Suomen historia 1-2. Ensimmäinen osa - Virrankoski P.

Karjanhoito ja maanviljely leviävät Suomeen

Rautakirves kaskenkaatoon, auranvannas kyntäjälle

Länsi-Suomi liittyy Ruotsin valtakuntaan

Ruotsalaisten muutto vahvistaa asutusta mutta Karjala jaetaan

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana

Vaasain suku johtaa kansan suurten sotien tielle

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella

Poliittinen ilmapiiri ylimysvallan vuosisadalla

Kaarle XI:n uudistukset ja elpyminen suursodista

Elintavat ja henkinen kulttuuri 1600-luvulla

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota

3 Vanha yhteiskunta säilyy valtiollisten olojen muuttuessa

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla

Autonomisen suuriruhtinaskunnan arkipäivää

Herätysliikkeet uudistavat hengellistä elämää

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana

Liberalismin ja taantumuksen ristiaallokossa

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään

Edustuslaitos uudistetaan keisarikunnan horjuessa

Toinen sortokausi vie Suomen autonomian kuilun partaalle

Kansanperinteen harrastuksesta kansan valistamiseen

Hengellinen elämä autonomian ajan lopulla

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi

Nouseva suomalainen musiikki ja Jean Sibelius

Tavat muuttuvat ja harrastuksiin saadaan aikaa

Suomi itsenäistyy vallankumouksen varjossa

Senaatin armeija murtaa punaisten vastarinnan

Uudistuksia itsenäisyyden ajan alkuvuosina

Laillisuusrintama yhdistyy hallitusyhteistyöhön

Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin

Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa

Suomen tie Saksan suojelukseen ja jatkosotaan

Jatkosodan hyökkäysvaihe ja asemasodan aika

Sodasta päästään taistellen ja suurin uhrauksin

Paasikivi johtaa kansaansa vapaita maisemia kohti

Presidentti Kekkosen taistelut ja voitot

Sovinnollista uudistuspolitiikkaa 1900-luvun lopulla

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti

Uskonto etenevän materialismin aikakaudella

Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja kuvataiteet

Автор: Virrankoski P.

Теги: historia suomen historia

ISBN: 978-952-222-160-5

Год: 2009

Похожие

Suomen mestari 2

Elaman suolaa. Suomen kielen alkeita 1

Suomen mestari 3

Suomen lasten historia

Текст

Suomen historia

Pentti Virrankoski
Suomen historia 1-2
Ensimmäinen osa
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 846
Suomen Kiijasäätiö on myöntänyt teokselle
valikoivaa tuotantotukea.
© Pentti Virrankoski
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
ISSN 0355-1768
ISBN 978-952-222-160-5
2. korjattu painos
Ulkoasu dog design/ Petri Salmela
www.finlit.fi/kirjat
Gummerus Kirjapaino Oy
Jyväskylä 2009

Sisällys
Lukijalle 11
1 Esihistoria ja keskiaika
Maa ja sen asukkaat pyyntikulttuurin kaudella 17
Jäästä vapautunut maa kohoaa merestä 17 - Kivikauden ihmisten maailma ja kulttuurin yleispiirteet 19 -
Suomen varhaisimman väestön alkuperä 21 -Aineellinen kulttuuri kampa kera m iikan kaudella 23 -
Kehittynyt uskonto antaa leimansa elämälle 25
Karjanhoito ja maanviljely leviävät Suomeen 28
Indoeurooppalainen vasarakirveiden kansa 28 - Suomen väestön kieli eriytyy suomeksi ja saameksi 29 -
Varhaiset metallikaudet ja maatalouden alku 30 - Saamelaiset Suomessa. Lapissa ja Ruijassa 34
Rautakirves kaskenkaatoon, auranvannas kyntäjälle 38
Rautakauden Suomen yhteydet länteen ja itään 38 - Lounais-Suomea kansoitetaan ja viljely edistyy 39 -
Etelä-Pohjanmaan arvoituksellinen muinaiskansa AO - Karjalan heimon syntyvaiheet 43 - Maanviljelijät ja metsästäjät 43
- Asunnot, kotitalous ja vaatteet rautakaudella 48 - Yhteisöt suvusta ja kylästä heimoon ja maakuntaan 49 -
Rautakauden suomalaisten uskonto 53 - Karjalan asutuksen ja kulttuurin nousu 55 - Kalevalaisen runouden ja
musiikin kehitys 56 - Varhaiset kosketukset kristinuskoon 58 - Suomi historiallisen ajan kynnyksellä 59
Länsi-Suomi liittyy Ruotsin valtakuntaan 62
Asutus vahvistuu ja etenee Tornionjoelle 62 - Kauppa ja kristinusko lähentävät suomalaisia Ruotsiin 64 -
Ruotsi ja venäläiset kilpailevat vallasta Suomenlahdella 66 - Häme liitetään Ruotsin valtapiiriin 68
Ruotsalaisten muutto vahvistaa asutusta mutta Karjala jaetaan 73
Ruotsalaiset kansoittavat Suomen rannikkoseutuja 73 - Kauppa kehittyy ja ensimmäiset kaupungit syntyvät 75 -
Vahvistuva kuninkaanvalta kehittää yhteiskuntaa 76 - Katolinen kirkko ja Turun mustatveljet 78 - Karjala Novgorodin
vastakyntisenä rajaseutuna 80 - Ruotsin ja Novgorodin sota johtaa Karjalan jakoon 81
Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 86
Maunu Eerikinpoika yrittää laajentaa valtakuntaa 86 - Albrekt Mecklenburgilainen ja kuningatar Margareeta 88 -
Ongelmallinen unioni Margareetan lujassa johdossa 89 - Imperialistinen ulkopolitiikka kaataa Eerik Pommerilaisen 91
- Ruotsi pyrkii omille teilleen 93 - Rauhallista kehitystä unioniajan Suomessa 95 - Suhteet Venäjään: rajariitoja ja
sotaa 97 - Ruotsi kasvaa erilleen Kalmarin unionista 100

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 103
Asutus työntyy erämaihin ja väkiluku kasvaa 103 - Maatalous ja sen tukielinkeinot 104 - Kauppa kotimaassa ja ulkomaiden
kanssa 107 - Keskiajan yhteiskunnan rakenne ja luonne 109 - Turun piispa kirkon johtajana 112 - Katolinen kirkko
voimassaan: kivikirkot ja luostarit 113 - Koulut ja opinnot ulkomaiden yliopistoissa 116 - Seurakuntaelämä, sakramentit
ja pyhimykset 117 - Muinaisusko heikentyy ja hajoaa 120 - Ortodoksinen kirkko vahvistuu 121 - Keskiajan runous
ja kirjallisuus 122 - Suomen keskiaikainen musiikkielämä 124 - Kansanelämä ja tavat 125 - Keskiajan Suomi Ruotsin
ja Euroopan osana 127
2 Suurten rasitusten aikakausi
Kustaa Vaasa vahvistaa valtakuntaa 133
Tanskalaisten karkottaja valitaan kuninkaaksi 133 - Kruunun taloutta vahvistetaan kirkon reformaatiolla 135 - Kustaa
lujittaa valtaansa ja kehittää hallintoa 137 - Mikael Agricola perustaa suomenkielisen kirjallisuuden 140 -
Savon kaskenpolttajat asuttavat erämaita 142 - Rajariidat johtavat sotaan Venäjän kanssa 144
Vaasain suku johtaa kansan suurten sotien tielle 148
Renessanssikuningas Eerik XIV Machiavellin oppilaana 148 - Eerik joutuu mielenhäiriöön ja menettää kruununsa 151 -
Kuningas Juhanan sisäpoliittiset huolet 153 - Pitkällinen Venäjän-sota rasittaa Suomea 154
Luterilaisen Suomen syntykausi 161
Talous edistyy hitaasti, savolaiset asuttavat Ruotsiakin 161 - Luterilainen kirkko ja papisto 162 - Herrasväen ja rahvaan
kulttuuri 164
Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan 168
Klaus Fleming kuningas Sigismundin tukimiehenä 168 - Verot, väenotot ja linnaleiri talonpojan taakkana 170 -
Kaarle-herttuan yllytys sytyttää nuijasodan 173 - Nuijamiehet lyödään säälimättä 176 - Pohjalaisten uusi nousu
murtuu Santavuoren taistelussa 177 - Kaarle valloittaa Suomen ja kostaa vihollisilleen 180
Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 183
Kaarle IX:n voimia kysyvä valloituspolitiikka 183 - Kustaa II Aadolfin ja Axel Oxenstiernan suuret uudistukset 185 -
Ruotsi valloittaa Itämeren itäisen rannikon 188- Pohjolan miehet kolmikymmenvuotisessa sodassa 191 -
Kristiina kuningattarena ja "kreivin aika" Suomessa 196 - Kaarle X Kustaan suursota mannermaalla 198 -
Kustaa Evertinpoika Horn puolustaa Suomea 199
Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 203
Suomi taistelee talojen autioitumista vastaan 203 - Merkantilistinen talouspolitiikka suosii kaupunkeja 206 -
Puuhun nojautuvan teollisuuden merkitys kasvaa 207 - Kauppa Tukholman monopoliyhtiöiden varjossa 211 -
Sotaväenotot ja verot maaseudun rasituksena 214 - Maaseutuyhteiskunnan rakenne ja toiminta 216

Poliittinen ilmapiiri ylimysvalian vuosisadalla 221
Talonpojan oikeus vajoaa aallonpohjaan 221 - Suomea läänitetään aatelisten verotettavaksi 222 -
Mikä esti uuden nuijasodan 226
Suomen kirkko 1600-luvulla 232
Puhdasoppisen luterilaisuuden luonne 232 - Vanhan uskon jäänteitä ja mannermaista noitauskoa 235 -
Pietismin alkuvaiheet Suomessa 236
Kaarle XLn uudistukset ja elpyminen suursodista 240
Nuori kuningas tiukentaa reduktiota 240 - Läänitysajan synkkä päätös Pohjois-Karjalassa 241 - Sota Tanskaa ja mannervaltoja
vastaan 242 - Kaarle XI kokoaa valtiollisen vallan kuninkaalle 242 - Suuri reduktio elvyttää valtiontalouden 244 -
Virkamiesten ja sotaväen ylläpito jakolaitoksen kannalle 245 - Asutus elpyy vaurioista ja etenee Lapissa 246
Elintavat ja henkinen kulttuuri 1600-luvulla 249
Maalaisrahvaan tavat ja elinympäristö 249 - Manner-Euroopan tapakulttuuri esikuvana herrasväellä 251 - Koululaitos ja
varhaisia tiedemiehiä 252 -Turun akatemia perustetaan 253 - Huomiota kotimaan historiaan ja suomen kieleen 255 -
Kansanperinteen harrastus ja ka levä la mitä n renessanssi 258 - Kauniita puukirkkoja rakennetaan ja koristetaan
maalauksin 261 - Musiikkia koulussa ja kirkossa, kodeissa ja krouveissa 262
Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 264
Kolmas osa suomalaisista kuolee katojen takia 264 - Nälän laukaisema Pohjois-Karjalan kapina 268 - Kaarle XII joutuu
taisteluun merentakaisista maista 269 - Narvan voitosta Pultavan katastrofiin 271 - Venäläiset valloittavat Suomen 273 -
Isonvihan miehitysaika: köyhyyttä ja terroria 276 - Kaarle XII kaatuu rintamasotilaana 279 - Armfeltin joukkojen
tuhoisa tunturimarssi 280
3 Vanha yhteiskunta säilyy valtiollisten olojen muuttuessa
Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 285
Ruotsi hylkää itsevaltiuden 285 - Itämerenmaat ja Kaakkois-Suomi menetetään 286 - Valta siirtyy valtiosäädyille 288 -
Hattupuolue syrjäyttää Arvid Hornin 291 - Hattujen sota ja ajatus Suomen itsenäisyydestä 292 - Suomen puolustusta lujitetaan
linnoituksin 295 - Maatalous voimistuu ja sahateollisuus kasvaa 298 - Yhteiskunta säätyvallan aikakaudella 300 - Hatut
tekevät poliittisia virheitä 303
Radikaalit myssyt uudistusten tiellä 307
Luonnonoikeus ja valistus uudistavat aatekenttää 307 - Hattupuolue yltyvässä vastatuulessa 308 - Poliittinen maanvyörymä
nostaa myssyt valtaan 311 - Anders Chydenius johtaa Pohjanlahden kaupunkien taistelua 312 - Myssyjen suuret
demokraattiset uudistukset 313 - Chydeniuksen rahapoliittinen pamfletti ja sen seuraukset 315 - Myssyt sortuvat
revalvaatioonsa 317 - Yhä pitemmälle tähtäävää radikalismia 317

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 321
Kruununprinssi kasvatetaan yksinvaltiaaksi 321 - Kustaa III tekee lopun säätyjen vallasta 322 - Kansakunta myönteisen
odottavalla kannalla 324 - Chydenius varmistaa pohjalaisten purjehdusoikeudet 326 - Taktiikan nero Sprengtporten pettyy
kuninkaaseen 327 - Chydenius maatyöläisten puolustajana 328 - Kuningas kohtaa voimistuvaa vastarintaa 330 - Venäjän-
sota ja upseerien oppositio 334 - Kuningas lisää valtaansa ja palauttaa talonpojan oikeudet 337 - Ruotsinsalmen voitto ja
sodan päättyminen 339 - Aatelisten salaliitto murhaa kuninkaan 340 - Tukholman politiikka huolestuttaa suomalaisia 342
Suomi toipuu ja vaurastuu 346
Isojako ja maatalouden kehitys 346 - Luottolaitos, teollisuus ja kauppa 348 - Asutus ja väkiluku kasvavat, lääkintölaitos
perustetaan 350 - Yhteiskunnan rauhallinen ja hidas kehitys 352 - Suomen kielen ongelmallinen asema 353 - Vanhan
Suomen yhteiskuntaolot 355
Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 359
Koulut ja kirkollinen kansanopetus 359 - Luonnontieteet kukoistavat Turun akatemiassa 360 - Historian, kielitieteen ja
kansanrunouden tutkimus 363 - Porthanin monipuolinen elämäntyö 365 - Aurora-seura ja Suomen ensimmäiset
lehdet 370 - Järkeen vetoavaa teologiaa ja radikaalia pietismiä 370 - Hermhutilaisuus ja pietistinen kansanherätys 372 -
Elävää ja monimuotoista hengellisyyttä 374
Tavat ja taiteet hienostuvat 379
Maalaisrahvaan tapakulttuurin uutuuksia 379 - Säätyläisten eurooppalaiset tavat 382 - Musiikkielämä suurten klassikkojen
vuosisadalla 383 - Kansanmusiikki uudistuu polskan ja katrillin tahdissa 385 - Runoa ruotsin kielellä Fresestä
Franzeniin 386 - Kalevalamitta Kalajoen runokoulun käytössä 388 - Maalareita ja puunleikkaajia 389 - Suurten
kirkonrakentajien aikakausi 389
Sota joka erotti Suomen ja Ruotsin 393
Tilsitin sopimuksesta Suomen sotaan 393 - Armeija vetäytyy Oulun seudulle ja Viapori antautuu 394 - Suomalaiset etenevät
Etelä-Pohjanmaalle ja Savoon 395 - Venäläisten ylivoima sinetöi Suomen valloituksen 398 - Herrasväki alistuu, rahvas
puolustaa kuningasta 401
Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa 404
Aleksanteri I päättää pitää Suomen 404 - Porvoon valtiopäivät ja niiden merkitys 405 - Kotimainen hallitus ja Suomen asiain
komitea 409 - Suomalaiset keisarin suosion ja oman viisautensa varassa 412 - Nikolai I hyväksyy Suomen aseman 414 -
Valtiopäivät jäässä, paikallinen itsehallinto toimii 417 - Suomen sotalaitos: kaarti ja kadettikoulu 418
Autonomisen suuriruhtinaskunnan arkipäivää 421
Talouselämän yleiset puitteet 421 - Suomen purjelaivat syvillä merillä 422 - Vanhakantainen maatalous kriisin
partaalla 424 - Sahateollisuus kasvaa ja moderni tehdasteollisuus syntyy 425 - Käsityö ja kotiteollisuus 427 -
Kaupan vapaus kasvaa, vienti kääntyy Venäjälle 428 - Asutus tihentyy ja yhteiskunnan epäkohdat kasvavat 429 -
Köyhäinhoito ja lääkintölaitos 431 - Rikollisuus kasvaa ja vankeja karkotetaan Siperiaan 432 - Ihmisen toiminta köyhdyttää
luontoa 433

Suomalaisuuden aatteen syntykausi 436
Turun romantiikka herättelee kansallistuntoa 436 - Elias Lönnrot luo Vanhan Kalevalan 439 - Kantelettaren ja uuden
Kalevalan synty 441 - Talonpoikaisia ja oppineita runoniekkoja 442 - Johan Ludvig Runeberg ja ensimmäiset
kirjailijattaret 443 - Snellmanin hegeliläinen kansallisuusaate 446 - Snellman innostuttaa nuoria mutta saa senaatin
vastaansa 447 - Kustannustoiminta ja kirjastot lisäävät lukuhalua 451
Herätysliikkeet uudistavat hengellistä elämää 454
Valistusteologia vastatuulessa 454 - Paavo Ruotsalainen ja hänen johtamansa herännäisyys 454 - Mikkelin seudun.
Karjalan ja Lounais-Suomen heränneet 458 - Kirkko ja esivalta huolestuvat herätysliikkeistä 459 - Herännäisyyden
hajaantuminen 461 - Onko suomalaisen ahdistuneisuus pietismin vaikutusta 463
Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana 465
Kansanopetus ja koululaitos edistyvät hitaasti 465 - Helsinkiin siiretty yliopisto kehittyy keisarin valvomana 466 -
Humanistinen tutkimus saa kansallisia tehtäviä 467 - Luonnontieteiden tutkijoita 469 - Kuvataiteet klassisismin ja
romantiikan kaudella 470 - Engel ja Helsingin uusklassinen keskusta 471 - Fredrik Pacius ja muut musiikkielämän
uudistajat 472 - Romantiikan iltaruskon kirjailijat Topelius ja Wecksell 474 - Vanhan kartanokulttuurin viimeiset
vuosikymmenet 475 - Rahvaan elämää ennen kuin isä lampun osti 477 - Saamelaisten elämäntapa ja saamenkielisen
opetuksen alku 480
Ensimmäisen osan kartat
Kartta 1. Litorinameri ja Suomusjärven kulttuurin asuinpaikat 18
Kartta 2. Kiukaisten kulttuurin aika ja pronssikausi 31
Kartta 3. Kansainvaellusajan ja merovingiajan kalmistot 41
Kartta 4. Viikinkiajan kalmistot 44
Kartta 5. Pähkinäsaaren rauhan raja 83
Kartta 6. Katolisen ajan kivikirkot ja -sakastit 114
Kartta 7. Täyssinän ja Stolbovan rauhan rajat 171
Kartta 8. Kemin Lapin. Utsjoen ja Enontekiön saamelaiskylät 1640 204
Kartta 9. Suurten kuolovuosien 1696-97 väestönmenetys 265
Kartta 10. Uudenkaupungin ja Turun rauhan rajat 287
Kartta 11. Suomen sodan 1808-09 taistelupaikat 396
Kartta 12. Suomen alueen muutokset 1809 ja 1811 407

Lukijalle
Kerron tässä kirjassa nykyisessä Suomessa ja sen
lähiseuduilla asuneiden ihmisten historiasta ja
kulttuurista seuraten niitä kivikaudesta nykyai-
kaan. Suomea lienee mainittu erityisenä maana
vasta rautakaudelta alkaen, ja 1400-luvulle saakka
sillä tarkoitettiin vain varsinaissuomalaisten hei-
mon asuinseutua. Selvyyden vuoksi nimitän kui-
tenkin Suomeksi koko ajan lähimain samaa aluet-
ta kuin meidän nykyinen maamme, vuoteen 1944
Tarton rauhan rajan mukaisena. Olen ajatellut kir-
jan historian harrastajien luettavaksi ja myös yli-
opiston oppikirjaksi, jos se kelpaa niin vaativaan
tehtävään. Molemmat tavoitteet edellyttävät sup-
peahkoa teosta, joten olen joutunut karsimaan an-
karasti kirjallisuuden tarjoamaa laajaa aineistoa.
Miguel de Cervantes Saavedra sanoo Don Quijo-
ten toisessa osassa (1615): "Runoilija voi meille ker-
toa tai laulaa asioista ... sellaisina kuin niiden olisi
pitänyt olla, mutta historioitsijan tulee kirjoittaa
niistä ... sellaisina kuin ne ovat olleet, lisäämättä
totuuteen mitään ja ottamatta siitä mitään pois." Ei
kuitenkaan pidä luulla, että entisajan oloista ja ta-
pahtumista on säilynyt jossain kätkössä oikea to-
tuus, joka historiantutkijan tulee paljastaa ja sillä
hyvä. Menneisyyttä ei voi valokuvata, sitä voi vain
luonnostella säilyneistä tiedon murusista käyttä-
mällä tieteellisiä menetelmiä. Eikä tulos ole men-
neisyyden oikea ja tarkka kuva vaan sarja teorioita,
joista syntyy historian rekonstruktio eli ennallistus.
Näin ollen kirjoissa esitetty historia ei ole var-
maa ja lopullista, vaan se muuttuu ajan mittaan,
mikä ihmetyttää historian ystäviä ja voi harmit-
taakin. Ajaako historiantutkimus siis takaa virva-
tulta luodessaan teoriaa menneisyyden oloista ja
tapahtumista? Olisi sentään liioittelua sanoa näin.
Lukuisien tutkijoiden työhön ja kokemukseen pe-
rustuva tieteellinen teoria ei ole kokoelma utuisia
harhakuvia. Ja kuinka tahansa, tutkimus on ainoa
keino saada tietoa menneistä ajoista, kun taas pel-
kän mielikuvituksen varassa syntyy satuja.
Maineikas englantilainen kirjailija tohtori Sa-
muel Johnson sanoi 1763: "Historioitsijalla on
kaikki tosiseikat valmiina käytössään, joten hä-
nen ei tarvitse keksiä mitään", mutta siinä tämä
viisas mies erehtyi. Historian lähteiden löytämi-
nen vaatii ammattitaitoa ja niistä saatujen tieto-
jen kriittinen arviointi suurta huolellisuutta, kos-
ka ne eivät pidä välttämättä paikkaansa. Lähdetie-
dot eivät myöskään ole vielä sellaisenaan histo-
riaa. Historiantutkijan täytyy päinvastoin koko
ajan järjestää niitä, hahmotella niiden keskinäi-
siä yhteyksiä ja siis tehdä päätelmiä.
Tutkijan tulisi myös yrittää asettua entisajan ih-
misten asemaan. Jälkiviisauden välttämiseksi on
muistettava, että he eivät toimineet sen mukaan,
mitä me tiedämme nyt, vaan sen mukaan, mitä
he itse luulivat tietävänsä. Esimerkiksi poliitikko-
jen ratkaisuja on vaikea arvioida asiallisesti muis-
tamatta tätä. Historiantutkija joutuu myös kuvit-
telemaan, miten asiat ovat voineet olla ja mitä
ihmiset ovat ajatelleet. Kunnioitetun opettajani
professori Arvi Korhosen mukaan "mielikuvitus

12
on historiantutkijan tärkein ominaisuus, mutta sen
tulee olla tieteellistä mielikuvitusta". Mieleen joh-
tuneet ajatukset on siis punnittava käyttäen asian-
tuntemusta, tieteellistä lähdekritiikkiä ja viileää
harkintaa.
Ihmisten ajatteluun ja toimintaan vaikuttavat
monenlaiset tarpeet ja taipumukset, joten histo-
riantutkijan tulisi olla harjaantunut ihmistuntija,
aikamoinen vaatimus sekin. Kuva ihmisluonnosta
kehittyy myös ajan mukana, ja 1900-luvun mittaan
se on muuttunut paljon syvyyspsykologian ja ve-
risen vuosisadan tapahtumien vuoksi. Järjen vai-
kutus meidän menettelyymme näyttää paljon pie-
nemmältä kuin aikaisemmin luultiin, viettien ja
tunteiden sangen suurelta. Varsinkin joukossa jär-
jen käyttö näkyy jäävän usein hyvin vähiin.
Historiaa pitäisi tutkia ja kirjoittaa tasapuolisesti,
mutta se ei ole helppoa. Cervantesin vaatimus,
ettei historiasta saisi jättää mitään pois, on mah-
doton täyttää. Päinvastoin on pakko valita laajasta
aineistosta tärkeät asiat ja ihmiset ja painottaa ai-
hepiirejä lähinnä sen mukaan, mikä on vaikutta-
nut olojen kehitykseen. Kun tätä ei voi mitata,
eri seikkojen merkitystä joutuu arvioimaan mel-
ko vaistonvaraisesti, ja siinä erehtyy helposti. Kos-
ka kansallinen näkökulma voi olla erityisenä hait-
tana, olen koettanut varoa näön sumentavaa na-
tionalismia, vaikka kuulun itsekin siihen kansaan,
jota hyttyset puree ja käärmeet pistää.
Lähimenneisyyden historiaa noin 1960-luvul-
ta lähtien on erikoisen vaikea käsitellä tieteellisesti.
Tutkimus ei ole ehtinyt luoda siitä selkeää kuvaa,
ja on lähes mahdotonta arvioida, mikä sen olois-
sa ja tapahtumissa on pitkällä tähtäyksellä tärkeää.
Kaiken käsitteleminen valikoimatta veisi taas lii-
aksi tilaa. Näin läheisestä ajasta on myös erikoi-
sen vaikeaa kirjoittaa objektiivisesti. Näistä syistä
tyydyn esittämään siitä vain kehityksen yleispiir-
teet, joita yritän valaista ajatuksia herättävällä ta-
valla.
Yleisesityksen tiedot ovat miltei kaikki peräi-
sin toisten tutkimuksista, joita olen lukenut suures-
ti arvostaen, joskus tosin myös jonkin verran epäil-
len. Läheskään kaikkea mahdollista kirjallisuutta
en ole tietenkään jaksanut lukea; täytyi turvautua
äitini sananlaskuun: "Ei tyä teheren lopu, sillä se
loppuu kun lakkaa tekemästä". Esihistoriaa koske-
van pääluvun kirjoittajana olen tuntenut itseni pel-
käksi harrastelijaksi, joten olen pyytänyt kolmea
professoria: kielitieteilijöitä Jorma Koivulehtoa ja
Pekka Sammallahtea sekä arkeologi Jussi-Pekka
Taavitsaista lukemaan sen. Kiitän lämpimästi hei-
dän hyvistä neuvoistaan. Tekstiini jääneistä tai
myöhemmin tekemistäni virheistä vastaan tieten-
kin itse. Kiitän myös Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuraa, joka on hyväksynyt kirjani vanhaan, mai-
neikkaaseen julkaisusarjaansa.
Vanha Jäämeren kalastaja Mikko Loukunen sa-
noi Ruijan suomalaisia tutkivalle Samuli Paulahar-
julle (Ruijan äärimmäisillä saarilla, 1935): "Jos sie
vain pränthin panet nämä kaikki, niin kyllä saa-
vat kuulla. Se on hirveä kirja, jonka sie kirjoitat."
Mitähän Mikko olisi mahtanut sanoakaan tästä
minun kirjastani? Mutta hän myös neuvoi Paula-
harjua viisaasti: "Pane nyt Jumalan rauhaan se
kirja, olet jo pitkän juotilon kirjoittanut." Niin mi-
näkin panen kirjan pränthin ja jätän sen ja luki-
jat Jumalan rauhaan.
Turussa syyskuussa 2001
Pentti Virrankoski

1
Esihistoria
ja keskiaika

17
Maa ja sen asukkaat
pyyntikulttuurin kaudella
Jäästä vapautunut maa
kohoaa merestä
Suomi oli maantieteellisesti olemassa jo ennen tois-
taiseksi viimeistä, noin 12 000 vuotta sitten päät-
tynyttä jääkautta, ja täällä on voinut asua ihmi-
siäkin. Kauan näytti siltä että vain vuoret ja kal-
liot kertovat noista muinaisista ajoista, nekin maa-
jään ruhjomina. Ensimmäiset viitteet mahdollisis-
ta jääkautta varhaisemmista asukkaista on saatu
vasta 1900-luvun lopussa, Susiluolan kaivauksis-
sa Kristiinankaupungin alueella lähellä Karijoen
rajaa. Paikalla työskennelleet geologit ovat ajoit-
taneet luolan pohjimmaisen maakerroksen yli
100 000 vuoden ikäiseksi, ja siitä on löytynyt hiek-
kakiven kappaleita, joiden reunoissa olevien jäl-
kien on arveltu syntyneen toisella kivellä isket-
täessä. Ne voivat siis olla kivikautisia työkaluja.
Susiluolan löytöjen on otaksuttu liittyvän siihen
paleoliittiseen kulttuuriin, joka on saanut nimen-
sä Lounais-Ranskan Dordognessa sijaitsevasta Le
Moustier'n luolasta. Moustier'n kulttuuri on voi-
nut ulottua Suomeen, jos täällä on ollut jääkausien
välillä riittävän lämmin ilmasto. Susiluolan löy-
töjen ikää ja alkuperää on vaikea osoittaa sitovasti,
mutta jos esineet ovat työkaluja ja ne on ajoitettu
oikein, luolan asukkaat ovat olleet neandertalin-
ihmisiä (Homo neanderthalis). Heidän suuri kek-
sintönsä oli tulen käyttäminen. Koska uudet jää-
kaudet hävittivät asutuksen maastamme ja nean-
dertalinihminen on hävinnyt sukupuuttoon, Susi-
luolan asukkailla ei ole yhteyttä Suomen myöhem-
pään historiaan.
Suomen lähemmin tunnettu esihistoria alkaa vii-
meisen jääkauden lopulta. Maan joustava kuori
oli painunut melkoisesti kahden tai kolmen kilo-
metrin paksuisen maajään alla, mutta jään hävit-
tyä se alkoi kohota kuin lommolle painetun kumi-
pallon pinta. Suomen kohdalla maan pinta oli
aluksi niin matalalla, että meren vesi peitti siitä
valtaosan, etenkin nykyisen Länsi-Suomen eteläs-
tä Peräpohjolaan saakka. Kuivaa maata oli vain
Lapissa ja nykyisen Suomen itäosissa, myöhem-
min jo Etelä-Suomessakin idästä Hämeeseen.
Näissä oloissa, vuoden 9500 vaiheilla eKr asui
Jäämeren rannoilla Norjan Ruijassa (Finnmarken)
jo kourallinen ihmisiä. Toista kansaa tavattiin tu-
hatkunta vuotta myöhemmin harvakseen Etelä-
Suomessa. Näistä ihmisistä kerron lisää tuonnem-
pana.
Itämerellä oli omat vaiheensa, joihin vaikutti-
vat maan kohoamisen ohella valtameren pinnan
vaihtelut, ja se oli välillä suurena järvenäkin, kun-
nes Atlanttiin johtavat salmet taas avautuivat.
Maan yhä kohotessa valtaosa Suomea oli 6000-
Esihistoriailiset eläinkuvat liittyvät yleensä metsästysmagiaan. Puinen hirvenpää Rovaniemen Lehtojarveltä on veistetty noin
6000 eKr. ja siihen on kuulunut myös varsi. Kalliomaalauksissa on veneen kokkakoristeena joskus hirvenpää. ja tätäkin veistosta
on ehkä käytetty siten.

18
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
KARTTA 1 LITORINAMERI JA SUOMUSJÄRVEN KULTTUURIN ASUINPAIKAT
Litorinameri n. 5000 eKr. sekä esikeraamisen asutuksen levinneisyys ja löytöpaikkoja Suomessa
illllSuomusjarven kulttuurin asuinpaikkoja
Matti Huurre. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa
5000 eKr jo noussut merestä, mutta nykyiset ran-
nikkoseudut olivat vielä pinnan alla, Pohjanmaan
tasangot varsin kauas sisämaahan. Laatokka oli
ollut näihin saakka lahtena, jonka Viipurin seu-
dulta alkava pitkä salmi yhdisti mereen.
Siitä rantaviiva on vähitellen lähentynyt nykyis-
tä. Sen asemaa eri aikoina ei ole helppo määrätä,
koska siihen on vaikuttanut maan kohoamisen
ja Atlantin pinnan vaihtelun lisäksi jokien tuoman
lietteen ja kasvienkin aiheuttama maatuminen.

Maa ja sen asukkaat pyyntikulttuurin kaudella 19
Meren pohjasta paljastui monin paikoin karua
hiekkaa ja somerikkoa mutta usein myös hedel-
mällistä maata, ja madaltuvista lahdista tuli hy-
viä kalavesiä, joista saatiin isoja haukia ja lahnoja.
Karjanhoidon levittyä aikanaan Suomeen niissä
kasvava rehevä kaisla ja ruoko olivat arvokasta
rehua kotieläimille.
Suomen paljastuessa hitaasti meren peitosta il-
mastokin muuttui ja sen mukana kasvillisuus.
Skandinavian niemimaalla oli aluksi vielä jäätik-
köä, ja Suomen kasvillisuus oli tundran luonteis-
ta, mutta vähitellen ilmasto lämpeni. Maan peit-
tivät koivumetsät, ja myöhemmin kulkeutui idästä
mänty, josta tuli pian Suomen valtapuu. Ilmas-
ton yhä lämmetessä etelästä levisi maahan jaloja
lehtipuita, ja noin vuodesta 6000 vuoden 2000
tienoille eKr elettiin lämpökautta, jolloin sää oli
Etelä-Suomessa samantapainen kuin nykyään
Keski-Euroopassa. Tammi ja niinipuu menestyi-
vät Oulussa asti.
Myöhemmin ilmasto muuttui vähitellen ko-
leammaksi ja kosteammaksi, joten jalot lehtipuut
vetäytyivät Etelä-Suomeen ja taantuivat sielläkin.
Eläimistö kehittyi samaan tapaan, kunnes pohjois-
ten havumetsien lajisto jäi vallitsevaksi. Vihdoin
kuusikin levisi Suomeen idästä noin 3000 vuotta
eKr ja yleistyi viimeisellä esikrisullisellä vuosituhan-
nella. Kivikauden väestön maisemaan kauniin vih-
reä kuusimetsä ei siis varsinaisesti kuulunut.
Suomen sisävesissäkin tapahtui suuria muutok-
sia maan kohoamisen takia. Se oli nopeaa luo-
teen suunnalla, hidasta kaakossa, joten manner
kallistui ajan mittaan kaakon suuntaan. Salpaus-
selän harju sulki jääkauden jälkeen sisämaan ve-
sien pääsyn etelään, ja ne laskivat Pohjanlahteen,
mutta maan kallistuessa paine pitkää harjua vas-
taan kasvoi. Kevättulvat uursivat sitä yhä enem-
män, ja lopulta järvialueen vedet murtautuivat
useassa vaiheessa Salpauselän läpi etelään, jol-
loin Pohjanlahteen vievät uomat kuivuivat. Voim-
me kuvitella, kuinka kivikauden ihmiset kauhis-
tuivat mullistuksia, jotka turmelivat heidän van-
hat kalavetensä.
Kivikauden ihmisten maailma
ja kulttuurin yleispiirteet
Suomen kansan alkuperää tutkittaessa tulee erot-
taa kolme kysymystä: ihmisten fyysiset ominai-
suudet sekä heidän kielensä ja kulttuurinsa. Nämä
eivät riipu välttämättä toisistaan, ja kaikki ne ovat
muuttuneet vuosituhansien kuluessa. Usein jou-
dutaan kysymään, ovatko tietyt kulttuurin muu-
tokset, uutuudet eli innovaatiot tulleet Suomeen
uuden väestön mukana vai levinneet esimerkiksi
kaupan välittäminä. Kielen muutokset ovat voi-
neet johtua uusien asukkaiden tulosta mutta myös
uuden kulttuurin leviämisestä. Onko kieli kuiten-
kaan voinut suorastaan vaihtua laajalla alueella
ilman jonkinlaista kansan vaellusta, on kyseen-
alaista.
Esihistorian tutkimuksen merkittävä edistyminen
edellyttää monen tieteenalan yhteistyötä. Avain-
asemassa on arkeologia, jonka etupäässä maasta
kaivettu esineellinen lähdeaineisto on luotettavaa
mutta suuritöistä ja vaikeaa saada esiin. Sen tul-
kinnassa käytetään hyväksi myös historian ja kan-
satieteen menetelmiä. Arkeologian tukena ovat
kielitiede, Suomen osalta uralilaisten ja indoeu-
rooppalaisten kielten tutkimus, sekä perinnetie-
teet: kansanrunoudentutkimus, uskontotiede ja
kulttuuriantropologia. Luonnontieteitäkin tarvi-
taan: eräitä fysiikan ja kemian erikoisaloja ja mo-
nia biologian haaroja.
Vasta 1900-luvun lopulla, kaikkien edellä mai-
nittujen tieteiden suuresti edistyttyä, on esihisto-
rian tutkimuksessa alkanut monitieteinen yhteis-
työ. Sitä ei ole ehditty soveltaa vielä kaikkiin Suo-
men esihistorian kysymyksiin, mutta hyviä tulok-

20
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
sia on saatu, ja yhä parempia voidaan odottaa.
Tämä aiheuttaa sen, että parhaidenkin erikoistun-
tijain käsitykset Suomen esihistoriasta voivat van-
heta melko nopeasti. Arkeologian tulosten luja
ydin säilynee sentään verraten hyvin.
Maamme varhaisin väestö eli tuhansia vuosia ka-
lastuksella ja metsästyksellä voimatta käyttää hy-
väkseen metalleja. Jotkut kivikaudelta peräisin
olevat kupariesineet eivät muuta tätä miksikään.
Kivikausi kesti Etelä-Suomessa asutuksen alusta
eli vuoden 8500 tienoilta noin vuoteen 1700 eKr,
siis lähes 7000 vuotta. Myöhemmät jaksot mu-
kaan lukien esihistoriallinen aika kesti lähes
10 000 vuotta. Niin pitkää aikakautta on vaikea
tajuta. Jo historiallinen aika, joka voidaan laskea
kirjoitustaidon tulosta Suomeen, 850 vuotta eli
noin 25 sukupolven aika, tuntuu meistä hyvin pit-
kältä.
Vaikka pyyntikulttuurin kausi näyttää kaukai-
selta ja vieraalta, se on jo valtavan pituutensa
vuoksi merkittävä ajanjakso. Silloin eläneet ih-
miset eivät olleet suinkaan "apinasta ensimmäi-
siä" vaan kaikin puolin aitoja ihmisiä, älyltään ja
muilta lahjoiltaan meidän kai täisiämme. He oli-
vat kenties terävämpiäkin kuin me eläessään vai-
keissa olosuhteissa, joissa tarvittiin erikoisen pal-
jon älyä ja tarmoa. Heidän maailmankuvansa taas
011 täysin toinen kuin meidän.
Nykyajan ihmisiä rasittaa kulttuurin ja yhteis-
kunnan nopea kehitys pahemmin kuin tajuam-
mekaan, mutta kivikaudella ei tunnettu edes ke-
hityksen käsitettä siinä mielessä, että olosuhteet
ja tavat olisivat muuttuneet pysyvästi ja tajutta-
valla tavalla. Aurinko nousi ja laski, kuu kasvoi
ja pieneni, vuodenajat vaihtuivat, riista lisääntyi
ja väheni, mutta kaikki näytti palautuvan ennal-
leen. Totta puhuen kivikauden ihmistenkin ympä-
ristö ja kulttuuri kehittyivät mutta niin lyhyin as-
kelin, että sitä ei juuri tarvinnut pohtia heimon
vanhimpien istuessa kodassa tai nuotiolla rupat-
telemassa.
Tässä syklisessä, aina ennalleen kiertyvässä
maailmassa ihminen itse oli suurin arvoitus: hän
syntyi, kasvoi, vanheni ja kuoli, katosi jäljettö-
miin ainakin kokemuksesta tunnetussa hahmos-
sa. Toisaalta heimo säilyi vaikka sen jäsenet vaih-
tuivat, ja ihmisten työt ja tavat, huolet ja ilot oli-
vat aina samat. Siinä mielessä kaikki palautui hei-
mon elämässäkin. Miksi ihmiset hävisivät ja uu-
sia tuli sijalle, jäi kuitenkin vaivaamaan mieltä,
kuten se vaivaa meitäkin, milloin uskallamme aja-
tella tätä arvoitusta. Kivikauden ihmiset eivät sil-
ti pohtineet työkseen näitä asioita; syntymän ja
kuoleman salaisuuksiin oli totuttuja ne selitettiin
isiltä perityin uskomuksin.
Edellä jo mainittu Ruijan muinaiskansa, jonka
kulttuuria kutsutaan tärkeän löytöpaikan mukaan
Komsan kulttuuriksi, oli alkuaan rannikkoväes-
töä, joka eli etupäässä hylkeiden ja pienien valai-
den pyynnillä sekä kalastuksella. Myöhemmin se
levisi sisämaahankin, Tunturi-Lappiin, jonne sitä
houkuttelivat Tenon ja muiden jokien lohet, ka-
lainen Inarinjärvi ja tunturipeuran laumat. Sen
sijaan on vaikea uskoa että ruijalaisia olisi siirty-
nyt Kemijoen alueelle; sen pohjoisosan valtavat,
kolkot suot olisivat kaiketi pysäyttäneet heidän
muuttonsa etelään. Tunturimaassa Komsan kult-
tuurista kehittynyt pyyntikulttuuri jatkui historial-
liselle ajalle saakka. Käyttöesineensä Ruijan mui-
naiskansa teki enimmäkseen luusta ja peuransar-
vesta ja koristeli ne omaperäiseen kuosiin, jota ei
ole tavattu muualta Pohjolasta.
Eteläisen Suomen vanhinta kulttuuria, joka val-
litsi pääosassa maata noin 8500-5100 eKr, nimite-
tään tärkeän löytöpaikan mukaan Suomusjärven
kulttuuriksi, joka luetaan mesoliittiseen kivikau-
teen. Teoria sitä edeltäneestä Askolan kulttuuris-
ta on hylätty. Suomusjärven kulttuurin tärkeim-
piä löytöjä on Etelä-Karjalan Antreasta löytynyt,

Maa ja sen asukkaat pyyntikulttuurin kaudella 21
pajunkuoresta tehty kalaverkko vuoden 8300 tie-
noilta eKr. Vähän myöhemmältä ajalta on Heino-
lan pitäjästä löytynyt puinen reenjalas, joka lie-
nee kuulunut kaksijalaksiseen, koiran tai ihmisen
vetämään rekeen. Nämä esineet ovat kumpikin
laatuaan vanhimmat maailmasta löydetyt. Maan
kohotessa merestä Suomusjärven kulttuuri levisi
laajalle, noin 7 500 eKr Metsä-Lappiin asti.
Suomusjärven kulttuuri kehittyi vuosituhansien
mittaan. Tärkeä uutuus oli kivikirves, malliltaan
tavallisimmin telso, jonka terä on lyöntisuuntaan
nähden poikittain. Vihdoin, Christian Carpela-
nin tarkistaman ajoituksen mukaan vuoden 5100
tienoilla eKr tuli Suomessa käyttöön niin merkit-
tävä uutuus, että uuden, neoliittiseen kivikauteen
luetun kulttuurinmuodon katsotaan syntyneen:
opittiin tekemään astioita savesta, ei vielä valu-
pyörällä eli dreijalla vaan muovailemalla nauho-
ja, jotka liitettiin pyöreän astian seinäksi. Astiat
poltettiin alhaisessa lämmössä, joten ne jäivät hie-
man hauraiksi, vaikka saveen oli sekoitettu lujuu-
den lisäämiseksi hiekkaa, kivirouhetta, palaneita
luita, simpukankuoren palasia tai asbestia. Var-
hemmin oli säilytysastiat koverrettu puusta, pu-
nottu kasvisaineista tai ommeltu nahasta. Hyl-
keenrasvan eli traanin säilyttämiseen lienee käy-
tetty hylkeen mahalaukkua.
Saviastiat koristeltiin viiruin ja kuopin kuosin
vaihdellessa tuntuvasti tekijän maun ja varsinkin
ajan mittaan muuttuvan muodin mukaan. Koris-
tekuvioita painettiin saveen yleisesti kampamai-
sella välineellä, mistä tämä tyyli on saanut kam-
pakeramiikan nimen. Sen pitkä aikakausi kesti
pääosassa Suomea vuoden 1700 tienoille eKr, ja
se on jaoteltu keramiikan kehityksen ja muiden
seikkojen nojalla useihin alajaksoihin. Niihin en
tässä puutu, ja myös Suomusjärven ajan ja kam-
pakeramiikan aikakauden kulttuuria voidaan kä-
sitellä yhteisesti, kunhan pysytään pääasioissa.
Suomen varhaisimman
väestön alkuperä
Olisi hyvä tietää, mistä ne ihmiset tulivat, jotka
asuttivat kivikaudella Suomen ja Ruijan rantoja,
mitä rotua he olivat ja millaista kieltä puhuivat,
mutta kaikki tämä on etenkin varhaisimman ajan
osalta epävarmojen päätelmien varassa. Maasta
löydetyt esineet eivät kerro käyttäjien näöstä tai
kielestä, ja polttamattakin haudatut vainajat ha-
joavat vuosituhansien mittaan jäljettömiin paitsi
joissakin harvinaisissa olosuhteissa. Suomea tut-
kineilla arkeologeilla ei ole ollut tässä suhteessa
paljon onnea. Myös kielitieteen teoriat ovat epä-
varmoja, milloin on kyse todella varhaisista ajois-
ta. Näistä syistä on vaikeata sanoa mitään täsmäl-
listä varsinkaan niistä ihmisistä, joiden elämän-
muotoa kutsutaan Komsan ja Suomusjärven kult-
tuureiksi.
Komsan kulttuurin Ruijaan ja Suomen Lapin
pohjoisosaan tuonut kansa oli luultavasti asunut
jääkauden lopulla Länsi-Euroopassa, osaksi Tans-
kan länsipuolella maassa, joka muuttui Pohjan-
mereksi mannerjään sulaessa ja merenpinnan sen
vuoksi noustessa. Tämän alueen väestö joutui siis
jättämään maansa, ja osa siitä näyttää vaeltaneen
Norjan rannikolle sekä sitä seuraten Ruijaan saak-
ka. Komsan väestön arvellaan olleen ikivanhaa
rotua, jonka muista eurooppalaisista poikkeavat
piirteet elävät saamelaisissa.
Jo paljon aikaisemmin antropologit, jotka mit-
tasivat varsinkin pään luuston suhteita, olivat
päätelleet saamelaisten olevan "kaiken todennä-
köisyyden mukaan rodullisesti suomalaisille täy-
sin vieras kansa", jota ei voitu osoittaa muiden-
kaan kansojen rodullisiksi sukulaisiksi (TI. Itko-
nen 1928). Tämä ei sovi hyvin nykyisiin saame-
laisiin, jotka ovat sukua suomalaisille ja ovat myös
sekoittuneet vielä historiallisella ajalla jonkin ver-

22
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
ran heihin ja skandinaaveihin, mutta Komsan
kulttuurin väestöön se lienee sopinut tarkasti.
Tältä väestöltä saamelaisten on täytynyt periä
suurin osa geeneistään, jotka poikkeavat olennai-
sesti muiden eurooppalaisten geeniperinnöstä.
Tämä viitannee siihen, että Ruijan muinaiskansan
esivanhemmat olivat asuneet hyvin varhaisina
aikoina kauan eristyneinä muista ihmisistä. Län-
si-Euroopassa he lienevät vähälukuisina sulautu-
neet myöhemmin etelästä ja idästä tulleisiin kan-
soihin, mutta Ruijaan vaeltanut haara säilyi, kun
olosuhteet olivat siellä vielä jääkauden väistyes-
säkin arktiset.
Etelä-Suomeen varhaisella kivikaudella tulleen
väestön alkuperä on toistaiseksi epäselvä. Vielä
1960-luvulla arkeologit katsoivat, että suomensu-
kuista kansaa oli tullut maahamme vasta Kristuk-
sen syntymän jälkeen, kun taas varhaisemman
väestön kielestä ja kansallisuudesta ei haluttu sa-
noa mitään. Sittemmin kuva on muuttunut arkeo-
logien ja kielentutkijoiden havaintojen ja päätel-
mien ansiosta. Silti lienee yhä mahdotonta sanoa
mitään varmaa sen väestön kielestä ja rodullisesta
koostumuksesta, joka toi maahamme Suomusjär-
ven kulttuurin. Arkeologi Christian Carpelan
otaksuu, että tämä väestö puhui uralilaisen kanta-
kielen esiastetta, mutta sen kieli on myös voinut
hävitä kokonaan.
Kampakeraamisella kaudella Suomessa asu-
neista ihmisistä voidaan päätellä enemmän. Arkeo-
logit otaksuvat että kun uusia asukkaita tuli Suo-
meen kivikauden eri jaksoina, vanha kantaväes-
tö ei hävinnyt vaan eli tulokkaiden rinnalla tai su-
lautui heihin. Tämän mukaan nykyiset suoma-
laiset polveutuvat osaksi jo Suomusjärven kult-
tuurin aikaisesta kansasta, millaista sen kieli sit-
ten olikin.
Kampakeraamisen ajan asutus on jatkunut
todistetusti myöhempiin aikoihin, ja Suomeen on
päätelty tulleen viimeistään tällä jaksolla suoma-
lais-ugrilaista kieltä puhuvaa väestöä. Kaisa Häk-
kinen toteaa kokoavassa esityksessään 1996, että
"suomalaisten kielelliset esi-isät ovat olleet Suo-
messa jo tyypillisen kampakeramiikan aikana",
mikä tarkoittaa Matti Huurteen mukaan noin
vuosiin 3300-2800 eKr rajoittuvaa aikakautta.
Kampakeramiikan kauden lopulla Suomen valta-
kielenä näyttää olleen, Tunturi-Lappia lukuun ot-
tamatta, varhaiskantasuomeksi kutsuttu kieli. Siitä
ovat sittemmin kehittyneet itämerensuomalaiset
ja saamelaiset kielet.
Suomalais-ugrilaiset kielet luetaan samojedikiel-
ten ohella uralilaiseen kielikuntaan, jonka synty-
alueesta ei ole päästy täyteen yksimielisyyteen.
Yleisimmin otaksutaan kuitenkin uralilaisen kan-
takielen kehittyneen Venäjän keski- tai koillisosas-
sa, joka tapauksessa Uralvuorten länsipuolella. In-
doeurooppalainen kantakieli taas näyttää synty-
neen tämän alueen naapuruudessa, lähinnä Ete-
lä-Venäjällä.
Vanhaa teoriaa, jonka mukaan uralilaiset ja in-
doeurooppalaiset kielet polveutuvat yhteisestä
kantakielestä, on Jorma Koivulehto käsitellyt
1994 ja sittemmin teoksessa Verba mutuata. Hän
toteaa että sanaston ja muotojen yhtäläisyydet,
joihin kyseinen teoria nojautuu, eivät riitä sitoviksi
todisteiksi. Koivulehdon oma kanta perustuukin
terveeseen järkeen: "Uralilaisen ja indoeuroop-
palaisen kantakielen täytyy polveutua vielä van-
hemmista kielenmuodoista, ja kun otetaan huo-
mioon kantakielten maantieteellinen läheisyys,
olisi oikeastaan hyvin merkillistä, elleivät ne lo-
pultakin olisi jollain tavoin sukua toisilleen."
Vanha teoria, jonka mukaan suomalais-ugrilai-
sia kieliä puhuva väestö asui uralilaisen kielikun-
nan hajottua Volgan yläjuoksulla ja sen sivujokien
varrella, näyttää nykyäänkin pätevältä. Asiantun-
tijat otaksuvat toisaalta suomalais-ugrilaisten alu-
een ulottuneen jo varhain kampakeraamisella ki-

Maa ja sen asukkaat pyyntikulttuurin kaudella 23
vikaudella, viimeistään 3500 eKr Itämeren itäran-
nikolle saakka. Meidän maahamme heitä näyt-
tää tulleen lähinnä kaakosta, ehkä idästäkin ja ete-
lästä.
Koska suomalaisten nykyinen geeniperintö on
samantapainen kuin useimpien muiden pohjoi-
sen Euroopan kansojen, otaksutaan ainakin osas-
sa Suomea asuneen viimeistään kivikauden lop-
pujaksolla myöhempiä pohjoismaalaisia muistut-
tavia, vaaleahkoja ja aika kookkaita ihmisiä. Hau-
tojen pituuden perusteella heidän keskipituutensa
näyttää olleen 170 cm vaiheilla. Kun suomalais-
ten Itä-Venäjällä asuvat sukulaiskansatkin ovat
suureksi osaksi tätä tyyppiä, se lienee ollut ylei-
nen jo kampakeraamisella kaudella Suomeen tul-
leen väestön keskuudessa. Myöhemmin on maa-
hamme tullut etelästä ja lännestä lisää europidi-
seen suurrotuun kuuluvaa, etupäässä pitkäkas-
vuista ja verraten vaaleaa väkeä.
Tähän katsoen on yllättävää, että B-veriryhmä
on kansamme keskuudessa noin kaksi kertaa ylei-
sempi (18 %) kuin muualla läntisessä Euroopas-
sa, jossa sen osuus on 5-10 %. Koska B-ryhmä
on yleinen Aasiassa, on oletettu Suomeen tulleen
sieltäkin lähteneitä, mongolidiselle suurrodulle
sukua olevia ihmisiä. Nykyään tätä pidetään epä-
varmana, kun ei tiedetä, miten suuri merkitys
veriryhmien jakautumalle pitäisi antaa. Suoma-
laisten kasvonpiirteissäkin voisi nähdä viitteitä
aasialaisista esivanhemmista, mutta ne lienevät
selitettävissä muulla tavoin. Varhemmin pyrittiin
nimenomaan saamelaiset lukemaan mongolidi-
seen rotuun, mutta B-veriryhmä on heidän kes-
kuudessaan harvinainen, Euroopalle ominainen
A-ryhmä taas yleinen. Komsa-kulttuurin kansa
oli tästäkin päätellen Euroopan ikivanhaa väestöä.
Aineellinen kulttuuri
kampakeramiikan kaudella
Suomen väestön elinkeinoina olivat tuhansia vuo-
sia kalastus ja metsästys, mutta se muutos näkyy
tapahtuneen, että hirven oltua Suomusjärven kau-
della tärkein saaliseläin kampakeraamisella ajal-
la pyydettiin ennen kaikkea hylkeitä, myös sisä-
maan suurilla järvillä. Hirven on arveltu olleen
tuolloin vähissä, Torsten Edgrenin otaksuman
mukaan ehkä runsaan metsästyksen takia. Aja-
tus tuntuu yllättävältä, mutta se on mahdollinen
ainakin siinä tapauksessa, että myös peuraa oli
niukalti, ehkä verraten lämpimän ilmaston vuok-
si. Muista eläimistä majavalla oli merkitystä ra-
vintonakin, samoin sorsa-ja kanalinnuilla. Sudes-
ta kesyyntynyt koira oli jo Suomusjärven kult-
tuurin kaudella kotieläin, josta oli hyötyä kylän
vartijana ja ehkä myös metsästyksessä. Koiran li-
haakin syötiin kuten monin paikoin muuallakin
maailmassa.
Riistaa tapettiin kivikärkisin keihäin ja nuolin
sekä ansoin, loukuin ja pyyntikuopin, hylkeitä
harppuunoin ja verkoin sekä jäältä yllätettyinä
kivinuijin. Kivikauden ihmiset hävittivät suku-
puuttoon Itämeressä eläneen kookkaan grönlan-
ninhyIkeen, joka oli kömpelönä eläimenä help-
po pyydystää. Kalastusvälineinä olivat pajunkuo-
resta tai nokkoskuidusta kudotut verkot, pajusta
tai katajasta punotut merrat, liistekatiskat, luu- tai
puukoukut ja atraimen tavoin käytetyt kalakei-
häät. Kalanpyynnin menetelmät ovat nykyään-
kin periaatteessa samat kuin kivikaudella.
Ravintoa täydennettiin keräämällä marjoja ja
juuria sekä pensaspähkinöitä ja lämpökaudella
järvissä kasvanutta vesipähkinää. Jo kampakera-
miikan kaudella oli tapana purra huvin vuoksi
pihkaa, minkä suvussa periytyneen taidon isoäi-
tini opetti minulle asuessani poikana Pohjanmaal-
la. Asiantuntijana totean että purupihkaksi sovel-

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
tuu kuusen pihka, kaikkein parhaiten muurahais-
keosta otetut keltaiset ja kovat muruset. Kun täl-
laista pihkaa lämmittää suussaan ja puree varovas-
ti, se muuttuu plastiseksi, vaaleanharmaaksi tai
punertavaksi massaksi. Se muistuttaa hieman
purukumia, jonka idea onkin saatu Pohjois-Ame-
rikan intiaanien purupihkasta.
Kulkuneuvoina olivat melottava, yleensä yksi-
puinen ruuhi ja viimeistään kampakeramiikan
kaudella myös koirien vetämä reki. Koirien luita
on löytynyt sen verran, että eläimet on todettu
vankkarakenteisiksi, mutta niiden vetämien re-
kien rakenteesta on puutteelliset tiedot. Sukset
ilmeisesti tunnettiin, mutta varmasti kivikaudelta
säilyneitä suksia on löytynyt vain nimeksi. Jos
myös lumikenkiä käytettiin, ne tehtiin ohuesta,
nopeasti häviävästä materiaalista, joten niistä on
tuskin voinut säilyä todisteita.
Vaatetus oli hirven tai peuran nahkaa. Virosta
on löydetty kivikauden asuinpaikoilta metsähärän
luita, ja toinen iso nautaeläin visentti tuli toimeen
pohjoisempana kuin tämä laji, joten Etelä-Suo-
messakin on ehkä päästy lämpiminä kausina kaa-
tamaan visenttejä. Talvella pukeuduttiin mielel-
lään karhun, suden, ketun ja ilveksen lämpimiin
turkkeihin. Parkitusta nahasta tehdyn mekon ja
viitan koristeina on eräästä savikuvasta päättäen
käytetty nahkaripsuja, kuten myös Kanadan in-
tiaanit yleisesti tekivät.
Suomusjärven kulttuurin väestö on voinut elää
melko liikkuvaa elämää elinkeinojen vaatiessa
muuttoa vuodenaikojen mukaan vaihtuville pyynti-
paikoille. Heimo pysytteli silti tietyllä alueella, jol-
la kalavedet ja metsästysmaat olivat sen vakiintu-
neessa nautinnassa. Kampakeraamisella kaudel-
la taas asuttiin pikemminkin koko vuosi samassa
paikassa, koska saviastioita oli vaikea kuljetella.
Asuinpaikaksi valittiin kuiva, suojainen ja aurin-
koinen paikka veden äärellä, mieluiten päivänpuo-
leinen hietikkoiinne meren tai järven rannalla.
Asuntona oli kota, jonka verho oli tuohta tai
nahkaa, ja talveksi se voitiin päällystää maatur-
pein, jotta lieden suoma lämpö säilyisi parem-
min. Kivikauden lopulla rakennettiin paikoin
kiinteämpiäkin asumuksia, joiden seinissä oli jon-
kinlainen hirsistä tehty kehikko. Unto Salo pitää
mahdollisena, että jo silloisen Kiukaisten kulttuu-
rin piirissä käytettiin samantapaisia, oksapunok-
sesta tehtyjä seiniä kuin sittemmin pronssikaudel-
la.
Jo kivikauden suomalaisilla lienee ollut pieniä
kotasaunoja, sillä sauna on ikivanha keksintö poh-
joisten metsien alueella Pohjois-Amerikkaa myö-
ten. Vaikeampi on sanoa, mitä saunan käyttötar-
koituksia Suomessa tunnettiin noina kaukaisina
aikoina: käytettiinkö sitä vain puhdistautumiseen
vai myös sairaiden parantamiseen ja taikoihin.
Saunan maaginen käyttö kivikaudella on kyllä hy-
vin luultavaa, koskapa se tunnettiin vielä histo-
riallisella ajallakin.
Suomea muistuttavissa oloissa eläneiden Kana-
dan metsästäjäintiaanien väestötiheyteen vertaa-
malla otaksun Suomen väkiluvun olleen kampa-
keraamisella kaudella 6 000-9 000 henkeä. Ar-
keologit ovat päätyneet samantapaisiin lukuihin.
Tämä väestö eli luultavasti 20-30 hengen kylä-
heimoina kuten muuallakin vastaavissa olosuh-
teissa. Varsinaista päällikköä heimolla tuskin oli,
mutta kyvykkäimmällä miehellä oli eniten arvo-
valtaa. Kielen ja kulttuurin yhtäläisyys loivat yh-
teistuntoa laajankin alueen väestöön, mutta kylä-
heimot toimivat itsenäisesti. Peuranajoon on ehkä
sentään lähdetty parinkin kyläheimon miesten
voimin. Kanadan intiaanien kyläheimoja yhdis-
tivät ajoittain myös sotaretket, mutta pohjoisen
varhaiset asukkaat eivät ole yleensä olleet sotai-

Maa ja sen asukkaat pyyntikulttuurin kaudella 25
Kehittynyt uskonto
antaa leimansa elämälle
Kivikautta eläneiden Pohjois-Amerikan intiaa-
nien uskonto, huomauttaa Äke Hultkrantz, liittyi
niin kiinteästi jokapäiväiseen elämään, että on oi-
keastaan väärin puhua erityisestä uskonnosta.
Näin oli varmasti myös kivikauden Suomessa.
Täälläkin uskonto oli kaikkialla luonnossa esiin-
tyvän henkisen voiman eli "väen" huomioon otta-
mista, joka oli erikoisen tärkeää ihmisen tai hei-
mon elämän kriittisissä tilanteissa: syntymässä,
onnettomuuksien, sairauksien tai kuoleman sat-
tuessa ja metsästyksen jännittävissä vaiheissa.
Eläinten henget olivat metsästäjille hyvin lähei-
siä. Varhaisina aikoina uskottiin pikemminkin
henkiin kuin jumaluuksiin, mutta uskonto kehit-
tyi aikojen kuluessa. Kivikauden loppujaksolla au-
rinkoa, kuuta ja ukkosta pidettiin ehkä jo juma-
luuksina vaikka tuskin kovin selvästi henkilöityi-
nä.
Älykkäimmät ihmiset kaipasivat jo kivikaudella
tietoa "synnyistä syvistä", jopa selitystä maailman
olemuksesta. Tätä tietoa sisälsivät myytit. Maail-
man syntyminen munasta, hyvin laajalle levin-
nyt myytti, lienee Suomessakin ikivanha, samoin
ihmisten polveutuminen karhusta tai jostain
muusta eläimestä. Aurinkoa, kuuta, tähtiä ja lin-
nunrataa sekä sinistä taivasta ihmeteltiin ja niille
yritettiin keksiä selityksiä. Pohjoisten kansojen maa-
ilmankuvassa oli tärkeä asema Pohjantähdellä,
jota tähtikuviot näyttivät kiertävän. Koska Pohjan-
tähti käsitettiin taivasta kannattavan maailmanpat-
saan huipuksi, vanhat suomalaiset kutsuivat sitä
taivaan navaksi, pohjan tapiksi ja pohjan naulaksi.
Alun perin kivikautisia ovat varmasti myös
myytit tulen synnystä sekä karhun, hirven ja pe-
lätyn kyyn alkuperästä. Muuttolintujen arvoituk-
sellinen katoaminen syksyllä vaati selityksen, jo-
ten suomalaiset uskoivat niiden lentävän linnun-
rataa myöten talveksi kaukaiseen Lintukotoon,
jossa kääpiömäiset lintukotolaiset hoitivat niitä.
Keväällä lintujen paluu oli heräävän elämän merk-
ki, ja aikaisin tulevalla joutsenella oli sen vuoksi
tärkeä asema pohjoisten kansojen mytologiassa;
kalliomaalauksissa on paljon joutsenen kuvia.
Kuolemanjälkeiseen elämään uskottiin ja sen
ajateltiin jatkuvan samantapaisena kuin vainajan
eläessä, koskapa hautaan pantiin käyttöesineitä
ja koruja. Kun vainajat haudattiin useimmiten ai-
van lähelle heimon asuinpaikkaa, omien esivan-
hempien henkiä ei nähtävästi pelätty, mutta viha-
mielisten vainajien henkiä pidettiin vaarallisina.
Kampakeraamiselta kaudelta on löytynyt lukui-
sia pieniä saviteoksia, jotka esittävät pitkälle tyy-
liteltyä ihmishahmoa, erään teorian mukaan vi-
hollista, jota haluttiin vahingoittaa rikkomalla
hänen kuvansa. Vihollinen saattoi olla paitsi elä-
vä ihminen myös vainajanhenki.
Kivikauden kansa ei alistunut passiivisena on-
nen ja sattuman vaihteluun vaan yritti vaikuttaa
henkiin uhrein, loitsuin ja tekemällä taikoja, joil-
la oli usein tanssin muoto. Kyläheimolla oli var-
masti vuosittain toistuvia riittejä eli palvontame-
noja hyvän pyyntionnen saamiseksi, ja toiset rii-
tit liittyivät ihmiselämän tärkeisiin tapahtumiin.
Näitä perinteellisiä menoja johtivat heimon vii-
saimmat jäsenet, ja koko heimo osallistui niihin.
Kallioihin maalattiin riistaeläinten sekä metsäs-
täjien kuvia, ja kivestä veistettiin hirven ja kar-
hun päitä riittiesineiksi, joskus hyvin taiteellises-
ti. Kuuluisimmat ovat Huittisten hirvenpää Suo-
musjärven kulttuurin kaudelta ja Säkkijärven pal-
jon myöhäisempi, aivan toisentyylinen hirvi. Ku-
vien tarkoituksena oli taivuttaa eläinten henget
suopeiksi metsästäjille. Samaa tarkoittavien tans-
sien osanottajat uskoivat tanssin kuvailemien on-
nekkaiden tapahtumien käyvän toteen.
Toisenlaisia keinoja tarvittiin sairauden, tapa-
turman, riistankadon tai muun onnettomuuden

26
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
kohdattua heimoa tai yksityistä ihmistä. Kaiken
tällaisen aiheuttivat henget tai pahojen ihmisten
taikavoima. Ruumiillisen tai sielullisen sairauden
tavallisin syy oli, että vihamielinen noita tai vai-
naja oli anastanut potilaan haamun eli varjon. Haa-
mu eli kuva oli ihmisen toinen sielu, joka asui
hiuksissa tai kynsissä, ja varjo oli sen näkyvä muo-
to. Näitä uskomuksia säilyi Suomessa historialli-
selle ajalle saakka, samoin se käsitys että metsäs-
sä tai vedessä asuva henki saattoi "nenittää" ih-
misen eli sairastuttaa hänet.
Karhulla on "miehen mieli ja yhdeksän miehen
voima", ja sitä pidettiin kuoltuaankin pelättävänä
olentona, joten kaadetun kontion henki täytyi le-
pyttää juhlallisin riitein. Saaliina arvokkaan tai pe-
lätyn eläimen nimeä ei mielellään lausuttu, jottei
se valpastuisi pakenemaan tai kostamaan. Niin-
pä karhua on sanottu vielä historiallisella ajalla
peitenimin kontioksi, otsoksi, möröksi, metsän
eläväksi ja moneksi muuksi, sutta hukaksi, repoa
ketuksi, mikä merkitsi alun perin nahkaa (ketto),
ja kyytä madoksi.
Onnettomuuksien torjumiseen tarvittiin tietä-
jää eli toista ikivanhaa suomalais-ugrilaista nimeä
käyttääkseni noitaa (inarinsaamen noaidi). Kun
loitsut ja rummun pärrytys vaivuttivat noidan hor-
rokseen, hänen haamusielunsa vaelsi henkien
maahan hankkimaan tietoa onnettomuuden syys-
tä ja siihen tehoavasta taiasta. Tietäjä oli oman
heimonsa ja usein lähiseudun heimojenkin kor-
vaamaton auttaja samoin kuin Siperian tunguu-
sien samaani, josta tietäjän uskontotieteellinen ni-
mi johtuu.
Tietäjällä oli tärkeä asema myös heimon vuotui-
sissa riiteissä ja pyyntionnea tuottavissa tansseis-
sa, joissa tietäjällä oli kalliomaalauksista päätel-
len usein naamioja sarvin varustettu päähine. Var-
sinaiset tietäjät olivat pohjoisen metsästäjien kult-
tuureissa yleensä miehiä, mutta ei ole mahdotonta
että paikoittain oli myös naispuolisia noitia. Skan-
dinaavit uskoivat sellaisiin lujasti vielä viikinki-
ajalla. Tietäjäuskosta eli samanismista puhuttaessa
on syytä muistaa, että se perustui todelliseen, hor-
jumattomaan uskoon, jonka taustana oli meille
tavoittamaton maailmankuva.
Hiidenkiukaat. joiden nimenä on Satakunnassa laajalti väre. ovat pronssi- tai rautakautisia hautoja, joihin on kätketty päällikön
tai useankin saman varakkaan suvun jäsenen tuhka. Vainajan mukaan pantuja esineitä niissä on enintään hyvin niukalti. Tämä
hiidenkiuas on Kiukaisten Panelian kylässä.

f ',.,
„£-•
Kv
»a -ä^il* **■

28
Karjanhoitoja maanviljely
leviävät Suomeen
Indoeurooppalainen
vasarakirveiden kansa
Vuoden 3200 tienoilla eKr esiintyy Suomen ete-
läisellä ja läntisellä rannikkoseudulla uusi kulttuu-
rin muoto, jota kutsutaan vasarakirveskulttuuriksi.
Sille ovat näet ominaisia kivestä veistetyt, veneen
tai pikemminkin intiaanikanootin muotoiset, reiälli-
set kirveet. Niitä on pidetty sotakirveinä tai päälli-
kön arvonmerkkeinä ja riittiesineinä. Näiden kir-
veiden esikuvana olivat alkuaan pronssikirveet,
joita valettiin jo Etelä-Euroopassa. Vasarakirveskult-
tuurin nuorapainantein koristellut saviastiat olivat
aivan erilaisia kuin kampakeramiikan, ja monia
muitakin eroja oli. Tämä kulttuuri liittyy nuora-
keraamiseen kulttuuriin, jonka levinneisyys ulot-
tui Manner-Euroopassa Reinin laaksosta Itä-Venä-
jälle asti.
Vasarakirveskulttuuri tuotiin Suomeen etelästä,
Baltian maiden kautta. Tulijat ovat Jorma Koivu-
lehdon mukaan puhuneet näin varhaisena aika-
na indoeurooppalaista kantakieltä, josta kehittyi-
vät myöhemmin Suomea lähinnä balttilaiset ja ger-
maaniset kielet. Vasarakirveskansaa asui rannikol-
la Viipurista Kokkolaan ja sisämaassa lounaasta
Tampereen ja Lahden seudulle. Paikoin tälläkin
alueella eli yhä kampakeraaminen kulttuuri, ja
kaukaisempi sisämaa sekä Pohjois-Suomi jäivät
varhaisemman väestön haltuun. Lounais-Suomes-
sa osa kantaväestöstä lienee omaksunut nopeasti
kirveskansan kielen ja osittain sen kulttuurinkin.
Nuorakeraaminen kulttuuri perustui Manner-
Euroopassa karjanhoitoon ja maanviljelyyn, ja
Suomessa se rajoittui alueelle, jossa viljelyn edel-
lytykset olivat parhaat. Asuinpaikat eivät sijain-
neet vesien rannoilla vaan hyvän viljelymaan tun-
tumassa. Varmoja todisteita viljelystä tai karjan-
hoidosta ei ole kuitenkaan toistaiseksi saatu. Luut
eivät tosin säily kuivahkossa maassa kauan, eikä
kotieläinten luiden puuttuminen siis todista sito-
vasti, ettei niitä ole pidetty. Merkittävämpää on
että siitepölyanalyysit eivät ole todistaneet kirves-
kansan viljelleen maata. Christian Carpelan ar-
velee sen ehkä yrittäneen viljelyä Suomessakin
mutta luopuneen siitä pian koleahkon ilmaston
vuoksi.
Vasarakirveskulttuuri säilyi lähes tuhat vuotta
eli vuoden 2300 tienoille eKr, mutta se oli siihen
mennessä jo suuresti muuntunut. Tämän kulttuu-
rin tuonut väestö sulautui lopulta lounaisen ran-
nikkoseudun vanhaan väestöön ja omaksui sen
kielen, johon oli siihen mennessä sekoittunut ko-
ko joukko indoeurooppalaisia lainasanoja. Myös
kantaväestön kielen äänneasu ja rakenne olivat
muuttuneet huomattavasti. Etelästä tulleiden vaa-
leiden ja kookkaiden ihmisten sekoittuminen vai-
kutti varmaan tuntuvasti myös Suomen lounais-
osan väestön ulkonäköön.
Kivikauden loppujaksolla, noin vuoteen 1700
eKr vallitsi Suomen lounaisosassa tärkeästä löytö-
alueesta nimensä saanut Kiukaisten kulttuuri, joka
näkyy olleen lähinnä kampakeraamisen kulttuu-

Karjanhoito ja maanviljely leviävät Suomeen 29
rin jatkoa. Siinä oli kuitenkin myös vasarakirves-
kulttuurin vaikutusta ja selviä piirteitä kivikauden
skandinaavien kulttuurista. Ruotsista muuttikin
jonkin verran väestöä Lounais-Suomeen. Karjan-
hoito ja kaskiviljely levisivät tähän osaan maa-
tamme viimeistään Kiukaisten kulttuurin aikakau-
della. Kauempana sisämaassa Itä-Suomea myö-
ten, myös Laatokan rannoilla ja Vuoksen varsil-
la eli myöhemmän Karjalan heimon syntysijoilla,
jatkui pyyntielinkeinoihin nojautuva, kampake-
raamisesta kulttuurista kehittynyt elämänmuoto,
samoin pohjoisessa Metsä-Lappiin saakka.
Itämerensuomalaisten vanhaa runoutta tutkittaes-
sa on kiinnitetty huomiota siihen, että heillä ja
heidän balttilaisia kieliä puhuvilla naapureillaan
latvialaisilla ja liettualaisilla on ollut käytännössä
samantapainen, "kalevalamitaksi" kutsuttu runo-
mitta. Nämä kansat ovat siis kehittäneet sen olles-
saan läheisessä vuorovaikutuksessa, ilmeisesti sillä
aikakaudella, jolloin itämerensuomalaiset oppi-
vat balttilaisten esivanhemmilta maanviljelyä ja
karjanhoitoa. Suomen esihistoriassa se vastasi ki-
vikauden loppujaksoa. Kalevalamitta lienee kui-
tenkin syntynyt Virossa ja Latviassa ja levinnyt
Suomeen vasta pronssikaudella, koskapa saame-
laiset eivät näytä käyttäneen sitä.
Matti Kuusi luonnehtii "varhaiskalevalaisen"
runouden sisältöä olettamalla, että esihistorialli-
sen ajan runoilijat pukivat runonsäkeiden muo-
toon ikivanhaa, suorasanaista tai jollain varhai-
semmalla runomitalla laulettua tarustoa, ennen
kaikkea maailmaa selittäviä synty myyttejä. Näin
syntyneitä runoja käytettiin riiteissä, mikä kiin-
teytti niiden muotoa ja loi niihin jalon ja juhlalli-
sen leiman. Loitsujakin uudistettiin kalevalamit-
taisiksi. Varhaiskalevalaisena pidetyn runon muo-
toja sisältö viittaavat siihen, että meidän varhaiset
esivanhempamme tajusivat runouden kauneutta
varsin hyvin.
Suomen väestön kieli
eriytyy suomeksi ja saameksi
Vasarakirveskansan kielen vaikutuksesta lounai-
sella rannikkoseudulla puhuttu kieli erottui selväs-
ti sisämaan kielestä. Siihenkin kirveskansalla oli
vaikutusta, mutta varsinkin idässä ja pohjoisessa
varhaiskantasuomi säilytti sentään vanhan luon-
teensa. Suomenlahtea ympäröivällä alueella syn-
tyi näin kantasuomeksi kutsuttu kieli, joka erosi
sisämaassa puhutusta kantasaamen eli kantalapin
kielestä. Suomalaisilla on taipumusta luulla omaa
kieltään aidoksi, alkuperäiseksi suomeksi ja pitää
saamelaiskieliä nuorempina ja kummallisesti
vääntyneinä. Todellisuudessa nämä kielet ovat lä-
hempänä varhaiskantasuomea kuin suomen kieli,
joka on muuntunut suuresti omaksuessaan indo-
eurooppalaisten kielten piirteitä.
Kielitieteilijät ovat koettaneet johtaa Suomessa
kivikauden loppujaksolla eriytyneiden kielten ja
heimojen nimet indoeurooppalaisista lainasanois-
ta. Suomi-sanan alkuperästä on esitetty monia teo-
rioita, mutta luontevimmalta näyttää Petri Kallion
1998 tekemä ehdotus. Hän katsoo tämän sanan
johtuvan indoeurooppalaisesta 'ihmistä' merkit-
sevästä sanasta, jota vasarakirveskansa saattoi
käyttää itsestään Suomeen tultuaan. Sana oli sa-
maa juurta kuin latinan homo, 'ihminen, mies'.
Kampakeraaminen väestö, joka sulatti kirves-
kansan itseensä, omaksui saman nimityksen muo-
dossa soma, mistä kehittyi kantasuomen soomi ja
edelleen suomi. Kallion esittämä nimijohto on
luontevan yksinkertainen, ja lisäksi tiedetään, että
lukemattomat kansat eri puolilla maailmaa ovat
nimittäneet itseään 'ihmisiksi' tai 'oikeiksi ihmi-
siksi'.
Hämeen ja hämäläisten nimi voi Jorma Koivu-
lehdon teorian mukaan juontua kantagermaani-
sesta sanasta sääma ('tumma, pimeä'), joka lainat-
tiin varhaiskantasuomeen muodossa sämä. Sillä

30
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
lienee tarkoitettu sisämaan väestöä, mikä edellyt-
tää että tummahkot värit kuten musta tukka olivat
sisämaassa yleisemmät kuin rannikkoseudulla. Se
onkin hyvin mahdollista. Kantasuomessa sämä
kehittyi sittemmin muotoon hämä ja. siitä kehittyi
alueen nimitys Hämä. Lounaisen rannikkoseudun
suomalaiset käyttivät Koivulehdon teorian mu-
kaan sanaa hame kivikauden lopulta lähtien sisä-
maan väestön eli saamelaisten ja heidän laajan
maansa nimityksinä.
Sisämaan asukkaat itse omaksuivat Koivuleh-
don mukaan Jööma-sanan nimekseen muodossa
saamaa, joka kehittyi muotoon saamee ja lopulta
säpmi monine muunnoksineen. Siitä on myö-
hemmin muokattu suomen kieleen nimitys saa-
melainen. Viimeistään rautakaudella saamelaisia
on kuitenkin nimitetty kaikkialla Suomessa la-
peiksi. Jos heistä oli käytetty varhemmin nimitys-
tä hämä, joudutaan kysymään, miksi ja milloin
se vaihtui lappi-sanaan. Muutoksen voisi ajatella
tapahtuneen suomalaisten asutettua osia Hämees-
tä ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla. Sil-
loin nimitystä hame siirryttiin ehkä käyttämään
siellä syntyvästä suomalaisheimosta eli hämäläi-
sistä. Alueen nimi Hämä kehittyi samaan aikaan
muotoon Hämeh eli Häme.
Sisämaan pyyntiväestöstä ryhdyttiin käyttä-
mään luultavasti samaan aikaan, erotukseksi hä-
mäläisistä, nimitystä lappi, josta kehittyi sittem-
min lappalainen. Saattaa näyttää oudolta, että lap-
pi-ja &z/?jfr-alkuiset paikannimet ovat yleisiä myös
lounaisella rannikkoseudulla, mutta Unto Salon
tavoin voidaan olettaa, että siellä asui vielä rauta-
kauden alussa paikoittain lappalaisiksi luettua
pyyntiväestöä. Saamelaisista on voitu käyttää pai-
kallisesti nimiä hame ja hämäläinen sen jäl-
keenkin, kun nämä olivat jo yleensä vakiintuneet
suomalaisten asuttaman Hämeen ja sen väestön
nimiksi. Häme-sanan sisältävissä paikannimissä,
joita on runsaasti lähes kaikkialla Suomessa, se
voinee siis tarkoittaa myös saamelaista tai ylimal-
kaan pyyntielinkeinoin elävää ihmistä.
Lappi-sanan alkuperää on pohdittu kauan. Erään
teorian mukaan se olisi alkuaan muinaisskandi-
naviaa ja juontuisi samasta sanasta kuin nyky-
ruotsin lapp merkityksessä tilkku, 'lappu'. Tähän
perustuva selitys on kuitenkin hyvin mutkikas,
ja lisäksi on vaikea uskoa, että suomalaiset olisi-
vat lainanneet tutun sukulaiskansan nimityksen
skandinaaveilta. Uskottavampi on teoria, että lap-
pi on kansannimenä sukua sanoille lappea ja lape.
Kun viron lape, genetiivissä lappe, merkitsee ni-
menomaan 'syrjäistä seutua', lappi on voinut tar-
koittaa alkuaan sellaisen asukasta.
Koska syrjäseudun väkeen on ollut tapana suh-
tautua hieman alentuvasti, olisi tämän nimijoh-
don pohjalta ymmärrettävää, että saamelaiset pi-
tivät nimiä lappi ja lappalainen halventavina ei-
vätkä itse omaksuneet niitä. He eivät oikein pidä
niistä nykyäänkään, ja heillä on mielestäni oikeus
toivoa, että heitä kutsutaan ikivanhaan tapaan
saamelaisiksi. Muita naapurikansoja kutsumme
sen sijaan vanhoin suomenkielisin nimityksin vi-
rolaisiksi ja ruotsalaisiksi, emme eesteiksi tai
svenskeiksi.
Varhaiset metallikaudet
ja maatalouden alku
Pronssikauden lasketaan alkaneen Suomessa vuo-
den 1700 vaiheilla ja jatkuneen vuoden 500 tie-
noille eKr. Tämä ei merkitse, että koko maassa
olisi siirrytty käyttämään kivisten aseiden ja työka-
lujen sijasta pronssista eli kuparin ja tinan sekoi-
tuksesta valettuja. Päinvastoin pronssiesineiden
merkittävä käyttö rajoittui lounaiselle rannikko-
seudulle ja täälläkin ennen kaikkea Porista Kirk-
konummelle ulottuvalle alueelle Ahvenanmaa
mukaan luettuna. Aikakauden alkupuolella

Karjanhoito ja maanviljely leviävät Suomeen 31
KARTTA 2 KIUKAISTEN KULTTUURIN AIKA JA PRONSSIKAUSI
Kiukaisten kulttuuri....
n Kiukaisten keramiikka
Hiidenkiukaittenalue
Epävarmoja hiidenkiukaita
pronssikausi Suomessa
• Läntinen pronssiesine
•>*• Itäisen pronssikulttuurin asuinpaikka
O Itäinen pronssiesine tai valinmuotti
Matti Huurre. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa

32
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
pronssia käytettiin Lounais-Suomessakin varsin
vähän, kiveä sitä enemmän, ja esimerkiksi kir-
veenterät olivat vasta pronssikauden lopulla mel-
ko yleisesti pronssia. Astiat olivat savea kuten en-
nenkin.
Pronssiesineitä oli monenlaisia: kirveiden ohel-
la keihäänkärkiä, miekkoja, tikareita ja veitsiä se-
kä myös koruja, nappeja ja neuloja. Kuparia ja
tinaa ei saatu Suomesta, joten pronssi oli tuontita-
varaa Skandinaviasta tai kauempaa lounaasta, sa-
moin enimmät siitä tehdyt esineetkin. Monet Suo-
meen tuodut miekat olivat peräisin Keski-Euroo-
pan eteläosasta, kelttiläisten kansojen asuinsijoilta.
Suomessakin opittiin valamaan yksinkertaisia
pronssiesineitä, jolloin raaka-aineeksi lienee sula-
tettu rikkoutuneita aseita tai koruja.
Vaikka pronssi oli harvinaista, metallin käyttö
oli tärkeä, eteenpäin viittaava uutuus, ja pronssi-
kaudella tapahtui muutakin kehitystä. Länsi-Suo-
messa viljeltiin kaskeamalla ainakin ohraa, ja nau-
takarjaa, sikoja, lampaita ja ehkä vuohiakin pidet-
tiin kotieläiminä. Lampaanvillasta kudottiin kan-
kaita, mutta vaatteet olivat suureksi osaksi nah-
kaa kuten ennenkin. Skandinaaveilla oli pronssi-
kaudella hevosia, ja ehkä niitä oli Suomessakin,
vaikka siitä ei ole todisteita. Hylkeenpyynti ja ka-
lastus olivat rannikolla ja Ahvenanmaalla yhä tär-
keitä elinkeinoja. Maahan tuotu pronssi oli mak-
settava omin tuottein, ja myytävää arvotavaraa
olivat ennen kaikkea traani ja hylkeennahat sekä
muut turkikset.
Lounais-Suomessa otettiin käytäntöön pystysei-
näinen, nelinurkkainen talo, joka oli kehitetty kivi-
kauden loppujaksolla käytetystä hirsikehikkoises-
ta kodasta. Unto Salon tutkimien pronssikauden
talojen seinät olivat etupäässä pystypaalujen varaan
tehtyä oksapunosta, joka rapattiin paksulti savella.
Talon kattona, joka lienee ollut satulakaton muo-
toinen, oli useimmiten paksu ruokokerros, jollai-
nen säilyy tiiviiksi puristettuna kauan. Ruo'on puut-
teessa käytettiin ehkä olkia tai tuohta. Pääpiirteis-
sään samanlaisia rakennuksia on ollut Manner-
Euroopassa yleisesti historiallisella ajallakin. Pai-
koittain pronssikauden lounaissuomalaiset ovat
voineet käyttää myös alkeellisempia asuntoja.
Talolla oli kiinteä paikkansa, joka kuului pol-
vesta toiseen samalle suvulle. Joskus rakennettiin
lähekkäin kaksikin taloa, kaiketi suvun laajentues-
sa, mutta varsinaista kyläasutusta ei liene vielä syn-
tynyt. Kaskimaa vallattiin joka polttoa varten erik-
seen kuten paljon myöhemminkin, ja metsälai-
tumet olivat yhteiset kuten myös pääosa kala-
vesistä. Talolla lienee kumminkin ollut lähistöl-
lään tietty nautintapiiri, jonne toisten ei ollut sopi-
vaa tunkeutua. Kivikauden ihmiset lienevät omis-
taneet vain käyttöesineitä, mutta pronssikauden
talonpojalla oli kiinteää omaisuutta: talo ja sen
lähimaat. Peltoja ei sentään vielä ollut.
Pronssikauden alkupuolella Suomessa tuli käyt-
töön uusi hautaustapa: arvossa pidetyn vainajan
ruumis tai hänen tuhkansa peitettiin kiviröykkiöl-
lä. Vainaja varustettiin myös käyttöesinein, koruin
ja arvonmerkein kuten jo aiemmin kivikaudella.
Hautaröykkiö oli yleensä lähellä taloa, ja siihen
haudattiin isäntiä ja emäntiä sukupolvesta toiseen,
jolloin röykkiö kasvoi usein hyvin suureksi. Täl-
lainen hautamonumentti osoitti näkyvällä ja vai-
kuttavalla tavalla suvun vaurautta ja arvovaltaa.
Haudoista ja niihin pannuista esineistä voi pää-
tellä, että pronssikauden talonpoikien varallisuus
vaihteli tuntuvasti, mutta tämä ei ole voinut riip-
pua heikosti kehittyneestä maataloudesta, vaan
pikemminkin hylkeenpyynnistä ja turkismetsäs-
tyksestä. Lisää varallisuutta saatiin käymällä kaup-
paa, jolloin hyvä menestys edellytti tavaran tehok-
kaan hankinnan lisäksi kaupallista asiantuntemus-
ta ja taitoa. Yhteiskunnan eriytyminen oli verra-
ten lievänäkin tärkeä uusi ilmiö, jolle tuskin on
ollut vastinetta kivikauden Suomessa.

Karjanhoito ja maanviljely leviävät Suomeen 33
Pronssikauden alkupuolella Suomen lounais-
osan kulttuuriin ilmaantui vahvaa skandinaavis-
ta vaikutusta. Se voisi riippua vain kaupan suun-
nasta, mutta kun uudet hautaustavat olivat saman-
laisia kuin Keski-Ruotsissa ja Gotlannissa, on pää-
telty näiltä seuduilta muuttaneen väkeä Suomeen.
Samaan viittaavat suomen kielen kantagermaa-
niset lainasanat. Skandinaavit näet puhuivat vie-
lä pronssikaudella germaanista kantakieltä, ja mo-
net siitä omaksutut sanat edustavat juuri sellaista
kulttuuria, jota he ovat voineet tuoda Suomeen.
He suomalaistuivat täällä kielellisesti, mutta hei-
dän kielensä vaikutti tuntuvasti suomen kieleen,
joka läheni maan lounaisosassa yhä enemmän in-
doeurooppalaisia kieliä.
Pronssikautisia kiviröykkiöhautoja on tavattu
Etelä-Pohjanmaalta saakka. Niitä on esineistön
niukkuuden takia vaikea erottaa rautakauden hau-
doista, mutta Carl Fredrik Meinander otaksuu
pronssikauden hautoja olevan varsinkin Laihialla,
Isossakyrössä ja Pirttikylässä (Pörtom). Tämän
seudun pronssikautista kulttuuria tunnetaan muu-
ten huonosti, mutta Meinander pitää mahdolli-
sena, että asutus jatkui Etelä-Pohjanmaalla prons-
sikaudesta rautakauteen, koska röykkiöhaudatkin
pysyivät hyvin samanlaisina. Niinpä palaan tä-
män seudun muinaisväestön alkuperään rauta-
kautta käsitellessäni (s. 40-42).
Myös Länsi-Suomen sisämaasta sekä Itä- ja Poh-
jois-Suomesta on löydetty pronssiesineitä, ja siel-
läkin osattiin valaa siitä muun muassa kirveitä.
Vuolukivestä saatiin erinomaisia valinmuotteja.
Kauppakin levitti sisämaahan ja pohjoiseen prons-
siesineitä lännestä ja myös kaukaa idästä, Volgan
yläjuoksulta saakka. Nuolenkärjet ja veitset teh-
tiin sisämaassa etupäässä kivestä, ja kampakera-
miikasta kehitettiin uusia saviastioiden muotoja,
joita on tavattu Inarista saakka.
Saviastioiden valamisessa käytettiin yleisesti jol-
lain tavoin hyväksi kangasta, mistä jäi selvät jäljet
astian ulkopintaan, joten puhutaan tekstiilikeramii-
kasta. Paikoin vahvistettiin astioita vanhaan tapaan
asbestikuiduin. Pronssikauden itäinen keramiik-
ka, jota etenkin Christian Carpelan on tutkinut,
liittyy Keski-ja Luoteis-Venäjällä laajalle levinnee-
seen tekstiilikeramiikkaan. Sisämaan ja Pohjois-
Suomen väestö eli yhä etupäässä riistan- ja kalan-
pyynnillä, mutta eteläisessä sisämaassa on poltettu
paikoittain myös kaskea ja pidetty lampaita.
Carpelan toteaa Suomen itäisen pronssikauden
kulttuurin saaneen voimakkaita vaikutteita Sisä-
Venäjällä, Okajoen varrella ja sieltä Volgan ylä-
juoksulle esiintyneestä Fatjanovon kulttuurista. Se
oli syntynyt paikallisen perinteen pohjalta, mut-
ta siihen olivat vaikuttaneet voimakkaasti lännes-
tä, ilmeisesti balttilaisilta, sekä kaakosta ja idästä
arjalaisilta kansoilta saadut innovaatiot. Fatjano-
von kulttuurin luoneen väestön otaksutaan olleen
etupäässä suomalais-ugrilaista, mutta johtavana
aineksena lienee ollut arjalaisia, jotka ennen pit-
kää sulautuivat kantaväestöön. Samalla seudulla
asui sittemmin volgansuomalaisiin luettu merjan
kansa.
Etelä- ja Kaakkois-Venäjällä asuneet arjalaiset
viljelivät maata ja louhivat kuparia Ural vuorten
eteläosasta. Heidän kielensä muodostivat indo-
eurooppalaisen kielikunnan itäisen haaran. Ura-
lilaisilla kansoilla oli ollut hyvin varhaisista ajois-
ta kosketuksia Etelä-Venäjällä asuneisiin indoeu-
rooppalaisiin, mikä näkyy jo näiden kantakielestä
saaduista lainasanoista. Kielitieteilijät Jorma Koi-
vulehto ja Asko Parpola ovat todenneet itäme-
rensuomalaisissa ja saamelaisissa kielissä myös
lukuisia nuorempaa kerrostumaa edustavia arja-
laisia lainasanoja, jotka täytyy yhdistää Fatjano-
von kulttuurista Suomeen ja Itä-Karjalaan tullei-
siin vaikutteisiin.

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Carpelan ja mainitut lingvistit olettavat, että
Fatjanovon kulttuurista saadut innovaatiot ovat
kulkeutuneet Okajoelta luoteeseen muuttaneiden
pienten siirtolaisryhmien mukana. Osa niiden
johtomiehistä saattoi puhua vielä Suomeen tul-
tuaan arjalaista kieltä. Maahamme, aluksi sen itä-
osaan kulkeutuneista arjalaisista sanoista mainitta-
koon tärkeä viljelytermi huhta, joka liittyy prons-
sikautiseen kaskiviljelyyn. Sekin näyttää tulleen
Keski-Venäjältä tulleiden siirtolaisten tuomana.
Länsi-Suomessa taas käytettiin indoeurooppalai-
sesta kantakielestä tai esigermaanista lainattua sa-
naa kaski, mikä osoittaa kaskenpolton tulleen sin-
ne Baltian kautta Keski-Euroopasta.
Fatjanovon kulttuurin perua on ilmeisesti myös
Suomen kielen orja, alkuaan sama sana kuin arja,
joka oli arjalaisten omasta kansastaan käyttämä
nimitys. Parpolan teorian mukaan se siirtyi
merkitsemään orjaa sen vuoksi, että Okajoen
suomalais-ugrilaisilla oli orjina sotavangiksi jou-
tuneita arjalaisia, joista he käyttivät tämän kan-
san nimestä kehittynyttä sanaa orja. Lännempänä
kehittyi slaavien kansanheimon nimestä slav sa-
malla tavoin orjan nimitys: saksan Sklave, englannin
slave.
Pronssikauden lopulla esineistö köyhtyi Lounais-
Suomessa, ja seuraavalla ajanjaksolla, jota kutsu-
taan esiroomalaiseksi rautakaudeksi, tämä kehitys
jatkui siinä määrin, että kulttuurin luonne on py-
synyt hieman epäselvänä. Tämä ajanjakso kesti
vuoden 500 vaiheilta eKr ajanlaskumme alun tie-
noille. Esineiden vähyys johtuu osaksi siitä, että
niitä lakattiin panemasta hautoihin, osaksi metal-
lien niukkuudesta. Kiviaseet ja saviastiat eivät lie-
ne enää tuntuneet kyllin arvokkailta vainajalle an-
nettavaksi. Pronssin puute johtui osaksi siitä, että
kelttiläisten kansojen ja germaanien väliset sodat
olivat tyrehdyttäneet metallituotteiden tuonnin
Pohjolaan.
Metallikulttuuria edustavia asuinpaikkoja tun-
netaan esiroomalaiselta rautakaudelta vain ran-
nikkoseudulta, Porvoon ja Kyrönjoen väliseltä
alueelta sekä Ahvenanmaalta. Asutuksen jatku-
vuutta todistaa mannermaan rannikolla pronssi-
kautisista muodoista polveutuva Morbyn kera-
miikka, jolle on ominaista naarmutettu pinta. Me-
talliesineiden raaka-aineena raudan osuus kasvoi
vähitellen pronssiin verraten, ja lounaisella ran-
nikkoseudulla sitä opittiin pelkistämään suo- ja
järvimalmista skandinaavien tuotua tämän tai-
don.
Aseiden ja korujen muoto osoittaa, että kulttuu-
rivaikutteita saatiin etupäässä lounaasta, siis Man-
ner-Euroopasta ja paljolti Ruotsin kautta. Lou-
nais-Suomessa saattoi maatalouden merkitys hie-
man vahvistua, ja viimeistään nyt ryhdyttiin vil-
jelemään ohran ohella ruista ja vehnää. Tuon ajan
vehnä oli emmeriksi nimitettyä lajia, jonka lähi-
sukulainen on Välimeren maissa nykyäänkin vil-
jelty durumvehnä, paras makaronien ja muiden
pastojen aine.
Saamelaiset Suomessa,
Lapissa ja Ruijassa
Sisämaassa ja Pohjois-Suomessa pronssikaudella
ja varhaisella rautakaudella puhutusta kielestä ei
ole jäänyt muita tietoja kuin suomalaisten suussa
vääntyneitä paikannimiä. Suomen rannikkoseu-
dun asukkaat näyttävät pitäneen sisämaan väes-
töä vieraana heimona, ja se puhuikin kantasaamea
tai sille läheistä kieltä. Kantasaame lienee kehitty-
nyt varhaiskantasuomesta laajalla alueella, ja sii-
nä tapauksessa se on voinut olla alun perin mel-
ko heterogeeninen. Keski-Venäjältä pronssikau-
della Suomen sisämaahan tulleilta maahanmuut-
tajilta lainattiin kantasaameen paitsi arjalaisia
myös volgansuomalaisia sanoja.

Karjanhoito ja maanviljely leviävät Suomeen 35
Ajan mittaan kantasaame eriytyi useiksi kieliksi,
joista nykyinen inarinsaame on varmaan lähim-
pänä eteläisempien saamelaisten hävinneitä kie-
liä. Muinaista keminsaamea, jota puhuttiin Ke-
mijoen vesialueella, tunnetaan sen verran, että
sen läheisyys inarinsaamelle on todistettu. Ete-
lämpänä puhuttu saamenkieli lienee ollut lähem-
pänä kantasuomea. Saamea puhuttiin Savossa
luultavasti uudelle ajalle saakka, ja Etelä-Pohjan-
maan järviseudulla "lapin kieltä" oli puhuttu 1700-
luvulla kirjatun muistitiedon mukaan vielä edel-
lisen vuosisadan lopulla.
Suomen etelä- ja keskiosan muinaista pyynti-
väestöä tulee helposti kuvitelleeksi ulkonäöltään
samanlaiseksi kuin myöhemmät saamelaiset.
Metsäsaamelaiset olivat kuitenkin perineet omi-
naisuutensa etupäässä kampakeramiikan aikakau-
den kansaltaja muistuttivat sen vuoksi vielä pronssi-
kaudella suuresti suomalaisia. Indoeurooppalai-
nen vasarakirveskansa oli tosin vaikuttanut vä-
hemmän heidän näköönsä kuin rannikkoseudun
suomalaisten. Vaikuttiko pronssikaudella sisä-
maahan tullut Fatjanovon kulttuurin väestö olen-
naisesti saamelaisten fyysisiin ominaisuuksiin, on
selvittämättä.
Järvialueen saamelaisten esiroomalaisella rauta-
kaudella käyttämä keramiikka, jota kutsutaan
Luukonsaaren keramiikaksi, jatkoi selvästi koti-
maista perinnettä, koska sen vahvistusaineena oli
asbesti ja koristeluna yleisesti kampaleimakuviot
ja kuopat. Pohjoisempana saamelaisten keramiik-
ka oli hieman erilaista mutta sekin yleensä asbes-
tilla vahvistettua. Raudan käyttö ja sen valmis-
tuskin levisivät jo ennen Kristuksen syntymää
myös Suomen metsäalueen saamelaisten keskuu-
teen.
Saamelaisten eteneminen Tunturi-Lappiin ja Rui-
jaan on oma lukunsa. Tuntematonta, mahdollises-
ti kantauralilaista kieltä puhunut, Etelä-Suomes-
ta vaeltava "esisaamelainen" väestö sai jo Suomus-
järven kulttuurin kaudella, arkeologi Petri Hälisen
mukaan vuoden 7000 vaiheilla eKr, kosketuksen
Ruijan muinaiskansaan edettyään sen asuinsijoille
tunturimaahan. Nämä vähälukuiset tulokkaat lie-
nevät sulautuneet nopeasti kantaväestöön. Paljon
myöhemmin mutta ilmeisesti kuitenkin kivikau-
della kohtasivat pohjoiseen vaeltavat, kantasaa-
mea puhuvat peuranmetsästäjät Tunturi-Lapissa
ja Ruijassa sikäläisen väestön ja sekoittuivat vähi-
tellen siihen.
Näin syntyneen väestön jälkeläiset ovat myö-
hemmän ajan saamelaisia. Heissä on paljon Rui-
jan ikivanhan, sitkeän muinaisrodun verta, min-
kä geenitutkimukset ja B-veriryhmän vähäisyys
sekä kasvojen piirteet ja muu ruumiinrakenne
osoittavat. Avioliitot tunturimaan asukkaiden
kanssa levittivät Ruijan muinaiskansan rotupiir-
teitä ajan mittaan myös Metsä-Lappiin ja Pohjois-
Suomeen. Aldur W. Eriksson katsoo näet geeni-
tutkimusten osoittavan, että myös nykyisissä poh-
joissuomalaisissa on hieman Ruijan muinaiskan-
sankin rodullista perintöä. Miten kauas etelään
sen vaikutus on ulottunut, jäänee selvittämättä.
Etelästä tulleet kantasaamelaiset jäivät nähtä-
västi vähemmistöksi tunturimaassa, jossa valta-
osa nykyajan saamelaisista asuu, mutta Ruijan
muinaiskansa omaksui silti heidän kielensä. Asues-
saan pitkät ajat hajallaan eri vuonoissa ja jokilaak-
soissa hylkeitä ja kalaa pyytäen Ruijan kansa lie-
nee eriytynyt kielellisesti niin pitkälle, että hei-
mot eivät ymmärtäneet toistensa puhetta. Eteläs-
tä tulleet saamelaiset taas olivat metsästäjinä liik-
kuvampaa väkeä, joka ehkä harjoitti myös kau-
pankäyntiä. Siinä tapauksessa heidän kielestään
saattoi tulla hyödyllinen yleiskieli, "lingua franca",
jonka kaikki Ruijan rannikon ja tunturimaan hei-
mot vähitellen omaksuivat.
Joitakin Ruijan muinaiskielten sanoja on ken-
ties säilynyt saamelaiskielissä, mutta niitä on vai-

36
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
kea tunnistaa. Saamelaisten kielten rakenteessa masta indoeurooppalaisesta kantakielestä, Pekka
tutkijat eivät ole voineet todeta piirteitä, joita voisi Sammallahden käsityksen mukaan kolmannella
pitää Ruijan vanhojen kielten jäänteinä. Saamen- vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua,
kieliin omaksuttiin sittemmin lukuisia lainasanoja Myöhemmin saamelaiset ovat lainanneet vielä
Skandinaviaan vaeltaneen uuden väestön puhu- paljon sanoja skandinaavisista kielistä.
Karjalan omaleimaista korutaidetta edustavat Kaukolan Kekomäen ristiretkiaikaisessa kalmistossa parhaiten hopeaiset
hevosenkenkäsoljet. soikeat pronssiset kupurasoljet ja hopealangasta tehty päänkoriste ylhäällä vasemmalla. Hopeainen pyöreä
levyriipus Neitsyt Marian kuvineen, kupurasolkien välissä, on tuontitavaraa.

38
Rautakirves kaskenkaatoon.
auranvannas kyntäjälle
Rautakauden Suomen yhteydet
länteen ja itään
Meidän maamme kulttuurinkehitys oli ollut var-
hemminkin yhteydessä Manner-Euroopassa tapah-
tuviin muutoksiin, ja yhä selvemmin tämä näkyy
rautakauden kehityksestä. Sen myöhempi jakso,
jonka katsotaan alkaneen täällä ajanlaskumme alus-
ta, ulotetaan historiantutkimuksessa yleensä vuo-
den 1150 tienoille, jolloin Suomeen tuli ensimmäi-
nen varmasti kirjoitustaitoinen henkilö, piispa
Henrik. Arkeologit ulottavat esihistoriallisen ajan
usein jopa vuoden 1300 tienoille, koska Suomen
kulttuurioloja valaisevat vielä 1200-luvullakin vain
maalöydöt. Niukat kirjalliset lähteet suovat tietoa
etupäässä valtiollisesta ja kirkkohistoriasta.
Myöhempi rautakausi on siis alun toista tuhat-
ta vuotta kestänyt jakso, joka jaetaan useaan
alajaksoon. Suppeassa esityksessä niitä ei ole pak-
ko seurata yksityiskohtaisesti, mutta todettakoon
ne kuitenkin: Kristuksen syntymän tienoilta noin
vuoteen 400 ulottuva roomalainen rautakausi, jo-
ka jaetaan varhaisempaan ja nuorempaan jak-
soon, siitä vuoden 550 tienoille kansain vaellus-
aika, sen jälkeen frankkien kuningassuvun mu-
kaan nimetty merovingiaika vuoden 800 tienoil-
le ja sitten viikinkiaika vuoden 1025 vaiheille
saakka. Siitä alkavaa rautakauden viimeistä jak-
soa kutsutaan ristiretkiajaksi.
Manner-Euroopassa tapahtui suuria muutoksia
ajanlaskumme alusta 1100-luvun puoliväliin, ja
Suomessa alkoi tuntua myös Lähi-Idän kehitys.
Aluksi elettiin 300-luvun lopulle Rooman keisari-
vallan aikaa, jolloin laajan imperiumin rajat oli-
vat jokseenkin turvatut ja Euroopan olot melko
rauhalliset. Rooman valtakunnan kauppa ulottui
vilkkaana Itämeren rannoille, ja Pohjolasta myy-
tiin jaloja turkiksia kauas Välimerenmaihin saak-
ka, samoin Itämeren etelärannikolta meripihkaa.
Rooman valtakunnan kanssa käyty kauppa ei
liene ulottunut välittömästi Suomeen asti, mutta
se rikastutti skandinaaveja ja balttilaisia, ja varal-
lisuutta solui tätä tietä Suomeenkin. Maastamme
käytiin näet vilkasta kauppaa Viroon ja Ruotsiin,
varsinkin Gotlantiin, turkisten ollessa ilmeisesti
tärkein vientiartikkeli. Jaloimpia turkiksia kuten
ilveksen, mustanketun ja majavan nahkoja saat-
toi kulkeutua täältä Välimerenmaihin asti, koska-
pa sieltä tuli Suomeen rahoja ja arvoesineitä.
Rooman valtakunnan kohtalokas heikentymi-
nen 300-luvun jälkipuolella johti germaanikan-
sojen vaellukseen sen alueelle ja imperiumin ha-
joamiseen. Itä-Rooman eli Bysantin keisarikunta
jäi kuitenkin edustamaan valtakuntaa vielä tuhan-
neksi vuodeksi. Läntiset Välimerenmaat köyhtyi-
vät, mutta antiikin kulttuuriperintöä säilyi sentään
paljon Italiassa, josta se alkoi uudelleen säteillä
pohjoisemmaksi. Pohjolan tuotteilla oli merovin-
giajalla jälleen hyvät markkinat Manner-Euroo-
passa, jossa frankkien germaanikansan valloitta-
ma Ranska ja anglosaksien anastama Englanti oli-
vat kehittymässä sivistysmaiksi.

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle 39
Suomen lounaisosassa varallisuus kasvoi mero-
vingiajalla ja kulttuuri kehittyi voimakkaasti, min-
kä arvellaan johtuneen ennen kaikkea kaupan vil-
kastumisesta. Vienti suuntautui etupäässä länsi-
maihin, mutta 600-luvulta lähtien Suomi sai tuntu-
maa myös idän kauppaan. Volgan suuren sivu-
joen Kaman varrelle oli syntynyt Perman kauppa-
keskus, joka välitti laajalta alueelta hankittuja ta-
varoita Persiaan ja arabimaihin saakka. Suomes-
ta Kamajoen kauppiaat saivat jaloja turkiksia, joita
kannatti kuljettaa kauaskin, mutta tuntematonta
on, kuka välitti niitä Permaan.
Viikinkiaika on saanut nimensä skandinaavisista
merirosvoista, jotka tekivät 700-luvun lopulta läh-
tien ryöstöretkiä Länsi-Euroopan rannikoille ja
Brittein saarille, jopa Välimeren maihin asti. He
olivat myös innokkaita kauppiaita: viikinki voi
surmata tänään ihmisiä miekalla tai sotakirveellä
ja punnita huomenna hopeaa rauhallisena kaup-
pamiehenä. Viikinkien pitkillä, kapeilla sotave-
neillä voitiin purjehtia Atlantin ulapoillakin, ja
miehet olivat rohkeita merellä ja urhoollisia so-
dassa. Ryöstämisen tuottavuus johti siihen, että
skandinaavit alkoivat tehdä todellisia sotaretkiä
länsimaihin, ja tanskalaisia ja norjalaisia asettui
myös asumaan sinne. He ottivat haltuunsa lähes
asumattomia Atlantin saaria mutta myös laajoja
osia Britanniasta ja Ranskasta.
Venäjän luoteisosassa, Umaj arvella ja Olhavan-
joen alueella asui viimeistään 600-luvulla eteläs-
tä vaeltaneita slaaveja, joista oli kehkeytymässä
isovenäläisten kansa. Ruotsalaisia kauppiaita oli
liikkunut jo 500-luvulla Suomenlahden itäosas-
sa, ja 700-luvulla he alkoivat tehdä kauppamat-
koja Laatokalle saakka. Seuraavalla vuosisadalla
he kävivät vilkasta ja tuottavaa kauppaa Bysan-
tin ja Volgan alajuoksulla asuvan kasaarien turkki-
laisen kauppiaskansan sekä välillisesti Persian ja
arabimaiden kanssa. Arabien hopearahoja kul-
keutui jonkin verran Suomeenkin. Idässä skan-
dinaaveja kutsuttiin ruseiksi tai varjageiksi. Ruot-
sissa oli idänkaupan solmukohtana 800- ja 900-
luvulla pienen kaupungin tapainen Birka Mälarin
saarella, vähän Tukholmasta länteen.
Ruotsalaiset varjagipäälliköt pitivät 800-luvul-
ta lähtien valtaa monin paikoin Venäjällä. Sinne
syntyi useita vahvoja ruhtinaskuntia, joista Suo-
mea lähinnä olevaa hallittiin Novgorodista (ven.
'uusikaupunki') käsin. Novgorod kehittyi 900-lu-
vulla voimakkaasti ja otti ruotsalaisten välittämän
kaupan suureksi osaksi omien kauppiaittensa hal-
tuun. Gotlantilaiset tekivät vielä 1000- ja 1100-
luvullakin innokkaasti kauppamatkoja Novgoro-
din kaupunkiin saakka.
Suomalaisten itsenäiset kauppamatkat ulottuivat
tuskin Ruotsia, Viroa ja Laatokan seutuja kauem-
mas, mutta varjagien seuralaisina heitä saattoi liik-
kua hyvinkin kaukana. Ruotsalaiset opittiin tun-
temaan Suomessa sangen hyvin. Heidän nimityk-
sensä ruotsit johtui tiettävästi soutajaa merkitse-
västä sanasta, joka sisältyy myös Uplannin ran-
nikkoseudun Roslagenin nimeen, ja samaa alku-
perää lienee varjageista Venäjällä käytetty sana
rus, joka siirtyi lopulta venäläisten nimeksi.
Sellaisena tämä sana palasi ruotsin kieleen muo-
dossa ryss, 'venäläinen', ja siitä lainattu ryssä suo-
men länsimurteisiin. Itä-Suomessa tämä sana ei
syrjäyttänyt kokonaan vanhaa nimitystä venäläi-
nen, kantasuomessa venät, joka on lainattu germaa-
nisesta, slaavilaisia merkinneestä sanasta. Vasta
1900-luvulla ryssästä on tullut haukkumanimi ja
venäläisestä normaali kansallisuuden nimitys.
Lounais-Suomea kansoitetaan
ja viljely edistyy
Lounaisen Suomen väestöön tuli ajanlaskumme
ensimmäisillä vuosisadoilla uutta skandinaavista

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
ainesta. Hautaustavat ja muut kulttuurin piirteet
osoittavat sitä tulleen Keski-Ruotsin mantereelta
ja Gotlannista. Skandinaavisten tulokkaiden ar-
vellaan olleen etupäässä miehiä: kauppiaita ja so-
tureita, jotka ottivat vaimoksi suomalaisia naisia
ja sulautuivat siten paikalliseen väestöön. Myös
Virosta on tullut näihin aikoihin siirtolaisia, mikä
näkyy lounaismurteen sanastosta ja osin taivutus-
muodoistakin. Arkeologien käsityksen mukaan
maahan muuttaneiden luku ei ollut kuitenkaan
suuri.
Maatalouteen perustuva asutus ulottui vuoden
200 vaiheilla jKr Porvoon seudulta Kokemäen-
joen suulle ja Ahvenanmaalle. Seuraavilla vuosi-
sadoilla se oli vahvaa ja vaurasta etenkin Satakun-
nan alaosassa: Eurassa, Köyliössä ja Kokemäen-
joen suupuolessa. Väestön lisääntyessä täällä syn-
tyi painetta kiinteän asutuksen laajentamiseksi.
Se eteni Kokemäenjoen vartta sisämaahan ja sii-
tä Hämeen järvialueelle kunnes ulottui 300-luvun
lopulla Pälkäneelle, Hauholle ja Hattulaan. Uu-
denmaan rannikko Karjaalta itään näyttää sen si-
jaan autioituneen 400- tai 500-luvulla pitkäksi ai-
kaa. Varsinais-Suomen ja Hämeen välissä oli esi-
historiallisen ajan loppuun asti laaja erämaa, jos-
sa ei ollut kiinteää asutusta.
Seuraavilla vuosisadoilla vuoteen 800 mennes-
sä asutus vahvistui Kokemäenjoen varrella ja Hä-
meessä, ja kiinteää asutusta syntyi Jämsään, Hol-
lolaan, Nastolaan ja Sysmään asti. Suomalainen
asutus oli näin vallannut osan sitä hyvin laajaa
aluetta, jota lounaisen rannikon kansa oli tottu-
nut kutsumaan Hämeeksi, ja nyt syntyi täsmälli-
sempi aluenimitys Häme, jolla tarkoitettiin myös
Satakunnan sisämaata. Viikinkiajalla Hämeen
asutus yhä laajeni ja vahvistui, ja 900-luvulla syn-
tyi kiinteää asutusta myös Savoon, Mikkelin tie-
noille. Esineistö osoittaa tänne tulleen uusia asuk-
kaita Hämeestä, mutta seudun etupäässä pyynti-
elinkeinoin elänyt väestö otti pian oppia tulokkai-
den edistyneestä kulttuurista ja alkoi sulautua hei-
hin.
Vahvan asutuksen edellytyksinä oli rautakau-
della maanlaatu, joka sopi silloisin välinein harjoi-
tettuun peltoviljelyyn. Elias Orrman on toden-
nut, että kiinteä suomalainen asutus rajoittui aika-
kauden lopulla kauttaaltaan seuduille, joilla oli
hedelmällistä mutta kevyttä, heikoillakin välineil-
lä muokattavaa maata. Raskaat savimaat, joita on
erikoisesti Itä-Uudellamaalla, Loimaan seudulla
ja Lounais-Hämeessä, eivät vielä soveltuneet vil-
jeltäviksi. Orrman otaksuu Uudenmaan asumat-
tomuuden merovingiajalta lähtien johtuneen ai-
nakin osaksi tästä.
Ruotsalainen kielentutkija Lars Hellberg todiste-
li 1987 julkaisemassaan teoksessa, että Ahvenan-
maalta puuttuvat lähes kokonaan viikinkiajalla tai
sitä varhemmin syntyneet paikannimet ja että
myös arkeologinen aineisto osoitti asutuksen hä-
vinneen juuri viikinkiajalla. Tämä herätti maa-
kunnassa kiivasta vastustusta, mutta Orrmanin
tuoreen yhteenvedon mukaan Hellbergin havain-
not ovat todellakin "vahvana perusteena epäilyil-
le, että Ahvenanmaalla ei ole ollut asutusjatku-
vuutta rautakaudelta keskiaikaan". Uusi asutus lie-
nee peräisin vasta 1100-luvulta. Ajateltaessa maa-
talouden, hylkeenpyynnin ja kalastuksen hyviä
edellytyksiä Ahvenanmaan autioituminen ihme-
tyttää kyllä suuresti. Olisiko sinne levinnyt, hy-
vin tuhoisa tautiepidemia voinut karkottaa hen-
kiin jääneet kotiseudultaan?
Etelä-Pohjanmaan arvoituksellinen
muinaiskansa
Etelä-Pohjanmaan rautakautinen asutus, joka oli
pronssikauden perua, oli vahvinta rannikkoseu-
dulla Maalahdelta Vöyrille ja Kyrönjoen varrel-

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle l\\
KARTTA 3 KANSAINVAELLUSAJAN JA MEROVINGIAJAN KALMISTOT
Kansainvaellusajan n. 400-600 jKr. ja merovingiajan 600-800 jKr. kalmistot ja naudat
O Kansainvaellusajan kalmistot
• Merovingiajan kalmistot
Matti Huurre. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa
la Ylistaroon asti sisämaahan. Kun seudun rauta-
kautisen kansan kieltä ei tunneta eikä sillä ole sel-
vää yhteyttä myöhempään väestöön, tätä heimoa
olisi mielestäni parempi kutsua muinaiskyröläi-
siksi kuin pohjalaisiksi. Seudun erikoisen runsaat
löydöt osoittavat kulttuuriyhteyksiä Skandinavi-
aan ja varsinkin Lounais-Suomeen, mutta metal-
lien käsittely oli varsin omaperäistä.
Pohjanmaalta oli hyvät kauppayhteydet Norlan-
nin kautta Norjan rannikolle, myöhemmän Trond-

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
heimin seudulle, ja Keski-Ruotsin kauppakeskuk-
siin. Kauppa tuotti Kyrönjoen ympäristöön huo-
mattavan varallisuuden. Tärkeimpänä vientita-
varana olivat epäilemättä turkikset, joita ostettiin
saamelaisilta Lapista asti, ja niiden laatu oli poh-
joisessa erikoisen hyvä. Omaa pronssikaudelta
juontuvaa perinnettä oli vainajien hautaaminen
kiviröykkiöihin, ja rikas talonpoika poltettiin jos-
kus veneessään kuten myös Lounais-Suomessa.
Venehautaus oli opittu Ruotsista, jossa vene ja
vainaja jätettiin tosin useimmiten polttamatta.
Muinaiskyröläisten alkuperä on hämärän peitos-
sa. He saattoivat olla alkuaan pohjoismaalaisille
vierasta kansaa, mutta he olivat ehkä omaksuneet
kielekseen kantasuomen asuessaan ainakin prons-
sikaudelta lähtien suomalaisten naapureina.
Kauppayhteyksien vuoksi on mahdollista, että
muinaiskyröläisten keskuudessa asui skandinaa-
visia kauppiaita, mutta Etelä-Pohjanmaan esihis-
torian paras tuntija C.F. Meinander päättelee, ettei
heitä ollut paljon eivätkä he olleet yläluokkana.
Luultavasti 400- tai 500-luvulta jKr ovat peräi-
sin Suomessa tiettävästi ainutlaatuiset lähdehau-
taukset. Isonkyrön Levänluhdan lähteestä on löy-
detty useiden kymmenien vainajien luurangot:
miehiä ja naisia lapsista vanhuksiin, ja Vöyriltä
on samaa aineistoa vaikka vähemmän. Levänluh-
dan vainajat ovat olleet joka suhteessa suurena
arvoituksena tutkijoille. Heidän joutumistaan läh-
teisiin on yritetty selittää teorioin, jotka ulottuvat
normaalista hautaamisesta ja ruttoepidemian
uhrien pikahautauksesta orjien uhraamiseen ja
ihmissyöntiin.
Upotetut ovat yhtenäistä rotutyyppiä: pieniä
(miesten keskipituus vain 150 senttimetrin vaiheil-
la), hentoja ja hyvin pitkäkalloisia ihmisiä, jotka
eivät muistuta vahvarakenteisia suomalaisia enem-
pää kuin pitkäkalloisia mutta kookkaita skandinaa-
veja, eivät liioin pienikokoisia mutta hyvin lyhyt-
kalloisia saamelaisia. Parin Hämeestä löydetyn
rautakautisen vainajan pääkallon rakenne viittaa
siihen, että samaa rotuainesta on esiintynyt muual-
lakin Suomessa. Näiden ihmisten alkuperä on
toistaiseksi selittämätön samoin kuin heidän tu-
lonsa Pohjanmaalle. Tarja Formisto katsoo hei-
dän muistuttaneen ruumiinrakenteeltaan Keski-
Venäjällä asunutta, pronssikautisen Fatjanovon
kulttuurin luonutta väestöä, mutta tämä ei riittä-
ne avaamaan muinaiskyröläisten ongelman sol-
muja.
Myös Etelä-Pohjanmaan rautakautisen väestön
häviäminen on tuottanut päänvaivaa tutkijoille.
Se heikkeni 700-luvulla ja hävisi 800-luvun alku-
puolella kokonaan tai riutui vähäiseksi ja hajaan-
tui. Tätä on koetettu selittää monin tavoin, mutta
esimerkiksi teoriaa, jonka mukaan ruttoepidemia
heikensi muinaiskyröläisiä kohtalokkaasti, on
mahdoton todistaa. Pidän sen sijaan mahdollise-
na, että Pohjanmaan ja Lapin itäosan turkiskau-
pan joutuminen eteläsuomalaisten ja skandinaa-
vien käsiin köyhdytti muinaiskyröläiset perin
pohjin. He saattoivat sen vuoksi hajaantua ja su-
lautua muuhun väestöön, lähinnä etelästä tullei-
siin suomalaisiin.
Kun kiinteä asutus jatkui Kyrönjoen suun seu-
dulla pronssikaudelta lähtien parituhatta vuotta,
tällä alueella on täytynyt olla vakiintunut nimi.
Itäsuomalaiset kutsuivat Pohjanmaata historialli-
sella ajalla Kainuuksi, ja se lienee hyvin vanhaa
perua. Sama sana esiintyy muodossa kainu myös
lounaismurteen alueella, ja Jorma Koivulehto on
osoittanut sen germaaniseksi lainasanaksi, joka tar-
koitti alkuaan merenselkää ja siirtyi myöhemmin
myös merestä nousseen alavan maan nimeksi.
Erisnimenä Kainu näyttää tarkoittaneen joita-
kin Lounais-Suomen paikkoja mutta ajan mittaan
myös Pohjanmaan alavaa rannikkoa ja koko maa-
kuntaa. Karjalaiset lainasivat ilmeisesti tämän ni-
men lounaissuomalaisilta, samoin myös norjalai-

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle
set. Heidän kielessään 'kainulaiset' sai pohjoisnor-
jalaisen Ottarin 800-luvun lopulla välittämän tie-
don mukaan muodon kvenir, ja sillä tarkoitettiin
viimeistään 1200-luvulla länsisuomalaisia, joita
liikkui ja asui pohjoisessa. Heidän maansa oli
norjaksi Kvenland. Jos Kyrönjoen muinaiskan-
sakin puhui suomensukuista kieltä, Pohjanmaal-
le myöhemmin tulleet länsisuomalaiset samastet-
tiin helposti siihen.
Karjalan heimon
syntyvaiheet
Suomen Karjalassa asui pronssikaudella ja rauta-
kauden alkujaksolla etupäässä pyynnin varassa
elävää väkeä, joka polveutui paikallisesta kam-
pakeraamisen kauden väestöstä. Eri puolilla Laa-
tokan rannikkoa ja Inkerinmaalla puhutusta kan-
tasuomen murteesta olivat syntymässä karjalan
ja vepsän kielet sekä inkeroisten (inkerikkojen)
kieli, jota puhuttiin sittemmin Inkerissä ja Suo-
men puolellakin Raudun pitäjässä. Karjalan kie-
li lienee kehittynyt kantasuomesta Laatokan län-
si-ja luoteisrannikolla, Sakkolan ja Sortavalan vä-
lillä. Toinen mahdollisuus on, että karjalaisten esi-
vanhemmat olivat siirtyneet sinne varhain rauta-
kaudella etelän suunnalta. Saamelaisten mahdolli-
nen osuus karjalaisten heimon syntyyn on epäsel-
vä, mutta heitä ehkä sulautui siihen jonkin verran.
Laatokan länsi-ja luoteisrannikolla sekä Vuok-
sen alajuoksulla asui joka tapauksessa viimeistään
merovingiajalla väestö, josta karjalaiset pääasialli-
sesti polveutuvat. Tätä seutua voidaan siis kutsua
Muinais-Karjalaksi. Sen varhaisin tunnettu rau-
takautinen hauta Sortavalan Nukuttalahdessa on
peräisin noin vuodelta 500 jKr, ja C.F. Meinan-
der olettaa sen kuuluneen paikalliselle väestölle.
Sakkolasta, Vuoksen alajuoksulta löytynyt, vuoden
800 tienoille ajoitettu kalmisto on Aleksandr Sak-
san mukaan samoin kuulunut seudun karjalaisille,
joskin esineistö on etupäässä länsisuomalaista.
Viikinkiajan alkupuolella, noin 800-950, kal-
mistot lisääntyivät Muinais-Karj alassa. Kyseessä
ovat soturien haudat, joiden esineistö viittaa voi-
makkaasti Länsi-Suomeen. Alueella liikkui ilmei-
sesti länsisuomalaisia, hyvin aseistettuja kauppi-
aita, jotka hallitsivat Karjalan ydinalueen kaup-
paa, kun taas varjagien intressit suuntautuivat ete-
lämmäs, Venäjälle. Länsisuomalaisia jäi epäile-
mättä Karjalaan asumaankin voidakseen parhai-
ten kilpailla alueen kauppatavaroista. Tulokkaat
lienevät olleet Vuoksen alajuoksulla Viipurin-
lahden kautta tulleita varsinaissuomalaisia, poh-
joisempana paikannimistä päättäen hämäläisiä.
Karjalaisilla oli ollut jo varhain rautakaudella
kauppayhteyksiä sekä länteen että kauas kaak-
koon, Volgan keskijuoksulle. Viikinkiajan esineis-
tö viittaa paitsi Länsi-Suomeen myös Laatokan
eteläpuolelle syntyneisiin ruotsalaisiin kauppa-
paikkoihin ja kauas Itä-Venäjälle. Laatokan ja
Vuoksen rannoilla oli syntymässä Karjalan hei-
mo, ytimenä seudun vanha kantasuomalainen
väestö. Eri tahoilta tulleista vaikutteista syntyi
myös Karjalan omaleimainen kulttuuri. Kasken-
poltto tunnettiin täällä pronssikaudelta lähtien,
mutta viljely ei liene ollut laajaa ennen kuin vii-
kinkiajalla. Silloin Karjalan väkiluku näyttää kas-
vaneen nopeasti, joten maatalous oli ilmeisesti ke-
hittynyt pääelinkeinoksi. Seudun viljelykasveista
ei ole kunnon tietoja.
Maanviljelijät ja metsästäjät
Lounais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla käytet-
tiin rautaa yleisesti jo roomalaisella rautakaudella,
ja sepästä tuli tärkeä ammattimies; etenkin kelpo
asesepän tuotteita ostettiin laajalle alueelle. Oh-
raa, emmervehnää ja ruista viljeltiin kuten jo aikai-

44
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
KARTTA k VIIKINKIAJAN KALMISTOT
Viikinkiajan kalmistot n. 800-1050 jKr
• Polttohautoja
© Ruumishautoja
Matti Huurre. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa
semmin ja nyt myös pölkkyvehnää, joka on ta-
vallisen vehnän alalaji. Maanviljelyn merkitys
kasvoi kohtalaisen suureksi. Viimeistään viikinki-
ajalla viljeltiin myös tavallista eli leipävehnää, kau-
raa, hernettä, naurista ja sipulia, ehkä jo kaalia-
kin ja varmasti myös pellavaa ja hamppua.
Rautakauden keskivaiheilla Lounais-Suomes-
sa aloitettiin kaskenpolton ohella peltoviljely, ja
viikinkiajalla se yleistyi, mutta kaskilla oli yhä
suuri merkitys, ja niiden kaatoon tarvittu kirves
oli talonpojan tärkein työväline. Sirppikin oli rau-
taa, ja peltoviljelyssä tarvittiin rautaisia auranvan-

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle 45
taitaja rautaisia reunoja puiseen kuokkaan ja la-
pioon. Auraa lienee vetänyt useammin härkä kuin
hevonen, mutta savea ei pystytty vielä kyntämään
vaan ainoastaan kevyitä hiesumaita, joille asutus
siis hakeutui.
Suomalaisten maataloudessa oli pääpaino vil-
janviljelyllä toisin kuin germaaneilla, joilla oli run-
saasti karjaa. Kotieläimiä oli Suomessa melko vä-
hän, koska pitkä sisäruokintakausi olisi edellyttä-
nyt tehokasta talvirehun hankintaa ja myös pa-
rempia karjasuojia kuin sen ajan suomalainen osa-
si rakentaa. Hevonen tuotiin Suomeen viimeis-
tään varhain rautakaudella, ja se sai merkitystä
matkanteossa, kesäisin ratsuna ja tavarakuorman
kantajana, kun teitä ei vielä ollut. Talvella voitiin
asutuilla seuduilla käyttää hevosen vetämää rekeä,
mutta erämaissa kuljetettiin tavaroita hiihtäjän
vetämässä pienessä ahkiossa eli "veturissa". Ke-
vyt koirareki olisi ollut saloilla kätevä kulkuneuvo,
mutta lieneekö sitä enää rautakaudella käytetty,
kun siitä ei ole tietoja historialliselta ajalta.
Maatalous lienee ollut viikinkiajalla selvä pää-
elinkeino Varsinais-Suomen mantereella ja Eu-
ran seutukunnalla mutta tuskin juuri muualla. Pro-
teiinien tarpeensa rautakauden suomalaiset sai-
vat yhä etupäässä kalasta sekä riistaeläinten, eten-
kin hirven ja metsäpeuran lihasta. Rannikolla syö-
tiin myös nuoria hylkeitä, ja linnuillakin oli mer-
kitystä. Rahaa saatiin myymällä turkiksia, hyl-
keennahkoja ja traania eli hylkeenihraa. Tuontita-
varat olivat etupäässä käsityöntuotteita Manner-
Euroopasta. Viikinkiajalla tuotiin frankkien valta-
kunnasta Reinin varrelta jopa damaskoituja miek-
koja, joiden säilä oli tehty keittämällä eli hitsaa-
malla rautaa ja terästä kerroksittain yhteen. Täl-
lainen kallisarvoinen miekka oli joustava, luja ja
terävä, ja sen pinta voitiin koristella loistavasti.
Roomalaiselta rautakaudelta alkaen turkisten han-
kinta oli monien talonpoikien tärkeä elinkeino,
ja sellaisena se säilyi historialliselle ajalle sisämaan
kiinteän asutuksenkin piirissä. Miehiltä kului sii-
nä koko talvikausi, jolloin turkiseläinten nahat
ovat arvokkaita. Useimmat historiallisella ajalla
käytetyt eränkäynnin menetelmät on tunnettu
rautakaudella tai paljon varhemminkin.
Saukkoa, kärppää, kettua ja jänistä pyydettiin
etupäässä loukuin ja satimin, ilvestä, ahmaa ja
sutta hiihtäen ajamalla kuten myös hirveä ja peu-
raa, ja karhu koetettiin yllättää talvipesästä. Suur-
riistaa kaadettiin mieluiten keihäällä. Laumoina
liikkuville peuroille rakennettiin hankaiksi kut-
suttuja aitojajärvien ja soiden välisille kannaksille
ja niiden aukkoihin viritettiin loukkuja ja ansoja
tai kaivettiin syviä kuoppia. Niihin voitiin ajaa
hirvikin. Oravia ammuttiin jousella, nuolena tylp-
päkärkinen vasama, jotta pikku eläimen turkki
ei vahingoittuisi. Jousella ammuttiin lintujakin, ja
haukkuvia orava- ja lintukoiria oli varmaan jo
rautakaudella, mutta kanalintuja saatiin myös
ansoin ja loukuin. Kalaverkkoja alettiin kutoa
nokkoskuidun sijasta pellavasta.
Hyvä eränkäynnin tutkija Väinö Voionmaa kan-
natti teoriaa, jonka mukaan Suomessa oli mui-
noin elänyt näädän ohella myös sen läheinen su-
kulainen, kallisarvoinen soopeli, jonka suoma-
lainen nimi olisi ollut nois (genetiivi nokiiri). Tämä
sana esiintyy Vuokselan Noisniemen kylän ni-
messä, joka on käännetty asiakirjoissa venäjäksi
Sobolino. Käännös lienee kuitenkin virheellinen,
sillä varmoja tietoja soopelista on vasta hyvin kau-
kaa Koillis-Venäjältä. Koska noista äänteellisesti
vastaava viron sana nugis merkitsee näätää, nois
lienee ollut Karjalan kannaksella näädän nimenä.
Eränkäyntiä harjoitettiin tutuilla kalavesillä ja
pyyntimailla, sillä paikallistuntemus on pyynnis-
sä tärkeä. Talolle vakiintui yksityinen pyyntimaa,
johon asetettiin ansoja ja loukkuja. Ansapolun
vanhat nimet virka ja keino ovat saaneet myöhem-
min muita merkityksiä. Ajometsästys jäi vapaak-

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
si, ja osa kalavesistä oli yhteisiä. Lohta ja siikaa
tuottavat kosket kuuluivat pyyntikunnalle, joka
rakensi padon jakaen työn ja saaliin osakkaiden
kesken. Moni Satakunnan, Hämeen ja Savon talo
omisti läheisen pyyntimaansa lisäksi "erämaan"
kaukaisilla saloilla, jonne osa miehistä hiihti talvi-
kaudeksi metsästämään. He asuivat pienessä
majassa ja elivät melkein kuin saamelaiset, paitsi
että mukana oli kuivaa leipää ja jauhopussi puu-
ron tai kylmän vesitalkkunan laittamiseksi.
Suurimmassa osassa Suomea asui esihistorialli-
sen ajan loppuun asti pääasiallisesti metsästyksellä
ja kalastuksella eläviä saamelaisia, jotka polveu-
tuivat kivi- ja pronssikauden väestöstä. Pohjois-
Suomessa ja Lapissa heillä lienee jo ollut kesyjä
poroja, joita käytettiin houkutuseläiminä peuran-
pyynnissä ja ehkä vetojuhtinakin, mutta liha saa-
tiin etupäässä villipeuroista ja hirvistä. Saamelais-
ten esineistö oli yhä etupäässä kiveä, peuransar-
vea, luuta ja puuta, mutta he olivat omaksuneet
myös joitakin metallikauden uutuuksia. Rauta-
kauden alussa he valmistivat paikoittain rautaa-
kin, ja toimeentuloa varmistettiin joskus vähäisellä
karjanhoidolla ja kaskenpoltolla.
Saamelaisilla näyttää jo rautakaudella olleen
myöhemmältä ajalta tunnettuja talvikyliä, joihin
kerääntyi väkeä enemmän kuin kesäisiin asuin-
paikkoihin. Kustaa Vilkuna on tunnistanut talvi-
kylän paikkoja sellaisista nimistä kuin Ruokolah-
den Siitiinlahti ja Haukiveden Siitinselkä sekä
Viitasaaren Siilinsalo ja Siilinjärvi Kuopion lähel-
lä. Jos kaksi viimeksi mainittua nimeä todella kuu-
luvat tähän sikermään, ne ovat hämeenmurretta.
Talvikylän saamenkielinen nimi oli ilmeisesti jo
tuolloin sama sana kuin historialliselta ajalta tun-
nettu siida.
Paikannimistä ja esinelöydöistä päätellen saa-
melaisia asui vielä myöhään rautakaudella myös
rantamaakuntien karuimmilla seuduilla. Suoma-
laisten asuttaessa rautakaudella näitä seutuja sekä
Satakunnan sisämaata ja Hämeen ja Savon etelä-
osaa paikalliset saamelaiset lienevät omaksuneet
vaivattomasti tulijoiden kulttuurin ja sulautuneet
heihin. Tuskin he minnekään pakenivat vanhoja
naapureitaan.
Hämeen taloilla ja Tornionjokilaakson birkarleilla
eli pirkkamiehillä, kauppaa käyvillä talonpojilla,
tiedetään olleen keskiajalla talon erämaalla asu-
via lappeja eli saamelaisia turkisten hankkijoina.
Tämä lienee rautakauden perintöä, mutta millai-
nen erämaan omistajan ja saamelaisten suhde on
ollut siihen aikaan, jää päättelyn varaan. Pohjoi-
sessa osa lapeista oli 1500-luvulla suorastaan
pirkkamiesten orjina, mutta tätä ei voida välttä-
mättä sovittaa esihistorialliseen aikaan. Jos taas
saamelaisilta otettiin turkiksia pakkoverona, se ei
ehkä saanut heitä pakenemaan, jos verottaja py-
syi kohtuudessa ja lupasi vastineeksi suojella hei-
tä pahemmilta riistäjiltä. Pääosan saamelaisten
pyytämiä turkiksia suomalaiset lienevät sentään
saaneet normaalia kauppaa käymällä.
Jussi-Pekka Taavitsainen toteaa saamelaisten
käyttäneen Suomen keskiosissa kuparikattiloita,
jotka oli tietysti ostettu suomalaisilta. Saamelaiset
jopa luopuivat saviastioiden valmistuksesta, kun
kattilat olivat käytännöllisemmät keittämiseen ja
helpot kuljettaa. He näyttävät myös lopettaneen
raudanvalmistuksen, koska saivat rautaa helpom-
min ostamalla. Tämä kehitys on helppo ymmär-
tää, jos oletetaan että rautakauden talonpojilla oli
vakiintuneet, molempia hyödyttävät kauppasuh-
teet saamelaisiin. Nämä vaihtoivat verrattomina
metsästäjinä turkiksia suomalaisten välittämiin
käsiteollisuuden tuotteisiin, ehkä myös jauhoihin
ja suolaan.
Taavitsaisen otaksuma, että nimenomaan rauta-
kauden hämäläisten ja saamelaisten suhde on ol-
lut tällainen, selittäisi Hämeen vaikutusalueen laa-

Rautakirves kaskenkaatoon, auranvannas kyntäjälle
juuden. Se ulottui idässä ainakin Pohjois-Savoon,
ehkä nykyiseen Karjalaankin, ja lännempänä
kauas pohjoiseen, Tornionjoelle saakka. On vai-
kea ajatella että hämäläiset olisivat harjoittaneet
aktiivista turkismetsästystä tällä suunnattomalla
alueella, mutta vaihtokauppaa saamelaisten kans-
sa voitiin kyllä käydä satojen kilometrien pääs-
säkin kotitalosta. Kanadan ranskalaiset kävivät
1600- ja 1700-luvulla tähän tapaan kauppaa inti-
aanien kanssa laajoilla alueilla, ystävällisissä suh-
teissa heihin.
Kun ruotsalaiset olivat avanneet 700-luvulla no-
peasti vahvistuvan idänkaupan, turkisten hinnat
tietenkin nousivat, ja tämä sai lounaissuomalai-
set ja hämäläiset tavoittamaan niitä yhä laajem-
malta alueelta. Pohjanmaan myöhempi asutushis-
toria ja nimistö viittaavat siihen, että molemmat
heimot ryhtyivät varhain viikinkiajalla käymään
turkiskauppaa Peräpohjolassa saakka. Lounais-
suomalaisilla oli meritse hyvä yhteys Pohjanmaal-
le, jajouko Vahtola on osoittanut myös Ylä-Sata-
kunnasta aina Hollolan seudulle asuvien hämä-
läisten osallistuneen siihen. Näin eteläsuomalaiset
valtasivat pohjoisen turkiskaupan Etelä-Pohjan-
maan muinaiskansalta.
Turkiksia ostettiin saamelaisilta talvisin, joten
kauppiaiden täytyi oleskella silloin Pohjanmaalla.
Pysyvää länsisuomalaista asutusta lienee synty-
nyt sinne ainakin 1000-luvulla ellei vähän var-
hemminkin. Viimeistään 1100-luvulla alkoi myös
karjalaisia turkiskauppiaita liikkua laajalti Pohjois-
Suomessa ja Lapissa. He olivat kaiketi karkotta-
neet jo sitä ennen hämäläiset Itä-Suomesta. Se
tapahtui epäilemättä väkivaltaisesti, ja hämäläis-
ten ja karjalaisten suhteet olivatkin 1100-ja 1200-
luvulla vihamieliset.
Tämä kaikki edellytti sitä, että asutus oli suu-
resti voimistunut Laatokan rantamaillapa turkis-
kaupan laajeneminen loi toisaalta yhä paremmat
edellytykset Karjalan väestön ja varallisuuden
kasvuun. Karjalaiset matkasivat pohjoiseen sisä-
maan halki käyttäen jokia ja järvireittejä. Itäisin,
hyvin tärkeä reitti vei Pielisen ja Sotkamon vesien
kautta Oulujoelle, läntisin Lapvedeltä eli Suur-
Saimaalta Savon ja Keski-Suomen vesistöjä pit-
kin Pohjanmaan Pyhäjärvelle ja siitä Pyhäjokea
merelle.
Kevättalvella erämies tai kauppias toi ostaman-
sa turkikset rannikolle, ja meren auettua odotettiin
ulkomaisia, useimmiten ruotsalaisia kauppiaita
ostamaan niitä. Länsi-Suomen rannikolla oli vii-
kinkiajalla tärkeitä kauppasatamia ainakin Kalan-
nissa, Nousiaisissa, Nummen eli myöhemmän Kaa-
rinan Kuralassa, Liedon Sauvalassa, Paimion Spu-
rilassa, Halikossa ja ehkä myös Mietoisten Saaressa
sekä paikoin saaristossa varjagien "idäntien" var-
rella. Kauppaan liittyviä esinelöytöjä on varsinkin
Hiittisten Kyrkosundetista. Hämäläiset myivät tur-
kiksia varjageille tiettävästi etenkin Porvoon seudul-
la ja Kymijoen suulla. Sisämaassa olivat tärkeitä
kauppapaikkoja Kokemäen Teljä Ylistaron kylän
tienoilla, ja Vanajan Varikkoniemi. Kaupun-
kimaista asutusta näissä paikoissa ei vielä ollut.
Suomalainen kauppias saattoi itsekin purjehtia
Gotlannin tai Ruotsin mannermaan, Viron tai
Laatokan etelärannikon kauppapaikoille vaihta-
maan turkikset ja muut myyntituotteet ulkomaan
tavaroihin. Lounais-Suomeen asettuneiden ruot-
salaisten arvellaan olleen tärkeitä turkis-ja traani-
kaupan välittäjiä. Suomeen tuoduista tavaroista
yleisimmät olivat metalli ja aseet, ja lisäksi tuo-
tiin ylellisyystavaraa kuten koruja, metalliastioita
ja hienoja, jopa silkkisiä kankaita.

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Asunnot, kotitalous
ja vaatteet rautakaudella
Asunnot olivat ensimmäisillä vuosisadoilla jKr
Ahvenanmaalla ja kaiketi mantereellakin saman-
laisia kuin pronssikaudella, seinät pystypaaluihin
kiinnitettyä, vahvasti savettua oksapunosta. Hirsi-
seinäinen talo vaakasuorine, nurkkasalvoksin lii-
tettyine hirsineen tuli esiroomalaisella rautakau-
della etelästä Viroon ja sieltä myöhemmin Suo-
meen, ehkä jo ajanlaskumme alkuaikoina virolais-
ten siirtolaisten mukana. Viikinkiajalla se oli Suo-
messa yleinen. Rautakaudella lienee käytetty jonkin
verran myös varhopatsasseinää, jossa oli vankkoi-
hin pystypaaluihin veistetty urat eli varhot ja vaa-
kasuorien seinälankkujen päät niihin painettuina.
Asuinrakennuksen ainoassa huoneessa, tuvas-
sa eli pirtissä, oli kivinen liesi, jonka savu poistui
ruokokaton läpi tai räppänästä eli savuaukosta.
Lattiana oli tiukaksi poljettu maa. Huonekaluja
oli tuskin enempää kuin karkea pöytä ja pari penk-
kiä; vaatteita ja arvoesineitä pidettiin puisissa ar-
kuissa. Tuvan ohella otettiin rautakaudella käyt-
töön hirsiseinäinen sauna sekä riihi, jossa vilja
kuivattiin kiukaan savussa ennen puintia vanhaan
itäeurooppalaiseen tapaan. Karjasuojien seinät
olivat hatarat, joten ainakin osa kotieläimistä täy-
tyi ottaa kovalla pakkasella tupaan.
Talon käyttöesineet olivat Suomessa suureksi
osaksi puuta, josta opittiin viimeistään merovin-
giajalla tekemään kimpiastioita. Niissä on laitojen
aineena kimmet, kaareviksi vuollut laudat, ja as-
tiat vyötetään halkaistusta kuusenoksasta tehdyin
vitsaksin. Pohja on useimmiten pyöreä, ja sen lau-
dat painetaan kimpiin tehtyihin uurteisiin. Kim-
piastioita tehtiin monenlaisia, pöytäastioista traa-
nitynnyreihin ja nahkojen parkitukseen käytet-
tyihin suuriin ammeisiin saakka.
Astioita ja muita puisia talouskaluja on voitu
viedä jo viikinkiajalla Itämeren maihin etenkin
Varsinais-Suomen länsiosasta, jossa "vakkasuo-
malaiset" olivat myöhemmin niistä kuuluisia.
Myös Suomen etevimpien seppien miekat saattoi-
vat kelvata rautakauden lopulla vientiin. Puukosta
tuli tärkeä työkalu, ja suomalainen osaa vuolla
itseensä päinkin, minkä osaavat Sakari Pälsin mu-
kaan muualla maailmassa vain Pohjois-Amerikan
intiaanit. Rautakauden Suomessa osattiin tehdä
hienoja saviastioitapa niitäkin otaksutaan viedyn
Birkaan ja Baltian maihin. Valupyörä eli dreija
tunnettiin Suomessa vasta ristiretkiajalla; siihen
asti saviastioita tehtiin muun muassa puista muot-
tia käyttäen.
Jauhoista leivottiin leipää ja keitettiin puuroa,
ja niitä jatkettiin yleisesti männyn kuivatusta ni-
lasta tehdyin pettujauhoin. Olutta, jonka nimi on
vanha, ehkä germaaninen lainasana, pantiin oh-
ramaltaista ja sen makua ja säilymistä parannet-
tiin humalalla, joka kuului aikakauden viljelykas-
veihin. Ainoana väkijuomana olut sai tärkeän ase-
man juhlissa ja riiteissä, joissa sen syntyä kuvat-
tiin kunnioittavin runoin. Oluen liiallisen juomi-
sen vaikutuksista runoiltiin hilpeämmin, vaikka
ne olivat joskus onnettomia. Ruismaltaista lienee
tehty jo rautakaudella mämmiä niitä imeltämällä.
Liha ja kala säilytettiin etupäässä kuivattamalla
suolan ollessa kallista tuontitavaraa.
Rautakauden suomalaisten arkinen vaatetus oli
villakangasta tai nahkaa, ja pellavakangaskin yleis-
tyi ajan mittaan. Villaiset juhlavaatteet olivat va-
rakkailla hyvin kudottuja, kauniisti värjättyjä, tai-
tavasti leikattuja ja ommeltuja. Talvisin he käytti-
vät lämpimiä turkiksia. Koruja oli rikkailla pal-
jon, varsinkin naisilla: kaula- ja rannerenkaita,
kaulanauhoja ja muita riipuksia, sormuksia ja
solkia, korunappeja ja rintaneuloja. Ne olivat etu-
päässä pronssia, joskus hopeaa, hyvin harvoin
kultaa tai kullattua metallia. Rikkaan isännän ja
emännän upea juhlapuku osoitti näkyvästi talon
varakkuutta.

Rautakirves kaskenkaatoon, auranvannas kyntäjälle
Yhteisöt suvusta ja kylästä
heimoon ja maakuntaan
Talot olivat Suomessa rautakauden lopullakin etu-
päässä yksittäin, mutta viikinkiajalla syntyi asutuk-
sen tihentyessä pienehköjä kyliäkin. Jossain vai-
heessa alkoi muodostua myös laajempia paikal-
lisyhteisöjä, joita kutsuttiin keskiajalla pitäjiksi,
mutta niiden synty ja alkuperäinen luonne ovat
kiistanalaiset. J.R. Aspelinin vanhan teorian mu-
kaan pitäjällä tarkoitettiin ennen kristinuskon tu-
loa kylien muodostamaa yhteisöä, joka piti eli jär-
jesti vuosittain tärkeät rituaaliset pidot. Tätä aja-
tusta on kannattanut muun muassa E.N. Setälä,
mutta varsinaisia todisteita sille ei ole esitetty.
Kun parista saamelaiskielestä on tavattu pitä-
jää vastaava sana 'veroa' merkitsevänä, TL Itko-
nen ja Y.H. Toivonen päättelivät pitäjä-sanan joh-
tuneen kyllä sanasta pidot, mutta otaksuivat ettei
niillä tarkoitettu muinaista uhrijuhlaa vaan kesti-
tysverona vaadittuja pitoja. Kustaa Vilkuna rin-
nasti sittemmin "pitäjän" venäjän kielen sanaan
pogosta, joka johtui verokestityksen järjestämistä
koskevasta verbistäpogostit Viimeistään keskiajal-
la Karjalaan levinneenä pogosta merkitsi samaa
kuin pitäjä lännempänä.
Vilkuna pitää ilmeisenä että myös pitäjä oli al-
kuaan yhteisö, joka joutui vastaamaan seudulle
tulleen aseistetun miesjoukon kestityksenä vaati-
mista pidoista. Kuninkaan ja piispan kantama
vero oli vielä varhaiskeskiajalla osaksi kestityksen
luontoista. Veropitoj a järjestävän yhteisön nimes-
tä pitäjä siirtyi Vilkunan mukaan verojen vaki-
naistuessa veropiirin, siis hallintoalueen nimek-
si, ja siitä tuli hyvin varhain myös seurakunnan
nimi. Säännöllistä verotusta Suomessa ei ole har-
joitettu ennen kristillistä aikaa, mutta ei liene mah-
dotonta, että pitäjän käsite sai alkunsa jo esihis-
toriallisella ajalla, skandinaavien harjoittaman sa-
tunnaisen pakkoverotuksen yhteydessä.
Arkeologi A.M. Tallgren onkin luonut teorian
ainakin Varsinais-Suomessa jo esihistoriallisella
ajalla esiintyneistä pitäjistä, ja historiantutkija Au-
lis Oja on kehittänyt tätä ajatusta. "Muinaispitä-
jän" toimintaa on hahmoteltu otaksumalla, että
sillä oli hiideksi kutsuttu kulttikeskus eli palvonta-
paikka. Joissakin pitäjissä on ollut myös Moisio-
niminen talo, jota on arveltu pitäjän päämiehen
eli vanhimman asuinpaikaksi. Jos tämä pitäisi
paikkansa, päämiehen arvon ja tehtävien täytyi-
si olettaa periytyneen suvussa.
Kuuluiko pitäjän vanhimman tehtäviin tuomari-
na toimiminen ja kultin eli uskonnollisten meno-
jen johto, on arvailun varassa. Muinaispitäjä on
voinut kyllä toimia myös oikeuspiirinä. Vanha
suomalais-ugrilainen sana käräjät merkitsi tosin
esihistoriallisella ajalla 'kokousta', jolla on voinut
olla muitakin tehtäviä kuin oikeuden jakaminen.
Mutta myös germaanisperäinen sana tuomita on
lainattu suomen kieleen jo esihistoriallisella ajal-
la, mikä osoittaa viimeistään rautakaudella harjoi-
tetun jonkinlaista oikeudenkäyttöä.
Myös kaupparauhan turvaaminen satamassa on
voinut kuulua pitäjän tehtäviin. Se saattoi organi-
soida puolustustakin ja vartiointia rosvoja ja pak-
ko verottajia vastaan, ja ainakin varsinaissuoma-
laisilla oli linnavuoria, joita muutama kylä lienee
varustanut ja käyttänyt. Joitakin pitäjän oletettuja
tehtäviä on kyllä voinut hoitaa yksikin kyläyhtei-
sö; niinpä jotkut hiidet ovat kuuluneet selvästi
vain yhdelle kylälle. Rautakauden lopulla suo-
malaisten kehitysaste lienee kuitenkin edellyttä-
nyt myös laajempia paikallisyhteisöjä. Niillä on
täytynyt olla nimityskin, eikä sellaiseksi voitane
ajatella muuta sanaa kuin pitäjä.
Esihistoriallisia pitäjiä, joiden alue oli yleensä
laajempi kuin myöhempien kirkkopitäjien, oli-
vat Aulis Ojan päättelyn mukaan Varsinais-Suo-
men itäosassa Perniö, Halikkoja Paimio sekä län-
nempänä Nummi (ja Lieto), Rantamäki (myö-

50
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
hempi Maaria), Raisio, Masku, Nousiainen, My-
nämäki ja Laitila. Satakunnan muinaispitäjät oli-
vat Seppo Suvannon mukaan Eura, Köyliö, Ko-
kemäki, Huittinen, Sastamala (Tyrvää ja Karkku)
ja Kyrö (Hämeenkyrö) sekä ylempänä Pirkkala
ja Lempäälä. Hämeen muinaispitäjiä olivat Sääks-
mäki, Vanaja, Pälkäne, Hauho ja Lammi sekä
idempänä Hollola, Jämsä ja Sysmä. Luettelossa
voi olla virheitä, mutta siitä saa silti hyvän käsityk-
sen lounaisten maakuntien alueellisesta jäsenty-
misestä ennen kristillistä aikaa. Ahvenanmaalta
ei muinaispitäjiä voitane osoittaa; pitäjät olivat
alun perin kirkkopitäjiä.
Toinen vanha paikallisyhteisön nimitys kihlakun-
ta elää viron kielessä suomen pitäjää vastaavana
terminä kihelkond. Länsi-Suomessa kihlakunta-
sanaa ruvettiin käyttämään vasta verraten myö-
hään keskiajalla usean pitäjän muodostaman hal-
lintoalueen nimenä, jollaisena se vastasi ruotsin
sanaa härad. Sen sijaan Karjalan pogostoja eli pi-
täjiä kutsutaan jo 1323 Pähkinäsaaren rauhansopi-
muksen ruotsinkielisessä versiossa nimellä gisla-
lagh, mikä on käännös karjalan murteen sanasta
kihlakunta.
Itämerensuomalaisten kielten kihla tai kihel on
laina jostakin germaanikielestä, ja kaikissa niissä
gisl tai jokin sille läheinen muoto on merkinnyt
'panttivankia'. Lainaamisen yhteydessä tapahtu-
nut äänteenmuutos on niin vanhaa perua, että
sana on voitu Jorma Koivulehdon mukaan laina-
ta jo varhaiskantasuomeen. Panttivankia merkit-
sevä sana on siis voitu lainata germaaneilta vaik-
kapa pronssikaudella, mutta käsite kihlakunta on
syntynyt epäilemättä huomattavasti myöhemmin.
Kustaa Vilkuna otaksuu kihlakunnan olleen
alkuaan yhteisö, joka asetti pakkoverottajien vaa-
timat panttivangit. Germaanisten ryöstäjien tiede-
tään ottaneen turvallisuutensa takia yleisesti pant-
tivangeiksi seutukunnan johtomiesten omaisia, ja
näin on voinut tapahtua myös Liivinmaalla, Vi-
rossa ja Suomessa. Liivin kielessä kihla-sanaa vas-
taava sana merkitsikin vielä 1800-luvulla muun
muassa 'panttivankia'.
Balttilaiset tutkijat ovat olettaneet, että skandi-
naavit, joiden otaksutaan tehneen ryöstöretkiä Vi-
roon ja Liivinmaalle 400-luvulta lähtien jKr, otti-
vat turvakseen panttivankeja, joista käytettiin ni-
mitystä gisl Tästä näyttää syntyneen Virossa ajan
mittaan panttivangit asettaneen yhteisön nimitys
kihelkond, joka vakiintui lopulta paikallisyhteisön
normaaliksi nimitykseksi. Sieltä kihlakunta levisi
pitäjän rinnakkaisnimeksi Karjalaan, mutta miksi
niin ei käynyt myös Länsi-Suomessa? Tähän on
tuskin muuta vastausta kuin että pitäjä oli jo va-
kiintunut siellä paikallisyhteisön nimitykseksi.
Lähipitäjien väestöllä oli luontaista yhteistuntoa
murteen ja kulttuurin läheisyyden ansiosta, mut-
ta vaikeampi on sanoa, minkä verran täten spon-
taanisesti syntyneellä heimolla oli kiinteää yhteis-
toimintaa. Sydän-Hämeen pitäjien on otaksuttu
järjestäneen jo rautakaudella yhteisen puolustuk-
sen, jonka ytimenä olivat kivi vallein varustetut
linnavuoret, muttaJ.-P. Taavitsainen pitää niiden
varustuksia verraten myöhäisinä. Tarvitsiko puo-
lustusta todellakaan organisoida vielä viikinki-
ajalla kovin tehokkaasti niin kaukana sisämaas-
sa, kun karskit varjagit lienevät olleet pikemmin-
kin hämäläisten kauppatuttavia kuin vihollisia?
Ristiretkiajalta lähtien Hämeen sodat karjalai-
sia ja Novgorodia vastaan edellyttivät sen sijaan
tehokasta puolustusta ja uhatuimmilla seuduilla
ehkä myös useiden pitäjien järjestynyttä yhteistoi-
mintaa. Hämäläisten yhteishenki riitti ennen pit-
kää hyökkäyssotaankin, koskapa Novgorodin
kronikka kertoo heidän 1140-luvulla tätä ruhtinas-
kuntaa vastaan tekemistään sotaretkistä. Niitä ei
tehty yhden pitäjän voimin.

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle 51
Turun saaristossa merkkitulijärjestelmä, jolla
voitiin levittää nopeasti tietoa mereltä tulevan vi-
hollisen lähestymisestä, on ehkä syntynyt jo vii-
kinkiajalla, koskapa skandinaavisessa saagassa
käytetään tästä saaristosta nimitystä Balagardssi-
da, 'tulirovioin aidattu rannikko'. Tällainen häly-
tysjärjestelmä edellytti, että Varsinais-Suomen pi-
täjät olivat jonkinlaisessa yhteistyössä, mutta ei
ole aivan varmaa, että saagan tieto on peräisin jo
viikinkiajalta.
Missään tapauksessa ei ole luultavaa, että edes
varsinaissuomalaisilla oli vielä viikinkiajalla sel-
laista kehittynyttä maakuntalaitosta kuin virolai-
nen maa "vanhimpineen" tai ruotsalainen land-
skap kuninkaineen ja laamanneineen. Harvaan
asuttu Suomi lienee ollut vanhakantaisempi. Suo-
men kielen sana kuningas on tosin ikivanha ger-
maaninen lainasana, mutta tämä komea arvonimi
on voinut kuulua myös pitäjänvanhimmalle ja
muillekin johtomiehille.
Rautakauden yhteisöjen sisäistä rakennetta on
yritetty arvioida kalmistojen luonteen nojalla,
mutta tämä ei ole kovin helppoa. Suuri kiusaus
olisi turvautua Skandinavian maistaja Islannista
saatuihin tietoihin, mutta ei ole varmaa, että yh-
teiskunta oli Suomessa samanlainen kuin niissä.
Hyvin varovasti niitä voitaneen käyttää vertaus-
kohteina, samoin Suomen keskiaikaisia oloja, si-
käli kuin niitä tunnetaan.
Lounais-Suomen kalmistoista löytyneet arvo-
esineet osoittavat varakkuuden jakautuneen kaut-
ta rautakauden epätasaisesti, mutta elinkeinojen
ollessa työvaltaisia yhteiskunta ei liene sentään
kerrostunut viikinkiajallakaan kovin jyrkästi. Se
oli ehkä samantapainen kuin 1500-luvun Pohjan-
maalla: osa talonpojista oli rikastunut kaupalla,
mutta ylimyksiä ei ollut eikä kovin paljon ruti-
köyhiäkään, kun maattomallekin miehelle riitti
työtä. Niin kauan kuin maata riittää uudisraivauk-
seen, yhteiskunta pysyy yleensä verraten tasa-
päisenä. Kauppa lienee kyllä rikastuttanut rauta-
kaudella joitakin suomalaisia enemmänkin kuin
pronssikaudella, koska vaihto oli varmasti run-
saampaa.
Yhteiskunnan toiselta laidalta on vähän tietoa.
Rikkailla talonpojilla oli palvelijoita, kaiketi or-
jiakin, koskapa orjaa tarkoittava pronssikautinen
sana säilyi. Pitäjässä oli käsityöläisiä ja myös it-
sellisiä, jotka osallistuivat vakinaisina apumiehinä
kaskenpolttoon ja eränkäyntiin. Jotkut köyhät
elivät kalastuksella, pikkukarjan hoidolla ja aut-
tamalla talonpoikia ajoittain töissä, joihin heillä
oli taitoa ja voimia. Mökkiläinen pyrki tietyn ta-
lonpojan, ehkä kaukaisen sukulaisen tai entisen
isäntänsä suojatiksi siinä toivossa, että häntä ei
jätettäisi työkyvyn rauettua kuolemaan nälkään.
Suvulla oli sitova, esivanhempien kunnioituksesta
juontuva yhteys taloonsa. Tähän viitannee isän-
nän nimitys talonpoika, ja samaa osoittaa nimijär-
jestelmä, jonka A.V. Koskimies (Forsman) ensim-
mäisenä päätteli syntyneen jo rautakaudella. Suo-
malaisten vanhoista henkilönnimistä tunnemme
vain eräitä miesten nimiä, koska niitä esiintyy
myöhemmissä asiakirjoissa. Yleisiä olivat eläin-
ten nimet kuten Hirvi, Karhu, Orava, Pukki, ja
sellaiset merkitykseltään myöhemmin hämärty-
neet sanat kuin Nousia, Turtia, Utria, Ihala. Var-
sin suosittua nimityyppiä edustivat Vallittu, Mie-
litty, Vihattu, ja yleisesti käytettiin myös yhdys-
nimiä: Sotavalta, Hyvälempi, Ikävalko, Ihamuoti.
Länsi-ja itäsuomalainen nimistö oli hyvin saman-
tyyppistä.
Yksilöllisistä miehennimistä alkoi kehittyä isän
nimestäjohtuvia, alun perin adjektiivin luonteisia
lisänimiä eli patronyymejä kuten Nousiasta Nou-
siainen tai Oravasta Oravainen. Merkitykseltään
vastaavia ja vielä keskiajalla varsin yleisiä olivat
Puranpoika, Kurjenpoika, Hyvälemmenpoikaja

52
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
muut sentyyppiset nimet. Molempien nimityyp-
pien laaja levinneisyys viittaa selvästi siihen, että
ne ovat peräisin esihistorialliselta ajalta. Tutkijat
eivät ole yksimielisiä tästä, mutta harvoin he ovat
yhtä mieltä mistään.
Huomattakoon että nen-päätteiset sukunimet,
joita luullaan usein erityisesti itäsuomalaisiksi, oli-
vat varhemmin yleisiä lännessäkin. Idässä niistä
syntyi naisille oma sukunimityyppi: niinpä Tarvai-
sesta ja Könösestä saatiin Tarvaantytär, Könön-
tytär ja lopulta Tarvaatar, Könötär. Tunsin Rus-
kealassa syntyneen vanhan rouvan, joka sanoi
vielä toisen maailmansodan jälkeen äitinsä suku-
laisia Könöttäriksi. Patronyymin käyttöön oli eh-
kä saatu alkusysäys venäläisten ja skandinaavien
nimistä: Ivan Mihailovits, Sveinn Einarsson.
Nimityyppi Nousiainen alkoi, varmaankin jo
esihistoriallisella ajalla, muuttua mieskohtaisesta
liikanimestä sukunimeksi ja sitten myös talonni-
meksi, jollaisena se taivutettiin monikollisena.
Aluksi ehkä sanottiin "Nousiaisten talossa", myö-
hemmin vain "Nousiaisissa" monikollisuuden
osoittaessa, että talonnimi johtui perheen tai su-
vun nimestä. Talon jakautuessa tai saadessa lä-
histölleen uudistaloja sen nimestä voi tulla kylän
nimi. Toinen vanha talonnimen tyyppi syntyi,
kun isännän tai suvun nimeen liitettiin paikkaa
ilmaiseva johdin, jolloin Pukin tai Pukkisten ta-
losta tuli Pukkila.
Rautakauden kalmistoista on löytynyt paljon
vainajan mukaan pantuja aseita. Miekka oli arvos-
tetuin, mutta haudoissa on myös pistokeihäitä,
isoja puukkoja, tapparoita ja suojavälineinä yleisiä
kilpiä. Kypärää suomalaiset eivät rautakaudella
juuri käyttäneet. Aseiden runsauden takia täytyy
pohtia, jouduttiinko niitä käyttämään paljonkin.
Kysymys on aiheellinen, koska esimerkiksi Kes-
ki-Ruotsin kalmistoissa on runsaasti aseita myös
rauhallisina pidetyiltä aikakausilta. Kun ei ollut
valtiota, joka olisi edes yrittänyt estää väkivaltaa,
järkevä mies hankki aseita perheensä suojelemi-
seksi, ei välttämättä sodankäyntiä varten. Talo
näytti varmaan myös köyhältä, ellei seinällä riip-
punut miekkaa ja sotakeihästä, joten ne olivat
statussymbolejakin.
Eihän talonpoika juuri joutanut sotaretkille, kun
hänen piti huolehtia kesällä viljelystä ja kalastuk-
sesta, talvella metsänkäynnistä, eikä ollut esivaltaa
pakottamassa sotaan. Tuottava ryöstöretki olisi
voinut houkutella rahanahnetta isäntää, mutta
suomalaisten voimat eivät liene riittäneet kovin
suuriin yrityksiin. Nuorissa miehissä näyttää sen-
tään olleen hurjapäitä, jotka rymysivät varjagien
tai länteen purjehtivien viikinkien mukana ties
missä asti. Joku palasi hengissä kotiinkin "suuril-
ta sotakeoilta, miehentappo-tanterilta" ja kerskaili
kansanrunon Kaukomielen tavoin:
Anna mieki miekallani,
jos on luissa lohkiellut,
pääkasuissa katkiellut.
Skandinavian maissa oli verikosto tärkeänä
miestappojen syynä. Isosta tai pienestä riidasta
tai vain voimallisesta oluthaarikan kallistelusta
johtunut tappo tuli usein sukujen välisen jatku-
van vihanpidon ja väkivallan aiheeksi. Käräjät ja
perinteinen tapaoikeus syntyivätkin suureksi
osaksi sitä varten, että surmatun omaiset saatai-
siin tyytymään taloudelliseen korvaukseen ja luo-
pumaan verikostosta. Rautakauden Suomessa ve-
rikosto tuotti epäilemättä samoja ongelmia; Kul-
lervon runossa se johtaa sukujen väliseen sotaan.
Taloja ja pitäjiä jouduttiin myös puolustamaan
rosvoja kuten viikinkejä ja kotimaisia ryöväreitä
vastaan. Kauppamatkalle järkimies lähti erikoi-
sen hyvin aseistettuna ja liittyi toisiin samaa tietä
kulkeviin, jottei menettäisi tavaroitaan ja kaupan-
päällisiksi henkeään tai vapauttaan. Viikingit ja
muut saalistajat yrittivät näet kaapata myös suo-

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle 53
malaisia myytäväksi orjuuteen rikkaisiin maihin,
kukaties Bysanttiin tai Persiaan asti.
Rautakauden
suomalaisten uskonto
Tässä käsitellyn aikakauden hautaustavat osoitta-
vat uskon tuonpuoleiseen elämään lujaksi ja viit-
taavat esivanhempien kunnioituksen suureen
merkitykseen. Vanha tapa haudata vainajat pol-
tettuina kiviröykkiöihin jatkui paikoittain 800-lu-
vulle saakka, mutta jo roomalaisella rautakaudella
alettiin käyttää myös kenttäkalmistoja, joissa vai-
najan tuhka peitettiin tasaiselle maalle mullan ja
kivien joukkoon.
Hautaustavat vaihtelivat ajallisesti ja paikallises-
ti. Kenttäkalmisto yleistyi, mutta kun vainajat esi-
merkiksi Varsinais-Suomen länsiosassa ja Koke-
mäenjoen varrella poltettiin, Eurassa haudattiin
ruumiit 500-luvun lopulta lähtien polttamatta. Vii-
kinkiajalla Euran Kauttuan kylän hautoihin pan-
tiin vanhaan tapaan käyttöesineitä ja koruja, mie-
hille myös aseita, ja täällä annettiin hautaesineitä
myös pienille pojille ja tytöille, mitä ei muualla
juuri tehty.
Pyyntielinkeinojen kaudelta säilyi rautakaudelle
paljon vanhaa uskoa. Esivanhemmille uhrattiin pa-
nemalla jyviä ja muita ruoka-aineita kiviin kai-
vettuihin kuoppiin, ja niitä nokkivat linnut säilytti-
vät uskoa linnunhahmoisiin vainajanhenkiin. Nä-
mä saattoivat olla myös vihamielisiä ja havitella elä-
vän ihmisen sielun ryöstämistä. Etelä-Pohjan-
maalla voitiin vielä 1900-luvulla vakavasti varoit-
taa tukkaansa harjaavaa tyttöä laskemasta hiuk-
siaan tuuleen: "Lintu voi viärä niitä peshänsä, ja
siiloon tuloo hulluksi". Samaa alkuperää olivat
linnunpesiä koskevat, kauan säilyneet tabut: aina-
kin Pohjanmaalla uskottiin, että pesän rikkoja me-
netti järkensä.
Taikuus eli magia kukoisti rehevänä rautakau-
dellakin, ja tietäjillä ja noidilla riitti työtä heidän
lievittäessään lähimmäistensä vaivoja tai yrittäes-
sään tuottaa niitä omille tai asiakkaittensa viha-
miehille. Pyyntielinkeinoissa taiat ja loitsut olivat
perinteellisesti tärkeitä, mutta niitä käytettiin uu-
sin muodoin myös viljelyn ja karjanhoidon edistä-
miseksi. Viikinkiajalla voitiin esimerkiksi uhrata
taloa rakennettaessa hevonen tai nauta, joka hau-
dattiin talon alle. Ainakin Keski-Pohjanmaalla tä-
mä säilyi historialliseen aikaan: monen vanhan
talon takanperustukseen tiedetään muuratun he-
vosen pää tai pääkallo. Halsuan Hotakaisella löy-
tyi 1956 takan vierestä pystyyn haudatun hevosen
luuranko.
Elinkeinojen muuttuminen vaikutti rautakau-
den suomalaisten uskontoon, ja naapurikansoilta
saatiin vaikutteita, jotka nivoutuivat omiin iki-
vanhoihin myytteihin. Mikael Agricolan usein
käytetty luettelo suomalaisten "epäjumalista" ei
anna pätevää kuvaa rautakautisten isiemme us-
konnosta, mutta kansanrunoja ja muuta perin-
nettä tutkimalla on saatu lisää tietoa. Vanhan hen-
kiuskon rinnalle näkyy rautakaudella syntyneen
kehittyneempi uskonto, jossa esiintyi varsinaisia
jumaluuksia, ei tosin niin pitkälle henkilöityneitä
kuin skandinaavien aasat.
Suuri hahmo oli suomalaisten ukkosenjumala,
vanhaksi mieheksi olennoitu Ukko, jonka mahta-
vaa jylinää ja tuhoavia salamoita kunnioitettiin
ja pelättiin. Toisaalta Ukko oli ohran suojelija. Mi-
kael Agricola tiesi, että suomalaiset pitivät ohra-
sadon turvaamiseksi ennen touontekoa Ukon va-
koiksi kutsutut kulttipidot, ja niistä on muitakin
tietoja vielä 1600-luvulle asti. Hurskas Agricola
kertoo paheksuen, kuinka olut virtasi karjalais-
ten Ukon juhlissa:

54
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Ja quin Kevekylvö kylvettin
silloin Ukon Malia jootijn.
Sihen haetin Ukon vacka
ninjoopui Pica ette Acka.
Sijtte palio Häpie sielle techtin
quin seke qultin ette nechtin.
Kuvaus viittaa hedelmällisyyskultin harjoituk-
seen Ukon vakkain yhteydessä, mutta rituaalinen
oluenjuonti liittyi myös kevätkesän vähäsateisuu-
teen, joka heikentää nykyäänkin usein ohran sa-
toa. Kuivuuden uhatessa ohraa maanviljelijä iloit-
see vieläkin ukonilmasta. Ilmeisesti ohran viljelyn
mukana Ukon palvonta levisi kaikkialle Suo-
meen. Unto Salon teorian mukaan vanha ukko-
senjumala oli ollut Ilmarinen, mutta kun hänestä
käytettiin rinnakkaisnimeä Ukko, tätä ruvettiin
lopulta pitämään eri jumalana. Viljelyriiteissä
muistettiin myös Sämpsää, jota Uno Harva pitää
keväisen kasvuvoiman haltijana.
Tärkeä riitti liittyi satokauden päättymiseen syk-
syllä, jolloin peltotyöt oli tehty ja lihaa korjattu
aittoihin karjaa teurastamalla. Satojuhlan nime-
nä oli keyri (murteittain myös köyri tai kekri), ja
kristillisellä ajalla se samastettiin pyhäinpäivään,
mutta keyrin vietto oli rautakautista perinnettä.
Agricola on ehkä pitänyt kekriä karjalaisten olen-
noituna jumalana: "käkri se liseis Carian casuon",
mutta tämä voidaan tulkita niinkin, että hän tar-
koitti itse juhlaa. Siinä tapauksessa Agricola ym-
märsi kekrin tarkoituksen oikein, sillä sitä vietet-
täessä syötiin lihaa rituaalisesti tavoitteena karja-
onnen säilyttäminen ja lisääminen. Keyrin viet-
toon on paikoittain kuulunut myös esivanhem-
pien kunnioitukseen liittyviä menoja.
Suuri jumala oli Ilmarinen eli Ilmollinen, josta
tunnettiin myytti maailman syntyajan suurena sep-
pänä, taivaankannen takojana. Hän näyttää olleen
myös tuulien haltija ja siis merenkulkijoille tärkeä
jumaluus. Kertoessaan, kuinka "Ilmarinen Rau-
han ia ilman tei ja Matcamiehet edhesvei", Agri-
cola näet tarkoittaa, että hän sääti tyynen ja myrs-
kyn eli "ilman". Suuri mutta hämärtynyt jumaluus
oli väkivoimainen jättiläinen Kaleva, jonka mui-
naista merkitystä osoittavat sellaiset ilmaisut kuin
Kalevanmiekka (Orionin tähtikuvio) ja kalevantu-
let ('elosalamat') sekä tarut hurjista kalevanpojista.
Vedessä voisi ajatella eläneen suuria jumaluuk-
sia, mutta niistä on säilynyt Suomessa ja Itä-Karja-
lassa vain hyvin epämääräistä tietoa. Ahdista on
mainintoja vedenhaltijana mutta paljon enem-
män naispuolisesta Veden emästä tai emännästä.
Myös Väinämöinen lienee ollut alkuaan vedenju-
mala, koskapa hänen nimensä johtuu salmea tai
joensuuta merkinneestä sanasta väinä. Rautakau-
della Väinämöisestä sukeutui suuri tietäjä ja kult-
tuurisankari, joka oli opettanut ihmisille musiikin
viljelyn. "Äinemöinen virdhet tacoi", luonnehti
Agricola tätä aikojen kuluessa yhä jalompia piir-
teitä saanutta jumaluutta, jonka me tunnemme
Elias Lönnrotin tulkitsemana.
Jumalolentojen lisäksi rautakauden kansa us-
koi muinaisaikaiseen tapaan haltijoihin, joita asui
maan alla, metsissä ja vesissä, tuntureissa, isoissa
kivissäkin ja ehkä myös mahtavissa puissa. Nämä
maahiset, metsähiset ja vetehiset saattoivat vahin-
goittaa ihmisiä, jos ei niitä osattu varoa, mutta
loitsuin, taioin ja pienin uhrein ne saatiin vaarat-
tomiksi, jopa hyvänsuoviksi. Ne oli otettava huo-
mioon varsinkin metsälle mentäessä ja vesillä lii-
kuttaessa. Maatalouteen ja rakennuksiin liittyivät
pellon- ja kodinhaltijat, joita hahmoteltiin oman
perinteen pohjalta ja lainattiin skandinaaveilta.
Todettakoon vielä, että skandinaavien uskon-
nolla näyttää olleen paikoin Länsi-Suomessa vai-
kutusta esimerkiksi ukkosenjumalan saadessa To-
rin piirteitä ja hänen nimensäkin muodossa Tuu-
ri. Jotain tietoa saattoi olla myös Odinista, Frey-
ristä ja muistakin skandinaavien jumalista. Tosin
nämä eivät olleet vanhojen ruotsalaisten kansan-

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle 55
uskossa läheskään yhtä selväpiirteisiä kuin kristit-
tyjen islantilaisten kirjailijoiden muokkaamissa
saagoissa.
Karjalan asutuksen
ja kulttuurin nousu
Karjalassa asutus ja kulttuuri kehittyivät ristiretki-
ajalla ripeästi. Vielä 1000-luvulta täältä on melko
vähän kalmistolöytöjä ja aarrekätköjä, mutta sii-
tä 1200-luvulle aineistoa on paljon. Lukuisia kal-
mistoja on tavattu Sakkolasta Sortavalaan ja Sal-
miin asti, ja karjalainen esineistö hallitsee myös
kaukana luoteessa, Lappeen ja Suur-Savon (Mik-
kelin) kalmistoissa. Karjalassakin oltiin kristinus-
kon vaikutuksesta siirtymässä polttohautauksesta
ruumishautoihin, ja osa vainajista haudattiin täy-
sin kristilliseen tapaan, mutta vuoden 1300 tienoil-
le saakka tunnetaan myös pakanallisilta näyttäviä
hautoja. Novgorodin kronikan mukaan kastettiin
1227 ruhtinasJaroslav Vsevolodinpojan käskystä
valtaosa karjalaisista, mutta tässä voi olla liioitte-
lua, eikä pelkkä kaste sitä paitsi hävittänyt mui-
naisuskoa jäljettömiin.
Karjalan kalmistoille ovat ominaisia pronssis-
ten ja hopeaisten korujen runsaus ja niiden itäeu-
rooppalaiset koristemuodot. Karjalassa käytettiin
hyvin monenlaisia solkia, joista erikoisesti hopei-
set hevosenkenkäsoljet ovat kehittynyttä taidetta.
Myös naisten esiliinojen koristelu ohuesta prons-
silangasta muodostetuin kudoksin on upeaa. Jot-
kut esineet todistavat karjalaisten kauppayhteyk-
sistä Gotlantiin, jotkut taas Volgan varsille tai By-
santtiin. Miekoissa ja keihäissä, kirveissä, puukois-
sa ja sirpeissä on paljon omaperäisiä muotoja.
Karjalassa oli siis ristiretkiajalla hyvin taitavia rau-
taa, hopeaa ja vaskea käsitteleviä seppiä, ja esi-
neistön määrä ja laatu osoittaa myös varakkuutta.
Aleksandr Saksa otaksuu, että peltoviljely levisi
ainakin Kannakselle jo 1200-luvulla, ja nautakar-
jan ja hevosten ohella pidettiin sikoja ja lampaita.
Karjalassa on lukuisia muinaislinnoja Räisälästä
Impilahdelle saakka. Kuinka varhain niitä on ryh-
dytty käyttämään, on vaikea sanoa varmasti, mut-
ta Jussi-Pekka Taavitsainen epäilee niiden olevan
peräisin vasta ristiretkiajalta. Silloin, ilmeisesti
1200-luvulla, rakennettiin Käkisalmeen ensim-
mäinen, hirsiseinäinen linna ja Saksan käsityksen
mukaan samalla vuosisadalla myös Tiurinlinna
kivivalleineen Vuoksen saarelle Räisälään. Lin-
nan nimi johtunee sitä vanhemmasta paikanni-
mestä, jonka lähtökohtana lienee ruotsalainen
miehennimi Diur. Räisälän nimistöä ovat myös
Tiurinkoski ja Tiurinmäki.
Novgorodilaiset olivat varmaan alun pitäen Kä-
kisalmen ja Tiurin linnojen isäntinä. Ne suojasivat
vesitietä, jota pitkin osa Karjalan kaupasta suun-
tautui Käkisalmesta Vuoksen vartta Antrean Ku-
parsaareen ja siitä länteen Viipurinlahdelle eli
Suomenvedelle. Vielä keskiajalla tämä reitti voi-
tiin kulkea päästä päähän veneellä. Viipuri näyt-
tää olleen jo viikinkiajalla tärkeä kauppasatama.
Sen esihistoriallinen skandinaavinen nimi Viborg
('pyhitetyn paikan linna') ja Koiviston Tiurinsaari
osoittavat yhdessä Räisälän Tiuri-nimien kanssa,
että vesitie Viipurista Käkisalmeen oli aikanaan
tärkeä myös varjageille.
Laatokan maailmaan kristinusko levisi Venäjäl-
tä kreikkalaisessa muodossaan. Novgorodin ruh-
tinaskunnassa asui kreikanuskoon kastettuja vat-
jalaisia, inkeroisiaja vepsäläisiä, ja jos näihin kan-
soihin kuuluvia pappeja lähetettiin saarnaamaan
Suomeen, heillä ei ollut suuria kielivaikeuksia. Kä-
kisalmen ja Sortavalan seuduilla asuvat karjalai-
set kastetuinkin vähitellen idän kirkon yhteyteen,
samoin sieltä Vuoksen varrelle muuttaneet.
Kaukana Suur-Savossa saivat Tuukkalan ja Vi-
sulahden ristiretkiaikaisten kalmistojen vainajat
hautaansa esineistön, joka oli alkuperältään etu-

56
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
päässä karjalaista. Kauko Pirinen pitää sitä merk-
kinä sinne hiljattain muuttaneista karjalaisista.
Kielentutkijoiden mielestä savolaisten selvästi itä-
suomalainen murre on voinut eriytyä karjalasta
paljon varhemminkin, ehkä vuoden 500 tienoil-
la jKr, mutta heidän esivanhempansa ovat voi-
neet asua tuolloin vielä Länsi-Karjalassa. Suur-
Savoon eli Mikkelin seudulle muuttaneisiin kar-
jalaisiin sekoittui saamelaista alkuväestöä ja län-
nestä tulleita hämäläisiä uudeksi savolaisten hei-
moksi. Keskiaikaisen Suur-Savon ja koko maa-
kunnan nimen (ruotsiksi Savolax) aiheena oli
Savilahti (alkuaan Savilaksi), jonka lähistölle van-
hin kiinteä asutus juurtui.
Länsi-Karjalasta: Ylä-Vuokselta, Viipurin seu-
dulta ja sen länsipuolelta sekä Karjalan kannaksen
länsiosasta ei ole toistaiseksi löytynyt kalmistoja
ristiretkiajalta eikä 1200-luvultakaan enempää
kuin yksi Lappeelta. Se ei todista tämän alueen
olleen silloin autiona tai vain saamelaisten asu-
mana, vaan syynä voi olla, että asukkaat, joista
osa näyttää tulleen Varsinais-Suomesta, olivat jo
omaksuneet kristittyjen hautaustavat. Tähän pa-
laan varhaiskeskiajan yhteydessä.
Karjalan nousua 1000-luvulta lähtien ei voitane
selittää muuten kuin voimistuvan kaupan vaiku-
tukseksi. Karjalaisten osuutena siinä oli turkisten
hankinta Vienan Karjalasta, Pohjois-Suomesta ja
Lapista asti, ja ostajina olivat Gotlannin ja Novgo-
rodin kauppiaat. Kauppayhteys Novgorodista
Persiaan ja arabimaihin katkesi tosin 1000-luvul-
la sotaisten turkkilaisten ratsastajakansojen otettua
haltuunsa Venäjän arot, mutta Bysantin kanssa
käyty kauppa takasi yhä hyvän menekin pohjolan
turkiksille.
Onko Karjalassa syntynyt jo 1100-luvulle men-
nessä Länsi-Suomen muinaispitäjiä vastaavia
alueellisia yhteisöjä, on vaikea sanoa varmasti.
Sellaisia on voinut olla, koskapa karjalaiset lähti-
vät Novgorodin kronikan mukaan 1143 sotaret-
kelle hämäläisiä vastaan, mikä viittaa jonkinlai-
seen organisaatioon. Karjalaiset joutuivat kuiten-
kin tappiolle, joten sotajoukkoa ei liene koottu
sillä kertaa kovin laajalta. Ehkä se oli peräisin vain
kehkeytyvän maakunnan ydinalueelta, Käkisal-
men seudulta.
Karjalan nimi mainitaan kirjallisessa lähteessä
ensi kerran vuoden 1143 sodan yhteydessä, mut-
ta se voi olla paljon vanhempi. Tätä nimeä ei voi
ilman muuta erottaa Varsinais-Suomessa ja sen
liepeillä esiintyvistä karja-sanan sisältävistä asutus-
nimistä, joista mainittakoon Mynämäen Karjala
ja Karjakoski, Karjalaisten talo Merimaskussa se-
kä Karjaa ja Karjalohja rautakautisen Suomen itä-
reunalla. Jos Karjalan maakunnan nimi liittyy tä-
hän sikermään, se on voinut syntyä lounaissuo-
malaisten antamana jo merovingi- tai viikinki-
ajalla, alkuaan Käkisalmen seudun nimenä. Kar-
ja on vanhoissa nimissä esiintyvänä selitetty muun
muassa skandinaaviseksi tai balttilaiseksi laina-
sanaksi.
Kalevalaisen runouden
ja musiikin kehitys
Matti Kuusi pitää vahvoin perustein rautakautta
sen suomalaisen runokerrostuman syntyaikana,
jota hän kutsuu sydänkalevalaiseksi runoudeksi.
Sille on tunnusomaista runsas ja komea epiikka eli
kertomarunous. Osa aiheista on peräisin kaukai-
sesta muinaisuudesta, laajalle levinneistä kivikau-
tisista myyteistä, joista muun muassa sampoa kos-
keva runous osittain juontuu. Tämä salaperäinen
esine näyttää olleen alkuaan taivasta Pohjantäh-
den kohdalla kannattava maailmanpatsas (vrt. s.
25). Tärkeä asema oli myös tietäjätaruilla, joiden
päähahmona ei ole kansanrunoissa Väinämöinen
vaan mahtava noita Lemminkäinen. Vasta Elias

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle 57
Lönnrot teki hänestä tappelijan ja sotasankarin
omistamalla Lemmin pojalle kahden miekkamie-
hen, Kaukomielen ja Ahti Saarelaisen piirteitä.
Muinaisrunoihin kutoutui rautakaudella paljon
lainoja skandinaavien runoudesta ja kauempaa-
kin kulkeutuneita taruaiheita. Skandinaavien vai-
kutuksesta sydänkalevalaista epiikkaa hallitsevat
sotaiset aiheet, joissa voi olla viikinkien tovereina
taistelleiden suomalaisten muistelmia. Suomen
rautakautta tämä runous ei sinänsä todista kovin
sotaiseksi. Runojen muotoa skandinaavien vaiku-
tus ei muuttanut, kivikauden loppujaksolla synty-
nyt "kalevalamitta" säilyi, mutta se hiottiin entistä
hienommaksi ja täyteläisemmäksi. Lönnrotin Ka-
levalaan liittämän runouden ydin on rautakau-
delta, mutta kun sitä talletettiin vasta 1700-luvul-
ta lähtien, historiallisen ajankin runoniekat oli-
vat muuntaneet runoja, eikä niitä voida entistää
rautakautiseen asuunsa.
Kuusi otaksuu, että rautakauden Suomessa syn-
tyi myös rikas lyyrinen runous, ja perustelee käsi-
tystään vetoamalla monien aiheiden laajaan levin-
neisyyteen ja runojen täydelliseen muotoon, joka
tuntuu ajoittavan ne yhtä vanhoiksi kuin sydänka-
levalainen epiikka. Uutta, kaunista lyriikkaa näyt-
tää tosin syntyneen historiallisella ajallakin, ehkä
sen takia että sitä loivat etupäässä naiset, jotka
kodin piirissä eläessään säilyttivät perinteisen
muodon. Lyriikan ajoittaminen on siis vaikeaa.
Kuinka tahansa, suomenkielinen runous kehit-
tyi viimeistään viikinkiajalla rikkaaksi ja oman pe-
rinteen varassa myös muodoltaan valmiiksi.
Karjalaisten itkuvirsien pätevin tutkija Lauri Hon-
ko otaksuu niiden saaneen historialliselle ajalle
säilyneen muotonsa vasta rautakauden lopulta
lähtien, mutta kuolleiden omaisten rituaalinen it-
keminen on sinänsä ikivanha, lähes yleismaail-
mallinen perinne. Länsi-Suomesta ei ole tietoja
itkuvirsistä, joten ne ovat voineet jäädä siellä käy-
töstä jo varhain keskiajalla. Mikael Agricola tosin
kertoo psalttarin esipuheessa:
Coolludhen hautijn Rooca vietin
ioissa valitin, parghutin ja idketin.
Tämä tarkoittaa selvästi rituaalista itkemistä
haudoilla, siis todellisia itkuvirsiä, ja Agricola ker-
tonee nimenomaan katolisessa Suomessa tavatus-
ta muinaisuskosta. Tässä tapauksessa voi olla ky-
symys Länsi-Karjalasta, jossa Laatokan rannoilta
tuotu ja ortodoksisen kirkon suvaitsema itkuvirsi-
perinne on voinut hyvinkin elää keskiajalle.
Paljon on pohdittu toisaalta Karjalan, toisaalta
Länsi-Suomen osuutta muinaisrunojen syntyyn.
Kalevalamittainen runous eli rautakauden alkaes-
sa varmaan Laatokan rannoillakin, ja sitä alkoi vii-
kinkiajalla hedelmöittää uusi, värikäs ja dramaat-
tinen aiheisto. Karjalaisilla oli vahva yhteys var-
jageihin, joilta saatiin runoihin merellisiä ja skan-
dinaavisia piirteitä, ja heiltä ja venäläisiltä omak-
suttiin itämailta saakka juontuvia aiheita. Karja-
laiset, jotka loivat eri suunnilta saatujen vaikut-
teiden pohjalta omaperäisen esinetaiteen, ovat
nähtävästi luoneet myös arvokasta runoutta. Heil-
lä lienee ollut tärkeä osuus sydänkalevalaisen epii-
kan kehittäjinä, ja tutkiessaan rautakautista lyriik-
kaa Matti Kuusi otaksui senkin syntyneen suurek-
si osaksi Karjalassa.
Sydänkalevalaista epiikkaa on kuitenkin luotu
myös Länsi-Suomessa. Kalevalamittaa käytettiin
täälläkin vielä keskiajalla, ja Anna-Leena Siikala
osoittaa, että etenkin Laitilan ja Kalannin seudulla
esiintyy monia paikannimiä, joita tavataan Kul-
lervo-runoista ja Lönnrotin Lemminkäiseen liit-
tämästä "saarelaisepiikasta". Kullervo-runojen ve-
rikostoaihe näyttää suorastaan liittyvän Laitilan
Untamalan kylään. Vaikea olisi siis kieltää että
kyseiset runoaiheistot ovat alkuaan lounaissuo-

58
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
malaisia. Jouko Vahtola on osoittanut että myös
Väinö-ja Kaleva-aiheista vanhaa nimistöä on etu-
päässä Länsi-Suomessa. Siellä syntyneiden runo-
jen esiintymisen Karjalassa ja Inkerinmaalla taas
selittää varsinaissuomalainen siirtolaisuus.
Kalevalaista epiikkaa säilyi runonkerääjille Län-
si-Suomessa vain jokunen siru, mutta sitä on saa-
tu hyvin vähän myös Aunuksen Karjalasta, josta
venäläinen kulttuurivaikutus oli hävittänyt runot.
Niin oli käynyt myös tverinkarjalaisten perinteen,
johon kuului 1800-luvulla vain vähän epiikkaa ja
lisäksi vanhan perinteen jäänteinäjoukko sananlas-
kuissa säilyneitä kalevalamittaisia runonsäkeitä,
kuten Matti Kuusi on osoittanut. Länsi-Suomessa
ovat Ruotsin kautta tulleet kulttuurivaikutteet teh-
neet ilmeisesti saman karhunpalveluksen kuin ve-
näläisyys idässä: vanhat runot unohtuivat kun nii-
tä oli lakattu arvostamasta.
Rautakauden suomalaisten musiikista on voitu
tehdä päätelmiä säilyneen perinteen nojalla. Eep-
pisiä runoja esitettiin laulamalla, samoin ehkä ly-
riikkaa, ja sävelmät muistuttivat historialliselle
ajalle säilyneitä runosävelmiä. Ne ovat olleet sa-
mantapaisia muillakin itämerensuomalaisilla kan-
soilla. Niillä ja myös balttilaisilla oli soittimena
hyvin varhaisista ajoista viisikielinen kantele, jon-
ka kielet kierrettiin alkuaan hiuksista tai hevosen
jouhista; myöhemmin ne tehtiin vaskesta. Ikivan-
hoja ovat sellaiset puhaltimet kuin tuohitorvi sekä
ruoko- ja pajupillit. Soittimena voidaan pitää
myös noitarumpua eli kannusta, jonka pehmeä
kumina suggeroi sekä noitaa että hänen toimiaan
jännittyneinä seuraavia kuulijoita. Taikavoimansa
kannus sai etupäässä nahkaiseen kalvoon maala-
tuista kuvista.
Varhaiset kosketukset kristinuskoon
Suomen esihistorian loppujakso noin 1025-1150
on tapana lukea ristiretkiaikaan, vaikka täällä ei
harjoitettu miekkalähetystä silloin eikä kovin pal-
jon myöhemminkään. Kristinusko pääsi Suomen
lähimmissä naapurimaissakin voitolle sangen myö-
hään. Virolaiset kääntyivät valloittajien pakotta-
mina suomalaisiakin myöhemmin. Venäjällä oli
ollut kristittyjä kauppayhteyksien ja Bysantin pap-
pien vaikutuksesta jo kauan, ennen kuin Kiovan
suuriruhtinas otti 988 kasteen. Kreikkalainen pap-
pi asettui 991 piispaksi myös Novgorodiin, mutta
muinaisusko ei hävinnyt venäläisten keskuudes-
ta vielä satoihin vuosiin. Ruotsalaiset kääntyivät
kristinuskoon 1000-luvulla Länsi- Götanmaalta al-
kaen, ja Mälarin maakunnissa se pääsi voitolle
saman vuosisadan lopulla, mutta syrjäseuduilla
oli myöhemminkin ilmipakanoita.
Suomessa saatiin ensimmäiset kosketukset kris-
tinuskoon varhain viikinkiajalla, mutta aluksi sitä
lienee pidetty lähinnä uutena taikuuden lajina.
Ulkomailta tuodut ristiaiheiset riipukset ja länsieu-
rooppalaiset miekat, joihin oli kaiverrettu hurs-
kaita sanoja, kävivät suojelevista amuleteista, kos-
ka tätä oli kuultu niiden myyjiltä tai maailmalla
kulkeneilta suomalaisilta. Vähitellen suomalaiset
tutustuivat kristinuskoon yhä paremmin, ja se le-
visi lounaisiin maakuntiin rauhanomaisesti, pal-
jolti kaupallisten yhteyksien vaikutuksesta. Naa-
purimaiden kristityt kauppiaat puhuivat uskos-
taan Suomessa, ja suomalaiset tutustuivat siihen
kauppamatkoillaan.
Lähteet eivät kerro, liikkuiko Suomessa ruotsa-
laisia tai venäläisiä pappeja ja munkkeja varsi-
naista lähetystyötä tekemässä, mutta kaiketi sitä
tapahtui, ja niin yhä useampi suomalainen kas-
tettiin kotiseudullaan. Kreikkalais-ortodoksinen
kirkon saarnaajien on arveltu olleen varhaisina
aikoina aktiivisimpia, mutta tämä edellyttää, että

Rautakirves kaskenkaatoon. auranvannas kyntäjälle 59
sellaiset sanat kuin risti, pappi ja. pakana on todel-
la lainattu venäjästä tai tämän kielen kautta. Kie-
lentutkijat eivät ole täysin varmoja siitä. Alkuaan
kaikkia kirjoja tarkoittanut sana raamattu on tul-
lut Itämeren partaille venäjän kielen välityksellä,
mutta suomeen se on voinut tulla viron kautta.
Ristin voimaan uskovat pääsivät ajan mittaan
enemmistöön kaikkialla Suomen kiinteän asutuk-
sen piirissä. Lopullinen ratkaisu tapahtui kylän
tai pitäjän luopuessa vanhojen riittien järjestämi-
sestä. Uuden uskon tärkeä merkki oli kristillinen
hautaustapa, johon kuului vainajan hautaaminen
polttamatta, ilman mainittavaa hautaesineistöä ja
pää länteen päin asetettuna. Selällään lepäävän
vainajan piti nähdä itäiselle taivaalle koittava valo
Kristuksen uuden tulemisen merkkinä. Tästä joh-
tuu sanonta ex oriente lux (latinaa, 'valo tulee idäs-
tä').
Varsinais-Suomen länsiosa näyttää omaksu-
neen uuden uskon 1000-luvun keskivaiheilla, ja
jos Ahvenanmaa oli ollut autiona, sen 1100-luvul-
la asuttaneet ruotsalaiset olivat jo tullessaan kris-
tittyjä. Samalla vuosisadalla kristinuskosta tuli
enemmistön uskonto koko Varsinais-Suomessa
sekä myös Satakunnassa ja Hämeessä. Jotkut jää-
räpäät eivät ottaneet vielä kastetta, kun ei ollut
järjestynyttä kirkkoa pakottamassa, ja yksittäisiä
pakanallisia hautauksia tapahtui vuoden 1200 vai-
heille saakka. Vanhat uskomukset eivät muuten-
kaan hävinneet kuin siivellä sipaisten vaan elivät
kauan, hitaasti vaalenevina varjoina. Kaukaisten
erämaiden ja pohjoisen saamelaiset olivat vielä
keskiajan lopulla pääosaksi pakanoita.
Suomi historiallisen ajan
kynnyksellä
Historiallisen ajan aamunkoitossa 1100-luvulla
Ahvenanmaalla puhuttiin ruotsia, Lounais-Suo-
men mantereella ja Karjalassa suomen murteita,
sisämaan laajoissa erämaissa ja pohjoisessa saa-
melaiskieliä. Ahvenanmaalaiset olivat maanvil-
jelijöitä ja karjanhoitajia, kalastajia ja hylkeenpyy-
täjiä. Suomalaiset elivät maanviljelyllä kaskenpol-
ton täydentäessä pienten peltojen satoa sekä vaa-
timattomalla karjanhoidolla, mutta kalan ja riis-
tan merkitys ravintona oli yhä suuri, ja metsästys
tuotti myös arvokkaita turkiksia. Eräät käsityön
haarat olivat kehittyneet pitkälle sekä Länsi-Suo-
messa että Karjalassa. Saamelaiset jatkoivat iki-
vanhaa perinnettä metsästäjinä ja kalastajina, eikä
heissä ollut vielä erikoistuneita poromiehiä.
Suomalaisten yhteiskunta oli samantapainen
kuin ruotsalaisten ja virolaisten. Varallisuus oli
kuitenkin Suomessa vähäisempää, ja yhteiskunta
oli eriytynyt heikommin. Varsinaista ylimystöä
Suomessa tuskin oli, ja orjia lienee ollut vain vä-
hän. Etelä-Suomen heimoilla oli yhteistuntoa, ja
niiden asuinseuduilla oli esihistoriallisen ajan lo-
pulla vakiintuneet nimet: Ahvenanmaa, Suomi,
Häme ja Karjala. Mikään ei estä kutsumasta niitä
maakunniksi, mutta ne eivät liene olleet vielä kiin-
teästi järjestyneitä alueyhteisöjä.
Ahvenanmaan nimi oli alkuaan germaaninen
Ahvaland (Veden maa'), myöhemmin Alana1 ja
vihdoin Äland. Suomalaiset väänsivät ikivanhasta
muodosta nimen Ahvenanmaa, jossa alkuosa on
muuttunut lounaismurteen kalannimeksi ahvena.
Suomen maakunnan ruotsinkielinen nimi Fin-
land johtuu sanasta finn, jota skandinaavit ryhtyi-
vät jo hyvin aikaisin käyttämään lähisukuisista
suomalaisista ja saamelaisista.
Häme on ruotsiksi 7äz^/ö7^(riimukivessänoin
1030 Tafstalonti) ja maakunnan asukas puolestaan

60
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
tavast, varhaisissa lähteissä myös tavest tai tafeist.
Näitä nimiä kokoavasti tutkittuaan Alfred Bam-
mesberger ja Simas Karaliunas päättelevät, että
niiden jälkiosa on sama sana kuin eist tai aist, jota
germaanit ovat käyttäneet Itämeren itäpuolella
asuneista kansoista, viimeksi virolaisista. Alku-
osan merkitys on epävarma, mutta se voitaneen
yhdistää 'yksinkertaista' eli 'typerää' merkitse-
vään skandinaavisten kielten sanaan. Varjagit kai
pitivät hämäläisiä hölmöinä, kun he ymmärsivät
ruotsia huonommin kuin varsinaiset eistit eli vi-
rolaiset, jotka olivat tutustuneet skandinaaveihin
paljon aikaisemmin.
Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander on uskaltautunut
yrittämään rautakauden Suomen väkiluvun ar-
viointia ja tullut siihen tulokseen, että se oli 1100-
luvun alussa 50 000 ja 85 000 hengen välillä. Al-
haisin arvio voi olla lähellä oikeaa, sillä kiinteää
asutusta oli vielä kovin suppealla alueella ja pää-
osa maasta oli erittäin harvaan asuttua. Otaksun
Suomessa olleen vuoden 1100 tienoilla 50 000 -
60 000 asukasta, mutta on korostettava arvion
epävarmuutta.
Kristinusko oli Lounais-Suomessa vahva jo 1100-luvulla. mutta sillä oli vastustajiakin. Hopearistit Halikon Joensuun läheltä
lienevät vuosisadan jälkipuolelta, mutta kuka ne kätki maahan: vaaraan joutunut kristitty vai ryöstäjä? Krusifiksi lienee tehty
Saksassa, kaksi muuta ristiä Gotlannissa.

62
Länsi-Suomi liittyy
Ruotsin valtakuntaan
Asutus vahvistuu
ja etenee Tornionjoelle
Aloitan Suomen varhaiskeskiajan historian asu-
tuksen kehityksestä. Rautakauden ja keskiajan
taitteessa syntyi uutta kiinteää asutusta Pohjan-
maalle, jonne ei Etelä-Pohjanmaan muinaiskyrö-
läisten hävittyä tai hajaannuttua 800-luvulla näytä
jääneen juuri muuta väestöä kuin harvalukuiset
saamelaiset. Maakunnan uudet asuttajat olivat
täällä jo kauan liikkuneiden turkiskauppiaiden
heimolaisia, ja Jalmari Jaakkola ja Armas Luukko
otaksuivat heidän olleen etupäässä yläsatakunta-
laisia. Uudempi tutkimus on joutunut täsmentä-
mään kuvaa korostamalla lounaissuomalaisten
osuutta rannikkoseudun asuttamiseen Etelä-Poh-
janmaalta Tornionjoelle saakka.
Keski-Pohjanmaan murteita tutkineen Paavo
Suihkosen ja muiden kielitieteilijöiden havainnot
osoittavat Pohjanmaan vanhan rannikkomurteen
polveutuvan lähinnä lounaismurteesta sellaisena
kuin sitä puhuttiin varhain keskiajalla Varsinais-
Suomen länsiosassa ja Satakunnan eteläisellä ran-
nikolla. Tämä näkyy sanojen taivutusmuodoista
ja myös vielä heikosti tutkitusta sanavarastosta.
Maksamaan Oksikankareen saaren (ruots. Ox-
kangar) nimen molemmat osat ovat lounaismur-
teen sanoja: oksi (vanha karhun nimi, joka elää
myös Maskun Ohensaaren kartanon nimessä) ja
kankare. Murteiden yhteisistä sanoista olkoot esi-
merkkeinä vielä luoto, pirtti ('sauna'), arina ('at-
rain'), tauko ('nuotan vetoköysi'), kois eli kodis
('takapelto') ja hiljanen ('myöhäinen').
Lounaissuomalaiset alkoivat asuttaa Etelä-Poh-
janmaan rannikkoa ja Kyrönjoen alajuoksua luul-
tavasti 1000-luvulla. Täältä ei tunneta sen ajan kal-
mistoja, mutta sitä ei voi odottaakaan, koska uu-
disasukkaiden oletettu lähtöalue oli jo omaksunut
kristillisen hautaustavan. Ajoitus perustuu siihen,
että asutus oli ehtinyt kasvaa Maalahden ja Uu-
denkaarlepyyn välillä melko vahvaksi ennen
1200-luvulla alkanutta ruotsalaista asutusliikkettä,
minkä osoittaa Lars Huldenin mukaan suomen-
kielisen nimistön runsaus. Sen otaksuttiin var-
hemmin johtuvan vain Kyrönjoen varrella asu-
neiden suomalaisten kalastusnautinnoista, mutta
Hulden katsoo sen todistavan myös asutuksesta.
Toinen seutu, jonne länsisuomalaista väestöä
näyttää asettuneen hyvin varhain, on Kemijoen
ja Tornionjoen alajuoksulla. Kun nämä olivat Suo-
men parhaat lohijoet, olisi outoa jos niiden varrel-
le ei olisi asettunut suomalaisia jo Pohjanmaan asut-
tamisen alkuvaiheessa. Jouko Vahtola otaksuu
varhaisimpien asuttajien tulleen tänne 1000-luvul-
la. Murre viittaa varsinkin Tornionlaaksossa vah-
vasti lounaissuomalaisiin asuttajiin, mutta Vah-
tolan tutkima nimistö osoittaa Peräpohjolaan tul-
leen väkeä myös hämäläismurteen alueelta, Ylä-
Satakunnasta ja niinkin kaukaa idästä kuin Hol-
lolan seudulta. Eri maakunnista juontuvien pai-
kannimien ikäsuhteita on vaikea määrätä. Vahtola
pitää hämäläistä ainesta vanhimpana, mutta

Länsi-Suomi liittyy Ruotsin valtakuntaan 63
kulkuyhteyksiä ajatellen ei ole luultavaa, että Hä-
meestä olisi ehditty tänne aikaisemmin kuin Var-
sinais-Suomesta.
Etelä-Pohjanmaan sisämaahan Kyrönjoen var-
relle tuli 1100-luvulta alkaen asuttajia etupäässä
Ylä-Satakunnasta: Sastamalan, Hämeenkyrön,
Pirkkalan ja Lempäälän muinaispitäjistä sekä
idempääkin Hämeestä. Tämä näkyy nimistöstä
ja hämeensukuisesta murteesta, jossa on tosin
myös lounaismurteen jälkiä. Kokkolan ja Raahen
välinen rannikkoseutu lienee asutettu etupäässä
1100-ja 1200-luvulla, ja varhaisimmat tulijat olivat
lounaissuomalaisia, sillä Keski-Pohjanmaan mur-
teiden yhteydet lounaismurteeseen ovat Paavo
Suihkosen tutkimusten mukaan hyvin vahvat.
Hämäläismurteen vaikutus taas näyttää melko
heikolta, ja se on osaksi välillistä, Kyrönjoelta tul-
leiden asuttajien tuomaa.
Karjalaisten työnnyttyä Pohjois-Suomen ja La-
pin turkismarkkinoille viimeistään 1100-luvulla
turkisten mainio laatu ja lohisaaliit houkuttelivat
heitäkin Pohjanmaan asukkaiksi. Vahtola on osoit-
tanut, että karjalaisia asettui viimeistään 1200-luvul-
la varsinkin Kemijoen mutta myös Tornionjoen
alajuoksulle sekä etelämpänä Oulun ja Iin seu-
duille ja Hailuotoon. Pohjoisen vetovoimaa osoit-
taa, että karjalaisia muutti sinne satasen vuotta
varhemmin kuin he alkoivat asuttaa Pohjois-Kar-
jalaa. Valtiollinen kehitys lopetti sitten karjalais-
ten muuton Pohjanmaalle, mutta Peräpohjolan
murteessa on säilynyt aineksia heidän kielestään.
Se näkyy esimerkiksi minä-sanan muodosta mie,
joka tuntui ennen Vahtolan tutkimusta yllättävältä
kaukana Karjalan vanhalta sydänalueelta.
Varhaiskeskiajalla, 1300-luvun ensi kymmenille
mennessä kiinteä asutus tiivistyi ja laajeni myös
Etelä-Suomessa. Varsinais-Suomessa asutus levi-
si mantereelta sisäsaaristoon ja rannikkoseudulta
sisämaahan päin. Satakunnassa asutettiin eteläis-
tä, rautakauden lopulla miltei autiota rannikkoa
ja laajennettiin sisämaankin asutusta, mutta Loi-
maan seutu pysyi erämaana 1300-luvun alkuun
saakka ja samoin pääosa Lounais-Hämeestä. Syy-
nä oli ilmeisesti raskas savimaa, jota ei pystytty
vieläkään muokkaamaan. Hämeessä asutus laa-
jeni etelään, paikoin Uudenmaan puolellekin,
mutta vain heikosti pohjoiseen.
Savon eteläosassa asutus laajeni varhaiskeski-
ajalla etenkin itään päin, etupäässä Suur-Savon
eli Mikkelin seudun vanhan väestön toimesta.
Kauko Pirinen otaksuu lisää asukkaita tulleen
myös Karjalasta varsinkin Säämingin seudulle.
Karjalan sydänalueella asutus taajeni ja vahvis-
tui Laatokan rannoilla mutta ei näytä levinneen
ennen Pähkinäsaaren rauhaa paljonkaan pohjoi-
semmaksi. Pohjois-Karjala oli siis saamelaisten
asumaa erämaata kuten myös Pohjois-Savo, Kes-
ki-Suomi, Pohjois-Satakunta ja valtaosa Pohjan-
maata. Suur-Saimaa ansaitsi Savon uudisraivaa-
jista huolimatta yhä vielä vanhan nimensä Lap-
vesi tai Lapin vedet:
Ei ole päätä Päijänteellä
eikä loppua Lapin vesillä.
Karjalan länsiosan varhaista asutushistoriaa on
tutkittu heikosti, ja kirjallista lähdeaineistoa on vä-
hän. Asutus on joka tapauksessa kasvanut keski-
ajalla voimakkaasti, sillä Länsi-Karjalassa oli 1500-
luvulla paljon taloja. Vuoksen keski- ja yläjuok-
sulle lienee syntynyt kiinteää asutusta jo 1100-lu-
vulla, ja sen on täytynyt kasvaa nopeasti, koska-
pa täällä olivat 1323 Äyräpään ja Jääsken pogos-
tat, pitäjää vastaavat hallintoalueet. Äyräpäästä
(alkuaan Agräpää) tuli myöhemmin katolinen
Muolaan pitäjä. Myös lännempänä, Viipurin seu-
dulla sekä siitä pohjoiseen ja länteen oli jo 1200-
luvun lopulla vakiintunutta asutusta ja kaiketi
Kannaksen länsirannikollakin.

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Äyräpään ja Jääsken pogostain väestö oli tullut
etupäässä Laatokan rannikolta ja Vuoksen alajuok-
sulta, ja sieltä siirtyi väkeä myös lännemmäs, jos-
sa Käkisalmen seudun karjalaisilla oli ollut pyynti-
oikeuksia Viipurin seudulla. He olivat rakentaneet
Viipurin Linnasaarelle pienen varustuksenkin.
Toisaalta Länsi-Karjalaan näyttää tulleen uudis-
raivaajia myös Hämeestä ja Varsinais-Suomesta,
mihin monet paikannimet viittaavat. Hämeeseen
viittaavia nimiä on lukuisia Lappeen ja Jääsken
kihlakunnissa ja etelämpänä muun muassa Säk-
kijärven Hämeen talojen ja Viipurin pitäjän Hä-
mäläisten kylän nimet.
Varsinais-Suomeen viittaavia nimiä ovat Viipu-
rinlahden vanha nimi Suomenvesi ja sen sisempi
osa Suomenvedenpohja sekä Viipurin pitäjän Som-
meenjoki, joka oli Toivo J. Paloposken mukaan
alkuaan Suomenjoki. Myös monet Lappeen kihla-
kunnan nimet viittaavat varsinaissuomalaisiin ku-
ten Suomalaisten kylä Lappeella ja toinen Lemis-
sä, Savitaipaleen Suomala, Suomenniemen pitä-
jän nimi ja Joutsenon Suomensalo. Varsinais-Suo-
messa ja Länsi-Karjalassa on myös lukuisia yhtä-
läisiä kylän-ja talonnimiä sekä yhteistä henkilön-
nimistöä, mutta kun niistä ei ole tehty kriittistä
tutkimusta, niiden merkitystä ja todistusvoimaa
on vaikea arvioida.
Varsinaissuomalainen asutusliike ulottui nimistä
päätellen Kannaksen länsiosaan, Valkealan reitin
varsille ja Saimaan etelärannikolle, jopa Ylä-
Vuokselle, hämäläinen asutus saman alueen poh-
joisosaan. Jos Länsi-Karjalan väestö syntyi tällä
tavoin, sen murteessa pitäisi olla jälkiä kahdesta-
kin länsimurteesta: varsinaissuomalaisten ja hä-
mäläisten, mutta kaakkoismurretta ei ole sanotta-
vasti tutkittu tältä kannalta. Sen itäiset piirteet ovat
voineet vahvistua myöhemmillä vuosisadoilla,
jolloin Länsi-Karjalaan muutti paljon savolaisia.
Jos pitää paikkansa, että sinne muutti 1100- ja
1200-luvulla varsinaissuomalaisia, he olivat etu-
päässä kristittyjä. Karjalaiset saattoivat siis omak-
sua heiltä kristillisen hautauksen ja muita kristit-
tyjen tapoja elleivät tunteneet niitä ennestään.
Kauppa ja kristinusko
lähentävät suomalaisia
Ruotsiin
Edellä olen jo todennut kristinuskon rauhanomai-
sen tulon Suomeen 1000-ja 1100-luvulla, ilmeises-
ti sekä Ruotsista että Venäjältä levitettynä. Tausta-
na olivat länsisuomalaisten kauppayhteydet näi-
hin maihin, Ruotsiin jo merovingiajalta ja Novgo-
rodiin ainakin 1000-luvulta alkaen. Kaupalliseen
kilpailuun liittyi sittemmin idän ja lännen kirkko-
jen taistelu suomalaisten sieluista ja samalla hei-
dän valtiollisesta suuntautumisestaan.
Lounais-Suomessa lyhyt merimatka edisti Ruot-
sin vaikutusta. Seppo Suvannon teorian mukaan
Varsinais-Suomen läntisin osa ja Satakunta ovat
liittyneet svealaisten kuninkaan valtapiiriin hyvin
aikaisin, ehkä jo 1000-luvulla. Tätä on todisteltu
myös olettamalla, että Satakunnan nimi on kään-
nös Keski-Ruotsissa käytetystä kihlakunnan nimi-
tyksestä hundari. Näin otaksui Henrik Gabriel Port-
han piispainkronikassaan 1788, ja eräät myöhem-
mät historiantutkijat ovat pitäneet tätä etymologiaa
varmana. Suvantokin pitää sitä uskottavana. Hän
otaksuu lisäksi että Satakunnassa oli varhaiskeski-
ajalla kahdeksan pitäjää aivan kuten ättingeja Up-
lannin hundareissa. Niinpä hän päättelee, että Sata-
kunnassa oli toteutettu ruotsalainen hallintojärjestys
varhemmin kuin muualla Länsi-Suomessa.
Kielentutkijat eivät ole kannattaneet Satakun-
nan nimen tulkintaa hundari-sanan käännökseksi
muun muassa sen vuoksi, että maakunnan nimi
on kaikissa ruotsinkielisissä lähteissä Satakunta
(Satacunda) eikä koskaan mitään hundari-sanas-
ta johdettua, kuten voisi olettaa. Mainittakoon siis

Länsi-Suomi liittyy Ruotsin valtakuntaan 65
Olli Nuutisen 1989 esittämä etymologia, jonka
mukaan Satakunnan nimen alkuosana olisi kanta-
germaaninen, ehkä jo pronssikaudella lainattu
'rantaseutua' merkinnyt sana. Satakunta olisi siis
ollut alkuaan rannikkoseudun nimi ja merkityk-
seltään 'rantakunta'. Tämä sopisi ainakin siihen
tosiasiaan, että Satakunnan yläosa luettiin kauan
Hämeeseen, kuten näkyy nimistä Hämeenkyrö
ja Hämeenkangas.
On siis varsin kyseenalaista, onko Satakunta ol-
lut 1000- tai 1100-luvulta lähtien yksi Uplannin
hundareista. Tämä ei silti kumoa sitä käsitystä,
että maakunta oli liittynyt jo varhain svealaisku-
ninkaan valtapiiriin. Kun Satakunnasta ja Varsi-
nais-Suomen länsiosasta ei ole löytynyt 1000-lu-
vulla syntyneitä aarrekätköjä, olot näyttävät ol-
leen rauhallisetta tämä viitannee siihen, että nä-
mä seudut olivat jo Upsalan kuninkaan suojeluk-
sessa. Siinä tapauksessa suomalaiset olivat var-
maan joutuneet ottamaan myös joitakin vel-
voitteita, mutta niistä ei ole säilynyt tietoja.
Varsinais-Suomen itäosa Aurajoen laaksosta al-
kaen näyttää olleen vielä 1100-luvun alussa riip-
pumaton kuten myös Häme, ja molemmissa
Ruotsi ja Novgorod kilpailivat vaikutusvallasta.
Novgorodin kaupan ulottuvuutta osoittanee, että
Aurajoelle syntynyt kauppasatama sai nimen mui-
nais venäjästä lainatusta, kauppapaikkaa merkin-
neestä sanasta. Sen muoto oli aluksi Suomentur-
ku, siis 'Suomen kauppapaikka', myöhemmin ly-
hyesti Turku. Vastaava ruotsinkielinen nimi oli
keskiajalla Aboa ('joen väki'), myöhemmin Abo
ja lopulta Äbo.
Kaupallinen kilpailu kuumeni ajoittain taiste-
luksi. Ruotsin "ruhtinas", kenties kuningas Sverker
vanhempi, kuuluu ahdistelleen 1142 novgorodi-
laisia kauppiaita jossain Suomenlahden piirissä,
ja hämäläiset hyökkäsivät samana vuonna Neva-
joelle tai Laatokalle. Uuden sotaretken Novgoro-
dia vastaan hämäläiset tekivät 1149. Kyseessä oli
ehkä kauppapoliittinen selkkaus, mutta vaikeam-
pi on sanoa, oliko Häme jo tuolloin liitossa Ruot-
sin kanssa.
Ruotsin kuninkaan ja katolisen kirkon edut kä-
vivät Suomessa yksiin, ja joskus 1100-luvun keski-
vaiheilla Ruotsista saapui korkea-arvoinen pap-
pismies Henrik Lounais-Suomeen organisoimaan
katolista kirkkoa. Tämän miehen historiallisuus
on ilmeinen, mutta yksityiskohdissaan tiedot ovat
hatarat ja ristiriitaiset. Henrikin toiminta Suomes-
sa on sijoitettu vanhoissa kertomuksissa kuningas
Eerik Pyhän hallituskauteen, 1150-luvun jälkipuo-
lelle, mutta tähän ei ole liiaksi luottamista. Henri-
kin on myös sanottu olleen englantilainen, ja Eng-
lannin kirkolla olikin tuohon aikaan paljon vai-
kutusta Pohjoismaissa.
Legendoissa sanotaan Henrikiä Upsalan piis-
paksi, mutta sen nimistä piispaa ei mainita Upsa-
lasta täysin luotettavissa lähteissä. On myös ou-
doksuttu sitä, että piispa olisi jättänyt hiippakun-
tansa talvikaudeksi muiden hoitoon. Se oli ehkä
kuitenkin mahdollista, jos päätehtävänä oli seura-
kuntien järjestäminen kristinuskoon kääntynee-
seen osaan Suomea sekä kirkon verotuksen orga-
nisoiminen. Järjestyneen kirkon perustaminen
saattoi edellyttää piispan valtuuksia, varsinkin jos
haluttiin saada Lounais-Suomi nimenomaan Up-
salan piispan valvontaan.
Henrikin matkaan on yhdistetty kertomus ku-
ningas Eerik Pyhän johtamasta "ensimmäisestä
ristiretkestä", josta ainoana tietona ovat pyhimys-
legendojen kertomukset. Aikaisintaan vuoden
1270 vaiheilla kootun Eerikin legendan tarkoituk-
sena oli tehdä kuningas Eerikistä suuri pyhimys,
ja tällöin kuului asiaan kertoa, että hän oli tehnyt
tärkeän ristiretken. Legenda on kuitenkin kovin
epäluotettava, ja Eerikin asema kuninkaana nä-
kyy olleen niin epävarma, että tällainen retki ei
liene tullut hänen aikanaan kysymykseen.

66
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Ristiretki siihen osaan Suomea, jossa piispa
Henrikin tiedetään toimineen, olisi lisäksi ollut
turha kristinuskon ollessa siellä muutenkin voitol-
la. Retkestä ei myöskään kerrota mitään reaalis-
ta ja vakuuttavaa vaan jokseenkin uskomattomia
asioita, niin sanoakseni ristiretken historian klisei-
tä. Niinpä tutkijat, jotka pitävät Eerikin ristiretkeä
taruna, kuten sitä asiantuntevasti käsitellyt Seppo
Suvanto, ovat nähdäkseni oikeassa.
Piispa Henrik purjehti ilmeisesti Nousiaisiin,
ja asettui asumaan sinne. Pitäjä oli lähellä kau-
pallisesti tärkeää ja voimakasta Aurajoen laaksoa,
mutta tätä seutua piispa lienee karttanut sen vuok-
si, että muinaisusko oli siellä vielä voimissaan.
Anna-Liisa Hirviluoto toteaa että niin keskeiseen
paikkaan kuin myöhemmälle Kaarinan eli Num-
men Kirkkomaelle syntyi vielä 1100-luvulla laaja
kalmisto, jonka vainajat saivat mukaansa työkalu-
ja ja aseita. Tiedot Henrikin toimista Turun seu-
dulla ovatkin perättömiä, pakanoiden kastaminen .
Kupittaan lähteellä vasta 1700-luvulla keksitty ta-
rina. Aito perimätieto piispa Henrikistä sen sijaan
liittyy paitsi Nousiaisiin vahvasti Satakunnan ala-
osaan.
Henrikin työn keskeytti pian väkivaltainen
kuolema. Pyhimyslegendassa sanotaan piispan
määränneen kastetulle murhamiehelle rangais-
tuksen, mistä suuttuneena tämä surmasi hänet.
Keskiaikaisen Pyhän Henrikin surmavirren mu-
kaan taas Lalloilan isäntä Lalli tappoi piispan
Köyliönjärven jäällä, koska emäntä oli kertonut
tämän jättäneen talosta vaatimansa kestityksen
maksamatta. Runossa tätä väitetään valheeksi,
mutta piispan ilmainen kestitys kuului kirkolli-
seen verotukseen, ja Henrik on siis todella voinut
poiketa "ruokaruotsiksi" varakkaaseen taloon.
Lallin nimi lienee kristillinen, Laurentiuksen eli
Laurin muunnos. Köyliön Kepolassa, melko lä-
hellä murhapaikkana mainittua Kirkkoluotoa asui
vielä 1500-luvulla talonpoika nimeltä Matti Lalli.
Piispa Henrik näyttää siis menettäneen hen-
kensä yrittäessään juurruttaa Lounais-Suomeen
kirkollista järjestystä ja siihen liittyvää verotus-
ta. Henrik haudattiin Nousiaisiin, mikä osoittaa
hänen asuneen tässä pitäjässä ja toimineen sieltä
käsin, sillä kuten Aulis Oja huomauttaa, vainaja
on tapana haudata kotipaikkaansa. Marttyyrina
pidetty piispa sai pian pyhimyksen maineen, ja
hänen hautakirkostaan, joka oli kymmeniä vuo-
sia Suomen piispankirkkona, tuli tärkeä pyhiin-
vaelluspaikka. Varsinainen kanonisoitu, yleiska-
tolinen pyhimys Henrik ei sentään ole vaan beatus
(latinaa, 'autuas') eli paikallinen pyhimys.
Ruotsi ja venäläiset kilpailevat
vallasta Suomenlahdella
Ruotsin ja Novgorodin kilpailu Suomenlahden ja
Nevajoen kauppareitistä kuumeni näihin aikoihin
entisestään. Ruotsalaiset tekivät Kaarle Sverkerin-
pojan hallitessa 1164 vahvoin voimin sotaretken
Olhavanjoen alajuoksulla sijainnutta Laatokanlin-
naa (Staraja Ladoga) vastaan, mutta kärsivät pa-
han tappion. Samana vuonna Upsalan piispa vi-
hittiin Ruotsin arkkipiispaksi, mutta Suo-mea ei
mainittu tässä yhteydessä hiippakuntana, ja kir-
kollista elämää näyttävät täällä johtaneen pitkän
aikaa erityiset lähetyspiispat, otaksuttavasti Upsa-
lan piispan alaisina.
Ruotsissa Sverkerin ja Eerikin suvut kävivät ve-
ristä valtataistelua, kunnes kuninkaaksi tuli 1170-
luvun alussa Eerik Pyhän poika Knuut, jäntevä
mies, joka säilytti kruunun kuolemaansa saakka,
vuoden 1195 tienoille. Hänen hallitessaan Ruotsi
vaurastui ja kuninkaan valta vahvistui tuntuvasti.
Knuut Eerikinpojan kerrotaan tehneen sotaretkiä
pakanoita vastaan, siis Itämeren itäpuolelle. Kal-
liolle rakennetun, sittemmin hävinneen Maskun
Stenbergan linnan on ajateltu olleen peräisin hä-

Länsi-Suomi liittyy Ruotsin valtakuntaan 67
nen ajaltaan, mutta uudempi arkeologinen tutki-
mus osoittaa, että Stenbergan kivitorni pystytet-
tiin vasta 1300-luvun lopulla.
Myös varsinaissuomalaisten varustaman Lie-
don Vanhalinnan on arveltu joutuneen kunin-
gas Knuutin hallitessa Ruotsin kruunun haltuun.
Ruotsalaisten toimia kiihdytti ehkä tanskalaisten
kilpailu, sillä nämä tekivät ainakin 1191 sotaret-
ken Suomeen (Finland), ilmeisesti johonkin osaan
Varsinais-Suomea. He eivät kuitenkaan saaneet
siellä pysyvää jalansijaa. Knuut Eerikinpojan toi-
met vahvistivat sen sijaan Varsinais-Suomen sitei-
tä Ruotsiin, ja se lienee koskenut nyt maakunnan
itäosaakin.
Vielä 1171 tai 1172 paavi Calixtus III kertoi
bullassa, josta käytetään alkusanojen mukaan
nimeä Gravis admodum, että suomalaisten pe-
tollisena tapana oli tunnustautua kristityiksi vi-
hollisen uhatessa mutta palata vaaran väistyttyä
pakanuuteen ja vainota saarnaajia. Varsinais-Suo-
men kalmistoissa onkin 1100-luvun jälkipuolelta
merkkejä pakanuuden voimistumisesta, näin jo-
pa Nousiaisten Myllymäellä. Näiltä ajoilta lienee
peräisin Halikosta löydetty aarre, kaksi kallis-
arvoista hopearistiä, jotka voivat olla kristityiltä
ryöstettyä saalista. Kuningas Knuutin hallituskau-
den jälkeen varsinaissuomalaisten petollisuudes-
ta ei enää puhuttu, joten maakunnan itäosakin
näyttää liittyneen vuoden 1200 vaiheilla pysyväs-
ti Ruotsin yhteyteen.
Suomalaisia uhkaavat viholliset, joista kerrottiin
paaville, saattoivat olla Novgorodin venäläisiä,
mutta kyseessä voivat olla myös Saarenmaan vi-
rolaiset sekä kuurilaiset eli Kuurinmaan balttilai-
set. Molemmat olivat vielä 1100-luvulla sotaisia
pakanoita ja tekivät rohkeita ryöstöretkiä Ruotsiin
jopa Tanskaan asti saalistaen muun muassa orjia.
Viikinkien tapaan he liikkuivat Itämerellä suurin
sotavenein. Kuurilaisten kerrotaan vieneen 1178
Suomen piispan Rodulfin vankina maahansa, ny-
kyisen Latvian länsiosaan, ja surmanneen hänet
siellä, ja vaikka vuosiluku ei pitäne paikkaansa,
tietoa pidetään muuten uskottavana.
Kesällä 1187 "pakanat" hyökkäsivät Mälaril-
le asti, polttivat Sigtunan kaupungin ja tappoivat
Upsalan arkkipiispan. Eerikinkronikassa tätä sa-
notaan karjalaisten työksi, mutta tämä epäluotet-
tava lähde syntyi vuoden 1330 tienoilla, juuri
Karjalasta käydyn suuren sodan jälkeen, jolloin
oli ajanmukaista korostaa ortodoksisten karja-
laisten vaarallisuutta. Näiden ei kuitenkaan tiede-
tä tehneen koskaan muulloin sotaretkeä Hämet-
tä lännemmäksi, ja kun retki Laatokan rannoilta
Sveanmaan sydämeen olisi ollut kovin pitkä ja
vaarallinen, Karjalan miesten osallisuutta Sigtu-
nan hävitykseen on syytä epäillä. Sinne hyökän-
neet pakanat olivat kotoisin pikemminkin Saaren-
maalta tai Kuurinmaalta.
Muuten Ruotsin vahvin vihollinen Suomen-
lahden piirissä oli kyllä Novgorodin ruhtinaskun-
ta suomensukuisine liittolaisineen. Sieltä tehtiin
1186 ryöstöretki Hämeeseen, ehkä Ruotsin vaiku-
tuksen heikentämiseksi, ja 1191 uusi sotaretki sa-
maan maakuntaan. Ainakin sillä kertaa karjalaiset
olivat Novgorodin liittolaisina. Karjalan heimon
voima oli suurimmillaan 1200-luvulla, mutta sa-
maan aikaan se joutui kiinteästi Novgorodin yh-
teyteen, mikä teki Karjalasta sittemmin lännen ja
idän taistelutantereen.
Länsi-Suomessa elettiin 1200-luvun kahdella en-
simmäisellä vuosikymmenellä Hämettä myöten
rauhallista aikaa, koska kaikkien Itämeren piirin
vai tatekij öiden huomio oli kiintynyt Viroon ja
Liivinmaalle. Venäjän ja länsimaiden välisen kau-
pan merkitys oli kasvanut suureksi, ja kilpailu sen
hallinnasta Itämeren koillisilla rannoilla houkut-
teli yhä voimakkaammin kuninkaita, ruhtinaita ja
kauppakaupunkien porvareita. Niinpä saksalai-

68
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
set papit aloittivat vuoden 1200 vaiheilla kauppiai-
den avustamina käännytystyön Liivinmaalla, ja
1202 perustettiin kalpaveljien hengellinen ritari-
kunta tukemaan sitä.
Tanskalaiset ilmestyivät pian saaliinjaolle teh-
den ristiretken Viroon, mutta saksalaisten tunkeu-
tuessa sinne etelästä vain Viron pohjoisosa jäi
Tanskalle. Ruotsistakin tehtiin 1220 Läänemaan
rannikolle heikko ristiretki, jonka saarenmaalaiset
hukuttivat vereen, ja Novgorodin ruhtinas Jaros-
lav Vsevolodinpoika yritti valloittaa Viron idäs-
tä päin. Virolaiset puolustivat vapauttaan sisuk-
kaasti mutta joutuivat tappiolle paremmin aseis-
tautuneita vihollisiaan vastaan, viimeisinä 1227
Saarenmaan urheat miehet.
Virolaisten vapaustaistelulla oli merkitystä Suo-
melle, koska Ruotsi oli tähän aikaan heikko Eeri-
kin ja Sverkerin sukujen kamppaillessa yhä kruu-
nusta. Jos virolaiset olisivat kukistuneet helposti,
Tanska tai saksalaiset olisivat voineet saada lujan
otteen Suomesta ja tuoda tänne samantapaisen
feodaalisen yhteiskunnan kuin Viroon, jossa ta-
lonpojat menettivät vapautensa. Virolaisten ur-
hean vastarinnan ansiosta Ruotsi ehti turvata val-
tansa Suomessa, ja täällä säilyi talonpoikien va-
pauteen perustuva pohjoismainen yhteiskunta.
Katolinen kirkko asettui tähän aikaan tukemaan
Ruotsin vallan vakiintumista Suomessa. Paavi
Innocentius III otti 1216 Ruotsin kuninkaan Eerik
Knuutinpojan erityiseen suojelukseensa ja mainit-
si hänen isiensä pakanoilta valloittaman maan,
joka oli epäilemättä Suomi. Suomen piispa mai-
nittiin 1221 vakinaisena ja virkaansa vihittynä, ja
samassa yhteydessä paavi Honorius III totesi hä-
nen hiippakuntansa kuuluvan Upsalan arkkipiis-
pan alaisuuteen. Piispana lienee ollut jo tuolloin
englantilainen Tuomas. Lähetyskausi oli nyt Lou-
nais-Suomessa ohi, ja tästä oli merkkinä myös
piispanistuimen siirtäminen 1229 Nousiaisista Au-
rajoen alajuoksulle Rantamäen Koroisiin, varsi-
naissuomalaisten sydänalueelle, josta vei tärkeä
kauppatie Hämeeseen.
Novgorodissa huomattiin Ruotsin otteen lujit-
tuminen ja koetettiin virittää vastavalkeaa. Jaros-
lav Vsevolodinpoika teki talvella 1226-27 ryöstö-
retken Hämeeseen saamatta tosin suuria aikaan,
koskapa hämäläiset pystyivät tekemään jo 1228
kostoretken Laatokalle ja Aunukseen. Karjalai-
set ja inkeroiset mainitaan tässä yhteydessä Nov-
gorodin liittolaisina. Venäläisten aktiivisuus huo-
lestutti Tuomas-piispaa ja myös paavia, joka suun-
nitteli tähän aikaan Baltian maat ja ehkä Suomen-
kin käsittävää, kirkolle alistettua valtiota. Kalpa-
veljien ritariston tuli olla sen sotilaallisena turva-
na. Suunnitelma kariutui, kun liettualaiset voitti-
vat ritarit perin pohjin 1236 ja Saarenmaa ja kuu-
rilaiset nousivat kapinaan. Kalpaveljien järjestö
murtui nyt kokonaan ja sulautui etelämpänä toi-
mineeseen Saksalaiseen ritarikuntaan, joka jatkoi
sen työtä Liivinmaalla ja Virossa.
Häme liitetään Ruotsin valtapiiriin
Samaan ajankohtaan liittyy toiseksi eli Hämeen
ristiretkeksi nimitetty tapahtuma. Sitä koskeva
suoranainen lähdeaineisto on niukka: taaskin mo-
nesti mainittu Eerikinkronikka. Tässä tapaukses-
sa tekijä pyrkii korostamaan jaarli Birger Mau-
nunpojasta polveutuvan kuningassuvun arvoa
kertomalla, kuinka Birger kukisti suuren ristiret-
ken johtajana pakanalliset hämäläiset. Muuta
asiallista tietoa retkestä kronikassa ei ole, vain sa-
maa kaavamaista ristiretken kuvausta kuin Eerik
Pyhän retkestä kerrottaessa. Kuten Erkki Lehti-
nen toteaa, kronikalla ei juuri ole lähdearvoa Hä-
meen retken tutkimukselle. Voitaneen sentään
ajatella, että vain 70-80 vuotta aikaisemmin ta-
pahtunutta sotaretkeä ei ole voitu runoilla aivan

Länsi-Suomi liittyy Ruotsin valtakuntaan 69
tyhjästä, joten jonkinlainen operaatio on pantu
toimeen Bjälbon herran Birger Maununpojan
johdolla.
Birger on historiallinen henkilö, tarmokas val-
tiomies ja sotapäällikkö, josta tuli 1247 Ruotsin
valtakunnan jaarli Ulf Fasen seuraajana. Birger
kuului ylhäiseen itägötalaiseen Bjälbon sukuun,
jota on kutsuttu kauan erheellisesti Folkungeiksi.
Todellisuudessa folkungit olivat ryhmä ylimyksiä,
jotka vastustivat Eerikin kuningassukua ja sittem-
min myös bjälbolaisia. Nimensä tämä puolue oli
tiettävästi saanut varhaisesta johtajastaan Folke
jaarlista eikä suinkaan Bjälbon suvun tarunomai-
sesta kantaisästä, josta Werner von Heidenstam
runoilee romaanissaan Folkungaträdet.
Toinen lähde, jota voidaan käyttää Hämeen ret-
ken tutkimukseen, on paavi Gregorius IX:n joulu-
kuussa 1237 Ruotsiin lähettämä bulla, jossa ker-
rotaan että osa hämäläisistä oli palannut paka-
nuuteen "lähellä asuvien ristin vihollisten" yllyttä-
minä ja ryhtynyt julmasti vainoamaan uskossa py-
syneitä. Mitä Hämeessä oli todella tapahtunut, ei
selviä bullan ylimalkaisesta ja räikeästi väritetystä
kuvauksesta, joka luonnollisesti perustui Ruotsista
lähetettyihin tietoihin. Niihin vedoten paavi ke-
hotti Ruotsin piispoja saarnaamaan ristiretkeä
luopioita vastaan.
"Hämeen ristiretken" yleinen tausta täytyy tie-
tenkin ottaa huomioon. Itsenäisinä pysyneet hä-
mäläiset olivat olleet ainakin 1140-luvulta lähtien
Novgorodin vihollisia ja ajoittain yhteistyössä ruot-
salaisten kanssa. Hautaustavan muuttuminen osoit-
taa, että valtaosa hämäläisistä oli kastettu jo 1100-
luvun puoliväliin mennessä katoliseen uskoon.
Paavin 1230-luvulla saamissa tiedoissa täytyi silti
olla jotain perää: Hämeessä oli esiintynyt kapi-
nointia, jonka aihe liittyi jollain tavoin kristinus-
koon. Varsinainen pakanallinen reaktio oli tuskin
kysymyksessä, pikemminkin vastarinta kohdis-
tui kirkon hallintoon. Mahdollisesti Turun piispa
Tuomas yritti liittää Hämeen kiinteästi hiippakun-
taansa ja periä sieltä veroja, ja tämä on voinut
suututtaa vapauttaan ja omaisuuttaan rakastavia
hämäläisiä.
Kauko Pirisen teorian mukaan vuoden 1237 ris-
tiretkibulla oli tarkoitettu innostuttamaan ruotsa-
laisia Novgorodia vastaan suunniteltuun sotaret-
keen, joka tehtiinkin 1240. Tämä on mahdollis-
ta, mutta voidaan kysyä, eivätkö tämä sotaretki
ja vähän aikaisempi Hämeen retki kuuluneet yh-
teen, niin että bullaa voitiin käyttää kummankin
propagointiin. Hämäläisten kapinointi edellytti
Venäjän-retkenkin vuoksi, että maakunta liitettäi-
siin entistä kiinteämmin Ruotsin ja Turun hiippa-
kunnan yhteyteen. Olihan tärkeää että hämäläi-
siä olisi luotettavina liittolaisina mukana idän sota-
retkellä.
Bjälbon Birgerin Hämeen retki on ajoitettu perin-
teellisesti, lähinnä Eerikinkronikkaan nojautuen,
vuoteen 1248. Monet tämän kronikan ajoitukset
on kuitenkin osoitettu mielivaltaisiksi. Birgeriä ei
retkestä kerrottaessa kutsuta valtakunnan jaarliksi,
joka hän kuitenkin oli jo 1248, eikä perinteinen
ajoitus sovi muutenkaan tunnettuihin tosiasioihin.
Jarl Gallen onkin esittänyt teorian, että Hämeen
retki tehtiin jo 1238 tai paremminkin 1239, siis
ennen Novgorodin retkeä. Kun paavin bulla näyt-
tää tilatun nimenomaan Hämeen retken propa-
gointiin, ja kun on kaikin puolin loogista, että se
tehtiin ennen Novgorodia vastaan suunniteltua
sotaa, Gallenin ajoitus näyttää ilmeisen oikealta.
Muun muassa hyvä ja kriittinen keskiajan tutkija
Eric Anthoni yhtyy siihen.
Teoriaa on vastustettu vedoten siihen, että sota-
retkellä, jonka välineenä oli ruotsalaisten kunin-
kaansa käyttöön asettama ledung-laivasto, oli lain
mukaan valtakunnan jaarlin oltava johtajana. Tä-
mä päättely edellyttää, että kyseessä oli suuri sota-
retki pakanallisen heimon kukistamiseksi, ja siitä

70
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
ei ollut kysymys. Jos taas tarkoituksena oli osoittaa
Turun piispaa vastaan mukiseville hämäläisille,
missä nurkassa kaappi seisoi, ja samalla vahvis-
taa Ruotsin kruunun vaikutusvaltaa tässä tärkeäs-
sä maakunnassa, kyseessä oli pikemminkin soti-
laallinen demonstraatio kuin sota.
Tällaiseen retkeen ei tietenkään tarvittu ledun-
gia, ja olisi ollut järjetöntä vaatia kansalta sellais-
ta, kun sitä tiedettiin tarvittavan tuota pikaa sotaan
Novgorodia vastaan. Hämeen retkelle tarvittiin
Ruotsista vapaaehtoisia etupäässä päälliköiksi,
mutta miehistö saatiin pääasiallisesti piispa Tuo-
maan asemiehistä ja hänen aseisiin kutsumistaan
varsinaissuomalaisista. Tällaista retkeä Bjälbon
Birger sopi mainiosti johtamaan jaarli Ulf Fasen
jäädessä valmistelemaan tulevaa Venäjän-sotaa.
Birger otti tietysti mukaan omat asemiehensä, joi-
ta ylhäisellä ja rikkaalla herralla oli aika joukko.
Myöhempi kronikoitsija Ericus Olai sanoo Birge-
rin joukon nousseen maihin "hämäläisten satamas-
sa" (portus tavastorum), jonka sijaintia on pohdittu
innokkaasti. Kronikasta näkee kuitenkin helpos-
ti, ettei kirjoittaja tiennyt, mistä paikasta oli kysy-
mys: määrite on aivan ylimalkainen. Mutta jos
ajatellaan matkaa Ruotsista Suomeen ja sitten
maitse Hämeen sydämeen, ei mikään muu satama
liene tullut kysymykseen kuin Aurajoen suu: Uni-
kankareen ranta tai Koroinen. Siellä saatiin piispa
Tuomaalta kaikki tarvittava tuki: miehiä, muonaa
ja takkahevosia tarvikkeiden kuljetukseen. Aura-
joelta vei myös hyvin tunnettu ratsupolku Vanajan
pitäjään, helpompi reitti Hämeen sydämeen kuin
mistään muualta Suomen rannikolta.
Bjälbon Birgerin joukon samotessa Hämeeseen
maakunnan miehet tekivät Eerikinkronikan mu-
kaan vastarintaa, mutta tätä on vaikea uskoa sen-
kään vuoksi, että suuri osa hämäläisistä oli var-
maan piispan ja kuninkaan puolella. Kaikki kol-
me Suomeen tehtyä "ristiretkeä" on selitetty kes-
kiajan lähteissä verisiksi sotaretkiksi, koska ihmis-
ten ja etenkin pakanoiden tappaminen sodassa
oli kunniakasta. Suurmiehinä Eerik Pyhän ja Bir-
ger Maununpojan täytyi kahlata pakanoiden ve-
ressä. Todellisuudessa Hämeen retkellä lienee
vuotanut olut ja sahti mutta veri vain Birgerin jou-
kolle teurastetuista häristä.
Jos haluamme uskoa Birger Maununpojan Hä-
meen retken todella tapahtuneen, mikä on kyllä
aivan ilmeistä, päätehtäväksi voitaneen päätellä
maakunnan itsenäisyyden lopettaminen, jotta se
kuuluisi lujasti Ruotsin valtapiiriin. Tämän takeek-
si Birgerin arvellaan ottaneen juuri tällä retkellä
kruunun haltuun Hakoisten vuorilinnan, joka oli
tuolloin Vanajaa mutta myöhemmin Janakkalaa,
ja vahvistuttaneen sen kivistä kehämuuria. Var-
maan myös katolinen kirkkohallintoja siihen liit-
tyvä verotus vakiintuivat Hämeessä Birgerin ret-
ken ansiosta. Turun piispan kannalta se oli retken
tärkein tulos.
Kun ruotsalaiset sitten lähtivät kesällä 1240 sota-
retkelle Novgorodia vastaan, tukena oli varsinais-
suomalaisten ohella myös hämäläisiä, kuten Nov-
gorodin kronikassa kerrotaan. Myös Nevajoelle
suunnatulla hyökkäyksellä oli tiettyä ristiretken
luonnetta, kun näet aiottiin kastaa ortodokseja
katolilaisiksi. Varmaan paavin tiedonantajat oli-
vatkin tarkoittaneet 1237 "ristin vihollisilla" ve-
näläisiä, joiden siis väitettiin yllyttäneen hämä-
läisiä katolista kirkkoa vastaan.
Kalpaveljien tuhon jälkeen paavi nojautui siis
Ruotsiin pyrkiessään vahvistamaan kirkon ase-
maa Suomenlahden piirissä. Sota alkoi Novgo-
rodille pahaan aikaan, kun Batu kaanin johtamat
mongolit olivat vallanneet 1237-38 suuren osan
Venäjää, joten apua ei juuri ollut saatavissa. Ruh-
tinas Aleksanteri Jaroslavinpoika päällikkönään
novgorodilaiset saivat kuitenkin Nevan varrella
voiton Ruotsista ja sen suomalaisista liittolaisista,

Länsi-Suomi liittyy Ruotsin valtakuntaan 71
ja ruhtinas sai kunnianimen Nevski, 'nevajoke-
lainen'. Ruotsalaisten tappio ei liene ollut miten-
kään murskaava, koska heidän toimintakykynsä
oli lähiaikoina jatkuvasti hyvä.
Ruotsin eteneminen Karjalaan torjuttiin Neva-
joella 1240, mutta jo Länsi-Suomen luja liittämi-
nen Svean valtakuntaan, itsepäisten ja urhoollis-
ten hämäläisten maa mukaan luettuna, oli merkit-
tävä saavutus. Ruotsin vallan turvaksi ryhdyttiin
1200-luvun lopulla rakentamaan Turun linnaa
(Aboahus) pienelle saarelle Aurajoen suulle. Sa-
moihin aikoihin, Knut Draken mukaan 1200- ja
1300-luvun taitteessa, perustettiin Hämeenlinna
(Tauestahus) Vanajan pitäjään, ja vuodelta 1308
siitä on varma asiakirjatieto. Molemmat linnat oli-
vat aluksi vaatimattomia mutta kivestä rakennet-
tuina kohtalaisen helppoja puolustaa. Novgoro-
dilainen sotajoukko yritti 1311 turhaan vallata
Vanajan (Vanaj) linnaa, siis Hämeenlinnaa.

73
Ruotsalaisten muutto vahvistaa
asutusta mutta Karjala jaetaan
Ruotsalaiset
kansoittavat Suomen
rannikkoseutuja
Merkittävä Suomen keskiajan vaihe oli 1200-lu-
vulla alkanut suuri muuttoliike Ruotsista. Skan-
dinaaveja oli tullut Länsi-Suomeen jo pronssikau-
den alkupuolella, toista tuhatta vuotta ennen ajan-
laskumme alkua, ja hieman myös rautakaudella,
mutta tulijat olivat sulautuneet pian kantaväes-
töön. Erikoisasemassa oli Ahvenanmaa, jossa asui
esihistoriallisella ajalla vaihtelevasti skandinaaveja
ja suomalaisia. Viikinkiajalla saariryhmä näyttää
autioituneen (vrt. s. 40), mutta Ahvenanmaa kan-
soitettiin 1100-luvulla uudelleen Ruotsista päin,
ja 1200-luvulla asutus oli siellä varsin vahva. Tu-
run saariston länsiosaa otaksutaan asutetun jo
1100-luvulla Nauvoon saakka.
Mannermaalle ulottuneen ruotsalaisen muutto-
liikkeen alkamisesta ei ole tarkkoja tietoja. Sen
on otaksuttu johtuneen kruunun määrätietoisesta
toiminnasta, jonka tarkoituksena oli varmistaa
Suomen pysyminen Ruotsin hallussa Birger Mau-
nunpojan Hämeen-retken jälkeen. Ruotsalaiset
olisivat siis tulleet tänne valloittajina tai ainakin
sodalla hankitun siirtomaan haltuunottajina. Sa-
toja vuosia myöhemmin, suuren kieliriidan aika-
na, jyrkät fennomaanit leimasivat tämän nojalla
Suomen ruotsalaiset väkivaltaisesti maahan tun-
keutuneiksi muukalaisiksi.
Oletetuista kruunun asutustoimista ei ole kui-
tenkaan todisteita, ja on vaikea uskoa, että varsin
kehittymättömän Ruotsin valtiovalta olisi kyennyt
organisoimaan sellaista. C.F. Meinander pitääkin
muuttoliikettä spontaanisena. Malaria ympäröi-
viin Keski-Ruotsin maakuntiin oli kasvanut edulli-
sella ilmastokaudella lukuisampi väestö kuin mel-
ko primitiivinen maatalous jaksoi elättää, ja myös
verotuksen kiristyminen kuninkaanvallan vahvis-
tuessa oli alentanut elintasoa. Nämä seikat aiheut-
tivat muuttoa Sveanmaan syrjäseuduille, Norlan-
tiin ja Suomeen, joissakin tapauksissa ehkä jouk-
koliikkeenä mutta tuskin kuninkaan käskystä.
Valtiollisilla tapahtumilla oli kuitenkin välillis-
tä vaikutusta Suomen rannikkojen asuttamiseen.
Ruotsalaiset asettuivat Etelä-Suomessa varsinais-
suomalaisten ja hämäläisten vanhojen kalavesien
äärelle, jonne ei olisi ollut turvallista työntyä en-
nen rannikon liittämistä Ruotsin valtakuntaan. Se
tapahtui ratkaisevasti 1200-luvun alkupuolella, ja
kun ruotsalaisten merkittävä muutto Suomeen
näyttää alkaneen pian Birger Maununpojan Hä-
meen-retken jälkeen, se lienee ollut todella osit-
tain tämän retken vaikutusta.
Ruotsin kruunu hyötyi muuttoliikkeestä, ja sitä
on voitu tukea siten, että uudisasukkaita ei ryn-
Ruotsalaisten asuttamaan Itä-Uudenmaan keskuspaikkaan Porvooseen rakennettiin 1400-luvulla kaunis kivikirkko. Tuomiokirkko
siitä tuli 1724 kun Porvoo valittiin Suomen itäisen hiippakunnan piispan asuinkaupungiksi menetetyn Viipurin sijalle.

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
nätty verottamaan heti ensimmäisinä vuosina.
Valtiovalta näyttää myös käyttäneen Uudenmaan
ja Pohjanmaan rannikon väestöä Novgorodin ja
karjalaisten uhkaamien seutujen sotilaalliseksi
varmistamiseksi. Lars Hellberg otaksuu näillä seu-
duin ja Norlannin rannikolla esiintyvien karl-al-
kuisten nimien liittyvän tällaiseen järjestelyyn.
Sana kari ('mies') ei hänen teoriansa mukaan mer-
kinnyt niissä mitä miestä tahansa vaan kunin-
kaanmiestä eli soturi talonpoikaa, joka sitoutui
puolustamaan maata ja sai vastineeksi etuoikeuk-
sia. Tästä johtuvat Hellbergin mukaan muun
muassa Kokkolan seudun vanha ruotsinkielinen
nimi Karlaby ja Hailuodon nimi Karlö.
Suomenruotsin murteet liittyvät läheisesti Kes-
ki-Ruotsissa ja Norlannin eteläosassa puhuttuihin,
ja paikannimetkin todistavat Gästriklannista, Häl-
singlannista ja Taalainmaalta lähteneistä siirtolai-
sista: Gästerby, Helsingby, Dalkarby. Perimätieto
lisää lähtöalueisiin Roslagenin eli Uplannin ran-
nikkoseudun sekä Gotlannin. Tulijat olivat aina-
kin pääasiallisesti rahvasta, talonpoikia ja kalasta-
jia. Ruotsalainen asutus eteni Uudenmaan ranni-
kolla nopeasti Kymijoen suulle, mutta idemmäs
se ulottui Yrjö Kaukiaisen mukaan vasta 1300-
luvulla, Torgils Knutinpojan Karjalan-retken jäl-
keen: Vehkalahden ja Virolahden rannikolle,
ohuena Säkkij arvelle saakka.
Pohjanlahden rannikolla ruotsalaisasutus ulot-
tui Kustavista ja Taivassalosta katkeamatta Kes-
ki-Pohjanmaalle, vaikka ei kaikkialla vielä 1200-
luvulla. Pohjanmaalla ruotsalaisia asettui Lars
Huldenin tutkimusten mukaan jo 1200-luvun jäl-
kipuolella Närpiön ja Pietarsaaren (Pedersöre)
seuduille, missä suomalainen asutus oli vielä hy-
vin ohut. Sen näkee siitä että vanha nimistö on
näillä seuduin valtaosin ruotsia. Ruotsin ranni-
kon kauppiailla ja hylkeenpyytäjillä oli epäilemät-
tä ollut vanhoja yhteyksiä Pohjanmaalle, joten he
tiesivät, missä päin oli hyvää tilaa uudisasukkaille.
Voi näyttää oudolta että Ähtävänjoen alajuok-
sun viljavilla mailla Pedersöressä olisi ollut 1200-
luvulla vain ohut suomalainen asutus, mutta tämä
joki oli Ylä-Satakunnan pohjankävijöiden pääreit-
ti, jonka varrelle uudisasukkaat eivät ehkä olleet
oikein rohjenneet asettua. Maalahden ja Uuden-
kaarlepyyn välisellä alueella sekä Kokkolan seu-
dulla, joille ruotsalaisia muutti runsaasti vasta
1300-luvulla, asui silloin jo verraten vahva suo-
menkielinen väestö. Suurin osa siitä ruotsalaistui
kyllä vuosisatojen kuluessa.
Pohjoisimmat ruotsalaiskylät olivat Kälviän
Ruotsalo (Rosall, Rodzsala) ja Lohtajan Ingervik,
mutta yksittäisiä muuttajia riitti pohjoisemmak-
sikin. Ruotsalaiset eivät pysähtyneet Vetelinjoelle,
kuten on väitetty, vieläpä selitetty näin tapahtu-
neen sen vuoksi, että joki oli ollut karjalaisten val-
tapiirin etelärajana. Teoria perustuu yksinomaan
Vetelin Karjalankosken nimeen, joka ei välttämät-
tä todista muinaisesta rajasta. Kosken nimi voi
aivan hyvin olla yhteydessä Varsinais-Suomen
karjala-nimistöön (vrt. s. 56). Myöhempää Ylive-
telin kylää on ehkä kutsuttu aluksi Karjalaksi, sil-
lä Vetelinjoen mukaan nimetty laaja Veteli näyttää
jaetun Ala-ja Yliveteliksi vasta 1500-luvulla. Loh-
tajalle ruotsalainen kyläasutus pysähtyi kaiketi sik-
si, että maaperä huononee tuntuvasti pohjoisem-
maksi mentäessä.
Ruotsalainen asutus kasvoi keskiajalla nopeas-
ti Turunmaan sisäsaaristossa sekä Uudenmaan ja
Pohjanmaan rannikolla, missä maanviljelyä tuki
kalastuksen ohella karjanhoito, Ruotsissa vanhas-
taan taitavasti harjoitettu elinkeino. Läheskään
kaikki ruotsalaiset eivät jääneet ajan mittaan ran-
nikolle, vaan heistä kertovaa nimistöä on runsaas-
ti läntisten maakuntien sisäosissakin, syvällä Ylä-
Satakunnassa ja Hämeessä. Etelä-Pohjanmaalla
murteen lukemattomat ruotsalaiset lainasanat ja
nimistö osoittavat heitä muuttaneen melko pal-
jonkin sisämaahan.

Ruotsalaisten muutto vahvistaa asutusta mutta Karjala jaetaan 75
Peltoviljelyn merkitys kasvoi varhaiskeskiajalla
lounaisissa maakunnissa, ja tähän oli tärkeänä
syynä, että opittiin tuntemaan entistä lujempi au-
ratyyppi, varmaankin 1200-luvulla. Näin voi pää-
tellä siitä, että asutus levisi 1300-luvulla vireästi
Loimijoen saviseudulle. Kyseinen uusi muok-
kausväline oli hankoaura, joka kulkeutui Virosta
Länsi-Suomeen ja hieman erilaisena Venäjältä
Karjalaan ja Savoon. Kun jykevän länsisuoma-
laisen auran eteen iestettiin kaksi härkää, joita
kyntäjä hutki tarmokkaasti raipalla, raskaaseenkin
savimaahan syntyi vakoja vaikka hitaasti. Myös
Keski-Pohjanmaan rannikon lounaissuomalaisista
polveutuvat viljelijät käyttivät vielä 1500-luvulla
vetohärkiä. Yksi härkä jaksoi vetää heikkoa kouk-
kuauraa, joka pystyi tämän seudun kevyihin maa-
lajeihin. Savossa ja Karjalassa vallitsi keskiajalla
kaskiviljely.
Kauppa kehittyy
ja ensimmäiset kaupungit syntyvät
Kauppaa kehitti kovasti saksalaisten tulo Suo-
meen. Saksalaiset, joiden nimitys johtui saksilais-
ten heimosta, työntyivät Itämerelle 1100-luvulta
lähtien, ja kuningas Knuut Eerikinpoika solmi
1170 Saksin herttuan kanssa heidän kauppaansa
turvaavan sopimuksen. Saksalaisten kauppaa ja
merenkulkua edistivät kehittyneet länsieuroop-
palaiset menetelmät, ja vähitellen he saivat yliot-
teen Itämeren kaupassa, jota pohjoismaalaiset
olivat siihen asti hallinneet.
Saksalaiset hallitsivat 1200-luvun keskivaiheilta
alkaen Ruotsin ulkomaankauppaa ja olivat 1252
perustetussa Tukholmassa alusta pitäen johtavana
aineksena. Pohjois-Saksan kaupunkien kauppaa
vahvisti 1200-lopulta alkaen niiden ryhmittymi-
nen liittokunnaksi nimeltä Hansa (die Hanse).
Hansakaupungeista lähimpänä Suomea oli Tallin-
na, ja saksalaiset ulottivat pian vaikutuksensa myös
Novgorodiin, jonne perustettiin Hansan konttori.
Saksalaisten kauppa ulottui Suomeen 1200-lu-
vun keskivaiheilla, ja pian heitä jäi tänne asu-
maankin. Kaupan keskukseksi tuli Turku, jossa
tärkeimpänä markkinapaikkana oli 1200-luvun
alussa ollut Koroisten niemi. Piispakin oli raken-
nuttanut sinne pienen kivilinnan. Koroinen syr-
jäytyi kuitenkin 1200-luvun kuluessa, ja uusi turku
eli kauppapaikka syntyi Viljasuolle, Unikanka-
reen kohoaman luo, jolle kyhättiin pieni puukirk-
ko. Vanhan käsityksen mukaan muutos johtui sii-
tä, että saksain koggeiksi nimitetyt laivat eivät
päässeet matalaa Aurajokea Koroisiin asti, mutta
Mika Kallioinen epäilee tätä, koska koggit uivat
aika matalalla. Ehkäpä maa oli Viljasuolla hal-
vempaa kuin Koroisissa.
Maamme vientitavaroista oli turkiksilla yhä
merkitystä, ja lisäksi ruvettiin viemään entistä
enemmän kalaa. Aiemmin sitä oli viety etupääs-
sä kuivattuna eli kapakalanapa hauki sopikin hy-
vin kevätauringossa kuivattavaksi, mutta lohta,
siikaa ja silakkaa ei voi säilyttää siten, koska nii-
den rasva eltaantuu pian. Ne saivat kaupallista
merkitystä vasta saksalaisten tuotua entistä hal-
vempaa suolaa. Nyt kalasta tuli todella tärkeä
vientiartikkeli, etenkin kun sitä kysyttiin Länsi-
Euroopassa kovasti kirkon päästömääräysten ta-
kia. Kunnon katolilainen ei syönyt lihaa perjantai-
sin eikä pääsiäistä edeltävänä 40 päivän paastoai-
kana, mutta kala sallittiin.
Kalan menekin paraneminen oli eduksi meren-
rannikon ja saariston väestölle, ja tämä seikka
kiihdytti varmaan tuntuvasti ruotsalaisten muut-
toa Suomeen. Suomalaisetkin säilyttivät pitkään
pyyntioikeuksiaan Turun ulkosaaristossa ja Poh-
janlahden rannikolla, missä Isonkyrön ja Ylista-
ron talonpojat kalastivat 1600-luvulle saakka me-
rellä. Myös lohikoskien osakkaat Kymijoelta Tor-
nionjoelle hyötyivät saksalaiskaupasta. "Sakso-

76
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
jen" Suomeen tuomista tavaroista tärkein lienee
ollut Pohjois-Saksan hyvä vuorisuola, joka syrjäyt-
ti Novgorodista tuodun. Katovuosina Suomeen
piti ehkä tuoda viljaakin.
Aikakauden pienillä, matalassa kulkevilla aluk-
silla purjehdittiin mahdollisimman paljon saaris-
tojen suojassa, usein hyvin lähellä mannerta. Tär-
keimpiä kauppapaikkoja olivat varhaiskeskiajal-
la Koroisten turun lisäksi Mynämäenlahden peruk-
ka, Kalannin Lautvesi ja Rauman Unaja sekä Ul-
vila, Oulu, Kemi ja Tornio, Turusta itään Halikon
Rikala, Hankoniemi eli Kumionpää, Porvoo, Ky-
mijoen suu, Viipuri ja Koivisto. Sisämaassa oli tär-
keä markkinapaikka Vanajassa kuten ennenkin.
Saksalaisia talonpoikia ei tiettävästi muuttanut
Suomeen enempää kuin Baltian maihinkaan,
mutta kauppa houkutteli saksalaisia muuallekin
kuin Turkuun, ja varsin monet hakeutuivat maa-
seudulle, sisämaahankin kuten Kokemäenjoen
varrelle ja Hämeeseen sekä Kyrönjoen ja myös
pohjoisempien jokien alajuoksulle. Osa heistä lie-
nee ollut kaupungeissa asuvien saksalaiskauppiai-
den asiamiehiä, jotka ostelivat turkiksia ja muita
maaseudun tuotteita, osa taas toimi itsenäisinä
kauppiaina. Etenkin Kemi- ja Tornionjoen var-
relle asettui myös ruotsalaisia kauppiaita.
Taitavina liikemiehinä monet saksat vaurastui-
vat, ostivat taloja ja viljelivät niitä kotimaasta tuo-
maansa tekniikkaa käyttäen. Lukuisissa Länsi-
Suomen ja Pohjanmaan talossa asui siten varakas
saksalaissuku, joka omaksui pian kielekseen suo-
men tai ruotsin. Vain alasaksalaisista henkilönni-
mistä juontuvat talon-ja kylännimet jäivät muis-
toksi: Rymättylän Meinikkala, Kokemäen Vitik-
kala, Pälkäneen Laitikkala ja Helmikkälä, Isonky-
rön Vilmari, Kannuksen Hollanti, Kalajoen Flan-
deri ja monet muut. Vaikka keskiajan saksalaista
muuttoliikettä ei tunneta hyvin, voitaneen päätellä
ettei se ollut kovin runsasta, mutta silti sen vaiku-
tus elinkeinoihin ja muuhun kulttuuriin lienee ol-
lut rannikkomaakunnissa varsin tuntuva.
Varhaisissa markkinapaikoissa ei ollut kaupun-
kimaista asutusta, vaan seudun kauppiaat olivat
kylissään asuvia talonpoikia. Vasta kun saksalai-
sia kauppiaita ja muuta väkeä asettui asumaan
Suomenturkuun, maahamme syntyi ensimmäi-
nen varsinainen kaupunki. Privilegiot eli viralli-
sen perustamiskirjan Turku sai CJ. Gardbergin
käsityksen mukaan 1290-luvulla kuningas Birge-
rin hallitessa, ja kaupungin sinetti vuodelta 1309
osoittaa, että Turulla oli viimeistään silloin kau-
pungille ominainen raatihallinto. Kaupunkimais-
ta asutusta alkoi syntyajo 1300-luvun alussa myös
Viipurin ja Ulvilan kauppapaikoille, mutta niillä
ei ollut vielä raatia.
Varhaiskeskiajan Turku oli pieni, puusta raken-
nettu kaupunki, mutta sen synty oli tärkeä tapah-
tuma. Turku sai alusta pitäen lisää merkitystä
tuomiokirkosta ja lähelle rakennetusta linnasta,
jotka tekivät kaupungista Suomen keskuspaikan
puoleksi vuosituhanneksi. Perimmältään Turun
asema johtui kuitenkin liikenteen edellytyksistä:
sinne johti turvallinen purjehdus väylä lännestä
ja idästä, ja Hämeestä pääsi sinne jo rautakaudella
käytettyä Härkätietä. Hämeen sydänseuduilta oli
lyhyempi matka Uudenmaan rannikolle, mutta
Salpausselän ylitys rasitti entisajan pieniä hevo-
sia pahoin ja rajoitti kuorman vähäiseksi. Härkä-
tie salli kuljettaa Turkuun paljon isomman kuor-
Vahvistuva kuninkaanvalta
kehittää yhteiskuntaa
Ruotsin valtiollisesta kehityksestä todettakoon, et-
tä folkungeiksi kutsuttu ylimysryhmä teki 1200-
luvulla useita kapinoita, joiden tarkoituksena oli
estää kuninkaan vallan vahvistuminen, mutta ne

Ruotsalaisten muutto vahvistaa asutusta mutta Karjala jaetaan 77
nujerrettiin kerta kerralta verisemmin. Valtakun-
nan jaarlina eli sotapäällikkönä oli vuodesta 1247
kuningas Eerik Eerikinpojan sisaren puoliso Bir-
ger Maununpoika, joka tuki kuningasta muita yli-
myksiä vastaan. Eerikin kuoltua 1250 lapsetto-
mana kruunun peri Birger jaarlin poika Valde-
mar. Hän oli heikko hallitsija, mutta Birger hoiti
poikansa nimissä maan asioita lujin kourin kuole-
maansa saakka, vuoteen 1266.
Kuningas Valdemarin nuorempi veli Maunu,
jonka liikanimi Ladonlukko voi olla peräisin vasta
myöhemmältä ajalta, riisti 1275 häneltä kruunun,
mutta Valdemar sai pitää henkensä, ja hänen van-
keutensakin oli lievää. Maunu Ladonlukko (1240-
90) vahvisti edelleen kuninkaan valtaa käyttäen
isänsä tavoin hyväkseen kirkonmiesten Ruotsiin
tuomaa roomalaista oikeutta. Kotimaisen perin-
teen mukaan kansa valitsi kuninkaan ja saattoi
myös erottaa hänet, ja ylimykset eli "suurmiehet",
jotka edustivat käytännössä kansan tahtoa, olivat
kiristäneet tämän nojalla etuja kruunusta kilpai-
levilta prinsseiltä. Roomalaisen oikeuden mukaan
kuninkaan valta meni perintönä, ja Birger jaarli
ja Maunu Ladonlukko koettivat tehdä sen Ruotsis-
sakin ainakin käytännössä perinnölliseksi.
Kirkon tukema mannermainen oikeuskäsitys
piti aseellista kapinaa hallitsijaa vastaan suurena
rikoksena, josta kuolemantuomio ei ollut liikaa,
ja muutamia Maunua vastaan nousseita ylimyksiä
mestattiin nimenomaan kuninkaan majesteetin
loukkaamisesta. Teloitettujen sääty veljet katsoi-
vat tätä synkkinä, hyväksymättä näitä uusia ul-
komaan aatteita mutta uskaltamatta enää vastus-
taa ankaraa kuningasta. Suomessa eivät Ruotsin
kuningassukujen väliset taistelut ja ylimyskapinat
juuri tuntuneet. Uusien arvonimien drotsija. marski
tarkoituksena oli lähentää asianomaisia ylimyksiä
hallitsijaan.
Kun Ruotsikin oli varhaiskeskiajalla kehittymä-
tön maa, Suomeen ei saatu järjestetyksi kovin te-
hokasta hallintoa. Verotus oli lievää, mutta talon-
pojat velvoitettiin osallistumaan linnojen raken-
tamiseen sekä kestitsemään hallintomiehiä ja so-
tilaita maksutta. Sanonnat "ruokaruotsi" ja "tääl'
on ruotsi ruualla" jäivät elämään kestitysveron
muistona, mutta se pyrittiin jo varhain muutta-
maan talottain kannetuksi vakinaiseksi vuotuis-
veroksi. Kruunu otti myös haltuunsa maatiloja
saadakseen niistä tuloja, mutta keneltä ne otet-
tiin ja millä perustein, on tuntematonta.
Varhaiskeskiajan oikeudenhoitoa ei sanottavasti
tunneta, mutta nähtävästi talonpoikaiset pitäjän-
tuomarit jakoivat oikeutta käräjillä, joita papit val-
voivat tähdentääkseen kristillistä moraalia sekä
kirkon ja kuninkaan oikeuksia. Ruotsalaiset ja
saksalaiset toivat tänne omia oikeustapojaan, joilla
oli Suomessa käyttöä taloudellisten ja sosiaalis-
ten olojen lähentyessä tulijoiden kotimaan olo-
suhteita.
Ruotsissa ei ollut vielä 1200-luvulla valtakunnal-
lista lakia mutta sellainen pyrittiin saamaan ai-
kaan. Birger jaarlin säätämät rauhanlait: kotirau-
ha, naisrauha, käräjärauha ja kirkkorauha koski-
vat koko valtakuntaa, ja myös kirkko piti tärkeä-
nä, että pakanalliseksi leimattua nyrkkivaltaa hil-
littäisiin. Ruotsin maakuntalaeista suurin merki-
tys oli Uplannin lailla, joka julkaistiin 1296 sovel-
tamalla perinnäistä tapaoikeutta uuden ajan oloi-
hin. Se koski muodollisesti vain yhtä maakuntaa,
mutta sitä pidettiin muuallakin ohjenuorana ku-
ningas Birger Maununpojan vahvistettua sen.
Yhteiskunnan kehityksestä varhaiskeskiajalla on to-
dettava Turku Suomen ensimmäisenä kaupunki-
na, luonteeltaan aivan uudenlainen yhteisö, josta
ei ole vielä tältä ajalta lähempiä tietoja. Toinen aika-
kauden lopulla Suomeen levinnyt uutuus oli räls-
sisääty, joka perustui Maunu Ladonlukon noin
1280 antamaan Alsnön sääntöön. Siinä vapautettiin
kruununveroista ritarit sekä kuninkaan ja piispo-

78
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
jen palveluksessa olevat ylhäiset miehet, jotka eivät
tosin olleet ennenkään maksaneet veroja. Verova-
pauden taloonsa sai tästä lähtien myös jokainen
alamainen, joka asetti kuninkaan palvelukseen
asianmukaisesti varustetun soturin ratsuineen.
Ruotsiin luotiin täten rälssisääty (frälse), joka
oli velvollinen palvelemaan kuningasta ja ole-
maan uskollinen hänelle mutta sai vastineeksi ta-
loudellisia etuja ja arvoaseman, joka erotti rälssi-
miehen selvästi talonpojasta. Maunu Ladonlukon
yhtenä tarkoituksena oli saada rautaisin paidoin
tai haarniskoin ja kypäröin varustettuja ratsumie-
hiä, joita pidettiin mannermaalla välttämättömi-
nä sodankäyntiin. Ruotsin ja Suomen kaltaisissa
metsäisissä maissa ratsuväen merkitys ei ollut yhtä
suuri kuin Keski-Euroopassa, mutta sillä oli ar-
vonsa täälläkin.
Toisena tavoitteena kuninkaalla oli samastaa
rikas ja omapäinen ylimystö uusiin rälssimiehiin,
niin että "suurmiestenkin" aseman voitaisiin sa-
noa perustuvan kuninkaan palvelemiseen. Tämä
oli manner-Euroopan feodaaliyhteiskunnan kes-
keisiä periaatteitapa kun ritarin arvo otettiin käy-
täntöön myös Ruotsissa, taustana oli ritarin pyhä
velvollisuus pysyä uskollisena valtiaalleen. Se oli
tietysti teoreettinen ihanne, jota ritarit noudatti-
vat, jos uskollisuus näytti kannattavan.
Suomen rälssisääty oli vielä 1300-luvun alussa hy-
vin ohut. Linnojen päälliköt ja muut tärkeät kruu-
nun hallintomiehet, joita oli täällä vähän, olivat
Ruotsista lähetettyjä ylimyksiä tai saksalaisia am-
mattimiehiä. Lounaisissa maakunnissa Ahvenan-
maalta Uudellemaalle ja Hämeeseen hankki vä-
häinen joukko niissä asuvia miehiä jo tuolloin räls-
sivapauden. Heidän nimistään voi päätellä, että
monet olivat Suomeen muuttaneita tai täällä syn-
tyneitä ruotsalaisia, jotkut saksalaisia ja muutamat
suomalaisia. Kun rälssivapauden hankkiminen
edellytti varakkuutta, on uskottavaa että muualta
tulleet yltivät siihen yleensä paremmin kuin kan-
taväestö. Saksalaisilla oli näet kaupallista taitoa,
ja pääosa ruotsalaisista asui elinkeinoille edullisel-
la rannikkoseudulla. Siellä kertyneellä pääomalla
saattoi ostaa maata myös sisämaasta.
Joskus on otaksuttu muukalaisten syrjäyttäneen
suomalaisten aikaisemmat johtomiehet väkival-
taisesti, mutta siitä ei juuri ole todisteita. Jos vanhat
päällikkösuvut eivät olleet paljon ympäristöään
rikkaampia, ne voivat jäädä elinkeinojen kehit-
tyessä muutenkin naapuriensa tasalle, tavallisiksi
talonpojiksi. Arvattavaksi jää, miltä suomalaisis-
ta tuntui, kun muukalainen asettui kylään, osti
hopeallaan maata, pääsi osakkaaksi yhteiseen
metsään ja kalavesiin ja ävertyi taitojensa turvin,
kauppaakin käymällä. Tulokas omaksui pian naa-
purien kielen, ja suku voi ajan mittaan köyhtyä-
kin, mutta annas olla jos jonkun poika hankkiutui
rälssimieheksi, kustansi itselleen sotaratsun, mie-
kan ja kypärän ja sai vastineeksi verovapauden
taloonsa. Kyllä naapurien kulmat kurtistuivat.
Katolinen kirkko
ja Turun mustatveljet
Varhaiskeskiajan tärkeimpiin uutuuksiin kuuluivat
katolisen kirkon instituutiot. Kirkon toimintaa johti
papisto, joka oli jo 1200-luvun alussa osaksi suo-
menkielistä. Virolaisiakin käännyttämässä oli vii-
meistään 1215 suomalainen pappi Pietari Kauko-
valta tai Kaikkivalta (Kakuvvalde, Kaikewalde). Suo-
men piispan viran kehityksestä on jo puhuttu, mutta
todettakoon vielä että hänen toimialueensa nimeksi
vakiintui 1300-luvulla Turun hiippakunta. Piispanis-
tuin siirrettiin 1280-luvun jälkipuolellajohannes I:n
ollessa piispana Koroisista uuteen Turkuun, ja Uni-
kankareelle ryhdyttiin saman tien rakentamaan ki-
vistä tuomiokirkkoa. Johanneksen siirryttyä arkki-
piispaksi Upsalaan Suomen piispaksi valittiin 1291

Ruotsalaisten muutto vahvistaa asutusta mutta Karjala jaetaan 79
ensi kerran tässä maassa syntynyt mies, Maunu I
Ruskon Merttelästä. Hän vihki tiettävästi vuonna
1300 uuden tuomiokirkon pyhään tehtäväänsä.
Katolisen kirkon järjestys edellytti, että hiippa-
kunnan hallintoa hoiti piispan ohella tuomiokapi-
tuli, johon kuului muutamia kanunkeja (kaniik-
keja). Näistä mainittakoon tuomiorovasti eli tuo-
miokirkkoseurakunnan kirkkoherra. Tuomioka-
pitulit perustettiin Ruotsin hiippakuntiin 1200-lu-
vulla. Siihen asti kirkon hallintoa oli hoidettu ti-
lapäisin järjestelyin, ja niin tehtiin Turussakin,
kunnes 1276 perustettiin varsinainen tuomiokapi-
tuli, Suomen vanhin virasto. Sillä oli laajat tehtä-
vät kirkon talouden ja hengellisen toiminnan joh-
tamisessa, ja tuomiokapituli päätti myös kirkon
henkilöasioista. Tärkein niistä oli piispan vaali,
jonka paavi vahvisti.
Kirkon hengellinen työ tapahtui seurakuntien eli
kirkkopitäjien puitteissa. Seurakunnan sydän oli
kirkko, jossa kirkkoherra (keskiajan ruotsissa kir-
kioherrd) toimitti joka pyhäpäivänä juhlallisen
messun. Pitäjänkirkon lisäksi olijoissakin kaukai-
sissa kylissä kappelikirkko, jossa ei ollut omaa
pappia. Etenkin Varsinais-Suomen länsiosassa täl-
laisia kyläkirkkoja oli lukuisia, monet niistä san-
gen vanhoja.
Varhaiskeskiajan kirkot rakennettiin enimmäk-
seen puusta, mutta kivikirkoista tutkijat ovat kiis-
telleet. Aiemmin niitä otaksuttiin rakennetun jo
1200-luvulla varsin monta, mutta Markus Hiekka-
sen tutkimusten mukaan Turun tuomiokirkon
ohella vain sitäkin jonkin verran vanhempi Jo-
malan kivikirkko on peräisin niin varhaiselta ajal-
ta ja ehkä myös Lemlandin kirkko aivan 1200-
luvun lopulta. Saltvikin, Sundin ja Hammarlan-
din kirkot, kaikki hyvin erikoisia ja arkaaisia jy-
kevine torneineen, on rakennettu 1300-luvulla.
Katoliselle kristillisyydelle tunnusomainen oli
varsinkin keskiajalla luostarilaitos, jossa kristin-
uskon ihanteiden katsottiin toteutuvan paremmin
kuin tavallisessa elämässä oli mahdollista. Näitä
ihanteita, joita luostarisääntöjen tuli edistää, oli-
vat lähimmäisten palveleminen, köyhyys, kieltäy-
tyminen avioliitosta ja kaikin tavoin pidättyväi-
nen elämä, harras rukous ja alinomainen Juma-
lan yhteydessä eläminen. Suomeen luostarilaitos
tuotiin verraten myöhään eikä tänne perustettu
sellaisten vanhojen munkkikuntien kuin benedik-
tiinien ja sistersiläisten luostareita, joita oli niin
lähellä kuin Ruotsissa ja Baltian maissa.
Kerjäläisveljestöihin luetut dominikaanit, viral-
liselta nimeltään saarnaajaveljet (latinaksi Ordo
Fratrum Praedicatorum), ehtivät sen sijaan no-
peasti Suomeen. Järjestö perustettiin 1216, ja 1249
aloitti Turussa toimintansa dominikaanien kon-
ventti, kuten he nimittivät luostareitaan. Veljestön
pohjoismaisen eli Dacian provinssin johto lähetti
sitä varten Turkuun joitakin veljiä vanhemmista
konventeista. Pyhän Olavin konventin rakennuk-
set olivat nykyisen Kaskenkadun vaiheilla lähel-
lä Aurajokea. Konventin esimiestä kutsuttiin prio-
riksi. Kun saarnaajaveljillä oli valkoisen kaavun
päällä musta viitta huppuineen, he saivat kansal-
ta mustienveljien nimen.
Dominikaanit arvostivat jumaluusopin tutkimis-
ta mutta heidän päätehtävänään oli hengellinen
työ kansan keskuudessa. Länsisuomalaiset oppivat
pian tuntemaan Pyhän Olavin veljet, jotka kulkivat
jalan saarnaamassa maaseudulla ja elivät hurskai-
den kristittyjen antamista almuista. Dominikaanit
ottivat vastaan ripin sitä haluavilta ja voivat pitää
messunkin, ja kiitokseksi kansa antoi heille uhri-
lahjoja oman kirkkoherransa harmiksi.
Suomalaisten katolisen uskon luonteesta ei ole
varhaiskeskiajalta tietoja, mutta arvattavasti se ei
ollut kovin syvällistä eikä aina aidosti kristillistä-
kään. Kun lukutaitoisia suomalaisia oli vain kou-
rallinen pappeja ja saarnaajaveljiä, kristinoppia
ei voitu opettaa tehokkaasti. Oli tyydyttävä siihen,

80
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
että kansa osoitti kirkolle ulkonaista kunnioitus-
ta, maksoi papin ja piispan palkan ja osallistui
messuun siinä määrin kuin kirkkomatkat sallivat.
Ne olivat usein niin pitkät, ettei jokapyhäistä mes-
sussa käymistä voitu vaatia. Pakanallisten usko-
musten säilymiselle kristillisten rinnalla ei voitu
toistaiseksi juuri mitään.
Karjala Novgorodin
vastakyntisenä
rajaseutuna
Karjalaisten historiaa tutkineen Heikki Kirkisen ko-
koamista tiedoista saa sen vaikutelman, että Laato-
kan ja Vuoksen rannoilla asuvan kantaheimon suh-
teet Novgorodiin olivat 1100-luvulla ja 1200-luvun
alkupuolella samantapaiset kuin länsisuomalaisten
suhteet Ruotsiin. Karjalaisilla oli Novgorodiin vah-
vat ja tuottavat kauppayhteydet, ja sieltä leviävä
kreikkalainen kristinusko vaikutti heihin yhä enem-
män. Tärkeä tapahtuma näyttää olleen 1227 toi-
mitettu karjalaisten joukkokaste, jota seurasi järjes-
tyneen ortodoksisen kirkon luominen Karjalaan.
Karjalaiset tukeutuivat Novgorodiin senkin
vuoksi, että ruotsalaisten ja hämäläisten hyökkäyk-
set Nevajoelle ja Laatokalle uhkasivat heitä tai häi-
ritsivät heidän kauppaansa. Vielä 1100-luvulla
karjalaiset näyttävät olleen Novgorodin itsenäi-
siä liittolaisia, mutta sittemmin venäläiset koetti-
vat saada heidät kiinteästi valtaansa. Karjala mai-
nitaan vihdoin 1270 yhtenä Novgorodin lääninä
eli volostina, ja kun sillä oli muiden volostien ta-
voin oikeus vaikuttaa ruhtinaskunnan sisäisiin
asioihin, Toivo J. Paloposki otaksuu että kyseessä
oli vakiintunut järjestelmä.
Kaukana pohjoisessakin karjalaiset joutuivat selk-
kauksiin läntisten kilpailijoittensa kanssa. Islan-
tilaisen Egill Skalla-Grimssonin saagan mukaan
he taistelivat kuningas Faravidin, suomeksi ehkä
Kaukomielen, johtamia kainulaisia eli pohjolan
länsisuomalaisia ja heidän kanssaan liittoutuneita
norjalaisia vastaan. Tietonsa saagan tekijä lienee
saanut 1200-luvun alussa Norjassa käydessään, ja
tähän aikaan ne sopinevat hyvin, vaikka ne sovite-
taan saagassa paljon varhaisempaan aikaan.
Toisinaan karjalaiset taas olivat liitossa kainulais-
ten kanssa norjalaisia vastaan, kuten kerrottiin
vuoden 1270 vaiheilla. Karjalaiset menestyivät
pohjoisessa hyvin, niin että heillä oli vuoden 1300
tienoilla luja ote merenrannikkoon Pyhäjoelta
Kemijoelle ja suuri osa Ruijaakin valvonnassaan.
Pohjoisessa asuvia karjalaisia oli kaiketi tuettu voi-
makkaasti Laatokan rantamilta käsin huolimatta
matkan pituudesta.
Suomenlahden ja Nevajoen muodostamalla kaup-
pareitillä oli 1200-luvun keskivaiheilta lähtien
käynnissä tärkeä kehitys. Täälläkin tuntui saksa-
laiskaupan aktivoituminen Itämerellä ja saksalais-
ten kauppiaiden ja ritarien tulo Baltian maihin.
Novgorodin ja länsimaiden välinen kauppa sai
lisää merkitystä mongolien katkaistua 1240-luvul-
la tämän kaupungin yhteydet Bysanttiin ja itämai-
hin lähes kokonaan. Saksalaisten päästyä valvo-
maan ja verottamaan Venäjän Baltian maissa käy-
mää kauppaa he halusivat ottaa sen haltuunsa
myös Suomenlahdella. Novgorodilaiset taas kävi-
vät kauppaa mieluiten itsenäisesti ja olivat valmiit
taistelemaan oikeuksiensa puolesta.
Kun ruotsalaisetkin pyrkivät valvomaan omaa
etuaan, heidän suhteensa Novgorodiin rauhoit-
tuivat Nevajoelle 1240 tehdyn sotaretken jälkeen
vain lyhyeksi aikaa. Ruotsi auttoi 1256 Viron sak-
salaisia Länsi-Inkeriin tehdyssä hyökkäyksessä,
ja alkuvuodesta 1257 Aleksanteri Nevskin johta-
mat venäläiset tekivät puolestaan hävitysretken
Hämeeseen. Sittemmin saksalaiset koettivat saa-
da aikaan kaupallista sopimusta Novgorodin kans-
sa, mutta seurauksena oli päinvastoin vuoden

Ruotsalaisten muutto vahvistaa asutusta mutta Karjala jaetaan 81
1270 tienoilla sattunut aseellinen selkkaus, jossa
saksalaiset hyökkääjät jäivät tappiolle.
Heikki Kirkinen osunee oikeaan päätellessään,
että karjalaiset pyrkivät näihin aikoihin irtautu-
maan Novgorodin ylivallasta, joka lienee tosin
ollut Länsi-Karjalassa vanhastaan epävarma. Kun
näet saksalaiset kauppiaat pyysivät 1268 Novgo-
rodia takaamaan kaupparauhan Koiviston sata-
massa Kannaksen länsirannikolla, venäläiset huo-
mauttivat, ettei Koivisto kuulunut heidän valta-
piiriinsä vaan oli Karjalaa. Tässä yhteydessä ei
edes mainittu Viipuria, vaikka se lienee ollut Koi-
vistoa tärkeämpi kauppasatama, joten myöskään
Viipurin seutuja Käkisalmesta sinne johtava reitti
eivät ilmeisesti olleet Novgorodin valvonnassa.
ToivoJ. Paloposki on pohtinut Länsi-Karjalan var-
haiskeskiaikaista asemaa nojautumalla paikan-
nimiin ja niukkaan kirjalliseen aineistoon ja pää-
tynyt olettamaan, että Ruotsi oli saanut otteen tä-
hän seutuun jo 1200-luvun puolivälin jälkeen,
osaksi Birger Maununpojan Hämeen-retken vai-
kutuksesta. Karjalan läntisin osa oli irtautunut jo
ennen Torgils Knutinpojan 1293 tekemää sota-
retkeä Novgorodista ja liittynyt Ruotsin valtapii-
riin. Paloposki arvelee tämän koskevan myös
myöhempää Lappeen kihlakuntaa ja Kannaksen
länsirannikkoa. Teorian lähdepohja ei ole vahva,
mutta se selittäisi hyvin novgorodilaisten suhtau-
tumisen Koiviston ja Viipurin satamiin 1268.
Nähtävästi myös Karjalan sydänalue Laatokan
ja Vuoksen rannoilla oli alkanut arvostaa välittö-
miä kauppayhteyksiä saksalaisiin ja ruotsalaisiin,
ja syyt tähän ovat ilmeiset. Kun läntiset kauppiaat
olivat alkaneet purjehtia Viipuriin ja Koivistolle,
karjalaisten kannatti käydä kauppaa suoraan hei-
dän kanssaan eikä Novgorodin kauppiaiden väli-
tyksellä. Hinnat olivat ilmeisesti karjalaisille edul-
lisemmat heidän käydessään kauppaa ruotsien ja
saksain kanssa Viipurissa ja läheisissä satamissa.
Novgorod ei seurannut kauan toimettomana Kar-
jalan irtautumispyrkimyksiä. Ruhtinas Dimitri
Aleksanterinpoika teki kronikan mukaan 1278 so-
taretken karjalaisia vastaan ja "otti valtaansa hei-
dän maansa". Tässä yhteydessä mainitaan venä-
läisten vangiksi joutunut päällikkö Tetjakov, var-
haisin nimeltä tunnettu karjalainen. Kun hänen
nimensä alkuosa lienee luettava tjetja, se voi olla
tietäjä-sanan venäläinen väännös, jolloin koko
nimen merkitys olisi 'Tietäjänpoika'.
Karjala jaettiin viimeistään nyt pogostoihin eli
veropitäjiin, joista läntisimmät olivat Ayräpää ja
Jääski Vuoksen varrella sekä Savo (Savilaksi).
Idempänä olivat Raudun, Sakkolan (Sakkula) ja
Käkisalmen sekä Laatokan-Karjalassa Kurkijoen,
Sortavalan ja Salmin pogostat. Yritettiinkö pogos-
tajako ulottaa Viipurin seudulle ja Länsi-Kannak-
selle, on kyseenalaista, ja jos Paloposken teoria
pitää paikkansa, se olisi ollut jo mahdotontakin.
Ruotsin ja Novgorodin sota
johtaa Karjalan jakoon
Maunu Ladonlukko pohti entistä aktiivisempaa
Karjalan-politiikkaa, jonka tarkoituksena oli ottaa
Ruotsin haltuun Nevajoen linja, Venäjän tärkein
kauppatie Suomenlahdelle. Tämä politiikka oli
suunnattu paitsi Novgorodia myös saksalaisten
kauppaa vastaan. Ruotsalaiset tekivät Maunun
hallitessa 1283-84 kaksikin hyökkäystä Neva-
joelle mutta ilmeisesti heikoin voimin, koskapa
Novgorod torjui ne helposti.
Varsinainen sota syttyi 1292, jolloin venäläiset
tekivät hävitysretken Hämeeseen, ehkä viivyttääk-
seen odottamaansa hyökkäystä, ja ruotsalaiset ah-
distivat Karjalaa ja Inkeriä. Maunu Ladonlukon
alaikäisen pojan kuningas Birgerin holhoojat val-
mistelivat suurta sotatointa, jota on kutsuttu ai-
nakin jälkeen päin ristiretkeksi, ja keväällä 1293

82
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
marski Torgils (Tyrgils) Knutinpoika johti vahvan
laivaston Suomenvedelle. Eerikinkronikka viittaa
vain hämärästi taisteluihin, ja lieneekö niitä käy-
tykään, mutta karjalaisten vanhan varustuksen
paikalle, pienelle saarelle, rakennettiin kivestä Vii-
purin linna, joka kesti jo 1294 Novgorodin hyök-
käyksen. Aleksandr Saksa otaksuu, että ruotsa-
laiset olivat hyökänneet "Karjalan ristiretken" yh-
teydessä Käkisalmen seudulle saakka ja poltta-
neet Räisälässä Tiurinlinnan rakennukset.
Sota jatkui sitten katkonaisena kolme vuosikym-
mentä, enkä voi seurata sen tapahtumia yksityis-
kohtaisesti. Novgorodin sodankäyntiä häiritsivät
sisäinen eripuraisuus ja mongolien uhka, vaikka
nämä eivät edenneetkään ruhtinaskunnan alueel-
le. Ruotsillakin oli suuria vaikeuksia kuningas Bir-
gerin ja hänen veljiensä Eerik- ja Valdemar-hert-
tuoiden taistellessa vallasta. Näissä rytäköissä
marski Torgils juoniteltiin 1306 mestauspölkylle.
Ruotsalaiset iskivät silti useita kertoja Käkisalmen
Karjalaan, Nevajoelle ja Laatokalle, venäläiset
taas Viipuriin, kerran Hämeeseenkin ja 1318 Tur-
kuun asti, jossa he polttivat kaupungin ja tuomio-
kirkon mutta eivät saaneet linnaa haltuunsa.
Karjalan sydänalueen miehet auttoivat ajoittain
Novgorodia mutta suuttuivat sitten venäläisten
sorrosta ja nousivat 1307 ilmikapinaan, jota ruot-
salaiset tukivat Viipurista käsin. Kukistettuaan ka-
pinan nopeasti venäläiset rakensivat 1310 Käkisal-
men kivisen linnan Karjalan vanhaan keskuspaik-
kaan. Karjalaiset tunsivat linnan uhkaavan pa-
hoin heidän riippumattomuuttaan ja nousivat
1314 uuteen kapinaan, tappoivat Käkisalmen ve-
näläiset ja luovuttivat linnan Ruotsille. Venäläi-
set valloittivat Käkisalmen pian takaisin ja ran-
kaisivat kapinoitsijoita ankarasti. Karjalaisten po-
litiikka osoittaa läntisten kauppayhteyksien hou-
kutelleen heitä todella vahvasti Ruotsin puolelle.
Sisäiset ristiriidat häiritsivät jatkuvasti sekä
Ruotsin että Novgorodin sodankäyntiä. Herttuat
Eerik ja Valdemar menettivät lopulta henkensä, ta-
rinan mukaan nääntyen nälkään kuningas Birgerin
vankeina Nyköpingin linnassa. Tämä johti 1318
yleiseen kansannousuun ja Birgerin karkottami-
seen, mutta vaikka olot Ruotsissa rauhoittuivat, so-
taa Novgorodia vastaan ei kyetty enää jatkamaan.
Rauha solmittiin kesällä 1323 Pähkinäsaaressa
Nevajoen niskassa valtaneuvos Erik Turenpojan
(Bielke) johtaessa Ruotsin valtuuskuntaapa se mer-
kitsi Karjalan jakoa kahden valtakunnan kesken.
Ruotsin tavoitteet toteutuivat Pähkinäsaaren rau-
hassa vain osaksi. Nevajoen kauppareitti jäi Nov-
gorodin haltuun, joten ruotsalaisten pyrkimys
päästä valvomaan sitä ei onnistunut, mutta strate-
gisesti tärkeä Viipuri jäi Ruotsin yhteyteen. Nov-
gorod näet luovutti Ruotsille Äyräpään, Jääsken
ja Savon pogostat, ruotsinkielisen tekstin mukaan
kihlakunnat (gislalagh). Länsi-Karjalasta ei sen si-
jaan puhuttu mitään. Viipurin pitäjä, johon kuului
myös Kannaksen länsiosa, sekä kohdakkoin pitä-
jiksi muodostuvat Lappee (Lapvesi) ja Virolahti
tunnustettiin siis ilman muuta Ruotsille kuuluvik-
si. Tämä tukee vahvasti Toivo J. Paloposken teo-
riaa Länsi-Karjalan asemasta 1200-luvulla.
Pähkinäsaaren rauhan rajan kulku Siestarjoesta
(Rajajoesta) Kannaksen halki polveillen Saimaalle
ja Haukivedelle tunnetaan hyvin, mutta sen poh-
joisosasta on kiistelty. Raja näyttää menneen Var-
kauden seudulta luoteeseen, Suonenjoen ja luul-
tavasti Pielaveden kautta Pyhäjärvelle ja lopuksi,
kuten Kustaa Vilkuna on osoittanut, Pyhäjoen
eteläistä suuhaaraa Petäjokea Pohjanlahteen. Kar-
jalaisten ja Novgorodin haltuun jäi siten Pohjois-
Pohjanmaa Pyhäjoelta Kemijokeen.
Tätä on ihmetelty, kun täällä lienee asunut jo
rauhanteon aikaan myös länsisuomalaisia, mut-
ta Ruotsin rauhanneuvottelijat eivät ehkä halun-
neet vaarantaa sopimusta Pohjanmaan takia. Päh-
kinäsaaren rauhan rajan varsinaisena tarkoitukse-

Ruotsalaisten muutto vahvistaa asutusta mutta Karjala jaetaan 83
KARTTA 5 PÄHKINÄSAAREN RAUHAN (1323) RAJA JA SEN MYÖHEMMÄN VÄITTEEN MUKAINEN KULKU
(VUODESTA 1595 OSA RUOTSIN ITÄRAJAA)
Eino Jutikkala. Suomen historian kartasto
na oli nimittäin selvästi Karjalan jakaminen. Jarl
Gallenin ja John Lindin teorian mukaan Pohjan-
maan pohjoisosa jäi Pähkinäsaaren rauhassa
Ruotsin ja Novgorodin yhteismaaksi, jonka itäraja
meni Pohjois-Savosta Vienanmeren Kannanlah-
teen, mutta tämä ei näytä oikein uskottavalta.
Rajasta riideltiin myöhemmin niin paljon, että yh-
teisalueesta olisi jokseenkin varmasti puhuttu, jos
sellainen olisi todella ollut olemassa.
Katolisella kirkolla lienee ollut vanhaa vaikutus-
ta Länsi-Karjalassa, ja paljon ortodoksisia karja-
laisia käännytettiin sodan aikana ja rauhanteon
jälkeen katoliseen uskoon. Ei tiedetä, edellyttikö
tämä uutta kastetta ja ankaraa pakkoa. Ortodok-

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
sisesta pyhimyksestä johtuva nimi jäi monelle kar-
jalaiselle ja savolaiselle suvulle muistoksi kirkko-
kunnan vaihdosta, johon Äyräpään, Jääsken ja
Savon pogostain asukkaat suostutettiin tai pako-
tettiin. Esimerkiksi savolaiset nimet Ruuskanen,
Koistinen, Hokkanen, Karppinen ja Vehviläinen
johtuvat nimistä Ondruska, Kostja, Foka, Karp
ja Feofil, ja ne olivat puolestaan kreikkalaisten ni-
mien Andreas, Konstantinos, Phokas, Polykarpos
ja Theophilos venäläisiä muotoja.
Kun toisilleen vihamielisiksi käyneiden kirkko-
jen ote jäseniinsä lujittui ajan mittaan, uskonto
jakoi Karjalan heimon jyrkästi kahtia. Rajan länsi-
puolella asuvat karjalaiset ja savolaiset olivat
ruotseja, sen itäpuolen asukkaat venäläisiä, ja talon-
poikakin oppi vieroksumaan naapureita vaikka ei
ehkä vielä vihaamaan. Senkin aika tuli. Länsikar-
j alaiset ja savolaiset vuodattivat myöhemmin pal-
jon itäisten heimolaistensa verta Ruotsin ja Venä-
jän välisissä sodissa, ja ortodoksit vastasivat samal-
la mitalla. Vuosien 1292-1323 sota, joka oli tuotta-
nut karjalaisille suuria kärsimyksiä, oli siis koh-
talokas myös heimon tulevaisuuden kannalta.
Varhaiskeskiaika on Suomen historiassa suurten
muutosten aikakautta, joten olen käyttänyt mel-
koisesti tilaa sen käsittelyyn, vaikka lähdeaineis-
ton niukkuus jättää monet asiat hämäriksi. Kiin-
teä asutus laajeni merkittävästi etenkin rannikko-
seuduilla ja ulottui aikakauden päättyessä Karja-
lan kannakselta Tornionjoelle, kun taas sisämaas-
sa oli yhä äärettömät erämaat. Suomeen muutti
paljon ruotsalaisia, joiden kielestä tuli maan toi-
nen pääkieli, ja myös tuntuvasti saksalaisia. Vä-
kiluku kasvoi ja saattoi olla 1300-luvun puolivä-
lissä 100 000 hengen vaiheilla, kun ortodoksinen
Karjalakin otetaan huomioon. Laskelman lähtö-
kohtana on tuon ajan taloluku Elias Orrmanin
arvioimana. Väestönkasvu vuoden 1100 tienoilta
lähtien (vrt. s. 60) kaksinkertaiseksi ei näytä asu-
tuksen laajenemiseen katsoen epäilyttävän suu-
relta.
Suomeen perustettiin varhaiskeskiajalla katoli-
nen ja ortodoksinen kirkkoja osa maatamme lii-
tettiin Ruotsin valtakuntaan, osa Novgorodin
ruhtinaskuntaan. Tämä kehitys sinetöitiin kivisin
linnoin, joita rakentaessaan talonpoika joutui en-
simmäisiä kertoja tuntemaan nahoissaan kruunun
oikeuden rasittaa alamaisia veroin ja työsuorituk-
sin. Saksalaisten kaupan ulottuminen Suomeen
liitti maamme entistä läheisemmin manner-Eu-
roopan talouselämän yhteyteen. Ajan yhteiskun-
nallisia uutuuksia olivat maan ensimmäinen kau-
punki ja rälssisäädyn perustaminen, keskieuroop-
palaista tuontitavaraa nekin.
Näin valtiollinen kehitys, kirkko, kauppa ja
maahanmuutto alkoivat voimistaa eurooppalais-
ta kulttuurivaikutusta Suomessa. Siihen saakka
suomalaiset olivatkin eläneet melko eristynyttä
elämää pohjoisten metsien rauhassa ja olleet vie-
lä rautakauden lopulla välittömässä kosketuksessa
vain toiseen pohjolan kansaan ruotsalaisiin sekä
eräisiin lähisukulaisensa. Paljon vanhaa kotimais-
ta perinnettä säilyi keskiajallakin, eikä murrosta
voi pitää kaikin puolin jyrkkänä. Vahvan ruotsa-
laisväestön tuloa Suomeen moni korostaisi suu-
rena ja kohtalokkaana muutoksena, mutta on vai-
kea tietää, näyttikö se tuohon aikaan siltä, koska
kieliero ei merkinnyt läheskään niin paljon kuin
myöhemmin, lukutaidon yleistyttyä.
Viipurin linnanpäällikkö Eerik Aksenlinpoika Tott rakennutti UOO-luvun lopulla jykevän Olavinlinnan, joka sulki Kyrönsalmessa
pääsyn Saimaalta Savon ylimmille vesille. Tornit saivat nykyisen muotonsa venäläisten uudistaessa linnaa 1700-luvulla: Ruotsin
ajalla niissä oli jyrkät, kartiomaiset katot.

86
Kalmarin unioni
ja sen hajoaminen
Maunu Eerikinpoika
yrittää laajentaa valtakuntaa
Suomen olot poikkesivat 1300- ja 1400-luvulla
monin tavoin emämaan eli varsinaisen Ruotsin his-
toriasta ja olosuhteista, joten lienee parasta käsi-
tellä niitä vasta tehtyäni ensin selkoa aikakauden
valtiollisesta historiasta. Se koskee Suomeakin,
koska maamme oli jo erottamaton osa Ruotsin
valtakuntaa, mutta silti Suomen poliittinen ase-
ma osoittautuu erikoiseksi.
Kun kuningas Birger oli karkotettu Ruotsista,
hänen veljensä herttua Eerikin kolmivuotias poi-
ka Maunu valittiin 1319 kuninkaaksi. Näytti tul-
leen otollinen tilaisuus vähentää kuninkaan val-
taaja korkeat kirkonmiehet ja maallinen ylimystö
ottivatkin ohjat käsiinsä. Lähes viisisataa vuotta
tästä eteenpäin Ruotsin historian tärkeimpiä joh-
toaiheita oli kuninkaan ja ylimystön välinen tais-
telu. Vanha pohjoismainen käsitys oli, että valta
kuului perimmältään kansalle, ylimystön mieles-
tä ennen kaikkea sen rikkaimmille. Manner-Eu-
roopasta Pohjoismaihin tuotu, antiikista juontu-
va roomalainen oikeus taas julisti, että kuningas
oli saanut valtansa Jumalan armosta ja oli hänen
sijaisensa, joten hänen valtansa tuli olla rajaton.
Kuinka nämä periaatteet olisi voitu sovittaa yh-
teen?
Valta oli ollut Ruotsissa ainakin merovingiajalta
lähtien suurmiehillä eli ylimyksillä, ja keskiajalla
kuten myöhemminkin kuninkaan yksinvallan
torjuminen jäi etupäässä heidän tehtäväkseen.
Kun ritarit ja prelaatit koettivat huolehtia Ruotsin
hallituksen perustuslaillisuudesta, rahvas ei tois-
taiseksi ymmärtänyt tätä näkökohtaa mutta toivoi
kuninkaan puoltavan sen oikeusturvaa. Niinpä kan-
sa muisti ankaraa Maunu Birgerinpoikaa kuningas
Ladonlukkona (Ladulas), joka hillitsi ylimysten ah-
neutta ja Veijoiltakin heistä pään, tosin oman valtan-
sa eikä talonpoikien heinälatojen turvaamiseksi.
Maunu Eerikinpoika (1316-74) oli perinyt äidin-
isältään kuningas Haakon Maununpojalta myös
Norjan kruunun ja oli siis teoreettisesti katsoen
mahtava hallitsija. Hän joutui kuitenkin suuriin
vaikeuksiin muun muassa sen vuoksi, että hänen
ulkopolitiikkansa tuli kalliiksi ja menestyi heikosti.
Maunu yritti anastaa lähes hajoamistilassa oleval-
ta Tanskalta Skoonen ja Blekingen lunastamalla
ne korkeaan hintaan Holsteinin herttuoilta, joilla
ne olivat lainan panttina. Ruotsi menetti kuiten-
kin nämä maakunnat Tanskan kuninkaaksi 1340
tulleen voimakkaan Valdemar Atterdagin ('jälleen
päivä') valloittaessa ne 1360.
Maunu Eerikinpojan idänpolitiikka oli perin-
teellistä. Novgorodin Karjalassa syntyi uusi selk-
kaus, joka juontui siitä että Käkisalmen ja Laato-
kan Karjala oli annettu 1333 läänityksenä liettua-
laiselle ruhtinaalle. Tämä koetti hyötyä karjalai-
sista mahdollisimman paljon, ja seurauksena oli
1337 alkanut kansannousu. Siitä kuultuaan Vii-
purin linnanisäntä Sten Turenpoika lähetti sota-

Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 87
joukon rajan yli, ja Käkisalmen linnan karjalai-
nen päällikkö Vallittu luovutti sen ruotsalaisille.
Novgorodin sotajoukon vallattua Käkisalmen ta-
kaisin monet karjalaiset pakenivat Ruotsin puo-
lelle, ja heitä osallistui Viipurin sotaväen 1338
Staraja Ladogaan ja Ääniselle tekemään sotaret-
keen. Rauhasta sovittiin 1339 rajan jäädessä en-
nalleen, ja itäisten karjalaisten täytyi alistua jäl-
leen venäläisten valtaan.
Vaikka Maunu Eerikinpoika ei ollut puuttunut
aktiivisesti tähän selkkaukseen, se herätti uusia
toiveita Nevajoen kauppareitin saamisesta Ruot-
sin haltuun, ja vuodesta 1348 kuningas kävi hyök-
käyssotaa Novgorodia vastaan. Sotaretki Neva-
joelle kuitenkin epäonnistui, ja kun venäläisten
yritys valloittaa Viipuri 1351 oli torjuttu, sota päät-
tyi entisin rauhanehdoin. Maunun hyökkäyksen
epäonnistumiseen lienee vaikuttanut ruton, kuu-
luisan "mustan surman" leviäminen Pohjoismai-
hin, mutta tuskin Ruotsin voimat olisivat muuten-
kaan riittäneet Nevajoen linjan valloittamiseen.
Samaan aikaan kuningas Maunu koetti saada
otetta Viroon. Tämän maan Tanskalle kuuluvaan
pohjoisosaan oli asettunut saksalaista aatelia, ja se
koetti alistaa virolaiset entistä jyrkemmin maaor-
juuteen. Pohjois-Viron talonpojat aloittivat tästä
syystä keväällä 1343 aseellisen kansannousun ja
pyysivät apua Suomesta mutta joutuivat tappiolle,
ennen kuin Turusta lähetetty sotajoukko ehti Tal-
linnaan. Saarenmaan kapinat 1343-45 osoittivat
yhä pahemmin Tanskan vallan epävarmuuden,
ja 1346 Valdemar Atterdag myi virolaiset alueensa
Saksalaiselle ritarikunnalle. Venäjän-sotansa aika-
na Maunu Eerikinpoika vei 1349 joukkoja Viroon-
kin ja purjehti itse sinne selittäen auttavansa rita-
rikuntaa Novgorodia vastaan. Ritarikunta oli hel-
pottunut ruotsalaisten lähtiessä pian maasta.
Karjalan kansannousu 1337 ja Maunu Eerikin-
pojan Venäjän-sota tuottivat pelkkiä onnetto-
muuksia Käkisalmen ja Laatokan Karjalassa, kar-
jalaisten heimon vanhalla ydinalueella. Väestö
köyhtyi ja väheni monien karjalaisten paettua le-
vottomuuksia Länsi-Karjalaan, Pohjois-Karjalan
erämaihin tai Vienanmeren rannoille saakka. Ve-
näjän puolella asuvien karjalaisten kapinointi
esivaltaansa vastaan loppui kuitenkin tähän, mikä
lienee johtunut ennen kaikkea heidän ortodoksi-
sen uskonsa vahvistumisesta.
Laatokan rannoille syntyi keskiajalla useita luos-
tareita, joista maineikkain toimii yhä Valamon
saarilla ja sen suomalainen tytärluostari Heinä-
vedellä. Valamon luostarin syntyaika on tuotta-
nut tutkijoille päänvaivaa lähdetietojen ollessa ko-
vin ristiriitaisia. Luostari on väitetty perustetun
jopa jo 1100-luvulla. Hiljattain on löydetty en-
nen tuntematon, varsin luotettavaksi arvioitu ker-
tomus Valamon luostaristapa Natalia Ohotina on
sen nojalla päätellyt, että luostarin perusti vuon-
na 1389 munkki Efrem, josta tuli myöhemmin
pyhimys nimenään Efrem Perekomilainen. Kar-
jalan toisen kauan säilyneen luostarin perusti
Arseni Konevitsalainen 1393 Konevitsan saarel-
le, joka on Laatokalla, Pyhäjärven edustalla. Kar-
jalaisten pakanoiden kerrottiin uhranneen siellä
hevosia Konjkamenin ('Hevoskivi') luona.
Ruotsin kruunu velkaantui kohtalokkaasti Mau-
nu Eerikinpojan hallitessa. Se johtui Skoonen ja
Blekingen lunastuksesta sekä sotilaiden palkois-
ta ja varusteista. Kriisiä pahensi verotulojen vä-
hentyminen, kun kruunu joutui panttaamaan lin-
naläänejä rikkaille ylimyksille, ja rutto vähensi
maatalouden tuotantoa. Vaikeuksissa kamppai-
leva kuningas koetti irtautua ylimysten valvonnas-
ta tukeutumalla alhaissyntyisiin miehiin ja yksi-
tyisiin suosikkeihinsa, mutta tätä ylimystö vastusti
kiivaasti. Birgitta Birgerintytär, Finstan sukua, sit-
temmin luostarijärjeston perustanut ylimysnai-
nen, tuki ritareja ja piispoja kiihkeänä propagan-

88
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
distina leimaamalla kuninkaan tyranniksi ja ho-
moseksuelliksi. Nämä tiedot ja täyden tuen po-
liittisille kannanotoilleen rouva Birgitta kuului
saaneen Kristukselta ja Neitsyt Marialta.
Ylimystö sai tavoitteitaan toteutetuksi vuoden
1350 tienoilla valmistuneen Maunu Eerikinpojan
maanlain kuninkaankaaressa, joka vastasi myö-
hempää hallitusmuotoa. Ruotsin kuningas tuli va-
lita kuten ennenkin, tosin ensisijaisesti kuninkaan-
pojista, ja hänen piti sitoutua valallisesti tiettyi-
hin velvollisuuksiin. Ruotsi sai siis hallitsijan val-
taa rajoittavan perustuslain. Kautta keskiajan val-
litsi se perinteinen käsitys, että kansalla oli valta
erottaa valansa rikkonut hallitsija, vaikka sitä ei
suoraan sanottu kuninkaankaaressa. Jo 1200-lu-
vulla muodostunut valtaneuvosto, johon kuului
piispoja ja muita prelaatteja sekä kaksitoista
ritaria, määrättiin maanlaissa hallitsijan vakinai-
seksi neuvonantajakunnaksi, mutta sen pääteh-
tävänä ylimystö piti kuninkaan vallankäytön val-
vontaa.
Albrekt Mecklenburgilainen
ja kuningatar Margareeta
Maunu-kuninkaan ja ylhäisten ruotsalaisten rii-
dat kärjistyivät sittemmin yhä pahemmin, kunnes
pääosa ylimystöä nousi kapinaan ja erotti kunin-
kaan 1362. Hänen seuraajakseen valittiin hänen
poikansa Haakon, jolle isä oli luovuttanut jo 1355
Norjan kruunun. Ylimystön politiikka perustui sii-
hen, että Maunu ja Haakon olivat riitaantuneet,
mutta pian he pääsivät sovintoon, jolloin Ruot-
sin herrat totesivat kuninkaansa Haakonin pelot-
tavan voimakkaaksi.
Niinpä ylimykset erottivat 1364 Haakonin ja
varmuuden vuoksi vielä uudelleen hänen isänsä-
kin ja valitsivat kuninkaaksi Maunu Eerikinpojan
sisarenpojan, Mecklenburgin herttuan Albrektin
(1340-1412). Kun Maunullakin oli kannattajia,
tästä syntyi vuosikausia jatkunut aseellinen selk-
kaus. Turussakin linnan urhea päällikkö, norjalai-
nen Narve Ingevaldinpoika puolustautui lähes vuo-
den Albrekt Mecklenburgilaisen joukkoja vas-
taan, vaikka kuningas viipyi pitkään Suomessa
piiritystä järjestämässä.
Albrektin toimesta rakennettiin lähinnä verohal-
linnon tarpeiksi vuoden 1370 tienoilla Korshol-
man linna eli Kryszeborch (alasaksaa, 'ristinlin-
na') Mustasaareen. Myös Porvoon linna Borg-
backenilla oli CJ. Gardbergin teorian mukaan
peräisin Albrektin ajalta. Satakunnasta mainitaan
1395 Aborchin ja Vreghdenborchin linnat. Maa-
kunnassa oli ollut jokin vähäinen linna jo 1367,
jolloin kuningas Albrekt antoi Dietrich Viereg-
genille käskyn purkaa se ja rakentaa uusi toiseen
paikkaan. Näin syntyi ilmeisesti Eurajoen Liin-
maan arkeologisesti todistettu varustus, jonka ni-
mi Vreghdenborch johtunee sen rakentajan Vie-
reggenin nimen vääristyneestä muodosta. Linna
oli meren rannalla lähellä Eurajoen suuta.
Satakunnan vanhempi linna oli eräiden tietojen
mukaan ollut Kokemäellä, ehkä Koskenkylän
Linnaluodolla, jossa on siihen viittaavia jäännök-
siä, tai myöhemmän Kokemäenkartanon luona.
Aborch ('jokilinna') sopisi tämän linnan nimek-
si, mutta kuinka se olisi säilynyt vuoteen 1395?
Seppo Suvanto olettaakin että Kokemäen linna
todella purettiin 1360-luvun lopulla ja kuningas
Albrektin täydennettyä ohjeitaan rakennettiin uu-
si Linnanmäelle, Porin nykyisen kirkon paikalle,
missä oli tuolloin Kokemäenjoen suu. Tämä linna
oli Suvannon mukaan Aborch. Teoria voi olla oi-
kea: linna olisi sulkenut siinä paikassa tien tärkeäl-
le joelle. Varustuksina Aborch ja Vreghdenborch
kuten myös Porvoon ja Korsholman linnat olivat
tosin sangen vähäpätöisiä.

Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 89
Valittuaan Albrektin kuninkaaksi Ruotsin yli-
mystö huomasi taas oivan tilaisuuden kiristää
itselleen etuja ja pakotti 1371 kuninkaan lupaa-
maan, että neuvosto saisi jonkun valtaneuvoksen
kuoltua täydentää itsensä. Albrekt koetti saada
linnaläänejä välittömään hallintaansa, mutta pää-
osa niistä, muun muassa koko Suomi, joutui Ruot-
sin ylimystön johtajan drotsi Bojoninpojan (Grip)
haltuun. Drotsi oli suurliikemies, jota kiinnosti
etupäässä rikastuminen mutta sen ohella myös
halu vahvistaa ylimysvaltaa.
Kuningas Albrektia vastaan Bo Joninpoika va-
rustautui rakennuttamalla Suomen lounaisosaan
kaksi linnaa. Snappertunaan, Länsi-Uudellemaal-
le alettiin rakentaa Raaseporia Knut Draken tut-
kimusten mukaan luultavasti 1374 ja mahdollisesti
alun pitäen osaksi luonnonkivestä. Sundin pitä-
jään Ahvenanmaalle rakennettiin samoihin aikoi-
hin Kastelholman puinen varustus, jonka paikalle
ryhdyttiin sittemmin vuoden 1390 vaiheilla muu-
raamaan kivistä linnaa.
Bo Joninpojan kuoltua 1386 todettiin hänen
määränneen testamenttinsa toimeenpanijoiksi
joukon ruotsalaisia ylimyksiä, jotta hänen läänin-
sä eivät joutuisi Mecklenburgin Albrektin käsiin.
Tätä kuningas ei sietänyt vaan ryhtyi toimiin val-
voakseen etujansa, ja ylimystö puolestaan valmis-
tautui vastarintaan yllyttämällä rahvasta Albrektia
vastaan. Talonpojat olivat entuudestaan kiihtynei-
tä niissä linnalääneissä, joihin oli Albrektin hallin-
non aikana nimitetty saksalaisia vouteja. Tottunei-
na siihen, että talonpojat olivat maaorjia, joilla ei
ollut lupaa muuttaa herransa maalta eikä kieltäy-
tyä maksamasta korkeitakaan veroja, saksalaiset
olivat kovine otteineen suututtaneet ruotsalaiset.
Ylimykset valitsivat nyt Ruotsille uuden hallit-
sijan, Tanskan ja Norjan kuningattaren Marga-
reetan (1353-1412). Hän oli Tanskan 1375 kuol-
leen kuninkaan Valdemar Atterdagin tytär ja
Norjan kuninkaan Haakon Maununpojan (kuol-
lut 1380) leski. Hänen ja Haakonin nuori poika
Olavi, joka oli perinyt Tanskan ja Norjan kruu-
nut, näytti vahvalta vastapainolta mecklenburgi-
laisille, mutta hän kuoli jo 1387. Kuningatar Mar-
gareeta toimi nyt erittäin päättävästi. Hän sai ai-
kaan että hänet julistettiin heti Tanskan ja uutena-
vuotena 1388 myös Norjan hallitsijaksi, ja pari
kuukautta myöhemmin Bojoninpojan testamen-
tin toimeenpanijat kutsuivat hänet myös Ruotsin
hallitsevaksi kuningattareksi.
Margareetan joukot voittivat Mecklenburgin
Albrektin saksalaisen armeijan 1389 Äslen taiste-
lussa Länsi-Götanmaalla, lähellä Falköpingiä, ja
kuningas itse joutui vangiksi, mutta mecklenbur-
gilaiset jatkoivat silti vuoteen 1398 taistelua her-
ransa puolesta. Tukholman linnoitettu kaupunki
oli siihen asti heidän käsissään, ja Albrektin kan-
nattajat häiritsivät Ruotsia kaappari toiminnalla,
joka muuttui pian silkaksi merirosvoukseksi. Kaap-
parit sanoivat olevansa vitaliaaneja ('muonan-
hankkijoita') huoltaessaan piiritettyä Tukholmaa.
Pääosa rosvoista oli saksalaisia, mutta heihin liit-
tyi hurjapäitä myös pohjoismaista. Suomenkin
rannikolla vitaliaanit mellastivat etenkin 1395—
97, vieläpä pitivät vuosikausia hallussaan Kors-
holman linnaa ja kantoivat tietenkin pakko veroa
Pohjanmaan talonpojilta.
Ongelmallinen unioni
Margareetan lujassa johdossa
Margareeta oli Äslen taistelun jälkeen Pohjoismai-
den valtiatar mutta samalla kovin riippuvainen
ylhäisistä alamaisistaan, koska kansa valitsi ku-
ninkaan Tanskassa kuten Ruotsissakin. Vain Nor-
jassa Margareeta oli kiistaton hallitsija. Kun hän
oli menettänyt ainoan lapsensa, kruununperimys
täytyi järjestää kuningattaren kuoleman varalta.
Norjassa kruunu meni perintönä, ja siellä oli hy-

90
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
väksytty jo 1388 Margareetan sisarentyttären ja
Pommerin slaavilaisen herttuan kolmivuotias poi-
ka Bogislav Vratislavinpoika kuninkaaksi nime-
nään Eerik. Historiassa hänet tunnetaan Eerik
Pommerilaisena. Tanskassa hänet valittiin 1396
Valdemar Atterdagin jälkeläisenä kuninkaaksipa
samoin tehtiin Margareetan esityksestä kursaile-
matta Ruotsissakin. Sota mecklenburgilaisia vas-
taan oli kesken, eikä ollut varaa riitelyyn.
Kolmella pohjoismaisella kuningaskunnalla oli
siis vuodesta 1388 yhteinen hallitsija, ja valtakunta
ulottui Norjaan liitetystä Islannista Länsi-Karja-
laan ja Tanskan saarilta Ruijan rannoille. Se oli
kumminkin vain personaaliunioni, koska aino-
astaan kuningattaren henkilö sitoi kolme kunin-
gaskuntaa yhteen. Niiden lähemmästä yhdistä-
misestä oli määrä neuvotella kesällä 1397 Kalma-
rin linnassa Eerik Pommerilaisen kruunajaisten
yhteydessä, ja sinne kutsuttiin suuri joukko kol-
men pohjoismaan ylhäisiä herroja, hengellisiä ja
maallisia.
Kalmarin kokouksessa pohjoismaiden ylimystö
vahvisti kruunauskirjeeksi kutsutussa asiakirjassa
Eerikin valinnan kolmen valtakunnan kuninkaak-
si ja lupasi samalla vastata saamistaan linnalää-
neistä kuninkaan ja kuningattaren määräämien
ehtojen mukaisesti. Tämä sopimus merkitsi hal-
litsijan vallan tuntuvaa vahvistumista Tanskassa
ja Ruotsissa, joten se miellytti epäilemättä Marga-
reetaa. Eerik puolestaan oli lapsi, jonka mielestä
oli varmaan hauskaa olla kuninkaana.
Kalmarissa laadittiin myös kuuluisa unionikirje,
joka on tuottanut päänvaivaa historiantutkijoille.
Siinä luvataan pitää Tanska, Norja ja Ruotsi ikui-
sesti yhdessä ja taataan Eerikin tulevalle pojallekin
perintöoikeus kruunuun. Valtakunnat sitoutuvat
myös tukemaan toisiaan sodissa ja hoitamaan yh-
teistuumin suhteensa ulkovaltoihin. Toisaalta kir-
jeessä todetaan, että kukin valtakunta säilyttäisi
omat lakinsa. Ruotsissakin pysyisi siis voimassa
hallitsijan valtaa suuresti rajoittava kuninkaan-
kaari sekä määräys, että linnoja ei saanut luovut-
taa ulkomaalaisille, mikä vahvisti Ruotsin erillis-
asemaa unionissa.
Kalmarin unionikirje sisältää siis pitkälle mene-
vän suunnitelman liittovaltion perustamiseksi,
mutta säilyneessä muodossaan se ei täytä tärkeälle
sopimuskirjalle asetettuja vaatimuksia. Se kirjoi-
tettiin paperille eikä pergamentille kuten kaikki
vähänkin tärkeät asiakirjat. Lisäksi sen allekirjoitti
vain pieni osa kokouksessa olleista herroista, ja
vielä harvemmat vahvistivat sen sinetillään. Sopi-
musta ei myöskään tiedetä ratifioidun eri valta-
kunnissa, eikä unionikirjettä siis vahvistettu
asiaankuuluvin muodoin.
Tämä kaikki on selvää, ja tutkijat kiistelevätkin
lähinnä siitä, mistä syystä Kalmarissa sovittu unio-
ni jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Margareetan ohjel-
maan kuului liittovaltion luominen, ja tarkoituk-
sena oli toteuttaa se Kalmarissa, mutta jostain
syystä kuningatar luopui siitä. Nykyään hyväk-
sytään yleisesti Erik Lönnrothin teoria, jonka
mukaan unionikirje rajoitti Margareetan mielestä
liiaksi kuninkaan valtaa. Niinpä hän tyytyi mie-
luummin kruuunauskirjeessä sovittuun personaa-
liunioniin, vaikka se jätti kehityksen epävarmaksi.
Koska unionikirjeessä ei ole norjalaisten sinette-
jä, on ajateltu heidän vetäytyneen asiasta Marga-
reetan pyynnöstä, tottuneina lujaan kuninkaan-
valtaan.
Kalmarin unioni oli yhtä kaikki käytännön todelli-
suutta, ja sillä oli tiettyjä edellytyksiä onnistua.
Skandinavian kansat olivat kieleltään vielä lähel-
lä toisiaan, eikä niissä ollut unionin syntyessä jyr-
kästi erottavaa kansallishenkeä. Ruotsin, Norjan
ja Tanskan ylimystöllä oli perinteisesti yhteyksiä
muun muassa avioliittojen ansiosta, ja monella
ylhäisellä suvulla oli maaomaisuutta naapuri-
maassa. Kokoamalla kolmen valtakunnan voimat

Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 91
yhtenäisen politiikan tueksi olisi ehkä voitu luoda
Pohjolan suurvalta ja saavutettu hegemonia Itä-
meren piirissä. Unionimaiden väestölliset ja ai-
neelliset voimavarat olivat tosin yhteenlaskien-
kin verraten vähäiset.
Mutta vaikka unionimaat olivat muuten lähel-
lä toisiaan, niiden poliittisessa ja yhteiskunnalli-
sessa perinteessä oli tärkeitä eroja. Tanskaan oli
muuttanut paljon saksalaista aatelia ja virkamie-
hiä, joihin Manner-Euroopan feodaalinen käsitys-
kanta oli juurtunut syvälle, ja maan kuninkaat
olivat Eerik Pommerilaisesta lähtien saksalaisia.
Feodalismin perustana oli se roomalaisen oikeu-
den käsitys, että hallitsija omisti perimmältään ko-
ko valtakunnan, ja tästä juontui hänen oikeuten-
sa antaa aatelille läänityksiä, myös perinnöllisiä.
Lääninsaajien eli vasallien tuli puolestaan olla
uskollisia hallitsijalleen. Talonpojan omistusoike-
us ei ollut läänityksen esteenä, koska hänellä oli
feodaalisen teorian mukaan pelkkä hallintaoikeus
taloonsa.
Ruotsissa feodaaliset periaatteet eivät päässeet
keskiajalla vallitseviksi, vaikka niitä sovellettiin
joissakin asioissa. Ylimykset ja piispat saivat Ruot-
sissakin läänityksiä, usein suuria ja rikkaita aluei-
ta, tottuivat siihen jo 1300-luvulla ja alkoivat pi-
tää läänitysten saamista oikeutenaan. Läänityksen
haltijan tuli huolehtia sen hallinnosta ja puolus-
tuksesta, mutta vastineeksi hän sai kantaa läänis-
tään kruunun verot tekemättä niistä tiliä ja hank-
ki yleensä hyvät tulot. Ruotsissa läänitykset eivät
olleet kuitenkaan perinnöllisiä kuten Tanskassa,
vaan ne palasivat haltijan kuoltua ainakin teori-
assa kruunulle. Suuri ero Keski-Eurooppaan ver-
raten oli, että valtaosa Ruotsin ja Suomen talon-
poikia omisti itse maansa. Maaorjuutta Ruotsin
laki ei tuntenut keskiajalla eikä myöhemminkään.
Kuningatar Margareeta oli kuolemaansa saak-
ka unionimaiden todellinen hallitsija, ja kunin-
gas Eerik joutui tyytymään aikuisenakin siihen
että lujatahtoinen isotäti piti ohjaksia käsissään.
Ymmärtäen Ruotsin tärkeyden ja tuntien tämän
maan poliittista perinnettä Margareeta toimi siellä
melko varovasti, eikä Ruotsissa syntynyt vielä ko-
vin laajaa tyytymättömyyttä. Tosin talonpoikia
suututtivat ylimääräiset verot. Kun niitä kannettiin
myös rälssin ja kirkon alustalaisilta, herratkaan
eivät pitäneet niistä; he olisivat halunneet verot-
taa talonpoikiaan vain omaksi hyväkseen. Ylimys-
ten laittomasti anastamien maiden peruuttaminen
kruunulle ei liioin parantanut mielialaa. Kunin-
gatar antoi myös joitakin linnaläänejä tanskalaisil-
le ja saksalaisille rikkoen siis Ruotsin lakia ja ni-
mitti pari piispaa vastoin tuomiokapitulin tahtoa.
Imperialistinen
ulkopolitiikka kaataa
Eerik Pommerilaisen
Margareetan kuoltua 1412 ruttoon Eerik Pomme-
rilainen (noin 1382-1459) pääsi hallitsemaan itse-
näisesti, ja hänellä olikin suuria suunnitelmia. Hän
halusi tehdä valtakunnastaan koko Itämeren pii-
rin valtiaan ja tavoitteli lujaa kuninkaan valtaa,
jotta unionimaiden resurssit saataisiin tehokkaaseen
käyttöön. Se oli tarpeen, koska kuningas Eerik ta-
kertui pian sotiin Etelä-Jyllantia hallussaan pitä-
vien Holsteinin herttuoiden kanssa. Nämä saivat
tuekseen mahtavan Hansaliiton, kun Eerik halusi
kumota eräät pitkälle menevät etuoikeudet, jotka
kuningatar Margareeta oli joutunut myöntämään
Hansalle. Liiton julistettua 1422 unionivaltakunnan
satamat kauppasaartoon tämä johti pian sotaan.
Eerik koetti sulkea Juutinrauman Hansan kau-
palta ja ryhtyi kantamaan salmen kautta purjeh-
tivilta laivoilta kuuluisaa juutintullia. Lyypekin
johtamat hansakaupungit hankkivat puolestaan
sotalaivaston, joka sulki Ruotsin satamat niin te-
hokkaasti, että raudan ja kuparimalmin vienti

92
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
tyrehtyi lähes kokonaan. Tämä oli paha juttu, sil-
lä saksalaisten tuotua 1200-luvulla Keski-Ruotsin
malmialueelle eli Bergslageniin taidon pelkistää
vuorimalmista hyvää rautaa sitä oli viety melkoi-
sesti länsimaihin. Myös voin ja vuotien vienti Ete-
lä-Ruotsista vaikeutui pahoin, samoin suolan
tuonti. Suomen kauppaa Hansan saarto ei haitan-
nut pahasti, koska Turku ja Viipuri kävivät sitä
etupäässä Tallinnan kanssa ja sikäläiset porvarit
viittasivat kintaalla Hansan käskyille.
Kaupan kuihtuminen vähensi myös kruunun
verotuloja, joita olisi tarvittu sodan takia entistä
enemmän. Niinpä kuningas koetti lisätä tulojaan
muun muassa lyöttämällä kuparirahaa, jota ala-
maisten käskettiin ottaa vastaan hopean arvoise-
na. Ei ole vaikea arvata mielialoja. Ruotsin yli-
mystön Eerik Pommerilainen suututti myös an-
tamalla laittomasti lähes kaikki linnaläänit saksa-
laisille ja tanskalaisille. Näiden voudit kohtelivat
rahvasta entiseen tapaansa karskisti, ja vaikka
sortoa lienee propagandistisesti liioiteltu, talon-
pojat olivat suutuksissaan. Piispan nimityksissä
Eerik harjoitti mielivaltaa ja epäonnistui eräissä
valinnoissaan pahasti.
Ruotsalaisten kasvava tyytymättömyys purkau-
tui lopulta 1434 aseellisena nousuna, joka alkoi
Taalainmaalla. Sitä johti vuoriteollisuutta harjoit-
tava rälssimies Engelbrekt Engelbrektinpoika,
joka sai liikkeelle niin paljon talonpoikia ja vuori-
miehiä, että kuninkaan miehet joutuivat luopu-
maan monista linnoista. Kapina levisi lähes koko
Ruotsiin, ja pääosa ylimystöäkin liittyi ennen pit-
kää siihen, vaikka aseistetun rahvaan liikehtimi-
nen näytti hieman pelottavalta.
Engelbrekt murhattiin 1436, tiettävästi yksityisistä
syistä, mutta kapina jatkui siitä huolimattapa 1438
valittiin marski Kaarle Knuutinpoika (Bonde)
Ruotsin valtionhoitajaksi. Eerik Pommerilaisen
kanssa käytiin neuvotteluja, mutta hän osoittau-
tui taipumattomaksi ja menetti 1439 sekä Tans-
kan että Ruotsin kruunun. Uudeksi kuninkaaksi
tanskalaiset valitsivat saksalaisen ruhtinaan, Pfalzin
herttuan pojan Kristofferin. Häntä kutsuttiin Poh-
joismaissa Kristoffer Baijerilaiseksi, koska hän
kuului Baijeria hallitsevan Wittelsbachin suvun
pfalzilaiseen haaraan. Kun Ruotsi yhtyi päätök-
seen 1441, Kalmarin unioni oli palautettu. Varsi-
naista vastarintaa itse unionia vastaan ei näytä sii-
hen asti esiintyneen.
Ruotsin levottomuuksiin lienee ollut yhteydessä
Suomessa 1438 syntynyt, heikosti tunnettu kapi-
na. Talonpojat kieltäytyivät veronmaksusta Ylä-
Satakunnassa, Tyrväästä ja Hämeenkyröstä Kan-
gasalle saakka, johtajanaan myöhemmän Heik-
kilän isäntä David Vesilahden Anian kylästä, va-
rakas talonpoika, joka kerrotaan valitun "kunin-
kaaksi". Suomalaiset käyttivät tätä komeaa, ger-
maanikielestä lainattua sanaa vanhastaan paikal-
listen päälliköiden nimenä. Kapinan tapahtumista
tiedetään vain se, että neljä huovia eli aatelisten
ratsumiestä menetti henkensä Pirkkalan Viikin
kartanossa käydyssä kahakassa. Viikin omisti
Ruotsista tullut, rahvaan vihaama rälssisuku ni-
meltä Odygd.
Satakunnan nousu oli esikuvana Hämeessä, ai-
nakin Lammilla, missä verokapinaa johti Pöystin
suku. Täälläkin suuttumus näkyy kohdistuneen
erikoisesti paikalliseen rälssiin, jonka tärkein
edustaja oli Porkkalan herra, kihlakunnantuomari
Olavi Niilonpoika Tavast, piispa Maunu Tavastin
veljenpoika. Samoihin aikoihin oli jotain liikeh-
dintää myös Ruotsin Karjalassa, missä ainakin nu-
ristiin veroista. Vastarinnan johtajana oli siellä
Filpus-niminen kirjoitustaitoinen mies, joka ei siis
kuulunut rahvaaseen.
Virike verotuksen vastustamiseen lienee saatu
Ruotsin talonpoikien noususta; saattoihan emä-
maasta kulkeutua tietoa sisämaahankin. Outoa on
että kapinointi ei ulottunut Ala-Satakuntaan eikä

Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 93
Varsinais-Suomeen, mutta rintamailla oltiin ehkä
paremmin selvillä esivallan voimasta, kuten myö-
hemmin nuijasodan aikanakin. Kapinointi koh-
distui muun muassa Turun ja Viipurin linnanpääl-
likköihin Hans Kröpeliniin ja Krister Nilsinpoi-
kaan (Vaasa), jotka olivat Kaarle Knuutinpojan
vastustajiapa sen vuoksi liikkeen on epäilty olleen
osaksi Kaarlen asiamiesten työtä, mutta sitovia
todisteita puuttuu.
Vastarinta loppui muutamassa kuukaudessa Tu-
run kunnioitetun piispan Maunu Tavastin välit-
täessä. Seppo Suvanto arvelee hänen olleen läsnä
Lempäälässä tammikuussa 1439 pidetyssä neu-
vottelussa, jossa talonpojat lupasivat pysyä vast-
edes rauhassa ja maksaa veronsa. Anian David
oli paennut, ja Karjalan Filpus oli pujahtanut Tal-
linnaan. Valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika kiel-
si 1439 tämän kaupungin raatia luovuttamasta hä-
nen palvelijaansa Filpusta rangaistavaksi ja koros-
ti, ettei hän ollut tehnyt pahempaa kuin käynyt
Ruotsissa valittamassa veroista. Raati selviytyi
asiasta ovelasti päästämällä Filpuksen muka va-
hingossa karkuun. Anian Davidin eli Heikkilän
suku oli myöhemminkin arvovaltainen, ja Kaarlo
Blomstedt arvelee kapinanjohtajan sopineen en-
nen pitkää esivallan kanssa ja palanneen taloonsa.
Ruotsi pyrkii omille teilleen
Kristoffer Baijerilaisen hallitusaika sujui rauhalli-
sesti, kun Hansan kanssa oli päästy sovintoon eikä
politiikassaan taitava kuningas loukannut Ruot-
sin lakia. Hänen kuoltuaan 1448 lapsettomana
alkoi Kalmarin unionin kauan kestänyt hajaan-
tumisvaihe. Varhaisempi tutkimus piti hajaannuk-
sen pääsyynä tanskalaisten ja saksalaisten voutien
harjoittamaa sortoa, joka herätti Ruotsissa Engel-
brektin ajasta lähtien muukalaisvihaa ja viritti
kansallishenkeä. Uudemman käsityksen mukaan
unionin loppujaksoa kuningas Kristofferin kuo-
lemasta lähtien voidaan luonnehtia lähinnä Ruot-
sin ylimysten välisen valtataistelun ajaksi.
Vallasta ja läänityksistä kilpailivat mahtavat yli-
mysryhmät, joista toisen ytimenä olivat Oxen-
stiernan ja Vaasan (Vasa) suvut toisen ryhmitty-
essä skoonelaisen, osaksi Ruotsiin ja Suomeen
muuttaneen Tott-suvun ympärille. Sitä edusti
1400-luvun puolivälin jälkeen Akselinpoikien
veljessarja. Osa epäsopuisista herroista suhtau-
tui myönteisesti unioniin, tosin sillä ehdolla, että
kuningas ei rajoittaisi Ruotsin ritarien ja piispo-
jen toimintavapautta eikä kiristäisi verotusta.
Kuningas Kristofferin kuoltua Ruotsin herrat
eivät halunneet tyytyä siihen, että tanskalaiset va-
litsisivat jälleen unionikuninkaan. Tanskassa oli
vahvana ehdokkaana Oldenburgin kreivi Kris-
tian, joka polveutui Pohjoismaiden vanhoista ku-
ningassuvuista, mutta ruotsalaiset lähtivät ennen
hänen virallista valintaansa omille teilleen. Ruot-
sin kuningas päätettiin valita Tukholmassa kesä-
kuussa 1448 pidettävässä kokouksessa, jonne kut-
suttiin ylimysten lisäksi porvareita ja talonpoikia.
Marski Kaarle Knuutinpojan (1408-70), joka oli
pitänyt jonkin aikaa hallussaan Viipurin linnaa,
purjehdittua oikeaan aikaan Tukholmaan muka-
naan 800 omaa sotilasta vaalikollegio joutui va-
litsemaan hänet kuninkaaksi.
Tanskalaiset puolestaan valitsivat Oldenburgin
Kristianin, jonka suku on pysynyt siitä lähtien
Tanskan valtaistuimella. Pohjoismaiden herruu-
desta oli nyt kilpailemassa kaksi miestä, sillä myös
Kaarle Knuutinpojan tarkoituksena oli päästä
unionikuninkaaksi. Hänet tunnustettiin alkuun
hallitsijaksi myös Norjassa, mutta jo 1450 norja-
laiset menivät Kristianin puolelle. Ruotsissa Kaar-
le, joka joutui käymään rasittavaa sotaa Tanskaa
vastaan, yritti lujittaa valtaansa ja lisätä kruunun
tuloja kiristämällä verotusta. Näihin pyrkimyk-
siin hän kompastui ylimystön noustua 1457 ka-

ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
pinaan johtajanaan arkkipiispajöns Bengtinpoika
(Oxenstierna). Kaarle pakeni Danzigiin.
Kristian I valittiin nyt myös Ruotsin kuninkaak-
si, mutta hänkin yritti vahvistaa valtaansa ja jou-
tui lisäksi suuriin velkoihin lunastaessaan Slesvi-
gin ja Holsteinin Tanskalle. Verojen kiristäminen
suututti Ruotsin ylimystön ja talonpojatpa Linkö-
pingin piispan Kettil Karlinpojan (Vaasa) aloitta-
ma kapina teki 1464 lopun Kristianin vallasta.
Ruotsin kuninkaaksi valittiin uudelleen Kaarle
Knuutinpoika, mutta yksimielistä kannatusta hä-
nellä ei ollut, vaan muun muassa Turun piispa
Konrad Bitz hangoitteli kovasti vastaan. Kaarle
erotettiin jo 1465 ja karkotettiin Raaseporin lin-
naan, mutta sukulaistensa Tottien tukemana hä-
net kutsuttiin 1467 kolmannen kerran valtaistui-
melle, ja 1470 hän kuoli kuninkaana.
Kaarle Knuutinpoika luovutti kuolinvuoteellaan
Ruotsin päälinnat sisarenpojalleen Sten Gustavin-
poika Sturelle (noin 1437-1503), jonka puoliso
oli valtaneuvos Äke Akselinpoika Tottin tytär.
Näin tämä nuorehko mies sai vallan Ruotsissa,
mutta kruunua hän ei tohtinut tavoitella, vaan va-
litutti itsensä 1471 Ruotsin valtionhoitajaksi, jolla
oli hallitsijan valtuudet. Suurella oli kauan tuke-
naan Tottien rikas suku, jonka läänityksiä hän au-
liisti lisäsi, mutta heti alkuun hänen asemansa
näytti hyvinkin hankalalta, koska Kristian I pur-
jehti joukkoineen Tukholmaan. Syksyllä 1471 käy-
tiin Brunkebergillä, nykyisen Tukholman Norr-
malmin paikalla verinen taistelu, josta Sture suo-
riutui voittajana. Kristian joutui pakenemaan lo-
pullisesti Ruotsista.
Sten Sture harjoitti taistelun jälkeen kiihkeää
kansallismielistä propagandaa tanskalaisia vas-
taan ja teetti Tukholman Suurkirkkoon komean
patsaan, jossa Pyhä Yrjänä ratsunsa selässä edus-
taa Sturea itseään ja ratsun alle selälleen keperty-
nyt lohikäärme Tanskaa. Todellisuudessa Brunke-
bergin taistelussa oli ollut ruotsalaisia myös Kris-
tianin puolella: Oxenstiernain politiikkaa kannat-
tavaa ylimystöä asemiehineen ja sille uskollisia
Uplannin talonpoikia renkeineen. Sturea taas oli-
vat tukeneet ase kädessä Tottien kanssa liittoutu-
neet rälssimiehet, Tukholman porvarit ja sotaan
tottuneet taalalaiset.
Sten Sturen asema oli hieman epävarma koko
hänen pitkän valtionhoitajakautensa ajan. Hän
riitaantui monien entisten liittolaistensa kanssa
mutta osasi silti löytää lähes aina riittävästi tukijoi-
ta. Etenkin Taalainmaan talonpojat ja Tukholman
porvarit pitivät Sturen propagandan ansiosta häntä
maan ainoana turvana Tanskaa vastaan, ja Ruot-
sissa syntyi kansallista vihaa tanskalaisia kohtaan.
Aateli ja piispat olivat toisaalta huolissaan Sturen
vallan lujittumisesta, joka johtui muun muassa hä-
nen suurista tuloistaan. Niitä kertyi etenkin hänen
Suomesta hankkimistaan lääneistä, sillä vuodesta
1487 Suurella oli hallussaan kaikki maamme lin-
nat. Hän saattoi tukeutua jatkuvasti Suomeen,
koska täällä ei ollut vastuksena rikasta kotimaista
ylimystöä.
Tanskassa vuodesta 1481 hallinnut kuningas Han-
nu, Kristian I:n poika, toivoi Kalmarin unionin
palauttamista ja sai hyvän aiheen vaatimuksiinsa
siitä, että Ruotsin valtaneuvosto oli tunnustanut
hänet 1458 kruununperilliseksi. Kun Sten Sture
osasi taitavasti viivyttäen estää valtaneuvostoa täyt-
tämästä lupaustaan, Hannu solmi 1493 liiton Mos-
kovan suuriruhtinaan kanssa. Tämän hyökättyä
1495 Suomeen Ruotsin valtaneuvosto hätääntyi ja
alkoi neuvotella Hannun kanssa. Kun kuninkaan
joukot olivat lisäksi voittaneet Sten Sturen taalalaiset
kannattajat 1497 Tukholman lähellä, Sturen täytyi
taipua tunnustamaan Hannu kuninkaaksi. Hänen
voimansa riittivät sentään kompromissiin, niin että
hän sai koko Suomen läänitykseksi.
Varsin pian osa Ruotsin herroista huomasi
Tanskan kuninkaan vaaralliseksi isännäksi, ja

Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 95
1501 Sten Sturen johtama kapina, jossa taalalai-
silla oli taas suuri merkitys, riisti Hannulta Ruot-
sin kruunun. Kuningas alkoi uudelleen sodan
Ruotsia vastaan mutta ei saanut enää tätä maata
valtaansa. Sten Sture palasi valtionhoitajaksi, ja
hänen kuoltuaan valittiin hänen seuraajakseen
1504 poliittisesti samanhenkinen marski Svante
Nilsinpoika, vanhaa ylimyssukua, joka sai myö-
hemmin vaakunastaan nimen Natt och Dag. Hä-
nen kuoltuaan 1512 valtaneuvosto valitsi hänen
nuoren poikansa Sten Svantenpojan eli Sten Sture
nuoremman Ruotsin valtionhoitajaksi, mutta op-
positio oli yhä voimakas.
Svante Nilsinpojan ja Sten Sture nuoremman ai-
kana valtionhoitajan kiista valtaneuvoston ja eräi-
den piispojen kanssa kärjistyi väliin sisällissodan
partaalle, ja ylimykset pitivät yhteyksiä Tanskaan,
jossa kuningas Hannun poika Kristian II oli seuran-
nut 1513 isäänsä. Hän oli kiihkeäluonteinen ja val-
lanhimoinen mies, joka pyrki palauttamaan Kal-
marin unionin ja sai liittolaisen Ruotsin arkkipiis-
pasta Gustav Trollesta sekä häntä lähellä olevasta
ylimysryhmästä. Vuodesta 1517 Kristian kävi sotaa
Sten Sturea vastaan, ja valtionhoitajan kuoltua 1520
Bogesundin taistelussa saamaansa haavaan Ruotsin
valtaneuvosto tunnusti Kristian II:n kuninkaaksi.
Kristian lupasi hallita Ruotsia maanlain mukai-
sesti, ja valtaneuvosto luuli voivansa hillitä unioni-
kuninkaan vallanhimoa helpommin kuin ruotsa-
laisen valtionhoitajan. Kristianin ihanteena oli
kuitenkin yksinvalta, ja ruotsalaiset näkivät pian,
mikä hän oli miehiään. Saadakseen piirittämänsä
Tukholman antautumaan kuningas oli luvannut
armahtaa sen puolustajat, mutta saatuaan kaupun-
gin haltuunsa hän järjesti lokakuussa 1520 yhdes-
sä Gustav Trollen kanssa kuuluisan "Tukholman
verilöylyn". Arkkipiispan vastustajat julistettiin
harhaoppisiksi ja sen nojalla mestattiin 80 mies-
tä: kaksi piispaa, joitakin ylimyksiä ja kymmeniä
Tukholman porvareita, Sture-herrojen uskollisia
liittolaisia. Tästä terroriteosta Kristianilla ei ollut
hyötyä, vaan se aiheutti Ruotsissa yleisen kansan-
nousun ja ennen pitkää Kalmarin unionin lopulli-
sen hajoamisen.
Rauhallista kehitystä
unioniajan Suomessa
Suomen asemaan vaikutti unionikaudella maan
syrjäisyys ja se seikka, että täällä ei ollut omaa
suurylimystöä. Jotkut Ruotsin mahtimiehet hank-
kivat Suomesta suuria läänityksiä ja tukeutuivat
politiikassaan meidän maahamme. He toimivat
milloin Tanskan kuningasta vastaan kuten Kaar-
le Knuutinpoika (Bonde) ja Sten Sture vanhempi,
milloin hänen puolestaan kuten Krister Nilsin-
poika (Vaasa) tai miten kulloinkin oman etunsa
mukaan kuten Eerik Akselinpoika (Tott). Aseita
kalisteltiin kuitenkin Ruotsissa, ja Suomessa oli
rauhallista. Tähän vaikutti sekin, että suomalais-
ten tärkein luottamusmies oli Turun piispa, ja tässä
virassa oli etupäässä suomalaisia, jotka arvostivat
rauhallisia oloja eivätkä olleet kovin kiinnostu-
neita Ruotsin ylimysten valtapolitiikasta.
Toisaalta Suomi ei ollut enää Ruotsin valtakun-
taan löyhästi liittyvää syrjäseutua, vaan kiinteä
osa Ruotsia. Tämän oli osoittanut jo kuningas
Haakonin 1362 vaalinsa yhteydessä Upsalassa
antama julistus, jonka mukaan Itämaalla eli Suo-
mella oli siitä lähtien oikeus osallistua kuninkaan-
vaaliin. Suomen laamannin tuli saapua vaalitoi-
mitukseen mukanaan Turun hiippakunnan papis-
ton edustajat ja kaksitoista talonpoikaa. Vain jos
talviaika tai kova myrsky esti suomalaisia saapu-
masta, vaalin sai toimittaa ilman heitä, mutta sil-
loinkin Suomen laamannin tuli laillisuuden ni-
messä yhtyä myöhemmin päätökseen.
Suomen aseman vakiintumista todistaa sekin,
että suomalaisia alettiin kutsua valtaneuvoston

96
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
jäseniksi. Jo kuningatar Margareetan aikana 1396
siihen kuuluivat Turun piispa Bero eli Björn Balk
ja rikas rälssimies Jussi Antinpoika Garp Mynä-
mäestä. Katolisen ajan loppuun mennessä valta-
neuvostoon ehti kuulua useiden Turun piispojen
ohella parikymmentä muuta suomalaista, miltei
kaikki varsinaissuomalaisia rälssimiehiä. Varsi-
nais-Suomi oli 1400-luvulta lähtien Ruotsin kes-
keisiä maakuntia, jonka miehiä oli lähes aina mu-
kana päättämässä valtakunnan asioista. Talvisin
sieltä ei tosin hirvitty lähteä Kihdin ja Ahvenan-
meren heikkojen jäiden armoille, pidettiinpä
Ruotsissa kuinka tärkeä kokous hyvänsä.
Suomeen ulotettiin 1300- ja 1400-luvulla valta-
kunnallinen hallinto, jonka päätarkoituksena oli ve-
ronkannon ja julkisten töiden järjestäminen. Maa
jaettiin linnalääneihin, joiden keskuksena olivat
Kastelholman, Turun, Raaseporin, Viipurin ja
Korsholman linnat sekä Hämeenlinna. Itä-Uuden-
maan keskuspaikaksi tuli Porvoo, jossa oli vaati-
maton linna. Satakunnan pienet linnat lienevät ol-
leet rappiolla, ja lääninhallinnon keskuspaikaksi
tuli kruunulle kuuluva Kokemäenkartano. Ku-
hunkin linnalääniin kuului alue, jonka määräsivät
suurin piirtein liikenneyhteydet sen keskuspaik-
kaan.
Linnalääneistä kehittyivät vähin muutoksin
maakunnat: Kastelholman, Turun ja Hämeenlin-
nan lääneistä Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi ja
Häme, Raaseporin ja Porvoon lääneistä Uusimaa,
Viipurin läänistä Karjala ja Savo, Kokemäenkar-
tanon ja Korsholman lääneistä Satakunta ja Poh-
janmaa. Toisin kuin Ruotsissa maakunnat eivät
olleet esihistoriallista perua eivätkä niiden rajat
yhdentyneet rautakautisten heimojen tai myö-
hempien murrealueiden rajoihin. Suomessa ne
olivat linnojen vaikutusalueita. Tästä ehkä joh-
tuu että historiallista maakuntaperinnettä ei ole
täällä kunnioitettu myöhemmin siten kuin Ruot-
sissa, vaan maakunniksi on ryhdytty nimittämään
myös uudempia aluemuodostumia.
Paikallishallinnon, nimenomaan veronkannon
yksiköiksi kehittyivät pitäjät, jotka yhdentyivät
kirkkopitäjiin paitsi Hämeessä ja osassa Varsinais-
Suomea. Pitäjän itsehallinto toimi kihlakunnanoi-
keuden käräjillä ja tarpeen mukaan kutsutuissa
kokouksissa, ja kokeneilla ja varakkailla talonpo-
jilla oli aina sanansa sanottavana. Nimismiehek-
si valittu arvovaltainen talonpoika järjesti käräjät
ja vastasi järjestyksen säilymisestä pitäjässään.
Useita pitäjiä yhdistettiin Ruotsin mallin mukaan
kihlakunnaksi, jossa veronkantoa johti vouti lin-
nanpäällikön ohjeiden mukaan. Vouti arvioi pitä-
jän veronmaksukyvyn ja sopi nimismiehen avulla
talonpoikien kanssa, miten verot maksettaisiin
elinkeinojen tuotteina ja rahana. Hallintopitäjät
jaettiin neljänneskuntiin, joissa talonpoikainen
neljännesmies vastasi veronkannosta.
Kirkko ja valtiovalta tarvitsivat erilaisia sopi-
muksia varten neuvottelukumppaneiksi myös pi-
täjää laajempia itsehallinnollisia yksikköjä, ja tästä
sai varhain 1300-luvulla alkunsa maakuntahallin-
to. Rahvas kokoontui tarvittaessa maakunnankä-
räjille, joilla kruunun tai kirkon kanssa tehdyt so-
pimukset vahvistettiin maakunnan sinetillä. Jo
1320-luvulla esiintyvät itsehallinnollisina maakun-
tina Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi, Uusimaa ja
Häme, vähän myöhemmin Satakunta ja Karjala
ja 1400-luvun lopulla Pohjanmaakin. Talonpojat
käyttivät maakuntahallintoa myös voutien valvo-
miseen, jotta nämä eivät tekisi vääryyttä rahvaalle.
Oikeuslaitos järjestettiin 1300-luvun lopulta läh-
tien Ruotsin mallin mukaan perustamalla kihla-
kunnantuomarin virat, joihin nimitettiin lukutai-
toisia, hallinnollista kokemusta omaavia rälssi-
miehiä. Tuomari piti käräjät pitäjittäin apunaan
maanlain määräysten mukaisesti kaksitoista lauta-

Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 97
miestä. Nämä olivat talollisia, jotka valittiin joka
käräjillä erikseen. Heidän arvonimensä johtuu
vanhasta pöydän nimestä lauta (viroksi laud), kos-
ka lautamiehet istuivat tuomarin kanssa "leivät-
tömän pöydän" ääressä muun käräjäväen seis-
tessä lakituvan lattialla. Lautamiehillä oli 1500-
luvulle saakka hyvin suuri merkitys oikeuden-
käynnissä, koska pitäjäyhteisön käsitykset ihmi-
sistä vaikuttivat voimakkaasti oikeuden päätök-
siin. Kaupungeissa raati toimi myös oikeusistui-
mena, jolloin sen nimenä oli raastuvanoikeus;
pormestari oli senkin esimiehenä.
Ylempänä oikeusasteena oli 1300-luvulle saak-
ka kuninkaan oikeus, jonka käyttö oli uskottu
Suomessa linnanpäälliköille. Heillä oli apunaan
tuomareita, joita kutsuttiin joskus laamanneiksi
(ruots. lagman, 'lakimies'). Vuoden 1360 tienoil-
la perustettiin varsinainen Suomen laamannin vir-
ka alioikeuksien päätösten tarkastamiseksi ja sii-
hen nimitettiin ruotsalainen ylimys Nils Turenpoi-
ka (Bielke). Kuninkaan oikeus jäi edelleen ylim-
mäksi oikeusasteeksi. Suomen laamannikunta
jaettiin 1435 rajana Aurajoki, joten Varsinais-Suo-
mi jakautui kahtia laamannikuntien kesken. Ete-
lä-Suomen laamannikuntaan kuuluivat lisäksi
Uusimaa ja Häme, Pohja-Suomeen Satakunta ja
Pohjanmaa.
Laamanneiksi nimitettiin myöhemmin yleen-
sä kotimaisia rälssimiehiä, joiden arvovaltaa osoit-
taa, että monet heistä kutsuttiin myös valtaneu-
voston jäseniksi. Viipurin linnaläänin oikeuslai-
tos oli poikkeuksellinen linnanpäällikön toimies-
sa kautta 1400-luvun Karjalan ja siihen luetun Sa-
von tuomarina ja laamannina. Ainakin Savossa
hänen valtuuksiaan näyttävät käyttäneen rahvaas-
ta valitut tuomarit, koskapa 1442 mainitaan siel-
lä tuomarina ollut Pekka Utriainen.
Oikeudenkäytössä nojauduttiin 1300-luvun lo-
pulta lähtien etupäässä Maunu Eerikinpojan
maanlakiin, kaupungeissa saman kuninkaan toi-
mesta koottuun kaupunkilakiin. Kuningas Kris-
toffer Baijerilainen vahvisti maanlain uudistetun
laitoksen 1442, mutta vanhempaakin lakikirjaa
käytettiin vielä kauan. Joskus nojauduttiin Ruot-
sin maakuntalakeihin, etenkin Hälsinglannin la-
kiin, ja varsinkin maa-ja perintöriidoissa vedottiin
usein myös seudun vanhaan tapaoikeuteen. Sa-
von ja Karjalan oikeustavoissa katsotaan olleen
jälkiä suuriruhtinas Jaroslav Vladimirinpojan
1000-luvulla kokoamasta Venäjän laista (Russkaja
pravda), josta vanhat karjalaiset olivat saaneet
vaikutteita.
Suhteet Venäjään:
rajariitoja ja sotaa
Unioniajan sisäisten taistelujen säästäessä Suomea
myöskään sodat venäläisiä vastaan eivät vaivan-
neet maatamme Pähkinäsaaren rauhasta lähtien
kovin pahoin. Myöhäiskeskiaika oli pääosassa
Suomea historian tähän päivään asti pisin rauhan-
kausi. Poikkeuksena olivat itäiset rajamaakunnat
Karjala ja Savo sekä niiden tavoin hankalassa
asemassa ollut Pohjois-Pohjanmaa, jossa joudut-
tiin kokemaan sotaa hyvinkin paljon.
Pohjanmaalla oli riidan aiheena karjalaisten
1200-luvulla valtaaman ja asuttaman rannikon
omistus. Se oli jäänyt Pähkinäsaaren rauhassa
Novgorodille, mutta Ruotsin kruunu ja Turun
piispa eivät olleet tietävinään siitä, koska myös
länsisuomalaisia oli asettunut asumaan "Pohjan-
rannalle", ja he odottivat esivallan tukea. Salon
ja Kemin kappeliseurakunnat mainitaan vast-
ikään perustettuina 1329, siis vain kuusi vuotta
Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen. Salon kirkko
oli selvästi Novgorodin puolella rajaa, vähän ny-
kyisen Raahen eteläpuolella, Kemin kirkko taas
keskellä vahvaa karjalaisasutusta. Vähän myöhem-
min rakennettiin katolinen kirkko myös Iihin,

98
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
kiistattomasti Novgorodille kuuluvalle seudul-
le.
Novgorod tai karjalaiset eivät liene puuttuneet
kymmeniin vuosiin väkivaltaisesti näihin alueen-
sa loukkauksiin. Novgorod kantoi veroa Pohjan-
maan karjalaisilta mutta antoi heidän katolisten
naapuriensa "kajaanien" eli kainulaisten olla rau-
hassa. Ruotsalaisten rakennettua vuoden 1375 tie-
noilla Oulujoen suulle pienen linnakkeen, luulta-
vasti Suomen lääninhaltijan Bojoninpojan käskys-
tä, Novgorodin johtomiesten mielestä oli sentään
menty liian pitkälle. Oulujoelle lähetettiin 1377 pie-
ni, nähtävästi karjalaisista muodostettu sotajouk-
ko, joka ei kuitenkaan voinut linnakkeelle mitään.
Kuningatar Margareetan hallitessa rauha rikkou-
tui itärajalla sekä pohjoisessa että etelässä. Viipu-
rin ruotsalainen linnanpäällikkö Tord Rörikinpoi-
ka Bonde, kuningas Kaarle Knuutinpojan isoisä,
kertoi 1404 venäläisten tehneen suurta vahinkoa
Pohjanmaalla. Kysymättä lupaa kuningattarelta
Bonde iski 1411 sotureineen yllättäen Käkisalmen
seudulle vallaten vähäksi aikaa Räisälän Tiurinlin-
nan. Samana vuonna venäläiset polttivat kostok-
si Viipurin kaupungin, ja 1415 he tekivät pohjoi-
sessa ryöstö-ja hävitysretken Oulunsalon markki-
napaikalle voimatta nytkään vallata Oulunsuun
linnaa.
Tord Bonde sai omin avuin rauhan palautu-
maan Karjalassa, mutta Pohjois-Pohjanmaalle ei
saatu kestävää rauhaa pitkiin aikoihin. Novgoro-
din oikeuksia valvoivat täällä myöhäiskeskiajalla
lähinnä vienankarjalaiset. Vienan Karjalan väes-
tö oli syntynyt Laatokan-Karjalasta ja Aunuksesta
1300-luvulta lähtien tulleista uudisasukkaista. Näi-
den jälkeläiset sotivat pohjoispohjalaisia ja norja-
laisia vastaan tukenaan Vienanmeren saarille
1430-luvulla perustettu Solovetskin luostari, joka
kasvoi pian suureksi ja rikkaaksi. Siellä oli karjalai-
sia munkkeja, jotka innostivat mantereella asuvia
heimolaisiaan toimimaan Ruotsia vastaan Pohjan-
rannan takaisin valtaamiseksi. Pohjanmaalla asu-
vat karjalaiset oli tosin menetetty: he olivat jo ka-
tolilaisia ja Ruotsin uskollisia alamaisia. Ortodok-
sisten karjalaisten katkeruutta tämä vain lisäsi.
Pohjoispohjalaiset kertoivat 1490 "venäläisten"
tehneen heitä vastaan lukuisia hävitysretkiä, mut-
ta lähempää tietoa niistä on huonosti. Viidestä
1431-89 Limingan, Iin tai Kemin pitäjiin tehdys-
tä hyökkäyksestä on kumminkin varmoja vaikka
hataria tietoja. Hyökkääjät näyttävät olleen aina
vienankarjalaisia, jotka olivat Pohjanmaalla liikku-
vien kauppiaiden ansiosta mainiosti perillä maa-
kunnan oloista. Karjalaisten hävityksillä oli kui-
tenkin rajansa, sillä vaikka pohjalaiset valittivat
niistä, sota ei lopettanut asutuksen kasvua.
Pohjalaiset joutuivat taistelemaan omin voimin,
saamatta apua Ruotsin kruunulta, ja näissä oloissa
heidän rohkeutensa ei riittänyt Vienan-Karjalaan
tehtäviin kostoretkiin. Karjalaisten hyökkäyksis-
tä joutuivat kärsimään myös saamelaiset, joiden
perimätieto säilytti myöhäisiin aikoihin muistoja
venäläisten ja tsuudien eli karjalaisten verisistä
hävitysretkistä.
Toinen seutukunta, jolla Ruotsin alamaiset työn-
tyivät Pähkinäsaaren rajan itäpuolelle, oli nykyi-
sen Savon koillisosa, jonne savolaiset alkoivat
suunnata eränkäyntiään jo 1300-luvulla. Myö-
hemmin he menivät yhä pitemmälle, eikä karja-
laisilla ollut voimaa pysäyttää heitä, vaikka rajas-
ta riideltiin ja kahakoitiin. Karjalaisten vihaa hil-
litsi toistaiseksi se seikka, että heillä oli idempänä
laajat erämaat. Viipurin linnanpäälliköt savolais-
ten lähimpänä esivaltana seurasivat kehitystä tyy-
tyväisinä.
Rajariita kärjistyi 1460-luvun lopulla, jolloin
Sortavalan ja Käkisalmen seudun karjalaiset teki-
vät tuhoisan ryöstöretken Savoon, luultavasti Sää-
mingin seudulle. Novgorod lupasi rauhan säilyttä-

Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 99
miseksi korvata savolaisten menetykset. Ruhti-
naskunnalla oli näet pahoja vaikeuksia Mosko-
van suuriruhtinaan Iivana III Vasilinpojan uha-
tessa sen itsenäisyyttä. Moskova oli vapautunut
mongolien herruudesta ja oli hyvää vauhtia yh-
distämässä Venäjää. Ruotsin kannalta tämä en-
nusti sitä, että ennen pitkää saataisiin paljon voi-
makkaampi ja pitemmälle pyrkivä rajanaapuri
kuin melko rauhallisten kauppiaiden hallitsema
Novgorod oli ollut.
Viipurin linnanpäällikkönä oli tähän aikaan tar-
mokas ja kaukonäköinen mahtimies, valtaneuvos
Eerik Akselinpoika (Tott), joka piti velvollisuute-
naan suojella Savoa ja sen yritteliäitä erämiehiä.
Hänen päätöstään lujitti uhkaava kehitys Novgo-
rodin tunnustaessa 1471 Moskovan yliherruuden.
Eerik-herran tilanteenarviointi johti toimintaan
1475, jolloin hän aloitti työt vahvan linnan raken-
tamiseksi Savoon, kalliosaarelle keskelle vuolasta
Kyrönsalmea, jossa Vuoksen vesistön ylemmät
vedet virtaavat varsinaista Saimaata kohti. Työtä
tehtiin tarmokkaasti, niin että linna oli jo 1483
ainakin osittain valmis. Sittemmin venäläiset vah-
vistivat sitä 1700-luvun jälkipuolella, ja tornien
nykyinen arkkitehtuuri on vasta siltä ajalta.
Olavinlinna rakennettiin venäläisten käsityksen
mukaan Pähkinäsaaren rajan itäpuolelle, minkä
Eerik Akselinpoika tiesi, mutta savolaisia asui jo
idempänäkin. Linnan paikka oli hyvin valittu: sen
arveltiin estävän karjalaisia käyttämästä tärkeää
vesireittiä hyökkäyksiinsä, ja Viipurista oli sinne
hyvät yhteydet Saimaan vesiä tai jäitä myöten. Va-
rustuksen nimeksi tuli Olavinlinna kaikkialla Poh-
joismaissa marttyyrina kunnioitetun Norjan ku-
ninkaan Olavi Pyhän mukaan, mutta sitä sanottiin
myös Uudeksilinnaksi (ruots. Nyslott).
Olavinlinnan rakentaminen oli uskalias teko,
jonka Eerik Akselinpoika arvasi johtavan sotaan.
Iivana III:n muut huolet lykkäsivät kuitenkin ve-
näläisten hyökkäyksen niin pitkälle, että 1481
kuollut Eerik-herra ei ollut enää vastaamassa te-
oistaan. Novgorod joutui 1478 alistumaan koko-
naan Iivanan valtaan, mutta hänellä oli muita
vahvoja vihollisia, ja kului toista vuosikymmen-
tä, ennen kuin hän saattoi ryhtyä sotaan Ruotsia
vastaan. Hyvän tilaisuuden tähän loi vihdoin
Tanskan kuningas Hannu, joka liittoutui 1493 Ii-
vanan kanssa halutessaan kukistaa Ruotsin val-
tionhoitajan Sten Sturen. Hannu lupasi melko
epämääräisesti Venäjälle ne maat, jotka olivat
"vanhastaan" kuuluneet Novgorodille.
Iivana III oli hyvin selvillä Suomenlahden kaup-
patien merkityksestä ja pyrki hankkimaan laajan
tukialueen sen hallitsemiseksi. Muuan avainkohta
oli Viipuri, jonka saattoi väittää kuuluneen aikoi-
naan Novgorodille, mutta varminta oli tietysti val-
lata kaupunki linnoineen. Toisaalta oli tärkeää an-
taa kunnollinen isku myös pohjalaisille, jotta
Novgorodin vanha Pohjanranta saataisiin jälleen
venäläisten käsiin.
Iivana III ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaansa
1495. Pohjanmaalle lähetettiin vahva sotajoukko,
joka tukeutui hiljattain perustettuun Kuolan kau-
punkiin ja hyökkäsi maakuntaan yllättävästi, il-
meisesti Kemijokea pitkin matkaten. Kun pohja-
laisten vastarinta oli heikkoa, maakunnan pohjois-
osa Torniosta ainakin Saloon (Sälöisiin) asti hä-
vitettiin perinpohjaisesti ja väestökin kärsi suuria
menetyksiä. Tämä oli kovin isku, mitä Pohjan-
maa oli siihen mennessä saanut, mutta viimeiseksi
se ei jäänyt; jo 1510-luvulla karjalaiset tekivät sin-
ne kaksi pienehköä hävitysretkeä.
Viipuri oli kuitenkin Iivanan päätavoite, min-
kä Sten Sture ymmärsi etukäteen. Niinpä kau-
pungin puolustusta johtamaan lähetettiin etevä
sotilas, ritari ja valtaneuvos Knut Posse, joka oli
nuorena haavoittunut pahoin Brunkebergin tais-
telussa 1471. Sture ei uskaltanut lähettää Ruotsis-
ta kovin paljon joukkoja pelätessään Tanskaa, mutta
jonkin verran ammattisotilaita häneltä liikeni. Vii-

100
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
purin vakinaiseen linnanväkeen liittyivät Suomen
rälssimiesten ratsuväki, Turun piispan asemiehet
ja Uudenmaan talonpoikainen nostoväki, joka
kutsuttiin sotaan ikivanhan asevelvollisuuden no-
jalla. Myös Viipurin porvarit olivat aseissa, mut-
ta varuskunta oli yhtä kaikki pieni. Toisaalta Vii-
puri oli ainoana Suomen kaupungeista linnoitettu
vahvalla muurilla useine torneineen.
Iivana III:n suuri armeija ilmestyi paikalle syys-
kuussa 1495, ja suuriruhtinas tuli vähän myöhem-
min itse johtamaan piiritystä. Knut Posse johti ur-
heiden miestensä taistelua väsymättömänä ja neu-
vokkaana, mutta venäläisten ylivoima alkoi vähi-
tellen vaikuttaa. Heillekin tuli sentään vaikeuksia:
rutto levisi sotajoukossa ja sen muonitus kävi han-
kalaksi talven tehdessä tuloaan. Ratkaisu tapahtui
Pyhän Andreaan päivänä eli marraskuun viimei-
senä 1495. Venäläisten rynnäkkö johti kolmen
kaupunginmuurin tornin valtaukseen mutta py-
sähtyi jostain syystä siihen, ja ennen pitkää piiri-
tysarmeija poistui Viipurin edustalta.
Aikalaiset kertoivat oudosta valoilmiöstä, joka oli
keskeyttänyt rynnäkön: Pyhän Andreaan vinoristi
oli ilmestynyt taivaalle suurena ja loistavana, ja pe-
lästynyt vihollinen oli luopunut taistelusta. Myö-
hemmin kerrottiin myös ihmetarinoita päänoi-
daksi osoittautuneen Knut Possen taioista, joiden
aiheuttama hirmuinen pamaus oli tappanut osan
vihollisista ja karkottanut loput. Viipurin pelastu-
mista pidettiin alusta pitäen ihmeenä, mutta epä-
selväksi jää, mitä kaupungin muureilla todella ta-
pahtui. Piirityksen loppuminen lienee joka tapauk-
sessa johtunut huoltovaikeuksista. Vihollisen pääl-
liköt olivat ehkä pitäneet Antin päivän rynnäkköä
viimeisenä yrityksenä, johon voimat riittäisivät.
Venäläiset tekivät vielä talvella 1495-96 hävitys-
retkiä Länsi-Karjalaan, Savoon jopa Hämeeseen
saakka. Olavinlinnankin lujuutta he kokeilivat
mutta totesivat sen liian kovaksi pähkinäksi. Lin-
nan päällikön rälssimies Pietari Kylliäisen miehet
tekivät pari tuhoisaa vastaiskua Laatokan Karja-
laan, yhden niistä Kurkijoelle. Valtionhoitaja Sten
Sture toi jonkin verran apujoukkoja Suomeen,
mutta venäläisten uutta suurhyökkäystä oli silti
ikävä odottaa. Suuriruhtinasta uhkasi kuitenkin
sota Liettuaa vastaan, joten hän suostui 1497 rau-
hantekoon Ruotsin kanssa. Pähkinäsaaren rajan
todettiin olevan yhä voimassa, ja sen nojalla venä-
läiset vaativat tarkkaa rajankäyntiä. Ruotsi sai sitä
sentään jatkuvasti lykätyksi, kun Moskovalla oli
monia muita ongelmia.
Ruotsi kasvaa erilleen
Kalmarin unionista
Unioniajan Ruotsissa saivat merkitystä uudet
poliittiset tekijät. Kirkko, joka oli 1200-luvulla tu-
kenut voimakkaasti kuningasvaltaa, alkoi suhtau-
tua siihen torjuvasti, ja piispojen osuus valtapoli-
tiikkaan kasvoi. He rakennuttivat itselleen lujia
linnoja ja hankkivat paljon omia asemiehiä. Myös
Tukholman poliittinen merkitys kasvoi. Kaupunki
ei ollut suuren suuri, asukkaita oli 6 000-7 000 hen-
keä, mutta porvarit pitivät silmällä vallanpitäjien
kauppapolitiikkaa ja huomasivat kotimaiset mie-
het parhaiksi vaikka olivat itse paljolti saksalaisia.
Tukholman porvarit eivät olleet vielä suuria raha-
miehiä, mutta saarelle rakennettu, lujasti linnoi-
tettu kaupunki oli strategisesti tärkeä. Porvaritkin
voivat vaihtaa kyynäräkepin, naskalin ja pajava-
saran miekkaan ja tapparaan ja puolustaa puoti-
poikineen ja kisälleineen urheasti kaupungin
muureja. Joukossa oli Tukholmaan muuttaneita
suomalaisia: porvareita sekä raudankantajia ja mui-
ta työmiehiä.
Edellä on todettu talonpoikaisen kansan poliitti-
nen aktiivisuus, josta herrat eivät päässeet Engel-
brektin kansannousun jälkeen eroon vaikka oli-
sivat halunneetkin. Talonpoikien lähinnä vaiston-

Kalmarin unioni ja sen hajoaminen 101
varainen asettuminen Tanskaa vastaan aiheutti,
että varsinainen feodalismi ei päässyt unionikau-
della juurtumaan Ruotsiin, mitä ylimystö ei olisi
sinänsä vastustanut. Taalainmaan itsenäiset ja ylpeät
talonpojat kehittyivät kansallisen ja rahvaan eduista
huolehtivan politiikan tukipylväiksi ja ajoivat
karille monta unionin ystävien hanketta. Taalalai-
set oppivat kokemuksesta sotataitoa ja myös kuria,
jota esimerkiksi linnojen piirittäminen edellytti.
Kun rahvas sai sotakokemusta, itseluottamusta
ja toiminnanhalua muuallakin Ruotsissa, oli vält-
tämätöntä kutsua rälssimiesten, pappien ja por-
varien ohella myös talonpoikia tärkeisiin valtiolli-
siin kokouksiin. Ruotsin kansallisromanttinen his-
toriantutkimus nimitti joitakin unioniajan koko-
uksia peräti valtiopäiviksi alkaen jo 1435 Arbo-
gassa pidetystä kokouksesta, jossa ei tarkistetun tie-
don mukaan edes ollut mukana talonpoikia. Ny-
kyään Ruotsin valtiopäivien historiaa ei aloiteta
unioniajasta, mutta silloisia neljän säädyn kokouk-
sia pidetään kyllä vastaisen kehityksen enteinä.
Pohdittaessa Kalmarin unionin hajoamisen syitä
on oikeastaan kysyttävä, miksi Ruotsi erosi siitä;
Norjahan pysyi Tanskan yhteydessä. Voitaisiin
puhua taloudellisten etujen, yhteiskunnan ja men-
taliteetin eroista, mutta ratkaiseva merkitys näyt-
tää olleen Ruotsin ylimystön itsepintaisella pitäy-
tymisellä maanlain kuninkaankaareen, joka rajoit-
ti suuresti hallitsijan valtaa. Tanskan kuninkaista
perustuslaillinen Ruotsi taas näytti alkukantaisel-
ta ja anarkistiselta maalta, jonka poliittinen järjes-
telmä piti yrittää muuttaa manner-Euroopan mal-
lin mukaiseksi, jotta unionista voitaisiin kehittää
voimakas valtakunta. Tanskan voimat eivät kui-
tenkaan riittäneet Ruotsin nujertamiseen, ja lo-
pulta Skandinavian maiden tiet erosivat auttamat-
tomasti.

?!*S?1

103
Suomi roomalaiskatolisen
Euroopan rajamaana
Asutus työntyy erämaihin
ja väkiluku kasvaa
Suomen asutuksen historia 1300- ja 1400-luvulla
tunnetaan vain pääpiirteittäin, mutta vahvaa kas-
vua ei tarvitse epäillä. Asutus tiheni kaikissa ran-
nikkomaakunnissa ja eteni pitäjien välisille metsä-
seuduille. Varsinais-Suomen ja Hämeen väliseen
erämaahan syntyivät vankat Loimaan, Tamme-
lan ja Someron pitäjät. Satakunnassa ulottui vah-
va asutus etelästä Ikaalisiin ja Teiskoon, mutta
pohjoisempana asui vain saamelaisia, ja Pohjois-
Satakunnan rannikonkin asutus oli harvaa. Hä-
meessä kiinteä asutus oli vahva vielä Jämsässä,
mutta pohjoisempana sitä ei juuri ollut. Asutusta
edisti 1300-luvulta lähtien valtiovallan omaksu-
ma kanta, että asumattomat takamaat kuuluivat
kruunulle, jonka virkamiehillä oli oikeus osoittaa
niitä uudisasutukseen. Tämä loukkasi kotimaista
oikeusperinnettä, mutta mainittavaa vastarintaa
ei keskiajalla tiettävästi syntynyt. Erämaiden asut-
tajat lienevät olleet usein sukua niiden omistajille.
Ortodoksiset karjalaiset alkoivat myöhäiskes-
kiajalla asuttaa Pohjois-Karjalan erämaita. Seudun
vanhimpaan pitäjään Ilomantsiin perustettiin Vei-
jo Saloheimon mukaan ensimmäiset uudistilat
vuoden 1300 tienoilla, ja 1500-luvun alussa siellä
oli jo 102 taloa. Verraten vahva asutus oli myös
Kiteellä, jossa kiinteä asutus näyttää saaneen al-
kunsa 1300-luvulla. Pälkjärven asutus syntyi 1400-
luvulla mutta kasvoi nopeasti. Pohjoisempana
asutus oli vielä 1500-luvun alussa hyvin harvaa,
mutta se ulottui sentään Pielisjarvelle saakka,
missä olivat jo Lieksan ja Viensuun kylät.
Pohjois-Karjalan asuttamisen pääsyynä oli il-
meisesti Laatokan-Karjalan vanhan asutuksen ti-
heydestä johtunut väestönpaine. Asutus oli rajoit-
tunut kauan melko suppealle alueelle, kaiketi Laa-
tokan kalastuksen sekä Kurkijoen ja Sortavalan
seutujen hyvien viljelymaiden vuoksi; täällä oli
hyvä elää. Kun asutus lähti etenemään pohjoi-
seen, sysäyksen näyttää antaneen verotuksen ki-
ristyminen ja olojen levottomuus. Toisaalta kar-
jalaisia alkoi vetää pohjoiseen heidän taitonsa kas-
kiviljelyyn ja sen sovelluttaminen järeää puuta
kasvavissa erämaissa. Pohjois-Karjalan vanhin
asutus syntyi suurehkojen järvien rannoille.
Savossa kansoitettiin maakunnan karua mutta
erinomaisin kalavesin siunattua eteläosaa 1300-
ja 1400-luvulla rivakasti, kunnes siellä oli vuoden
1480 vaiheilla kolme laajaa ja varsin runsasväkistä
pitäjää: Suur-Savo (Mikkeli), Juva ja Sääminki.
Täältä asutus lähti Arvo M. Soinisen tutkimuksen
mukaan 1470-luvulla etenemään Pohjois-Savoon,
aluksi Leppävirran ja Kuopion seuduille. Syynä oli
väestön voimakas kasvuja myös verotuksen kiris-
Suomen kansallispyhimyksen hautapaikalle Nousiaisiin rakennettiin 1400-luvulla kaunis kivikirkko. Piispa Maunu Tavast tilasi
uuteen kirkkoon Flanderista edessä oikealla näkyvän sarkofagin, jonka kuparilevyihin kaiverretut kuvat esittävät Pyhän Henrikin
legendaan liittyviä aiheita.

104
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
tyminen, kun talonpojilla muun muassa teetet-
tiin paljon päivätöitä Olavinlinnaa rakennettaes-
Pohj alaiset eivät vielä ryhtyneet asuttamaan erä-
maita vaan pysyttelivät vähin poikkeuksin ranni-
kolla ja jokilaaksojen alaosissa. Kyrönjoen varrel-
la asutus oli katolisen ajan lopulla melko tiheää
Ylistaroon saakka ja ulottui harvempana Ilmajoel-
le. Lapuallakin oli jo kiinteää asutusta. Pohjan-
maan keskiosassa, missä ruotsalaiset lakkasivat
etenemästä rannikkoa pitkin, he työntyivät erikoi-
sen kauas sisämaahan, Pietarsaaren pitäjässä Vim-
peliin (Vindala) ja Alajarvelle, Kokkolan seudul-
la Vetelin Räyrinkiin (Röringe) saakka.
Pohjoisempana asutus oli vahvaa Kemijoen ala-
juoksulla, ja niinkin ylhäällä kuin Rovaniemellä
oli jo 1300-luvulla suurehko kylä. Erikoisen ri-
peästi edistyi Tornionjokilaakson asutus, joka oli
keskiajan lopulla sangen tiheä Ylitorniolle saak-
ka ja kohtalaisen vahva vielä Pellossakin. Asutuk-
sen nopea kasvu perustui täällä lohen- ja siian-
pyynnin ohella Tornionjoen mataliin, kevättulvan
peittämiin saariin, jotka kasvavat joen tuoman he-
delmällisen lietteen ansiosta hyvää heinää koti-
eläinten talviravinnoksi.
Suomen asukaslukua keskiajan lopulla on vaikea
arvioida, mutta taloluvusta laskien sen voidaan
otaksua olleen 1540-luvulla noin 250 000 hen-
keä. Maahamme on tässä luettu se osa ortodoksis-
ta Karjalaa, joka kuului myöhemmin Suomeen,
samoin Tornionlaakson itäosa, joka luettiin vuo-
teen 1809 saakka Ruotsiin. Jos väkiluku kasvoi
1350-luvulta lähtien 100 000 asukkaasta näin suu-
reksi, kehitystä voi sanoa ripeäksi. Sitä se on voi-
nut ollakin, koska viljelykelpoista maata oli rai-
vaamatta määrättömästi, ja sääsuhteet olivat tiet-
tävästi suotuisat. Kuinka kasvu jakautui aikakau-
den eri jaksojen kesken, on vaikeampaa sanoa,
kun ei tunneta esimerkiksi kulkutautien vaikutus-
ta. Mainittakoon, että jo keskiajalla alkoi muutto
Suomesta Tukholmaan ja Mälarin maakuntiin,
mutta se ei ollut kovin runsasta eikä siis hidasta-
nut mainittavasti Suomen väkiluvun kasvua.
Eurooppaan kulkeutui 1300-luvun keskivaiheil-
la Aasiasta tuhoisa ruttoepidemia, joka eteni no-
peasti yli maanosan ja surmasi suuren osan väes-
töä. Ruotsissa tätä ruttoa nimitettiin "suurkuole-
maksi" (digerdöden), Tanskassa "mustaksi sur-
maksi" (sorte dod). Rutto ilmaantui Ruotsiin 1350
ja samoihin aikoihin myös Viroon. Suomesta ei
mustasta surmasta ole tietoja, mutta lähteiden vä-
hyyden vuoksi se ei todista paljoakaan. Kun maam-
me kävi kauppaa Ruotsin, Viron ja Pohjois-Sak-
san kanssa, on vaikea uskoa, että rutolta olisi tääl-
läkään säästytty. Taudin levintä oli toisaalta oi-
kullinen, ja jotkut seudut pääsivät Keski-Euroo-
passakin hyvin vähällä. Näin oli ehkä laita myös
Suomessa. Ruttoa esiintyi täällä kyllä 1400- ja
1500-luvulla, ja epäilemättä muutkin kulkutaudit
hidastuttivat väestönkasvua.
Maatalous ja sen tukielinkeinot
Suomalaisten peruselinkeinona oli keskiajalla
maatalous, mutta sitä täydennettiin yleisesti pyyn-
tielinkeinoin ja jonkin verran käsityöllä. Ranni-
kon maakunnissa oli peltoviljely jo täysin vallal-
la, mutta kaskenpoltto ei silti ollut hävinnyt edes
Varsinais-Suomesta. Hämeessä kaskeamisella on
täytynyt olla keskiajalla hyvin suuri merkitys, kos-
ka se oli tärkeä viljelymuoto vielä 1600-luvullakin.
Hämeessä on paljon hedelmällisiä moreenimaita,
jotka ovat liian kivikkoisia pelloiksi, ja nykyään niil-
lä ovat Suomen hyväkasvuisimmat metsät, mutta
keskiajalla-ne olivat verrattomia kaskenpolttoon.
Peltoviljelyä edisti lounaisissa maakunnissa ja
Etelä-Pohjanmaalla 1400-luvulta alkaen tosi te-

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 105
hokkaan auran tuominen Ruotsista. Kyseessä oli
kehäaura, jonka rakenne oli jykevämpi kuin var-
haisempien aurojen, joten se soveltui paremmin
savimaan kyntämiseen. Lounais-Suomessa pel-
lot eivät näytä olleen taloa kohti pienemmät kuin
Keski-Euroopassa, mutta satoisuus oli heikompi.
Ruis oli ohraa selvästi tärkeämpi viljalaji. Itä-Suo-
messa ja Pohjanmaalla peltoa oli vielä vähän. Kun
ojan kaivaminen rautareunaisin puulapioin oli
raskasta, pellot täytyi raivata paikoille, joista vesi
poistui luonnostaan helposti, mieluiten siis rinne-
maille. Tasainen maa sopi niityksi mutta ei juuri
pelloksi. Märkyys esti monin paikoin yhä savi-
maiden viljelyn, vaikka aurat olisivat jo käyneet
niidenkin kyntämiseen.
Lounaisissa maakunnissa järjestettiin maan-
omistus keskiajalla Ruotsista saadun mallin mu-
kaan jakokuntalaitoksen kannalle, mutta oma ky-
läperinnekin lienee vaikuttanut siihen. Jakokun-
tana saattoi olla yksi talo, mutta tavallisimmin sen
muodosti kylä tai sitten emäkylän ja siitä eronnei-
den uudiskylien yhtymä. Jakokunta omisti met-
sän ja niityn yhteisesti, mutta pellot olivat talon
yksityistä omaisuutta.
Ruotsista tuotiin myös peltojen sarkajako, jota
sovellettiin Varsinais-Suomessa jo 1300-luvulta
lähtien ja myöhemmin myös Ala-Satakunnassa,
Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä. Yhteisesti ai-
datut vainiot ositeltiin kylän taloille mittaamalla
tankoa käyttäen niille vuorotellen sarkoja, joiden
leveys riippui talon veroluvun suuruudesta. Niin-
pä puolenveron talo sai puolta kapeammat sarat
kuin koko veron, mutta kumpikin sai pitempiä ja
lyhyempiä sarkoja, parempaa ja huonompaa
maata, eikä suuria vääryyksiä syntynyt.
Isännät viljelivät vainioita yhteistuumin, mitä
on nimitetty myöhemmin vainiopakoksi ja pidet-
ty kehityksen esteenä, mutta keskiajalla perinne
olisi määrännyt joka tapauksessa viljelytavan.
Taloilla oli yksityisiä uudispeltoja kylän vainion
ulkopuolella, mutta kun niitä kertyi paljon, ne-
kin voitiin panna sarkajakoon, jottei kukaan kylä-
läinen päässyt etuilemaan. Tätä jakotapaa levitti
tiettävästi nimenomaan kruunun hallinto, joka
halusi talon säilyttävän veroluvun mukaisen tuo-
tantonsa ja samalla veronmaksukykynsä.
Kaski kaadettiin Länsi-Suomessa yleensä lehti- tai
sekametsään ja polton jälkeen siihen kylvettiin
ruista, ohraa, kauraa tai naurista. Samantapaisia
kaskia oli itäsuomalaisillakin, jotka viljelivät niis-
sä myös jonkin verran tattaria ja pellavaa. Itä-
Suomessa kaskenpoltto kehittyi olosuhteiden mu-
kaan sovellettuna varsin monimuotoiseksi. Kaskia
voitiin polttaa kaukanakin talosta, kyhätä sinne
riihi ja ajaa jyvät kotiin rekikelin tultua. Laatokan
Karjalasta käsin lienee poltettu paljon kaukokas-
kia ennen Pohjois-Karjalan asuttamista.
Itä-Suomessa tuli Arvo M. Soinisen teorian mu-
kaan jo varhain keskiajalla käyttöön myöhemmin
huuhtaviljelyksi nimitetty kaskenpolton muoto
karjalaisten omaksuttua Venäjältä uuden ruislajik-
keen, juureis- eli korpirukiin. Se versoo kovasti
ja kestää hyvin kasvitauteja, joten se voitiin kylvää
varhain kesällä. Ennen talvea se ehtii suorastaan
pensastua, niin että yhdestä siemenjyvästä voi
nousta kymmeniä korsia. Niinpä huuhta tuotti hy-
vänä kesänä runsaan, joskus kylvömäärään verra-
ten monikymmenkertaisen sadon. Juureisruis me-
nestyi järeään kuusimetsään poltetussa kaskessa,
jossa muiden kasvien viljely ei onnistunut, ja tä-
ten huuhtaviljely sopi erämaan asuttajille.
Viljan kuivatus oli Suomessa vanhastaan kehitty-
nyttä. Riihessä kiukaasta tupruava kuuma savu kui-
vasi huoneen yläosaan parsille nostetut viljalyhteet
ja tuhosi samalla kaikki pieneliöt jyviä vaivaamasta.
Tämän vuoksi riihikuiva vilja säilyi tiiviissä aitassa
vuosikausia jopa erinomaisesti itävänä siemenvil-
jana. Riihi tunnettiin vain Itämeren itäpuolella
mutta ei Ruotsissa paitsi paikoin sinne muuttanei-

106
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
den suomalaisten käyttämänä, ja näin ollen riihi-
kuiva vilja oli emämaassa haluttua siemenviljaa.
Karjanhoidosta on keskiajan Suomesta heikosti
tietoja, mutta varmaa on että ruotsalaisten naa-
pureina asuvat suomalaiset oppivat heiltä kehit-
tyneempää kotieläinten hoitoa. Tämä koskee lä-
hinnä Varsinais-Suomea ja Pohjanmaata, joista
riitti myydäkin voita ja kotieläinten vuotia. Voin
saantia paransi keskiajalla Suomeen tuotu pysty-
kirnu. Itäsuomalaisilla karjaa oli hyvin vähän,
eikä siihen kiinnitetty paljon huomiota, kun val-
kuaisravintoa saatiin kalastamalla eikä kaskivil-
jelyn vallitessa tarvittu paljon lantaakaan pelloil-
le. Ravinto-oppia ei keskiajalla tietenkään tunnet-
tu, mutta Itä-Suomessa tultiin käytännössä toimeen
vähin kotieläimin. Hevosia karjalaisilla oli sentään
paljon, ja he ansaitsivat varsoja myymällä.
Ihmisen toiminta muutti Suomen luontoa keski-
ajalla enemmän kuin esihistoriallisella ajalla, jol-
loin väkiluku oli vielä kovin vähäinen. Maanvil-
jely vaikutti metsiin sekä vanhan asutuksen piiris-
sä että erämaita asutettaessa. Lounaisissa maakun-
nissa jalopuut kuten tammi, jalavat ja niinipuu
vähentyivät tuntuvasti, koska ne ilmaisivat maa-
perän erikoisen hedelmälliseksi. Niin ollen monet
jalopuulehdot raivattiin pelloksi jo viljelyn var-
haisessa vaiheessa.
Paljon laajemmalti vaikutti kaskenpoltto, joka
verotti ennen kaikkea kuusimetsiä. Puhdas kuusi-
metsä ei soveltunut tavalliseen kaskenpolttoon,
mutta jos se paloi tai poltettiin laitumen saami-
seksi, syntyneelle aholle kasvoi lehti- tai sekamet-
sää, ja 15-20 vuoden kuluttua siitä saatiin mainio
kaskimaa. Karjalassa poltettiin järeää kuusimetsää
suoraan huuhdaksi, kuten olen jo todennut. Kuu-
sen eteneminen pysähtyi kaskenpolton takia ja
vaihtui taantumiseksi, kun taas koivuja harmaa-
leppä lisääntyivät. Tämä aiheutti muutoksia myös
ruohokasvien ja eläinlajiston runsauteen ja levin-
tään. Kovin paljon Suomen luonto ei kuitenkaan
muuttunut vielä keskiajalla. Laajoissa erämaissa
vain niissä liikkuvien miesten huolimattomuudes-
ta johtuvilla kuloilla oli jotain vaikutusta.
Maatalouden tukielinkeinoista tärkein oli myö-
häiskeskiajalla kalastus. Silakkaa, lohta ja siikaa
myytiin tynnyreihin tai nelikkoihin suolattuna,
ja kutuaikana runsain määrin saatu ja kuivattu
hauki oli yhä hyvin tärkeä. Merenlahdissa ja jär-
vissä isoksi kasvava lahna oli arvokas ravintokala
talonpojan kotitaloudessapa senkin sai säilymään
suolaamalla. Kun suolakala syötiin yleensä liotta-
matta, verenpaine voi kyllä nousta. Hylkeen-
pyynti oli hyvin tuottavaa rannikkoseuduilla, eri-
koisesti Ahvenanmaalla. Muun metsästyksen
merkitys väheni asutuksen tihentyessä lounaisissa
maakunnissa, mutta kauempana sisämaassa ja
Pohjois-Suomessa se oli yhä tärkeä elinkeino.
Turkiseläimistä kallisarvoisin oli ilves, ja muita
hyvin arvokkaita olivat ketun musta muunnos, ma-
java, näätä, karhuja susi. Suurin taloudellinen mer-
kitys oli kuitenkin oravalla, koska tätä pikku eläin-
tä saatiin hyvin paljon, tavallisina vuosina sato-
jatuhansia, hyvinä oravavuosina kenties lähes mil-
joona nahkaa. Suomen sana raha ei ole turhan ta-
kia merkinnyt alkuaan oravaa eli "harmaanahkaa".
Oravia ammuttiin käsijousella, kunnes 1400-lu-
vulla opittiin tuntemaan myös varsijousi, tarkem-
pi ase ja hyvin tappava, etenkin jos varoja riitti
teräskaareen. Oravaa haukkuva koira oli metsä-
miehen verraton apulainen, ja se lienee ollut usein
samannäköinen kuin nykyajan suomenpysty-
korva. Myös loukuilla pyydettyä kärppää saatiin
runsaasti. Helposti pyydettävä majava näyttää hä-
vinneen jo keskiajalla sukupuuttoon muualta kuin
Lapista. Viisaat saamelaiset suojelivat tätä arvo-
kasta eläintä sallien majavan pyynnin vain kylä-
kunnan yhteisen päätöksen mukaisesti.

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 107
Maaseudulla osattiin monenlaista käsityötä, ja
keskiajan ammattilaisten nimitykset ovat säilyneet
erinäisissä talon- ja kylännimissä kuten seppä ja
samaa merkitsevä rautio, pelttari (ruots. beltare,
'vyöntekijä, vasken valaja'), kinnari (ruots. skinna-
re, 'turkkuri'), tiskari (alasaksaa, 'puuseppä'), pun-
kari (ruots. pungemakare, 'laukuntekijä') jalakari
(ruots. laggare, 'astiantekijä'). Vierasperäiset ni-
mitykset osoittavat, että käsityöntaitoa opittiin
maahan muuttaneilta ruotsalaisilta ja saksalaisil-
ta. Talonnimistä näkee senkin, että monella kes-
kiajan talollisella oli käsityö toisena elinkeinona.
Jo myöhäiskeskiajalla harjoitettiin paikoin mer-
kittävää kotiteollisuutta ja myytiin sen tuotteita.
Säkylässä oli myllynkiviksi sopivaa hiekkakiveä,
ja niitä hakattiin siellä varmasti jo keskiajalla.
Karkussa ja Mouhijarvella monet talolliset olivat
kattilan tekijöitä eli vaskiseppiä, kuten Mauno
Jokipii on osoittanut. "Vakkasuomalaisten" (ruots.
vackafmnar) voidaan päätellä tehneen jo 1300-
luvulta lähtien paljon puisia astioita ja haapalau-
dasta taivutettuja vakkoja.
Näitä tuotteita vietiin Ruotsiin ja luultavasti jo
myöhäiskeskiajalla myös Tanskaan ja Pohjois-Sak-
saan. Tämä työ kukoisti etenkin Uudellakirkolla
(Kalannissa) ja Laitilassa, Mynämäen metsäkyIissä
ja Lapin pitäjässä. Mainittakoon erikoisesti vakka-
suomalaisten kuusen tyvestä ja juurakosta vuolemat
koosat eli kousat, upeat oluttuopit, joita on Suomes-
ta vietyinä tavattu Ruotsin kartanoista ja linnoista.
Kauppa kotimaassa
ja ulkomaiden kanssa
Valtakunnan hallitus yritti jo myöhäiskeskiajalla
ohjailla kauppaa etupäässä kaupunkeihin, mutta
kun niitä oli Suomessa vähän ja ne olivat Turkua
lukuun ottamatta hyvin pieniä, kauppaa käytiin
paljon maaseudullakin. Kaupunkien luku kasvoi
hitaasti. Ulvila ja Porvoo saivat 1300-luvulla kau-
punginoikeudet, mutta vaikka Viipuri oli niitä
vanhempi ja kauppakaupunkina paljon tärkeäm-
pi, se sai itsehallinnon vasta 1403 oltuaan siihen
asti linnanpäällikön valvonnassa. Raumasta tuli
kaupunki 1400-luvulla, samoin luostarin viereen
syntyneestä Naantalista, joka pysyi Turun varjossa
kovin pienenä. Novgorodin Karjalaan syntyi 1300-
luvulla linnan turviin venäläisten hallitsema Käki-
salmen kaupunki.
Ulvilasta pohjoiseen ei ollut kaupunkeja, mutta
monet Pohjanmaan satamat olivat tärkeitä mark-
kinapaikkoja: Mustasaari, Pietarsaari, Kokkola,
Salo (Sälöinen), Oulu, li, Kemi ja Tornio. Pohjan-
maan markkinoille purjehti kauppiaita Turusta,
Raumalta ja Ulvilasta sekä Ruotsin kaupungeista
kuten Tukholmasta ja Sigtunasta. Pohjanmaalla
oli myös kauppiastalonpoikia, jotka välittivät
maakunnan tuotteita etelän porvareille, ja Etelä-
ja Keski-Pohjanmaalla monet heistä harjoittivat
itsekin kauppapurjehdusta. Avonaisin mutta lu-
jiksi rakennetuin venein he laskivat rohkeasti me-
ren yli Mälarin kaupunkeihin ja Tallinnaan myy-
mään kotiseudultaan tai pohjoisen markkinoilta
hankkimiaan tavaroita.
Keskiajan kaupasta puhuttaessa on kirjoitettu pal-
jon Pohjolan "pirkkalaisista" aina siitä lähtien, kun
Upsalan yliopiston professori Johannes Schefferus
kertoi "bircarleista" 1674 julkaisemassaan Lappo-
nia-teoksessa. Nojautuen etupäässä perimätiedon
luontoisiin kertomuksiin hän päätteli birkarlien ol-
leen Satakunnasta ja Hämeestä lähteneitä erä-
miehiä ja turkiskauppiaita, jotka olivat saaneet ni-
mensä Pirkkalan pitäjästä. Osa heistä oli siirty-
nyt lappalaisia seuraten kauas pohjoiseen Piitimen,
Luulajan ja Tornion seuduille. He saivat 1200-lu-
vun lopulla kuningas Maunu Ladonlukolta yksin-
oikeuden käydä kauppaa lappalaisten kanssa ja
verottaa heitä myös Ruotsin kruunun puolesta.

108
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Näin syntynyt teoria, jota täydennettiin suo-
mentamalla birkarlien nimi "pirkkalaisiksi", säilyi
kirjallisuudessa lähes sellaisenaan toisen maail-
mansodan ohi. Sitä kehitti Jalmari Jaakkola, joka
väitti hänen käsityksensä mukaan jo 800-luvulta
tunnettujen Pohjan kainulaisten olleen Ylä-Sata-
kunnassa syntynyt erämiesjärjestö ja pirkkalais-
ten suoranaisia edeltäjiä. Jaakkolan mielikuvitus
ja huolettomuus lähdekritiikistä veivät hänet täs-
sä kuten monessa muussakin liian pitkälle, joten
viimeaikainen tutkimus on joutunut poistamaan
vanhasta pirkkalaisteoriasta monia rönsyjä.
Jouko Vahtola osoitti 1980 julkaisemassaan tut-
kimuksessa, ettei pohjoisessa ole lainkaan tun-
nettu "pirkkalaisia" vaan ainoastaan birkarleja,
talonpoikaisia kauppiaita, jotka olivat saaneet
Ruotsin kruunulta yksinoikeuden kauppaan lä-
himmän Lapin saamelaisten kanssa. Varhaisin
varma tieto birkarleista on vuodelta 1328. Hei-
dän nimityksensä Vahtola johtaa eräiden varhem-
pien tutkijoiden tavoin sanasta birk, jolla tarkoi-
tettiin keskiajan ruotsissa muun muassa jonkin
erityisoikeuden saanutta ihmisryhmää. Ainakin
Torniossa birkarlit olivat suomalaisia, mutta hei-
dän kauppiaskuntansa ei ollut syntynyt Pirkka-
lassa eikä muualla Etelä-Suomessa vaan vasta
pohjoisessa.
Pirkkalaiskysymystä Satakunnan keskiajan his-
toriassa käsitellyt Seppo Suvanto pitää Vahtolan
kritiikkiä yleensä aiheellisena eikä puhu pohjoi-
sen pirkkalaisista vaan suomentaa birkarlien ni-
men "pirkkamiehiksi". Suvanto otaksuu birkar-
lien toimineen kauppiaskuntana pohjoisessa jo
1200-luvun jälkipuolella. Hän kiinnittää huomiota
1400-luvun lähteisiin, jotka todistavat birkarlien
yhteyksistä etelään, ja otaksuu niiden ja perimätie-
don nojalla, että heidän isänsä olivat tulleet poh-
joiseen etupäässä Ylä-Satakunnasta. Osa Torni-
on birkarlien esivanhemmista lienee kuitenkin
tullut muista osista Länsi-Suomea.
Birkarlit, joiden nimitystä en suomentaisi ollen-
kaan, hallitsivat Lapin kauppaa laajalla alueella
ostaen saamelaisilta turkiksia, villipeuran ja po-
ron lihaa, kapakalaa ja käsityöntuotteita ja vaa-
tien niitä myös verona. Osa saamelaisista eli lä-
hes orjuudessa birkarlien jopa ottaessa heidän
tyttäriään sivuvaimoikseen. Todettakoon että
Skandinavian saamelaiset alkoivat keskiajalla pi-
tää entistä enemmän poroja otettuaan esikuvaa
norjalaisten karjanhoidosta, mutta Suomen Lap-
piin tämä ei vielä silloin ulottunut.
Lapin tuotteet sekä Tornionjoen lohi ja siika
vaihdettiin tavaroihin ja hopeaan Tornion suurilla
markkinoilla, joille tuli suomalaisten ja ruotsalais-
ten ohella norjalaisia kauppiaita. Suuri merkitys
siellä ja muilla Pohjois-Pohjanmaan markkina-
paikoilla oli myös karjalaisilla. Heitä tuli vuosit-
tain Laatokan Karjalasta saakka, etupäässä talvella
maitse kulkien, samoin Vienan Karjalasta sitten
kun tämä seutu oli asutettu 1300-luvulta lähtien.
Karjalaiset kävivät pohjoisessa vilkasta kauppaa
ostaen erikoisesti paljon turkiksia, ja monet heis-
tä olivat varakkaita liikemiehiä.
Suomen kauppa muiden maiden kanssa oli 1200-
luvulta alkaen suureksi osaksi saksalaisten käsis-
sä, ja he olivat johtavana aineksena etenkin Turus-
sa ja Viipurissa. Osa porvareista, kuten lailliset
ammattioikeudet saaneita kauppiaita ja käsityö-
läismestareita kutsuttiin, oli kotimaista väkeä,
1400-luvulla jo valtaosa. Kaupungit näyttävät syn-
tyneen siten, että kauppiaita asettui asumaan
markkinapaikalle tai sen lähelle, ja kun he olivat
vihdoin perustaneet raatihallinnon, merkitsi kau-
punginoikeuksien myöntäminen vain tapahtu-
neen toteamista. Hallinto, jota hoiti porvarien
valitsema raati ja sen esimies pormestari, oli sak-
salaismallinen, ja termit porvari, raati ja pormes-
tari ovat lainasanoja alasaksasta.

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 109
Kaupungeista verrattomasti tärkeimmät olivat
Turku ja Viipuri, joiden kauppa oli samaa luok-
kaa. Varsinaista ulkomaankauppaa sai käydä vain
Turku, myöhemmin myös privilegionsa 1442 saa-
nut Rauma, mutta näistä rajoituksista porvarit
eivät paljon piitanneet eivätkä liioin talonpoikai-
set kauppiaat. Vienti suuntautui Mika Kallioisen
mukaan ennen kaikkea Danzigiin (Gdansk) ja
melkoisessa määrin myös Tallinnaan, jonka van-
ha suomenkielinen nimi Rääveli johtuu muinai-
sen maakunnan nimestä Rävala. Lyypekkiin asti
purjehdittiin harvoin. Valtakunnan hallitus yritti
ohjata Suomen kauppaa Tukholmaan, mutta me-
nestys oli aluksi heikko; kaupungin kasvaessa sin-
ne alettiin kuitenkin viedä Suomesta paljon elin-
tarvikkeita.
Suomeen tulleista saksalaiskauppiaista jotkut
oleskelivat täällä vain lyhyehkön ajan kesteinä
ostellen maan tuotteita ja purjehtien meren auet-
tua taas kotimaahansa. Turussa vietti iloisen talven
nuori saksalainen, jota "Annikainen neito nuori"
muistelee petetyn rakkauden katkeruutta sykki-
vässä kansanrunossa, Sääksmäen Ritvalan helka-
juhlassa lauletun muunnelman mukaan:
Jo mun kerran kesti petti,
haukutteli huoran poika,
söi mun syötetyt sikani,
joi mun joulutynnyrini,
jätti pienen pellaspaidan.
Minun nuori kauppamiehen
tahto mennä muille maille ...
Suomen vientitavaroita olivat myöhäiskeski-
ajalla kapahauet, suolalohi, silakka, hylkeenihra,
turkikset, vuodat, voija tali. Tervan ja pien vienti
alkoi 1300-luvulla, veistettyjen lautojen seuraa-
valla vuosisadalla, mutta näitä metsäntuotteita
vietiin toistaiseksi hyvin vähän. Turkisten on ar-
veltu joutuneen keskiajalla suureksi osaksi läänin-
haltijain käsiin, kun esimerkiksi drotsi Bo Jonin-
pojan tiedetään myyneen 1371 Tukholmaan 11 000
kärpännahkaa, mutta ainakin tämä erä oli vain pie-
ni osa Suomen turkisviennistä. Huomattavan osan
turkiksista, joita saatiin ennen kaikkea Pohjois-ja
Itä-Suomesta, ostivat varmaankin jo keskiajalla ve-
näläiset tai venäjänkarjalaiset kauppiaat. Ainakin
myöhemmin turkiskauppa oli heidän erikoisalan-
sa.
Tärkeimmät tuontitavarat olivat suola ja rauta,
katovuosina viljakin. Lisäksi tuotiin monenlaisia
metalliesineitä ja rihkamaa sekä myös ylellisyy-
deksi luettavaa tavaraa: hienoja kankaita kuten
Flanderin, Hollannin ja Englannin verkaa, silliä,
saksalaista valkoviiniä ja mausteita. Rautaa tuotiin
etupäässä Keski-Ruotsista, jonka vuorimalmista
saatiin paljon parempaa rautaa kuin suomalainen.
Talonpoikaiset rautiot pelkistivät silti paljon rau-
taa järvi-ja suomalmista, koska se tuli halvaksi ja
kelpasi moneen tarpeeseen vaikka olikin hauras-
ta. Ulkomaankaupan kokonaismerkitys oli pie-
ni; harvassa asuva ja vaatimaton kansa oli vielä
varsin omavarainen.
Keskiajan yhteiskunnan
rakenne ja luonne
Myöhäiskeskiajan yhteiskunnasta on ennen kaik-
kea todettava, että lähes kaikki suomalaiset olivat
maalaisrahvasta. Kaupunkilaisia, rälssisäätyä, soti-
laita, pappeja ja luostarien väkeä oli yhteensä kol-
misen prosenttia väestöstä, ja valtaosa näistä asui
Etelä-Suomessa. Itä-Suomen sisämaassa ja Pohjan-
maalla ei asunut talonpoikien ja erämaan saamelais-
ten lisäksi kuin kourallinen pappeja. Yhtä kaikki
rälssimiehillä ja papistolla oli suuri merkitys yh-
teiskuntamme johtavana kerroksena ja myös kau-
punkilaisilla uusien kulttuuripiirteiden välittäjinä.

110
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Turussa oli katolisen ajan lopulla parituhatta
asukasta, Viipurissa vähän vähemmän, muut kau-
pungit olivat kyläpahaisia. Suomessa ei ollut käsi-
työläisten ammattikuntia, mutta kaupungeissa oli
kiltoja eli veljestöjä, joihin kuului rälssimiehiä,
pappeja ja porvareita. Jokunen kilta oli maaseu-
dunkin kauppapaikoissa. Killan tarkoituksena oli
sille valitun suojeluspyhimyksen kunnioittaminen
sekä kiltaveljien keskinäinen avunanto ja hilpeä
seurustelu. Olut valui toisinaan vuolaasti, niin että
ilonpitoa sivusta katsonut aikalainen, kenties jon-
kun kiltaveljen rouva, sepitti sananlaskun: "Ki-
paten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan."
Suomen killoista hienoin ja arvokkain oli Turkuun
1449 perustettu Kolmen kuninkaan veljestö, jon-
ka jäseninä oli jopa piispoja ja ritareita.
Turkuun ja Viipuriin muurattiin keskiajan mit-
taan muitakin kivitaloja kuin kirkko, linna ja luos-
tarien rakennukset: raatihuone josta kaupunkia
hallittiin, killantuvat, koulu ja joitakin rikkaiden
porvarien taloja. Kaupankäynnin keskuksena oli
tori, ainakin Turussa ja Raumalla samantapainen
kuin Pohjois-Saksan kaupunkien langeMarkt, 'pit-
kä tori'. Turun toria reunustivat 1400-luvulla pie-
net kivitalot, ja sen päässä oli Aurajoen silta. To-
rin talot näyttivät maalaisesta juhlallisilta, mutta
vilkas ja äänekäs kaupanteko palautti hänet ar-
keen.
Suomen rälssisäätyä ei keskiajasta puhuttaessa
sovi oikeastaan sanoa aateliksi, koska siihen kuu-
luminen ei ollut perinnöllistä vaan riippui ase-
palveluksesta. Rälssimiehiä sanottiin silti usein
jalosukuisiksi. Heitä oli 1300-luvulla Varsinais-
Suomessa ja Ahvenanmaalla, muualla vain ni-
meksi, mutta siitä katolisen ajan loppuun rälssi-
miesten luku kasvoi suuresti, ja Uudellemaallekin
syntyi jo verraten vahva rälssi, Hämeeseen ja Sa-
takuntaan ohuempi. Pohjanmaalle ja Savoon räls-
sin muodostus ei ulottunut, mutta Viipurin lähel-
tä mainitaan pari rälssitilaa. Eniten niitä syntyi
Itämeren ja Suomenlahden rannikolle, kapeaan
tammivyöhykkeeseen. Maat olivat siellä parhaat
ja ilmasto suotuisin, ja meri tuki taloutta kaloi-
neen, karjanrehua tuottavine kaislistoineen ja
suojaisine purjehdusväylineen.
Pääosa keskiajan rälssimiehistä oli alkuaan vau-
raita talonpoikia, jotka varustivat Alsnön säännön
mukaisesti ratsumiehen kruunun palvelukseen.
Jos myöhemmän sukupolven edustaja ei köyh-
tyneenä kyennyt siihen, hän palasi veroa maksa-
vaksi talonpojaksi, mikä ei näytä olleen kovin-
kaan harvinaista. Muutamat Turun porvaritkin
nousivat rälssiin hankittuaan maaomaisuutta.
Eräille kruunun virkamiehille annettiin rälssikirje
palkinnoksi viranhoidosta, ja joillakin muualta
Suomeen tulleilla virkamiehillä tai sotureilla oli
ammattitaitonsa ansiosta alusta pitäen korkea so-
siaalinen asema.
Eric Anthoni on osoittanut, että hyvin suuri osa
Suomen keskiaikaisista rälssimiehistä polveutui
ruotsinkielisestä väestöstä, minkä voi päätellä lä-
hinnä skandinaavisista ristimänimistä. Pääosa
Varsinais-Suomen ja Uudenmaan ruotsalaisista
asuikin tammivyöhykkeessä, missä moni toime-
lias mies vaurastui kylliksi hankkiakseen rälssi-
vapauden. Heitä siirtyi myös suomenkielisiin pitä-
jiin, jonkin verran Satakuntaan ja Hämeeseen asti.
Jotkut rälssimiehet olivat tulleet Saksasta tai Bal-
tiasta, muutamat harvat Tanskasta.
Alun perin suomenkielisten rälssimiesten osuut-
ta ei voida selvittää tarkoin, kun heidän ristimä-
nimensä olivat kansainvälistä kristillistä nimistöä.
Poikkeuksena on Taivassalon Särkilahden isäntä-
nä 1300-luvulla ollut Mielivalta. Osa myöhäiskes-
kiajan rälssistä oli suomalaista alkuperää, mistä
ovat todisteena sukunimet: Kirves Nousiaisista,
Inkonen Raisiosta, Rengonpoika eli Renkonen
Turusta (muuan Renkonen otti myöhemmin sak-
salaisen äitinsä nimen Fincke), Puranpoika eli

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 111
Pura (Spora) ja Kylliäinen Paimiosta, Putonen ja
Karppelainen (Karpelain) Halikosta ja Kurki Vesi-
lahdelta. Myös Tavastin ('hämäläinen') suku oli
suomalaista juurta Hämeestä, jossa sillä oli maa-
omaisuutta useassa pitäjässä.
Joitakin suomalaisia lyötiin keskiajalla ritareiksi,
mutta Ruotsin ylimyssukuihin ei yhtään Suomen
rälssisukua voi rinnastaa. Tärkeimpiä oli täällä
Lydekenpojan suku, jonka vaakunassa oli kotkan-
päinen enkeli. Sen miehillä oli usein hyvään kir-
joitustaitoon viittaava liikanimi Djäkn kuten jo
1300-luvun lopulla Saksasta tulleella kantaisällä,
Turun linnanpäällikkönä toimineella Klaus Lyde-
kenpojalla. Alkuaan saksalaisia mahtisukuja oli-
vat myös Garp, Bitz ja Fleming, samoin Svärd,
jonka muuan haara otti Kurki-suvun nimen pol-
veutuessaan siitä äidin puolelta. Tavast-suku oli
hyvin merkittävä, samoin Taivassalon Särkilah-
den suku (Stiernkors), joka ehkä polveutui edellä
mainitusta Mielivallasta. Kaikki nämä suvut peri-
vät suuren omaisuuden Klaus Lydekenpojalta
paitsi Garpit, joilta hän taas oli perinyt paljon
maata.
Etevistä ja varakkaista rälssisuvuista valittiin val-
taneuvoksia, linnanpäälliköitä, laamanneja ja kih-
lakunnantuomareita sekä piispoja ja muita pre-
laatteja. Rikkaimmat rakennuttivat ajan oloihin
nähden komean talon, jossa elettiin tavallista ylel-
lisemmin, joskin mannermainen ritarikulttuuri
turnajaisineen ja trubaduureineen jäi täällä vie-
raaksi. Aivan katolisen ajan lopulla ryhdyttiin ra-
kentamaan kivisiä linnojakin, joita ei olisi peri-
aatteessa saanut olla yksityisillä. Tätä katsottiin
kuitenkin sormien läpi. Rikkaat Flemingit teetti-
vät linnan Kalannin Sundholmaan ja Paraisten
Kuitiaan (Qyidja), Hornit Halikon Vuorentaan
kartanoon, Grabbet Karjaan Grabbackaan. Val-
taosa Suomen keskiaikaista rälssiä oli kuitenkin
aika vaatimatonta väkeä, joka ei eronnut tavoil-
taan kovin paljon vauraista talonpojista.
Maalaisrahvas (ruotsiksi allmoge) jakautui talon-
poikiin (bönder) ja tilattomiin, joiden ero oli suu-
ri, koska maanomistus oli vaurauden tärkein edel-
lytys. Talonpoikien yhteiskunnallisesta jakautumi-
sesta ei ole kovin hyviä lähteitä, mutta talo saat-
toi vaurastua tavallista enemmän, jos sitä viljele-
vällä perheellä oli runsaasti omaa työvoimaa. To-
sin lounaisissa maakunnissakin jaettiin vielä kes-
kiajalla taloja, jotka olivat kasvaneet isoiksi vel-
jesten tarmokkaasti viljeleminä. Rikastumista aut-
toivat myös sivuelinkeinot, etenkin kaupankäynti
ja hyvä käsityöammatti. Isännän sairaus tai huo-
limattomuus taas köyhdyttivät talon.
Joidenkin talollisten sosiaalista asemaa kohot-
tivat luottamustehtävät: toiminta pitäjäntuomari-
na ja myöhemmin nimismiehenä, neljännesmie-
henä tai pitkäaikaisena lautamiehenä. Köyhää
kansaa oli kylien liepeillä kuten ennenkin, emme-
kä tiedä kuinka paljon kirkon kehotukset huoleh-
tia turvattomista paransivat heidän elinehtojaan.
Kirkko pyrki organisoimaan almujen antamista
köyhille ja perusti muutamia hoitolaitoksiakin
kroonisesti sairaille, muun muassa Pyhän Hen-
gen hospitaalin eli leprasairaalan Turun Puolalan-
mäelle. Todettakoon vielä että orjuus lopetettiin
Ruotsin valtakunnassa virallisesti Skaran sään-
nöllä 1335, mutta tuskin se oli säilynyt Suomessa
siihenkään asti.
Verotus ei ollut keskiajalla kovin raskas, vaik-
ka kirkonkin perimät maksut otetaan huomioon.
Sotaväkeä ei talonpojilta otettu, vaan kruunu käyt-
ti värvättyjä ammattisotilaita ja rälssin varustamia
ratsumiehiä. Linnojen rakentaminen ja korjaami-
nen rasitti talonpoikia, joiden velvollisuutena oli
hankkia rakennusaineet ja tehdä työt, mutta jul-
kinen rasitus ei ollut läheskään niin raskas kuin
1500-luvulta lähtien. Veroista nuristiin tosin kes-
kiajallakin, koska ne olivat uutuus, joka ei kuulu-
nut pohjoismaiseen perinteeseen. Seppo Suvanto
päättelee toisaalta, että talonpojat yleensä ymmär-

112
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
sivät kirkon ja kruunun käyttävän vero tulojaan
rahvaallekin hyödyllisiin tarkoituksiin.
Herrojen ja talonpoikien suhteita niillä seuduin,
joilla oli rälssiä kartanoineen, valaisevat vain har-
vat oikeusjutut. Niistä käy ilmi, että joillakin rälssi-
miehillä ja prelaateilla oli taipumusta etuilla talon-
poikien kustannuksella ja että tuomarin puolu-
eettomuus horjui joskus herrojen hyväksi. Tätä
ei pidä kuitenkaan yleistää kovin rohkeasti. Silti
tunnettu sananlasku, tässä lounaismurteisena:
"Men herratten kans marjal, ain roppengi vievä",
voi olla peräisin jo keskiajalta.
Muuttuiko suhtautuminen naisiin keskiajalla,
jää vaille varmaa vastausta. Lainsäädäntöjä kristil-
linen etiikka pyrkivät vähentämään väkivaltaa, ja
tämä lienee koitunut naistenkin hyväksi. Valtiovalta
ja kirkko hyväksyivät toisaalta täysin miesten val-
lan yhteiskunnassa ja isän johtoaseman perhees-
sä. Neitsyt Marian ja monien naispyhimysten
kunnioittaminen on voinut hieman kohottaa nais-
ten arvoa myös arkielämässä, mutta lähdeaineis-
toa tällaisen asian tutkimiseen ei Suomesta löydy.
Turun piispa kirkon johtajana
Keskiajan henkistä ja yhteiskunnallista elämää
hallitsi Ruotsiin kuuluvassa Suomessa katolinen
kirkko kuten koko läntisessä Euroopassa. Kirkon
organisaatio ja periaatteet olivat yleiseurooppa-
laiset, ja Suomessakin ne olivat saaneet sen mu-
kaisen muodon jo varhain keskiajalla, vaikka niitä
kehitettiin myöhemmin. Suomen kirkko oli tär-
kein meidän kansaamme kokoava instituutio, ja
sitä johti Turun piispa, maan arvovaltaisin ja tun-
nustetuin johtomies. Hän oli ainoa viranomainen,
jonka valtapiiriin kuului koko Suomi, ja hänelle
osoitettiin tärkeitä maallisen hallinnonkin luotta-
mustehtäviä. Vuodesta 1370 katolisen ajan lop-
puun kaikki piispat olivat Suomessa syntyneitä.
Ruotsissa syntynyt Hemming oli Turun piispa-
na 1338-66 toimittuaan jo sitä ennen täällä ka-
nunkina. Hän järjesti ansiokkaasti Suomen kir-
kon toimintaa, vakiinnutti sille maksettavat kym-
menykset ja sopi 1340-luvulla arkkipiispan kans-
sa hiippakunnan rajasta siten, että Kaakamajoki
(nykyään Keminmaan ja Tornion rajalla) oli raja-
kohtana Pohjanlahden rannikolla. Kemijoen ve-
sialue ja laaja Kemin Lappi sekä Inari jäivät näin
kuulumaan Turun hiippakuntaan mutta Tornion-
laakso Upsalan arkkihiippakuntaan. Piispa Hem-
ming tutustui jo varhain ylhäiseen mystikkoon
Birgitta Birgerintyttäreen, vakuuttui hänen näky-
jensä taivaallisesta luonteesta ja oli hänen ensim-
mäisiä tukijoitaan.
Hyvin huomattava piispa oli, lainatakseni Lau-
ritsa Pietarinpoika Aboicuksen riimikronikkaa
(1658),
Maunus Tavast Mynämäesi,
hyvin syndyn hyväsi väest.
Tästä paavi paljo piti,
Kuningas cans tätä kiitti.
Suomel suureksi hyvydexi
Pysyi pispana vanhaxi.
"Hyvin syntynyt" eli jalosukuinen Maunu Ola-
vinpoika Tavast (syntyi 1370-luvun ensi vuosina,
kuoli 1452) Mynämäen Alasjoelta eli myöhem-
mästä Tavastilasta suoritti filosofian maisterin tut-
kinnon Prahan yliopistossa ja toimi sitten kirjurina
kuningas Eerik Pommerilaiseen kansliassa vuo-
den 1406 tienoille. Sen jälkeen hän kuului arkki-
teininä Turun tuomiokapituliin, ja 1412 hänet va-
littiin piispaksi, jona hän toimi vuoteen 1450.
Maunu-piispa pyrki hankkimaan kirkolliselle elä-
mälle edustavat puitteet, joten tuomiokirkkoa laa-
jennettiin ja kaunistettiin hänen toimestaan ja sin-
ne perustettiin useita uusia alttareita pyhimysten
kunniaksi.

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 113
Marttyyripiispa Henrikin pyhimyksen maine
oli vakiintunut, mutta vahvistaakseen hänen ase-
maansa hiippakunnan kansallispyhimyksenä
Maunu Tavast hankki hänen leposijakseen Nou-
siaisten uuteen, kauniiseen kivikirkkoon Flande-
rissa teetetyn sarkofagin, jonka messinkilevyjen
piirrokset esittävät sarjakuvan tavoin kohtauksia
Henrikin pyhimyslegendasta. Markus Hiekkasen
tutkimukset viittaavat siihen, että Suomen kirkon
johto ryhtyi Maunu Tavastin aikana järjestelmälli-
sesti suosittelemaan seurakunnille kivikirkon ra-
kentamista puisen tilalle. Naantalin luostarin ra-
kentamista Maunu tuki käyttäen siihen omiakin
runsaita varojaan.
Suuren hiippakunnan piispana Maunu Tavast
joutui ottamaan kantaa poliittisiin tapahtumiin.
Hän oli Eerik Pommerilaisen tärkeä luottamusmies,
ja kuninkaan jouduttua vaikeuksiin Turun piispa
pysyi kauan lojaalina hänelle varoen silti poltta-
masta siltoja Ruotsiinkaan. Myöhemminkin Mau-
nu toimi maltillisesti ja sovitellen, ja Suomen olo-
jen rauhallisuus unioniajan sekavissa vaiheissa
näyttää olleen hänen aikanaan suuressa määrin
piispan viisauden ansiota. Maunulla oli melkoi-
nen joukko omia asemiehiä, ja kun hän laajensi
ja vahvisti Kuusistoon 1300-luvun alkupuolella
rakennettua kivistä piispanlinnaa, hänen sanal-
laan oli senkin puolesta painoa. Linnaa vahvistet-
tiin myöhemminkin ja se korotettiin ilmeisesti kol-
mikerroksiseksi. Se oli lopulta yksi Suomen suu-
rimmista linnoista, "todellinen ruhtinaan linna"
(Kari Uotila).
Maunu Tavastin luovuttua ikänsä vuoksi viras-
taan seuraajaksi valittiin Turun tuomiorovasti
Olavi Maununpoika, jalosukuinen mies Piikkiöstä.
Hän oli edeltäjänsä lähisukulainen ja hänen kas-
vattinsa, mutta Yrjö Koskisen Olavin isännimeen
perustuva otaksuma, että hän olisi ollut piispa Mau-
nun poika, ei kestä kritiikkiä. Ari-Pekka Palolan mu-
kaan Olavi oli piispan serkunpoika. Olavi Maunun-
poika oli keskiajan oppineimpia suomalaisia, Pa-
riisin yliopiston maisteri, joka oli myös opetta-
nut sikäläisessä Sorbonnen kollegiossa, ollut kah-
desti yliopiston rehtorina ja edustanut sitä Baselin
kirkolliskokouksessa. Todettakoon kuitenkin ettei
Pariisissa valittu rehtoriksi yliopiston suurimpia
tiedemiehiä vaan joku verraten nuori opettaja.
Olavi Maununpojan kuoltua 1460 häntä seurasi
Konrad Bitz Turusta, ylimys ja valtaneuvoksen
poika, Leipzigin yliopiston maisteri, joka oli li-
säksi opiskellut kirkko-oikeutta Bolognan yliopis-
tossa. Piispa Konrad yritti harjoittaa unioniajan
myrskyissä ajoittain omaa politiikkaa, viimeksi
vastustaessaan 1470-luvun alussa Sten Sturea,
mutta joutui taipumaan Ruotsin vallanpitäjien
tahtoon. Bitzin sotaisuutta on liioiteltu kansallis-
romanttisessa kirjallisuudessa. Hänen seuraajak-
seen tuli 1489 tuomiorovasti Maunu Niilonpoika
Särkilahti (Magnus de Särkilax), valtaneuvoksen
poika Taivassalosta ja Pariisin yliopiston maiste-
ri, joka johti Turun hiippakuntaa 1489-1500.
Katolinen kirkko voimassaan:
kivikirkot ja luostarit
Väestön lisääntyessä ja maan vaurastuessa perus-
tettiin varsinkin 1400-luvulla lukuisia uusia kirk-
kopitäjiä. Voimavarojen kasvuun perustui myös
kivikirkkojen rakentaminen, taloudellisesti san-
gen rasittava hanke. Varhemmin arveltiin niitä
rakennetun paljon jo 1300-luvulla, mutta Mar-
kus Hiekkasen mukaan silloin pystytettiin vain
3-4 kirkkoa Ahvenanmaalle ja vasta vuoden 1430
vaiheilla alkoi suuri kivikirkkojen rakentamiskau-
si, joka jatkui katolisen ajan loppuun.
Hiekkasen rakennustekniseen ja taidehistorialli-
seen vertailuun perustuva teoria on yksityiskohdil-
taan jossain määrin kiistanalainen. Mutta kun olot
olivat 1300-luvulla levottomat, ja musta surma-

114
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
KARTTA 6 KATOLISENA AIKANA RAKENNETUT KIVIKIRKOT JA -SAKASTIT. KARTASSA ON MYÖS PÄHKINÄSAAREN
RAUHAN (1323) RAJA.
+ kirkko
• sakasti
kin oli ehkä heikentänyt Suomen väestöä, näyttää
hyvinkin uskottavalta, että kivikirkot yleistyivät vas-
ta seuraavalla vuosisadalla. Kaiken kaikkiaan niitä
rakennettiin keskiajalla satakunta, useimmat lou-
naisiin maakuntiin mutta itäisimmät Viipuriin, poh-
joisimmat Kemiin ja Tornioon. Keskiajan kirkois-
sa oli hyvin harvoin torni paitsi Ahvenanmaalla.
Keskiajan kivikirkot ovat muutamaa harvaa
lukuun ottamatta yhä käytössä ja samalla ne ovat
ylväitä rakennustaiteen muistomerkkejä. Niiden
tyyli viittaa Ruotsista ja Pohjois-Saksasta saatuihin
vaikutteisiin, kun taas Viron kirkkoarkkitehtuu-
rilla on Hiekkasen mukaan ollut vaikutusta vain
Suomen etelärannikolla ja sielläkin vain raken-

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 115
nusten detaljeihin. Kirkot kertovat rahvaan uh-
rautuvasta työstä, sillä niiden rakentaminen vaati
vähäväkisiltä seurakunnilta suuria ponnistuksia.
Jotkut maaseudun kirkot ovat ihmeen isojakin.
Maunu Tavastin kotipitäjän Mynämäen kirkko,
joka on rakennettu 1400-luvun keskivaiheilla, on
kooltaan pikemmin katedraali kuin maalaiskirk-
ko. Monessa pitäjässä rälssimiehet kustansivat
osan kirkon rakentamisesta ja saivat kiitokseksi
maalauttaa vaakunansa kirkon seinille.
Monet kirkot ehdittiin ennen katolisen ajan
päättymistä kaunistaa maalauksin, jotka kuvaa-
vat Pyhän Raamatun tapahtumia tai koristavat
dekoraationa kirkon seiniä ja kauniina kaartuvaa
holvikattoa. Huipputasoa edustavat Lohjan ja
Hattulan kirkkojen maalaukset. Pyhimysten kun-
niaksi tehtiin myös puisia veistoksia, ja Saksasta
tilattiin kauniita alttarikaappeja veistokuvineen.
Myös kotimaisen, nimeltään tuntemattoman "Lie-
don mestarin" herkät veistokset ovat eteviä tai-
deteoksia. Keskiajan asuinrakennuksiin verraten
kivikirkko oli valtavan suuri, ja sen loisto ja kau-
neus vaikuttivat ihmisiin voimakkaasti. Juhlalli-
sen messun puitteetkin olivat siis omiaan herät-
tämään kirkkoväessä kunnioitusta ja hartautta.
Luostarilaitos kehittyi Suomessa keskiajan mit-
taan. Toinen dominikaanikonventti perustettiin
1392 Viipuriin katolisen uskon vahvistamiseksi
rajaseudulla. Raisioon suunniteltiin 1400-luvulla
dominikaanien säännön mukaista konventtia
nunnille, mutta hanke syrjäytyi Naantalin luos-
tarin tieltä. Suomen dominikaaneissa oli aina
oppineita jumaluusopin tutkijoita, mutta tuomio-
kapitulin virkoihin tai seurakuntapapeiksi heidän
oli järjestönsä sääntöjen takia vaikea siirtyä.
Kerjäläisveljestöihin luetaan myös fransiskaa-
nit, viralliselta nimeltään "pienemmät veljet" (la-
tinaksi Ordo Fratrum Minorum), joiden järjes-
tön Franciscus Assisilainen perusti Italiassa 1223.
Suomeen sen konventteja perustettiin kolme:
Viipuriin vuoden 1400 tienoilla, Raumalle 1440-
luvun alkuvuosina ja Kökariin Kenneth Gustavs-
sonin teorian mukaan 1450-luvulla. Niiden raken-
nuksista on säilynyt parhaiten Raumalle katoli-
sen ajan lopulla pystytetty Pyhän Ristin kirkko,
joka on nykyään kaupunginkirkkona.
Kansa kutsui fransiskaaneja harmaiksiveljiksi.
Heidän kaapunsa oli tosin tummanruskea, mut-
ta vanhassa suomessa sanat ruskea ja punainen
merkitsivät lähes samaa, kun taas himmeämpi
ruskea miellettiin harmaaksi. Fransiskaaneilla ar-
vellaan olleen vaikutusta kansanhurskauteen, kos-
ka Suomen kirkkotaiteessa on heidän suosimiaan
aiheita. Fransiskaanikonventin esimies oli arvo-
nimeltään guardiaani. Etevä suomalainen fransis-
kaani oli tohtorin oppiarvon saanut Stefan Lar-
sinpoika (Stephanus Laurentii), joka toimi 1478-
93 Pohjoismaiden fransiskaaniprovinssin esimie-
henä. Kun isä Stefan haudattiin omasta toivomuk-
sestaan Kökarin konventin kirkkoon, hänen on
arveltu olleen kotoisin saaristosta.
Ruotsalainen ylimysnainen Birgitta Birgerinty-
tär, joka kuoli 1373 ja julistettiin 1391 pyhimyk-
seksi, halusi perustaa uuden luostarijärjestön. Ku-
ten etenkin Birgit Klockars on osoittanut, Birgitta
arvosti naisten henkisiä kykyjä ja halusi koulut-
taa heitä kirkon työn tueksi. Birgittalaisten luos-
tarikunta, viralliselta nimeltään Kaikkein Pyhim-
män Vapahtajan järjestö (Ordo Sanctissimi Salva-
toris), perustettiin virallisesti 1378 Birgittan kuol-
tua ja osaksi hänen aatteistaan poiketen. Birgitta-
laiskonventeissa tuli olla nunnien ohella myös
munkkeja, osa heistä papiksi vihittyjä. Johtaja eli
abbedissa oli arvovaltainen nunna. Ensimmäinen
konventti oli Vadstenassa Itä-Götanmaalla. Bir-
gittalaiset korostivat hengellisessä työssään Kris-
tuksen kärsimyksiä ja Pyhän Neitsyen merkitys-
tä armon välittäjänä.

116
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Uusi järjestö sai ystäviä Suomesta, ja 1438 päätti
Ruotsin valtaneuvosto perustaa tänne birgittalais-
konventin. Ensimmäiset nunnat ja munkit tuli-
vat Vadstenasta. Konventti sijoitettiin Maskun Ka-
rinkylään ja sille annettiin jokilaakson mukaan
latinainen nimi Vallis Gratiae ('armon laakso'),
keskiajan ruotsiksi Nadhendaal. Paikka oli kui-
tenkin sopimaton, koska konventti tarvitsi sata-
man, joten se siirrettiin 1442 meren rannalle Rai-
sioon, Ailosten kallioiselle niemelle, jonka ritari
Henrik Klaunpoika Djäkn puolisoineen oli lah-
joittanut. Konventin nimi ei sopinut uuteen paik-
kaan, mutta silti se säilytettiin, ja suomalaiset
muokkasivat sen ruotsinkielisen käännöksen
Naantaliksi.
Naantalin konventti eli luostari, kuten sitä yleen-
sä kutsuttiin, sai ajan mittaan paljon lahjoituksia
muun muassa siksi, että moni rälssisäätyisen per-
heen tai varakkaan porvarin naimattomaksi jää-
nyt tytär rupesi nunnaksi. Hän sai täten hurskaan
neitsyen kunnioitetun aseman, ja hänen toivot-
tiin myös rukoilevan omaistensa puolesta. Luos-
tari taas edellytti nunnan perheen tekevän tuntu-
van lahjoituksen hänen elatuksekseen. Naanta-
lin luostari oli erikoisesti rälssisäädyn suosiossa,
ja sen viimeisistä abbedissoista Valborgjoakimin-
tytär Fleming ja Birgitta Knuutintytär Kurki oli-
vat valtaneuvosten tyttäriä.
Koulut ja opinnot
ulkomaiden yliopistoissa
Koululaitos oli keskiajalla kirkon valvonnassa.
Ainakin Viipurissa ja Raumalla, luultavasti myös
Porvoossa, oli 1400-luvulla kaupunkikoulu, jossa
pojat saivat alkeisopetusta. Viipurissa opetettiin
etevimmille myös latinan kieltä. Dominikaani-
konventeilla oli myös omat koulut. Maan tärkein
opinahjo oli kuitenkin Turun katedraalikoulu,
josta tuomiokapituli piti huolta. Koulusta on var-
ma tieto vuodelta 1276, mutta Kauko Pirinen
otaksuu sen toimineen jossain muodossa jo piis-
pa Tuomaan aikana 1200-luvun alkupuolella.
Koulu oli välttämätön pappien kouluttamiseksi,
ja useimmat Suomen papit saivat katedraali-
koulussa koko teoreettisen oppinsa, etupäässä lati-
nan kielen taitoa ja kristinopin tuntemusta. Kou-
lusta päästyään nuorukainen toimi jonkin aikaa
tuomiokirkon kuoripappina ja sai siinä valmen-
nusta papin tehtäviin.
Koulupojat olivat paljolti rälssimiesten, kaup-
piaiden ja käsityöläismestarien poikia, mutta jot-
kut olivat kotoisin talonpojan katon alta. Ylimys
saattoi hankkia pojilleen kotiopettajan. Monia
koulupoikia eli teinejä (ruotsiksi djäkn) vaivasi
köyhyys, jota he yrittivät lievittää kiertämällä
maaseudulla keräämässä avustuksia. He lauloi-
vat rahvaalle ja kertoivat hurskaita ja myös huvit-
tavia legendoja. Turun koulupoikien arvellaan
levittäneen maaseudulle arvokasta laulusävelmis-
töä ja kalevalamittaista, aiheiltaan kristillistä ru-
noutta, mutta piispa Maunu Särkilahti tiesi poi-
kien puhuneen myös perättömiä ja sopimattomia
ja koetti lopettaa koko teininkulun. Se ei kyllä-
kään onnistunut. Epäilemättä piispa tiesi senkin,
että teinien retkillään hankkimat rahat eksyivät
Turussa monesti kapakanpitäjien kukkaroon.
Korkeampaa opetusta keskiajan suomalaiset
hankkivat etupäässä ulkomailta, sillä 1477 perus-
tettu Upsalan yliopisto oli kovin vaatimaton.
Muutama suomalainen opiskeli sielläkin, mutta
Keski-Euroopan yliopistoissa kävi keskiajallajussi
Nuortevan arvion mukaan yli kolmesataa Suo-
men miestä. Heidän suosiossaan oli kauan Parii-
sin yliopisto, vaikka matka sinne oli kallis ja rosvo-
jen takia vaarallinen. Laivalla pääsi Pohjois-Sak-
saan, mistä matka Pariisiin tehtiin tavallisesti jal-
kapatikassa Kölnin ja Aachenin kautta; siihen ku-
lui pari kuukautta. Ensimmäiset suomalaiset lie-

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 117
nevat opiskelleet Pariisin yliopistossa jo 1200-lu-
vun lopulla, ja sittemmin siellä kävi useita kym-
meniä suomalaisia, joista monet toimivat myös
tämän yliopiston opettajina. Pariisin maistereista
Suomi sai seitsemän piispaa ja kuusi tuomioro-
vastia.
Pariisin yliopistossa kävi suomalaisia kautta
keskiajan, mutta 1300-luvun lopulta lähtien mo-
net hakeutuivat Prahan yliopistoon, joka oli silloin
saksankielinen. Myöhemmin valtaosa meni Sak-
san yliopistoihin, etenkin Leipzigiin ja Kölniin se-
kä keskiajan lopulla Rostockiin ja Greifswaldiin.
Ainakin neljä suomalaista opiskeli oikeustiedettä
Italiassa pätevöityäkseen erikoisesti kirkon hallin-
toon, ja kaksi kävi Louvainin yliopistossa, joka on
nykyään Belgiaa. Yliopisto-opintoihin kuului etu-
päässä filosofiaa teologisesti värittyneenä, ja Aris-
toteles oli keskiajan katolisen kirkon suuri auktori-
teetti. Ani harvat akateemisia opintoja harjoitta-
neet suomalaiset päätyivät maalliselle virkauralle.
Turun tuomiokapituli tuki ulkomailla opiskele-
via taloudellisesti, mutta rälssimiesten pojilla oli
omaakin varallisuutta. Tuomiokapituli koetti pi-
tää huolta papiston opillisesta tasosta, jotta ul-
komaiset virkojen kärkkyjät voitaisiin pitää loitol-
la hiippakunnasta, ja se onnistuikin hyvin. Tämä
johtui siitäkin, että Turun hiippakunnan papeilta
vaadittiin suomen kielen taito, jota ulkomaalaisilla
ei ollut. Koska monet suomalaiset saavuttivat yli-
opistossa filosofian maisterin oppiarvon, tuomio-
kapitulin viroissa oli paljon maistereita ja kirkko-
herranakin muutamia. Enimpien seurakuntapap-
pien opillinen taso oli kuitenkin vaatimaton.
Seurakuntaelämä, sakramentit
ja pyhimykset
Kristillistä seurakuntaa johti kirkkoherra, jolla oli
varakkaassa pitäjässä apunaan kappalainen. Luk-
karina (ruots. klockare, 'kellonsoittaja') oli maa-
seudulla yleensä talollinen, joka piti huolta kirkko-
rakennuksesta, soitti kellojaja avusti kirkkoherraa
virkatoimissa, jopa pappilan taloudenpidossakin.
Palkakseen kirkkoherra sai seurakuntalaisilta
kymmenykset eli ainakin teoriassa kymmenes-
osan eri elinkeinojen tuotosta sekä toimitusmak-
suja ja vapaaehtoisia lahjoja. Seurakunnan hallin-
toelimenä oli Juhani Rinteen käsityksen mukaan
jo 1200-luvulla pitäjänkokouspa 1300-luvulta siitä
on asiakirjatietojakin. Ainakin Etelä-Suomessa
kokous pidettiin pitäjäntuvassa, jollaisista on tie-
toja 1400-luvulta.
Papit nimitti piispa, mutta talonpojilla oli ikivan-
ha ja sitkeästi säilynyt käsitys, että heilläkin oli
sanansa sanottavana. Niinpä he osoittivat hyväk-
syvänsä uuden kirkkoherran nostamalla hänet
muun kirkkokansan yläpuolelle, ja jos pappi oli
joutunut pahoihin väleihin seurakunnan kanssa,
hänet yritettiin erottaa kantamalla hänet kirkko-
tarhan aidan toiselle puolelle. Katolisen kirkon
kanoninen oikeus ei tuntenut tätä menettelyä,
mutta kuinka se käytännössä suhtautui tällaisiin
selkkauksiin, ei selviä lähteistä.
Pappien siveellisestä tasosta ja heidän suhteis-
taan seurakuntalaisiin ei ole sanottavasti tietoja.
Näyttää kuitenkin siltä, ettei Suomen papeissa
ollut paljon valittamista; useimmat olivat kaiketi
kunnioitettuja miehiä. Katolinen pappi ei saanut
olla avioliitossapa 1300-luvulla kiellettiin pappe-
ja Suomessakin entistä ankarammin pitämästä
vihkimätöntä vaimoa, mutta kaikki eivät totelleet.
Pitikö seurakunta tätä pahanakin rikkomuksena,
on vaikea arvata. Papin lapsilla ei aviottomina ol-
lut oikeutta isän perintöön eikä pojalla pääsyä pa-
pinvirkaan, paitsi jos hän sai harvoin annetun eri-
vapauden. Isän opettama luku- ja kirjoitustaito
sekä latinan alkeet saattoivat avata papin pojalle
tien hallinto virkoihin.

118
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Seurakuntaelämää sääteli kirkkovuosi juhlapy-
hineen ja pyhimysten muistopäivineen, joista
kuusi Neitsyt Marialle omistettua olivat erikoisen
tärkeitä. Sunnuntaisin sekä Marian juhlina ja eräi-
nä muina suurten pyhimysten päivinä kansan tuli
jättää työntekoja osallistua messuun. Juhlapyhiä
011 sunnuntaiden lisäksi kaikkiaan noin kolme-
kymmentä. Kuinka tarkkaan pyhiä käytännössä
pidettiin esimerkiksi korjuuaikana, on eri asia,
kun enimmät kasket ja niityt olivat kaukana pap-
pilasta.
Katolinen kirkko antaa suuren merkityksen sak-
ramenteiksi sanotuille pyhille toimituksille. Niitä
ovat lapsen kastaminen sekä konfirmaatio eli kas-
teen vahvistus, jonka keskiajalla toimitti piispa 7-
12 vuoden ikäiselle lapselle. Sakramenteista tär-
kein on Pyhä ehtoollinen. Ripin sakramenttiin
kuuluu papille tehtävä synnintunnustus ja hänel-
tä saatu synninpäästö, jonka ehtona on yleensä
hyvitystöitä, keskiajalla rukouksia, paastoa, almu-
jen antamista ja raskaista synneistä pyhiinvael-
luskin. Kuolevalle annettu synninpäästö, jonka
yhteydessä pappi voiteli sairaan kasvot ja kädet
pyhitetyllä öljyllä, oli erityinen sakramentti, "vii-
meinen voitelu". Myös avioliiton siunaaminen on
sakramentti, samoin papiksi vihkiminen.
Kristillinen hautaus ei ollut sakramentti mutta
muuten pyhä toimitus, ja jokainen kristitty toivoi
pääsevänsä lepäämään siunattuun maahan, kirk-
kotarhaan. Kirkkoherrat ja jotkut varakkaat vai-
najat haudattiin kirkon lattian alle. Suuri merki-
tys oli katolisen kirkon opilla kiirastulesta, jossa
vainajan sielu vapautui synneistään lukuun otta-
matta suoraa päätä kadotukseen vieviä kuoleman-
syntejä. Kiirastulen kärsimyksiä saattoivat vaina-
jan omaiset ja ystävät lyhentää esirukouksin, kir-
kolle tai köyhille annetuin almuin ja maksetuin
sielumessuin.
Keskiajan kirkko ei tyytynyt uskon ulkonaisiin
ilmauksiin ja sakramenttien mekaaniseen jakami-
seen vaan halusi seurakuntalaisten sisäistävän
kristinopin ja pyrkivän omakohtaisesti Jumalan
lapsiksi. Kristillistä opetusta vaikeutti kyllä luku-
taidon puute, mutta sitä tärkeämpää oli, että pappi
saarnasi suomeksi tai ruotsiksi, kuten Aarno Ma-
liniemi päättelee ainakin myöhäiskeskiajalta ta-
pahtuneen aivan säännöllisesti. Rippiä toimitta-
essaan pappi harjoitti sielunhoitoa, mikä edellyt-
ti tärkeimpien kristillisten oppisanojen kääntämis-
tä kansan kielelle jo hyvin varhaisina aikoina.
Messun yhteydessä luettiin tärkeimmät rukouk-
set Isä meidän (Pater noster) ja enkelin terveh-
dys (Ave Maria) sekä uskontunnustus myös kan-
san kielellä. Näin määrättiin 1441 Söderköpingin
synodissa, johon Maunu Tavast osallistui, mutta
Maliniemi pitää selvänä, että tällöin muistutettiin
"jo kauan voimassa olleesta käytännöstä". Kan-
sankielen käyttöä tähdentäessään Maunu Särki-
lahti lisäsi 1492 sillä luettaviin teksteihin synnin-
tunnustuksen kaavan, mutta sekin lienee ollut
vanha käytäntö. Jaakko Gummeruksen hyvin pe-
rustellun käsityksen mukaan jo katolisena aika-
na oli myös lyhyitä kansankielisiä virsiä, joita seu-
rakunta veisasi messun yhteydessä ainakin jou-
lun- ja pääsiäisenpyhinä.
Pyhimysten eli "santtien" (latinaksi sanctus, sancta)
kunnioittamisella oli keskiajalla suuri merkitys.
"Pyhiämiehiä" ei varsinaisesti palvottu mutta heil-
tä anottiin esirukouksia. Siten heillä ja ennen kaik-
kea suurimmalla pyhimyksellä, lähes jumalalli-
sen arvon saaneella Neitsyt Marialla, oli Kristuk-
sen ohella välittäjän asema anottaessa Jumalan
apua ja anteeksiantoa. Koko seurakunta vetosi
suuriin pyhimyksiin heidän juhlapäivinään kir-
kossa pidetyssä messussa ja osallistumalla papin
järjestämiin kulkueisiin. Pyhäinkuviin liittyi tun-
nuksia, jotka ilmaisivat, kenestä oli kysymys. Niin-
pä Pyhän Henrikin tunsi piispan hiipasta ja pyhi-
myksen jalkojen alla viruvasta murhamies Lal-

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 119
lista, Pietarin taas avaimesta, Andreaan vinosta
rististä.
Joka kirkolla oli oma suojeluspyhä, ja lapselle
valittiin sen pyhimyksen nimi, jota toivottiin hä-
nen erityiseksi auttajakseen. Miesten nimistä oli-
vat tämän vuoksi yleisimpiä Olavi (Uoti, Vuoti),
Johannes (Juho, Hannu, Hannes), Pietari (Pek-
ka), Antti, Jaakko (Kauppi), Mikko, Matti, Paa-
vo ja Tuomas. Norjan marttyyrikuningas Olavin,
arkkienkeli Mikaelin ja apostoli Paavalin ohella
suosituimmat pyhimykset olivat Jeesuksen ope-
tuslapsia. Tärkeitä naispyhimyksiä olivat nimistä
päättäen Anna, Margareeta (Marketta, Marjetta,
Reetta), Katariina (Katri, Kaija, Kaisa), Birgitta
(Pirkko, Pirjo, Riitta), Valborg (Valpuri, Vappu),
Helena (Elina), Gertrud (Kerttu) ja Maria Mag-
dalena (Matleena, Leena). Marian nimi oli kes-
kiajalla liian pyhä annettavaksi ihmislapselle, ja
kantaäiti Eevan nimeä kartettiin sen kohtalok-
kaan osuuden takia, joka hänellä oli syntiinlan-
keemukseen.
Pyhää Henrikiä pidettiin jo varhain keskiajal-
la Turun hiippakunnan erityisenä suojeluspyhi-
myksenä, ja hän suojeli yhdessä Pyhän Neitsyen
kanssa myös tuomiokirkkoa. Keskiajan lopulla
birgittalaisten järjestö pyrki innokkaasti tekemään
piispa Hemmingistä toista kotimaista pyhimystä,
ja paavi ehti 1497 julistaa hänet "autuaaksi" (bea-
tus) eli paikalliseksi pyhimykseksi, mutta refor-
maatio keskeytti kanonisointiin eli varsinaiseen
pyhäksi julistamiseen johtavan prosessin.
Pyhimyksiin turvauduttiin myös tekemällä
pyhiinvaelluksia tiettyihin, erityisessä arvossa
pidettyihin kirkkoihin, Suomessa etenkin Turun
tuomiokirkkoon. Hyvin pyhiä olivat myös Py-
hän Henrikin muistokirkot Nousiaisissa ja Köy-
liössä sekä Hattulan Pyhän Ristin ja Rengon
Pyhän Jaakobin kirkko. Tukholman Mustainvel-
jesten kirkossa käytiin rukoilemassa ihmeitä te-
kevän, Kristuksen ristiltäottoa esittävän kuvan
edessä ja Nidarosissa eli nykyisessä Trondheimis-
sa Pyhän Olavin haudalla. Joku varakas suoma-
lainen vaelsi Manner-Eurooppaankin kuten Es-
panjan Santiago de Compostelaan, jonne Pyhän
Jaakobin, Sebedeuksen pojan, ruumis oli legen-
dan mukaan siirretty hänen kuoltuaan marttyyri-
na Pyhällä maalla.
Keskiajalta on peräisin Sääksmäessä 1800-lu-
vun lopulle säilynyt ja myöhemmin uudistettu
"Ritvalan helkä". Kylän nuoret neidot vaelsivat
helatorstaina ja muutamana sitä seuraavana py-
häpäivänä ristin muotoisen tien "helkaa huutaen"
eli laulaen kalevalamittaisia lauluja, joihin sisäl-
tyi kristillistä symboliikkaa ja eettisiä opetuksia.
Kyläläisten käsityksen mukaan helkajuhlan viet-
täminen turvasi viljan kasvun, ja epäilemättä sen
tarkoituksena oli ollut alun perin peltojen siunaa-
minen. Vastaavia keväisiä riittikulkueita järjestet-
tiin laajalti Manner-Euroopassa, mistä tämä tapa
kulkeutui Skandinavian maiden kautta Suomeen.
Kirkon suuret merkkipäivät peittivät eräitä van-
hojen suomalaisten vuotuisjuhlia, jotka saattoivat
kuitenkin jäädä ikään kuin reunoistaan näkyviin.
Kaikkien pyhien päivä eli pyhäinmiestenpäivä
osui samaan aikaan kuin muinainen keyri (kekri),
sadonkorjuun ja peltotöiden päättymisen juhla,
ja ainakin Itä-Suomessa sitä vietettiin uhraamalla
lampaan veri ja sisälmykset talon uhripuun juu-
rella ja syömällä lihat. Keyriperinnettä säilyi pai-
koin myös enkeliruhtinas Mikaelin, Taivaan sota-
joukon päällikön päivään kiintyneenä.
Joulu oli suuri juhla Jeesuksen syntymäpäi-
vänä, mutta siihenkin liittyi satovuoden päätös-
juhlan piirteitä, ehkä ruotsalaisten tuomana ger-
maanisena perinteenä. Sen vuoksi joulunajaksi
varattiin hyvää syötävää ja juotavaa, karjan ja pel-
lon antimia. Myös Tapanin päivän seremonioihin
kuuluva ajelu, alun perin ratsain, sekä "Tapanin
virren" laulaminen ja kestityksen vaatiminen ta-

120
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
loissa juontuvat muinaisten skandinaavien jou-
lunajan tavoista itse laulun ollessa englantilaista
alkuperää. Tapani esiintyy siinä kuningas Hero-
deksen tallirenkinä, ja täten Pyhästä Tapanista eli
marttyyri Stefanuksesta, jolla ei ole Raamatussa
mitään tekemistä hevosten kanssa, tuli Suomessa-
kin niiden suojeluspyhimys.
Pääsiäinen oli katolisella ajalla kirkkovuoden
suurin juhla, ja siihenkin liittyi Suomessa vanha-
kantaista magiaa. Ainakin Pohjanmaalla uskottiin
noitien olevan erikoisesti pääsiäisyönä liikkeellä
naapurien karjaonnea pilaamassa. Ajatuksena lie-
nee ollut, että heillä oli siihen viimeinen tilaisuus
juuri ennen kuin ylösnoussut Kristus voittaisi pa-
han vallan. Myös juhannukseen, Johannes Kasta-
jan juhlaan, liittyi suuri paljous taikoja, mistä voi
päätellä jo rautakauden suomalaisten uskoneen,
että henget liikkuivat vuoden pisimmän päivän
tienoilla tavallista väkevämpinä.
Muinaisusko
heikentyy ja hajoaa
Papit ja maaseudulla kiertelevät mustat- ja har-
maatveljet koettivat vastustaa suomalaisten mui-
naisuskoa tai muuntaa siihen kuuluvia mielteitä
väriltään kristillisiksi. Muinaisusko hajosikin maa-
ilmankuvana ja elämää säätelevänä normistona.
Keskiajan lopulla täytyi jo mennä syvimmille syr-
jäseuduille tai saamelaisten majoihin tavatakseen
aitoa, ehyttä henkiuskoa. Paljon sen sirpaleita säi-
lyi kuitenkin monimuotoisena taikauskona, johon
saatiin uuttakin ainesta omintakeisesti käsitetystä
kristinuskosta ja ruotsalaisten tuomista uskomuk-
sista. Ikivanhasta suomalaisesta perinteestä eten-
kin karhun kunnioitus, kaadetun kontion peijaiset
ja sen kallon ripustaminen mäntyyn elivät hyvin
sitkeästi Itä-Suomessa ja Pohjanmaalla.
Kirkonmiehiä näkyy loukanneen erikoisesti
Ukkoon, suomalaisten ukkosenjumalaan liittyvä
rikas perinne. Niinpä Mikael Agricola käytti Raa-
matun kirjoja kääntäessään ukonilman sijasta lou-
naismurteen sanaa pitkäinen, ja kansankielestä
voi poimia lisää kiertoilmaisuja: isänen, herranil-
ma ja jumalanilma. Pappi oli mielissään, kun kuu-
li lasten nimittävän värikästä kuoriaista leppäpir-
koksi tai leppäkertuksi eikä enää ukonlehmäksi.
Pyhää Gertrudia ja Birgittaa eli Kerttua ja Pirkkoa
pidettiin näet karjan suojelijoina, ja leppäpirkolla
lienee ollut ukonlehmänä vanhastaan jotain teke-
mistä karjaonnen kanssa. Leppäpirkoista yleisim-
män, seitsenpistepirkon, peitinsiivissä oleva lepän
eli veren väri lienee antanut hyönteiselle huomi-
oon otettavaa voimaa.
Kansan oli vaikea luopua Agricolan mainit-
semista Ukon vakoista, rituaalisesta olutjuhlasta,
jonka piti torjua alkukesällä tavallinen kuivuus.
Ukkossateet ovat pelastaneet monta ohrasatoa,
ja suomalaiset jatkoivat siellä täällä Ukon vak-
kojen juontia katolisen ajan ohi. Siitä on vielä
1600-luvulta tietoja ainakin Hauholta, Mikkelis-
tä, Sulkavalta ja Kuopiosta. Kirkon taistelu Ukon
palvontaa vastaan onnistui nähtävästi parhaiten
Suo-men lounaisosassa, jossa kristillinen vaikutus
oli muutenkin voimakkain.
Vanhoilla uskomuksilla oli keskiajalla taipumus
sekoittua katoliseen uskoon, ja loitsutkin muistut-
tivat usein rukousta. Noidanhenkiset suomalaiset
käsittivät kristinuskon lähinnä uudenlaiseksi ja
väkeväksi magiaksi, ja samassa loitsussa on usein
sekä muinaisuskon että katolisen uskon aineksia.
Parhaita esimerkkejä tästä ovat Vetelistä muistiin
merkityt verensulkemissanat, joissa vedotaan Py-
hään Neitsyeen mutta varmuuden vuoksi myös
vanhoihin väkeviin jumaliin Ilmanrintaan eli Il-
mariseen ja Väinämöiseen:

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 121
Neittyä Maaria, rakas emo,
sido silkkirihmalla,
paina palmikollas
veren maahan vuotamata,
pisarhen tipahtamata.
Umpilukko Ilmanrinta,
takasalpa Väänämöinen,
vedä santa salmen suuhun,
hiekka keskelle hivauta.
Vainajien henkiä pelättiin ilmeisesti jo keskiajal-
la, vaikka aiemmin lienee kammottu vain viha-
miesten ja eläessäänkin pelättyjen noitien henkiä.
Moni kauhistui siunattua kirkkomaata ja itse Her-
ran temppeliä sen alle haudattujen vainajien
vuoksi eikä tohtinut mennä pimeän aikana lähel-
lekään niitä. Kaameimmat kansantarinat koske-
vat juuri kirkkomaanväkeä, joka jollain tavoin
loukattuna tai noidan nostamana kävi julmana,
homeenvärisenä laumana uhrinsa kimppuun ja
ruhjoi hänet hengiltä tai pelästytti mielipuoleksi.
Näiden uskomusten on arveltu juontuneen kastet-
tujen pahasta omastatunnosta, kun he kätkivät
omaisensa hautaesineittä kauas kirkkomaahan,
sen sijaan että heille olisi suotu leposija läheltä
kotia ja mukaan Tuonelassa tarpeellista tavaraa.
Suomalaisten maailmankuvaa muuttivat keski-
ajalla muutkin tekijät kuin kristinusko. Yhdisty-
minen Ruotsiin, uusi hallinto ja oikeuslaitos,
kauppa ja kaupunkien syntyminen, yhteiskunnan
kehitys ja monenlaiset kulttuuriuutuudet vaikut-
tivat ajattelutapaan varsinkin rannikkoseudulla.
Vanhat käsitykset ja arvot pyrkivät väkisinkin ha-
joamaan. Suomalaisten ajatustapa kehittyi epäi-
lemättä entistä rationaalisemmaksi, järkiperäi-
semmäksi, vanhojen uskomusten ja taikojen me-
nettäessä arvovaltaansa. Matti Kuusi osunee to-
sin oikeaan arvellessaan, että "talonpoikaisen ra-
tionalismin, realistisen ja kovaksikeitetyn maail-
man viisauden" juuret ovat jo rautakaudessa ja sen
kuluessa tapahtuneissa muutoksissa, mutta kes-
kiajalla kehitys kiihtyi.
Uuden, vanhoista uskomuksista suuresti eroa-
van uskonnon vaikutus oli kuitenkin vahva. Kaik-
kivaltias Jumala kaiken olevaisen herrana, Jeesus
Kristus sielujen lunastajana ja Neitsyt Maria tai-
vaallisena esirukoilijana tulivat suomalaisille tu-
tuiksi ja monelle myös hyvin rakkaiksi. Väistämä-
töntä kohtaloakaan eivät enää säätäneet henget
vaan hyvän Jumalan tahto. Katolinen usko eli
rahvaan naisten ja miesten mielessä keskellä arki-
sia askareita alkaen jo tervehdyssanoista ja niihin
kuuluvista vastauksista. "Hyvää päivää" toivotet-
tiin tuttavalle tai vieraalle, mihin toinen vastasi 'Ju-
mala antakoon!" Erotessa taas sanottiin 'Jää hy-
västi" ja toinen jatkoi kauniisti "Herran haltuun!"
Suomen saamelaisten keskuudessa keskiajalla
tehdystä lähetystyöstä ei tiedetä paljoa. Itä-Suo-
messa ja paikoin muuallakin osa heistä omaksui
suomalaisten naapuriensa kulttuurin, johon kuu-
lui myös kääntyminen katoliseen tai ortodoksi-
seen uskoon. Upsalan arkkipiispan tiedetään kas-
taneen joitakin saamelaisia käydessään 1346 Tor-
niossa. Tuomo Itkonen on varmaan oikeassa olet-
taessaan, että myös Lapin liepeillä toimivat suo-
malaiset papit, joiden kieltä monet saamelaiset
ymmärsivät, koettivat levittää kristinuskoa heidän
keskuuteensa jo katolisella ajalla.
Ortodoksinen kirkko
vahvistuu Karjalassa
Historian lähteet eivät kerro paljoa siitä, millai-
nen ortodoksinen kirkko oli keskiajan Karjalas-
sa, mutta koko kirkkokunta oli jo silloin luonteel-
taan erilainen kuin katolinen kirkko. Opissa ei
ollut kovin paljon eroa mutta hengessä sitä oli jo
varhain. Katoliselle kirkolle ovat ominaisia tar-

122
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
kat määritelmät, joita ortodoksinen kirkko puo-
lestaan välttää pyrkien säilyttämään tietyn hen-
kisen joustavuuden. Katolilaisten korostaessa
Kristuksen ristinkuolemaa hänen ylösnousemi-
sensa on keskeinen ortodokseillepa uskon perus-
tana on heidän kirkkonsa opin mukaan rakkaus.
Ortodoksinen kirkko korostaa ikivanhaa kris-
tillistä symboliikkaa ja mystiikkaa. Kirkossa ja
kodin hartaudessa ovat tärkeällä sijalla pyhät
kuvat eli ikonit, joiden kautta "uskovaisen hengen
silmä katselee näkymätöntä maailmaa" (Johannes
Suhola). Kirkon liturgian kielenä oli keskiajalla
kirkkoslaavi, mutta Heikki Kirkinen otaksuu pap-
pien saarnanneen kansan kielellä. Vaikeinta on
tietää, miten keskiajan karjalaiset varsinaisesti
mielsivät kristinuskon. Novgorodin arkkipiispa
Makari väitti 1534 pakanuuden elävän yhä Kar-
jalassa varsinkin syrjäseuduilla ja ruoski sitä sa-
maan tapaan kuin Mikael Agricola katolisesta Tu-
run hiippakunnasta puhuessaan.
Ankara Makari piirtänee kuitenkin liian räikeän
kuvan vanhojen uskomusten säilymisestä Karja-
lassa. Kysymys lienee ollut täälläkin niiden ja kris-
tinuskon sopuisasta sulautumisesta, jota suosi
karjalaisten muinaisuskon luonne sen ollessa
luonnossa piilevän "väen" avaramielistä huomi-
oon ottamista. Tverinkarjalaisten keskuudessa on
meidän päiviimme muistettu pellon, metsän ja
veden "isännät ja emännät", joihin vedottiin loit-
suin ja taioin yhtä viattoman luontevasti kuin ru-
koiltiin Jumalanäitiä ja Vapahtajaa. Tämä Pertti
Virtarannan viimeksi tallettama perinne ei liene
muuttunut paljoakaan niistä kaukaisista ajoista,
jolloin karjalaisten esivanhemmat elivät mahta-
van Laatokan meren ja Ilomantsin päilyvien salo-
järvien rannoilla.
Varmasti tiedetään että luostarilaitos kehittyi
suuresti myöhäiskeskiajan Karjalassa. Valamon
luostari oli 1400-luvulla jo suuri ja rikas ja sillä oli
pieniä alaluostareita eri puolilla Karjalaa. Kone-
vitsan luostarikin voimistui, ja Käkisalmessa oli
1400-luvun lopulla neljä luostaria. Ortodoksiset
munkit saarnasivat innokkaasti rahvaalle ja tuki-
vat siten kirkon työtä Venäjän-Karjalassa. Heillä
katsotaan olleen tuntuva vaikutus siihen, että kar-
jalaisista tuli siellä ainakin 1500-luvun lopulle
mennessä lujia ortodokseja, jotka olivat valmiit
taistelemaan uskonsa puolesta.
Keskiajan runous ja kirjallisuus
Keskiajan Suomessa luotiin hieman alkuperäistä
latinankielistä kirjallisuutta kuten Pyhän Henri-
kin legenda ja hänen kulttiaan varten laadittuja
liturgisia tekstejä. Suomeksi sepitettiin paljonkin
runoutta, mutta se ei ole säilynyt kirjoitettuna
vaan yksinomaan suullisena perinteenä. Suomen-
kielinen runo oli yhä vähin poikkeuksin kalevala-
mittaista, ei tosin muodoltaan aivan samanlaista
kuin rautakaudella. Epiikkaa luotiin yhä jonkin
verran esihistorialliseen malliin käyttämällä uu-
sia, lännestä tai idästä saatuja aiheita, ja lyriikkaa
syntyi paljon varsinkin ortodoksisessa Karjalas-
sa.
Kalevalamittaa osattiin lounaisissa maakunnis-
sakin, kuten näkyy esimerkiksi pilkkarunon kat-
kelmasta, joka koskee Santamalan pitäjän noin
1380 tapahtunutta jakoa Nousiaisten ja vasta pe-
rustetun Lemun pitäjän kesken. Samassa yhtey-
dessä jätettiin Nummen kylän lähellä ollut Santa-
malan kirkko käytöstä. Runon taitava tekijä, luul-
tavasti kansanihminen, pitää muutosta Lemun
"kemppien" eli rälssimiesten syynä:
Lemun kämbit kelda condit
veit kircon, varastit kircon
pääldä Nummen Nousiaisten,
toit Toijosten mäelle;
cusa suutans sulattaman,

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 123
partans meni paistaman
iso Totti Toijolasta,
caas cuormat, kääns härjät.
Molempien kirkkokuntien alueella syntyi kris-
tillisiä legendarunoja, Karjalassa kaunis Luojan
virsi, joka nojautui itäiseen kristilliseen perintee-
seen mutta oli hyvin omintakeinen. Länsi-Suo-
messa sepitettiin Pyhän Henrikin surmavirsija Tapa-
nin virren etevä suomennos. Luojan laivaretki -ru-
non alkuperää on vaikeampi selvittää. Legendain
ohella syntyi yhteiskunnallisia runoja kuten länsi-
suomalainen Viron orja ja isäntä, jossa köyhän
asiaa ajetaan kiihkeästi lähtökohtana Luukkaan
evankeliumin kertomus rikkaasta miehestä ja La-
saruksesta. Kieliasultaan itäsuomalainen on mes-
tarillinen Lintuin keräjät, iskevä satiiri oikeudes-
ta, jossa suurvaras kurki on tuomitsemassa päätä
pois näpistyksestä tavatulta pajulintu paralta.
Balladinluonteisia keskiaikaisia runoja on koko
joukko, selvästi länsisuomalaisia esimerkiksi An-
terus Pyhäjoelta ja ruotsista käännetty Inkerin virsi,
hyvää kalevalamittaa molemmat. Itsenäinen ja
tasokas taideteos on Turussa sommiteltu Annikai-
sen virsi. Karjalassa käännettiin venäjän kielestä
mukaillen monta balladia, esimerkiksi Käkiniemen
neiti. Etenkin Pyhän Henrikin surmavirttä, Viron
orjaa ja isäntää, Pyhäjoen Anteruksen virttä ja
eräitä muitakin on arveltu oppineen miehen teke-
mäksi toisten taas ollessa kansanrunoilijan työtä.
Vaikka vanha runomitta säilyi Länsi-Suomessa
ja sillä luotiin uuttakin runoutta, "kalevalainen"
kansanruno näyttää silti olleen siellä kuihtumassa
jo keskiajalla. Olen todennut, ettei tiedetä varmas-
ti, oliko eeppinen kansanrunous ollut lännessä mil-
loinkaan niin rikasta kuin Karjalassa. Joka tapauk-
sessa karjalaiset säilyttivät sen keskiajan ohi rik-
kaana ja kauniina. Vienan Karjalan etevimmät
runonlaulajasuvut ovat tosin muuttaneet sinne
Kainuusta tai lännempää Pohjanmaalta, mutta ru-
not voivat silti olla itäsuomalaista perinnettä, jota
oli tullut Pohjanmaalle muinaisten karjalaisten tai
1500-luvun savolaisten uudisasukkaiden mukana.
Joskus on arveltu vanhan kansanrunon hävin-
neen Länsi-Suomesta sen vuoksi että katolinen
kirkko paheksui tai suorastaan vainosi sitä, mut-
ta tästä ei ole varsinaisia tietoja. Henkisen ja yh-
teiskunnallisen kulttuurin yleinen muuttuminen
on voinut vaikuttaa saman, varsinkin jos runo-
perinne ei ollut kovin rikas. Ortodoksinen kirk-
ko suhtautui puolestaan vanhaan runoon suvaitse-
vasti. Näin voidaan päätellä muun muassa siitä,
että runot säilyivät erikoisen kauan Vienan Kar-
jalassa, jota on Solovetskin suurluostarin lähei-
syyden takia vaikea pitää kirkollisessa mielessä
syrjäseutuna.
Suomen ruotsalaisen rahvaan säilyttämään ru-
nouteen kuuluu lukuisia keskiaikaisia, alkuaan lin-
noissa ja kartanoissa laulettuja, Ruotsista tuotuja
balladeja. Suomen rälssisäädyn asuessa suureksi
osaksi eteläisillä ruotsalaisseuduilla tämä runous
levisi siellä rahvaan keskuuteen. Pohjanmaalla,
jossa ei ollut herraskartanoita, vanhat balladit ovat
olleet harvinaisia. Merkittävää itsenäistä kehitte-
lyä ei näy Suomessa tapahtuneen, mutta kansa
säilytti uskollisesti näitä runoja kauniine sävelmi-
neen, kunnes niitä ruvettiin kirjoittamaan muis-
tiin.
Tähän keskiaikaiseen runouteen kuuluu taruai-
heisia balladeja, joissa kerrotaan näkistä eli ve-
denhaltijasta, merenneidoista, vuorenkuninkaasta
ja keijuista ja varoitetaan nuoria kevytmielisistä
puheista ja teoista, jotka voivat saattaa ihmisen
vaarallisten haltijoiden valtaan. Suomessa on säi-
lynyt myös monia ruotsinkielisiä legendarunoja
ja koko joukko ritariballadeja, joissa nuorten rak-
kaus saa usein onnettoman lopun.
Jotkut ruotsalaiset laulut käännettiin keskiajal-
la suomeksi kuten Ritvalan helkavirsiin kuuluva
Mataleenan virsi ya, alkuaan englantilainen balladi

124
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
Sven i Rosengärd, jonka suomennos on jylhä Vel-
jensurmaaja-runo. Myös kuuluisa Elinan surma on
osittain mukailtu tanskalaisesta ritariballadista.
Suomalaisessa muodossaan se on etevän ru-
noilijan työtä ja vaikuttaa todelliseen tapahtu-
maan perustuvalta, mutta siinä kuvattu ylhäisen
rouvan polttamalla murhaaminen on kansainvä-
linen vaellustarina eikä siis kuulune Suomen his-
toriaan.
Suomessa oli keskiajalla vain vähän lukutaitoisia
ihmisiä: papit ja kerjäläisveljet, Naantalin luosta-
rin munkit ja nunnat sekä joukko virkamiehiä.
Porvareissa lienee ollut joitakin lukutaitoisia, ai-
nakin pormestarit, rahvaan miehissä tuskin yh-
täkään. Kirjoja oli vain kirkonmiesten käytössä.
Kun kirjapainotaito oli keksitty 1400-luvun kes-
kivaiheilla, kirjat halpenivat ennen pitkää suuresti.
Suomessa on säilynyt paljon kirkollisten kirjojen
katkelmia sen vuoksi, että kruunun voudit repivät
1500-luvulla niistä sivuja ja liimailivat näin saa-
dusta pergamentista ja paperista tilikirjojen kan-
sia. Purkamalla ja tutkimalla niitä on voitu todeta
keskiajan Suomessa käytetyn vähintään kahta-
tuhatta kirjaa.
Erityisesti Suomen kirkkoa varten painettiin
keskiajan lopulla kaksi kirjaa, ensin 1488 Konrad
Bitzin ollessa piispana Missale Aboense, Turun hiip-
pakunnan messukirja. Tämä oli dominikaanien
messukirja hieman täydennettynä, ja se painet-
tiin Lyypekissä asultaan hyvin komeana. Vaati-
mattomampi oli Turun hiippakunnan manuale eli
papiston käsikirja, joka painettiin 1522, Saksassa
sekin. Katolisen ajan lopulla pitäjänkirkoissakin
saattoi jo olla lukuisia kirjoja.
Hengellisen kirjallisuuden ohella Suomeen tuo-
tiin kirkon hyväksymää filosofiaa ja papeille tar-
koitettuja ensyklopedisia tietokirjoja. Kun jokai-
nen kirjoista kiinnostunut osasi latinaa varsin
hyvin, ei juuri tarvittu käännöksiä, vaan uutta kir-
jallisuutta päästiin heti käyttämään. Kauko Piri-
nen huomauttaa kirkollista kulttuuria ajatellen:
"Suomi ei maantieteellisesti syrjäisestä asemas-
taan huolimatta ollut kansainvälisestä kulttuuris-
ta syrjään jäänyttä takamaata. Päinvastoin täällä
tuli jo lähetyskaudelta lähtien tutuksi länsimaisen
kristillisen kulttuurin vanha perinne." Toisaalta
Suomi oli tämän kulttuurin piirissä pelkästään
vastaanottavana osapuolena.
Suomessa toimi muuan uuttera kirjojen kään-
täjä: Naantalin luostariveli Jöns Andersinpoika
Budde eli Raek. Birgittalaiset pyrkivät opetta-
maan naisille jumaluusoppia, mutta koska tytöil-
lä ei ollut pääsyä kouluihin, latinan taidon puute
oli esteenä. Tämän vuoksi Budde käänsi ainakin
1469-91 latinankielistä kirjallisuutta ruotsiksi lä-
hinnä nunnia varten, Raamatustakin naisista ker-
tovat Juuditin, Esterin ja Ruutin kirjat, ja paljon
keskiajan legendaarista kirjallisuutta, osan melko
itsenäisesti mukaillen. Jöns Budden ruotsi osoit-
taa hänen olleen kotoisin Pohjanmaalta, missä
Budde (Bodde) esiintyi talonpoikaisena suku-
nimenä Vöyrillä ja Laihian Potilassa. Molemmat
olivat keskiajalla kaksikielistä seutua.
Suomen keskiaikainen
musiikkielämä
Musiikki oli keskiajan Suomessa etupäässä kan-
sanmusiikkia, eikä siitä ei ole suoranaisia tietoja,
mutta myöhempään aikaan säilyneestä perintees-
tä voidaan tehdä päätelmiä. Laulaen esitettiin iki-
vanhaan kotimaiseen perinteeseen kuuluvaa eep-
pistä ja lyyristä runoutta ja perinteistä laulutapaa
sovellettiin myös moniin uusiin, taustaltaan us-
konnollisiin sävelmiin kuten Ritvalan helkavir-
siin. Kansanlaulua olivat myös itkuvirret, kehto-
laulut ja melodiset karjankutsut, joita huhuile-
malla houkuteltiin lehmiä kotiin metsälaitumelta.

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 125
Soittimista ainakin Itä-Suomessa sekä Keski-ja
Pohjois-Pohjanmaalla tunnettu kantele ja eräät pu-
haltimet olivat perintöä esihistorialliselta ajalta.
Reijitetty pukinsarvi, joka opittiin tuntemaan Suo-
messa puhaltimena viimeistään keskiajalla, on
tuotu lännestä, koskapa sitä ei tunnettu ortodok-
sisessa Karjalassa. Häränsarvesta tehtiin torvia ku-
ten Ruotsissakin. Sekä pukin- että häränsarvella
voi soittaa aika kehittyneitä sävelmiä. Vasta kes-
kiajalla Suomeen tuotiin huilu, joskus luusta teh-
tynä. Timo Leisiön mukaan Pohjanmaalle tuli sil-
loin, ehkä saksalaisten mukana, myös puinen
klarinetti, joka sai täällä nimet kärjennoukkafa bläsor.
Kun siihen yhdistettiin tuohitorvi, syntyi valtava
ääni, jonka paimen tiesi pelottavan karhua ja sut-
ta.
Länsimaisia sävelmiä, joita voitiin käyttää vaik-
kapa piiritanssissa, opettivat leikareiksi ja piipa-
reiksi sanotut kiertävät muusikot ja ilveilijät, jois-
ta on muistoja talonnimissä. Koulupojat lauloivat
teininkulullaan maallisiakin lauluja. Kansanlau-
luihin lienee omaksuttu jo keskiajalla kirkkosä-
vellajeja, joita on säilynyt etenkin Etelä-Pohjan-
maan lauluperinteessä.
Linnoissa ja herraskartanoissa, kaupunkien to-
reilla ja kaduilla, killoissa ja porvarien kodeissa
kuullusta musiikista emme tiedä paljoa, mutta var-
masti soitto ja laulu kuuluivat asiaan arkena ja
varsinkin juhlissa, joissa tarvittiin myös tanssimu-
siikkia. Ruotsinkielisten balladien sävelmät ovat
kauan elänyttä perinnettä keskiajalta, monet ai-
kojen kuluessa muunneltuina. Suomeen muutta-
neet saksalaiset toivat sävelmiä suoraan manner-
maalta, mutta samaa aineistoa tuli myös Ruotsin
kautta.
Manner-Euroopasta juontui keskiajan Suomessa
myös kirkkomusiikki, ennen kaikkea niin sanot-
tu gregoriaaninen kirkkolaulu. Turun tuomiokir-
kossa johti laulua kanttori, joka oli samalla kated-
raalikoulun laulunopettaja, ja pieneen mutta hy-
vin harjoitettuun kuoroon kuului kirkon vakinais-
ta papistoa ja nuoria kuoripappeja. Kouluissa lau-
lettiin muun muassa sittemmin Piae cantiones -
kokoelmaan otettuja lauluja. Usein esitetty väite,
että jotkut niistä olisi sävelletty Suomessa, kaipaa
Fabian Dahlströmin mukaan yksityiskohtaista
tutkimusta.
Pitäjänkirkoissa laulusta vastasi pappi, joskus
lukkarin ja kuoripoikien avustamana, ja Turun
koulun pojista oli apua heidän osallistuessaan tei-
niretkillään messuun. Viipurissa kiitettiin 1485
koulumestari Jacob Bodebeckin "hyvin laulavia
pikkupoikia". Myös luostareissa kaikui gregoriaa-
ninen laulu, ja Suomen historian ensimmäinen
nimetty muusikko onkin dominikaaniveli Tho-
mas, joka muutti 1254 Itä-Götanmaan Skännin-
gestä Turun Pyhän Olavin konventin kanttoriksi.
Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukseen kuu-
luu keskeisenä laulu, jota ei säestetä soittimin. Se
oli keskiajalla yksiäänistä mutta antiikin perinteen
nojalla kehiteltynä kaunista ja juhlallista, eri pyhä-
päivinä vaihtelevasti eri sävellajeissa kulkevaa.
Kuunnellessaan tätä etenkin luostarin kirkossa,
jossa munkit lauloivat todella komeasti, musikaa-
liset karjalaiset pitivät kirkkolaulua "enkelten lau-
lun kaltaisena", kuten vanhassa kronikassa sano-
taan, ja se lisäsi varmaan suuresti heidän kiinty-
mystään idän kirkkoon.
Kansanelämä ja tavat
Läntisen kulttuurin vaikutus lähensi Suomea en-
nen kaikkea Ruotsiin, mutta perimmältään inno-
vaatiot olivat yleensä lähtöisin Manner-Euroopas-
ta. Vaikuttavana esimerkkinä on viimeistään 1400-
luvulla Suomeen kulkeutunut uusi rakennus-
tyyppi luhti: pitkähkö, kaksikerroksinen aitta, jon-

126
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
ka yläkerros työntyy pihalle päin vähän alakertaa
pitemmälle. Luhti (alasaksan lucht) tuli Suomeen
luultavasti Ruotsin kautta mutta se oli peräisin
paljon kauempaa. Luhdin tapaisia rakennuksia
oli antiikin aikana Välimeren maiden kaupungeis-
sa, mistä germaanit omaksuivat ne 700- tai 800-
luvulla, ensin Reinin varrelle, sitten yhä pohjoi-
semmas, ja luhdin nimi on sama sana kuin italian
kielen loggia.
Lounaisissa rannikkomaakunnissa asui valtaosa
Suomen säätyläisistä ja Ruotsista tullutta rahvas-
takin, joten lännestä lainatut uutuudet omaksut-
tiin ensiksi sinne. Niiden vaikutuksesta länsisuo-
malainen talonpoikaiskulttuuri ei eronnut lopul-
ta kovinkaan paljon ruotsalaisesta. Jo 1200-luvun
alkupuolella Länsi-Suomeen oli tuotu muurattu
uuni savujohtoineen, ja tämä alkoi syrjäyttää siellä
sisäänlämpiävää uunia. Savujohdolliselle tuvalle
saatiin nimi ruotsista (stuga). Pääosassa Suomea
väestö asui vielä keskiajan lopulla tuohikattoisissa
savupirteissä, ja puolensa pitivät myös riihi ja
sauna. Arkisena valaistusvälineenä oli mänty-
puusta kiskottu päre, jonka savu mustutti nope-
asti uunituvankin seinät ja katon.
Suomen kieli säilyi paitsi joillakin lounaisen saa-
riston ja Etelä-Pohjanmaan rannikon paikkakun-
nilla, joilla vähälukuiset suomalaiset ruotsalaistui-
vat, mutta muuallakin ruotsi vaikutti kieleen tun-
tuvasti. Länsimurteet omaksuivat ruotsista paljon
lainasanoja, ja tällä kielellä on ollut vaikutusta myös
niiden lauserakenteeseen, jopa lounaismurteen
sanojen painotukseen ja niiden muotoonkin.
Savoon ja Karjalaan läntinen kulttuurivaikutus
eteni hitaammin, ja sinne omaksuttiin viikinki-
ajalta lähtien piirteitä myös venäläisestä kulttuu-
rista. Näin oli ennen kaikkea ortodoksisessa Kar-
jalassa, mutta valtakunnan rajakaan ei estänyt uu-
tuuksien kulkua, kun kauppaa käytiin sen yli. Pii-
rakat ja kukot lienee opittu tuntemaan Karjalas-
sa jo keskiajalla, mutta kalakukko ei ollut ehtinyt
Savoon vielä 1500-luvulla, koskapa savonsukuiset
Vermlannin suomalaiset eivät tunteneet tätä herk-
kua. Juureisruis ja huuhtakasket, tattarin viljely,
kaalin runsas käyttö, rahka ja kiisseli sekä Raja-
Karjalan talonmalli ovat muita esimerkkejä kar-
jalaisen kulttuurin venäläisistä lainoista, jotka ei-
vät tosin liene kaikki vielä keskiajalta.
Rahvaan ruokana olivat leipä ja puuro, haudute-
tut nauriit sekä tuore, kuivattu tai suolattu kala,
mutta liha-ja maitoruokia saatiin pääosassa maata
harvemmin. Mämmi ja talkkuna säilyttivät pe-
rinteisen asemansa joissakin maakunnissa. Jos ta-
lonemäntä joutui sekoittamaan leipään kolman-
neksen pettujauhoa, hän ei valittanut, sillä pettua
ei pidetty vielä hätäravintona. Arkivaatteet olivat
kotoista sarkaa tai lujaa, karkeaa rohdin- tai hamp-
puhurstia, eivätkä pyhävaatteetkaan olleet kovin
hienoja. Miehet olivat parrakkaita, ja tukka oli
heilläkin pitkä. Naistenkin vaatetus oli yksinker-
tainen, mutta monen nuoren neidon kasvot oli-
vat kauniit ja silmät kirkkaat.
Sairauksien uhrina keskiajan ihminen oli täy-
sin avuton, ja tapaturman tai väkivallan aiheutta-
mat vammat vaivasivat usein lopun ikää. Kan-
sanparantajista oli apua joissakin tapauksissa,
mutta raja tuli äkkiä vastaan, ja noidat pystyivät
vain rohkaisemaan potilasta. Kulkutaudit pyyh-
käisivät helposti osan väestöä pois päiviltä, kun
niiden syitä ei tunnettu eikä niitä osattu miten-
kään ehkäistä. Asutuksen harvuus lienee sentään
hillinnyt tautien leviämistä. Lapset synnytettiin
oman tiedon tai kokeneen naapurinemännän
neuvojen ja avun varassa, eivätkä ne aina riittä-
neet pitämään lasta eikä äitiäkään hengissä.
Pikkulasten kuolleisuus oli kehnon hygienian
vuoksi suuri, niin kuin se oli kaikkialla maailmassa
myöhäisiin aikoihin asti, ja lastaan rakastava äiti
epäili pienokaista tuudittaessaan, että hän ei saisi
pitää sitä kovinkaan kauan. Jotkut kauniit ja su-

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 127
rulliset kuvitelmat salaperäisestä maasta, jossa
lapsi saisi suloisen rauhan lyhyen elämänsä jäl-
keen, ovat peräisin viimeistään keskiajalta. Seu-
raava kehtolaulu on tallennettu Peräseinäjoelta,
mutta se on syntynyt etelämpänä:
Tuuti lasta Tuonelahan,
Tuonelas on tupa tehty,
pantu santaa sammaleksi,
hienoa hietaa permannoksi.
Oviseinä on omenapuista,
sivuseinä sirkanluista,
peräseinä peuranluista,
katto pienistä kalan luista.
Suomalaisen keskiajan kansanihmisen mielen-
laadusta ei ole suoranaisia tietoja. Pentti Renvall
korostaa 1500-luvun tuomiokirjojen ja sakkoluet-
telojen nojalla tuon ajan suomalaisten tunne val-
taista suhtautumistapaa, heidän riippuvuuttaan
ympäristön käsityksistä ja heidän taipumustaan
selittää epämieluisat asiat noituuden vaikutuk-
seksi. Tämä on tosin lähes yleispätevä ihmisluon-
non kuvaus, jos puhutaan noituuden sijasta tois-
ten pahuudesta ylimalkaan. Kirjatieto ja esival-
lan kiellot ovat kuitenkin jossain määrin hillinneet
myöhemmän ajan ihmisiä purkamasta tunteitaan
solvauksin ja nyrkiniskuin. Keskiajan suomalai-
siin Renvallin luonnehdinta sopinee hyvin.
Tukholman raastuvanoikeuden vuodesta 1474
säilyneet tuomiokirjat osoittavat väkivaltarikosten
olleen kaupungin väkilukuun katsoen hyvin ylei-
siä; tappojakin tapahtui uskomattoman paljon.
Suomesta ei ole vastaavaa aineistoa, eikä Tukhol-
masta saatuja tietoja voi yleistää muuhun valta-
kuntaan. Ruotsin suurimpaan kaupunkiin muut-
taneet ihmiset olivat maalaisiin verraten juuret-
tomia, ja kaupungin ahtaudessa syntyi helposti
riitoja ja tappeluita. Suomalaisetkin olivat 1500-
luvun tietojen mukaan väkivaltaisia, mutta pa-
hoinpitelyt olivat enimmäkseen lieviä. Niin oli
ehkä keskiajankin loppujaksolla, mutta varhai-
semman ajan oloja ei voi edes arvailla.
Keskiaikaa on joskus kutsuttu pimeäksi aikakau-
deksi, mutta sellaiseen ei ole pätevää syytä. Ta-
vallinen suomalainen ei tosin osannut lukea,
mutta hänellä oli muistissa hyvin paljon asiaa, ei
pelkästään taruja, uskomuksia ja runoja vaan en-
nen kaikkea käytännön elämässä tarpeellista tie-
toa ja taitoa. Niitä ei keskiajalla saatu teknisistä
oppaista eikä keittokirjoista vaan katsomalla van-
hempien ihmisten töitä ja toimia ja kuuntelemal-
la heidän neuvojaan, ja perinteenä saatu oppi oli
sitten säilytettävä muistissa.
Monenlaisia työvälineitä täytyi osata valmistaa
ja käyttää. Raaka-aineista puu, terva jopa rautakin
hankittiin luonnosta, langat kehrättiin värttinällä
pellavasta, hampusta ja villasta, joita oli sitä ennen
muokattu asianmukaisella tavalla, ja monenlai-
sia kankaita kudottiin. Metsänriistaa ja kaloja pyy-
dystettiin tuhlaamatta liiaksi aikaa. Kala ja liha
saatiin säilymään, jyvät korjattiin pellolta, kuivat-
tiin, puitiin ja jauhettiin käsikivin, leipä leivottiin,
olutta pantiin. Taito oli tietenkin vaihtelevaa, mut-
ta enimmistä töistään keskiajan suomalaiset sel-
viytyivät tyydyttävästi.
Keskiajan Suomi Ruotsin
ja Euroopan osana
Eurooppalaisten häikäilemätön työntyminen
1500-luvulta lähtien muiden maanosien kanso-
jen herroiksi aiheutti niille raskaan henkisen
murroksen ja suuria taloudellisia vaikeuksia. Myös
keskiajan Suomessa tapahtui Ruotsin kuninkaan
vallan ja ulkomailta omaksutun kulttuurin aiheut-
tamia muutoksia, joten on syytä kysyä, aiheutti-

128
ESIHISTORIA JA KESKIAIKA
vatko ne täällä pahoja sopeutumisvaikeuksia. Täs-
mällistä vastausta on mahdotonta antaa, mutta
asiaan vaikuttavia tekijöitä voidaan tarkastella.
Ensinnäkin on todettava, että vaikka muutok-
set olivat suuria, ne tapahtuivat Suomessa hitaasti.
Uutuuksien tulo etupäässä Ruotsin, osittain myös
Venäjän kautta kiihtyi viikinkiajalta lähtien, mut-
ta keskiajallakin se oli jokseenkin hidasta. Myös
Ruotsi oli Manner-Euroopasta suuresti eroava,
vanhoillinen maa, jossa ikivanhaa pohjoismaista
perinnettä säilyi paljon keskiajalle saakka. Tämä
vähensi tuntuvasti muutosten Suomessa aiheut-
tamaa rasitusta.
Suomalaisia ei alistettu verisiä sotia käyden, eikä
tänne tuotu yhteiskunnan jyrkkään jakautumi-
seen perustuvaa feodaalista järjestelmää vaan
vaatimaton rälssilaitos, jonka vaikutus oli keski-
ajalla vähäinen. Virolaisten kohtaloon verrattuna
ero oli suuri. Eteläinen veljeskansa lyötiin maa-
han kovissa, pitkällisissä sodissa, ja maahan istu-
tettiin keskieurooppalainen yhteiskunta. Se teki
useimmista virolaisista maaorjia, joilla ei ollut lu-
paa muuttaa herransa maalta, ei oikeutta vastus-
taa hänen tahtoaan juuri missään asiassa eikä
mahdollisuuksia kohoamiseen.
Joskus on väitetty suomalaistenkin menettä-
neen keskiajalla vapautensa ja joutuneen muuka-
laisten valtaan. Osa Suomen johtomiehistä pu-
hui kuitenkin suomea äidinkielenään, joten her-
roja ei voitu samastaa suoraviivaisesti ruotsalai-
siin. Mitä taas vapauteen tulee, ruotsalaiset me-
nettivät itsekin siitä suuren osan, kun järjestys ja
oikeusturva syrjäyttivät esihistoriallisen nyrkki-
vallan. Varsinaista kansallishenkeä keskiajan suo-
malaisilla ei ollut, ja vaikka ruotsalaisia kohtaan
ehkä tunnettiin aluksi epäluuloa ja kaunaa, jota
kaikki vieras helposti herättää, heihin totuttiin
ajan mittaan.
Yhteiskunnan muuttuminen kerrostuneeksi
vaati lounaisissa maakunnissa kyllä tiettyä sopeu-
tumista. Vielä ristiretkiajalla suomalaisten sosiaa-
liset erot johtuivat vain varakkuudesta, ellei oteta
lukuun orjia. Keskiajalla syntyi sen sijaan kaksi
etuoikeutettua säätyä, rälssi ja papisto, joiden jä-
seniä ei nähty koskaan pellolla kuokkimassa tai
kyntämässä. Toisaalta heillä oli tuntuvasti valtaa.
Sitä oli aatelittomilla voudeillakin heidän vaaties-
saan talonpojilta veroa, tosin kuninkaan nimessä.
Jotkut kaupunkilaiset taas olivat varakkaampia
kuin rikkainkaan kauppaa käyvä talonpoika.
Tällaiset yhteiskunnalliset uutuudet loivat Suo-
men sosiaalihistoriassa tärkeän "herran" käsitteen
jo varhain keskiajalla, ja sanakin lainattiin tuon
ajan ruotsista. Sen tunnearvo lienee ollut sama
kunnioituksen, epäluulon ja kateuden sekoitus
kuin myöhemminkin. Painotus riippui suuresti
kunkin papin ja hallintomiehen käytöksestä. Ko-
vakätisistä, pöyhkeistä ja kieroista herroista kan-
sa ei pitänyt, asialliset ja oikeudenmukaiset tun-
nustettiin tarpeellisiksi johtomiehiksi.
Merkityksensä oli silläkin, että rahvaasta siirtyi
koko ajan uutta ainesta porvaristoon, papistoon
ja rälssiin, koska nämä säädyt eivät olleet sulkeu-
tuneita. Ennen kaikkea on todettava, että noin
94 % Suomen talonpojista omisti katolisen ajan
päättyessä maansa itse, kun taas rälssimiehillä oli
vain 3 % maatiloista ja saman verran kirkon ja
kruunun hallussa. Tuskinpa Euroopassa oli kes-
kiajalla toista maata, jossa talonpoikainen maan-
omistus olisi säilynyt näin hyvin. Varsinkin tä-
män takia on syytä päätellä, että yhteiskunnalli-
set muutokset eivät olleet järkyttäneet suomalai-
sia kovin pahoin.
Merkittävä uutuus oli koko maata tarkoittavan
Suomen käsitteen synty. Ristiretkiajalla tunnet-
tiin vain maakuntia, mutta jo 1200-luvulla Suo-
mi alkoi hahmottua kokonaisuudeksi, jonka ni-
menä oli Österland, 'Itämaa'. Vuonna 1405 esiin-
tyy asiakirjassa ensi kerran nimi Finland tarkoit-

Suomi roomalaiskatolisen Euroopan rajamaana 129
taen selvästi Ruotsin valtakunnan laajaa itäosaa
kokonaisuudessaan. Tämä yleistyi vähitellen, ja
1440-luvulta lähtien maamme oli virallisissa yh-
teyksissäkin Finland eli Suomi. Keskiajan lopul-
la Österland-nimi oli harvinainen. Keskeisessä
asemassa ollut maakunta oli siis joutunut luovut-
tamaan nimensä koko Suomelle. Varsinais-Suo-
mea sanottiin sittemmin etupäässä Turun lääniksi,
ja vasta 1600-luvulla alettiin joskus puhua "varsi-
naisesta" Suomesta.
Suomen nimen syntyminen edellytti, että maa
hahmotettiin tietyksi kokonaisuudeksi. Keskiajan
Suomi oli suurin piirtein sama kuin Turun hiip-
pakunta, jonka alue vakiintui 1340-luvulle men-
nessä. Tornionjoen laakso kuului Upsalan arkki-
hiippakuntaan, ja se luettiin Haminan rauhaan
(1809) saakka varsinaiseen Ruotsiin kuten myös
Enontekiö ja Utsjoki. Kemin Lappi sekä Kuusa-
mo ja Inari kuuluivat kirkollisesti Suomeen mut-
ta hallinnollisesti Ruotsiin. Hiippakuntajaon ohel-
la tietoisuus Suomen erikoisasemasta perustui sii-
hen, että Pohjanlahti ja Ahvenanmeri erottivat pää-
osan maata varsinkin talvella jyrkästi Ruotsista.
Ruotsin valtakuntaan tiesi jokainen vähänkin va-
listunut suomalainen kuuluvansa, mutta selvä tie-
to Suomesta erityisenä kotimaana lienee rajoittu-
nut etupäässä oppineeseen papistoon ja valtiolli-
seen toimintaan osallistuneisiin rälssimiehiin.
Tavallinen rahvaan mies ei liene tiedostanut vie-
lä keskiajan lopullakaan Suomea kotimaakseen
vaan oli selvillä enintään omasta maakunnastaan.
Poikkeuksena oli jokunen tärkeissä tehtävissä toi-
minut, esimerkiksi kuninkaanvaalin valtuuskun-
taan kuulunut talonpoika.
Keski-Euroopassa teologiaa ja filosofiaa tutki-
va suomalainen merkitsi yliopiston nimikirjaan
kansallisuutensa latinaksi Fenno, 'suomalainen',
rälssimiehen poika itsetietoisesti Fenno nobilis, 'ja-
losukuinen suomalainen'. Kansamme ei siis jää-
nyt täysin vieraaksi mannermaan oppineille, vaik-
ka heillä oli usein hyvin hämärä käsitys siitä, mistä
"fennot" olivat oikeastaan kotoisin. Suomeen pa-
lattuaan Pariisin tai Leipzigin maisteri toimi pait-
si katolisen kirkon myös kotimaansa hyväksi.
Erkki Lehtinen korostaa Pyhän Henrikin kultin
kansallista merkitystä; oli tärkeää että Suomella
eli Turun hiippakunnalla oli oma pyhimys. Piis-
pa Maunu Särkilahtea on sanottu kosmopoliitti-
seksi kirkkoruhtinaaksi, mutta Suomi oli hänelle
patria, 'isänmaa'. Oppineet suomalaiset olivat
uskollisia Ruotsin valtakunnalle, mutta Suomi oli
heille elävä maantieteellinen ja kansallinen ko-
konaisuus.
Maamme tärkeäksi erikoispiirteeksi tajuttiin
keskiajalla suomen kieli. Sehän oli useimpien
maakuntien pääkielenä, ja sen merkitystä koros-
ti keskeisessä asemassa olevan Varsinais-Suomen
mannermaan suomenkielisyys. Ruotsikaan ei ol-
lut vielä kehittynyt kulttuurikieli, ja sillä julkaistu
kirjallisuus oli niukkaa ja vaatimatonta. Ei siis ol-
lut syytä pitää erityisesti suomea pelkkänä rah-
vaan kielenä kuten joskus myöhemmin. Lait ja
viralliset asiakirjat kirjoitettiin ruotsiksi, mutta
käytännön hallinto- ja oikeusasioissa tarvittiin
meidän maassamme myös suomea, ja tällä kielellä
oli siis tärkeä sija julkisessa elämässä.

133
Kustaa Vaasa
vahvistaa valtakuntaa
Tanskalaisten karkottaja
valitaan kuninkaaksi
Kun tieto Tukholman verilöylystä levisi vuoden
1520 lopulla, se herätti kaikkialla Ruotsissa vihaa
tanskalaisia kohtaan. Smoolannin rahvas aloitti
joulukuussa kansannousunpa tammikuussa 1521
tarttuivat aseisiin Taalainmaan aktiiviset ja sotaan
tottuneet talonpojat, joille Tanskan vastustaminen
oli jo perinne. Johtajakseen taalalaiset saivat nuo-
ren uplantilaisen ylimyksen Kustaa Eerikinpoika
Vaasan (1496-1560), jonka isä ja muita sukulaisia
oli mestattu Tukholmassa. Sarkatakkisten saavu-
tettua menestystä kansannousuun yhtyi myös yli-
myksiä, ja elokuussa 1521 Vadstenassa pidetyssä
kansallisessa kokouksessa Kustaa Vaasa valittiin
valtionhoitajaksi. Ennen vuoden loppua koko
varsinainen Ruotsi oli kapinallisten käsissä paitsi
Tukholmaa ja paria muuta linnoitettua kaupun-
kia.
Suomen asema oli vielä epäselvä Kristian II:n
miesten otettua syksyllä 1520 Etelä-Suomen lin-
nat haltuunsa. Kustaa Vaasa ehti kiinnittää huo-
miota Suomeen vasta syksyllä 1521, jolloin hän
lähetti tänne pienen sotajoukon karkottamaan
tanskalaisia. Kustaan miehet ryhtyivät piirittä-
mään Turun ja Raaseporin linnoja, ja Turun piis-
pana vuodesta 1510 toiminut Arvid Klaunpoika
Kurki, Pariisin yliopiston maisteri, asettui tuke-
maan valtionhoitajaa. Linnat pitivät kuitenkin
puolensa, ja tanskalaiset koettivat pelottaa vas-
tustajiaan mestauttamalla alkuvuodesta 1522 Tu-
russa useita Kustaa Vaasan kannattajiksi epäiltyjä
aatelisia kuten Viipurin entisen linnanpäällikön
Tönne Erikinpoika Tottin.
Keväällä 1522 Turkuun purjehti Kristian II:n
amiraali Sören Norby, jolle kuningas oli läänittä-
nyt pääosan Suomea. Norbyn miehet ryöstivät
Turun, mutta rahvasta kuningas oli käskenyt koh-
della ystävällisesti, ja vaikka tätä ei aina noudatet-
tu, Suomessa ei syntynyt kansannousua tanskalai-
sia vastaan. Valtionhoitajan sotaväki vetäytyi Ruot-
siin, ja vain pieni joukko suomalaisia kävi Turun
saaristossa sissisotaa tanskalaisia vastaan päällik-
könään Grabbaekan herra Nils Mänsinpoika
Grabbe.
Piispa Arvid Kurki, jonka Kustaa Vaasa oli va-
lituttanut Upsalan arkkipiispaksi, pakeni tanska-
laisia Pohjanmaalle ja lähti heinäkuussa 1522 lai-
valla Ruotsiin mutta hukkui seurueineen haaksi-
rikossa Öregrundin edustalla. Syyskesällä 1523
Kustaa Vaasa lähetti vihdoin Suomeen vahvan
sotajoukon, jonka päällikkönä oli Kuitian herra Erik
Joakiminpoika Fleming. Norbyn ollessa muualla
tanskalaisten vastarinta jäi heikoksi ja linna toi-
sensa jälkeen joutui Kustaan miesten haltuun,
Kirkon poliittista mahtia pelätessään Kustaa Vaasa vieroksui myös Kuusiston linnaa, joka olikin ollut todellinen kirkkoruhtinaan
tukikohta. Niinpä "paha kuningas Kustaa Vaasa särki Kuusiston linnan". Siten pieni Turun poika kuvasi linnan surullista loppua,
josta kuningas antoi käskyn 1528.

134
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
viimeisinä lokakuussa Viipuri ja Olavinlinna, jot-
ka antautuivat Ivar Joakiminpoika Flemingille.
Ruotsissa oli todettu Tukholma vaikeaksi valloit-
taa Sören Norbyn laivaston huoltaessa linnoite-
tun kaupungin puolustajia. Tässä hankalassa tilan-
teessa Kustaa Vaasa sai avukseen Lyypekin mah-
tavan kauppakaupungin, joka oli ryhtynyt kesällä
1522 sotaan Kristian II:ta vastaan. Kustaa joutui
tosin ostamaan avun kovalla hinnalla: Lyypekki
sai Ruotsissa käymänsä kaupan vapaaksi tullista
ja ruotsalaisia kauppalaivoja kiellettiin purjehti-
masta Itämerta kauemmas. Ruotsi joutui täten
kaupallisesti Lyypekin siirtomaan asemaan, mutta
vastineeksi saadut lainat ja muu taloudellinen ja
sotilaallinen apu tehosivat. Tukholma ja muut
tanskalaisten käsissä olleet linnat antautuivat ke-
sällä 1523 Kustaa Vaasalle.
Jo tätä ennen oli kesäkuun 6. päivänä 1523 pidetty
Strängnäsissä valtakunnankokous, jossa kaikki-
en säätyjen edustajat olivat valinneet 27-vuotiaan
Kustaa Vaasan kuninkaaksi. Hän oli noudattanut
siihen asti sukulaisensa Sten Sture vanhemman
luomaa perinnettä esiintyen kansallisena, talon-
poikiin nojautuvana vapaussankarina, mutta nyt
hän uskaltautui ottamaan kuninkaan arvon. Tätä
askelta helpotti, että Kristian II oli karkotettu
Tanskastakin, jossa oli valittu kuninkaaksi hänen
setänsä Holsteinin herttua Fredrik, kuninkaana
Fredrik I. Tanskalaiset tähtäsivät yhä Kalmarin
unionin palauttamiseen, mutta Kustaa Vaasan ku-
ninkuus osoitti ruotsalaisten päättäneen lopulli-
sesti erota unionista.
Ylimystökin myöntyi kuninkaanvaaliin, eikä
vastarinta olisi onnistunutkaan aseissa olevien ta-
lonpoikien kannattaessa Kustaa Eerikinpoikaa.
Ero unionista oli väistämätönpä Kustaa oli selväs-
ti paras mies johtamaan sodan Tanskaa vastaan
loppuun saakka. Mannermaan ruhtinaiden val-
lanhimosta oli myös riittävästi kokemusta, kun
taas nuoren ruotsalaisen kuninkaan voitiin toivoa
tyytyvän maanlain mukaiseen asemaansa. Tässä
herrat laskivat väärin. Kustaa Vaasa halusi vahvis-
taa kuninkaan valtaa, ja kun hän oli älykäs ja ovela
mies, varovainen mutta tarpeen vaatiessa häi-
käilemätön, hänen käsiään oli vaikea sitoa. Ruot-
sissa oli totuttu unionin aikana eräänlaiseen anar-
kiaan, mutta nyt selvisi pian, että maassa oli luja
hallitus.
Kustaa Vaasan kuninkuuden alkuvuosina Ruot-
sin asema ei ollut kehuttava. Sota Tanskaa vastaan
päättyi 1524, mutta maiden välinen jännitys jatkui
pitkään. Ruotsi oli korviaan myöten velassa Lyy-
pekille, ja kaupungin saamat kaupalliset etuoikeu-
det olivat sietämättömät. Kustaa Vaasa maksoi
kuitenkin vähitellen suuren osan valtionvelasta.
Lyypekki sekaantui sittemmin Tanskan sisäisiin
levottomuuksiin ja aloitti vihdoin 1534 uuden
sodan tätä maata vastaan eräiden toisten hansa-
kaupunkien tukemana. Ruotsin mentyä Tanskan
puolelle sota päättyi 1535 Lyypekin tappioon.
Tässä lyypekkiläisten ylipäällikön, Oldenburgin
kreivin Kristoferin mukaan "kreivisodaksi" kutsu-
tussa sodassa oli mukana suomalaisiakin, tiettä-
västi ensi kerran ulkomailla taistelemassa Venäjää
lukuun ottamatta. Pieni selkkaus syntyi Suomes-
sakin. Viipurin linnaläänin haltijana oli ollut Kus-
taa Vaasan sisaren puoliso, saksalainen Hoyan
kreivi Johann, mutta epäillessään lankoaan juo-
nittelusta vihollisen kanssa kuningas lähetti 1534
Erik Flemingin johtaman sotajoukon Viipuria ja
Olavinlinnaa vastaan. Kreivin paettua hänen
miehensä antautuivat pian.
Lyypekki kärsi kreivisodasta siksi pahoin, että
kaupungin johto suostui neuvottelemaan Ruot-
sin kaupan rajoitusten purkamisesta. Sopimus
syntyi 1537: lyypekkiläisten tullivapautta Ruotsis-
sa kavennettiin tuntuvasti ja Ruotsin ulkomaan-
kauppa vapautui täysin. Kustaa Vaasa oli täten

Kustaa Vaasa
135
saanut ulkomaiset suhteensa tyydyttävään kun-
toon, kun välit Tanskan kanssa olivat rauhanomai-
set ja Lyypekki oli pantu järjestykseen. Kustaa
tosin epäili Tanskaa koko ikänsä. Venäjän-suhteita
varjosti vanha kysymys Pähkinäsaaren rauhan ra-
jasta, jonka käymistä venäläiset ajoittain vaativat,
mutta tätä kiusallista selvittelyä saatiin yhä vain
lykätyksi.
Kruunun taloutta
vahvistetaan kirkon reformaatiolla
Kustaa Vaasan suuri ongelma, Lyypekin saatava
Ruotsilta, sai hänet iskemään jo valtionhoitajana
silmänsä kirkon suureen omaisuuteen. Keskiajan
kuluessa rikkaat ja hurskaat ihmiset olivat lahjoit-
taneet kirkolle maatilan toisensa jälkeen, ja vä-
hemmän hurskaat olivat joutuneet antamaan nii-
tä syntiensä sovittamiseksi. Varsinaisessa Ruotsis-
sa kirkko omisti 1521 viidennen osan maatiloista,
Suomessa sen sijaan vain kolmisen prosenttia kai-
kista, koska täällä oli ollut harvoja rikkaita lah-
joittajia. Osa kirkon saamasta omaisuudesta oli
sijoitettu hopeaisiin, jopa kullattuihin messuastioi-
hin ja muuhun kalliiseen kalustoon piispansau-
voja ja komeita kasukoita myöten. Suomen kir-
koissa kaikki oli tosin verraten vaatimatonta.
Pyrkiessään kirkon maatilojen ja rahakirstujen
herraksi Kustaa Eerikinpojan täytyi ottaa huo-
mioon piispojen ja papiston sekä muunkin kan-
san vastarinta ja lisäksi paavin ja katolisen kirkon
eurooppalainen mahti. Tässä vaikeassa tilantees-
sa hän kiinnitti alusta pitäen toiveita saksalainen
augustinolaismunkin, professori Martin Lutherin
1517 aloittamaan reformaatioon ('entiselleen pa-
lauttaminen') eli uskonpuhdistukseen. Koska vii-
meksi mainittu sana on propagandistisesti värit-
tynyt, olen modernin kirkkohistorian tapaan luo-
punut sen käytöstä.
"Uskonpuhdistus" ilmaisee toisaalta erittäin hy-
vin Lutherin tarkoituksen. Hän hylkäsi paavin
erehtymättömyydenja pappisvallan, piti Raamat-
tua ainoana hengellisenä auktoriteettina ja opetti
sielun pelastuvan yksin armosta Kristuksen sovi-
tustyön perusteella. Tästä seurasi ettei syntinen
voinut pelastaa sieluaan tai saada helpotusta an-
saitsemaansa rangaistukseen kirkolle annetuin
lahjoin, ja kirkko näytti siis hankkineen omaisuu-
tensa suureksi osaksi väärin perustein. Moni muu-
kin valtiomies kuin Kustaa Vaasa huomasi tämän
hyväksi ajatukseksi.
Martin Luther sai pian kannatusta Saksassa, ja
jotkut hänen ruotsalaiset oppilaansa toivat refor-
maation aatteet kotimaahansa jo 1520-luvun alku-
vuosina. Koska Lutherin pääaatteita oli, että kris-
tityn tuli saada lukeajumalan sanaa omalla kielel-
lään, maisteri Olaus Petri käänsi apulaisineen Uu-
den testamentin ruotsiksi ja se julkaistiin 1526.
Koko Raamatun ruotsinnos valmistui 1541. Kus-
taa Vaasa halusi, että reformaatio etenisi varovasti,
eikä halunnut varsinaisesti selkkausta paavinis-
tuimen kanssa, mihin Luther oli ajautunut jo
1519-20. Paavi Hadrianus VI:n jyrkät vaatimuk-
set, joihin sisältyi muun muassa Gustav Tr ollen
palauttaminen Ruotsin arkkipiispaksi, johtivat
kuitenkin siihen, että kuningas katkaisi 1524 suh-
teensa Roomaan ja julistautui Ruotsin kirkon
päämieheksi.
Kustaa Vaasa oli vaatinut vuodesta 1522 lähtien
kirkkoa osallistumaan Tanskan sodan kustannuk-
siin ja takavarikoinut siltä paljon kalleuksia. Nyt
hän sai entistä paremmat valtuudet verottaa kirk-
koa, ja Ruotsin luterilaisten johtomiehet joutuivat
mukautumaan siihen. Heillä ja heidän opillaan
ei ollut katolista kirkkoa vastaan muuta turvaa
kuin Ruotsin kruunu, joten uudistajien oli pakko
liittoutua kuninkaan kanssa. Kustaa Vaasan me-
nettely näytti tosin hyvästä luterilaisestakin iske-
vän kirkollisen elämän juuriin saakka. "Usko on

136
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
sammunut ja rakkaus kuollut", arvioi Ruotsin re-
formaation johtaja Olaus Petri kirkon omaisuu-
den häikäilemätöntä valtiollistamista.
Kruunun ja kirkon suhteiden järjestämiseksi
kuningas kutsui 1527 Västeräsiin valtiopäivät. En-
simmäinen sääty kokous, josta käytettiin tätä ni-
mitystä, oli pidetty samassa kaupungissa jo 1525.
Vuoden 1527 päätökset mursivat Ruotsin kirkon
poliittisen ja taloudellisen vallan. Piispojen linnat
otettiin kruunun haltuun, samoin suurin osa kir-
kon tulonlähteistä. Reformaation hengellisestä
puolesta päätettiin, että Jumalan sanaa oli saar-
nattava "puhtaasti", mutta Kustaa Vaasa ei halun-
nut vieläkään ryhtyä jyrkkiin toimiin katolista us-
koa vastaan. Sen sijaan hän hahmotteli uuden kirk-
kohallinnon, joka teki hänestä muodollisestikin
kirkon päämiehen. Hengellisessä työssään kirk-
ko pysyi kuitenkin varsin itsenäisenä.
Suomen tiettävästi ensimmäinen luterilainen pap-
pi oli maisteri Pietari Särkilahti, äitinsä puolelta
piispa Maunu Särkilahden sukulainen. Hän palasi
vuoden 1524 tienoilla Turkuun opiskeltuaan Lou-
vainissa suuren humanistin Erasmus Rotterdami-
laisen oppilaana sekä Rostockin yliopistossa, jossa
hän lienee tutustunut Lutherin oppiin. Särkilahti
kuoli 1529, mutta toisia suomalaisia lähti Pohjois-
Saksan luterilaisiin yliopistoihin. Reformaation
kannatus levisi maahamme muutenkin Ruotsista
ja myös Saksasta, koska Suomen saksalaisilla oli
yhteyksiä Pohjois-Saksan porvaristoon, joka oli
paljolti Lutherin kannalla.
Turun piispaksi valittiin 1528 kuninkaan tah-
dosta korkea-arvoinen dominikaaniveli Martti
Skytte, joka kuului suomalaiseen rälssisukuun ja
oli kotoisin Hauholta. Skytte säilytti katolisen us-
konsa mutta ei vastustanut maltillista reformaa-
tiota. Merkittävä askel tähän suuntaan oli kansan-
kielisen messun käyttöön ottaminen 1530-luvun
loppuvuosina. Moni pappi liittyi piankin refor-
maatioon kuten Turun dominikaanikonventin
priori Mikael Mikaelinpoika Karppelainen, joka
erosi virastaan, solmi avioliiton ja toimi vuodesta
1529 kotipitäjänsä Taivassalon luterilaisena kirkko-
herrana. Hänen isänsä oli omaksunut Karppelais-
ten rälssisukuun kuuluneen äitinsä nimen, joka kir-
joitettiin myöhemmin Karpelain ja sitten Carpelan.
Västeräsin valtiopäivien jälkeen Kustaa Vaasa kä-
vi toden teolla käsiksi kirkon omaisuuteen. Kir-
kon ja luostarien maatilat riistettiin pappiloita lu-
kuun ottamatta, samoin pääosa arvoesineistä ja
paljon kirkonkelloja. Suomessakin kuninkaan
miehet tekivät selvää jälkeä, vaikka saalis ei ollut
kovin runsas. Kustaa käski 1528 hajottaa Kuusis-
ton jo vähän rappeutuneen piispanlinnan peläten,
että siitä voisi tulla katolilaisten vastarinnan tuki-
kohta. Kun Turun Pyhän Olavin konventti oli
1537 palanut, se jätettiin raunioksi ja viimeiset do-
minikaanit sijoitettiin papinvirkoihin. Muut ker-
jäläisveljien konventit Viipurissa, Raumalla ja Kö-
karissa suljettiin. Naantalin luostarin runsas maa-
omaisuus siirtyi kruunulle, mutta luostari vietti
varjoelämää 1580-luvun alkuun saakka vanhojen
nunnien kuollessa yksi toisensa jälkeen.
Kansan oli vaikea käsittää kirkkojen "ryöstöä"
ja luopumista katolisista tavoista. Jumalanpalve-
lus muuttui karummaksi, ja uuden opin parem-
muus oli rahvaalle pitkän aikaa arvoitus, kun pa-
pitkin tuntuivat olevan vielä kahden vaiheilla.
Suomen katolisessa kirkossa ei myöskään tiede-
tä olleen sanottavia epäkohtia. Se ei ollut ärsyttä-
nyt rikkaudellaan, piispat olivat olleet kutakuin-
kin rauhallisia hengenmiehiä, ja papisto oli hoita-
nut tehtävänsä vähintään tyydyttävästi. Kun ju-
malanpalvelusta ja hengellistä opetusta uudistet-
tiin Suomessa aika hitaasti, kansa pysyi kuitenkin
rauhallisena ja sopeutui vähitellen muutoksiin.
Ruotsissa sen sijaan syntyi vastarintaa. Siellä
kirkon aarteiden riisto oli näkyvämpää ja kansa

Kustaa Vaasa vahvistaa valtakuntaa
137
oli tottunut Kalmarin unionin aikana vastusta-
maan esivaltaa jopa asein. Västeräsin valtiopäivil-
lä 1527 talonpojat olivat anoneet, että "vanhat hy-
vät kristilliset tavat" säilytettäisiin, eikä jumalan-
palvelusta uudistettu Ruotsissakaan kovin kiirees-
ti, mutta silti moni pahastui muutoksista. Kansan-
nousut johtuivat kuitenkin vain osaksi reformaa-
tiosta ja kirkon omaisuuden riistämisestä. Niiden
taustana olivat myös Ruotsin ulkomaankaupan
vaikeutuminen ja veronkorotukset, joiden vuoksi
rahvaan toimeentulo heikentyi.
Kapinointia ilmeni 1524-31 useissa Ruotsin
maakunnissa, Taalainmaalla jopa kolmesti. Rah-
vas moitti Kustaa Vaasaa taloudellisista vaikeuk-
sistaan sekä "luterilaisen harhaopin" suosimises-
ta ja kirkonkellojen ryöstämisestä. Erikoisesti Län-
si-Götanmaan kapinassa, jota johtivat aateliset,
oli tunnuksena katolisuuden puolustus. Varsinai-
siin taisteluihin kapinat eivät johtaneet, vaan ku-
ningas taltutti ne lähettämällä paikalle niin pal-
jon sotaväkeä että rahvas alistui. Taalainmaan vii-
meisen kapinan lannistettuaan hän mestautti kak-
si arvovaltaista talonpoikaa, jotka olivat auttaneet
häntä Tanskaa vastaan noustaessa, ja päitä putoili
muuallakin.
Muun maaseudun rauhoituttua Smoolannissa
arvosteltiin yhä Kustaan talous- ja kirkkopolitiik-
kaa. Kreivisodan rasitukset johtivat 1535-37 siellä
levottomuuksiin, ja 1542 köyhä talonpoika Nils
Dacke ryhtyi johtamaan kapinaliikettä, johon yh-
tyi suuri osa maakunnan rahvaasta. Kuningasta
moitittiin kauppayhteyksien huonontumisesta,
kovasta verotuksesta, hallintomiesten turhasta se-
kaantumisesta rahvaan elämään, kirkkojen ryös-
tämisestä ja jumalanpalveluksen arkisuudesta.
Dacke hallitsi jonkin aikaa Smoolantia ja kävi neu-
votteluja Kustaa Vaasan ulkomaisten vihollisten
kanssa, mutta 1543 kuninkaan joukot miehittivät
maakunnan ja kapinanjohtaja kaatui. Viimeistään
tämän jälkeen ruotsalaiset tajusivat, että valtaistui-
mella ei istunut talonpoikien tekemä kuningas
vaan itsetietoinen ja karski, kylmää pelkoa he-
rättävä hallitsija.
Kustaa lujittaa valtaansa
ja kehittää hallintoa
Nojauduttuaan Tanskaa vastaan taistellessaan etu-
päässä talonpoikien keihäisiin Kustaa Vaasa tur-
vautui kapinoita kukistaessaan paljolti aatelin ase-
miehiin, ja hänellä oli tukea erityisesti omista
sukulaisistaan. Kustaan ensimmäinen puoliso oli
Sachsen-Lauenburgin herttuan tytär Katariina,
mutta hänen kuoltuaan tuli kuningattareksi 1536
valtaneuvoksen tytär Margareeta Eerikintytär
(Leijonhufvud) ja Kustaan jäätyä jälleen leskeksi
1552 nuori Katariina Kustaantytär (Stenbock),
jonka isä oli myös valtaneuvos. Kuningas antoi
ruotsalaisten rouviensa sukulaisille laajoja lääni-
tyksiä sitoakseen heidät liittolaisikseen.
Kustaata ei miellyttänyt maanlain periaate, jon-
ka mukaan kuningas valittiin. Turvatakseen oman
sukunsa aseman hän kutsui 1540 Ruotsin aatelin
ja piispat Örebrohun sekä kehotti heitä hyväksy-
mään säädöksen, jonka mukaan Ruotsin kruunu
kuului Jumalan armosta hänelle ja hänen mies-
puolisille jälkeläisilleen. Päätös, joka oli melkoi-
nen askel yksinvaltaa kohti, vahvistettiin 1544
Västeräsin valtiopäivillä. Valtaneuvostoa kunin-
gas piti vain neuvonantajakuntana, josta piispat
oli jätetty pois jo 1527. Valtiopäivillä taas ei ollut
maanlaissa määriteltyä asemaa, ja Kustaa Vaasa
käytti niitä politiikkansa tukemiseen ja propagoin-
nin. Niiden pohjaa laajennettiin 1544 kutsumal-
la pappissäätyyn prelaattien ohella seurakunta-
pappeja.
Kustaa Vaasa ymmärsi että valtakunta tarvitsi en-
tistä kehittyneemmän hallinnon. Hän kutsui

138
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
1530-luvulla maahan saksalaisia asiantuntijoita,
jotka loivat eräitä keskushallinnon elimiä, ja pyr-
ki järjestämään myös paikallishallinnon uudenai-
kaisemmaksi. Tavoitteena oli ammattitaitoinen
virkamieskunta hallinnon joka tasolle, mutta sitä
ei sentään saatu luoduksi yhden miespolven aika-
na. Tukholmasta virastoineen tuli Kustaa Vaasan
aikana valtakunnan selvä pääkaupunki, jollaista
Ruotsilla ei ollut vielä keskiajalla ollut.
Koettuaan heti hallituksensa alussa valtionta-
louden äärimmäisen ahdingon Kustaa Vaasa, jolla
oli tarkka silmä talousasioihin, ryhtyi voimatoi-
miin asian korjaamiseksi. Kirkon omaisuuden ja
tulojen valtiollistaminen auttoi suuresti, joskin ku-
ningas pisti niistä suuren osan omiin taskuihinsa.
Varsinaisena varkautena tätä ei voitane pitää, kos-
ka kuningas piti koko valtakuntaa ikään kuin oma-
na maatilanaan eikä välittänyt paljon siitä, mikä
kuului valtiolle, mikä sen suurivaltaiselle päämie-
helle. Kustaa-kuninkaan liikemiesmäistä suhtau-
tumista asioihin Paavo Haavikko kuvaa osuvan
humoristisesti näytelmässään Agricola ja kettu.
Talonpoikien verotusta täsmennettiin, ja Poh-
janmaallakin määrättiin taloille varallisuudesta
riippuva yksilöllinen vero. Keskiajan lopullakin
vero oli määrätty siellä pitäjälle yhteisesti, ja talon-
pojat olivat sopineet keskenään sen maksamises-
ta. Muuallakin Suomessa talonpoikaiset neljännes-
miehet olivat huolehtineet verojen keräämisestä,
ja näin tehtiin 1500-luvullakin nimismiehen val-
voessa veronkantoa.
Verotuksessa tarvittavat tiedot kirjattiin 1540-
luvulta lähtien vuosittain kihlakunnan voudin te-
kemään luetteloon eli maakirjaan. Voutien veron-
kantoa kuningas valvoi tarkasti, jotteivät he pääsi-
si tekemään vääryyttä talonpojille tai kähveltä-
mään kruunun varoja. Kaikessa kruunun varojen
käytössä kuningas teroitti säästäväisyyttä. Hänen
kansliastaan lähteneissä kirjeissä näkyy virkamies-
ten karhea ja suorasukainen kielenkäyttö, mutta
Kustaa Vaasan sanellessa kirjeen tyyli oli saman-
lainen.
Kustaa Vaasa myös korotti veroja hyvin tuntu-
vasti. Suomesta kannettujen verojen tuotto kohosi
1530-42 kaksinkertaiseksi, joillakin aiemmin lie-
västi verotetuilla seuduilla paljon enemmänkin.
Tämä alkoi jo tuntua maamiehen taloudessa, ja
Suomessakin syntyi paikoin kapinahenkeä. Se
purkautui selvimmin Karjalassa, missä Lappeen
pitäjän ja Taipaleen, myöhemmän Taipalsaaren
kappelin talonpojat valittivat 1551 liian usein pi-
detyistä käräjistä. Rahvaan tuli näet maksaa nii-
den yhteydessä erityistä veroa kruunulle ja lisäksi
kestitä virkamiehiä, mikä tuntui rasittavalta, mutta
valituksen taustana oli verojen korottaminen
yleensäkin.
Saatuaan karjalaisten anomuksen Kustaa Vaasa
torjui sen jyrkästi ja vaati talonpoikia alistumaan
hänen päätöksiinsä. Asiaa selvittämään hän mää-
räsi Etelä-Suomen laamannin, Kankaisten herran
Henrik Klaunpojan (Horn), ja Savonlinnan pääl-
likön Kustaa Fincken. Lappeen kevätkäräjillä
1553 he lukivat kuninkaan kirjeen, jolloin vasta-
rinnan johtajat talollinen Maunu Nyrhi ja lauta-
mies Inki Multiainen väittivät kuninkaan luvan-
neen Tukholmassa vähentää käräjiä. Ajatuksena
oli että selvitysmiehet olivat käsittäneet kuninkaan
kirjeen väärin tai valehtelivat.
Kun käräjillä syntyi mellakka, Kankaisten herra
ja Fincke pakottivat lautakunnan tuomitsemaan
Nyrhin ja Multiaisen kuolemaan, ja käräjäväen
yritettyä vapauttaa heidät tuomio pantiin heti täy-
täntöön. Rahvas ei voinut mitään Fincken Savon-
linnasta tuomille nihdeille. Selvitysmiesten ko-
vuuden taustana oli kapinaliikkeen laajentumi-
sen pelko, sillä Lappeen käräjiä seuraamaan oli
tullut miehiä Savosta ja Hämeestä asti. Herrojen
säälimättömyys teki lopun vastarinnasta, mutta
arvaa sen, mitä Karjalassa ajateltiin esivallasta.
Henrik Klaunpojalla saattoi olla kuninkaan oh-

Kustaa Vaasa vahvistaa valtakuntaa 139
jeet kapinan varalta, sillä hän toimi samassa hen-
gessä kuin Kustaa Vaasa Ruotsin kapinoitsijoita
vastaan. Kuningas hyväksyikin tavan, jolla Kan-
kaisten herra oli lannistanut Lappeen miehet.
Kustaa-kuninkaan varhaiset kokemukset osoitti-
vat, että Ruotsin keskiajalta peritty sotalaitos: räls-
sin varustamat vähälukuiset asemiehet ja pieni
joukko kalliita saksalaisia ammattisotilaita, ei enää
vastannut tarkoitustaan. Kuninkaalla oli tosin en-
tistä enemmän varoja palkkasoturien pestaamiseen
mannermaalta, mutta Dacken kapina osoitti sak-
salaiset huonoiksi taistelemaan metsämaastossa,
ja lisäksi he olivat kurittomia. Talonpoikainen nos-
toväki oli ollut suurena apuna Tanskan sodassa,
mutta senkin merkitys alkoi jäädä menneisyyteen.
Sotalaitosta käsiteltiin vuoden 1544 valtiopäi-
villäpä niillä tehtyjen päätösten nojalla ryhdyttiin
muodostamaan vakinaista armeijaa kotimaisella
pohjalla. Tämä perustui rahvaan muinaisajoilta
juontuvaan asevelvollisuuteen. Kuninkaan halu-
määräsi väenoton eli kutsunnan, ja vouti otti pitä-
jästä tietyn määrän sotamiehiä. Mieluiten otettiin
nuoria itsellisiä eli sellaisia työmiehiä, jotka eivät
olleet vakinaisessa työsuhteessa. Jalkaväki jaettiin
350-500 miestä käsittäviin lippukuntiin, kunkin
päällikkönä kapteeni (ruots. hövitsman, 'pää-
mies'). Saksasta palkattiin yhä kokeneita upseerei-
ta sekä aliupseereja kouluttajiksi.
Ratsuväen runkona olivat aatelin asettamat rat-
sumiehet, mutta milloin joukkoja piti lisätä, kuka
tahansa varakas talollinen voi pestata ja varustaa
miehen hevosineen tai ryhtyä itse palvelemaan
ratsuväessä. Vastineeksi hän sai vapauden talonsa
veroista. Ratsuväen taktisen yksikön lippueen pääl-
likönä oli ratsumestari, jolla oli komennossaan ta-
vallisesti 200-300 miestä.
Kustaa Vaasa vahvistutti myös linnoja ja lisäsi
niiden tykistöä, jota oli ollut vähän jo keskiajan
lopulla. Hänen aikanaan Viipurin muureja vah-
vistettiin muun muassa rakennuttamalla Karja-
portintorni eli Pyöreä torni. Tykkejä tarvittiin myös
sotalaivoihin, ja ne olivat välttämättömiä, jos ha-
luttiin valloittaa kivisiä varustuksia. Tykkejä va-
lettiin omassa maassa, 1540-luvulta lähtien Suo-
messakin, tavallisesti erikoisesta tykkipronssista.
Kenttätykkeinä oli pieniä nikhakojcu, joiden teho
oli vähäinen, ja sama koskee jalkaväen tuliaseita.
Kustaa loi Ruotsille sotalaivaston todettuaan
Tanskan sodan aikana, kuinka Sören Norbyn lai-
vat hallitsivat Itämerta ja haittasivat pahoin ruot-
salaisten kuljetuksia ja sodankäyntiä. Kuningas
osti Lyypekistä 13 sotalaivaa, ja sittemmin niitä
rakennettiin lisää oman maan telakoilla. Kreiviso-
dassa Ruotsin laivaston osuus oli jo merkittävä,
ja sen jälkeen laivastoa yhä vahvistettiin. Kaiken
kaikkiaan Kustaa Vaasan toimet Ruotsin ja Suo-
men puolustuksen hyväksi olivat hyvin suunni-
teltuja, mutta vakinainen armeija oli vieläkin pie-
ni, ja varsinkin Suomessa sitä oli hyvin vähän.
Kustaa Vaasan pyrkimys itsevaltiuteen johtui
osaksi hänen luonteestaan, mutta siinä oli myös
ajan henkeä, manner-Euroopan aatteiden vaiku-
tusta. Elettiin renessanssiaikaa, jolloin kuninkaat
pitivät velvollisuutenaan valtakuntansa vahvista-
mista, tarpeen vaatiessa naapurien kustannuksel-
la. Antiikista he olivat saaneet ihanteekseen Alek-
santeri Suuren, jonka valloittajanhahmo on heit-
tänyt pitkän varjon Euroopan historiaan renes-
sanssin aikakaudella ja paljon myöhemminkin.
Valtakunnan menestyksen katsottiin edellyttä-
vän vallan kokoamista hallitsijan käsiin, jotta kan-
sakunnan voimia voitaisiin käyttää keskitetysti ja
tehokkaasti. Tuntematta Niccolö Machiavellin
1513 kirjoittamaa teosta IlPrincipe ('ruhtinas') Kus-
taa Vaasa toimi monessa suhteessa siinä hahmo-
tellun hallitsijan ihanteen mukaisesti. Mutta vaik-
ka hän uneksi valtakuntansa suuruudesta, hän

140
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
tyytyi etupäässä vahvistamaan Ruotsia sisäisesti,
koska oli luonnostaan varovainen ja oli käynyt
nuorena kovaa koulua.
Kustaalla oli neljä poikaa: ensimmäisestä avio-
liitosta kuningatar Katariinan kanssa Eerik (1533-
77) ja kuningatar Margareetasta Juhana (1537-
92), Kaarle (1550-1611) ja mielisairas Maunu.
Kun Eerikistä oli tullut perintöprinssi, kuningas
halusi turvata nuorempien poikiensa aseman an-
tamalla heille ulkomaisen esikuvan mukaan hert-
tuakunnat. Tarkoituksena oli myös lisätä Vaasa-
suvun arvovaltaa ja varmistaa kruunun periyty-
minen sen piirissä, vaikka Eerik kuolisi jättämät-
tä jälkeensä poikaa. Kustaa Vaasa näet epäili, että
monet ruotsalaiset olisivat nähneet valtaistuimella
mieluummin sankarina kaatuneen Sten Sturen
pojan. Herttuakuntien voi toivoa lisäävän Ruotsin
arvoa myös ulkomailla, mikä näytti Kustaasta hy-
vin tarpeelliselta. Ulkomaisten ruhtinassukujen
rinnalla hän oli nousukas, vain vähän talonpoikaa
parempi.
Kaiken lisäksi kuningas ei oikein luottanut Ee-
rikiin ja oli huolissaan etenkin suosimansa Juha-
na-prinssin puolesta. Niinpä tälle annettiin 1556
perinnölliseksi lääniksi Suomen herttuakunta:
Turun, Kokemäenkartanon ja Kastelholman lin-
naläänit, mihin liitettiin 1557 vielä Raaseporin
lääni. Juhanasta tuli samalla koko Suomen käs-
kynhaltija. Hän sai kantaa herttuakunnasta vaki-
naiset verot, nimittää sen virkamiehet ja toimia
sotavoimien ylipäällikkönä, joten hänen aseman-
sa oli varsin itsenäinen. Ulkopolitiikasta määräsi
sentään Suomessakin kuningas. Testamentissaan
Kustaa Vaasa antoi herttuakunnan myös Kaarlelle
ja Maunulle. Nuori prinssi Kaarle sai Söderman-
lännin, Närken ja Vermlannin, ja häntä kutsuttiin
Södermanlannin herttuaksi.
Mikael Agricola perustaa
suomenkielisen kirjallisuuden
Suomen kulttuurihistoriassa Kustaa Vaasan aika
olisi karu, ellei Mikael Agricola olisi tehnyt työ-
tänsä suomen kielen hyväksi. Katoliselta ajalta ei
ole säilynyt suomenkielisiä tekstejä, vaikka suo-
mea oli käytetty jumalanpalveluksessa ja sakra-
mentteja jaettaessa, oikeuslaitoksessa ja paikallis-
hallinnossa. Tällaisessa käytössä oli sentään syn-
tynyt jonkinlainen kirjakielen alku: joukko hen-
gellisiä ja oikeudellisia termejä. Luterilainen peri-
aate, että Jumalan sanaa oli julistettava kansan
kielellä, edellytti nyt suomalaisen hengellisen kir-
jallisuuden ja samalla kirjasuomen luomista.
Ruotsinkielisillä seurakunnilla oli jo vuodesta
1541 lähtien käytössään Ruotsissa tehty raama-
tunkäännös.
Kristillisen kirjallisuuden varhaisista suomen-
tajista Mikael Olavinpoika Agricolan merkitys oli
verrattomasti suurin. Hän syntyi talollisen poika-
na Pernajan Torsbyssä, luultavasti 1510-luvun
alussa, ja kävi koulua Viipurissa. Maanviljelijää
merkitsevä latinankielinen nimi Agricola osoittaa
nuoren oppineen arvostaneen talonpoikaisia van-
hempiaan. Suuri enemmistö Pernajan väestöstä
puhui ruotsia, mutta silti on mahdollista, että Ag-
ricola oppi suomea kotonaan, mihin hänen kieles-
sään esiintyvät Kymenlaakson murteen piirteet
viittaavat. Agricolan suuri rakkaus suomen kie-
leen riittänee osoittamaan, että hän oli oppinut
sen lapsuudenkodissaan. Hänen äitinsä, josta ei
ole henkilötietoja, puhui kenties suomea.
Siirryttyään 1530-luvun alkuvuosina Turkuun
Mikael Agricola sai pian lahjakkaan miehen mai-
neen, ja 1536 piispa Martti Skytte lähetti hänet
Wittenbergin yliopistoon Martin Lutherin ja Phi-
lipp Melanchtonin oppilaaksi. Agricola palasi
1539 Turkuun maisterina ja innokkaana luteri-
laisena ja toimi katedraalikoulun rehtorina ja tuo-

Kustaa Vaasa
miokapitulin jäsenenä. Jo Wittenbergissä hän oli
ryhtynyt kääntämään Uutta Testamenttia suomen
kielelle, mutta suuri työ otti aikansa; suomennos
voitiin painaa vasta 1548.
Sitä ennen Agricola oli julkaissut ensimmäisen
suomenkielisen kirjan: ABC-kirian eli aapisen.
Kun sen ensimmäisistä painoksista on säilynyt
vain joitakin lehtiä, painatusvuodesta ei ole varmaa
tietoa; varhaisin ehdotettu vuosiluku on 1537,
myöhäisin 1543. ABC-kirjaa ei ollut tarkoitettu
lasten lukuopetukseen vaan papeille, jotka saivat
lukea siitä suomen kielellä opetustyössä tarvitut
kristinopin ydinkohdat: kymmenen käskyä, us-
kontunnustuksen ja joukon keskeisiä rukouksia.
1544 Agricola julkaisi laajan, papeille tarkoitetun
teoksen Rucouskiria Bibliasta, jonka hän oli itse-
näisesti koonnut monelta taholta Pyhästä raama-
tusta alkaen.
Se Wsi Testamentin joka painettiin 1548, on tieten-
kin Mikael Agricolan käännöksistä tärkein. Hä-
nen tarkoituksenaan oli suomentaa koko Raamat-
tu, ja hän ehti julkaista Dauidin Psaltarin eli Psal-
mien kirjan (1551), pienten profeettain kirjat ja
eräitä muita jaksoja Vanhasta Testamentista. Kuo-
lema katkaisi kuitenkin Agricolan työn, ja Raa-
matun suomentaminen lykkääntyi kauas 1600-
luvulle. Todettakoon vielä pappien työssä tärkeä
Käsikiria Castestaja muista Christikunnan Menoista
(1549). Agricola käytti apuna toisten tekemiä
käännöksiä, kuten hän mainitsee psalttarin esipu-
heessa. Käännöstyön yhteydessä hän julkaisi vain
vähän omaa tekstiä, etupäässä kirjojen esipuheita,
joista useimmat ovat runomittaisia.
Mikael Agricola nojautui työssään ennen kaik-
kea lounaismurteeseen ja perusteli tätä sillä, että
Turku oli Suomen kirkollisen elämän ja henkisen
kulttuurin perinteinen keskus. Agricolan lausei-
siin ovat vaikuttaneet latinan, ruotsin ja saksan
kielet, joten niiden rakenne on usein kovin epä-
suomalainen. Suomen kielen erikoisen rakenteen
tajuaminen olisikin edellyttänyt tutkimusta; kii-
reisessä ja vaikeassa käännöstyössä se ei onnistu-
nut. Agricolan sanavarasto taas on rikas hänen
täydentäessään lounaismurteen sanastoa useista
muista murteista ottamillaan ja luodessaan myös
paljon uudissanoja.
Mikael Agricolan sydän hehkui kahdelle asial-
le: evankeliselle uskolle ja suomen kielelle. Psalt-
tarin esipuheen Turun tuomiokapitulin esimies
aloittaa osoittamalla sanansa arvovaltaisella taval-
la kaikille suomen kielen puhujille. Suomalaiset
esiintyvät tässä kielen määrittämänä etnisenä ko-
konaisuutena:
Jumalan Armon ia Rauhan
pitkin, ymberi, less ia caucan,
Caikille Somalaisille toiuottaa
Michael Torsbius Agricola.
Näytteeksi siitä, kuinka kaunista ja arvokasta
Agricolan suomi on parhaimmillaan, sopivat psal-
min 105 jakeet 15-17, vain kirjoitustavaltaan ny-
kyaikaistettuina:
Inhiminen ompi eläisäns niinkuin ruoho,
hän kukoistaa kuin kukkainen kedolla.
Koska tuuli senpäälitse käypi
niin eipä hän silleen kestä
eikä hänen siansa tunne häntä ensinkään.
Mutta Herran armot ulottuvat
ijankaikkisesta ijankaikkisehen
hänen pelkääväistens ylitse
ja hänen vanhurskautens
lasten lapsihin saakka.
Agricolan pieninä painoksina julkaistuja teok-
sia lukivat papit ja ehkä joku muu suomea taitava
sääty henkilö, mutta rahvas ei osannut niitä 1500-
luvulla lukea. Tuntui kuitenkin juhlalliselta, että
kirkkoherralla oli käsissään kirja, josta hän luki

SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
seurakunnalle Jumalan sanaa suomeksi, länsi-
suomalaiselle verraten selvällä kielellä. Savolai-
nen ja karjalainen tarvitsivat paikoittain selitystä,
koska murre oli heille vierasta. Agricola oli joka
tapauksessa hakannut avaran raivion järeään
metsään, eikä hänen työnsä historiallista merki-
tystä juuri voida liioitella.
Mikael Agricolan käännöstyötä hidastivat hänen
papilliset tehtävänsä. Martti Skytten kuoltua 1550
hän johti tuomiokapitulin vanhimpana jäsenenä
hiippakunnan hallintoa, ja 1554 kuningas nimitti
hänet Turun hiippakunnan ordinariukseksi. Kus-
taa Vaasa oli näet ottanut piispojen arvovaltaa vä-
hentääkseen käytäntöön tällaisen virkanimen, jo-
ka unohtui kuitenkin pian. Samassa tarkoituksessa
kuningas irroitti Turun hiippakunnan itäosan Vii-
purin hiippakunnaksi ja nimitti sen päämieheksi
Paavali Juustenin.
Vastalauseeksi kuninkaan kirkkopolitiikalle Mi-
kael Agricola toimitti ensimmäisen messun uu-
dessa virassaan katolisen piispan virkapuvussa,
hiippa päässä. Tämä suututti kuningasta, mutta
Agricola sai sentään pitää virkansa. Kustaa Vaasa
määräsi hänet luottamusmiehenään 1557 rauhan-
valtuuskunnan jäseneksi Moskovaan, rasittavalle
matkalle, jolta palatessaan saman vuoden huhti-
kuussa Mikael Agricola sairastui ja kuoli Uuden-
kirkon pitäjässä, Karjalan kannaksella.
Savon kaskenpolttajat
asuttavat erämaita
Kustaa Vaasan aikakauden historiasta on todetta-
va myös savolaisten asutusliike, jolla oli valtiol-
listakin merkitystä. Pohjois-Savon 1400-luvun lo-
pulla alkanut asuttaminen oli Arvo M. Soinisen
mukaan vilkkaimmillaan 1520- ja 1530-luvulla.
Kustaa Vaasan julistettua 1542 autiot erämaat
kruunun maaksi, joita voitiin asuttaa vapaasti, Sa-
vonlinnan päälliköt alkoivat suorastaan kehotella
savolaisia muuttamaan erämaihin. Kustaan halli-
tuskauden lopulla Leppävirralla oli jo melko tiheä
asutus ja kohtalainen myös Kuopiossa, Maanin-
galla ja Lapinlahdella. Harvempana kiinteä asu-
tus ulottui Savon pohjoisimpiin pitäjiin. Pohjois-
Savo eli Tavinsalmen (Kuopion) pitäjä asutettiin
etupäässä Juvalta, Säämingistä ja Rantasalmelta
käsin.
Savon asutus ulottui laajalti Pähkinäsaaren rau-
han rajan itäpuolelle, mutta se ei huolestuttanut
savolaisia eikä heidän linnanpäälliköitään. Tois-
ta oli kun Suur-Savon eli Mikkelin seudun väestö
alkoi asuttaa luoteisia, nykyisessä Keski-Suomessa
olevia erämaita, jotka kuuluivat hämäläisille. Kun
savolaiset olivat tapelleet keskiajalla heidän kans-
saan erämaista verissä päin, uudisasukkaat aras-
telivat ja hakeutuivat aluksi vedenjakajan yli Poh-
janmaan puolelle. Savolaisia muutti 1540-luvul-
la Etelä-Pohjanmaan järviseudulle, Lappajärvelle
ja Evijärvelle asti, sekä pohjoisempana Haapajär-
velle ja Pyhäjärvelle, jossa oli Hämeenkin erä-
maita. Eteläisen Pohjanmaan savolaisasutus kas-
voi ja laajeni sittemmin nopeasti.
Pohjoisempana savolaiset työntyivät jo 1530-
luvulta lähtien rohkeasti pohjalaisten erämaille:
Siikajoen varsilla Revonlahdelle saakka, Oulu-
joen varrella Utajärvelle ja Muhokselle, muuan
uranuurtaja myös Kemiin. Toistakymmentä savo-
laista muutti 1530-luvulla Oulujärven rannoille,
Limingan erämaahan, ja 1550-luvulla heitä tuli
vielä parisataa miestä perheineen Savonlinnan
päällikön Kustaa Fincken kehotusten innostami-
na. Kustaa Vaasa varoitti pohjalaisia häiritsemästä
uudisasukkaitapa Fincke lähetti Oulujarvelle pie-
nen komennuskunnan sotilaita, joiden piti turvata
väestö myös vienankarjalaisia vastaan. Näin oli aloi-
tettu, etupäässä Savon keski- ja itäosasta käsin, ny-
kyään Kainuuksi kutsutun seudun asuttaminen.

Kustaa Vaasa vahvistaa valtakuntaa
Hämeen erämaihin asettui 1540-luvulla vain
pari savolaista. Kiinteä hämäläisasutus ulottui tä-
hän aikaan Jyväskylän seudulle, mutta eteläm-
pänä asuvat eränkävijät pitivät uudisasukkaita sil-
mällä, ja pian nähtiin etteivät nämä olleet turvas-
sa edes Pohjanmaan puolella. Jämsäläiset tekivät
1551 hävitysretken vanhoille erämailleen Haapa-
jarvelle ja Pyhäjärvelle polttaen sinne ilmestyneet
talot. Uudisasukkaiden edustajat lähtivät valitta-
maan kuninkaalle, mistä oli tuloksena karski kir-
je Hämeenlinnan ja Savonlinnan päälliköille.
Hollolan käräjillä 1552 hämäläisille julistettiin,
että erämaiden asuttajat olivat kuninkaan suoje-
luksessa eikä niiden entisillä omistajilla ollut muu-
ta keinoa säilyttää maita perheen hallussa kuin
lähettää poikiaan ja vävyjään niille asumaan.
Savolaisten vainoaminen loppui tähän, ja heitä-
hän Hämeen erämaihin etupäässä siirtyi. Rauta-
lammin suurpitäjään eli Keski-Suomeen syntyi
Kustaa Vaasan aikana alun toista sataa taloa, joista
hämäläisten perustamia oli viidennes. Ero ei joh-
tunut kansanluonteesta vaan siitä, että Hämeen
etelä-ja keskiosassa oli paljon hedelmällistä maata
uudispelloiksi ja mainiot kaskimaat, kun taas Ete-
lä-Savo on karua. Keski-Suomessa asutettiin tähän
aikaan etupäässä Viitasaaren ja Rautalammin reit-
tien rantoja mutta Saarijärven reitin vartta vain
hyvin vähän. Satakunnan koillisiin erämaihin,
Näsijärven latvavesien varrelle, siirtyi 1540- ja
1550-luvulla enemmän väkeä Satakunnasta kuin
Savosta, mutta Kustaa Vaasan ajan jälkeen savo-
laisten osuus kasvoi nopeasti tänne syntyneessä
Ruoveden pitäjässä.
Näin alkoi savolaisten suuri asutusliike, joka
ulottui myöhemmin vielä paljon laajemmalle, mil-
tei joka suuntaan keskiajan Savosta. Uudisasutus
perustui alkuvaiheessa huuhtien polttamiseen, ja
kun tämä edellytti koskemattoman kuusimetsän
käyttöä, jotkut siihen erikoistuneet olivat hyvin
liikkuvaa väkeä. Muutaman huuhdan poltettuaan
he lähtivät eteenpäin, kuten veroluetteloista nä-
kyy. Enemmistö savolaisista jäi kuitenkin vaki-
naisesti uusille asuinsijoilleen alkaen kaskenpol-
ton ohella raivata peltoja ja perata niittyjä. Pohjan-
maalla he oppivat rannikkoseudun kansalta pian-
kin pitämään paljon nautakarjaa.
Erämaiden asuttajat olivat reipasta väkeä. Uusia
asuinsijoja etsivällä savolaisperheellä oli mukana
kirves, keihäs ja jousi, sirppipari ja viikate, säkki
juureisruista ja pussi nauriinsiemeniä, lehmä ja
mullikka, muutama verkko, pata ja tulukset. Näil-
lä savolainen pääsi alkuun, perusti talon, kylän
ja pitäjän toisensa jälkeen, "hoasto ommoo kiel-
tään" pää pystyssä ja vastaili leukailuun samalla
mitalla. Pohjalaiset huomasivat pian Savon mie-
het monessa taitaviksi, omaksuivat heiltä Pohjois-
ja Keski-Pohjanmaalle sahroiksi kutsutun pätevän
hankoauran ja hyväksyivät myös Savon korkea-
sepäisen työreen.
Savolaiset työntyivät myös erämaan ikivanhan
väestön, saamelaisten eli lappien kalavesille. Kan-
sa oli myöhemmin tietävinään, että lappalaiset
olivat väistyneet pohjoiseen ja osa heistä oli sur-
mattu, mutta nämä tarinat lienee keksitty selittä-
mään lappien katoaminen sitten kun todelliset ta-
pahtumat oli unohdettu. Ainakaan myöhemmin,
Lappia asutettaessa, saamelaiset eivät paenneet
eikä heitä tapettu, vaan he omaksuivat suomalais-
ten elinkeinot ja sulautuivat heihin. Etelämpänä
lienee käynyt yleensä samoin. Paikoilleen jää-
neistä saamelaisista on monia tietoja Savosta ja
Pohjanmaalta, ja Lappalainen jäi Savossa yleiseksi
sukunimeksi.
Suomen metsäsaamelaiset eivät olleet vaeltavia
poronhoitajia vaan kalastajia ja metsästäjiä, joille
maiden ja vesien tunteminen oli elinehtona, ja
heidän olisi ollut vaikea siirtyä pohjoisemmaksi,
heimolaistensa pyyntiä häiritsemään. Paljon hel-
pompaa oli ryhtyä harjoittamaan kaskenpolttoa

SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
ja karjanhoitoa, kun oli saatu hieman oppia uusilta
naapureilta, sukukieltä puhuvilta savolaisilta. Ku-
ten aiemmin Etelä-Suomessa ainakin valtaosa saa-
melaisista jäi kaikesta päättäen aloilleen. Savolai-
silla puolestaan ei liene ollut tarvetta vainota van-
hastaan tuttua, vähälukuista lapinkansaa.
Rajariidat johtavat sotaan
Venäjän kanssa
Savolaisten asutusliike kylmensi heidän ja Ruot-
sin kruunun suhteita rajantakaisiin karjalaisiin ja
näiden venäläisiin herroihin. Savolaiset selittivät
Viipurin ja Savonlinnan päälliköiden tukemina
Pähkinäsaaren rauhan rajan menevän idempää
kuin alkuperäisessä rajakirjassa sanottiin. Rajan
kulkua Säämingistä Varkauteen ja sieltä luotee-
seen Pyhäjoelle ei otettu Ruotsin puolella enää
kuuleviin korviinkaan. Sen väitettiin menevän
suunnilleen Kerimäen nykyistä itärajaa, sitten
Orivettä, Juojärveä ja Rikkavettä Nilsiän itärajalle
ja lopulta Rautavaaran Tiilikanjarvelle (vrt. kart-
ta 5). Raja oli lähimain sama kuin nykyinen Sa-
von ja Karjalan raja, ja sitä savolaiset olivat val-
miit puolustamaan jousin ja tapparoin.
Tämä rajansiirto uhkasi Pohjois-Karjalan lisään-
tyneen väestön eränkäyntiä. Karjalaisasutus oli
voimistunut siellä suuresti lähes kaikkialla mutta
erikoisesti Tohmajarvella, Kiteellä ja Liperissä.
Pohjoisempana kehitys oli hitaampaa: Kaavi, Säy-
neinen, Rautavaara ja Valtimo olivat vielä 1500-
luvun lopulla erämaata. Kun Pohjois-Karjalassa
oli ollut vuonna 1500 Veijo Saloheimon mukaan
568 taloa, niitä oli 1618 jo 1 408. Jo Kustaa Vaa-
san hallituskauden lopulla taloja lienee ollut hy-
vän joukon toista tuhatta, sillä asutus tuskin kasvoi
paljoakaan sen jälkeen, suurten sotien aikana.
Savossa oli kuitenkin kolme kertaa enemmän ta-
loja ja väkeä kuin Pohjois-Karj alassa.
Savolaiset ja karjalaiset riitelivät rajaseudusta
jo 1520-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä
tapeltiinkin savolaisten tehdessä hävitysretkiä
jopa Enoon saakka. Vuosina 1545-48 käytiin suo-
ranaista rajasotaa "venäläisten" tehdessä verisiä
hyökkäyksiä Kerimäelle, Sääminkiin ja Pohjois-
Savon itäosaan ja surmatessa yli 200 ihmistä. Sa-
von miehet vastasivat samalla mitalla tehden hä-
vitysretkiä Kurkijoelle, Ilomantsiin ja Nurmek-
seen asti. Kustaa Fincken toimitettua Savonlinnan
asemiehiä rajaseudulle rauha lopulta palautui.
Myös Karjalan kannaksella oli pienehköjä alu-
eita riidanalaisina venäläisten kanssa, ja 1544 sekä
1553-54 nämä tekivät ryöstöretkiä, joihin Kiven-
navan ja Äyräpään talonpojat vastasivat samalla
mitalla. Viipurin linnan päämiehet, jotka olivat
selvillä myös Savon rajaseudun kahakoista, halu-
sivat jo 1540-luvulla aloittaa sodan Venäjää vas-
taan, mutta varovainen kuningas hillitsi heitä,
vieläpä erotti 1545 Nils Grabben sodanlietsojana
Viipurin linnanpäällikön virasta.
Myös Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa vuoda-
tettiin verta. Venäläisten kerrottiin tappaneen
1520-luvulla Utsjoella liikkuneita talonpoikia, il-
meisesti Tornion birkarleja tai kemiläisiä, ja ete-
lämpänäkin erämaassa kalastavia pohjalaisia. Ve-
näläiset taas kertoivat 1526 kemiläisten surman-
neen Utsjoella kaksi suuriruhtinaan veronkanta-
jaa, vanginneen venäläisiä kauppiaita ja ryöstä-
neen tavaraa. Venäläisten kanneltiin myös 1544
tappaneen pohjalaisia hauenpyytäjiä ja 1548
muutamia Oulujärven savolaisia. Erämaissa liik-
kuneet "venäläiset" sissit olivat varmasti etupäässä
vienankarjalaisia. Venäjän vaikutuksen uudeksi
tukikohdaksi Lapissa kehittyi tähän aikaan Petsa-
mon luostari, joka näyttää syntyneen 1530-luvulla
ja oli 1550-luvulla jo laajalti tunnettu.
Rajariidat venäläisten ja Karjalan ortodoksien kans-
sa menivät vähitellen niin pitkälle, että valtakun-

Kustaa Vaasa
valtakuntaa 145
tien välistä sotaa oli vaikea välttää. Suomen johto-
miehet olivat halukkaita sotaan, mutta Kustaa
Vaasa epäröi. Suomen aateli kokoontui alkuvuo-
desta 1555 Viipuriin ja tiedotti kuninkaalle että
Venäjän voimat olivat sidottuina sotaan tataareja
vastaan. Lisäksi herrat väittivät totuutta rempseäs-
ti venyttäen, että yksin Itä-Suomesta saataisiin
aseisiin 10 000 talonpoikaa.
Säännöllistä sotaväkeä taas oli Suomessa vähän,
joten sitä pyydettiin lähettämään Ruotsista. Suo-
men joukkojen päällikkönä oli tähän aikaan Hen-
rik Klaunpoika Horn (noin 1512-1595). Sota alkoi
maaliskuussa 1555 venäläisten marssiessa melkoi-
sin voimin rajan yli Raudussa ja Kivennavalla.
Itäisempi osasto joutui pian tappiolle taistelussa,
josta ei ole lähempiä tietoja, ja vetäytyi rajan taak-
se. Myös läntinen, luultavasti suurempi osasto kär-
si pahan tappion taistellessaan Joutselän kylässä
Kivennavan voudin Juho Matinpojan johtamia
suomalaisia vastaan.
Joutselän taistelusta tiedetään melko vähän,
mutta ilmeisesti Juho Matinpojalla oli vain 500-
600 miestä, etupäässä Äyräpään talonpoikia, kun
taas venäläisiä oli 3 000-4 000. Karjalaiset liik-
kuivat hiihtäen ja ampuivat tarkasti jousillaan, ja
vouti Juholla oli myös muutamia pieniä tykkejä.
Suomalaisten tulen yllättäessä viholliset näiden
päällikkö kaatui ja osasto joutui pakokauhun val-
taan. Juho Matinpojan miehet ajoivat pakenevia
takaaja saivat saaliiksi 2 000 miehen aseet ja 500
hevosta. Erikoisesti suksimiehiä kehuttiin, ja lu-
messa rämpivät venäläiset olivatkin varmaan
avuttomia heidän nuoliaan ja keihäitään vastaan.
Henrik Klaunpoika kirjoitti taistelun jälkeen ku-
ninkaalle, että sata suomalaista vastasi sodassa tu-
hatta venäläistä. Matemaattisesti tämä vastaa
myöhempää uhoamista, että yksi suomalainen
voittaisi kymmenen ryssää.
Joutselän voitto sai Kustaa Vaasan hieman läm-
penemään. Hän oli kiinnittänyt toiveita Saksalai-
sen ritarikunnan hajoamiseen ja pohtinut Tallin-
nan ja Nevajoen reitin haltuunottoa, jolloin tärkeä
osa Venäjän ja Länsi-Euroopan välisestä kaupasta
olisi Ruotsin valvonnassa. Vesien auettua kunin-
gas lähetti Suomeen paljon sotaväkeä ja uudeksi
ylipäälliköksi merisoturi Jakob Baggen, purjeh-
tipa itsekin tänne elokuussa 1555. Syyskuussa
Bagge lähti laivoineen ja etupäässä ruotsalaisine
joukkoineen Nevajoen niskaan Pähkinälinnaa vas-
taan. Nevaa ja sen rantoja edettiin linnan edustal-
le, mutta sen muurit kestivät tykkitulen, ja hyök-
kääjien täytyi vetäytyä pois ennen talven tuloa.
Lohdutukseksi poltettiin ja ryöstettiin ortodok-
sisten inkeroisten kyliä ajan tavan mukaisesti.
Venäjää vuodesta 1538 hallinnut, tsaarin arvo-
nimen ottanut suuriruhtinas Iivana IV Vasilin-
poika eli Iivana Julma oli kukistanut Volgan tataa-
rit vuoteen 1554 mennessä, joten hänellä oli vas-
toin Suomen herrojen luuloa kädet vapaina. Hän
lähettikin alkuvuodesta 1556 armeijan Suomen
Karjalaan, missä se hävitti Kannasta ja lähiseutu-
ja Taipalsaareen asti. Äyräpään ja Jääsken talon-
pojat pystyivät silti tekemään jo kevättalvella hä-
vitysretken rajan taakse. Viipurin luona kävi tam-
mikuussa 1556 venäläinen sotajoukko, joka ve-
täytyi kuitenkin pian pois todettuaan kaupungin
muurien lujuuden. Ruotsin joukot olivat ilmeisesti
lännempänä, koskapa mainittavia kenttätaisteluja
ei käyty.
Savokin joutui vaaraan, ja Kustaa Fincke koetti
saada sotaväen tueksi nostomiehiä. Tätä varten
julkaistiin kuninkaan käskykirje, varhaisin tunnet-
tu suomenkielinen asiakirja, jossa "Mee tahdom-
me että... Vden Linnan Länist pitä kaicki ne jotca
Asua [asetta] likutta taijdauat oleman valmisza
coska heille sana annetahan." Nostoväkeä saatiin
vähäksi aikaa aseisiin kolmisentuhatta miestä etu-
päässä Savosta. Sinne tuotiin myös lisää vakinaista
sotaväkeä, joka asettui linnaleiriin pitkin maakun-
taa talonpoikien huollettavaksi.

146
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Savon talonpojat joutuivat yhtä kaikki käymään
1555-56 etupäässä omin voimin rajasotaa orto-
doksisia karjalaisia ja ajoittain venäläisiä joukko-
jakin vastaan. Nämä tekivät hävitysretkiä Savon
itälaidalle, ja varsinkin pohjoisella uudisasutus-
seudulla Tavinsalmen pitäjässä vahingot olivat
jälleen suuret. Toisaalta rajantakainen Karjala kär-
si savolaisten tehdessä hävitysretkiä kaakkoon
päin Hiitolaan asti. Kahtia jaetun Karjalan hei-
mon miehet polttivat näin toistensa taloja, teu-
rastivat karjaa ja tappoivat säälittä toisiaan armah-
tamatta myöskään naisia ja lapsia.
Rauha rikkoutui myös Pohjanmaalla. Uusi selk-
kaus alkoi 1554 Tornion birkarlien verottaessa Kus-
taa Vaasan käskystä saamelaisia Kuolassa saakka
tehostaakseen siten Ruotsin vaatimuksia Lappiin.
Rajat olivat siellä käymättä ja laajat osat Lappia
kahden tai kolmenkin valtakunnan yhteismaana,
Tanska kolmantena osapuolena. Kesällä 1555 kar-
jalaiset tekivät puolestaan kaksi veristä hyökkäystä
Pohjanmaalle. He tappoivat Iin erämaassa kym-
meniä kalastajia ja Oulujarvella kolmesataa savo-
laista uudisasukasta, joilta myös poltettiin kymme-
niä taloja. Kuninkaan lähetettyä sotaväkeä Pohjan-
maalle karjalaisten hyökkäykset loppuivat.
Kustaa Vaasa oli toimittanut maahamme Ruot-
sista tuhansia sotilaita ja muodostanut ensimmäi-
set puhtaasti suomalaiset jalkaväen lippukunnat.
Hän pelästyi kuitenkin venäläisten talvella 1556
tekemää sotaretkeä ja vetäytyi Kastelholmaan,
haukkui Suomen herrat pataluhaksi venäläisten
väheksymisestä ja alkoi ponnistella rauhan saami-
seksi. Myös tsaari Iivana halusi rauhaa voidakseen
keskittyä Baltian kysymykseen. Vaikka venäläiset
nöyryyttivät Ruotsia eräissä muotoseikoissa, sopi-
mukseen päästiin Moskovassa ja rauha vahvistet-
tiin huhtikuussa 1557. Valtakuntien raja jäi ennal-
leen, nimittäin kiistanalaiseksi, koska kumpikin
osapuoli säilytti oman käsityksensä Pähkinäsaa-
ren rauhan rajan oikeasta suunnasta.
Kustaa Vaasan kuollessa syyskuussa 1560 Ruot-
sin valtakunnan rajat olivat samat kuin hänen saa-
dessaan kruunun 1523, mutta sen sisäisiä oloja
toimelias kuningas oli uudistanut merkittävästi.
Hallinnon kehittäminen, verotuksen tehostami-
nen ja sekä kirkon omaisuuden ja tulojen valtiol-
listaminen olivat kohentaneet suuresti kruunun
taloutta. Ruotsi oli vapautunut valtionvelasta, joka
oli saattanut maan 1520-luvulla Lyypekin siirto-
maan asemaan, ja kruunun varojen kasvu oli luo-
nut mahdollisuudet sotalaitoksen vahvistamiseen.
Reformaation toteuttaminen oli irroittanut Ruot-
sin katolisen kirkon valvonnasta.
Toisaalta Kustaa Vaasa oli tehnyt Ruotsista lähes
yksinvaltaisesti hallitun maan muuttamalla kunin-
kaan vallan perinnölliseksi ja alentamalla valtaneu-
vokset neuvonantajikseen. Hän kutsui monesti
koolle neljän säädyn muodostamat valtiopäivät
mutta käytti niitä vain oman valtansa tukemiseen.
Ruotsin kirkkokin oli tunnustanut kuninkaan ylim-
mäksi päämiehekseen. Kotimaisen sotaväen luo-
minen ei lisännyt kansan vaikutusta politiikkaan,
koska kuningas määräsi yksinään väenotoista.
Talouselämää Kustaa Vaasa oli koettanut monin
tavoin edistää, mutta se oli vielä hänen kuolles-
saan hyvin kehittymätön jokseenkin alkeellisen
maatalouden ollessa vallitsevana elinkeinona.
Ruotsin väkiluku oli vain yhden miljoonan vai-
heilla. Näille tosiasioille Kustaa Vaasa ei ollut voi-
nut mitään. Oppisivistyksestä hän ei pitänyt huol-
ta, joten kirkon varojen riistäminen oli heikentä-
nyt koululaitosta ja Upsalan yliopisto oli lopetta-
nut toimintansa. Kustaa Vaasa oli yrittänyt solmia
yhteyksiä Keski-Euroopan protestanttisiin ruhti-
naisiin, mutta kuninkaan kuollessa Ruotsi oli yhä
poliittisesti jokseenkin eristynyt maa.
Veljesmaan pääkaupunki Tallinna on ollut kautta vuosisatojen Suomelle tärkeä kauppakaupunki, ja suurten sotien kaudella
"Räävelin" varuskunnassa oli suomalaisia joukkoja. Edessä kaupunginmuuria tomeineen. taustalla korkea Olevisten kirkko, sen
edessä keskiaikaisen nunnaluostarin kirkon torni.

S 't ? 4
•':\r&

148
Vaasain suku johtaa kansan
suurten sotien tielle
Renessanssikuningas Eerik XIV
Machiavellin oppilaana
Kustaa Vaasan kuolema teki prinssi Eerikistä ku-
ninkaan. Hän otti nimen Eerik XIV vaikka oli oi-
keastaan kuudes Eerikki Ruotsin valtaistuimella lu-
kuun ottamatta esihistoriallisia svealaiskuninkaita
ja eräitä taruhahmoja, joita kronikoitsijat olivat sil-
le istuttaneet. Heidän värikkäät kertomuksensa
svealaistenja heidän sukulaistensa gööttien suuresta
muinaisuudesta olivat tehneet muutenkin syvän
vaikutuksen nuoreen prinssiin. Hän uskoi niiden
vuoksi myös Ruotsin suureen tulevaisuuteen.
Eerik oli renessanssiajan kasvatti, joka oli sisäis-
tänyt manner-Euroopan ruhtinaiden yksinvaltai-
set ja imperialistiset ihanteet. Vaikka Kustaa Vaasa
ei tuntenut niitä teoreettisesti kovin hyvin, hän
näytti yksinvaltiaana esimerkkiä pojalleen, mut-
ta toisin kuin varovainen Kustaa-kuningas hänen
nuori seuraajansa halusi ryhtyä toteuttamaan
myös imperialistisia tavoitteita. Machiavellinkin
periaatteisiin Eerik oli tutustunut vaikka ei liene
lukenut hänen italiankielistä pääteostaan. Nuori
kuningas katsoi siis olevansa Ruotsin valtias Juma-
lan armosta ja piti tehtävänään hankkia maallensa
ainakin Itämeren herruuden.
Eerik XIV:llä oli terävä älyjä rikas mielikuvitus
sekä suuret taiteelliset lahjat. Hän lauloi hyvin, soitti
useita instrumentteja, sävelsi moniäänisiä lauluja
ja oli taitava piirtäjä. Toisin kuin kartanonherraksi
kasvatettu isänsä Eerik oli oppinut ja laajatietoi-
nen mies ja etevä latinan kielen käyttäjä. Sotilas
hän ei ollut eikä henkilökohtaisesti rohkea. Hän
oli luonteeltaan nautinnonhaluinen, joskus suo-
rastaan hillitön ja usein pelottavan kiivas. Nuo-
ren kuninkaan hermosto oli epävakainen, ja hä-
nellä oli suuri taipumus epäluuloisuuteen. Eerik
XIV oli luonteeltaan ja kasvatukseltaan hyvin eri-
lainen ihminen kuin Kustaa Vaasa, mutta molem-
mat herättivät ympäristössään pikemminkin pel-
koa kuin kiintymystä.
Eerik yritti alkuun hallita ylhäisaateliin tukeutuen
ja korotti kruunajaisissaan 1561 mannermaisen
esikuvan mukaan kolme ritaria kreivin ja yhdek-
sän vapaaherran arvoon. Vapaaherroista olivat
suomalaisia sotapäällikkö Klaus Kristerinpoika
(Horn) ja etevä hallintomies Lars Ivarinpoika Fle-
ming, Sundholman herra. Pian Eerik alkoi kuiten-
kin epäillä ylimyksiä, etenkin Sten Sture nuorem-
man jälkeläisiä. Kustaa Vaasan ruotsalaisten rou-
vien sukulaisilta Eerik peruutti isänsä antamia lää-
nityksiä, koska epäili heitä herttuoiden suosimi-
sesta ja halusi vähentää heidän voimavarojaan.
Veljiltään herttuoilta hän kielsi itsenäisen politii-
kan. Jo 1560-luvun alkuvuosina Eerik piti luotta-
musmiehinään etupäässä aatelittomia, joista tär-
kein oli prokuraattoriJöran Perinpoika, hyvä lain-
tuntija, kova ja häikäilemätön mutta kuninkaalle
horjumattoman uskollinen mies.
Kuningas Eerikin ja Suomen herttua Juhanan
suhteet olivat isän kuoleman jälkeen jonkin aikaa

Vaasain suku johtaa kansan suurten sotien tielle
kohtalaisen hyvät mutta ennen pitkää ne rikkou-
tuivat. Eerikin epäluuloisuus olisi kai johtanut joka
tapauksessa siihen, mutta varsinaisena sysäyksenä
oli Juhanan yritys harjoittaa kiellosta huolimatta
itsenäistä ulkopolitiikkaa. Kyse ei ollut pienistä
asioista vaan siitä, kumpi velipuolista saisi jalansi-
jaa Itämerenmaissa ja pääsisi hyötymään niiden
kaupasta. Itämerenmailla tarkoitan nykyisiä Bal-
tian maita, kun tämä englannista lainattu nimitys
on liian moderni käytettäväksi varhaisien aikojen
historiassa.
Ruotsin kuninkaat olivat osoittaneet harrastusta
Viroon jo keskiajalla, kuitenkin tuloksitta. Vaikka
englantilaiset ja alankomaalaiset olivat ryhtyneet
1550-luvulla purjehtimaan Arkangeliin, Venäjän
ja länsimaiden välinen, jatkuvasti kasvava kauppa
oli yhä etupäässä Tallinnan ja Riian porvarien hal-
lussa ja Saksalaisen ritarikunnan verotettavana.
Tanskakin peri Juutinrauman varrella oman osuu-
tensa tullina. Venäjältä vietiin länteen 1500-luvulla
paljon tavaraa, etenkin purjelaivojen takilointiin
tarvittua hamppua sekä pellavaa, talia ja hienoihin
kynttilöihin käytettyä mehiläisvahaa. Venäjälle
taas vietiin teollisuustuotteita kuten Alankomai-
den ja Englannin verkaa sekä länsimaiden välittä-
miä siirtomaatavaroita.
Koska kyseessä olivat suuret rahat, Kustaa Vaa-
sa kiinnostui asiasta ja antoi 1546 kaupunginoi-
keudet Tammisaarelle, jonka hänen luottamus-
miehensä Erik Fleming oli perustanut. Vetääkseen
osan Venäjän kaupasta omiin satamiinsa kuningas
suunnitteli kaupunkia myös Santahaminaan,
mutta Fleming piti Vantaanjoen suuta parempana
kaupungin paikkana, ja sinne Helsinki 1550 pe-
rustettiin Helsingforsin kosken alapuolelle. Uu-
denmaan nuoret pikkukaupungit eivät voineet
mitään Tallinnalle, mutta Viipuri sai tärkeän ase-
man Venäjän-kaupassa 1558 Saksalaisen ritari-
kunnan ja Venäjän välisen sodan katkaistua Tal-
linnan yhteydet. Rahanahne kuningas Kustaa tu-
hosi kuitenkin oitis Viipurin mahdollisuudet ko-
rottamalla 1559 tullia, jolloin läpikulkukauppa
siirtyi Venäjän 1558 valloittamaan Narvaan.
Virossa ja Liivinmaalla oli syntynyt 1550-luvul-
le mennessä erikoinen tilanne, jolla oli sittemmin
suuri vaikutus myös Ruotsin ja Suomen histo-
riaan. Saksalainen ritarikunta oli sisäisesti hajanai-
nen ja sotilaallisesti hyvin heikko. Sillä ei ollut
enää tukea Saksan keisarikunnasta, jossa katolilai-
set ja protestantit kiistelivät, ja Hansaliittokin oli
hajonnut. Näin oli syntynyt poliittinen ja sotilaal-
linen tyhjiö, joka veti magneetin tavoin naapuri-
maiden huomiota Itämerenmaihin.
Venäjä otti 1558-61 väkivalloin haltuunsa Vi-
ron itäosan ja Tanska taas etupäässä neuvotteluin
osia Länsi-Virosta ja Liivinmaasta. Liettuan kanssa
yhdistynyt Puola, joka oli tähän aikaan voimis-
saan, miehitti Liivinmaan eteläosan. Tallinnan
porvarit ja lähiseudun aateli pelkäsivät Venäjän
valtaaja vieroksuivat luterilaisina myös katolista
Puolaa. Ruotsin he arvioivat Tanskaa vahvem-
maksi maaksi. Kustaa Vaasa, joka oli vanhana en-
tistäkin varovaisempi, arkaili kumminkin Viron
asioihin sekaantumista peläten joutuvansa taas so-
taan Venäjää vastaan. Sen sijaan Suomen herttua
Juhana kiinnostui Virosta ja uneksi oman valtapii-
rin luomisesta Itämeren ja Pohjanlahden itäpuo-
lelle.
Juhana oleskeli 1559-60 Englannissa tunnus-
telemassa prinssi Eerikin mahdollisuuksia saada
kuningatar Elisabet puolisokseen. Sillä välin Eerik
hoiti lupauksensa mukaan Juhanan asioita ja pe-
rehtyi entistä paremmin Itämerenmaiden kysy-
mykseen, totesi tilanteen Virossa lupaavaksi ja
ryhtyi neuvottelemaan sikäläisten johtomiesten
kanssa. Saatuaan isänsä kuoltua vapaat kädet Ee-
rik lähetti 1561 Tallinnaan Joensuun herran Klaus
Kristerinpoika Hornin (noin 1518-66), joka ajoi
taitavasti kuninkaansa asiaa. Hänen saatuaan li-
sää sotalaivoja, joukkoja ja rahaa Tallinnan kau-

150
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
punki sekä Harjumaan ja Järvamaan aateli van-
noivat jo samana vuonna uskollisuutta Eerik
XIV:lle.
Ruotsi oli näin lähtenyt imperialistisen politii-
kan tielle, johon sillä vähäväkisenä ja köyhänä
maana ei oikeastaan pitänyt olla edellytyksiä.
Kustaa Vaasan poikien vallanhimo ja lennokas
mielikuvitus saivat kuitenkin heidät pohtimaan
Viron suunnalla avautuvia mahdollisuuksia, ja
Eerik XIV heitti uhkapelurin tavoin ensimmäi-
set lantit pöytään. Kukaan ei tiennyt, mihin se
johtaisi vai johtaisiko mihinkään.
Kuningas Eerikin toimet tuottivat Juhanalle ras-
kaan pettymyksen, mutta herttualla oli viinessään
nuolia, joista hän ei aikonut luopua. Jo Kustaa Vaa-
san eläessä oli ollut puhetta Juhanan avioliitosta
Puolan kuninkaan sisaren KatariinaJagellonican
kanssa. Tämä suunnitelma kiinnosti herttuaa en-
tistä enemmän Eerikin riistettyä häneltä mahdolli-
suudet Viron valtaamiseen, sillä puolalaiset lupai-
livat herttualle Liivinmaan eteläosaa. Heidän on
arveltu hakeutuneen liittoon Juhanan kanssa, jotta
Venäjä saataisiin yhteisvoimin ajetuksi Virosta.
Herttuan hanketta haittasi kuitenkin Eerikin po-
litiikka, kun Klaus Kristerinpoika eteni kuninkaan
käskystä etelään ja valtasi Pärnun puolalaisilta.
Ruotsin ja Puolan suhteet olivat siis kärjistyneet
aseelliseksi selkkaukseksi, mutta Juhana purjehti
siitä huolimatta Puolaan ja solmi syksyllä 1562
avioliiton prinsessa Katariinan kanssa. Vuoden
lopulla aviopari tuli Turkuun, jossa vietettiin ke-
vääseen saakka loistavaa ja iloista hovielämää. Si-
tä varjosti kuitenkin aavistus, että Eerik ei jättäisi
asiaa sikseen. Hän tajusi helposti Juhanan aviolii-
ton poliittisen luonteen ja hänen yrityksensä muo-
dostaa kuninkaalle vastavoima Itämerenmaihin.
Juhanan ja Eerikin välillä ei näytä olleen vuodes-
ta 1561 lähtien enää sanottavasti muita tunteita
kuin vihaaja epäluuloa.
Koska kuninkaalla oli paljon enemmän voimaa,
Juhanan menettely oli ollut varomatonta, ja ke-
väällä 1563 ukonpilvi alkoi salamoida. Eerikin
Turkuun saapuneet lähetit vaativat herttuaa lähte-
mään Ruotsiin ja luovuttamaan kuninkaalle osan
asevoimistaan. Kiivastuksissaan herttua vangitutti
lähetit, ja vaikka heidät pian vapautettiin, vahin-
ko oli jo tapahtunut. Juhana pysyi Turussa, mutta
monet hänen suomalaiset avustajansa luopuivat
hänestä, muiden mukana arvovaltainen Henrik
Klaunpoika (Horn), ja kesällä 1563 valtakunnan
säädyt tuomitsivat Juhanan valtiopetoksesta kuo-
lemaan.
Kuningas lähetti tuota pikaa Suomeen joukkoja,
jotka alkoivat piirittää Turun linnaa. Sotilaallista
apuajuhana ei saanut Puolasta eikä muualtakaan,
ja suomalaiset seurasivat tapahtumia sekaantu-
matta niihin. Linnan varusväki osoittautui epäluo-
tettavaksi, ja elokuussa 1563 Juhanan täytyi antau-
tua. Kuolemantuomiota Eerik ei pannut täytän-
töön, mutta herttua ja herttuatar suljettiin Grips-
holmin linnaan, jossa heitä sentään kohdeltiin hu-
maanisti. Lukuisia Juhanan apulaisia ja palveli-
joita kyllä mestattiin, joukossa myös aatelisia.
Eerik XIV pyrki pitämään Virosta vallatun
alueen hallussaan ja jos mahdollista laajentamaan
sitä. Klaus Kristerinpojan hän tarvitsi muihin teh-
täviin, mutta Henrik Klaunpoika (Horn) ja Louhi-
saaren herra Herman Pietarinpoika Fleming val-
voivat Ruotsin etuja Virossa taistellen puolalai-
sia vastaan ja neuvotellen paikallisten johtomies-
ten kanssa. Heidän tehtävänsä oli vaikea, koska
Tanskaa vastaan sotiva kuningas ei lähettänyt heil-
le paljonkaan joukkoja eikä varoja, mutta he yritti-
vät sisukkaasti ja menettivät vain pienen osan
Klaus Kristerinpojan valloittamista alueista.
Eerik XIV oli isänsä tapaan huolestunut Tanskan
oletetuista aikeista yrittää pohjoismaisen unionin
palauttamista. Niinpä hän koetti hankkia liittolai-

Vaasain suku johtaa kansan suurten sotien tielle 151
sia Saksasta solmimalla avioliiton jonkun sikäläi-
sen ruhtinattaren kanssa. Tämä ei onnistunut, ja
kun Tanska ja sen kanssa liittoutunut Lyypekki
aloittivat 1563 todella sodan Ruotsia vastaan, tä-
mä maa oli yksin. Vastustajat pyrkivät saartamaan
ja näännyttämään Ruotsin sulkemalla maan kaup-
payhteydet länteen, ja se näytti onnistuvan tans-
kalaisten vallattua heti sodan alussa Götajoen
suulla olevan Alvsborgin, joka oli Ruotsin ainoa
satama länsirannikolla.
Sotaa käytiin vuoroin Ruotsin rajamaakunnissa,
vuoroin Tanskalle kuuluvissa Skoonessa, Hallan-
nissa ja Blekingessä. Suomalaisiakin oli jonkin
verran mukana, etupäässä ratsuväkeä. Ruotsin
maavoimien suurin menestys oli Varbergin valtaa-
minen 1565 kokeneen suomalaisen soturin, Gen-
näsin herran Nils Andersinpoika Boijen johdolla,
mutta mitään ratkaisevaa kumpikaan armeija ei
saanut aikaan. Molemmat hävittivät sen sijaan pa-
hoin vastustajan aluetta ja surmasivat armotta si-
viiliväkeä. Kuningas Eerik yllytti sotilaitaan jul-
muuksiin ja kertoi niistä tyytyväisenä ja ylpeänä.
Ruotsin laivastoa johti amiraali Jakob Bagge
menestyen hyvin kunnes joutui 1564 tanskalais-
ten vangiksi. Yliamiraaliksi nimitettiin nyt vapaa-
herra Klaus Kristerinpoika (Horn), joka oli siihen
asti johtanut sotatoimia maalla. Hänellä ei ollut
kokemusta merisodasta, mutta hän oli etevä orga-
nisaattori ja osoittautui laivastoakin johtaessaan
taitavaksi taktikoksi, niin että häntä pidetään Ruot-
sin historian etevimpänä amiraalina. Tässä
sodassa laivatykkien merkitys osoittautui ensi ker-
ran todella suureksi, mutta on epäselvää, oliko nii-
den tuloksekas käyttö Klaus Kristerinpojan ansiota.
Suurissa meritaisteluissa Klaus Kristerinpoika
aiheutti Tanskan ja Lyypekin laivastoille tuntuvia
tappioita. Siitä oli tuloksena, että ruotsalaiset pys-
tyivät kaappaamaan paljon vihollisen kauppalai-
voja ja ottivat haltuunsa tavaraa puolueettomista
aluksista. Täten vihollisen yritys näännyttää Ruot-
si saarrolla ei onnistunut vaikka aiheuttikin pahoja
vaikeuksia. Lopulta myös Tanskan taloudelliset
resurssit ehtyivät, ja Stettinin rauhassa 1570 rajat
jäivät ennalleen. Alvsborgin linnoituksen Ruotsi
joutui lunastamaan suurella rahasummalla. Klaus
Kristerinpoika oli kuollut 1566 sodan aikana le-
vinneeseen ruttoon.
Eerik joutuu mielenhäiriöön
ja menettää kruununsa
Tanskan sodan aikana Eerik XIV:n suhteet yl-
häisaateliin heikentyivät entisestään. Kuningas
ymmärsi ylimystön vihaavan hänen yksinvaltaista
hallintoaan ja aivan erityisesti Jöran Perinpoikaa.
Eerik oli heti hallitsijaksi tultuaan perustanut "kor-
kean lautakunnan" (höga nämnden), jonka tarkoi-
tuksena oli toimia ylimpänä tuomioistuimena. Sel-
lainen olisi ollut hyvin tarpeellinen, mutta pian
lautakunnan luonne muuttui. Kuningas nimitti sii-
hen syyttäjäksi Jöran Perinpojan ja jäseniksi al-
haissäätyisiä apulaisiaan sekä ryhtyi käyttämään
sitä poliittisiin tuomioihin. Osa niistä oli majes-
teettirikoksista langetettuja kuolemantuomioita,
jotka perustuivat roomalaisen oikeuden käsityk-
seen hallitsijan asemasta.
Eerik pelkäsi jatkuvasti häneen kohdistuvia sa-
laliittoja. Kun hänen yrityksensä saada puolisok-
seen joku ruhtinatar epäonnistuivat, hän luuli
asiamiesten aiheuttaneen tämän tahallaan, jotta
hän kuolisi ilman laillista perillistä. Tanskan sota
huolestutti kuningastapa kun aatelia oli sen aika-
na rasitettu vaatimalla siltä veroja ja paljon ratsu-
miehiä, sen mielialoja ei ollut vaikeata arvata. Ee-
rikin pelko ruokki itseään, kunnes vainoharhat
kävivät ylivoimaisiksi. Selvänä merkkinä oli 1566
kreivi Nils Svantenpoika Sturelle tottelematto-
muudesta langetettu kuolemantuomio ja sitten ar-
mahdus siinä muodossa, että Sturen piti ratsastaa

152
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Tukholman läpi häpäisevässä "triumfikulkuees-
sa" katurahvaan pilkkaamana. Eerikin ajattelun
sekavuutta osoittaa sekin, että Sturelle annettiin
tämän jälkeen tärkeä diplomaattinen tehtävä
mannermaalla.
Huhtikuussa 1567 Eerik vangitutti useita yli-
myksiä, muun muassa kreivi Svante Steninpoika
Sturen ja Juhana-herttuan enon vapaaherra Sten
Erikinpojan (Leijonhufvud). Vangittuja pidettiin
Upsalan linnassa ja syytettiin vaarallisista sala-
hankkeista kuningasta vastaan. Eerik kutsui valtio-
päivät Upsalaan ja koetti saada ne tuomitsemaan
syytetyt kuolemaan, mutta päätös viipyi. Nils Stu-
ren palattua ulkomailta hänetkin vangittiin. Tou-
kokuun lopulla 1567 kuningas oli sekavassa mie-
lentilassa, kävi ensin pyytämässä anteeksi vangi-
tuilta mutta raivostui äkkiä ja haavoitti miekallaan
Nils Sturea. Henkivartijat tappoivat sitten hänet
kuninkaan käskystä. Myös kreivin isä Svante Stu-
re ja hänen veljensä Erik Svantenpoika surmat-
tiin, samoin kaksi muuta ylimystä.
Kuningas Eerik yritti myöhemmin selittää
Upsalan tapahtumat teloituksiksi, mutta muodol-
taan ne olivat murhia, eikä väitetystä salaliitosta ole
luotettavia todisteita, vaikka sellainen olisi kyllä ollut
mahdollinen. Kuinka tahansa, pelko ja viha ajoi-
vat kuninkaan vaikeaan psykoosiin. Heti murhien
jälkeen hän karkasi metsään, ja vaikka hän ilmes-
tyi kolmen päivän päästä Tukholmaan, hän oli
vuoden 1567 lopulle saakka mielisairaana. Mon-
ta kuukautta Eerikillä oli pakkomielle, että hän
oli vankina ja Juhana-veljestä oli tullut kuningas.
Valtaneuvosto hallitsi kuninkaan sairauden ai-
kana ja vapautti syksyllä 1567 Juhana-herttuan.
Eerikiä ei ollut estetty, kun hän oli vihittänyt kesä-
kuussa itsensä kuusitoistavuotiaan rahvaannaisen
Kaarina Maununtyttären kanssa, mutta ylimystö
piti tätä karkeana loukkauksena. Kaarina oli ollut
kuninkaan aviottoman tyttären hoitaja ja yksi hä-
nen lemmityistään. Tammikuussa 1568 hän syn-
nytti pojan, josta kuningas sai laillisen perillisen.
Eerik vaikutti tähän aikaan terveeltä ja johti tar-
mokkaasti sotaa Tanskaa vastaan, mutta herttuat
Juhana ja Kaarle katsoivat olevansa hengenvaa-
rassa ja valmistautuivat kapinaan. Kun Eerik jul-
kisti heinäkuussa 1568 avioliittonsa Kaarina Mau-
nuntyttären kanssa ja kruunautti hänet kuningat-
tareksi, herttuat eivät olleet läsnä ja heti juhlien
jälkeen he aloittivat ylimystön tukemina kapinan
Itägötanmaalla.
Seurasi kiihkeä propagandasota ja joukko tais-
teluita, mutta herttuat saivat pian Mälarin maa-
kunnat haltuunsa ja marssivat Tukholmaa vas-
taan. Jöran Perinpoika joutui herttuoiden käsiin,
häntä kidutettiin ja hänen päätön ruumiinsa ase-
tettiin Eerikin nähden teilirattaalle. Lopulta Eeri-
kin omat miehet kehottivat häntä antautumaan,
ja syyskuun lopussa 1568 kapinalliset miehittivät
Tukholman. Eerik vangittiin, ja tammikuussa 1569
valtiopäivät erottivat hänet ja julistivat Juhanan
kuninkaaksi. Jälkiselvittelyissä vuoti vain vähän
verta; Juhana jaksoi olla maltillinen.
Eerikiä pidettiin aluksi Tukholman linnassa,
mutta kun 1569 oli paljastunut salahanke hänen
vapauttamisekseen, hänet siirettiin 1570 Turun lin-
naan ja sieltä vuoden päästä Kastelholmaan. Myö-
hemminkin vankilaa vaihdettiin kolmesti, ja vii-
meinen oli Örbyhusin linna Uplannissa. Jo 1573
kuninkaallinen vanki erotettiin perheestään. Ee-
rikin mielentila, josta hänen muistiinpanonsa an-
tavat viitteitä, vaihteli suuresti; ajoittain hänellä
oli outoja pakkomielteitä, jotka osoittavat mielisai-
rauden jatkuneen.
Kuningas Juhana pelkäsi Eerikin kannattajien
kapinaa, ja siihen viittaavia hankkeita paljastuikin.
Kovin vaarallisilta ne eivät tosin näyttäneet. Kai-
ken varalta kuningas antoi vartijoille vangin sur-
maamista koskevia ohjeita, ja 1575 hän taivutti
salaisessa kokouksessa valtaneuvoston tuomitse-
maan Eerikin kuolemaan. Helmikuussa 1577 Ee-

Vaasain suku johtaa kansan suurten sotien tielle 153
rik sairastui ja kuoli, ilmeisesti myrkytettynä, vaik-
ka sitovia todisteita puuttuu. Hänen poikansa,
prinssi Kustaa Eerikinpoika vietiin 1575 Puolaan
ja kasvatettiin katolilaiseksi. Hän eli ulkomailla
vaihtelevissa oloissa mutta ei suostunut koskaan
toimimaan Ruotsia vastaan. Kaarina Maunun-
tytär sai elannokseen Kangasalan Liuksialan karta-
non ja eli vuoteen 1612, jolloin hänet entisenä ku-
ningattarena haudattiin Turun tuomiokirkkoon.
Kuningas Juhanan
sisäpoliittiset huolet
Juhana III oli saanut samanlaisen renessanssiajan
kasvatuksen kuin velipuoli Eerik, ja hänkin oli
monipuolisesti lahjakas. Laajan kielitaitonsa an-
siosta hän perehtyi kirjallisuuteen, harrasti varsin-
kin antiikin kirjailijoita ja oli hyvin kiinnostunut
teologiasta. Hän oli myös lämmin kuvataiteiden
ystävä. Perheelle ominainen vallanhimo ilmeni
Juhanassa voimakkaana, samoin vahva taipumus
epäluuloisuuteen, ja siihen oli aihettakin, koska
hänen politiikkansa herätti paljon vastarintaa. Ju-
hana puolestaan turvautui mielellään oveluuteen
ja pyrki hajottamaan vastustajiensa rintaman.
Juhana oli hankkinut kuninkuuden syöksemällä
veljensä vallasta ylimystön avulla ja oli siis lailli-
suuden kannalta erilaisessa asemassa kuin Eerik
XIV oli ollut. Valtakunta oli 1569 yhä sodassa Tans-
kan kanssa, ja siitä selviytyminen edellytti ylhäisten
herrojen tukea. Nämä puolestaan odottivat mak-
sua avustaan. Ruotsin ylhäisaateli oli suostunut vas-
tahakoisesti Kustaa Vaasan komentoon ja joutu-
nut pelosta alistumaan Eerikin yksinvaltaan, mut-
ta sen perinteinen pyrkimys kontrolloida kunin-
kaan vallankäyttöä elpyi heti tilaisuuden tullen.
Kotimaista perinnettä voitiin tukea ulkomaisten
filosofien ajatuksin kansan suvereniteetista. Tär-
keimmät näistä monarkhomakheiksi eli yksinvallan
vastustajiksi kutsutuista kirjoittajista olivat skot-
lantilainen George Buchanan ja ranskalainen Hu-
bert Languet. Vastoin renessanssiajan yksinvaltaista
suuntausta he katsoivat valtiollisen vallan kuu-
luvan perimmältään kansalle, joka oli Languet'n
mukaan uskonut sen käytön valtiosopimuksella
hallitsijalle. Kansan tuli kuitenkin valvoa hänen
toimiaan, jopa erottaa hänet, jos hän ei hallinnut
kansan parhaaksi. Ruotsissa tätä filosofiaa tunsi
erikoisesti humanistien oppeihin perehtynyt
valtaneuvos Hogenskild Bielke.
Juhana riensi täyttämään aatelin vaatimuksia jo
1569 myöntämällä sille sen ensimmäiset viralliset
privilegiot. Koko aateli sai tärkeitä taloudellisia
etuoikeuksia, mutta ylhäisaateli, johon luettiin
kreivien ja vapaaherrojen lisäksi valtaneuvokset
ja ritarit, sai niitä enemmän kuin muut. Rälssita-
lonpojat eli aatelin lampuodit pääsivät tuntuvasti
pienemmin kruununveroin kuin maansa omista-
vat talolliset. Jos lampuoti asui enintään Ruotsin
peninkulman eli vajaan 11 kilometrin päässä her-
ransa asuinkartanosta, hänet vapautettiin lisäksi
sotaväenotosta. Näin lampuotien kyky maksaa
veroja aatelille kohentui suuresti.
Edelleen säädettiin että köyhä aatelinen, joka
ei kyennyt varustamaan ratsumiestä kruunun pal-
velukseen, sai luovuttaa maatilansa ja palveluvel-
vollisuuden sukulaisilleen menettämättä silti aate-
lisarvoaan. Täten aatelista tuli lopullisesti perin-
nöllinen sääty. Siihen kohoamisen katsottiin täst-
edes edellyttävän nimenomaista aatelointia, paitsi
jos suku oli todistettavasti aateloitu ulkomailla.
"Jalosukuiset" erotettiin tästä lähtien jyrkästi aa-
telittomistapa korkeahkon kruunun viran saami-
nen edellytti aatelisarvoa.
Melkoista huolta tuotti Juhanalle hänen veljensä
Södermanlannin herttuan Kaarlen itsenäinen ase-
ma. Kuningas pyrki vähentämään herttuan hal-
lintovaltaa ja hänen taloudellisia oikeuksiaan ja

154
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
lähentyi tästä syytä ylimystöä. Tämä edellytti kui-
tenkin valtaneuvoston vaikutusvallan lisäämistä,
jota Juhana kammosi. Koko aateli vaati myös etu-
oikeuksiensa tarkkaa noudattamista Juhanan ri-
kottua niitä monin tavoin. Kuninkaan ja ylimys-
tön yhteisymmärrys parani jonkin verran, kun
Juhana kuningatar Katariinan kuoltua solmi 1585
uuden avioliiton mahtavaan ylimyssukuun kuulu-
van Gunilla Bielken kanssa.
Kun Juhanan ja Katariinan ainoa poika Sigis-
mund (1566-1632) oli valittu 1587 Puolan kunin-
kaaksi, sovittiin että kuninkaan ollessa Puolassa
hänen valtaansa käyttäisi Ruotsissa kollegio, jo-
hon Kaarle-herttua ei kuulunut. Pari vuotta myö-
hemmin Juhana suuttui kuitenkin valtaneuvos-
toon ja liittoutui herttuan kanssa ylimystöä vas-
taan. Kaarlen oikeudet herttuakuntansa hallin-
taan palautettiin ennalleen, valtaneuvokset Ho-
genskild Bielke, Erik Sparre ja Per Brahe erotet-
tiin ja muita vannotettiin tottelemaan kuningas-
ta. Vaasa-suvun aseman vahvistamiseksi kunin-
kaan tyttäret saivat oikeuden kruununperimyk-
seen, mikäli hänellä ei ollut poikaa. Juhana III:n
kuollessa 1592 Kaarle-herttua ja ylimystö olivat
jyrkästi toisiaan vastassa.
Juhana III:n kirkkopolitiikka erosi suuresti Kus-
taa Vaasan ja Eerik XIV:n harjoittamasta. Eerik
oli ollut isäänsä jyrkempi protestantti, kun taas
Juhana uneksi katolisen ja luterilaisen kirkon yh-
distämisestä siten, että palattaisiin suurten kirkko-
isien teologiaan ja vanhaan, turmeltumattomaan
kirkkojärjestykseen. Häntä viehätti katolisen mes-
sun kauneus ja loistokkuus, joihin hän oli tutustu-
nut Puolassa, ja KatariinaJagellonican eläessä eli
vuoteen 15 83 Juhana oli kuningattaren katolisten
pappien vaikutuksen alainen. Hän uskoi myös
Sigismundin kahden perintömaan unionin hel-
pottuvan, jos niiden jyrkkä uskonnollinen ero lie-
ventyisi. Juhana III ei ollut suinkaan ainoa, joka
uskoi luterilaisen ja katolisen kirkon voivan lä-
hestyä toisiaan; Saksassa tämä ajatus oli 1500-lu-
vun jälkipuolella verraten yleinen.
Juhana oli muuten suopea Ruotsin kirkolle: hän
palautti tuomiokapitulit, jotka olivat kuihtuneet
varojen puutteessa, arvosti piispanvirkaa ja koet-
ti elvyttää Upsalan yliopistoa. Juhanan toimesta
laadittiin Ruotsin kirkkoa varten uusi messukirja
eli liturgia, joka ilmestyi painosta 1576 ja sisälsi
katolisesta messusta otettuja piirteitä. Liturgia hy-
väksyttiin säätykokouksessa 1577, ja se tuli käy-
täntöön melko yleisesti, vaikka osa papeista vas-
tusti sitä. Kaarle-herttua, jonka mieltymystä sere-
monioita vieroksuvaan kalvinilaisuuteen Pentti
Laasonen korostaa, kielsi liturgian käytön herttua-
kunnassaan, ja jotkut sitä vastustavat papit hakeu-
tuivat sinne voidakseen noudattaa vakaumustaan.
Katolinen kirkko taas ei ollut kiinnostunut
kompromisseista vaan valmistautui palauttamaan
Ruotsin helmaansa. Siinä tarkoituksessa maahan
lähetettiin vastareformaatiota johtavan jesuiittain
veljeskunnan hyvin koulutettuja ja innokkaita jä-
seniä. Nämä saivat joukon ruotsalaisia ja suoma-
laisia nuorukaisia lähtemään manner-Euroop-
paan koulutettavaksi, mutta muuten katolisuuden
kannatus oli Ruotsin valtakunnassa vähäistä. Pap-
peja sitoivat virka ja perhe, joiden vuoksi katoli-
sen uskon ja pappien selibaatin palauttaminen oli-
si ollut heille tuhoisaa, ja maallikot olivat jo tottu-
neet Lutherin oppiin tai eivät ainakaan hyväksy-
neet paavin valtaa, mitä katolinen kirkko vaati. Ku-
ningaskin kyllästyi lopulta katolilaisten jyrkkyyteen
ja luopui yrityksistään yhdistää kirkkokunnat.
Pitkällinen Venäjän-sota
rasittaa Suomea
Ruotsin ja Puolan välinen sota, joka oli kytenyt
hiljakseen Eerik XIV:n aikana, sammui itsestään

Vaasain suku johtaa kansan suurten sotien tielle 155
Juhana III:n noustua valtaistuimelle. Tanskan-so-
dan takia Eerik oli noudattanut rauhanpolitiik-
kaa Venäjää kohtaan, ja Juhana halusi jatkaa sitä.
Hänen kiinnostuksensa länsimaiden ja Venäjän
väliseen kauppaan ja sen verottamiseen Itämeren
itäisissä satamissa, toistaiseksi lähinnä Tallinnassa
ja Pärnussa, oli kyllä säilynyt, mutta Ruotsin voi-
mat olivat vähäiset.
Juhanan asiamiehet, muun muassa Turun piispa
PaavaliJuusten, kävivät tsaarin kanssa toivottomia
neuvotteluja rauhan vahvistamiseksi, jotta Virossa
hankitut alueet voitaisiin säilyttää. Rajakahakat
alkoivat kuitenkin jo 1567 Savon ja Länsi-Karja-
lan talonpoikien tehdessä hävitysretkiä Venäjän
puolelle, ja 1568 niillä oli mukana Viipurin linnan
nihtejäkin. Tsaarin joukot hyökkäsivät 1570 Ruot-
sin hallussa olevaan osaan Viroa, ja tästä alkoi
varsinaisesti Juhanan pitkällinen Venäjän-sota, jo-
ta nimitän kansanperinteen mukaisesti vanhak-
si vihaksi.
Vanhaviha oli ensimmäinen suuri sota, johon
suomalaiset joutuivat osallistumaan kaikin voi-
min. Suomi oli sodan tukialueena, täältä otettiin
paljon miehiä ja varoja, päällikköinä oli suomalai-
sia, ja taisteluja käytiin osaksi Suomessa. Maam-
me ei ollut Ruotsin valtakuntaan kuuluessaan mil-
loinkaan yhtä keskeisessä asemassa kuin Juhana
III:n sodan aikana, ja rasitukset olivat sen mu-
kaiset. Kun kuningas antoi viimeistään 1577 Suo-
melle suuriruhtinaskunnan arvonimen, tarkoituk-
sena oli lisätä hänen omaa arvoaan mutta myös
tähdentää Suomen merkitystä, jota hän korosti
usein puheissaankin. Samoihin aikoihin maam-
me sai leijonavaakunan, johon kuuluu herttuan
kruunu. Leijonan iskuun noussut miekka ja maa-
han poljettu venäläinen sapeli kuvasivat Juhanan
halua laajentaa valtakuntaa itään päin.
Pitkällisen sodan tapahtumia voidaan tässä seu-
rata vain pääkohdittain. Alkuvuodesta 1571 venä-
läinen ratsuväki hyökkäsi Kannaksen kautta Suo-
meen ja hävitti pahasti Karjalaa sekä Uudenmaan
rannikkoa idästä Helsingin pitäjään. Saman vuo-
den kesällä tuotiin Ruotsista runsaasti sotaväkeä,
ja 1572 Herman Pietarinpoika Flemingin johta-
mat joukot hävittivät Käkisalmen Karjalaa ja In-
kerinmaata. Samana vuonna venäläiset iskivät
puolestaan Länsi-Karjalaan, Lappeelle ja Savitai-
paleelle saakka. Suomen joukkojen päälliköt sol-
mivat sitten vuoteen 1577 kestävän aselevon ve-
näläisten kanssa.
Aselepo ei koskenut Viroa, jonka venäläiset val-
loittivat miltei kokonaan. Linnoitettua Tallinnaa
he piirittivät 1577, mutta Henrik Klaunpoika
(Horn) johti lujana puolustusta, johon kaupunki-
laiset osallistuivat urheasti, ja Tallinna pysyi Ruot-
sin hallussa. Muualla Virossa alkoi hirvittävä hävi-
tys, joka toistui seuraavien miespolvien aikana
monet kerrat, kunnes valtaosa virolaisista oli saa-
nut surmansa. Venäläiset rikkoivat 1577 Suomea
koskevan aselevon lähettämällä jäitse vahvan jou-
kon ratsuväkeä, joka hävitti rannikkoa Porvoosta
Inkooseen. Kostoksi Suomeen ylipäälliköksi mää-
rätyn Herman Flemingin joukot hävittivät Karja-
laaja Inkeriä. Konevitsan luostari tuhottiin 1577,
ja se autioitui yli vuosisadan ajaksi. Talvella 1579
Henrik Klaunpoika Horn ulotti hävitysretket
kauas Inkerinmaalle mutta epäonnistui hyökätes-
sään Narvaa vastaan.
Venäjä oli tähän aikaan suurissa vaikeuksissa.
Iivanan Julman mieletön hallinto heikensi talon-
poikien oloja, niin että heitä pakeni joka suuntaan.
Etelä-Venäjän autioille aroille syntyi vapaiden
kasakoiden yhdyskuntia, Käkisalmen ja Laato-
kan Karjalasta paettiin pohjoiseen. Tsaari hävitti
niskoittelevia kaupunkeja ja seutukuntia kuin vi-
hollismaata. Lisäksi hän joutui vuodesta 1578 läh-
tien alakynteen sodassa Puolaa vastaan. Ruotsin
joukkoja johti vuodesta 1580 eteläranskalainen
Pontus De la Gardie, etevin Ruotsin palveluksessa
olleista ulkomaisista sotureista. Juhana III korot-

156
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
ti hänet vapaaherraksi, ja puolisoksi hän sai ku-
ninkaan aviottoman tyttären Sofia Gyllenhjelmin.
Sofian äiti oli Juhanan vihkimättömänä puolisona
ennen hänen avioliittoaan ollut Karin Hansintytär
Suomalaisilla joukoilla oli sodassa tärkeä osuus,
ja päälliköt olivat etupäässä suomalaisia kuten
Henrik Klaunpoika ja hänen poikansa Kaarle
Henrikinpoika Horn sekä Herman Fleming jaJö-
ran Boije. Rohkeana ja taitavana alapäällikkönä
tuli kuuluisaksi Tuomas Pekanpoika Teppoinen,
talonpoika Muolaan Valkeamatkasta. Hän kun-
nostautui tiedustelijanapa 1576 hänestä tuli Kan-
naksen miehistä muodostetun lippueen ratsu-
mestari. Teppoisen johtamana tämä lopulta noin
400 miehen vahvuinen yksikkö osallistui 1580-
91 moniin sotatoimiin Karjalassa ja Inkerinmaal-
la. Teppoisella oli verovapaus useihin taloihin,
joten hän kuului talonpoikaisten vapaamiesten eli
knaappien ryhmään, mutta aatelisarvoa hän ei
saanut.
Pontus De la Gardien johtamina Ruotsin jou-
kot kävivät 1580-81 sotaa Venäjää vastaan hyvin
menestyksellisesti. Käkisalmi vallattiin 1580, sit-
ten koko Viro ja 1581 laajat osat Inkerinmaata.
Kovin taistelu käytiin syyskuussa 1581, jolloin lin-
noitettu Narvan kaupunki vallattiin rynnäköllä.
Hurjistuneet valloittajat, joista suuri osa oli suoma-
laisia, syyllistyivät mielettömään murhaamiseen
surmaamalla sotavankiensa lisäksi koko siviili-
väestön ikään, sukupuoleen ja kansallisuuteen
katsomatta, yhteensä noin 7 000 ihmistä.
Seuraavina vuosina De la Gardie yritti vallata
Pähkinälinnaa, mutta yritys tyrehtyi huoltovai-
keuksiin. Suomalaiset päälliköt saivat lopulta ku-
ninkaankin uskomaan, että sodan rasitukset oli-
vat murtamaisillaan Suomen väestön kestokyvyn.
Kun Venäjäkin oli uuvuksissa, solmittiin 1583 ase-
lepo vuoteen 1590 saakka. Sen aikana Herman
Fleming kuoli 1583 ja De la Gardie hukkui 1585
Narvajokeen. Kaakkois-Suomen kansa muisti
häntä kauan selittäen monenlaisia muinaisia uro-
tekoja "Puntuksen" töiksi.
Sotaajatkettiin aselevon tauottua 1590-91, mut-
ta Ruotsin yliote oli mennyttä, ja vaikka Klaus
Erikinpoika Fleming teki tarmokkaan yrityksen
edetä Novgorodiin, tuloksena oli vain eräiden
aiemmin säästyneiden Inkerinmaan osien perin-
pohjainen hävittäminen. Uusi aselepo sovittiin
1593. Vanhan vihan aikana suuri osa Inkerin ve-
näläisistä, vatjalaisista ja inkeroisista sai surmansa,
ja laajat alueet jäivät lähes autioiksi. Ruotsi olikin
käynyt äärimmäisen julmaa, totaalista sotaa, jon-
ka tarkoituksena oli tuhota Inkerinmaa, jotta siitä
ei olisi venäläisten tukialueeksi.
Itä-Suomessa riehui vanhanvihan aikana itsestään
alkanut rajasota, jossa Venäjän-Karjalan eteläinen
osa joutui jatkuvien, tuhoisien hävitysretkien koh-
teeksi, kun taas karjalaisten yritykset ahdistaa Sa-
von itäistä rajaseutua tuottivat vähemmän tuloksia.
Hyökkäykset Venäjän puolelle olivat osaksi Savon
talonpoikien omatoimisia yrityksiä. Suurilla so-
taretkillä taas oli mukana Savonlinnaan ja muual-
le Savoon sijoitettuja säännöllisiä joukkoja sekä
satoja savolaisia nostomiehiä, joista osa kehittyi
sodan jatkuessa perin harjaantuneiksi sotureiksi.
Jännitetty jousi sopii siis hyvin Savon vaakunaan.
Suomalaiset tekivät alkuvuodesta 1579 Savosta
käsin hävitysretken Laatokan Karjalaan ja Au-
nukseen ja toisen syksyllä Laatokan rannoille
päällikkönään Lehtisten herra Klaus Hermanin-
poika Fleming. Hänen miehensä tekivät 1581 Sa-
vonlinnasta käsin uuden sotaretken Aunukseen
ja Käkisalmesta lähtenyt joukko toisen, ja maata
hävitettiin pahasti. Ruotsin joukot miehittivät
1580-luvun alkuvuosiin mennessä Käkisalmen
läänin etelästä Liperiin ja Ilomantsin eteläosaan
saakka. Henkiinjääneet asukkaat alistuivat yleen-
sä Ruotsin valtaan, mistä seurasi ortodoksisissien
rankaisuretkiä luopioita vastaan. Nämä sissit, joi-

Vaasain suku johtaa kansan suurten sotien tielle 157
den etevimmät päälliköt olivat talolliset Kirilä Ro-
gosin Sortavalasta ja Luuka Räsänen Pielisjärven
Lieksasta, ahdistivat kuitenkin ennen kaikkea
Pohjois-Savoa ja Kainuun savolaisia.
Sodan päättyessä Käkisalmen Karjalassa ei ollut
jäljellä juuri muuta kuin raunioita, ja Laatokan
Karjalassakin hävityksen jäljet olivat surkeat.
Suomalaiset olivat surmanneet säälimättömin so-
taretkin hyvin suuren osan näiden seutujen
väestöstä. Konevitsan lisäksi Syvärin suuri luostari
ja monta pienempää oli tuhottu. Pohjois-Karjalas-
sa vauriot olivat pienemmät.
Pohjanmaalla vanhanvihan alkuvuodet olivat
melko rauhalliset. Tutkimuksessa on ihmetelty
sitä, että karjalaisia kauppiaita liikkui ainakin vuo-
teen 1576 kaikessa rauhassa Pohjois-Pohjanmaal-
la, mutta Heikki Kirkinen osoittaa tämän johtu-
neen talonpoikien solmimasta rajarauhasta, jos-
ta on varma tieto vuodelta 1578. Juhana III oli
kuullut silloin, että Limingassa asuva apulaisvouti
Eerik Pietarinpoika Kranck eli Krankka oli "roh-
jennut tehdä" aselevon vihollisen kanssa. Kunin-
gas kielsi tämän menettelyn; pohjalaisia piti päin-
vastoin yllyttää hyökkäyssotaan. Eerik Kranck
kaatui karjalaisia vastaan taistellessaan 1579.
Näissä oloissa Oulujärven erämaiden asutus
saattoi kasvaa vielä 1570-luvulla, kunnes siellä oli
280 verolle pantua taloa. Valtaosa oli Oulujärven
ympärillä, mutta idempänäkin oli asutusta Sot-
kamon myöhemmän kirkon seudulle asti, ja Emä-
joen alueella oli koko joukko taloja Ristijärvellä
ja muutamia Hyrynsalmella saakka. Puolangalla
oli monta taloa. Pohjoisempana oli Iijoen varteen
syntynyt jonkin verran asutusta Pudasjärven puo-
lelle. Kainuun rajaseudulla ei näytä asuneen enää
mainittavasti saamelaisia, vaan heidän talviky-
liään oli vasta Kuusamossa, joten he olivat ehkä
väistyneet Kainuusta vienankarjalaisia pelätes-
Rauha oli rikkoutunut jossain määrin jo ennen
vuotta 1578. Joukko Kainuun taloja oli poltettu
1574-76, etupäässä Oulujärven seudulla. Kirki-
nen olettaa, etteivät hyökkääjät olleet näinä vuosi-
na vienankarjalaisia vaan Pohjois-Karj alan mie-
hiä. Tämä on mahdollista, koska pohjoiskarjalai-
set halusivat kostaa "ruotsien" hyökkäykset Karja-
laan mutta olivat tulleet tuntemaan liiankin hy-
vin Savon miesten voiman ja taisteluvalmiuden.
Oulujärvellä arvattiin vastuksen olevan heikompi.
Karjalaissodan luonne muuttui 1578 vienankarja-
laisten lähtiessä sotapolulle. He olivat kaiketi me-
nettäneet uskonsa rauhan jatkumiseen ja halusivat
iskeä ensiksi, tai sitten Venäjän hallintomiehet ja
Solovetskin munkit yllyttivät heidät sotaan. Joka
tapauksessa kesällä 1578 tehtiin Vienan Karjalasta
käsin Kuusamon kautta hävitysretki Rovaniemel-
le. Myös saamelaisten itäisiä kyläkuntia hätyytet-
tiin, ja niiden asukkaat pakenivat syvälle erämai-
hin. Suurempi sotaretki tehtiin Oulujarvelle, jos-
sa poltettiin paljon taloja. Mukana lienee ollut
pohjoiskarjalaisia, ja myöhemmin heitä osallistui
hyökkäyksiin Pohjanmaata vastaan muun muassa
Kirilä Rogosinin johtamina.
Näin alkoi Pohjois-Pohjanmaan ja Karjalan väli-
nen verinen sota, joka kesti lähes yhtäjaksoisesti
vuoteen 1593. Karjalaisilla oli ajoittain tukena ve-
näläisiä joukkoja. Aselevoista ei pohjoisessa juuri
välitetty, koska Venäjä pitäytyi Pähkinäsaaren rau-
han rajaan ja halusi hävittää sitä loukanneen suo-
malaisen asutuksen. Sotaretket tehtiin talvella hiih-
täen, kesäaikaan venein jokireittejä pitkin. Karja-
laisten hyökkäykset kohdistuivat aluksi etupäässä
Oulujärven pitäjään, jonka asutuksen he hävitti-
vät vuoteen 1585 mennessä; vain muutama talo
säilyi syrjäisillä saloilla. Asukkaista surmattiin suu-
ri osa. Henkiin jääneet pakenivat Pohjanmaan
rannikolle tai Savoon, Pudasjarvelle tai Kemi- ja
Tornionjoen varsille. Kemin väestössä savolais-

158
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
ten osuus kasvoi vanhanvihan pakolaisten vaiku-
tuksesta sangen suureksi.
Karjalaiset hyökkäsivät Iihin ensi kerran 1579,
jolloin Ylikiimingin taloja poltettiin, ja 1581 Iita
hävitettiin raskaasti. Siellä ja Limingassa, johon
kuului myös Oulujoen varsi, poltettiin sittemmin
monet kerrat taloja ja surmattiin paljon asukkai-
ta. Joskus hävitysretket ulottuivat Rovaniemelle
ja Siikajoen varsille asti. Pohjalaisia saattoi sodan
aikanakin lähteä uhkarohkeasti kauas sisämaahan
hauenpyyntiin tai kaski viljaa korjaamaan, mikä
vei monet sissien käsiin ja surman suuhun, koska
näissä sodissa ei juuri otettu vankeja. Vielä 1592
karjalaiset ja venäläiset hävittivät pahoin Limin-
kaa ja Siikajoen laaksoa; lähes kaikki talot poltet-
tiin.
Sotaväestä oli Pohjanmaalla melko vähän iloa,
vaikka sitä tulikin maakuntaan. Kevättalvella 1579
Pohjanmaalta tehtiin vastaisku Vienan Karjalaan
sotaväen tukiessa mutta vähäisin tuloksin. Saa-
tuaan 1580 avukseen enemmän sotilaita pohjalai-
set tekivät Vienaan uuden sotaretken, mutta hei-
kosti johdettu joukko kärsi raskaan tappion. Tä-
män jälkeen pohjalaiset tyytyivät puolustukseen,
kunnes 1589 tekivät pelkästään rahvaan voimin
kaksi tuhoisaa hyökkäystä Venäjän puolelle. Iiläi-
set iskivät alkukesällä Kannanlahden kaupunkiin,
polttivat sen ja häviteltyään rannikkokyliä pala-
sivat Vienan Kemijoen kautta. Tällä uskaliaalla
retkellä oli päällikkönä talokas Pekka Vesainen
Iin Vesalasta, joka on nykyään Ylikiiminkiä.
Peräpohjolan miehet tekivät syksyllä 1589 toi-
sen pitkän sotaretken Kemijoen vartta nousten
ja sitten kaiketi Kitisen, Tankajoen ja Sotajoen
kautta Patsjoelle. Surmattuaan tämän seudun saa-
melaisia retkikunta iski Petsamon luostariin, mis-
sä rakennukset poltettiin ja munkit ja palveluskun-
ta tapettiin. Matkaa jatkettiin Kuolan kaupunkiin
ja poltettiin sekin, mutta linnan valloitus osoittau-
tui mahdottomaksi ja yrityksessä meni monta
miestä. Paluumatka tehtiin Tuulomajoen kautta.
Myöhäistä perimätietoa, joka väittää Pekka Ve-
saisen johtaneen tätäkin sotaretkeä, Armas Luuk-
ko pitää vääränä. Kuolan retken tekivät ilmeises-
ti Kemin ja Tornion miehet, jotka tunsivat Lapin
hyvin, eikä heillä ollut mitään syytä pyytää pääl-
likköä Iistä. Puhe Vesaisesta liittynee perimätie-
don yleiseen taipumukseen sovittaa jokin tunnet-
tu nimi kaikenlaisiin yhteyksiin. Esimerkiksi sissi-
soturi Laurukaisesta, jota ei tunneta asiakirjoista,
on kerrottu yli koko Pohjois-Suomen ja Lapissa-
kin sovittamalla tarinat aina kertojan kotiseutuun.
Pohjoisen sota kiinnosti 1590-luvulla entistä
enemmän Ruotsin ja Venäjän johtomiehiä, ja mo-
lemmin puolin hankittiin sotaväkeä oman väestön
turvaksi. Ouluun, jossa keskiaikainen varustus oli
hajonnut, rakennettiin 1590 vaatimaton linna Me-
rikosken saareen. Sotaväki teki 1591 talonpoikais-
ten nostomiesten tukemana uuden sotaretken
Kuolan linnaa vastaan, mutta menestys oli nyt-
kin huono ja retkikunta menetti paljon miehiä.
Samana vuonna Oulusta käsin tehtiin kaksi peräk-
käistä sotaretkeä Vienanmeren rannalla olevaa
Suman linnoitusta vastaan, mutta tyhjiin nekin
raukenivat.
Molempien valtakuntien uupumus teki vihdoin
lopun vanhastavihasta. Aselevon aikana ryhdyt-
tiin neuvottelemaan rauhasta, ja toukokuussa
1595 se solmittiin Täyssinän kylässä Inkerinmaal-
la, lähellä Narvaa. Juhana III oli 1579 uhonnut,
ettei hän tekisi rauhaa Venäjän kanssa ennen kuin
valtakunta ulottuisi ainakin Nevajoelle, "kestäköön
sota kuinka kauan hyvänsä ja tuottakoon Suomelle
millaista köyhyyttä ja kurjuutta tahansa". Sitä se
oli tuottanut, ja sota myös kesti niin kauan, että Ju-
hana-kuningas ei ollut enää sitä lopettamassa.
Pitkän ja raskaan sodan tuloksena Ruotsi sai
varsinaisesti vain Narvan kaupungin, mutta jäivät-
hän Viron välillä menetetyt pohjois- ja länsiosat

Vaasain suku johtaa kansan suurten sotien tielle 159
Ruotsin haltuun. Tärkeä oli myös tsaarin selvä
tunnustus, että Pähkinäsaaren rauhan raja oli jää-
nyt historiaan. Raja meni nyt Savon ja Karjalan
välisen rajan päätekohdasta Rautavaaralta Kuusa-
mon Iivaaraan. Siitä se jatkui, kuten Kyösti Julku
on osoittanut, Suomen-puoleisten lapinkylien
pyyntimaiden itärajoja noudattaen Jäämereen,
Inariin asti samaan tapaan kuin Pariisin rauhan-
sopimuksen (1947) mukaan. Pohjoissuomalaiset
tunsivat olonsa hieman entistä turvallisemmaksi
mutta toivoivat, että valtiovalta auttaisi vastedes
heitä maakunnan suojelussa paremmin kuin
vanhanvihan aikana.
Itäsuomalaisilla ja pohjoispohjalaisilla oli ollut
entuudestaan tietoa sodan olemuksesta, mutta
muilta seuduilta mukaan joutuneet Suomen mie-
het saivat uusia kokemuksia. He näkivät kuinka
kylät ja kirkot paloivat roihuten Virossa, Inkeris-
sä, Karjalassa, Pohjanmaalla ja Uudenmaan ran-
nikolla ja ihmiset makasivat verisinä lumessa tai
raskain saappain poljetulla maalla. Moni tuli ko-
kemaan, miltä tuntuu tappaa teräasein naisia, lap-
sia ja vanhuksia. Vuosisataiseen rauhaan tottu-
neen länsisuomalaisenkin mieli karkeni, mutta ta-
lonpojan elämään palattuaan mies kuvitteli kau-
histuen päivää, jona oma kotiseutu joutuisi vihol-
lisen käsiin.
Historian harrastajalle, joka on eläytynyt siihen
mielikuvaan, että Suomen menneisyys on ollut
rauhaa rakastavan kansan puolustustaistelua peri-
vihollista vastaan, vanhanvihan tapahtumat avar-
tavat hieman näköalaa. Suomalaiset kävivät sil-
loin etupäässä hyökkäyssotaa, yleensä hyvin sää-
limättömästi. Tosin kuningas käskijä sotapäälliköt
komensivat, ja jos suomalaisen ase iski maahan
monta viatonta, hän joutui itsekin näkemään ja
kokemaan sodan kiroja. Henrik Florinuksen 1702
julkaisemissa säkeissä kansanrunoilija toteaa sen
vähin elein:
Noissa suurissa sodissa
moni mies, moni hevonen,
moni köyhän vaimon poika
haavistossa happaneepi,
mätäneepi männistössä.

#ä^ 9
mitoin
i pM teotcttemm/
tnite Ctriouctru on
fcsen iofe / ta
ri0/ia *Pfo

161
Luterilaisen
Suomen syntykausi
Talous edistyy hitaasti,
savolaiset asuttavat Ruotsiakin
Elinkeinot kehittyivät Suomessa 1500-luvulla hi-
taasti entiseen suuntaan: maatalouden merkitys
kasvoi, kalastuksen ja varsinkin metsästyksen vä-
heni. Lohenpyynnin tuotto tosin lisääntyi pohjoi-
sen suurilla joilla pyytäjien luvun kasvaessa, kos-
ka pystyttiin rakentamaan entistä isompia ja tuot-
toisampia patoja. Kemijoella oli viimeistään 1558
kaksi karsinapatoa, jotka edustivat ajan kalastus-
tekniikan huippua. Kustaa Vilkunan käsityksen
mukaan karsinapato oli keksittykin Kemissä. Kar-
jaa oli 1500-luvun lopulla varsin runsaasti ruot-
sinkielisillä seuduilla sekä muuallakin Varsinais-
Suomessa ja Pohjanmaan etelä-ja keskiosassa. Si-
sämaassa ja erikoisesti Itä-Suomessa karjaa oli
sangen vähän.
Teollisuudesta ansaitsee maininnan Suomen en-
simmäinen rautakaivos, jonka Erik Fleming pe-
rusti vuoden 1540 vaiheilla Ojamon kylään Loh-
jalle. Ojamon malmin jalostamiseksi Juhana-hert-
tua teetti 1550-luvun lopulla Karjaan Mustioon
rautahytin ja vasarapajan, joissa rauta pelkistettiin
malmista ja taottiin sitkeäksi. Vesisaha oli 1500-
luvun uutuus, joka tuli maahan Ruotsin kautta.
Kruunu perusti vuosisadan jälkipuolella Suomeen
joukon sahoja, mutta yksityisiä oli tuskin lainkaan
ja sahauksen merkitys oli hyvin vähäinen, kun
sahat olivat yksiteräisinä kovin tehottomia. Kir-
veellä veistettyä lautoja vietiin Lounais-Suomes-
ta, eniten Raumalta, veistettyjä parruja taas Uu-
deltamaalta.
Laivanrakennuksen alalla Varsinais-Suomi oli
johtava maakunta, jossa kruunukin teetti pieniä
aluksia, ja monet Turun puolen miehet olivat talvi-
sin töissä Ruotsin veistämöillä. Kruunu alkoi teet-
tää aluksia myös Keski-Pohjanmaalla, Pietarsaa-
ren ja Kokkolan rantakylissä. Sikäläisten maalais-
kauppiaiden haahdet oli ilmeisesti todettu luja-
rakenteisiksi heidän kuljettaessaan kruunun tava-
roita sekä sotilaita ja hevosia Ruotsista Viroon, ja
sotalaivaston johto ryhtyi käyttämään pohjalais-
ten taitoa hyväkseen.
Kauppa vilkastui, ja karjan tuotteiden kuten
voin sekä naudan- ja lampaanvuotien merkitys
Suomen viennissä kasvoi, mutta maamme pysyi
etupäässä omavaraistalouden kannalla, ulkomaan-
kaupan merkitys oli pieni. Valtiovalta yritti Kus-
taa Vaasan ajasta lähtien rajoittaa entistä innok-
kaammin maalaisten kauppapurjehdusta, mutta
menestys oli heikko. Varsinaisesti uusia kaupun-
keja Suomeen perustettiin vain Tammisaari ja
Helsinki, mutta Juhana-herttua määräsi 1558 Ul-
vilan porvarit muuttamaan lähemmäs Kokemä-
enjoen suuta, kun purjehtiminen kaupunkiin oli
Mikael Agricolan apulaisineen kääntämä, 1551 julkaistu Daavidin psalmien suomennos on kirjallisuutemme varhaisimpia
merkkiteoksia senkin vuoksi, että esipuheeseen sisältyy Agricolan maineikas runo Hämeen ja Karjalan vanhoista jumalista.

162
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
käynyt maan kohotessa lähes mahdottomaksi.
Herttua sai Satakunnan vaakunan karhusta ai-
heen kaupungin uuteen nimeen Björneborg
('Karhunlinna'), joka lyheni suomalaisten suussa
Poriksi, mutta perinteiltään Pori on keskiajan Ul-
vila, Pyhän Olavin kaupunki.
Asutus ei kehittynyt 1500-luvulla yhtä dynaami-
sesti kuin edellisellä vuosisadalla savolaisten suur-
ta asutusliikettä lukuun ottamatta. Taloluku kas-
voi eräillä aiemmin heikosti asutuilla seuduilla ku-
ten Pohjois-Satakunnassa, Pohjois-Karjalassa ja
Pohjanmaan sisäosissa. Vuoden 1570 vaiheilla ta-
loluku ja varmaan väkilukukin olivat huipussaan,
josta ne eivät kohonneet pitkään aikaan. Väkilu-
vusta ei tosin ole luotettavaa tietoa, mutta esitän
karkean arvion, johon sisältyy myöhemmin Suo-
meen kuuluneen ortodoksisen Karjalan väestö.
Taloluku 38 500 voidaan kertoa talonväen olete-
tulla keskiarvolla 6,0 henkeä, johon sisältyvät pal-
kollisetta lisätä tuloon 30 % siitä muun tilattoman
väen arvioituna määränä. Näin saadaan Suomen
väkiluvuksi vuonna 1570 noin 300 000 henkeä,
mikä ei liene pahoin väärä.
Savolaisten asutusliike alkoi suuntautua 1500-
luvun lopulla myös Ruotsin puolelle. Suomalai-
sia oli muuttanut emämaahan keskiajallakin, vii-
meistään 1300-luvulta lähtien, ja heitä asui mel-
koisesti Tukholmassa, onpa tämän kaupungin
väestöstä arvioitu olleen myöhäiskeskiajalla kym-
menes tai peräti viides osa Suomessa syntyneitä ja
suureksi osaksi suomenkielisiä. Suomalaisia asui
1400-luvulla paljon myös Mälarin maakuntien
maaseudulla, etenkin Uplannissa. Keskiajalla
muuttajat olivat olleet kotoisin pääasiallisesti Suo-
men lounaisista maakunnista ja Pohjanmaan ran-
nikolta.
Savolaisia alkoi muuttaa Keski-Ruotsiin vuoden
1580 vaiheilla Södermanlannin herttuan Kaarlen
asutustoimien ansiosta. Hänen herttuakuntaansa
kuului asumattomia metsäseutuja, joissa savolais-
ten pääteltiin tulevan toimeen kaskiviljelyksellä,
ja herttua lupasi uudisasukkaille tuntuvia etuja.
Hänellä oli yhteyksiä Suomeen, koskapa hän tie-
si savolaisten sopivan erämaan asuttajiksi ja toi-
mitti asiamiehiä värväämään siirtolaisia.
Savolaisia kaskenpolttajia siirtyi, kuten Ruotsin
suomalaisia tutkinut Kari Tarkiainen osoittaa, täs-
sä vaiheessa Ruotsiin etenkin Rautalammin ja
Ruoveden pitäjistä mutta jonkin verran suoraan
Savostakin. Muuton syyksi he kertoivat raskaan
verotuksen ja väenotot sekä virkamiesten ja sota-
väen mielivallan, ja tietysti kertomukset koske-
mattomista kaskimetsistä houkuttelivat. Ruotsis-
sa savolaisia asettui 1500-luvulla laajalle alueelle
Kaarlen herttuakuntaan: Södermanlannin, När-
ken ja Vermlannin metsäseuduille mutta myös Itä-
Götanmaalle ja Västmanlantiin, osaksi herttua-
kunnan ulkopuolellekin.
Luterilainen kirkkoja papisto
Suomen kirkollinen elämä muuttui luterilaiseksi
monenkaan vastustelematta. Katolista perinnet-
tä säilyi ihmisten mielessä, mutta se mureni vähi-
tellen hajanaisiksi siruiksi. Neitsyt Mariaan vedot-
tiin yhä loitsuissa ja rukouksissa, mutta ajan mit-
taan Taivaan kuningatar muuttui evankeliumin
köyhäksi Mariaksi, joka synnytti poikansa tallis-
sa ja itki häntä Golgatalla. Huolta tai hämmästys-
tä ilmaiseva huudahdus "Santa Maaria!" maallis-
tui lopulta jopa lieväksi voimasanaksi "saamari"
tai yksitavuiseksi vahvistukseksi "on mar". Useim-
mat pyhimykset alkoivat suorastaan unohtua, ja
ristinmerkki jäi käytännöstä. Killatkin lakkautet-
tiin reformaation nimessä, koska niissä oli muis-
tettu ja kunnioitettu pyhimyksiä.
Maaria, Kaarina, Marttila, Ulvila ja Pietarsaari
säilyttivät toki pyhimyksestä johtuvan nimensä,

Luterilaisen Suomen syntykausi 163
ja Isonkyrön kirkon suojeluspyhimys Laurentius
jäi kansanperinteeseen kirkon teettäneenä pappi-
na. "Santtalaurin" päätä eivät kirkon rakentaneet
jättiläiset olleet saaneet, kun pappi sattui kuule-
maan heidän nimensä kuten aikoinaan Raisios-
sakin. Uhraaminen kirkolle jäi katolisen ajan pe-
rinteenä riitiksi, jolla anottiin menestystä taivaal-
lisilta voimilta tai osoitettiin kiitollisuutta esimer-
kiksi merihädästä pelastumisesta. Näitä uhreja lu-
terilainen kirkko ei paheksunut, ja niistä oli hyö-
tyä seurakunnan köyhille, joiden huoltamiseen
uhrilahjat usein käytettiin. Tunnettuina uhrikirk-
koina mainittakoon Pyhänmaan ja Oulunsalon
kirkot.
Luterilaisen papiston tehtävänä oli saada seura-
kuntalaiset sisäistämään entistä paremmin usko
Kristuksen lunastustyöhön ainoana armon lähtee-
nä. Toisaalta saarnattiin kristillistä etiikkaa eli teon-
syntien karttamista. Kuinka kristinopin opetus on-
nistui 1500-luvulla, on mahdotonta sanoa. Suo-
malaisten väkivaltaisuus näyttää vähentyneen
vuosisadan lopulla, mutta kenties nimismiehille
oli vain annettu ohje, ettei joka tukkanuottaa saa-
nut enää tuoda käräjille oikeuden vaivoiksi.
Ihmisiä saattoi järkyttää uusi oppi, kun teon-
syntejä ei saanutkaan sovitetuksi isä kirkkoherran
määräämin hyvitystöin ja katumatonta syntistä
odotti puhdistavan kiirastulen sijasta iankaikkinen
kadotus. Muutamien kirkkojen seinälle maalattu
viimeinen tuomio puhutteli ehkä uudella tavalla.
Kenties jonkinlainen uskonnollinen herätys seu-
rasi Lutherin opin voittoa siihen tapaan kuin Mi-
kael Agricola oli toivonut. Toisaalta reformaatio
saattoi myös vähentää suomalaisten taipumusta
mystiikkaan ja kehittää ajattelua entistä enemmän
rationaaliseen suuntaan.
Luterilainen kirkko vainosi muinaisuskoa ajoit-
tain ankarasti ja järjestelmällisesti, ehkä kiivaam-
min kuin katoliset isät. Pohjanmaalla tuomittiin
1564-86 Kälviän ja Kemin välillä kuusi miestä ja
yksi nainen noitina kuolemaan ja mestattiin. Tä-
hän ei vielä vaikuttanut Manner-Euroopassa val-
litseva usko paholaisen kanssa liittoutuneisiin noi-
tiin, vaan mestatut olivat vanhan tietäjäperinteen
edustajia. Yksi heistä, Heikki Lappalainen Lesti-
järveltä, oli ilmeisesti saamelainen. Iissä mestattiin
1564 noitina Olli Ruikka Simon kylästä, pitäjän
varakkaimpia talollisia, ja hänen vaimonsa. Ku-
ten Armas Luukko huomauttaa, oikeus piti mui-
naisuskoa tässä tapauksessa hyvin vaarallisena,
koskapa rikas mies ei saanut lunastaa henkeään
rahalla.
Luterilaisen kirkon suhtautumisesta pohjoisen
saamelaisiin ei ole säilynyt tietoja 1500-luvulta,
mutta Kemin Lapista on säilynyt vuodelta 1620
tarkka veroluettelo, jossa monella saamelaisella
on kristillinen isännimi, Inarissa asti esimerkiksi
Kuivia Matinpojalla. Hänen etunimensä kuten
monen muunkin on tosin saamenkielinen, luette-
lossa hieman suomalaistetussa muodossa, mistä
näkyy että kastetut saamelaiset pitivät myös oma-
kielisen nimensä, joka kehittyi usein sukunimek-
si. "Matinpoika" ja muut kristilliset isännimet to-
distavat toisaalta sen, että ainakin suuri osa Ke-
min Lapin asukkaista oli kastettu jo 1500-luvun
jälkipuolella. Muuta ei voi odottaakaan, sillä kun
muinaisuskoa vainottiin kiivaasti Pohjanmaalla,
kuinka saamelaiset olisi jätetty pakanoiksi?
Luterilainen pappi eli laillisessa avioliitossa ja pyr-
ki kouluttamaan poikansa, joten Suomeen alkoi
syntyä jo 1500-luvulla pappissukuja. Useimmat
papit saivat vieläkin koulutuksensa Turun kated-
raalikoulussa harvojen käydessä Saksan luterilai-
sissa yliopistoissa. Kun kirkko pystyi entistä huo-
nommin huolehtimaan koulupojista, heitä tuli
Turkuun vähänlaisesti muualta kuin Varsinais-
Suomesta ja muista lounaisista maakunnista. Hy-
vin monet tämän ajan pappissuvut olivat lähtöisin
tältä alueelta.

164
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Pohjanmaallekin tuli papiksi lukuisia eteläsuo-
malaisia kuten Jakob Geet, rikas kirkkoruhtinas,
joka teetti Isonkyrön kirkon seinämaalaukset, se-
kä kuuluisien sukujen Brenner, Mathesius, Litho-
vius, Tuderus ja Frosterus kantaisät. Viipurin hiip-
pakunnassa eräät pappissuvut polveutuivat Viipu-
rin porvareista kuten Winterit, jotkut tulivat Länsi-
Suomesta kuten Argillanderit Karjalohjalta. Jo
1500-luvun lopulla lähti opintielle jokunen talon-
pojan poika myös Savosta ja Pohjanmaalta. Alo-
paeusten kantaisä Antti Kettunen oli talonpojan
poika Juvalta, Calamnius-suvun ensimmäinen
pappi Pietari Arctophilacius rikkaan maalaiskaup-
piaan poika Lohtajalta.
Perheellisinä miehinä luterilaiset papit koetti-
vat pitää huolta varallisuudestaan. Kirkkoherran
palkka oli Kustaa Vaasan kaventamanakin hyvä,
ja moni pappi hankki lisäksi oman talon harjoit-
taakseen maataloutta ja etenkin lohijokien varrel-
la myös kalastusta. Palkasta sekä talon ja kalave-
den tuotteista kertyi myytävääkin, ja voittoa lisä-
täkseen moni pappi hankki laivan, varsinkin Poh-
janmaalla. Kun pappi perehtyi samoihin toimiin
kuin talonpojat, se auttoi häntä ymmärtämään
heidän olojaan, mutta hänen rikkautensa herätti
myös kateutta.
Kirkkoherralla oli kuitenkin yleensä paljon ar-
vovaltaa, ja kirjoitustaitoisena, maailmaa tunte-
vana herrana hän oli pitäjän luontainen johto-
mies. Kuten Gunnar Suolahti on osoittanut, papis-
toon kuului toisaalta suoranaista köyhälistöä, hei-
kon koulutuksen vuoksi tai muista syistä kappa-
laisiksi tai apupapeiksi jääneitä miehiä, joiden oli
pienipalkkaisina vaikea kustantaa poikiansa yli-
opistoon.
Herrasväen ja rahvaan kulttuuri
Suomenkielinen hengellinen kirjallisuus kasvoi
Agricolan kuoltua hyvin hitaasti. Merkittävä uu-
tuus oli Turun piispan Paavali Juustenin (1516—
75) 1574 suomeksi julkaisema Lutherin Vähä Ka-
tekismus. Turun koulun rehtori, sittemmin Maa-
rian kirkkoherra Jakob Pietarinpoika Suomalai-
nen (Finno) julkaisi 1580-luvun alussa ensimmäi-
sen suomenkielisen virsikirjan, joka sisälsi sata-
kunta virttä, etupäässä ruotsista tai saksasta kään-
nettyjä tai mukailtuja. Muutamat ovat Suomalai-
sen omia sepitelmiä. Virsien kieli ja runoasu eivät
ole kehuttavat, mutta ne tekivät mahdolliseksi
yrittää suomenkielistä veisuuta joissakin seura-
kunnissa.
1500-luvun niukasta suomenkielisestä kirjalli-
suudesta on mainittava myös Rauman kirkkoher-
rana ja sittemmin Juhana III:n hovipappina toi-
mineen Martti Olavinpojan yritys suomentaa ku-
ningas Kristofferin maanlaki. Vuoden 1580 tie-
noilla valmistunutta suomennosta ei painettu, ja
myöhempi lainsuomentaja Ljungo Tuomaanpoi-
ka totesi sen monin paikoin suorastaan harhaan-
johtavaksi, mutta herra Martin käännöstä näyttää
kuitenkin käytetyn käsinkirjoitettuina jäljennök-
sinä.
Erkki Lehtinen toteaa sekä Juustenin että Suo-
malaisen kirjoituksista selvän ja voimakkaan suo-
malaisen kansallistunteen, joka perustui lähinnä
suomea puhuvien yhteistuntoon mutta sen ohel-
la muuhunkin kotimaiseen kulttuuriperinteeseen.
PaavaliJuusten mielsi Suomen selvästi erityiseksi
maaksi, jossa asui hänelle rakas kansa. Patria eli
isänmaa oli hänen hiippakunnan papeille lähet-
tämissään kiertokirjeissä aina Suomi, kun taas
Ruotsi kokonaisuutena oli regnum, 'valtakunta'.
Suomen historiasta oli kerrottu keskiajalla ruotsa-
laisissa ja tanskalaisissa kronikoissa, ja 1500-lu-

Luterilaisen Suomen syntykausi 165
vulla sitä käsiteltiin Ruotsissa ajan tieteelliseen
tapaan. Ensimmäisiä kotimaisia Suomen historian
harrastajia oli tuntematon kirjoittaja, joka sepitti
1400-luvulla latinaksi Konrad Bitziin ulottuvan
Turun piispojen historian. Sen säilynyttä versio-
ta kutsutaan Palmsköldin katkelmaksi. Tästä esi-
tyksestä ja myöhempiä piispoja koskevista käsikir-
joituksista Paavali Juusten kokosi ja täydensi Suo-
men piispojen kronikan Chronicon episcoporum
Finlandensium. Mikael Agricola kertoi Uuden Tes-
tamentin esipuheessa kristinuskon tulosta Suo-
meen Torgils Knutinpojan Karjalan-retkeen asti
etupäässä mukaillen ruotsalaisia tutkijoita kuten
Olaus Petriä.
Mikael Agricola oli myös ensimmäinen suoma-
laisen kansanperinteen harrastaja. Martin Luthe-
rilta saamansa esikuvan mukaan hän keräsi sa-
nanlaskuja ja käytteli niitä kirjoituksissaan. Agri-
cola laati 1553 niistä jopa suppean tutkielman.
Varoitettuaan käyttämästä sananlaskuja liiaksi hän
totesi, että ne säästeliäästi käytettyinä "kohotta-
vat suuresti esitystä tähtien tapaan, jotka saavat
taivaan sädehtimään, tai niin kuin kukat ja yrtit,
jotka tekevät maan silmälle suloiseksi ja viehättä-
väksi".
Agricola kokosi myös tietoja suomalaisten mui-
naisuskosta. Menettelytapa ei käy ilmi hänen esi-
tyksestään, mutta Annamari Sarajas otaksuu hä-
nen saaneen tietoja muun muassa Turun koulun
pojilta. Kertoessaan psalttarin esipuheessa hämä-
läisten ja karjalaisten muinaisista epäjumalista Ag-
ricola pappina paheksuu mokomaa uskoa, johon
"Piruja Syndi veti heite", mutta vaikuttaa silti san-
gen kiinnostuneelta. Jykevin säkein hän luette-
lee Hämeen kansan suuria ja pieniä jumaluuksia:
Tapio Metzest Pydhyxet soi,
ia Achti vuedhest Caloia toi.
Äinemöinen voirdhet tacoi,
Rachkoi Cuun mustaxi iacoi.
Lieckiö Kohot, ivoretja puudh
hallitzi ia sencaltaiset mwdh.
Ilmarinen Rauhan ia ilman tei
ia Matkamiehet edhesvoei.
Turisas annoi Woiton Sodhast,
Cratti murhen piti Tauarast.
Tietomme 1500-luvun suomalaisten tavoista,
käytöksestä ja ajattelusta ovat niukat, ja lienee
mahdotonta sanoa, olivatko ne muuttuneet enti-
sestään. Päätelmiä on koetettu tehdä oikeudelli-
sista lähteistä, mutta niistä saa parhaimmillaankin
suppean ja hieman nurjan kuvan ihmisistä. Ilmei-
sesti kansa oli yUmmista alimpiin jokseenkin suo-
rasukaista ja suuttuessaan herkkää siirtymään sa-
noista tekoihin. Muut lähteet valaisevat lähinnä
aatelisten ja sotilaitten tapoja. Koska he söivät pal-
jon ja suolaista, runsas oluen nauttiminen ei ihme-
tytä, mutta tuon ajan olut ei ollut kovin väkevää.
Rikkaat joivat viiniäkin, yleensä Saksan val-
koviinejä.
Savutupa alkoi käydä Länsi-Suomen rannikko-
seuduilla harvinaiseksi, mutta sisämaassa ja Itä-
Suomessa se vallitsi vielä monen miespolven ajan.
Siisteys ei liene ollut missään kovin kehuttava, ja
kun hygieniaa ei tunnettu lainkaan, kulkutaudit
pääsivät helposti valloilleen. Saunassa käynti oli
yleisenä tapana suomenkielisillä seuduilla, mutta
se ei asiaa kovin paljon parantanut. Ympäristö
oli tuohon aikaan epäsiisti ja terveydelle vahingol-
linen kaikkialla maailmassa ja kaikkien yhteiskun-
taluokkien keskuudessa.
Rahvaan vaatetus oli juhlissakin melko yksin-
kertainen, sarkaa käytettiin paljon sekä miesten
että naisten puvuissa. Porvarien rouvilla oli 1500-
luvulla yleisesti vaatteena hame ja lyhyt röijy, jon-
ka alla pidettiin paitaa ja liivejä, eikä tällainen asu
liene ollut harvinainen muissakaan säädyissä. Aa-
teliset ja virkamiehet pukeutuivat komeasti, ja hei-
tä sanottiin verkatakkisiksi erotukseksi talon-

166
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
pojista. Rikkaiden juhlapukuihin vaikutti manner-
Euroopan renessanssimuoti, ja niissä nähtiin ve-
ran ohella tai sen sijasta samettia ja silkkiä. Myös
arvokkailla turkiksilla oli hienossa vaatetuksessa
tärkeä osuutensa.
Aateliset rakennuttivat 1500-luvulla myöhäis-
keskiajan harvojen kivisten linnojen lisäksi alun
toistakymmentä uutta. Eerik XIV:n sotapäällik-
kö Jakob Henrikinpoika (Hästesko) rakennutti
komean linnan Siuntion Sjundbyhyn ja Hornin
suku kolme kivistä linnaa: Halikon Joensuuhun,
Kiskon Haapaniemeen ja Maskun Kankaisiin.
Erik Fleming teetti Paraisten Kuitian linnaan kol-
mannen kerroksen, ja tämä uljas linna on suureksi
onneksi säilynyt lähes muuttamattomana meidän
päiviimme. Myös Sjundby on säilynyt hyvin,
Kankainen taas suuresti muutettuna.
Turun linnaa uudistettiin ja kaunistettiin maa-
lauksin jo Kustaa Vaasan toimesta, mutta Juha-
na-herttuan tultua 1556 sen isännäksi hän ryhtyi
tuntuviin uudistuksiin. Päälinnaa korotettiin ko-
konaisella kerroksella ja esilinna rakennettiin pää-
osaksi uudelleen. Renessanssin rakennustaide vai-
kutti uudistuksiin monin tavoin, ja ulkoapäin jy-
kevä ja karu linna muuttui sisältä loistavaksi ja
kauniiksi. Suuriin saleihin tehtiin puusta komeat
katot, seinät kaunistettiin kuvakudoksin ja kan-
gasverhoin. Kuninkaanakin Juhana paranteli Tu-
run linnaa kiintyneenä paikkaan, jossa hän oli elä-
nyt onnelliset vuotensa.
Tässä upeassa linnassa nuori herttua eli loista-
vasti varsinkin otettuaan 1557 ruotsalaisen Karin
Hansintyttären vihkimättömäksi vaimokseen. Ka-
rin oli ollut hovineitinä, ja hänen äitinsä oli Tott-
sukuisen valtaneuvoksen avioton tytär. Suomen
harvalukuinen ylimystö ja Turun rikkaat porva-
rit olivat herttuan hovissa hienojen tapojen kou-
lussa. Vielä hienommin linnassa elettiin, kun Ju-
hana oli 1562 tuonut sinne puolisonsa prinsessa
Katariina Jagellonican suurine puolalaisine seu-
rueineen. Loisto ei kuitenkaan kestänyt kauan:
jo kahdeksan kuukautta myöhemmin herttuapari
vietiin Ruotsiin kuningas Eerikin vankeina. Hy-
lätyn Karinin, neljän lapsensa äidin, herttua oli
toimittanut naimisiin Kangasalan Vääksyn kar-
tanon aatelisen omistajan kanssa.
Suomen musiikkielämää 1500-luvun lähteet valai-
sevat entistä paremmin, tosin maallisen musiikin
osalta vain Turun näkökulmasta. Jo 1556 sinne
tuotiin Tallinnasta klavikordi, pianon edeltäjä, ja
kahdet huoneurut. Juhana-herttuan aikana linnas-
sa soitettiin ainakin luuttua, viulua, trumpettia,
erikorkuisia pasuunoita ja monenlaisia puupuhal-
timia. Soittoa tahdistivat patarummut. Vielä 1500-
luvun lopulla Turun linnassa pidetyissä joulujuh-
lissa soitettiin ainakin luutuin, harpuin ja trum-
petein, ja katedraalikoulun pojat lauloivat moni-
äänisesti. Viulunsoittokaan ei enää unohtunut Tu-
russa, mutta muualla Suomessa soitinmusiikkia
kuultiin harvoin.
Martin Luther piti kirkkomusiikkia tärkeänä,
mutta Suomen oloissa sekin jäi 1500-luvulla vaati-
mattomaksi. Pappi lauloi messun jos pystyi, ja Tu-
russa ja Viipurissa koulupoikien kuoro lauloi ju-
malanpalveluksessa, usein Piae cantiones -kokoel-
man lauluja. Kokoelma oli painettu ensi kerran
Greifswaldissa 1582. Kirkkolaulussa käytettiin
yhä suureksi osaksi gregoriaanista sävelmistöä.
Turun tuomiokirkkoon rakennettiin 1576 Suomen
ensimmäiset urut, mutta vakinaista urkuria ei ollut
vuosisadan lopullakaan. Messu- ja virsisävelmiä
julkaistiin pienin painoksin Suomen kirkkoa var-
ten.
Kiviset linnat osoittivat rälssin nousevaa mahtia. Kuitian (Qvidja) linnan rakennutti 1500-luvulla nykyiseen korkeuteensa
sotapäällikkö ja hallintomies Erik Joakiminpoika Fleming. Kustaa Vaasan oikea käsi Suomessa. Häneltä sen peri nuijamiesten
vastustaja Klaus Fleming.

■ %. ^Hw^j
^B^
«S
i
lilll;

168
Poliittinen ja yhteiskunnallinen
kriisi vie nuijasotaan
Klaus Fleming
kuningas Sigismundin tukimiehenä
Juhana III:n kuollessa 1592 poliittinen tilanne oli
hyvin jännittynyt. Kruununperillinen, Puolan ku-
ningas Sigismund III oli kiivas katolilainen, ja hä-
nen valtiollisena ihanteenaan oli kuninkaan yksin-
valta. Hänen tulonsa Ruotsin hallitsijaksi huoles-
tutti näin ollen ylimystöä ja sen miehittämää valta-
neuvostoa sekä papistoa. Neuvosto toivoi kuiten-
kin voivansa sitoa Sigismundin kädet. Hänen val-
tansa tunnustamisen ehdoksi pantaisiin luterilai-
sen uskon takaaminen Ruotsissa ja paluu kunin-
kaan valtaa rajoittaviin periaatteisiin, joita Vaa-
sa-suku ei ollut tunnustanut. Södermanlannin
herttua Kaarle ei katsonut veljenpoikansa sopivan
lainkaan Ruotsin kuninkaaksi ja halusi saada
mahdollisimman paljon valtaa omiin käsiinsä.
Valtaneuvosto puolestaan pelkäsi Kaarlea tuntien
hänen itsevaltaiset periaatteensa ja karskin luon-
teensa.
Näistä lähtökohdista syntyi monivuotinen valta-
taistelu. Sigismund saapui Tukholmaan syksyllä
1593, ja helmikuussa 1594 hänet kruunattiin
Ruotsin kuninkaaksi, mutta palatessaan syyske-
sällä Puolaan hän tiesi tilanteen jääneen Ruotsissa
hyvin sekavaksi. Hän oli tunnustanut luterilaisuu-
den Ruotsin valtionuskonnoksi, mutta valtaneu-
voston perustuslailliseen ohjelmaan hän ei ollut
suostunut. Kaarle-herttuan Sigismund oli toden-
nut olevan "ylhäisin" kuninkaan ollessa poissa
Ruotsista, mutta herttuan ja valtaneuvoston osuus
hallintoon oli jäänyt määrittelemättä. Kuningas
halusi ilmeisesti hajottaa Ruotsin herrojen rinta-
man turvatakseen oman valtansa, mutta varsinai-
sessa Ruotsissa se jäi silti kyseenalaiseksi.
Suomessa oli toisin, mikä johtui etupäässä maan
mahtavimman miehen Klaus Erikinpoika Fle-
mingin (noin 1535-1597) asennoitumisesta. Hän
oli monien Ruotsin ylimystön johtomiesten lähi-
sukulainen, muun muassa Erik Sparren serkku,
ja Flemingin puoliso Ebba Kustaantytär Stenbock
oli kuningatar Katarina Stenbockin, Kustaa Vaa-
san kolmannen puolison sisar. Fleming oli kuulu-
nut kauan valtaneuvostoon mutta ei kannattanut
sen perustuslaillisia pyrkimyksiä. Aiheellisesti on
viitattu hänen isänsä Erik Flemingin mahdikkaa-
seen asemaan Kustaa Vaasan luottamusmiehenä.
Myös Klaus Fleming janosi valtaa ja arvioi saa-
vansa sitä parhaiten toimiessaan itsevaltaisen ku-
ninkaan oikeana kätenä. Samalla hän voisi edis-
tää järjestyksen säilymistä valtakunnassa ja omas-
ta mielestään järkevää politiikkaa.
Klaus Fleming oli liittynyt Juhana-herttuaan he-
ti tämän noustua kapinaan Eerikiä vastaan, ja
1569 hänet oli korotettu vapaaherraksi. Kuningas
osoitti luottamustaan Flemingiä kohtaan nimittä-
mällä hänet 1574 Viipurin linnan päälliköksi ja
vuoden 1580 tienoilla yliamiraaliksi. Tästä lähtien
Fleming pysyi aina Juhana III: n suosiossa ja 1591
hänet nimitettiin sotavoimien ylipäälliköksi eli

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan 169
marskiksi, Viron käskynhaltijaksi ja Uplannin ja
Norlannin laamanniksi. Riitaannuttuaan valta-
neuvoston kanssa ja epäillessään Kaarle-herttuaa
Juhana oli kiitollinen Flemingin kaltaisen lujan
ja kokeneen sotilaan ja hallintomiehen tuesta ja
teki hänestä mahtavimman alamaisensa.
Juhana III:n kuoltua Klaus Fleming joka katsoi
olevansa vastuussa Viron lisäksi Suomestakin,
asettui tukemaan kuningas Sigismundia. Jotkut
tutkijat, erikoisesti Pentti Renvall, ovat selittäneet
tämän johtuneen siitä, että Fleming suomalaisena
ymmärsi Venäjän tuottaman uhan ja halusi sen
vuoksi turvata Ruotsin ja Puolan poliittisen yhteis-
työn. En kuitenkaan pidä todistettuna, että tämä
olisi ollut Flemingin tai muiden suomalaisten tär-
kein näkökohta 1590-luvun kriisin aikana. Yhteis-
työ Puolan kanssa oli tosin kuulunut nuoren Juha-
na-herttuan aatteisiin, mutta suomalaiset valtio-
miehet ja sotilaat olivat tottuneet pitämään Puolaa
ennen kaikkea vaarallisena kilpailijana Itämeren-
maissa. Heistä kokeneimmat kuten Henrik Klaun-
poika Horn eivät kannattaneetkaan Klaus Flemin-
gin politiikkaa.
Fleming puolestaan näyttää ajatelleen etupäässä
oman mahtiasemansa säilyttämistä, ja koska hän
oli saavuttanut sen tukemalla kuningasta, hän jat-
koi samaa politiikkaa. Vaarana hän piti aluksi lä-
hinnä Ruotsin valtaneuvostoa eikä niinkään Kaar-
le-herttuaa. Kun Sigismundin lähetti tuli kevättal-
vella 1593 Suomeen vaatimaan maamme aatelilta
uskollisuudenvalaa kuninkaalle, Fleming kutsui
Turkuun kokouksen, jossa aatelismiehet vannoi-
vat valan kirjallisessa muodossa, ja Itä-Suomen
aateli teki saman Viipurissa. Suomessa olevalta
sotaväeltä Fleming oli ottanut uskollisuudenvalan
Sigismundille heti Juhana-kuninkaan kuoltua.
Nämä ratkaisut osoittivat Klaus Flemingin ja
useimpien Suomen aatelismiesten poliittisen lin-
jan poikkeavan sekä valtaneuvoston että Kaarle-
herttuan tavoitteista. Jotkut harvat suomalaiset yli-
mykset kuten Hornit, Louhisaaren ja Kaskisten
Flemingit ja Savonlinnan päällikkö Gödik Kus-
taanpoika Fincke olivat lähellä valtaneuvostoa ja
koettivat pysyä erillään Klaus Flemingin politii-
kasta. Alempi sotapäällystö sen sijaan kannatti sitä
horjumatta. Sotilaina he eivät halunneet luopua
poliittisen kriisin aikana siitä voimasta, jota Suo-
messa olevat joukot edustivat, mikäli päällystö py-
syisi yksimielisenä. Tulevaisuuteen he eivät voi-
neet nähdä.
Keväällä 1593 Kaarle-herttuan ja Klaus Flemin-
gin siihen asti korrektit suhteet heikkenivät pa-
hoin. Kaarle oli jo selvillä Flemingin politiikasta
ja yllytti hänen alaisiaan sotilaita vastustamaan
marskia sekä suuntasi voimakkaan propagandan
Suomen talonpoikiin. Kun Fleming oli turvannut
1593-94 sotalaivoineen kuninkaan Ruotsin-mat-
kan, Sigismund antoi 1594 hänelle muodolliset
valtuudet Suomen käskynhaltijan virkaan, mikä
merkitsi varakuninkaan asemaa. Kuningas osoitti
täten ymmärtävänsä, kuinka suuri arvo Suomella
oli hänen tukialueenaan ja Flemingillä sen pää-
miehenä.
Samaan aikaan Kaarle-herttua pyrki vahvista-
maan omaa asemaansa. Valtaneuvokset suostui-
vat syksyllä 1594 sopimukseen, jonka mukaan
herttua oli kuninkaan poissa ollessa neuvoston
esimies ja valtionhoitaja. Pyytäessään kuningas-
ta vahvistamaan tämän päätöksen Kaarle uhkasi,
että ellei hän saisi kyseisiä valtuuksia, valtiopäivät
kutsuttaisiin koolle. Tämän Sigismund kielsi jyr-
kästi eikä myöskään antanut Kaarlen pyytämää
valtakirjaa. Klaus Fleming ilmoitti puolestaan ot-
tavansa käskyjä vastaan vain kuninkaalta, joten
Suomi oli lähdössä eri reitille kuin emämaa. Mars-
ki ymmärsi, että Kaarlen pääseminen voitolle
merkitsisi hänen asemansa luhistumista, joten hän
heitti koko arvovaltansa Sigismundin vaakakup-
piin.

170
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Valtaneuvosto horjui yrittäessään säilyttää suh-
teet sekä kuninkaaseen että herttuaan. Se suostui
1595 kutsumaan Kaarlen vaatimuksesta valtiosää-
dyt Söderköpingiin, missä ne antoivat kuninkaas-
ta piittaamatta Kaarlelle valtionhoitajan valtuudet.
Herttuan tuli tosin käyttää kuninkaan valtaa yh-
dessä valtaneuvoston kanssa, mutta ylimystö ei
enää hallinnut tilannetta. Suomalaisia oli Söder-
köpingissä hyvin vähän, koska Fleming oli kiel-
tänyt heitä lähtemästä valtiopäiville, mutta 1596
Suomessa alkoi nuijasota herttuan ja kuninkaan
kannattajien yhteenottona. Arbogaan 1597 kut-
sumillaan valtiopäivillä Kaarle sai Ruotsin ja Poh-
janmaan talonpoikien voimakkaan tuen ja ryhtyi
sen jälkeen valtaamaan vastustajien hallussa ollei-
ta Ruotsin linnoja. Valtaneuvoksia alkoi paeta
maasta, ja herttua oli ennen pitkää yksinvaltiaana
varsinaisessa Ruotsissa.
Verot, väenotot ja linnaleiri
talonpojan taakkana
Suomessa Klaus Fleming ja hänen apulaisensa
pitivät vielä 1593 asemaansa vakaana, ja rauha
Venäjän kanssa oli tärkein poliittinen kysymys
Täyssinän rauhantekoon (1595) saakka. Jo sitä en-
nen Suomen rahvaan mieliala oli kuitenkin käy-
nyt huolestuttavaksi, osaksi jo kauan vallinnei-
den epäkohtien vuoksi. Sodat Tanskaa ja Venäjää
vastaan olivat vaatineet suunnattomasti varoja
sotaväen varusteisiin ja huoltoon sekä hevosiin
ja laivoihin, ja varat hankittiin veroina etupäässä
talonpojilta. Vakinaista veroa ei korotettu paljon,
mutta sen sijaan kannettiin monenlaisia ylimää-
räisiä eli apu veroja.
Jo Eerikin Tanskan-sota lisäsi verokuormaa pa-
hoin, eikä sen päättyminen tuottanut helpotusta.
Vuonna 1571 kannettiin raskas, hopeaveroksi kut-
suttu omaisuusvero Älvsborgin linnan lunastami-
seksi Tanskalta, ja Venäjän-sodan aikana apuve-
roja perittiin jatkuvasti paljon. Huippuunsa ne
nousivat vuoden 1590 tienoilla. Verojen aiheutta-
mia vaikeuksia lisäsi ilmaston jäähtyminen 1500-
luvun lopulla. Matleena Tornberg on osoittanut,
että sadot huonontuivat Lounais-Suomessa tuntu-
vasti 1580-luvulta alkaen, niin että ne olivat vuo-
sittain vain 65-80 % entisestä, ja kasvukausi viileni
samantapaisin vaikutuksin koko Suomessa.
Talonpojat velvoitettiin myös tavan takaa kyy-
ditsemään sotaväkeä ja kruunun virkamiehiä, joil-
la oli oikeus vaatia rahvaalta ilmainen kestityskin.
Rasittavinta oli kuitenkin sotaväen sijoittaminen lin-
naleiriin. Se merkitsi että sotilaat asuivat taloissa pit-
kin maaseutua ja kantoivat osan apuveroista: elin-
tarpeita, heiniä ja muuta huoltoon tarvittavaa. Täs-
tä aiheutui paljon selkkauksia, koska sotilaat eivät
tyytyneet kruunun laillisiin saataviin vaan ottivat
usein enemmän. Sodassa ryöstämään tottuneet
veteraanit riehuivat joskus melkein kuin vihollis-
maassa. Talonpojat taas olivat tuskastuneita lailli-
siinkin veroihin, ja mielivalta raivostutti heitä.
Koko Suomea rasittivat myös väenotot, jopa
pahemmin kuin emämaata. Tämä johtui siitä että
rälssitalonpojilta eli aatelin lampuodeilta, joita oli
Ruotsissa paljon, otettiin sotaväkeä tuntuvasti vä-
hemmän kuin maansa omistavilta talollisilta. Suo-
men talonpoikien itsenäisyys koitui siis tässä asias-
sa rasitukseksi. Sotamiehet otettiin 1500-luvulla
vain yhtä sotatointa varten kerrallaan, mutta moni
joutui silti palvelemaan Venäjän-sodassa vuosi-
kausia. Miehiä kaatui taisteluissa ja kuoli kulkutau-
teihin ja kenttäelämän rasituksiin, joten väenotot
riistivät paljon työvoimaa Suomen maataloudelta.
Varakkaimmat talolliset etelästä Etelä-Pohjan-
maalle saakka saattoivat varustaa kruunun palve-
lukseen huovin eli ratsumiehen tai palvella itse
sellaisena ja saivat vastineeksi verovapauden. Se
oli niin suuri etu, että useimmat ratsutalolliset vau-

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan 1/1
KARTTA 7 PÄHKINÄSAAREN (1323). TÄYSSINÄN (1595) JA STOLBOVAN (1617) RAUHAN RAJAT
Eino Jutikkala. Suomen historian kartasto

172
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
rastuivat, jajos isäntä varusti ylimääräisen ratsu-
miehen, hän pääsi myös kantamaan veroja toisilta
talonpojilta. Ratsumiehiä asettivat yleisesti myös
alivoudit, kruunun kirjurit, nimismiehet ja pääl-
lystöön kuuluvat aatelittomat sotilaat. Verotuksen
kiristyminen vaati hallinnon tehostamista, joten
kruunun oli maksettava virkamiehilleen myös sie-
voinen palkka. Täten Suomen maaseudulle syntyi
kasvava aatelittomien virkamiesten ja ratsutalol-
listen luokka.
Tavallinen keskivarakas tai köyhähkö talonpoi-
ka joutui sitä ahtaammalle. Verot ja muut rasituk-
set kalvoivat vuosi vuodelta pahemmin, työväkeä
oli vaikea saada ja palkat nousivat. Kun veroräs-
tejä kertyi paljon, isäntä voi joutua lähtemään ta-
lostaan ja vajota sotamieheksi tai työläiseksi ellei
peräti kerjäläiseksi. Muuan keino päästä pahim-
masta oli luovuttaa talo rikkaalle naapurille tai
pitäjässä asuvalle aateliselle ja jäädä asumaan sitä
lampuotina, jolla ei ollut verorästejä mutta ei kiin-
teää omaisuuttakaan. Jos taas talo jäi kokonaan
viljelemättä, varakas naapuri sai autiotilan omak-
seen maksamalla verorästit ja sai sen maksuttakin,
jos talo oli hyvin kehnossa kunnossa.
Näissä oloissa maatiloja alkoi kertyä etenkin
lounaisissa maakunnissa aatelisille ja muulle sota-
päällystölle, virkamiehille ja ratsutalollisille. Aate-
lin lampuotitilojen luku oli Suomessa vuonna
1560 vain 330 mutta 1580 jo 2 300, ja monet aate-
littomatkin olivat keränneet lisätiloja. Vuosisadan
lopulla tämä kehitys kiihtyi maaseudun tilattoman
väestön kasvaessa vastaavasti, joten sodat lisäsi-
vät yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Tämä kehitys
oli nopeaa etenkin Hämeessä ja Satakunnassa,
hitaampaa Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla,
ehkä sen vuoksi että näiden vauraiden maakun-
tien talonpojat kestivät rasituksia verraten hyvin.
Karjalassa, Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla maa-
omaisuuden keskittyminen oli vähäistä, ja poh-
joisempana Pohjanmaalla sitä ei tapahtunut.
Suomen aatelissääty oli kasvanut, mutta vielä
1500-luvun lopulla se oli silti vähälukuinen Ruot-
siin verraten. Pääosa aatelisista palveli kruunua
melko vähäpätöisinä virkamiehinä tai kapteenei-
na ja ratsumestareina armeijassa. Muista erottu-
vaan ylimystöön voidaan lukea Kuitian ja Louhi-
saaren Flemingit, Joensuun ja Kankaisten Hornit,
Fincket, Kurjet (Kurck) ja Boijet sekä Lepaan ja
Sjundbyn (Hästesko) suvut. Jotkut näiden sukujen
miehet olivat hankkineet hyvän oppisivistyksen
Saksan yliopistoissa.
Suomen ylimyssuvuilla oli tiettyä poliittista mer-
kitystä itsevaltaisten Vaasa-kuninkaiden aikana-
kin, kun taas alhaisaateli teki, mitä kuningas tai
muut suuret herrat käskivät. Kaikkien aatelisten
itsetunto kohosi kuitenkin suuresti 1500-luvulla,
ja pitkällisten sotien aikana Suomen aateli sai eri-
koisesti sotilassäädyn leiman. Sotilaiden itsetunto
näkyi talonpoikien halveksimisena, ja näiden kes-
kuudessa taas syntyi vihaa sotapäällystöä ja vir-
kamiehiä, sanalla sanoen "herroja" kohtaan.
Sotatoimien päätyttyä 1593 apuveroja lieven-
nettiin tuntuvasti, mutta köyhtynyt ja uupunut
kansa olisi halunnut päästä niistä kokonaan. Klaus
Fleming ei vähentänyt sotaväkeä Täyssinän rau-
han jälkeenkään eikä toisaalta voinut kertoa rah-
vaalle, että syynä oli valmistautuminen yhteen-
ottoon Kaarle-herttuan kanssa. Suuri osa sotilaita
pidettiin sitä paitsi edelleen linnaleirissä Flemin-
gin harkitessa, ettei heitä voitaisi muuten huol-
taa. Sotaväki käyttäytyi sodan päätyttyäkin usein
kovin huonosti, minkä Kauko Pirinen osoittaa
jopa omaa maakuntaansa verottaneista Savon
nostomiehistä. Ruotsalaiset huovit ja saksalaiset
ja skotlantilaiset palkkasoturit olivat sitäkin pa-
hemmassa maineessa.
Talonpoikia suututti linnaleirin ohella virka-
miesten ja upseerien karski tapa välittää esival-
lan muutenkin vastenmieliset määräykset. Sellai-
seen ei ollut totuttu, eivätkä yhden miespolven

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan 173
kokemat nöyryytykset olleet murtaneet talonpoi-
kien itsetuntoa. Lounaisella rannikkoseudulla lin-
naleirissä oleva sotaväki pysyi sentään kohtalai-
sessa kurissa, ja kun rahvas oli hyvin selvillä esi-
vallan voimasta, siellä ei syntynyt pahoja selk-
kauksia. Laitilan talonpojat riistivät sentään 1579
ratsumiehiltä näiden ottamat hevoset ja muonava-
rat ja pahoinpitelivät joukon päämiestä.
Läheisessä sisämaassa selkkauksia syntyi enem-
män. Linnaleiri aiheutti jo 1574-78 levottomuuk-
sia Varsinais-Suomen sisämaassa sekä Loimaalla
ja Huittisissa. Huoveja pahoinpideltiin ja puhut-
tiin jopa "nuijajoukkojen" kokoamisesta. Tämä
liikehdintä saatiin lopulta asettumaan. Seuraavan
pahan selkkauksen linnaleiri aiheutti helmikuussa
1593, jolloin Rautalammilla surmattiin useita up-
lantilaisia huoveja. Klaus Flemingin lähettämä so-
taväki rauhoitti seudun, ja viisi rahvaan päälli-
köiksi valitsemaa miestä mestattiin Hämeenlin-
nassa. Linnaleirin lieventämistä kovapintainen
marski ei näytä harkinneen näinkään selvän va-
roituksen saatuaan.
Koska Rautalammin selkkaus oli ensimmäinen
vakava kapina Flemingin hallintoa vastaan ja ko-
ko Pohjois-Hämeen kansaa järkyttänyt kokemus,
tunnettu talonpoikien ja huovien välistä kahakkaa
kuvaava kansanruno lienee peräisin jo vuodelta
1593 eikä vasta nuijasodan ajalta. Säilynyt katkel-
ma alkaa:
Kivijärven kiltit miehet,
Vastingin vahvat uroot,
nuijat nurkissa pitävät,
sopeissa sota-aseet,
pitkät piikit piilossaan,
joilla huovia hosuvat,
ryyttäriä rytkyttävät.
"Kiltti" merkitsee tässä toisin kuin nykyään
'rohkeaa' tai 'ylpeää'. Jos runossa tarkoitetaan
vuoden 1593 kapinaa, se oli paikannimistä päät-
täen syntynyt Rautalammin laajan pitäjän luotei-
sissa erämaankyIissä, joissa ei ollut siihen asti tie-
detty paljoakaan esivallan voimasta.
Kaarle-herttuan yllytys
sytyttää nuijasodan
Nuijasodan varsinaisena ahjona olivat Etelä-Poh-
janmaan suomenkieliset pitäjät. Tämä oli verraten
vaurasta seutua, eikä linnaleiri näytä olleen siellä
tavallista rasittavampaa. Kansannousuun eivät
Pohjanmaalla ryhtyneetkään nälkiintyneet ryysy-
läiset vaan itsetietoiset talonpojat, eikä nuijasotaa
siis pitäisi rinnastaa Keski-Euroopan maaorjien
epätoivoisiin kapinoihin. Huomattakoon että
Pohjanmaan talonpojat olivat hoitaneet keskiajal-
la hallinnon suureksi osaksi omatoimisesti ja ve-
rotus oli ollut lievää. Olojen muuttuessa 1540-
luvulta lähtien pohjalaisten oli vaikea sopeutua
keskusvallan kiristyvään otteeseen aivan samoin
kuin se oli suututtanut syrjäisen Taalainmaan ta-
lonpoikia Kustaa Vaasan aikana.
Pohjalaisilla oli lisäksi vahvalta tuntuva oikeu-
dellinen perusta linnaleirin vastustamiseen. Juha-
na III oli myöntänyt 1592 heille vapauden ratsu-
väen linnaleiristä sillä perusteella, että pohjalaiset
olivat puolustaneet kotimaakuntaansa Venäjää
vastaan ja sitoutuneet huoltamaan maakunnan
oman jalkaväen. Maanpuolustus oli kyllä ollut
etupäässä pohjoispohjalaisten hartioilla, mutta
kuningas näkyy pitäneen koko Pohjanmaata uhat-
tuna rajamaakuntana. Kuinka tahansa, vapauskir-
je oli oikeudellisesti pätevä ja selvästi tarkoitettu
olemaan jatkuvasti voimassa.
Etelä-Pohjanmaan talonpoikia suututti näin ol-
len kovasti, että Fleming ei piitannut vapauskir-
jeestä vaan katsoi että hänen kuningas Sigismun-
dilta hankkimansa lupa linnaleirin jatkamiseen

174
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
kumosi sen. Hän sijoittikin 1593 koko joukon
huoveja Etelä-Pohjanmaalle. Täältä kantoivat lin-
naleiriveroa myös seudun omat ratsutalolliset, joi-
hin kuului vouteja, nimismiehiä ja rikkaita talon-
poikia. Pohjalaisia "kotihuoveja" ei ollut paljon,
mutta jotkut heistä käyttäytyivät hävyttömästi, ja
kateus lisäsi maakunnan ratsutalollisia kohtaan
tunnettua vihaa.
Vuoden 1593 mittaan Kaarle-herttuan kans-
liaan kerääntyi valituksia linnaleiristä joka puolel-
ta Suomea, ja toukokuussa hän lähetti maamme
voudeille kirjeen, jossa kielsi tämän veronkanto-
muodon. Myöhemmin hän vahvisti erikseen poh-
jalaisten vapauskirjeen. Nämä herttuan toimet
eivät johtuneet rakkaudesta talonpoikiin, vaan ha-
lusta tuottaa vaikeuksia Sigismundin kannattajil-
le. Kaarlen puuttuminen Suomen hallintoon ai-
heutti tulenaran tilanteen, mutta se ei herttuaa
huolettanut. Kuultuaan pohjalaisten mielialasta
Fleming taipui sen verran, että siirrätti vieraat
huovit kesällä 1593 maakunnasta, mutta kotihuo-
veistaan eteläpohjalaiset eivät päässeet.
Pohjalaisten selkkaukset sotilaiden, hallintomies-
ten ja itse Flemingin kanssa jatkuivat vuodesta
vuoteen. Herttuaan he vetosivat tavan takaa, ja
hän lupasi avokätisesti lievennyksiä julkisiin rasi-
tuksiin. Kun pohjalaiset purjehtivat kauppamat-
koillaan monta vertaa useammin Ruotsiin kuin
Etelä-Suomeen, emämaassa kuultu vaikutti heihin
voimakkaasti. He olivat myös huonosti selvillä
Suomen eteläosan oloista ja siellä olevan sotaväen
määrästä.
Pohjalaisia kiihottivat jatkuvasti maakunnassa
liikkuvat herttuan asiamiehet ja ilmeisesti myös
monet papit, joista ainakin Kalajoen kirkkoherra
Ljungo Tuomaanpoika ja Kyrön kirkkoherra Si-
mo Nurkka olivat Kaarlen kiivaita kannattajia.
Herra Ljungo luki sittemmin Arbogan valtiopäi-
villä 1597 Juhana III:n liturgiasta kirjoittamansa
myrkyllisen pilkkarunon, jossa kehuttiin Kaarle-
herttua pilviin asti puhtaan uskon ja kansan oi-
keuksien puoltajana.
Vaikutusta oli myös Pietarsaaren nimismiehellä
Hans Hansinpoika Fordellilla, joka kuului Poh-
janmaalla tunnettuun ja vaikutusvaltaiseen kaup-
pias-ja virkamiessukuun. Klaus Fleming oli riistä-
nyt häneltä läänityksiä, joita Fordellilla oli ollut
kruunun saamamiehenä, ja viimeistään siitä läh-
tien tämä oli Kaarle-herttuan kiihkeä kannattaja.
Söderköpingin valtiopäivillä 1595 hän esiintyi
Pohjanmaan rahvaan edustajana, ja siellä oli Fle-
mingin kiellosta huolimatta mukana muitakin
pohjalaisia.
Kaarlen puheilla kävi myös Etelä-Suomen ta-
lonpoikia valittamassa linnaleiristä ja vakuutta-
massa uskollisuuttaan herttualle. Estääkseen tä-
män Fleming kuuluu mestauttaneen kolme syk-
syllä 1594 Kaarlen luona käynyttä miestä. Rauta-
lampilaiset olivat sanoneet jo 1593 haluavansa
herttuan kuninkaaksi, mistä voitaneen päätellä,
että tämän asiamiehet olivat siirtolaisia värvätes-
sään kehuneet herraansa innokkaasti. Pohjan-
maan ohella hyvin tulenarka maakunta oli Savo,
jonka rahvas oli kärsinyt paljon vahinkoa Venä-
jän-sodasta eikä ymmärtänyt rasitusten jatkumis-
ta. Savossa oli paljon sotaan tottuneita miehiä,
joiden käsi tahtoi väkisin hiipiä kirvesvarteen huo-
vien vieraillessa talossa.
Etelä-Pohjanmaalla syntyi uhkaava selkkaus ai-
van vuoden 1596 alussa. Vastarinnan johtajaksi
ryhtyi silloin ilmajokelainen ratsutalollinen, kaup-
pias ja entinen nimismies Jaakko Pentinpoika Ilk-
ka, joka oli palvellut talonsa puolesta ratsumie-
henä kolmella sotaretkellä. Hänen on väitetty
päättäneen yhdessä Ruotsista palanneen Hans
Fordellin kanssa, että huoveilta takavarikoitaisiin
heidän talonpojilta noihin aikoihin ottamansa vil-
ja. Kuinka tahansa, Ilkan johtamat, nuijin aseis-

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan 175
tautuneet talonpojat pahoinpitelivät huoveja,
karkottivat heidät maakunnasta ja ryhtyivät var-
tioimaan sinne etelästä johtavia teitä.
Kun Ilkka oli rikas ratsutalollinen, jollaisia muut
talonpojat yleensä vihasivat, hänen ryhtymistään
nuijamiesten johtajaksi on ihmetelty. Ilkkalan
isäntä lienee ollut kotiseudullaan arvostettu mies,
joka ei ollut syyllistynyt vääryyksiin, ja hänet ha-
luttiin kokeneena soturina päälliköksi ryhdyttäes-
sä aseelliseen vastarintaan. Varmaankin Ilkka tiesi
tai arvasi, että Flemingin hallintoa vihattiin laajalti,
ja uskoi toiveikkaasti muiden maakuntien yhty-
vän kansannousuun. Tulevaisuus sotapäällikkönä,
joka oli valloittanut Suomen Kaarle-herttualle, oli-
si houkutellut vähemmänkin yritteliästä miestä.
Eteläpohjalaisten ensimmäinen yritys puhdis-
taa pihansa päättyi siihen, että etelästä palanneet
huovit löivät nuijamiehet hajalle ja vangitsivat Il-
kan, joka vietiin Turun linnaan. Kapinoitsijoita
oli ilmeisesti ollut tässä vaiheessa vähän. Vuoden
1596 mittaan Fleming lähetti taas melkoisesti huo-
veja linnaleiriin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalle.
Kaarle-herttua lähetti puolestaan lisää vapaus-
kirjeitä ja yritti saada Tukholmassa pidetyillä val-
tiopäivillä luvan sotaan Klaus Flemingiä vastaan.
Se ei onnistunut, mutta vuoden 1596 lopulla hert-
tuan kerrottiin lähettäneen pohjalaisille terveiset,
että he voisivat hankkia oikeutta itsekin: "Onhan
teitä niin paljon että pystytte karistamaan huovit
päältänne, jos ei muuten niin aidaksilla ja nuijil-
la!"
Tällä neuvollaan Kaarle sytytti sisällissodan. Sen
taustaa on edellä valaistu, ja herttua antoi nyt vä-
littömän sysäyksen. Hän ei ehkä arvannut, mihin
hänen sanansa johtaisivat, mutta tuskin hän
myöskään välitti siitä, kuinka talonpoikien kävi-
si, kunhan sigismundilaiset joutuisivat vaikeuk-
siin. Pohjalaiset taas olivat päässeet kiihottumaan
niin pitkälle, että harkinta alkoi väistyä lopulli-
sesti. Kaiken lisäksi Jaakko Ilkka ilmestyi maa-
kuntaan syksyllä 1596 Turun linnasta karanneena.
Muistitiedon mukaan hän oli päässyt sieltä omin
voimin, mutta jos häntä oli kuitenkin autettu, mi-
kä on hyvin luultavaa, se tuntui todistavan että
herttualla oli ystäviä kaikkialla.
Katariinan päivänä marraskuussa 1596 Isossa-
kyrössä oli parhaillaan koolla paljon väkeä, kun
sinne saapui joukko Tukholmassa käyneitä miehiä
mukanaan herttuan kiihottava sanoma. Olutta
juoneiden talonpoikien ja sotilaiden kesken syntyi
suukopua ja nujakointia, ja seuraavina päivinä
ryöstettiin ja hävitettiin muutamien virkamiesten
ja ratsutalollisten talot. Yksi huovi menetti hen-
kensä. Tästä patoutuneen vihan purkauksesta sai
alkunsa pohjalaisten suuri kansannousu Sigis-
mundin hallintomiehiä vastaan. Pohjanmaan
murteella sitä on kenties sanottu "klupusodaksi",
missä klupu tarkoitti puimavarstaa. Ylitorniolla
näet mainittiin 1678 aavisteltua kansannousua tar-
koittaen "kluppu- ja kouku sotta".
Etelä-ja Keski-Pohjanmaan tiheään asutuilla jo-
kivarsilla mieltenkuohu eteni nopeasti, ja miehet
aseistautuivat nuijin, kirvein, karhukeihäinja var-
sijousin. Joukko tuntui kokemattomista miehistä
vahvalta: saataisiin aikaan vaikka mitä. Aluksi lie-
nee ajateltu vain oman maakunnan puolustamis-
ta, mutta kun Satakunnasta tulleet lähetit olivat
luvanneet kannatusta, tehtiin suunnitelma hyök-
käyssotaa varten. Pääjoukon tuli marssia talviteitä
Jalasjärven, Parkanon ja Ikaalisten kautta Pirkka-
laan ja saatuaan Satakunnasta lisävoimia jatkaa
matkaa Turkuun. Pienemmän joukon piti edetä
rantatietä Ulvilaan ja koettaa saada Anolan her-
ra, kokenut ja reiluna miehenä pidetty Aksel Jön-
sinpoika Kurki (Kurck) mukaan liikkeeseen. Pie-
nin osasto lähti kaakkoon nostattamaan Rauta-
lammin ja Savon talonpoikia sotajalalle.

176
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Nuijamiehet lyödään säälimättä
Nuijamiehiä, kuten kansannousun osanottajia
kutsuttiin heidän tunnusomaisen aseensa mu-
kaan, kerääntyi Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan suur-
pitäjistä, ja lisää väkeä saatiin Etelä-Pohjanmaan
järviseudulta sekä Keski-Pohjanmaalta Kokkolan
ja Lohtajan pitäjistä. Etelä-Pohjanmaan ruotsin-
kielisiä ei saatu mukaan, ja pohjoispohjalaiset jäi-
vät odottavalle kannalle. Pääjoukon johtajaksi va-
littiin Jaakko Ilkka ja hänen apulaisekseen isoky-
röläinen Yrjö Siponpoika Kontsas. Rantatietä kul-
kevan joukon päällikkönä oli Pentti Pietarinpoika
Pouttu Ylistarosta ja Rautalammille lähetetyn
osaston Lapuan nimismies Martti Filpunpoika
Tuomaala. Kontsas, Pouttu ja Tuomaala olivat toi-
mineet jo kauan Flemingiä vastaan.
Kun otetaan huomioon Pohjanmaan nuijamies-
ten kotiseudun väkilukuja kapinaliikkeen organi-
saation löyhyys, on vaikea uskoa, että Ilkan ja
Poutun miehiä olisi ollut juuri tuhatta enempää.
Aseistus oli kelvoton sotaväkeä vastaan käytävään
taisteluun, eikä joukolla ollut sodassa upseerina
toiminutta päällikköä. Aksel Kurjenkaan myötä-
mielisyydestä ei ollut takeita. Nuijamiesten yritys
oli siis uhkarohkea. Jos he olisivat päässeet hyvin
syvälle Etelä-Suomeen, siellä olisi ehkä syntynyt
yleinen kansannousu, mutta tämä olisi edellyttä-
nyt vastapuolen pysymistä toimettomana, ja se
ei ollut Klaus Flemingin tapaista. Mahdollisuuk-
sia vähensi pääjoukon hidas eteneminen; loppu-
matkalla kului aikaa ratsutalojen ja parin herras-
kartanon ryöstämiseenkin.
Fleming lähti Turusta sotaan mukanaan kolme
lippuetta ratsuväkeä ja neljä lippukuntaa jalkavä-
keä, yhteensä ehkä 2 500 miestä, ja nämä joukot
nähtyään Lounais-Suomen rahvas pysyi aloillaan.
Sisämaasta marski sai vielä parisataa huovia. Hän
ei aluksi tiennyt, mitä tietä vastustajien päävoima
oli tulossa, mutta kuultuaan, että Aksel Kurki oli
nujertanut Ulvilassa Pentti Poutun joukon, Fle-
ming marssi Ylä-Satakuntaan. Hän tavoitti nuija-
miehet Pirkkalassa vuoden 1596 lopussa. Kun oli
kahakoitu päivä Nokian seudulla, marski tarjosi
nuijamiehille rauhaa vaatien heitä luovuttamaan
johtajat hänelle, ja uskonsa menettäneet pohja-
laiset suostuivat siihen. Tämä näyttää häpeällisel-
tä, mutta miehet olivat syvästi pettyneitä, avutto-
mia ja hengen hädässä ja ryhtyivät siinä mielen-
tilassa kaiketi syyttelemään johtajiaan.
Antautuminen raukeni siihen että Jaakko Ilk-
ka pakeni aavistettuaan petoksen, ja muukin jouk-
ko lähti hurjaan pakoon. Osan nuijamiehistä huo-
vit hakkasivat maahan, mutta enimmät lienevät
pelastuneet lumisiin metsiin hajaantuneina. Johta-
jien päästyä kotiseudulleen Flemingin vouti Abra-
ham Melkiorinpoika vangitsi Ilkan, Kontsaan ja
neljä muuta johtomiestä ja teloitutti heidät omalla
vastuullaan Isossakyrössä tammikuun lopulla 1597.
Kaksi mestatuista oli keskipohjalaisia, joiden
osuus kansannousuun ei siis liene ollut aivan vä-
häinen. Pentti Pouttukin oli joutunut vangiksi,
kaiketi jo Ulvilassa, ja kuoli pian Turun linnassa.
Kansanruno kuvaa Jaakko Ilkkaa epäsuopeasti:
Ilkka ilkeä isäntä,
pää kero, sininen lakki,
ei konna tapella tainnut
eikä sammakko sotia,
että joi joka talossa,
joka knaapin kartanossa.
Runo on leimattu Ilkan vihamiesten sepittä-
mäksi, eikä siinä luotuun kuvaan olekaan luotta-
mista. Toisaalta Ilkka oli nähnyt säännöllistä sota-
väkeä enemmän kuin moni muu, ja nuijamiesten
tarsiessa hitaasti ja kurittomina etelään päin hän
saattoi aavistaa, että retki päättyisi huonosti. Jos
mies uumoili olevansa menossa satimeen, saat-
toi tulla rohkaistuksi itseään oluen voimalla.

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan 177
Martti Tuomaalan päästyä Rautalammille saivat
herttuan nimissä esiintyvät pohjalaiset vaivatta
aikaan yleisen nousun, ja sen johtajaksi ryhtyi pi-
täjän nimismies Matti Leinonen. Rautalampilaiset
lähtivät etelään kahtena joukkona, molemmin
puolin Päijännettä. Länsipuolella saatiin lisäväkeä
Jämsästä, Kuhmoisista ja Padasjoelta, mutta en-
nen kuin muut hämäläiset ehtivät toimeen tarttua,
kävi onnettomasti. Kurjalan herran Iivar Arvi-
dinpoika Tavastin huovit pysäyttivät nuijamiehet
tammikuun puolivälissä Padasjoen Nyystölässä.
Tavast kuuluu suostuttaneen heidät antautumaan,
mutta miesten tultua aseettomina kylän pelloille
koko joukko hakattiin petollisesti maahan. Sur-
mattuja sanotaan olleen 300-400 miestä.
Rautalampilaisten itäinen osasto marssi Sys-
mään, josta saatiin lisää miehiä pitäjän nimismie-
hen johtamina, ja sieltä Suur-Savoon. Sanansaat-
tajia oli lähetetty jo Rautalammilta myös muual-
le Savoon, ja miehiä liittyi mukaan joukottain.
Tuntui kuin koko maakunta lähtisi liikkeelle. Sa-
vonlinnan päällikkö Gödik Fincke pyysi apuvoi-
mia Viipurista ja Käkisalmesta ja saikin niitä vähi-
tellen, mutta ehti lyödä omallakin sotaväellään
pari nuijajoukkoa. Kertomus kahdesta nuijamies-
ten lähetistä, joilta Fincke olisi hakkauttanut käsi-
varret poikki, on sen sijaan epäluotettava eikä
lainkaan sovi hänestä muuten saatuun kuvaan.
Savon nuijamiehet toimivat hajanaisesti, kes-
kittyivät ryöstämään ratsutaloja eivätkä pyrkineet
sotilaalliseen ratkaisuun. Fincke puolestaan sai hy-
vän maineensa ja maltillisen menettelynsä ansios-
ta suostutetuksi osan miehistä rauhan kannalle.
Hän halusi tyrehdyttää Savon kapinan kokonaan
tällä tavoin, mutta Karjalasta tulleiden huovien
päällikköinä oli toisenhenkisiä miehiä. Tahvo
Hännisen johtamat nuijamiehet joutuivat louk-
kuun tammikuun jälkipuolella 1597 Suur-Savon
pappilan luona Kenkäveronniemessä. Sotaväen
päällikkö Pietari Paavalinpoikajuusten petti hei-
dät samoin kuin Tavast Padasjoella: antautumaan
houkutellut miehet, yli kaksisataa talonpoikaa, ta-
pettiin armotta.
Kuohunta jatkui Savossa kevättalveen 1597,
mutta varsinaisia taisteluja ei enää käyty. Gödik
Fincke teloitutti pari nuijamiesten johtajaa rau-
hoittaakseen maakunnan, ja jotkut Savon ratsu-
talolliset surmasivat voitolle päästyään vastusta-
jiaan. Kaiken kaikkiaan nuijasota jätti Savoon pa-
hat jäljet: nuijamiehiä näyttää kaatuneen 400-
500, ja ryöstöistä aiheutui suuret aineelliset vahin-
got. Fincke arvioi Savon nuijamiesten tappiot yli
600 mieheksi, mutta hän lienee lukenut mukaan
rautalampilaiset, sillä Savosta säilyneet tiedot ei-
vät edellytä näin suurta lukua.
Pohjalaisten uusi nousu
murtuu Santavuoren taistelussa
Jaakko Ilkan mestaamisen aikoihin Pohjanmaalla
oli jo nousemassa uusi myrsky, tällä kertaa maa-
kunnan pohjoisosassa. Kuohunnan syyt eivät ole
tässä tapauksessa aivan selvät, sillä Pohjois-Poh-
janmaalla oli käytetty linnaleiriä vain poikkeuk-
sellisesti, ja verojakin Fleming oli alentanut. Ete-
lämpää joulukuussa 1596 tulleisiin kapinakeho-
tuksiin pohjoispohjalaiset olivatkin vastanneet,
etteivät he lähtisi sotaan ennen kuin saisivat esival-
lan luvan. Heidän esivaltansa oli kuitenkin Kaar-
le-herttua, ja kun hänen Ruotsista lähettämänsä
vouti Israel Larsinpoika oli tullut tammikuussa
1597 Ouluun, hän sai osan Pohjois-Pohjanmaan
talonpojista nousemaan sotajalalle. Herttuaan ve-
doten heidän käskettiin lähettää mies talosta tor-
jumaan Flemingin huoveja.
Miehiä lähti ainakin Oulun seutukunnalta ja
Kemistä päällikkönään talollinen Hannu Krankka
Limingasta, Venäjän sodassa kaatuneen Eerik
Kranckin poika. Pohjoisen nuijamiehet, joiden

178
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
luvusta ei ole tietoa, etenivät Kokkolaan ja sitten
Flemingin miesten kanssa käydyn kahakan jäl-
keen Kyröön. Sieltä pohjoispohjalaiset olisivat ha-
lunneet palata kotiin, mutta Israel Larsinpoika
rohkaisi heitä valehdellen kylmästi, että Ruotsis-
ta oli tulossa tuhansia miehiä apuun. Kyröön al-
koi kerääntyä myös etelä-ja keskipohjalaisia, jot-
ka olivat katkeria tappiostaan ja arvioivat mah-
dollisuudet nyt paremmiksi. He luottivat kaiketi
pohjoispohjalaisten sotakokemukseen ja muuta-
maan pieneen tykkiin, jotka vouti Israel oli tuo-
nut Oulun linnasta.
Klaus Fleming oli jäänyt Pirkkalaan, ja kuul-
tuaan pohjalaisten uudesta noususta hän lähti Par-
kanon kautta heitä vastaan miehistönään kolme
lippuetta ratsuväkeä ja saapui helmikuun lopulla
Kurikkaan. Israel Larsinpoika lähetti nuijamiehet
yötä myöten Flemingiä vastaan mutta jäi itse Ky-
röön, joten joukkoa johti Hannu Krankka. Tul-
tuaan helmikuun 24. päivän aamuna 1597 Ilma-
joen ylipäähän raskaasta marssista uupuneet mie-
het näkivät Flemingin tuhatkunta huovia taistelu-
rintamassa. Nuijamiehiä saattoi olla vähän enem-
män, mutta luotettavia tietoja heidän luvustaan
ei ole. Marski oli lähettänyt pohjalaisille jo etukä-
teen kehotuksen antautua ja hän uudisti sen suul-
lisesti, mutta harvat tottelivat.
Taistelua käytiin kahden puolen Kyrönjokea ja
lopuksi Santavuoren rinteillä, jonne osanuijamie-
histä vetäytyi. Flemingin sotaväki pääsi jokseen-
kin helposti voitolle, ja 500 talonpoikaa jäi vangik-
si, kun taas kaatuneiden luvusta ei ole tietoja. Ko-
vin suuri se tuskin oli, koska ratkaiseva voitto oli
saavutettuja marski tuskin halusi tapattaa kunin-
kaan veronmaksajia pelkän koston vuoksi. Hän
päästi vangitkin pian vapaiksi paitsi 17 päällikköä,
jotka vietiin Turkuun. He olivat Kr ankkaa lukuun
ottamatta Etelä-Pohjanmaalta tai Kokkolan pitä-
jästä. Olivatko sotaan tottuneet pohjoispohjalaiset
siis pysyneet koossa ja murtautuneet väkisin tais-
telukentältä? Flemingin huovit ryöstivät lähipitä-
jät perin pohjin, mitä pidettiin voitokkaan sota-
väen luontaisena oikeutena.
Kevättalvella 1597 nuijasodan viimeisetkin kyte-
vät pesäkkeet sammuivat. Pohjois-Pohjanmaata
lukuun ottamatta kansannousuun osallistuneet
seudut olivat kärsineet pahoja menetyksiä. Kaatu-
neiden nuijamiesten kokonaismäärää ei tunneta,
koska aikalaisten tiedot vaihtelevat suuresti ja si-
sältävät etupäässä mieletöntä liioittelua. Nuija-
sotaa ensimmäisenä perin pohjin tutkineen Yrjö
Koskisen arvio 3 000 miestä on jäänyt kummitte-
lemaan kirjallisuudessa, vaikka hän piti itsekin sitä
epäiltävän korkeana. Tämä luku on kuitenkin
pelkkää arvailua, eikä Koskinen ole pohtinut,
missä määrin se oli mahdollinen.
Kun näet Savosta ja Hämeestä kaatui yhteensä
enintään 900 miestä, Pohjanmaan tappioiden olisi
pitänyt olla 2 000 miehen vaiheilla. Kun niiden
pitäjien eli Kyrön, Lapuan ja Ilmajoen, joista val-
taosa Pohjanmaan nuijamiehiä oli kotoisin, väki-
luku oli ilmeisesti noin 6 000 henkeä, jo 1 000
miestä olisi täysin mahdoton luku niiden mene-
tyksiksi. Tällä seudulla ei näet monikaan talo au-
tioitunut nuijasodan takia, ja Erkki Lehtisen tark-
ka tutkimus Lapualta osoittaa, että vain ani harvan
talon isäntä vaihtui. Hyvin monet Etelä-Pohjan-
maan talot vapautettiin Kaarle-herttuan voitettua
vähäksi aikaa veroista, mutta se lienee johtunut
etupäässä Santavuoren taistelua seuranneista
ryöstöistä.
Kun Klaus Fleming näyttää pyrkineen mahdol-
lisimman verettömään ratkaisuun, pohjalaisia tus-
kin kaatui nuijasodassa enempää kuin 500 mies-
tä. Suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan osuus tästä
olisi ehkä 400 miestä, noin 13 % miespuolisesta
väestöstä. Sekin on sangen korkea suhdeluku ja
edellyttää, että taisteluihin oli osallistunut etupääs-
sä nuorehkoja miehiä mutta melko vähän talon-

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan 179
isäntiä, joiden kaatuminen näkyisi veroluettelois-
ta. Kun epäilen Hämeen ja Savon nuijamiesten
tappioluvuista esittämiäni korkeampia arvioita,
tuloksena on että nuijamiesten kokonaistappiot
olivat noin 1 200 miestä.
Tämä sinänsä kyllä karkea arvio ei sovi yhteen
niiden veristen näkyjen kanssa, joita kirjallisuu-
dessa on maalattu Kaarlo Kramsun runojen hen-
gessä. Mutta vaikka nuijamiesten menetykset ar-
vioidaan ylittämättä mahdollisen rajaa, kansan-
nousu oli silti aiheuttanut onnettomuuden, jonka
jäljet kirvelivät kaatuneiden kotiseudulla pitkän
aikaa. Nuijasotaan sisältyy myös sisällissodan traa-
gisuutta. Opittuaan Venäjän-sodassa tappamaan
vihollismaan siviiliväkeä suomalaiset olivat nyt
joutuneet surmaamaan toisiaan sodassa.
Nuijasodan perimmäisenä taustana oli, että Klaus
Fleming luuli rahvaan olevan syrjäseuduilla yhtä
alistuvaa kuin se oli Etelä-Suomessa, missä hänel-
lä oli todella paljon sotaväkeä. Talonpoikia rasi-
tettiin kestokyvyn rajoille ja määräiltiin karskisti
käskien ja uhkaillen, mutta heille ei selitetty rasi-
tusten syitä eikä heillä ollut mitään mahdollisuutta
vaikuttaa Flemingin politiikkaan. Siispä heidän
katkeruutensa kasvoi ylivoimaiseksi siellä, missä
oltiin kaukana Turun ja Viipurin linnoista, ja sen
ainoaksi purkautumistieksi jäi väkivalta. Linna-
leiriveroa kantavat sotilaat näyttävät myös teh-
neen karkeaa vääryyttä nimenomaan tietäessään
ylimpien päälliköitten olevan kaukana.
Kansannousun varsinaisena sytykkeenä oli kui-
tenkin Kaarle-herttuan ja kuningas Sigismundin
välinen taistelu. Sen vuoksi Klaus Fleming rasitti
talonpoikia jatkuvasti kovalla linnaleirillä, jota
hän ei voinut Täyssinän rauhan jälkeen perustel-
la avoimesti. Marskin menettelystä suuttuneita ta-
lonpoikia yllytti jatkuvasti herttua, joka piti heitä
Flemingin tavoin pelkkinä pelinappuloina. Jotkut
suomalaiset ylimykset suhtautuivat rahvaaseen
toisin. Vanha Henrik Klaunpoika Horn ja Gödik
Fincke varoittelivat marskia ja neuvoivat häntä
lieventämään julkista rasitusta, mutta sekö olisi
pystynyt tähän itsepäiseen mieheen.
Nuijamiehet eivät ymmärtäneet Kaarle-hert-
tuan kylmää itsekkyyttä, mutta silti en sanoisi kan-
sannousun johtuneen tyhmyydestä vaan naiivista
luottamuksesta Kustaa-kuninkaan poikaan. Vah-
vasti tunneperäistä talonpoikien menettely tietysti
oli sen perustuessa siihen, että heidän itsetuntoaan
ja oikeudentajuaan oli loukattu. Täytyy myös
muistaa, että Pohjanmaan, Pohjois-Hämeen ja Sa-
von talonpojilla ei ollut vielä juuri mitään poliit-
tista kokemusta. Nuijasodasta he saivat sitä, ja ajan
mittaan valtiopäivien ja paikallishallinnon kehi-
tys kartutti sitä yhä enemmän.
Nuijasodan tutkijat ovat käsitelleet sitä erilaisin
korostuksin. Yrjö Koskinen näki fennomanian
pohjalta nuijamiehet vapauden ja tasa-arvon aat-
teiden tietoisina edustajina. Tämä olisi varmaan
ylittänyt 1500-luvun rahvaan edellytykset, eikä
Koskisen tulkinta saa tukea lähteistä. Heikki Yli-
kangas korostaa Koskisen tapaan vahvasti sitä,
että nuijasota oli aatelia vastaan kohdistunut yh-
teiskunnallinen liike. Kansannousu syntyi kuiten-
kin Pohjanmaalla ja Savossa, joissa ei ollut pai-
kallista aatelia, ja lähteet viittaavat siihen, että sen
syynä olivat ajankohtaiset asiat: Flemingin edus-
taman valtiovallan raskaat vaatimukset. Tähän
päätyvät maakuntahistorioissaan myös kriittiset
tutkijat Armas Luukko ja Kauko Pirinen.
Pentti Renvall tarkastelee nuijasotaa sen teorian-
sa pohjalta, että Klaus Fleming ja hänen kannatta-
jansa pitivät ennen kaikkea silmällä Suomen val-
tiollisia ja kansallisia etuja. Tältä kannalta nuija-
miehet olivat lyhytjännitteisiä ja itsekkäitä pur-
naajia, jotka eivät ymmärtäneet Flemingin linjaa
ja rikkoivat hänen johtamansa kansallisen rinta-
man. Tämä nationalistinen tulkinta nojautuu hy-

180
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
vin kyseenalaiseen teoriaan Flemingin motiiveis-
tapa lisäksi siinä ikään kuin vaaditaan talonpojilta
sellaista valtiollista ja kansallista ajattelua, jota
tuskin oli monella aatelisellakaan.
Kaarle valloittaa Suomen
ja kostaa vihollisilleen
Sigismundin kannattajat kokivat raskaan iskun
Klaus Flemingin kuollessa halvaukseen huhti-
kuussa 1597. Hänen seuraajakseen Suomen käs-
kynhaltijana kuningas nimitti Lindön herran Ar-
vid Erikinpoika Stälarmin (1549-1620), joka oli
kokenut sotilas ja luonteeltaan maltillinen ja hu-
maani. Flemingin päättäväisyyttä hänellä ei ollut.
Kun hän pysyi uskollisena Sigismundille, tämä
johtui varmaan osaksi siitä, että hän tunsi yhteen-
kuuluvuutta suomalaiseen sotapäällystöön, jon-
ka turvallisuudesta hän katsoi olevansa vastuus-
sa. Kaarle-herttuaa tunnettiin sen verran, että
sotilaat eivät halunneet joutua hänen armoilleen.
Herttua teki sotaretken Suomeen heti turvat-
tuaan jotenkuten asemansa emämaassa. Hän pur-
jehti syksyllä 1597 melkoisin voimin Turkuun ja
ryhtyi piirittämään linnaa, joka antautui pian, kun
pääosa miehistöstä osoittautui herttuan kannatta-
jiksi. Tämä palasi kumminkin Ruotsiin ennen me-
ren jäätymistä ja jätti Turkuun vain pienen varus-
kunnan, joka luovutti linnan tuota pikaa Stäl-
armille. Kastelholma jäi herttuan miesten haltuun.
Kaarlen suomalaisten kannattajien jäätyä oman
onnensa nojaan rauhaa kaipaavat pohjalaisetkin
tekivät alkuvuodesta 1598 sopimuksen Arvid
Stälarmin kanssa ja lupasivat maksaa veronsa Si-
gismundille. Stälarm myös huojensi julkista rasi-
tusta koko Suomessa ja rauhoitti siten rahvaan
mielialaa.
Sisällissota huipentui kesällä 1598 kuningas
Sigismundin noustua joukkoineen maihin Kalma-
rissa. Eteläruotsalaisia liittyi häneen, ja Suomesta-
kin lähetettiin kahteen kertaan pienehkö sotajouk-
ko kuninkaan avuksi, tosin ensi kerralla liian ai-
kaisin ja toisella liian myöhään. Syyskuussa Kaar-
le voitti kuninkaan joukot Stängebron luona Itä-
Götanmaalla ja kuningas vetäytyi Puolaan. Hert-
tuan voitto riitti ruotsalaisille: kesällä 1599 säädyt
erottivat Sigismundin Tukholman valtiopäivillä.
Valtionhoitajana toimiva Kaarle koetti tämän jäl-
keen saada Suomen johtomiehet antautumaan
hyvällä, mutta nämä olivat kauhuissaan herttuan
teloitettua Ruotsissa vastustajiaan, ja päättivät
yrittää vastarintaa.
Niinpä Kaarle purjehti elokuussa 1599 Suo-
meen, voitti Aksel Kurjen joukot Marttilassa ja
sai syyskuussa Turun ja Viipurin linnat antautu-
maan. Linnojen varuskunnilla ei ollut sanottavaa
taistelunhalua. Voittoaan herttua käytti rangais-
takseen verisesti suomalaisia vastustajiaan, joita
kuoli kymmenittäin mestauspölkyn viereen pol-
vistuneina. Aatelisista menettivät henkensä muun
muassa vanha sotapäällikkö Arvid Henrikinpoika
Tavast ja hänen Padasjoen verilöylyyn syyllisty-
nyt poikansa Iivar Tavast, Vuolteen herra Hartvig
Henrikinpoika sekä Viipurin linnanpäällikkö,
Sarvilahden herra Lars Märteninpoika (Creutz)
ja Hämeenlinnan päällikkö Sten Kustaanpoika
Fincke. Samoin kävi Klaus Flemingin 21-vuotiaan
pojan, vapaaherra Johan Flemingin, joka kuoli
herttuan koston uhrina, ainoana rikoksenaan us-
kollisuus kuningas Sigismundille.
Arvid Stälarm ja Aksel Kurki joutuivat istu-
maan jonkin aikaa vankityrmässä, kun taas Gödik
Fincke menetti vain linnanpäällikön virkansa.
Monet suomalaiset välttivät tuomion pakenemalla
Puolaan. Suomen aateli joutui luovuttamaan
kruunulle jonkin verran maatiloja, jotka sen kat-
sottiin anastaneen vääryydellä. Linköpingin val-
tiopäivillä 1600 Kaarle-herttua jatkoi samaan ta-
paan kuin Suomessa ja teloitutti Erik Sparren ja

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi vie nuijasotaan 181
kolme muuta valtaneuvosta. Vielä 1605 menetti
päänsä vanha herra Hogenskild Bielke, joka piti
liikuntakyvyttömänä kantaa mestauslavalle. Kaik-
ki tuomiot olivat täysin poliittisia. Kaarle, joka
voitti terrorin harjoittajana isänsä ja molemmat
veljensä, piti kovaa menettely ään välttämättömä-
nä.
Joku herttuan propagandisti sepitti hänen voi-
tostaan runon, joka on säilynyt Turussa Ruotsin
ajalla kirjattuna. Vahingoniloisesti siinä todetaan
Suomen herrojen pako Kaarlen tultua Turkuun
1599 ja mainitaan nimeltäkin Kurki, Stälarm,
Hartvig Henrikinpoika, Anders Boije ja Sten
Fincke:
Pääsit suohon suuret herrat,
alho'on isot isännät.
Pääsi Kurcki kuusistohon,
Arvei alhohon pakeni,
Harteviki haavistohon,
Anti pitkä poicki tiehen,
SteniFincki tien ohe'en.
Vuoden 1599 tapaninpäivänä pidettiin Pietar-
saaressa maakunnankokous, johon Heikki Yli-
kangas on kiinnittänyt aiheellista huomiota. Kaar-
le-herttualle laadittiin siellä poliittisia toivomuk-
sia sisältävä kirje, jossa ilmaistiin pohjalaisten Klaus
Flemingin valtakauden ja nuijasodan jälkeen tun-
tema karsaus "suomalaisia" eli Lounais-Suomen
johtomiehiä kohtaan. Ylivoimaisen sotajoukon
Pohjanmaalle tuoneet ja nuijamiehiä etelämpä-
nä tapattaneet aatelisherrat olivat tehneet syvän
vaikutuksen. Koska aatelisilla oli, kuten Pietarsaa-
ressa todettiin, "omaisuutta kaikkialla valtakun-
nassa eikä kruunulla ole vapaana muita kuin poh-
jalaiset", pyydettiin että Pohjanmaalta ei annettaisi
vastedeskään läänityksiä aatelille.
Tämä kauaskantoinen ohjelma ja sen laajaa
asiantuntemusta edellyttävät perustelut osoittavat,
että Pietarsaaren kokousta olivat johtaneet kirkko-
herrat ja nimismies Hans Fordell, ja poliittinen
ajattelu olikin siellä toisella tasolla kuin Katarii-
nan päivänä 1596 Isossakyrössä. Nuijasodan ko-
kemukset olivat saaneet pohjalaisten ajatukset liik-
keelle, ja he asettuivat nyt periaatteellisesti aate-
lia vastaan. Pohjanmaan papit halusivat pysyä
maakunnan johtavana säätynä ja samalla suojel-
la talonpoikia, joiden kanssa heillä oli yhteiset
edut. Pietarsaaren kokouksen ponsissa esiintyy
jo hyvin selvänä se pohjalaisten aatelisvastaisuus,
jota edustivat sittemmin 1700-luvun demokraatit
Anders Chydenius ja H.G. Porthan.
Olen arvioinut että Suomessa keskiajalla tapahtu-
neet suuret mutta verkkaiset muutokset eivät jär-
kyttäneet kansaa kovinkaan pahoin. Sitä suurem-
pi vaikutus on täytynyt olla 1500-luvun kehityk-
sellä. Rauhaan tottunut kansa näki sotaa miltei
kaikissa maakunnissa, osallistui siihen itsekin ja
tahrasi kätensä lähisukuisten heimojen vereen.
Valtiovallan rahvaalle sälyttämät rasitukset py-
säyttivät asutuksen ja väestön kasvun ja alensivat
elintasoa.
Keskushallinnon kovat otteet pelottivat ja suu-
tuttivat kansaa, mutta sen oli pakko alistua, ja
aseellinen vastarintakin kukistettiin verisesti. Yh-
teiskunnallinen eriarvoisuus kasvoi kaikkialla,
lounaisissa maakunnissa hyvin paljon. Uskonto-
kin muuttui hämmentävällä tavalla, johon oli vai-
kea tottua. Suomen rahvaan luottamus omiin voi-
miinsa ja esivallan turvaamaan oikeuteen kärsi
pahoin 1500-luvun jälkipuolella.

.cicxt:
Ituinfummn ^»W
Vainven&jirnum, ofummorutntponA. \f4nm
~ Snfii Qii/taifijtufa/hipfudyarft ^y~
)ir/aHj Cnrtfhnic, taf torutut aueta tnutnjiniis
Ctrfnt tnimmtnjum, ---'■•£'■■ — - - —
»ELfAC

183
Ruotsin nousu
Itämeren piirin suurvallaksi
Kaarle IX:n voimia
kysyvä valloituspolitiikka
Ruotsin historiassa on pääosan 1600-luvusta
käsittävää aikakautta totuttu kutsumaan suurvalta-
kaudeksi, vanhemmalla suomenkielisellä nimellä
"mahtavuuden ajaksi". Sille oli ominaista Ruotsin
hallitsijoiden ja aatelin pyrkimys luoda valtakun-
nastaan eurooppalainen suurvalta, mutta kauem-
paa katsoen näyttää siltä kuin pieni Pohjolan kan-
sa olisi yrittänyt kasvattaa hahmoaan varpailleen
nousten ja korkea hattu päässään. Sittenkään se
ei saanut itseään venymään läheskään Ranskan,
Itävallan, Englannin, Espanjan tai Venäjän mittoi-
hin. Ruotsista tuli suurimmillaan Itämeren piirin
vahvin valtio ja sekin äärimmäisin, Ruotsin ja
Suomen rahvaalle pelottavan raskain ponnistuk-
sin.
Ruotsalaisen imperialismin perustajiksi on jo
todettu kuninkaat Eerik XIV ja Juhana III. Myös
heidän nuorempi veljensä Kaarle IX halusi laa-
jentaa valtakuntaansa mutta ei menestynyt tässä
pyrkimyksessään. Hänellä olikin aluksi työtä
oman asemansa turvaamisessa. Sigismund oli
tosin erotettu ja Kaarle-herttualla oli kansansa
enemmistön vahva kannatus, mutta jonkinlaise-
na ongelmana oli Juhana III:n nuorempi poika,
avioliitossa Gunilla Bjelken kanssa 1589 synty-
nyt prinssi Juhana. Tämän nuorukaisen terveys
oli kuitenkin heikko, eikä häntä juuri kiinnosta-
nut Ruotsin kruunu, vaikka hänellä olisi ollut sii-
hen laillisempi perintöoikeus kuin Kaarle-sedällä.
Toisaalta herttua ei halunnut millään muotoa
näyttää vallananastajalta Euroopan protestanttis-
ten ruhtinaiden silmissä. Vaikka säädyt tarjosivat
hänelle kruunua jo 1600 Linköpingin valtiopäivil-
lä, hän ei ryhtynyt käyttämään kuninkaan nimeä
ennen kuin 1603, jolloin hänestä tuli Kaarle IX.
Todellisuudessa vain kaksi Kaarlea oli ollut ennen
häntä Ruotsin kuninkaina, mutta kronikoissa hei-
tä oli taiottu kuusi lisää. Norrköpingin valtiopäivil-
lä 1604 vahvistettiin perintösopimus, jossa kruu-
nu taattiin Kaarlen jälkeläisille. Jos suvussa ei oli-
si miespuolista perijää, kruunun saisi vanhin nai-
maton prinsessa. Samalla Juhana-prinssi luopui
vaatimuksistaan kruunuun ja sai Itä-Götanmaan
herttuan arvon. Hänen kuollessaan 1618 lapset-
tomana huoli tämän Vaasa-suvun haaran kilpai-
lusta hälveni lopullisesti.
Samaan sukuun kuuluvan Sigismund III:n hallit-
seman Puolan kanssa ei sen sijaan voitu tehdä
kompromissia, vaan Ruotsi oli vuodesta 1599 so-
dassa tätä maata vastaan. Sota koski periaattees-
sa Ruotsin kruunua mutta käytännössä ensi sijassa
Viroa ja Liivinmaata. Kaarle-herttuan miehet ot-
Oppinut kuningatar Kristiina edusti pikemminkin valtakuntansa kulttuurin nousua kuin sen valtiollista mahtia. Turun akatemia
perustettiin 16AO lapsikuningattaren nimissä. Johan Neanderin piirrokseen perustuvaa kuparipiirrosta koristavat Suomen
suuriruhtinaskunnan ja maakuntien vaakunat.

184
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
tivat Pohjois-Viron haltuunsa 1600, eikä siellä ol-
lut Ruotsin sotaväki ryhtynyt puolustamaan Sigis-
mundin etua, vaikka päälliköt olivat Klaus Fle-
mingin entisiä alaisia. Kun Puolan johtomiehet
olivat kuningasta lukuun ottamatta aluksi penseitä
taistelemaan Itämerenmaista, Ruotsi sai 1601 hal-
tuunsa myös Liivinmaan pohjoisosan.
Sodassa oli mukana paljon suomalaisia, ja pääl-
liköistä kunnostautui varsinkin Tjusterbyn herra
Arvid Tönnenpoika (Wildeman). Kaarle taipui so-
vintoon monien Sigismundia palvelleiden suoma-
laisten kanssa koska tarvitsi kokeneita, Itämeren-
maita tuntevia päälliköitä. Arvid Stälarm toimi
jonkin aikaa ylipäällikkönä, mutta Kaarle epäili
häntä salajuonista puolalaisten kanssa, ja kun tä-
hän oli hieman aihettakin, Stälarm joutui istu-
maan vankityrmässä 1604-20, kuolemaansa
saakka. Kustaa II Aadolfkaan ei armahtanut van-
haa sotapäällikköä, koska hän epäili hallituksen-
sa alkuaikana suomalaisia yleensäkin Puolan suo-
simisesta.
Älyttyään pohjoisesta uhkaavan vaaran puola-
laiset ryhtyivät 1602 käymään sotaa tosissaan.
Taistelut aaltoilivat edestakaisin, ja Puolan ratsu-
väestä oli paljon haittaa Ruotsin joukoille. Puola-
laiset olivat omaksuneet mongoleilta atakin: terä-
asein, suljetussa järjestyksessä ja täyttä laukkaa
tehdyn rynnäkön, jolla Ruotsin armeija lyötiin
monesti hajalleen. Pahimman tappion se kärsi
1605 Riian lähellä Kirkholman taistelussa, jota
Kaarle IX itse johti kehnosti, pelkkä harrastelija
kun oli sotilaana. Puolan sota keskeytyi 1611 asele-
poon, kun molemmille vastustajille ilmaantui tär-
keämpää tekemistä Venäjällä.
Kaarle IX joutui lopulta sotaan myös Tanskaa vas-
taan. Sen syitä oli ruotsalaisten menestys Virossa,
jota Tanskakin tavoitteli samasta syystä kuin Ruot-
si, päästäkseen valvomaan ja verottamaan länsi-
maiden ja Venäjän välistä kauppaa. Jo Juhana III
oli todennut, että tätä kauppaa käytiin myös Jää-
meren satamissa Petsamosta Arkangeliinpa Kuo-
lan sotaretki 1591 johtui osaksi hänen pyrkimyk-
sestään Jäämerelle. Kaarle IX jatkoi tätä politiik-
kaa, joka kohdistui yhtä paljon Tanskaa kuin Ve-
näjää vastaan. Tanska piti näet hallussaan Ruijan
rannikkoa Varanginvuonosta länteen. Kun Tor-
nion birkarlit olivat perustaneet kuninkaan käs-
kystä kauppa-asemia Ruijan rannikolle, norjalai-
set hävittivät ne 1608-09.
Ruotsin vahvistumisesta huolestuneena Tans-
kan Kristian IV aloitti 1611 sodan naapurimaata
vastaan. Sen alussa tanskalaiset valtasivat Kalma-
rin kaupungin, mistä sota on saanut Kalmarin
sodan nimen. Kristian menestyi saksalaisine palk-
kajoukkoineen melko hyvin ja valtasi Älvsborgin
katkaisten siten jälleen kerran Ruotsin yhteydet
Länsi-Eurooppaan.
Sota rasitti kuitenkin pahoin Tanskan valtion-
taloutta, ja Kustaa II Aadolf, joka peri tämän so-
dan isältään, halusi rauhaa keskittyäkseen idän-
politiikkaan. Niinpä Ruotsi suostui 1613 Knäredin
rauhassa maksamaan valtavan korvauksen Älvs-
borgin palauttamisesta. Tanska sai täten Pyrrhok-
sen voiton pahinta lajia, sillä tästä lähtien Ruotsin
johtomiehet halusivat raivata heti sopivan tilai-
suuden tullen maalleen turvallisen pääsyn Pohjan-
merelle. Ruijan rannikkoa koskevista vaatimuk-
sistaan Ruotsi sen sijaan luopui Knäredissä.
Kaarle IX:n idänpolitiikka perustui Venäjällä
1600-luvun alussa syntyneisiin sisäisiin vaikeuk-
siin. Niiden taustana oli Iivana Julman hallitusai-
kana syntynyt syvä yhteiskunnallinen ja taloudel-
linen kriisitila, mutta varsinaisena sysäyksenä oli
Rurikin suvun suuriruhtinaallisen haaran sammu-
minen 1598 tsaari Fjodor Iivananpojan kuollessa.
Hänen seuraajakseen valitun sukulaismiehen
Boris Godunovin kuoltua 1605 alkoi "sekasorron
aika" (venäjäksi smutnoje vremja), jolloin Venäjää

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 185
järkyttivät monenkirjavien kruununtavoittelijöi-
den esiintyminen sekä Puolan ja Ruotsin sekaan-
tuminen valtakunnan asioihin.
Ruotsin osalta tämä alkoi suurena seikkailuna
Kaarle IX:n liittouduttua tsaariksi 1609 valitun
ruhtinas Vasili Suiskin kanssa. Pienehkö joukko
Ruotsin sotaväkeä auttoi vapaaherra Jakob Pon-
tuksenpoika De la Gardien (1583-1652) johtama-
na 1609 Suiskin armeijaa karkottamaan Mosko-
van vallanneet puolalaiset. Tsaari Vasilin kärsittyä
1610 lopullisen tappion sodassaan Puolaa vastaan
De la Gardie joutui jättämään Moskovan ja ve-
täytymään Suomeen. Ulkomaisten palkkasotu-
rien kyllästyttyä saataviensa odottamiseen De la
Gardiella oli jäljellä vain muutama sata miestä,
joukossa myös suomalaisia. He olivat odottaneet
sydän kintaan peukalossa, kuinka Moskovassa
lopulta kävisi, ja moittineet viivyttelevää päällik-
köään:
Lähtee suvi, lähtee talvi,
vaan ei lähde Laiska-Jaakko.
Kaarle IX päätti nyt käyttää Venäjän yhä han-
kalaa asemaa hyväkseen käymällä sotaa omasta
puolestaan. Alkuvuodesta 1611 hänen käskystään
tehtiin kaksi sotaretkeä Pohjanmaalta Venäjän
puolelle. Norlannin ja Lapin käskynhaltija Baltzar
Bäck teki Rovaniemeltä alkaneen retken Kuolaan
kuormastonaan 400 Ruotsin saamelaisten ajamaa
poroa, mutta ei voinut tykkien puutteessa linnalle
mitään. Saman vuoden keväällä eversti Anders
Stuart teki Oulusta käsin sotaretken Vienan Kar-
jalaan mukanaan muun muassa 400 pohjoispoh-
jalaista nostomiestä, joita johti taannoinen nuija-
päällikkö Hannu Krankka.
Stuartin retken ainoa saavutus oli, että joukko
karjalaiskyliä poltettiin, minkä karjalaiset maksoi-
vat jo kesällä 1611 korkojen kanssa polttamalla
Pohjanmaalla lähes 300 taloa Rovaniemeltä Sa-
lon pitäjään saakka. Henkeään ei monikaan poh-
jalainen menettänyt, kun kostoretkeä oli odotet-
tu ja väestö pakeni kerkeästi kylistään. Kun sota
ei houkutellut talonpoikia kummallakaan puolella
rajaa, pohjoisessa solmittiin 1612 pitävä aselepo.
Kaakon suunnalla aloitettiin sotatoimet Venäjää
vastaan syksyllä 1610, ja menestys oli aluksi erin-
omainen. Saarrettu Käkisalmi antautui Arvid
Tönnenpojan (Wildeman) johtamille suomalaisil-
le keväällä 1611, ja samana vuonna Jakob De la
Gardie ja hänen alapäällikkönsä, joista etevin oli
Kankaisten herra Evert Kaarlenpoika Horn, val-
loittivat laajan alueen Luoteis-Venäjältä Novgoro-
diin, Staraja Russaan ja Tihvinään saakka. Vala-
mon luostarin suomalaiset hävittivät 1611 maan
tasalle, ja henkiinjääneet munkit pakenivat Venä-
jälle.
Talonpoikia Kaarle IX:n sodat naapurimaita
vastaan rasittivat pahoin: apu verot nousivat suu-
remmiksi kuin koskaan 1500-luvulla, väenotot
veivät paljon työvoimaa, ja sotilaita sijoitettiin so-
tatoimien välillä linnaleiriin, joka kävi pahem-
maksi kuin Klaus Flemingin aikana. Pohjanmaal-
lakin linnaleirin kirous tunnettiin jälleen Kalajoel-
la saakka, ja ulkomaiset palkkasoturit, joita Kaarle
IX:llä oli paljon, ryöstivät rahvasta säälimättä.
Suomen talonpoikien suosima herttua tuotti ku-
ninkaana heille raskaan pettymyksen, mutta ku-
kaan ei uskaltanut enää vastustaa. Klaus Fleming
oli osoittanut, ettei esivaltaa vastaan ollut hyvä
nousta, joten Kaarlen ei tarvinnut todistaa sitä
uudelleen.
Kustaa II Aadolfin ja Axel
Oxenstiernan suuret uudistukset
Kaarle IX kuoli lokakuussa 1611, ja häntä seurasi
Kustaa II Aadolf (1594-1632), jonka äiti oli ku-
ningatar Kristiina, Holstein-Gottorpin herttuan

186
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
tytär. Kustaa Aadolf on ollut historiankirjoittajien
suuria suosikkeja, ensin soturina ja valloittajana,
1900-luvulla taas sisäisten olojen etevänä uudis-
tajana. Hän oli älykäs ja hyvin koulutettu, laaja-
tietoinen ja kielitaitoinen, luonteeltaan rohkea,
toiminnanhaluinen ja itseensä luottava. Toisin
kuin varhaisemmat Vaasa-suvun kuninkaat Kus-
taa Aadolf oli luonteeltaan liittyväinen ja hillitsi
yleensä kiivautensa toisin kuin hänen rajuluon-
teinen isänsä. Aikakauttaan hän ei ollut itse valin-
nut. Aleksanteri Suuren haamu innosti hänet ku-
ten monta muutakin ruhtinasta valloituspolitiik-
kaan, eikä sodan kirous säästänyt soturikuningas-
ta enempää kuin hänen kansaansakaan.
Prinssi Kustaa Aadolf oli isän kuollessa vasta
17 vuoden ikäinen, ja hänen ei olisi Norrköpingin
valtiopäivien päätöksen mukaan pitänyt saada
täyttä kuninkaan valtaa vielä seitsemään vuoteen.
Nuoren kuninkaan terävään älyyn ja hyvään kou-
lutukseen katsoen holhoojahallituksen asettami-
nen olisi kuitenkin ollut lähes naurettavaa. Tärkeä
peruste oli sekin, että ylimystö arveli voivansa
rajoittaa kuninkaan valtaa antamalla valtikan
kokemattomalle pojalle, joka ei kykenisi pitä-
mään puoliaan liian hyvin kuten Vaasa-suvun
aikaisemmat kuninkaat.
Kun Kustaa II Aadolf tunnustettiin 1611 Ny-
köpingin valtiopäivillä täysivaltaiseksi kuninkaak-
si, hän allekirjoitti hallitsijan vakuutuksen, jonka
oli laatinut valtaneuvos vapaaherra Axel Oxen-
stierna (1583-1654), nuori mutta etevä ja kouliin-
tunut hallintomies ja poliitikko. Kuningas sitou-
tui noudattamaan maanlain säädöksiä. Lakeja hän
saisi säätää yhdessä valtaneuvoston ja säätyjen
kanssa, ja sama koski päätöksiä sodasta ja rauhas-
ta sekä muista tärkeistä ulkopolitiikan asioista.
Kotimaassa ollessaan kuningas toimi valtaneu-
voston puheenjohtajana. Ylimääräisiä veroja ja
sotaväenottoja hän sai määrätä kuultuaan säätyjä
ja sovittuaan niiden kanssa, joita asia koski. Sää-
dyille taattiin niiden entiset privilegiot ja oikeu-
det, mutta aatelin etuoikeuksia parannettiin 1612,
sen vapauksia julkisista rasituksista lisättiin ja sil-
le taattiin entistä lujemmin yksinoikeus kaikkiin
merkittäviin virkoihin.
Vuoden 1611 hallitsijan vakuutus merkitsi pa-
luuta perustuslailliseen monarkiaan, sillä siinä ra-
joitettiin kuninkaan valtaa tuntuvasti ylimyksistä
koostuvan valtaneuvoston hyväksi. Säätyjen ase-
ma valtioelämässä määriteltiin sen sijaan melko
ylimalkaisesti. Kuninkaan tuli kuulla niiden mie-
lipiteitä valtiopäivillä, mutta muidenkaan kokous-
ten kuten maakuntakäräjien käyttämistä tähän ei
kielletty. Valtiopäivät oli kutsuttu 1520-luvulta
lähtien epäsäännöllisin väliajoin, etupäässä po-
liittisina kriisikausina tukemaan kuningasta tai val-
tionhoitajaa, mutta vasta nyt ne saivat valtiosään-
nössä määritellyn aseman. Niitä ei tehty määrä-
aikaisiksi, mutta kun säädyt myönsivät apuverot
vain määrävuosiksi, ne jouduttiin kutsumaan
koolle varsin lyhyin väliajoin.
Selvittämättä jäi päätöksen syntyminen valtio-
päivillä siinä tapauksessa, että säädyt eivät olleet
yksimielisiä. Näin ollen kuningas ja valtaneuvosto
pystyivät tulkitsemaan valtiopäiväpäätöksen mel-
ko helposti omien pyrkimystensä mukaiseksi ja
ohjailemaan siten valtiollista elämää. Kuninkaan
asemaa tuki kruunun perinnöllisyys, jota ylimystö
ei yrittänyt 1611 horjuttaa. Hallitsijanvakuutus ei
merkinnyt paluuta muinaiseen kansansuvereni-
teettiin, vielä vähemmän valtiollista demokratiaa
tai selvää askelta sen suuntaan, mutta se soi sää-
dyille tiettyjä mahdollisuuksia asemansa korosta-
miseen etenkin siinä tapauksessa, että kuningas
liittoutuisi niiden eikä valtaneuvoston kanssa.
Aatelissäädyn jäsenyys kuului kunkin ritarihuo-
neeseen kuuluvan suvun päämiehelle eli vanhim-
man sukuhaaran vanhimmalle edustajalle. 1626
perustettuun ritarihuoneeseen otettiin vanhat ko-
timaiset aatelissuvut ja uudet Ruotsissa aateloidut

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 187
sekä ulkomailta muuttaneet, todistettavasti aateli-
set suvut. Pappissäädyn jäseniksi olivat piispat it-
seoikeutettuja, ja muut valitsi papisto hiippakun-
nittain. Porvarissäätyyn kaupungin porvaristo va-
litsi edustajakseen pormestarin tai varakkaan por-
varin. Suurehkoilla kaupungeilla kuten Turulla ja
Viipurilla oli kaksi edustajaa ja Tukholmalla usei-
ta. Talonpoikaissäädyn eli rahvaan edustajat her-
rainpäiville, kuten valtiopäiviä yleisesti nimitet-
tiin, valittiin tuomiokunnittani kokouksessa, jonne
pitäjät lähettivät valtuutettunsa. Kruunun virka-
miehet pystyivät joskus vaikuttamaan vaaliin.
Valtakunnan hallinto uudistettiin 1630-luvulle
mennessä perin pohjin 1612 valtakunnan kansle-
riksi nimitetyn Axel Oxenstiernan johdolla, mutta
Kustaa II Aadolfin myötävaikutus oli tärkeä. Nyt
vakiinnutettiin korkeimmat virat: drotsin, mars-
kin, valtakunnanamiraalin, kanslerin ja valtion-
varainhoitajan (skattmästare). Kukin näistä johti
omaa hallintohaaraansa apunaan kollegioksi ni-
mitetty keskusvirasto. Tärkein kollegio oli kanslia-
kollegio eli kanslia, joka hoiti kanslerin johtamana
ulkopolitiikkaa, valvoi maan hallintoa ja huoleh-
ti sen yhteyksistä valtaneuvostoon ja säätyihin.
Myös kamarikollegio, joka piti valtionvarainhoi-
tajan johtamana huolta valtiontaloudesta, oli hy-
vin tärkeä virasto. Kollegioita perustettiin ajan
mittaan lisää, muun muassa kauppakollegio 1651.
Drotsin johtama Svean hovioikeus perustettiin
1614 oikeushallintoa hoitavaksi kollegioksi ja al-
kuaan myös ylimmäksi tuomioistuimeksi. Hovi-
oikeuksia perustettiin pian lisää, Suomea varten
Turun hovioikeus 1623. Kihlakunnanoikeuden
päätöksestä vedottiin rikosasioissa suoraan hovi-
oikeuteen mutta siviiliasioissa ensin laamannin-
oikeuteen. Ylimpänä tuomioistuimena toimi vuo-
desta 1623 lähtien valtaneuvosto, jonne saattoi
vedota hovioikeuden päätöksestä. Oikeudenhoi-
dossa oli epäkohtana se 1500-luvulla aloitettu me-
nettely, että aatelinen kihlakunnantuomari ei hoi-
tanut virkaansa vaan palkkasi lainlukijaksi kut-
sutun sijaisen, laamanni taas alilaamannin. Val-
taosa sijaisista oli tosin kutakuinkin päteviä, lain
tuntevia miehiä, kuten Yrjö Blomstedt on osoit-
tanut Suomen osalta.
Ennen pitkää uudistettiin kruunun aluehallinto-
kin. Linnanpäälliköitä oli alettu kutsua 1500-lu-
vulla käskynhaltijoiksi ja heidän hallinto tehtä-
viään oli lisätty. Vuonna 1635 valtakunta jaettiin
lääneihin, joiden hallintoelimeksi perustettiin lää-
ninhallitukset, kunkin esimiehenä maaherra. Hä-
nen tehtävänään oli läänin verohallinnon johta-
minen, talouselämän valvonta ja kehittäminen se-
kä yleisen järjestyksen, paikallishallinnon ja oi-
keudenkäytön valvonta. Maaherralla oli paljon
valtaa, mutta kanslia-ja kamarikollegio valvoivat
toisaalta tarkasti hänen toimiaan. Maakuntien itse-
hallinnon merkitys oli kutistunut jo 1500-luvulla
vähäiseksi.
Paikallishallinto kehittyi 1600-luvulla lääninhal-
linnon vaikutuksesta. Kruunun paikallishallinnon
ja samalla paikallisen itsehallinnon pääelimenä
olivat maaseudulla tähän aikaan kihlakunnanoi-
keuden käräjät, ja käräjäkuntana oli yleensä yksi
pitäjä. Käräjillä käsiteltiin oikeusjuttujen lisäksi
paljon hallintoasioita, ja sen takia niillä oli aina
läsnä kihlakunnan- eli kruununvouti ja usein maa-
herrakin. Kihlakunnantuomari tai hänen virkaan-
sa hoitava lainlukija oli puheenjohtajana hallinto-
asioitakin käsiteltäessä.
Pitäjää edustivat käräjillä paikalle tulleet sääty-
läiset ja talolliset, mutta lautakunta, jonka kokoon-
pano muuttui vakinaiseksi, toimi yleisesti pitäjän
edustustona käräjillä ja niiden välilläkin. Tämän
vuoksi valittiin lautamiehiksi toimeentulevia talol-
lisia eri puolilta pitäjää. Virallisena syyttäjänä ja
pitäjän keskeisenä hallintomiehenä toimiva nimis-
mies oli vielä 1600-luvun alussa myös pitäjäläisten

188
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
luottamusmies, mutta lääninhallinnon perustami-
nen teki hänestä pian yksinomaan kruunun virka-
miehen. Nimismiehen täytyi nyt olla kirjoitustai-
toinen, joten virkaan ei nimitetty enää talonpoi-
kia. Nimismiehen aseman muuttuminen johti sii-
hen, että kirkkoherra esiintyi pitäjän entistä tär-
keämpänä luottamusmiehenä.
Kaupunkien hallintoa hoiti entiseen tapaan por-
variston valitsema raati eli maistraatti, puheen-
johtajanaan pormestari, jota kruunu pyrki pitä-
mään virkamiehenään, kaupunki taas omana
luottamusmiehenään. Tästä syntyi paljon riitoja.
Raati toimi myös alioikeutena, jolloin sen nimenä
oli raastuvanoikeus. Kaupunkien hallinnossa rii-
deltiin 1600-luvulla paljon muun muassa sen ta-
kia, että rikkaiden ja vähävaraisten kauppiaiden
edut menivät monessa asiassa ristiin ja valtioval-
ta asettui usein tukemaan jälkimmäistä, luvultaan
paljon suurempaa ryhmää.
Koska porvarin leski hallitsi kiinteistöään ja lii-
kettään ja leskiemäntä maaseudulla taloaan, heillä
olisi pitänyt periaatteessa olla oikeus osallistua pai-
kallishallintoon ja myös valtiopäivämiehen vaa-
liin. Käytännössä sellaista olisi pidetty sopimatto-
mana. Maaseudun tilattomilla ja kaupunkien työ-
väellä ei ollut osaa eikä arpaa itsehallintoon eikä
valtiopäivämiehen vaaliin. Ruotsin valtakuntaa,
sen kaupunkeja ja pitäjiä hallitsivat siis miehet ja
heistäkin käytännössä vain kohtalaisen varakkaat.
Ruotsin hallinto uudenaikaistin suuresti tässä esi-
tellyn uudistustyön ansiosta. Sen toimintakyky oli
paljon parempi kuin useimmissa Euroopan val-
tioissa, ja valtakunnan voimavarat saatiin tehok-
kaasti valtiovallan käyttöön. Ruotsin hämmästyt-
tävä menestys sodissa ja politiikassa perustui suu-
reksi osaksi juuri hyvin järjestettyyn hallintoon.
Mitalin kääntöpuolena oli hallinnon pitkälle ke-
hittynyt kyky valjastaa väestö vetämään sodan
vankkureita vaikka viimeisillä voimillaan.
Kustaa II Aadolfin hallitessa valtion toiminta-
kykyä lisäsi hänen hyvä yhteistyönsä ylimystön
ja sen johtajan Axel Oxenstieman kanssa. Aateli
oli tyytyväinen etuoikeuksiinsa, samoin imperia-
listiseen ulkopolitiikkaan, joka näytti tuottavan
suuria etuja johtavalle säädylle. Kirkon johto toi-
voi saavansa Kustaa Aadolfilta suuremman va-
pauden kuin sillä oli ollut uskonpuhdistuksen jäl-
keen, mutta tämä ei toteutunut. Kuningas jäi kir-
kon päämieheksi, ja valtaneuvostollakin oli paljon
sanomista sen asioihin. Kustaa Aadolf suhtautui
toisaalta hyvin suopeasti kirkkoon ja papistoon.
Hänen sotiaan pidettiin luterilaisen uskon puo-
lustamisena, joten papisto ei asettunut vastusta-
maan niitä, ja tämä vaikutti myös rahvaan mieli-
alaan.
Ruotsi valloittaa
Itämeren itäisen rannikon
Isän perintönä Kustaa II Aadolf sai Venäjän-so-
dan, johon hän oli sydämestään innostunut. Sota-
päällikkö Jakob De la Gardie luuli nuorekkaassa
innossaan saaneensa pitävän otteen Venäjästä ja
yritti toimittaa kuninkaan nuoremman veljen
herttua Kaarle Filipin (1601-22) Venäjän valtais-
tuimelle, jolla oli parhaillaan tsaarina puolalainen
prinssi. Suunnitelma kuitenkin raukeni, kun Ve-
näjällä syntyi suuri kansallinen innostus, puolalai-
set karkotettiin ja pajari Mikael Romanov valittiin
1613 tsaariksi. Tämä ratkaisu ilahdutti Kaarle Fi-
lipin äitiä, tervejärkistä leskikuningatar Kristiinaa,
joka oli vastustanut jyrkästi sitä, että hänen pieni
poikansa lähetettäisiin arvaamattomiin vaaroihin
Venäjälle.
Tällä välin De la Gardien joukot olivat vallan-
neet 1612 kaikki Inkerinmaan linnat, jotka olivat
olleet siihen asti venäläisten hallussa vaikka tiu-
kasti piiritettyinä. Seuraavina vuosina venäläiset

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 189
menestyivät paremmin ja saivat vallatuksi Tihvi-
nän takaisin. Kuningas Kustaa Aadolf osallistui
1614-15 sotaan kahden sotamarsalkan, kreiviksi
korotetun Jakob De la Gardien ja Evert Hornin
oppilaana. Ruotsalaisten 1615 tekemä yritys val-
lata vahvasti linnoitettu Pihkova kuitenkin epäon-
nistui, ja urhoollinen Horn kaatui piirityksen ai-
kana.
Kun molemmat valtakunnat olivat uuvuksissa
ja venäläisten täytyi pitää silmällä Puolaa ja vaa-
rallisia Krimin tataareja, ryhdyttiin neuvottele-
maan rauhasta, ja 1617 se solmittiin Stolbovan
kylässä Itä-Inkerissä. Ruotsin äärimmäiset tavoit-
teet kuten Novgorodin liittäminen valtakuntaan
olivat osoittautuneet mahdottomiksi toteuttaa,
mutta saaliiksi saatiin kuitenkin Inkerinmaa ja sen
mukana Pähkinälinnan, Kaprion ja Ivangorodin
linnat, samoin laaja Käkisalmen lääni, johon kuu-
luivat Karjalan Kannaksen itäosan lisäksi Laato-
kan-ja Pohjois-Karjala (vrt. kartta 7).
Joutuu ihmettelemään, miten tällainen menes-
tys suuren Venäjän kustannuksella oli mahdolli-
nen? Venäjän tuolloista väkilukua on tosin vaikea
arvioida, mutta se oli joka tapauksessa paljon suu-
rempi kuin Ruotsin. Maa oli toisaalta harvaan
asuttu, hallinto oli hyvin vanhanaikainen ja sisäi-
set olot olivat vielä tsaari Mikaelin aikana vakiin-
tumattomat. Moskovan ollessa pääkaupunkina
Inkerinmaa oli pitkien maayhteyksien takana, mi-
kä vaikeutti sodankäyntiä sillä suunnalla. Näistä
syistä Venäjä joutui alistumaan katkeraan tap-
pioon menettäessään kosketuksen Itämereen.
Ruotsin valtakunta oli puolestaan saavuttanut
tavoitteen, johon oli pyritty 1200-luvulta lähtien:
Nevajoen kauppatien hallinnan jo aiemmin val-
lattujen Tallinnan ja Narvan satamien lisäksi. His-
toriankirjoituksessa joskus esitetty ajatus, että ta-
voite oli lähinnä turvallisuuspoliittinen, ei vastaa
tosiasioita. Ruotsin idänpolitiikka oli ollut hyök-
käävää ja laajentumishaluista, ja jos joku venäläi-
nen olisi sanonut Ruotsia periviholliseksi, siihen
olisi ollut aihetta. Todellisuudessa tämä arvonimi
annettiin pikemminkin Puolalle, joka oli tuotta-
nut sekasorron aikana venäläisille suuria vaikeuk-
sia.
Voi ihmetyttää että ruotsalaiset uskoivat voivan-
sa säilyttää Inkerin hallussaan, vieläpä asettivat
tavoitteensa pitemmällekin. He olivat kuitenkin
huonosti selvillä Venäjän voimavaroista, ja niistä
on erehdytty myöhemminkin. Entisajan johto-
miehillä ei ollut yleensäkään tarkkoja tietoja ulko-
maiden olosuhteista. Oudolta tuntuu että Kustaa
II Aadolf ei huomannut venäläisten taistelukyvyn
nopeaa palautumista sekasorron ajan päätyttyä,
mutta hänen päänsä oli jo täynnä uusia hankkei-
ta. Niiden vuoksi hän harjoitti vuodesta 1617 rau-
hanpolitiikkaa Venäjän suunnalla ja yritti tulok-
setta saada tsaaria liittoonkin kanssaan. Kuningas
luotti venäläisten rauhantahtoon siinä määrin, että
Suomeen ei jätetty sotaväkeä kuin nimeksi.
Kustaa Aadolfin seuraava suunnitelma kohdistui
Puolan hallussa olevaan Itämeren rannikkoon.
Nevajoen linjan valtaaminen ei ollutkaan niin
suuri saavutus kuin Tukholmassa oli luultu, kos-
ka Venäjän ja Länsi-Euroopan kaupan tärkeim-
mät Itämeren-satamat olivat tähän aikaan Riika
ja Pärnu. Niistä saatavia tullituloja köyhä Ruotsi
tarvitsi kipeästi, joten uusi sota Puolaa vastaan
näytti välttämättömältä. Hyvänä perusteluna ase-
levon lopettamiseen oli, että Sigismund III ei ollut
luopunut vaatimasta Ruotsin kruunua. Tämän sa-
nottiin olevan uhkana luterilaiselle uskolle ja sa-
malla Ruotsin ja Suomen väestön turvallisuudel-
le. Todellisuudessa Sigismundin Ruotsin-politii-
kalla ei ollut Puolassa vähintäkään kannatusta.
Sotaa Puolaa vastaan käytiin ensi vaiheessa
1617-18 saamatta suuria aikaan, mutta Pärnu jäi
Ruotsille jatkotoimien tukikohdaksi. Uuden asele-
von aikana Kustaa II Aadolf vahvisti armeijaa ja

190
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
koetti turvata diplomaattisin toimin rauhan Venä-
jän ja Tanskan kanssa. Kesällä 1621 Ruotsi aloitti
jälleen sodan Puolaa vastaan, ja vahvaan armei-
jaan kuului muutama tuhat suomalaistakin. Piiri-
tetty Riika antautui syyskuussa 1621, mutta pal-
jon sen kauemmas ei päästy ennen 1622 solmit-
tua aselepoa. Riian suuri ja tärkeä kauppakaupunki
pysyi tästä lähtien Ruotsin hallussa suureen Poh-
jan sotaan asti ja tuli suomalaisille sotilaille tutuk-
si, koska siellä ja muualla Itämerenmaissa oli va-
ruskuntina suomalaisia joukkoja. Tältä ajalta lie-
nee peräisin maailmaa nähnyttä miestä luonneh-
tiva sananlasku: "Se on käynyt Riiat ja Räävelit."
Puolan sotaa jatkettiin 1625 ylipäällikkönä
marskiksi nimitetty Jakob De la Gardie ja hänen
apulaisenaan eversti, sittemmin kenraalimajuri
Kustaa Kaarlenpoika Horn. Tammikuussa 1626
Ruotsin joukot voittivat Kustaa Aadolfin mies-
kohtaisesti johtaessa puolalaisen armeijan Wall-
hofin taistelussa Väinäjoen lähellä. Suomalainen
ratsuväki kunnostautui tällöin ensimmäisen ker-
ran näyttävästi lyömällä pelätyt puolalaiset ratsu-
miehet pakoon, ja kuningasta pidettiin tästedes
ympäri Eurooppaa etevänä sotapäällikkönä. Vii-
meistään Wallhofin voiton jälkeen Kustaa Aadolf
luotti täysin aluksi epäilemiensä suomalaisten
uskollisuuteen.
Kesällä 1626 Kustaa II Aadolf siirsi sodan Puo-
lan vasallivaltion Preussin rannikolle, myöhem-
pään Itä-Preussiin. Suomalaisia oli mukana täällä-
kin, ja etenkin ratsuväki kunnostautui päällikkö-
nään Suomessa kasvanut everstiluutnantti Äke
Henrikinpoika Tott, jonka äiti oli Eerik XIV:n ty-
tär Sigrid Vaasa. Tott yleni myöhemmin sotamar-
salkaksi, etupäässä kyllä syntyperänsä ansiosta.
Liivinmaalla Kustaa Horn torjui puolalaisten
hyökkäykset. Ruotsin ja Puolan solmiessa 1629
Altmarkin välirauhan Liivinmaan pohjoisosa Väi-
nä- ja Aiviekstejokeen jäi Ruotsille. Itä-Preussin
satamat jäivät joksikin aikaa Ruotsin haltuun, ja
tämä maa sai nyt kantaa tullin kaikissa Itämeren
satamissa, jotka välittivät Venäjän ja Puolan kaup-
paa länsimaiden kanssa. Danzigin vapaakaupun-
gissakin Ruotsi sai sopimuksen nojalla osan tul-
lista.
Kustaa II Aadolfin saavutukset olivat yllättävät
siihen katsoen, että Puolassa asui lukuisa ja ur-
hoollinen kansa, jonka olisi pitänyt heittää ruotsa-
laiset vaivatta mereen. Puolalla oli harmia Turkista
ja Krimin tataareista, mutta tehottoman sodan-
käynnin pääsyynä oli maan sisäinen heikkous,
joka johtui valtiollisesta anarkiasta. Sigismund
III:11a oli renessanssiruhtinaan ihanteet mutta ei
juuri lainkaan todellista valtaa. Kukaan ei voinut
harjoittaa Puolassa jäntevää politiikkaa, koska
valtiosääntö soi aatelille rajattomat mahdollisuu-
det ajaa yksityisiä ja ryhmäetuja välittämättä valta-
kunnan kokonaisuudesta. Yhteiskuntakin oli mä-
tä, talonpojat orjuudessa, porvaristo heikko. Nä-
mä epäkohdat tuhosivat myöhemmin Puolan itse-
näisyyden, mutta jo 1600-luvulla maa oli ajoit-
tain kovin avuton.
Venäjän sodasta lähtien Kustaa II Aadolf oli kehit-
tänyt Ruotsin armeijaa järjestelmällisesti. Koti-
mainen miehistö saatiin väenotoin, joihin talon-
poikaissääty taivutettiin valtiopäivillä. Väenotto-
lautakunta jakoi talot ruotuihin ja määräsi yhden
kustakin toimittamaan sotamiehen armeijaan.
Vuosina 1627-41 taas pitäjän asekuntoiset miehet
jaettiin noin kymmenen miehen ruotuihin ja kus-
takin otettiin mies palvelukseen. Koetettiin kyllä
varoa heikentämästä liiaksi minkään talon veron-
maksukykyä, ja moni isäntä pestasi sijaisen armei-
jaan säästääkseen perheen työvoimaa. Joskus ar-
meijaan otettiin jopa 15-ja 16-vuotiaita poikia ajat-
telematta, miten kasvuikäiset lapset kestäisivät
asepalvelun rasituksia. Kuningas hankki myös ul-
komaisia palkkajoukkoja sen kuin varat riittivät,
etupäässä Saksasta mutta myös Skotlannista.

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 191
Kotimaisten joukkojen päällystössä oli paljon sak-
salaisia.
Ratsumiehiä hankittiin yhä varakkaista talois-
ta verovapaus vastineena. Ratsupalvelu kehittyi
joskus talollisen ammatiksi hänen lähtiessään itse
sotaan, mutta paljon useampi lähetti poikansa tai
vävynsä. Piti olla hyvä mies huolehtimassa kalliis-
ta hevosesta ja omastakin hengestään, jottei talolle
tulisi turhia kustannuksia. Lopellakin Pälsin talos-
sa olivat "lattiapalkkeihin helähtäneet ratsusaap-
paitten kannukset, kun mies lähti sotaan meren
taakse, ja koti jäi emännän hoitoon. Ne kilisevät
kannusaskeleet eivät taloa rakentaneet, vaan niit-
ten kunniakas kaiku häipyi vieraisiin seutuihin,
minne jäi sotilaaksi sonnustautunut isäntäkin kos-
kaan palaamatta. Ja sotaan lähti vartuttuaan poi-
kakin, sama lapsukainen, joka äitinsä käsivarrelta
oli huiskuttanut kättään satulaan nousevalle isäl-
leen" (Sakari Pälsi).
Kustaa II Aadolf kiinnitti paljon huomiota ar-
meijan huoltoon, pyrki käyttämään jokia kulje-
tuksiin ja perusti varikkoja linnoitettuihin kaupun-
keihin. Valloitetussa maassa toimitettiin pakko-
ottoja mutta luvattiin myös vastata väestön turval-
lisuudesta. Silti Ruotsin armeija joutui kuten
muutkin hankkimaan muonaa myös ryöstämäl-
lä, väestölle tuhoisin seurauksin. Jo Puolan sodas-
sa kuninkaan paras huoltoupseeri oli Arvi Kor-
hosen tutkima Eerikki Antinpoika, nähtävästi
Kurjen sukua Etelä-Karjalasta. Saksan sodassa
hän toimi armeijan ylimpänä huoltopäällikkönä
ja sai aatelisarvon nimenään Kuijesta ruotsinnettu
Trana. Operatiivisiin tehtäviin siirrettynä Eerikki
Trana kaatui 1634 kenraalimajurina Mindenissä,
Weserin varrella.
Kuningas lisäsi hollantilaisten esikuvan mukaan
jalkaväen tulivoimaa. Aseet olivat entistä kevyem-
piä musketteja, lataamista joudutettiin ja musket-
tien lukua lisättiin. Pienempi osa jalkaväestä oli
piikkimiehiä pitkine ja vahvoine pistokeihäineen.
Kaikilla jalkamiehillä oli miekka lähitaistelua var-
ten. Ratsuväki käytti puolalaisilta opittua atakkia:
miehet ratsastivat lähituntumassa toisiinsa täyttä
laukkaa päin vihollista, laukaisivat läheltä molem-
mat pistoolinsa ja iskivät miekoin vastustajan ri-
vistöön. Pieni mutta vireä, ketterä ja sitkeä suo-
menhevonen sopi sotaan hyvin, ja vihollisten
päällikkö huolestui kuullessaan Suomen ratsu-
miesten rynnäkköhuudon: "Hakkaa päälle!" Hei-
dän sanotaan saaneen siitä Saksassa nimen "die
Hackapeliten", hakkapeliitat.
Kustaa II Aadolf loi 1620-luvulla maakunnalli-
set jalkaväkirykmentit, joiden määrävahvuus oli
1 200 miestä, ja myös ratsuväki koottiin ennen
pitkää rykmenteiksi, joihin kuului 700-800 mies-
tä. Nämä olivat sotaväen hallinnollisia yksikkö-
jä, kun taas taktiset yksiköt, jalkaväen komppaniat
ja ratsuväen skvadroonat, olivat melko pieniä. Tu-
len ja liikkeen yhteistyötä kuningas paransi ryh-
mittämällä ratsuväkeä ja muskettimiehiä lomit-
tain, ja yksikköjen keveys salli siirtää joukkoja tais-
telussa entistä joustavammin. Tykistöä Kustaa Aa-
dolf lisäsi ja kevensi, ja pronssista valetut kenttäty-
kit saivat varsin suuren merkityksen taistelussa.
Kuninkaan etevin tykistömies oli Lennart Tors-
tensson, lopulta sotamarsalkka ja kreivi. Falunin
kuparikaivoksen ansiosta Ruotsi pystyi viemään
runsaasti tykkejä ulkomaillekin.
Pohjolan miehet
kolmikymmenvuotisessa sodassa
Kautta 1620-luvun Kustaa II Aadolf oli yrittänyt
hankkia liittolaisia Saksan protestanttisista ruhti-
naista. Saksa oli ollut jo kauan valtiollisesti hyvin
hajanainen, eikä Itävallan kuninkaalla, jolla oli
Saksan keisarin arvonimi, ollut sanomista protes-
tanttisissa valtioissa. Keisari Ferdinand II oli kiih-
keä katolilainen, ja hänellä oli tukena Etelä-Sak-

192
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
san ruhtinaiden muodostama järjestö, katolinen
liiga. Vuodesta 1618 keisari ja liiga kävivät sotaa
eräitä Saksan protestanttisia ruhtinaskuntia ja
1625-26 myös Tanskaa vastaan. Näin alkaneessa
kolmikymmenvuotisessa sodassa protestantteja
tukivat ajoittain Alankomaat ja Englanti sekä ka-
tolinen Ranska, jonka politiikkaa johtava kardi-
naali Richelieu halusi torjua keisarin ylivallan
Euroopan mantereella.
Ruotsin sotiessa Puolaa vastaan keisari auttoi
jonkin verran kuningas Sigismundia, ja Kustaa
II Aadolf päätteli sen vuoksi, että Ruotsin tulisi
osallistua uskonsuuntien väliseen taisteluun.
Stralsundin kaupunki pyysi sitten 1628 Ruotsilta
apua sitä piirittäviä keisarin joukkoja vastaan. Ku-
ningas lähetti valtiopäivien asettaman salaisen va-
liokunnan luvalla samana vuonna sotaväkeä Stral-
sundiin ja sai täten tukikohdan Saksan rannikol-
ta. Samalla Ruotsi joutui sotaan keisaria vastaan,
ja myöhemmin keskusteltiin vain siitä, käytäisiin-
kö sitä Saksassa vai odotettaisiinko mahdollista
hyökkäystä Ruotsissa. Ratkaisuun vaikuttaneita
tekijöitä historiantutkijat ovat pohtineet uutterasti.
Kustaa II Aadolf kannatti aktiivista toimintaa ja
perusteli sitä etenkin Saksan luterilaisten puolusta-
misella, mikä olikin hänen ja valtaneuvosten erää-
nä motiivina. He olivat vakaumuksellisia luterilai-
sia, ja reformaation nimessä oli Kustaa Vaasan
ajasta lähtien vastustettu myös paavin ja piispojen
ylivaltaa. Kuningas todisteli että Ruotsia uhkasi
valtionakin suuri vaara, joka oli helpointa torjua
hankkimalla yliote Itämeren etelärannikolla. Jos
vihollinen hankkisi tukikohtia sieltä ja rakentaisi
sotalaivaston, Ruotsi joutuisi hankalaan asemaan.
Aktiivisesti toimimalla voitaisiin myös saada liit-
tolaisia Saksasta. Lukemattomia hyökkäyssotia on
selitetty välttämättömiksi tähän tapaan.
Kuinka vilpitöntä kuninkaan ja valtaneuvosten
puhe Ruotsin uhatusta asemasta lienee ollutkin,
välitöntä vaaraa ei missään tapauksessa ollut. Kus-
taa Aadolf ottikin huomioon myös ne edut, joita
mannermaalla tarjoutuisi Ruotsille. Aluksi pitäi-
si vallata Oderjoen suu, sitten muita tärkeitä sata-
mia, ja näin Ruotsin ote mannermaan kauppaan
lujittuisi yhä enemmän ja tuottaisi tullituloja.
Myöhemmin olisi mahdollista hankkia Ruotsille
muita tuottavia alueita ja kuninkaalle johtoasema
suuressa luterilaisessa liittokunnassa. Hurskas ku-
ningas oli siis esi-isiensä Uplannin viikinkien jäl-
jillä, ja vielä selvemmin hänen toimintansa liittyi
siihen Vaasain imperialismiin, jonka alkaja oli Ee-
rik XIV.
Valtaneuvokset ja koko aateli kannattivat lämpi-
mästi näitä ajatuksia. Sotapäälliköt ja korkeat vir-
kamiehet saisivat toki osansa valloitusten tuotta-
mista tuloista. Suuren yksimielisyyden merkeissä
kuningas ja valtaneuvosto päättivät siis 1629 lä-
hettää vahvan armeijan Saksaan. Suursotaan
mentiin mukaan tilanteen ehdottomasti pakotta-
matta mutta kauas tähdätyin toivein. Koska oli
ilmeistä, että sota rasittaisi pahoin Ruotsin ja Suo-
men kansaa, etenkin talonpoikaisväestöä, kunin-
gas halusi saada myös valtiopäivien suostumuk-
sen hyökkäyssotaan ja sai sen samana vuonna.
Yleinen mielipide oli muokattu papiston avulla
suosiolliseksi uskonsodalle.
Liittolaisten hankinta Saksasta oli yllättävän vai-
keaa. Useimmat luterilaiset ruhtinaat epäilivät
Ruotsin kuninkaan vaarantavan heidän etujaan
sekaantumalla Saksan asioihin. Esimerkiksi Bran-
denburgin vaaliruhtinas Georg Wilhelm, joka oli
Kustaa II Aadolfin lanko kuninkaan naitua 1620
hänen sisarensa Maria Eleonooran, pelkäsi Ruot-
sin anastavan Pommerin, jonka Brandenburg luki
omaan etupiiriinsä. Toisaalta jo ruotsalaisten alku-
menestys Saksassa sai Ranskan lupaamaan 1631
Ruotsille viiden vuoden ajaksi runsaan avustuk-
sen sotaan keisaria vastaan. Näiden rahojen ja tul-

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 193
litulojen ansiosta Ruotsi pystyi pestaamaan run-
saasti palkkajoukkoja.
Keväällä 1631 kuuluisa sotapäällikkö Johann
Tzerclaes, Tillyn kreivi Brabantista, marssitti kei-
sarin ja katolisen liigan joukot Pohjois-Saksaan.
Tämän vaaran uhatessa Kustaa II Aadolf lähi-
main pakotti Saksin ja Brandenburgin liittolaisik-
seen, ja syyskuun alussa 1631 käytiin suuri taistelu
katolilaisia vastaan Saksissa, lähellä Breitenfeldin
kylää. Se päättyi Ruotsin joukkojen tulivoiman
ja nopeat liikkeet sallivan ryhmityksen ansiosta
niiden murskaavaan voittoon. Sotamarsalkka
Kustaa Kaarlenpoika Horn johti vasenta sivustaa
torjuen taistelun ensi vaiheessa taitavasti ja kylmä-
verisesti Tillyn hyökkäyksen. Kuningas johti kes-
kustaa ja ratkaisi taistelun valtaamalla Tillyn ty-
kistön. Valtaosa Kustaa Aadolfin sotilaista oli sak-
salaisia; suomalaisia oli Breitenfeldissä vain tu-
hatkunta miestä, etupäässä ratsuväkeä.
Breitenfeldin taistelu herätti tavatonta huomiota
yli Euroopan. Kustaa II Aadolfia ihailtiin ja imar-
reltiin, mutta Saksan ruhtinaat olivat entistä huo-
lestuneempia hänen pyrkiessään protestanttien
johtajaksi. Kustaa Aadolf vei joukkonsa Saksan
keskiosaan, Mainjoelle ja Reinille saakka ja yritti
jälleen muodostaa suurta saksalaista liittokuntaa
mutta ei onnistunut ruhtinaiden penseyden vuok-
si. Kuningas jatkoi kuitenkin sotaa vieden armei-
jansa Baijeriin ja Tonavan yli, kunnes keisarin yli-
päälliköksi nimitetty kokenut kenraali Albrecht
von Wallenstein aiheutti kesällä 1632 ruotsalai-
sille tappioita ja pakotti heidät vetäytymään poh-
joisemmaksi.
Marraskuun 6. päivänä 1632 Kustaa II Aadolfin
armeija iski Liitzenin luona Saksissa yhteen Wal-
lensteinin joukkojen kanssa. Taistelussa ei syntynyt
varsinaista ratkaisua, mutta kuningas kaatui jou-
duttuaan vihollisten keskelle sekavassa tilantees-
sa, likinäköisenä ja ruudinsavun häiritessä nä-
kyvyyttä. Kustaa Aadolf oli ollut monesti varhem-
minkin uhkarohkea ottamatta huomioon, mitä
seurauksia hallitsijan ja ylipäällikön kaatumises-
ta voisi olla. Suomalaisia, etupäässä ratsuväkeä,
oli ollut kaikissa vuosien 1631-32 taisteluissa vain
vähän, joten Zachris Topelius on liioitellut Väls-
kärin kertomuksissa heidän silloista merkitystään.
Kuninkaan kaaduttua kruunun peri hänen ainoa
aviollinen lapsensa, kuusivuotias prinsessa Kristii-
na (1626-89). Kuningattaren alaikäisyyden aika-
na ja sodan loppuun saakka kansleri Axel Oxen-
stierna johti valtakunnan politiikkaa. Kolmikym-
menvuotinen sota jatkui vielä kuusitoista vuotta,
ja Ruotsi heilui koko ajan mukana kuin heinä-
mies, joten kanslerin vastuu oli raskas, kun sota-
onnikin vaihteli suuresti.
Osa Saksan luterilaisista pysyi jonkin aikaa
Oxenstiernan rakentamassa Heilbronnin liitossa,
mutta mitä kauemmin sota kesti, sitä enemmän
uskonnon merkitys hälveni, ja lopulta oli kysy-
mys vain kunkin ruhtinaan aineellisista eduista.
Ranska tuki ajoittain voimakkaasti Ruotsia julis-
tettuaan 1636 sodan keisarille; ranskalaista kultaa
virtasi Oxenstiernan sotakassaan, ja sillä pestat-
tiin palkkasotureita. Nämä olivat molemmin puo-
lin etupäässä saksalaisia ja valmiita menemään
eniten maksavan puolelle.
Ruotsin ja sen saksalaisten liittolaisten joukko-
ja johtivat kuninkaan kaaduttua Kustaa Horn ja
Sachsen-Weimarin herttua Bernhard, kunnes Horn
joutui 1634 vangiksi kohtalokkaassa Nördlinge-
nin taistelussa Etelä-Saksassa. Myöhemmin Ruot-
sin joukkoja johtivat etevät sotamarsalkat Johan
Baner, Lennart Torstensson ja Karl Gustaf Wrangel.
Suomalaista jalkaväkeä oli kenttäarmeijassa mer-
kittävästi vasta 1640-luvulla, mutta joitakin ryk-
menttejä oli Itämeren rannikkokaupunkien varus-
kuntina, koska satamien turvallisuus oli tärkeä ja
kotimaisiin joukkoihin voitiin luottaa.

194
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Sodan kiihkoa ja jännitystä ei koettu kaupun-
geissa, joissa jalkaväki vartioi huoltoyhteyksiä.
Vihollisen aseista ei juuri ollut pelkoa, mutta kuo-
leman viikate oli silti terävä, koska kaupungit oli-
vat etenkin sodan aikana taudin pesiä. Suomalai-
nen jalkaväen mies kuoli siis useimmiten kurjassa
sairashuoneessa täiden kalvamana ruttoon, lavan-
tautiin, punatautiin tai pilkkukuumeeseen. Kam-
mottavana esimerkkinä kerron että rutto tuhosi
1638 Stettinissä Porin jalkaväkirykmentin muuta-
massa kuukaudessa lähes kokonaan tappaessaan
911 miestä eli miltei 90 % kaikista. Sama epidemia
surmasi läheisessä Anklamin kaupungissa 575
Pohjanmaan rykmentin miestä, 55 % joukon vah-
vuudesta.
Suomalaista ratsuväkeä oli lähes aina kenttäar-
meijassa, kaksi ja joskus kolmekin rykmenttiä
yhtä aikaa. Niitä johtivat maineikkaat päälliköt
kuten ratsuväenkenraalit Torsten Stälhandske ja
Arvid Wittenberg, molemmat Porvoon pitäjästä,
sekä Leipzigin taistelussa 1642 kaatunut kenraa-
limajuri Eerik Klaunpoika Slang, Karunan her-
ra. Kovat taistelut, rasittavat marssit ja tautiset
talvileirit seurasivat toistaan, ja rauhaa jouduttiin
odottamaan kauan. Suomalaiset haastoivat outo-
ja kieliään, joita Keski-Euroopassa ei ymmärretty,
turvautuivat aseisiin ja toisiinsa, mutta epäilivät
usein, näkisivätkö enää koskaan kotimaan ranta-
koivuja. Ja kyllä ne monelta jäivätkin näkemättä.
Hakkapeliitoilla oli merkittävä osuus Witt-
stockin (1636) ja Chemnitzin (1639) tärkeisiin
voittoihin ja moneen muuhun. He taistelivat mil-
loin missäkin osassa Saksaa, väliin Böömissä ja
Määrissä nykyisen Tsekinmaan alueella ja yksi
rykmentti 1633 Stälhandsken johtamana Alan-
komaissakin. Katolilainen sotamarsalkka kreivi
Gottfried Heinrich von Pappenheim, joka kaatui
sittemmin Liitzenissä 1632, kirjoitti harmissaan
suomalaisista, jotka olivat "luodinkestäviä ja noi-
duttuja". He olivatkin hyvää ratsuväkeä, jolle oli
opetettu tehokas taktiikka, mutta kolmen suoma-
laisen rykmentin merkitys ei voinut olla suurso-
dassa niin ratkaiseva, kuin eräät kansallishenki-
set kirjailijat ovat kuvitelleet.
Etelä-Pohjanmaalla oppimaani lasten leikkilu-
kuun, jossa kerrotaan kahden kananpojan kolt-
tosista, on eksynyt muutama sana toisesta aihe-
piiristä, terävä käsky: "Satulat selkään, saappaat
jalkaan!" Sitä on vaikea ajatella muuksi kuin ratsu-
mestarin tai kersantin komennukseksi marssin
aikana yön levänneille ratsumiehille, ja sellaisena
se kuulostaa luontevalta. Pohjalaisia ei kuitenkaan
otettu ratsuväkeen kolmikymmenvuotisen sodan
jälkeen. Onko tämä lause siis säilynyt kolmesa-
taa vuotta kansan perimätiedossa jonkun Puolan
tai Saksan sodan veteraanin muistelujen jäljiltä?
Suursota päättyi lopulta 1648 pitkien rauhanneu-
vottelujen jälkeen Westfalenin rauhaan. Ruotsi sai
vaivojensa palkaksi Etupommerin ja kaistaleen
Takapommeria. Pommerin herttuana Ruotsin ku-
ninkaalla oli paikka ja äänivalta Saksan valtiopäi-
villä. Lisäksi saatiin Wismarin kaupunki lähis-
töineen sekä Bremenin herttuakunta ja Verdenin
ruhtinaskunta, mutta ei sentään Bremenin vapaa-
kaupunkia tärkeine satamineen. Oderin suu jäi
ruotsalaisille, samoin palanen alisen Elben ja Wese-
rin rantaa. Saksan valtioiden tuli maksaa Ruotsille
sotakulujen hyvitykseksi suuri summa, josta mel-
koinen osa meni heti palkkasoturien saataviin.
Monen mielestä saalis näytti hieman laihalta,
kun taas toiveikkaimmat uskoivat sen enteilevän
yhä loistavampaa tulevaisuutta. Sota oli joka ta-
pauksessa tullut Suomelle kuten Ruotsillekin kal-
liiksi viemällä paljon miehiä, ei tosin ihan sellai-
sia määriä kuin joskus on otaksuttu. Jussi T. Lap-
palaisen tarkkaan tutkimukseen perustuvan ar-
vion mukaan suomalaisia osallistui kolmikym-
menvuotiseen sotaan 24 000-27 000 miestä, joista

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 195
noin 14 000 menetettiin kuolleina. Suomen tuol-
loisesta miespuolisesta väestöstä tappiot olivat 7-
8 prosenttia, suuri luku kyllä, mutta sodassakin
oli oltu kauan.
Saksalle kolmikymmenvuotinen sota oli raskas
omien ja vieraiden joukkojen raastaessa maata
hirvittävästi varsinkin sodan loppua kohti. Kos-
ka tiet olivat kurjat, armeija ei voinut kuljettaa
riittävästi muonaa mukanaan vaan otti sen sotatoi-
mialueelta, jonka väestö näki usein jo ennestään
nälkää. Talonpojilta riistettiin vilja, karja ja kaikki
rahan arvoinen ja vastustelevat surmattiin. Hurjat
soturit kiduttivat ihmisiä saadakseen kätketyt aar-
teet ja raiskasivat huvikseen naisia. Epätoivoiset
talonpojat vihasivat lopulta kaikkia sotilaita ja tap-
poivat jokaisen heidän käsiinsä joutuneen. Mitä
lienee suomalaistenkin omalletunnolle kertynyt?
Vanhan uskomuksen heidän erikoisen pahasta
maineestaan sotarosvoina Lappalainen on kuiten-
kin osoittanut perättömäksi. Parissa säilyneessä asia-
kirjassa suomalaisten käytöstä on jopa kiitetty.
Väkiluku aleni sodan aikana pääosassa Saksaa
ainakin kolmannen osan ja laajoilla alueilla yli
kaksi kolmannesta sodan edellisestä. Jos kolmi-
kymmenvuotinen sota oli välttämätön luterilaisen
uskon pelastamiseksi, keinot ainakin olivat peräi-
sin helvetistä. Kolmikymmenvuotinen sota on so-
taisten eurooppalaisten historian surullisimpia lu-
kuja, ja kun Topelius ihailee hakkapeliittain uro-
töitä Suomalaisen ratsuväen marssin komeissa sä-
keissä, ylpeyden aiheellisuutta voi hieman epäillä.
Ja vaikka Ruotsi lähtikin sotaan osaksi uskon
puolesta, miehet joutuivat uhraamaan sodan pit-
kittyessä parhaat vuotensa jopa henkensäkin etu-
päässä ylimysten valloitushalun takia.
Kesken kolmikymmenvuotisen sodan Axel Oxen-
stierna katsoi välttämättömäksi käydä myös Tans-
kan kimppuun. Ajatus juuttien karkottamisesta
Skandinavian niemimaalta oli itänyt miespolvien
ajan. He ärsyttivät 1600-luvulla Ruotsia pahasti
kantamalla Juutinraumassa tullia Liivinmaalta ja
Virosta tulevilta tai niihin purjehtivilta laivoilta
ja kieltämällä 1637 sotamateriaalin kuljetuksen
salmen kautta. Pohjoismaiden välinen sota alkoi
1643, ja Tanska osoittautui avuttomaksi Ruotsin
suuren, sotaan tottuneen armeijan kynsissä. Tors-
tensson marssitti joukkonsa etelästä Jyllantiin Stal-
handsken ratsumiesten avatessa tietä, ja sotavan-
keudesta kolmeen katolilaisten kenraaliin vaih-
dettu Kustaa Kaarlenpoika Horn valloitti Skoo-
nen ja Blekingen.
Ruotsin laivasto menestyi heikommin, ja sen
ylipäällikkönä ollut Louhisaaren herra, amiraali
Klaus Laurinpoika Fleming kaatui 1644 tykin-
kuulasta Kielin lahdella. Hän oli 1620-luvulta läh-
tien uudistanut tarmokkaasti Ruotsin laivastoa.
Kerran hän erehtyi teettäessään laivanrakennus-
mestarin varoituksista huolimatta Wasa-nimisen
suuren aluksen siten, että painopiste oli liian kor-
kealla. Tämän vuoksi laiva kaatui ja upposi 1628
ensimmäisellä purjehduksellaan jo Tukholman
satamassa. Nykyään se on pohjasta nostettuna
Ruotsin historian ystävien suurimpia aarteita.
Hollantilaiset olivat iloinneet Ruotsin hyök-
käyksestä, koska Tanskan tullipolitiikka oli häi-
rinnyt pahoin heidänkin Itämeren-kauppaansa,
mutta he eivät halunneet tämän meren joutuvan
täysin Ruotsinkaan valtaan. Niinpä he ryhtyivät
välittämään rauhaa, ja kun se solmittiin 1645
Brömsebrossa, Oxenstiernan tavoitteet eivät kai-
kin puolin toteutuneet. Tanska joutui tosin luo-
pumaan sille kauan kuuluneesta Gotlannista sekä
Saarenmaasta, Jämtlannista ja Härjedalista, mut-
ta Skoone ja Blekinge jäivät juuteille. Hallanti jä-
tettiin 30 vuodeksi Ruotsin haltuun vakuudeksi
siitä, että Tanska sallisi Juutinraumassa tullittoman
purjehduksen kaikkiin Ruotsin hallussa oleviin
satamiin ja niistä Pohjanmerelle.

196
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Rauhan tultua osa suomalaisista joukoista kotiu-
tettiin omaan maahan, jota sotamies ei yleensä
ollut nähnyt armeijaan jouduttuaan. Miehiä ei
näet laskettu enää 1600-luvulla kotiin yhden sota-
toimen jälkeen, vaan armeijaan otetun tuli palvel-
la niin kauan kuin terveyttä riitti, eikä vuorolo-
miakaan tunnettu. Joku sotaväkeen joutunut talol-
linen vapautui sentään hankkimalla itselleen sijai-
sen vaikkapa Virosta tai Liivinmaalta. Kuolema
katkaisi monen sotilaan uran lyhyeen, joskus se
päättyi sotavammaan tai krooniseen sairauteen,
usein myös karkaamiseen. Taistelussa vahingoit-
tunut tai sairas mies lähetettiin kotipitäjäänsä, jos-
sa hänet armeijaan lähettänyt talo oli velvollinen
pitämään hänestä huolta.
Kotipitäjään palasi kuitenkin joskus vasta van-
huuttaan vapautettu, kymmeniä vuosia palvellut
aliupseeri, karaistunut ja paljon nähnyt ammatti-
sotilas, jolla saattoi olla säästöjä palkastaan, joskus
ryöstösaalistakin. Suomea puhuva kirjoitustaido-
ton rivimies saattoi näet 1600-luvulla kohota vää-
peliksi tai kersantiksi, joilla oli renkimiehen silmin
katsoen sievoinen palkka. Näitä veteraaneja yksi
ja toinen muisteli joutuessaan kruunun leipiin.
Köyhän miehen elämä oli kotiseudullakin kovaa
rehkimistä, josta ei paljon maksettuja koska nuo-
ri mieli on toiveikas, rekryytti kuvitteli pikemmin-
kin ylenevänsä kersantiksi kuin kuolevansa pian
tautiin. Siihen voi sitä paitsi kuolla kotonakin. Jo-
kainen armeijaan lähtevä ei ollut pelon ja masen-
nuksen vallassa.
Kristiina kuningattarena
ja "kreivin aika" Suomessa
Kuningatar Kristiinan alaikäisyyden ajaksi valta-
neuvosto asetti holhoojahallituksen, jonka pää-
miehenä oli Axel Oxenstierna. Vuonna 1634 val-
taneuvosto laati omin luvin hallitusmuodon, jos-
sa kuninkaan valtaa vähennettiin ylhäisaatelisten
korkeiden virkamiesten hyväksi, ja säätyjenkin
vaikutus heikkeni siitä, mikä se oli ollut vuoden
1611 hallitsijan vakuutuksen mukaan. Kun kansle-
rin veli Gabriel Gustavinpoika Oxenstierna valit-
tiin 1634 drotsiksi ja serkku Gabriel Bengtinpoika
Oxenstierna samalla kertaa valtionvarainhoitaj ak-
si, hallituksella oli perheyhtiön luonnetta. Henki-
sesti tasapainoton leskikuningatar Maria Eleo-
noora syrjäytettiin hallituksesta ja häneltä evättiin
oikeus osallistua tyttärensä kasvatukseen. Hol-
hoojahallitukseen kuului kuitenkin valtakunnan-
amiraali, sotamarsalkka Karl Gyllenhjelm, joka
oli Kaarle IX:n aviottomana poikana Kristiinan
setä.
Nuori kuningatar, joka haluttiin täten sulkea yli-
mystön rakentamaan häkkiin, oli liian pitkäsiipi-
nen lintu noin vain kesytettäväksi. Älykäs ja luja-
tahtoinen tyttö kasvatettiin hallitsijaksi, ja hänes-
tä tuli jo nuorena hyvin sivistynyt, jopa ajan olois-
sa ainutlaatuisen oppinut nainen. Ruotsin ja sak-
san lisäksi Kristiina puhui sujuvasti latinaa, rans-
kaa ja hollantia, harrasti filosofiaa ja teologiaa.
Toisaalta häntä viehättivät mannermaiset tavat ja
komea hovielänä. Kasvattajat opettivat hänet suo-
siolliseksi aatelille, mutta sedältään Gyllenhjelmil-
tä hän sai hyviä neuvoja, kuinka kuninkaan valtaa
saattoi puolustaa.
Kun Kristiina oli julistettu 1644 täysikasvuisek-
si, hän huomasi pian vallan maistuvan karvaalta
ja alkoi pohtia siitä luopumista serkkunsa, Pfalz-
Zweibriickenin kreivin Kaarle Kustaan hyväksi.
Mistä tämä pohjimmaltaan johtui, jäi Kristiinan
salaisuudeksi, mutta kenties hän näki, että hänel-
lä olisi kuningattarena vain kaksi mahdollisuutta,
joista hän ei pitänyt. Hänen odotettiin solmivan
avioliiton jonkun Oxenstiernain hyväksymän
ruhtinaan kanssa, ja kun tämä julistettaisiin ku-
ninkaaksi, Kristiina joutuisi vetäytymään perhe-
piiriin. Toinen mahdollisuus oli pysyä naimatto-

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 197
mana ja hallita lujin käsin kuten Englannin Elisa-
bet aikoinaan, yrittää nujertaa ylimystö, pitää
huolta Ruotsin mahtiaseman säilymisestä ja kes-
kustella joskus oppineiden kanssa, jos hallitushuo-
lilta jaksoi.
Oppia ja henkistä kulttuuria rakastavan naisen
silmissä kumpikin vaihtoehto lienee näyttänyt or-
juudelta. Kuningatar piti kreivi Kaarle Kustaasta
ja uskoi hänen sopivan Ruotsin hallitsijaksi, mutta
avioliitto hänenkään kanssaan ei houkutellut Kris-
tiinaa. Kuningatar alkoi myös tuntea viehtymys-
tä katoliseen kirkkoon. Siinä oli ehkä kapinaa ym-
päristön korostettua, varmaan usein tekopyhää
luterilaisuutta vastaan, ja marttyyrina kaatuneen
isän muistosta puhuttiin kenties liikaa. Ajan kui-
vahko ja dogmaattinen luterilaisuus ei muuten-
kaan tyydyttänyt Kristiinaa, jonka sielussa saattoi
olla hieman mystikkoa, niin älyllinen kuin hän
toisaalta olikin. Kun herkkä tyttö joutuu elämään
nuoruutensa vailla omien vanhempien rakkaut-
ta, viisaat kasvattajat eivät aina saa häntä sopi-
maan muottiinsa.
Vuoden 1650 valtiopäivillä, joilla Kristiina
kruunattiin, hän antoi saman hallitsijan vakuutuk-
sen kuin hänen isänsä 1611 mutta kieltäytyi kyl-
mästi vahvistamasta vuoden 1634 hallitusmuotoa.
Kuningatar oli jo tuolloin varma kruunusta luo-
pumisestaan ja näin ollen hän oli päättänyt pitää
huolen siitä, että kreivi Kaarle Kustaa saisi hä-
nen jälkeensä kruunun samoin valtaoikeuksin
kuin Kustaa II Aadolf. Tätä varten piti saada sää-
dyt julistamaan kreivi Ruotsin perintöruhtinaaksi,
jolloin hänestä tulisi ilman muuta hallitsija Kris-
tiinan jälkeen.
Valtaneuvosto vastusti ensin jyrkästi tätä suun-
nitelmaa, mutta Kristiina kiristi herroja taitavasti
käyttäen hyväkseen aatelittomien säätyjen oppo-
sitiomielialaa ja niiden vaatimuksia aatelille lah-
joitettujen tilojen peruuttamisesta eli reduktiosta.
Aateli joutui taipumaan siihen, että Kaarle Kus-
taa julistettiin kruunajaisvaltiopäivillä 1650 perin-
töruhtinaaksi. Kristiina puolestaan luopui 1654
kruunusta ja kääntyi seuraavana vuonna Itävallas-
sa katoliseen uskoon. Hän sai suuren eläkkeen ja
eli sitten etupäässä Roomassa harrastaen teolo-
giaa, filosofiaa, historiaa ja taiteita. Varmaan hän
oli tyytyväisempi kuin kuningattarena, mutta
varsinaista rauhaa hänen levoton sielunsa tuskin
löysi.
Kristiina ei ollut ainoa 1600-luvun ruhtinas, joka
kääntyi katolilaiseksi, sen tekivät useatkin Sak-
san pikkuvaltioiden luterilaiset päämiehet. Pentti
Laasonen on myös osoittanut, että monet aika-
kauden luterilaiset teologit pitivät katolisen kirkon
oppia ja jumalanpalvelusta verraten läheisinä,
vaikkakin paavin yksinvalta kirkossa vieroitti hei-
tä Roomasta. Kristiinan ratkaisua ei siis liene
ihmetelty Saksassa niin paljon kuin voisi luulla,
mutta Ruotsissa ja Suomessa siitä ei mielellään
puhuttu. Katoliselle kirkolle ei ollut hyötyä Kris-
tiinan kääntymisestä. Yksikään ruotsalainen ei
seurannut kuningattaren esimerkkiä, ja hänen
seuraajansa aloitti tuota pikaa sodan katolista Puo-
laa vastaan.
Suomen hallintoa keskitettiin Kustaa II Adolfin
ja Kristiinan hallituskausilla. Jo ennen lääninhal-
linnon syntyä valtakunnan hallitus oli kiinnittänyt
huomiota siihen, että Suomea oli vaikea hoitaa
tyydyttävästi pelkästään Tukholmasta. Tämän
vuoksi perustettiin 1623 Suomen kenraalikuver-
nöörin virka ja määrättiin sitä hoitamaan kokenut
hallintomies, valtaneuvos Nils Thurenpoika Bielke
(1569-1639). Hänen tehtävänään oli hallinnon
kaikinpuolinen järjestäminen ja erityisesti huo-
lenpito veronkannosta. Bielke toimi virassaan
vuoteen 1631 ja täsmensi ja vakiinnutti hallintoa
ansiokkaasti. Hänen jälkeensä toimi kenraaliku-
vernöörinä 1631-34 samassa hengessä valtaneu-
vos Gabriel Bengtinpoika Oxenstierna. Pohjan-

198
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
maa ja Käkisalmen lääni eivät kuuluneet näiden
kenraalikuvernöörien alueeseen.
Kenraalikuvernöörin virkaa ei ollut tarkoitus
täyttää Oxenstiernan jälkeen, mutta kun suoma-
laiset toivoivat uutta kuvernööriä ja hallituskin
huomasi korjattavia epäkohtia riittävän, Suomen
ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööriksi nimi-
tettiin 1637 kreivi Pietari Brahe (1602-80). Axel
Oxenstierna valitsi hänet osaksi sen vuoksi, että
Brahe sieti huonosti kanslerin ja hänen sukunsa
vahvaa otetta vallan kahvaan eikä salannut mieli-
piteitään. Varsinaisena karkotuksena nimitystä
erittäin arvokkaaseen virkaan tuskin voidaan pi-
tää. Pohjanmaa ei kuulunut Brahen valtapiiriin.
Pietari eli Per Brahe oli ylhäinen herra, joka
polveutui Kustaa Vaasan sisaresta, ja hänellä oli
poikkeuksellisen hyvä ja monipuolinen koulutus.
Hän oli opiskellut ulkomaisissa yliopistoissa ja
matkustellut laajalti Euroopassa. Brahe oli innos-
tunut tehtävästään eikä ylimysmielisyydestään
huolimatta halveksinut Suomea vaan puhui maas-
tamme arvostavasti. Suomalaisia hän tosin piti
vanhoillisena kansana, joka oli etenkin sisämaan
savutuvissa huoletonta ja laiskaa. Hämäläisten ja
savolaisten usein mainitun talvikautisen toimetto-
muuden taustana oli teiden puute, joka rajoitti
pahoin heidän mahdollisuuksiaan maatalouden
sivuelinkeinojen harjoittamiseen.
Ensimmäisellä kenraalikuvernöörikaudellaan
Pietari Brahe, joka asui ja hoiti virkaansa Turun
linnassa, järjesti lääninhallintoa ja oikeudenhoi-
toa, perusti 1638 postilaitoksen ja kiirehti teiden
rakentamista sekä pyrki edistämään kaupunkilai-
tosta ja elinkeinoja. Brahella oli myös suuri osuus
Turun akatemian perustamiseen. Kreivin pyydet-
tyä ja saatua 1640 eron virastaan oltiin Suomessa
kovin pettyneitä ja toivottiin hänen palaavan maa-
hamme, mutta se ei toistaiseksi käynyt päinsä,
koska Brahe nimitettiin 1641 valtakunnan drot-
siksi. Kreivi itse kirjoitti Suomesta lähtiessään kuu-
luisat ja todet sanansa: "Minä olin maahan ja maa
minuun hyvin tyytyväinen."
Drotsin virka ei estänyt Pietari Brahea tulemasta
uudelleen Suomen kenraalikuvernööriksi vuosik-
si 1648-51. Se johtui nytkin osaksi siitä, että hän
oli joutunut Tukholmassa epäsopuun ylempänsä,
tällä kertaa kuningatar Kristiinan kanssa tämän
pitäessä kreiviä liian innokkaana ylimysvallan
kannattajana. Brahe tuli toisaalta Suomeen mie-
lellään halutessaan vakiinnuttaa aikaisemmat uu-
distuksensa ja toimia uusin tavoin maamme hy-
väksi. Tällä kertaa hänen toimensa koskivat Poh-
janmaatakin, joka oli liitetty kenraalikuvernööri-
kuntaan, kun taas Käkisalmen lääni oli erotettu
siitä. Brahe toimi entiseen tapaansa ja olijalleen
suureksi hyödyksi Suomelle, niin että "kreivin
aikaa" muisteltiin täällä kauan hyvin myönteisin
tuntein.
Kaarle X Kustaan
suursota mannermaalla
Kaarle X Kustaasta (1622-60), joka kruunattiin
1654, Ruotsin ylimystö sai kovan vastustajan, var-
sinkin kun sillä ei Axel Oxenstiernan kuoltua
samana vuonna ollut voimakasta johtajaa. Ku-
ningas oli saanut hyvän humanistisen ja valtiolli-
sen koulutuksen ja oli älykäs, lujatahtoinen ja roh-
kea hallitsija, joka oli täysin omaksunut Vaasa-
suvun suuret valtiolliset tavoitteet. Tunnustamatta
vuoden 1634 hallitusmuotoa Kaarle Kustaa hallit-
si suuressa määrin sihteeriensä avulla, ja nojau-
tuen aatelittomiin säätyihin hän teetti valtiopäi-
villä 1655 päätöksen tuntuvasta reduktiosta. Sen
toteuttamiseen palataan tuonnempana.
Kaarle X Kustaan lyhyt hallituskausi kului etu-
päässä sotimiseen, johon hänellä oli suuri viehty-
mys. Sotilaan ammattiin hän oli perehtynyt jo kol-
mikymmenvuotisessa sodassa, ja hänellä oli vai-

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 199
loituksiin vähintään yhtä suuri halu kuin hänen
enollaan, Breitenfeldin voittajalla. Kaarle X Kus-
taa arveli voivansa selvittää ulkopoliittiset ongel-
mat miekalla kuten Aleksanteri Suuri avasi Gor-
dionin solmun. Ruotsi ei ollut vieläkään Itäme-
ren herrana, sillä Itä-Preussin satamat oli pitänyt
luovuttaa 1635 takaisin Brandenburgille, ja täten
Ruotsi ei enää saanut tullituloja Njemunasjoen ja
Veikselin (Wislan) tärkeiltä kauppareiteiltä. Näin
oli menetetty noin 30 % valtion vuotuisista tulois-
ta. Pohjois-Saksassa oli Ruotsin ja sikäläisten ruh-
tinaskuntien välillä monia kiistakysymyksiä.
Ruotsin suhteet Tanskaan olivat kireät, ja niitä
huononsi Kaarle X Kustaan ja Holstein-Gottorpin
herttuan tyttären Hedvig Eleonooran 1654 solmit-
tu avioliitto, koska herttua oli Tanskan kuninkaan
vasalli mutta vihamielinen lääninherralleen. Puo-
lan kanssa Ruotsilla ei ollut rauhansopimusta
vaan pelkkä aselepoja kuningas Juhana Kasimir
uudisti isänsä Sigismund III:n Ruotsin kruunua
koskevat vaatimukset. Kaiken lisäksi Venäjä oli
voimistunut tsaari Aleksein hallitessa vuodesta
1646 ja suunnitteli Puolalle ja Ruotsille menetet-
tyjen maiden valloittamista.
Axel Oxenstierna oli harjoittanut Westfalenin
rauhan jälkeen sovinnollista ulkopolitiikkaa, kos-
ka sodat olivat uuvuttaneet maan ja kansleri arve-
li, että häiriintymätön ulkomaankauppa olisi
hyödyllisempää kuin uudet valloitukset. Kaarle X
Kustaa taas totesi Venäjän uhkaavan Liivinmaata
ja Viroa, ehkä Puolaakin, ja piti välttämättömänä
aktiivista toimintaa idän suunnalla. Saatuaan 1655
valtiopäivien luvan hän aloitti samana vuonna so-
dan, ei kuitenkaan Venäjää vaan Puolaa vastaan.
Ajatuksena oli saada Puola tiukasti Ruotsin valvon-
taan, jotta se ei sortuisi Venäjän vasallivaltioksi.
Ruotsi pystyi pestaamaan omien joukkojen li-
säksi runsaasti ulkomaista palkkaväkeä, ja menes-
tys oli sodan alussa erinomainen. Varsova valloi-
tettiin ja suuri osa Puolan armeijaa siirtyi Kaarle
X Kustaan puolelle. Huomattuaan, että Ruotsin
kuninkaan tarkoituksena oli ottaa Puolan kruunu
itselleen ja lisätä kuninkaan valtaa, maan aateli
kuitenkin luopui hänestä ja johti kansan vimmat-
tuun taisteluun katolisen uskonsodan tunnuksin.
Ruotsin armeija joutui jättämään Puolan, mutta
sen etevä suomalainen päällikkö sotamarsalkka
Arvid Wittenberg jäi joukkoineen saarroksiin
Varsovaan ja antauduttuaan kuoli vankeudessa.
Olivan rauhassa 1660 Ruotsi saavutti vain sen,
että Juhana Kasimir tunnusti Liivinmaan kuulu-
van Ruotsille entisin rajoin ja luopui vaatimasta
Ruotsin kruunua.
Saksassa Ruotsi joutui ennen pitkää sotaan
Brandenburgia ja Itävaltaa eli keisaria vastaan ja
sai vaivoin pidetyksi puolensa. Kaarle X Kustaan
jouduttua vaikeuksiin myös Tanskan kuningas
Fredrik III julisti 1657 naapurimaalle sodan saa-
dakseen takaisin Brömsebron rauhassa menete-
tyt maat. Ruotsin suuri ja harjaantunut armeija
osoittautui nytkin ylivoimaiseksi, valtasi Jyllannin
ja eteni Själlantiin saakka Beltin salmien jäädyttyä
hirmukylmänä talvena. Englannin ja Ranskan
välittäessä tehtiin 1658 Roskilden rauha, jonka
Ruotsi miltei saneli. Alankomaiden laivaston
autettua tehokkaasti Tanskaa uudessa sodassa rau-
hanehtoja tarkistettiin 1660 Kööpenhaminassa,
mutta ne olivat silti Tanskalle musertavat: Skoo-
ne, Blekinge, Hallanti ja Bohusin lääni siirtyivät
Ruotsille, johon ne kuuluvat tänä päivänäkin.
Kustaa Evertinpoika Horn
puolustaa Suomea
Suomalaisia joukkoja oli ollut mukana varsinkin
Puolan sodassa, ja ne olivat kärsineet pahoja me-
netyksiä; moni kolmikymmenvuotisen sodan ve-
teraani kylmeni Puolassa. Suuri osa Suomen sota-

200
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
väestä oli kuitenkin varuskuntapalveluksessa Vi-
rossa ja Liivinmaalla. Venäjänkin aloitettua 1656
sodan Ruotsia vastaan tsaari Aleksei lähetti näi-
hin maihin armeijan, joka valloitti Tarton ja piiritti
Riikaa saamatta kuitenkaan tätä linnoitettua kau-
punkia vallatuksi. Suomalaiset joutuivat nyt käy-
mään Itämerenmaissa sotaa, jossa kuoli tuhansia
miehiä.
Venäläiset hyökkäsivät myös Inkeriin ja Käki-
salmen lääniin, joiden vaiheita on tarkasteltava
tässä Stolbovan rauhasta lähtien. Näiden alueiden
jouduttua 1617 Ruotsin haltuun ortodoksit joutui-
vat kestämään raskasta painostusta ja sortoa, kos-
ka hallitus piti heitä poliittisesti epäluotettavina
ja luterilainen kirkko vääräuskoisina. Varsinkin
1630-luvulta lähtien ortodoksien tuli osallistua
luterilaisten kirkkojen rakentamiseen ja pappien
palkkaamiseen, ja veroja heiltä kiskottiin laillisesti
ja paljon myös laittomasti. Ruotsin hallitus varoit-
teli paikallisia virkamiehiä ja pappeja menemästä
liian pitkälle, mutta valvonta oli rajaseudulla heik-
koa.
Seurauksena oli että ortodokseja, joita arvioi-
daan asuneen Käkisalmen läänissä 1617 noin
30 000 henkeä, pakeni Venäjälle, ja 1630-luvulta
lähtien muuttoliike kiihtyi. Inkerin oloja ei ole
tutkittu riittävästi, mutta Käkisalmen- ja Laato-
kan-Karjalassa poismuutto oli jo ennen 1650-lu-
kua mennessä mittavaa ja Pohjois-Karjalassakin
sangen huomattavaa. Vuoteen 1650 mennessä
valtaosa Käkisalmen läänin karjalaisista oli paen-
nut. Monet olivat muuttaneet Aunukseen sekä
Novgorodin ja Staraja Russan seudulle, jotkut
Vienan Karjalaankin. Sisä-Venäjällä, Tverin kau-
pungista pohjoiseen ja koilliseen, asui Veijo Salo-
heimon mukaan 1650 ainakin 130 laatokan- ja
pohjoiskarjalaista perhettä eli noin 700 henkeä,
puhumatta etelämpää paenneista.
Talojen jäätyä autioiksi ortodoksien sijalle muut-
ti Suomen luterilaisia, Käkisalmen läänin etelä-
osaan etupäässä länsikarj alaisia, Pohjois-Karja-
laan savolaisia ja myös pohjalaisia, hekin suureksi
osaksi savolaista alkuperää. Inkeriin siirtyi etu-
päässä länsikarj alaisia ja savolaisia, jotka tunnet-
tiin sittemmin eri heimoina, karjalaiset äyrämöi-
sinä, Savosta muuttaneet savakkoina. Näiden
murre ja tavat olivat vielä 1800-luvulla hyvin eri-
laiset. Savolaisia oli jo 1643 Inkerissä Saloheimon
mukaan ainakin 200 perhettä eli alun toistatuhatta
henkeä, etupäässä Pohjois-Inkerissä mutta myös
alueen länsiosassa. Myöhemmin Inkeriin siirtyi
jonkin verran länsisuomalaisiakin.
Näissä oloissa Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin
jäljellä oleva ortodoksiväestö samastui 1650-luvul-
la enimmäkseen venäläisiin ja yhtyi näiden hyö-
kätessä monin paikoin taisteluun uskonsa puo-
lesta. Maakuntien puolustusta johti edellä mainit-
tujen alueiden kenraalikuvernööri, ratsuväenken-
raali Kustaa Evertinpoika Horn, Kankaisten her-
ra (1614-66). Kuningas oli jättänyt hänelle sotilaita
vain nimeksi, joten tehtävä oli vaikea. Ennen pit-
kää Horn, joka oli siirretty vuoden 1657 alussa
Suomen kenraalikuvernööriksi, totesi etteivät
hänen voimansa riittäneet Venäjältä vallattujen
maakuntien puolustamiseen, joten hän keskittyi
suojelemaan Suomen vanhaa aluetta.
Venäläiset toimivat Suomen suunnalla melko
vähäisin voimin, mutta maalle olisi voinut silti
käydä huonosti, ellei Kustaa Evertinpoika olisi
ollut tehtävänsä tasalla. Jussi T. Lappalainen osoit-
taa, että hän piti käytössään sotaväkeä, jonka ku-
ningas oli käskenyt lähettää Itämerenmaihin, vii-
vytti siirtoja sitkeästi ja kieltäytyi joskus kylmästi
antamasta alokkaitaan. Kun Horn onnistui suu-
rin piirtein varjelemaan Suomen kantaosan, ku-
ningas hyväksyi lopulta hänen menettelynsä. Poh-
janmaata ei tämän sodan aikana hätyytetty, kun
vienankarjalaiset eivät ilmeisesti halunneet raja-
rauhan rikkoutuvan. Ruotsin aseman vahvistuttua

Ruotsin nousu Itämeren piirin suurvallaksi 201
venäläiset, jotka halusivat keskittää voimansa Puo-
laa vastaan, suostuivat 1658 Kardisin rauhaan,
jossa raja jäi ennalleen.
Sodan aikana ortodoksien pako Venäjälle oli kiih-
tynyt, ja sen päätyttyä 1658 heitä pakeni rangais-
tuksen pelosta joukottain. Venäläisiä auttaessaan
he olivat tuottaneet luterilaisille melkoisia aineel-
lisia vahinkoja ja hengenmenojakin. Käkisalmen-
ja Laatokan-Karjalassa vielä asuneet vähälukuiset
ortodoksit pakenivat jokseenkin kaikki, mutta
Raja-Karjalaan, Suistamolle ja Korpiselille sekä
idemmäs heitä jäi melkoisesti, ja Aunukseen men-
neitäkin palasi sinne jo 1600-luvun lopulla. Poh-
jois-Karjalan ortodoksit viihtyivät hajallaan asues-
saan huonosti, ja heitä muutti Venäjälle sodan jäl-
keenkin, mutta vuosisadan lopulla heitä lienee
kuitenkin ollut jäljellä 2 000 - 3 000 henkeä.
Inkeristä pakeni sodan aikana ja sen jälkeen
valtaosa ortodokseista: venäläisiä, inkeroisia ja
vatjalaisia, niin että väestö oli myöhemmin pää-
asiallisesti luterilaista. Käkisalmen läänistä paen-
neita asettui paljon kaukaiseen Tverin kuverne-
menttiin, jonne tuli suomensukuisia ortodokseja
Inkerinmaaltakin. Seudun aikaisempi väestö oli
suureksi osaksi tuhoutunut Puolaa vastaan käy-
dyissä sodissa. Tänne syntyi tverinkarjalainen
väestö, jota oli vielä 1997 lähes 200 000 henkeä,
osaksi jo karjalan kielen unohtaneina. Paenneita
karjalaisia ja Inkerin ortodokseja asettui laajalti
muuallekin Sisä-Venäjälle, mutta hajallaan asues-
saan he venäläistyivät nopeasti.
Suomessa on mielellään korostettu, että 1600-
luvun sodat tuottivat Ruotsin aatelille suuria rik-
kauksia ja koko maalle Tanskalta vallatut arvok-
kaat maakunnat mutta Suomelle pelkkää puutet-
ta ja kärsimystä. Todellisuudessa Suomen luterilai-
nen rahvas sai asutettavakseen laajat, väestöstä
tyhjentyneet alueet. Ruotsalaisilla ei ollut tilaisuut-
ta vastaavaan siirtolaisuuteen, koska Tanskalta
otettujen maakuntien väestö jäi paikalleen. Eri
asia on että suomalaisten 1600-luvulla asuttamis-
ta "siirtomaista" kuuluu maahamme nykyään
vain Pohjois-Karjala. Ortodoksien paosta huoli-
matta Karjalan heimon voima ei heikentynyt
Ruotsin rajojen piirissä paljonkaan, koska paen-
neiden sijalle työntyi etupäässä länsikarjalaisia ja
heistä haarautuneita savolaisia.
Kaarle X Kustaan valloitukset päättyivät hänen
kuollessaan tammikuussa 1660 keuhkopussintu-
lehdukseen vain 37 vuoden iässä. Suurilla sodil-
laan hän oli laajentanut varsinaista Ruotsia hyvin
merkittävästi, hankkinut viljavan Skoonen ja tur-
vannut maalleen pääsyn Pohjanmerelle. Tästä
alkoi Göteborgin historia ja sen kehitys mahta-
vaksi kauppakaupungiksi. Kuten Armas Luukko
toteaa, Ruotsin laajentuminen Juutinraumaan ja
Kattegatiin johti Suomen valtakunnallisen mer-
kityksen selvään pienentymiseen. Sen osuus vä-
kiluvusta aleni tuntuvasti, ja valtakunnan talou-
dellinen, poliittinen ja kulttuurinen painopiste
siirtyi vahvasti länteen päin.
Kaarle X Kustaan sodissa saatu kokemus viittasi
toisaalta selvästi siihen, että Ruotsin sotia käymäl-
lä luotua mahtiasemaa olisi vaikea puolustaa, jos
naapurimaat vahvistuisivat olennaisesti ja hank-
kiutuisivat yhteistyöhön. Voitonriemuinen yli-
mystö ei kuitenkaan syventynyt ajattelemaan tätä.
Kaksi vanhaa ja kokenutta suomalaista sotilasta
olisi ehkä voinut häiritä yleistä turvallisuuden tun-
netta huomauttamalla oman kotimaansa uhatusta
asemasta, mutta valtakunnan marski, Porin kreivi
Kustaa Kaarlenpoika Horn ja Bremenin ja Verde-
nin kuvernööri, sotamarsalkka vapaaherra Kus-
taa Evertinpoika Horn kuolivat vuoteen 1666
mennessä.

-Ä .-•*>-w-S*
^
^a«#fi

203
Talous ja yhteiskunta
suursotien aikakaudella
Suomi taistelee
talojen autioitumista vastaan
Suomen asuttaminen ei edistynyt paljon suurten
sotien aikakaudella. Hämeen vanhastaan asutussa
osassa oli Sääksmäen ja Hattulan kihlakunnissa
lukuisia pitäjiä, joissa taloluku aleni Eino Jutikka-
lan tutkimuksen mukaan jo 1570-1630 tuntuvas-
ti, mutta Itä-Hämeessä se kasvoi jonkin verran ja
Jämsän ja Rautalammin pitäjissä sangen paljon.
Seuraavilla vuosikymmenillä Hämeessä taisteltiin
talojen autioitumista vastaan, kunnes asutus lähti
1600-luvun puolivälin jälkeen taas hitaaseen kas-
vuun. Autioita eli asumattomia tai ainakin vilje-
lemättömiä taloja oli ajoittain paljon kaikkialla
lounaisissa maakunnissa. Ajettuaan 1616 Maskun
ja Vehmaan kihlakuntien kautta Axel Oxenstier-
na kirjoitti: "Mitään viljelystä siellä ei ollut, ainoas-
taan petoja siellä asui." Varsinais-Suomessakin
näytti asutuksen tila siis pahalta kanslerin maan-
tieltä tarkkaillessa.
Savossa olivat vaikeudet suuret 1580-luvulta
lähtien, ja 1620-35 maakunnan taloluku aleni
noin 20 % noustakseen seuraavilla vuosikymme-
nillä hyvin hitaasti. Mikkelin puolessa taloluku
aleni verraten vähän mutta Itä-Savossa todella
paljon, kun taas pohjoisessa, Kuopion ja Iisalmen
suurpitäjissä taloluku kasvoi voimakkaasti. Savon
eteläosan vaikeudet eivät ihmetytä, koska täältä
muutti paljon väkeä Käkisalmen lääniin, Inkerin-
maalle ja Kainuuseen, joka asutettiin uudelleen
vanhanvihan jälkeen. Savolaisia houkutteli muut-
tamaan varsinkin se seikka, että Inkeristä ja Käki-
salmen läänistä ei otettu lainkaan sotamiehiä eikä
Kainuustakaan paljon.
Pääosassa Etelä-Pohjanmaata asutuksen kasvu py-
sähtyi 1600-luvun ensi kymmenillä, ja autioita oli
ajoittain paljon. Pohjoisempana asutus lisääntyi
1630-luvulle asti hieman rannikollakin, lähim-
mässä sisämaassa paljonkin. Vanhanvihan aikana
lähes autioksi hävitetty Kainuu asutettiin uudel-
leen, kun Täyssinän rauha ja Paltamoon 1605-
19 rakennettu jykevä Kajaanin linna loivat turval-
lisuuden tunnetta. Asutus ulottui nyt Kuhmoon
ja Suomussalmelle saakka. Oulujärven ympärillä
ja siihen laskevien vesien varsilla oli jo 1620-luvul-
la enemmän taloja kuin konsanaan ennen sotaa.
Kun monet Kainuussa ennen vanhaavihaa asu-
neet perheet palasivat pakomatkalta ja Savostakin
tuli uutta väkeä, Kainuun murre pysyi edelleen
savonsukuisena.
1630-luvulta lähtien koettiin Keski- ja Pohjois-
pohjanmaallakin suuria vaikeuksia. Tähän vaikut-
tivat verojen ja väenottojen lisäksi monet pahat
kadot. Asutuksen kasvu pysähtyi miltei kaikkial-
Tervan polttaminen mäntypuusta oli 1600-luvulta alkaen Pohjanmaan ja isoonvihaan asti myös Savon talonpoikien pääelinkeinoja.
Tämä tervahauta poltettiin 1952 Lestijärven Syrinkylässä vanhaan tapaan tervan saamiseksi. Myöhemmin on tervahaudoilla
haluttu etupäässä esitellä perinnettä.

204
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
KARTTA 8 KEMIN LAPIN. UTSJOEN JA ENONTEKIÖN SAAMELAISKYLÄT NOIN 1640
Keminsaamelaisten talvikylät on
merkitty kodan kuvalla. Karttaan on
merkitty myös Kittilän suomalaisten
uudistalot sekä Suomen pohjoisimman
osan ja Tornion pitäjien kirkot.
Pentti Virrankoski. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III
la, ja paljon taloja oli autioina. Poikkeuksena oli
Kainuu, josta otettiin sotamiehiä vasta 1630-luvul-
ta alkaen ja silloinkin vain vähän kokemuksen
osoittaessa, että miehiä pakenisi muuten Venäjän
puolelle. Verotus oli Kainuussa melko lievää, ja
raivaamatonta maata oli paljon jäljellä, joten asu-
tus kasvoi yhä voimakkaasti.
Iijoen varrella kiinteä asutus nousi 1600-luvun
alkupuolella Taivalkoskelle, Kemijoella Kemijär-
velle ja Muonionjoen varrella Muonioon. Osa
Kemijärven uudisasukkaista työntyi 1630-luvul-
la vanhan Lapin rajan yli, ja seudun saamelaiset
valittivat suomalaisten häiritsevän heidän kalas-
tustaan. Viimeistään 1630-luvulla suomalaisia ai-

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 205
koi asettua Kittilän lapinkylän alueelle, Ounas-
joen varteen. Täällä ei tulokkaiden ja saamelais-
ten kesken näytä syntyneen mainittavia riitoja,
kun Kittilän saamelaiset omaksuivat melko pian
maatalouden peruselinkeinokseen ja alkoivat su-
lautua suomalaisiin.
Suomesta siirtyi 1600-luvulla melkoisesti väkeä
sotien pahoin autioittamaan Viroon, etupäässä
eteläsuomalaisia mutta vähinsä pohj alaisiakin. Tä-
män muuttoliikkeen katsotaan olleen voimak-
kainta 1620-luvulta 1640-luvulle, mutta se jatkui
paljon pitempään. Tallinnaankin suomalaisia
muutti niin paljon, että heillä oli oma seurakunta.
Erikoisen paljon suomalaisia muutti Viron koil-
lisosaan Virumaalle, jonka asukkaista oli 1600-
luvun keskivaiheilla arviolta viidennes Suomes-
ta tulleita. Sekoittuessaan Viron maarahvaaseen
suomalaiset joutuivat alistumaan virolaisten ta-
voin maaorjan asemaan.
Tukholman suomalaisten luku oli Kari Tarkiai-
sen mukaan, lähinnä suomalaisen seurakunnan
jäsenluvusta laskien, yleensä 3 000 hengen luok-
kaa. Se edellytti jatkuvaa muuttoliikettä, koska
pääkaupunkiin tulleiden lapset lienevät jo kaut-
taaltaan ruotsalaistuneet. Tukholmaan muutti
väkeä etupäässä Länsi-Suomesta ja Pohjanmaalta.
Itäsuomalaisten muutto kaskenpolttajiksi Ruotsin
metsäseuduille jatkui 1600-luvun keskivaiheille
saakka ja suuntautui nyt myös Norlannin etelä-
osiin kuten Gästriklantiin ja Hälsinglantiin. Suo-
malaisia muutti Taalainmaankin syrjäseuduille ja
entistä enemmän Vermlantiin, jossa heidän kie-
lensä eli 1900-luvulle saakka ja muutama savutu-
pa on säilynyt nykyaikaan. Tarkiainen arvioi Kes-
ki-Ruotsin "metsäsuomalaisia" olleen 1650-luvul-
la noin 20 000 henkeä.
Vermlannista suomalaisasutus ulottui palan
matkaa Norjan puolelle. Skandinaviaan muutta-
neiden lähtöalueista on niukalti tietoja, mutta suu-
ri osa heistä tuli yhä Keski-Suomesta, Rautalam-
min ja Laukaan suurpitäjistä, ja oli siis lähinnä
savolaista alkuperää. Ruotsalaisten ohella myös
satoja suomalaisia, etupäässä Vermlannin kasken-
polttajia, siirtyi 1638 perustettuun Uuden Ruotsin
siirtokuntaan Delawaren eli silloisen Eteläjoen
varsille, myöhemmän Philadelphian seudun en-
simmäisiksi valkoisiksi asukkaiksi lenapien eli
delaware-intiaanien maahan.
Suomeen muutti 1600-luvulla jonkin verran ul-
komaalaisia, etupäässä ruotsalaisia ja saksalaisia,
vähän myös hollantilaisia ja skotlantilaisia, vii-
meksi mainittuja sotilaiksi ja kauppiaiksi. Väkilu-
kuun tämä ei vaikuttanut paljon. Mustalaisista eli
romaneista on mainintoja vuodesta 1559 lähtien,
mutta pysyvä mustalaisväestö näyttää syntyneen
Suomeen vasta 1600-luvulla. Mustalaisia, joita
kutsuttiin kauan "tattareiksi", liikkui eri puolilla
maata. Pietari Brahe yritti 1660-luvulla saadajoita-
kin tämän kiertolaiskansan jäseniä asettumaan
maanviljelijöiksi Pohjanmaan Salon pitäjään, ja
syynä lienee ollut mustalaisten maine hyvinä so-
tureina. Limingan nimismies pestasi 1691 kaksi
mustalaista poliisin toimeen, etsimään henkiri-
koksesta epäiltyä talonpoikaa.
Suomen väkiluvun arviointiin ei tahdo löytyä
1600-luvun alkupuolelta edes likimain luotettavaa
kiinnekohtaa. Eino Jutikkala arvioi Hämeen his-
toriassa maakunnan väkiluvun kasvaneen vuo-
sien 1634 ja 1654 välillä 37 000 hengestä 44 500
henkeen. Veijo Saloheimo arvioi Savon väkiluvun
jonkin verran alentuneen 1620-65, mikä tuntuu
maakunnan ilmeisen muuttotappion vuoksi us-
kottavalta. Varhemmin laatimani arvion mukaan
Pohjois-Pohjanmaan väkiluku kasvoi vuosien
1609 ja 1654 välillä 20 000 hengestä noin 25 000
henkeen.
Arviot eivät ole kovin luotettavia, mutta niiden
nojalla voitaneen päätellä, että Suomen väkiluku

206
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
pikemminkin kasvoi 1600-luvun alkupuolella hi-
taasti kuin väheni. Samoin lienee tapahtunut
1500-luvun lopulla, jolloin olosuhteet olivat sa-
mantapaiset. Kansan toimeentulo oli vaikeutunut
huomattavasti, mutta kulkutautien aiheuttamista
suurista tuhoista ei ole näiltä ajoilta tietoja, ja hy-
vää maata riitti yhä raivattavaksi lähes rajattomas-
ti. Karjalan ortodoksien pakenemisesta johtunut
lähes 30 000 hengen muuttotappio on tietenkin
muistettava.
Arvioituani vuoden 1570 väkiluvuksi 300 000
henkeä esitän vuoden 1660 luvuksi 400 000, mut-
ta arvio on hyvin karkea, ja Oiva Turpeinen on
päätynyt 50 000 henkeä korkeampaan arvioon.
Varmaa on joka tapauksessa että Suomen keski-
määräinen väentiheys oli vielä 1660 hyvin harva:
vain yksi asukas neliökilometriä kohti.
Merkantilistinen talouspolitiikka
suosii kaupunkeja
Ruotsin talouspolitiikka kehittyi 1600-luvulla tun-
nusomaisen merkantilistiseksi. Tällä oppisanalla
tarkoitetaan teollisuutta ja ulkomaankauppaa suo-
sivaa politiikkaa, jolla pyrittiin kehittämään näitä
elinkeinoja edistämällä pääomanmuodostusta ja
lisäämällä ammattitaitoa. Luottamatta yrittäjien
omaan asiantuntemukseen valtiovalta antoi pal-
jon taloudellisia säädöksiä ja rajoitti teollisuuden
ja kaupan vapautta. Käsityöstä tuli ammattikun-
tiin kuuluvien mestarien yksinoikeus, kaivos- ja
tehdasteollisuus edellyttivät hallituksen lupaa, ja
kauppaa saivat käydä periaatteessa vain kaupun-
kien porvarit. Ulkomaankauppa oli "tapulikau-
punkien" (stapelstad) etuoikeutenapa niiden por-
vareista suosittiin erikoisesti Tukholman suur-
kauppiaita.
Tämä talouspolitiikka ei syntynyt teorian poh-
jalta eikä ollut yhtenäinen oppirakennelma. Mer-
kantilismin nimi voi siis luoda väärän kuvan sen
luonteesta ja perusteista, joista taloushistorian tut-
kijatkaan eivät ole olleet yksimielisiä. 1900-luvulla
vallitsi pitkään erikoisesti ruotsalaisen Eli F.
Heckscherin kehittämä käsityskanta, jonka mu-
kaan merkantilistisen talouspolitiikan lähtökohta-
na oli valtion rahantarve. Se olikin hyvin suuri
etenkin sotien takia, koska sotilaiden palkkaami-
nen ja varustaminen maksoi valtavia summia, jot-
ka täytyi usein hankkia hyvin lyhyessä ajassa.
Valtio hyötyi ulkomaankaupasta kantaessaan
tulleja, mutta lisäksi toivottiin vientiylijäämän tuo-
van maahan rahaa. Tähän tarvittiin kalliita vienti-
tavaroita, etenkin teollisuustuotteita. Ruotsin voi-
manlähteenä oli kukoistava kaivosteollisuus.
Maasta vietiin 1600-luvulla paljon kuparia, jota
saatiin Stora Kopparbergetin kaivoksesta Falunin
luota, sekä nopeasti kasvavia määriä maailman
parasta rautaa. Sitä valmistettiin Keski-Ruotsin
kaivosalueen Bergslagenin rikkaasta ja fosforit-
tomasta malmista maahan muuttaneiden vallo-
nien opettaessa malmin ja raudan käsittelyä. Hei-
dän johtajansa Louis De Geer organisoi raudan-
tuotantoa tehokkaasti. Myös metallitavaroista tuli
tärkeä ryhmä vientituotteita.
Ulkomaankauppa haluttiin kerätä harvojen
suuryrittäjien käsiin, koska arveltiin heidän pysty-
vän suurine pääomineen parhaiten hyötymään
siitä. He toisivat siis maahan rahaa, ja lisäksi he
olivat valtion luotonantajia, koska varsinaista
pankkilaitosta ei vielä ollut. Näiden näkökohtien
vuoksi valtion tarpeita palveleva merkantilistinen
talouspolitiikka kehitettiin varta vasten sellaisek-
si, että se hyödytti kauppiaita ja teollisuusmiehiä
muiden alamaisten kustannuksella. Tämän poli-
tiikan suosimaan Tukholmaan virtasi varoja maan
muista osista ja varsinkin maaseudulta. Hyvin sa-
mantapaista aikakauden talouspolitiikka oli koko
läntisessä Euroopassa, Ranska ja Englanti mu-
kaan luettuina.

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 207
Jo 1700-luvun terävimmät talouskirjailijat, Glas-
gow'n yliopiston professori Adam Smith ja Alave-
telin kappalainen Anders Chydenius katsoivat,
että merkantilistinen kauppapolitiikka oli suureksi
osaksi, jopa etupäässä suuryrittäjien, modernia
termiä käyttääkseni kapitalistien työtä. Tähän hy-
vin perusteltuun käsitykseen ovat palanneet eräät
nykyajan tutkijat, Ruotsissa etenkin Lars Herlitz
ja Lars Magnuson. Suurkauppiaiden vaikutusta
lisäsi, että monilla Ruotsin johtavilla valtiomiehillä
oli heihin tärkeitä taloudellisia ja poliittisia yhteyk-
siä, joten merkantilismi hyödytti heitäkin. Valta-
kunnan marski kreivi Jakob De la Gardie oli itse
johtavia teollisuusmiehiä omistaessaan monia
rautakaivoksia ja ruukkeja.
Maaseutukaupungitkin olivat toki tärkeitä, ja Suo-
men kaupunkien vähäistä lukua lisättiin kovasti.
Kun Käkisalmen läänikin otetaan huomioon, kau-
punkeja oli 1600-luvun alussa yhdeksän, mutta
tällä vuosisadalla niitä perustettiin 17 lisää. Kaar-
le IX perusti 1600-luvun alkuvuosina Pohjan-
maan ensimmäiset kaupungit Vaasan ja Oulun,
ja sittemmin maakunnan rannikolle perustettiin
Kristiinankaupunki, Uusikaarlepyy, Pietarsaari,
Kokkola ja Raahe sekä tähän aikaan Länsipoh-
jaan luettu Tornio ja sisämaahan Kajaani.
Etelä-Suomeen perustettiin Uusikaupunki ja
Vehkalahti eli myöhempi Hamina sekä sisämaa-
han ensimmäisenä 1632 oikeutensa saanut Sorta-
vala ja vähän myöhemmin Hämeenlinna, Savon-
linna ja Lappeenranta. Kreivi Pietari Brahe pe-
rusti Kajaanin vapaaherrakuntaan myös Kuopi-
on kaupungin ja Pielisjärven Lieksan kylään Bra-
hean, jotka sammuivat ennen pitkää. Näiden
paikkojen myöhempi historia osoittaa kuitenkin
kreivin kaukonäköisyyttä. Brahe kehitti yleensä-
kin suuresti Suomen kaupunkilaitosta.
Kauppaa säädösteli vuoden 1617 kauppaordi-
nantia, jossa täydet oikeudet ulkomaankauppaan
myönnettiin vain tapulikaupungeille. Niitä oli
Suomessa neljä: Turku, Helsinki, Porvoo ja Viipu-
ri, mutta ne käyttivät oikeuksiaan heikosti ja lähet-
tivät 1600-luvulla ani harvoin aluksiaan Juutin-
raumaa edemmäs. Jotkut muut Etelä-Suomen
kaupungit kuten Pori, Rauma ja Uusikaupunki
saivat viedä tavaraa ulkomaille Itämeren piiris-
sä. Pohjanmaan kaupungeilla ei ollut oikeutta ul-
komaankauppaan, joten niiden oli vietävä tava-
ransa Tukholmaan tai Turkuun. Vielä 1600-luvun
alkupuolella Turun ja Rauman porvarit noutivat
vanhaan tapaan kauppatavaraa Pohjanmaalta,
mutta vuosisadan puolivälin jälkeen tämä kauppa
tyrehtyi nopeasti. Pohjalaiset veivät nyt miltei
kaikki maakunnan tuotteet Tukholmaan, koska
sinne oli helpompi purjehtia kuin Turkuun ja hin-
nat olivat siellä paremmat.
Puuhun nojautuvan teollisuuden
merkitys kasvaa
Ruotsin valtakunnan pääelinkeinona oli yhä maa-
talouskosta valtiontalouskin pääasiallisesti riippui.
Viljahuollolle oli hyötyä Viron, Liivinmaan ja In-
kerin tuottavasta viljelystä ja Skoonen saamises-
ta Ruotsin yhteyteen. Pääosassa Ruotsia ja Suo-
messa maatalous tuotti sen sijaan hyvin vähän
yli oman tarpeen eikä katovuosina sitäkään. Ka-
dot olivat yleisiä 1600-luvulla, joka luetaan koko-
naisuudessaan kylmään, joskus "pikku jääkau-
deksi" kutsuttuun ilmastokauteen.
Matleena Tornbergin Varsinais-Suomea koske-
vat tiedot osoittavat yhdessä Pohjanmaalta saa-
tujen kanssa, että jonkinasteisia katovuosia oli tällä
vuosisadalla lähes puolet kaikista. Kauan muis-
tettiin tuhoisia katoja "olkivuotena" 1601 ja "Lau-
rin hallavuotena" 1669, jolloin halla turmeli Lau-
rin päivän vastaisena yönä (nykyisen ajanlaskun
mukaan 21. elokuuta) miltei koko sadon. Erikoi-

208
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
sesti 1630- ja 1640-luvulla katovuosia sattui pitkä
sarja. Kohtalaisen hyväsatoisia olivat vain 1620ja
1660-luku. Vuosisadan kahta viimeistä kymmen-
lukua tarkastellaan tuonnempana. Maatalouden
tekniikka ei edistynyt sanottavasti, mutta pelto-
aloja laajennettiin vuosisadan jälkipuolella.
Suomessa maatalous oli peruselinkeinona kaik-
kialla paitsi Lapissa, mutta sen eri lohkojen mer-
kitys vaihteli, ja sitä täydennettiin sivuelinkeinoin.
Lounaisissa maakunnissa turvattiin etupäässä
peltoviljelyyn, Savosta riitti yhä kaskiruista jo-
pa myytäväksi Pohjois-Suomeen. Nautakarjan ja
lampaiden hoidolla oli suuri merkitys Ahvenan-
maalla, Varsinais-Suomessa, Pohjanmaan tasan-
golla ja Tornionjoen laaksossa, joista myytiin voi-
ta, juustoa ja vuotia. Muualla karjaa oli vähän ja
sen hoito oli alkeellista, pelloille viety lanta oli
tärkein tuote. Lapin rajoilla Peräpohjolan suoma-
laiset talonpojat, ainakin kemijärveläiset, aloitteli-
vat saamelaisilta oppimaansa poronhoitoa, mutta
toistaiseksi heillä oli vain pieni kanta ajoporoja.
Kalastuksesta silakanpyynti rannikolla ja lo-
henkalastus muutamilla suurilla joilla olivat yhä
hyvin tärkeitä elinkeinoja. Valtiovalta omaksui
16001uvulla sen feodaalisen kannan, että parhaat
lohijoet olivat kruunun omaisuutta, joten kalasta-
jien maksama vero oli käsitettävä vuokraksi. Kun
veroa ei korotettu ainakaan paljon, talonpojat ei-
vät ymmärtäneet asettua vastustamaan pontevas-
ti tätä pohjoismaisen perinteen kannalta mielival-
taista käsitystä, joka kumosi periaatteessa heidän
pyyntioikeutensa.
Metsäsaamelaiset asuivat puusta ja turpeista ra-
kennetuissa majoissa. Poroja heillä oli 1600-lu-
vullakin vähän; niitä ei lypsetty eikä voitu teuras-
taa paljon. Elinkeinot olivat kuten varhemminkin
kalastus ja metsästys, pääriistana peura. Sitä am-
muttiin vuosisadan alkupuolelta lähtien myös
kauaskantavin kiväärein, ja saamelaisia kiitettiin
erinomaisiksi ampujiksi. Lapissa oli yhä majavaa,
ja saamelaiset saivat tuloja siitä ja muista turkis-
eläimistä, samoin peurannahkaisista peskeistä ja
jalkineista, joita naiset ompelivat ja koristelivat
tinalangoin ja värikkäin verkanauhoin. Saame-
laisten elinkeinoja oli myös Lapissa runsaana säi-
lyneen jokihelmisimpukan pyynti. Helmien os-
taminen oli kruunun etuoikeutena, mutta niistä
maksettiin silti aika hyvin.
Enontekiön saamelaiset lisäsivät vähäistä po-
rokantaansa 1600-luvulla, mutta myös järvikalas-
tus ja peuranmetsästys olivat yhä tärkeitä. J. Juha-
ni Kortesalmen mukaan poronhoidosta tuli täällä
lähes ainoa elinkeino vasta 1700-luvulla, ja silloin
sama kehitys tapahtui nopeasti myös Utsjoella.
Tunturisaamelaisten asunnoksi vakiintui nyt kar-
tiomainen kota. Se verhottiin alkuaan porontaljoin
ja kesällä tuohista ommelluin matoin, myöhem-
min ostetulla hamppukankaalla. Tenon varrella
saamelaiset eivät hankkineet porolaumoja vaan
säilyttivät tuhansia vuosia vanhan, tuottoisaan lo-
henpyyntiin nojautuvan elintapansa. Suomalaiset
kauppiaat juottivat 1600-luvun lähteiden mukaan
saamelaisille kärkkäästi viinaa saadakseen heidät
myymään tavarat halvalla, mutta Lapin miehillä-
kin oli omat keinonsa petkuttaa ostajia.
Kauppaa ja muitakin elinkeinoja haittasi sisä-
maassa liikenteen hankaluus. Tiet kelpasivat
kauppatavaran kuljetukseen pitkillä matkoilla
vain talvisin, jolloin lumi saattoi tosin olla pahana
esteenä. Turun ja Viipurin välinen tie oli vanhas-
taan kohtalaisessa kunnossa. Pohjanmaan rannik-
koa pitkin Ruotsiin vievää tietä voitiin 1660-luvun
lopulla ajaa vaunuin Ouluun asti; siitä eteenpäin
pääsy oli hankalaa. Koska hallinto ja politiikka
edellyttivät yhteyksiä kesäaikaankin, tätä tärke-
ää tietä koetettiin parantaa, ja vuosisadan lopulla
se oli ajokunnossa Tornioon saakka. Viipurin ja
Oulun välillä voitiin ajaa talviteitä, mutta kesällä

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 209
tämä yhteys oli ratsupolun varassa ja sen käyttö
riippui soiden yli vievien portaiden kunnosta. Stra-
tegian näkökulmasta tiestön kehnous hidastutti pa-
hoin liikekannallepanoa ja joukkojen kuljetuksia.
Suomen teollisuus oli etupäässä käsityötä, joka
ei tuottanut vientiin juuri muuta kuin vakkasuo-
malaisten Varsinais-Suomen länsiosassa ja lähi-
osissa Satakuntaa tekemiä astioita ja muita talous-
välineitä. Maalaisrahvaalla oli merkantilismin
kaudellakin oikeus harjoittaa käsityötä sivuelin-
keinona. Ammattimaisen käsityön hallitus halusi
periaatteessa rajoittaa kaupunkeihin, mutta kuten
Ulla Heino osoittaa Satakuntaa koskevassa perus-
tavassa tutkimuksessaan, se ei onnistunut. Monet
maalaiskäsityöläiset harjoittivat elinkeinoaan suo-
jautuen aatelin palvelijoiksi, toiset taas lähimain
laittomasti.
Vihdoin Kaarle XI myöntyi 1680 siihen, että
suutareita ja räätäleitä saatiin ottaa pitäjänkäsityö-
läisiksi, ja käytännössä tätä sovellettiin usein eräi-
siin muihinkin käsityönaloihin. Kaupunkien käsi-
työläisten ammattikuntalaitos syntyi 1600-luvulla
valtiovallan käskystä, mutta sillä ei ollut merki-
tystä muualla kuin Turussa, jossa jotkut käsintyön-
alat menestyivät hyvin. Turussa ja Porvoossa ku-
dottiin paljon pellavakankaita Hämeessä kasva-
tetusta pellavasta kankurien ollessa kauttaaltaan
miehiä.
Suomeen perustettiin 1600-luvulla noin 20 rau-
taruukkia, enimmät Varsinais-Suomen itäosaan
ja Länsi-Uudellemaalle mutta jokunen muualle-
kin rannikkomaakuntiin. Rautaa pelkistettiin mal-
mista masuunissa ja raakarauta taottiin sitkeäksi
kankiraudaksi koskivoiman käyttämässä vasara-
pajassa. Ruukkien perustajat olivat kauppiaita tai
virkamiehiä, joiden asiantuntemus ei ollut aina
kehuttava. Vanhaan pernajalaiseen rälssisukuun
kuuluva vapaaherra Lorentz Creutz nuorempi,
joka perusti viisi ruukkia, muun muassa Euran
Kauttualle, Perniön Teijoon ja Pernajan Kosken-
kylään (Forsby), oli sentään hyvin perehtynyt
alaan ja toimi kaivos-ja rautateollisuutta valvovan
vuorikollegion varapresidenttinä.
Suomen rautaruukit jalostivat Ruotsista tuotua
vuorimalmia. Tuotanto oli melko vähäistä, mutta
Kustaa HJ. Vilkuna on osoittanut Suomen rau-
dalla olleen merkitystä muun muassa Itämeren-
maissa olevan sotaväen sekä laivaston varustami-
sessa. Perinteinen talonpoikainen raudanvalmis-
tus eli vielä laajalti Etelä-Suomen sisämaassa ja
Pohjanmaalla. Veijo Saloheimo osoittaa sen olleen
Savossa hyvin yleistä ja perustuneen etupäässä
järvimalmin käyttöön, ja paikannimet osoittavat
raudanvalmistuksen olleen runsasta myös Poh-
jois-Karjalassa. Pitkä matka rannikolta suojeli
näissä maakunnissa omaa tuotantoa, vaikka rau-
ta jäi fosforipitoisena hauraaksi.
Puuta Suomessa oli rajattomasti, ja siihen perus-
tuivat eräät nopeasti kasvaneet teollisuudenhaa-
rat. Tervaa oli tehty vanhastaan kotitarpeiksi mut-
ta ulkomaille sitä oli viety hyvin vähän. Vienti
alkoi kasvaa 1600-luvun alusta, koska Länsi-Eu-
roopassa tarvittiin merenkulun kasvaessa valta-
vasti tervaa puisten laivojen lahosuojaamiseen ja
mäntypuu ei siellä enää riittänyt. Tervaahan teh-
tiin männyn pihkasta.
Pihkan kertymistä puuhun edistettiin kolomalla
eli kuorimalla se niin korkealle kuin maasta ylet-
tyi, aluksi osittain, lopulta kokonaan. Pihkoittu-
neet ja ohuiksi halonit eli rouhitut tervakset poltet-
tiin tervahaudassa, loivan suppilon muotoisessa
kuopassa, maapeitteen alla, jossa ne paloivat ky-
temällä. Pihka muuttui siten tervaksi ja juoksi hau-
dan pohjalta puuputkea myöten tynnyriin. Kun
tervanpolton valmistelutyöt tehtiin talvikaudella,
se sopi hyvin maatalouden sivuelinkeinoksi, mut-
ta on syytä korostaa, että siinä oli monta raskasta
työvaihetta.

210
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Tervanpoltto kasvoi nopeasti talonpoikien tär-
keäksi elinkeinoksi lähes kaikkialla Savon järvi-
alueella ja laajalti Pohjanmaalla. Tämä johtui näi-
den maakuntien metsien mäntyvaltaisuudesta
mutta varsinkin liikenneoloista. Tervatynnyrit oli-
vat painavia kuljettaa, ja kun tervan hinta ei ollut
korkea, se hupeni mäkisillä teillä kuljetuskustan-
nuksiin. Savosta tervat soudettiin sen sijaan huo-
keasti Lappeenrantaan, josta oli lyhyt ajomatka
myötämaita Viipuriin, Ruotsin valtakunnan suu-
reen Pohjan sotaan asti tärkeimpään tervasata-
maan.
Pohjanmaan tasangolla tervaa kuljetettiin ve-
neellä kevättulvan aikana, jolloin pienistä koskista
ei ollut liiaksi haittaa, mutta paljon enemmän tal-
visin hevosella ja reellä. Maakunnan tasaisia maita
hevonen veti niin suuren kuorman, että kuljetus
kannatti sisämaastakin, 1600-luvulla ei tosin juu-
ri 60-70 kilometriä kauempaa. Rannikkoseudulta
tervasmetsä hupeni nopeasti. Pohjanmaalla pol-
tettiin tervaa eniten maakunnan etelä- ja keski-
osassa, pohjoisempana Iissä asti mutta Paltamossa
vain vähän myytäväksi ja ylempänä Kainuussa
toistaiseksi vain omaan tarpeeseen.
Vesisahoja rakennettiin 1600-luvulla kaikkiin ran-
nikon maakuntiin mutta eniten Pohjanmaalle.
Sen keskiosassa Pietarsaaresta Himangalle oli Jor-
ma Ahvenaisen mukaan 67 sahaa, yhtä paljon kuin
koko Etelä-Suomessa. Tämä johtui Keski-Pohjan-
maan kukoistavan laivanrakennuksen tarpeista,
sillä lankut ja laudat käytettiin täällä etupäässä sii-
hen. Ulkomaille sahatavaraa vietiin Suomesta 1600-
luvulla varsin vähän, sekin etupäässä Itämeren
satamiin. Sahat olivat yksiteräisiä ja paksuja, terää
oli vaikea ohjata suoraan, ja suuri osa tukista meni
jauhoksi. Sahauksen merkitys itsenäisenä elinkei-
nona olikin vähäinen. Uusi aika kuitenkin sarasti:
ensimmäiset hollantilaiset, hienoteräiset sahat
tuotiin Suomeen vuoden 1708 tienoilla.
Laivanrakennuksesta kehittyi tärkeä teollisuu-
denhaara, joka keskittyi 1600-luvulla suureksi
osaksi Pohjanmaalle. Elmo E. Kailan luoma kuva,
jonka mukaan Etelä-Suomen aiemmin merkittävä
laivanrakennus taantui ainakin laajuudeltaan, pi-
tänee pääpiirteissään paikkansa. Tämä johtui siitä,
että etelästä purjehdittiin etupäässä Tukholmaan
ja Itämerenmaihin, mihin tarvittiin vain pieniä
aluksia, ja näissä oloissa laivanrakennustaito ei
edistynyt. Rauman ja Uudenkaupungin porvarit
veivät kyllä käsityöntuotteita ja veistettyä puuta-
varaa uutterasti Tanskaan ja Saksaan asti, mutta
sekin kävi päinsä pienin aluksin.
Pohjanmaalla sen sijaan ryhdyttiin rakenta-
maan isoja laivoja. Tervakauppa vaati paljon lasti-
tilaa, ja lisäksi pohjalaiset ottivat tavakseen pur-
jehtia Tukholmaan Pohjanlahden länsirannikkoa
pitkin. Itärannikko on Kokkolasta etelään matala
ja karikkoinen ja 1600-luvun oloissa se oli vaaral-
linen purjehtia isoin aluksin. Ruotsin puolella ei
ollut kiusana kareja eikä matalikkoja mutta ei
myöskään suojaa saarista, ja senkin vuoksi tarvit-
tiin isoja ja vahvarakenteisia aluksia. Kun tämä
kehitti laivanrakennustaitoa, Tukholman kauppi-
aat alkoivat ostaa ja tilata aluksia pohjalaisilta.
Laivoja rakennettiin sopivin paikoin kaikkialla
Pohjanmaan rannikolla, mutta Suomen tärkeim-
mäksi laivanrakennusseuduksi kehittyi Keski-
Pohjanmaa Pietarsaaresta Kalajoelle. Ammattitai-
toa lisäsi työssäkäynti Kruunupyyhyn 1673 pe-
rustetulla valtion veistämöllä, jossa rakennettiin
sotalaivaston kuljetusaluksia. Suuri vaikutus oli
myös hollantilaisten Tukholman kauppiaiden
Abraham ja Jakob Momman 1666 Pietarsaaren
pitäjään perustamalla veistämöllä. Näiltä veistä-
möiltä laivakirvesmiehen, sorvarin ja sepän am-
mattitaito levisi ympäristöön. Keskipohjalaisia kä-
vi talvitöissä Ruotsissakin kruunun ja yksityisten
veistämöillä. Taidon kasvaessa Pietarsaaren ja
Kokkolan kauppiaat alkoivat teettää talonpojilla

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 21 1
aluksia myös varta vasten myytäväksi Tukhol-
maan. Pohjanmaan kaupungeissa ei laivanra-
kentajia juuri ollut, maalaiset tekivät kaikki työt.
Laivan veisti urakalla muutaman talonpojan
muodostama yhtiö, päämiehenä kokenut raken-
nusmestari, rahvaanmies hänkin. Jo 1600-luvun
lopulla keskipohjalaiset rakensivat suuria kolmi-
mastoja, joilla voi purjehtia valtamerellekin, ja isot
alukset tehtiin nyt lujuuden lisäämiseksi tasasau-
maisia. Laivaan tarvittiin lankkujen ohella järeää
puuta mastoiksi, raakapuiksi ja emäpuuksi sekä
vankkoja peikkoja, ja näiden hankinnasta tuli ta-
lonpojille tärkeä elinkeino. Rautakin ostettiin etu-
päässä Keski-Pohjanmaan talonpojilta, jotka te-
kivät sitä harkkohyteissään suomalmista ja takoi-
vat veden käyttämin väkivasaroin nauloiksi ja
ankkureiksi. Raudanvalmistus oli runsainta ja
kehittyneintä Lestijoen varrella, Lohtajan suurpi-
täjässä.
Ihmisen toiminnan vaikutus Suomen luontoon
kasvoi 1500-ja 1600-luvulla. Rannikon vesijätöil-
tä, joita kohoaa merestä nopeasti varsinkin Poh-
janmaalla, niitettiin ahkerasti heinää ja estettiin
siten ruo'on ja puunvesojen kasvu, joten syntyi
laajoja niittymaita. Kaskenpoltto muutti metsien
puustoa entistä paljon laajemmalla alueella, kun
ahoille nousi koivua ja leppää kuusen taas vähen-
tyessä tuntuvasti. Kulovalkeiden yleistyminen
joudutti samaa muutosta. Tervanpoltto rasitti
mäntymetsiä etenkin Savossa ja Pohjanmaalla,
mutta hiekkaisille kangasmaille, joilla tervaksia
kolottiin, nousi etupäässä uutta mäntyä. Kauem-
pana teistä ja vesistöistä säilyi yhä runsaasti järe-
ää aarniometsää.
Ihmisten entistä meluisampi toiminta metsissä
ja havumetsien hävitys olivat omiaan karkotta-
maan varsinkin suurehkoja eläimiä kaukaisiin
erämaihin. Kutukalojen nousua jokiin vaikeutti-
vat monen joen suupuoleen rakennetut pyyntipa-
dot, jotka ulottuivat usein laittomasti uoman poik-
ki. Oulussa valitettiin Merikoskeen rakennettu-
jen sahojen ja vasarapajojen haittaavan lohen
nousua, kun kalat pelkäsivät melua ja sahanpurut
madalsivat joen suuta. Niinpä Oulun maistraatti
kielsi 1694 näiden haittojen takia teollisuuslaitos-
ten käytön lohen parhaana nousuaikana.
Kauppa Tukholman
monopoliyhtiöiden varjossa
Tervaa vietiin 1600-luvulla etupäässä Englantiin,
ja Ruotsi tuotti vuosisadan lopulla noin 90 % tä-
män maan sotalaivaston käyttämästä tervasta ja
piestä. Valtaosa tervasta valmistettiin Suomessa,
mutta sen vienti oli vuodesta 1648 pitkät ajat ter-
vakomppanian, Tukholman suurporvareista
koostuvan yhtiön yksinoikeutena Suomen porva-
rien ja talonpoikien suureksi vahingoksi. Turun
syrjäytyminen Pohjanmaan markkinoilta oli osak-
si juuri tervakomppanian vaikutusta. Komppa-
nia näet määräsi hinnat mielensä mukaan ja osak-
kaittensa eduksi. Tervakomppanian talouspoliit-
tisena tarkoituksena oli rajoittaa tervan vientiä
hintojen kohottamiseksi, mikä onnistuikin. Suo-
lan maahantuonti oli toisen tukholmalaisen yhty-
män suolakomppanian monopolina, ja tästä oli
ylimääräistä rahanmenoa koko kansalle.
Myös tupakan tuonti ja myynti Ruotsissa ja Suo-
messa annettiin tukholmalaisen yhtymän, tupak-
kakomppanian, yksinoikeudeksi. Anders Chyde-
nius ei liioitellut todetessaan myöhemmin, että
Tukholman rikkailla kauppiailla oli ollut suuri vai-
kutus kauppapolitiikkaan. Tupakasta tuli vähitel-
len tärkeä kauppatavara, kun sen polttaminen pii-
pussa, pureminen ja nuuskaaminen olivat alka-
neet Suomessakin kolmikymmenvuotisen sodan
aikoihin. Tukholman tupakkamonopoli vuoti kui-
tenkin pahoin, koska se ei ulottunut Tallinnaan

212
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
eikä Nevajoen alajuoksulle perustettuun Nevan-
linnan (Nyen) kaupunkiin. Tupakkaa salakulje-
tettiin niistä Suomeen niin paljon, että komppania
sai etupäässä nuolla näppejään, koska sen tupak-
ka oli kalliimpaa ja huonompaa. Pohjanmaalla-
kin, kaukana Tallinnasta, komppanian tupakka
kävi kehnosti kaupaksi. Tupakoitsijoiden omatun-
to ei sanonut mitään salakuljetetun tupakan ja
nuuskan ostamisesta.
Talonpoikien kauppapurjehdus ei sopinut mer-
kantilismin periaatteisiin, mutta he olivat veron-
maksajina tärkeitä alamaisia, ja hallitus joutui
ajoittain lieventämään politiikkaansa. Talonpoi-
kaispurjehdus kavensikin porvarien kauppaa
melko tuntuvasti varsinkin Etelä-Suomessa. Tuk-
holmaan oli verraten helppo purjehtia saariston
suojaisia reittejä, vain Ahvenanmeren laidalla jou-
duttiin joskus viipymään tuulta pitämässä. Tuk-
holma kasvoi 1600-luvulla nopeasti, kunnes siel-
lä oli 50 000 asukasta, ja pääkaupungin huollon
tarpeet olivat tärkeänä syynä talonpoikaispurjeh-
duksen sallimiseen. Eteläsuomalaiset veivät Tuk-
holmaan paljon kalaa ja karjan tuotteita, heiniä,
puuastioita, polttopuuta ja muuta tavaraa ja osti-
vat kiellosta välittämättä niitä myytäväksi myös
naapureilta. Pohjalaiset veivät pääkaupunkiin etu-
päässä suolakalaa ja karjantuotteita, etenkin voita
ja vuotia.
Itämerenmaiden merkitys Suomen talonpoi-
kien kaupassa oli pienempi, mutta uusmaalaiset
kävivät kyllä innokkaasti Tallinnassa. Vanha sa-
nanparsi osoittaa, mitä sieltä ennen muuta haet-
tiin: "Älä heitä pettuleipää pois, ennen kuin Ole-
visten kirkon torni näkyy!" Halla oli näet harvi-
naisempi vieras Suomenlahden eteläpuolella kuin
pohjoisempana. Pohjanmaalta asti talonpojat pur-
jehtivat vanhaan tapaansa Tallinnaan, Pärnuun
ja Riikaan asti myydäkseen suolakalaa, voita ja
kotieläinten vuotia ja vaihtaakseen niitä viljaan.
Suomen porvarien alukset olivat 1600-luvun jäl-
kipuolellakin vielä melko vaatimattomia. Suuri
osa oli yksi- tai kaksimastoisia jahteja, isoimmat
olivat kolmimastoisia kreijareita eli kuutteja
(ruots. skuta). Kreijarinkin pituus oli yleensä vain
15-20 metriä. Alusten leveys oli yleensä kolman-
nes tai neljännes kannen pituudesta, joten ne oli-
vat verraten kömpelöitä. Kauppalaivat rakennet-
tiin mäntypuusta, ja masto veistettiin yhdestä jä-
reästä hongasta.
Purjeet olivat etupäässä raakapurjeita, ja krei-
jarin isossamastossa voi olla vuosisadan lopulla
isonpurjeen yläpuolella märssypurje. Raakapur-
jeet vetävät hyvin vain perän takaisella ja sivu-
myötäisellä, joten niillä oli huono luovia, mutta
kreijarin perämastossa oli usein kolmikulmainen
latinalaispurje, joka helpotti luovimista tuntuvasti.
Navigointia helpottamassa oli Suomen ja Ruotsin
rannikoilla jonkin verran reimareita satamien si-
sääntuloväylillä. Muuten kipparit purjehtivat ko-
kemuksen mukaan, ja se kävi kohtalaisesti päinsä
Itämerellä, mutta laivoja meni kyllä tavan takaa
pohjaankin.
Suomen tapulikaupunkien alukset purjehtivat
1600-luvulla vain harvoin edes Pohjanmerelle,
mutta suomalaisia merimiehiä nähtiin kaukana
valtamerilläkin. Olof Slotte Kokkolasta oli käy-
nyt 1690-luvulla Portugalissa, kaiketi tukholmalai-
sen kauppalaivan kannella, ja 1700 kerrottiin sa-
massa kaupungissa asuvan Matts Vikarin palvel-
leen 18 vuotta englantilaisilla ja alankomaalaisilla
laivoilla. Kolmas kokkolalainen, Anders Boij, oli
purjehtinut ruotsalaisilla aluksilla Espanjaan ja
englantilaisilla Intiaan saakka. Myös Pietarsaares-
sa oli useita ulkomaisilla laivoilla purjehtineita me-
rimiehiä, ja varmaan sellaisia oli myös Etelä-Suo-
men kaupungeissa.
Pitkät purjehdukset olivat vielä 1600-luvulla vai-
keita ja vaarallisia, kun laivat olivat hitaita eikä

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 213
merimiesten terveyden hyväksi osattu tehdä mi-
tään. Purjehduksen vaarojen ja satamissa vaani-
vien tautien lisäksi keripukki oli pahana uhkana.
Valtamerten valaat ja hait, lentokalat ja albatrossit,
öisen meren taianomainen loiste ja mastoihin ja
raakoihin syttyvät Pyhän Elmon tulet puhumatta-
kaan aavelaivoista ja suunnattomista merikäär-
meistä olivat suuria ihmeitä tuon ajan merimie-
hille, käytännöllisille suomalaisillekin. Hekin oli-
vat toki hyvin taikauskoisia. Kotimaassa koke-
muksiaan ja kuvitelmiaan kertovan merenkulki-
jan tarinoita kuunneltiin kuin mies olisi käynyt
kuussa.
Kauppaa sai sääntöjen mukaan käydä vain kau-
pungeissa ja paikoin maaseudulla pidetyillä mark-
kinoilla, joihin valtiovalta antoi erityisen luvan.
Tällaista säännöstelyä oli yritetty jo Kustaa Vaa-
san aikana, mutta koska se ei vastannut kansan
tarpeita eikä oikeudentajua, se vuoti 1600-luvulla-
kin pahoin. Kaupunkien porvarit kilpailivat maa-
laisten kauppatavaroista lähettämällä kauppapal-
velijoitaan ostomatkoille pitkin maaseutua. Jou-
duttuaan kiinni tällaisesta porvari selitti liukkaas-
ti, että kyseessä oli saatavien periminen talonpo-
jilta, jotka maksoivat rahan puutteessa tavaroin.
Kaupungin privilegioissa oli annettu tietty alue
sen kauppapiiriksi, jolla muiden kaupunkien por-
varit eivät olisi saaneet käydä kauppaa paitsi niin
sanotuilla vapaamarkkinoilla. Näistäkään rajoi-
tuksista ei piitattu; liikenne ja porvarien ostokyky
määräsivät käytännössä kauppapiirien rajat.
Useimpien kaupunkien ostoalue oli suppea, mutta
Turun kauppapiiri käsitti Varsinais-Suomen lisäksi
eteläisen Satakunnan ja pääosan Hämettä Rauta-
lammin suurpitäjään saakka, josta käytiin tosin
kauppaa myös Kokkolassa ja Raahessa. Viipurin
kauppa ulottui Saimaan vesistöä myöten Savon
ja Karjalan pohjoisosiin. Pohjoissavolaiset kävivät
kyllä kauppaa myös Raahessa ja Oulussa. Pohjan-
maalla Oulun kauppapiiri ulottui Siikajoen varrel-
ta Kemijoelle, idässä Venäjän rajalle, pohjoisessa
kauas Kemin Lappiin.
Kaupunkiin tullutta talonpoikaa porvarit houkut-
telivat kilvan kauppakartanoonsa. Maalaista pal-
veltiin ruokkimalla, antamalla viinaa ja tupakkaa
ja osoittamalla miehelle yösija "majatuvasta". Tä-
män vuoksi porvaria sanottiin vakinaisen kaup-
patuttavansa majamieheksi. Talonpoika oli kiitol-
linen, vaikka sellaisiakin majamiehiä lienee ollut
kuin Samuli Paulaharjun ikuistama Raahen por-
vari, joka neuvoi puotipoikaa: "Anna tälle isän-
nälle ryyppy parraan tapin takkaa - sämsta som
finns ('huonointa mitä on')." Tärkein palvelu-
muoto oli kuitenkin luotonanto, jota varsinkin
Pohjanmaan kauppiaat harjoittivat yleisesti.
Etelä-Suomessa talonpojan luotto oli yleensä
hyvin rajallinen, mutta pohjalaisilla oli paljon ra-
hanarvoista myyntitavaraa, joissakin pitäjissä ter-
vaa, lankkuja ja järeitä laivapuita, toisissa lohta
ja siikaa, kaikkialla voita ja vuotia, ja tarmokkaalla
isännällä oli luottoakin sen mukaisesti. Talollinen
saattoi saada majamieheltään luottoa jopa koko
kiinteistönsä arvosta ja selviytyä siitä ajan mittaan.
Veteliläinen Kaaprieli Juhonpoika Kainu kertoi
1693 maksaneensa porvarille kahdeksassa vuo-
dessa 500 kuparitalarin velan, varmasti talonsa
koko käyvän arvon, "kun Jumala oli siunannut
eikä ollut työtä säästetty".
Talonpojalla oli suuria kertamenoja: sotamie-
hen pestiraha, sisarusten perintöosuudet, jostakin
onnettomuudesta johtuva tappio, kun esimerkiksi
tervahauta oli "palanut tuuleen" tai karja kuollut
tautiin. Porvarin antama luotto pelasti talon vara-
rikosta, mihin varakkailta talollisilta ja papeilta
saadut pienehköt lainat eivät olisi riittäneet. "Ve-
lekaan ei kuole mutta näläkään kuolee", sanoi
vanha kansa Nivalassa. Pohjanmaalla porvari
maksoi 1660-luvulta lähtien yleisesti myös kaup-

214
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
patuttavansa verot ja peri saatavan vähitellen ta-
lonpojan tuodessa tavaroitaan kaupunkiin tai
markkinoille. Tätä kauppa- ja luottojärjestelmää
kutsuttiin suomen kielestä väännetyllä nimellä
majmiseri, 'majamieslaitos'.
Historiantutkijat pitivät varhemmin majamies-
laitosta talonpojille vahingollisena, kun arveltiin
porvarien hinnoitelleen tavarat omaksi edukseen
ja käyttäneen talonpojan velkaa kiristyskeinona.
Tätä käsitystä ei kumminkaan tue se tosiasia, että
Pohjanmaan talonpojat eivät valittaneet koskaan
luottotaloudesta. Kauppiaiden välinen kilpailu
näyttää estäneen velallisen liiallisen kiristämisen.
Käsitykseni mukaan kehittynyt luottolaitos hyö-
dytti todellisuudessa suuresti koko Pohjanmaata
lisätessään talouselämän joustavuutta.
Kauppiaille luotonannosta tuli pakollinen pal-
velumuoto, joka sisälsi suuria riskejä, koska epä-
varmoja saatavia oli paljon, mutta se oli toisaalta
mainio keino hankkia asiakkaita. Niinpä siitä valit-
tivat alinomaa pikkukauppiaat, joilla ei ollut pal-
jon varoja luotonantoon kuten suurporvareilla.
Koska enemmistö kauppiaista oli näitä valittajia,
jotkut virkamiehet koettivat kiellellä majamies-
laitosta, mutta Pohjanmaan lääninhallitus huoma-
si sen kruunun kannalta edulliseksi, koska se hel-
potti suuresti veronkantoa.
Karjalaisten perinteinen kaupankäynti rikkoi Poh-
jois-Suomessa Ruotsin kauppapolitiikan periaat-
teita. Osa kauppiaista oli 1600-luvun alkupuolella
kotoisin Käkisalmen läänistä, mutta ortodoksien
pakeneminen sieltäjätti Pohjanmaan-kaupan vie-
nankarjalaisten käsiin. He kävivät sitä säännölli-
sesti ja innokkaasti ulottaen matkansa Tornioon
ja Vaasaan asti. Kaikki Karjalan kauppiaat eivät
olleet köyhiä laukunkantajia; osa oli varakkaita
yrittäjiä, jotka toivat tavaraa Suomeen hevosella
tai veneellä, joskus monin hevosin, renkejä apu-
naan. Syrjäkyliin tavaraa lienee kyllä viety lau-
kulla kantaen. Karjalaiset eivät myöskään myy-
neet pelkkää rihkamaa vaan Vienanmeren ran-
nikolla valmistettua suolaa, pellavapalttinaa, ver-
kaa ja muita tärkeitä tavaroita. Turkikset olivat
heidän tärkeitä ostotavaroitaan.
Karjalaisilla ei ollut laillista oikeutta kaupante-
koon muualla kuin Oulussa ja Kajaanissa, mutta
siitä he vähän välittivät, eivätkä viranomaiset yrit-
täneet tosissaan rajoittaa heidän kauppaansa. Tä-
mä suhtautuminen karjalaiskauppaan liittyi rau-
hanpolitiikkaan, jota hallitus noudatti Venäjään
nähden Stolbovan rauhasta lähtien. Suhteita ei
haluttu heikentää, vaikka karjalaisten toimia piti
sen vuoksi katsoa sormien välitse. Maaseudulla
he kävivät laitonta kauppaa asiakkaiden iloksi;
olihan toista tehdä kauppoja kotipihalla kuin
mennä joka ostoksen takia kaupunkiin. Myös
kaupunkien porvarit olivat kauppasuhteissa kar-
jalaisiin ja saivat heiltä luottoakin. Nähtävästi heil-
tä sai monia tavaroita halvemmalla kuin Tukhol-
masta. Karulle Vienan-Karjalalle Suomessa käy-
ty kauppa oli äärimmäisen tärkeä elinkeino.
Sotaväenotot ja verot
maaseudun rasituksena
Jalkaväen sotamiehiä otettiin maakunnallisiin ryk-
mentteihin vuodesta 1642 lähtien kymmenen ta-
lon ruodulta mies kerrallaan, vuorottain kultakin
talolta. Väenotto perustui valtiopäivillä tehtyyn
päätökseen, ja joinakin rauhan vuosina sitä ei toi-
mitettu. Vuoroon joutuneen talon isäntä lähti ar-
meijaan vain pakkotilanteessa, mutta jos hänellä
oli useampia poikia, joku heistä voi lähteä talon
puolesta.
Mieluiten pestattiin kuitenkin vieras mies, usein
läheisen mökin poika, joka voitiin ottaa jo lapse-
na taloon paimeneksi tai pikkurengiksi sillä pu-
heella, että hän lähtisi aikanaan sotaväkeen. So-

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 215
pimus ei ollut lainvoimainen, mutta useimmiten
poika piti vanhempiensa lupauksen. Sijaissota-
mies sai talosta suuren pestirahan, ja vanhemmat
saivat korvauksen pojastaan, ainakin Pohjanmaal-
la tavallisesti lehmän ja tynnyrin jyviä. Naineen
sotamiehen perheellä oli pitkän aikaa apua isän
pestirahasta.
Ratsumiehiä otettiin jo 1500-luvulla aloitettuun
tapaan etupäässä siten, että varakkaat talot varus-
tivat kukin ratsumiehen hevosineen maakunnalli-
seen ratsuväkirykmenttiin. Savon ja Länsi-Kar-
jalan miehistä muodostettiin Karjalan rakuunoiksi
kutsuttu yksikkö, joka liikkui ratsain mutta taiste-
li jalkautettuna. Pohjanmaan eteläosasta otettiin
ratsumiehiä vielä kolmikymmenvuotisen sodan
aikana mutta ei enää myöhemmin. Aateli asetti
vanhan ratsuvelvollisuutensa mukaisesti pieneh-
kön määrän ratsumiehiä ja papistokin joitakin
harvoja.
Suuri ja kasvava osa suomalaisista sotamiehistä
oli jo väenottojen aikakaudella palkkasotureita.
Erona Manner-Euroopan armeijoihin oli, kuten
Nils Erik Villstrand huomauttaa, että miehet pes-
tasi siellä valtiovalta, kun taas Ruotsin valtakun-
nassa sen tekivät talonpojat. Tämä rasitti kruunua
vain välillisesti, pestirahojen vähentäessä talon-
poikien kykyä verojen maksamiseen. Maaseutu-
yhteisön kannalta kysymys oli työnjaosta: kun
kuokka ja kalpa eivät sopineet samaan käteen,
osa miehistä erikoistui sotilaan ammattiin, jotta
toiset saivat työskennellä pelloilla ja metsissä.
Armeijaan joutuminen saattoi kuitenkin olla niin
vastenmielistä, että mies häipyi tietymättömiin en-
nen kuin oli ehtinyt yksikköönsä, ja toisia pakeni
rykmentistä kyllästyttyään asepalveluun. Vill-
strand on todennut Kalajoki ja Sääminki esimerk-
kipitäjinä, että savolaisia karkasi huomattavasti
enemmän kuin keskipohjalaisia. Tämän eron hän
katsoo johtuneen lähinnä siitä, että savolaisten oli
helppo paeta Käkisalmen lääniin, josta ei otettu
sotamiehiä, ja sulautua siellä väestöön, kun se oli
suureksi osaksi Savosta tullutta. Tämä näyttää us-
kottavalta, ja Käkisalmen läänin ohella Inkerin-
maa oli karkurien parhaita turvapaikkoja. Karan-
neita sotilaita siirtyi myös Venäjän-Karjalaan, jos-
sa ei liioin ollut kielivaikeuksia.
Monet Itämerenmaissa karanneet jäivät Viroon
ja Lii vinmaalle, joissa oli myös Suomesta tulleita
siirtolaisia. Viranomaisten oli mahdotonta ottaa
selvää kunkin elämäkerrasta. Sama piti jossain
määrin paikkansa myös Suomessa, ja täälläkin
oleskeli sotilaskarkureita, joskus omalla kotiseu-
dullaan. Jos mies, jota ei virallisesti tunnettu, pe-
rusti uudistilan ja raivasi maata pontevasti, nimis-
mies ehkä antoi hänen olla rauhassa vaikka epäi-
li häntä karkuriksi. Tulevana veronmaksajana hän
oli hyödyllisempi alamainen kuin vastahakoisena
sotamiehenä. Kiinni saatua karkuriakaan ei am-
muttu eikä hirtetty, vaan kruunu koetti houku-
tella livistäneitä takaisin toistuvin armahdusjulis-
tuksin. Sitä raikkaammin kirosi karkuria hänet
pestannut talonpoika, jolta kruunu vaati sijalle
uuden sotamiehen.
Sotapäällystön palkkaamiseen käytettiin jo
1620-luvulla ja varsinkin 1630-luvulta lähtien ylei-
sesti sellaista menetelmää, että tietyt talonpoikais-
talot maksoivat veronsa määrätylle sotilashenki-
lölle. Rauhan aikana palkkatilan isäntä voitiin vel-
voittaa myös antamaan asunto sotilaalle. Paha-
maineisesta linnaleiristä tämä vanhemmaksi jako-
laitokseksi kutsuttu järjestelmä erosi edukseen,
sillä talonpojan suoritukset oli määrätty täsmälli-
sesti ja valtiovalta valvoi, ettei niitä ylitetty. Ali
Pylkkänen on osoittanut, että jakolaitoksella oli
huomattava merkitys, vaikka sitä ei saatukaan
toimimaan riittävän vakinaisesti.
Verotus oli suurten sotien kaudella kruunun rajat-
toman rahantarpeen vuoksi siksi ankaraa, että se

216
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
pakotti rahvaan alentamaan elintasoaan tuntuvas-
ti. Kustaa II Aadolfin hallitessa määrättiin tavan
takaa uusia ylimääräisiä veroja, joskus aivan lait-
tomasti, toisinaan talonpoikaissäädyn vastahakoi-
sesti suostuessa, kuitenkin aina sillä puheella, että
uusi vero jäisi tilapäiseksi. Lupaus pidettiin 1614—
19 kannettujen Älvsborgin lunnaiden osalta, joilla
maksettiin raskas sotakorvaus Tanskalle, mutta
muuten ylimääräiset verot pyrkivät jäämään va-
kinaisiksi, joten verotus kiristyi jatkuvasti. Kristii-
nan hallitessa talonpoikaissääty nousi vihdoin vas-
tarintaan. Vuoden 1652 valtiopäivillä sääty suos-
tui tunnustamaan voimassa olevat verot laillisiksi,
mutta vaati hallitukselta sitovan lupauksen, ettei
vakinaisia veroja enää lisättäisi. Tämä lopetti vero-
taakan kasvun.
Verotuksen ja sotilasrasituksen olisi pitänyt pe-
riaatteessa jakautua maakuntien, pitäjien ja talojen
kesken niiden kantokyvyn mukaisesti, mutta hal-
linnon puutteiden takia tämä ei onnistunut hyvin.
Verot oli sidottu talon 1600-luvun alussa määrät-
tyyn verolukuun, jota ei juuri alennettu, ennen
kuin kaksi tai kolme isäntää oli joutunut maan-
tielle. Myös maakuntien ja pitäjien verotus saat-
toi vanhentua elinkeinojen kehittyessä. Erikoisesti
Pohjanmaan verorasitus näyttää olleen 1600-lu-
vulla lievempi kuin muiden Suomen maakuntien,
koska elinkeinojen, lähinnä tervanpolton ja lai-
vanrakennuksen tuotto kasvoi siellä nopeammin
kuin hallitus arvasi. Länsipohjaan kuuluvia Ala-
ja Ylitorniota verotettiin vielä lievemmin, ja ne
olivatkin poikkeuksellisen kukoistavaa seutua.
Väenottojen laita oli hieman samaan tapaan.
Pohjanmaa asetti miehistön yhteen 1 200 miehen
jalkaväkirykmenttiin, kun taas väkiluvultaan sa-
manveroinen Häme piti yllä 1 025 miehen jalka-
väkirykmenttiä sekä kolmisensataa miestä toisessa
rykmentissä ja lähes 500 ratsumiestä hevosineen,
yhteensä noin 1 800 sotilasta ja viitisensataa rat-
sua. Seurauksena oli että Hämeestä joutui moni
talonisäntä lähtemään jalkaväkeen palkkamiesten
tai varojen puutteessa. Pohjanmaalla sellaista ei
juuri tapahtunut 1600-luvun puolivälin jälkeen;
siellä riitti sijaisia pestattavaksi ja varoja pestira-
hoiksi.
Muut eteläiset maakunnat lienevät päässeet suh-
teellisesti hieman vähemmällä kuin Häme. Hal-
litus ehkä suosi Pohjanmaata historiallisista syis-
tä, pitäen sitä rajaseutuna, joka voisi joutua puo-
lustautumaan venäläisiä vastaan omin voimin.
Kajaanin läänistä eli Kainuusta, joka todella oli
rajaseutua, otettiin sotaväkeä vain ajoittain ja
hyvin vähän, ja Käkisalmen läänistä sitä ei otettu
lainkaan. Vähälukuisia ja köyhiä saamelaisia ei
otettu sotamiehiksi, eikä heitä olisi voitukaan ot-
taa laillisesti, kun heillä ei ollut edustusta valtio-
Maaseutuyhteiskunnan
rakenne ja toiminta
Suursotien kaudella maaseutuyhteiskunnassa ta-
pahtui merkittäviä muutoksia. Taloja jäi Etelä-
Suomessa tiheään autioiksi, ja lähellä asuva aate-
lismies, virkamies tai ratsutalonpoika saattoi liit-
tää autiotilan omiin maihinsa. Jotkut keräsivät tä-
ten lähes kaikki kylän talot itselleen ja hankkivat
loputkin ostamalla tai vaihtamalla. Näin muodos-
tui suurtila, ja aatelismies voi hankkia sille rälssi-
oikeudet ja rakentamalleen asumakartanolle säte-
rivapauden, joka tuotti lisää taloudellisia etuja.
Joskus talonpojan kokoaman suurtilan verotusoi-
keus lahjoitettiin aateliselle, joka savusti talot ke-
ränneen miehen erinäisin keinoin tiehensä ja
perusti maalleen rälssikartanon.
Suurtiloja syntyi suurten sotien kaudella etenkin
Hämeen ja jonkin verran Satakunnankin etelä-
osiin, vähemmän Varsinais-Suomeen ja Uudelle-
maalle, joissa oli paljon vanhaa rälssiä, sekä joi-

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 217
takin myös eteläiseen Savoon. Etelä-Pohjanmaal-
la suurtilanmuodostus sen sijaan pysähtyi nuija-
sotaan. Pohjanmaan työvaltaiset elinkeinot kuten
karjanhoito, tervanpoltto, laivanrakennus ja ka-
lastus eivät suosineet suurtiloja, ja tilakoon luon-
taisen kasvun esti talojen tiheä jakaminen. Sitä
paitsi aateliset ja muut virkamiehet tavoittelivat
hyvin palkattuja kruunun virkoja, joita oli Pohjan-
maalla vähän, ja sinne muuttaminen olisi vaikeut-
tanut viran saamista muualtakin.
Eteläisempien maakuntien pohjoisosissa vaikut-
tivat samat seikat kuin Pohjanmaalla ja estivät
suurtilojen muodostumisen. Voisi epäillä että tä-
hän vaikutti myös nuijasodan muisto niillä seu-
duilla, joilla rahvas oli tarttunut aseisiin. Todellise-
na syynä lienevät kuitenkin olleet edellä mainitut
talousmaantieteelliset tekijät. Veroihin tyytymät-
tömät pohjalaiset mutisivat joskus nuijasodasta,
mutta maatiloja tavoittelevat herrat eivät ehkä oli-
si välittäneet siitä, jos nuijamiesten kotiseutu olisi
muuten houkutellut heitä.
Lounaisissa maakunnissa vakiintui 1500-luvulta
lähtien se tapa, että suureksikaan kasvanutta ta-
lonpoikaistaloa ei jaettu perillisten kesken. Kruu-
nulta olisi ollut vaikea saada lupaa, ja talon säily-
minen isona lienee tullut myös talonpojalle kes-
keiseksi arvoksi. Uuden isännän sisarukset saivat
vain vähäisen perintöosan; rikkaan talon poika
voi joutua tyytymään siihen, että isä maksoi hä-
nen puolestaan oppirahan käsityöläismestarille.
Monen täytyi ryhtyä sotilaaksi tai työmieheksi el-
lei halunnut elää kotitalossa naimattomana "setä-
miehenä", käytännössä miltei renkinä. Moni vau-
raan talon tytär oli kiitollinen, jos joku sukulainen
hommasi hänet piiaksi säätyläistaloon tai lähim-
pään kaupunkiin. Vireä ja kunnollinen piikatyttö
saattoi oppia taitavaksi emännäksi ja solmia lo-
pulta avioliiton kauppiaan, käsityöläisen tai pik-
kuvirkamiehen kanssa.
Kun taloluku aleni ja väkiluku kasvoi hiljalleen,
seurauksena oli tilattoman väestön merkittävä li-
sääntyminen lounaisissa maakunnissa. Se lisään-
tyi myös Itä-Suomessa ja Pohjanmaalla, ajan mit-
taan paljonkin. Näillä seuduin taloja kyllä yhä jaet-
tiin, vaikka kruunu koettikin estellä sitä, jotta tytär-
talojen veronmaksukyky ei vaarantuisi. Torppa-
rilaitos teki tuloaan Suomeen Itämerenmaista tul-
leen saksalaisen aatelin tuomana, mutta torppia
oli toistaiseksi vain Kymenlaakson kartanoilla. Ta-
lonpojat eivät vielä saaneet perustaa niitä talojen-
sa maille tai kylän yhteismaalle.
Tilaton väestö koostui talojen ja kartanoiden vuo-
sipalkollisista eli piioista ja rengeistä, sekä itselli-
sistä, jotka asuivat kotureina (loisina, huonemie-
hinä) taloissa tai jonkun talon maalle rakentamas-
saan mökissä. Itsellisten elinkeinot vaihtelivat,
mutta pääosa kävi kesäisin päiväläisinä taloissa
tehden siis etupäässä maataloustyötä. Itsellisperhe
oli yleensä löyhässä työsuhteessa taloon, jonka
maalla se asui, niin että sinne päästiin työhön aina
talon tarvitessa ylimääräistä väkeä.
Monet itselliset olivat taitavia käsitöissä, ja vai-
mot osasivat vähintäänkin kehrätä lankaa. Jotkut
kalastivat kylän tai talon vesillä, olipa monella
itsellisellä käytössään tilkku peltoakin ja lupa pitää
lehmää tai paria lammasta kylän laitumilla. Mo-
nessa mökissä asui jonkin talon puolesta armei-
jaan menneen sotamiehen perhe, ja jos siihen
kuului poikia, voitiin toivoa sieltä saatavan ajan
mittaan lisääkin sotamiehiä. Mökkien köyhä väki
teki kylälle kaiken kaikkiaan suuria palveluksia.
Jos talon vanha päivämies ja hänen vaimonsa
menettivät työkykynsä, heitä tuskin päästettiin
nääntymään nälkään; se olisi pilannut talon mai-
neen ja ollut monin tavoin vahingoksi. Esivaltakin
voi asettua suojelemaan vanhaa itsellistä. Kun ta-
lollinen, jonka maalla kemijärveläinen Riita Tapio
asui, oli 1683 hajottanut hänen mökkinsä, kärä-

218
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
jillä todettiin vanhan naisen antaneen "useiden
poikiensa mennä pitäjän puolesta kruunun palve-
lukseen sotamiehiksi". Tämän vuoksi Riitan louk-
kaajaa sakotettiin kovasti ja hän joutui korvaa-
maan tekemänsä vahingon.
Yksityinen huolenpito varattomista vanhuksista
oli tärkeää, koska järjestettyä sosiaalihuoltoa oli
vain nimeksi. Seurakunta keräsi lahjoja köyhien
ja vaivaisten eli sairaiden ja vammautuneiden hy-
väksi, mutta tästä ei paljon kertynyt, vaikka kruu-
nukin lisäsi pienen avustuksen. Viranomaiset yrit-
tivät saada seurakuntia perustamaan "köyhäin-
tupia", mutta asia tuntui oudolta ja suunnitelmat
jäivät yleensä paperille. Joillakin paikkakunnilla
oli 1600-luvun päättyessä sentään tällainen laitos,
jossa köyhillä oli katto pään päällä ja sen verran
ruokaa, ettei nälkään kuollut. Monen työkyvyt-
tömän täytyi kuitenkin hankkia elantonsa kerjuul-
la. Sitä ei pidetty häpeänä, ja köyhän auttaminen
oli kristityn velvollisuus, mutta varmaan suhtau-
tuminen pyytelijöihin oli silti hyvin vaihtelevaa.
Sairauden tai tapaturman kohdatessa turvau-
duttiin kansanparantajiin, joista parhaat kykeni-
vät hoitamaan monenlaisia ulkonaisia vammoja.
Terapiaan kuului yleisesti taikojakin. Lujasti uskot-
tiin myös kuppariin, joka imi sarven avulla "pa-
han veren" pois sairaan suonesta. Siellä täällä joku
kansannainen toimi taitavana kätilönä. Suomen
ensimmäinen koulutettu lääkäri Erik Achrelius
tuli Ruotsista 1641 lääketieteen professoriksi Tu-
run akatemiaan, mutta vuosisadan lopullakaan
Suomessa ei ollut muuta varsinaista lääkäriä kuin
tämän viran haltija, joten lääketiedettä ei näytä
juuri opiskellun pääaineena. Sen tieteellisyys oli-
kin niin kyseenalaista, että lääkärien puutteesta
oli vain vähän vahinkoa.
Kaupungeissa oli välskäreitä eli "partureita", Tu-
russa kaupungin välskärikin ja Vaasassa vuodesta
1683 Pohjanmaan lääninvälskäri. Välskärit sitoi-
vat haavoja, iskivät suonta, käyttivät lääkkeitäkin
ja saattoivat myös amputoida raajoja luusahalla.
Joku välskäri kutsui itseään kirurgiksi. Turussa oli
vuodesta 1637 kaupunginapteekkari, ja Viipuri
sai apteekin 1689, mutta tämän ajan lääkkeistä
täytyy sanoa, että niistä ei parhaassa tapauksessa
ollut juuri vahinkoakaan.
Kaksi ryhmää sairaita sai osakseen kruunun eri-
tyistä huolenpitoa: vaarallista spitaalia eli lepraa
sairastavat sekä ympäristöään pahoin häiritsevät
mielisairaat. Turun keskiaikainen spitaalisten hos-
pitaali lakkautettiin 1624 ja uusi perustettiin Nau-
von pitäjään Seilin (Själö) saarelle. Samalla vuosi-
kymmenellä perustettiin pienempi hospitaali Hel-
sinkiin ja Kruunupyyhyn ja kruunu ryhtyi tuke-
maan entistä paremmin Viipurin vanhaa hospi-
taalia. Nämä laitokset oli tarkoitettu lepratautisten
ja mielisairaiden eristämiseen, mutta pätevää
hoitoa heille ei osattu antaa.
Jos joku sanoisi 1600-lukua miesten vuosisadaksi,
olisi vaikea väittää vastaan. Aikakauden tunnus-
omaiset saavutukset liittyivät miesten toimiin. He
raivasivat peltoa ja kaatoivat kaskea, polttivat ter-
vaa ja rakensivat laivoja. Miehet laajensivat tai
puolustivat valtakuntaa sodissa, opettivat ja opis-
kelivat kouluissa ja yliopistossa, hoitivat hallin-
toa ja kirjoittivat saarnoja. Kaikessa tässä naisten
osuus oli lähes olematon. Todettakoon sentään
että kirkon kansanopetuksessa tyttöjen asema oli
sama kuin poikien ja että lukutaitoisia kansannai-
sia oli jo 1600-luvun lopulla.
Sodista johtuva miesten vähyys lisäsi tosin nais-
ten osuutta maatyöhön ja samalla heidän arvos-
tustaan. Etenkin Pohjanmaan tasangoilla miehet
saivat paljon uutta työtä elinkeinojen monipuolis-
tumisen takia, ja naiset tekivät osan raskaista maa-
töistä. Kauppamatkat ja sotaretket, talvityöt laiva-
veistämöillä ja rautaruukeilla, usein Ruotsissa
saakka, laajensivat toisaalta miesten näköpiiriä

Talous ja yhteiskunta suursotien aikakaudella 219
vaimoihmisten kulkiessa "vain tuvan ja tunkion
väliä". Säätyläisnaistenkin oppisivistys pysyi al-
haisena miesten tietojen kasvaessa.
Jos miehen aikaansaannokset olivat mitättömät,
oli suuri asia tuntea olevansa sentään ämmiä
ylempänä. "Kar är alltid kar fast trasuna hänger"
('mies on aina mies, vaikka ryysyt roikkuvat'), sa-
noo suomenruotsalainen sananlasku. Ja Korven-
taustan Matti arveli Liisansa viisaista kysymyk-
sistä äityneenä: "akat ne ei ymmärrä mitään ...
ne on niin typeriä ja lyhytjärkisiä... pässin j arkikin
on jo pitempi kuin akkain" (Juhani Aho).
Naisten merkitys perheen ja kyläyhteisön sisäi-
sessä elämässä oli toisaalta suuri. Työt ja huolet
oli jaettu: "Miesten räyhääminen polttopuiden
tuhlauksesta ja naisten räyhääminen polttopuiden
märkyydestä ovat yhtä vanhoja asioita kuin itse
suomalaisetkin" (Vilho Kyrölä). Emäntä johti pait-
si kotitaloutta ja karjanhoitoa myös pienten lasten
kasvatusta ja siirsi perinnettä nousevalle polvelle.
Naiset tiesivät perheestään ja kylästään tärkeitä
asioita, joista miehillä ei ollut aavistustakaan. Tä-
mä auttoi naisia sovittamaan riitoja tai nostamaan
uusia ja järjestämään vaivihkaa niinkin tärkeitä
asioita kuin avioliittoja.
Elävässä elämässä aviopuolisoiden suhteet vaih-
telivat hyvästä yhteisymmärryksestä miehen
nyrkkivaltaan, mutta kirkkoja yhteiskunta pitäy-
tyivät joka tapauksessa Paavalin kirjoittamina pi-
dettyihin sanoihin: "Vaimot, suostukaa miehenne
tahtoon niin kuin Herran tahtoon" (Ef. 5:22-23).
Miten sitten milloinkin oli. Apostolin neuvosta
huolimatta oli näet aina sellaisiakin taloja, joita
viisas ja lujatahtoinen emäntä hallitsi isännän se-
län takaa tai aivan julkisesti.

221
Poliittinen ilmapiiri
ylimysvallan vuosisadalla
Talonpojan oikeus
vajoaa aallonpohjaan
Suomen talonpoikien asemaan vaikuttivat 1600-
luvulla entistä enemmän Manner-Euroopasta tuo-
dut feodaaliset käsitykset maanomistuksesta. Ne
perustuivat roomalaisen oikeuden kantaan, että
kaikki maa kuului periaatteessa kruunulle, toisin
sanoen Jumalan sijaisena olevalle hallitsijalle, jolla
oli maahan dominium directum, suoranainen
omistusoikeus. Hän saattoi luovuttaa maata aate-
lismiehelle, joka omisti näin saamansa rälssimaan
todellisesti ja kokonaan; hänellä oli dominium
plenum, täysi omistusoikeus. Talonpojan sen si-
jaan ajateltiin olevan vain vuokraajan asemassa
kruunulle tai aateliselle kuuluvalla maalla; hänelle
kuului vain dominium utile, käyttöoikeus tilaan.
Niin kauan kuin talollinen pystyi maksamaan
vuotuiset veronsa, hänen sukuoikeutensa taloon
säilyi, toisin sanoen hänellä oli siihen perinnölli-
nen hallintaoikeus. Kruunun virkamiehet tosin
valvoivat hänen toimiansa, ja esimerkiksi talon
jakaminen riippui heidän luvastaan. Jos taas verot
jäivät maksamatta, perintötilallinen menetti suku-
oikeudenpa 1640-luvulle mennessä vakiintui tul-
kinta, että se meni jo kolmen vuoden veroräs-
teistä. Sukuoikeuden siirtyessä kruunulle talolli-
sesta tuli kruununtilallinen, joka voitiin häätää
kruunun halutessa osoittaa tilan esimerkiksi up-
seerin virkataloksi tai pappilaksi. Jos sukuoikeus
siirtyi aatelismiehelle, tämä saattoi käyttää häätö-
oikeuttaan yhdistääkseen talon maat kartanon
viljelyksiin tai rangaistakseen uppiniskaista talon-
poikaa.
Enimpien aatelisten kannattaessa innokkaasti
feodaalista maanomistusteoriaa jotkut arvostetut
lainoppineet koettivat osoittaa, että se oli pohjois-
maisen perinteen kannalta epähistoriallinen ja
mielivaltainen. Näin tietysti olikin. Talonpojat ei-
vät olisi hyväksyneet feodaalisia periaatteita, vaik-
ka niitä olisi perusteltu kuinka etevästi hyvänsä,
mutta sitäpä ei tehty, eikä niitä edes esitetty heil-
le selvästi. Niitä vain sovellettiin asetuksissa ja hal-
linnollisissa määräyksissä, osaksi jo keskiajalta
lähtien mutta ennen kaikkea 1600-luvulla, ja yh-
teiskuntaa järjesteltiin niiden mukaisesti.
Tällä tavoin talonpojat totutettiin ulkomailta
omaksuttujen periaatteiden nimessä vähä vähältä
heidän yhteiskunnallisen asemansa olennaiseen
heikentymiseen. Omistusoikeus isiltä laillisesti
perittyyn taloon voitiin riistää verorästeistä, jotka
vastasivat vain pientä osaa kiinteistön todellises-
ta arvosta, ja talonpoika saatettiin samalla oikeu-
dellisesti turvattomaan asemaan. Käytännössä
kruununtilallisen häätäminen oli sentään harvi-
naista, ellei hän hoitanut taloaan aivan huonosti.
Ruotsin hallitessa Itämerta ylimys sai haudalleen komean veistoksen, kansanmies tuskin puista ristiäkään. Sotamarsalkka Äke
Henrikinpoika Tottin ja hänen puolisonsa Kristina Brahen marmorinen hautamonumentti Turun tuomiokirkossa on Peter Schultzin
taideteos vuodelta 1678.

222
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Rälssitalonpoika sen sijaan saattoi sukuoikeuden
menetettyään joutua helposti maantielle.
Tämä kehitys liittyi siihen säätyjen erilaiseen ar-
vostukseen, joka levisi Manner-Euroopasta Suo-
meen keskiajalta lähtien ja kehittyi huippuunsa
1600-luvulla. Jo keskiajalla suomalainen rälssimies
oli ollut "jalosukuinen" ja muuta kansaa ylempä-
nä. Myöhemmin aatelittomia voitiin kutsua viral-
lisessa tekstissäkin häpäisevästi "halpasyntyisiksi"
(vanbördig) verrattuna jalosyntyisiin (välbördig).
Suuret arvostuksen erot selitettiin siten, että yhteis-
kunta oli Jumalan johdatuksesta jakautunut neljään
säätyyn, joiden tehtävät erosivat jyrkästi, ja siitä
syystä myös eri säätyjen arvo oli erilainen.
Tärkeimmät ja arvokkaimmat tehtävät: politii-
kan, hallinnon ja sotalaitoksen johtaminen, kuu-
luivat aatelille. Myös papiston tehtävä kristinus-
kon palvelijoina oli koko yhteiskunnan kannalta
tärkeä. Porvaristo oli moraalisesti alempana etsies-
sään etupäässä omaa hyötyään, mutta merkanti-
lismi tunnusti toki teollisuuden ja kaupan valta-
kunnalle hyödyllisiksi elinkeinoiksi. Rahvas, kan-
san laaja pohjakerros, palveli valtakuntaa erikois-
tumattomana massana: maamiehinä, työntekijöi-
nä ja sotalaitoksen rivimiehinä. Yhteistä hyötyä
rahvaastakin myönnettiin olevan, mutta yksityi-
sen kansanihmisen merkitys oli pieni ja hänen
työnsä vähäarvoista.
Säätyjen oikeudet olivat vastaavasti erilaiset.
Aateli katsoi ansainneensa varman ja hyvän toi-
meentulon, ylimystö kerrassaan mahtavat palkin-
not, kun taas rahvaan kuului olla tyytyväinen, jos
se sai jokapäiväisen leipänsä ja vähän suolakalaa
särpimeksi. Leipäkin riippui Jumalan säätämistä
sadoista, ja kun kansaa kuoli kadon jälkeen tautei-
hin ja nälkään, sille ei voitu mitään. Rahvas näh-
tiin työmuurahaisina, joilla ei ollut tietoja eikä älyä
enempää kuin heidän yksinkertaiseksi luultu
työnsä edellytti. Aatelisten silmissä rahvaalla oli
tuskin kasvojakaan. Sotamarsalkan kuoltua hä-
nelle pystytettiin kaunis kuvapatsas tuomiokirk-
koon, ratsumestarin hautajaisissa hänen puuhun
leikattu vaakunansa ripustettiin kirkkoon, mutta
sotamiehen haudalle ei veistetty edes puista ristiä.
Näyttänee oudolta että tällainen ajatustapa säi-
lyi miespolvesta toiseen yhteiskunnassa, joka piti
itseään syvästi kristillisenä. Jokaisen, joka syven-
tyi evankeliumeihin, olisi luullut huomaavan, että
sääty ajattelu oli ilmeisen epäkristillistä. Entisajan
ihmisillä oli kuitenkin aikansa ja ympäristönsä sil-
mälasit, joilla näkee vain sen, mitä on tottunut
näkemään. Niin muuten on meilläkin. 1600-luvul-
la papitkin olivat omaksuneet eräänlaisen yhteis-
kunnallisen kohtalouskon, jolle oli annettu kristil-
linen väri: Jumala oli säätänyt kullekin osansa,
johon hänen tuli tyytyä. Toisaalta korostettiin että
kaikki tämä oli vain maallista ja ohi menevää: ian-
kaikkisessa elämässä Herran armoon luottavan
köyhän kärsimykset hyvitettäisiin.
Suomea läänitetään
aatelisten verotettavaksi
Vielä Kustaa Vaasan aikana aatelin tiloja eli räls-
simaata oli Suomessa hyvin vähän, eikä hän anta-
nut aatelisille perinnöllisiä läänityksiä, minkä
Ruotsin laki kielsikin. Juhana III alkoi jo myön-
tää niitä. Verhotakseen lahjoituksiksi kutsuttujen
maanluovutusten laittomuuden Kaarle IX perusti
vuoden 1604 valtiopäivillä niin sanotut "Norrkö-
pingin päätöksen tilat". Nämä menivät perintönä
vain saajansa miespuolisille jälkeläisille ja peruun-
tuivat kruunulle, jos lahjoituksen haltijalla ei ol-
lut poikaa perillisenä. Lisäksi uuden hallitsijan tuli
aina erikseen vahvistaa nämä lahjoitukset, mikä
kuitenkin tapahtui täysin mekaanisesti.
Norrköpingin päätöksen tiloja annettiin Suo-
mesta ajan mittaan melko paljon, ja lisäksi tänne

Poliittinen ilmapiiri ylimysvallan vuosisadalla 223
syntyi panttirälssiä eli tiloja, jotka kruunu oli anta-
nut aateliselle palkkasaatavan tai lainan pantiksi.
Rahapulassaan kruunu myös myi tiloja ostoräls-
siksi käteistä rahaa vastaan. Lisäksi oli 1500-luvun
lopulta lähtien perustettu kreivi- ja vapaaherra-
kuntia, jotka käsittivät vähintään kokonaisen pitä-
jän. Tällaisen suurläänityksen haltijalla oli alueel-
laan pääasiallinen hallinto-ja tuomiovalta, joskin
kruunun viranomaiset valvoivat niiden käyttöä.
Lahjoituksen haltijalla oli oikeus kantaa alueensa
perintötilallisilta samat verot, jotka tämä olisi jou-
tunut maksamaan kruunulle, mutta sukuoikeu-
tensa menettänyt rälssitalonpoika maksoi, mitä
hänen herransa määräsi.
Kaarle IX ei lahjoittanut aatelille kovin paljon tilo-
ja ja hän peruuttikin niitä Sigismundin kannatta-
jilta. Kustaa II Aadolf sen sijaan lahjoitti runsaasti
tiloja palkitakseen sotilaita ja virkamiehiä. Kristii-
nan holhoojahallitus oli hyvin pidättyväinen,
mutta kuningatar itse osoittautui täysi-ikäisenä
tuhlaavan avokätiseksi. Hän lahjoitti paljon maati-
loja Norrköpingin päätöksen ehdoin ja perusti li-
säksi Suomeen 28 kreivi- ja vapaaherrakuntaa,
etupäässä sellaisille seuduille, joilla ei ollut paljon
tai ollenkaan vanhempaa rälssiä. Käkisalmen lää-
nistä annettiin tämän vuoksi yhdeksän ja Pohjan-
maalta kaksitoista suurläänitystä.
Näiden lisäksi Kristiina lahjoitti Jakob De la
Gardielle Norrköpingin päätöksen ehdoin Pietar-
saaren suuren pitäjän, joka oli hyvän kreivikunnan
veroinen. Suomen suurläänityksistä verrattomasti
laajin ja arvokkain oli Pietari Brahen 1650 saama
Kajaanin vapaaherrakunta. Siihen kuuluivat aluk-
si Paltamon, Iisalmen ja Kuopion suuret pitäjät.
Brahe liitti siihen myös ostamalla hankkimansa
Pielisjärven, samoin Pohjanmaan Salon pitäjän ja
sinne vastikään perustetun Salon kaupungin, jolle
hän antoi nimen Brahestad, suomalaisten suussa
"Raahenkaupunki" ja sittemmin vain Raahe.
Lopputulos oli että puolet Suomen maatiloista
maksoi 1652 veronsa kruunulle ja toinen puoli
aatelille. Vain kymmenes osa rälssimaasta oli van-
haa rälssiä, joka oli ollut aatelin hallussa ennen
Juhana III:n aikaa; kaikki muu oli lahjoitettu myö-
hemmin, etupäässä Kristiinan hallitessa. Tässä ei
ole sitä paitsi otettu lukuun Käkisalmen lääniä,
joka oli lahjoitettu aatelille miltei kokonaan. Niistä
27 aatelismiehestä, jotka saivat suurläänityksiä
Suomesta, vain neljä oli syntyään suomalaisia; muut
olivat kotoisin Ruotsista ja myös asuivat siellä.
Suomalaiset olivat Porin kreivi Kustaa Kaarlen-
poika Horn, Nyborgin (Parikkala ja Uukuniemi)
kreivi ja Loimaan vapaaherra Arvid Wittenberg,
Viikin (Siuntio ja Portaan hallintopitäjä Lounais-
Hämeessä) vapaaherra Klaus Erikinpoika Fleming
ja liperin vapaaherra Herman Klaunpoika Fleming.
Mitä Kristiina mahtoi miettiä luovuttaessaan
muutamassa vuodessa aatelille olennaisen osan
kruunun tuloista? Emämaassa tilanne oli näet sa-
mantapainen kuin Suomessa. Lahjoitusten ajan-
kohtaisena aiheena oli voitto Tanskasta ja pinnalla
pysyminen Saksan suursodassa: ansioituneita soti-
laita ja hallintomiehiä tuli palkita. Lisäksi Kristii-
na näyttää olleen ylimystön ihailija vaikka hän
vastustikin sen liiallista osuutta valtiolliseen val-
taan. Talonpoikien maanomistus lienee edustanut
hänen mielestään pohjoismaista takapajuisuutta,
kun taas ajanmukaisessa yhteiskunnassa maa kuu-
lui aatelille. Kun jotkut ylimykset arvelivat rah-
vaan viljelevän maatakin parhaiten aatelin val-
vonnassa, esikuvana lienevät olleet lähinnä Itä-
merenmaiden olot.
Silti näyttää arvoitukselta, miten kuningatar
kuvitteli valtiontalouden selviävän hänen leikattu-
aan kymmeniä prosentteja budjetin tulopuolesta.
Vielä oudompaa oli, että kokenut Axel Oxenstier-
na hyväksyi Kristiinan lahjoituspolitiikan. Eli F.
Heckscher selittää nämä ihmeet siten, että teolli-
suuden ja ulkomaankaupan merkitystä yliarvioi-

224
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
tiin ja tullitulojen otaksuttiin kasvavan piankin
niin suuriksi, että ne korvaisivat talonpoikien
maksamien kruunun verojen vähentymisen. Jos
kokeneet valtiomiehet erehtyivät luulemaan, että
maatalousvaltainen Ruotsi kehittyisi nopeasti rik-
kaaksi teollisuusmaaksi, ei ole syytä epäillä nuo-
ren kuningattaren järkeä saman virheen takia.
Mitä lahjoitusmailla tapahtui, kysyy Eino Jutikka-
la teoksessaan talonpojan historiasta ja esittelee
vastaukseksi aineistoa, joka osoittaa monien aate-
listen käyttäneen lahjoitusmaita haikailematta hy-
väkseen. Talonpojilta, myös sukuoikeutensa säi-
lyttäneiltä, kiristettiin raskaita suorituksia veroi-
na ja päivätöinä. Viimeksi mainitut olivat Itäme-
renmaista tulleiden saksalaisten tuontitavaraa, he
kun olivat tottuneet hyötymään maaorjien päivä-
töistä. Talonpojan häätäminen tilaltaan säterikar-
tanoa muodostettaessa oli yleistä. Itämerenmaista
saatiin esikuva myös siihen käsitykseen, että kar-
tanonherralla oli tuomiovaltaa alustalaisiinsa ja
oikeus antaa niskoittelijoille ruumiillista kuritus-
ta. Ruotsin laki ei tällaista tuntenut, mutta näiden-
kin uutuuksien käytöstä on todisteita.
Muutamilla lahjoitusmailla talonpojat nousivat
vastarintaan. Liivinmaan saksalaisen Heinrich
Wreden pelastettua Kirkholman taistelussa Kaar-
le IX: n hengen ja uhrattua samalla omansa hänen
perheensä oli saanut laajat lahjoitusmaat Elimäel-
tä ja Anjalasta. Wredet kohtelivat alustalaisiaan
jokseenkin huonosti. Rälssitalonpoikien noustua
1640-luvulla vastarintaan johtajanaan Matti Sih-
voi Anjalasta Svean hovioikeuden asessori Karl
Wrede sulki useita miehiä kartanon vankityrmään
ja tuomitutti Sihvoin kolmeksi vuodeksi maanpa-
koon. Palattuaan tämä sisukas mies yllytti yhä toi-
sia vastarintaan, kunnes hänet tuomittiin 1653
kuolemaan ja mestattiin. Karl Wrede ja hänen
veljensä Kasper korotettiin samana vuonna va-
paaherran arvoon.
Sitkeää vastarintaa esiintyi myös Hämeen suu-
rimmalla lahjoitusmaalla Jokioisissa ja Humppi-
lassa. Se alkoi 1650-luvun alussa kreivitär Katari-
na Axelintytär Oxenstiernan hallitessa Johan
Cruusin leskenä "Jokilääniä", jonka Kaarle IX oli
1604 lahjoittanut kreivittären apelle. Useimmilla
talonpojilla oli sukuoikeus tilaansa, ja he kieltäy-
tyivät noudattamasta sopimusta, jossa isät olivat
sitoutuneet maksamaan tuntuvasti korkeampia
veroja kuin kruunulle oli maksettu. Vaikka sopi-
mus oli laiton, Jokioisten rouvan isä Axel Oxen-
stierna tuki tytärtään ja vaati talonpoikia tyyty-
mään veroihinsa. Hepä eivät tyytyneet, ja kun
nimismies yritti 1652 ulosmitata verorästejä, hän
sai vastaansa toista sataa miestä seipäät aseinaan.
Ulosotto raukeni sillä erää. Jokilääniläisiä ei ran-
gaistu ainakaan kovin ankarasti, ja he vastustivat
korkeita veroja myöhemminkin.
Vaikka Ruotsi pyrki esiintymään oikeusvaltio-
na, tämän edellyttämät periaatteet eivät toteutu-
neet aatelin ja rahvaan suhteissa kehuttavasti yli-
mysvallan huippukaudella eivätkä aina myöhem-
minkään. Talonpoikien kovasta kohtelusta on
moitittu erikoisesti Itämerenmaista tullutta aatelia,
mutta Eino Jutikkala on todennut, että kotimai-
set tai ruotsalaiset suvut käyttäytyivät Hämeessä
samaan tapaan kuin balttilaisetkin.
Varsinais-Suomessa rälssitalonpojat olivat sen
sijaan Matleena Tornbergin tutkimuksen mukaan
vähintään yhtä varakkaita kuin maansa omistavat,
ja niissä pitäjissä, joissa Maskun Kankaisten karta-
nolla oli paljon lampuoteja, nämä olivat selvästi
vauraampia kuin kruunulle veronsa maksavat ta-
lonpojat. Varsinais-Suomessa ei tunnetakaan sel-
vää lääninhaltijain ja lampuotien välistä vastakoh-
taisuutta. Näyttää siltä että aatelin ja rälssitalon-
poikien suhteet olivat vakiintuneet täällä jo var-
haisina aikoina.
Pohjanmaan suurläänityksillä voisi odottaa syn-
tyneen paljon kahnausta lääninherrojen kanssa

Poliittinen ilmapiiri ylimysvallan vuosisadalla 225
jo nuijasodan muiston vuoksi. Se olisi kuitenkin
vaatinut polttoainetta uusista epäkohdista, ja nii-
tä ei ollut kovin paljon. Kreivit ja vapaaherrat ei-
vät yleensä syyllistyneet täällä laittomuuksiin, ja
useimmat heidän voudeistaan olivat asiallisia
miehiä; jokin poikkeus tosin oli. Erikoisen hyvin
toimi Kajaanin vapaaherrakunnan hallinto, jonka
Pietari Brahe, ylimysmielinen mutta järkevä mies,
oli järjestänyt huolellisesti. Hän hankki läänitystä
hoitamaan virkamiehiä Ruotsista mutta valitsi hei-
dät hyvin ja osoitti toisaalta luottamusta suoma-
laisiin apulaisiinsa, jotka olivatkin enimmäkseen
kelvollisia.
Etelä-Pohjanmaan suurläänityksillä syntyi jon-
kin verran riitaa verojen maksutavasta, ja pari lä-
hes ammattimaista valittajaa koetti pilata rahvaan
ja lääninherrojen suhteet, mutta lopulta päästiin
sopuun. Ikalaporin vapaaherrakunnassa, joka kä-
sitti Kalajoen suuren pitäjän, kiisteltiin kauan ja
tarmokkaasti lääninherran virkamiehistä, joita ta-
lonpojat ja pitäjää johtanut kirkkoherra, maisteri
Josef Mathesius pitivät vieraina ja tehtäviinsä so-
pimattomina. Vedoten muun muassa virkamies-
ten huonoon suomen kielen taitoon kalajokelaiset
saivat Kaarle XI:n hallitessa lähes täydellisen voi-
ton vapaaherrastaan.
Suurläänitysten talonpojilla oli syytä olla kohta-
laisen tyytyväisiä herrojensa hallintoon. Rälssita-
lonpoikina he pääsivät sotaväenotoista puolta vä-
hemmällä kuin kruunulle veroa maksavat sääty-
veljet. Suurläänitysten voudit antoivat hallan vai-
vaamille tai heikoille taloille joustavasti veronhuo-
jennuksia, joita kruunun hallinnolta ei tahtonut
saada millään aivan selvissäkään tapauksissa. Silti
nimenomaan pohjalaiset näyttävät tunteneen läh-
temätöntä epäluuloa aatelisvaltaa kohtaan. Kreivit
ja vapaaherrat olivat kovin vieraita, eikä heillä ol-
lut samaa arvovaltaa kuin Hänen Majesteetillaan.
Suurläänitysten olojen rauhallisuus johtui osak-
si siitä, että kruunun hallintomiehet ja oikeuslaitos
valvoivat läänitysten virkamiehiä aika tehokkaas-
ti. Kruunu peri suurläänityksiltä eräitä veroja ja
otti sotaväkeä, mikä jätti maaherralle ja kruunun-
voudille hallintovaltaa. Suurläänityksen haltijalla
oli tuomiovalta alueellaan, mutta yleisesti hän
käytti tuomareina kruunun lainlukijaa ja alilaa-
mannia, jotka noudattivat samoja periaatteita kuin
kruununkäräjiä pitäessään. Sitä paitsi hovioikeus
tarkasti lääninhaltijan käräjillä tehdyt päätökset.
Jyrkkänä poikkeuksena suurläänitysten verra-
ten rauhallisista oloista olivat eräät Käkisalmen
läänin vapaaherrakunnat, joiden hallinto joutui
pahoihin kiistoihin rahvaan kanssa. Ne saivat hy-
vin vakavan luonteen ja johtivat jopa kuoleman-
tuomioihin. Kun nämä riidat kärjistyivät pahim-
milleen aivan läänityskauden lopulla, käsittelen
niitä vasta Kaarle XI:n hallituskauden yhteydes-
Kuningatar Kristiina ja jalosukuiset ylimykset jou-
tuivat huomaamaan, että Ruotsin ja Suomen ta-
lonpojat eivät olleet maaorjia vaan yksi valtiosää-
dyistä. Tämä tosiasia ei sopinut feodaaliseen ajat-
teluun, mutta talonpoikaissäätyä oli pakko kär-
siä, niin kiusalliselta kuin se saattoi ylimyksistä
tuntuakin. Niinpä talonpojat valittivat 1644 valtio-
päivillä, että aateliset pyrkivät karkottamaan lah-
joitusmailtaan perintö talolliset ja asettamaan si-
jalle väkeä, jota he saattoivat rasittaa mielin mää-
rin, kun sillä ei ollut sukuoikeutta. Vuonna 1649
talonpoikaissääty syytti aatelia siitä, että se koh-
disti samassa tarkoituksessa väenotot erikoisesti
perintötalollisiin ja säästi niitä, jotka olivat jo
menettäneet sukuoikeutensa aatelismiehelle.
Vuoden 1650 valtiopäivillä talonpojat saivat
voimakasta tukea. Arkkipiispajohannes Lenaeus
kiinnitti vakavaa huomiota aatelisvallan paisumi-
seen ennustaen, että jos itsenäinen talonpoikais-
sääty tuhottaisiin, papit ja porvarit eivät voisi aa-
telille mitään ja kuningaskin olisi voimaton.

226
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Aatelittomat säädyt vaativat tämän vuoksi laajaa
reduktiota eli rälssimaiden peruuttamista kruu-
nulle ja aatelin vallan rajoittamista. Kamarikolle-
gion presidentti, Louhisaaren herra Herman
Klaunpoika Fleming (1619-73) tuki reduktiovaa-
timusta vaikka olikin suuren läänityksen haltija,
koska hän piti sitä valtiontalouden kriisin takia
välttämättömänä ja ajatteli koko kansan eikä vain
säätynsä etua.
Kristiina käytti aatelin ahdinkoa serkkunsa krei-
vi Kaarle Kustaan kruununperimyksen hyväksi,
mutta reduktiota hän ei luvannut, vaikka oli salaa
yllyttänyt aatelittomia vaatimaan sitä. Jo siihen
mennessä monet lainoppineet, joista osa kuului
alhaisaateliin, olivat perustelleet reduktiota kirjoi-
tuksissaan, ja tultuaan 1654 kuninkaaksi Kaarle
X Kustaa ryhtyi toteuttamaan sitä. Hän oli laatinut
alustavan suunnitelman, jota Herman Fleming
kehitteli, ja näin syntyneen ehdotuksen mukai-
sesti reduktiosta päätettiin valtiopäivillä 1655.
Aateli oli voimaton kolmea säätyä vastaan, mut-
ta kuningas halusi edetä varovasti. Tuloksena oli
päätös, että "kielletyiltä paikoilta" annetut lahjoi-
tukset peruutettaisiin ja lisäksi neljäs osa kaikista
Kustaa II Aadolfin kuoleman jälkeen annetuista.
Kiellettyjä paikkoja olivat muun muassa vuori-
teollisuusalueet sekä maakunnat, joiden verot oli
käytetty sotalaivaston tarpeisiin. Näin säädettyä
"neljänneksenreduktiota" toteuttamaan perustet-
tiin kollegio, jonka presidentiksi nimitettiin Her-
man Fleming. Sodan takia reduktiota ei kuiten-
kaan ehditty toteuttaa sanottavasti ennen Kaarle
Kustaan kuolemaa.
Koska kruununperillinen eli kuningas Kaarle XI
oli isänsä kuollessa nelivuotias, oli nimitettävä hol-
hoojahallitus. Kaarle X Kustaa oli määrännyt tes-
tamentissaan sen puheenjohtajaksi kuningatar
Hedvig Eleonooran, jolla tuli olla päätöksiä teh-
täessä kaksi ääntä, ja jäseniksi kolmen muun yli-
myksen ohella veljensä, Pfalz-Zweibriickenin
herttuan Adolf Johannin sekä taatun kuninkaan-
miehen Herman Flemingin. Täten kuningas yritti
varmistaa muun muassa reduktion jatkumisen.
Aateli vaati kuitenkin valtaneuvostoa syrjäyt-
tämään herttuan holhoojahallituksesta ulkomaa-
laisena ja Flemingin muuten vain, koska vapaa-
sääty vihasi häntä katkerasti reduktion kannatta-
jana. Valtaneuvosto oli epäröivinään kuningasvai-
najan määräyksen kumoamista, mutta sen asen-
netta kuvaamaan sopii sananparsi "Vie sinä, minä
vikisen!" Syrjäytettyjen tilalle nimitettiin kaksi
varmaa aristokraattia ja Fleming lähetettiin ken-
raalikuvernööriksi Suomeen. Siihenkin hän oli
sopiva mies ja täytti tehtävänsä hyvin. Hedvig
Eleonoora jäi hallitukseen mutta ei yksinään voi-
nut vastustaa herrojen politiikkaa.
Mikä esti uuden nuijasodan
Niitä taloudellisia ja henkisiä rasituksia ajatelles-
sa, joita Suomen maalaiskansa joutui kokemaan
1600-luvulla, joutuu kysymään kuinka se sieti ne
kapinoimatta näkyvästi kuin ani harvoin ja aivan
paikallisesti. Raskas verotus, työvoimaa tuhoisasti
vähentäneet sotaväenotot ja aatelin paikoin har-
joittama sorto koettelivat kyllä pahoin rahvaan
kärsivällisyyttä, kun sen vaivana oli lisäksi kolea,
satoja heikentänyt ilmasto. Kansan rauhallisuut-
ta ei voida selittää pelkästään kehumalla suomalai-
sen sisua ja vähään tyytymistä. Eivät ne olleet estä-
neet nuijasotaakaan. Tosin on huomattava se tär-
keä seikka, että valtakunnassa ei päässyt enää syn-
tymään sellaista hallitsi]asuvun sisäistä valtatais-
telua, johon nuijasota oli liittynyt.
Suuri merkitys oli varmasti sillä, että kirkko tuki
hallituksen arvovaltaa. Sananlasku "Kuningasta
kuuleminen, herroja kumartaminen" kirjattiin
1600-luvulla. Pappi rukoili kirkossa kuninkaan

Poliittinen ilmapiiri ylimysvallan vuosisadalla 227
puolesta, ja saarnassa mainittiin kolmikymmen-
vuotisen sodan aikana usein siitä, että Ruotsin val-
takunta varjeli puhdasta uskoa paavilaisia vastaan.
Myös Turun piispa Isak Rothovius todisteli tätä
saarnoissaan. Varsinaista sotakiihkoa kirkko ei silti
levittänyt vaan rukoili päinvastoin isänmaalle rau-
han siunausta, ja papit puhuivat valtiopäivillä mo-
nesti rauhan puolesta, kuten Esko M. Laine on
osoittanut. Sodan ihannoiminen oli uskonsodis-
ta huolimatta vierasta ortodoksiselle luterilaisuu-
delle.
Joku kotiseudulle palannut veteraani, joka oli
nähnyt sodan hirvittävät jäljet mannermaalla,
saattoi muistuttaa kylän miehiä siitä, että viholli-
nen oli pysynyt poissa Suomesta valtakunnan so-
tilaallisen voiman ansiosta. Näinhän oli Täyssinän
rauhasta suureen Pohjan sotaan, sillä Kaarle X
Kustaan Venäjän-sodan tuhot jäivät verraten pie-
niksi. Talonpojille korostettiin tätä kirkossa ja val-
tiopäivillä. Rahvas sai poliittista tietoa myös kä-
räjillä, joiden alussa luettiin ja esiteltiin hallituk-
sen uusia säädöksiä ja valtiopäivien päätöksiä.
Hallitusta ääneen arvostellut saattoi toisaalta jou-
tua koristamaan lähintä kruunun vankityrmää,
joskin tällaisia tuomioita tarvittiin harvoin.
Kuninkaan arvo oli näet horjumaton, ja vaikka
kansanmies ei tiennyt paljoakaan hallitsijan per-
soonasta, häneen luotettiin lujasti. Paikallisia vir-
kamiehiä soimattiin usein raskaasti, joskus har-
voin korkea-arvoista maaherraakin, mutta kunin-
gasta kunnioitettiin ja holhoojahallitustakin, joka
teki päätöksensä Kuninkaallisen Majesteetin ni-
missä. Muhoksen papin lukiessa 1697 Kaarle
XI:n kuoltua hänen elämäkertaansa vanha kalju-
päinen talokas Hannes Heikura istui karvalakki
päässä. Se oli jääkylmässä kirkossa luvallista,
mutta kun Heikura ei paljastanut päätään kunin-
kaan muistollekaan, takana istuva seppä Yrjö
Suorsa loukkaantui syvästi "Hänen korkeimmin
Autuaan Majesteettinsa" puolesta ja sivalsi lakin
kahdesti ukon päästä. Seppä ihmetteli kun häntä
sakotettiin näin kauniista teosta.
Milloin suomalaisten myöhemminkin tunnet-
tu kuningasmielisyys oikeastaan sai alkunsa? Kes-
kiajalta se ei voinut olla peräisin, koska kuninkai-
den osuus Suomen vaiheisiin oli silloin vähäinen.
Kustaa Vaasa koetti luoda itsestään kuvaa maan
isänä, mutta rahvasta 1500-luvun lopulla kohdan-
neet vastukset ja onnettomuudet horjuttivat luot-
tamusta kuninkaaseen. Kaarle IX:sta jäi tosin se
käsitys, että hän kosti rahvaan kärsimykset nuija-
sodan voittajille. Kustaa II Aadolfista lähtien ku-
ningas esitettiin vihdoin monissa yhteyksissä val-
tiovallan vertauskuvana: oikeuden, järjestyksen
ja puhtaan uskon turvaajana. Tämän täytyi herät-
tää ajan oloon suurta kunnioitusta kuningasta
kohtaan.
Poliittista ilmapiiriä pohdittaessa on muistettava,
että koko maalaisrahvas ei ollut samassa asemas-
sa, mihin historiassa yleinen puhe "talonpoikai-
sesta kansasta" viittaa. Todellisuudessa rahvas
(allmoge) jakautui maansa omistaviin tai ainakin
hallintaoikeuden omaaviin talonpoikiin (bönder)
ja itsellisiin (löst folk, 'irtain väki') eli tilattomiin.
Näistä kahdesta ryhmästä tilattomilla ei ollut mi-
tään sanomista edes paikallishallintoon, kun taas
talonpojat muodostivat sekä yhteiskunnassa että
valtiopäivillä yhden valtakunnan neljästä säädys-
tä.
Talonpojan säätykään ei ollut yhtenäinen. Sii-
hen kuului vauraita tai toimeentulevia isäntiä mut-
ta myös ahdistavan köyhyyden vaivaamia, joiden
oli vaikea maksaa verojaan ja hankkia sotamiestä
sijalleen. Heihin sopivat erään Antti Hyryn poh-
jalaisen isännän sanat: "Ennen toivottiin, että
pysyisi talven yli hengissä ... että saisi viedyksi
talven yli jonkun elukan." Tällaista talollista uhka-
si koko ajan sukuoikeuden tai koko tilan menetys.
Jos isäntä joutui köyhyyttään sotamieheksi, talo

228
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
jäi useimmiten viljelyksestä ja perhe vajosi itsellis-
väestöön. Rikkaasta talosta taas ei poikienkaan
tarvinnut lähteä välttämättä sotaväkeen, vaan he
voivat asuttaa isänsä tukemina autiotiloja ja ko-
hota vauraiksi isänniksi.
Varakkaat talolliset, jotka selviytyivät veroista
ja pestasivat sotamiehiä rahalla, olivat pappien
ohella paikallisina johtomiehinä paitsi niissä mel-
ko harvoissa pitäjissä, joissa asui aatelia. Arvok-
kaita talonpoikia valittiin käräjälautakuntaan, ja
he uskalsivat muutenkin avata suunsa, kun kärä-
jillä tai muissa kokouksissa keskusteltiin yhteisistä
asioista. Kruunun virkamiehetkään eivät Kustaa
II Aadolfin ajasta lähtien juuri komennelleet näitä
miehiä vaan neuvottelivat heidän ja kirkkoher-
ran kanssa.
Moneen seurakuntaan perustettiin 1600-luvulla
kirkkoneuvosto (kirkkoraati), jossa kirkkoherra
johti puhetta kirkonisännän (kirkkoväärtin) eli
seurakunnan taloudenhoitajan ja kuudennus-
miesten (seksmannien) ollessa jäseninä; lisäjäse-
ninä voi olla säätyläisiä. Neuvosto valvoi seura-
kunnan taloutta ja sen jäsenten tapoja harjoittaen
kirkkokuria aseinaan sakot ja häpeälliseen jalka-
puuhun tuomitseminen. Kuudennusmieslaitos oli
kuitenkin järjestetty Suomeen 1600-luvun alussa,
kuten Martti Ursin on osoittanut, alun pitäen tiet-
tyjen verojen kantamista varten, vaikka seksman-
neista tuli myöhemmin ennen kaikkea seurakun-
nan luottamusmiehiä.
Neljännesmiehet hoitivat vanhastaan kruunun
antamia tehtäviä paikallisina veronkantajina, ja
samoja tehtäviä työnnettiin 1600-luvulla lautamie-
hillekin. Talonpoikaiset veronkantajat olivat en-
simmäisenä ukkosenjohdattimena tuskastuneiden
maksajien purkaessa sisuaan sanoin jajoskus nyr-
keinkin. Tämä johti siihen että talonpoikaiset joh-
tomiehet samastivat kruunun arvovallan herkästi
omaansa ja puolustivat sitä kiukkuisesti, koska
joutuivat vastaamaan hallituksen määräysten to-
teuttamisesta.
Arvossapidetyimpien talonpoikien joukosta
valittiin edustajat myös valtiopäivien talonpoikais-
säätyyn. Heitä oli vuoteen 1634 asti yleensä kak-
si kihlakunnasta, sen jälkeen periaatteessa vain
yksi. Käytännössä kihlakunta saattoi yhä valita
kaksi edustajaa, toisinaan taas kaksi kihlakuntaa
tyytyi yhteiseen valtiopäivämieheen. Etelä-Suo-
mesta valittiin "herrainpäiville" yleisesti ratsuta-
lollisia. Pohjois-Suomessa näitä ei ollut, mutta siel-
lä lähes kaikki valtiopäivämiehet olivat lautamie-
hiä, joita valittiin mielellään kaikistakin maakun-
nista. Myös nimismiehiä valittiin usein herrain-
päiville niin kauan, kuin he olivat talonpoikia.
Valtiopäivillä talonpoikaissääty oli ollut varsin
vähäpuheinen ankaran Kaarle IX:n ja arvoval-
taisen Kustaa II Aadolfin hallitessa, mutta kun
valta joutui enemmän tai vähemmän ylimystön
käsiin, sääty alkoi esittää itsenäisiä mielipiteitä.
Saadessaan merkittävää tukea papistolta ja por-
vareilta talonpoikaissääty oli 1640-luvun lopulta
lähtien hyvinkin varteenotettava tekijä, kuten
etenkin reduktiosta kiistettäessä selvästi huomat-
tiin. Säädyn poliittisen aseman vahvistuminen oli
kyllä pahoin ristiriidassa niiden feodaalisten pe-
riaatteiden kanssa, joiden katsottiin yhä koskevan
talonpojan maanomistusta. Tästä ristiriidasta teki
lopun vasta Kustaa III vuonna 1789.
Yksityisen talonpoikaissäädyn jäsenen oli vai-
kea osallistua aktiivisesti valtiollisten asioiden kä-
sittelyyn, koska häneltä puuttui tietoja ja suomen-
kieliseltä useimmiten ruotsin taitokin. Hänen tär-
keimpänä tehtävänään oli viedä hallitukselle kih-
lakunnan valtiopäivävalitus. Siinä käsiteltiin mo-
nenlaisia asioita, mutta useimmiten oli kysymys
veroista, väenotoista tai talouspolitiikasta. Etelä-
suomalaiset valittivat erikoisen usein veroista,
pohjalaiset taas kauppaoloistaan, lähinnä Tukhol-
man suosimisesta heidän kustannuksellaan. Hai-

Poliittinen ilmapiiri ylimysvallan vuosisadalla 229
litus antoi valituksiin vastaukset, jotka selostettiin
kansalle käräjillä.
Jos epäkohdat johtuivat virkamiesten tietämät-
tömyydestä tai leväperäisyydestä, valitus saattoi
johtaa niiden korjaamiseen, ja lääninhallitus vel-
voitettiin usein tutkimaan asiaa, josta rahvas oli
valittanut. Jos tyytymättömyys kohdistui suora-
naisesti hallituksen päätöksiin, vastaus saattoi olla
lyhyt ja kielteinen, mutta usein vastattiin kuitenkin
kohteliaasti, ettei hallitus voinut suostua rahvaan
pyyntöön "aikojen vaikeuden takia". Tämä voitiin
tulkita siten että anomus oli sinänsä oikeutettu.
Hallituksen vastaus lienee usein tyydyttänyt her-
rainpäivämiehen ja kihlakunnan tunteita vaikka
se ei olisikaan johtanut parannuksiin.
Talonpoikaissääty ei ollut varsinkaan 1650-luvulta
lähtien pelkkä pallo, jota hallitus ja aateli heitteli-
vät pitkin kenttää. Rahvaan johtava kerros osallis-
tui säädyn istunnoissa valtakunnan hallitsemi-
seen, ei kovin painavasti mutta silti ainutlaatuisella
tavalla maailmassa, jossa valtaosa talonpojista oli
maaorjina. Englannissa rahvaanmies oli tosin va-
paa, mutta hänellä ei ollut asiaa parlamentin ala-
huoneeseen, jossa istui "gentryä" eli herrasväkeen
luettuja maanomistajia ja kaupunkien varakasta
keskiluokkaa. Paikallishallinnossa Ruotsin ja Suo-
men talonpojilla oli paljonkin sanomista, ja pap-
pien tukemina he pystyivät vaikuttamaan hallituk-
sen kannalta niinkin kiperään asiaan kuin sota-
väenottoon, kuten N.E. Villstrand on osoittanut.
Talonpoikien johtava aines oli poliittisesti tär-
keä, mielialoja vakauttava tekijä, jonka arvovalta
sai julkisesta rasituksesta pahimmin kärsivät köy-
hät tyytymään esivallan päätöksiin. Isännät olivat
seutunsa mielipidejohtajia, ja herroja sadattele-
va rahvaanmies mukautui enintään hiljaa mutis-
ten siihen, mitä Seppälän, Haapaniemen tai By-
skatan isäntä sanoi herrainpäiviltä palattuaan.
Ylimystö pyrki puolestaan välttämään tilannet-
ta, jossa talonpoikien johtava aines nousisi halli-
tusta vastaan kuten nuijasodassa. Niinpä rahvaan
johtomiehet luottivat hallitukseen ja virkamiehiin
riittävässä määrin, ja sisäinen rauha säilyi yleensä
kovinakin aikoina. Pahimmin rahvaan mieliala
kärjistyi Käkisalmen läänin poikkeuksellisissa
oloissa, mihin palaan tuonnempana.
Rasitettu rahvas purki joskus tunteitaan muualla-
kin. Kruununvouti Per Bergenhem meni 1685
Kempeleessä Perttu Hahtosen navettaan tarkas-
tamaan karjaa verorästeistä johtuvan ulosoton va-
ralta. Hänen kumartuessaan matalassa ovessa lä-
jäytti navetassa väijynyt emäntä Dordi Matintytär
lapiollisen lehmänsontaa voudin takinrintamuk-
seen. Emännän kumartuessa ottamaan uutta pa-
nosta vouti pakeni kerkeästi. Dordin rikos oli tör-
keää väkivaltaa kuninkaan virkamiestä kohtaan,
ja kihlakunnanoikeus tuomitsi hänet kuolemaan,
mutta Turun hovioikeus hymyili viiksiinsä ja
muutti rangaistuksen ankaraksi sakoksi. Pitäjäläi-
set nauroivat voudin vahingolle mutta muistivat,
ettei kruununmiehiä kannattanut vastustaa kovin
karskisti, ja Hahtonen pauhasi sakkorahoja mak-
saessaan varmaan monet kerrat akoista, jotka ei-
vät pysyneet nahoissaan.
Köyhien oloista ja asemasta syntyi sananlas-
kuja, joista Henrik Florinuksen kokoelmaan sisäl-
tyvät ovat peräisin viimeistään 1600-luvulta. Ai-
neisto on niukka mutta se osoittaa, että moni köy-
hä suomalainen mielsi kipeästi surullisen aseman-
sa yhteiskunnan portaiden alimmalla askelmalla
tai kerrassaan rapakossa niiden ulkopuolella:
Kuuluisa herrain tauti - ei köyhän kuolemakaan.
Luotu köyhä kuolemaan, vaivainen häviämään.
Nauru köyhän kuolemasta, pilkka vaivaisen pidosta.
Rikas pääsee rahallans, köyhä selkänahallans.
Ei ketään kukkaro kaulas hirtetä.
Maassa miekka voimattoman.

230
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Nämä katkerat ajatelmat osoittavat jopa tiettyä
toivottomuutta, sen totuuden tajuamista, ettei ka-
pinoinnista ollut apua. Tiedostettua ja katkeraa
mutta syvälle kätkettyä yhteiskunnallista tyyty-
mättömyyttä osoittavat myös monet vanhat kan-
sanrunot, joiden syntyä on kuitenkin yleensä vai-
kea ajoittaa. Pari tällaista olen maininnut sivulla
123.
Papiston asema yhteiskunnassa oli hyvin tärkeä
muun muassa niiden läheisten yhteyksien vuok-
si, joita sillä oli talonpoikais väestöön. Pappissää-
ty ei ollut kovin sulkeutunut, sillä vaikka suuri osa
papeista oli varsinkin 1600-luvun jälkipuolella
pa-pin poikia, joukkoon mahtui vielä talonpojan
kurkihirren alta lähteneitä miehiä, ja moni näis-
tä eteni kirkkoherraksi. Papin ja talonpojan edut
eivät myöskään olleet siten ristiriidassa kuin kau-
pungin porvarien ja ympäristön talonpoikien, jot-
ka koettivat keskinäisissä suhteissaan hyötyä tu-
tustakin miehestä.
Oli toki pappeja, joista kansa ei pitänyt heidän
ahneutensa tai riitaisuutensa vuoksi, mutta he oli-
vat poikkeuksia. Enimmäkseen suhteet olivat hy-
vät, ja kruunun virkamiehillä oli huolia siitä, että
papit pyrkivät pitämään talonpoikien puolta ve-
roasioissa ja väenotoissa. Koska papit saivat pää-
osan palkastaan talonpojilta, osaksi lahjoina, hei-
dän kannatti suojella maksajia kruunua vastaan,
mutta kirkkoherra oli muutenkin pitäjän luontai-
nen päämies ja etujen valvoja. Hänen mahdolli-
suutensa pehmentää Kuninkaallisen Majesteetin
käskyjen vaikutusta olivat silti rajoitetut.
Seurakunnalla oli jonkin verran sanottavaa pa-
pinvaalissa, ja se koetti vaikuttaa siihen, että edes-
menneen papin seuraajaksi tulisi hänen poikansa
tai vävynsä, joskus taas pappismies, joka lupasi
naida vainajan lesken tai tyttären. Tuomiokapituli
myöntyi hyvin usein viran säilyttämiseen suvussa.
Papilla ei ollut eläkettä, joten huoltajansa menet-
täneen perheen turvaaminen oli tärkeää, mutta
pitäjäläiset olivat myös kiintyneet tuttuun pappis-
sukuun. Pappisperheellä taas oli vahva tunneside
kotiseutuun. Luottamus tuttuihin pappeihin lie-
nee rauhoittanut 1600-luvun maalaisrahvasta tun-
tuvasti sen monissa koettelemuksissa.
Tornion kaupunginkirkko edustaa Pohjanmaan rannikolla yleistä pitkääkirkkoa. jonka katto oli jyrkkä sekä torni korkea ja suippo.
Laakealla rannikolla se oli arvokkaana merkkinä merenkulkijoille. Tornion kirkon rakensi liminkalainen Matti Juusonpoika Härmä
1686; erikoinen kellotapuli on vähän nuorempi. Piirtäjä luultavasti Emilia Appelgren.

h
N ^

232
Suomen kirkko
1600-luvulla
Puhdasoppisen
luterilaisuuden luonne
Suomen kirkon asema oli Kaarle IX:n ja Kustaa
II Aadolfin aikana hankala, koska maamme pa-
piston epäiltiin suosivan katolisuutta aivan kuten
aatelia epäiltiin Puolan kuninkaan kannattamises-
ta. Erityisenä silmätikkuna oli Turun piispa Eerik
Eerikinpoika Sorolainen, joka oli virassaan 1583-
1625. Hän oli hyväksynyt Juhana III:n katolisuu-
teen vivahtavan liturgian ja pysynyt sitten uskolli-
sena Klaus Flemingin hallinnolle, kuten useim-
mat Suomen papit pohjalaisia lukuun ottamatta.
Osaksi juuri piispan kannanottojen aiheuttamis-
ta epäluuloista syntyi Tukholmassa käsitys, että
Suomen kirkko oli kaikin puolin huonossa hoi-
dossa.
Tästä johtui että Laitilassa syntyneen Eerik So-
rolaisen kuoltua Turun piispaksi nimitettiin 1627
ruotsalainen maisteri Isak Rothovius (1572-1652),
joka oli erikoisesti kansleri Axel Oxenstiernan
suosikki. Hänen tuekseen lähetettiin Suomeen
muitakin ruotsalaisia pappeja etenkin opettajiksi.
Rothovius ei osannut lainkaan suomea eikä ar-
vostanut suomalaisia mutta hoiti virkaansa tar-
mokkaasti koettaen muun muassa parantaa pap-
pien koulutusta ja saarnataitoa, joissa olikin epäi-
lemättä parantamisen varaa.
Eerik Sorolaisen aikana aloitettua Pyhän raama-
tun suomentamista Rothovius kiirehti, ja 1642 se
ilmestyi painosta. Rothoviuksen aikana perustet-
tiin hallituksen käskystä kymmeniä uusia kappeli-
seurakuntia, ja koko joukko kirkkopitäjiä jaettiin.
Viipurin hiippakunnassa pantiin toimeen saman-
tapaisia uudistuksia. Rothoviuksen työtä jatkoi-
vat sittemmin Turun piispat Eskil Petraeus ja Jo-
hannes Terserus, Ruotsista tulleita hekin. Molem-
mat olivat toimineet Turussa jo hyvän aikaa ope-
tustehtävissä ja tuomiokapitulin jäseninä ja suh-
tautuivat suomalaisiin suopeasti.
Tutkijat eivät ole nähneet Eerik Sorolaisen teo-
logiassa taipumusta katolisuuteen, mutta hän
edusti lauhkeaa luterilaisuutta Philipp Melanch-
tonin tapaan ja pyrki yksilön hengellisen elämän
rakentamiseen, kuten Pentti Laasonen toteaa. Isak
Rothovius sen sijaan edusti jyrkkää, oikeaoppis-
ta luterilaisuutta, joka sopikin suuren uskonsodan
aikaan. Hän opetti papeille lakihenkistä saarnaa,
jossa vaadittiin kristillisten normien tiukkaa nou-
dattamista ja nojauduttiin vahvasti Vanhaan tes-
tamenttiin. Sieltä löytyi hyviä esikuvia kuninkaan
tottelemiseen ja sotiinkin, ei tosin paavilaisia mut-
ta kumminkin pakanoita vastaan.
Moraaliakin opittiin 1600-luvulla enemmän
Mooseksen laista kuin Jeesuksen vuorisaarnasta.
Myös uskonnon yhteisöllistä luonnetta korostet-
tiin vetoamalla Vanhaan testamenttiin, jossa Ju-
mala rankaisee usein koko kansaa yksityisten ras-
kaista synneistä. Vanhaa testamenttia käytettiin
suorastaan lakikirjana, jonka nojalla ravautettiin
raskaita tuomioita sukupuolisiveyttä ja yhteiskun-
taa koskevissa jutuissa. Omien vanhempien

Suomen kirkko 1600-luvulla 233
herjaajakin voitiin tuomita alioikeudessa kuole-
maan 3. Moos. 20: 9 nojalla. Näitä tuomioita hovi-
oikeus lievensi tosin hyvin usein kuten kuoleman-
tuomioita yleensäkin, koska sillä oli, toisin kuin
alioikeudella, lupa ottaa huomioon lieventäviä
asianhaaroja.
Puhdasoppisen kirkon opetus ei ollut kuiten-
kaan pelkkää Jumalan lain teroittamista. Laki
osoitti sanankuulijan syntiseksi, joka tarvitsi Kris-
tuksen sovitustyötä pelastuakseen ikuisesta kado-
tuksesta, mutta lohdutuksena kuoleman kauhuun
kirkko saarnasi katuvalle syntiselle iankaikkista
elämää ja taivaan iloa. Kristillinen seurakunta kä-
sitettiin 1600-luvulla Jumalan valtakuntaa kohti
kulkevien ihmisten yhteisöksi, josta yksityisen
erottivat vain karkeat teonsynnit. Niistäkin Juma-
lan armo Kristuksessa vapahti katuvan syntisen.
Jopa rikoksistaan mestattavaksi tuomitulle tarjot-
tiin synninpäästö, ja Pyhän ehtoollisen nautit-
tuaan hän meni kuolemaan iankaikkisen elämän
toivossa.
Kuolemankin voittavan armon sanoma on ai-
heena jykevässä virressä, jonka Turun akatemi-
an professori Johannes Cajanus Paltamosta sepitti
kuolinvuoteellaan 1681. Kuvattuaan vaikuttavasti
koko luomakunnan katoavaisuutta nuori filosofi
keskittää varsinaisen sanomansa virren loppuun:
Luodut caicki catoavat, lopun saavat
Laatuinensa luondoinensa.
Ongo ihmetjos sä caadut, josza maadut
Syndi säcki syndinensi?
Etzi muuta elandota, olendota,
Pyydä taivahan Talohon.
Etzi meno muuttumatoin, puuttumatoin,
Pyri taivahan Ilohon.
Cosc' ei coscan cuolemata, catomata
Sinne tääldä tulla taita.
Sydän on suli' syndis-parca aivan arca
Ettäs suret surman Töitä.
Kirkollista opetusta uudistettiin tarmokkaasti
Isak Rothoviuksen ollessa piispana vaikka ei yk-
sin hänen toimestaan. Kansanopetusta oli yritetty
jo varhemmin kohentaa, siihenhän Mikael Agri-
colakin tähtäsi käännöstyöllään, mutta tulokset
näyttävät olleen vähäiset. Rothovius asetti selvät
tavoitteet: rahvas piti saada oppimaan ulkoa kris-
tinopin pääkappaleet, ja pääasiallisena keinona
oli opetussaarna. Laajoissa seurakunnissa papin
tuli opettaa ja kuulustella kansaa myös kinkereillä
eli pitäjänkäynnillä. Se oli perinnettä keskiajalta,
jolloin papit olivat kiertäneet pääsiäispaaston ai-
kana ripittämässä rahvasta ja keräämässä palkka-
saataviaan.
Rothovius halusi vaikeuttaa katekismusta tai-
tamattomien pääsyä ehtoolliselle ja evätä heiltä
avioliiton. Vaikka näitä sääntöjä ei voitu noudat-
taa kovin tiukasti, kansanopetus alkoi edistyä, ja
1600-luvun keskivaiheilla alkoi sisäluvun taito le-
vitä Suomen rahvaan keskuuteen. Niinkin syrjäi-
sen seudun kuin Paltamon kirkkoherra kertoi
1663, että melkein joka kylässä oli joku lukutaitoi-
nen. Muuta lukemista suomenkielisellä kansalla
ei juuri ollut kuin virsikirja ja katekismus, mutta
niidenkin varassa kirkko sai osan rahvasta lukutai-
toiseksi. Monessa Euroopan maassa sitä olisi pi-
detty ihmeenä. Tosin vanhoillisimmat kansan-
ihmiset pitivät edistyneessä Varsinais-Suomessa-
kin turhana touhuna opettaa kyntömiestä luke-
maan:
Ei see saa raamatuit tutki,
kun härkkä persses hutki.

234
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Luterilainen kirkko pyrki kansaa opettamalla
ohjaamaan sitä Raamatun ääreen, jotta kristilli-
syys syvenisi seurakunnassa. Ei siis haluttu tyytyä
kristinopin tiedolliseen omaksumiseen ja kristillis-
ten tapojen ja siveyssääntöjen noudattamiseen.
Niitä pidettiin kyllä tärkeinä, ja kirkko saikin suo-
malaiset omaksumaan tietyn käsityksen siitä, mi-
kä sopi kristillisen seurakunnan jäsenelle. Ehdon-
vallan asioissa, jollaisista Raamattu ei sisältänyt
selvää ohjetta, kirkko ei edustanut kovin ankaraa
eli rigoristista moraalia. Mutta rikokset vähenivät;
kovista ajoista huolimatta jopa omaisuusrikoksia
näyttää tapahtuneen vähän. Väkivallan vähenemi-
nen voi olla osaksi näennäistä, kun pienimpiä nu-
jakoita ei enää tutkittu käräjillä, mutta henkirikos-
ten vähäisyys osoittaa elämän todella rauhoittuneen.
Suuri osa suomalaisia näyttää 1600-luvulla
omaksuneen papiston opettamat siveelliset nor-
mit vakaumuksekseen. Kyseessä ei ollut aina niin-
kään tunnepohjainen uskonnollisuus kuin järkeen
ja yhteiskunnallisiin vaistoihin pohjautuva käyt-
täytymisen muutos. Jumalaa pelkäävälle ihmiselle
kirkko lupasi myös maallista menestystä, ja yhteis-
kunnan eriytyessä talonpojankin täytyi muistaa
"säädyllinen" käytös ja ottaa aina huomioon, "mi-
tä siitä ihmisetkin sanovat" (Sakari Pälsi). Tilaton
rahvas murehti vähemmän arvoaan, mutta papit
ja kuudennusmiehet paimensivat tarkasti köyhiä-
kin. Rikkaan niin kuin köyhänkin liha oli tosin
usein heikko vaikka henki olisi ollut altis nou-
dattamaan kirkon opetuksia.
Kirkon, valtiovallan ja oikeuslaitoksen ohjaus
sai siis aikaan tapojen ja yhteisöllisen elämän
hioutumista. Niihin jäi toki paljonkin karkeutta,
ja tulos vaihteli seuduttain ja yksilöllisesti. Herras-
väkikään ei ollut syrjäisessä maassa kovin hienos-
tunutta, mutta silti suomalaiset olivat 1600-luvun
lopulla ajan oloihin katsoen kutakuinkin sivisty-
nyt kansa, ehkä siinä kuin muutkin eurooppalai-
set. Talonpoika oli täällä vapaa, osasi aika yleisesti
lukea ainakin tankkaamalla, keskusteli käräjillä
tärkeistä asioista ja kelpasi myös valtiopäiville.
Olivatko suomalaiset luterilaisen kasvatuksen an-
siosta myös tyynempiä ja tyytyväisempiä kuin
keskiajalla, on toinen asia ja mahdoton selvittää.
Kemin Lapin uskonnollisista oloista on 1600-lu-
vulta paljon tietoja, joita täytyy kuitenkin käsitel-
lä kriittisesti. Tutkimuksessa on joskus pidetty tääl-
lä 1648-84 toimineita pappeja Esaias Mansvetuk-
senpoikaa (Fellman) ja Gabriel Tuderusta saame-
laisten varsinaisina käänny ttäjinä. Tiedot paljon
varhaisemman Kemin kirkkoherran Johannes
Pictoriuksen toimista osoittavat kuitenkin, että
kaikki Kemijoen vesistöalueen ja Inarin saamelai-
set oli kastettu jo 1630-luvulle mennessä; Pictorius
voi keskittyä opettamaan heille kristinoppia ja va-
roittamaan taikauskosta. Jo 1600-luvun lopulla
Kemin Lapin saamelaisissa oli paljon ainakin yhtä
hartaita kristittyjä kuin suomalaiset. Moni osasi
kristinopin erinomaisesti, eikä lukutaitokaan ollut
harvinainen, vaikka saamenkielistä kirjallisuutta
ei ollut lainkaan ja opetus tapahtui suomeksi.
Saamelaisilla näyttää toisaalta olleen 1600-lu-
vulla kaksi uskontoa samaan tapaan kuin keski-
ajan suomalaisilla. Kemin Lapissa sekä Utsjoella
ja Enontekiöllä oli siellä täällä noitia, jotka kykeni-
vät hankkimaan tietoja henkien maasta "lankea-
malla loveen" kannuksen eli noitarummun ku-
minan kiihottamina. Pyyntiriitit elivät varsinkin
peuraan, karhuun ja loheen kohdistuneina. Sei-
doille, jotka olivat erikoisen muotoisia tuntureita,
kallioita ja kiviä, joskus puisia patsaitakin, uhrat-
tiin metsästysonnen saamiseksi peuran rasvaa ja
sarvia. Pictorius tuomitsi noituuden ja pyyntiriitit
ankarasti, ja kiivasluonteinen Gabriel Tuderus
piiskasi saamelaisia taikauskon rangaistukseksi.
Sitä Turun piispa ei kuitenkaan hyväksynyt.
Saamelaisten muinaisuskoon oli 1600-luvulle
mennessä kutoutunut kristillisiä aineksia. Niinpä

Suomen kirkko 1600-luvulla 235
1671 tuomitun Kitkaj arven noidan Aikia Aikian-
pojan kannuksen yläosaan oli maalattu auringon,
kuun ja tähtien lisäksi enkeleitä, alaosaan taas pa-
holainen ja helvetti, ja myös vuodelta 1692 säily-
neen utsjokelaisen noitarummun kuvat ovat lähes
kaikki kristillistä alkuperää. Myöhemmin mui-
naisuskon vaikutus oheni yhä enemmän, mutta
vielä 1800-luvulla sitä oli jäljellä jonkin verran.
Vanhan uskon jäänteitä
ja mannermaista noitauskoa
Kaikkien 1600-luvun suomalaisten tunteita ei riit-
tänyt tyydyttämään kirkon opin kunniassa pitämi-
nen ja kohtalaisen siivo elämä. Kovissa koettele-
muksissa ei Herran tahtoon tyytyminen tuntunut
aina riittävän, kaivattiin kouraantuntuvampaa
apua ja lohdutusta. Sitä voitiin saada muinaisus-
kon jäänteistä, joita eli varsinkin syrjäseuduilla,
jopa rintamaillakin mannermaisen noitauskon el-
vyttäminä, mihin kohta palaan. Noitien ja tavallis-
ten kansanparantajienkin käyttämät loitsut ja taiat
antoivat toivoa silloin kun rukous ei näyttänyt
auttavan.
Niityistä noussut riita sai Kempeleen Kaarle
Monkkaisen syyttämään 1680 naapurin emäntää
Dordi Vilpuntytärtä noituudesta ja kysymään:
"Covas tuosa nytt on, mutta cusa sielus liene?"
Kaarle arveli Dordin haamusielun olevan "kuvas-
ta" eli ruumiista irtautuneena omilla retkillään,
mikä oli ollut jo kivikaudella suurten noitien eri-
koistaitoja. Loitsuissa oli myös paljon katolisen
uskon jäänteitä, ja Neitsyt Mariaa voitiin lähestyä
rukouksin ja uhrein vielä 1600-luvun lopulla.
Lääninrovasti Johannes Antinpoika Cajanus
nuhteli 1670 Kuopion pitäjän rahvasta sellaisista
juhlamenoista kuin "Olavin lambat, kekri lambat,
Catarina lahjat, Dapanin maljat ja Ukon vakat".
Nämä edustivat muinaisuskoa tai katolisuuden
elävää perinnettä, joskus kumpaakin. Kuopiolai-
set väittivät varhaisempien kirkkoherrojen osallis-
tuneen kyseisiin menoihin, ja se voi pitää paik-
kansa Pyhän Olavin, Katariinan ja Tapanin juh-
linnan osalta. Cajanuksen moitteista ei ollut pal-
jon apua, sillä vielä 1707 kuopiolaisten todettiin
viettävän Ollia, kekriä ja Tahvanaa perinteisin
menoin. Pyhimysten muistopäiviä kunnioitettiin
santtipäivinä (latinan sanasta sanctus, 'pyhä') pai-
koittain vielä 1900-luvun alussa.
Tutkijat ovat kiinnittäneet paljon huomiota 1600-
luvun noitavainoihin, lähinnä uskontohistorian
kannalta, vaikka niiden merkitys jäi Suomessa
pieneksi. Taikauskon entistä kiivaampi vainoami-
nen johtui Manner-Euroopassa keskiajalla synty-
neestä teoriasta, jonka mukaan noidat saivat voi-
mansa antautumalla itsensä pääpaholaisen pal-
velijoiksi ja käymällä Bläkullassa eli Hornassa hän-
tä palvomassa. Noituus oli tämän mukaan erityi-
nen pakanallinen uskonto, ja sen harjoittajia vai-
nottiin kauheina harhaoppisina. Munkkien hal-
litseman myöhäiskeskiajan kirkon epäluuloinen
suhtautuminen naisiin aiheutti, että juuri heidän
luultiin olevan erikoisen alttiita liittoon perkeleen
kanssa.
Länsi-Euroopassa noitavainot olivat pahimmil-
laan noin 1550-1650. Sieltä ne levisivät kulkutau-
din tavoin Itämerenmaihin ja Ruotsiin, jossa te-
loitettiin etenkin Taalainmaalla ja Norlannissa
1669-77 paljon noitia, kaikkiaan noin 300 hen-
keä. Valtaosa tuomituista oli naisia. Ilmiantajina
olivat etupäässä lapset, joiden todistusta erehdyt-
tiin pitämään erikoisen luotettavina, kun he eivät
muka osanneet valehdella. Kriittisimmät oppineet
alkoivat kuitenkin epäillä noitia vastaan esitetty-
jä todistuksiapa 1676 lääkäri Urban Hjärne osoitti
niiden epäluotettavuuden niin vakuuttavasti, että
noitien kuolemantuomiot loppuivat muutamassa
vuodessa.

236
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Usko perkeleen kanssa liittoutuneisiin noitiin
levisi Suomeenkin 1600-luvun alkupuolella ja
kovensi tuomioita. Niinpä Turussa tuomittiin 1641
mestattavaksi ammattinoita Eerikki Puujumala,
hyvin iäkäs mies, ja Ruovedellä 1643 Antti Lie-
roinen, ammattimies hänkin ja kuuluisa varkai-
den paljastaja. Molemmat edustivat nähtävästi ko-
timaista tietäjäperinnettä. Siihen liittyi myös ta-
lollinen Antti Tokoi Kannuksesta, sillä hän oli op-
pinut loitsuja Lestijärven lappalaisilta ja saanut
tai ostanut heiltä noitarummunkin. Tokoi tunnusti
"palvelleensa kuolemaa" ja joutui mestauspölkyl-
le niin myöhään kuin 1682. Vanha saamelaisnoita
Aikia Aikianpoika Kitkan lapinkylästä tuomittiin
1671 kuolemaan hänen kerskailtuaan hukutta-
neensa taioillaan erään talonpojan Kemijokeen,
mutta ukko kuoli matkalla mestattavaksi kuten
oli ennustanutkin.
Noitia tuomittiin entistä useammin kuolemaan
1660-luvulla. Turun piispat Johannes Terserus ja
häntä 1663 seurannut Johannes Gezelius vanhem-
pi, Ruotsista kotoisin hänkin, uskoivat lujasti noi-
tuuteen ja vaativat sen hävittämistä. Sanotaanhan
Vanhassa Testamentissakin: "Noitanaisen älä an-
na elää" (2. Moos. 22:17). Jotkut harvat teloitetut
olivat miehiä, mutta ne vainot, joilla oli aikakau-
den erikoisleima, kohdistuivat etupäässä naisiin.
Toisin kuin usein luullaan, noitaa ei poltettu Ruot-
sissa eikä Suomessa elävänä vaan hänet mestattiin
piilukirveellä ja poltettiin vasta ruumiina.
Ruotsista tullut tuomari tuomitsi Ahvenanmaal-
la 1666-70 yhdeksän naista mestattavaksi noitina
Manner-Euroopasta levinneiden uskomusten no-
jalla, kuten Antero Heikkinen on osoittanut. Noi-
tausko kehittyi epidemiaksi myös ruotsinkielisel-
lä Pohjanmaalla, jossa tuomittiin 1670-luvulla kuo-
lemaan parikymmentä noitaa, kaikki naisia. Tämä
johtui Norlannista saadusta tartunnasta, ja jutuissa
oli paljon mannermaisia piirteitä, paitsi että las-
ten osuus ilmiantajina ja todistajina oli Suomessa
vähäinen.
Vainot heikkenivät 1680-luvulta alkaen, mutta
vielä 1683 tuomittiin kuolemaan tenholalainen
Karin Mattsintytär, jolla uskottiin olleen apulaise-
na para, voita varasteleva henkiolento. Eräitä myö-
hempiä kuolemantuomioita hovioikeus tuskin
vahvisti. Noitavainojen jääminen verraten harvi-
naisiksi johtunee etupäässä siitä, että tämä Man-
ner-Euroopan kulttuurin tuote tuli Suomeen var-
sin myöhään, mutta myös muinaisuskon säilymi-
nen suomenkielisillä seuduilla lienee hidastanut
tartuntaa. Monet papit tunsivat kotimaisen tietäjä-
perinteen eivätkä uskoneet ketä tahansa hieman
omalaatuista naista paholaisen apulaiseksi.
Niinpä Pohjois-Pohjanmaalla, josta käytiin sen-
tään noidissa saamelaistenkin luona, mestattiin
ani harvoja noitia, ja näistäkin 1678 tuomittu ta-
lollinen Elias Pulloi Rantsilasta edusti kotimaista
perinnettä. Hän oli neuvonut apua hakevaa sai-
rasta ripustamaan puuhun miehen näköisen nu-
ken, jotta "metsännenä" lakkaisi vainoamasta
häntä. Nukke oli tarkoitettu myöhemminkin tun-
nettuun tapaan uhriksi haltijalle, jotta tämä kävisi
kuvan kimppuun ja jättäisi sairaan rauhaan, mutta
oikeus luuli sitä epäjumalaksi. Ankara suhtautu-
minen Pulloin taikaan johtui Vanhan Testamentin
käskystä, jonka mukaan "vieraiden jumalien" pal-
velijat oli surmattava (5. Moos. 17:2-6), eikä ho-
vioikeuskaan tohtinut armahtaa Rantsilan paran-
tajaa.
Pietismin alkuvaiheet Suomessa
Suomen kirkon piirissä hallitsi oikeaoppisuus 1600-
luvun lopullakin, ja vielä 1664-90 Turun piispana
ollut Johannes Gezelius vanhempi oli sen täysive-
rinen edustaja. Hänen seuraajakseen tuli hänen
etevä poikansa Johannes Gezelius nuorempi

Suomen kirkko 1600-luvulla 237
(1647-1718). Suomeen levisi näihin aikoihin tietoa
uudesta, Saksassa syntyneestä luterilaisesta suun-
nasta, lähinnä Philipp Jakob Spenerin (1635—
1705) kirjoituksiin nojautuvasta pietismistä, jolla
on ollut sittemmin maassamme paljon vaikutusta.
Oikeaoppisen luterilaisuuden korostaessa kris-
tittyjen yhteistä vastuuta pietistit syventyivät yk-
sityisen ihmisen sielunelämään. He katsoivat että
ihmisen tahto oli vapaa, joten hän valitsi itse, ottai-
siko hän Jumalan armon vastaan. Synnin unesta
herätetty kristitty kykeni noudattamaan Jumalan
tahtoa, mutta hyvät teot eivät olleet silti hänen
ansiotaan vaan Jumalan työtä. Pietistit halusivat
heränneiden muodostavan seurakunnan piiriin
uskovien yhteyden, mutta koska sen tehtävänä
oli herättää ulkopuolisia, näistä ei sopinut eristäy-
tyä liiaksi. Pietistien suhtautumistapa supisti kui-
tenkin heidän hengellisen työnsä vaikutuskenttää
sen keskittyessä tosiuskovien sisäpiiriin.
Tuija Laine on viitannut väitöskirjassaan siihen,
että Suomessakin 1600-luvulta lähtien tunnetut
englantilaiset hartauskirjat ovat voineet vaikuttaa
tässä kuvattuun ajatukseen seurakunnan kahtia-
jaosta. Monet niistä olivat peräisin reformoitujen
protestanttien piiristä, jossa uskottiin predestinaa-
tioon: Jumala on valinnut ennen maailman luo-
mista osan ihmisistä iankaikkiseen elämään tois-
ten joutuessa kadotukseen. Pietistit eivät tunnusta-
neet tätä oppia, mutta se lienee silti vaikuttanut
heihin.
Papin arvo sielunhoitajana ei riippunut pietis-
tien mielestä hänen virastaan vaan siitä, oliko hä-
nellä sydämen uskoa. Pietistien hartaustilaisuuk-
sissa eli seuroissa oli maallikoidenkin lupa puhua
ja opettaa. Pietismin näkemys että herännyt eli
Jumalalle antautuen hänelle koko sydämestään,
sisälsi tietyn taipumuksen mystiikkaan, mutta hur-
mosilmiöitä Spener ei suosinut. Pyrkimys pyhään
elämään johti ahtaasti rajattuihin ihanteisiin ja
rigorismiin, jolloin lainomaisuuden vaara oli lä-
hellä, vaikka Spener korostikin Lutherin tavoin,
että syntien anteeksisaaminen riippui yksin Juma-
lan armosta. Myös rigorismi oli ominaista eräille
Englannin reformoiduille suunnille, joten niiden
piirissä syntyneet kirjat ovat voineet edistää sitä
Suomessakin.
Nuorempi Johannes Gezelius oli tutustunut Spe-
nerin ajatuksiin Saksassa ja oli myötämielinen
niille mutta ei juuri voinut puoltaa niitä ennen
piispaksi tuloaan. Sen jälkeen pietismin kuvaa
hämmensivät tämän suunnan radikaalit edustajat.
Liittyen vanhaan saksalaiseen mystiikkaan, eten-
kin suutarimestari Jacob Böhmeen, he suosivat
spiritualismia, jonka mukaan Pyhä Henki vaikut-
taa uskovan sydämessä ja oikea kristillisyys edel-
lyttää tämän mystistä kokemista. Valtaosa seura-
kunnasta ja papeista jäi ulkopuolelle, mystikkojen
mielestä pakanoiksi, joista uskovien tuli eristäy-
tyä. Niinpä he hylkäsivät kirkon pappeineen ja
sakramentteineen. Radikaalien etiikka oli yleensä
hyvin ankaraa, ja sekin vieroitti heidät kirkosta,
joka hyväksyi heidän mielestään siveettömän elä-
män.
Radikaalipietismin varhaisin edustaja maas-
samme oli Lars Ulstadius, opettajan virasta eron-
nut pohjalainen pappismies, joka muutti Turkuun
ja vietti askeettista elämää tutkien mystikkojen kir-
joja. Hän keskeytti 1688 jumalanpalveluksen tuo-
miokirkossa julistaakseen profeettana jyrkän tuo-
mion luterilaiselle kirkolle. Tuomiokapituli totesi
Turussa olevan muitakin radikaalipietistejä, ja kun
Ulstadiuksen puheita pidettiin vaarallisina, hänet
tuomittiin kuolemaan, joskin tuomio muutettiin
elinkautiseksi vankeudeksi. Taipumatonta pro-
feettaa pidettiin Ruotsissa vankeudessa, enim-
mäkseen raskaassa pakkotyössä, kunnes hän kuo-
li 1732. Kokemustensa takia Johannes Gezelius
nuorempi kääntyi pietismin vastustajaksi ja vai-
nosi suunnan maltillisiakin edustajia.

238
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Ulstadiuksen kannattajana vangittiin 1689 tur-
kulainen maisteri Petrus Schäfer (noin 1660-
1729), mutta selitettyään luopuneensa harhaopista
hän pääsi vapaaksi. Hän oleskeli sittemmin kauan
ulkomailla ja tutustui Saksan hengellisiin liikkei-
siin. Palattuaan Turkuun 1707 hän alkoi julistaa
oppia, joka oli sekoitus radikaalia pietismiä ja
mystiikkaa. Schäferille oli ominaista kiliasmi, jota
jo Ulstadius oli julistanut: odotettiin Kristuksen
palaavan pian maan päälle ja perustavan "tuhat-
vuotisen valtakunnan". Uskovalta kristityltä Schäfer
edellytti askeettista elämää ja jyrkkänä separatis-
tina hän vaati eroamista kirkosta, joka oli hänen
mielestään täysin maallistunut.
Schäfer joutui pian uudelleen Turun linnaan,
mutta vankeus oli lievää, ja hän pystyi jossain
määrin levittämään oppiaan, kunnes hänet siir-
rettiin 1713 loppuiäkseen Gävlen linnaan. Sekä
Turussa että Gävlessä Schäferiä kävivät tervehti-
mässä lukuisat ystävät, joihin kuului myös aateli-
sia ja varakkaita porvareita. Tuskin monikaan hy-
väksyi kaikkia Schäferin ajatuksia, mutta hänen
lujaa pysymistään pietistisessä vakaumuksessaan
arvostettiin yleisesti.
Askaisten Louhisaaren (Villnäs) rakennuttaja Herman Klaunpoika Fleming ja hänen poikansa Klaus Fleming olivat mahtavia
ylimyksiä mutta tukivat silti kuninkaita ja kansaa läänitysten peruuttamiseksi aatelisilta kruunulle. Louhisaaren tyyliltään
myöhäisrenessanssia edustava linna valmistui 1653.

1:1 T
fPTOj
p«*i
Sfc
F*
Imi i
.
1
liSii^^fiiiPSHii
IM
1
III
.li f>
SS*
1^

240
Kaarle Xhn uudistukset
ja elpyminen suursodista
Nuori kuningas tiukentaa reduktiota
Kaarle X Kustaan kuolemasta johtuvia poliittisia
kysymyksiä pohdittiin 1660 pidetyillä valtiopäi-
villä. Syynä oli että valtaneuvosto oli aatelin tuke-
mana syrjäyttänyt kuninkaan testamentin mää-
räykset ja nimittänyt holhoojahallituksen, jonka
saattoi odottaa valvovan lähinnä ylhäisaatelin etu-
ja. Aatelittomat säädyt halusivat puolestaan rajoit-
taa ylimystön valtaaja saivat tukea alhaisaatelilta.
Tuloksena oli hallitusmuotoon tehty lisäys, jossa
holhoojahallitus alistettiin valtaneuvoston tiuk-
kaan valvontaan ja todettiin sen olevan vastuussa
myös valtiosäädyille. Säädyt määrättiin kokoon-
tumaan määräajoin ja niitä joskus korvanneet
maakuntapäivät kiellettiin.
Holhoojahallituksen toimikausi jatkui, kunnes
18-vuotias kuningas Kaarle XI (1655-97) julistet-
tiin 1673 täysi-ikäiseksi. Hallituksen johtavana
miehenä oli valtakunnankansleri, äärimmäisen
ylimysmielinen kreivi Magnus Gabriel De la
Gardie, "Laiskan Jaakon" poika, ja häntä tuki kai-
kessa Pietari Brahe. Tämä muuten järkevä mies
oli aristokraatti henkeen ja vereen eikä ymmärtä-
nyt ajan merkkejä. Holhoojahallitus uskaltautui
lopettamaan reduktion toimeenpanon miltei ko-
konaan ja lahjoitti ylhäisille herroille hieman li-
sämaitakin. Talonpoikien verotuksen kiristämi-
seen hallituksella ei ollut rohkeutta, joten kruunun
tulot pysyivät pieninä. Alkuvuosina valtionva-
rainhoitaja Gustaf Bonden onnistui supistaa me-
nopuolta tuntuvasti, mutta hänen kuoltuaan 1667
velkojen rasittama valtiontalous joutui pahoin re-
tuperälle.
Kaarle XI:n koulutusta olivat heikentäneet lu-
ku- ja kirjoitushäiriöt ja hänen äitinsä, kuninga-
tar Hedvig Eleonooran huoli hänen terveydes-
tään, mutta nuori kuningas oli älykäs ja lujatah-
toinen. Ylimystön yritykset saada hänet talutus-
nuoraansa eivät onnistuneet kuninkaan saadessa
neuvoja muilta tahoilta. Hän suostuikin antamaan
1673 vain sellaisen hallitsijanvakuutuksen, joka
jätti hänelle tuntuvasti valtaa samaan tapaan kuin
aikoinaan Kustaa II Aadolfille. Kuningas ei myös-
kään suostunut vahvistamaan aatelin etuoikeuksia
ennen kuin ehtisi tutkia asiaa tarkasti.
Jo vuoden 1672 valtiopäivillä säädyt vaativat
tiukasti, että Kaarle X Kustaan aikana päätetty
reduktio pantaisiin toimeen. Näin sitten tapahtui-
kin, ja ylhäisaateli menetti suuren osan lahjoi-
tusmaistaan. Muun muassa Pohjanmaan monet
suurläänitykset peruutettiin jo 1674 sillä perusteel-
la, että maakunnan verot oli käytetty sotalaivaston
menoihin eikä niitä olisi saanut sen vuoksi lain-
kaan läänittää. Poikkeuksena oli Kajaanin vapaa-
herrakunta, jonka Pietari Brahe sai pitää väitet-
ty ään kruunun olevan suuressa velassa hänelle.
Kreivin kuoltua todettiin, että velka oli maksettu
ajat sitten, ja 1681 vapaaherrakunnasta tehtiin lop-
pu.

Kaarle Xhn uudistukset ja elpyminen suursodista 241
Läänitysajan synkkä päätös
Pohjois-Karjalassa
Läänityskauden viimeisinä vuosina sen historiaan
liittyi Pohjois-Karjalassa surkea luku. Täällä oli
monen lahjoitusmaan verotus ollut 1650-ja 1660-
luvulla vuokrattuna liikemiehille, jotka koettivat
lisätä voittoaan rahvaan kustannuksella. Talonpoi-
kien tästä syntynyt katkeruus ei hevin haihtunut,
vaikka lääninhaltijat luopuivat sittemmin vuok-
rauksesta. Heidän omat virkamiehensäkin joutui-
vat usein riitoihin talonpoikien kanssa veroista ja
päivätöistä, joita rahvaan tuli tehdä läänitysten
hoveissa eli kartanoissa. Kiistoja pahensi hallituk-
sen kanta, jonka mukaan Käkisalmen läänin ta-
lonpojat eivät omistaneet talojaan vaan olivat
kruununtilallisia sen vuoksi, että alue oli vallattu
sodassa. Lännempää Suomesta tänne muuttaneen
väestön oli vaikea uskoa tätä käsitystä lailliseksi.
Näissä oloissa Pohjois-Karjalan talonpojat eivät
luottaneet kruunun tai lääninhaltijöiden hallin-
toon vaan pitivät omia kokouksiaan, joista käytet-
tiin nimeä tuuma, ja valitsivat mieromiehiä ajamaan
rahvaan asiaa. Venäläisperäiset termit, jotka joh-
tuvat sanoista duma ('valtuuskunta') ja mir ('ky-
länväki') oli lainattu seudun ortodokseilta. Käki-
salmessa asuvat maaherrat eivät valvoneet lah-
joitusmaiden oloja tehokkaasti, ja jotkut lääni-
tysvirkamiehet menettelivät kovin jyrkästi. Vero-
rästit ja tekemättömät päivätyöt johtivat usein
häätöihin, jotka olivat sinänsä laillisia mutta louk-
kasivat kipeästi rahvaan oikeudentajua, koska Kä-
kisalmen lääni ei ollut vaurasta seutua.
Syvimmäksi rahvaan tyytymättömyys kehittyi
ruotsalaiselle Kagg-suvulle kuuluvassa Tohmajär-
ven vapaaherrakunnassa, josta lähetettiin ensi
kerran 1675 mieromies Tukholmaan valittamaan
verotuksesta. Tehtävään valittiin Savosta Värtsilän
kylään muuttanut talollinen Tuomas Paakkunai-
nen, joka esiintyi myöhemminkin tohmaj ärveläis-
ten johtomiehenä. Kun pitäjän talonpojille oli ker-
tynyt rästejä sekä vapaaherran että kruunun ve-
roista, vapaaherra Nils Kagg vaati 1679 rahvasta
tottelemaan mukisematta hänen Ruotsista lähetet-
tyä hopmanniaan eli voutiaan. Onnettomuudek-
si maaherra lähetti samaan aikaan Tohmajarvelle
komennuskunnan sotilaita perimään kruunun
verorästejä.
Tohmajärveläiset ja etenkin Värtsilän köyhät
miehet kiihtyivät tästä niin kovasti, että joukko
talollisia kokoontui vuoden 1679 lopulla aseistet-
tuina ja kieltäytyi maksamasta rästejä. Hopmanni
vangitutti Paakkunaisen ja Olli Savolaisen, mutta
rahvas vapautti heidät väkisin, ja hopmanni jou-
tui puolustautumaan miekallaan talonpoikien kar-
hukeihäitä vastaan. Kun Paakkunainen vangittiin
uudelleen alkuvuodesta 1680, rahvas tempasi
hänet jälleen viranomaisiltana kesällä hän ja kaksi
muuta mieromiestä matkustivat Tukholmaan va-
littamaan vapaaherralle. He näet luulivat epäkoh-
tien johtuvan vain paikallisten hallintomiesten
keljuudesta.
Mieromiesten luottamus vapaaherraan oli ai-
heeton. Paakkunainen vangittiin Tukholmassa ja
pantiin syytteeseen kapinasta, ja 1680 Turun ho-
vioikeus tuomitsi hänet mestattavaksi ja toisen
Värtsilän miehen Tuomas Vannisen hirteen. Paak-
kunainen teloitettiin syksyllä 1681, Vanninen lie-
nee kuollut vankeudessa. Lain pykälien mukaan
ainakin Tuomas Paakkunaisen tuomio oli perus-
teltu, mutta nämä tapahtumat olivat kovin traagi-
sia, koska kapina oli johtunut kruunun politiikasta
ja hallintomiesten toimista. Kaiken lisäksi Toh-
majärven vapaaherrakunta oli peruutettu kruunulle
1681, ennen Paakkunaisen mestaamista.

242
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Sota Tanskaa ja mannervaltoja
vastaan
Holhoojahallitus koetti seurata tarkasti suurvalto-
jen politiikkaa ja hankkia Ruotsille liittolaisia
Tanskaa vastaan, koska tämän maan ymmärret-
tiin yrittävän palauttaa menetetyt maakuntansa.
Tuloksena olikin 1672 Ruotsin ja Ranskan liitto.
Ruotsi sai tuntuvat tukirahat mutta sitoutui puo-
lestaan auttamaan Ranskaa, jos liittolainen joutui-
si mukaan Saksassa käytävään sotaan. Myöhem-
min holhoojahallitus koetti taas lähentyä Tanskaa
välttääkseen sodan tätä maata vastaan.
Liitto Ranskan kanssa johti kuin johtikin Ruot-
sin suureen sotaan, kun Ludvig XIV:n, "Aurinko-
kuninkaan", hallitsema suurvalta oli joutunut ah-
taalle monien vihollistensa uhkaamana. Branden-
burgin vaaliruhtinaan yhdyttyä näihin 1674 Rans-
ka vaati Ruotsia aloittamaan sodan häntä vastaan,
ja kansleri De la Gardien johtaessa edelleen ulko-
politiikkaa tähän suostuttiin. Tämä johti 1675 so-
taan myös Alankomaita ja Liineburgin herttua-
kuntaa vastaan, ja hyvitystä janoava Tanskakin
yhtyi Ruotsin vihollisiin.
Ruotsin olisi pitänyt lähettää lisävoimia puolus-
tamaan Saksassa olevia alueitaan, mutta sen esti
Tanskan laivasto hollantilaisine apuvoimineen.
Yliamiraaliksi nimitetty suomalainen hallintomies
vapaaherra Lorentz Creutz vanhempi voitti tosin
vastustajat 1676 Bornholmin luona, mutta sama-
na vuonna hän joutui tappiolle Öölannin etelä-
päässä ja kuoli amiraalilaivan räjähtäessä. Toinen
laivasto tuhoutui Kögen lahdessa 1677 käydyssä
taistelussa sotamarsalkka Henrik Henrikinpoika
Hornin johtamana.
Ruotsissa oli suunniteltu maihinnousua Själlan-
tiin, mutta kävikin niin että tanskalaiset hyökkä-
sivät kesäkuussa 1676 Skooneen ja toinen armeija
tunkeutui Norjasta Bohusin lääniin. Skoonessa ja
Blekingessä, joissa väestö toivoi Tanskan vallan
palautumista, alkoi sissisota ruotsalaisia vastaan.
Tanskalaisten alkumenestys tyrehtyi kuitenkin
pian, koska Ruotsin armeija oli yhä kohtalaisen
vahva ja Kaarle XI johti sotaa mieskohtaisesti,
suurta urheutta osoittaen, mikä innostutti sotilai-
ta. Tanskalaiset voitettiin useissa verisissä taiste-
luissa, joista tärkein käytiin Lundin lähellä joulu-
kuussa 1676.
Lundin taistelussa kolmasosa Ruotsin armeijas-
ta oli suomalaisia, ja etenkin eversti Herman von
Burghausenin komentamat Karjalan rakuunat,
joista suurin osa oli värvätty Savosta, kunnostau-
tuivat tanskalaisten hyökätessä kiivaasti taistelun
alkuvaiheessa. Kovassa tulessa Burghausenin
miehet pysyivät mustine lippuineen itsepintaisesti
paikallaan ja pidättivät vihollista, kunnes Kaar-
le-kuningas johti joukot hyökkäykseen. Siihen
mennessä von Burghausen oli kaatunut ja samoin
lähes kaikki hänen rakuunansa. Viimeiset tanska-
laiset karkotettiin Ruotsista 1678.
Saksassa sen sijaan kaikki Ruotsin alueet joutui-
vat vihollisten käsiin. Liivinmaalta lähti 1678 Hen-
rik Hornin johtama, etupäässä suomalaisia jouk-
koja käsittänyt armeija vastahyökkäykseen Bran-
denburgille kuuluvaa Itä-Preussia vastaan. Horn
eteni jonkin matkaa vihollismaahan mutta joutui
pian peräytymään tautien ja huolto vaikeuksien
vuoksi, ja pääosa armeijaa tuhoutui paluumatkal-
la. Saksassa karsimistaan tappioista huolimatta
Ruotsi ei menettänyt 1679 tehdyissä rauhansopi-
muksissa kuin pari mitätöntä aluetta, sillä Rans-
kan ollessa jälleen vahvassa asemassa Ludvig
XIV piti huolen liittolaisestaan.
Kaarle XI kokoaa valtiollisen
vallan kuninkaalle
Sodan aikana oli valtaneuvosto otellut Tukhol-
massa alhaisaatelia ja aatelittomia vastaan. Neu-

Kaarle Xhn uudistukset ja elpyminen suursodista 243
voston vastustajien tärkein johtomies oli valtaneu-
vos Johan Gyllenstierna, vanhan ylimyssuvun jä-
sen mutta täysin kuninkaaseen sitoutunut poliitik-
ko. M.G. De la Gardie yritti puolustaa aristokra-
tiaa, mutta kuningas siirsi hänet kylmästi syrjään,
ja valtaneuvosto jäi täysin voimattomaksi. Ylimys-
tön tappio oli yhteydessä reduktiokysymykseen,
sillä kun kuningas oli joutunut sodan vuoksi kiris-
tämään verotusta ja väenottoja, näytti täysin mie-
lettömältä, että aatelilla ja erikoisesti ylimyksillä
oli laajoja veroista vapaita lahjoitusmaita. Kunin-
gas tehostikin 1679 jälleen niiden peruuttamista
entisin perustein.
Suuria ratkaisuja tiedettiin odottaa valtiopäivien
kokoontuessa 1680. Siellä päätettiin panna hol-
hoojahallituksen jäsenet vastuuseen heidän valtiolle
tuottamastaan taloudellisesta vahingosta, ja säätyjen
asettama komissio tuomitsi heidät sittemmin suu-
riin korvauksiin. Moni mahtava ylimys menetti
paljon omaisuuttaan, M.G. De la Gardie lähes
kaiken. Ylimystön nöyryyttämisen täydensi sää-
tyjen lausunto, jolla valtaneuvosto muutettiin ku-
ninkaan neuvoskunnaksi. Kuningas kysyi siltä
neuvoa milloin halusi mutta ei ollut velvollinen
noudattamaan sitä. Valtakunnan korkeimmat vi-
ratkin lakkautettiin muhkeine nimineen ja ne kor-
vattiin kollegioiden presidentinviroilla, niin että
esimerkiksi kanslerin työtä jatkoi kansliapresidentti.
Mahtava valtaneuvosto, joka oli ollut Kustaa
II Aadolfin ajoista lähtien ylimystön poliittisena
toimintavälineenä, oli menettänyt näin merkityk-
sensä. Samalla oli kukistettu Ruotsin ylimystö, jo-
ka oli keskiajalta lähtien ollut jatkuvasti kuninkaan
yksinvaltaan tähtäävien pyrkimysten vahvin vas-
tavoima. Näin oli luotu erinomaiset edellytykset
valtiollisen vallan siirtämiseksi kuninkaan käsiin,
elleivät säädyt heräisi viime hetkellä vastustamaan
tätä suuntausta, eikä sitä tapahtunut.
Alhaisaateli ja aatelittomat olivat tukeneet in-
nokkaasti Kaarle XI:ta valtaneuvoston nujerta-
misessa kuninkaan ohjatessa tapahtumien kulkua,
ja seuraavilla valtiopäivillä 1682 hän meni pitem-
mälle. Hänen apulaisensa herättivät kysymyksen,
oliko kuninkaalla oikeus säätää lakeja ja asetuksia
ja edellyttikö niiden voimaan tuleminen valtio-
säätyjen päätöstä. Aatelin vastauksessa, jonka lie-
nee laatinut kuninkaan luottamusmies Erik Lind-
schöld, todettiin hallinnollisten asetusten olevan
kuninkaan päätettävissä, ja uudet laitkin tuli vain
antaa tiedoksi (kommunicera) säädyille. Kun aate-
littomat säädyt vastasivat samaan tapaan, kunin-
gas saattoi antaa maaliskuun 16. päivänä 1682 sel-
vityksen, jonka mukaan lainsäädäntö oli täysin
hänen vallassaan.
Kaarle XI oli täten tehnyt itsestään yksinvaltiaan
kenenkään vastustamatta tehokkaasti. Oma osuu-
tensa tähän oli ajan hengellä, sillä absolutismi oli
1600-luvun Euroopassa suosittu hallitustapa.
Ruotsissa siihen siirryttiin samaan tapaan kuin
Tanskassa oli tapahtunut 1660-luvun alussa mut-
ta käyttämättä mainittavasti teoreettisia peruste-
luja, kuten Juutinrauman toisella puolen oli tehty.
Kaarle XI: n ei tarvinnut perustella vallansiirtoa,
koska kyllin monet asioita tuntevat alamaiset piti-
vät sitä välttämättömänä. Valtiontalous oli ollut
Kristiinan ajasta lähtien perikadon partaalla, ja
1670-luvun sota oli osoittanut armeijan ja laivas-
ton voimat riittämättömiksi: laajaa valtakuntaa oli
ollut vaikea puolustaa verraten heikkojakin vihol-
lisia vastaan. Mitä tehtäisiin, jos Venäjä liittyisi
niihin?
Oli siis aivan ilmeistä että tarvittiin radikaaleja
uudistuksia ja ensimmäiseksi uutta reduktiota val-
tiontalouden elvyttämiseksi. Tehokas toiminta
taas näytti edellyttävän vallan keskittämistä kunin-
kaalle. Säädyt luottivat nähtävästi siihen, että
Kaarle XI ei hallitsisi despoottina vaan lakiin ja
kristinuskon etiikkaan sitoutuneena yksinvaltiaa-
na, ja näin hän itsekin käsitti asemansa. Kunin-

SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
kaan 1693 antamassa "suvereniteettijulistukses-
sa", jossa kruunu määrättiin periytymään hänen
mies- ja naispuolisille jälkeläisilleen, näet todet-
tiin hänen yksinvaltansa mutta korostettiin, että
hän hallitsi valtakuntaa "kristittynä kuninkaana".
Siihen mennessä Kaarle XI:n yksinvaltius oli
ulotettu hyvin laajalle. Säädyiltä oli riistetty jo
1680-luvulla muun muassa oikeus edes keskustel-
la ulkopolitiikasta. Sitä tosin hallitsi vuodesta 1679
johdonmukainen pyrkimys rauhan säilyttämi-
seen, ja tähän kaikki olivat tyytyväisiä. Var-
muuden vuoksi kuningas julkaisi 1682 julistuk-
sen, jolla kiellettiin hänen hallitustoimiensa ar-
vosteleminen. Hallituksen julkista moittimista oli
pidetty ennenkin sopimattomana, mutta poliitti-
sen sananvapauden periaatteellinen kieltäminen
oli sentään uutta.
Suuri reduktio
elvyttää valtiontalouden
Reduktiosta oli päätetty jo 1680, ettäjäljellä olevat
kreivi- ja vapaaherrakunnat peruutettaisiin ja sa-
moin tietyn tulorajan ylittävät Norrköpingin pää-
töksen tilat. Jo 1682 tehtiin uusi päätös, jonka
mukaan reduktio jäi täysin kuninkaan tahdon
varaan. Sitä toteuttavaa reduktiokomissiota johti
kaksi suomalaista vapaaherraa, ensin vuodesta
1680 Louhisaaren herra Klaus Hermaninpoika
Fleming (1649-85). Kun hän oli kuollut liikarasi-
tukseen kuninkaan sälytettyä hänelle liian mon-
ta vastuullista virkaa, siis johtajantautiin kuten ny-
kyään sanotaan, hänen työtään jatkoi 1685-87
Fabian Wrede Elimäeltä.
Reduktiokomissio toimi verraten ankarasti mut-
ta säästi joidenkin kuninkaan suosikkien lahjoitus-
maat. Klaus Fleming tosin luopui siekailematta
Liperin vapaaherrakunnasta, mutta Fabian Wre-
den ja hänen sukunsa tilat jäivät peruuttamatta.
Wreden serkku vapaaherratar Anna Maria Cruus
sai pitää laajan "Jokiläänin", johon kuului Jokioi-
nen ja suuri osa Humppilaa, vaikka se olisi pitänyt
reduktiopäätöksen nojalla ilman muuta peruut-
taa.
Aateli menetti joka tapauksessa suuren osan
maatilojensa verovapaudesta. Osto-ja panttirälssi
peruutettiin, samoin valtaosa Norrköpingin pää-
töksen tiloista ja myös monia laittomasti "ikuisik-
si ajoiksi" lahjoitettuja tiloja. Aateliset saivat kui-
tenkin pitää lähes kaikki peruutetut säterit eli
asuinkartanot maaverosta vapaina säteriratsuti-
loina. Sellaisen omistaja varusti kruunulle yhden
ratsumiehen, mikä oli kartanolle pieni rasitus, ja
lisäksi näillä tiloilla oli erinäisiä arvokkaita etuoi-
keuksia. Kustaa Vaasan hallituskaudelle mennes-
sä syntynyttä vanhaa rälssiä eli allodiaalisätereitä
ei peruutettu, joten vanhimmat kartanot jäivät aa-
telin haltuun.
Suomessa säilyi Eino Jutikkalan mukaan kai-
ken kaikkiaan noin kolmesataa 1500-luvun lopul-
ta lähtien syntynyttä kartanoa, ja reduktion alhais-
aatelille aiheuttama menetys jäi kaiken kaikkiaan
vähäiseksi. Silti Suomeen jäi kreivi-ja vapaaherra-
kuntien peruuttamisen jälkeen melko vähän räls-
simaata, eniten Varsinais-Suomeen (14 % tiloista),
Uudellemaalle (12 °/o) ja Hämeeseen (9 %). Muissa
eteläisissä maakunnissa rälssiä oli vähän ja Poh-
janmaalla sitä ei ollut lainkaan. Siellä aatelin val-
takausi ei jättänyt yhteiskuntaan pysyviä jälkiä.
Suuri reduktio, kuten sen viimeistä vaihetta ni-
mitetään, lisäsi kruunun verotuloja siinä määrin
että valtiontalous saatiin kerrassaan hyvään kun-
toon. Kruunu sai myös haltuunsa lukuisia sellaisia
tiloja, joita voitiin sittemmin käyttää armeijan
päällystön ja siviilivirkamiesten palkkatiloina.
Suuri osa talonpoikia vapautui aatelin alaisuu-
desta kruunun veronmaksajiksi, ja he muistivat
kauan suurena rahvaan ystävänä pitämäänsä
Kaarle XI:ta.

Kaarle Xhn uudistukset ja elpyminen suursodista 245
Sitä pahemmin petyttiin Elimäellä, jossa Wre-
de-suvun lampuodit aloittivat reduktiota odotta-
essaan 1684 päivätyölakon. Se jatkui kolmisen
vuotta mutta murtui lopulta toivottomaksi todet-
tuna. Talonpojat muistivat 1653 mestatun vasta-
rintamiehen Matti Sihvoin kohtalon eivätkä us-
kaltaneet mennä yhtä pitkälle. Myös Jokiläänin
talonpojat pysyivät surukseen aatelin lampuotei-
na vapautuakseen tästä asemasta vasta itsenäises-
sä Suomessa.
Virkamiesten ja sotaväen
ylläpito jakolaitoksen kannalle
Kaarle XI toteutti reduktion lisäksi muitakin tär-
keitä uudistuksia. Oikeusturvaa paransi 1680 an-
nettu määräys sijaistuomarien eli lainlukij öiden
käytön lopettamisesta. Tästä lähtien kihlakunnan-
tuomarit ja laamannit hoitivat itse virkansa, ja pää-
osa heistä oli saanut asianmukaisen lainopillisen
koulutuksen. Vielä paljon suurempi merkitys oli
kuninkaan toteuttamalla määräjakoislaitoksella,
joka ulotettiin vuodesta 1686 siviilihallinnon vir-
koihin. Kunkin viran haltijalle osoitettiin tietyt ta-
lonpoikaistalot, joiden verot muodostivat hänen
vuosipalkkansa. Tämä uudistus osoittaa, että val-
tiontalous nojautui suuren reduktion jälkeen en-
tistä selvemmin talonpoikien maksamiin veroihin
ja että hallitus otaksui näiden olosuhteiden jatku-
van vielä kauan.
Vastaavalla tavalla oli jo tätä ennen järjestetty
sotalaitoksen talous vakinaiselle kannalle. Aikai-
semmin on todettu "vanhempi jakolaitos" (s. 215),
jota käyttäen osa päällystön palkoista oli otettu
suoraan talonpoikien veroista. Hallitus oli suun-
nitellut jo varhain 1600-luvulla myös sellaista jär-
jestelmää, että talonpojat pitäisivät vakinaisesti
yllä määrävahvuisia rykmenttejä ja elättäisivät
rauhan aikana miehet kotiseudullaan.
Suurten sotien aikana tyydyttiin kuitenkin ko-
keilemaan tätä vakinaista sotaväenpitoa kolmessa
Ruotsin maakunnassa, vuodesta 1649 lähtien myös
Länsipohjassa, johon Tornion pitäjät kuuluivat.
Suomessa Pietari Brahe oli järjestänyt 1653 Kajaa-
nin vapaaherrakunnan itäosaan vähälukuisen va-
kinaisen sotaväen. Myös sotalaivastoon oli otettu
eräiltä rannikkoseudulta vakinaisesti ylläpidettyjä
laivamiehiä. Ainakin Pohjanmaalla yksi ja toinen
talollinen antoi 1670-luvulta lähtien talon puolesta
armeijaan menneen sotamiehen perheelle täysin
vapaaehtoisesti mökin talon maalta ja peltotilkun
viljeltäväksi. Palveluksesta vapauduttuaan mies
saattoi itsekin asettua "torppaansa". Länsipohjan
sotamiesten torpat saattoivat olla tämän järjestel-
män mallina naapurimaakunnassa.
Arvioituaan vakinaisen sotaväenpidon edulliseksi
Kaarle XI ryhtyi 1680-luvun alussa toteuttamaan
sitä kaikkialla. Enimmissä Suomen lääneissä tä-
hän suostuttiin pian, mutta pohjalaiset kieltäytyi-
vät jatkuvasti, ja niin Pohjanmaan rykmentin mie-
het hankittiin vielä puolen vuosisadan ajan väen-
otoin. Pohjalaisten tyytyväisyys vanhaan järjestel-
mään lienee perustunut lähinnä siihen, että maa-
kunnassa käyttöön tullut luottotalous helpotti tun-
tuvasti sijaissotamiehen pestirahan maksamista.
Kustannushan jakautui velkaa lyhennettäessä useal-
le vuodelle.
Ruotujakoisten jalkaväkirykmenttien sotamie-
het saivat 2-4 maakirjatalon muodostamalta ruo-
dulta pestirahan kertamaksuna sekä jatkuvaksi
ylläpidokseen ruotutorpan, johon kuului pieni
asuinrakennus, navetta, rehulato ja tilkku viljelys-
maata. Kruunu maksoi lisäksi pienen vuosipal-
kan. Sotamies, useimmiten perheellinen, asui rau-
han aikana torpassaan, ja sotaharjoitusten vie-
dessä vain vähän aikaa hän voi hankkia lisätulo-
ja käymällä taloissa päiväläisenä tai harjoittamal-
la käsityötä. Toisin kuin väenottojen aikakaudel-

246
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
la rälssitilat ruodutettiin nyt samoin perustein kuin
veronsa kruunulle maksavat. Eräillä rannikko-
seuduilla ruodut asettivat vastaavalla tavalla me-
rimiehiä sotalaivastoon.
Kolmen eteläisen läänin asettamien ratsuväki-
rykmenttien rivimiehet saivat torpan ja palkan
ratsutilalta eli rusthollilta, joka nautti vastineeksi
verovapautta. Jos rusthollin veroluku eli manttaali
oli pienehkö ja korvaus jäi niin ollen riittämät-
tömäksi, rustholli sai aputilan eli augmentin tai
useampiakin, ja nämä maksoivat veronsa ratsuti-
lalliselle. Upseerille, aliupseerille ja sotilasvirka-
miehelle annettiin virkataloksi eli puustelliksi
(ruots. boställe) sopivan kokoinen talo, joskus re-
duktiossa peruutettu tai kruunun vanhastaan
omistama kartano. Virkataloaan viljelemällä nä-
mä miehet saivat osan palkastaan, mutta upseeri
asui usein omassa kartanossaan ja vuokrasi puus-
tellin jonkun talonpojan viljeltäväksi.
Kaarle XI:n suuria uudistuksia on arvosteltu
vaihtelevasti. Hän sai valtiontalouden nopeasti
kuntoon ja verohallinnon erinomaisen järjestyk-
seen ja käytti kruunun lisääntyneitä varoja vahvis-
taakseen maan sotalaitosta. Näin luotua järjestel-
mää on kuitenkin moitittu kankeudesta ja todettu
sen toimineen hyvin vain normaalioloissa. Kauan
se silti pysyi voimassa. On myös huomautettu että
Kaarle XI:n järjestelmä, joka perustui etupäässä
talonpoikien maantuotteina maksamiin veroihin,
merkitsi paluuta luontaistalouteen ja siis eräänlais-
ta taantumaa. Tähän on vastattu, että Axel Oxen-
stiernan ja hänen aikalaistensa usko pitkälle vie-
dyn rahatalouden toteutumiseen Ruotsissa olikin
ollut pelkkää haavetta. Kaarle-kuninkaalle on lu-
ettu ansioksi, että hän ymmärsi sen.
Asutus elpyy vaurioista
ja etenee Lapissa
Suurten sotien päätyttyä alettiin vähitellen korjata
niiden asutukselle aiheuttamia vaurioita asuttamalla
autiotiloja, ja harvaan asutuilla seuduilla ryhdyttiin
pian perustamaan uudistilojakin. Monet halla-
vuodet tosin hidastuttivat 1660-luvulla asutuksen
elpymistä, ja Savossa ja Länsi-Karjalassa samaa
vaikutti myös muuttoliike Inkeriin ja Käkisalmen
lääniin. Sota pysäytti 1670-luvulla asutuksen kas-
vun, mutta vuodesta 1678 se virkistyi kaikkialla.
Harvinaisen vireää nousukautta elettiin 1680-lu-
vulla kaikkien Suomen elinkeinojen edistyessä,
vaikka maan pohjoisosassa sattui silloinkin katoja.
Jokseenkin kaikki autiot asutettiin 1690-luvun
alkuun mennessä, ja harvaan asutuilla seuduilla
uudisasukkaat tunkeutuivat metsiin ja erämaihin.
Tätä tapahtui varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla, jos-
sa perustettiin 1681-96 vähän yli 400 uudistilaa
ja jaettiin lisäksi yli 300 taloa. Etelämpänä ei tie-
tenkään ollut mahdollisuuksia näin kovaan kas-
vuun. Esimerkiksi kauan viljellyssä Hämeessä
taloluku palautui vasta 1690-luvun alussa sille ta-
solle, missä se oli ollut 1560-luvulla ennen suur-
sotien aikakautta.
Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa syntyi 1600-lu-
vun lopulla paljon uutta asutusta korkeille vaaroil-
le. Mauno Mielosen ja Veijo Saloheimon Karjalaa
koskevien tutkimusten mukaan vanhat talot olivat
vallanneet alavampien seutujen parhaat kaski-
maat ja kalavedet, mutta myös monet korkeat
vaarat olivat edullisia viljellä. Maaperä oli niillä
hienojakoista, eivätkä hallat haitanneet niin pal-
jon kuin alavammilla mailla. Kainuussakin samat
tekijät suosivat vaara-asutusta.
Tähän aikaan myös suomalaisten tunkeutuminen
Lappiin pääsi jatkumaan oltuaan kauan lähes py-
sähdyksissä. Sysäyksenä oli Pohjanmaan ja Länsi-

Kaarle Xhn uudistukset ja elpyminen suursodista
pohjan läänin maaherran Johan Graanin aloite.
Hän oli suvultaan Ruotsin saamelaisia ja luulta-
vasti myötämielinen heimolaisilleen, mutta tun-
tematta Kemin Lapin oloja hän selitti Kaarle
XI:Ile, että uudisasukkaista ei olisi siellä haittaa
alkuväestölle. Ruotsin hallitus oli pitkin 1600-lu-
kua pyrkinyt suojelemaan saamelaisten elinkei-
noja, mutta nyt kuningas luotti Graanin asiantun-
temukseen ja antoi 1673 julistuksen, joka teki Lap-
piin muuttamisen suomalaisille edulliseksi. Heille
luvattiin pitkä verovapaus ja myöhemminkin al-
haiset verot sekä ikuinen vapaus sotaväenotoista.
Niinpä Kuusamoon ja Posiolle, Maanselän ja
Kitkan lapinkylien alueelle, muutti 1670-luvun lo-
pulta lähtien suomalaisia, vuoteen 1685 mennes-
sä lähes 40 perhettä ja lähivuosina vielä lisää. Pian
nähtiin että Johan Graan oli erehtynyt arvioides-
saan tällaisen muuton vaikutuksia Kemin Lapin
saamelaisten talouteen. Hän oli luullut heidän elä-
vän kuten Ruotsin puolellakin etupäässä poron-
hoidolla, mutta todellisuudessa he elivät isiensä
tapaan metsästyksellä ja kalastuksella. Kun Kuu-
samon ylängölle nyt muutti Kainuun ja Pudasjär-
ven savolaisperäisiä asukkaita, he ryhtyivät har-
joittamaan kalastuksen ohella kaskenpolttoa, ja
se vahingoitti kohtalokkaasti saamelaisten peu-
ran ja turkisriistan metsästystä.
Saamelaisten monet valitukset eivät auttaneet,
koska kuninkaan julistus suojeli uudisasukkaita,
ja alkuväestön talous alkoi luhistua nopeasti. Osa
heistä lienee nääntynyt köyhyyteen, joku saattoi
muuttaa Venäjän puolelle, monet ryhtyivät opet-
telemaan suomalaisten maataloutta ja muuta kult-
tuuria. Avioliitot suomalaisten kanssa edistivät su-
lautumista näihin, joten Kuusamon kuten Met-
sä-Lapinkin myöhemmät asukkaat polveutuvat
osittain vanhasta saamelaisväestöstä.
Pohjoisempana kehitys oli hitaampaa. Kittilän
suomalaisasutus kasvoi 1600-luvun lopulla, ja en-
simmäiset uudistilalliset asettuivat Pelkosennie-
melle, Sodankylään, Savukoskelle, Sallaan ja
Enontekiön eteläosaan Hetta mukaan luettuna,
mutta näillä seuduilla suomalaisia oli toistaiseksi
hyvin vähän. Kylmän ilmaston vuoksi heidän oli
pakko nojautua saamelaisten tavoin etupäässä
metsästykseen ja kalastukseen, ja muutenkin he
omaksuivat näiltä monia kulttuuripiirteitä, kuten
Samuli Paulaharjun kokoama perimätieto osoit-
taa. Metsä-Lapissa ei saamelaisten kulttuurin voi-
da sanoa suorastaan tuhoutuneen; heidän ja suo-
malaisten kulttuuri pikemminkin sekoittui. Suo-
men kieli pääsi kuitenkin voitolle lähes kaikkial-
la Kemijoen latvahaarojen varrella.
Suomen väkiluku oli 1695 Seppo Muroman huo-
lellisesti laatiman arvion mukaan 450 000 hen-
keä. Tästä puuttuu Käkisalmen läänin väestö, jon-
ka Muroma arvioi hyvin karkeasti 60 000 hen-
geksi, sekä Tornion pitäjien Suomen-puoleisen
osan väestö, arvioni mukaan 3 500 henkeä. Myö-
hemmin itsenäiseen Suomeen kuuluneen alueen
väkiluku oli tämän mukaan hieman pyöristettynä
515 000 henkeä. Edellä olen arvioinut sen olleen
1660 noin 400 000 henkeä, joten kasvu olisi vä-
hän alle 30 prosenttia. Arviot ovat epätarkkoja,
mutta väkiluvun vahva nousu suursotien jälkeise-
nä aikana on joka tapauksessa varmaa.
Tutkijoiden yleisen käsityksen mukaan tilatto-
mien osuus maaseudun väestöstä kasvoi suuresti
1690-luvulle mennessä. Tämä onkin uskottavaa,
koska taloja ei jaettu lounaisissa maakunnissa lain-
kaan väkiluvun kasvaessa. Useimmat Länsi-Suo-
men eteläisten maakuntien talollisten lapset siirtyi-
vät siis käsityöläisiksi, sotamiehiksi, palkollisiksi
ja itsellisiksi, paitsi harvoja kaupunkiin muuttanei-
ta. Vailla vakinaista työpaikkaa elävien itsellisten
luvun kasvaminen lienee vaikuttanut, että keski-
määräinen elintaso ei nousukaudellakaan paran-
tunut. Myös Itä-Suomessa ja Pohjanmaallakin ti-
lattomien osuus kasvoi tuntuvasti.

in il
■tili
lii li

249
Elintavat ja henkinen
kulttuuri 1600-luvulla
Maalaisrahvaan tavat
ja elinympäristö
Suomalaisten elinympäristöstä ja tavoista on vie-
lä 1600-luvultakin melko vähän tietoja, mutta rah-
vaan jokapäiväinen elämä oli varmasti vanhanai-
kaisen karua ja ympäristö korutonta. Muuten ta-
pakulttuurissa oli paljon eroa maakunnittain ja
etenkin Länsi-ja Itä-Suomen välillä. Kylät ja talot
olivat toki kaikkialla harmaat, katteena tuohet ja
niitä paikallaan pitävät malat, mutta savupirtti oli
käynyt rannikon maakunnissa harvinaiseksi, kun
taas Hämeessä ja Itä-Suomessa se oli kaikkialla
rahvaan asuntona.
Länsi-Suomenkin takalla ja savupiipulla varus-
tetuissa taloissa oli usein vain yksi huone: tupa,
mutta parituvat välissä olevine porstuoineen li-
sääntyivät 1600-luvulla. Varsinkin Pohjanmaalla
rakennettiin myös yksitupaisia taloja, joissa oli
lisäksi porstua ja sen perällä kamari. Yläkertaa
tai ullakkoa ei talonpoikaistaloissa ollut, ja lasi-
ikkunoita oli rannikollakin vähän. Ulkoraken-
nukset olivat pieniä ja niitä oli paljon. Karjara-
kennukset olivat etenkin idässä yhä hyvin alkeel-
lisia.
Huonekaluina oli maalaistalossa yleensä vain
ruokapöytä ja penkkejä; kaappeja rahvas ei juuri
käyttänyt, ja vaatteita ja muita tavaroita pidettiin
arkuissa. Sänkyjä oli, mutta hyvin yleisesti nu-
kuttiin lattialla, penkillä tai uuninpankolla, par-
haassa tapauksessa hurstilla tai rievuista kudotulla
nukerilla peitetyt oljet pehmusteena. Peitteenä oli
talvisaikaan varakkaissa taloissa lämmin ryijy tai
nahkaset eli vällyt. Muita sisustustekstiilejä maa-
laisrahvas ei juuri käyttänyt. Valo saatiin loimua-
vasta takkatulesta tai pihtiin kiinnitetyistä päreis-
tä.
Maalaisrahvaan arkivaatteet olivat oman talou-
den tuotetta: kesällä pellavapalttinaa tai rohtimista
tai hampusta kudottua hurstia eli piikkoa, talvella
villoista kudottua harmaata sarkaa. Varakkaan ta-
lollisen pyhäpuku saattoi olla 1600-luvulla väri-
käs: punainen tai sininen, ja kangaskin oli joskus
verkaa kuten herroilla. Naisten pyhäpukuihin il-
maantui jopa ulkomaisia villakankaita, ja pitkän
hameen sijasta alettiin etenkin rantamaakunnissa
käyttää vyötäröhametta, liiviä ja röijyä, jotka oli
omaksuttu kaupunkien porvarisnaisilta.
Miehillä oli parta ja pitkähköt hiukset, päähi-
neenä patalakki tai myssy ja talvella karvalakki,
mielellään koirannahkainen. Naisten pitkät hiuk-
set kammattiin keskipäästä jakaukselle ja palmi-
koitiin, tukka koristettiin nauhoin. Arkisina jalki-
neina olivat kesäaikaan tuohivirsut. Siellä täällä
maan lounaisosassa käytettiin manner-Euroopas-
sa suosittuja puukenkiä.
Koululaitosta kehitettiin suuresti 1600-luvulla. Kokkolan pedagogion eli alkeiskoulun talo on 1696 valmistuneena maamme
kaupunkien vanhin ajoitettu puurakennus. Sitä kaunistavat Suomessa melko harvinainen säterikatto ja lanterniini eli lyhtymäinen
torni.

250
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Talonpojan ruoka oli 1600-luvulla samantapaista
kuin varhemminkin, koska uusia viljelyskasveja
ei ollut opittu tuntemaan. Länsi-Suomessa arki-
sena perusruokana oli ohut, hapan ja kovaksi kui-
vattu mutta silti murea ruisleipä. Idässä sitä vas-
tasivat paksut ruiskakut, joita ei tiedetty vielä ni-
mittää limpuiksi. Ohrajauhoista leivottiin sekä ko-
hottamatonta että hiivalla nostettua leipää, ja per-
hejuhliin voitiin leipoa erilaisia juhlaleipiä. Arki-
seen ruisleipään sekoitettiin pääosassa maata hy-
vinäkin vuosina yleisesti pettua. Puuro oli jokapäi-
väistä ruokaa, samoin talkkuna, mutti ja monen-
laiset piirakat niissä maakunnissa, missä ne tun-
nettiin. Itäsuomalaiset viljelivät rukiin ja ohran
ohella melko paljon kauraa, karjalaiset myös kaa-
lia ja hieman tattaria eli viljatatarta.
Kärsämäkeläinen emäntä sanoi 1678 lainluki-
jalle: "Tiedäthän sinä talonpojan ruoan: voi, lei-
pä ja maito", ja voi olikin tärkeä särvin siellä, mis-
sä karjaa pidettiin paljon. Suuressa osassa maata
sitä voitiin käyttää vain hyvin säästeliäästi. Län-
si-Suomessa ja Pohjanmaalla valmistettiin juus-
toja, jotka olivat lähinnä pyhä-jajuhlaruokaa. Lei-
vän särpimenä oli paljolti kala, jota säilöttiin suo-
laamisen ohella yhä yleisesti auringossa kuivaa-
malla. Ainakin Pohjois-Suomessa suosittiin vain
lievästi suolattua ja sen vuoksi hapantuvaa kalaa.
Kalaa myös keitettiin ja paistettiin, ja kalakukko
lienee omaksuttu Karjalasta Savoon 1600-luvun
lopulla. Kukon täytteenä saattoi olla nauristakin,
ja padassa ruskeaksi ja makeaksi haudutettu nau-
ris oli myös oivallinen leivän särvin.
Lihaa liikeni ruoaksi verraten vähän, lähinnä
juhlapäivinä. Länsi-Suomen siirtyessä takkatupiin
liha ja kala ruvettiin siellä kypsentämään etupääs-
sä avotulella keittäen tai pannussa paistaen. Itä-
suomalaiset paistoivat ne vanhaan tapaan savu-
pirtin uunissa, joka sopi hyvin ruoan haudutta-
miseen, ja herkullinen uunipaisti eli karjalanpaisti
on säilynyt perinteen ansiosta nykyaikaan. Hä-
meessä ja Keski-Suomessa savutuvan uuni oli liian
ahdas ruoanlaittoon, joten keittoruoka laitettiin
etupäässä kodassa, joka ladottiin alkuaan seipäistä
kartiomaiseksi, myöhemmin salvettiin hirsistä.
Kota oli talvisin jääkylmä, mikä teki naisväen työn
hankalaksi. Leipä leivottiin Hämeessä ulos muu-
ratussa uunissa.
Hevosen lihaa ei syöty, koska katolinen kirkko
oli kieltänyt sen jyrkästi, ja tämä perinne säilyi
pitkään, näennäisenä perusteluna hevosenlihan
erikoinen maku. Jänistäkään ei mielellään syöty,
koska Mooseksen laissa kielletään syömästä eläi-
miä, joilla on käpälät, ja tämän unohduttua moitit-
tiin jäniksen lihaa laihaksi, jotta olisi jokin järjelli-
nen peruste sen karttamiseen. Käpälät on kon-
tiollakin, mutta Suomessa kirkko ei liene yrittänyt
kieltää karhunlihan syömistä, koska sillä oli todel-
lista arvoa metsäseutujen asukkaille. Muuten riis-
tan merkitys oli jo 1600-luvulla melko pieni pait-
si Lapissa. Kotieläinten verestä tehtiin makkaroi-
ta ja erilaisia verileipiä, mutta Karjalan ortodok-
sit eivät käyttäneet verta, ja tämä perinne säilyi
laajalti luterilaisessakin Itä-Suomessa. Lounais-
osassa maata tehtiin makkaroita myös lihasta tai
sisälmyksistä ja ryyneistä.
Arkisena juomana oli jauhokalja tai piimä, juh-
lajuomana maltaista pantu makea sahti tai huma-
lalla maustettu olut. Molemmat voivat olla aika vä-
keviä. "Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos
kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta
aivossas", kehuu Aleksis Kivi Impivaaran jouluolut-
ta. Vielä tehokkaampi väkijuoma palo viina ja taito
tislata sitä viljasta levisivät Suomeen 1500-luvun
lopulta lähtien Ruotsin kautta, kuten Ilkka Mänty-
lä on osoittanut. Kaksi Turun porvaria myönsi 1638
elävänsä viinanpoltolla, ja syrjäisessä Paltamossakin
osattiin jo 1660-luvulla tehdä viinapannuja.
Pappiloissakin poltettiin yleisesti viinaa ja pan-
tiin olutta, molempia usein myös myytäväksi, ja
Gunnar Suolahti arvelee pappiloiden jopa levit-

Elintavat ja henkinen kulttuuri 1600-luvulla 251
täneen merkittävästi viinan käyttöä. Se alkoi olla
1600-luvun lopulla Suomessa ilmeinen ongelma.
Silti viinan polttoa, myyntiä ja melko runsasta-
kaan nauttimista ei vielä yleisesti paheksuttu saa-
tikka pidetty rikoksena. Käräjillä selitettiin usein
ikään kuin uutta ilmiötä ihmetellen, että vastaaja
tuli viinasta jotenkin sekapäiseksi.
Manner-Euroopan
tapakulttuuri esikuvana
herrasväellä
Sääty-yhteiskunnan kehittyessä 1600-luvulla täy-
teen kukoistukseensa elinympäristöjä tavat eriy-
tyivät säädyn mukaan, vaikka erot olivat olleet
ennenkin suuret. Tosin varsinaista ylimystöä jäi
Suomeen kovin vähän suuriin sukuihin kuuluvien
muuttaessa enimmäkseen Ruotsiin, kunnes yl-
häisaatelia edustivat täällä lopulta vain Askaisten
Flemingit, Pernajan Creutzit ja Elimäen Wredet.
Suomessa asuva aateli oli vähin poikkeuksin vain
keskivarakasta, ja moni kirkkoherra oli tavallista
aatelisherraa rikkaampi. Kauppiaissakin olijoita-
kin hyvin varakkaita. Yletöntä hienoutta 1600-
luvun Suomessa nähtiin joka tapauksessa vain
harvoin.
Tapoihin vaikutti näet myös aikakauden käsitys
siitä, mikä sopi kullekin säädylle, ja tämä pyrittiin
ankkuroimaan suorastaan kristilliseen etiikkaan
kuten piispa Eerik Sorolainen 1625: "Mutta cosca
iocu vaateitta itzens ylitze hänen vircans ia sädyns
ja coreile sen cansa, eij Jumala sitä voi kärsiä."
Puhuttelussa piti muistaa kunkin säätyasema. Her-
raksi sanottiin vain upseeria, virkamiestä ja pap-
pia, mutta aatelinen oli lisäksi jalosyntyinen (ruots.
välboren) ja sotaherra urhoollinen (manhaftig).
Vain aatelisneitoa kutsuttiin neidiksi (fröken), kun
taas rikkaimmankin kirkkoherran tai porvarin
tytär oli neitsyt (jungfru). Talonpojan tytär oli pii-
ka (piga), sillä tämä sana erikoistui vasta 1700-lu-
vulta alkaen tarkoittamaan palvelustyttöä.
Herraskartanot ja pappilat olivat yhä puusta ra-
kennettuja, mutta niissä oli enemmän huoneita
kuin talonpoikaistaloissa ja ne olivat muutenkin
komeampia. Jotkut hirsiseinäiset kartanot olivat
kaksikerroksisia. Vain neljään kartanoon raken-
nettiin 1600-luvulla kivinen päärakennus. Niistä
on säilynyt nykyaikaan kaksi kolmikerroksista lin-
naa: Herman Klaunpoika Flemingin rakennutta-
ma, 1653 valmistunut Louhisaari (Villnäs) Askai-
sissa ja Lorentz Creutz vanhemman 1670-luvulla
Pernajaan teettämä Sarvilahden (Sarvlax) karta-
non päärakennus.
Molemmat rakennuttajat olivat vapaaherroja ja
korkeita virkamiehiä, jolla oli varaa todella upeaan
taloon ja hyvä halu erottua jyrkästi ympäristös-
tään asumalla palatsissa. Louhisaaren suunnitte-
lijaa ei tunneta, mutta Sarvilahden linnan piirsi
CJ. Gardbergin käsityksen mukaan Viipuriin
muuttanut baltiansaksalainen rakennusmestari
Achatius Groneberg, joka johti linnan rakennus-
työnkin. Manner-Euroopan tyylisuunnat määrä-
sivät kummankin linnan arkkitehtuurin. Louhi-
saari on jalon yksinkertainen myöhäisrenessans-
sin edustaja, kun taas Sarvilahti, jossa oli alkuaan
muhkea säterikatto, on selvemmin barokkia jul-
kisivua koristavine pilastereineen.
Kaupungeissa rikkaiden porvarien talot olivat
suuria ja edustavia, kauniina esimerkkinä nyky-
aikaan säilynyt Qwenselin talo Turussa. Kivira-
kennuksia ei sentään ollut kuin jokunen Turussa
ja Viipurissa. Valtiovalta suosi 1600-luvulla kau-
punkien suunnittelussa säännöllistä ruutukaavaa,
joka antoikin leimansa monelle kaupungille.
Puusta kyhättyinä ja maalaamattomina, maaseu-
tua muistuttavine talousrakennuksineen, joita oli
navetoista lähtien, ne olivat kuitenkin länsieu-
rooppalaisen silmissä vain "kasa puisia hökkelei-
tä", kuten ranskalainen matkailija luonnehti vuo-

252
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
sisadan lopulla Torniota. Kaupunkien kadut olivat
sateilla syvälti rapaisia, jalkakäytäviä ei ollut, ja
kesäisin katuja likasivat myös laitumelle ajetut ko-
tieläimet.
Huonekaluja säätyläisillä ja rikkailla porvareil-
la oli paljon enemmän kuin rahvaalla. Varakkaal-
le kodille antoivat leimaa muun muassa komeat
barokkikaapit ja muhkeat arkut, ja kudonnaisia
kuten ryijyjä ja täkänöitä oli runsaasti. Herras-
kartanoiden seinillä oli öljy maalauksia, ja vaati-
mattomia tauluja hankki jokunen porvarikin. Sää-
tyläisten vaatetus oli barokkimuodin mukainen,
ja varsinkin aateliset hankkivat hienoja ulkomai-
sia kankaita, silkkiä ja samettia ja muita. Herras-
naisen puku oli malliltaan hyvin vaihteleva, kos-
ka tällä aikakaudella pyrittiin jo noudattamaan
mannermaan uusinta muotia, ja siinä vallitsi ba-
rokin rehevyys .
Vuosisadan lopulla Suomen rälssisäätyyn levi-
si tekotukan käyttökin. Aatelismiehen tärkeänä
ulkoisena tunnuksena oli myös vyöltä riippuva
miekka. Rikkaan porvarinkin ja hänen rouvansa
vaatetus oli kuosikas, ja siihen saattoi kuulua
muun muassa hienoja pitsejä. Korujakin kaupun-
geissa käytettiin melko paljon. Pappisperheissä
kuului asiaan näennäinen vaatimattomuus, mutta
varakkuutta ja muodin tajua osattiin toki silti esi-
tellä. Pienporvariston naisten puku oli yksinker-
taisempi ja samantapainen kuin jo 1500-luvulla:
nyöriliivi, villainen hame, röijy, kaulahuivi ja esi-
liina.
Myös ruoka ja juomat riippuivat säädystä ja
etenkin varallisuudesta. Aterioilla nähtiin varak-
kaassa säätyläiskodissa usein lihaa ja voita, ja juh-
liin hankittiin runsaasti vahvaa olutta, viiniä ja
paloviinaa, joita herrat nauttivat kursailematta.
Myös pappilassa voitiin tarjota paljon väkijuomia
perhejuhlissa, jopa hautajaisissakin. Rikkaiden
kirkkoherrojen ohella oli toisaalta köyhiä pappe-
ja, joiden oli vaikea hankkia edes välttävästi sää-
dynmukaisia vaatteita. Pienen seurakunnan kap-
palainen tai rutiköyhä apupappi voi joutua mene-
mään vasten säätynsä tapoja jopa pellolle tai met-
sään heiluttamaan kuokkaa tai kirvestä rahvaan-
miehen tavoin mikäli onnekseen pystyi ruumiil-
liseen työhön.
Koululaitos ja
varhaisia tiedemiehiä
Suomen koululaitos oli 1600-luvulle tultaessa vaa-
timaton. Alempia kouluja olivat pedagogiot eli
alkeiskoulut, joita perustettiin vuosisadan mittaan
moneen kaupunkiin. Niissä opetettiin kristin-
oppia, luku-ja kirjoitustaitoa ja hieman laskentoa,
joissakin kouluissa vähän latinaakin. Opetuskie-
lenä oli ruotsi, jota oli siis pakko oppia. Pedago-
giossa saatiin myös käytännön elämässä hyödylli-
siä taitoja, joiden takia moni poika koulun pan-
tiinkin. Aateliset palkkasivat lapsilleen kotiopet-
tajanpa pappi antoi itse alkuopetuksen pojilleen.
Maaseudullekin perustettiin pedagogio Saltvikiin
1639 ja vähän myöhemmin Kemiöön ja Lohjalle,
ja niihin otettiin myös tyttöjä oppimaan lukutaitoa
sekä kristinoppia ja virsilaulua. Tyttöjen opetus
jäi kyllä yleensä sen varaan, mitä kotiväki pystyi
antamaan. Aatelisperheen kotiopettaja opetti sen-
tään hieman tyttöjäkin.
Ylempiä kouluja oli 1600-luvun alussa Turun
katedraalikoulun lisäksi vain Viipurin triviaalikou-
lu, ja näissä useimmat papitkin saivat koulutuk-
sensa. Aineina olivat latina, kreikka ja jumaluus-
oppi, ja lisäksi opetettiin hieman ruotsia, historiaa,
logiikkaa, aritmetiikkaa ja puhetaitoa. Kun kated-
raalikoulu muutettiin 1630 Turun kymnaasiksi eli
lukioksi, teologian osuutta opetuksessa lisättiin.
Myös Viipurin koulu muutettiin 1638 kymnaa-
siksi ja samaan aikaan perustettiin triviaalikoulu
Poriin ja Helsinkiin sekä vähän myöhemmin Uu-

Elintavat ja henkinen kulttuuri 1600-luvulla 253
teenkaarlepyyhyn, josta koulu siirrettiin 1684
Vaasaan. Oulu sai triviaalikoulun 1682.
Suomalaisista oppineista on 1600-luvun alusta
mainittava Helsingissä syntynyt Sigfrid Aronus
Forsius (kuollut 1624), joka toimi monivaiheisen
elämänsä lopulla Tammisaaren kirkkoherrana.
Hän oli monipuolinen tutkija: matemaatikko, fyy-
sikko ja tähtitieteilijä ja hyvin perehtynyt myös
astrologiaan. Moni piti sitä vielä tieteenä, mutta
Upsalan tuomiokapituli epäili Forsiuksen ennus-
tuksia puhtaasta uskosta poikkeaviksi. Tähtitie-
teen tuntemustaan Forsius käytti julkaisemalla al-
manakkoja. Hänen käsikirjoituksena säilynyt pää-
teoksensa Physica, monipuolinen esitys luonnon-
ilmiöistä, sisältää paljon mytologiaa ja mielikuvi-
tuksellisia pohdintoja kuten monenkin tämän
ajan tiedemiehen. Forsius kirjoitti myös sittemmin
hävinneen kronikan Suomen historiasta. Hänen
ruotsin kielensä on juhlallisen kaunista, ja hän
käyttää ilmaisukeinonaan runoakin.
Forsiuksen Suomen kronikkaa käytti lähteenä
Johannes Messenius, etevä ruotsalainen historian-
tutkija, jonka pääteos Scondia illustrata ('maineikas
Skandinavia') sisältää tarujen ohella asiallista ja
luotettavaa tietoa Suomenkin historiasta. Tämän
laajan teoksen Messenius kirjoitti ollessaan 1616-
35 vankina Kajaanin linnassa. Kustaa II Aadolf
oli lähettänyt hänet sinne "paholaisen riivaama-
na" poliittisena juonittelijana vaikka myönsi hä-
nen suuren oppineisuutensa. Messeniuksen pyyn-
nöstä Paltamon kirkkoherra Mansvetus Jakobin-
poika, Fellman-suvun kantaisä, laati 1620 sup-
pean mutta arvokkaan kertomuksen saamelaisis-
ta, muun muassa loveen lankeavista noidista.
Merkittävä suomalainen humanisti oli maisteri
Henrik Brenner (1669-1732), Kruunupyyn kirk-
koherran poika, joka opiskeli Upsalassa muun
muassa itämaisia kieliä. Hän matkusti 1697 kaup-
pavaltuuskunnan jäsenenä Venäjän kautta Per-
siaan ja kokosi Volgan varrella tietoja mareista ja
mordvalaisista, joiden kielen ja uskonnon Brenner
totesi osoittavan heidät suomalaisten sukulaisiksi.
Persiassa Brenner opiskeli arabiaa ja paluumat-
kallaan 1700 hän tutki Armeniassa ja Georgiassa
näiden maiden historiaa. Jouduttuaan Pohjan so-
dan vuoksi Venäjällä vankeuteen Brenner pääsi
Tukholmaan vasta rauhan tultua 1721. Hän oli
arvostettu itämaiden historian ja kielten tuntija.
Brenner muun muassa huomasi ensimmäisenä,
että Venäjän vanha nimi Rus on samaa juurta kuin
sanat Roslagen ja Ruotsi.
Turun akatemia perustetaan
Akateemisia opintoja monet nuoret suomalaiset
harjoittivat 1600-luvun ensi kymmenillä yhä Sak-
sassa, varsinkin Rostockissa ja Wittenbergissä.
Aatelisnuorukaisia hakeutui opiskelemaan myös
Alankomaihin, etenkin Leidenin kuuluisaan yli-
opistoon, kuten Jussi Nuorteva on osoittanut. Up-
salan katolinen yliopisto oli päästetty sammu-
maan 1520-luvulla, mutta 1595 se perustettiin uu-
delleen, ja Kustaa II Aadolfin hallitessa sen voi-
mavaroja lisättiin, niin että se oli jo 1630-luvulla
kansainvälisesti katsoen suuri yliopisto. Saman
kuninkaan hallitessa perustettiin 1632 yliopisto
Tarttoon tarkoituksena edistää Viron ja Liivin-
maan yhdentymistä Ruotsiin. Tarttoon hakeutui
myös suomalaisia nuorukaisia, mutta paljon enem-
män heitä opiskeli Upsalassa, lukuisia myös Tu-
run akatemian perustamisen jälkeen.
Kuka teki varsinaisesti aloitteen yliopiston pe-
rustamiseksi Turkuun, ei näytä selviävän lähteistä,
mutta ensimmäinen varma maininta tästä hank-
keesta on valtaneuvoston 1636 pitämän kokouk-
sen pöytäkirjassa. Kansleri Axel Oxenstierna
alusti tällöin keskustelun yliopistoista ja pohti sitä
mahdollisuutta, että Tarton yliopisto siirrettäisiin

254
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Turkuun. Toinen kanslerin huomioon ottama
vaihtoehto oli uuden yliopiston perustaminen Au-
rajoen kaupunkiin. Suunnitelmaa ei kuitenkaan
vielä täsmennetty sen pitemmälle.
Oxenstiernan ajatusten alkuperää pohdittaessa
joutuu ajattelemaan Turun piispaa Isak Rotho-
viusta, joka oli valtakunnnankanslerin suosikkeja.
Lieneekö piispa uskaltanut suorastaan huomaut-
taa Oxenstiernalle yliopiston tarpeellisuudesta,
kun se tiesi kruunulle melkoisia kustannuksia,
mutta hän on voinut kirjoittaa Suomen papiston
heikosta opillisesta tasosta ja herättää siten kans-
lerin miettimään tätä kysymystä. Matti Klingen
huomautus, että Saksan protestanttisten yliopis-
tojen taso oli päässyt laskemaan pitkällisen so-
dan aikana, on myös muistettava. Oxenstierna
on voinut ajatella senkin vuoksi, että kotimaista
koulutusta pitäisi tehostaa.
Kun Turun yliopistosta oli ruvettu puhumaan,
se sai tuota pikaa lämpimiä ja vaikutusvaltaisia
kannattajia. Suomen kenraalikuvernööri kreivi
Pietari Brahe, joka oli kaiken sivistyksen ystävä,
kannatti sitä hallintoalueensa edun nimessä, ja Tu-
run hovioikeuden presidenttinä vuodesta 1631
toiminut Juho Kurki (Kurck) tiesi koulutettuja la-
kimiehiä tarvittavan maassamme kipeästi. Piispa
Rothovius taas kannatti ilman muuta hanketta,
joka tehostaisi pappien koulutusta.
Näiden miesten, varsinkin Brahen, puhuttua Tu-
run yliopiston puolesta siitä tehtiin periaatepäätös
1638, ja holhoojahallitus allekirjoitti perustamis-
kirjan kuningatar Kristiinan nimissä 26. maalis-
kuuta 1640. Varsinaista nimeä uudelle yliopistol-
le ei asiakirjassa annettu, ja sitä kuuluu kutsutun
joskus Kristiinan, toisinaan myös Auran akate-
miaksi, mutta sen viralliseksi nimeksi vakiintui
sittemmin Kuninkaallinen Turun akatemia. Antii-
kin Kreikasta juontuvaa akatemia-sanaa käytet-
tiin näet yleisesti yliopiston rinnakkaisnimenä.
Akatemian ensimmäiset professorit nimitettiin
jo sen perustamisen yhteydessä; joitakin saatiin
Turun kymnaasin lehtoreista. Tiedekuntia oli alus-
ta pitäen neljä: teologinen, filosofinen, lääketie-
teellinen ja lainopillinen. Klinge on osoittanut,
että maailmassa oli Turun akatemian syntyessä
vain noin viisikymmentä yliopistoa, niistäkin
puolet Saksassa ja muualla siis vain kolmattakym-
mentä. Turun akatemian työtä vuodesta 1828 jat-
kanut Helsingin yliopisto on siis kansainvälisesti
katsoen huomattavan vanha, ja Turku on puoles-
taan vanha yliopistokaupunki.
Ylioppilaita kirjoittautui Turun akatemiaan vielä
1600-luvun lopulla vuosittain vain 80-90, ja läsnä-
olevia opiskelijoita ei liene ollut koskaan kolmea-
sataa. Ruotsista tulleita oli 1600-luvulla 25-30 %
opiskelijoista. Ylioppilaat jaettiin alusta pitäen ko-
tiseutunsa mukaan osakuntiin, joiden latinaisena
nimenä oli natio, 'kansakunta', ja niistä oli kaksi
tarkoitettu ruotsalaisille. Ylioppilaiden tavat ei-
vät olleet hienostuneet, ja heidän nuorekas yli-
mielisyytensä aiheutti tappeluita ja muuta rajua
käytöstä. Akatemian konsistori, jonka tuomioval-
lan alaisia pojat olivat, rankaisi puolestaan syylli-
siä melko lempeästi, ja monesta tappelupukarista
ja ilkivallan tekijästä sukeutui aikanaan kunnon
pappi tai professori.
Turussa oli 1600-luvulla professoreina useita mer-
kittäviä tutkijoita, etenkin teologeja, mutta nämä
olivat Ruotsista tulleita. Luonnollisesti Veijonkin
verran aikaa, ennen kuin pieni akatemia ehti kas-
vattaa eteviä tiedemiehiä omista opiskelijoistaan.
Kirkonmiehet valvoivat akatemiaa ajan katso-
musten mukaisesti. Noitauskollakin oli vaikutus-
ta myös yliopistossa, ja länsimaisesta kulttuurista
sen tuolloinen muoto oli peräisinkin. Jopa teologi-
professori Martin Stodiusta epäiltiin 1644 noituu-
desta, ja myöhemminkin akatemian piirissä väi-
tettiin harjoitetun taikoja. Akatemian kanslerina

Elintavat ja henkinen kulttuuri 1600-luvulla 255
ollut kreivi Pietari Brahe koetti hillitä noitauskoa
ja pelasti 1660-luvun alussa ylioppilaan, jonka
konsistorissa istuvat hurskaat professorit olivat
tuominneet noituudesta kuolemaan.
Tieteenharjoitus kehittyi akatemiassa varsin hi-
taasti, mihin oli osuutensa pitkäaikaisen teologian
professorin, smoolantilaisen Enevald Svenoniuk-
sen tarmokkaalla taistelulla oikeaoppisen luteri-
laisuuden puolesta. Svenoniuksen kuoltua 1688
akatemia vapautui hänen valvonnastaan, ja pian
Turussa uskallettiin jo puolustaa kartesiolaisuutta
eli Rene Descartesin (Cartesiuksen) filosofiaa.
Tämä maineikas ranskalainen oppinut kuoli 1650
Tukholmassa toimiessaan kuningatar Kristiinan
filosofianopettajana, mutta kun hän ehti asua
Ruotsissa vain lyhyen aikaa, hänellä ei ollut väli-
töntä vaikutusta maan filosofeihin.
Descartesin vaatimattomasti esittämiä ajatuk-
sia pidetään rationaalisen ajattelun historiassa
käänteentekevinä, koska hän selitti epäilyn kaiken
tieteellisen ajattelun perustaksi. Kristityt oppineet
olivat siihen asti tottuneet päinvastoin pitämään
Raamattua ja Aristotelesta ehdottomina auktori-
teetteina. Kaikki Descartesin ajatukset eivät olleet
täysin uusia, mutta hän esitti ne hyvin ja Euroop-
pa oli kypsynyt kuuntelemaan. Turussakin voitiin
1600-luvun lopulla kiinnittää Descartesin ansios-
ta vakavaa huomiota muun muassa Nikolaus Ko-
pernikuksen ja Galileo Galilein aurinkokuntaa
koskeviin teorioihin.
Auran akatemian merkittävimpiä opettajia oli
vuosisadan lopulla lääketieteen professorina 1670-
93 toiminut, Smoolannissa syntynyt Elias Til-
Landz. Hän oli alaansa todella hyvin perehtynyt
tutkija, joka muun muassa toimitti 1686 maam-
me ensimmäisen tieteellisen ruumiinavauksen.
Lähinnä lääkekasveja tutkiakseen Til-Landz laa-
ti myös ensimmäisen luettelon Suomen kasvis-
tosta. Humanistiset aineet filosofiaa lukuun otta-
matta eivät akatemiassa paljon edistyneet. Se kan-
salliseen perinteeseen kohdistuva harrastus, jota
sen piirissä näkyi 1600-luvun lopulla, ei riippu-
nut professoreista.
Huomiota kotimaan historiaan
ja suomen kieleen
Turun akatemiassa kiinnitettiin kyllä alusta pitäen
jonkin verran huomiota suomen kieleen. Ensim-
mäinen historian professori, Ruotsissa syntynyt
Michael Wexionius, aateloituna Gyldenstolpe
(1609-70), julkaisi 1650 merkittävän teoksen
Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et
subiectarumprovinciarum ('suppea Sveanmaan, Gö-
tanmaan, Suomen ja valloitettujen alueiden ku-
vaus'). Kuten Erkki Lehtinen osoittaa, Wexionius
arvosti Suomea, jota hän piti muinaisena kunin-
gaskuntana. Suomalaiset olivat ikivanha kansa, ei-
kä suomen kieli polveutunut muista kielistä vaan
oli täysin omaperäinen joskin läheistä sukua virol-
le. Myöhemmin suomen kielen alkuperää selvi-
teltiin epäkriittisemmin yrittämällä väkinäisin ver-
tailuin osoittaa se heprean ja kreikan sukulaiseksi.
Suomen kielen asema ei kehittynyt 1600-luvulla
edullisesti. Valtakunnan virallisen kielen ruotsin
käyttö kasvoi ja monipuolistui, ja se alkoi kehit-
tyä eurooppalaiseksi kulttuurikieleksi. Ruotsiksi
julkaistu kaunokirjallisuus ei ollut vielä kovin run-
sasta, mutta sekin rikastutti tätä kieltä, jonka kel-
vollisuus kaikenlaiseen ilmaisuun parani nope-
asti. Se oli samalla väestön pääosan äidinkielenä
valtakunnassa, jossa maalaisrahvas puhui vuosi-
sadan lopulla yhtätoista kieltä: ruotsia, suomea,
viroa, liiviä, vatjaa, karjalaa ja läheistä inkeroisten
murretta, saamen kielen useita, toisilleen kaukai-
sia murteita ja lisäksi tanskaa, norjaa, saksaa ja
latviaa.
Suomi näytti puolestaan jäävän rahvaan kielek-
si, jota tosin käytettiin myös kirkossa ja kinke-

256
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
reillä, käräjillä ja muissa paikallishallinnon ko-
kouksissa mutta aina etupäässä suullisesti, ani har-
voin kirjallisesti. Kun hengellisessä kirjallisuudes-
sa ja hallinnollisissa asiakirjoissa lisäksi suosittiin
vanhoillista kielenkäyttöä, kirjasuomi kehittyi hi-
taasti ja jäi ruotsin rinnalla kankeaksi ja puise-
vaksi. Vuoden 1642 Raamatun kieli oli kyllä ke-
hittynyt tuntuvasti Mikael Agricolan käyttämäs-
tä, mutta vanhan kirjasuomen kahleet puristivat
silti pahasti kauas 1800-luvulle saakka.
Hallinnon käytössä suomen kielellä oli kautta
1600-luvun taattu arvonsa. Sen ymmärsi kenraali-
kuvernööri Nils Bielke, joka koetti huolehtia siitä,
että korkeatkin Suomeen nimitettävät virkamie-
het osaisivat suomea. Vielä lämpimämmin suh-
tautui suomen kieleen Pietari Brahe, joka suosit-
teli Ruotsin ylhäisaatelille sen opettelemista ja
merkitytti suomeksi käännettyihin julistuksiin
nimensä Pietariksi. Tuskin kreivi siis ilahtuisi, jos
näkisi nimestään käytettävän suomenkielisessä
kirjassa muotoa Per. Kenraalikuvernööri Kustaa
Evertinpoika Horn ymmärsi suomalaisena erin-
omaisesti, että maamme virkamiesten tuli osata
suomea, samoin hänen seuraajanaan 1660-luvulla
toiminut Herman Fleming, joka julkaisi Brahen
tavoin lukuisia asetuksia suomeksi käännettyinä.
Samaan tapaan suhtautuivat suomen kieleen myös
monet maaherrat.
Pohjois-Pohjanmaan pitäjissä luettiin 1681 kärä-
jien alussa suomen kielellä edellisen vuoden val-
tiopäiväpäätös ja vastaus seudun rahvaan valituk-
seen Paltamon kirkkoherran Johannes Antinpoi-
ka Cajanuksen kääntäminä. Maaherra Didrik
Wrangelin tiedusteluun vastattiin, että aiemmin
ei ollut tehty näin, vaan nämä asiakirjat oli vain
selostettu suomeksi. Kun uusi kihlakunnantuoma-
ri Eerik Tavast aloitti työnsä Paltamon talvikärä-
jillä samana vuonna 1681, valtakirja luettiin suo-
menkielisenä, ja samalla kielellä tuomari vannoi
virkavalansa. Rovasti Cajanus, joka oli tietysti
kääntänyt nämäkin asiakirjat, oli Pohjanmaan
kansalliseksi humanismiksi kutsumani kulttuuri-
liikkeen perustaja ja johtaja. Mainittakoon vielä
että Länsipohjaan kuuluvan Alatornion lautamie-
het vannoivat 1697 uskollisuudenvalan Kaarle
XII:lle suomeksi käännetyn kaavan mukaan.
Suomen aateli oli ollut vanhastaan äidinkieleltään
suureksi osaksi ruotsalaista, koska rälssitiloja oli
erikoisen paljon Uudenmaan rannikolla ja Turun
saaristossa. Aatelisia muutti 1600-luvulla Suo-
meen jonkin verran Ruotsista ja varsin paljon Itä-
merenmaista ja Saksasta, joitakin myös Skotlan-
nista. Saksalaiset ja skotit omaksuivat ennen pit-
kää ruotsin pääkielekseen mutta tuskin milloin-
kaan suomea. Lukuisia ylhäisiä suomalaisia muun
muassa Flemingin, Hornin, Kurjen (Kurck) jaTot-
tin suvuista taas siirtyi Ruotsiin saatuaan sieltä
korkeita virkoja ja maaomaisuutta.
Moni alhaisaatelinen sotilas, hallintomies ja tuo-
mari tarvitsi suomea virassaan siksi paljon, että
jonkinlainen kielitaito säilyi. Kolmikymmenvuo-
tisessa sodassa suomalaisia joukkoja komennettiin
suomeksi, ja sotaväen koulutuksessa tätä kieltä
käytettiin 1600-luvun lopullakin. Jyrkäksi kasva-
neen säätyeron takia monet aateliset kuitenkin
halveksivat suomen kieltä, jota kuulivat palveli-
joittensa ja alustalaistensa puhuvan.
Tosin oli yhä suomea hyvin puhuvia ylimyk-
siäkin kuten hovioikeuden presidentti vapaaher-
ra Juho (Jöns) Knuutinpoika Kurki (1590-1652),
kielemme harrastaja ja ystävä. Sotakomissaari Ee-
rikki Antinpoika (Trana) käytti paljon suomea kir-
jeissään sotamarsalkka Äke Tottille, mikä osoit-
taa Tottin ymmärtäneen hyvin tätä kieltä. Arvos-
tettu aateliton virkamies, Suomen kamariviskaa-
lina eli verotuksen valvojana toiminut Antti Jaa-
konpoika Äimä (kuoli 1660), nimismiehen poika
Kokemäen Äimälästä, piti aina suomalaisen ni-
mensä, ja vasta hänen yliopistossa opiskelleet poi-

Elintavat ja henkinen kulttuuri 1600-luvulla 257
kansa muunsivat sen latinaiseen muotoon Aeime-
laeus.
Vireimmissä kauppakaupungeissa johtava por-
varisto joutui käyttämään ammatissaan paljon
ruotsin kieltä, ja niihin muutti 1600-luvulla mo-
nia vieraskielisiä: ruotsalaisten lisäksi saksalaisia,
hollantilaisia ja skotlantilaisia. Näille kaikille ruot-
sin oppiminen oli paljon helpompaa ja ilmeisesti
myös hyödyllisempää kuin suomen. Kauppapal-
velijöiden täytyi kyllä osata suomea. Monet muu-
kalaiset kohosivat ulkomailta tuomiensa tietojen
ansiosta varakkaiksi valtaporvareiksi, joiden arvo-
valta vaikutti sitten supisuomalaisiinkin kauppiai-
siin, ja ruotsin kielen arvo nousi.
Erkki Lehtinen on pohtinut 1600-luvun suomalai-
sen kansallishengen luonnetta. Täällä tunnettiin
tiettyä Suomen väestön etujen yhteyttä, jonka hal-
lituskin joutui ottamaan huomioon, eikä suomen-
ja ruotsinkielisillä ollut tässä suhteessa eroa. Suo-
menkieliset toivoivat lisäksi jo käytännöllisistä
syistä, että saisivat hoidetuksi asiansa omaa kiel-
tään puhuen. Talonpoikien kansalliset tunteet ei-
vät juuri ulottuneet tämän pitemmälle, mutta sen
sijaan heillä oli usein harrastusta oman maakun-
nan taloudellisiin asioihin ja muuhun hallintoon.
Suomen kieleen kohdistuvan harrastuksen joh-
dossa olivat papit kuten jo Mikael Agricolan aika-
kaudella. Aatelin ja muun virkamieskunnan sekä
porvariston ruotsalaistuessa papisto ja muut op-
pisäätyyn kuuluvat pysyivät enimmäkseen uskol-
lisina suomen kielelle. Valtaosa papeista asui suo-
menkielisillä seuduilla ja oli niiltä kotoisin, käytti
suomea jokapäiväisessä työssään ja osasi sitä hy-
vin. Moni myös tunsi suomen kielen rakkaaksi
tarvitsematta siihen erityistä aatetta tai ideologiaa.
Joskus suomen kielen arvon korostaminen oli
kyllä varsin tietoista, ruotsin voittokulun aiheutta-
maa vastavaikutusta. Joillakin papeilla oli vielä
suomalainen sukunimikin.
Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika ryh-
tyi nuijasodan jälkeen työhön valtakunnan lakien
kääntämiseksi hyvälle suomen kielelle, sai maan-
lain suomennoksen valmiiksi 1601 ja luovutti kä-
sikirjoituksen 1602 Kaarle-herttualle hänen mat-
kustaessaan Kalajoen kautta Ruotsiin. Kaupun-
kilain suomennos valmistui 1609, mutta kun her-
ra Ljungo kuoli 1610 ja Kaarle IX seuraavana
vuonna, kukaan ei huolehtinut näiden varsin
kelvollisten lainsuomennosten julkaisemisesta.
Niitä käytettiin silti jonkin verran sulkakynällä
jäljennettyinä.
Hovioikeuden presidentti Juho Kurjen aloit-
teesta maisteri Abraham Kollanius suomensi vuo-
teen 1648 mennessä molemmat lakiteokset entistä
paremmin, mutta tarkastuksesta syntyneet riidat
pilasivat hankkeen, niin että tämäkin käännös
hautautui julkaisemattomana arkistoon. Sen si-
jaan Kustaa II Aadolfin sodankäyntisäännöt eli
sota-artiklat julkaistiin 1642 hämäläisen lakimie-
hen Hartikka Speitzin suomentamina. Speitz sa-
noo esipuheessaan tahtoneensa palvella paitsi
"Ruotsin riikin hallitusmiehiä" nimenomaan
"myös minun oma Isäni maata" Suomea.
Suomeksi julkaistiin 1600-luvulla joitakin saar-
nakirjoja kuten piispa Eerik Sorolaisen merkittä-
vä postilla (1621-25). Saarnakirjailija oli myös
Tammelan kirkkoherra, Turussa opettajan poika-
na syntynyt Lauritsa Pietarinpoika Aboicus (Tam-
melinus). Herra Lauritsa kertoi saaneensa "van-
hemmitten kätten päällepanemises" velvoittavan
rakkauden Suomeen ja sen kieleen, niin että hän
halusi "Omal Äitin kielel edes tuoda" 1644 jul-
kaisemansa saarnakokoelman. Lauritsa Pietarin-
poika julkaisi 1658 myös ensimmäisen suomen-
kielisen esityksen maamme historiasta, kankeaan
runomuotoon puetun kronikan Ajan tieto Suomen-
maan menoista ja uscost.

258
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Turun akatemian piirissä esiintyi 1600-luvun päät-
tyessä suomalaisen kansallistunnon innokas ju-
listaja, nuori varsinaissuomalainen Daniel Jusle-
nius (1676-1752), joka ylisti Suomen maata ja
kansaa tutkielmissaan Ahoa vetus et nova ('Vanha
ja uusi Turku') 1700 ja Vindiciae Fennorum ('Suo-
malaisten puolustus') 1703. Historiankirjoitukse-
na edellinen teos liittyy siihen epäkriittiseen perin-
teeseen, jonka ruotsalaisena pääedustajana oli
ollut historiallisen kuvittelun suurmies Olof Rud-
beck, mutta Juslenius ei pitänyt sivistyksen alku-
kotina esikuvansa tavoin Ruotsia vaan antoi tä-
män kunnian Suomelle.
Jusleniuksen suomalaisuus oli tietoista ja raik-
kaan rohkeaa. Hän sanoo kirjoittaneensa "isän-
maanrakkauden vaatimuksesta" ja päättää myö-
häisemmän teoksensa: "Minulle riittää hyvin, että
olen suomalainen ja saan vaikkapa tuntematto-
mana kuulua maineikkaaseen kansaan." Suomi
oli Jusleniuksen patria, isänmaa, mutta hänen
kansallistuntonsa oli etnistä yhteyden tunnetta
suomalaisiin, ei valtiollista nationalismia.
Suomen kielen tutkimuskin alkoi 1600-luvulla:
laadittiin pari jokseenkin heikkoa kielioppia, jois-
sa ei lainkaan ymmärretä kielemme ominaisluon-
netta, ja toinen näistä, Turun professorin Eskil
Petraeuksen teos, julkaistunkin 1649. Kuninkaal-
linen valtakunnankääntäjä Erik Schroderus jul-
kaisi 1637 Upsalassa sanakirjan Lexicon Latino-
Scondicum, jossa on noin 2 600 latinan sanaa ja
niiden vastineet saksan, ruotsin ja suomen kielel-
lä. Schroderus lienee ollut kotoisin Suomesta, kos-
ka on vaikea uskoa hänen tehneen sanastonsa
apulaisten varassa taitamatta itse lainkaan suo-
mea.
Manner-Euroopan kasvava kielitieteen harras-
tus lisäsi sitten Suomessakin innostusta sanakir-
jojen laadintaan. Paimion kirkkoherra Henrik
Florinus julkaisi 1678 suppean latinalais-ruotsa-
lais-suomalaisen sanakirjan, ja lisäksi on tietoja
kolmesta käsikirjoituksesta. Tuntemattoman teki-
jän laatima Nomendator Latino Finnicus on jopa
säilynyt Firenzessä saksalaisen oppineen Martin
Fogelin 1669 sinne tuomana jäljennöksenä. Lou-
naismurteen vaikutus tähän latinalais-suomalai-
seen sanastoon on hyvin vahva, joten edellä mai-
nittu Tammelan kirkkoherra Lauritsa Pietarinpoi-
ka voi tulla kysymykseen sen tekijänä. Myös Pal-
tamon kirkkoherran Johannes Cajanuksen tiede-
tään laatineen myöhemmin hävinneen käsikirjoi-
tuksen suomen kielen sanastoksi, mutta kyseessä
ei voi olla Nomenclator, jossa ei ole käytännölli-
sesti katsoen mitään itämurteiden vaikutusta.
Kansanperinteen harrastus
ja ka levä la mitä n renessanssi
Mikael Agricolan jälkeen kauan nukkunut suo-
malaisen kansanperinteen harrastus virkosi vuo-
den 1650 vaiheilla, jolloin uuttera Lauritsa Pieta-
rinpoika ryhtyi keräämään sananlaskuja, etupääs-
sä toimialueeltaan Lounais-Hämeestä. Annamari
Sarajaksen otaksuman mukaan taustana oli suo-
men kielen arvostus, jota osoittivat Pietari Brahe
ja Juho Kurki, herra Lauritsan vanhempien suosi-
ja. Jos Tammelan kirkkoherra oli myös selvillä
Agricolan sananlaskuille antamasta arvosta, hä-
nen harrastustaan ei sovi ihmetellä. Herra Lau-
ritsan työtä täydensivät sitten hänen poikansa,
Lohjan kirkkoherra Gabriel Tammelinus, ja vä-
vynsä, Paimion kirkkoherra Henrik Florinus
(1633-1705). Saatuaan lisiä itämurteiden alueel-
takin Florinus julkaisi 1702 yli 1 600 sananlaskua.
Pohjanmaalla, kaukana yliopistoista alkanees-
ta kansanperinteen harrastuksesta virisi ajan mit-
taan tämän maakunnan hyvin merkittävä kan-
sallinen humanismi. Sen alkaja oli Paltamon kirk-
koherra ja Kajaanin vapaaherrakunnan rovasti

Elintavat ja henkinen kulttuuri 1600-luvulla 259
Johannes Antinpoika Cajanus (1626-1703), ete-
vä ja kunnioitettu mies. Hän laati Tukholmassa
perustetun antikviteettikollegion tiedustelun in-
nostamana luultavasti 1674 kertomuksen Kai-
nuun rahvaan vanhoista uskomuksista, muun
muassa Kaleva-jättiläisestä (Caläva), jonka yhtenä
poikana rovasti mainitsi Väinämöisen. Matti
Kuusi olettaa Cajanuksen tai jonkun hänen omai-
sensa toimittaneen sananlaskuja Henrik Florinuk-
selle. Johannes Cajanuksen herättämä harrastus
ei enää sammunut Pohjanmaalta.
Vielä 1600-luvun alkupuolella oppineet suomen-
kieliset runoilijat käyttivät loppusointua ja kirja-
suomen kankeaa sanontaa. Heistä merkittävin oli
Maskun 1619 kuollut kirkkoherra Hemminki
Henrikinpoika, jonka toimittaman virsikirjan en-
simmäinen painos ilmestyi 1605. Siihen sisältyi
Jakob Suomalaisen virsikirja kokonaan, mutta
Maskun Hemminki laajensi sitä lukuisin suomen-
noksin ja lisäsi niihin toistakymmentä omaa virt-
tään. Hän myös julkaisi 1616 suomennettuna kes-
kiaikaisen laulukokoelman Piae Cantiones. Hem-
mingin runokieli on tuntuvasti eloisampaa kuin
hänen edeltäjänsä. Eurooppalaisia mittoja käytet-
tiin myöhemminkin 1600-luvulla, joku yritti som-
mitella suomenkielistä heksametriäkin.
Kiintymys omaan kansaan esiintyi 1600-luvun
Suomessa yhä vahvempana kiinnostuksena sa-
vunhajuisen rahvaan kieleen ja sen henkiseen pe-
rinteeseen, jota säilyttivät takkupartaiset ukot ja
vetistäviä silmiään hierovat eukot. Ruotsia haas-
toi itse kuningas, ruotsiksi pidettiin puheita ritari-
huoneella ja valtaneuvostossa, tavoiteltiin euroop-
palaisen runon mittoja ja sorvattiin kalskahtavia
nimiä: Silfverskiöld, Gyllensvärd, Klingenstierna.
Suomen pehmeän ja sointuvan kielen ystävät pai-
nautuivat kuin maan povelle arvostaen talonpo-
jan viisautta ja vanhan runon mittaa, joka näytti
vaatimattomalta mutta oli nerokkaasti kehitelty
ja vaikea käyttää. Suomen ikinuori runotar astui
savupirtin hämärästä hiljaisena, utuisesti hymy-
ten, kädessään kukkiin puhkeava taikasauva.
Keskiajalla jotkut oppineet suomalaiset olivat
käyttäneet vanhan kansanrunon mittaa, mutta jos
näin tapahtui myös 1500-luvulla, tuotteita on vai-
kea erottaa kansanrunoista. Vuodesta 1660 läh-
tien tunnetaan useita Turun tai Upsalan ylioppilai-
ta, jotka sepittivät tilapäärunoja jäljitellen kale-
valamittaa varsin taitavasti. He olivat kaikki poh-
jalaisia, ja taustana oli vanhan runomitan säilymi-
nen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan rahvaan käy-
tössä. Nimeltäkin tunnemme yhden etevän rah-
vaanrunoilijan: Ylitornion Marjosaaressa asui ta-
lollinen Antti Mikkelinpoika Keksi, joka sepitti
veitikka silmässä ja kohtalaisen hyvällä kalevala-
mitalla pitkän runon 1677 koetusta Tornionjoen
suurtulvasta. Muistitieto säilytti sitä, kunnes se tal-
lennettiin useanakin versiona.
Opiskelleiden miesten varhaisista kalevalamit-
taisista runoista merkittävin on Kalajoen nimis-
miehen pojan, äitinsä puolelta Calamniusten su-
kuun kuuluvan Olaus Ollinpoika Lauraeuksen
1679 julkaisema hautajaisruno, jossa luonnehdi-
taan ihmiselämän epävarmuutta.
Siteeraan muutaman säkeen:
Vaan cuin Lindu lendäväinen
Otetahan Oxan pääldä,
Ja cuin Cala carcavainen
Vedetähän Vercon cansa:
Nijn myös Lapset Laitumella,
Asujat Auringon alla
Culkevat Cuoleman Käsissä,
Matcustavat Maan sisälle.
Monet runon säkeistä ovat virheetöntä kaleva-
lamittaa, ja se teki syvän vaikutuksen Lauraeuk-
sen osakuntato veriin, Johannes Johanneksenpoi-

260
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
ka Cajanukseen, Paltamon kansanperinnettä har-
rastavan rovastin poikaan. Sepittäessään Turus-
sa 1681 kuolinvuoteellaan kuuluisan virtensä "Et-
cös ole ihmis parca aivan arca" nuori filosofian
professori käytti eräitä Lauraeuksen runon kuvia
ja myös kansanrunon tehokeinoja kuten alkusoin-
tua. Mainittakoon että Lauraeus sepitti runoja
myös ruotsiksi ja latinaksi.
Maisteri Olaus Lauraeus, humanisti, runoilija
ja musiikkimies, toimi 1681-90 Oulun triviaali-
koulun rehtorina. Ainakin neljä hänen oppilas-
taan kunnostautui suomalaisen kansanperinteen
na. Lauraeus näyttää niin ollen välittäneen perin-
teen harrastusta taitavasti nuoremmalle polvelle.
Oppilaista Ilmajoen kirkkoherra Bartholdus Vhael
mukaili kansanrunon mittaa Vaikiassa Valitus-Ru-
nossa isonvihan ajasta, ja Kemin kirkkoherraksi
edennyt historiantutkija Erik Frosterus talletti
pohjalaisia tarinoita ja kansanrunoja.
Olaus Lauraeuksen serkunpoika, Haapajärven
kappalainen Josef Gabrielinpoika Calamnius,
Oulun koulun poikia ilmeisesti hänkin, sepitti
kalevalamitalla runon Ilo Laulu Ylitzen Sen suloi-
sen Voiton, joka saatiin 1700 venäläisistä Narvan
luona. Tämä muodoltaan erinomainen runo on
juoheva ja leveän humoristinen, mistä voi päätellä
Calamniuksen olleen myös kansanrunoilijoiden
opissa. Kansanrunon mittaa käytti myös Matthias
Salamnius (noin 1650-90), hänkin pohjalainen,
ehkä apulaispapin poika Kemistä. Hän väistyi Tu-
rusta kesken opintojensa Inkeriin, "Ruotsin Sipe-
riaan" (Matti Kuusi), varmaankin köyhyyden ta-
kia. Salamnius vihittiin sittemmin papiksi, ja hän
toimi pienipalkkaisissa viroissa Inkerissä kunnes
muutti vähän ennen kuolemaansa Paraisille. Hän
lienee tutustunut kansanrunoon jo Kemissä mut-
ta sai vaikutteita myös Inkerin suomalaisten rik-
kaasta runoudesta.
Suosijansa Johannes Gezelius nuoremman
pyynnöstä Matthias Salamnius suomensi 1690
piispan isän elämäkerran pukien sen vanhaan
kansanrunon mittaan. Samana vuonna hän jul-
kaisi laajan hengellisen runon Ilo-Laulu Jesuxesta.
Siinä Salamnius tukeutuu vahvasti keskiaikaiseen
Luojan virteen, missä hän sitten lieneekin tutustu-
nut siihen. Kuusi osoittaa Ilo-Laulussa olevan
muistumia monista muistakin kansanrunoista ja
toteaa Salamniuksen hallitsevan "klassisen kale-
valakielen tyylikeinot" niin hyvin, että hänen voi
jo siitä päätellä "varttuneen vanhan runon laulu-
mailla".
Salamniuksen "kerronta on koruttoman asial-
lista, ihmiskuvaus on realistista ja havainnollista,
tunteilua, dogmatisointia ja moralisointia on niu-
kasti", jatkaa Matti Kuusi. Runoilija korostaa kui-
tenkin erityisesti rikkaiden ja kovaosaisten vas-
takohtaa, minkä Kuusi otaksuu johtuvan Salam-
niuksen omista elämänkokemuksista. Kuusi to-
teaa myös, että auringon ja muun luonnon "ak-
tiivinen osuus Jeesuksen vaiheiden säestäjänä"
vastaa eritoten Luojan virren perinnettä Salam-
niuksen kirjoittaessa esimerkiksi Vapahtajan kuo-
lemasta:
Ehkäjuuttahat iloitzit
Paha Parvi pauhajapi
Surmasa suloisen Herran
Luojan pijnasa parahan:
Kärsi cuiteng caicki Luondo
Alla tuscan Taivahatkin.
Itze armas auringoinen
Catzoi päälle corkialda
Muutti muotonsa parahan
Casvons pian poies käänsi.

Elintavat ja henkinen kulttuuri 1600-luvulla 261
Kauniita puukirkkoja rakennetaan
ja koristetaan maalauksin
Suomen rakennustaiteen historiassa 1600-luku
on ennen kaikkea puukirkkojen aikakautta. Nii-
tä oli paljon ennestäänkin, mutta nyt niitä ke-
hitettiin etenkin Pohjanmaalla, jossa esikuvana
olivat myöhäiskeskiaikaiset Mustansaaren ja Pie-
tarsaaren kivikirkot korkeine torneineen. Niitä
jäljitellen rannikkoseudulle pystytettiin 1500-lu-
vun lopulta lähtien lukuisia pitkänkapeita kirkko-
ja, joiden katto oli korkea ja jyrkkä ja länsipäässä
ole-van korkean tornin katto hyvin suippo. Täl-
laisena kirkontorni oli alavalla rannikolla myös
merimiesten oppaana. Kirkon kumpaankin si-
vuseinään salvettiin kiinni ontot, pohjaltaan ne-
liömäiset tukipilarit, joita oli kaksi tai kolme,
pienissä kirkoissa vain yksi. Ne estivät seiniä pul-
listumasta raskaan katon painosta. Näitä kirkkoja
on jäljellä muutamia, komein niistä Tornion kau-
pungin 1686 valmistunut kirkko.
Uutuutena ryhdyttiin 1660-luvulta lähtien ra-
kentamaan pohjaltaan tasavartisen ristin muo-
toisia kirkkoja, joita pystytettiin Suomeen ennen
vuosisadan päättymistä lähes kaksikymmentä.
Esikuvana oli ilmeisesti Tukholman Katarinan
kirkko, joka rakennettiin 1656-64 ranskalaisen
valtakunnanarkkitehdin Jean De la Valleen piir-
tämänä. Ruotsin ja Suomen papisto lienee suo-
sinut ristikirkkoa, kun saarnastuoli voitiin sijoit-
taa niissä keskelle kirkkoa, ristin yhteen kulmaan.
Siitähän saarna, jolla on keskeinen asema luteri-
laisessa jumalanpalveluksessa, kuului parhaiten
kaikkialle kirkkoon. Puukirkkoja ei vielä maalattu
ulkopuolelta mutta ne tervattiin lahoamisen estä-
miseksi. Ulkomaalaisesta matkustajasta ne näytti-
vät varmasti kovin vaatimattomilta.
Lars Pettersson on osoittanut, että De la Vallee
piirsi myös Mustansaaren 1674-75 rakennetun
kellotapulin seudun lääninherran, kreivi Gabri-
el Gabrielinpoika Oxenstiernan tilauksesta. Täs-
sä tapulissa oli selvä renessanssityylin leima, ja
se pääsi varsinkin pohjalaisten mestarien suosi-
oon, niin että he rakensivat samantapaisia monen
miespolven ajan. 1600-luvun kirkonrakentajista
mainittakoon Tornion kirkon rakentanut talolli-
nen Matti Juusonpoika Härmä Limingan Änges-
levän kylästä (myöhemmin Tyrnävää), joka oli
kirkonrakennusmestari ainakin toisessa polvessa.
Etevimpiä mestareita oli myös kruunupyyläinen
Erik Nilsinpoika (Finnilä), joka suunnitteli muun
muassa Houtskarin 1703-04 rakennetun sopusuh-
taisen ristikirkon.
Kuvataiteetkin olivat 1600-luvulla ennen kaikkea
kirkkotaidetta. Saarnastuoleja ja alttaritaulun ke-
hyksiä kaunistivat puunleikkaajat, joista merkittä-
vin lienee ollut lounaisissa maakunnissa työsken-
nellyt Matthias Reiman (kuollut 1684), Paraisten
kirkon upean barokkityylisen alttarinkehyksen te-
kijä. Tornion kirkon komean saarnastuolin ja kuo-
rinaitauksen veisti Nils Jacobinpoika Fluur, joka
oli kotoisin luultavasti Norlannista. Varakkaan
seurakunnan kirkon sisäseiniin ja kattoon teetet-
tiin maalauksia. Vuosisadan merkittävin kirkko-
maalari oli Lars Petterssonin tutkima, Vaasassa ja
Oulussa asunut Christian Wilbrandt, jonka Salon
ja Hailuodon kirkkoihin maalaamat kauniit työt
tuli tuhosi 1900-luvulla. Tornion kirkon holvika-
ton maalaukset teki 1600-luvun lopulla oululai-
nen Lauri Gallenius, joka kaunisti Pohjanmaan
kirkkoja myös seinämaalauksin ja tauluin persoo-
nallisella tyylillä.
Jo 1600-luvulla Suomen säätyläiset teettivät
verraten yleisesti muotokuvia, joskus koko per-
heestään. Niitä maalanneista taiteilijoista etevim-
piä oli vuosisadan lopulla työskennellyt Diedrich
Möllerum, joka tuli maahamme Ruotsista. To-
della merkittävä taiteilija oli Isonkyrön kirkkoher-
ran poika Elias Brenner (1647-1717), Tukholmassa

262
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
työskennellyt etevä miniatyyrimaalari ja graafik-
ko. Kaiken kaikkiaan suuntautuminen manner-
Euroopan muotoihin ja tyyliin oli Suomen raken-
nus- ja kuvataiteissa 1600-luvulla sangen selvää.
Musiikkia koulussa ja kirkossa,
kodeissa ja krouveissa
Musiikkielämän puitteet olivat 1600-luvulla osaksi
ennallaan. Laululla ja soitolla oli yhä tärkeä sija
kouluissa. Kun Turun katedraalikoulun laulunjoh-
tajana (director cantus) toiminut Olaus Lauraeus
siirtyi 1681 Oulun triviaalikoulun rehtoriksi, kou-
lutalon yläkerta varattiin hänen ehdotuksestaan
oppilaiden musiikinharjoituksiin. Kouluissa opit-
tiin nyt säestämään moniäänistä kuorolaulua soi-
tinyhtyein. Turun akatemiassa musiikki oli alusta
pitäen suosittu taidelaji, vaikka se ei kuulunut vi-
rallisiin oppiaineisiin, mutta niinpä jo ensimmäi-
nen kansleri Pietari Brahe oli lämmin ja kouliintu-
nut musiikin ystävä. Henrik Munck esitti Turussa
1697 ensimmäisen musiikkitieteellisen opinnäyt-
teen De usu organorum in templis ('urkujen käyttö
kirkoissa').
Kirkkomusiikki kehittyi monin tavoin. Joitakin
pieniä koraalikirjoja saatiin käyttöön, mutta niis-
tä veisasivat tavallisimmin vain pappi ja lukkari.
Urkuja oli vielä 1600-luvun lopulla vain harvois-
sa kirkoissa, joitakin sentään maaseudullakin,
mutta ne olivat pieniä ja vaatimattomia. Kokko-
lan pitäjän kirkkoon 1696 hankituissa uruissa,
jotka olivat maamme siihen asti suurimmat, oli
21 äänikertaa. Uruilla ei juuri säestetty seurakun-
nan veisuuta, vaan urkuri soitti johdantoja ja al-
kusoittoja virsiin.
Viulu oli kaupungeissa jo varhain tuttu soitin.
Juho Juhonpoika säesti 1633 Oulun kaupungin-
kellarissa viululla raumalaista Juho Simonpoikaa
hänen laulaessaan "joitakin hiljattain sepitettyjä
surullisia lauluja". Muusikkoja sakotettiin, koska
Kustaa II Aadolfin kaatumisen vuoksi oli julis-
tettu maansuru, eikä laulujen haikeus riittänyt
puolustukseksi. Säätyläiskodeissa esitettiin mu-
siikkia perhejuhlien tunnelman kohottamiseksi ja
tanssin säestyksenä, ja soittajana oli useimmiten
seurakunnan urkuri. Isoimmissa kaupungeissa
toimi myös kaupunginmuusikoita, ja muita soit-
tajia kiellettiin kilpailemasta näiden ammattimies-
ten kanssa.
Kansanmusiikissa elivät ikivanhat kotimaiset
muodot parhaiten syrjäisillä seuduilla, kun taas
rannikolla ja kaupungeissa omaksuttiin länsimais-
ta musiikkia. Uusia tansseja opeteltiin rahvaan
perhejuhlissa ja nuorten erityisesti järjestämissä
tansseissa, joita monet papit koettivat kiellellä pe-
läten tanssin turmelevan nuorisoa. Vuosisadan
lopulla viulu lienee soinut jo yhden ja toisen kan-
sanpelimannin käsissä, mutta heidän soittamas-
taan musiikista ei ole lähempiä tietoja.
Etevimmät muusikot saatiin 1600-luvulla ulko-
mailta, enimmäkseen Itämeren maistaja Saksas-
ta, ja heidän ansiostaan Suomessa pystyttiin jos-
sain määrin seuraamaan Euroopan musiikillisia
virtauksia. Parhaiten se onnistui Turun ohella Vii-
purissa, jonne tuli asumaankin kouliintuneita bal-
tiansaksalaisia muusikkoja. Monet urkurit ja kau-
punginmuusikot sävelsivät tilapäismusiikkia, sekä
lauluja että soittokappaleita, mutta nämä sävellyk-
set ovat miltei kaikki hävinneet. Jokunen suoma-
lainen säveltäjä voidaan nimetä kuten Turun aka-
temian laulunjohtajana toiminut karjalainen mais-
teri Johannes Salmenius, joka siirtyi 1677 Viipu-
rin kirkkoherraksi.
Kaskenpoltto, josta hyvin suuri osa suomalaisia sai leipänsä vielä 1600-luvulla. oli kuumaa ja nokista työtä. Tässä kaskea vierretään
Enossa: palavia puunrunkoja vieritetään kangella, jotta maanpinta palaisi joka paikasta. Taustalla odottaa kaskiaholle noussut
nuori sekametsä kaskeamistaan.

% '■'•■■■ r *. •>■■■•■
-•>
*3l
%«
■•'•*• *
'**
?^A-*; :^

264
Suuria onnettomuuksia:
kuolovuodet ja Pohjan sota
Kolmas osa suomalaisista
kuolee katojen takia
Suursodista kärsinyt Suomen kansa elpyi 1680-
luvulla rauhan virvoittamana, lisääntyi ja vauras-
tuikin hieman ja omaksui varovasti manner-Eu-
roopan kulttuuria ja tapoja. Seuraavalla vuosi-
kymmenellä tapahtui suuri onnettomuus, jota voi
sanoa luonnonkatastrofiksi. Tosin suomalaisten
talouden perusta oli sinänsä petollinen maan ol-
lessa parhainakin vuosina vain niukasti omavarai-
nen viljan suhteen. Aitoissa jyviä oli vain vähän,
elettiin etupäässä kädestä suuhun. Väkiluvun no-
pea kasvu on myös muistettava. Maassa ei voita-
ne kuitenkaan sanoa olleen varsinaista liikaväes-
töä, jonka vuoksi suuri nälänhätä olisi tullut ikään
kuin luonnon pakosta.
Jo vuoden 1693 sato oli heikko suuressa osassa
maata, ja todella ankara kato koettiin 1695, jolloin
kesä oli kylmä ja sateinen. Vaikka syyshallat tuli-
vat verraten myöhään, Pohjois-Pohjanmaallakin
vasta syyskuun alussa eli nykyisen kalenterin
mukaan kymmenennen päivän jälkeen, vilja oli
pääosaksi tuleentumatonta ja tuhoutui. Pohjois-
Suomessa ei kunnollista viljaa saatu juuri lain-
kaan. Maan itäosasta on tarkkoja tietoja vain eräis-
tä Pohjois-Karjalan pitäjistä, ja niissä kato oli hy-
vin paha. Ankara kato koetteli myös Savoa ja Län-
si-Karjalaa, ja Länsi-Suomessakin halla teki pai-
koittain pahaa jälkeä.
Kesän 1696 satoa olisi riittänyt heikentämään
jo kylvösiemenen puute, jota kruunun apu vilja
lievensi lähinnä rannikkoseuduilla. Kasvukausi
olijalleen kolea ja sateinen, ja kovat hallat tuho-
sivat pääosan sadosta elokuun jälkipuolelta al-
kaen. Pohjois-Suomessa kato oli vain vähän edel-
listä lievempi. Ahvenanmaallakin kävi nyt kato
maakunnan säästyttyä siltä 1695 sangen hyvin,
ja tästä voitaneen päätellä sadon olleen 1696 keh-
no myös lounaisella mannermaalla. Itä-Suomes-
sa oli oltu oman siemenviljan varassa, ja sato oli
erittäin huono. Pohjoisen lohijokien varrella val-
tava kevättulva oli häirinnyt pyyntipatojen raken-
tamista, joten kalastuksesta ei ollut niin paljon
apua kuin tavallisesti.
Jotkut historiantutkijat ovat moittineet Kaarle
XI:n hallitusta kitsaasta ja byrokraattisesta huolto-
politiikasta, mutta Ilkka Mäntylä on osoittanut
tämän aiheettomaksi ainakin Pohjanmaan osal-
ta. Olosuhteet olivat kovin hankalat, koska me-
ren jäätyminen eristi Suomen moniksi kuukau-
siksi, ja erikoisen vaikeaa oli kuljettaa viljaa sisä-
maahan. Mäntylä huomauttaa myös siitä että ka-
dot vaivasivat Norlantiakin ja mikä pahinta myös
valtakunnan eteläistä vilja-aittaa: Viroa, Liivin-
maata ja Inkeriä. Sadot olivat näissä provinsseissa
erittäin huonot, ja seurauksena oli sielläkin tuhoi-
sa nälänhätä. Näissä oloissa valtiovallan mahdolli-
suudet Suomen auttamiseen olivat kovin rajoite-
tut.

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 265
KARTTA 9 SUURTEN KUOLOVUOSIEN 1696-97 VÄESTÖNMENETYS
Suurten kuolovuosien (1696-
1697) vaestonmenetys Suo-
messa \
- % väkiluvusta vuonna 1695
Seppo Muroma. Suurten kuolovuosien vaestonmenetys Suomessa

266
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
Nälänhädän vaiheet ja vaikutus vaihtelivat laajan
maamme eri osissa. Lähdeaineisto on epätasaista,
mutta Seppo Muroman uutteralla työllä kokoa-
ma kuva väestökatastrofista vaikuttaa luotettaval-
ta. Nälänhätä oli Pohjois- ja Itä-Suomessa paha
jo talvella 1695-96, ja vuotta myöhemmin se ulot-
tui valtaosaan maata. Vielä 1697 sato oli huono
lähinnä siemenviljan puutteen takia, mutta kun
väestö oli jo vähentynyt tuntuvasti, ravinto riitti
paremmin kuin edellisenä talvena. Silti Oulun pi-
täjässä kerrottiin vielä vuoden 1697 lopulla, että
miehen lähtiessä päiväksi puita hakkaamaan
eväänä oli yleensä silkkaa pettuleipää, kun suola-
kalaa ei pystytty ostamaan ja maitoa riitti vain
sairaille ja pikkulapsille.
Tuomiokirjojen hajatiedot osoittavat, että mo-
nilla taloilla oli vielä vuoden 1695 kadon jälkeen
jonkin verran viljaa aittojen laareissa, ja karjaa
teurastamalla voitiin pitää pahinta nälkää hyvän
aikaa loitolla. Köyhimmiltä talonpojilta elin-
tarpeet loppuivat pian, ja kaikkein surkeimmassa
asemassa oli maaseudun runsaslukuiseksi kasva-
nut tilaton väestö. Taloista ei juuri saanut kato-
vuosina työtä eikä ruoanapua, ja omat varat lop-
puivat mökissä äkkiä. Melko harvoilla itsellisillä
oli merkittävää apua myöskään kalastuksesta tai
metsästyksestä.
Näissä oloissa turvauduttiin hätäravintoon. Pet-
tu ja tähkäpäistä survotut jauhot olivat varsin
yleistä leivänjatkoa hyvinäkin vuosina, mutta ka-
don jälkeen niiden käyttö kasvoi. Pettua oli tosin
vain kaukonäköisillä ihmisillä, jotka olivat kisko-
neet sitä männyistä jo keväällä. Tähkissä ei juuri
ollut ravintoa eikä lainkaan olkijauhoissa, joita
käytettiin kadon jälkeen paljon. Vehkan tärkke-
lyspitoisista juurista oli hyötyä, samoin koirien ja
hevosten lihasta ja vähän nokkosistakin. Keh-
nompaa ravintoa olivat tautiin kuolleiden eläin-
ten liha, luujauhot, jäkälä, niini, haavankuori ja
lepänsilmut. Kaikkien näiden käytöstä on tieto-
ja, mutta sieniä ainakaan länsisuomalaiset eivät
syöneet nälkävuosinakaan, kun niihin ei ollut to-
tuttu.
Syötävän loputtua pikkutalon tai kylänlaiteen
mökin asukkaat lähtivät kerjuulle jos jaksoivat
vielä kulkea. Moni köyhä vaeltaja nääntyi matkan
varrella nälkään, kaatui pakkasessa tai lumipy-
ryssä tienoheen tai kylmeni tuvan lattialle, ja vie-
lä useampiin iski tappava tauti. Pilaantuneesta ra-
vinnosta voi johtua ruokamyrkytys, ja oljista ja
tähkistä survottujen "jauhojen" syöminen tuleh-
dutti suoliston kohtalokkaasti. Vielä pahempaa
jälkeä tekivät kulkutaudit kuten lavantauti ja pu-
natauti, joita vaeltavat kerjäläiset tartuttivat myös
yösijan antaneiden talojen väkeen. Yleinen sii-
vottomuus edisti tartuntaa.
Tutkimuksessa korostetaan usein kulkutautien
osuutta nälkävuosien kuolleisuuteen, ja haudat-
tujen luetteloista löytääkin tapauksia, jolloin koh-
talaisen vauraan talon väkeä kuoli lyhyessä ajas-
sa monta henkeä. Tällöin on selvästi ollut kyse
kulkutaudin tekemästä tuhosta. Nälän suoranais-
ta vaikutustakaan ei pidä silti aliarvioida. Siitä on
hyvänä muistutuksena tuntemattoman pohjalai-
sen papin tuomiokapitulin pyynnöstä laatima ker-
tomus, jossa hän kuvattuaan rahvaan ja pappis-
perheidenkin hätäravintoa jatkaa:
"Moisen heikon ja hankalan elannon varassa mo-
net yhtä kaikki viettivät raukeaa ja kurjaa elämää
kuukausikaupalla, jotkut koko nälänhädän ajan.
Siitä koitui kuitenkin sellainen voimattomuus, että
terveinä pidetytkään eivät usein jaksaneet edes
kävellä ... Kaikkialla näki ihmisten hoippuvan
kuin haamut, kunnes kuolema vihdoin korjasi
monen äkkiarvaamatta, milloin kotona huoneis-
sa, milloin kirkossa, tiellä tai muualla. Nälkään
nääntyvien ruumis turposi useimmiten niin kan-
keaksi, että he pääsivät liikkumaan vain suurella
vaivalla. Jos tästä turvotuksesta ja jäsenten kan-

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 267
keudesta pääsi, oli toivoa henkiinjäämisestä. Täl-
löin ruumis kuivui kovasti, joten vain luu ja nahka
näyttivät olevan jäljellä, ja kasvoihin nousi sellai-
nen tumma jopa suorastaan musta väri, että olisi
ollut mahdotonta tuntea vanhoja tuttuja, ellei hei-
tä olisi nähnyt päivittäin."
Tämä on hengenvaarallisen nälän kuvausta, eikä
ole epäilystäkään siitä, että varsin paljon suoma-
laisia kuoli tänä kauheana aikana todella nälkään.
He olivat varmasti hyvin suureksi osaksi väestön
köyhintä kerrosta, ja toisin kuin joskus on oletet-
tu, myös tautien viikate lienee niittänyt tuhoisim-
min juuri tätä väestönosaa. Siltä loppui ruoka en-
nemmin kuin varakkailta, eikä ole vaikea päätel-
lä, että nälän pahimmin heikentämät kiertolaiset
kestivät tautejakin erikoisen huonosti.
Suomalaisia kuoli 1696-97, kun Seppo Muroman
tutkimuksia täydennetään Käkisalmen lääniä kos-
kevin arvioin, noin 160 000 henkeä, useimmat
vuoden 1697 puolella. Kun olen arvioinut väki-
luvun olleen vuoden 1695 lopussa 515 000 hen-
keä, kuoleman saalis oli noin 30 % siitä, siis mil-
tei kolmas osa väestöstä. Menetykset jakautuivat
sangen epätasaisesti. Vähintään 30 % väestöstä
kuoli kaikkialla Pohjanmaalla Kälviältä pohjoi-
seen, ja samaa luokkaa kuolleisuus oli monin pai-
koin etelämpänäkin, erikoisesti Satakunnan poh-
joisessa sisämaassa ja länsiosassa Hämettä. Kai-
nuussa, Kuusamossa ja Kemin Lapissa kuollei-
suus ylitti 40 prosenttia, ja myös Käkisalmen lää-
nissä se lienee ollut hyvin korkea.
Vähimmällä pääsivät Ahvenanmaa ja Varsi-
nais-Suomi, joissa Itämeri lauhdutti säätä, sekä
Pohjanlahden rannikko etelästä Kokkolan seudul-
le, mutta näilläkin seuduilla kuoli useimmissa pi-
täjissä 15-20 °/o väestöstä. Maamme väkiluku
alentui hieman vähemmän kuin kuolleiden luku
edellyttäisi, koska nälkäaikanakin syntyi lapsia,
joten Suomen väkiluku oli 1698 Seppo Muroman
mukaan noin 370 000 henkeä. Se oli vähän pie-
nempi kuin arvioimani vuoden 1660 väkiluku.
Vaikka arviot ovat karkeita, on ilmeistä että kuolo-
vuodet olivat pyyhkäisseet pois yhden miespol-
ven ajan väestönkasvun.
Mustan surman eli 1300-luvun ruttoepidemian
mahdollista vaikutusta Suomen väestöön ei tun-
neta, mutta ainakaan sitä myöhempänä aikana
maamme ei ole kärsinyt milloinkaan suhteellisesti
yhtä suurta väestönmenetystä kuin 1696-97.
Muista nälkävuosista ja sota-ajoista ei oikeastaan
voi puhua samana päivänäkään. Niinpä 1690-lu-
vun nälänhädästä käytetty nimitys "suuret kuolo-
vuodet" tuntuu osuvalta. Sen ovat kuitenkin anta-
neet myöhemmän ajan historiankirjoittajat. Tä-
män ajan itse kokenut maalaisrahvas sanoi näitä
nälkävuosia kuten muitakin kuivan arkiseen ta-
paansa vain "köyhiksi vuosiksi".
Suurten kuolovuosien vaikutusta maalaisväestön
yhteiskunnalliseen jakautumaan on vaikea tutkia,
koska lähdeaineisto suo vain vähän mahdolli-
suuksia selvittää kunnolla eri väestöryhmien kuol-
leisuutta. Nojautuen teoriaan, jonka mukaan kuol-
leisuus johtui etupäässä kulkutaudeista, Eino Ju-
tikkala on päätellyt, että talollisväestöä kuoli näl-
kävuosina suhteellisesti lähes yhtä paljon kuin ti-
lattomia. Oletettuaan lisäksi, että kuolovuosina
autioituneiden talojen asuttajat olivat etupäässä
tilatonta väkeä, Jutikkala arvioi nälänhädän ta-
soittaneen tuntuvasti maaseudun yhteiskuntaa
monien tilattomien noustessa talonpojan säätyyn.
Poiketen tästä monen tutkijan hyväksymästä kä-
sityksestä Ilkka Mäntylä korostaa, että taloja ei
autioitunut kovin paljon, ja otaksuu niiden asut-
tajien olleen etupäässä talollisten poikia ja vävyjä.
Maaseudun yhteiskunta tasoittui Mäntylänkin
mukaan kuolovuosina tuntuvasti, mutta se joh-
tui etupäässä tilattomien suuresta kuolleisuudes-

268
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
ta ja vain pieneksi osaksi siitä, että nälänhätä avasi
joillekin mökinpojille sosiaalisen nousun väylän.
Niiden arviointien nojalla, joita olen esittänyt
nälänhädän välittömistä vaikutuksista, kallistun
Mäntylän kannalle. Silti olisi hyvä tehdä lisätut-
kimuksia, mihin muutamat kirkonarkistot tarjo-
avat hyvää aineistoa.
Nälän laukaisema
Pohjois-Karjalan kapina
Nälkävuosien onnettomuudet eivät yleensä saa-
neet suomalaisia suuttumaan esivallalle, koska nii-
tä pidettiin Jumalan sallimana koettelemuksena.
Varkauksien lisääntyminen häiritsi hieman yhteis-
kunnan rauhaa, mutta niillä oli vähän merkitys-
tä. Jyrkkänä poikkeuksena oli kuitenkin Käkisal-
men lääni, jonka rahvas oli ollut hyvin vastahan-
kaista herroja kohtaan jo läänityskaudella (s. 241).
Sen päättyttyä hallitus teki kohtalokkaan ratkai-
sun antaessaan 1683-85 verotuksen pääosassa
Pohjois-Karjalaa vuokralle. Kruunu peri vuokraa-
jilta lain mukaiset verot, ja nämä antoivat liikemie-
hinä vahingon kiertää kohdellen talonpoikia an-
karasti. Heitä muun muassa kiellettiin kuin maa-
orjia muuttamasta tilaltaan, ja toisaalta vaikeuk-
siin joutuneet häädettiin armotta.
Verotus oli annettu monesti vuokralle muualla-
kin Suomessa, mutta kruunun hallinto oli valvo-
nut vuokraajia kohtalaisen hyvin. Nyt tätä järjes-
telmää sovellettiin syrjäisellä seudulla, jolla val-
vonta oli vaikeaa. Lisäksi Käkisalmen läänin asut-
tajia pidettiin kuten ennenkin kruununtilallisina,
jotka eivät omistaneet talojaan vaan olivat kruu-
nun lampuoteja eli vuokramiehiä. Näissä oloissa
kiistoja riitti loputtomasti, ja vastustelevat talonpo-
jat valitsivat jälleen mieromiehiä edustajikseen ku-
ten jo läänityskaudella. Useat papit tukivat rahvaan
vastarintaa, lähinnä hyvin neuvoin.
Erikoisen pahoiksi kiistat kehittyivät Pielisjär-
ven pitäjässä, jonka oli ottanut vuokralle Salomon
Enberg (Ehnberg), entinen Liperin vapaaherra-
kunnan vouti, luultavasti Suomessa syntynyt
mies. Hänen kanssaan talonpojat riitaantuivat pa-
hoin jo 1685 kovan katovuoden jälkeen ja kieltäy-
tyivät maksamasta verorästejään. Pielisjärveläis-
ten johtavana vastarintamiehenä oli kirkonisäntä
Antti Hietanen, entinen Lieksan kaupungin por-
vari, ja kun he eivät saaneet mielestään oikeutta
Narvassa majailevalta Käkisalmen läänin ja In-
kerin kenraalikuvernööriltä, lähetettiin miero-
miehet Tukholmaan. Jo 1690 pielisjärveläiset vas-
tustivat jälleen Enbergin veronkantoa Hietasen
johtamina, nytkin katovuoden takia. Riidan rat-
kaisi Turun hovioikeus 1692 tuomiten Pielisjärven
pitäjän maksamaan Enbergille suuren korvauk-
sen ja karkottaen mieromiehet Antti Hietasen ja
Matti Kotilaisen Pommeriin.
Pohjois-Karjalan rahvaan mieliala kiihtyi entises-
tään 1696-97. Täälläkin koettiin ankaria katoja ja
nähtiin nälkää niin kuin muun Suomen köyhim-
missä osissa. Kruunun ollessa tiukkana vuokraa-
jat joutuivat pakostakin vaatimaan talonpoikia
maksamaan veronsa, mitä rahvas ei katovuosina
kestänyt. Pielisjärveläisten eräällä valitusmatkal-
laan tapaama talollinen Lauri Kilappa Kurkijoelta
antoi heille sittemmin turhiksi osoittautuneita toi-
veita kuninkaan ja muiden suurten herrojen myö-
tämielisyydestä. Kurkijoella rahvas oli ollut levo-
tonta jo vuosikausia Reko Tervosen johtaessa ve-
ronvuokraajille tehtyä vastarintaapa Kilapan toi-
veajattelu saattoi olla pitäjässä yleistäkin.
Jo kesällä 1696 Pielisjarvella esiintyi kapinointia
Salomon Enbergin ankaraa kantokirjuria Simon
Affleckia eli "Simo Hurttaa" vastaan, ja joulukuus-
sa tämä vihattu mies yritettiin murhata. Vähän
myöhemmin pitäjän rahvas alkoi ryöstää veron-
vuokraajien hallinnassa olevia hoveja. Kapinalii-

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 269
ke levisi tammikuuhun mennessä Liperiin, Rääk-
kylään ja Ilomantsiin, ja rahvas sai saaliikseen
elintarvikkeita ja muuta tavaraa, joita koetettiin ja-
kaa tasan mukana olleille. Joitakin vuokraajien apu-
miehiä pahoinpideltiin. Ryöstäjät katsoivat ottavan-
sa vain rahvaalta vääryydellä riistettyä tavaraa ja
luulivat ehkä kuninkaan hyväksyvän tämän, jos
ajattelivat yleensä mitään. Joukossa syntyy petol-
lista voimantuntoa, ja harkinta unohtuu helposti.
Kuten Kimmo Katajala on osoittanut, ryöstä-
jissä oli paljon syrjäkylien köyhiä talonpoikia, mutta
joukossa oli myös varakkaita ja toisaalta tilatto-
miakin. Varsinaista johtajaa liikkeellä ei ollut, eikä
kapina johtunut tahallisesta yllytyksestä vaan oli
varsin spontaaninen. Nälänhädällä oli suuri osuus
ryöstöihin, mutta Katajala katsoo sen kuitenkin
vain laukaisseen jo pitkään kiristyneen jännityk-
sen. Yleiseksi kansannousuksi Pohjois-Karjalan
kapinaa ei voida sanoa, mutta se oli Suomen oloi-
hin katsoen hyvin raju nousu esivaltaa vastaan,
mikäli veronvuokraajia pidetään sen edustajina.
Itse valtiovaltaa Karjalan kapinoitsijat eivät liene
halunneet vastustaa. Kaiken kaikkiaan tämä ka-
pina muistuttaa suuresti monia Keski-Euroopan
talonpoikien kansannousuja.
Saatuaan tiedon kapinasta kenraalikuvernööri Ot-
to Wilhelm von Fersen lähetti sitä kukistamaan puo-
lensataa sotilasta päällikkönään luutnantti Arendt
Reiher. Komennuskunta aloitti eräiden siviili-
miesten auttamana työnsä Rääkky Iässä ja Liperis-
sä, surmasi monia kapinallisia ja myös eräitä viat-
tomia ihmisiä, yhteensä ainakin 15 henkeä. Useita
vangiksi otettuja rääkättiin raakamaisesti. Rahvas
ei juuri pystynyt tekemään sotaväelle vastarintaa,
joten näin suuri kovuus oli aivan tarpeetonta. So-
tilaat myös ryöstivät paljon rahvaan omaisuutta
väittäen, että se oli varastettu hoveista, mikä ei
pitänyt useinkaan paikkaansa. Pielisjärvelläkin
vangittiin koko joukko talonpoikia.
Seuranneissa oikeudenkäynneissä pääsyyllisek-
si leimattu Lauri Kilappa ja 34 muuta kapinoitsi-
jaa tuomittiin mestattavaksi, mutta jotkut heistä
kuolivat vankeina ennen teloitusta. Oikeudessa
todettiin kuitenkin myös kapinan kukistajien tar-
peettoman verinen menettely, ja viisi heistä tuo-
mittiin kuolemaan. Mestattuihin kuului luutnantti
Reiher, jonka katsottiin olevan vastuussa jul-
muuksista. Kaiken kaikkiaan Karjalan kapinassa
menetettiin vähintään 55 ihmishenkeä.
Mikä tahansa tuon ajan valtiovalta olisi rangais-
sut ankarasti näin vakavaan kapinaan osallistunei-
ta, mutta sen raaimpien kukistajien mestaaminen
osoittaa, ettei oikeuden periaate ollut sentään täy-
sin unohtunut. Lakituvassa ei kuitenkaan nähty
asianosaisina Tukholman korkeita herroja, jotka
olivat jättäneet jo ennestään tuskastuneet karja-
laiset läänitysajan jälkeenkin kruununtilallisten
nöyryyttävään asemaan ja vain rahojaan ajatte-
levien veronvuokraajien kynsiin.
Kaarle XII joutuu
taisteluun merentakaisista
maista
Kuningas Kaarle XI:n kuollessa syöpään huhti-
kuussa 1697 hänen ainoa poikansa Kaarle oli ala-
ikäinen, mutta holhoojahallituksen toimikausi jäi
lyhyeksi, sillä valtiopäivien kokoontuessa syksyllä
viisitoistavuotias prinssi julistettiin täysivaltaiseksi
kuninkaaksi. Kaarle XII (1682-1718) oli kasva-
tettu itsevaltiaaksi, ja hovi oli oppinut tuntemaan
nuoren prinssin rohkeana ja sisukkaana ratsasta-
jana ja metsämiehenä. Luonteeltaan hän oli vai-
telias ja sulkeutunut, tavoiltaan hallitsijaksi vaati-
maton vaikka ei sentään askeettinen. Velvollisuu-
dentuntoisena, karaistuneena, rohkeana ja har-
taan uskonnollisena Kaarle XII oli urhoollisen
jajärkähtämättömän sotilaan perikuva. Varjopuo-

270
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
lena oli hänen kovuutensa: hän ei säälinyt viholli-
sia eikä paljon omia alamaisiaankaan.
Asemansa itsevaltiaana Kaarle XII käsitti siten,
että hänen velvollisuutenaan oli ottaa kaikki vas-
tuu hallituksesta ja sodasta. Hän ei juuri neuvo-
tellut virkamiestensä ja kenraaliensa kanssa eikä
perustellut päätöksiään, joissa hän pysyi itsepäi-
sesti, kävi kuinka kävi. Älyä kuninkaalta ei puut-
tunut, mutta hän erehtyi luullessaan että yksi mies
ymmärtäisi kaiken. Keskittyessään johtamaan
sotaa mieskohtaisesti Kaarle XII myös vieraan-
tui kotimaan ongelmista eikä pystynyt arvioimaan
sen voimavaroja. Näiden seikkojen merkitys ko-
rostui kuninkaan varoessa antamasta vähintäkään
valtaa neuvostolleen tai Tukholman korkeille vi-
rastoille; kaukana vierailla mailla ollessaankin hän
ratkaisi kaikki hiukankin tärkeät asiat.
Ruotsin ulkopolitiikka oli Kaarle XI:n hallitessa
suuntautunut etupäässä torjumaan Tanskan ai-
heuttamaa vaaraa, mikä on ymmärrettävää ku-
ninkaan käytyä kovan sodan Skoonessa. Tanskaa
yritettiin lähentyä sodan jälkeen muun muassa
siten, että Kaarle nai Tanskan kuninkaan sisaren
Ulriika Eleonooran. Ruotsin läheiset yhteydet
Holstein-Gottorpin herttuaan, jota Tanskan ku-
ningas pyrki pitämään vasallinaan, aiheuttivat
kuitenkin yhä vihamielisyyttä. Ruotsin ulkopoli-
tiikkaa johtava kansliapresidentti Bengt Gabrielin-
poika Oxenstierna koetti saada liittolaisia Alan-
komaista ja Englannista, Tanska ja Brandenburg
taas Ranskasta. Jännityksestä huolimatta rauha
säilyi Kaarle XI:n hallituskauden loppuun.
Tämän voimakkaan hallitsijan kuolema oli osa-
syynä siihen, että Ruotsin vastustajien politiikka
aktivoitui, mutta siihen vaikuttivat muutkin hal-
litsijanvaihdokset. Tanskan kuninkaaksi näet tuli
1699 Fredrik IV, ja Saksin vaaliruhtinas Fredrik
August I valittiin 1697 Puolan kuninkaaksi nime-
nään August IL Venäjän tsaari Pietari I (1672-
1725) ryhtyi 1694 itse hallitsemaan valtakunta-
ansa. Kaikki kolme olivat nuoria, toimeliaita ja
kunnianhimoisia miehiä.
Aloitteen Ruotsin-vastaiseen liittoon teki maan-
sa asemasta huolestunut Tanskan kuningas, mutta
myös August ja Pietari halusivat tehdä lopun Ruot-
sin ylivallasta Itämerellä. Näiden kahden toiveet
olivat muuten ristiriitaiset muun muassa siksi, että
kumpikin halusi tärkeän Riian sataman itselleen.
Tanska ja Saksi sopivat 1698 sodasta Ruotsia vas-
taan, ja 1699 Venäjäkin yhtyi tähän liittoon. Bran-
denburgin vaaliruhtinas, joka halusi Ruotsin Pom-
meria itselleen, jäi odottavalle kannalle.
Nerokas ja päättäväinen tsaari Pietari, joka on
saanut kansaltaan kunnianimen Suuri, ei sietänyt
sitä että Venäjän yhteydet valtamerelle rajoittuivat
Arkangelin satamaan. Sinne oli paha purjehtia
lännestä ja pitkä matka Venäjän ydinalueelta.
Tsaari pyrki ensin Välimerelle, mutta Turkki, joka
sulki venäläisiltä Dardanellien salmet, osoittau-
tui liian vahvaksi vastustajaksi. Näin ollen Pietarin
katse suuntautui Itämerelle, jonka satamista venä-
läiset voisivat purjehtia Pohjanmerelle ja Atlantil-
le. Laivoista ja merestä kiinnostunut tsaari ihaili
Alankomaita ja Englantia ja piti erikoisesti näitä
maita esikuvanaan. Länsi-Euroopan kulttuurin
vaikutus oli kasvanut Venäjällä jo vuosikymme-
nien ajan, mutta kehittääkseen maataan Pietari
ryhtyi muuttamaan sitä mahdollisimman länsi-
maiseksi piittaamatta kansansa murinasta ja vas-
tustelusta.
Suuri Pohjan sota alkoi helmikuussa 1700, jolloin
Saksin armeija yritti tuloksetta vallata vahvasti
linnoitettua Riikaa ja tanskalaiset kävivät Hol-
stein-Gottorpin kimppuun. Tsaarin avunlupauk-
sista huolimatta Ruotsi näytti pelottavalta vastus-
tajalta. Sillä oli vahvan laivaston lisäksi lähes
90 000 miehen maavoimat, karaistuneita, luotet-
tavia ja hyvin harjoitettuja ruotsalaisia ja suoma-

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 271
laisia. Tummansinisiin takkeihin ja keltaisiin hou-
suihin puetut "karoliinit" kolmikolkkahattuineen
olivat ajanmukainen, yhtenäinen ja komea armei-
ja. Myös taisteluhenki oli hyvä, mihin Hattulassa
säilynyt, ilmeisesti Pohjan sodan alussa syntynyt
laulukin viittaa:
Voi surulliset ajat ja vaaralliset päivät,
kun sota on suuri jo tulossa/
Kun Suomen pojat lähtevät täyrestä kiukusi'
Itämeren maihin nyt taistelemaan.
Kun kuulat ne lentävät linnoitetuiss'paikoiss',
ylhäällä julmasti vinkahtavat.
Kun Luteeruksen uskossa perkelettä vastaan
olemme valmihit sotimaan.
Armeijan aseistusta ja taktiikkaa oli kehitetty
Kaarle XI:n aikana ennen kaikkea kenraali Carl
Magnus Stuartin johdolla, ja hän oli opettanut so-
tataitoa kruununprinssillekin. Kaarlelaiset taisteli-
vat manner-Euroopan armeijojen tapaan pitkinä
linjoina, tavallisesti neljä riviä miehiä peräkkäin.
Joka miehellä oli miekka, ratsumiehillä lisäksi
pistooli ja karhiini eli lyhyt kivääri. Kolmannella
osalla jalkaväen miehistä oli aseena miekan lisäk-
si pitkä keihäs eli piikki, muilla musketti, johon
liitettiin sodan kestäessä yhä yleisemmin pis-tin
eli pajunetti.
Kaarle XII:n armeijan taktiikan erikoispiirtee-
nä oli hyökkäyksen ja teräaseiden käytön suosi-
minen. Kenttätaistelussa karoliinit tekivät rynnä-
kön miltei aina, olipa vastustajia vähän tai paljon.
Jalkaväki eteni nopeasti, usein juoksujalkaa, aivan
lähelle vihollista, ja kun ensin kaksi etumaista ri-
viä ja sitten toiset kaksi olivat ampuneet yhteis-
laukauksen, miehet kävivät vastustajan kimppuun
miekoin ja pistimin iskien tai keihäät tanassa. Rat-
suväki ei käyttänyt kentällä ampuma-aseita vaan
iski vihollisen linjoihin tiiviinä, usein auran muo-
toisena linjana miekoilla hakaten. Sodan alussa
ajettiin rynnäkössä ravia mutta vuoden 1704 tie-
noilta lähtien laukkaa. Useimmiten karoliinien
rynnäkkö ratkaisi taistelun, ja vain erittäin hyvin
harjoitetut joukot pystyivät vetäytymään heidän
tieltään hajaantumatta.
Karoliiniupseerit, joista suuri osa oli Itämeren-
maiden saksalaisia, saivat sodan jatkuessa viljal-
ti kokemusta. Harvoin poikkeuksin Kaarle XII:
n upseerit täyttivät velvollisuutensa, tarvittaessa
kuolemaan asti, eivätkä arvonsa tuntevat ylimyk-
set säästäneet henkeään pitäessään kuninkaan
järkkymätöntä rohkeutta esikuvanaan. Heidän
leskillään ja lapsillaan ei ollut hätää, mutta al-
haisaatelisen perheen kohtalo saattoi olla kova
isän kaaduttua nuorena upseerina. Perhe voi köy-
hyyttään jopa "vajota rahvaaseen", kuten suku-
tutkijoilla oli ennen tapana sanoa, sillä kruunu ei
maksanut eläkettä kaatuneen perheelle. Aatelisar-
von piti olla toimeentulon varmistuksena, mutta
siitä ei ollut aina tarpeeksi apua.
Narvan voitosta Pultavan katastrofiin
Saatuaan tiedon sodan alkamisesta Kaarle XII
arvioi Tanskan vaarallisimmaksi vastustajaksi
ja teki heinäkuussa 1700 maihinnousun Själlan-
tiin. Tämä pakotti Tanskan rauhaan, mutta pitä-
en silmällä Itämeren tasapainoa Alankomaat ja
Englanti huolehtivat siitä, että ehdot olivat lie-
vät ja Tanskan sotilaallinen voima jäi ennalleen.
Syyskuussa tsaari Pietari lähti liikkeelle: hänen
joukkonsa hävittivät Inkerinmaata ja Viroa ja
ryhtyivät piirittämään Narvaa. Kaarle XII vei so-
tajoukon ripeästi Viroon ja marssitti sen Narvaan
johtaen armeijaa kenraali Carl Gustaf Rehnskiöl-
din kanssa. Joukkojen vahvuus oli vain 10 500
miestä, joista runsas kolmannes oli suomalaisia.
Länsimaisten upseerien johtamia venäläisiä oli yli

272
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
30 000, mutta marraskuussa 1700 käydyssä tais-
telussa karoliinien rynnäkkö hajotti heidän rin-
tamansa ja tsaarin armeija kärsi tuhoisan tappion.
Kaarle XII:n neuvonantajat kehottivat häntä
valloittamaan saman tien Luoteis-Venäjän, mut-
ta kuningas päätti käydä ensin Saksin kimppuun.
Tarkoituksena oli painostaa puolalaiset erotta-
maan August Ilja saattaa Puola Ruotsin ylivallan
alaiseksi. Kaarle toivoi saavansa tästä taloudelli-
sia etuja ja lisäksi puolalaisen armeijan avukseen
Venäjää vastaan. Hän ei siis nähnyt tehtäväänsä
vaikeana puolustussotana vaan uskoi voivansa
vahvistaa Ruotsin Itämeren-valtaa entisestään.
Kaarle XII:n Puolan-politiikka muistutti suuresti
Kaarle X Kustaan harjoittamaa. Isoisänsä tavoin
hän myös takertui Puolaan ja hukkasi paljon aikaa
ja voimia saadakseen tämän maan irroitetuksi
unionista Saksin kanssa.
Puolalaisia oli näet mahdoton saada toimimaan
yksimielisesti, kaikkein vähiten ruotsalaisten apu-
na. Osa heistä kannatti kuningas Augustia, ja tä-
män jouduttua ahtaalle tsaari lähetti joukkoja hä-
nen avukseen. Ruotsi tosin saavutti Puolassa sar-
jan sotahistoriassa kimmeltäviä voittoja kuten
Kliszowissa (Klissow) 1702 ja Fraustadtissa 1706.
Fraustadtin taistelun jälkeen armeijaa taitavasti
johtanut Rehnskiöld syyllistyi pahaan sotarikok-
seen surmauttamalla useita tuhansia antautuneita
venäläisiä. Kaarle XII ei tiettävästi lausunut tästä
moitteen sanaa vaan ylensi Rehnskiöldin sota-
marsalkaksi. Hänen julmuutensa ei ollutkaan ai-
nutlaatuista, sillä ruotsalaiset kohtelivat myös vas-
tustelevia puolalaisia usein säälimättömästi. Ruot-
sin armeijan tunkeuduttua Saksiin saakka August
II joutui syyskuussa 1706 luopumaan sodasta.
Kaarle XII oli pitänyt koko ajan silmällä Venäjää,
jonka hän käsitti vaarallisimmaksi vastustajaksi,
mutta pelkkä muistaminen ei auttanut hillitse-
mään tarmokasta tsaaria. Pietari ryhtyi lisäämään
armeijansa miesvahvuutta ja uudistamaan sen
koulutusta käyttäen länsimaisia asiantuntijoita. Jo
1701 hänellä oli Luoteis-Venäjällä 70 000 miehen
armeija, joka alkoi raivata tietä Itämerelle.
Vallattuaan 1702-03 Nevajoen pienet linnoituk-
set Pähkinälinnan ja Nevanlinnan tsaari ryhtyi ra-
kennuttamaan Nevan suistoon uutta pääkaupun-
kia Pietaria ja sen turvaksi Jänissaarelle Pietarin
ja Paavalin linnoitusta. Uuden kaupungin nime-
nä oli Pietari Suuren aikana hollantilaista muo-
toa tavoitteleva Sankt-Piterburh, mutta myöhem-
min saksankielinen Sankt-Peterburg. Saman tien
alettiin Retusaarelle rakentaa Kronstadtin laivas-
totukikohtaa. Venäjän toimintakeskuksen siirtä-
minen Moskovasta Nevajoen suulle heikensi py-
syvästi Ruotsin sotilaallista asemaa ja Suomen
turvallisuutta.
Jos kaikki tämä ei ollut saanut Kaarle XII:ta
tajuamaan Pietarin toimien vaarallisuutta, tsaarin
joukkojen tunkeutumisen Viroon ja Liivinmaalle
olisi pitänyt riittää. Kuningas ei kenraali Stuartin
ja muiden sotilaiden pyynnöistä huolimatta ollut
nimittänyt Itämerenmaihin yhteistä ylipäällikköä,
joten puolustusta ei voitu keskittää ja vihollinen
mursi sen helposti pala palalta. Vallattuaan Inke-
rin linnat sekä Narvan ja Tarton venäläiset hävit-
tivät hirvittävästi Viroa ja miehittivät koko maan.
Liivinmaata ja Kuurinmaata puolustava kenraali
kreivi Adam Ludvig Levvenhaupt voitti 1705 ve-
näläisen armeijan Gemäuerthofin taistelussa, mut-
ta pian hänen voimavaransa loppuivat, ja venä-
läiset valtasivat nämäkin alueet. Näin Ruotsi oli
menettänyt Itämerenmaat lukuun ottamatta Riian,
Pärnun ja Tallinnan linnoitettuja kaupunkeja.
Kaarle XII arveli voivansa valloittaa Itämeren-
maat aikanaan helposti takaisin jajätti alamaisen-
sa venäläisten hävitysten uhreiksi. Päätettyään
vihdoin aloittaa suuren sotaretken Venäjälle ku-
ningas puhdisti ensin Puolan tsaarin joukoista ja

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 273
lähti kesällä 1708 marssimaan armeijoineen Liet-
tuasta Moskovaa kohti. Hänellä oli 30 000 mies-
tä, ja lisäksi Lewenhauptin piti tuoda Riiasta
12 000 miehen armeija, josta noin 4 000 oli suo-
malaisia. Kun kyseessä oli sotaan tottunut ja sii-
hen asti voittamaton karoliiniarmeija, Pietari oli
syvästi huolestunut ja tarjosi Kaarlelle rauhaa,
mutta Ruotsin kuningas ei ottanut tätä kuuleviin
korviinsa vaan eteni Valko-Venäjälle.
Kaarle XII oli luullut saavansa Puolasta tuntu-
vat lisävoimat, mutta tämä toivo raukeni. Kunin-
gas luotti myös Ukrainan kasakoiden apuun, mut-
ta Pietari Suuri onnistui kukistamaan nämä kapi-
noitsijat nopeasti. Venäjältä palanneet länsimaa-
laiset upseerit olivat väittäneet, että siellä oltiin
perin tyytymättömiä tsaarin uudistuksiinpa tämä-
kin rohkaisi Kaarlea. Vihollisen hyökkäystä tor-
juessaan venäläiset olivat kuitenkin varsin yksi-
mielisiä.
Ruotsalaisten marssi itään edistyi hitaasti, ja elo-
kuussa 1708 kuningas muutti Mohilevin kaupun-
gissa suuntaa kääntyen kaakkoon, odottamatta
Levvenhauptin armeijaa. Kaarle pelkäsi talven ai-
heuttavan pahoja huolto vaikeuksia peräytyvien
venäläisten noudattaessa poltetun maan taktiik-
kaa ja otaksui Ukrainassa olevan helpompaa. Le-
vvenhauptin ehdittyä puolestaan syyskuussa Mo-
hilevin itäpuolelle tsaari Pietari voitti Lesnajan ky-
län luona hänen armeijansa, tuhosi suuren osan
siitä ja valtasi kuormaston, jonka piti turvata pää-
armeijan huolto. Toista tuhatta omat viinakuor-
mat ryöstänyttä kaarlelaista nukkui aamulla juo-
puneina kasakoiden tullessa keihäineen.
Ukrainassa Kaarle XII:n armeija joutui kärsi-
mään poikkeuksellisen ankarasta talvesta ja me-
netti arojen jäätävässä viimassa toistakymmentä
tuhatta miestä paleltumien ja sairauksien takia.
Keväällä oli jäljellä vain 23 000 taistelukykyistä
miestä. Lewenhauptin mukana tulleita suomalai-
sia lienee ollut parituhatta, suurimpina yksikköi-
nä Porin läänin jalkaväkirykmentti ja Turun lää-
nin ratsuväki, nekin pahoin kutistuneina. Kasa-
koita oli liittynyt ruotsalaisiin vain kourallinen.
Kuningas ryhtyi piirittämään Pultavaa, mutta ke-
sällä 1709 tsaari tuli kaupungin avuksi johtaen hy-
väkuntoista, varsin hyvin koulutettua ja sotaa ko-
kenutta 42 000 miehen armeijaa. Kotimaan ydin-
alueiden ollessa vaarassa venäläiset olivat valmiit
taistelemaan urheasti.
Kaarle XII:n joukot olivat voittaneet joskus suu-
remmankin ylivoiman, mutta nyt ne olivat kau-
hean talven jälkeen kaikinpuolin heikossa kun-
nossa, ja tykinammuksia oli vain nimeksi. Kesä-
kuun 28. päivänä 1709 käydyssä taistelussa Pietari
sai murskaavan voiton, lähes 7 000 karoliinia kaa-
tui. Kuninkaan haavoituttua vähän aikaisemmin
sotamarsalkka Rehnskiöld johti Pultavan taiste-
lua ja joutui hänkin vangiksi. Heinäkuun alussa
A.L. Lewenhaupt, joka johti jäljellä ole via 15 000
miehen vahvuisia joukkoja, antautui toivottomas-
sa tilanteessa tsaarille Perevolotsnassa, Vorskla-
joen suulla. Kaarle XII pelastautui vähäisen osas-
ton kanssa Dnjeprin toiselle puolelle ja sittemmin
Turkin alueelle Moldovaan. Sinne hän jäi vuosi-
kausiksi yrittäen saada Turkin liittolaisekseen Ve-
näjää vastaan.
Venäläiset valloittavat Suomen
Suomi ei joutunut sodan jalkoihin ennen vuotta
1706 paitsi itäistä rajaseutua, mutta sotaväkeä maa
oli joutunut asettamaan paljon. Jo 1700 hallitus
määräsi maakunnat, Pohjanmaata lukuun otta-
matta, toimittamaan reservijoukkoja, jotka vasta-
sivat kolmatta osaa vakinaisten rykmenttien mie-
histöstä, ja ennen vuoden loppua ne piti täydentää
rykmentin vahvuisiksi. Reservirykmentit vietiin
lähes saman tien Viroon ja Inkerinmaalle. Pahan
upseeripulan vuoksi ne olivat heikosti koulutettu-

274
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
ja, mutta sitä kovempaan sotaan ne joutuivat. Syk-
syllä 1706 venäläiset etenivät tsaarin itse johtaessa
Viipuriin ja yrittivät vallata tätä avainasemassa
olevaa kaupunkia, mutta muurit kestivät ja viholli-
nen vetäytyi pian pois, ehkä lähestyvää talvea pe-
läten.
Pultavan taistelun jälkeen tsaari Pietari saattoi
jonkin aikaa kohdistaa koko huomionsa Itäme-
renmaihin, ja 1710 hänen joukkonsa valtasivat
siellä Ruotsin viimeiset tukikohdat, lopulta Riian-
kin. Suomalaiset rykmentit olivat siihen mennessä
vähäisiä rippeitä lukuun ottamatta tuhoutuneet
miesten kaatuessa tai kuollessa tauteihin Inkerissä,
Itämerenmaissa, Lesnajassa ja Pultavassa. Sota-
vankeuteen joutuneet nääntyivät yleensä pian tau-
teihin ja rasituksiin.
Täydennysmiehiä otettiin jatkuvasti, jajoukko-
ja värvättiin Käkisalmen läänistäkin, jossa ei ol-
lut vakinaista sotaväkeä. Metsissä piili väenottoa
pakoilevia miehiä ja sotilaskarkureita. Rutoksi
nimitetty tuhoisa tautiepidemia runteli 1710-11
maan lounaisosaa. Kyseisestä taudista on heikosti
tietoja, mutta Kari Pitkänen katsoo, ettei sen esiin-
tymistapa sovi ainakaan paiseruttoon. Myös ka-
dot rasittivat ajoittain Suomea. Maaherrat pyrki-
vät kuitenkin lieventämään rasituksia mahdolli-
suuksien mukaan, ja kuten Ilkka Mäntylä ja Ant-
ti Kujala ovat osoittaneet, rahvaan sitkeä työ piti
maatalouden paremmassa kunnossa kuin olisi
voinut odottaa.
Karjalan kannaksen eteläosa joutui kärsimään
vihollisen hävityksestä jo ensimmäisinä sotavuosi-
na, samoin Laatokan pohjoispuolinen seutu ja
Pohjois-Karjala, jossa käytiin lähes jatkuvaa raja-
sotaa. Kyliä poltettiin molemmin puolin rajaa, ja
vielä 1709 Pohjois-Karjalan ja Savon talonpojat
tekivät suuren sotaretken Aunukseen saamatta to-
sin sanottavia aikaan. Venäläisen sotaväen tun-
keutuessa 1710 Pohjois-Karjalaan osa luterilaisesta
rahvaasta ryhtyi tukemaan vihollista vihattuja ve-
ronvuokraajia kuten Simon Affleckia vastaan. Ve-
näläiset kohtelivat silti pohjoiskarjalaisia väkival-
taisesti. Kajaanin kihlakunnan väestö ja vienan-
karjalaiset pitivät rajarauhaa vuoteen 1709, mutta
sen jälkeen vihollinen ryösti pahoin Kainuutakin.
Suomen valloitus alkoi varsinaisesti maaliskuus-
sa 1710 amiraali Fjodor Matvejevits Apraksinin
marssiessa joukkoineen Viipuria vastaan. Eversti
Magnus Stiernsträle puolustautui siellä miehineen
urheasti mutta joutui antautumaan kesäkuussa.
Syksyllä 1710 antautui myös Käkisalmen linna,
jonka pientä varuskuntaa oli komentanut tarmo-
kas eversti Johan Stjernschantz. Tämän jälkeen
tsaari joutui jättämään Suomen toistaiseksi rau-
haan, koska Turkki alkoi sodan Venäjää vastaan,
osaksi Kaarle XII:n politiikan vaikutuksesta. Ve-
näläiset olivat 1711 pahassa hädässä, mutta jo sa-
mana vuonna Turkki suostui rauhaan, ja jatkaes-
saan juonittelujaan Kaarle-kuningas joutui joksi-
kin aikaa turkkilaisten vangiksikin.
Ruotsilla oli puolestaan suuria vaikeuksia ete-
läisten vihollisten kanssa. Tanskalaiset alkoivat so-
dan uudelleen ja tekivät 1710 Skooneen maihin-
nousun, jonka ruotsalaiset pystyivät sentään torju-
maan. Ruotsin neuvoskunta solmi 1710 puolueet-
tomuussopimuksen Preussin kuningaskunnan eli
entisen Brandenburgin ja Hannoverin vaaliruh-
tinaskunnan, entisen Liineburgin kanssa. Kaarle
XII luuli kuitenkin ymmärtävänsä paremmin ja
kumosi sopimuksen. Niinpä tanskalaiset ja Sak-
san ruhtinaiden joukot valtasivat vuoteen 1713
mennessä Ruotsin saksalaiset alueet paitsi Stral-
sundin ja Wismarin linnoitettuja kaupunkeja. Näis-
sä oloissa emämaa saattoi lähettää vain nimeksi
apuvoimia Suomen puolustukseen. Neuvostoa
vuodesta 1710 lähtien kansliapresidenttinä johta-
nut kreivi Arvid Bernhard Horn Halikosta olisi
halunnut suojella kotimaataan, mutta voimia
puuttui.

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 275
Suomen joukkojen ylipäällikönä oli 1710 ken-
raaliluutnantti Georg Lybecker, joka teki vain näen-
näisiä yrityksiä Viipurin auttamiseksi. Hänen seu-
raajakseen nimitettiin vuoden lopulla iäkäs kenraali
kreivi Karl Nieroth, joka muodosti ankarin väen-
otoin uusia joukkoja menetettyjen tilalle, yhteensä
yli 9 000 miehen armeijan. Sillä ei ollut karoliinien
entistä komeaa ulkonäköä, vaan puvut olivat ta-
lonpojan harmaata sarkaa, mutta upseerit olivat
tyytyväisiä miehistöön ja puolustushenki parani
paljon Nierothin pätevistä toimista. Armeijan yli-
sotakomissaari Johan Henrik Frisius, entinen Ne-
vanlinnan porvari ja lopulta vapaaherra Frisen-
heim, organisoi taitavasti armeijan huoltoa.
Nierothin ollessa ylipäällikkönä suomalaiset ah-
distivat yllättävin partioretkin Karjalassa olevia
venäläisiä joukkoja, joskus aika vahvoinkin voi-
min. Kreivin kuoltua tammikuussa 1712 hänen
virkansa Saijalleen kenraali Lybecker, jonka toi-
mintaa leimasi entistä pahemmin rohkeuden ja
yritteliäisyyden puute. Kesällä 1712 venäläiset
aloittivat uudelleen etenemisen Suomeen komen-
tajanaan amiraali Apraksin ja apunaan Kron-
stadtiin tukeutuva kaleerilaivasto. Venäläiset ete-
nivät Kymijoelle mutta arvioivat vastustajan niin
vahvaksi että vetäytyivät takaisin Viipuriin.
Tsaari Pietarin laadittua suunnitelman Suomen
valloittamiseksi kaleerein kuljetetut joukot nousi-
vat toukokuussa 1713 maihin Helsingissä ja valta-
sivat kaupungin, jota kenraalimajuri Karl Gustaf
Armfelt yritti puolustaa Lybeckerin antamin liian
pienin voimin. Ruotsalaisen laivasto-osaston tulo
pakotti vihollisen kuitenkin vetäytymään pian
idemmäs. Lybecker taas vei joukkonsa läheiseen
sisämaahan ja jättäytyi passiiviseksi, joten venäläi-
set pureutuivat rannikolle ja ottivat haltuunsa vil-
javan Uudenmaan.
Syyskesällä hallitus erotti Lybeckerin, joka tuo-
mittiin virheistään peräti kuolemaan, joskaan tätä
ei pantu täytäntöön. Suomen puolustus jäi nyt
kenraali Armfeltin vastuulle. Eirik Hornborg to-
teaa että tämä urhoollinen ratsuväenupseeri oli
täysin mannermaisen taktiikan lumoissa eikä
osannut käyttää metsäisen ja lumisen maamme
olosuhteita hyödyksi. Hän ei näytä myöskään
älynneen tehokkaan tiedustelun merkitystä. Niin
ollen Armfeltin armeija ei voinut mitään luku-
määräisesti ylivoimaisille venäläisille.
Syksyllä 1713 venäläiset, joita johti edelleen ami-
raali Apraksin apulaisenaan kenraaliluutnantti
ruhtinas Mihail Mihailovits Golitsyn, marssivat
Hämeeseen, jossa Armfelt asettui vastarintaan
Pälkäneellä tukeutuen Kostianvirtaan. Puutteen
ja epätoivon aiheuttamat karkaamiset olivat hei-
kentäneet joukkoja, ja Armfelt oli myös hajottanut
voimiaan, koska ei ollut tiedustellut ajoissa vihol-
lisen marssisuuntaa. Lokakuun 6. päivänä 1713
venäläiset hyökkäsivät Kostianvirralla, mutta
osan joukoista Golitsyn vei lautoilla Äimälän ky-
lästä sumuisen Mallasveden yli Mälkilään, suo-
malaisten selkään. Venäläisten kaksinkertainen yli-
voima ratkaisi kovan taistelun. Armfelt onnistui ir-
tautumaan, mutta melkoinen osa hänen miehistään
karkasi masentuneina ja painui kotipuoleensa.
Pälkäneen taistelun jälkeen Armfeltin armeija
marssi vaikeissa olosuhteissa Pirkkalan ja Ikaalis-
ten kautta talviteitä Pohjanmaalle, missä armeija
leiriytyi tammikuussa 1714 Isoonkyröön. Kun
myös venäläisten ylipäälliköksi nimitetty Golitsyn
toi joukkonsa Pohjanmaalle, Armfelt päätti uskal-
tautua ratkaisevaan taisteluun. Hänellä oli 4 500
sotilasta ja lisäksi tuhatkunta enintään heikosti
harjoitettua nostomiestä Kyrön ja Vaasan seudun
pitäjistä. Mitä hyötyä kenraali luuli heistä olevan
kovassa kenttätaistelussa, pysyy arvoituksena.
Golitsynilla taas oli 8 500 sotilasta ja lisäksi muu-
tama sata kasakkaa, hajanaisina parvina taistele-
via ratsumiehiä. Venäläisten karaistuneisuutta

276
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
osoittaa, että joukot olivat taistelukunnossa mars-
sittuaan sydäntalvella pitkän matkan lumisia kor-
piteitä pitkin.
Isonkyrön taistelu käytiin helmikuun 19. päivä-
nä 1714 Napuen kylän pelloilla. Armfelt komensi
joukkonsa karoliinien tapaan rynnäkköön, ja ve-
näläiset menettivät lähitaistelussa paljon miehiä.
Armfeltin vasemmalla sivustalla oli kuitenkin suu-
ri ylivoima eversti Odert Reinhold von Essenin
joukkoja vastassa, ja venäläisten ryhdyttyä hyök-
käämään ne murtuivat. Vähitellen koko Suomen
armeija hajosi, eversti von Essen ja kolmannes
miehistä kaatui. Armfelt murtautui taistelukentäl-
tä viimeisten joukossa ratsain, miekka kädessä
taistellen. Nostoväen tappiot olivat suurimmat,
pienimmin menetyksin taas selviytyi ratsuväki,
mutta Hornborg on osoittanut vanhan väitteen
sen päällikön petollisuudesta perättömäksi. Pahin
oli lukuisien sotavankien kohtalo: heidät vietiin
rakentamaan Pietaria olosuhteissa, joissa oli vai-
kea pysyä hengissä.
Armfeltin joukkojen rippeet vetäytyivät aluksi
Raahen seudulle, jossa hän sai niitä tuntuvasti täy-
dennetyksi etupäässä pohjalaisin rekryytein, mut-
ta syksyllä 1714 joukot vedettiin Ruotsiin, Länsi-
pohjaa vartioimaan. Kun Olavinlinna oli antautu-
nut kesällä 1714 ja kapteeni Johan Henrik Fieandt-
in sisukkaasti puolustama Kajaanin linna helmi-
kuussa 1716, koko silloinen Suomi oli vihollisen
hallussa.
Maassa liikkui tosin sodan lopulle saakka suo-
malaisia sissejä, joita kutsuttiin erään päällikön
mukaan kivekkäiksi. He ahdistelivat venäläisiä
etenkin Pohjanmaalla, mutta sillä ei ollut varsi-
naista sotilaallista merkitystä. Sissejä johtivat osak-
si armeijan upseerit kuten kapteenit Salomon En-
berg, Lauri Kärki ja Pietari Längström, mutta osa
kivekkäistä oli lähes tavallisia rosvoja. Jotkut sissit
toimivat yksin kuten uhkarohkea ja neuvokas Ste-
fan Löfving. Rahvas alkoi vähitellen vihata kivek-
käitä, kun nämä ottivat maksutta mitä tahtoivat
ja venäläiset saattoivat kostaa heidän iskunsa seu-
dun väestölle.
Isonvihan miehitysaika:
köyhyyttä ja terroria
Isoksivihaksi nimitetään Suomessa 1713-21 elet-
tyä miehitysaikaa, johon lienee luettu alkuaan
myös edeltävä sota-aika. Miehityksen rasituksia
on joskus liioiteltu yleistämällä Pohjanmaan ta-
pahtumat koko maahan, mutta ne olivat todelli-
suudessakin raskaat. Venäläisiä pelättiin jo etukä-
teen suuresti, ja heidän lähestyessään merkittävä
osa säätyläisistä pakeni Pohjanlahden yli tai ym-
päri. Läntiseltä rannikkoseudulta pakeni paljon
rahvastakin. Suomesta pakeni vähintään 20 000
henkeä Ruotsiin, missä monet joutuivat elämään
kurjuudessa emämaankin köyhdyttyä sodan
vuoksi.
Suomi oli jokseenkin köyhä maa jo ennen isoa-
vihaa, eikä 20 000 - 30 000 miehen miehitysar-
meija tullut toimeen pelkästään maamme kustan-
nuksella, vaan muonaa tuotiin paljon Venäjältä,
kuten Christer Kuvaja osoittaa. Silti venäläisten
vaatimat verot tulivat raskaiksi, samoin sotaväen
kuljetukset. Marssiva tai leiriytynyt sotaväki eli
isonvihan alkuvuosina seudun kustannuksella
ryöstämällä kylät ja kartanot, ja pääteiden varrella
tämä tehtiin moneen kertaan. Paljon rakennuksia
ja aitoja hajotettiin polttopuiksi.
Aineelliset vahingot olivat hyvin suuret myös
kaikissa kaupungeissa. Ryöstöjen yhteydessä teh-
tiin monenlaista väkivaltaa, ja varsinkin kasakat,
jotka olivat tottuneet säälimättömään sodankäyn-
tiin taistellessaan tataareja vastaan, olivat syystä
pahassa maineessa. Venäjän kevyessä ratsuväessä
palvelevat kalmukit kammottivat mongolirotui-
sina oudolla näölläänkin.

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 277
Voitetun taistelun jälkeen venäläisten päälliköt
sallivat ajan tavan mukaan sotilaiden ryöstää lähi-
seutua. Valloitettuaan 1713 Helsingin sotaväki siis
ryösti kaupungin ympäristöä, Pälkäneen taistelun
jälkeen etenkin Pälkänettä ja Hauhoa. Isonkyrön
taistelun voitettuaan venäläiset ryöstivät ja hävit-
tivät Kyrönjoen vartta ja Vaasan seutua tsaari Pie-
tarin käskystä tavallista pahemmin, jotta Armfel-
tin armeijaa ei voitaisi huoltaa tällä seudulla sen
mahdollisesti palatessa sinne. Venäläiset joukot
vedettiin kuitenkin pian Etelä-Pohjanmaalta, jo-
ten hävitys ei ollut täydellinen.
Vihollisen miehitettyä syksyllä 1714 Keski- ja
Pohjois-Pohjanmaan ryöstäminen, murhat ja muu
väkivalta toistuivat täällä vielä raskaampina kuin
etelämpänä. Pahaa jälkeä tehtiin Pietarsaaren pitä-
jästä alkaen mutta varsinkin Pyhäjoelta Ouluun
ulottuvalla alueella. Tämän Pohjanmaan osan
kova kohtelu johtui etupäässä amiraali Apraksi-
nin syksyllä 1714 antamasta käskystä, jonka mu-
kaan se tuli hävittää autioksi. Tarkoituksena oli
nytkin estää Ruotsin armeijaa tunkeutumasta Poh-
janmaan kautta Suomeen.
Tuhottava alue määrättiin ensin alkamaan Vaa-
san seudulta, mutta pian se rajattiin pohjoisem-
maksi. Aivan kirjaimellisesti Apraksinin käskyä
ei noudatettu, mutta varsinkaan Siikajoen ja Li-
mingan suurpitäjissä ei paljon puuttunut. Kala-
joen ja Pyhäjoen pitäjien miehet tekivät syksyllä
1714 aseellista vastarintaa venäläisille, ja se kos-
tettiin verisesti. Kasakat täälläkin pahimmin rie-
huivat. Kylien perinpohjaisen ryöstön yhteydessä
poltettiin paljon rakennuksia.
Lukuisat pohjalaiset väistyivät sydänmaille ja
pysyttelivät siellä väkivallan jatkuessa, ja metsis-
sä piileskelystä on paljon tietoja muualtakin Suo-
mesta. Pohjanmaalla olivat tervanpolttajien asun-
noiksi kyhätyt hautapirtit pakopirtteinä, jotka an-
toivat hieman suojaa pakkaselta mutta olivat sur-
keita asuntoja pikkulapsille, sairaille ja vanhuk-
sille. Moni nääntyi niissä nälkään ja muuhun kur-
juuteen, ennen kuin pahin terrori päättyi kevääl-
lä 1715 venäläisten pääteltyä, ettei Ruotsin armeija
ollut hyökkäysaikeissa. Yksittäisiä ryöstöjä ja
murhia tapahtui myöhemminkin.
Sodan jälkeen Pohjanmaan maaherra ilmoitti
vihollisen surmanneen koko läänissä 2 400 hen-
keä siviiliväkeä, mutta arvio voi olla puutteellinen.
Muualla maassa murhattuja lienee ollut yhteensä
saman verran. Ryöstöihin liittyi kidutuksia, joil-
la koetettiin pakottaa ihmiset paljastamaan kät-
kemänsä arvoesineet. Tästä ovat todisteena mo-
net asiakirjatiedot ja aikalaisten kertomukset,
vaikka niistä ei aivan kaikkea uskoisikaan. Ison-
vihan ajan Kalajoen varrella elänyt Gabriel Ca-
lamnius ei näytä liioittelevan kertoessaan kidutuk-
sista runoteoksessaan Suru-Runot Suomalaiset
Vanhimmaiset valkiahan
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti kijndiästi
Capaloitzi calvoisista,
Rakens raadon rippumahan,
Heicon hengen heilumahan,
Pääldä vaattehet varisti,
Aivan alcoisen alasti,
Seliän päälle singotteli,
Pijskallansa pingotteli,
Kysyi: Cusa cuckarosi,
Hohtavaiset hopiasi,
Cusa cullat kirckahimmat,
Cusa calut callihimmat,
Cusa punainen pucusi,
Varsin juhla vaattehesi?
Murhien ja kidutusten lisäksi pohjalaisiin koski-
vat kipeästi naisten raiskaaminen ja lukuisat ih-
misryöstöt. Venäläiset kaappasivat muualtakin
Suomesta ihmisiä, etupäässä lapsia ja nuoria,
myydäkseen heidät kotimaassaan orjiksi. Hä-

278
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
meessä, josta Yrjö Samuel Koskimies on julkaissut
tarkempia tietoja, ihmisryöstöjä tapahtui vuoteen
1716 saakka ja syylliset olivat sotilashenkilöitä, pal-
velijoista everstin arvoisiin upseereihin asti. Tä-
mäkin väkivalta oli yleisintä Pohjanmaalla, sillä
sieltä raastettiin Venäjälle Risto Valppaan arvion
mukaan noin 5 000 henkeä, lähes yhtä paljon
kuin muualta Suomesta yhteensä. Hyvin harvat
ryöstetyt pääsivät takaisin kotiinsa. Isonvihan ai-
kaa tarkoin tutkinut Christer Kuvaja toteaa, että
se oli Pohjanmaalla täysin nimensä veroinen.
Muuan helpotus miehityskaudella oli edeltäviin
sotavuosiin verraten: sotaväkeä ei pitkään aikaan
otettu. Kivekkäät tosin värväsivät jonkin verran
miehiä Ruotsissa oleviin yksikköihin, lähinnä
Pohjanmaalta. Vasta 1720 venäläiset määräsivät
väenoton omaan armeijaansa pyrkien ottamaan
veroyksiköittäin eli manttaaleittain noin 2 200
miestä. Kansa pelkäsi väenottoa kovasti, nuoret
miehet pakenivat metsiin, ja "manttaalimiehiä"
saatiin vain 1 500. Näistä osa teki kapinan Venäjäl-
le vietäessä, mutta henkiinjääneet kuljetettiin Per-
sian rajalle, aiottua sotaa varten. Vain 500 mant-
taalimiestä palasi rauhan tultua Suomeen.
Miehitetty Suomi oli aluksi venäläisen sotilashal-
linnon alaisena. Sitäjohtaneen ruhtinas M.M. Go-
litsynin inhimillisyyttä ihailtiin varhemmassa his-
toriankirjoituksessa liiaksi, sillä hän saattoi olla
hyvinkin kova, mutta sotilaiden mielivaltaa hän
pyrki sentään hillitsemään. Kun 1716 muodostet-
tiin siviilihallinto, Golitsyn oli senkin päämiehenä
Länsi-Suomessa ja Pohjanmaalla, mutta Savo ja
Karjala eivät kuuluneet hänen hallintoalueeseen-
sa vaan erityiseen Viipurin komendanttikuntaan.
Käytännössä Länsi-Suomen hallintoa johti vuo-
desta 1717 kenraalikuvernöörinä ruotsalainen up-
seeri, kreivi Gustaf Otto Douglas, joka oli joutu-
nut vangiksi Pultavan taistelussa ja mennyt myö-
hemmin tsaarin palvelukseen. Douglasia moitit-
tiin varhemmin kovasti aikalaisten pitäessä häntä
petturina. Kuvajan mukaan hän oli innokas tsaa-
rin palvelija ja koetti saada talonpojilta runsaasti
veroja, mutta menetteli muuten asiallisesti. Yksi-
tyisestä rikoksesta syytettynä hän menetti virkan-
sa 1720.
Douglas paransi järjestystä tuntuvasti ja orga-
nisoi kirkkohallinnon Turun tuomiokapitulin eli
konsistorin paettua Ruotsiin. Väliaikaisen kon-
sistorin esimiehenä oli 1717-22 Someron kirkko-
herra Jakob Ritz, ja Pohjanmaan kirkollista hallin-
toa johti ylirovastina Ilmajoen kirkkoherra Bart-
holdus Vhael, joka oli ollut välillä venäläisten van-
kinakin heidän kaapattuaan hänet Ylitorniolta.
Molemmat toimivat hyvin ansiokkaasti. Oikeus-
turvaakin Douglas kykeni parantamaan, mikä oli
kansalle suurena helpotuksena.
Suuria vaikeuksia tuotti, että valtaosa hallinto-
miehistä, tuomareista ja papeista oli pakosalla.
Niinpä Pohjanmaalle nimitettiin 1718 oikeutta ja-
kamaan entinen kihlakunnantuomari Jakob Ross,
joka oli 84 vuoden ikäinen ja lähes sokea. Hallin-
tovirkamiehistä jotkut olivat kunnon miehiä kuten
Pohjanmaan laamanni eli maaherra, baltiansak-
salainen VVolmar Adolf Stackelberg, jonka pohja-
laiset olisivat halunneet pitää maaherrana rauhan-
teon jälkeenkin. Käkisalmen lääni ja Länsi-Kar-
jala jäivät Viipurin komendanttikuntana sotilas-
hallinnon alaisiksi tsaarin suunnitellessa alueen
liittämistä Venäjään, mutta sielläkin säilyi Ruot-
sin-ajan oikeudellista perinnettä.
Elinkeinot elpyivät vähitellen vihollisen luovut-
tua väkivallasta, mutta maa pysyi köyhänä, ja vain
Lounais-Suomessa tultiin isonvihan lopulla kohta-
laisesti toimeen. Pahana haittana oli ulkomaan-
kaupan tyrehtyminen. Vienti Itämerenmaihin oli
luvallista, mutta pääomaa puuttui varakkaiden
porvarien paettua. Venäläiset kielsivät viennin
Ruotsiin, mutta pohjalaiset salakuljettivat sinne
kalastajavenein muun muassa tervaa. Koululaitos

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 279
oli lamassa, ja Turun akatemian toiminta oli päät-
tynyt 1713 professorien paetessa Ruotsiin. Isonvi-
han loppuaikoina ruhtinas Golitsyn myönsi joille-
kin suomalaisille luvan matkustaa Upsalan yli-
opistoon, jossa opiskeli myös paenneiden perhei-
den poikia.
Vihollisvallan aikana sepitettiin joitakin runo-
teoksia, jotka eivät enää olleet voiton virsiä vaan
valitusrunoja. Kaksi niistä on taideteoksinakin
merkittäviä. Ilmajoen kirkkoherra Bartholdus
Vhael (1667-1723) julkaisi 1714 Länsipohjaan
paettuaan runoelman, jonka nimeksi sopivat pit-
kän otsikon loppusanat Runo Raudalla rakettu.
Isonvihan aikana Ylivieskan kappalaisen virkaa
hoitanut Gabriel Calamnius, runoilija Josef Ca-
lamniuksen poika, kirjoitti 1720 laajahkon runo-
teoksen Suru-Runot Suomalaiset, joka painettiin
1734. Molemmat runoilijat käyttivät kansanrunon
mittaa, Calamnius hyvin taitavasti isänsä ja kaiketi
myös syntymäpaikkansa Haapajärven runonlau-
lajien opettamana.
Bartholdus Vhael vetosi suomalaisten kärsi-
myksiä kuvattuaan kuninkaaseen, jotta tämä pa-
laisi kaukomailta ja koettaisi saada aikaan rauhan:
Carle Cuuluisin Cuningas,
Ruotzin Ruhtinas roheva,
Tule Cullanen kotikin,
Ole terve tultuansi,
Tuoppas Rauha tullesansi!
Kaarle XII kaatuu rintamasotilaana
Vuoden 1714 lopulla Kaarle XII ilmestyi Stral-
sundiin ratsastettuaan sinne parissa viikossa ny-
kyisestä Romaniasta vain yksi upseeri kumppa-
ninaan. Johdettuaan vuoden kaupungin puolus-
tusta kuningas purjehti 1715 Ruotsiin mutta ei täyt-
tänyt rauhaa kaipaavan kansansa toiveita vaan
valmistautui jatkamaan sotaa pontevasti. Vuoteen
1716 mennessä hän sai kokoon 40 000 miehen
armeijan, johon kuului myös suomalaisten jouk-
kojen rippeitä. Harmistuneena neuvoskuntansa
itsenäisistä kannanotoista kuningas syrjäytti sen
ja nojautui kaikessa holsteinilaiseen vapaaherra
Georg Heinrich von Görtziin.
Görtz hoiti ulkopolitiikkaa etevästi käyttäen hy-
väkseen Länsi-Euroopan valtioiden ja Puolan Au-
gust II:n epäluuloja Itämeren herraksi pyrkivää
tsaari Pietaria kohtaan. Görtz kävi 1718 kuninkaan
puolesta rauhanneuvotteluja venäläisten kanssa
Ahvenanmaan Värdössä, mutta ne raukenivat sii-
hen, että Kaarle XII ei halunnut luovuttaa tsaarille
palaakaan Ruotsille kuuluvaa maata. Hän luuli
päinvastoin maansa voimavaroja yhä niin suurik-
si, että hän voisi valloittaa Norjankin ja liittää sen
Ruotsiin. Syksyllä 1718 Kaarle työntyi armeijoi-
neen Norjan kaakkoiskolkkaan mutta juuttui heti
piirittämään Fredrikstenin lujaa linnaa, joka oli
nykyisen Haldenin kaupungin luona.
Sivuoperaatioksi kuningas suunnitteli sotaret-
ken Trondheimia vastaan ja määräsi sen komenta-
jaksi kenraaliluutnantti Karl Gustaf Armfeltin. Hä-
nellä oli 8 200 miestä taistelujoukkoja, joista noin
5 000 oli suomalaisia, loput pohjoisruotsalaisia.
Jämtlannista marssittiin alkusyksystä Trondheimin
vuonon koilliskolkkaan ja sieltä vuonon itäpuolta
kaupungin luo. Muurein suojattu Trondheim ja
läheinen Kristianstenin linnoitus olivat kuitenkin
vaikeat valloittaa urheiden norjalaisten puolusta-
mina, ja Armfeltilla oli suuria huolto vaikeuksia.
Häntä on moitittu myös päättäväisyyden puuttees-
ta. Odottaessaan lisämuonaa ja raskaampaa tykis-
töä kenraali kuuli joulukuussa ensin huhuja kunin-
kaan kuolemasta ja sai lopulta varman tiedon siitä.
Fredrikstenin piiritystä "yötä päivää sateessa ja
pakkasessa" johtanut Kaarle XII ei pelännyt vaa-

280
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUSI
roja ja vaivoja enempää kuin ennenkään, mutta
marraskuun viimeisenä päivänä 1718 hän meni
vihollisen tuleen yhden kerran liikaa. Sunnun-
tai-illan hämärtyessä kuningas saapui taistelu-
hautaan ja nousi rintavarustukselle tähystämään
linnoitusta. Norjalaiset sattuivat tulittamaan tar-
mokkaasti juuri tätä kohtaa, ja upseerit varoitteli-
vat kuningasta. Kaarle puolestaan ei ollut millän-
säkään vaan puheli rauhallisena ja hyväntuuli-
sena, kunnes ohimoon sattunut ja pään lävistänyt
luoti surmasi hänet silmänräpäyksessä.
Kun toinen kruununperimyksestä kiistelevistä
puolueista, prinsessa Ulriika Eleonooran kannat-
tajat, ryhtyi kuninkaan kuoltua nopeisiin ja sel-
västi ennakolta suunniteltuihin toimiin, syntyi
pian huhuja, että hän oli saanut surmansa mur-
haajan luodista. Vastapuolue levitti sittemmin
mielellään tätä väitettä. Kuninkaan tunnetun roh-
keuden vuoksi hänen kaatumisensa oli kuitenkin
ollut siinä määrin mahdollinen, että sen varalta
oli syytä valmistautua, ja pitäviä todisteita murha-
teoriaan ei ole löytynyt. Se on dramaattinen ja
romanttinen, mutta sodan arkeen liittyvä päättely
lienee silti oikea: Kaarle XII kaatui rintamasoti-
laana vihollisen luodista.
Armfeltin joukkojen
tuhoisa tunturimarssi
Saatuaan tiedon kuninkaan kaatumisesta kenraali
Armfelt totesi, että Trondheimin sotaretki oli päät-
tynyt ja tehtävänä oli vetäytyä tunturien yli Ruot-
siin. Ostbyn kylästä, josta marssi alkoi uudenvuo-
den yönä 1719, oli matkaa lähimpäänJämtlannin
kylään seitsemän peninkulmaa, eikä melko laakea
tunturimaasto ollut sinänsä ylivoimaista kulkea.
Marssin onnistuminen riippui kuitenkin ratkaise-
vasti säästä, ja se on valtameren lähellä arvaama-
ton. Monet miehet olivat sairaita, ja suurella osalla
oli vain kesäinen asepuku. Armfelt oli kieltänyt
ryöstämisen, mutta upseerit olivat hankkineet lisä-
vaatteita ostamalla Tröndelagista ja selviytyivät
marssista melko pienin tappioin.
Miehistölle tunturimarssi kävi sitä tuhoisam-
maksi sääonnen pettäessä. Tyyni talvisää muut-
tui jäätäväksi viimaksi ja lumituiskuksi, pakkas-
takin oli liikaa, eikä palaaminen Norjan kyliin käy-
nyt enää päinsä. Kinoksissa tarpovia miehiä alkoi
ennen pitkää suistua lumeen, ja yöleireihin jäi pal-
jon kuolleita, kun polttopuuna oli vain märkää
tunturikoivua ja kiväärintukkeja. Peräytyvää ar-
meijaa seuranneen norjalaisen hiihtopartion pääl-
likkö kertoi ihmetellen, kuinka "miehiä kiväärei-
neen, täysine varusteineen ja reput selässä lojui
suurina kasoina ja monenlaisissa asennoissa kaik-
kialla tunturin rinteellä".
Armfeltin ensimmäiset miehet ehtivät Jämtlan-
nin Handöliin kahden tai kolmen päivän kulut-
tua, ja toisia raahautui sinne vielä muutaman päi-
vän ajan, mutta pääosa armeijasta jäi tuntureille
myrskyn laulaessa kolkkoa kuolinvirttä. Marssil-
le lähteneistä arviolta 5 000 miehestä noin 3 500
kuoli tunturiin tai nääntyi Ruotsissa paleltumien
vuoksi. Pääosa kuolleista oli suomalaisia, joiden
kohtalona oli kotimaan jouduttua vihollisen val-
taan kaatua Kaarle XII:n sammumattoman val-
loitushalun uhreina. Enimmät vainajat kätkettiin
suven tultua suureen joukkohautaan, jolle musiik-
kimies ja kirjailija Heikki Klemetti vei 1914 kan-
tamalla ensimmäisen muistomerkin, valkoisen
puuristin.
Kaarle XII: ta voidaan sanoa rintamaupseerina
sankariksi, mutta hänen suuria erehdyksiään val-
tiomiehenä ja sodanjohtajana olisi vaikea kieltää.
Hän näyttää uskoneen että Jumala oli antanut hä-
nelle itsevaltiuden mukana verrattoman arvoste-
lukyvyn, joten hänen ei tarvinnut kysyä alamais-
tensa mielipiteitä vaikeissakaan tilanteissa. Kaar-

Suuria onnettomuuksia: kuolovuodet ja Pohjan sota 281
Ien puolustukseksi on sanottava, että hän joutui
sotaan melkein lapsena, ja kun hänellä oli kauan
todella vahva armeija, hän erehtyi pitämään sotaa
kaikkien ongelmien oikeana ratkaisuna. Seurauk-
set olivat kohtalokkaat.
Jälkeen päin on helppo nähdä, että Ruotsin Itä-
meren-valta perustui ensi sijassa Venäjän ohime-
nevään heikkouteen, mutta on toinen asia, oliko
sen pakko luhistua jo Kaarle XII:n aikana? Vaik-
ka näet katastrofin pääsyyt olivatkin rakenteelli-
sia, kuninkaan virhearvioinnit jouduttivat sitä tun-
tuvasti. Jos Kaarle olisi rauhoittanut tanskalaiset
lopettamalla Holstein- Gottorpin tukemisen, tun-
nustanut August II:n Puolan kuninkaaksi ja ko-
ettanut saada hänet liittoon Venäjää vastaan sekä
keskittynyt puolustamaan Itämerenmaita, Inkeriä
ja Suomea, Ruotsin nujertaminen olisi ollut Pie-
tari Suurelle ainakin paljon vaikeampaa.
Ruotsalaisia ja suomalaisia olisi voinut myös kuol-
la vähemmän, jos Kaarle XII olisi menetellyt toi-
sin. Suomalaisia sotilaita kaatui tai nääntyi tau-
teihin ja puutteeseen suuren Pohjan sodan aika-
na lähes 50 000 miestä, ja lisäksi vihollinen tap-
poi tai kuljetti Venäjälle 16 000-20 000 siviilihen-
kilöä. Suomen todellinen väestötappio näyttää
olleen 65 000 hengen vaiheilla, noin 15 % maan
väkiluvusta.
Väkiluku lienee 1698-1713 kasvanut sodan ra-
situksista huolimatta tuntuvasti, mutta sittemmin
se väheni ja oli sodan päätyttyä ja pakolaisten pa-
lattua Oiva Turpeisen arvion mukaan 460 000
henkeä. Tähän on luettu myös 1721 Venäjään liite-
tyn, melko tiheään asutun alueen väestö. Suomen
väkiluku ei ollut rauhan tultua kovin paljon suu-
rempi kuin se oli ollut jo 1660, mutta ei tarkkoja
tietoja ole vielä tältä ajalta saatavissa.

'Ä*
Carloon
WW\>tM*
?i^2i
fr ■
v^tv ^^r^" .„.-•-■...«.--- jj ^
uity-
»r«jC«
-%5
JR&&S& ifttst-ti

LANDE

pippar;

285
Vapaudenajan
monivaiheinen varhaisdemokratia
Ruotsi hylkää itsevaltiuden
Kaarle XII:n kuolema aiheutti välittömästi suu-
ria muutoksia Ruotsin poliittisiin oloihin. Yksin-
valtius oli johtanut Pohjan sodan aikana pahoihin
vaikeuksiin kuninkaan ollessa vuosikausia kauka-
na valtakunnastaan. Tärkeimpien asioiden hoi-
tamiseksi Arvid Hornin johtama kuninkaallinen
neuvosto uskaltautui vuoden 1713 lopulla kutsu-
maan valtiopäivät koolle ilman turkkilaisten van-
kina olevan kuninkaan lupaa. Kun tuolloin ei tie-
detty, oliko kuningas edes hengissä, valtiosäädyt
ehtivät jo suunnitella niinkin suurta asiaa kuin
rauhan aikaansaamista, mutta tammikuussa 1714
Kaarlen ankara kirje hajotti valtiopäivät.
Tämä tapaus jätti paljon miettimisen aihetta, ja
sitä lisäsi Ruotsiin palanneen kuninkaan itsepin-
tainen halu jatkaa sotaa ties miten kauan. Muis-
tot maan valtioelämästä ennen itsevaltiuden aikaa
eivät olleet haihtuneet, ja Länsi-Euroopasta oli
solunut Ruotsiin aatteita, joiden valossa itseval-
tius epäilytti. Monarkomakhien (vrt. s. 153) op-
pia kansansuvereniteetista, vallan kuulumisesta
perimmältään kansalle, oli kehitelty 1600-luvul-
la. Hollantilainen Hugo Grotius (1583-1645) loi
tämä oppi lähtökohtanaan valtiosopimusteorian,
jonka mukaan perimmäinen valta oli todellakin
kansalla, mutta se voi sopimuksen perusteella siir-
tää sen osaksi tai kokonaankin hallitsijalle.
Tätä teoriaa täsmensi englantilainen filosofi
John Locke (1632-1704), jonka mukaan toimeen-
panovalta voitiin uskoa hallitsijalle, mutta jos hän
syyllistyi laittomuuksiin, kansalla oli oikeus tehdä
jopa aseellinen vallankumous. Tätä on pidetty pe-
rustuslaillisen monarkian teoreettisena perustana.
Kun Ruotsissa oli saatu raskaita kokemuksia vah-
van kuninkaanvallan varjopuolista, tämäntapaiset
ajatukset olivat Kaarle XII:n kuoltua hyvin ajan-
kohtaisia.
Hiljaisesti eri mieltä oli Ruotsin ja Suomen ta-
lonpoikainen kansa, jolle valtio-opilliset pohdin-
nat olivat vieraita. Kaarle XI:n aikana papisto oli
korostanut kuninkaan valtaa Jumalan antamana,
ja kansa muisti häntä hyvänä hallitsijana, joka oli
vapauttanut sen läänitysherrojen vallasta. Kaarle
XII taas oli puolustanut valtakuntaa urhoollises-
ti ja itseään säästämättä. Papitkaan eivät yleensä
selittäneet saarnoissaan sota-ajan kärsimysten joh-
tuneen kuninkaan erehdyksistä; ne olivat olleet
Jumalan sallimia koettelemuksia ja rangaistusta
kansan synneistä. Niinpä talonpojat eivät tiettä-
västi moittineet vahvaa kuninkaanvaltaa. Heiltä
sitä kuitenkin varottiin kysymästä.
Hattujen onnettoman sodan jälkeen Suomen etelärannikkoa ryhdyttiin vuodesta 1748 varustamaan linnoituksin. Varsinkin mahtava
Viapori (Sveaborg) Helsingin edustalla lisäsi turvallisuuden tunnetta. Elias Martinin maalaus kuvaa bastioni Höpkenin rakentamis-
ta Susisaarelle.

286
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Valtiosopimusteorian soveltamista Ruotsin ku-
ninkaan asemaan helpotti, että maalla ei ollut lail-
lista kruununperijää. Kuningas ei liene ehtinyt so-
diltaan edes ajatella avioliittoa, ja hänen ainoa
elossa oleva sisarensa oli naimisissa, mikä oli mää-
ritelty vuoden 1604 sopimuksessa kruununperi-
myksen esteeksi. Kaarlen perilliseksi ajateltiin silti
joko tätä sisarta Ulriika Eleonooraa tai kuninkaan
toisen sisaren poikaa, Holstein-Gottorpin nuorta
herttuaa Karl Friedrichiä.
Ulriika Eleonooran kannattajat, joita sanottiin
hesseniläispuolueeksi prinsessan puolison, Hes-
sen-Kasselin maakreivin pojan Fredrikin mu-
kaan, toimivat Kaarle XII:n kuoltua nopeasti ja
tehokkaasti. Holsteinilaispuolueen johtaja G.H.
von Görtz vangittiin viipymättä, tuomittiin kuole-
maan ja teloitettiin. Oikeudellisesta muodostaan
huolimatta mestaus oli poliittinen murha, mutta
se herätti Ruotsissa etupäässä tyytyväisyyttä. Gört-
ziä oli vihattu liian paljon valtaa saaneena muu-
kalaisena, ja enimmät epäkohdat oli selitetty hä-
nen syykseen. Kun holsteinilaisilla ei ollut muu-
ta jäntevää johtajaa, hesseniläiset uskoivat saa-
neensa selvän voiton.
Ulriika Eleonooraa (1688-1741) ei kuitenkaan
tunnustettu hallitsevaksi kuningattareksi ennen
kuin 1719 pidetyillä valtiopäivillä, ja niillä hallit-
sijan vaali kytkettiin uuden hallitusmuodon tun-
nustamiseen. Koska hallitsijalta oli riistetty siinä
lähes kaikki valta, kuningatar oli tyytymätön ja
lisäksi hän halusi, että Hessenin Fredrik hallitsisi
hänen kanssaan. Kahta hallitsijaa säädyt eivät hy-
väksyneet, mutta Ulriika Eleonooran luovuttua
1720 kruunusta Fredrik valittiin kuninkaaksi. Kun
Fredrik I:n (1676-1751) täytyi suostua miltei tasa-
valtaiseen valtiosääntöön, hän menetti pian kiin-
nostuksensa politiikkaan ja harrasti sitä innok-
kaammin nuoria rakastajattaria kuudetta käskyä
kunnioittavien alamaistensa harmiksi.
Itämerenmaat ja
Kaakkois-Suomi menetetään
Kun itsevaltainen kuningas oli poissa määräile-
mästä, Ruotsi saattoi viimeinkin pyrkiä rauhaan.
Kansliapresidentti Arvid Hornin (1664-1742) joh-
taessa ulkopolitiikkaa tämä tavoite toteutettiin
myöntäen rehellisesti, että maa oli joutunut sodis-
sa tappiolle. Saksassa jouduttiin luovuttamaan
Bremenin ja Verdenin herttuakunnat 1719 Han-
noverille ja suuri osa Etu-Pommeria 1720 Bran-
denburgille. Ruotsille kuuluneista Saksan alueis-
ta säilyivät vain Wismarin kaupunki ja Etu-Pom-
merin länsiosa, jota Tanska tavoitteli turhaan.
Rauhanneuvotteluihin sekaantunut Ranska näet
halusi vanhan liittolaisensa Ruotsin säilyttävän
sillanpääaseman Saksassa.
Venäjän kanssa tehtiin rauha Uudessakaupun-
gissa elokuun 30. päivänä 1721, ja siinä Ruotsi
menetti Liivinmaan, Viron ja Inkerin sekä Suo-
men kaakkoisosan Viipuriin saakka. Ruotsin ase-
ma Pohjois-Euroopan vahvimpana valtiona oli
näin luhistunut, ja Itämerenmaiden mukana me-
nivät parhaat vilja-aitat ja suuret tullitulot. Kaik-
kea suurten sotien aikakauden saalista ei silti me-
netetty: emämaalle jäivät Tanskalta ja Norjalta val-
loitetut maakunnat, Suomelle Pohjois-Karjala ja
asuttamalla vallattu mutta sodin varmistettu Poh-
jois-Suomi.
Ruotsin valtakunta jäi vielä 1721 idässäkin pal-
jon laajemmaksi kuin Kustaa Vaasan aikana, mut-
ta sen 1200-luvulla alkanut työntyminen kauem-
mas itään pysähtyi Pohjan sotaan kuin seinään.
Venäjällä oli tästä lähtien yliote Ruotsista ja uuden
pääkaupungin Pietarin vuoksi entistä enemmän
syytä pitää silmällä luoteista naapuriaan. Suomi
taas oli menettänyt lujan lukkonsa Viipurin, joka
oli Torgils Knutinpojan ajasta Pohjan sotaan torju-
nut kaikki venäläisten sotajoukot joitakin ryöste-
leviä ratsumiesparvia lukuun ottamatta.

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 287
KARTTA 10 STOLBOVAN (1617). UUDENKAUPUNGIN (1721) JA TURUN (1743) RAUHAN RAJAT
1617 —
1721 -
1743-
k
A s
[ \
\
:
\ r
Suomenlahti
\
r
'N.
\
r""' ]
> (n
\ Laatokka
Eino Jutikkala. Suomen historian kartasto
Karjalan heimon kantaosa ja sen ikivanha asuin-
alue joutuivat Uudenkaupungin rauhassa Venä-
jän valtaan, samoin Inkerinmaa. Tämän laajan
alueen rahvas ja vähälukuiset säätyläiset toivoi-
vat rauhan parantavan oloja mutta odottivat huo-
lissaan, mitä vieras valta ajan mittaan merkitsisi.
Pietari Suuri oli korostaakseen länsimaista suun-
taustaan ottanut 1721 latinankielisen arvonimen
imperator eli keisari, mutta silti hänen kurinpi-
tonsa oli ollut monesti yhtä julmaa kuin muinais-
ten mongolikaanien. Keisarin kuoltua 1725 taas
voitiin odottaa mitä tahansa.
Savolaisten ja pohjoiskarjalaisten tärkeä kaup-
pareitti Viipuriin oli katkennut, ja se aiheutti huo-
lia. Länsi-Suomessa Etelä-Karjalan menetys ei sen
sijaan liene paljon häirinnyt rauhanteon aiheut-
tamaa helpotuksen tunnetta. Ylivetelin kappalai-
nen Jakob Forselius kuvaa sitä kovia kokeneen
Pohjanmaan näkökulmasta: "Vihollinen poistui
maasta, hyvät ystävät, jotka olivat olleet poissa,
tulivat takaisin kuin suvilinnut keväällä ... jokai-
nen sai turvallisesti ja esteettä harjoittaa elinkei-
noaan ja osallistua iloiten julkiseen jumalanpalve-
lukseen." Sodan synkät muistot alkoivat himmen-

288
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
tyä, toivo elpyi sydämissä niin kuin rukiin oraat
vihannoivat Suomenmaan vainioilla.
Pakolaisia alkoi palata Ruotsista, veneellinen
toisensa jälkeen heitä purjehti kotimaan rannikol-
le tai laahusti syksyn rapaisia teitä Pohjanlahden
ympäri, ja raunioille koetettiin rakentaa jonkin-
laista suojaa talvea vastaan. Ruotsissa palvelleita
sotureita palasi puolisentoista tuhatta, monet
Armfeltin miehet tunturimarssilla pahoin vam-
mautuneina. Sotavangiksi joutuneiden lukua tau-
dit ja puute olivat karsineet vuosien mittaan pa-
hoin, mutta heitäkin palasi vähitellen muutamia
tuhansia, osa Siperiasta asti.
Tobolskissa, mahtavan Irtys-virran varrella
Länsi-Siperiassa oli ollut suuri vankisiirtola, jos-
sa pietistinen herätys oli lohduttanut monen suo-
malaisen sotilaan toivottomuuteen painuvaa miel-
tä. Heränneenä miehenä sieltä palasi muiden mu-
kana Pultavassa vangiksi joutunut kenraaliluut-
nantti vapaaherra Karl Gustaf Creutz kotiinsa Per-
najan Malminkartanoon. Sotapappi Gabriel Lau-
raeus, joka koettuaan Gemäuerthofin, Lesnajan
ja Pultavan taistelut oli seurannut kuningasta Mol-
dovaan mutta joutunut 1709 venäläisten vangik-
si, palasi hänkin Tobolskista ja jatkoi työtään, nyt
Loimaan kirkkoherrana.
Myös kivääriä kantanut mies voi tulla sodasta
terveenä. Riiassa 1680 syntynyt Juho Matinpoika,
jonka isä sotamies Matti Lento oli kotoisin Lohta-
jan Marinkaisista, astui 1701 Pohjanmaan ryk-
menttiin ja palveli aluksi rumpalina. Riian antau-
tuessa 1710 Juho joko vältti sotavankeuden tai kar-
kasi pian venäläisiltä, sillä kun Pohjanmaan ryk-
mentti muodostettiin 1712 uudestaan, hän oli Suo-
messa. Sotaa kokeneesta rummunlyöjästä tehtiin
nyt aliupseeri, varusmestariJohan Lenhoff. Kelpo
sotilaana hän yleni majoittajaksi, lippumieheksi
ja 1718 kersantiksi, selviytyi taisteluista eikä va-
hingoittunut Norjan tunturien viimassakaan. Erot-
tuaan 1728 palveluksesta kersantti Lenhoff aset-
tui Lohtajalle, kuten Paavo Hanhisalo on osoitta-
nut, ja kuoli 1778 kerrassaan 98 vuoden iässä, eh-
kä viimeisenä Pohjan sodan ensi vuodesta lähtien
palvelleena karoliinisoturina.
Valta siirtyy valtiosäädyille
Kun Ruotsissa ryhdyttiin Kaarle XII:n kaaduttua
pohtimaan valtiosäännön uudistamista, ylhäisaa-
teli toivoi saavansa takaisin suuren osan siitä val-
lasta, jonka Kaarle XI oli siltä karusti riistänyt.
Vuoden 1719 valtiopäivillä alempi aateli ja aate-
littomat säädyt osoittivat kuitenkin ylimystön unek-
sineen menneen talven lumista. Aateli kokonai-
suudessaan sai vuoden 1720 hallitusmuodossa
korkeamman aseman kuin muut säädyt, mutta
kreiveille ja vapaaherroille ei annettu erityisiä oi-
keuksia.
Valtaneuvosto (riksräd) sai takaisin vanhan ni-
mensä mutta ei suurta valtaansa. Neuvostoon ni-
mitettiin vain aatelisia, ja sen johtavana miehenä
oli kansliapresidentti, jota on verrattu pääminis-
teriin. Kuningas ja valtaneuvosto toimivat valta-
kunnan hallituksena. Kuningas oli neuvoston pu-
heenjohtajana, ja päätökset tehtiin hänen nimis-
sään mutta valtaneuvosten enemmistön kannan
mukaisesti; äänten mennessä tasan kuninkaan
kanta ratkaisi. Korkeiden virkamiesten nimityk-
sissä hänellä oli hieman valinnanvapautta, mutta
ajan mittaan sitä supistettiin. Joitakin pikkuasioita
kuten nimitykset alempiin virkoihin kuningas
päätti vain kahden valtaneuvoksen ollessa läsnä.
Perimmäinen valta kuului vuoden 1720 hallitus-
muodon mukaan neljälle säädylle, joiden tuli ko-
koontua enintään kolmen vuoden välein valtio-
päiville. Niistä säädettiin lähemmin vuoden 1723
valtiopäiväjärjestyksessä. Aatelissäädyn jäseninä
olivat entiseen tapaan sukujen päämiehet, mutta

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 289
näillä oli oikeus valtuuttaa edustajakseen kuka ta-
hansa aatelismies. Pääosa aatelin jäsenistä oli up-
seereita, mutta siihen kuului paljon virkamiehiä-
kin. Muiden säätyjen jäsenet valittiin samaan ta-
paan kuin 1600-luvulla (s. 187).Talonpoikaissääty
piti nyt tarkan huolen siitä, että virkamiehet eivät
päässeet vaikuttamaan sen jäsenten valintaan.
Valtiosäädyt päättivät uusista laeista ja myönsi-
vät kukin osaltaan ylimääräiset verot eli suostun-
nat. Säädyt tekivät myös paljon hallintoa koskevia
päätöksiä, käsittelivät virkanimityksiin kohdistu-
via valituksia, sekaantuivat oikeudenhoitoon ja
asettivat erikoistuomioistuimia käsittelemään po-
liittisia rikkomuksia. Säätyjen ollessa erimielisiä
äänestettiin, jolloin kullakin säädyllä oli yksi ääni.
Jos kaksi säätyä vastusti valtiopäivillä tehtyä ehdo-
tusta, se raukesi.
Säädyn privilegioiden muuttamiseen vaadittiin
kaikkien säätyjen päätös, joten yhteiskuntaa oli
vaikea uudistaa millään tavoin. Valtaneuvosto oli
säätyjen tarkassa valvonnassa. Kuningas nimitti
sen jäsenet kolmesta ehdokkaasta, jotka kolmen
ylimmän säädyn asettamat valitsijamiehet olivat
nimenneet. Ajan mittaan menettelyä vielä tarkis-
tettiin, jotta kuninkaan olisi pakko nimittää myös
hänelle täysin vastenmielinen ehdokas.
Kun vapaudenajalla syntyi kilpailevia puoluei-
ta, tuli tavaksi että oppositiopuolue vaalit voitet-
tuaan lisensioi eli erotti joukon vastapuolueen val-
taneuvoksia ja asetti tilalle omia miehiään. Erotet-
tuja syytettiin muodollisesti tietyistä rikkomuksis-
ta, mutta todellisuudessa sovellettiin parlamen-
tarismin periaatetta. Valtaneuvosto oli vastuussa
säädyille ja sen tuli nauttia niiden luottamusta, mi-
kä sanottiin selvästi hallitusmuodossa. Tämä me-
nettely syntyi Ruotsissa puhtaasti kotoiselta poh-
jalta, Englannin parlamentarismista riippumatta.
Vuoden 1720 hallitusmuoto edellytti, että ku-
ningas ja valtaneuvosto käyttäisivät toimeenpano-
valtaa, mutta tämä järkevä periaate hylättiin ajan
mittaan. Vuoden 1740 tienoilta lähtien säädyt syr-
jäyttivät koolla ollessaan valtaneuvoston ja se-
kaantuivat hallintoon joka alalla. Valtiopäivien vä-
liajaksi neuvostolle annettiin sitovat ohjeet, ja seu-
raavilla valtiopäivillä tutkittiin tarkasti, oliko niitä
noudatettu. Ruotsin valtiosääntö ei vastannut John
Locken ajatuksia, koska toimeenpanovalta ei kuu-
lunut hallitsijalle eikä käytännössä edes valtaneu-
vostolle.
Valtiopäivillä asiat valmisteltiin säätyjen aset-
tamissa valiokunnissa eli deputaatioissa, joilla oli
kullakin oma alansa. Suuren merkityksen sai salai-
nen valiokunta (sekreta utskottet), jonka käsitel-
täväksi osoitettiin keskeisiä asioita kuten ulkopo-
litiikka, valtiontalous, sotalaitos ja valtionpankki
sekä muita, ajankohtaisesti tärkeitä asioita. Salai-
salaisiksi eli jollain tavoin arkaluontoisiksi selite-
tyissä asioissa. Valiokunta myös antoi valtaneu-
vostolle ulkopolitiikkaa koskevat ohjeet.
Salaiseen valiokuntaan, jossa puhetta johti maa-
marsalkka eli aatelissäädyn puhemies, aateli valit-
si 50 jäsentä, pappis- ja porvarissääty kumpikin
25, mutta talonpoikia siihen ei kuulunut. Aateli
pelkäsi rahvaan kuningasmielisyyttä, ja talonpo-
jat olisivat myös vahvistaneet aatelittomien osuut-
ta, sillä kullakin säädyllä oli valiokunnassa yksi
ääni. Julkisesti vedottiin siihen, että yksinkertai-
sille rahvaanmiehille ei voitu uskoa salaisia asioi-
ta, ikään kuin ne eivät olisi vuotaneet alinomaa
valiokunnan säätyläisjäseniltä.
Vuosina 1719-20 luotua valtiollista järjestelmää
pidettiin Ruotsissa yleisesti arvossa. Puhuttiin "va-
pautemme ajasta", ja vapaudenaika on jäänyt his-
toriassakin tämän vuoteen 1772 kestäneen aika-
kauden nimeksi. Valtionelimet olivat pääpiirteis-
sään samat kuin 1600-luvulla, mutta kun niiden
valtasuhteet olivat erilaiset, koko poliittisen elä-
män luonne muuttui ja valta jakautui kansalaisten

290
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
kesken entistä tasaisemmin. Vapaudenajan Ruotsi
oli omaperäinen luomus, eräänlainen tasavalta,
jota johtivat virkamiehet ja kolmen ylimmän sää-
dyn vaikutusvaltaisimmat jäsenet.
Hyvät asiantuntijat kuten Toivo J. Paloposki ja
Michael Roberts katsovat vapaudenajan järjestel-
män edustaneen kaikkine puutteineen ajan oloi-
hin katsoen kehittynyttä demokratiaa. Brittiläisen
Robertsin mielestä kansanvallan aatteet toteutui-
vat siinä osittain paremmin kuin Englannissa, jota
on totuttu ihailemaan parlamentarismin kotimaa-
na. Ruotsin ja Suomen valtioelämän muodoissa
onkin vielä nykyään jonkin verran vapaudenajan
perinnettä.
Koska vapaudenajan järjestelmä lopulta sortui,
siinä täytyi olla myös heikkouksia. Pahimpia oli
voimakkaan hallituksen puuttuminen säätyjen
ryhdyttyä käyttämään myös toimeenpanovaltaa.
Tärkeimmissä asioissa se oli keskitetty salaiselle
valiokunnalle, mutta tämäkin oli liian monipäinen
elin hallitukseksi. Valiokunta ei pystynyt suunnit-
telemaan politiikkaa pitkällä tähtäyksellä eikä vain
kolmea säätyä edustaessaan pitänyt silmällä koko
kansan etua. Demokratian kannalta paha epäkoh-
ta oli, että talonpojat, jotka maksoivat valtaosan
veroista, eivät päässeet salaiseen valiokuntaan
suunnittelemaan valtiontalouden hoitoa ja valvo-
maan sitä. Muillekaan säädyille ei annettu tarkko-
ja tietoja finansseista, jotta ne eivät vuotaisi julki-
suuteen, kuten selitettiin.
Maan todellisena hallituksena toimiessaan salai-
nen valiokunta ei pystynyt uudistamaan valtioelä-
män muotoja eikä edes yrittänyt sitä. Voimassa
olevaa valtiosääntöä vahdittiin päinvastoin Ar-
guksen silmin, peläten että muutokset horjuttai-
sivat aatelin yhteiskunnallista ja poliittista johto-
asemaa tai lisäisivät kuninkaan valtaa. Yhteiskun-
nan ja aatteiden kehitys olisi kuitenkin edellyttä-
nyt ajan mittaan ehdottomasti myös valtioelämän
muotojen uudistamista.
Vapaudenajan epäkohtia oli sekin, että säädyt
ottivat käsitelläkseen paljon joutavia pikkuasioita,
joten tärkeiden asioiden hoitamiseen ja uudistus-
ten valmisteluun jäi liian vähän aikaa, vaikka val-
tiopäivät venyivät pitkiksi. Kustaa III:n vallanku-
mouksen jälkeen moitittiin myös puolueiden, sää-
tyjen ja yksityisten vapaudenajalla osoittamaa it-
sekkyyttä, ja aihetta siihen olikin. Toisaalta kansa
oli voinut jossain määrin valvoa valtiovaltaa, kos-
ka valtiopäivämiesten vaalit olivat vapaat.
Pahana varjopuolena on pidetty korruption
yleisyyttä: valtiopäivämiehiä lahjottiin vapauden-
ajalla milloin miltäkin taholta, jotta he toimisivat
maksajan mieliksi. Kun esimerkiksi pohjalaiset
pyrkivät hankkimaan vuosien 1760-62 valtiopäi-
villä kaupungeilleen tapulioikeudet eli luvan lä-
hettää kauppalaivoja ulkomaille, Vaasan, Kokko-
lan ja Oulun kaupungit perustivat yli 100 000
kuparitalarin lahjusrahaston, jolla voideltiin val-
tiopäivämiehiä ja avainasemassa olevia virkamie-
hiä. Vastustaja, Tukholman kaupunki, käytti kui-
tenkin vielä enemmän lahjuksia tai jakoi ne taita-
vammin ja saikin päätöksen lykätyksi.
Valtiopäivämiehet ottivat yleisesti rahoja myös
vierailta valtioilta, varsinkin Ranskalta ja Venäjäl-
tä, joskin ne välitti usein maksajalle mieleistä poli-
tiikkaa kannattava puolue. Tätä menettelyä ei voi-
da puolustaa, mutta ulkovaltojen rahat lienevät
suurin piirtein kumonneet toistensa vaikutuksen
eivätkä siis pystyneet muuttamaan Ruotsin poli
tukkaa ainakaan paljon. Syynä lahjusten vastaan-
ottamiseen oli rahanahneuden ohella se tosiasia,
että vähävaraisten valtiopäivämiesten oli vaikea
tulla toimeen Tukholmassa. Heillä ei ollut paik-
kaaja valitsijat lähettivät elinkustannuksiin tarvit-
tavia rahoja vähän ja hitaasti. Aatelismiehet edus-
tivat sukuaan täysin omalla kustannuksellaan, ei-
vätkä läheskään kaikki olleet varakkaita.

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 291
Hattupuolue syrjäyttää Arvid Hornin
Kreivi Arvid Bernhard Horn johti kansliapresi-
denttinä Ruotsin politiikkaa lyhyen väliajan jäl-
keen uudelleen 1720-38. Hän varoi valtakunnan
vanhoja vihollisia ja solmi puolustusliitonkin Ve-
näjän ja Tanskan kanssa. Läntisistä suurvalloista
Horn nojautui aluksi lähinnä Englantiin, myö-
hemmin Ranskaan, joka maksoi vuodesta 1735
apurahaa Ruotsille vaatimatta aluksi vastalahjaksi
muuta kuin puolueettomuuden Puolan perimys-
sodassa, jota Ranska kävi Itävaltaa, Venäjää ja
Saksia vastaan. Hornilla oli paljon kotimaisia vas-
tustajia, jotka moittivat häntä arasta ulkopolitiikas-
ta, ylimysmielisyydestä ja vanhoillisuudesta, mut-
ta taitavana poliitikkona hän piti heidät kauan ku-
rissa, vaikka ikä alkoi jo rasittaa häntä.
Arvid Horn oli alhaisaatelisen mutta maineik-
kaaseen sukuun kuuluvan everstin poika, joka jäi
lapsena orvoksi isästään ja hyvin vähiin varoihin.
Hän saavuttikin korkean asemansa omin voimin
kunnostautumalla ensin urhoollisena sotilaana ja
sitten diplomaattisissa tehtävissä. Sotilaallisista
ansioistaan Horn korotettiin 1700 vapaaherraksi
ja 1706 kreiviksi. Kaarle XII:n luottamus teki
hänestä 1710 kansliapresidentin mutta väljähtyi
sitten nopeasti, koska Horn oli vallastaan mus-
tasukkaisen kuninkaan mielestä aivan liian itse-
näinen.
Arvid Hornin valtakauden sisäpoliittisista toi-
mista Suomelle tärkein oli maan auttaminen ja-
loilleen sodan aiheuttamasta lamasta. Työikäisten
miesten puute, vihollisen ryöstöt ja väestön pako
olivat saattaneet pellot, rakennukset ja tiet kurjaan
kuntoon. Kuin Suomen koettelemusten vertaus-
kuvana oli Turun tuomiokirkon tila: ennen Poh-
jan sotaa kunnostetun katedraalin ovet ja ikkunat
olivat rikki, penkit hajalla, pääkuorin holvi sor-
tumassa veden ja pakkasen vaikutuksesta. Venä-
läisten anastettua arvokkaan kuparikaton kirkko
oli katettu tuohella. Sodan jälkeen hallitus ryhtyi
auttamaan Suomea, ja tutkimusten jälkeen lähes
puolet taloista sai eripituisia vapautuksia veroista.
Hornin vastustajat järjestyivät 1730-luvulla melko
kiinteäksi ryhmäksi, joka sai vähitellen todellisen
puolueen luonnetta. Kiihkeässä propagandassaan
Hornia vastaan oppositio kutsui kreivin kannatta-
jia "yömyssyiksi", kun taas oma puolue sai ennen
pitkää "hattujen" nimen. Kolrriikolkkaista hattua-
han mies piti päässään valveilla ollessaan. Hornin
puolueen nimitys lyheni vähitellen "myssyiksi",
ja näitä nimiä käytettiin vapaudenajan pääpuo-
lueista yleisesti sen loppuun saakka.
Valtiopäivillä 1738-39 Hornin vastustajilla oli
selvä enemmistö aatelissäädyssä, jossa hattuja joh-
tivat kreivit Carl Gustaf Tessin, Carl Gyllenborg
ja Charles Emil Lewenhaupt. Porvariston johtavat
hatut Thomas Plomgren ja Gustaf Kierman Tuk-
holmasta paimensivat tämänkin säädyn enem-
mistön oman puolueensa riveihin. Molemmat oli-
vat rikkaita, ylimystön tapoja omaksuneita kaup-
piaita, joita kutsuttiin pilkallisesti "Skeppsbron aa-
teliksi" heidän asuessaan paljolti tämän Tukhol-
man satamakadun varrella. Papisto ja talonpojat
tukivat vielä Hornia, mutta salaisen valiokunnan
asetuttua häntä vastaan iäkäs kansliapresidentti
erosi virastaan ja useita häntä kannattaneita val-
taneuvoksia erotettiin. Hornin seuraajaksi nimi-
tettiin 1739 Carl Gyllenborg.
Hattujen mieliaate oli ryhtyä sotaan hyvityksen
hankkimiseksi Venäjältä. Maltillisemmat suunnit-
telivat kaiken Uudenkaupungin rauhassa menete-
tyn palauttamista, mutta innokkaimmat havitte-
livat Venäjän Karjalaakin, niin että raja menisi
Laatokasta Äänisjärveen ja Vienanmereen. Kuin-
ka hatut ylimalkaan voivat pitää Venäjän voitta-
mista mahdollisena vain kaksi vuosikymmentä
Pohjan sodassa koetun raskaan tappion jälkeen,

292
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
on askarruttanut kauan historiantutkijoita. Jon-
kinlaisia näennäisesti järjellisiä perusteita heidän
uskoonsa täytyi olla.
Ruotsi oli tehnyt 1738 ystävyyssopimuksen
Ranskan kanssa, ja tältä mahtavalta maalta saatiin
edelleen taloudellista tukea. Ranskan käydessä
vuodesta 1740 Preussin liittolaisena "Itävallan pe-
rimyssotaa" muun muassa Venäjää vastaan Parii-
sista luvattiin 1741 Ruotsille yhä enemmän rahaa
siinä toivossa, että tämä maa hyökkäisi Venäjän
kimppuun. Rahalla olisi voitu vahvistaa sotavoi-
mia, mutta siihen olisi tarvittu myös aikaa, sillä
Ruotsin armeijaa oli karsittu Pohjan sodan jälkeen
tuntuvasti, ja se oli kaikin puolin heikossa kun-
nossa. Hattujen arvellaan luottaneen enemmän-
kin laivastoon, mutta sekään ei ollut vahva.
Toiveita herättivät myös Venäjän sisäpoliittiset
olot, ennen kaikkea valtaistuinriidat, joiden arvel-
tiin johtavan samantapaiseen sekasortoon kuin
1600-luvun alussa. Hattujen uhkarohkeuden pää-
syynä lienee kuitenkin ollut se tosiasia, että Ruot-
sin politiikkaa johtivat Arvid Hornin eron jälkeen
kokemattomat amatöörit, joilla ei ollut kykyä eikä
halua tosiasioiden kylmään arviointiin. Sitä pa-
rempia he olivat kiihottamaan kansaa sotaan tun-
teisiin vetoavalla propagandalla.
Erinomaista aineistoa tarjosi majuri Malcolm
Sinclairin kuohuttava murha. Hänen ollessaan
1739 tulossa Turkista salaisen valiokunnan kuriiri-
na venäläiset sotilaat surmasivat hänet hallituk-
sensa käskystä Sleesiassa ja anastivat paperit. Al-
kuvuodesta 1741 paljastui Tukholmassa lisäksi kar-
kea vakoilujuttu: nuori aatelinen virkamies oli
myynyt salassa pidettäviä tietoja Venäjän lähetti-
läälle. Syyllinen antoi samasta rikoksesta ilmi mys-
syjä kannattavat suomalaiset virkamiehet Johan
Arckenholtzin ja Johan Mathesiuksen. Heitä ei
saatu todistetuksi Venäjän vakoojiksi, mutta silti
he joutuivat pariksi vuodeksi vankeuteen sodan
vastustamisesta.
Viha Venäjää vastaan leimusi näiden tapausten
jälkeen korkein liekein Tukholmassa ja herras-
kartanoissa, mutta pappiloissa oltiin epäilevällä
kannalla, ja talonpojat pelkäsivät sotaa etenkin
Suomessa. Hatut kutsuivat valtiopäivät koolle
1740, ja vaikka heillä oli enemmistö vain aatelis-
ja porvarissäädyssä, he todella julistivat sodan Ve-
näjälle kesäkuussa 1741. Sodan vastustajat olivat
puolestaan merkillisen saamattomia. Salaista
valiokuntaa oli vahvistettu tämän kerran 25 talon-
pojalla, mutta heistä esiintyi pontevasti vain sää-
dyn puhemies, ovela blekingeläinen Olof Hä-
kansson, ja hän ilmoittautui hyökkäyksen kannat-
tajaksi.
Hattujen sota ja ajatus
Suomen itsenäisyydestä
Ruotsi lähti kovin kevytmielisesti "hattujen so-
taan" Venäjää vastaan, ja seuraukset olivat sen
mukaiset. Suomeen oli lähetetty Ruotsista useita
jalkaväkirykmenttejä, mutta laivasto lamaantui
paljon miehiä ja amiraalinkin tappaneiden kulku-
tautien vuoksi. Venäläiset olivat puolestaan val-
mistautuneet sotaan hyvin, ja irlantilaisen sota-
marsalkka Peter de Lacyn johtama vahva armei-
ja marssi Viipurista linnoitettua Lappeenrantaa
kohti. Ruotsin joukkoja keskitettiin sinne sen kuin
ehdittiin, mutta liikekannallepano oli pahoin
myöhässä, ja useimmat suomalaiset rykmentit oli-
vat vielä kaukana.
Lappeenrantaan koottu armeija olikin elokuun
23. päivänä 1741 käydyssä taistelussa paljon venä-
läisiä vähälukuisempi. Komentaja, kenraalimajuri
Carl Henrik Wrangel antautui vastoin ohjeita tais-
teluun ali voimaisena, ja seurauksena oli katastrofi.
Suomalaiset joukko-osastot pakenivat taisteluken-
tältä ensin, Södermanlannin ja Taalainmaan ryk-
mentit paljon verkkaisemmin. Viimeisinä jäivät

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 293
paikalleen länsipohjalaiset, joihin kuuluivat myös
Tornionlaakson suomalaiset soturit. Lähes kaikki
Länsipohjan rykmentin upseerit olivat palvelleet
Kaarle XII:n armeijassa, ja vasta sitten kun heistä
oli enää yksi taistelukykyisenä, rykmentin rippeet
lähtivät hitaasti vetäytymään. Marsalkka de Lacy
komensi miehensä lopettamaan tulen, jotta urheat
soturit saisivat poistua rauhassa.
Ruotsin joukkoja johtamaan saapui syksyllä
1741 Pohjan sodassa nuorena upseerina ansioitu-
nut kenraali Charles Emil Levvenhaupt. Hän
osoittautui täysin saamattomaksi ja jäi historiaan
malliesimerkkinä upseerista, joka pystyy toimi-
maan vain toisten käskystä eikä siis sovi ylipääl-
liköksi. Venäjällä tapahtui sitten vuoden 1741 lo-
pulla odotettu vallankaappaus: Pietari Suuren ty-
tär Elisabet syrjäytti hallitsijana olleen sukulais-
pojan ja julistutti itsensä keisarinnaksi. Vihollis-
maan toistaiseksi epäselvää tilannetta Lewen-
haupt ei käyttänyt hyväkseen vaan suostui heti
Elisabetin ehdottamaan aselepoon.
Aselevon päätyttyä keväällä 1742 keisarinnan
joukot etenivät hitaasti Uudellemaalle ja Hämee-
seen. Lewenhaupt vetäytyi lähes taistelematta pe-
lätessään armeijan joutuvan saarroksiin, mutta
kun ylipäällikkö ei kyennyt päättämään mitään,
kävikin juuri niin: toimeton armeija jäi Helsingin
seudulla loukkuun Venäjän kaleerilaivaston ja
Hämeenlinnaan edenneiden joukkojen väliin.
Hallitus kutsui Lewenhauptin tilinteolle Tukhol-
maan, ja vaikka hänen seuraajansa olisi halun-
nut taistella, armeija oli ehtinyt menettää moraa-
linsa ja antautui elokuun lopulla.
Syrjäinen Pohjois-Karjala oli jäänyt Lappeenran-
nan taistelun jälkeen lähes oman onnensa nojaan
ja joutunut kokemaan kovia. Venäläiset näet lähet-
tivät kasakoita, kalmukkeja ja venäläisiä rakuu-
noita hätyyttämään maakuntaa, jottei siitä olisi
apua vastustajan huollolle. Rajapitäjät etelästä
Tohmajarvelle ja Ilomantsiin joutuivat kärsimään
pahoin ryöstöistä ja hävityksestä, ja siviiliväkeä
surmattiin monta sataa henkeä. Savonlinnan ja
Kymenkartanon läänin maaherra Carl Johan
Stiernstedt koetti suojella Pohjois-Karjalaan ulot-
tuvaa aluettaan aseistamalla rahvasta, mutta up-
seerien kelvottomuus aiheutti tappioita.
Suuttuneet pohjoiskarjalaiset, jotka olivat tottu-
neet omatoimisuuteen, valitsivat nyt itselleen ta-
lonpoikaisia päälliköitä kuten Olli Haapalaisen
ja Erkki Sallisen Kiihtelysvaarasta sekä Lauri Roi-
vaan Ilomantsista. Varsinaisiin taisteluihin venä-
läisiä joukkoja vastaan karjalaiset eivät juuri uskal-
tautuneet mutta he suojelivat kotiseutuaan sota-
rosvoja vastaan ja tekivät itse ryöstöretkiä rajan
taakse kuten 1500-luvun sotien aikaan. Aiheena
tähän oli Aunuksen karjalaisten osallistuminen
Ruotsin-puoleisten pitäjien ryöstämiseen.
Armeijan antautumisen jälkeen myös Länsi-Suo-
mi joutui Venäjän armeijan valtaan, ja väestö huo-
lestui isonvihan raskaiden aikojen ollessa varsin
tuoreessa muistissa. Rannikkoseudulta monet pa-
kenivat taas Ruotsiin. Keisarinna Elisabetin lem-
peät julistukset ja venäläisten hyvä kuri ja enim-
mäkseen asiallinen käytös rauhoittivat kuitenkin
ennen pitkää mielet, ja tälle miehitysajalle annettu
nimitys "pikkuviha" kuvaakin sitä aika heikosti.
Väkivaltaisuudet loppuivat pian Pohjois-Karjalas-
sakin. Siviilihallinnon järjestäminen syksyllä 1742
rauhoitti edelleen mielialoja, ja se toimi hyvin,
koska vain verraten harvat virkamiehet olivat
paenneet.
Pohjanmaalla isoviha muistettiin kovin hyvin,
ja vaikka joku ehdotteli vastarintaan ryhtymistä,
ajatus ei saanut kannatusta. Syksyllä 1742 pohja-
laiset toimittivat päinvastoin lähetystön neuvotte-
lemaan jo etukäteen venäläisten kanssa. Johtajana
oli Ilmajoen kirkkoherra Gabriel Peldan, joka oli
taistellut 1714 vapaaehtoisena Isossakyrössä. OI-

294 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
tuaan 1717-21 venäläisten miehityshallinnon vir-
kamiehenä hän tunsi heidän ajatustapaansa. Lä-
hetit tapasivat Pohjanmaalle marssivat joukot
Pirkkalassa ja vakuuttivat niiden komentajalle,
että maakunta alistuisi miehitykseen rauhallises-
ti. Kenraali vähensikin miehitysjoukkoja, jotta
niistä olisi vähemmän rasitusta, ja kaikki sujui sit-
ten Pohjanmaallakin rauhallisesti.
Turussa hoiti maaherran tehtäviä miehityksen
aikana sivistynyt ja oikeamielinen kenraali James
Keith, josta kaupunkilaiset pitivät ja joka puoles-
taan rakastui pormestarin kauniiseen tyttäreen
Eva Mertheniin. Rauhan tultua Eva seurasi Keithiä
Venäjälle ja sieltä Preussiin hänen rakastettunaan
mutta ei aviovaimonaan. Esteenä lienee ollut ken-
raalin kuuluminen Skotlannin ylhäisimpään su-
kuun, sillä hienoja älykäs Eva oli kuin olikin vain
kauppiaan tytär. Silti Keith piti häntä julkisesti
puolisonaan, ja hänen kaaduttuaan 1758 Hoch-
kirchin taistelussa Fredrik II:n sotamarsalkkana
Eva Merthen peri testamentin nojalla pääosan hä-
nen omaisuudestaan.
Keisarinna Elisabet oli jo keväällä 1742 ryhtynyt
rauhoittamaan suomalaisten mielialoja merkilli-
sellä toimenpiteellä. Maaliskuun 18. päivänä alle-
kirjoittamassaan julistuksessa hän neuvoi suoma-
laisia olemaan vastustamatta Venäjän armeijaa ja
lupasi lisäksi, että jos he haluaisivat erota Ruotsista
ja asettaa "yhden oman ja vapan Hallituxen", kei-
sarinna tukisi ja auttaisi näin syntynyttä itsenäistä
Suomea. Kun manifestin syntyvaiheista ei ole löy-
tynyt tarkkoja tietoja, julistuksen tarkoitusta on
jouduttu arvioimaan päätelmiä tekemällä.
Yrjö Blomstedt otaksuu hyvin perustein, että
idean olivat keksineet Venäjän Tukholman-lähetti-
läänä ennen sotaa ollut kreivi Mihail Petrovits
Bestuzev-Rjumin ja hänen veljensä Aleksei, joka
hoiti ulkoministerin tehtäviä. Manifestin päätar-
koituksena oli heikentää suomalaisten puolustus-
tahtoa. Venäläisethän eivät voineet keväällä 1742
aavistaa, kuinka helppoa Suomen valloitus olisi.
Aikoiko Elisabet todella luoda itsenäisen Suomen
puskurivaltioksi Ruotsia vastaan, on vaikeampi
sanoa. Joka tapauksessa hän luopui tästä ajatuk-
sesta viimeistään vastustajan joukkojen antaudut-
tua. Hän ei kuitenkaan julkistanut heti mielen-
muutostaan, ja näin hänen julistuksellaan oli vai-
kutusta Suomessa.
Estääkseen kansannousut venäläiset taivuttivat
suomalaiset vannomaan uskollisuudenvalan kei-
sarinnalle sitä mukaa kuin saivat maata miehite-
tyksi, vaikka Suomi kuului yhä virallisesti Ruot-
siin. Turkuun kutsuttiin lokakuussa 1742 lounaisen
Suomen maapäivät, joilla käsiteltiin hallintoa,
mutta siellä päätettiin myös toimittaa lähetystö
pyytämään keisarinnalta, että hänen sisarenpo-
jastaan, Holstein-Gottorpin herttua Karl Peter
Ulrichista tulisi Suomen hallitsija. Aloitteen olivat
tehneet suomalaiset, eikä se sopinut enää Elisa-
betin suunnitelmiin. Keisarinna näet ilmoitti pian,
että herttua oli nimetty Venäjän kruununperijäksi,
joten hän tulisi olemaan myös "Suomen tuleva
hallitsija", kuten Elisabet kirjoitti.
Ajatus Suomen itsenäisyydestä kuivui siis ko-
koon, ennen kuin se oli ehtinyt saada maassa sa-
nottavaa jalansijaa. Turun maapäivien turvautu-
minen Elisabetin ideaan johtui ilmeisesti pelosta,
että Suomea ei palautettaisi Ruotsin yhteyteen,
jolloin itsenäisyys näytti olevan parempi ratkaisu
kuin venäläisen hallinnon ulottaminen maaham-
me. Moni suomalainen näyttää tosin ajatelleen,
että keisarinna ei ollut tarkoittanut lupauksillaan
alkuunkaan totta. Vastavaikutuksena oli jopa kapi-
nahanke miehitysvaltaa vastaan. Tämä suunnitel-
ma sentään raukeni, suureksi onneksi Suomelle,
sillä Ruotsista ei olisi voitu saada tehokasta apua.
Sodan vielä jatkuessa pidettiin Tukholmassa
1742-43 valtiopäivät, joilla myssyt olivat enem-

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 295
mistönä paitsi porvarissäädyssä. Säädyt asettivat
komission tutkimaan sodanjohtoa, ja tämä poliit-
tinen elin tuomitsi Ch.E. Lewenhauptin ja sodan
alussa ylipäällikön virkaa hoitaneen kenraaliluut-
nantti Henrik Magnus von Buddenbrockin kuole-
maan. Tuomiot pantiin täytäntöön 1743 mestaa-
malla kenraalit julkisesti. Varsinkin Budden-
brockin heikosti perusteltu kuolemantuomio oli
selvä poliittinen murha. Lewenhaupt oli syylli-
sempi, sillä oltuaan sotapolitiikan innokkaimpia
kannattajia hän oli johtanut sotaa käsittämättö-
män veltosti. Hattujen muut johtajat olivat huo-
jentuneita, kun syntipukeiksi oli valittu sotilaat.
Rauhasta oli keskusteltu jo syksyllä 1742, ja var-
sinaiset neuvottelut aloitettiin Turussa helmikuus-
sa 1743. Samaan aikaan Ruotsissa riideltiin kruu-
nunperimyksestä, koska vanhahkolla Fredrik Iillä
ei ollut lapsia avioliitostaan. Tärkein ehdokas tule-
vaksi kuninkaaksi oli aluksi edellä mainittu Hol-
stein-Gottorpin herttua, ja hänen jouduttuaan Ve-
näjän kruununperijänä pois pelistä ehdokkaita oli
vielä kolme. Hallituspiireissä kannatettiin Hol-
stein-Gottorpin sukuun kuuluvaa Lyypekin ruh-
tinaspiispaa Aadolf Fredrikiä, joka oli sukua keisa-
rinna Elisabetin sisaren puolisolle ja Kaarle IX:n
jälkeläinen. Venäläiset lupailivat rauhanehtojen
lieventyvän, jos Aadolf Fredrikistä tulisi Ruotsin
kruununprinssi, ja hänestä se tulikin, vaikka taa-
lalaiset tekivät aseellisen kapinan toisen ehdok-
kaan, Tanskan kruununprinssin puolesta.
Rauhanneuvottelujen aikana keisarinna kutsui
Venäjän valtakunnanneuvoston keskustelemaan
Suomen asemasta. Herrat suosittelivat että Suomi
erotettaisiin Ruotsista, joka oli vaarallinen naapu-
ri, mutta muuten mielipiteet vaihtelivat. Joku kan-
natti Suomen liittämistä Venäjään antamatta maal-
le mitään erikoisasemaa toisten pitäessä parempa-
na itsenäistä Suomea tai keisarikuntaan liitettyä
autonomista suuriruhtinaskuntaa. Keisarinna
kuunteli keskustelua mutta ilmoitti lopulta päättä-
neensä, että Suomi palautettaisiin lähes kokonaan
Ruotsille. Elisabet ehkä piti Aadolf Fredrikin va-
lintaa kruununperijäksi pääkaupunkinsa turval-
lisuuden riittävänä takuuna.
Keisarinnan päätöksen ansiosta rauha solmittiin
Turussa elokuun 7. päivänä 1743. Suomen raja
siirrettiin Kymijoelle, Mäntyharjuun ja Savonlin-
naan, joka jäi täpärästi Venäjän haltuun (vrt. kartta
10). Läntisimmätkin karjalaiset joutuivat nyt Ve-
näjän alamaisiksi, ja Suomen puolustaminen vai-
keutui entisestään. Vaikka Ruotsin valtakunta oli
selviytynyt mielettömästä hyökkäyssodasta ver-
raten vähällä, huono tulos sammutti pitkäksi ai-
kaa toiveet hyvityksen hankkimisesta Venäjältä.
Turvallisuuspolitiikka nousi etualalle.
Ajatus itsenäisestä tai autonomisesta Suomesta
oli syntynyt Pietarissa, eikä siihen ollut maassam-
me innostuttu. Itsenäisen Suomen luominen olisi
ollut maan voimavarojen vähyyden vuoksi lähes
mahdotontapa toimivaa autonomiaakin olisi ollut
vaikea perustaa. Kumpikaan ajatus ei silti unohtu-
nut kokonaan. Ruotsissa pelko Suomen menettä-
misestä kiinnitti entistä enemmän huomiota maa-
hamme, ja suomalaiset saattoivat tarvittaessa jopa
viitata verhotusti Venäjän olojen oletettuihin valo-
puoliin. Pietarissa Elisabetin ajatukset Suomen
asemasta jäivät elämään ikään kuin horroksissa,
mutta silloin tällöin niistä pyyhittiin vähän pölyä,
ja aikanaan ne heräsivät dramaattisella tavalla.
Suomen puolustusta
lujitetaan linnoituksin
Syksyllä 1743 kruununprinssi Aadolf Fredrik
(1710-71) saapui Ruotsiin vakuutettuaan, että hän
tyytyisi kuninkaana siihen valtaan, minkä maan
hallitusmuoto soi hänelle. Prinssillä ei näytä olleen
suuria lahjoja valtiomieheksi; luonteeltaan hän oli

296
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
sopuisa ja levollinen. Hän solmi 1744 avioliiton
Preussin prinsessan, älykkään ja tarmokkaan Lo-
viisa Ulriikan (1720-82) kanssa. Tämä valinta ei
miellyttänyt venäläisiä, jotka pitivät Preussia vas-
tustajanaan, ja lisäksi nuori ruhtinaspari alkoi pian
solmia suhteita hattuihin kuten kreivi CG. Tessi-
niin. Ruotsi oli sodan jälkeen heiluttanut alistu-
vasti häntäänsä Venäjälle, mutta silti Pietarissa
epäiltiin hattuja. Keisarinna Elisabet huomasi
myös luottaneensa liikaa Aadolf Fredrikin kiitolli-
suuteen ja nuhteli häntä sopimattomasta käytök-
sestä. Valtaneuvosto torjui tällöin tiukasti venäläis-
ten sekaantumisen Ruotsin asioihin.
Vähitellen keisarinna alkoi katua, ettei ollut otta-
nut Suomea, kun olisi voinut. Kesällä 1746 kerrot-
tiin sotavoimia lisätyn itärajan takana, ja Venäjän
laivasto liikehti Suomenlahdella uhkaavasti. Lopul-
ta Tukholman-lähettiläs ilmoitti toistamiseen Elisa-
betin tahtovan, että Aadolf Fredrik katkaisisi suh-
teensa hattuihin. Moitteista oli vain se tulos, että
koolla olevat valtiosäädyt lupasivat puolustaa kruu-
nunprinssiä tarpeen vaatiessa hengellään ja verel-
lään. Myssyille, jotka olivat yllyttäneet venäläisiä
sekaantumaan Ruotsin asioihin antamalla toiveik-
kaita tietoja säätyjen mielialasta, tämä oli ankara
isku, ja kului lähes kaksi vuosikymmentä, ennen
kuin he saivat tilaisuuden voittaa valtiopäivävaalit.
Hatut käyttivät tilannetta haikailematta hyväk-
seen: he miehittivät vuoden 1746 lopussa valta-
neuvoston, kansliapresidentiksi tuli Gyllenborgin
kuoltua 1747 CG. Tessin, ja muihinkin tärkeisiin
virkoihin nimitettiin hattuja. Venäjän painostaessa
Ruotsia hatut nojautuivat vuodesta 1747 lähtien
kahteen valtioon, jotka vastustivat keisarinnaa. He
näet solmivat puolustussopimuksen Preussin
kanssa ja uudistivat perinteisen liiton Ranskan
kanssa. Tämän jälkeenkin venäläiset yrittivät jat-
kaa Ruotsin holhoamista ja valvontaa, mutta vuo-
teen 1751 mennessä hattujen hallitus teki lujalla
politiikallaan siitä lopun.
Hattujen sodan jälkeen Suomen oloja pohdittiin
paljon, valtiopäivillä kehuttiin sodista kärsineiden
suomalaisten uskollisuutta ja luvattiin parantaa
heidän elinehtojaan. Talonpojille annettiin vero-
vapauksia, joista suurin osa jouduttiin tosin äk-
kiä peruuttamaan kruunun rahapulan takia. Muut
suunnitelmat kuten Suomen liikenneolojen pa-
rantaminen rakentamalla vesistöjen välille kana-
via jäivät paperille, vaikka tutkimuksia tehtiinkin.
Valtiontalous ei ollut siinä kunnossa, että Suomen
olojen kohentamiseksi olisi voitu tehdä käytän-
nössä paljoakaan. Kieliolojakin aiottiin parantaa
vaatimalla kaikilta maamme virkamiehiltä suo-
men kielen taito, mutta sekin jäi vain puheeksi.
Jotkut emämaan poliittiset kirjoittelijat halusivat
päinvastoin ruotsalaistaa Suomen täysin myös
kielellisesti.
Totta ryhdyttiin tekemään Suomen puolustuk-
sen vahvistamisesta, jonka merkitystä prinssi Aa-
dolf Fredrik korosti. Aikakauden sotatiede piti lin-
noituksia hyvin hyödyllisinä, ja niitä piti siis ra-
kennettaman Suomeen kuten oli tehty jo Pohjan
sodan jälkeen. Silloin oli Viipurin korvaamiseksi
linnoitettu etupäässä maavallein Lappeenrantaa
ja Haminaa (Fredrikshamn), entistä Vehkalahden
kaupunkia, joka oli saanut kuninkaasta uuden ni-
men. Haminan vanhimman osan nykyinenkin
asemakaava liittyy kehäkatuineen kaupunkia ym-
päröivien linnanvallien muotoon.
Kun molemmat linnoitukset oli menetetty hat-
tujen sodassa, päätettiin että uusiakin rakennettai-
siin kaksi: pienempi tukikohta lähelle rajaa ja län-
nemmäs toinen, todella vahva varustus. Rajalin-
noituksen paikaksi valittiin 1745 perustetun, ku-
ningattaren mukaan nimetyn Loviisan kaupun-
gin (alkuaan Degerbyn) edustalla oleva Svarthol-
man saari, jossa työt aloitettiin 1748.
Samana vuonna ryhdyttiin rakentamaan myös
suurta keskuslinnoitusta, jolle annettiin komea ni-
mi Sveaborg ('Ruotsinlinna'). Suomalaisten suus-

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 297
sa siitä tuli Viapori. Aluksi aiottiin rakentaa linnoi-
tusketju koko Helsingin kaupungin ympärille,
mutta varojen vähyyden takia täytyi tyytyä kau-
pungin edustalla olevien saarien linnoittamiseen
keskuspaikkana Vargö (Susisaari). Linnoituksen
suunnittelivat upseerit, ja everstiluutnantti, myö-
hemmin sotamarsalkka ja kreivi Augustin Ehren-
svärd (1710-72) johti rakennustyön tärkeimmän
vaiheen. Hän oli Suomessa asunutta sukua, mate-
matiikkaa ja mekaniikkaa opiskellut tykistöupsee-
ri, joka oli tutustunut matkoillaan Länsi-Euroopan
linnoituksiin. Viaporin aiheellisesti ihaillun arkki-
tehtuurin pääsuunnittelijana toimi aikakauden
johtava ruotsalainen arkkitehti Carl Härleman.
Viaporin tehtävänä oli pysäyttää maahan tun-
keutunut vihollinen ja sitoa sen voimia, kunnes
Ruotsista ehdittäisiin lähettää apujoukkoja. Sa-
malla linnoituksen tuli olla Ehrensvärdin aloit-
teesta rakennetun saaristolaivaston päätukikohta,
varikko ja veistämö. Tämän armeijalle alistetun
laivaston tarkoituksena oli suojella rannikkoa ja
tukea maavoimia, ja alusten tuli sen vuoksi olla
pienehköjä ja ketteriä, purjein ja airoin kulkevia
ja helppoja ohjata saariston väylilläkin. Yhdessä
nerokkaan meriupseerin Fredrik Henrik af Chap-
manin kanssa Ehrensvärd suunnitteli vuodesta
1756 lähtien alusten päätyypit, joille annettiin ni-
met Pojama, Turuma, Udema ja Hemmema. Hy-
vällä tahdolla huomaa niiden tarkoittavan eräitä
Suomen maakuntia.
Ehrensvärd sepitti Kustaanmiekan linnakkeen
Kuninkaanporttiin ylväät sanat: "Jälkimaailma,
seiso tässä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan
apuun", mutta Viapori rakennettiin kyllä etupääs-
sä Ranskan rahoin. Ruotsin ajan lopussakaan se
ei ollut täysin suunnitelmien mukaisessa kunnos-
sa, mutta vahva linnoitus se silti oli ainakin merel-
tä päin uhkaavaa vihollista vastaan. Viaporissa
oli sen verran tykkejä, että suurenkin laivaston
oli paras pysytellä kaukana, ja myös saaristo-
laivaston tukikohtana se oli tarkoituksenmukai-
nen ja hyvässä paikassa.
Viaporin arvo siinä tapauksessa, että venäläiset
hyökkäisivät Suomeen meren ollessa jäässä, oli
kiusallisempi kysymys. Jyhkeät graniittiset bas-
tionit ja muut linnakkeet oli kyllä rakennettu siten,
että mantereelta saarille edennyt vihollinen olisi
ollut liemessä ainakin jos se olisi työntynyt avu-
liaasti ampuma-aukkojen eteen, kuten Lars Pet-
tersson huomautti linnoitusta esitellessään. Oli-
siko Viapori kestänyt myös pitkän piirityksen, jäi
näkemättä. Tällä mahtavalla linnoituksella oli kui-
tenkin, kuten Oscar Nikula toteaa, myös psykolo-
ginen vaikutus aikakauden suomalaisiin: se osoitti
että Ruotsi todella halusi puolustaa Suomea en-
tistä tehokkaammin. Tämä lievensi suuresti Poh-
jan sodan ja hattujen sodan tekemää masentavaa
vaikutusta. Myös venäläiset arvioivat Viaporin
vaikeaksi valloittaa.
Sotalaitoksen organisaatio säilyi vapaudenajalla
suurin piirtein Kaarle XI:n järjestelyjen mukaise-
na. Pohjanmaan rykmenttikin muutettiin 1733
ruotujakoiseksi. Turun ja Porin läänin ratsuväki-
rykmentti sai 1721 Henkirakuunarykmentin ni-
men, mikä osoitti kuninkaan henkivartiokaartin
asemaa ja oli tarkoitettu kunnianosoitukseksi
muillekin suomalaisille joukoille. Armeijan koulu-
tusta haittasi varojen puute: sotaharjoitukset jäivät
vähiin, ja sotaväki sai amatöörimäisen miliisin
luonnetta. Suomalaisten joukkojen rivimiehet
näyttävät kyllä olleen hyvää ainesta. Jari Nieme-
län kustavilaista aikaa koskeva tutkimus osoittaa,
että ainakin Satakunnassa lähes puolet sotamie-
histä ja rakuunoista oli sotilaiden poikia, joilla oli
perittyä sotilashenkeä. Neljäsosa miehistä oli
maatyössä vahvistuneita talollisenpoikia.
Upseerien ylennyksiin vaikutti virkaikä aivan lii-
kaa ja usein myös juonittelu, johon sisältyi suku-
laisten ja ystävien suosimista ja joskus lahjontaa-

298
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
kin. Ylhäinen sukuperä edisti ylenemistä myös so-
tilaallisten ansioiden kustannuksella. Kaiken lisäk-
si yleistyi jo varhain vapaudenajalla se menettely,
että palveluksesta eroava upseeri myi virkansa seu-
raajalleen akordiksi kutsuttua maksua vastaan.
Tämä jo Kaarle XI:n aikana alkanut kaupankäynti
johtui siitä, että upseerilla ei ollut vanhuuseläkettä.
Koska akordijärjestelmä suosi varakkaita upsee-
reita myös kyvykkäämpien kustannuksella, se yri-
tettiin kieltää, mutta kun tämä ei auttanut, hallitus
katsoi 1757 parhaaksi laillistaa akordit. Samalla
kertaa käytäntöön otettujen niukkojen eläkkeiden
ajateltiin vähentävän akordien merkitystä, mutta
tämä toive ei toteutunut. Kun upseerin leski ei
saanut eläkettä, moni upseeri erosi sodan sytyttyä
palveluksesta ja myi virkansa, koska hänen kaa-
tumisensa tai kuolemisensa sotatautiin saattaisi
perheen puille paljaille. Kaarlo Wirilander toteaa
näistä epäkohdista olleen seurauksena, että up-
seerit ylenivät paljolti muiden seikkojen kuin so-
tilaallisen kunnon ja innostuksen nojalla.
Koska kadettikouluihin pääsivät vapaudenajalla
ani harvat, upseeri sai ammattitaitonsa etupäässä
sotaharjoituksissa, ja niiden niukkuus heikensi
myös päällystön koulutusta. Varsin monet Suo-
messakin palvelleet upseerit hankkivat lisäkou-
lutusta ja kokemusta Saksan valtioiden, Alanko-
maiden ja varsinkin Ranskan, Ruotsin vakinaisen
liittolaisen armeijassa. Ulkomainen koulutus lisäsi
kyllä upseerin ammattitaitoa, mutta siitä saattoi
olla myös vahinkoa hänen tottuessaan taktiik-
kaan, joka soveltui erikoisen heikosti metsäisen
Suomen oloihin. Täällä oli vähän säännönmukai-
seen taisteluun sopivia laajoja peltoaukeita.
Aliupseerilta edellytettiin Pohjan sodan jälkeen
ruotsin kielen taitoa, koska suomenkielisiäkin
joukkoja komennettiin Pohjan sodan jälkeen peri-
aatteessa ruotsiksi, ja ilmeisesti edellytettiin myös
kirjoitustaitoa. Niinpä heissä ei juuri ollut rivistä
nousseita miehiä kuten 1600-luvulla, mutta mo-
net olivat sen sijaan pappien, virkamiesten ja por-
varien poikia. Aatelismiehiäkin palveli yleisesti
aliupseereina odottamassa sopivan upseerin viran
avautumista.
Maatalous voimistuu
ja sahateollisuus kasvaa
Suomen talouselämää kohensi suuresti ilmaston
lauhtuminen Pohjan sodan jälkeen. Matleena
Tornberg on osoittanut, että varsinkin 1720-luvun
lopulta 1750-luvulle säät olivat viljelylle edulliset
ja pahoja katoja sattui harvoin. Pitkällisen sodan
aikana nurmettuneet ja vesoittuneet pellot saatiin
vähitellen viljelykuntoon, karjaa lisättiin, ja toi-
meentulo parani. Pohjan sodan jälkeen oli työ-
ikäisten miesten vähyys haittana, mutta tämän
puutteen hälvettyä peltoaloja saatiin laajennetuksi
jo vapaudenajalla, vaikka tarkkoja tietoja ei ole
saatavissa. Viljelytekniikka ei tosin sanottavasti
edistynyt, mutta silti on varmaa, että talollisväes-
tön elintaso nousi vapaudenajan lopulla merkit-
tävästi. Verorasituskin huojentui maatalouden
suorituskykyyn verraten.
Taloudellinen nousu johti ennen pitkää väkilu-
vunkin kasvamiseen. Pohjan sodan jälkeen synty-
neisyys oli tosin aluksi melko alhainen, koska täy-
sikasvuisia miehiä oli vähän, ja lisäksi tautiepide-
miat vaivasivat Suomea 1730-luvun lopulla ja hat-
tujen sodan aikana. Tässä sodassa menetettiin kui-
tenkin vain vähän miehiä verrattuna varhaisem-
man ajan suursotiin. Rauhan aikana sotamiehet
asuivat torpissaan maaseudun terveissä oloissa,
ja moni kasvatti vartevan perheen. Syntyneisyys
alkoi muutenkin nousta, ja 1750- ja 1760-luvulla
lapsia syntyi hyvin paljon. Pohjanmaalla, missä
talonjaot ja uudistilojen perustaminen mahdollis-
tivat avioliiton solmimisen nuorella iällä, synty-
neisyys oli erikoisen korkea.

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 299
Suomen väkiluku oli, kun myös Venäjän hallus-
sa oleva Karjala ja Savon eteläreuna luetaan mu-
kaan, 1750 vasta 550 000 hengen vaiheilla, vain
vähän suurempi kuin 1695. Suurten kuolovuo-
sien ja Pohjan sodan aiheuttama menetys oli vasta
nyt täysin korvaantunut. Sittemmin väkiluvun
nousu kiihtyi, ja vapaudenajan päättyessä 1772
se oli, jälleen Stolbovan rauhan rajoja myöten
arvioituna, noin 730 000 henkeä. Suomen väki-
luku kasvoi 1750-luvulta alkaen paljon nopeam-
min kuin varsinaisen Ruotsin, koska täällä oli
enemmän raivaamatonta mutta viljelykelpoista
maata kuin emämaan vanhoissa maakunnissa.
Ruotsin talouspolitiikka oli vapaudenajalla yhä
tyypillisesti merkantilistista, minkä osoittaa muun
muassa tuoteplakaatin (produktionsplakat) säätä-
minen 1724. Siinä kiellettiin ulkomaisia laivoja
tuomasta Ruotsiin muita kuin oman maansa ja
sen siirtomaiden tuotteita. Tarkoituksena oli vah-
vistaa Ruotsin merenkulkua Alankomaiden ja
Englannin kustannuksella, ja tämän tehtävän
plakaatti täyttikin. Se hyödytti nimenomaan ta-
pulikaupunkien, varsinkin Tukholman ja Göte-
borgin laivanvarustajia. Päästyään ulkomaisista
kilpailijoista nämä korottivat merirahteja, ja siitä
joutuivat kärsimään rautaa vievät ruukit ja ulko-
maisia tavaroita tarvitsevat kuluttajat, jopa aina-
kin suolan hinnan vuoksi lähes koko kansa.
Muuten hallitus suosi kyllä raudan tuotantoa,
joka kasvoikin emämaassa suuresti. Myös manu-
faktuuri- eli tehdasteollisuutta, varsinkin metallin-
jalostusta ja kudontaa koetettiin edistää muun
muassa valtion tukirahoin. Teollisuuden suosimis-
ta vapaudenajalla ei kuitenkaan sovi korostaa lii-
kaa, sillä maatalous ymmärrettiin kyllä valtakun-
nan pääelinkeinoksi ja sitäkin haluttiin edistää.
Niinpä 1739 perustettu Ruotsin tiedeakatemia
kiinnitti vapaudenajalla päähuomionsa maatalou-
teen, siihen luettuna puutarhaviljely.
Itä-Suomen sisämaasta Viipuriin vievän kaup-
patien sulkeutuminen Uudenkaupungin rauhan
jälkeen oli Savon tervanpoltolle niin kova isku,
että sitä voitiin jatkaa vain omiin tarpeisiin. Ha-
minasta tehtiin tapulikaupunki Viipurin sijalle, ja
kun sekin oli menetetty Turun rauhassa, nämä
oikeudet siirrettiin Loviisalle. Kun Itä-Suomen
pohjoisosasta oli näihin kaupunkeihin hankala
matka, kauppa hakeutui suureksi osaksi Ouluun
ja Raaheen. Niin kauas ei kuitenkaan kannatta-
nut viedä tervan kaltaista painoonsa nähden hal-
paa tavaraa. Kauppaa toki käytiin Savosta ja Poh-
jois-Karjalasta Venäjänkin kanssa sekä laillisesti
että harjoittamalla salakuljetusta, jota oli järvi-
alueen sokkeloissa mahdoton estää.
Pohjanmaan kaupunkeja rasitti yhä tapulioi-
keuksien puute, jonka takia niiden täytyi käydä
kaikki ulkomaankauppa Tukholman välitystä
käyttäen. Tästä vääryydestä pohjalaiset valittivat
monilla valtiopäivillä, mutta Tukholman kannatus
oli hatuille niin tärkeä, että pääkaupungin etuoi-
keudet pidettiin ennallaan vapaudenajan lopulle
saakka. Pohjalaisten vaatimuksia alkoi viimein
tehostaa yhteistyö Länsipohjan kaupunkien kans-
sa, koska nekin halusivat irtautua Tukholman yli-
vallasta.
Teollisuus ja käsityö olivat Suomessa yhä vaati-
mattomalla kannalla. Rautaruukit olivat tuhou-
tuneet isonvihan aikana, mutta ne kunnostettiin
vähitellen ja uusiakin perustettiin. Ruotsista siir-
tyi tänne rautateollisuuteen hyvin perehtyneitä
yrittäjiä, jotka toivat mukanaan taitoa ja pääomaa,
muun muassa Björkmanin, Hisingin ja Linderin
liikemiessuvut. Laivanrakennus laajeni nopeasti
varsinkin Pietarsaaren ja Kokkolan seudulla ja
tuotti entistä suurempia aluksia. Vapaudenajalla
perustettiin Suomen varhaisin tupakkatehdas
Vaasaan 1722, sokeritehdas Turkuun 1756 ja en-
simmäinen merkittävä lasitehdas Someron Ävi-
kiin 1748.

300
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Hyvin tärkeää oli sahateollisuuden suuri edisty-
minen, joka perustui Alankomaissa keksittyjen
ohuiden sahanterien käyttöön. Niitä voitiin asen-
taa yhteen kehään eli raamiin kymmenenkin, jo-
ten sahaus kävi nopeasti ja tehokkaasti ja puuta
hukkaantui paljon vähemmän kuin ennen. Kun
sahatavaran kysyntä lisäksi kasvoi Länsi-Euroo-
pan talouselämän kehittyessä, joskaan ei vielä
kovin nopeasti, uudistuvan sahateollisuuden edel-
lytykset olivat hyvät niinkin pitkän laivamatkan
päässä kuin Suomessa.
Ensimmäisiä kauppasahojen perustajia olivat
Viipurin porvarit, jotka rakennuttivat jo sodan
aikana 1708 Hanhijoen ja Näätälän ohutteräiset
sahat Viipurin pitäjään. Lähivuosina niitä raken-
nettiin kolme lisää kaupungin lähistölle ja 1740-
luvulle mennessä vielä viisitoista. Ne olivat Ete-
lä-Karjalassa melko lähellä Viipuria, kaukaisin Ki-
vennavalla. Sahojen tekniikka, työn organisointi
ja tuotteiden myynti opittiin Narvasta ja Pietarin
paikalla olleesta Nevanlinnan (Nyen) kaupungis-
ta, joissa oli ollut ohutteräisiä sahoja jo 1600-luvul-
la. Jotkut Viipurin sahanomistajat olivat siirtovä-
keä Nevanlinnasta. Sahojen perustaminen oli Ve-
näjälle jääneessä Karjalassa hyvin vapaata. Hami-
nassakin oli isonvihan jälkeen sahateollisuusmie-
hiä, jotka ulottivat toimintansa kauas Uudelle-
maalle. Pääosa heidän sahoistaan jäi 1743 Venäjän
puolelle kuten itse kaupunkikin.
Ruotsille jääneessä osassa Suomea kauppasa-
han perustamista vaikeuttivat asetukset, joiden
tarkoituksena oli rajoittaa puunkäyttöä rautaruuk-
kien sydentarpeen turvaamiseksi. Määräyksiä
kuitenkin lievennettiin ajan mittaan, koska saha-
teollisuuskin tuotti arvokasta vientitavaraa. Län-
si-Suomen varhaisin ohutteräinen saha rakennet-
tiin 1709 Nurmijärven Raalan kartanoon, ja 1720-
luvulta alkaen ohutteräisiä sahoja lisättiin nopeas-
ti. Etelä-Suomen länsiosaan Uudeltamaalta Ah-
laisiin ja Noormarkkuun saakka rakennettiin va-
paudenajalla lähes 50 sahaa, joista moni kuului
läheiselle rautaruukille. Muut sahanomistajat oli-
vat porvareita tai säätyläisiä. Pohjanmaalla oli tois-
taiseksi vain yksi ohutteräinen saha Jepualla.
Suomalaista lautaa ja lankkua vietiin vapauden-
ajalla etupäässä Alankomaihin ja Englantiin, jon-
kin verran myös Ranskaan ja Espanjaan, ja Tu-
run, Helsingin ja Viipurin aluksilla oli siis entistä
enemmän asiaa Juutinrauman toiselle puolelle.
Lähteistä saa sen kuvan, että sahatavaran hinnat
eivät vaihdelleet kovin paljon paitsi heti seitsen-
vuotisen sodan jälkeen, jolloin ne nousivat 1764
jyrkästi laskeakseen 1767-68 lähes yhtä paljon.
Tällöin Suomessa havaittiin ensi kerran suhdan-
teiden nopea muuttuminen, johon on sittemmin
totuttu erikoisesti juuri sahatavaran viennissä.
Yhteiskunta säätyvallan
aikakaudella
Työvoiman puutteen vaivatessa Pohjan sodan
jälkeen maataloutta jouduttiin pohtimaan väestö-
oloja, varsinkin kun Ruotsin ja Suomen väkilu-
vun luultiin olleen aiemmin paljon suurempi kuin
Pohjan sodan jälkeen. Anders Chydenius otak-
sui 1765 sen olleen 1400-luvulla kaksi kertaa niin
suuri kuin hänen aikanaan. Pohdinnan tulokse-
na oli 1749 toimitettu tarkka väestönlaskenta, joka
osoitti väkiluvun paljon otaksuttua pienemmäksi
ja säikähdytti hallitusta suuresti. Tästä alkaen pa-
pit velvoitettiin pitämään tarkkaa kirjaa väestös-
tä, jonka kehitys tunnetaankin siitä lähtien erittäin
hyvin.
Asetuksin koetettiin turvata etenkin herraskar-
tanoiden ja pappiloiden työvoiman saanti. Tähän
pyrittiin jo vuoden 1723 palkollissäännöllä, jolla
rajoitettiin talonpoikastalon palkollisten lukua, ei
tosin kovin ankarasti. Pitemmälle mentiin 1739
rajoittamalla myös talonpojan oikeutta pitää luo-

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 301
naan omia täysikasvuisia lapsiaan. Jos heitä oli
enemmän kuin asetus salli, ylimääräisten nuorten
tuli mennä vieraan palvelukseen. Käytännössä tä-
tä sääntöä ei liene sovellettu kovin jyrkästi, mutta
Eino Jutikkala toteaa sen olleen periaatteessa lie-
vempi muoto sitä pakkopalvelua, joka liittyi Man-
ner-Euroopassa maaorjuuteen. Johtavien hattu-
jen tajuttua tämän vuoden 1739 rajoitus kumot-
tiin jo 1747.
Rajoitusten hyödyllisyyttä alettiin muutenkin
epäillä, ja monet teoreetikot tulivat siihen tulok-
seen, että tärkeintä olisi saada maan väkiluku no-
peasti kasvamaan. Tästä syystä lievennettiin 1747
talojen halkomiskieltoa, jotta perheen perustami-
nen helpottuisi. Se ei vaikuttanut paljoa lounai-
sissa maakunnissa, jossa talonpojat pitivät ihantee-
na talon säilymistä jakamattomana polvesta pol-
veen, mutta Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa talon-
jaot lisääntyivät.
Muuan keino asutuksen ja väestön lisäämiseksi
oli sallia torppien perustaminen muuallakin kuin
kartanoiden mailla, joilla niitä oli ollut jo 1600-
luvulla. Torpalla tarkoitetaan sosiaalihistoriassa
vuokramaalle perustettua viljely tilaa. Lampuoti-
tila oli sen sijaan ollut alun perin itsenäinen ja
muuttunut siitä vuokratilaksi. Mäkitupaan kuului
vuokramaalla oleva mökki mutta enintään pieni
tilkku peltoa, kun taas torpassa oli peltoa sen ver-
ran, että siinä asuva perhe sai sen viljelystä vaati-
mattoman toimeentulon. Torpan vuokra makset-
tiin emätilalle rahana tai työsuorituksin, useimmi-
ten tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä (ruots.
dagsverke) sen pelloilla. Emätila sai täten halvalla
työvoimaa, josta oli 1700-luvulla pulaa.
Torpan perustaminen tuli luvalliseksi ratsu-
tiloilla 1697, perintötiloilla 1743 ja kruununtiloilla
1757. Nämä päätökset perustuivat työvoiman tar-
peeseen, ja kruunun kannalta torppien perustami-
nen edisti asutuksen ja väestön kasvua. Työväelle
torpat avasivat uusia mahdollisuuksia; avioliittoa
suunnittelevan rengin mielessä oli useimmiten
torpanmaan saaminen. Renkimiehelle torppariksi
pääsy tiesikin sosiaalista nousua. Torppia riitti kui-
tenkin vain osalle tilattomia, joten maatyöväen
osuus väestöstä oli lisääntymässä.
Torppia perustettiin Länsi-Suomessa melko
usein myös perinnönjaossa väistyvälle talollisen-
pojalle tai talontyttärelle, jolloin vuokra oli aina-
kin aluksi tavallista pienempi. Joskus sukulaistor-
pasta ei määrätty vuokraa lainkaan, ja se voitiin
myös antaa "ikuisiksi ajoiksi". Tällainen menettely
heikensi emätilan taloutta ja aiheutti ajan mittaan
helposti närää talonpojan ja torppariperheen vä-
lille. Itä-Suomeen 1700-luvulla perustettuja torp-
pia ei ole juuri tutkittuja Arvo M. Soininen epäi-
lee, että torpiksi kutsutut tilat olivatkin siellä tuol-
loin etupäässä mäkitupia.
Talonpojan asemaan vaikutti mahdollisuus ostaa
talo takaisin perintötilaksi sen jouduttua veroräs-
teistä kruunun haltuun (vrt. s. 221).Jutikkala osoit-
taa että pääosa Suomen taloista oli joutunut isoon-
vihaan mennessä kruununtiloiksi, mutta alueelliset
erot olivat suuret. Ahvenanmaalla kruununtiloja
oli hyvin vähän. Pohjanmaalla lähes puolet ta-
loista oli perintötiloja, koska julkinen rasitus oli
ollut siellä maakunnan vaurauteen katsoen lie-
vempi kuin muualla maassa. Isonvihan kovina
aikoina kruununtilojen luku ei ollut kasvanut,
koska verottajana oli ollut vihollinen. Erikoisen
vähän kruununtiloja oli Pietari Brahen entisessä
vapaaherrakunnassa: Siikajoen varrella, Kainuus-
sa ja Pohjois-Savossa, mikä osoittaa kreivin
hoitaneen läänitystään humaanisti.
Länsi-Suomen eteläisissä maakunnissa kova ve-
rotus ja raskas sotalaitos olivat suistaneet valta-
osan taloista kruununtiloiksi. Keski-Suomessa pe-
rintötiloja oli vain nimeksi, viranomaisten selitet-
tyä erään Juhana III:n kirjeen merkitsevän, että

302
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
kaikki Rautalammin muinaisen suurpitäjän talot
olivat kruununtiloja. Samoin oli Pohjois-Karjalas-
sa, kuten olen jo aiemmin todennut.
Kruununtiloja oli myyty 1600-luvulla ani har-
voin perinnöksi, mutta 1723 tämä tehtiin luvalli-
seksi valtion rahapulan takia. Lunastusmaksu oli
kuitenkin korkea, eikä viljelijällä ollut etuoikeut-
ta tilan lunastamiseen paitsi jos se oli ratsutila.
Tarkoituksena olikin järjestää nimenomaan sää-
tyläisille tilaisuus lunastaa kruununtiloja itselleen.
Ratsutilallisella, joka oli usein säätyläinen, oli etu-
oikeus ostaa perinnöksi myös tilansa apuna olevat
augmentit. Rautaruukin omistaja sai vuodesta
1731 lähtien lunastaa kaikki kruununtilat, joiden
katsottiin olevan ruukille tarpeen esimerkiksi sy-
sien saannin takia. Säätyläiset ja rautaruukit otti-
vatkin vapaudenajalla haltuunsa lähes 700 rah-
vaan viljelemää tilaa, etupäässä lounaisissa maa-
kunnissa. Talonpojat taas jaksoivat lunastaa ver-
raten vähän kruununtiloja perinnöksi.
Hattupuolueen valta ja sitä tukeva valtiollinen jär-
jestelmä kehittyivät kukoistukseensa 1750-luvul-
la, vaikka hatuilla oli vahva asema vain aatelin ja
porvariston keskuudessa. Heillä oli tukenaan piis-
poja ja muita arvovaltaisia pappeja, mutta pap-
pissäädyn enemmistö oli useimmiten lähellä mys-
syjä. Niinpä hatut totesivat salaisen valiokunnan
ylivallan tärkeäksi, koska heillä oli siellä taattu joh-
toasema aatelin ja porvarien ollessa enemmistönä
pappeja vastaan. Salainen valiokunta piti siis val-
lan lujasti käsissään, ja säädyt joutuivat usein
kuuntelemaan valmista, vaikka poliittisen vallan
piti kuulua niille.
Jyrkät kansanvallan kannattajat arvostelivat hat-
tujen järjestelmää. Toivo J. Paloposki osoittaa ai-
nakin talonpoikaissäädyn jäsenten ajatelleen
usein, että valtiopäivämies oli suorastaan oikeu-
dellisessa vastuussa valitsijoilleen. Tukholmalai-
nen tukkukauppias Christopher Springer vetosi
tähän niin sanottuun prinsipalaattioppiin syyttäes-
sään 1743 Thomas Plomgrenia valitsijoiden etujen
sivuuttamisesta. Asia vietiin 1744 valtaneuvos-
toon, joka tuomitsi Springerin kannan, ja valtio-
päivillä 1746-47 hatut menivät vielä pitemmälle:
salaisen valiokunnan asettama komissio tuomitsi
Springerin hallitusmuodon loukkaamisesta elin-
kautiseen vankeuteen. Komission jyrkimpiä jä-
seniä oli Turun professori Johan Browallius.
Hattupuolueen keskittäessä hallitusvaltaa paikal-
linen itsehallinto säilytti merkityksensä. Maaseu-
dulla kihlakunnanoikeuden käräjien merkitys hal-
lintoelimenä pieneni ja paikallishallinto toimi yhä
enemmän pitäjänkokouksen puitteissa kirkkoher-
ran johtaessa puhetta. Seurakunnan asioiden li-
säksi käsiteltiin yhteiskunnallisia ja taloudellisia
kysymyksiä. Kun pitäjänkokouksessa oli puheval-
ta kaikilla seurakunnan miehillä ja äänivaltakin
maanomistajilla, se oli hallintoelimeksi raskas, jo-
ten sen valtaa pyrittiin joskus siirtämään erityisille
valiokunnille tai kirkkoneuvostolle. Lohtajalla toi-
mi vuodesta 1770 lähtien ajoittain varsinainen pi-
täjän valtuusto. Kehitys ei kuitenkaan jatkunut täl-
lä linjalla.
Lääninhallitus ja sen alaiset virkamiehet lähetti-
vät pitäjänkokoukselle kirjelmiä, kyselyjä ja toi-
mintaohjeita mutta eivät yleensä tulleet itse paikal-
le. Paikallinen itsehallinto saattoi siis toimia va-
paasti ja omin ehdoin, vaikka kruunun selvät
määräykset täytyi ottaa huomioon. Aktiiviset ta-
lonpojat perehtyivät pitäjänkokouksissa yhä pa-
remmin hallintoasioihin. Kun maaherra ei enää
käynyt säännöllisesti käräjillä vaan teki vain har-
vakseen tarkastusmatkoja, lääninhallinto byro-
kratisoitui ja sen yhteydet paikallishallintoon hei-
kentyivät. Monet esivallan uudistuspyrkimykset
kuten lainamakasiinien perustaminen ja köyhäin-
hoidon tehostaminen toteutui vatkin hitaasti ja hei-
kosti.

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 303
Hatut tekevät poliittisia virheitä
Kuningas Fredrik I:n kuoltua 1751 kruununprins-
si Aadolf Fredrik nousi valtaistuimelle. Hän pa-
neutui ensimmäisinä hallitusvuosinaan ahkerasti
valtiollisiin asioihin ja yritti kuningattaren innosta-
mana saada enemmän vaikutusvaltaa kuin Fred-
rikillä oli ollut. Tämä koski etenkin virkamiesten
nimityksiä. Kuninkaan tukena oli vuosien 1751-
52 valtiopäivillä vähälukuinen mutta innokas ho-
vipuolue, johon kuului etenkin nuorehkoja upsee-
reita johtajanaan eversti kreivi Eric Brahe ja jouk-
ko talonpoikia. Paloposki otaksuu, että Aadolf Fred-
rikiä rohkaisi myös suomalaisten lämmin suhtau-
tuminen häneen matkalla, jonka kuningas teki
maahamme kesällä 1752. Se oli vuoden 1616 jäl-
keen ensimmäinen kuninkaan vierailu Suomessa
paitsi Kaarle XI:n Ahvenanmaalle tekemää met-
sästysretkeä.
Hatut huolestuivat kuninkaan yrityksistä laajen-
taa valtaansa, niin varovaisia kuin ne aluksi olivat-
kin. Tarkastellessaan 1752 valtiosääntöön kohdis-
tunutta arvostelua salaisen valiokunnan deputaa-
tio hyväksyi lausunnon, jonka Turun piispaksi
edennyt Johan Browallius oli kirjoittanut. Piispa
julisti huolellisesti perustellen valtiosäädyt poliitti-
sissa asioissa erehtymättömiksi ja leimasi erheel-
liseksi opiksi, että "Ruotsin kuninkaalla olisi itse-
näisiä valtaoikeuksia". Lausunto vastasi hattujen
yleistä käsityskantaa, kun taas kuningatar Lovii-
sa Ulriika kutsui Browalliusta yksityisesti "kunin-
gaskunnan suurimmaksi roistoksi".
Vuosien 1755-56 valtiopäivillä osoittautui, että
hattujen asema oli heikentynyt; etenkin talonpojat
olivat kuningasmielisiä. Aadolf Fredrik halusi nyt
tulkita hallitusmuotoa siten, että kuninkaalla olisi
oikeus punnita valtaneuvostolta saamiensa neu-
vojen pätevyyttä ja tehdä myös niistä poikkeavia
päätöksiä. Tämä olisi lisännyt kuninkaan valtaa
siinä määrin, että Paloposki katsoo hänen yrittä-
neen vallankaappausta. Hattujen vastavetona oli
kuninkaan vallan supistaminen myös virkanimi-
tyksissä, joissa sitä oli ollut hieman jäljellä. Var-
muuden vuoksi päätettiin alkuvuodesta 1756, että
kuninkaan nimi voitaisiin painaa valtaneuvoston
päätökseen leimasimella, jos hän ei allekirjoittai-
si neuvoston haluamaa nimitystä.
Leimasinhanke oli liikaa kuninkaalle ja varsin-
kin temperamenttiselle kuningattarelle, joka oli
aina vihannut Ruotsin valtiosääntöä. Loviisa Ul-
riikan veli Fredrik II hallitsi Preussissa itsevaltiaa-
napa kuningatar ihaili sekä veljeään että synnyin-
maansa hallitusmuotoa. Kun joukko kuningas-
mielisiä upseereita alkoi keväällä 1756 valmistel-
la aseellista vallankumousta, hallitsijapari oli sel-
villä hankkeesta ja Loviisa Ulriika panttasi sen
rahoittamiseksi saksalaiseen pankkiin omiaan ja
kruunulle kuuluvia kalleuksia. Kumoushanketta
johtivat Eric Brahe ja eversti kreivi Johan Ludvig
Härdh, ja siihen värvättiin Tukholmasta mukaan
nuoria upseereita, aliupseereita ja kaartilaisia sekä
virkamiehiä ja työväkeä.
Kesäkuun lopulla 1756 juovuksissa lörpöttelevä
aliupseeri tuli paljastaneeksi kumoushankkeen.
Hatut iskivät siekailematta: sotaväki varmisti Tuk-
holman, salaliittolaisia vangittiin ja kuulusteltiin
kidutustakin käyttäen ja hankkeen johtajat saatiin
pian selville. Härdh pakeni maasta, mutta Brahe
ja seitsemän muuta tuomittiin kuolemaan ja mes-
tattiin. Kuninkaan ja kuningattaren osuus saatiin
selvitetyksi, ja hatut nöyryyttivät heitä ankarin
nuhdesaarnoin. Syytteeseen heitä ei kuitenkaan
pantu, jottei kuningasmielinen rahvas nousisi ka-
pinaan. Kuninkaan pyrkimys valtansa lisäämi-
seen oli nyt joka tapauksessa karilla.
Hattujen herruus ja salaisen valiokunnan valta
olivat 1756 huipussaan, mutta hyvin pian nähtiin,
että "viisaus ei ole kaikille annettu". Valtiopäivil-
lä oli 1756 viitoitettu julkisesti varovaista ja rau-

304
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
hanomaista ulkopolitiikkaa, mutta salaisen valio-
kunnan hallitukselle antamissa ohjeissa kehotet-
tiin käyttämään hyväksi kaikkia lupaavia mahdol-
lisuuksia. Euroopan suurpolitiikan kattila kuohui
kovasti, ja valiokunnan ohjeet oli kirjoitettu si-
ten, että ne voitiin tulkita monin tavoin.
Ruotsin vanha liittolainen Ranska oli joutunut
1756 sotaan Englantia ja Preussia vastaan. Rans-
kalla oli liittolaisina Itävalta, Saksija Venäjä, mutta
silti Pariisi halusi Ruotsinkin mukaan ja tarjosi
apurahoja Preussia vastaan käytävään sotaan.
Koska Tukholmassa pidettiin selvänä, että Preussi
murskaantuisi taistelussa suunnatonta ylivoimaa
vastaan, kiusaus laskea pyydykset sameaan ve-
teen kävi liian suureksi. Arveltiin, että ainakin Etu-
Pommerin 1720 menetetty itäosa saataisiin var-
masti takaisin. Niinpä valtaneuvosto tulkitsi sa-
laisen valiokunnan ohjeet luvaksi ryhtyä sotaan
valtiosäädyiltä kysymättä, ja Pommerin sota aloi-
tettiin syksyllä 1757.
Sotanäyttämölle vietiin muun muassa kolme
suomalaista jalkaväkirykmenttiä ja myöhemmin
paljon täydennyksiä. Sota oli alusta loppuun pelk-
kää surkeutta: varusteet huonot, huolto kurja,
päällystön ja joukkojen koulutus kehno. Miehiä
kuoli paljon tauteihin, ja rahaa meni kuin heinää,
niin että Ranskan apu ei riittänyt kuin vähän al-
kuun. Preussi kävi sotaa Ruotsia vastaan pikkusor-
mellaan mutta pystyi silti torjumaan vastustajan
voimattomat hyökkäykset. Ruotsin ylipäällikköä
vaihdettiin kuudesti, mutta siitäkään ei ollut apua
Fredrik II:n hyvin harjoitettuja joukkoja vastaan.
Ruotsin upseerit olivat preussilaisten ammattivel-
jiensä mielestä vahingossa sotaan joutuneita kar-
tanonherroja ja miehet renkipoikia.
Pommerin sotaa oli arvosteltu kotimaassa alusta
pitäen ankarasti, ja kun sotanäyttämöllä meni
kaikki hunningolle, hattujen täytyi lopulta pyrkiä
rauhaan. Siinä ei päästy alkuunkaan, ennen kuin
hallitus nöyrtyi pyytämään kuningatar Loviisa
Ulriikaa välittäjäksi. Hänen avullaan saatiin ai-
kaan neuvottelut preussilaisten kanssa, ja touko-
kuussa 1762 solmittiin Hampurissa rauha, jossa
Ruotsi sai pitää saksalaiset alueensa. Venäjän luo-
vuttua suursodasta Preussi oli pääsemässä voitol-
le muista vihollisista, mutta Fredrik II ja hänen
kansansa olivat uuvuksissa. Suostuessaan Ham-
purin rauhaan kuningas lienee ottanut huomioon
myös Ruotsin hallitsijaparin arvovallan, jota me-
netyksistä välttyminen kohensi tuntuvasti.
Rauhanteko ei sen sijaan lieventänyt kritiikkiä,
joka kohdistui hattuihin Pommerin sodan takia.
Sota oli tullut hirvittävän kalliiksi ja saattanut val-
tiontalouden ja rahalaitoksen horjuvalle kannal-
le. Ruotsi oli joutunut luopumaan kultakannasta
jo hattujen sodan jälkeen 1745 ja oli Pommerin
sotaan mennessään yhä paperirahakannalla.
Niinpä valtionpankki rahoitti sotaa myöhemmin-
kin yleiseen tapaan painamalla runsaasti setelei-
tä. Tämä päästi jo ennen sotaa alkaneen inflaation
pahasti valloilleen, kunnes rahan arvo oli alentu-
nut puoleen entisestään.
Kuten aina inflaatio hyödytti osaa alamaisista
mutta oli toisille vahingoksi. Vapaudenajalla siitä
kärsivät kaikki, joilla oli käteistä rahaa tai saata-
via, samoin ne lukuisat upseerit ja virkamiehet,
jotka saivat kruunulta rahapalkan, sillä palkko-
jen korottamiseen ei ollut varoja. Maanviljelijät
pääsivät inflaatiosta melko vähällä, samoin sel-
laiset virkamiehet ja upseerit, joilla oli virkatalo
tai maataloustuotteina maksettu palkka.
Inflaatiosta oli joka tapauksessa vahinkoa niin
monelle, että se herätti katkeraa arvostelua. Poik-
keuksena oli Upsalan yliopiston apulaisprofessori
Pehr Niclas Christiernin, joka kieltäytyi 1761 il-
mestyneessä teoksessaan Föreläsningar Angäende
Vexel- Coursen pitämästä inflaatiota kansallisonnet-
tomuutena. Hän totesi sen edistäneen vientiä ja
supistaneen tuontia, ja setelien runsaus oli myös

Vapaudenajan monivaiheinen varhaisdemokratia 305
piristänyt elinkeinoja ja tukenut työllisyyttä. Ra-
han arvon suuri vaihtelu oli kuitenkin vahingok-
si, joten Christiemin kannatti sen vakauttamista
siihen, missä se oli inflaation jäljiltä.
Inflaation kiivain arvostelija taas kehittyi
kauppaneuvos Anders Nordencrantzista (1697-
1772), joka oli pohtinut sen syitä vuodesta 1754
lähtien hallituksen palkkaamana asiantuntija-
na. Kärsittyään itse tappioita inflaation takia hän
alkoi ruoskia rajusti hattujen rahapolitiikkaa.
Kauppaneuvoksen mukaan inflaatio ei ollut joh-
tunut setelirahoituksesta, vaan itsekkäät polii-
tikot ja liikemiehet olivat aiheuttaneet sen tie-
ten tahtoen.
Nordencrantz soimasi varsinkin eräitä Tukhol-
man kauppiaita kuten hattujohtaja Gustaf Kier-
mania, jotka olivat hallituksen valtuuttamina yrit-
täneet tukea rahan arvoa vaihtokonttoriksi (växel-
kontor) nimitetyn rahalaitoksen operaatioin.
Nordencrantzin mukaan "vekseliherrat" olivat yk-
sinkertaisesti täyttäneet omat taskunsa valtion ja
kansan kustannuksella. Hattujen onnettomuudek-
si Nordencrantzin tunnepohjaiset väitteet uskot-
tiin yleisesti inflaation oikeaksi selitykseksi.

^^
'm-
- . **fi JL*~

Radikaalit myssyt
uudistusten tiellä
307
Luonnonoikeus ja valistus
uudistavat aatekenttää
Suuren yleisön arvostellessa hattujen hallitusta so-
dan ja inflaation vuoksi vaikuttivat oppia saa-
neisiin ruotsalaisiin ja suomalaisiin myös Länsi-
Euroopasta leviävät uudet ajatukset. Uudistuva
yhteiskuntamoraali johdettiin Hugo Grotiuksen
ja eräiden muiden filosofien kehittämästä luon-
nonoikeudesta, joka ei perustunut historialliseen
perinteeseen vaan järkeviin päätelmiin ihmisten
yhteiselämästä. Ruotsissa luonnonoikeus tunnet-
tiin lähinnä saksalaisen Samuel von Pufendorfin
(1632-94) kehittämässä muodossa. Hän peruste-
li yhteiskunnan laitoksia rationaalisesti mutta ih-
misen sisäistä moraalia kristinuskon arvoin, kos-
ka hän piti ihmisluontoa sellaisenaan itsekkäänä
ja aggressiivisena. Englantilaisilta filosofeilta ku-
ten John Lockelta Pufendorf oli oppinut, että ih-
misarvo ei riippunut asianomaisen yhteiskunnalli-
sesta asemasta.
Ruotsissa ja Suomessa oli vaikutusta myös sak-
salaisen teologin ja filosofin Christian Wolffin
(1679-1754) teoksilla. Hän oli jokseenkin pinnal-
lisesti ajatteleva rationalisti, jonka mielestä kris-
tinuskon dogmitkin voitiin todistaa järkeä käyt-
täen. Wolffin käsitys ihmisluonnosta oli optimis-
tinen: Jumala oli antanut ihmiselle pyrkimyksen
siveellisyyteen, ja hän edistyi siinä käyttämällä
järkeään. Ihmisen luvallinen pyrkimys onneen
toteutuisi, kunhan jokainen pitäisi huolta yhtei-
sestä hyvästä. Täten Wolff edusti sellaista kevyttä
toiveikkuutta, jonka on joskus pidetty erheellisesti
ominaisena valistusfilosofialle.
Ruotsalainen tutkija Tore Frängsmyr on suositel-
lut, että valistukseksi nimitettyyn aatesuuntaan
luettaisiin vain ne ajattelijat, joista käytetään hei-
dän kotimaassaan Ranskassa nimitystä Les Philo-
sophes. Jos valistuksen käsitettä laajennetaan lu-
kemalla siihen lähes kaikki 1700-luvun rationalis-
mi, se hajoaa helposti käsistä. Frängsmyrin rajan-
veto on hyvin perusteltu, mutta näinkään tiukasti
rajattuna valistus ei ollut yhtenäinen aatesuunta.
Se nojautui kauttaaltaan Rene Descartesin koti-
maassa suosittuun rationalismiin sekä luonnon-
oikeuteen lähinnä John Locken edustamassa
muodossa, mutta silti valistusfilosofien ajattelussa
oli monia vivahteita.
Heistä tunnetuin oli Voltaire (1694-1778), joka
epäili tai vastusti perinnäisen kristinuskon dog-
meja mutta halusi kuitenkin uskoajumalaan. Mo-
raalifilosofiassaan Voltaire puolusti intohimoisesti
suvaitsevaisuutta, inhimillisyyttä, yksilön vapautta
ja rauhanaatetta. Charles de Secondat, paroni
Montesquieu (1698-1755), joka oli varsin lähellä
Vapaudenajan innokkain demokraatti Anders Chydenius johti valtiopäivillä tärkeiden poliittisten ja yhteiskunnallisten uudistus-
ten toteuttamista ja puolusti työläisten ihmisoikeuksia. Per Fjällströmin maalaus on vuodelta 1770. jolloin Chydeniuksesta tuli
Kokkolan kirkkoherra.

308
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Voltairea, suositteli valtiovallan tärkeimpien toi-
mialojen erottamista siten, että lainsäädäntövalta
olisi kansan edustajilla, toimeenpanovalta kunin-
kaalla ja tuomiovalta näistä riippumattomalla oi-
keuslaitoksella. Voltairen ja Montesquieun käsi-
tys ihmisluonnosta oli skeptinen: vain harvat pys-
tyvät kypsään ajatteluun ja toimintaan.
Nuoremmista valistusfilosofeista Julien Offray
de Lamettrie oli äärimmäinen materialisti, jonka
mielestä ihminen on kone, sielunelämä riippuu
vain ruumiin toiminnoista, Jumalaa ei ole ja sielun
kuolemattomuus on huijausta. Paras elämäntapa
oli Lamettrien mukaan häikäilemätön nautinnon
tavoittelu. Myös Claude Adrien Helvetius oli ma-
terialisti, mutta hän ei yhtynyt Lamettrien kyyni-
syyteen. Hänen mielestään yhteiskuntaa rasittivat
vallanhimoiset eturyhmät, jotka olivat menesty-
neet itsekkäissä pyrkimyksissään joukkojen valis-
tumattomuuden vuoksi. Itsekkyys voitaisiin kui-
tenkin hävittää parantamalla lakeja ja kasvatta-
malla kansalaisia vapauteen ja yhteisten asioiden
järkevään hoitamiseen. Helvetius viitoitti siis tie-
tä demokratiaan ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoi-
suuteen.
Valistus vaikutti Ranskassa 1700-luvun keskivai-
heilla esiintyneisiin yhteiskuntafilosofeihin, joiden
aatesuuntaa kutsutaan usein esifysiokratiaksi,
vaikka sopivampi nimitys olisi varhaisliberalismi.
Sen etevin edustaja Victor de Riquetti, markiisi
Mirabeau vanhempi (1715-89) arvosteli jyrkästi
Ranskan talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka
edusti äärimmäistä merkantilismia. Pääteokses-
saan LAmi des Hommes ('ihmisten ystävä') Mira-
beau vaati 1756 maatalouden arvon tunnustamista
ja maan jakamista köyhille pieninä tiloina, mitä
myös Montesquieu ja skotlantilainen filosofi David
Hume olivat suositelleet. Mirabeau piti vapautta
terveen talouselämän kulmakivenä: "Oikean ta-
louselämän ainoa ja yksinomainen periaate on
jättää se täysin vapaaksi." Jo vähän ennen Mira-
beauta oli Plumard de Dangeul salanimenään
John Nicholls vaatinut rajatonta elinkeinovapaut-
ta.
Valistukseen ja varhaisliberalismiin tutustuivat
ensimmäisinä ruotsalaisina 1740-luvulta lähtien
eräät ylhäiset ja sivistyneet, Ranskassa diplomaat-
teina oleskelleet aatelismiehet. Yleisemmin näitä
virtauksia opittiin tuntemaan 1750- ja 1760-luvul-
la, jolloin useat ruotsalaiset kirjoittajat välittivät
ranskalaisia aatteita lukevalle yleisölle. Valtaneu-
vos vapaaherra Carl Fredrik Scheffer julkaisi 1759
ruotsin kielelläkin Mirabeaun pääteoksen lyhen-
nelmän. Olisi kuitenkin erehdys luulla, että kysei-
siä ranskalaisia aatteita olisi Ruotsissa ja Suomes-
sa opittu milloinkaan tuntemaan todella hyvin.
Näiden aatesuuntien vaikutus keskittyi Tukhol-
maan, kun taas yliopistoissa epäiltiin valistuksen
ja siihen liittyvien aatesuuntien vastustavan kris-
tinuskoa. Niinpä ranskalaisista aatteista vahvoja
virikkeitä saanut Anders Chydenius tutustui nii-
hin pääkaupungissa eikä Turussa, jossa hän oli
perehtynyt nuorena Christian Wolffin oppeihin.
Chydeniuksen tärkeä auktoriteetti oli Anders
Nordencrantz, joka puolestaan luki suuren osan
ranskalaisten filosofien teoksia heti niiden ilmes-
tyttyä. Näin saamiaan ajatuksia Nordencrantz
käytti kirjoissaan valikoimatta, sekavasti ja kietoen
ne omiin subjektiivisiin, joskus suorastaan vaino-
harhaisiin käsityksiinsä. Yhtä kaikki hän välitti
länsieurooppalaisia aatteita kotimaahansa hyvin
tehokkaasti.
Hattupuolue yltyvässä vastatuulessa
Näihin aatteisiin tutustuminen aiheutti Ruotsissa
ja Suomessa 1750-luvulta lähtien kiihtyvää koti-
maan olojen arvostelua, joka kohdistui myös
kauan hallinneeseen hattupuolueeseen. Kauniit

Radikaalit myssyt uudistusten tiellä 309
puheet vapaudesta eivät estäneet monia huomaa-
masta, että hatut pyrkivät kaikin keinoin estämään
ja rankaisemaan valtiovallan arvostelijoita. Jotkut
katsoivat että Ruotsiin oli vastoin virallisia valtiol-
lisia ihanteita pystytetty harvainvalta, jota suojel-
tiin jopa kahleiden ja pyövelin piilun voimalla.
Nordencrantz väitti 1760 julkaistussa teoksessaan,
että nimenomaan virkamiehet muodostivat Ruot-
sia hallitsevan ja vain omia etujaan ajavan ryh-
män. Toinen valtaa pitävä kuppikunta oli hänen
mielestään joukko Tukholman suurliikemiehiä.
Ankaraa arvostelua esitti myös Suomessa synty-
nyt mutta Tukholmassa kasvanut ja Upsalassa
opiskellut filosofi Petter Forsskäl 1759 kirjassaan
Tankar om borgerliga friheten. Hän huomautti va-
pauden voivan olla uhattuna, vaikka alamaiset
olikin turvattu hallitsijan mielivallasta, koska he
voivat sortaa myös toisiaan. Monissa valtioissa,
jotka pöyhkeilivät vapauden nimellä, enimmät
ihmiset olivat silti ylhäisten orjina. Forsskäl mai-
nitsi myös viattomina kuolemaan tuomituista ih-
misistä, ja hallitus otaksui senkin viittaavan Ruot-
sin tapahtumiin. Forsskäl oli julkaissut kirjansa
vasten tiedekuntansa ja kansliakollegion kieltoa,
ja kun hatut pitivät hänen moitteittensa osoitetta
selvänä, kirja takavarikoitiin heti sen ilmestyttyä.
Nordencrantzin neuvot harvainvallan hävittä-
miseksi Ruotsista olivat osittain utooppisia. Niin-
pä hän halusi hävittää ammatillisen virkamiehis-
tön vaatimalla, että ketään ei nimitettäisi virkaansa
kuin enintään kolmeksi vuodeksi. Valtiollisen val-
lan piti kuulua "odaalimiehille", mutta Norden-
crantz ei määritellyt tarkkaan tätä ryhmää, jonka
muinaisruotsalainen nimi oli merkinnyt vapaita
talonpoikia. Saamastaan aatelisarvosta huolimatta
Nordencrantz näyttää samastuneen lähinnä yh-
teiskunnan keskiryhmiin. Köyhien ystävä hän ei
ollut, ja Uudenkirkon (Kalannin) Männäisten rau-
taruukin isäntänä hän vahingoitti talonpoikia osta-
malla kymmeniä kruununtiloja ruukin alaisiksi.
Nordencrantz ei hyökännyt avoimesti aatelia vas-
taan, mutta silti hänen kiivaat kirjoituksensa lisä-
sivät aateliin kohdistuvaa arvostelua.
Nordencrantzin terävimmät huomautukset koh-
distuivat siihen, että tärkeät poliittiset ratkaisut
tehtiin pienessä piirissä, nimittäin salaisessa valio-
kunnassapa enimmille valtiopäivämiehillekin an-
nettiin kovin vähän tietoa niiden taustasta. Julke-
sivatpa poliitikot vielä moittia tavallista kansaa
tietämättömyydestä, vaikka olivat itse kieltäneet
kirjoittamasta asioista, joiden tunteminen olisi
ollut Ruotsin valtiojärjestelmän luonteen vuoksi
välttämätöntä. Todellisuudessa hallitusmuoto
edellytti kansan poliittista kasvattamista ja poliit-
tisen tiedon tehokasta levittämistä. Tästä syystä
Nordencrantz vaati painovapautta ja avointa po-
liittista keskustelua.
Todettakoon että Nordencrantz oli yrittänyt
puoltaa painovapautta jo 1730 ollessaan vielä aa-
teliton liikemies Anders Bachmansson. Valistus-
filosofeista ei tiedetty tuolloin mitään, mutta Bach-
manssonin esikuvana oli Englanti, jossa sensuuri
oli lakkautettu jo 1695. Ruotsissa taas oli perustet-
tu 1686 järjestelmällinen sensuuri. Tämä itseval-
tiaan luomus säilytettiin vapaudenajalla, jolloin
kansliakollegion valvoma sensori vastasi siitä, että
poliittisesti vahingollisia kirjoituksia ei julkaistu.
Hengellisen kirjallisuuden tarkastivat tuomiokapi-
tulit.
Sensori oli poistanut Bachmanssonin kirjasesta
painovapautta koskevan luvun, mutta 1740-luvul-
ta lähtien keskustelu painovapaudesta virisi vähi-
tellen Ruotsissakin. Valistusfilosofien ja Norden-
crantzin ansiosta sen vaatiminen tuli 1750-luvul-
la siinä määrin muotiin, että hattujohtajatkin selit-
tivät kannattavansa painovapautta. Käytännössä
he tarkoittivat sillä hattujen oikeutta puolustaa
omaa politiikkaansa, mutta vähitellen kävi vai-
keaksi torjua todellisen painovapauden kannat-

310
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
tajia. Forsskälin kirjan takavarikointi oli vastusta-
jien viimeisiä voittoja. Painovapauteen yhdistet-
tiin usein myös Nordencrantzin vaatima valtiopäi-
villä syntyneiden asiakirjojen julkisuus.
Ranskasta ja Isosta-Britanniasta leviävät uudet
aatteet johtivat myös Ruotsin elinkeinopolitiikan
arvostelemiseen, johon saatiin virikkeitä valistus-
filosofien ja varhaisliberalistien kirjoista. Jotkut
arvostelijat suosittelivat osaparannuksia kuten
tuoteplakaatin kumoamista tai maatalouden ja sen
työntekijöiden aseman kohentamista. RN. Chris-
tiernin piti kansainvälistä kauppavaihtoa hyvin
hyödyllisenä, joten sen vapauden rajoittaminen
oli haitaksi kaikille. Tämäkin oli kaukana mer-
kantilistien näkemyksestä, kun maiden välinen
kauppa oli sen mukaan kylmää sotaa, jossa yritet-
tiin hyötyä ulkomaalaisten kustannuksella.
Jotkut merkantilismin vastustajat vaativat Rans-
kan varhaisliberalistien tavoin yleistä elinkeinova-
pautta, ensimmäisenä Nordencrantz 1756, tosin
aika ylimalkaisesti kirjoittaen. Paremmin esitti
asian hänen vävynsä, vapaaherra Carl Leuhusen
1761-63 ilmestyneessä teoksessaan. Hän päätteli
elinkeinovapauden edistävän tuotannon luonnol-
lista jakautumista, tervettä hinnanmuodostusta ja
taloudellista kasvua. Merkantilistinen suunnittelu-
talous etuoikeuksineen ja rajoituksineen oli pel-
kästään haitaksi, ja sen taustana oli pienen ihmis-
ryhmän halu hyötyä monien kustannuksella. Leu-
husenin yhteenveto: "Jos siis hallinnon ja säädös-
ten virheellisyys ei kahlitse työtä ja liiketoimin-
taa, kaikki käy itsestään", on lyhyt ja ytimekäs
taloudellisen liberalismin ohjelma.
Montesquieun ja Mirabeaun hengessä Ruotsis-
sakin alettiin kirjoittaa myös maatyöväen kurjista
elinehdoista. Niiden arveltiin hidastavan väestön-
kasvua, mutta työväen oloja katsottiin myös hu-
maanilta kannalta. Näin tekivät nimenomaan
eräät sivistyneet ylimykset, joskin heidän kiinnos-
tuksensa köyhien asiaan näyttää teoreettiselta;
eiväthän he voineet palatseissaan ja virastoissaan
perehtyä köyhälistön elämään. Joka tapauksessa
muuan valtiopäivien deputaatio totesi 1755-56 sil-
loisen kansliapresidentin vapaaherra Anders Jo-
han von Höpkenin kirjoitusten ansiosta maaseu-
dun työväen aseman epäinhimilliseksi ja kansa-
laisvapauden periaatetta loukkaavaksi. Käytän-
nössä köyhälistön hyväksi ei kuitenkaan tehty juu-
ri mitään.
Hattujen hallituskauteen kohdistuneista moitteista
huolimatta Ruotsin varhaisdemokratia osoittau-
tui hyväksi kasvualustaksi uusille aatteille, joihin
saatiin herätteet länsieurooppalaisilta yhteiskun-
nan uudistajilta. Ne vaikuttivat jopa hattujen mie-
lipiteisiin, vaikka tämä aatelin ja suurliikemiesten
hallitsema puolue olikin olennaisesti vanhoillinen.
Sitä enemmän uudet aatteet virkistivät kauan op-
positiossa olleita myssyjä ja alkoivat myös muut-
taa puolueen luonnetta. Vielä 1740-luvulla myssy-
jenkin johtajat olivat olleet konservatiivisia ja ver-
raten ylimysmielisiä, mutta 1750-luvulla he kutsui-
vat usein itseään "maapuolueeksi" (lantpartiet),
koska he pyrkivät ajamaan maaseudun ja talon-
poikien asiaa kaupunkeja, eritoten Tukholmaa
vastaan. Myssypuolueeseen alkoi kehkeytyä myös
radikaali siipi lähinnä markiisi Mirabeaun hen-
gessä.
Hatut odottivat sydän kurkussa 1760 kokoon-
tuneita ja vuoteen 1762 kestäneitä valtiopäiviä,
mutta aluksi näytti siltä, että heillä oli melko vahva
asema kaikissa säädyissä. Myssyt olivat kuiten-
kin voimakas oppositio, ja hatut joutuivat peräyty-
mään monessa asiassa. Uudelleen henkiin herän-
nyt mutta heikko hovipuolue tuki myssyjä, mutta
nämä olivat silti hattujen tavoin huolissaan talon-
poikien ja Tukholman katurahvaan kuningas -
mielisyydestä. Uudistuksia vaadituinkin osittain
vapaudenajan valtioelämän säilyttämiseksi. Pois-

Radikaalit myssyt uudistusten tiellä 31 1
tamalla sen pahimmat epäkohdat voitaisiin ehkä
taittaa sen ajatuksen kärki, että kuninkaan valtaa
pitäisi lisätä.
Hattujen painajaisena olivat ennen kaikkea in-
flaatio ja valtion velkaantuneisuus. Niiden takia
oli 1760-62 pakko osittain luopua siitä periaat-
teesta, että valtiontaloutta käsiteltäisiin lähinnä
vain salaisessa valiokunnassa, ja antaa säädyille
entistä enemmän tietoja siitä. Rahaoloja ja valtion-
taloutta ei silti saatu saneeratuksi. Painovapauden
kannattajille hatut olivat antavinaan jossain mää-
rin myöten, mutta sensuurin säilyttämistä pidet-
tiin välttämättömänä. Sitä kannatti myös Norden-
crantz, joka oli tiukan tullen monessa asiassa aika
konservatiivinen. Toisaalta kuultiin myös täyttä
painovapautta puoltavia puheenvuoroja.
Poliittinen maanvyörymä
nostaa myssyt valtaan
Valtiopäivien jälkeen hyökkäykset hattuja vastaan
jatkuivat kiivaina Nordencrantzin iskiessä tavan
takaa isoarumpua, eikä sensuuri auttanut valta-
puoluetta paljonkaan. Suomessa poliittinen kiih-
tymys oli suuri etenkin Pohjanmaalla. Maakun-
nan kaupungit olivat Kokkolan raatimies Petter
Stenhagen johtajanaan vaatineet valtiopäivillä
1760-62 jälleen oikeutta lähettää kauppalaivoja
ulkomaille ja päässeetkin eteenpäin mutta eivät
kuitenkaan perille. Aateli kannatti pohjalaisten
tapulioikeuksia, samoin aluksi papistokin ja ta-
lonpoikaissääty, mutta tukholmalaisten johtama
porvaristo oli jyrkästi vastaan. Lopulta tukholma-
laiset lahjoivat osan papeista ja talonpojista ja
saivat asian lykätyksi seuraaville valtiopäiville.
Pohjalaiset valmistautuivat niihin kokouksessa,
jonka maaherran viranhoitaja Johan Mathesius
oli kutsunut 1763 Kokkolaan. Alavetelin kappalai-
nen Anders Chydenius (1729-1803) esitti siellä
muistion, jossa hän perusteli taitavasti Pohjan-
maan kaupunkien tapulioikeuksia. Niinpä hänet
lähetettiin 1765 valtiopäiville maakuntansa kappa-
laisten edustajana. Chydenius oli kiinnostunut
1760-luvun alussa talous-ja yhteiskuntapolitiikasta
ja omaksunut jokseenkin orjallisesti Nordencrantz-
in käsityksiä. Myös lähiseudun porvarien ja talon-
poikien mielipiteet vaikuttivat Chydeniukseenpa
tärkeänä politiikan opettajana oli Pyhäjoen kirk-
koherra, jo kaksilla valtiopäivillä ollut Petter Nik-
las Mathesius (1711-72). Hän oli Johan Mathe-
siuksen veli ja hänen laillaan kiihkeä myssyjen
kannattaja.
Vuosien 1765-66 valtiopäiviä alettaessa todettiin
maanvyörymä: myssyt olivat enemmistönä kai-
kissa säädyissä, aatelissa tosin vain niukasti. Mys-
syihin kuului radikaaleja uudistusmiehiä, mutta
puolueen aatelinen johto oli verraten vanhoilli-
nen. Sen keskeiset miehet olivat maamarsalkaksi
valittu eversti, sittemmin kenraalimajuri Thure
Gustaf Rudbeck ja vapaaherra Fredrik Ulrik von
Essen, johtoryhmän varsinainen vahva mies. Suo-
malaisilla ei ollut ritarihuoneella merkitystä, mutta
porvaristoon ja talonpoikaissäätyyn tuli maastam-
me innokkaita myssyjä.
Pappissäädyn myssyjen kokenein johtomies oli
Strängnäsin piispa Jacob Serenius, vanha polii-
tikko, joka vihasi hattuja mutta oli verraten van-
hoillinen. Papiston radikaalien johtavia miehiä
olivat P.N. Mathesius ja Loimaan kirkkoherra
Gustaf Haartman. Suomalaisten osuutta radikaa-
lien valtiopäivätyöhön on joskus liioiteltu, sillä
monet ruotsalaisetkin olivat innokkaita uudistus-
miehiä, pappissäädyssä etenkin Casper Wijkman
Hälsinglannista sekä Joan Bolmstedt ja Carl
Kröger Skoonesta, kaikki kolme rovasteja. Radi-
kaaleihin liittyi heti myös Chydenius, mutta kun
hän oli säätynsä nuorimpia, hyvin pienen seura-
kunnan kappalainen ja politiikkona kokematon,

312
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
häneen ei osattu aluksi kiinnittää sanottavasti huo-
miota.
Valtiopäivien alussa hattujen ja myssyjen johto-
miehet suunnittelivat poliittisen elämän rauhoitta-
mista, mutta päästyään kunnolla selville puo-
lueensa vahvasta asemasta myssyt aloittivat ke-
väällä 1765 rajun hyökkäyksen. Tarkoituksena oli
kerrassaan murskata hatut ja rangaista heitä har-
vainvallasta, inflaatiosta, valtiontalouden ahdin-
gosta ja monista muista epäkohdista. Kesällä ja
syksyllä erotettiinkin useita valtaneuvoksia ja
vaihtokonttorin osakkaat tuomittiin rangaistuk-
siin, Gustaf Kierman peräti elinkautiseen vankeu-
teen. Suomalaiset radikaalit edustivat koko ajan
mahdollisimman ankaraa linjaa.
Anders Chydenius johtaa
Pohjanlahden kaupunkien taistelua
Hattujen kiivas vihamies oli myös Anders Chyde-
nius, joka ehti muuten tehdä syksyyn 1765 men-
nessä uskomattoman paljon. Päätehtäväkseen
hän käsitti tapulioikeuksien hankkimisen Pohjan-
maan kaupungeille ja niiden kanssa liittoutuneille
länsipohjalaisille. Tässä tarkoituksessa hän julkaisi
useita pamfletteja, joissa hän kävi Tukholman etu-
oikeuksien, tuoteplakaatinjakoko silloisen talou-
dellisen lainsäädännön kimppuun. Tärkeimmät
näistä kirjoista ovat tuoteplakaattia ruoskiva Kallan
TilRikets Van-Magt ('Valtakunnan heikkouden läh-
de') ja elinkeinovapautta puoltava Den nationnale
vinsten ('Kansallinen voitto'). Viimeksi mainittua
on ihailtu erittäin hyvin kirjoitettuna, painokkaana
ja selkeänä taloudellisen liberalismin julistuksena.
Suomessa toisteltu käsitys, että Chydenius olisi
suorastaan luonut tämän aatesuunnan, perustuu
sen sijaan tietämättömyyteen. Hänen liberalis-
minsa itsenäisyyttä ei sovi liioitella, koska hän
nojautui aivan olennaisesti varhaisempiin kirjoit-
tajiin. Tukholmaan päästyään Chydenius näet pe-
rehtyi lyhyessä ajassa ihmeteltävän hyvin ajan ta-
lous- ja yhteiskuntatieteeseen lukemalla kirjalli-
suutta ja keskustelemalla asiantuntijoiden kans-
sa. Pelkkä jäljittelyä hän ei sentään ollut, sillä hän
analysoi kirjoituksissaan merkantilismin historiaa,
olemusta ja vaikutuksia hyvin terävästi, enimmäk-
seen täysin oikeaan osuen.
Chydeniukseen rinnastettu Glasgow'n yliopis-
ton professori Adam Smith, modernin taloustie-
teen perustaja, oli saanut vaikutteita samoilta rans-
kalaisilta varhaisliberalisteilta kuin Chydenius ja
hänen ruotsalaiset edeltäjänsä. Smith ja Chyde-
nius eivät tunteneet toistensa kirjoituksia mutta
he puolustivat elinkeinovapautta samantapaisin
perustein. Kumpikin sovitti Isaac Newtonin me-
kaanista luonnonselitystä talouselämään: elinkei-
novapauden vallitessa syntyisi itsestään luonnolli-
nen tasapaino. Kysyntä määräisi, mitä kannattaa
tuottaa, eikä valtiovallan tarvitsisi ohjailla talous-
elämää. Toisaalta sekä Smith että Chydenius
unohtivat, että ihmisillä on elinkeinonharjoittajina
etupäässä itsekkäitä pyrkimyksiä, jotka vaikutta-
vat myös vapaassa markkinataloudessa.
Papistoja muutkin säädyt oppivat pian tuntemaan
Anders Chydeniuksen nimen, ja Pohjanmaan
kaupunkien taistelun tapulioikeuksista hän vei jo
1765 voittoon. Hänen perustelunsa olivat samat,
jotka Petter Stenhagen oli esittänyt jo 1760-62,
mutta iskevästi kirjoittava Chydenius torjui tuk-
holmalaisten vastaväitteet entistä tehokkaammin.
Hän ja eräät muut pohjalaiset viittailivat myös
asian yleispoliittisiin yhteyksiin. Mathesius rohke-
ni jopa väittää, että "Suomessa ja Norlannissa kat-
se kohdistuu Venäjän valtakuntaan", koska kau-
pankäynti oli siellä vapaata. Tarkoituksena oli
muistuttaa ruotsalaisia kautta rantain siitä kahden
sodan paljastamasta vaarasta, että Ruotsi voisi
menettää Suomen.

Radikaalit myssyt uudistusten tiellä 313
Taistelun tuloksena oli että Vaasa, Kokkola, Ou-
luja Pori sekä Länsipohjan kaupungit Härnösand
ja Uumaja saivat vuoden 1765 lopulla oikeuden
viedä kauppatavaroita suoraan ulkomaille. Poh-
janmaan muiden kaupunkien porvarit saivat teh-
dä samoin käyttämällä tapulikaupunkeja lastaus-
paikkoina, ja tätä tulkittiin siten että esimerkiksi
Pietarsaaressa lastatun laivan kävi joku Kokkolan
tullimies siellä tarkastamassa. Näin Pohjanmaan
ja Porin porvareille avautuivat uudet yrittämisen
ja menestyksen väylät.
Vuoden 1765 päätös oli tappioksi vienankarja-
laisten Pohjois-Suomessa käymälle kaupalle. Sii-
hen asti karjalaisilta oli saatu monia tavaroita hel-
pommin ja halvemmalla kuin Tukholmasta, mut-
ta kun pohjalaisten alukset saattoivat nyt purjeh-
tia suoraan ulkomaille, monet Vienanmeren kaut-
ta tuodut tavarat menettivät kilpailukykynsä. Kar-
jalaisten kauppa alkoi riutua tuottavasta liiketoi-
minnasta "laukkuryssien" vaatetavaralla ja rihka-
malla käymäksi kulkukaupaksi, ja Vienan Karja-
la rupesi köyhtymään. Runojen kerääjät ihmet-
telivät myöhemmin vienankarjalaisten hienostu-
nutta kulttuuria, joka sopi huonosti yhteen karun
ja hallaisen maan köyhyyden kanssa, mutta se
olikin peräisin paljon vauraammalta aikakaudelta.
Vastavetona tappiolleen Tukholman edustajat
ryhtyivät ajamaan yhdessä talonpoikien kanssa
näiden kotimaisen kauppapurjehduksen laillista-
mista, koska se olisi eduksi pääkaupungin huol-
lolle. Virallisen aloitteen teki koulua käynyt var-
sinaissuomalainen ratsutilallinen Israel Kaarlen-
poika Helenius Muurlasta. Suomen lounaisosasta
vietiin pääkaupunkiin paljon elintarvikkeita, polt-
topuuta, kotikutoisia kankaita ja muuta. Talon-
poikien ystävät Mathesius ja Chydenius puolus-
tivat Heleniuksen ehdotusta taitavasti omassa sää-
dyssään. Tuloksena oli että talonpoikien kauppa-
purjehdus laillistettiin 1766: he saivat purjehtia
kaikkialle kotimaahan myydäkseen omien elin-
keinojensa tuotteita.
Merkantilistisiin elinkeinolakeihin iskettiin
1765-66 muitakin säröjä. Tuoteplakaattia Chyde-
nius ei kuitenkaan saanut horjumaan, eikä hän-
kään kirjoittanut sitä vastaan sen jälkeen, kun
pohjalaiset olivat saaneet tapulioikeudet. Kokko-
lan porvarit ja Chydeniuksen appi, pietarsaare-
lainen suurkauppias, lienevät saaneet hänet huo-
maamaan, että plakaatti oli hyödyllinen myös
Pohjanmaan laivanvarustajille eikä yksin tukhol-
malaisille.
Myssyjen suuret
demokraattiset uudistukset
Valtiopäivien jatkuessa 1766 Chydenius osoittau-
tui hyvin eteväksi poliitikoksi. Hän oli saanut ko-
kemusta ja perehtynyt työkykynsä ja ahkeruuten-
sa ansiosta moniin asioihin niin hyvin, että hänen
todistelujaan oli vaikea kumota. Toimiessaan hel-
mikuusta 1765 lähtien tärkeitä uudistuksia valmis-
televassa kalastusdeputaatiossa Chydenius oppi
valiokuntatyön tekniikkaa ja huomasi sen suuren
merkityksen. Kaikki uudistukset näet valmisteltiin
deputaatioissa. Vuonna 1766 Chydenius pääsi
vihdoin vaikuttamaan valtakunnallisesti tärkeisiin
asioihin, kun hänet oli luotettavana myssynä valit-
tu painovapauskysymystä pohtivaan valiokun-
taan ja suostuntadeputaatioon.
Painovapausvaliokunnassa Chydenius sai pian
epävirallisen pääsihteerin aseman ja kohosi valio-
kunnan henkiseksi johtajaksi. Asian käsittelyn
pohjaksi otettiin hänen kesäkuussa 1765 kirjoitta-
mansa muistio, jossa hän ehdotti sensuurin lopet-
tamista. Tässä vaiheessa Chydenius suunnitteli,
että kirjan sisällöstä ei vastaisi kirjoittaja vaan kir-
jan painaja, jolla olisi enemmän varoja mahdollis-
ten sakkojen maksamiseen. Myöhemmin Chy-

314
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
denius kuitenkin huomasi, että kirjapainon omis-
taja joutuisi täten sensorin asemaan, johon hän
olisi täysin epäpätevä. Valiokunta tulikin siihen
tulokseen, että kirjoittajan piti itse vastata tekstis-
tään.
Keskustelu painovapaudesta oli monivaiheinen
ja jännittävä, etenkin kun sitä käsittelevä valiokun-
ta otti pohtiakseen myös virallisten asiakirjojen
julkisuuden. Tästäkin Chydenius kirjoitti radikaa-
lin, huolellisesti perustellun mietinnön. Ennen pit-
kää kävi ilmi, että useimpien hattujen lisäksi myös
myssyjen vanhoillinen siipi epäili pitkälle vietyä
painovapautta ja asiakirjojen julkistamista. Rin-
tamanmuodostus olikin lopulta sellainen, että ra-
dikaalia uudistusta kannattivat porvarit ja talonpo-
jat sekä pääosa pappissäädystä, mutta enimmät
aateliset vastustivat sitä, samoin yleensä piispat
ja muut prelaatit.
Kolmen aatelittoman säädyn enemmistön kan-
nattaessa Chydeniuksen linjaa se saavutti vastus-
tajien juonista huolimatta täydellisen voiton vuo-
den 1766 lopulla, jolloin Chydenius oli jo erotettu
valtiopäiviltä. Sensuuri poistettiin lukuun ottamat-
ta hengellisiä painotuotteitapa lähes kaikki viral-
liset asiakirjat tehtiin julkisiksi. Ruotsiin oli näin
saatu erittäin pitkälle menevä painovapauspa po-
liittinen elämä tuli julkiseksi lukuun ottamatta ul-
kopolitiikan arkaluontoista valmistelua. Chyde-
niuksen osuus tähän oli ratkaisevan tärkeä, mut-
ta hänen luotettavina liittolaismaan oli ollut paino-
vapausvaliokunnassa kaksi suomalaista: Tammi-
saaren pormestari Erik Miltopaeus ja talollinen
Henrik Paldanius Kuopion pitäjästä.
Suostuntadeputaation tehtävänä oli esitys eri sää-
tyjen maksamista ylimääräisistä veroista. Hattujen
hallitessa säädyt olivat totelleet hyvin kesysti sa-
laista valiokuntaa vaatimatta tarkkoja tietoja val-
tiontaloudesta ja sitä koskevista suunnitelmista.
Nyt säädyt päättivät sen sijaan jo valtiopäivien
alussa, että valtiontaloutta koskevat päätökset teh-
täisiin vastedes niiden täysistunnoissa. Niinpä
suostuntadeputaatio vaati salaista valiokuntaa an-
tamaan säädyille yksityiskohtaisen selonteon val-
tion finanssien tilasta ja suunnitelman uusien suos-
tuntaverojen käytöstä. Asian käsittelyäjohti depu-
taatiossa aluksi piispajacob Serenius, mutta vuo-
den 1766 puolella hän jättäytyi syystä tai toisesta
passiiviseksi.
Tästä asiasta tuli kova köydenveto salaista valio-
kuntaa hallitsevien vanhoillisten myssyjen ja puo-
lueen radikaalien kesken. Suostuntadeputaation
henkiseksi johtajaksi nousi alkuvuodesta 1766
Anders Chydenius. Hän perusteli deputaation
vaatimusta vetoamalla kansan suvereniteettiin, jo-
hon kuului valtiontalouden yksityiskohtainen val-
vonta. Jyrkintä näkemystä edustivat deputaatiossa
Chydeniuksen ohella talonpojat sekä rovasti Carl
Kröger. Kun salainen valiokunta ei taipunut de-
putaation vaatimuksiin, tämä teki lakon.
Kun asian käsittelyllä oli suostuntojen tärkey-
den vuoksi ankara kiire, myssyjohtajien oli pakko
ryhtyä neuvottelemaan, ja F.U. von Essen tuli
mieskohtaisesti taivuttelemaan suostuntadeputaa-
tiota. Saman teki myöhemmin kahteen kertaan
salaisen valiokunnan puheenjohtaja, maamar-
salkka Th.G. Rudbeck, mutta mikään ei saanut
deputaatiota taipumaan. Chydenius ajoi Rud-
beckin haikailematta seinää vasten tähdentämällä
tiukasti, että vapaan kansan täytyi tietää, mihin
sen maksamat ylimääräiset verot aiottiin käyttää
ja milloin niitä lakattaisiin vaatimasta.
Koska aatelittomat säädyt antoivat suostunta-
deputaatiolle täyden tukensa, salainen valiokun-
ta joutui toukokuussa 1766 nöyrtymään ja sitou-
tui antamaan tarkat tiedot finansseista ja uusien
verojen käyttösuunnitelmasta. Valtiontalouden
valvonta oli täten siirretty salaisesta valiokunnasta
säädyille. Radikaalit olivat saaneet tässäkin asiassa
voiton, jota he käyttivät kesän mittaan karsimalla

Radikaalit myssyt uudistusten tiellä 315
ankarasti sotilasmenoja, lakkauttamalla virkoja
muiltakin hallintoaloilta ja alentamalla erinäisten
virkamiesten korkeita palkkoja ja eläkkeitä.
Ritarihuoneella oli mieliala synkkä, mutta aate-
littomille säädyille ei voitu mitään, ja aateli totesi
ylivaltansa horjuvan pelottavasti. Valtiontalouden
valvonnan siirtäminen säädyille oli suuri voitto
demokratialle, koska se soi säädyille avaimet lä-
hes kaikkien politiikan alojen hallintaan. Määrä-
rahoistahan riippuu suuressa määrin, millaista po-
litiikkaa harjoitetaan. Tämän suuren uudistuksen
merkitystä ei ole näihin asti kunnolla huomattu,
ehkä sen takia että koko vapaudenajan järjestelmä
luhistui jo 1772.
Suostuntadeputaation menettely oli perustunut
kolmen säädyn yhteiseen päätökseen, ja sen yksi-
tyiskohtia oli epäilemättä suunnitellut kulissien
takana toimiva radikaalien johtoryhmä, mutta sen
toimeenpano oli ollut ratkaisevasti Alavetelin kap-
palaisen hartioilla. Chydeniuksen puhetaito ja
rautainen päättäväisyys olivatkin välttämättömät
ohjelman toteuttamiseksi, sillä salaista valiokuntaa
ei ollut helppo nujertaa.
Chydeniuksen rahapoliittinen
pamfletti ja sen seuraukset
Chydenius esiintyi puheena olleissa suurissa asiois-
sa aatelittomien säätyjen toimimiehenä, mutta
puuttuessaan myssyjohtajien rahapolitiikkaan
hän kävi taistelunsa lähes yksin vaikka saikin hie-
man tukea pappissäädyn radikaaleilta. Myssyt oli-
vat päättäneet syksyllä 1765 yrittää Ruotsin rahan
revalvointia siten, että sen arvo korotettaisiin ly-
hyessä ajassa samaksi kuin se oli ollut ennen in-
flaatiota eli kaksinkertaiseksi. Ohjelmaa perustel-
tiin vetoamalla Anders Nordencrantzin hämäriin
teorioihin ja vakuutteluihin. Hänen auktoriteettin-
sa oli niin suuri, että kaikki neljä säätyä hyväksyi-
vät suunnitelman, vaikka jotkut valtiopäivämiehet
pitivätkin sitä mielettömänä.
Chydenius uskoi kauan Nordencrantzin raha-
poliittisiin käsityksiin, vaikka hänen luottamuk-
sensa kauppaneuvokseen oli muuten hieman kol-
hiintunut oman kokemuksen kasvaessa. Vuoden
1765 lopulla hän näyttää kuitenkin lukeneen uu-
destaan Pehr Niclas Christierninin teoksen vaihto-
kurssistapa syvennytty ään asiaan hän muutti kan-
tansa revalvaatioon. Sen yrittäminen johtaisi il-
meisesti pahaan talouslamaan ja sekasortoon. Sen
sijaan jos Ruotsin raha vakautettaisiin Christier-
ninin neuvon mukaisesti inflaation jälkeiseen
kurssiin, se onnistuisi varmasti eikä tuottaisi kor-
vaamattomia vahinkoja.
Alavetelin kappalainen piti velvollisuutenaan
puhua asiasta myssyjen aatelisjohtajille, mutta sii-
tä ei ollut apua. Eihän deflaatiopolitiikan pääsuun-
nittelija F.U. von Essen ollut uskonut Christier-
niniäkään, joka oli sentään taloustieteen ammat-
timies. Tämä Upsalan tiedemies ei tiettävästi puut-
tunut 1765-66 asiaan, kun ei ollut valtiopäivillä-
kään, mutta hänen oppilaansa Chydenius ryhtyi
päättävästi kirjoittamaan pamflettia oman puo-
lueensa rahapolitiikkaa vastaan. Rohkaisua tähän
urhoolliseen yritykseen hän sai ainakin Carl
Krögeriltä, ehkä myös joiltakin muilta säätyvel-
Chydeniuksen kirjanen Rikets Hjelp, Genom en
Naturlig Finance-System ('Maan auttaminen luon-
nollisella rahajärjestelmällä') on selkeä, hyvin pe-
rusteltu ja teoreettisesti vakuuttava. Myssyjohta-
jien kuten von Essenin itsepäisyyttä joutuu siis
ihmettelemään: olivatko he todella "lasten tai va-
jaamielisten kaltaisia", kuten maaherra Daniel Ti-
las kirjoitti. Heidän menettelynsä selittynee siten,
että myssyjen propaganda, etenkin Nordencrant-
zin väitteet olivat tehneet rahanarvosta moraa-
lisen kysymyksen, ja sen vuoksi näytti välttämät-
tömältä tehdä jotain inflaatiosta kärsineiden lepyt-

316
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
tämiseksi. Kenties Essen ja Rudbeck aavistivat re-
valvaation uhkapeliksi mutta eivät ymmärtäneet
sitä riittävän selvästi ja uskaltautuivat luottamaan
onneen.
Saatuaan vihiä Chydeniuksen kirjoituksesta
Rudbeck yritti estää sen julkaisemisen, mutta piis-
pa Sereniuksen sekä Mathesiuksen, Krögerin ja
Wijkmanin avulla Chydenius hankki julkaisulu-
van pappissäädyltä. Tämä oli hieman erikoista
menettelyä, joka leimattiin myöhemmin kieroi-
luksi, mutta ilmeisesti rovastit pitivät Chydeniuk-
sen kirjaa tärkeänä ja toivoivat sen olevan maalle
hyödyksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirjasen il-
mestyminen kesäkuun lopulla 1766 aiheutti val-
tavan kuohunnan. "Kiroavat -ja lukevat", sanot-
tiin deflaatiopolitiikan kannattajista, mutta pääasia
oli että myssyjohtajat eivät ajatelleetkaan perua
päätöstään.
Hattuihin kuuluvan kreivi Axel von Fersenin
ehdotuksesta salainen valiokunta tiedusteli pap-
pissäädyn kantaa siihen, että Chydenius oli moit-
tinut säätyjen tekemää päätöstä. Sitä näet pidet-
tiin vapaudenajalla sopimattomana, jopa rikolli-
sena menettelynä. Papiston kokouksessa Chyde-
niuksen ystävät puolustivat häntä ja joku hattukin
puhui hänestä lämpimästi, mutta säädyn enem-
mistö ei halunnut joutua selkkaukseen salaisen
valiokunnan kanssa. Varovaisuutta lisäsi Länsi-
Götanmaalla toukokuussa syttynyt talonpoikais-
kapina, jonka tarkoituksena oli ollut palauttaa ku-
ninkaan yksinvalta. Kapina lahosi alkuunsa mut-
ta se osoitti, miten rahvaan tyytymättömyys voisi
purkautua, jos säätyjen arvovalta yhä heikentyisi
erimielisyyden ja haparoinnin vuoksi.
Pappissääty taipui siis lopulta siihen, että Chy-
denius suljettaisiin valtiopäiviltä. Puhemiehenä
toiminut Turun piispa Karl Fredrik Mennander,
maltillinen hattu ja Chydeniuksen ystävä, keksi
tosin päätökseen porsaanreikiä, jotta se voitaisiin
jättää toteuttamatta. Salainen valiokunta halusi
kuitenkin päästä eroon Chydeniuksesta, jota sekä
myssyjen että hattujen johtajat pitivät vaarallise-
na radikaalina. Kun Jacob Serenius esiintyi tässä
vaiheessa Chydeniuksen pahimpana vihamiehe-
nä, joutuu kysymään oliko arkkipiispan sairaus
herättänyt Strängnäsin piispassa toiveita, joiden
takia hän koetti miellyttää konservatiivista valta-
neuvostoa. Kuinka tahansa, Alavetelin pappi jou-
tui lähtemään valtiopäiviltä, joilla hän oli nous-
sut tuntemattomuudesta Ruotsin poliitikkojen
eturiviin.
Vuosien 1765-66 valtiopäivät näyttivät aloittavan
uuden aikakauden. Ne alkoivat myssyjen ja hattu-
jen välisen ristiriidan merkeissä, ja syksyyn 1765
saakka se antoi leimansa asioiden käsittelyyn. Seu-
raavana vuonna nousi sen sijaan etualalle yhteis-
kuntaryhmien välinen taistelu, jossa aateli, pre-
laatit ja Tukholman suurliikemiehet olivat toisel-
la puolella vastustajinaan seurakuntapapisto, ta-
lonpojat ja pääosa porvareista. Talonpojatkin oli-
vat painovapautta hankittaessa ja salaisen valio-
kunnan valtaa murrettaessa hyvin määrätietoisia.
Kysymys oli aristokratiaa vastaan käydystä taiste-
lusta, joka oli samalla konservatiivien ja radikaa-
lien yhteenottoja myssyjen vanhoillisin aines liit-
toutui siinä lopulta ylhäisten hattujen kanssa.
Tuleen oli joutunut ennen kaikkea salainen va-
liokunta, jonka katsottiin sivuuttaneen säätyjen
valtaoikeudet hoitamalla tärkeimmät asiat salai-
sesti. Tästä haluttiin tehdä loppu poistamalla sen-
suuri, tekemällä viralliset asiakirjat julkisiksi ja ot-
tamalla valtiontalous säätyjen päätösvaltaan.
Kaikki tämä merkitsi raskasta iskua aatelille, joka
oli hallinnut Ruotsia salaisen valiokunnan nimissä
tukenaan piispat ja "Skeppsbron aateli". Radikaa-
lit myssyt olivat tehneet 1766 miltei vallanku-
mouksen ja johtaneet Ruotsin tielle, jolla "vapau-
temme ajasta" näytti todella tulevan nimensä ve-
roinen.

Radikaalit myssyt uudistusten tiellä 317
Myssyt sortuvat revalvaatioonsa
Myssyjen rahanuudistusta ryhdyttiin toteutta-
maan vuoden 1767 alusta korottamalla talarin vi-
rallista arvoa. Todettuaan tämän kansa piti tieten-
kin setelit visusti piilossa, ja rahan puute alkoi ko-
hottaa sen arvoa paljon tarkoitettua nopeammin.
Näissä oloissa kukaan ei saanut uutta luottoa ja
entisten velkojen lyhentäminen kävi hyvin ras-
kaaksi, mistä oli seurauksena lukuisia eri aloilla
toimivien yrittäjien sekä kartanonherrojen ja ta-
lonisäntien vararikkoja.
Laman edistyessä ihmiset menettivät luotta-
muksensa Ruotsin paperirahaan, jonka arvo alkoi
tällöin uudelleen laskea, eivätkä valtaneuvosto ja
valtionpankki voineet sillekään mitään. Maan ta-
louselämä joutui lopulta täydelliseen sekasortoon
ja samoin valtiontalous, niin että sitäkin näytti
ajoittain uhkaavan suoranainen konkurssi. Chy-
deniuksen ja hänen oppimestarinsa Christierni-
nin oli epäilemättä vaikea hillitä synnillistä vahin-
goniloa, koska heidän ennustuksensa oli toteutu-
nut täsmälleen.
Poliittinen mieliala kävi myrskyiseksipä tyyty-
mättömyyden kohdistuessa myssyihin hatut vaati-
vat valtiopäivien kutsumista selvittämään tilannet-
ta. Myssyt taas halusivat lykätä vaaleja siinä toi-
vossa, että rahan arvo vakaantuisi, mistä ei tosin
näkynyt merkkiäkään. Vihdoin kuningas Aadolf
Fredrik yhtyi vaatimaan vaaleja kruununprinssi
Kustaan tukemana. Kuningas kieltäytyi allekir-
joittamasta valtaneuvoston päätöksiä, ja neuvos-
ton käyttäessä nimileimasinta korkeat virkamie-
het eivät totelleet. Tukholman varuskunnan ko-
mentajat puolestaan ilmoittivat, ettei miehistöön
olisi luottamista, jos yleinen levottomuus vielä yl-
tyisi. Tämä kaikki oli ilmikapinaa, mutta valtaneu-
voston täytyi taipua ja julkaista valtiopäiväkutsu.
Valtiopäivien alkaessa 1769 hatuilla osoittautui
olevan vahva enemmistö joka säädyssä. He saivat
aikaan jotakin: valtaneuvoksia vaihdettiin pon-
tevasti ja erinäisiä myssyjen toimenpiteitä peruu-
tettiin, mutta tärkeimmät jäivät sentään voimaan.
Rahaoloja ja valtiontaloutta hatut eivät kyenneet
paljonkaan parantamaanpa heiltähän asiat olivat
alun perin karanneetkin. Axel von Fersenin johta-
mana hattupuolue noudatti lisäksi virkanimityk-
sissä järjettömän ylimysmielistä linjaa ottamatta
huomioon aatelittomien jo 1766 aloittamaa hyök-
käystä. Sekä myssyjen että hattujen ulkopolitiik-
ka oli kaiken lisäksi kautta 1760-luvun haparoivaa
ja tuloksetonta, niin että Ruotsi oli eristyneessä
asemassa ja Venäjän voima tuntui uhkaavalta.
Pohjanmaan kappalaiset olivat valinneet An-
ders Chydeniuksen 1769 jälleen valtiopäiville.
Tukholmassa kenraali Th.G. Rudbeck yritti suos-
tuttaa tätä etevää miestä vuoden 1766 tapahtumis-
ta huolimatta myssyjen puolelle, mutta hatut sai-
vat vihiä tapaamisesta ja järjestivät asian siten,
että pappissääty ei antanut Chydeniukselle valta-
kirjaa. Sääntöjen mukaan kappalaisen olisi pitä-
nyt edustaa koko hiippakuntaa eikä vain yhtä
maakuntaa, mutta tästähän oli poikettu 1765 ja
muulloinkin. Todellinen syy oli, että hatut pelkäsi-
vät Chydeniusta otaksuessaan hänen olevan yhtä
radikaali kuin ennenkin. Myös hänen taisteluto-
verinsa Carl Kröger suljettiin valtiopäiviltä jo
1769. Näiden miesten karkottaminen tietenkin
lisäsi radikaalien katkeruutta.
Yhä pitemmälle
tähtäävää radikalismia
Valtiopäivät päättyivät 1770 masentuneen tunnel-
man vallitessa: maan asiat olivat huonolla kannal-
la. Hatuilla olisi ollut kolmen vuoden armonaika
kohentaa niitä ennen seuraavia valtiopäiviä, mut-

318
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
ta kuningas Aadolf Fredrikin kuolema helmikuus-
sa 1771 pakotti heidät kutsumaan säädyt koolle
jo saman vuoden kesällä. Tällä kertaa myssyt voit-
tivat niukasti aatelittomien säätyjen vaaleissa,
mutta ritarihuoneella hatuilla oli vähäinen enem-
mistö. Siten poliittinen tilanne oli alusta pitäen
epävakaa, ja puolueiden väliseen taisteluun liittyi
aatelittomien raju hyökkäys jalosukuisia vastaan.
Alkusoittona oli ollut 1770, juuri edellisten val-
tiopäivien päättyessä ilmestynyt, Loviisan por-
mestarin Alexander Keppleruksen (1732-76) laa-
tima mietintö. Kerrattuaan säätyriitojen historiaa
hän ehdotti, että aatelittomat säädyt saisivat yhtei-
set privilegiot, jotka tekisivät lopun aatelisten yk-
sinoikeudesta korkeisiin virkoihin ja heidän etu-
sijastaan alempiakin täytettäessä. Kepplerus vaati
myös talonpoikien maanomistuksen turvaamista
jokseenkin siihen tapaan kuin Kustaa III sittem-
min teki 1789, sekä maatyöväen aseman paranta-
mista ja entistä vapaampaa elinkeinopolitiikkaa.
Keppleruksen kirjoituksessa on Nordencrantzin
ja hieman Chydeniuksenkin vaikutusta, ja vaikka
se ei ole hyökkäävä, sen sisältö on radikaali. Oscar
Nikula pitää tekijää maltillisena hattuna, mutta
varsinainen puoluemies hän ei näytä olleen. Paris-
sa myöhemmässä lähteessä esitetään mietinnön
todelliseksi kirjoittajaksi Edvard Fredrik Rune-
berg, suuren runoilijan isosetä, joka palveli sih-
teerinvirassa Tukholman kaupunkia. Toisen kysei-
sistä lähteistä Nikula on kuitenkin osoittanut arvot-
tomaksi, ja toinenkin on erittäin epäluotettava.
Kepplerus oli mahdollisesti keskustellut mietin-
nöstä muun muassa Runebergin kanssa, mutta
sen kirjoittajaksi tämä melko vanhoillinen ja epä-
itsenäinen mies ei sovi. Ja miksi hän ei olisi julkais-
sut sitä omalla nimellään? Puheet Runebergistä
pamfletin tekijänä johtuvat ehkä lähinnä siitä, että
omahyväisten tukholmalaisten oli vaikea uskoa
syrjäisen Loviisan pormestaria merkittäväksi po-
liittiseksi kirjoittajaksi.
Alexander Keppleruksen tekijänoikeutta ei ole
perusteltua syytä epäillä. Hän oli syntynyt Turus-
sa, opiskellut lakitiedettä Turun akatemiassa ja toi-
minut oikeusviroissa kotikaupungissaan kunnes
hakeutui 1765 Loviisan pormestariksi. Keppleruk-
sen isä oli vaikutusvaltainen Turun raatimies, iso-
isä oli ollut rovasti ja tuomiokapitulin jäsen ja iso-
äiti aatelisneiti. Kun perheen sosiaalinen asema
oli näin korkea, Keppleruksella oli riittävästi itse-
luottamusta poliitikoksi, ja hän kuului juuri siihen
ylempään keskiluokkaan, joka kilpaili korkeista
viroista aatelin kanssa. Lain ja hallinnon tuntijana
Kepplerus sopii kaikin puolin puheena olevan
mietinnön kirjoittajaksi, mutta hänellä saattoi olla
tukena samanhenkinen taustaryhmä kuten aikoi-
naan Chydeniuksellakin.
Vuosien 1771-72 valtiopäivillä porvarissääty no-
jautui Keppleruksen mietintöön, mikä viittaa sii-
hen, että sen taustana olivat jo 1770 käydyt keskus-
telut. Kepplerus myös valittiin neljän miehen ko-
miteaan, jonka tuli laatia ehdotus aatelittomien
yhteisiksi privilegioiksi, ja komiteaa evästettiin
hänen mietintönsä hengessä. Koska sen työ rau-
keni vuoden 1772 vallankumoukseen, jää arvaa-
misen varaan, mihin porvariston aloite olisi johta-
nut vapaudenajan jatkuessa. Tähtäimessä olivat
joka tapauksessa suuret yhteiskunnalliset ja val-
tiolliset uudistukset.
Aatelittomien yhteiset privilegiot olisivat näet
vahvistaneet ratkaisevasti heidän rintamaansa
aatelia vastaan, ja on vaikea ajatella, ettei tämä
kehitys olisi vaikuttanut myös valtiosääntöön.
Nordencrantz kaavailikin 1770 laatimassaan kir-
joituksessa sääty valtiopäivien korvaamista Eng-
lannin mallin mukaisesti kaksikamarisella parla-
mentilla. Alexander Kepplerus ja hänen aatevel-
jensä olivat kenties olleet kosketuksessa vanhaan
kauppaneuvokseen ja saaneet häneltä virikkeitä
vallankumoukselliseen ehdotukseensa. Mainitta-

Radikaalit myssyt uudistusten tiellä 319
koon että Kepplerus käytti Nordencrantzin termiä
kutsuessaan aatelittomia "odaalimiehiksi" (odal-
Aateli kauhistui Keppleruksen ajatuksia, mutta
olisiko muissakaan säädyissä ollut toden tullen
valmiutta hänen ja Nordencrantzin ehdottamiin
uudistuksiin? Syvälle juurtunut sääty ajattelu vai-
keutti kautta vapaudenajan yhteiskunnan kehityk-
sen ymmärtämistä ja esti uudistuksia. Tämän äly-
ten Anders Chydenius ei käyttänyt kirjoituksis-
saan edes säätyjen normaaleja nimityksiä vaan
sanoi aatelia "ylhäisiksi", pappeja "opettajiksi" ja
rahvasta "työntekijöiksi". Tappioita kärsineet ryh-
mät arvostelivat valtiojärjestelmää, mutta vain
harvat pyrkivät luomaan mitään todella uutta. Ra-
dikaaleja uudistuksia olisi kuitenkin tarvittu, koska
yhteiskunnan rakenne ja poliittiset aatteet olivat
muuttuneet tuntuvasti vapaudenajan kuluessa.
Suuri uudistus tulikin 1772, mutta se ei jatkanut
edellisen vuosikymmenen valtiollista kehitystä
vaan katkaisi sen.
Tärkeä kehityksen este oli vapaudenajalla sekin,
että vain aatelilla oli hallintoasioihin tottuneita
poliitikkoja, ja nämä keskittyivät yleensä puolta-
maan oman säätynsä etuja. Pappi ajatteli seura-
kuntaansa, porvari liikettään ja talonpoika pelto-
jaan, ja useimmiten vuoden verran kestäneillä val-
tiopäivillä heidän oli vaikea perehtyä yhteisiin
asioihin, varsinkin ennen painovapauden säätä-
mistä. Näin ollen aatelittomilta puuttui vielä va-
paudenajan päättyessäkin harjaantuneita johta-
jia. Tähän tehtävään sopiva mies olisi ollut saata-
vissa, mutta 1770 Kokkolan kirkkoherraksi nimi-
tetty Anders Chydenius oli virkaiältään liian nuo-
ri menestyäkseen Pohjanmaan papiston valtiopäi-
vävaaleissa. Sitä paitsi molemmat puolueet epäi-
livät tätä karkeasti loukkaamaansa miestä.
Poliittinen tyytymättömyys valtasi vapaudenajan
viimeisinä vuosina suuren osan kansakuntaa. Ra-
haolojen epävarmuus ja valtiontalouden ahdinko
eivät miellyttäneet ketään. Talonpojissa oli paljon
köyhiä, ja kruununtilallisia painoi turvattomuu-
den tunne, puhumattakaan aatelin lampuodeista.
Talonpoikien etevimmät johtomiehet huomasivat
1760-luvulla voivansa vaikuttaa politiikkaan pal-
jon paremmin kuin ennen, mutta tavallisen ta-
lollisen näköpiiri ei ulottunut valtiopäiville. Työvä-
ki oli hajallaan ja avutonta, mutta sillä oli tiettyä
poliittista merkitystä Tukholmassa, jonka katurah-
vas näyttää vihanneen varakkaita porvareita ja
herrasväkeä.
Aatelittomilla virkamiehillä ei ollut valtiollista
edustusta, vaikka he olivat kouliintunutta ja vireää
väkeä, ja aatelittomista upseereista kutsuttiin vain
harvoja asiantuntijoiksi valtiopäiville. Gunnar
Arteus on osoittanut että monet aatelisetkin up-
seerit olivat vapaudenajan lopulla vihoissaan sää-
dyille, koska myssyt olivat säästäneet valtion va-
roja sotalaitoksen kustannuksella. Kun valta näytti
siirtyvän aatelittomien käsiin, upseerit pelkäsivät
armeijan ja laivaston joutuvan suorastaan perika-
toon. Heille kuten lukuisille muillekin valtiosää-
tyjä moittiville alkoi tuikkia uusi tähti, kun kan-
sakunnalle kehkeytyi vähitellen kuva kruunun-
prinssi Kustaan persoonallisuudesta.

m
'S'

321
Kuningas hallitsee
kustavilaisella ajalla
Kruununprinssi kasvatetaan yksinvaltiaaksi
"Pienen, herkän pojan onnettomuutena oli elää
julkisuudessa syntymästään lähtien. Hän ei saa-
nut valita elämänuraansa. Hänestä täytyi tulla
kuningas, ja melkein kaikissa maissa se olisi mer-
kinnyt, että hänellä oli rajaton valta. Ruotsissa
hänen olisi pakko olla olevinaan, kuin hän mää-
räisi maan asioista." Näin aloittaa Erik Lönnroth
teoksensa kuningas Kustaa IILsta (1746-92) ja
osoittaa siten eräitä tämän vaihtelevasti arvioi-
dun kuninkaan ristiriitojen syitä. Kustaa ei ollut
ensi sijassa tahdon ja toiminnan ihminen kuten
useimmat voimakkaat hallitsijat vaan pikemmin-
kin mielikuvitusihminen ja taiteilija. Hänen ase-
mansa Ruotsin kuninkaana oli niin vaikea, että
se olisi rasittanut luj anemioistakin ihmistä. Voi-
taisiin tosin sanoa että hankaluudet olivat osak-
si Kustaan omaa syytä, mutta mitä hän voi luon-
teelleen, kasvatukselleen ja ympäristölleen?
Kustaa III:n persoonallisuutta on pohdittu uut-
terasti yli kaksisataa vuotta, mutta varmaa koko-
naiskuvaa siitä ei ole saatu. Hänellä oli terävä äly,
vilkas mielikuvitus ja suuret kirjalliset taipumuk-
set, joiden ansiosta hän oli myös loistava puhu-
ja. Hänen hermostonsa oli herkkä, monen tutki-
jan mielestä neurasteniaan tai hysteriaan saakka,
ja eräät alamaiset pitivät hänen tunteikkuuttaan
naismaisena. Vaarallisissa tilanteissa kuningas
osoitti kuitenkin suurta rohkeutta. Eloisan mieli-
kuvituksensa vuoksi hän ei aina muistanut todel-
lisuuden rajoja ja hän saattoi olla myös pahoin
epäjohdonmukainen. Jo lapsuudessaan Kustaa oli
joutunut opettelemaan teeskentelyn taidon, ja mo-
net pitivät häntä auttamattoman epärehellisenä.
Tulevasta asemastaan hallitsijana kruunun-
prinssi Kustaa sai jo lapsena ristiriitaisen kuvan.
Kuningatar Loviisa Ulriika ei hyväksynyt muuta
valtiojärjestelmää kuin yksinvaltiuden ja koetti is-
tuttaa saman ajatustavan poikaansa, joka pelkäsi
tyrannimaista äitiään ja kävi aikuisena kovan si-
säisen taistelun irtautuakseen hänen vaikutukses-
taan. Muu ympäristö tyrkytti prinssin ihanteek-
si vuoden 1720 hallitusmuotoa, joka oli tehnyt
kuninkaan vallasta lähes nimellisen. Vapaaherra
Carl Fredrik Scheffer (1715-86), joka toimi vuo-
desta 1756 kruununprinssi Kustaan virallisena
kasvattajana, edusti välittävää suuntaa. Hän oli
näet jo siihen mennessä riitaantunut toisten hat-
tujohtajien kanssa ja vieraantui sittemmin yhä
enemmän vapaudenajan valtiollisista ihanteista.
Uuden johto tähden Scheffer sai ranskalaisesta
aatesuunnasta, jonka kannattajia kutsuttiin 1700-
luvulla ekonomisteiksi mutta nykyään fysiokraa-
Kustaa llhn monivaiheisen ja ristiriitaisen hallituskauden näyttävin tapahtuma oli Ruotsinsalmen voitto 1789. J.D. Schoultzin maa-
laus esittää venäläisten linjalaivojen hyökkäystä, kaiketi lähinnä taiteilijan mielikuvituksen mukaisena.

322
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
teiksi. Tämän suunnan perusti 1750-luvulla
Francois Quesnay, talousteoreetikko joka hah-
motteli myös uuden poliittisen filosofian. Valistu-
neen hallitsijan tehtävänä oli sen mukaan tulkita
ja soveltaa yhteiskuntaan luonnonoikeuden peri-
aatteita, ja alamaisten kuului puolestaan totella
häntä auliisti. Koska kuningas edusti kansan yh-
teistä tahtoa ja toimi kaikkien hyödyksi, kyseessä
ei ollut sortovalta vaan valistunut, Ranskassa käy-
tetyn ilmaisun mukaan oikeammin lakiin nojau-
tuva yksinvalta (despotisme legal). Mitä takeita
alamaisilla oli sen pysymisestä valistuneena ja
lainmukaisena, jäi epäselväksi.
Etenkin Quesnay n aate veljen Paul-Philippe le
Mercier de la Rivieren teosten vaikutuksesta C.F.
Schefferistä tuli valistuneen yksinvallan kannat-
taja, ja samat ihanteet omaksui hänen oppilaansa
prinssi Kustaa. Millainen hallitusmuoto olisi mah-
dollista toteuttaa Ruotsissa, nähtäisiin aikanaan.
Vapaudenajan järjestelmästä prinssi sai sen ku-
van, että puolueiden riidat ja juonittelut olivat suu-
rena vaarana koko valtakunnalle. Tähän vaikutti
etenkin myssyjen nojautuminen Venäjään ja sen
rahoihin, kuten he tekivät jälleen vuodesta 1768
lähtien. Lämpimänä patrioottina Kustaa suhtau-
tui isänmaan vaaroihin hyvin vakavasti.
Kustaa III tekee
lopun säätyjen vallasta
Kruununprinssi Kustaa pohti vuodesta 1768 al-
kaen mahdollisuutta kumota vapaudenajan halli-
tusmuoto sotilaiden avulla, mutta toistaiseksi oli
pakko odottaa. Maaliskuun alussa 1771, ollessaan
ensi kertaa Pariisissa, Kustaa sai tiedon kuningas
Aadolf Fredrikin kuolemasta ja tuli surulliseksi,
sillä hän oli rakastanut lempeäluonteista isäänsä.
Palattuaan Ruotsiin nuori kuningas piti heinä-
kuun lopulla säädyille puheen, jossa hän viittasi
valtiopäivillä käytyihin riitoihin ja tarjoutui so-
vittelijaksi. Säädyt erehtyivät painattamaan pu-
heen ja lähettämään sen joka seurakuntaan. Pap-
pien luettua kuninkaan puheen saarnastuolista
koko kansa tuli näin tietämään, että Kustaa oli
alamaisiaan rakastava hallitsija ja halusi koota
Ruotsin voimat, jotka puoluepukarit olivat hajot-
taneet.
Vuosien 1771-72 valtiopäivillä Kustaa III yritti-
kin rakentaa sovintoa, mutta puolueiden ja sää-
tyjen välinen taistelu tuntui vain kiihtyvän entises-
tään. Kuninkaan huolia lisäsi Preussin, Venäjän
ja Itävallan suunnittelema ensimmäinen Puolan
jako, josta hän oli selvillä jo alkuvuodesta 1772,
ennen hankkeen toimeenpanoa. Venäjää vuodes-
ta 1762 hallinnut keisarinna Katariina II (1729-
96) oli osoittautunut jänteväksi hallitsijaksi, joten
myssyjen nojautuminen häneen saattaisi johtaa
Ruotsin pahaan riippuvuuteen mahtavasta naa-
purimaasta. Keväällä 1772 Kustaa III katsoi välttä-
mättömäksi yrittää vallankaappausta suurista vaa-
roista huolimatta.
Uskotuikseen Kustaa otti C.F. Schefferin ohella
upseereita, joista tärkein oli Pommerin sodassa
kunnostautunut suomalainen eversti, Uuden-
maan ja Hämeen läänin rakuunarykmentin ko-
mentaja, vapaaherra Jakob Magnus Sprengtpor-
ten (1727-86). Hänen laatimansa suunnitelman
mukaan kaappaus piti aloittaa elokuussa 1772, sa-
maan aikaan Suomessa hänen ja Skoonessa Kris-
tianstadin läänin ylijahtimestarin Johan Christo-
pher Toliin johtamana. Sprengtporten ryhtyi toi-
mintaan Suomessa veljensä majuri Göran Mag-
nus Sprengtportenin avustamana ja sai elokuun
16. päivänä haltuunsa Viaporin ja pian muutkin
lounaisen Suomen avainpaikat. Veljesten piti sit-
ten purjehtia Tukholmaan järjestämään vallan-
kaappaus, mutta vastatuulen vuoksi he pääsivät
perille vasta kaiken ollessa jo ohi.

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 323
Toll nosti kapinalipun Kristianstadissa elokuun
12. päivänä ja sai kaupungin haltuunsa mutta ei
ehtinyt tehdä muuta, ennen kuin Tukholman ta-
pahtumat saivat kuninkaalle vaarallisen käänteen.
Tärkeä myssyjohtaja kenraalimajuri Th.G. Rud-
beck sattui näet tulemaan Kristianstadiin kapinan
juuri alettua ja päästyään selville tilanteesta kiireh-
ti Tukholmaan. Valtaneuvosto kuuli Skoonen ka-
pinasta 17 elokuuta, ja seuraavana päivänä Kustaa
III sai tietää että neuvosto aikoi vangita hänet.
Muuan tiedonantaja oli valtiopäiville tullut suo-
malainen kapteeni Anders Erik Munck, jonka
poika kornetti Adolf Fredrik Munck välitti isänsä
ilmoituksen kuninkaalle.
Vaarallisessa tilanteessa Kustaa III:n täytyi yrit-
tää vallankaappausta odottamatta apuvoimia.
Tiettyä tukea soivat Ranskan lähettiläältä ja eräiltä
Tukholman kauppahuoneilta saadut rahat. Ku-
ningas oli pitänyt lähes viikon ajan tilannetta sil-
mällä muun muassa partioimalla öisin pääkau-
pungin kaduilla porvarikaartin ratsumiesten kans-
sa, nämä kun olivat luotettavia rojalisteja. Elo-
kuun 19. päivän aamuna Kustaa ryhtyi rohkeasti
toimintaan. Hän taivutti kauniisti puhumalla en-
sin Henkikaartin alipäällystön ja miehistön, sitten
myös lähes kaikki upseerit kannattajikseen. Sama-
na päivänä muutkin Tukholmassa tai sen lähistöllä
olevat joukko-osastot menivät kuninkaan puolel-
le, ja pääkaupungin väestö ilmaisi katujen varsil-
la kuningasmielisyytensä ja suuren riemunsa.
Valtiosäätyjen yhteisessä täysistunnossa elo-
kuun 21. päivänä 1772 Kustaa III saneli uuden
hallitusmuodon, joka hyväksyttiin yksimielises-
ti. Tämän varmistivat linnanpihalle tuodut kanuu-
nat, joiden vieressä tykkimiehet seisoivat totisina,
palavat sytyttimet kädessään. Vapaudenajan huo-
lellisesti varjeltu valtiosääntö oli kaatunut kuin
korttitaloja vallankumous pantu toimeen yhtään
veripisaraa vuodattamatta. Tärkeänä edellytykse-
nä oli ollut tapahtumien yllättävyys. Valtaneuvok-
set eivät olleet arvanneet, että neitimäisenä pidetty
kuningas kykenisi toimimaan näin päättävästi,
henkensäkin vaarantaen. Sotaväen osuutta aja-
tellen voidaan Gunnar Arteuksen tavoin myös
sanoa, että upseerit olivat rangaisseet säätyjä, jot-
ka olivat kiinnittäneet liian vähän huomiota hei-
hin ja heidän työhönsä.
Vuoden 1772 hallitusmuodon oli Kustaa III itse
laatinut ottaen siihen monia aineksia suuren ihan-
teensa Kustaa II Aadolfin valtiosäännöstä. Vuo-
den 1617 valtiopäiväjärjestys ja vuoden 1626 rita-
rihuonejärjestys tulivat sellaisinaan uudelleen voi-
maan. Aivan kaikkea vapaudenajan perintöä ei
sentään hylätty. Hallitusmuoto jäi muutamin koh-
din epäselväksi, ehkä vain kiireen vuoksi, vaikka
on myös otaksuttu kuninkaan jättäneen joitakin
pykäliä tahallaan tulkinnanvaraisiksi.
Toimeenpanovalta ja hallinnon johto jäivät ko-
konaan kuninkaan haltuun, samoin käytännössä
virkamiesten ja upseerien nimittäminen. Säädyillä
ei ollut osuutta näihin asioihin, salainen valiokun-
ta katosi näyttämöltä ja valtaneuvosto jäi vain neu-
voa-antavaksi elimeksi. Ulkopolitiikka jäi kunin-
kaan määräysvaltaan, paitsi että hyökkäyssotaan
täytyi saada säätyjen päätös. Lainsäädännössä oli
aloiteoikeus sekä kuninkaalla että säädyillä, ja
molemmat voivat myös estää lainmuutokset. Ku-
ningas sai toisaalta antaa hallinnollisia ja taloudel-
lisia asetuksia, ja kun niiden aluetta ei ollut mää-
ritelty lähemmin, tämä soi hyvät edellytykset kier-
tää säätyjen lainsäädäntövaltaa.
Kuningas määräsi valtion varojen käytöstä, mut-
ta hänen tuli selostaa valtiopäivillä niiden tilaa
säätyjen asettamalle valiokunnalle. Lähemmin
säätyjen valvontaoikeutta ei ollut määritelty, ja
se oli nyt selvästi heikompi kuin vuoden 1766 pää-
tösten mukaan. Säätyjen oikeutta verojen mää-
räämiseen oli heikennetty: jos uusia suostunta-
veroja ei myönnetty, edellisillä valtiopäivillä pää-

324
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
tetyt jäivät voimaan. Valtionpankin ja rahalaitok-
sen valvonta jäi säädyille. Vapaudenajalla usein
käytetyt erikoistuomioistuimet kiellettiin, ja ku-
ninkaan osuus tuomiovallasta jäi pieneksi. Kun
osa valtaneuvostosta teki päätöksiä korkeimpana
oikeutena, kuninkaalla oli kaksi ääntä.
Säädös valtiopäivien määräaikaisesta kutsumi-
sesta kumoutui, mutta kuninkaan oli vaikea hallita
kovin kauan ilman niiden myötävaikutusta. Ku-
ningas selitti, että hänellä oli oikeus nimittää maa-
marsalkka sekä porvaris- ja talonpoikaissäädyn
puhemiehet, mutta lakiin tämä menettely ei no-
jautunut. Vuoteen 1786 saakka ei ollut mitään sää-
döstä siitä, kuinka valtiopäivien päätös syntyisi
säätyjen ollessa erimielisiä, ja kuninkaalla oli siis
teoriassa oikeus julistaa päätökseksi häntä eniten
miellyttävä kannanotto.
Vuoden 1772 hallitusmuodossa tuli korjatuksi
toimeenpanovallan heikkous, joka oli ollut vapau-
denajan pahimpia epäkohtia, mutta samalla ku-
ningas siirsi itselleen suuren osan vallasta. Aikalai-
set olivat silti lähinnä huojentuneita, kun Kustaa
III ei ollut palauttanut saman tien Kaarle XI:n
yksinvaltaista järjestelmää. Hallitusmuodon epä-
selvien kohtien vuoksi oli tosin vaikea arvioida,
kuinka se toimisi käytännössä. Joka tapauksessa
muutos oli vapaudenajan poliittiseen järjestel-
mään verraten dramaattinen. Uudenkin hallitus-
muodon mukaan Ruotsi oli sentään perustuslail-
linen monarkia, jossa kuninkaan asema oli tosin
hyvin vahva. Ero useimpiin Euroopan maihin oli
yhä suuri, kun niissä vallitsi yleensä absolutismi,
hallitsijan yksinvalta.
Kansakunta myönteisen
odottavalla kannalla
Kansan uuden järjestelmän alkuvuosina osoitta-
ma levollisuus ja tyytyväisyys olivat suuressa
määrin Kustaa III:n propagandan vaikutusta. Pu-
heissaan ja kannattajiensa avulla hän levitti kuvaa
vapaudenajan vaarallisista epäkohdista. Menneen
aikakauden hyvistä puolista, varsinkin viimeisen
vuosikymmenen demokraattisista uudistuksista ja
pyrkimyksistä vaiettiin. Puolueita kuningas ja ro-
j alistit peittosivat perusteellisesti tietäen hyvin, että
yleinen mielipide oli epäillyt niitä jo vapauden-
ajalla.
Säätyjen välisistä kiistoista kuningas sen sijaan
vaikeni kuin muuri. Se oli paljon arempi aihe kuin
puolueriidat, sillä pääosa kansakuntaa toivoi ku-
ninkaan jatkavan yhteiskunnan uudistamista sii-
hen suuntaan, mihin radikaalit myssyt olivat ol-
leet pyrkimässä. Kustaa taas oli kaikessa hiljaisuu-
dessa sangen suosiollinen aatelille, jonka sointu-
vat nimet, ylväät perinteet, komeat kartanot ja
hienot tavat vetosivat hänen esteettisiin ja teatraa-
lisiin vaistoihinsa. Kuningas toivoi puolestaan saa-
vuttavansa ajan mittaan aatelin suosion.
Kahden suomalaisen demokraatin suhtautumi-
nen Kustaa III:n vallankumoukseen valaisee ylei-
sen tyytyväisyyden taustaa. Anders Chydenius
julkaisi vuoden 1772 lopulla puheen, jonka hän
oli pitänyt Kokkolassa kuninkaan kruunajaispäi-
vänä saman vuoden toukokuussa, siis ennen Tuk-
holman kaappausta. Koska kuningas esiintyy pu-
heessa hyvin tärkeänä poliittisena vaikuttajana,
on kuitenkin mahdollista että puhuja oli ajanmu-
kaistanut sitä vallankumouksen jälkeen.
Painetussa muodossaan Chydeniuksen puhe on
läpikotaisin poliittinen. Se on täynnä korusanoja
ja Kustaan maireaa ylistämistä, kun taas vapau-
denajan puoluejohtajia moititaan tyranneiksi. Sa-
malla Chydenius antaa kuninkaalle kautta rantain
hyviä neuvoja ikään kuin yleisen valtiofilosofian
muodossa. Hyvä hallitsija ei pyrkinyt yksinval-
taan, hän hillitsi puolueiden ja säätyjen riitoja,
harjoitti rauhanomaista ulkopolitiikkaa, varoi

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 325
suosikkijärjestelmää ja valvoi tarkasti hallintoa ja
virkamiehiä.
Viisas kuningas noudatti myös säästäväisyyttä,
karttoi ankaraa verotusta ja otti aina huomioon
rahvaan hyvinvoinnin. Chydenius uskalsi jopa
sanoa, että hallitsijat "seisovat kansan hartioilla",
joten heidän on syytäkin rakastaa rahvasta. Paino-
vapauteen Chydenius viittasi surkutellessaan ruh-
tinaita, jotka "eivät näe omin silmin eivätkä kuule
omin korvin" vaan saavat tietonsa hovimiehiltä.
Kaikki tämä yhdentyi hänen jo 1765-66 edusta-
maansa linjaan.
Anders Chydenius näyttää olleen tiettyyn ra-
jaan tyytyväinen maan päästyä hänen vihaamien-
sa puoluepomojen vallasta, mutta hän oli myös
huolissaan siitä, että Kustaa III alkaisi pyrkiä yk-
sinvaltaan tai joutuisi neuvonantajiensa talutetta-
vaksi. Myös Alexander Kepplerus hyväksyi alku-
vuodesta 1773 laatimassaan kirjoituksessa kunin-
kaan vallan lisäämisen ja moitti vapaudenajan val-
tioelämää lähes anarkistiseksi. Hän lienee toivo-
nut kuten Chydeniuskin Kustaan uudistavan yh-
teiskuntaa aatelittomien eduksi ja koetti edistää
tätä kiittelemällä kuningasta.
Vaikuttava puhe, jonka Kustaa III oli pitänyt elo-
kuussa 1772 pakottaessaan säädyt hyväksymään
uuden hallitusmuodon, herätti talonpojissa toivei-
ta välittömistä yhteiskunnallisista parannuksista.
Kuningas oli näet sanonut maassa harjoitetun
"sietämätöntä aristokraattista despotiaa" ja luvan-
nut poistaa mielivallan. Puhetta levitettiin kunin-
kaallisena propagandana ympäri valtakuntaa,
myös suomeksi käännettynä, ja sillä oli aivan il-
meisesti osuutta rahvaan kapinointiin, jota esiin-
tyi 1772-73 Suomen kaakkoisosassa ja Etelä-Ruot-
sissa.
Elimäellä, Pälkjarvella ja Ilomantsissa rälssin
lampuodit valittivat kuninkaalle kartanonherro-
jen vaatimista veroista ja päivätöistä ja yrittivät
lakkoilla. Nastolassa taas säteriratsutilojen omista-
jat olivat lunastaneet kruununluontoisia augment-
titiloja omikseen, ja niiden viljelijät valittivat täs-
tä sekä veronkorotuksista. Hallintomiehet ja oikeus-
laitos tutkivat valituksia, mutta tilanherrojen toi-
met todettiin laillisiksi ja talonpoikien johtajia ran-
gaistiin jopa raipoin tai vankeudella. Elimäellä,
missä kenraaliluutnantiksi ylennettyJ.M. Sprengt-
porten selvitti riitoja puolueettomasti, herrat lu-
pasivat sentään suhtautua talonpoikiin ymmärtä-
västi.
Kaikkialla valtakunnassa talonpojat tunsivat ras-
kaana iskuna, että hallitus päätti 1773 lopettaa
kruununtilojen myynnin perintötiloiksi. Talonpo-
jat olivat tyytymättömiä myös siihen, että viinan
kotipoltto kiellettiin 1772 huonon sadon takia mut-
ta siitä kruunulle maksettua veroa ei peruutettu.
Kun hallitus sitten julisti 1775 viinanpolton valtion
yksinoikeudeksi ja ryhtyi perustamaan pitkin
maata kruununpolttimoita, talonpojat olivat kat-
keria menetettyään tärkeän tulonlähteen. Papit
taas valittivat vakavasti juoppouden lisääntymistä.
Yleisesti hyväksytty uudistus oli sen sijaan 1777
toimeenpantu rahanarvon vakauttaminen sen sil-
loiselle tasolle, yrittämättä enää revalvaatiota, jos-
sa myssyt olivat epäonnistuneet. Hallitus noudatti
tarkalleen P.N. Christierninin 1761 esittämää ja
Chydeniuksen kannattamaa ohjelmaa ja onnistui
hyvin, osaksi edullisten suhdanteiden ansiosta.
Oikeaa valistushenkeä Kustaa III osoitti lopet-
taessaan italialaisen oikeusfilosofin markiisi Bec-
carian teoksen Dei delitti e delle pene (1764) vaiku-
tuksesta kidutuksen rikoksista syytettyjä kuulus-
teltaessa ja vähentäessään olennaisesti kuoleman-
rangaistuksen käyttöä. Hänen yrityksensä kumota
myös lapsenmurhasta säädetty kuolemanrangais-
tus, jota kuningas piti lapsensa surmanneen äidin
mielentilaan katsoen liian ankarana, kilpistyi pa-
piston vastarintaan.

326
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Monet Kustaa III:n alamaiset olivat miettineet
hänen suhtautumistaan vuoden 1766 painova-
pausasetukseen. Kuningas pitkitti epävarmuutta
tahallaan, koska sen jatkuessa kirjoitettiin hyvin
varovasti. Huhtikuussa 1774 hän kuitenkin saattoi
voimaan uuden, itse laatimansa asetuksen, jossa
painovapautta kavennettiin tuntuvasti. Hallituk-
sen ja kuninkaan arvostelemisesta määrättiin an-
kara rangaistus, ulkopolitiikasta ei saanut kirjoit-
taa ollenkaan, ja kirjanpainaja vastasi tekijän ohel-
la rikkomuksista. Valtaneuvoston pöytäkirjat
määrättiin salaisiksi, ja julkaisukielto oli mahdol-
lista ulottaa myös valtiopäivien asiakirjoihin.
Chydenius varmistaa
pohjalaisten purjehdusoikeudet
Jo vuoden 1774 lopulla Anders Chydenius kokeili
uuden painovapausasetuksen luonnetta, ei tosin
pelkän tiedonhalun vaan tärkeän asian vuoksi.
Hallitus oli ilmoittanut kesäkuussa 1774, että Poh-
janmaan kaupunkien tapulioikeuksia oli tarkoitus
soveltaa uudella tavalla. Kaskön eli Kaskisten saa-
relle Närpiöön perustettaisiin kaupunki, joka oli-
si koko Pohjanmaan tapulisatama, ja pohjoisem-
pien kaupunkien alusten tulisi ulkomaankauppaa
käydessään maksaa tullinsa siellä.
Suunnitelman tultua tunnetuksi Pohjanmaan
kaupungit varustautuivat vastarintaan, mutta tais-
telun aloitti Kokkolan kirkkoherra julkaisemalla
tukholmalaisessa päivälehdessä nimeltä Dagligt
Allehanda laajan kirjoituksen hallituksen suunni-
telmasta. Se julkaistiin anonyymina, mutta kunin-
kaan ei tarvinnut kauan kysellä kirjoittajaa, koska
jokainen Chydeniuksen tyyliin perehtynyt tun-
nisti sen helposti. Myöhempi historiantutkimus
ei sen sijaan kiinnittänyt kirjoitukseen huomiota,
ennen kuin Gunnar Kjellin sai 1952 selville sen
tekijän.
Hallituksen suunnitelma perustui väitteeseen, että
Pohjanmaan kauppaan liittyvän salakuljetuksen es-
tämiseksi oli pakko keskittää tullinkanto Kaskisiin.
Pohjoisempaa oli kuitenkin vaikea purjehtia sinne
Pohjanlahden itärannikon karikkoisia vesiä, joten
pääosa pohjalaisista olisi joutunut viemään tervat
ja lankut Tukholmaan ja myymään ne Skeppsbron
tukkukauppiaille kuten ennen vuotta 1765. Tämä
olikin tarkoituksena, ja aloitteen olivat selvästi teh-
neet kyseiset kauppiaat, vaikka hallitus antoi ym-
märtää sen olevan peräisin tullihallinnosta. Tukhol-
malaiset koettivat siis saada pohjalaisten kustannuk-
sella maksun Kustaa Ulille 1772 antamastaan tuesta.
Chydenius kumosi hallituksen suunnitelman ta-
loudelliset perustelut vakuuttavasti ja arvosteli sitä
vedoten kansalaisten oikeusturvaan. Uutta tiedo-
tusvälinettä sanomalehteä taitavasti käyttäen Chy-
denius vetosi rohkeasti myös lukijoihinsa: "Mutta
teidän takianne, kansalaiset, jotta ette jäisi pimey-
teen, kun on kysymys veljienne oikeudesta, olen
tarttunut kynään ... Kun tänään on kysymys yh-
destä, voi huomenna olla toisen vuoro, ja vapau-
den voitto tällä näyttämöllä saa varmasti kansalai-
set taputtamaan yleisesti käsiään." Viitattuaan tä-
ten ohimennen kuninkaan näyttämöharrastuk-
seen Chydenius jatkoi: "Vapautta rakastavat! Eri-
tyisesti teitä olen halunnut kehottaa tällä ottamaan
meidän hyvän asiamme suojelukseenne!"
Lopuksi kirkkoherra huomautti, että hallituksen
kansansuosio riippuisi sen politiikasta: "Ruotsin
miehet rakastavat aina vapauttaan sikäli kuin he
näkevät laillisten oikeuksiensa olevan turvassa."
Chydenius kirjoitti tahallaan hieman hämärästi,
mutta moni aikalainen ymmärsi vaivatta, että hän
tarkoitti "vapaudella" tässä tapauksessa valtakun-
nan hallitusta. Kirjoitus sisältää muitakin vihjauk-
sia siihen, että kuninkaan arvostus riippuisi hänen
teoistaan.
Kuninkaan posket saattoivat siis hieman tum-
mua puuterin alla hänen lukiessaan Chydeniuk-

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 327
sen kirjoitusta. Tosin siihen sisältyvä imartelu saat-
toi miellyttää Kustaata, kun hän sai jopa "maail-
man suurimman kuninkaan" arvonimen. Kehu-
misia olisi tosin voinut epäillä ironiaksi, sillä koru-
sanoista huolimatta kirjoitus oli raju hyökkäys hal-
litusta vastaan. Kun kuninkaan taloudellinen lain-
säädäntä oli saanut mielivallan piirteitä, Chyde-
nius asetti yleiseen mielipiteeseen vedoten sitä
vastaan vapaudenajan oikeusperinteen ja luon-
nonoikeuden, jolla hän perusteli Pohjanmaan
purjehduksen vapautta.
Iskua pehmentääkseen Chydenius oli pitävi-
nään varsinaisena vastustajana tullihallintoa. Kus-
taa III ei puolestaan harkinnut viisaaksi avointa
taistelua tätä miestä vastaan, joka oli tuottanut
1766 musertavia tappioita vastustajilleen. Hallitus
ei puuttunut Chydeniuksen kirjoitukseen ja rat-
kaisi kiistanalaisen asian hänen kantansa mukai-
sesti. Vaasan, Oulun ja Kokkolan tapulioikeudet
vahvistettiin 1777-79 ja ne suotiin pian myös Kris-
tiinankaupungille, Pietarsaarelle ja 1785 peruste-
tulle Kaskisten kaupungille.
Tukholma oli näin nujerrettu toistamiseen, ja
kaupungin väkiluvun kasvukin pysähtyi joksikin
aikaa sen menetettyä monopolinsa Pohjanmaan
tuotteiden vientiin. Chydeniukselle taistelu mak-
soi Ruotsin tiedeakatemian jäsenyyden. Hänen
ystävänsä ja kirjeenvaihtotoverinsa, valtakunnan-
historioitsija Anders Schönberg, joka oli tuohon
aikaan innokas rojalisti, esitti häntä jäseneksi 1776,
mutta tukholmalaisten äänet kaatoivat ehdotuk-
sen. Tiedeakatemian historian kirjoittaja Sten
Lindroth valittaa sitä, että "yksi aikakauden ne-
rokkaimmista miehistä" suljettiin akatemiasta po-
liittista syistä.
Taktiikan uudistaja Sprengtporten
pettyy kuninkaaseen
Suomessa Kustaa III:n kuvaa paransi hänen 1775
maahamme tekemänsä matka. Sen aikana hän
jakoi Pohjanmaan läänin Vaasan ja Oulun lää-
neiksi ja perusti Savon ja Karjalan läänin. Sen
hallintokeskukseksi Kustaa määräsi tulevan Kuo-
pion kaupungin, joka sai 1782 virallisen perusta-
miskirjan. Kuningas perusti matkallaan myös
Vaasan hovioikeuden, jonka toimialueeseen kuu-
lui Pohjanmaan ohella Savoja Karjala. Uudistus-
ten tarkoituksena oli parantaa itäisten ja pohjois-
ten syrjäseutujen hallintoa ja taloudellisia ja oikeu-
dellisia oloja. Tärkeä kaupunki sai alkunsa myös
kuninkaan määrättyä, että Tammerkosken par-
taalle, Pirkkalan Harjun markkinapaikalle perus-
tettaisiin kauppala, sillä jo 1779 siitä tehtiin Tam-
pereen kaupunki.
Suomen puolustukseen Kustaa III suhtautui
hyvin vakavasti. Viaporin ja Svartholman linnoi-
tuksia vahvistettiin, ja Hankoniemen edustalle
oleville luodoille ryhdyttiin 1789 rakentamaan
pientä Gustafsvärnin eli Hangon linnoitusta. Saa-
ristolaivaston tuntuva vahvistaminen koitui Suo-
men turvaksi, ja avomerilaivastoakin vahvistet-
tiin. Matkallaan kuningas tapasi vanhan liittolai-
sensa Savon jalkaväkirykmentin komentajan
eversti Göran Magnus Sprengtportenin (1740-
1819) ja suostui hänen ehdotukseensa, että hänen
rykmentistään ja eräistä pienemmistä yksiköistä
muodostettaisiin prikaati, joka koulutettaisiin eri-
tyisesti Suomen oloihin sopivalla tavalla.
Sprengporten sai Savon prikaatin komentoonsa
ja ryhtyi kehittämään siitä liikkuvaa ja tulivoi-
maista yksikköä. Sulkeisjärjestyksen äkseeraamis-
ta vähennettiin, sotaharjoituksia lisättiin merkittä-
västi, tiedustelua kehitettiin ja kivääri korvattiin
kevyemmällä "tussarilla". Upseerien ylentämisen
tuli Sprengtportenin mielestä riippua yksinomaan

328
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
kunkin edistymisestä sotilaana. Eversti ymmärsi
että sodassa Venäjää vastaan vihollisella olisi aina
määrällinen ylivoima, joten suomalaisten piti kor-
vata se nopein liikkein ja tarkalla tulella. Spreng-
porten ehdotti myös kadettikoulua vastaavan so-
takoulun perustamista Suomeen, ja tämäkin to-
teutui 1780. Koulun vakinaiseksi sijoituspaikaksi
tuli Rantasalmen Haapaniemi, ja sitä johti 1783—
99 everstiluutnantti Samuel Möller, etevä sotilas-
pedagogi.
G.M. Sprengtporten oli sotilaana nero, ensimmäi-
nen mies, joka oivalsi Suomen oloihin sopivan
taktiikan, ilmeisesti täysin itsenäisesti. Hänen eh-
dotustensa asianmukainen toteuttaminen olisi
vahvistanut Suomen puolustusta erittäin tuntu-
vasti. Talveksi 1777-78 hän matkusti Tuholmaan
ja ehdotti kuninkaalle, että Suomen maavoimat
saisivat kauttaaltaan samanlaisen koulutuksen
kuin Savon prikaati, mutta Kustaa hyväksyi suun-
nitelman vain osaksi ja torjui eräitä yksityiskoh-
tia. Se saattoi johtua etupäässä varojen puuttees-
ta, mutta suuttunut Sprengtporten alkoi epäillä
kuninkaan arvostelukykyä ja hyvää tahtoa.
Sprengtporten suunnitteli 1778 opintomatkaa
ulkomaille, mihin Kustaa III antoi luvan ja myön-
si määrärahan, everstin mielestä epäilyttävän au-
liisti. Hänestä näytti myös siltä, että kuningas halu-
si estää häntä tulemasta valtiopäiville. Keväällä
1779 Sprengtporten todella matkusti ulkomaille,
ja 1780 hän anoi eroa armeijasta, mihin kuningas
heti suostui, mutta anomaansa eläkettä eversti ei
saanut. Tästä hän katkeroitui perin pohjin ja alkoi
suorastaan vihata Kustaata. Palattuaan 1782 Suo-
meen Sprengtporten asettui Nastolan Seestan kar-
tanoon miettimään kärsimiään ja kuvittelemiaan
loukkauksia ja hautomaan kostoa.
Välien rikkoutuminen kuninkaan kanssa lienee
johtunut etupäässä Sprengtportenin luonteesta,
hän kun oli jyrkkä ja kiivas sekä äärimmäisen itse-
tietoinen ja epäluuloinen. Myös Kustaa III oli
herkkä loukkaantumaan eikä hän liene täysin ym-
märtänyt Sprengtportenin ja hänen uutta luovien
ajatustensa arvoa. Karskin miehinen, työtään ra-
kastava sotilas Sprengtporten ja maireisiin, hie-
nosteleviin hovimiehiin tottunut teatterinharras-
taja Kustaa olivat ilmeisesti liian erilaisia ihmisiä
ymmärtääkseen toisiaan. Asiat eivät pysyneet
asioina. Suomen puolustukselle tästä koitui kor-
vaamaton vahinko. Henrik Gabriel Porthan, joka
tunsi jonkin verran Sprengtportenia, arveli tieteel-
lisen varovasti että "hän olisi toisin kohdeltuna
ehkä pysynyt isänmaalleen hyödyllisenä".
Chydenius maatyöläisten
puolustajana
Maamme poliitikoista merkittävin oli kustavilai-
sella ajallakin Anders Chydenius, ei niinkään val-
tiopäivämiehenä kuin poliittisena kirjoittajana.
Kirjoituksessaan Huruvida Landthandel för et rike
är nyttig eller shadelig ('Onko maaseudun kauppa
valtakunnalle hyödyksi vai vahingoksi'), jonka
Chydenius julkaisi 1777, hän puhui jälleen elin-
keinovapauden puolesta. Hän osoitti että maaseu-
dun talouselämä elpyisi suuresti, jos sinne saisi
perustaa kauppaliikkeitä keräämään elinkeinojen
tuotteita. Myös valtaneuvos C.F. Scheffer puolsi
elinkeinovapautta, mutta Kustaa III ei halunnut
riitaantua porvariston kanssa ja tyytyi vain siihen
uudistukseen, että viljakauppa sallittiin vuodesta
1775 maaseudulla.
Ryhtyessään 1778 puolustamaan maatyöväen
oikeuksia Chydenius palasi aiheeseen, jota hän
oli käsitellyt jo 1763. Hän osallistui silloin Ruotsin
tiedeakatemian kirjoituskilpailuun, jossa tutkiel-
man otsikoksi oli määrätty Hvad han vara orsaken,
at sadan myckenhet svenskt folk ärligen flytter utur
landet? ('Mistä johtuu että paljon kansaa muuttaa

Kuningas hallitsee kus
329
vuosittain Ruotsista'). Akatemia ei uskaltanut jul-
kaista ainoatakaan saamistaan kirjoituksista, kos-
ka niissä arvosteltiin hattujen hallitusta, mutta
Chydenius painatti omansa 1765 valtiopäivien
alettua.
Maastamuuton runsaus oli yleinen mutta vää-
rä luulo, joten Chydenius tuli pohtineeksi kuvi-
tellun taudin syitä, mutta hän kiinnitti samalla
suurta huomiota maaseudun köyhien oloihin.
Rälssitalonpoikien ja torpparien asema oli epävar-
ma, maatyö väeltä puuttui vapauttaja turvallisuut-
ta, ja köyhyys oli raskas taakka: "Raataa kuin orja
toisten työssä niin kauan kuin jaksaa, joutua van-
hoilla päivillään viskatuksi syrjään ja kuolla kur-
juudessa" oli työläisten osana. Kuitenkin he olivat
"väkeä joka panee joka ainoan leipäpalan meidän
suuhumme", ja heidän työnsä tuotteilla herrasvä-
ki myös vaatetti olemuksensa, "jota isien kunnia
ja aatelinen syntyperä eivät riittäisi erottamaan
työmiehen ruumiista".
Tämä oli uuttaja monen mielestä kuohuttavaa
puhetta. Otaksuen että hänen väitettäisiin neu-
vovan työväelle itsekästä ja materialistista oman
edun tavoittelua Chydenius huomautti: "Henki
on ihmisen rakkain asia, mutta se menee muuta-
massa päivässä, jos ravinto loppuu, ja ilman polt-
topuita ja vaatteita paleltuu muutamassa tunnis-
sa." Tämän perusteella Chydenius totesi purevas-
ti, että loistossa elävät ylhäiset herrasmiehet saat-
toivat tietenkin pitää ruokaa ja vaatteita pelkkä-
nä roskana, mutta toimeentulon rajoilla elävällä
työmiehellä oli oikeus pitää huolta aineellisista
tarpeistaan, joista kukaan muu ei välittänyt.
Vuosien 1765-66 valtiopäivillä Chydenius ei
ehtinyt paneutua kovin paljon työväen ongelmiin,
koska hän näki päätehtäväksi siirtää valta sellais-
ten ihmisten käsiin, jotka haluaisivat uudistaa yh-
teiskuntaa. Se koituisi aikanaan myös köyhien hy-
väksi. Innokkaasti ajamaansa elinkeinovapautta
Chydenius katsoi myös sosiaalisesta näkökulmas-
ta. Vapaassa yhteiskunnassa työläinen voisi vali-
ta työpaikkansa ja yrittäjien välinen kilpailu työ-
voimasta nostaisi palkkoja. Toisten riistäminen
kävisi myös mahdottomaksi: "Kaikki keinot elää
työtä tekemättä poistetaan, ja vain ahkera ihmi-
nen voi tulla hyvin toimeen."
Chydenius ei unohtanut työväkeä myöhem-
minkään, ja 1778 hän kirjoitti sen asemasta eri-
tyisen kirjan Tankar om husbönders och tienstehjons
naturliga rätt ('Ajatuksia isäntien ja palvelusväen
luonnollisista oikeuksista'). Ajankohtaisena aihee-
na oli Gävleborgin läänissä tehty päätös, että pal-
kolliset jaettaisiin kartanonherroille ja talonisän-
nille arpomalla. Tämä oli vanha ajatus, jonka oli
esittänyt tiettävästi ensimmäisenä Turun akate-
mian dosentti Johan Kraftman 1746. Gävleborgin
läänin isäntien hanke ei toteutunut, koska se olisi
johtanut laittomuuksiin, mutta Chydenius innos-
tui siitä luettuaan laatimaan kirjan, joka ilmestyi
Tukholmassa joulukuussa 1778.
Chydenius vastusti paitsi maatyöväen arpomis-
ta myös sen palkkojen määräämistä kiinteiksi ja
puolsi siis sopimuksen vapautta. Hän kannatti
vuokratilojen antamista naimisiin menneille maa-
työmiehille valtion isossajaossa saamalta liika-
maalta ja vaati kruunua suojelemaan torppareita
ja mäkitupalaisia kiskomista ja mielivaltaisia hää-
töjä vastaan. Chydeniuksen lähtökohtana oli ko-
rostetusti luonnonoikeus. Maatyöläiset olivat Luo-
jan luomina samanlaisia kuin varakkaat: "Heidän
ruumiinsa asento heidän maatessaan kehdossa on
samanlainen kuin meidän, ja sielultaan he ovat
luonnon herra on myös säätänyt heille samat oi-
keudet, joita muut ihmiset nauttivat."
Chydenius huomautti edelleen, että palkollisia
koskeva lainsäädäntö oli syntynyt valtiopäivillä,
joilla oli läsnä yksinomaan isäntiä mutta ei yhtään
palkollisten valtuutettua. Kyseisten lakien ainoana

330
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
tarkoituksena olikin hyödyttää maanomistajia
työväen kustannuksella. Työväki oli muutenkin
poliittisesti täysin turvatonta, "maamme asukkais-
ta suojattomin joukko, hajaantuneena ympäri
maan, ilman ammattikuntasääntöä, ilman johtajia
ja mitään erityistä turvaa, eikä sillä ole järjestöjä".
Epäkohtien syyksi Chydenius selitti "aristokraat-
tisen ajattelutavan", jonka hän määritteli toisten
ihmisten sortamiseksi.
Jonkun vastustajan vedottua 1779 sanomaleh-
dessä suureen yleisöön Chydenius huomautti,
että jos siihen todella vedottaisiin, "minulta ei tai-
taisi puuttua monilukuisten palvelijoiden myötä-
tuntoa, koska tiedän varmasti, että jos äänestet-
täisiin pääluvun mukaan (per capita), saisin puo-
lelleni suuren enemmistön." Kymmenen vuotta
ennen Ranskan suurta vallankumousta Chyde-
nius siis viittasi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeu-
teen, joka kuuluisi myös työläisille. Tämä ajatus
saattoi olla peräisin Manner-Euroopasta, mutta
muuten Chydenius käsitteli työväen asemaa hy-
vin itsenäisesti.
Chydeniuksen ajatukset saivat jonkin verran
vastakaikua, mutta maatyöväen asema ei parantu-
nut. Se huolestutti Chydeniusta jatkuvasti, ja hän
palasi asiaan vielä 1799 kirjoittaessaan Suomen
maataloudesta: maatyöväen ja vuokratilallisten
asema oli sietämättömän huono ja turvaton. Rat-
kaisuksi Chydenius ehdotti suurtilojen lohkomis-
ta pienehköiksi, viljelijöille vuokrattaviksi tai myy-
täviksi tiloiksi ja talonpoikaistalojen vapaata jaka-
mista pieniinkin osiin. Ranskan varhaisliberalis-
tien tavoin Chydenius esitti nimenomaan ihantee-
na pienet, hyvin hoidetut perheviljelmät. Pienvil-
jely sideologialleen hän sai tukea Tanskassa vast-
ikään toimitetusta maareformista, joka oli suuresti
parantanut köyhän maalaisrahvaan asemaa.
Anders Chydeniusta on pidetty ennen kaikkea
talousopillisena kirjoittajana, ja hänen merkitys-
tään markkinatalouden teoreetikkona on liioitel-
tu. Pidän paljon tärkeämpänä hänen selkeää ja
kaukonäköistä suuntautumistaan valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen demokratiaan. Hän edusti
näkemyksiä, joita ryhdyttiin toteuttamaan Suo-
messa vasta vuoden 1900 vaiheilla työväen hank-
kiessa itselleen järjestöjä, johtajia ja valtiollisen
edustuksen. Maareformi toteutettiin vuodesta
1918 alkaen samojen tanskalaisten mallien mu-
kaan, joita Chydenius oli ihaillut. Sosialismia, jos-
ta hänellä oli jonkin verran tietoa, hän sen sijaan
vastusti, koska ei uskonut tämän aatteen toimi-
van hyvin.
Chydeniuksen voi sanoa olleen radikaali sosiaa-
liliberaali, jollaisia esiintyi Suomessa hänen jäl-
keensä vasta 1800-luvun lopulla, ja köyhien asiaa
hän ajoi niin väkevästi, että samaan yltivät myö-
hemmin vasta sosiaalidemokraatit. Chydenius oli
kauas näkevä, lämminsydäminen ja realistinen
demokraatti, jolla tuskin oli hänen aikanaan ver-
taa koko maailmassa. Yhdysvaltain demokratiaa
varjosti pahasti, että siellä sallittiin orjuus ja kiel-
lettiin neekereiden ja intiaanien ihmisoikeudet.
Chydeniuksen ajatukset perustuivat Länsi-Euroo-
pasta saatuihin vaikutteisiin, mutta Ruotsin var-
haisdemokratia oli hyvänä pohjana niiden kehit-
tämiseen, ja Kokkolan kirkkoherran luovaa ne-
rokkuutta olisi myös vaikea kieltää.
Kuningas kohtaa
voimistuvaa vastarintaa
Kustaa III hallitsi muutaman vuoden ilman val-
tiosäätyjä, mutta syksyllä 1778 ne kutsuttiin koolle.
Valtiopäivillä tyytymättömyys kuninkaaseen
osoittautui sangen yleiseksi ja se kasvoi valtiopäi-
vämiesten huomatessa, että kuningas pyrki syr-
den valvonnasta. Kansliapresidentti kreivi Ulrik

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 331
Scheffer, maltillinen ja viisas rojalisti, kirjoitti yk-
sityisesti: "Valtiosäädyt ovat todenneet, että halli-
tustapa on käytännössä toista kuin se näytti ole-
van kirjoitettuna ... Kansakunta on oppinut juo-
nittelemaan kuningasta vastaan, koska kuningas
on alkanut juonitella kansakuntaa vastaan." Op-
positio esiintyi kuitenkin vaimeasti. Sotamarsalk-
ka kreivi Axel von Fersen, joka johti sitä ritari-
huoneella, kehotti säätyään varovaisuuteen pe-
lätessään, että Kustaa III voisi suututettuna lisätä
valtaansa entisestään.
Hyvin varovainen oli pappissäätykin, kun An-
ders Chydenius esitti sille joulukuun alussa oppo-
sitiohenkisen muistion. Hänet oli valittu valtio-
päiville rojalistien äänin, mutta kuninkaan itseval-
taisuus ärsytti pian hänet vastarintaan. Chydenius
vaati että valtiontalouden tilasta ja tarpeista tehtäi-
siin selkoa itse säädyille eikä vain valtionvarainva-
liokunnalle, jonka tuli pitää tiedot salaisina. Valio-
kunnassa ei sitä paitsi ollut talonpoikien edustajia.
Verosuostunnat piti Chydeniuksen mielestä vastoin
kuninkaan tahtoa myöntää vain määräajaksi, min-
kä jälkeen uudet valtiopäivät olisi pakko kutsua.
Kuningas näytti syrjäyttäneen ne valtiontalou-
den hoidon demokratisoimiseen tähdänneet sää-
dökset, jotka oli saatu 1766 aikaan paljolti Chyde-
niuksen ansiosta, joten hänen harminsa oli ym-
märrettävä. Pappissääty ei kuitenkaan innostunut:
Chydeniuksen muistio pantiin pöydälle eikä sii-
hen enää palattu. Siten papistokin mukautui nöy-
rästi kuninkaan tahtoon tässä kansan suverenitee-
tin kannalta äärimmäisen tärkeässä asiassa. Kol-
men ylimmän säädyn asettama valiokunta sai lo-
pulta vain hyvin ylimalkaisia tietoja valtiontalou-
destapa suostunnat jouduttiin myöntämään lähes
täydessä pimeydessä. Talonpoikaissääty sai miet-
tiä porstuassa omaa mitättömyyttään.
Anders Chydeniuksen ansioksi on totuttu luke-
maan, että uskonnonvapautta laajennettiin hänen
tehtyään siitä aloitteen valtiopäivillä. Kyseessä oli
katolilaisten ja juutalaisten uskonnollisten oikeuk-
sien melko vähäinen lisääminen, josta pappissää-
ty teki suuren arvovaltakysymyksen. Chydenius
teki todellakin tässä asiassa ensimmäisen näkyvän
aloitteen jättämällä tammikuussa 1779 siitä muis-
tion pappissäädylle, mutta tutkijat, etenkin Sven
Göransson, ovat osoittaneet, että taustalla oli alus-
ta pitäen itse kuningas. Kustaa III halusi näet
osoittaa tälläkin tavoin valistuneisuuttaan ja toivoi
lisäksi, että Ruotsiin tulisi eteviä katolisia ja juu-
talaisia yrittäjiä.
Chydenius tutustui pian Tukholmaan tultuaan
tiettyyn rojalistipiiriin ja sai kuulla kuninkaan toi-
vomuksesta. Chydenius oli kiittänyt jo 1763
Preussin kuninkaiden suvaitsevaisuutta vierasus-
koisia pakolaisia kohtaan, mistä oli ollut hänen
maalleen taloudellista hyötyä. Koska uskonnon-
vapauden laajentaminen ei myöskään loukannut
Chydeniuksen omaatuntoa, hänet oli helppo saa-
da puoltamaan sitä. Pääosa papistoa taas vastusti
hanketta vimmatusti katsoen, että kuningas oli se-
kaantunut vain kirkolle kuuluvaan asiaan. Muut
säädyt taipuivat kuninkaan tahtoon ja samoin lo-
pulta 1775 arkkipiispaksi valittu Karl Fredrik Men-
nander. Vuosina 1781-82 Kustaa III julkaisi tar-
vittavat asetukset, jotka muun muassa turvasivat
juutalaisille oikeuden harjoittaa uskontoaan Tuk-
holmassa, Norrköpingissä ja Göteborgissa.
Chydenius muutti vuoden 1778-79 valtiopäivil-
lä politiikkaansa. Koska säädyt eivät uskaltaneet
puolustaa poliittista "vapautta" eli kansanvaltaa,
hän päätti lähentyä kuningasta. Poliitikkona hän
kaipasi vaikutusvaltaa voidakseen edistää yhteis-
kunnallisia uudistuksia, jos ei oppositiossa niin
rojalistina. Siitä ei kuitenkaan tullut munia eikä
poikasia. Kustaa III keskusteli armollisesti Chy-
deniuksen kanssa ja toimitti hänelle 1779 teolo-
gian tohtorin arvon, mutta hänen yhteiskunnal-
liset aatteensa eivät kiinnostaneet kuningasta.

332
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Papiston piirissä Chydeniuksen tohtorihattu sine-
töi yleisen käsityksen, että hän oli selkärangaton
kiipijä, eikä hän saanut 1780-luvun valtiopäivä-
vaaleissa montakaan ääntä Pohjanmaan kirkko-
herroilta. Varsinainen roj alisti hän tuskin kuiten-
kaan oli; hänellä oli omat ajatuksensa. Eräissä jul-
kaistuissa saarnoissaan hän arvosteli kuningasta
verhotusti mutta ankarasti.
Kustaa III oli huomannut säädyissä paljonkin
piilevää oppositiohenkeä, eikä hän halunnut kut-
sua niitä enää koolle kovinkaan pian. Sisäpolitii-
kassa 1780-luvun alkupuoli oli jonkinlaista suvan-
tokautta, mutta vanhat riidanaiheet kytivät pinnan
alla. Tärkein niistä oli aatelin tyytymättömyys ku-
ninkaan itsevaltaiseen hallitustapaan, jota julki-
siin asioihin perehtyneiden miesten oli vapauden-
aikaa muistaessaan vaikea sietää. Kuningas koet-
ti vaientaa oppositiota kuristamalla 1780 painova-
pautta tuntuvasti, mutta se vain lisäsi peitettyä kat-
keruutta.
Monet Kustaa III:n vanhat kannattajat väistyi-
vät 1780-luvun alkupuolella syrjään, osaksi iänkin
vuoksi kuten kreivi C.F. Scheffer ja hänen veljen-
sä, 1783 eronnut kansliapresidentti Ulrik Scheffer,
mutta molemmat olivat myös vieraantuneet ku-
ninkaan politiikasta. Uusi rojalistinen kansliapre-
sidentti, suomalainen kreivi Gustaf Philip Creutz
kuoli jo 1785. Kustaa III:n lähipiiriin kuului sit-
temmin etupäässä nuorehkoja aatelismiehiä ku-
ten suomalaiset vapaaherrat Gustaf Mauritz Arm-
felt ja Adolf Fredrik Munck, mutta politiikkaan
nämä eivät juuri päässeet vaikuttamaan. Vanhaan
apulaiseensaJ.Ch. Tölliin kuningas luotti etenkin
sotilasasioissa.
Kustaa III puuhaili näinä vuosina monin tavoin
kulttuurielämässä muun muassa perustamalla
1786 Ruotsin akatemian edistämään kirjallista si-
vistystä. Jo 1771 hän oli perustanut Kuninkaalli-
sen musiikkiakatemian, ja hän tuki voimakkaasti
myös varhemmin perustettua taideakatemiaa,
jonka nimi oli vuodesta 1773 Kuninkaallinen maa-
laus-ja kuvanveistoakatemia. Vuonna 1773 oli pe-
rustettu Kuninkaallinen ooppera ja 1788 vihittiin
Kuninkaallinen dramaattinen teatteri. Näiden
Kustaa III:n toimien taustana oli hänen aito ja
elävä harrastuksensa taiteisiin, ja jälkimaailma on
ollut yksimielinen hänen kulttuuripolitiikkansa
suuresta merkityksestä.
Kustaa III:n rakkain harrastus oli näyttämötai-
de, ja hän esiintyi itsekin näyttelijänä, ohjaajana
ja draamakirjailijana. Hänen luonnoksensa mu-
kaan Johan Henric Kellgren kirjoitti libreton oop-
peraan Gustaf WascL) joka esitettiin 1786 Johann
Gottlieb Naumannin säveltämänä. Kuningas
luonnosteli myös näytelmiä muun muassa ihan-
noidakseen sankariaan Kustaa II Aadolfia, ja niil-
läkin on ansionsa. Nykyisen käsityksen mukaan
Kustaa III oli etevä, paljon tavallista harrasteli-
jaa merkittävämpi teatterimies, mutta jotkut aris-
tokraatit pitivät ainakin näyttelemistä sopimatto-
mana kuninkaalle, ja pietismiin kallistuvien pap-
pien mielestä teatteri oli synnillinen taidemuoto.
Kruununprinssi Kustaa oli mennyt 1766 nai-
misiin Tanskan prinsessan Sofia Magdaleenan
kanssa vanhan, poliittisista syistä tehdyn sopi-
muksen perusteella. Avioliitto ei parantanut pysy-
västi maiden välisiä suhteita, puolisoiden välit oli-
vat kylmät, ja leskikuningatar Loviisa Ulriika, joka
oli vastustanut poikansa avioliittoa, teki kaikkensa
pilatakseen sen kokonaan. Kustaa ei kuitenkaan
enää totellut äitiään vaan pyrki parantamaan suh-
teita puolisoonsa. Kruununprinssi Kustaa Aadol-
fin synnyttyä 1778 Loviisa Ulriika levitteli hovissa
syntyneitä juoruja, joiden mukaan prinssin isä ei
ollutkaan kuningas vaan A.F. Munck. Sofia Mag-
daleena ei halunnut tämän jälkeen edes nähdä
anoppiaan, ja Kustaakin katkeroitui syvästi äitin-
sä puheista.

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 333
Samaan aikaan kuin vieraantuminen äidistä ja
muistakin omaisista sekä monista vanhoista ystä-
vistä painoi Kustaa III:n mieltä, hän alkoi suunni-
tella valloitussotia esikuvanaan Kustaa II Aadolf.
Menestyäkseen kuningas tutki uutterasti Euroo-
pan suurvaltojen politiikkaa, kuten Erik Lönnroth
on osoittanut, ja koetti hankkia perinteiseen ta-
paan tukea erikoisesti Ranskasta. Tämä onnistui
jossain määrin, ja sotalaitosta voitiin vahvistaa
ranskalaisin apurahoin. Vuodesta 1783 kuningas
suunnitteli Norjan valloittamista Tanskalta, mut-
ta kun Venäjä tuki tätä vanhaa liittolaistaan eikä
Ranska kannattanut Kustaan sotasuunnitelmaa,
siitä oli lopulta pakko luopua.
Sisäpolitiikassa ei ollut toistaiseksi kovin näky-
viä ongelmia, ja historiantutkijat ovat ihmetelleet,
miksi Kustaa III kutsui 1786 koolle valtiopäivät.
Kenties hän halusi päästä selville kansan mieli-
aloista ja luuli niitä verraten suopeiksi. Lönnroth
kiinnittää huomiota myös siihen, että Kustaa va-
kuutti säädyille moneen kertaan pyrkimystään
rauhanomaiseen ulkopolitiikkaan. Tämä oli ehkä
tarkoitettu naamioimaan sitä, että kuningas oli to-
dellisuudessa suunnitellut jo useiden vuosien ajan
aivan muuta.
Vuoden 1786 valtiopäivät tuottivat Kustaa Ulille
pahan pettymyksen. Suuria asioita ei käsitelty,
mutta lähes kaikkia kuninkaan ehdotuksia vastus-
tettiin sitkeästi ja samalla ovelasti, niin että hän ei
päässyt käsiksi opposition johtajiin. Vastarintaa
esiintyi kaikissa säädyissä, mutta vaarallisin, peri-
aatteellinen vastustus oli peräisin aatelissäädystä,
kun taas muualla oli kysymys rajattavista käytän-
nön asioista. Kustaa III ryhtyikin valtiopäivien
jälkeen rauhoittamaan aatelittomia eräin uudis-
tuksin, talonpoikia etenkin palauttamalla 1777
heille oikeuden viinan kotipolttoon.
Kuninkaaseen loukkaantuneen G.M. Sprengtpor-
tenin ajatukset näyttävät saaneen uuden suunnan
1783, jolloin Kustaa III neuvotteli Haminassa Ka-
tariina II:n kanssa. Kuningas yritti juuri tuolloin
saada serkkunsa keisarinnan suostumaan siihen,
että Ruotsi valloittaisi Norjan, mutta Suomessa
levisi huhu, jonka mukaan suunnitteilla oli vaihto-
kauppa: Katariina saisi palkaksi suostumukses-
taan Suomen. Huhujen historiallisena taustana oli
keisarinna Elisabetin hattujen sodan aikana ilmai-
sema pyrkimys Suomen irroittamiseen Ruotsis-
ta. Jotkut suomalaiset, ilmeisesti myös Sprengt-
porten, tiesivät ottaa huomioon senkin, että hat-
tujen sodan aikana oli puhuttu Suomen itsenäi-
syydestä.
Sprengtporteniin vaikutti myös Yhdysvaltain
itsenäistyminen 1776, sillä hän väitti Ruotsin sor-
taneen Suomea samaan tapaan kuin Englanti
Amerikan siirtokuntia. Kun Sprengtportenin
suunnitelma Suomen puolustuksen kehittämisek-
si oli rauennut, hän otaksui ettei Ruotsi pystyisi
ajan mittaan pitämään Suomea, joten maallamme
olisi vain kaksi vaihtoehtoa, itsenäisyys tai liittä-
minen Venäjään. Sprengtporten todisteli tätä luo-
tettaville ystävilleen ja vähän muillekin vetoamal-
la Venäjän pyrkimyksiin: tämä suurvalta tavoitteli
Pietarin turvaamista ja Suomenlahden herruutta
eikä se sallisi Suomen pysyä enää kauan Ruotsin
yhteydessä.
Sprengtportenin näkemistä vaihtoehdoista Suo-
men liittäminen maakunnaksi Venäjään merkitsi
hänen mielestään kansamme perikatoa. Suoma-
laisten olisi siis viisasta erota ajoissa Ruotsista, ju-
listaa maa itsenäiseksi ja hankkia suurvaltojen ta-
kuu venäläisten pitemmälle meneviä pyrkimyksiä
vastaan. Sprengtportenin itsenäisyyshankkeen
taustana oli siis Suomen silloisen strategisen ase-
man arviointi mutta samalla polttava kunnianhi-
mo ja katkera kauna Ruotsia ja kuningasta koh-
taan. Itsensä Sprengtporten näki kansansa pelas-
tajana, Suomen George Washingtonina. Hän jopa
laati luonnoksen tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi,

334
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTUESSA
joka muistuttaa muuten pääpiirteissään Ruotsin
vapaudenajan valtiosääntöä. Tasavallan idea oli
saatu Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista.
Koska Sprengtporten ei uskonut saavansa
enää virkaa Ruotsin armeijasta, hän siirtyi syk-
syllä 1786 Venäjälle, missä hän sai Katariina II:
lta suuria suosionosoituksia kuten kenraalimaju-
rin arvon ja suuren maakartanon "sieluineen" eli
maaorjineen. Itsenäisyysajatusta jäivät Suomessa
hautomaan Sprengtportenin ystävät, joista aktii-
visimmat ja tärkeimmät olivat majurit Jan Anders
Jägerhorn af Spurila ja Karl Henrik Klick. Suo-
men itsenäisyydestä lienee puhuttu säätyläispii-
reissä melko paljonkin, mutta aatteen kannattajia
ei ollut kunnon kourallistakaan.
Venäjän-sota ja upseerien oppositio
Menetettyään uskonsa Norjan saamiseen Kustaa
III alkoi hautoa sotaa Venäjää vastaan ja arvioi
toiveikkaasti voivansa valloittaa takaisin 1721 ja
1743 menetetyt osat Suomea, ehkä Itämerenmaat-
kin. Kuningas ei saanut kuitenkaan tukea hank-
keilleen edes Ranskasta, ja ainoa suunnitellun
sodan edellytyksiä vahvistava seikka oli Venäjän
joutuminen sotaan Turkin kanssa 1787. Kyseessä
oli niin ilmeinen uhkapeli, että Kustaa ymmärsi
mahdottomaksi saada hyökkäyssotaan valtiopäi-
vien lupaa, jota hallitusmuoto edellytti.
Kustaa korosti sitä, että venäläiset olivat se-
kaantuneet Ruotsin sisäisiin asioihin, mutta lisäksi
hän aikoi järjestää provokaation, jonka piti osoit-
taa naapurimaa hyökkääjäksi. Tätä komediaa ei
kuitenkaan tarvittu, koska venäläinen tiedustelu-
partio sattui tulemaan Savossa vahingossa rajan
yli. Kustaa esitti nyt keisarinna Katariinalle uh-
kavaatimuksen, jonka ainoana tarkoituksena oli
perustella hyökkäystä, ja aloitti sodan heinäkuun
alussa 1788.
Useita ruotsalaisia rykmenttejä oli tuotu Suo-
meen ja avomerilaivasto keskitetty Suomenlah-
delle, mutta upseerien mieliala oli matalalla.
Hyökkäyssodan menestyminen näytti toivotto-
malta. Venäjän voimasta oli saatu havainnollista
kokemusta jo Pohjan sodassa, ja myös hattujen
sodan muistot olivat masentavat. Maavoimien ko-
mentajaksi määrätty suomalainen kenraalimaju-
ri vapaaherra Karl Gustaf Armfelt pyysi turhaan
eroa virastaan, ja saaristolaivaston komentaja
eversti Mikael Anckarsvärd piti sotaa tyhmän-
rohkeana. Kun Kustaa III:n itsevaltainen hallitus
näytti olevan johtamassa suureen onnettomuu-
teen, vapaudenaikaa muistelevat upseerit kävivät
perin karsaiksi kuninkaalle, ja katkerimpia olivat
suomalaiset, joiden kotimaa oli välittömässä vaa-
rassa.
Kenraaliadjutantti J.Ch. Toliin laatiman sota-
suunnitelman mukaan maavoimien ja laivaston
piti tunkeutua yhteisvoimin lähelle Pietaria ja val-
lata Venäjän pääkaupunki, mutta suunnitelma
kariutui muutamassa viikossa. Suursaaren lähel-
lä käydyssä suuressa meritaistelussa ei syntynyt
ratkaisua, mutta Venäjän laivasto hallitsi sen jäl-
keen hyvän aikaa Suomenlahtea, koska ruotsalai-
silta puuttui tykinammuksia. Ruotsin maavoimien
hyökkäys Haminaa kohti taas pysähtyi alkuunsa.
Kustaa III oli johtanut armeijaa mieskohtaisesti,
ja epäonnistuminen riisti häneltä senkin vähäisen
arvovallan, joka hänellä oli ollut upseerien silmis-
sä. Suuri osa kenttäarmeijan upseereita ryhtyi nyt
toimiin, joita ei olosuhteet huomioon ottaen voi
sanoa muuksi kuin ilmikapinaksi.
Elokuun 9. päivänä 1788 kenraalimajuri K. G.
Armfelt, Turun ja Porin jalkaväkirykmenttien ko-
mentajat, everstit Johan Henrik Hästesko ja Se-
bastian von Otter sekä neljä muuta suomalaista
upseeria allekirjoittivat Vehkalahden Liikkalassa
keisarinna Katariina II:lle osoitetun kirjeen, jon-

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 335
ka sisältönä oli yhteydenotto rauhan aikaansaami-
seksi. Aloitteen oli tehnyt majuri J.A. Jägerhorn,
ja kirjeen muotoili hyväuskoisen Armfeltin vävy
majuri K.H. Klick, molemmat G.M. Sprengtpor-
tenin avustajia. "Liikkalan nootissa" paheksuttiin
Kustaa III:n ryhtymistä hyökkäyssotaan ja ehdo-
tettiin, että keisarinna palauttaisi rauhan takeeksi
Ruotsille sen 1743 menettämät alueet. Tämän
pyynnön piti pyhittää allekirjoittajien keinot hei-
dän ryhdyttyään valtiopetoksen sisältäviin toi-
miin. Majuri Jägerhorn lähti viemään kirjettä kei-
sarinnalle.
Neljä päivää myöhemmin toistasataa saman-
henkistä upseeria allekirjoitti Anjalan kartanossa
Elimäellä majuri Klickin kirjoittaman julistuksen,
jossa he totesivat joutuneensa velvollisuuksien ris-
tiriitaan. Sotilaina heidän pitäisi taistella, mutta
toisaalta kuningas oli aloittanut sodan vasten hal-
litusmuotoa, jolle upseerien tuli olla uskollisia kan-
salaisina. Joukkojen väitettiin kaipaavan vain rau-
haa ja sodan ennustettiin johtavan katastrofiin.
Allekirjoittajat korostivat perustuslaillista kan-
taansa ja selittivät toimivansa rauhaan pyrkies-
sään myös kuninkaan hyväksi. Jos taas keisarinna
ei suostuisi "kansamme arvon mukaiseen rau-
haan", he jatkaisivat sotaa isänmaan turvaamisek-
si. Julkilausuma toimitettiin Kustaa III:Ile, joka
tunsi jo Liikkalan nootin ja myönsi nyt mielellään
K.G. Armfeltille hänen varhemmin anomansa
eron. Anjalan julistuksen allekirjoittajia oli 113
miestä, kaikki suomalaisten joukkojen upseereita,
koska Kymenlaakson armeija koostui niistä, ja
valtaosaltaan myös syntyään suomalaisia.
Keisarinnan Liikkalan noottiin antama vastaus,
jonka majuri Jägerhorn toi Anjalaan elokuun 24.
päivänä 1788, hämmensi oppositiota pahasti. Kei-
sarinnan kirje oli välttelevä, mutta siinä puhuttiin
yllättävästi nimenomaan Suomen kansakunnas-
ta, ja Jägerhorn oli saanut valtuudet kertoa suulli-
sesti, että keisarinna tukisi suomalaisten pyrki-
mystä itsenäisyyteen. Koska Liikkalan nootti ja
Anjalan julistus eivät antaneet pienintäkään ai-
hetta tällaiseen, allekirjoittajat joutuivat kysy-
mään, mihin keisarinnan merkillinen ajatus pe-
rustui.
Sen aiheena olivat tietysti Sprengtportenin
suunnitelmat, joista hän oli puhunut paljon Pieta-
rissa, sekä Jägerhornin matkallaan antamat, har-
haanjohtavat tiedot. Katariina II oli haluton yl-
lyttämään Ruotsin armeijan upseereita kapinaan
kuningasta vastaan, koska hallitsijoiden täytyi hä-
nen mielestään kunnioittaa toistensa oikeuksia.
Sen sijaan keisarinna saattoi tukea Suomen kan-
san oletettua pyrkimystä itsenäisyyteen, kuten jo
hänen edeltäjänsä Elisabet oli tehnyt hattujen so-
dan aikana.
Katariina puhui näin ollen epämääräisen suo-
peasti Suomen itsenäistymisestä ja valtuutti
Sprengtportenin hoitamaan neuvotteluja. Niitä
käytiin Kustaa III:n selän takana pitkälle syksyyn
1788, mutta pahana vaikeutena oli, että Sprengt-
portenin ja hänen ystäviensä puheet osoittautui-
vat toiveajatteluksi. Jägerhornia ja Klickiä lukuun
ottamatta suomalaiset upseerit eivät kiinnostuneet
itsenäisyydestä eivätkä luottaneet keisarinnan lu-
pauksiin. Sprengtportenia he pitivät maankaval-
tajana. Kuninkaan kannattajat olivat tietysti koko
ajan selvillä näistä vehkeilyistä; tietojen vuotamis-
ta ei voitu niissä oloissa estää.
Kustaa III:n asema oli ollut Anjalan julistuksen
syntyaikana vaarallinen, silläjyrkimmät vastarin-
tamiehet olivat suunnitelleet hänen vangitsemis-
taan. Sitä ei sentään uskallettu yrittää, kun oltiin
selvillä armeijan rivimiesten kuningasmielisyy-
destä. Kuningas itse pohti sodan lopettamista ja
epätoivon hetkinä jopa kruunusta luopumista ja
maanpakoon lähtemistä. Pelastuksena tuli elo-
kuun puolivälin jälkeen tieto, että Tanska oli aloit-
tamassa sodan Ruotsia vastaan. Nyt Kustaa saat-

336
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
toi lähteä Ruotsiin antamatta sellaista kuvaa, että
hän pakeni omaa armeijaansa, ja hän matkustikin
viipymättä.
Vaikka kapinalliset upseerit eivät liittyneet itse-
näisyysaatteeseen, he jatkoivat perustuslaillista
vastarintaa. Syyskuun alussa 1788 lukuisat kenttä-
armeijan suomalaiset ja ruotsalaiset upseerit sol-
mivat Anjalassa valalla vahvistetun liiton, jonka
tähtäimessä oli rauha ja valtiopäivien koolle kut-
suminen. Nimenomaan tätä aikalaiset kutsuivat
Anjalan liitoksi. Opposition johtomiehet yrittivät
saada puolelleen kuninkaan veljen, Söderman-
lännin herttuan Kaarlen, joka oli Suomessa ole-
vien sotavoimien ylipäällikkönä, mutta herttua ei
halunnut tai uskaltanut lopultakaan nousta kunin-
gasta vastaan.
Kiihkeä rojalistinen propaganda lisäsi vuoden
1788 lopulta lähtien useimpien suomalaisten muu-
tenkin vahvaa kuningasmielisyyttä, josta Kustaa
III nimenomaan kiitti kansaamme. Propaganda
oli suunnattu paitsi oppositiota ja separatisteja myös
Venäjää vastaan, ja siinä oli tärkeänä aiheena ta-
lonpojan sorrettu asema Itämerenmaissa ja Kaak-
kois-Suomessa. Virolaisten todettiin elävän orjuu-
dessa, ja tämä hätkähdytti suomalaisia, vaikka har-
va tiesi juuri mitään maaorjuudesta. Kuninkaan ju-
listuksessa, joka luettiin joulukuussa 1788 Suomen
kirkoissa, puhutaan Venäjän alamaisiksi joutu-
neista karjalaisista, "jotka nyt taivuttavat olkans
ikeen alle, vaivataan hirmuisilla ulostegoilla, jä-
tetään huoldapitämätä ja pois huononevat".
Vakuuttaessaan marraskuussa 1788 uskollisuut-
taan kuninkaalle Hollolan pitäjän talonpojat arve-
livat, että itsenäisestä Suomesta puhuvat herrat
pyrkivät "takomaan kahleita meille ja lapsillemme
ja tekemään meistä muka itsenäisenä kansana sa-
man tien orjia ikuisiksi ajoiksi". Hollolalaisten
tekstin lienevät muotoilleet lähinnä papit, mutta
niinkin se osoittaa rojalistisen propagandan luon-
teen ja vaikutuksen. Usein muistutettiin myös
isonvihan aikaisesta terrorista. Rahvas oli luon-
nostaankin herkkää uskomaan propagandaa, jota
kuningas teki papiston avustamana, ja kun talon-
poikien valistustaso oli kohonnut 1700-luvulla, yh-
teiskuntaoloihin ja historiaan perustuvalla todis-
telulla oli kaikupohjaa.
Kustaan sodan aikanaja sen jälkeen luettiin ylei-
sesti myös rojalistisia arkkiveisuja, joista siteeraan
sodan aikana 1790 Ruotsissa kirjoitettua ja 1792
suomennettuna painettua runoa Alammaiset Ilo-
Laulut. Sodan jatkuminen luetaan siinä anjalan-
miesten syyksi:
Sota olis nyt päätetty
ja vihollinen voitettu,
jollei petos yhdistänyt,
sota joukkom hävittänyt.
Kuiteng on se sijt laadusta,
ett se lyö oman Herransa;
nijn käy se petollisille,
joth ombi viekkat todelle.
Jotkut kansallishenkiset historiantutkijat Yrjö
Koskisesta alkaen ovat koettaneet tehdä Anjalan
oppositiosta itsenäisyysmiehiä tai vähintään suo-
malaisten kansallisen tyytymättömyyden edusta-
jia. Tätä kantaa on vastustanut voimakkaimmin
Bruno Lesch, ja viimeksi Yrjö Blomstedt on kus-
tavilaista aikaa koskevissa kriittisissä tutkimuksis-
saan osoittanut sen perusteettomaksi. Anjalan-
miehistä edustivat Sprengtportenin aatteita vain
Jägerhorn ja Klick, muut olivat oppositiossa Kus-
taa III:n itsevaltaisuutta ja laitonta hyökkäyssotaa
vastaan. Itsenäisyysaatteen perusteeton yhdistä-
minen anjalanmiehiin sai puolestaan alkunsa jo
Kustaa III:n propagandasta, jossa heidät tietysti
esitettiin mieluummin juonikkaina separatisteina
kuin perustuslain puolustajina.

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 337
Joka tapauksessa on merkittävää, että Pietaris-
sa oli virinnyt uudelleen hattujen sodan aikainen
ajatus erottaa Suomi Ruotsista liittämättä sitä kui-
tenkaan suoranaisesti Venäjään. Tärkeää on se-
kin että tästä mahdollisuudesta puhuttiin myös
Suomessa. Rauhan tultua ajatus miltei unohtui,
mutta sen tullessa jälleen ajankohtaiseksi 1808-
1809 siihen oli jo hieman totuttu. Suomen itse-
näisyyden aatetta ajaneen Sprengtportenin toi-
mintaa 1788-89 on vaikea arvostella moraalisel-
ta kannalta jo sen vuoksi, että hänen perimmäi-
siä motiivejaan ei tunneta riittävästi. Suomen
sotilasmaantieteellisen aseman vaarat hän ym-
märsi hyvin.
Kuningas lisää valtaansa
ja palauttaa talonpojan oikeudet
Kustaa III:n asema muuttui loppuvuodesta 1788
nopeasti ja samoin hänen mielialansa. Tanska oli
ryhtynyt sotaan täyttääkseen velvoitteensa liitto-
laistaan Venäjää kohtaan, mutta sen Norjasta Gö-
teborgia kohti suunnattu hyökkäys oli voimaton.
Kustaa pysäytti sen helposti, ja lokakuussa tehtiin
aselepo. Kuningasta juhlittiin Ruotsissa isänmaan
pelastajana, ja hän löi lisää löylyä harjoittamalla
apumiehineen tehokasta propagandaa. Kustaasta
maalatun kuvan loistokkuutta korosti sen sysi-
musta tausta: Suomessa tuomiotaan odottavien,
enimmäkseen aatelisten upseerien katala petolli-
suus.
Kuningas katsoi nyt ajan tulleen kutsua koolle
valtiopäivät lujittamaan hänen asemaansa. Kun
ne oli avattu helmikuun alussa 1789, voitiin todeta
että aatelittomat säädyt olivat ehdottoman kunin-
gasmielisiä, kun taas ritarihuoneella oli vahva op-
positio. Kustaa oli valmistellut valtiopäiviä huo-
lellisesti haluten nujertaa vastarintamiehet kerta
kaikkiaan. Hän aloitti esittämällä, että tärkeiden
asioiden valmistelua varten muodostettaisiin kaik-
kien säätyjen edustajista salainen valiokunta, mut-
ta ei suostunut aatelin vaatimuksista huolimatta
määrittelemään lähemmin sen tehtäviä. Näin ol-
len aateli kieltäytyi yhteistyöstä.
Vastarinnan murtamiseksi Kustaa III kutsui hel-
mikuun 17. päivänä 1789 säädyt kuninkaan lin-
naan yhteiseen täysistuntoonpa kun aateliset kiel-
täytyivät edelleen taipumasta kuninkaan ehdotuk-
seen, hän piti heille jyrisevän nuhdesaarnan ja
käski heidän poistua. Monen aatelismiehen käsi
hiipi miekan kahvaan, mutta jonkin hetken kulut-
tua vanha kreivi Axel von Fersen nousi tapansa
mukaan kylmän rauhallisena ja sanoi: "Lähde-
tään!" Koko sääty seurasi häntä. Kuninkaan itse-
valtainen menettely ei jäänyt tähän, vaan hän van-
gitutti kolme päivää myöhemmin muutamia joh-
tavia aatelisia, myös Fersenin, ja määräsi useita
muita kotiarestiin.
Karkotettuaan aateliset istuntosalista Kustaa sa-
neli muille säädyille hallitusmuodon lisäyksen, jo-
ta kutsutaan yhdistys-ja vakuuskirjaksi (förenings-
och säkerhetsakt). Se kumosi vuoden 1772 halli-
tusmuodon joiltakin osin ja vahvisti kuninkaan
valtaoikeuksia tuntuvasti, mutta tarkoituksena ei
silti ollut vieläkään siirtyä suoranaiseen yksinval-
taan. Säätyjen osuutta lainsäädäntään ei kumot-
tu, mutta ne menettivät oikeutensa lakialoitteiden
tekemiseen. Suostuntaveroja ei edelleenkään voi-
tu määrätä ilman asianomaisen säädyn suostu-
musta. Valtionvelan hoitamiseksi muodostettiin
erityinen valtionvelkakonttori, jota säätyjen nimit-
tämät valtuutetut johtivat.
Kuningas sai yhdistys-ja vakuuskirjassa oikeu-
den päättää yksinään myös hyökkäyssodasta ja
rauhanteosta. Hän sai määrätä valtaneuvoston jä-
senluvun, ja sen nojalla Kustaa III lakkautti tä-
män elimen, joka oli viiden vuosisadan ajan pyr-
kinyt rajoittamaan kuninkaan valtaa perustuslailli-
sessa hengessä. Neuvoston korvaamiseksi Kus-

338 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
taa kutsui sittemmin konseljeja käsittelemään tiet-
tyjä tärkeitä asioita ja valitsi niihin omia luottamus-
miehiään. Valtaneuvoston lakkauttaminen edel-
lytti uuden korkeimman oikeuden perustamista,
ja täten oikeuslaitos erotettiin lopullisesti hallitus-
vallasta Montesquieun suosittelemaan tapaan.
Raskaan iskun aatelille kuningas antoi säätämäl-
lä, että sillä ei olisi enää etuoikeutta virkoihin kaik-
kein korkeimpia lukuun ottamatta. Niiden haltijat
taas käsitettiin kuninkaan luottamusmiehiksi, joita
hän voi vaihtaa mielensä mukaan. Alempia virka-
miehiä ei sen sijaan voitu enää erottaa ilman laillis-
ta tuomiota. Aatelin privilegioihin oli kuulunut
yksinoikeus moniin virkoihin, joihin yhdistys- ja
vakuuskirja kelpuutti nimenomaisesti myös aa-
telittomat. Koska privilegioiden muuttamiseen
tarvittiin vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan
kaikkien säätyjen yksimielinen päätös, kuninkaan
menettely oli kiistatta perustuslain vastaista. Niin-
pä aateli ei vangitsemisista huolimatta taipunut
hyväksymään yhdistys- ja vakuuskirjaa.
Kustaa III ei ollut unohtanut, että armeijan rivi-
miesten jäykkä uskollisuus ja talonpoikien kunin-
gasmielisyys olivat pelastaneet 1788 hänen kruu-
nunsa. Aikaisemmin hän oli kohdellut ynseästi
rahvasta, jonka karkeus ja yksinkertaisuus ei miel-
lyttänyt hienostelevaa kuningasta, mutta sen po-
liittinen merkitys oli nyt osoittautunut suureksi.
Palkinnoksi rahvaan asennoitumisesta kuningas
hylkäsi Manner-Euroopasta omaksutun feodaa-
lisen perinteen ja sisällytti yhdistys-ja vakuuskir-
jaan radikaaleja uudistuksia, joiden ansiosta talon-
poika sai yhtä lujan ja vakaan oikeuden maahan-
sa kuin hänen esi-isillään oli ollut keskiajalla.
Perintötila ei vuodesta 1789 alkaen enää muuttu-
nut kruununtilaksi kolmen vuoden verorästeistä,
vaan näihin suhtauduttiin kuten tavalliseen vel-
kaan. Virkamiehet menettivät oikeuden valvoa
perintötilallisen taloudenhoitoa. Kruununtilalli-
selle taattiin vakaa, perinnöllinen hallintaoikeus,
mikäli hän hoiti tilansa ja pystyi maksamaan ve-
rot. Kruununtilan sai ostaa perinnöksi vain sen
viljelijä. Aatelittomat saivat vastoin aatelin privi-
legioita oikeuden ostaa ja omistaa rälssimaata, mi-
kä koitui ennen kaikkea rikastuneiden talonpoi-
kien hyödyksi. Edelleen määrättiin että hallitus
ei saanut korottaa maaveron rahamääräistä arvoa.
Mistä kuninkaan maanomistuskysymyksiä kos-
keva asiantuntemus oli peräisin, ei ole aivan selvää.
Eräänä lähtökohtana on voinut olla Alexander
Keppleruksen mietintö vuodelta 1770, mutta tuskin-
pa Kustaa oli tullut itse ajatelleeksi sitä. Koska pa-
pit olivat vanhastaan lähellä talonpoikia, tulee ku-
ninkaan neuvonantajana ajatelleeksi jotakuta kir-
konmiestä. Muuan mahdollinen voisi olla Växjön
piispa Olof Wallquist. Hän oli 1789 Kustaa III:n
tärkeimpiä apulaisia, ja hänen tiedetään puhuneen
Anders Chydeniuksen kirjoitusten innoittamana
yhteiskunnallisen demokratian puolesta jo 1780-lu-
vun alussa hovisaarnaajana toimiessaan.
Yhdistys- ja vakuuskirja muutti talonpojan yh-
teiskunnallisen aseman yhdellä iskulla täysin toi-
seksi kuin ennen, ja hänen 1500-luvulla alkanut
alennustilansa jäi historiaan. Kruununtiloja ostet-
tiin perinnöksi niin rivakasti, että perintötilat oli-
vat jo 1805 selvänä enemmistönä Länsi-Suomes-
sa. Savossa ja Pohjois-Karj alassa kruununtiloja oli
tuolloin vielä paljon. Huomattakoon että Kustaa
III toteutti talonpoikia hyödyttäneet uudistuksen-
sa vain kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kuin
Suomi yhdistettiin Venäjän valtakuntaan, jossa
maaorjuus lopetettiin vasta 1861. Niin ollen vuo-
den 1789 uudistusten merkitystä lisää, ettei vastaa-
vaa olisi varmaankaan tapahtunut autonomisessa
Suomessa ainakaan ennen Aleksanteri II:n aikaa.
Kustaata muistetuinkin Suomessa etupäässä hyvä-
nä kuninkaana, osaksi myös sen takia, että hän
kävi maassamme useammin kuin kukaan muu
Ruotsin hallitsija.

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 339
Ruotsinsalmen voitto
ja sodan päättyminen
Saatuaan tahtonsa toteutetuksi sisäpolitiikassa
Kustaa III keskittyi jälleen Venäjän-sotaan, jota
varten hän oli saanut lisävaroja Preussilta ja Tur-
kilta. Kesän 1789 sotatoimet eivät kuitenkaan tuo-
neet ratkaisua. Ruotsin saaristolaivasto kärsi pa-
han tappion Ruotsinsalmen ensimmäisessä taiste-
lussa nykyisen Kotkan kaupungin edustalla, ja ku-
ninkaan Kymenlaaksossa johtama maavoimien
hyökkäys oli tulokseton.
Savossa venäläisten hyökkäykset torjuttiin. Mik-
kelin Porrassalmella, jossa majuri Georg Henrik
Jägerhorn af Spurila oli valinnut puolustukseen
edullisen kapeikon ja johti miehiään taitavasti, suo-
malaisten hyökkäyshenki tuotti voiton monin ver-
roin vahvemmasta vihollisesta. Venäläisten toisena
komentajana oli täällä kenraalimajuri G.M.
Sprengtporten, joka haavoittui pahasti Savon jääkä-
rin luodista ja totesi katkerana: "Omat koirat puri-
vat." Toisen rohkaisevan torjuntavoiton suomalaiset
saivat eversti vapaaherra Curt von Stedingkin joh-
tamina Parkumäen taistelussa Rantasalmella.
Pohjois-Karjalan puolustusta varten hallitus
ryhtyi 1788 muodostamaan värvättyä jääkäripa-
taljoonaa, johon kuului sittemmin lähes 600 mies-
tä. Kesällä 1789 yritettiin täällä vähän hyökkäys-
sotaakin, mutta myöhemmin pääosa Karjalan jää-
käreistä vietiin muualle taistelemaan. Tämän ta-
kia karjalaiset perustivat vanhaan tapaansa omat
suojelujoukot Pälkjarvelle, Ilomantsiin ja Pielis-
jarvelle. Pälkjärveläiset joutuivat taistelemaan
useita kertoja baskiireja vastaan, kun näitä Venä-
jän palveluksessa olevia hurjia turkinsukuisia rat-
sumiehiä ilmestyi ryöstelemään pitäjää. Puolus-
tusta johtivat talollinen Tuomas Könönen ja torp-
pari Taavetti Toroll.
Kesällä 1790 sotaa jatkettaessa Ruotsin joukot
saivat edelleen vähäisiä torjuntavoittoja. Kunin-
kaan uskollinen ystävä, kenraalimajuriksi ylennet-
ty hovimies ja poliitikko Gustaf Mauritz Armfelt
johti Uudenmaan jalkaväkirykmenttiä urheasti
taistellen, mutta hyökätessään liian pienin voimin
Lappeenrantaa kohti hän kärsi tappion Savitai-
paleella ja haavoittui itsekin pahasti. Everstiluut-
nantiksi ylennetty G.H. Jägerhorn kunnostautui
jälleen Savossa ja myöhemmin Kymenlaaksossa,
mutta eteenpäin ei päästy; venäläisiä oli liian pal-
jon. Hyvä kun voitiin pitää entiset asemat.
Sotatoimien pysähdyttyä maalla Kustaa III päätti
yrittää ratkaisua merellä ja komensi avomeri- ja
saaristolaivaston yhteiseen hyökkäykseen, joka
tähtäsi Viipurin ja Pietarinkin valloitukseen. Mie-
lessään Ruotsin soturikuninkaiden sankariteot ku-
ningas johti kesäkuun lopulla 1790 laivastot uhka-
rohkeasti Viipurinlahdelle, jonne ne jäivät saar-
roksiin venäläisten suljettua lahden suun linjalai-
voin. Älykkään ja kylmäverisen suomalaisen me-
riupseerin, vara-amiraali Otto Henrik Norden-
skiöldin suunnittelema läpimurtoyritys onnistui
heinäkuun 3. päivänä, ja Ruotsin laivasto pääsi
pälkäästä, mutta avomerilaivasto kärsi raskaita
menetyksiä. Kustaa III oli "Viipurin kujanjuok-
sussa" pitkän aikaa hengenvaarassa mutta pysyi
tyynenä ja hyväntuulisena.
Jo heinäkuun 9. päivänä Ruotsin saaristolaivas-
to antautui Ruotsinsalmessa taisteluun Venäjän
määrältään ylivoimaista laivastoa vastaan. Koska
saaristolaivasto oli hyvässä kunnossa ja miehistö
oli ehtinyt levätä, Kustaa piti olosuhteita edullisina
ja päätti taistella, vaikka kokeneet meriupseerit
varoittelivat. Tällä kertaa kuninkaan onni piti.
Venäläisten purjehtiessa etelästä Ruotsinsalmeen
heitä häiritsi myrskyksi kiihtyvä lounaistuuli, joka
ajoi alukset vastustajan tuhoisaan tuleen tai murs-
kasi ne salmen karikkoihin. Kauan kestäneessä
taistelussa Venäjän laivasto menetti 52 alusta ja
9 000-10 000 miestä, useimmat vankeina, ruot-

340
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
salaisten tappioiden ollessa hyvin pienet. Kustaa
III oli suunnitellut onnistuneen taktiikan ja johti
taistelua itse, mutta hän antoi täyden tunnustuk-
sen laivaston päteville komentajille.
Kuninkaan päättäväisyys oli näin tuottanut lois-
tavan voiton Pohjoismaiden historian suurimmas-
sa meritaistelussa, ja Katariina II totesi saaristo-
laivastonsa joutuneen pitkäksi aikaa toimintaky-
vyttömäksi. Kustaa näki toisaalta maavoimiensa
juuttuneen auttamattomasti Turun rauhan rajal-
le. Näissä oloissa hallitsijat ryhtyivät keskustele-
maan rauhasta, ja heidän edustajiensa Elimäen
Värälässä käymät neuvottelut päättyivät elokuun
14. päivänä 1790 sopimukseen, jossa rajat jäivät
ennalleen.
Kustaan propaganda julisti Ruotsinsalmen voit-
toa ja kuninkaan sankaruutta, mutta sota oli kyllä
osoittanut ennen kaikkea sen, että Venäjä kykeni
pitämään Ruotsin kurissa vaikka oli samaan ai-
kaan sodassa vahvaa Turkkia vastaan. Ruotsi oli
menettänyt paljon miehiä etenkin kulkutautien
takia, joihin oli kuollut myös siviiliväkeä. H.G.
Porthan, joka ei pitänyt Kustaa III:n itsevaltaisesta
hallinnosta, väitti että suuri osa suomalaisista
linnoituksiin ja laivastoon komennetuista reser-
visotilaista oli kuollut kurjuuteen "alastomina ja
huonosti hoidettuina". Sairaina kotiin päässeet
levittivät tauteja.
Ainakin punatauti raivosi Suomessa pahasti so-
dan aikana, mutta on vaikea sanoa, johtuivatko
kaikki epidemiat sodasta. Luultavasti Suomi kui-
tenkin menetti Kustaan sodan takia noin 20 000
ihmishenkeä, mikä oli lähes 3 % maamme Ruot-
siin kuuluvan osan väkiluvusta. Taloudelliset va-
hingotkin olivat suuret, ja kun valtionvelkakont-
tori painatti kruunun rahapulan vuoksi uutteras-
ti seteleitä, syntyi paha inflaatio.
Aatelisten salaliitto murhaa
kuninkaan
Anjalanmiehet huomasivat jo vuoden 1788 lopul-
la olevansa suuressa vaarassa, ja tilinteko heidän
kanssaan alkoikin sodan vielä kestäessä. Vuoden
1789 alussa vangittiin Liikkalan nootin allekirjoit-
tajat ja sittemmin muutamia muita upseerioppo-
sition johtajia, joista J.A. Jägerhorn ja K.H. Klick
sekä pari muuta olivat kuitenkin paenneet ajois-
sa Venäjälle. Kesällä 1789 anjalanmiehiä tutkittiin
sotaoikeudessa ja moni upseeri oli kuulusteltava-
na taistellakseen jo seuraavana päivänä urheasti
vihollista vastaan. Yli 70 upseeria tuomittiin lo-
pulta kuolemaan tai pitkiin vankeusrangaistuksiin
mutta kaikki armahdettiin saman tien.
Vasta rauhanteon jälkeen ylisotaoikeus tuomitsi
Liikkalan nootin allekirjoittajat ja muut keskeiset
anjalanmiehet. Kenraali K.G. Armfelt ja kym-
menkunta muuta tuomittiin mestattavaksi, mut-
ta kuningas armahti jälleen kaikki teloituksesta
lukuun ottamatta eversti J.H. Hästeskota, jonka
pyöveli mestasi Tukholmassa lokakuussa 1790.
Miksi Turun jalkaväkirykmentin komentaja teloi-
tettiin ainoana anjalanmiehistä, ei ole täysin sel-
vinnyt, mutta Kustaan vastustajia haluttiin ilmei-
sesti varoittaa todella tuntuvasti, ja Hästeskon on
väitetty esiintyneen kesällä 1788 kiivaasti ja nöy-
ryyttäneen kuningasta.
Kustaa III:n kutsuessa säädyt jälleen koolle alku-
vuodesta 1792 mieliala oli jännittynyt, eikä kunin-
gas uskaltanut pitää valtiopäiviä Tukholmassa
vaan Gävlessä, jonka väestöä pidettiin hyvin roja-
listisena. Kaupungin porvarikaarti oli valtiopäi-
vien ajan aseissa, mutta Gävlen lähistölle tuotiin
myös vakinaista sotaväkeä, ja vartiosto tarkasti
kaupunkiin tulevien passit kovat panokset aseis-
saan. Valtiopäivät kestivät vain kuukauden, ja
niillä koetettiin lähinnä järjestää valtiontaloutta,

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla
jonka vaikeudet heikensivät hallituksen arvoval-
taa.
Aatelittomissa säädyissä Kustaa III:n suosio oli
verraten vahva, mutta niissäkin oli oppositiota
monen valtiopäivämiehen arvellessa, että kunin-
gas oli anastanut liiaksi valtaa. Tukholman por-
vareissa oli paljonkin oppositiohenkeä. Myös ko-
kenut Anders Chydenius, joka lähti Gävleen ro-
jalistien valitsemana, edusti siellä maltillista oppo-
sitiota ja puhui ironisesti kuninkaan rahapolitii-
kasta. Aateli teki hiljaista mutta jyrkkää vastarin-
taa, eikä kuningas saanut tätä säätyä nytkään tun-
nustamaan yhdistys- ja vakuuskirjaa. Isänmaan
isänä esiintyvä Kustaa III oli näin joutunut hanka-
laan ja eristyneeseen asemaan, jota voi pitää traa-
gisena, koska hän tarkoitti ilmeisesti maansa pa-
rasta.
Erik Lönnroth piirtää Kustaa IILn elämäkerras-
sa osuvan kuvan teräksistä miestä näyttelevästä
kuninkaasta, joka ei oikein sopinut tähän osaan.
Kustaa oli tavoitellut ensin Kustaa II Aadolfin
auktoriteettia ja sitten Kaarle XI:n yksinvaltiutta,
mutta hän ei näytä täysin oivaltaneen, että Kus-
taa Aadolf oli ollut hyvässä yhteistyössä ylhäis-
aatelin, Kaarle taas virka-aatelin kanssa. Kustaa
III vieroitti itsestään lähes koko aatelin ja menetti
siten useimpien valtion asioita ja politiikkaa ym-
märtävien miesten tuen. Tämä ajoi kuninkaan
yhä pitemmälle umpikujaan, ja hän näyttää ta-
junneen sen lopulta itsekin. Olisiko hän löytänyt
ajan mittaan pääsytien labyrintista, jäi näkemättä.
Oppositio oli alkuvuodesta 1792 pahoin hajallaan
muun muassa Länsi-Euroopan hälyttävien tapah-
tumien vuoksi. Ruotsin vanha liittolaismaa Rans-
ka oli heittelehtinyt vuodesta 1789 lähtien vallan-
kumouksen yhä rajummiksi yltyvissä kuohuissa.
Ludvig XVI oli vielä kuningas, mutta hänen ase-
mansa oli epävarma, ja Pariisissa toimi yltiöpäisiä
radikaaleja, joiden aatteet saivat Ruotsissakin
useimmat säätyläiset hämmennyksen valtaan.
Ranskan kehitystä seuratessaan moni ajatteli, että
näissä oloissa oli parasta olla keikuttamatta venet-
tä ja pysyä lojaalina oman maan hallitukselle.
Jotkut Kustaa IILn vastustajat taas katsoivat
Ranskan vallankumouksen vaativan ruotsalaisia-
kin toimimaan. Osa oli konservatiiveja, jotka
uneksivat paluusta hattujen valtakauden aatelis-
johtoiseen järjestelmään ja nimittivät sitä vapau-
deksi. Toiset taas olivat omaksuneet uusia ideoita
Ranskasta ja Yhdysvalloista ja kutsuivat kunin-
gasta tyranniksi, joka oli näiden miesten toivo-
man, sangen hämäräpiirteisen vapauden esteenä.
Monet pitivät kuningasta murhaajana eversti Häs-
teskon teloituksen takia.
Jokunen aatelismies oli pohtinut Kustaa IILn
murhaamista vuoden 1789 valtiopäiviltä lähtien,
mutta siihen tähtäävä salaliitto syntyi tiettävästi
vasta 1791. Siihen näyttää kuuluneen kiinteämmin
tai löyhemmin toista sataa miestä, enimmäkseen
aatelisia. Suomalaisia tähän Tukholmassa koot-
tuun liittoon ei tiettävästi kuulunut. Kuninkaan
murhan pääsuunnittelijoita oli majuri kreivi Claes
Fredrik Horn, mutta Hornien Joensuun sukuhaa-
ra, johon hän kuului, oli siirtynyt Ruotsiin jo var-
hain 1600-luvulla. Salaliiton johtaja, vanha ken-
raalimajuri vapaaherra Carl Fredrik Pechlin tun-
nettiin jo vapaudenajalla kavalana juonien puno-
jana ja kuninkaanvallan jyrkkänä vastustajana.
Kuninkaan murhaaminen epäilytti monia sala-
liittolaisia, mutta kun Kustaa IILn älyjä rohkeus
tunnettiin ja hänen käytössään oli paljon voimaa,
ei muutakaan keinoa hänen lannistamisekseen
näyttänyt olevan. Murhaajaksi lupautui virasta
eronnut kapteeni Jacob Johan Anckarström, yksi-
näinen ja omalaatuinen mies, johon Hästeskon
mestaaminen oli koskenut kovasti. Jo Gävlen val-
tiopäivien aikana hän oli seuraillut kuningasta
aseistettuna mutta saamatta sopivaa tilaisuutta. Se
näytti tulevan Tukholmassa, oopperatalossa maa-

342
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
liskuun 16. päivänä 1792 pidetyissä naamiaisissa.
Tarkoituksena oli panna heti murhan jälkeen toi-
meen sotilaskaappaus ja pystyttää aatelille suopea
holhoojahallitus, joka kumoaisi Kustaa III:n val-
tiosäännön.
Illalla oopperan naamiaisissa kuninkaan ympä-
rille kerääntyi tiheä joukko salaliittolaisia. Heidän
suojastaan Anckarström laukaisi kuninkaan sel-
kään pistoolinpanoksen, jossa oli nauloja ja muita
teräviä raudanpalasia, mutta tähtäsi kiireessä liian
alas eikä osunut sydämeen. Haavoittunut kunin-
gas käski sulkea heti ovet, joten läsnäolijat voitiin
merkitä muistiin, ja murhayrityksen tekijän pis-
toolikin löytyi lattialta. Seuraavana päivänä ase-
seppä, jolla Anckarström oli korjauttanut pistoo-
lin, ilmoitti hänet sen omistajaksi.
Vangittu kapteeni väitti olevansa yksin vastuus-
sa teostaan, mutta poliisi sai nopeasti selville sala-
liiton johtomiehet. Kustaa III eli lähes kaksi viik-
koa, mutta silloinen lääketiede ei pystynyt estä-
mään kohtalokasta tulehdusta, ja maaliskuun 29.
päivänä 1792 kuningas kuoli osoitettuaan koko
ajan samaa tyyntä rohkeutta kuin vihollisen tules-
sa. Näin meni manan majoille persoonallinen ja
etevä hallitsija, viehättävä mutta vaikeaselkoinen
ihminen. Kustaa III:n suuria ansioita yhteiskun-
nan uudistajana ja kulttuuripoliitikkona ei voida
kieltää, mutta hän teki myös pahoja erehdyksiä.
Hänen lähtökohtansa, pyrkimys "valistuneeseen
itsevaltiuteen", johti Ruotsin oloissa ylivoimaisiin
vaikeuksiin, koska vapaudenajan aatteita ei voitu
millään haihduttaa varsinkaan aatelisten mielestä.
Heti oopperatalon kohtalokkaan tapauksen jäl-
keen Södermanlannin herttua Kaarle varmisti ku-
ninkaan pyynnöstä Tukholman, niin että vallan-
kaappausta ei voitu edes yrittää. Murha herätti
kautta valtakunnan kauhua ja vihaa, eikä siitä siis
ollut poliittisten uudistusten avaimeksi. Viisi sala-
liittolaista tuomittiin aikanaan kuolemaan, mutta
vain Anckarström mestattiin; muut herttua ar-
mahti ja karkotti maanpakoon väittäen sen perus-
tuvan kuolevan kuninkaan toivomukseen. Ken-
raali Pechlinin osuutta ei saatu täysin todistetuksi,
mutta hän kuoli vankeudessa. Pääosa salaliitto-
laisista pääsi pelkällä säikähdyksellä, koska hert-
tua halusi oman etunsa vuoksi säästää vaikutusval-
taisia miehiä ja sukuja.
Tukholman politiikka
huolestuttaa suomalaisia
Kustaa III:n kuollessa hänen poikansa, kruunun-
prinssi Kustaa Aadolf oli vasta 13-vuotias. Kus-
taa oli määrännyt holhoojahallitukseksi konseljin,
jonka päämiehenä olisi Kaarle-herttua ja jäseninä
muutama taattu kustavilainen. Herttua petti kui-
tenkin veljensä luottamuksen, hajotti konseljin ja
toimitti kuninkaan sisäpiirin tärkeimmät miehet
G.M. Armfeltin ja J.Ch. Toliin lähettiläiksi ulko-
maille. Kesällä 1792 hän otti läheiseksi uskotuk-
seen ja apulaisekseen Kustaa III:n vihamiehen,
vapaaherra Gustaf Adolf Reuterholmin, joka oli
herttuan vanha ystävä ja hengenheimolainen va-
paamuurarina ja henkienmanaajana. Kaikenlaiset
salatieteet näet kukoistivat Tukholmassa valistuk-
sen vuosisadan lopulla. Todellinen valta luisui
pehmeältä ja veltolta herttualta pian Reuterhol-
mille.
Ilmeisen luonnevikainen "suurvisiiri" Reuter-
holm näytteli aluksi vapaamielistä mutta luopui
siitä pian, ja sisäpolitiikassa alkoi kaikin puolin
jähmeä aika. Reuterholm pelkäsi hysteerisesti
vanhoja kustavilaisia, tukahdutti painovapauden
ja vakoili Kustaa III:n ystäviä ja muita kansalai-
sia. H.G. Porthan kirjoitti 1796 kirjeessä: "Onpa
hupaista että juljetaan puhua painovapaudesta,
vaikka kansakunnalta riistetään sen varjokin."
Hyvin vaarallisena Reuterholm piti muun muas-

Kuningas hallitsee kustavilaisella ajalla 343
sa Ruotsin akatemian sihteeriä kanslianeuvos Nils
von Rosensteinia, joka oli 1793 julkaissut merkit-
tävän kirjoituksen valistuksesta. Kun Reuterhol-
mia itseään ei sitä paitsi kutsuttu akatemian jäse-
neksi, hän jäädytti 1795 sen toiminnan.
Reuterholm selitti myös todenneensa salaliiton,
joka oli aikonut murhata Kaarle-herttuan ja nous-
ta valtaan Venäjän avulla. Aivan näin repäiseviä
hankkeita kustavilaisilla ei ollut, ja muutenkin ne
jäivät paperille, mutta salaliiton johtajana pidetty
G.M. Armfelt tuomittiin 1794 kuolemaan, onnek-
seen poissaolevana. Kaksi muuta Kustaa III:n
suomalaista ystävää joutui pariksi vuodeksi van-
keuteen, nimittäin eversti Johan Fredrik Aminoff
ja kabinettisihteeri Johan Albrekt Ehrenström.
Kruununprinssi Kustaa Aadolfin noustessa 1796
täysi-ikäisenä valtaistuimelle Reuterholmin valta
luhistui hetkessä. Hän lähti ulkomaille ja käytti
siellä hurskasta salanimeä Tempelcreutz, joka
saattoi tuoda hilpeän tukholmalaisen mieleen
Bellmanin eräässä parodiassaan käyttämän nimen
von Källarcreutz.
Uudesta kuninkaasta Kustaa IV Aadolfista (1778-
1837) on jäänyt historiaan yhtenäinen kuva: hä-
nen älynsä oli keskinkertainen, ja luonteeltaan
hän oli pikkutarkka, sulkeutunut ja itsepäinen.
Kustaa III:n taiteellisia harrastuksia hänellä ei
ollut, ja hänen harrasta uskonnollisuuttaan var-
josti ahdasmielisyys. Sisäpolitiikassa Kustaa Aa-
dolf suosi byrokraattista rutiinihallintoa ja tiukkaa
säästäväisyyttä. Puolisokseen kuningas sai 1797
Badenin suurherttuan tyttären Fredrika Dorothea
Wilhelminan, jonka sisar oli Venäjän perintöruh-
tinaan, sittemmin 1801 valtaistuimelle nousseen
keisari Aleksanteri I:n puoliso.
Kustaa IV Aadolf hallitsi aluksi herttuan ja Reu-
terholmin tapaan ilman valtiopäiviä. Niiden kut-
sumiseen vuonna 1800 oli syynä rahaolojen seka-
vuus, joka yhdessä pahojen katojen kanssa hait-
tasi muuten hyvin edistyvää talouselämää. Raha-
asioita ei saatu kuitenkaan järjestykseen. Säädyt
karrittivat hieman vastaan hallituksen vaatiessa
verosuostuntoja seuraaviin valtiopäiviin asti,
mutta muuten oppositiota oli vähän. Kustaa III:n
murhalla näyttää olleen raskas vastavaikutus:
Ruotsin aateli ei jaksanut enää uskoa valtansa pa-
lautumiseen. Myös manner-Euroopan myrskyisät
tapahtumat kuten Ranskan kuningasparin mes-
taaminen 1793 ja suurvaltojen väliset sodat huo-
lestuttivat ruotsalaisia, niin ettei haluttu lisätä po-
liittista levottomuutta. Uusia valtiopäiviä ei Kus-
taa Aadolfin aikana pidetty.
Kustaa IV Aadolfin hallitessa virkamiesten ja
ahtaasta piiristä koottujen konseljien avulla ala-
maiset vieraantuivat valtiollisista asioista. Yhdet
värittömät valtiopäivät eivät siihen paljoa autta-
neet. Vieraantuminen oli hyvin selvää Suomes-
sa, joka oli kuten ennenkin talvikaudet pahoin
eristyksissä Ruotsista. Kun maassamme oli toisaal-
ta käynnissä vireä taloudellinen ja henkinen ke-
hitys, Suomen säätyläisten aktiivisuus suuntautui
yhä enemmän kotimaan asioihin. Tämä ei sisältä-
nyt ainakaan yleisesti karsautta Ruotsia kohtaan,
vielä vähemmän separatismia, mutta tiettyä taipu-
musta irtautua Tukholman henkisestä johdosta
olisi vaikea kieltää.
Esimerkkinä ovat Anders Chydeniuksen sanat
hänen pohtiessaan 1799 Suomen maataloutta
haittaavia seikkoja. Niihin luettiin Kokkolan ro-
vastin mukaan usein suomalaisen talonpojan
luonne, kun hän kuului olevan hidas, laiska, une-
lias, juoponsekainen ja itsepäisen haluton noudat-
tamaan hyviä esikuvia. Chydenius sanoi puoles-
taan pitävänsä ihmeenä, että "kansa, jota sen hal-
litusmiehet ovat enimmäkseen sortaneet ja jonka
maata viholliset ovat tämän sukupolven muistin
aikana kahdesti hävittäneet, on ehtinyt nousta to-
musta niinkin paljon kuin suomalainen rahvas
on noussut". Valtakunnallinen vaikuttaja Chyde-

344
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
nius osoittautui nyt tiukaksi suomalaiseksi. Suo-
men Talousseura ei hirvinnyt julkaista hänen kil-
pakirjoitustaan, johon lainaamani, Ruotsin halli-
tusta kohtaan katkerat sanat sisältyivät.
Ruotsin ulkopolitiikka oli Reuterholmin kaudel-
la ja samoin Kustaa IV Aadolfin hallitessa hapui-
levaa ja epävarmaa, mikä johtui myös Euroopan
suurpolitiikan arvaamattomista vaihteluista. Ruot-
si haki ajoittain tukea Ranskalta mutta ei saanut
sitä enempää direktoriohallitukselta kuin vuodes-
ta 1799 "ensimmäisenä konsulina" hallinneelta
kenraali Napoleon Bonaparteltakaan. Suhteet
Venäjään koetettiin pitää kunnossa, mutta Kustaa
IV Aadolfin omapäisyys ja kunnianarkuus aiheut-
tivat riitoja joutavista asioista kuten Kymijoen sil-
lan kaiteen maalaamisesta Ruotsin tai Venäjän vä-
rein.
Petytty ään jo varhemmin Bonaparteen Kustaa
Aadolf järkyttyi pahoin, kun tämä kaappasi maa-
liskuussa 1804 Ranskan entiseen kuningassukuun
kuuluneen Enghienin herttuan kuningatar Fredri-
ka Dorothean kotimaasta Badenista ja teloitutti
hänet. Ruotsi liittoutui nyt Venäjän ja Englannin
kanssa Ranskaa vastaan ja kävi Pommerissa sotaa-
kin. Siinä pari suomalaista pataljoonaa joutui ensi
kerran historian aikana taistelemaan vanhoja liit-
tolaisia ranskalaisia vastaan näiden piirittäessä
Stralsundia. Napoleon, joka oli julistautunut 1804
keisariksi, voitti nerokkaana strategina lähivuosi-
na kaikki vastustajansa paitsi meren ja vahvan
laivaston suojelemaa Englantia.
Suomessa Euroopan sekasortoinen tila huolestutti
ulkomaiden tapahtumia seuraavia ihmisiä heidän
pelätessään, että Venäjä valloittaisi sopivan tilai-
suuden tullen Suomen ja maa liitettäisiin keisari-
kuntaan. Etenkin 1796 ja 1802 levisi huhuja pian
alkavasta sodasta. Järkevä H.G. Porthankin pelkä-
si Venäjää ja ennusti yksityisissä keskusteluissa
Suomen joutuvan ennen pitkää tämän valtakun-
nan yhteyteen, mitä hän piti niin suurena onnetto-
muutena, että puhui siitä kyyneleet silmissä.
Kovin moni ei ehkä ollut näin syvän pessimis-
min vallassa, mutta Suomen joutumista Venäjän
valtaan lienee ennusteltu säätyläisten keskuudes-
sa yleisesti siitä päätellen, kuinka tyynesti pääosa
heistä suhtautui 1808 miehitykseen. Talonpoikai-
sen kansan keskuudessa tätä pessimismiä oli tieto-
piirin ahtauden takia varmasti paljon vähemmän,
ja suhtautuminen venäläisiin oli vihamielisempää.
Turun Iso Kirkkokatu ennen vuoden 1827 paloa.vasemmalla lähimpänä Suomen Talousseuran silloinen talo. Etualalla on Suur-
tori eli Raatihuoneentori ja sille sijoitettu päävartio sotilaineen. CL. Engelin akvarellissa on työmiehiäkin: torin kiveyksen korjaajia
ja nuohooja savupiipussa oikealla.

-r" •?

346
Suomi toipuu
ja vaurastuu
Isojakoja maatalouden kehitys
Maatalouden ja asutuksen edistämiseksi alettiin
Ruotsissa vapaudenajalla suunnitella maanomis-
tuksen järjestelyä, jota nimitetään isoksijaoksi
(storskifte). Tarkoituksena oli lopettaa peltojen sar-
kajako ja siihen liittyvä vainiopakko, joka esti vi-
reää talonpoikaa uudistamasta viljelyään hänen
ollessaan sidoksissa kylän vanhoilliseen enemmis-
töön. Myös laitumet ja metsät tuli jakaa talojen
kesken. Metsien ollessa jakokunnan, jopa laajois-
sa osissa Suomea koko pitäjän yhteiset tämän kat-
sottiin johtaneen tuhlaavaan hakkuuseen. Lisäksi
metsien yhteisyys jarrutti asutuksen kasvua, koska
uudistilan tai torpan perustaminen ei käynyt il-
man koko kylän suostumusta.
Isostajaosta tehtiin periaatepäätös jo 1757, mutta
siihen liittyvästä liikamaakysymyksestä väiteltiin
vielä pitkään. Virallisen käsityksen mukaan laajat,
asumattomat erämaat kuuluivat yhä kruunulle, jo-
ka halusi pitää ne hallussaan harjoittaakseen aktii-
vista asutuspolitiikkaa. Kustaa III ratkaisi asian 1775
asetuksella: taloa kohti jaettaisiin vain tiettyyn, alu-
eittain vaihtelevaan ylärajaan yltävä osa jakokun-
nan tai pitäjän yhteismaasta ja loppu jäisi "liikamaa-
na" kruunulle. Isojako sujui käytännössä hitaasti,
koska tekniset vaikeudet olivat suuret ja talonpojat
suhtautuivat kustannuksia tuottaviin jakotoimiin
penseästi. Peltojen ja niittyjen jako pääsi silti Ruot-
sin ajalla hyvään alkuun, mutta metsiä päästiin ja-
kamaan pääosassa Suomea vasta myöhemmin.
Maatalouden tekniikka kehittyi 1700-luvulla Eng-
lannissa ja Alankomaissa, ja sen uudistamisesta
puhuttiin Suomessakin, mutta käytännössä ei saa-
tu aikaan paljoakaan. Uudispeltoa raivattiin mutta
viljely oli vanhakantaista. Laaja kesanto eli kyl-
vämätön ala, jota muokkaamalla rikkaruohot saa-
tiin jotenkuten kuriin, vähensi kylvöä, ojitus oli
heikkoa, ja pellolle talvikelillä ajetusta lannasta
haihtui suuri osa hyötyaineita. Itä-Suomessa teh-
tiin viimeistään 1700-luvulla salaojia pellolta poi-
mituista kivistä mutta ei niin paljon, että tällä koti-
maisella keksinnöllä olisi ollut todellista merkitys-
tä. Kaskenpoltto väheni jo tuntuvasti Länsi-Suo-
men sisämaassakin, mutta Itä-Hämeessä, Keski-
Suomessa, Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Kai-
nuussa se oli yhä viljelyn valtamuotona.
Kytö viljelyä oli harjoitettu vanhastaan poltta-
malla rahkaa hyväkasvuisilta soilta, usein vuosi-
kausia, kunnes rahkan alla oleva mutakin tuhou-
tui. Kytöön voitiin kylvää ruista tai kauraa, ja
myöhemmin se oli niittynä, jos kasvuvoimaa sat-
tui olemaan jäljellä. Jotkut eteläpohjalaiset ryhtyi-
vät 1700-luvun jälkipuolella kokeilemaan parem-
paa menetelmää: rahkaa poltettiin varovasti ja sii-
hen sekoitettiin kydölle ajettua savea, jolloin saa-
tiin kasvuvoimansa säilyttävää peltoa. Savenajo
oli raskasta työtä, mutta tulokset huomattiin erit-
täin hyviksi.
Merkittävä uusi viljelykasvi oli peruna. Ensim-
mäiset mukulat istutettiin Uudenmaan rautaruu-
keilla 1720-luvulla, mutta vasta 1762 Pommerin

Suomi toipuu ja vaurastuu 347
sodasta palanneet miehet levittivät perunaa laajal-
le. Sen käyttö kasvoi kuitenkin hyvin verkkaises-
ti ja oli vielä 1800-luvun alussa yleistä vain paikoin
Länsi-Suomessa. Ruotsin ajalla viljelty peruna
kuului toiseen alalajiin kuin nykyinen, ja sen vil-
jelyominaisuudet ja maku ovat voineet olla huo-
nommat, mutta ennakkoluuloinen rahvas vierasti
muutenkin näöltään ja maultaan outoja muku-
loita. Ruokaa ei ollut totuttu kaivamaan maasta,
nauriitkin kasvoivat sen pinnalla.
Hämeen talonpojat erikoistuivat 1700-luvulla
entistä enemmän tuottamaan pellavaa, jonka vil-
jelyä hiesumaat suosivat osassa maakuntaa. Pella-
van kysyntä rannikkomaakunnissa nimittäin kas-
voi suuresti. Kaakkois-Hämeestä, etenkin Lam-
milta, Asikkalasta, Hollolasta ja Nastolasta saa-
tiin lujaa valkoista pellavaa, kun taas Eräjärvi, Ori-
vesi, Juupajoki, Längelmäki ja Kuorevesi tuottivat
hienompaa ja pehmeämpää vihreää pellavaa. Ero
riippui pellavan korjuuajasta ja sen valmistukses-
ta. Hamppua viljeltiin omaan tarpeeseen melko
yleisesti Peräpohjolaan saakka mutta myytäväksi
vain Etelä-Hämeessä sekä muutamissa Savon ja
Pohjois-Karjalan pitäjissä.
Maanviljelyn tuotannon kehitystä on mahdo-
tonta arvioida edes likimääräisesti. Ilmasto näkyy
olleen hieman kylmempi kuin vapaudenajalla,
mutta tämä koski lähinnä talvia; kasvukausi oli
yleensä kohtalaisen edullinen, ja katoja sattui vain
harvoin. Koska Suomi oli Arvo M. Soinisen käsi-
tyksen mukaan vielä Ruotsin ajan lopulla viljan
suhteen omavarainen, tuotantoa on ilmeisesti
saatu lisätyksi suunnilleen samassa tahdissa kuin
väkiluku kasvoi. Peltoalan on täytynyt niin ollen
kasvaa nopeasti, mutta työvoiman saanti olikin
aivan toista kuin suurten sotien kaudella.
Pitkin 1700-lukua tutkittiin Turun akatemian pii-
rissä kuten myös Ruotsin tiedeakatemiassa keino-
ja maatalouden tuoton parantamiseen. Sama pyr-
kimys johti 1797 Kuninkaallisen Suomen Talous-
seuran (Kongliga Finska Hushällnings-Sällskapet)
perustamiseen. Seuran syntysanat lienee lausunut
Turun piispa Jakob Gadolin, ja sen keskuspaik-
kana oli Turku, mutta siihen liittyi lukuisia virka-
miehiä ja pappeja ympäri Suomea. Innokkaimpia
jäseniä oli seuran ensi vuosina humanistiprofes-
sori H.G. Porthan. Talousseura aloitti heti tarmok-
kaan tutkimus- ja neuvontatyön maatalouden ja
sen sivuelinkeinojen edistämiseksi.
Peltoalan kasvaessa oli jo lannoituksen vuoksi
välttämättä lisättävä karjaa, ja se taas edellytti hei-
näntuotannon lisäämistä. Kustavilaisella ajalla
Suomessa ryhdyttiin paikoin kuivattamaan niit-
tyjen saamiseksi laajoja suomaita kuten esimer-
kiksi Ulvilan Lattomerellä ja Ilmajoen Alajoella.
Ulvilassa teki aloitteen Porin koulun rehtori, etevä
maataloustutkijajohan Kraftman, joka omisti siel-
lä Koiviston kartanon. Myös joitakin järviä lasket-
tiin heinäniityn saamiseksi. Varhaisimpia yrityksiä
oli Lauri Nuutisen 1741-43 toimeenpanema Sar-
vingin järven laskeminen Enossa, mistä oli tulok-
sena koko järven yhtäkkinen tyhjentyminen mut-
ta myös laaja niittymaa.
Karjanhoito ei kehittynyt kovin paljon, vaikka
valtiovalta yritti edistää nimenomaan lampaan-
hoitoa neuvonnalla ja tuomalla maahan hieno-
villaisia lampaita. Ne eivät menestyneet Suomes-
sa. Karjaa vahingoittavien suurpetojen vähentä-
mistä pidettiin tärkeänä, ja etevät metsästäjät oli-
vat rahvaan sankareita kuten Martti Kitunen, joka
kaatoi Virroilla ja lähiseudulla satakunta täysikas-
vuista karhua ja vielä paljon enemmän karhun-
pentuja.
Pohjois-Suomen ja Metsä-Lapin talonpojat al-
koivat harjoittaa entistä enemmän poronhoitoa
opittuaan sen saamelaisilta. Poronhoitoalue ulot-
tui Ruotsin ajan lopulla J. Juhani Kortesalmen
mukaan etelässä Suomussalmelle, Puolangalle ja
Utajarvelle sekä Iin suurpitäjän sisäosiin, ja po-

348 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
roja oli hankittu Hailuotoonkin. Näin etelässä po-
roja oli tosin melko vähän mutta Kuusamossa ja
Lapin suomalaisseuduilla runsaasti, 1700-luvun
lopulla yhteensä monta tuhatta. Niitä käytettiin
paitsi ahkion vetäjinä lumisissa erämaissa myös
teuraseläiminä.
Puutarhaviljely levisi kaupunkilaisten ja pappi-
loiden ryytimaista hitaasti rahvaan keskuuteen.
Pehr Kalm tosin väitti 1700-luvun keskivaiheilla,
että säätyläisetkään eivät tunteneet juuri muita
puutarhakasveja kuin porkkanan, palsternakan,
persiljan, keräkaalin ja sokeriherneen, mutta pro-
fessorin olisi pitänyt mainita myös lanttu, sipuli
ja valkosipuli, jonka ikivanha varsinaissuomalai-
nen nimi on kynsilaukka, sekä muitakin mauste-
yrttejä. Säätyläisten kerrottiin 1754 viljelevän
Kalajoella saakka muun muassa punajuurta, mei-
ramia ja kynteliä, ja lanttua viljelivät monet talon-
pojatkin Pohjanmaalla asti.
Lounais-Suomen säätyläisten ja porvarien puu-
tarhoissa oli Ruotsin ajan lopulla omenapuita ja
lisäksi jonkin verran kirsikka-, luumu-ja kriikuna-
puita, punaista ja mustaa viinimaljaa sekä kar-
viaista. Myös lounaisrannikon ja saariston talon-
pojilla oli omenapuita ja ehkä hieman muitakin
hedelmäpuita ja marjapensaita. Talonpojat kas-
vattivat yleisesti tupakkaa oman tarpeeseenpa sitä
yritettiin huonolla menestyksellä viljellä teollisuu-
denkin käyttöön, Suomessa kun ei voitu viljellä
virginialaista vaan ainoastaan pahanhajuista pal-
turitupakkaa.
Luottolaitos, teollisuus ja kauppa
Reuterholmin ja Kustaa IV Aadolfin vanhoillista
talouspolitiikkaa ei moitittu merkantilismiin tottu-
neessa maassa, ja suotuisa taloudellinen kehitys
rauhoitti kansaa, jota hallitus ei muuten miellyt-
tänyt. Ulkomaankaupan edulliset suhdanteet vau-
rastuttivat Ruotsia ja Suomea tuntuvasti. Suomen
elinkeinoja edisti läntisen Euroopan kehittynyt
luottolaitos. Kauppiaat saivat luottoa laivanvarus-
tuksen ja kaupan rahoittamiseen lukuisilta ulko-
maisilta kauppahuoneilta sekä Hampurin ja Ams-
terdamin pankeilta, kuten Aimo Wuorinen osoit-
taa Turun osalta, ja tämä pääoman saanti virkisti
tietysti muutakin talouselämää.
Ruotsin valtionpankilla oli liikeluoton antajana
vähemmän merkitystä, mutta Suomen Talousseu-
ran piirissä syntyneestä aloitteesta ja ruotsalaisten
esikuvien mukaisesti perustettiin 1797 Turun dis-
konttolaitos, joka otti vastaan talletuksia ja käytti
saamiaan varoja varsin tehokkaaseen luotonan-
toon. Kaupunkien, varsinkin Turun varakkaiden
porvarien pääomalla oli suuri merkitys muille-
kin elinkeinoille, koska he antoivat Wuorisen mu-
kaan huomattavasti luottoa manufaktuureille,
kaupunkien pienyrittäjille ja talonpojille.
Pohjanmaalla, jossa luottotalous oli ollut yleistä
jo edellisellä vuosisadalla, talonpoikien porvaris-
velat olivat 1700-luvulla tuntuvasti entistä pienem-
piä. Se on voinut johtua rahvaan vaurastumisesta
ja menojen vähentymisestä tai päinvastoin talon-
poikien luottokelpoisuuden alenemisesta. Toini
Aunolan Pohjois-Pohjanmaata koskevasta tutki-
muksesta päätellen vaurastuminen oli todellisuu-
dessa tärkein tekijä, mutta talonpoikien menotkin
olivat pienentyneet. Heidän ei tarvinnut maksaa
sotamiehille suuria pestirahoja kuten 1600-luvul-
la, ja verojen suhteellinen rasittavuus oli lieven-
tynyt.
Käsityö kasvoi ja edistyi Suomessa kustavilaisella
ajalla tuntuvasti. Kaupungeissa ammattimainen
käsityö oli tosin verraten vähäistä; vain Turussa
oli paljon ja eteviä käsityöläisiä, niin että se veti
vertoja Ruotsin suurimmille kaupungeille Tukhol-
maa lukuun ottamatta. Turun ja Porvoon 1600-

Suomi toipuu ja vaurastuu 349
luvulta lähtien kukoistanut pellavankudonta kuih-
tui Ruotsin ajan loppuun mennessä ammattityö-
nä, mutta se jatkui naisten ansiokotiteollisuutena
ja levisi sellaisena ympäröivälle maaseudulle. Tä-
män kehityksen tärkeä edellytys oli, että 1600-
luvun lopulta lähtien oli siirrytty kehräämään lan-
gat värttinän sijasta paljon joutuisammin rukilla.
Raaka-aineeksi saatiin Hämeestä erinomaista pel-
lavaa, ja kankaita vietiin Ruotsiin.
Säädökset sallivat naisen toimia yrittäjänä käsi-
työn alalla vain jos hän oli kyseisen alan mestarin
leski. Tästä huolimatta Turun naisilla oli, kuten
Kirsi Vainio-Korhonen on osoittanut, hyvin ylei-
sesti ansionlähteenä käsityö tai jokin muu itse-
näinen ja kunniallinen elinkeino. Tämä koskee
etenkin pikkuporvaristoon ja työväkeen kuuluvia
aviovaimoja, yksinhuoltajia ja naimattomia nai-
sia. Kyseessä saattoi olla kehruu, kankaankudon-
ta, sukkien ja lapasten neulominen, ompelu, vaa-
tehuolto, leivonta tai pienimuotoinen kaupan-
käynti. Samantapaista oli varmaan pienemmis-
säkin kaupungeissa. Turussa oli monia miehiäkin,
jotka elivät käsityöllä kuulumatta ammattikun-
taan.
Maaseudun naisista pääosa teki kesät maata-
loustyötä, mutta talvisaikaan he koettivat saada
muuta ansiota. Varsinais-Suomessa ja Uudella-
maalla oli usein kyseessä kehruu ja kudonta, ja
myös Savon länsiosassa Mikkelin pitäjästä Pieksä-
mäelle ryhdyttiin kutomaan myytäväksi kankaita
pellavasta, hampusta ja villasta. Niiden kysyntä
lienee johtunut Savossa alkuaan siitä, että pitkä
matka vaikeutti kankaiden tuontia rannikkoseu-
duilta ja ulkomailta ja suojeli siten oman maakun-
nan kudontaa. Myöhemmin seudun naisten ko-
hentunut kudontataito avasi menekkiä kauem-
maskin. Lopulta muun muassa Tornion kauppiaat
välittivät Kuopion markkinoilla ostamaansa Piek-
sämäen hamppuhurstia saamelaisten kesäkotain
verhoksi Enontekiön tuntureille.
Varsinainen tehdasteollisuus kasvoi Suomessa hi-
taasti, eikä Länsi-Euroopassa alkanut koneistumi-
nen ehtinyt levitä Ruotsin ajalla tänne asti. Ensim-
mäinen kehruukone, käsivoimin käytettävä ja ko-
vin vaatimaton, hankittiin 1800 Jokioisten ver-
katehtaaseen. Sahateollisuus kehittyi nopeasti,
vaikka sahan perustaminen vaatikin taistelua by-
rokratiaa vastaan. Valtionhallinto halusi näet yhä
säästää metsiä rautaruukkien sydenhankintaan.
Yhtä kaikki kustavilaisella ajalla perustettiin jo Poh-
janmaallekin monta ohutteräistä sahaa, jokunen
Peräpohjolaan asti. Savoon syntyi lukuisia kaup-
pasahoja sahatavaran viennin Venäjälle tultua 1772
luvalliseksi, samoin muutamia Pohjois-Karjalaan.
Sahatavaran kysyntä Länsi-Euroopassa lisääntyi
nopeasti 1780-luvulla, mutta suuret sodat vaikeut-
tivat sittemmin vientiä ajoittain pahasti.
Viipurin ja Haminan porvarit ja lahjoitusmaita
saaneet venäläiset perustivat Kaakkois-Suomeen
yhä uusia sahoja, kunnes niitä oli 1790-luvulla
noin 60. Sahaus ja tuotteiden vienti oli vapaata
ja edullista Katariina II:n kuolemaan eli vuoteen
1796 saakka. Hänen poikansa keisari Paavali sen
sijaan antoi 1798 ukaasin, jolla sahatavaran vienti
ulkomaille kiellettiin. Tämä outo määräys johtui
siitä, että Luoteis-Venäjän metsävarojen kuluminen
huolestutti amiraliteettia ja rautateollisuutta.
Viranomaiset vainosivat Kaakkois-Suomen sa-
hateollisuutta aluksi samaan tapaan myös Alek-
santeri I:n aikana. Alueen kauppasahoista olikin
1810 jäljellä vain kymmenen Laatokan-Karjalas-
sa, jossa lahjoitusmaita hallitsevat ylimykset ei-
vät totelleet kieltoa. Ruotsin puolella sahattua ta-
varaa viipurilaiset saivat välittää ulkomaille, mutta
lisäksi Viipurin ja Haminan liikemiehet alkoivat
jo ennen Suomen sotaa hankkia itselleen sahoja
Ruotsin puolelta Savosta ja Karjalasta.
Suomen tervanpoltto saavutti huippunsa tervan
hinnan noustua valtavasti 1776 alkaneen Yhdys-
valtain vapaussodan aikana. Myöhemmin sen

350
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
hinta vaihteli oikullisesti mutta pysyi keskimäärin
hyvänä. Pohjanmaa tuotti ainakin 70 % valtakun-
nasta viedystä tervasta, ja vaikka voitosta jäi pää-
osa kauppiaille, talonpojatkin hyötyivät hyvistä
suhdanteista. Tervanpoltto lisääntyi nopeasti Poh-
jois-Pohjanmaalla Iijoen varrelle saakka ja myös
Kainuussa, ja Oulu alkoi uhata Kokkolan asemaa
tervan suurimpana vientisatamana. Laivanraken-
nuskin kasvoi, mikä vaurastutti erikoisesti Keski-
Pohjanmaata, jossa maalaiset olivat yhä veistä-
möiden työntekijöinä. Laivanrakennus edistyi nyt
myös Varsinais-Suomen rannikolla ja saaristossa,
kun etenkin Turun ulkomaankauppa tarvitsi yhä
enemmän suuria aluksia.
Kotimaankauppaa edistäneistä seikoista on mai-
nittava uusien maanteiden rakentaminen ja entis-
ten parantaminen kustavilaisella ajalla, mikä hel-
potti hieman sisämaan kaupallisesti vaikeaa ase-
maa. Ulkomaankaupassa Tukholma oli yhä tärkeä
Suomen vientitavaroiden välittäjä, kun pohjalai-
setkin myivät suuren osan tervasta jatkuvasti pää-
kaupunkiin. Olihan jo Pohjanmerelle purjehtimi-
sessa riskinsä, ja Tukholman menetettyä vienti-
monopolinsa hinnat olivat siellä parantuneet.
Länsi-Euroopan rannikot ja läntisen Välimeren
satamat tulivat kustavilaisella ajalla tutuiksi suo-
malaisille merenkulkijoille, ja joskus purjehdittiin
kauas valtamerillekin. Tähän rohkaisi sekin, että
aluksen paikan tähtitieteellinen määrääminen oli
edistynyt ratkaisevasti, kun 1730-luvulla oli opittu
laskemaan laivan sijainnin pituusastekin. Siihen
asti kapteenilla oli ollut varma tieto vain leveysas-
teesta. Myös majakkalaitos ja rannikkovesien kar-
toitus edistyivät. Suomenkin vesillä oli käytetty
Kustaa Vaasan ajasta lähtien erilaisia merimerk-
kejä, ja ensimmäiset valomajakat rakennettiin
1753 Utöhön ja 1800 Porkkalaan.
Alukset paranivat suuresti, kun niiden koko
kasvoi ja niihin varustettiin raakapurjeiden lisäk-
si viisto- ja haruspurjeita. Kovia peräntakaisen
menijöitä olivat kolmimastoinen fregatti ja kak-
simastoinen priki lukuisine raakapurj eineen, mut-
ta niiden hoitamiseen tarvittiin paljon miehiä. Hy-
vin suosittu kauppalaiva tuli ajan mittaan parkista.
Sitä työnsivät myötätuulessa monet raakapurjeet,
mutta kryssimaston viistopurjeiden ansiosta se oli
myös hyvä luovimaan ja tarvitsi lastitilaansa näh-
den pienehkön miehistön. Parkki kehitettiin 1700-
luvun lopulla Pohjanlahden rannoilla, ja sen
varhainen ranskankielinen nimi olikin navire suedois,
'ruotsalaislaiva'. Turun laivojen tonnisto oli enim-
mäkseen suurin, mutta Helsinki, Kokkola ja Oulu
olivat kukin ajoittain johtosijalla. Myös Porin ja
Pietarsaaren merenkulku kasvoi nopeasti.
Atlantin yli lienee ensimmäisenä suomalaisena
aluksena purjehtinut turkulaisen yhtiön fregatti
Printz Friederich, joka kävi vuoden 1770 vaiheilla
Länsi-Intiassa päällikkönään Jakob Strandheim.
Myös pohjalaisia aluksia alkoi purjehtia 1770-lu-
vulta lähtien harvakseen Länsi-Intiaan ja Yhdys-
valtain itärannikolle. Etelä-Aasiaan purjehti en-
simmäisenä 1784 fregatti Concordia Pietarsaaresta
saapuen Jaavan Bataviaan, nykyiseen Jakartaan.
Matka ei kannattanut hyvin, ja merimiehiä kuoli
sen kestäessä yksitoista, useimmat tautiin Bata-
viassa. Valtameripurjehduksen outoutta kuvaa,
että Concordian kapteeni Claes Breitholtz kuuli
pasaatituulten nimenkin ensi kerran vasta paluu-
matkalla.
Asutus ja väkiluku kasvavat,
lääkintölaitos perustetaan
Suomen 1700-luvun asutushistoriasta on mainit-
tava suomalaisten uudisasukkaiden jatkuva etene-
minen saamelaisten maille, nyt myös Kuolajär-
velle eli myöhempään Sallaan sekä Inariin, jossa
syntyi Ivalon seudulle vahva suomalaisväestö.

Suomi toipuu ja vaurastuu 351
Lisää suomalaisia muutti Enontekiöllekin. Tun-
turi-Lappi: Utsjoki sekä pääosa Inarista ja Enon-
tekiöstä, jäi vielä saamelaisten haltuun, koska siel-
lä ei voitu harjoittaa sanottavasti suomalaisten
pääelinkeinoa maanviljelyä. Metsä-Lapin saame-
laiset sulautuivat sen sijaan jo 1700-luvulla miltei
täysin suomalaisiin.
Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa perustettiin
paljon uudistiloja vanhan asutuksen liepeillä säi-
lyneille metsäseuduille, kun taas muualla maassa
syntyi uudisasutusta torppia perustettaessa, eten-
kin kustavilaisella ajalla. Osa niistä sijoittui lähel-
le vanhaa asutusta, mutta moni talollinen antoi
torpanmaan sitä haluavalle tilattomalle pariskun-
nalle kaukoniittyjensä luota tai metsästä, joka
kuului talon vakiintuneeseen nautintapiiriin tai oli
erotettu sille isossajaossa. Metsäseuduille, joilla
oli paljon viljelykelpoista maata, kehkeytyi ajan
mittaan oikeita torpparien kulmakuntia.
Suomen väkiluku kasvoi kustavilaisella ajalla
nopeasti. Se oli vuonna 1772 noin 730 000 hen-
keä mutta 1809 jo 1 050 000 vaiheilla. Molem-
missa luvuissa on mukana Venäjään liitetyn Kaak-
kois-Suomen väestö. Väestönlisäys oli kerrassaan
44 % vain 37 vuoden pituisena aikana ja se pai-
nottui siten, että maan keski-ja pohjoisosan väes-
tö lisääntyi nopeammin kuin Etelä-Suomen. Tä-
ten väestöllinen painopiste siirtyi jonkin verran
pohjoiseen päin. Suomen kaikkien kaupunkien
väkiluku oli ollut isonvihan jälkeen noin 16 000
henkeä; vuonna 1772 se oli noin 35 000 ja 1809
noin 48 000. Vapaudenajalla kaupunkien väestö
kasvoi selvästi nopeammin kuin maaseudun,
mutta kustavilaisella ajalla kävi päinvastoin. Suo-
men verrattomasti suurimmassa kaupungissa
Turussa oli Ruotsin ajan päättyessä vähän yli
10 000 asukasta.
Väestönkasvua hidasti yhä pikkulasten suuri kuol-
leisuus, joka tuotti huolta valtakunnan hallituk-
sellekin. Tämän epäkohdan varsinaisia syitä ei
tunnettu, mutta kokemuksen nojalla suositeltiin
äidinmaitoa pikkulapsen parhaana ravintona. Tä-
tä ei varsinkaan Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla us-
kottu vaan pienokaisen äiti komennettiin vanhaan
tapaan pellolle tai heinäniitylle. Kotona joku hy-
vää tarkoittava muori ruokki pienokaista lehmän-
maidolla "maitosarvesta", jossa oli rievunpalanen
tuttina, tai työnsi lapsen suuhun soseeksi pure-
maansa leipää. Seurauksena oli hyvin usein ri-
puli tai hengityselinten infektio, molemmat ime-
väisikäisten yleisiä kuolinsyitä.
Sairaanhoitoa edisti 1700-luvulla lääkärinvirko-
jen ja sairaaloiden perustaminen. Ensimmäinen
piirilääkäri saatiin Turkuun 1754, ja 1759 sinne
perustettiin sairaala eli lasaretti. Ruotsin ajan lop-
puun mennessä saatiin jo lääninsairaala jokaisen
läänin pääkaupunkiin. Piirilääkäri Johan Haart-
man, myöhemmin Turun akatemian lääketieteen
professori, toimitti Turussa 1754 valtakunnan en-
simmäisen isorokkorokotuksen. Vaasan piirilää-
käri rokotti 1761 Alavetelissä joukon lapsia, joiden
vanhemmat kappalainen Anders Chydenius oli
suostutellut osoittamalla että rokotus tuli halvem-
maksi kuin lapsen hautaaminen. Rokotus yleistyi
Chydeniuksen ansiosta jonkin verran Keski-Poh-
janmaalla mutta heikosti muualla Suomessa.
Vuoteen 1802 käytetty menetelmä olikin hieman
vaarallinen: pari prosenttia rokotetuista sai ison-
rokon ja kuoli siihen.
Pitkin 1700-lukua hallitus kehotteli papistoa
opettelemaan lääkintätaitoa, ja yliopistot tarjosivat
apuaan siihen. Varsin moni pappi ja papinrouva
oppikin parantaan haavoja ja luunmurtumia ja
puuhaili kasvisrohtojen tai kemiallisten lääkkei-
den, niinkin roimien elohopeayhdisteiden kuin
sublimaatin ja kalomelin parissa. Lähinnä pap-
pien käyttöön julkaistiin pari lääkärikirjaa, joista
Johan Haartmanin laatima ilmestyi 1759. Lääke-
tiede oli yhä jokseenkin epätieteellistä ja pysyi

352
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
sellaisena mikrobiologian syntyyn saakka, joten
nykyaikainen lääkäri pudistelee päätään 1700-lu-
vun terapialle.
Anders Chydenius noudatti kirjoissa annettu-
ja lääkintäneuvoja Kokkolan kirkkoherranakin.
Hän suoritti jopa erilaisia silmäleikkauksia kuten
myös Evij arven kappalainen Mikael Forslin; mo-
lemmat poistivat muun muassa trakooman silmä-
luomien sisäpintaan aiheuttamia nystyröitä. Ke-
väällä 1790 Kokkolan kaupunki perusti Chyde-
niuksen aloitteesta tilapäisen sairaalan Kustaan
sodan aikana levinneen punataudin torjumiseksi.
Syksyyn mennessä rovasti sai apulaisineen, kak-
si leskivaimoa sairaanhoitajina, suuren osan poti-
laista paranemaan ja pysäytti taudin leviämisen
Kokkolan seudulla.
Yhteiskunnan rauhallinen
ja hidas kehitys
Suomen maaseutuyhteiskunnan kehityksestä
1700-luvulla on jo ollut puhetta käsiteltäessä talon-
pojan omistusoikeutta, kruununtiloja ja torppa-
rilaitoksen kasvua. Maata omistamatonta väkeä
oli suurten kuolovuosien ja Pohjan sodan jälkeen
verraten vähän, mutta sittemmin voimakas väes-
tönlisäys johti tilattomien luvun kasvuun. Lou-
naisissa maakunnissa talojen jakaminen oli yhä
erittäin harvinaista, joten talojen ja ratsutilojenkin
väistyvät perilliset vajosivat tilattomiksi paitsi niitä
harvoja, jotka muuttivat kaupunkiin. Rannikolta
Satakuntaan, Hämeeseen ja Etelä-Savoon saakka
syntyi jo Ruotsin ajan loppuun mennessä runsas
torppariväestö, ja rälssimaalla asuvia lampuote-
jakin oli paikoittain paljon. Itselliväestökin oli sa-
malla alueella jokseenkin runsas.
Etelä-Karjalassa torppia perustettiin vähän ja
taloja jaettiin ravakasti, joten seudulle oli tyypillis-
tä pientilavaltaisuus ja tilattoman väestön vähä-
lukuisuus. Pohjois-Karj alassa torppia oli enem-
män, mutta talollisten luku oli vielä Ruotsin ajan
päättyessä paljon suurempi. Savossa oli paljon
loisia eli itsellisiä, rutiköyhiä ihmisiä, jotka asuivat
talon tuvannurkassa tai saunassa ja elivät tilapäis-
ten tulojen varassa kuin taivaan linnut. Talollisten
ja tilattomien määräsuhteet pysyivät Savossa kui-
tenkin pitkän aikaa ennallaan.
Pohjanmaalla talonjaot hidastivat tilakoon kas-
vua ja myös tilattoman väestön lisääntymistä.
Etelä-Pohjanmaalle perustettiin tosin aika paljon
torppia, mutta Oulun läänissä niitä oli vielä 1800-
luvun alussa vähän ja maaseutu oli hyvin pienti-
lavaltaista. Iän, sairauden tai vammojen takia työ-
kyvyttömiä köyhiä, täysin toisten avun varassa
eläviä ihmisiä oli kaikkialla Suomessa varsin pal-
jon. Esimerkiksi 1769 heitä oli erään myöhem-
män laskelman mukaan Ruotsiin kuuluvassa osas-
sa Suomea 4,7 % koko väkiluvusta.
Kaikki viittaa siihen, että pääosa Suomen sääty-
läisistä vaurastui 1700-luvulla merkittävästi. Kirsi
Vainio-Korhonen osoittaa, että Turun kauppapii-
rin säätyläisväestö ja porvariston vauraampi ker-
ros ostivat kustavilaisella ajalla yhä enemmän ho-
pea- ja kultaesineitä. Tähän vaikutti myös tapa-
kulttuurin kehitys, mutta silti jalometallien run-
saus on hyvin pätevä varakkuuden osoitin. Kaup-
piaan ammatti oli usein säätyläisväestöön kohoa-
misen väylänä, ja ainakin Turussa tämä koski
myös tuottavimpia käsityöläisen ammatteja, ku-
ten Ulla-Maija Juutila on osoittanut.
Kun maamme lounaisosan vanhoilla viljely-
alueilla ei jaettu taloja ja peltoala kasvoi tuntu-
vasti, on selvää että myös ratsutilalliset ja talolliset
vaurastuivat. Maaveron merkityskin aleni varsin-
kin vuoden 1789 jälkeen, kun sen korottaminen
oli kielletty valtiosäännössä. Talonpoikien vauras-
tumista osoittaa vaatetuksen, etenkin naisten pu-
vuston runsaus rannikon maakunnissa kustavi-

Suomi toipuu ja vaurastuu 353
laisella ajalla. Myös talonpoikien itseluottamus ja
omanarvontunto alkoivat nousta Kustaa III:n 1789
toimeenpanemien uudistusten vaikutuksesta. Ta-
lonpoika tiesi nyt olevansa todella isäntä maal-
laan.
Torpparien sekä maaseudun ja kaupunkien työ-
väestön elintason kehitystä aikakauden lähteet va-
laisevat heikosti, ja siitä on vaikea sanoa mitään
varmaa. On mahdollista että myös tilattoman
väestön ja kaupunkien rahvaan keskimääräinen
toimeentulo parani, eikä isonvihan ja Suomen so-
dan välillä jouduttu kokemaan pahaa nälänhätää
tai kovin tuhoisia tautiepidemioita. Toisaalta tilat-
toman ja siten epävarmassa asemassa olevan
väestön osuuden suuri kasvu loi varjon maaseu-
dun yhteiskuntaan. Tämä koskee etenkin maan
lounaisosaa, ei niinkään Itä-Suomea eikä Pohjan-
maata.
Työkyvyttömien köyhien ja orpolasten olot olivat
vapaudenajalta lähtien hallituksenkin eikä vain
kirkon huolena, ja seurakunnat saivat viranomai-
silta ohjeita "vaivaishoidon" tehostamiseksi. Se
edistyi kuitenkin hitaasti. Sopivia muotoja etsit-
tiin, mutta monessa pitäjässä riittivät isäntien mie-
lestä ne vähäiset avustusvarat, joita kertyi kirkon
ovenpielessä seisovaan puiseen vaivaisukkoon.
Valtiovalta ja piispat suosittelivat vakinaisten hoi-
tolaitosten eli köyhäintupien perustamista, mutta
kansa totteli heikosti. Sen sijaan köyhien jakami-
nen "ruotuhoitoon", muutaman talon yhteisvas-
tuullisesti huollettavaksi, yleistyi Lounais-Suomes-
ta alkaen, maan itäosassa kyllä hitaasti. Jollei "ruo-
tuvaivaisella" ollut asuntoa tai hän ei tullut yksin
toimeen, häntä kuljetettiin hoitotalosta toiseen.
Toimeentulon kokonaiskehitystä 1700-luvulla ei
voitane laskea tarkasti, mutta suomalaiset eivät
olleet aikakauden päättyessä erityisen köyhä kan-
sa. Varsinaisen Ruotsin väestö oli tuntuvasti vau-
raampaa, mutta Ruotsi on epäedullinen vertailu-
kohde. Suomessa oli vähän rikkaita, eikä heitä-
kään olisi pidetty sellaisina Manner-Euroopassa,
mutta toisaalta pääosa suomalaisista oli säästynyt
kalvavalta köyhyydeltä. Läntisen Euroopan ke-
hittyneissä maissa oli rikkautta mutta myös pal-
jon kurjissa oloissa elävää työväkeä, ja manner-
maalla ja Välimeren maissa raatoivat miljoonat
talonpojat köyhinä maaorjina. Jos Suomea ver-
rataan Aasian maihin, käy yhä ilmeisemmäksi,
että kansamme oli esi-industrialistisen ajan olois-
sa kohtalaisen vauras.
Suomen kielen
ongelmallinen asema
Suomen kielen asema kehittyi 1700-luvulla yh-
teiskunnalliseksi ongelmaksi. Vain suomea osaa-
va rahvas käytti omaa kieltään käräjillä ja kokouk-
sissa, joten kihlakunnantuomarin ja kruununvou-
din täytyi ymmärtää sitä suomenkielisellä seudul-
la toimiessaan, mistä hallituskin ajoittain muis-
tutti. Myssyjä kannattava turkulainen kauppias
Esaias Wechter yritti 1739 valtiopäivien salaises-
sa valiokunnassa kaikin voimin saada aikaan sää-
döstä, että kaikkien Suomen virkamiesten tulisi
osata suomea, mutta tuolloin annetussa asetuk-
sessa suomen kielen taito jäi vain jonkinlaiseksi
lisäansioksi. Käytännössä sitä ei vaadittu edellä
mainittuja korkeammilta virkamiehiltä.
Asiakirjojen ja kirjallisten esitysten kieleksi
suomi ei kelvannut; ruotsi oli ainoa virkakieli eikä
suomelle osoitettu enää sellaista huomiota kuin
joskus 1600-luvulla. Muuan vähäinen, kauas tule-
vaisuuteen viittaava poikkeus on sentään todet-
tava. Pöytyän kirkkoherra Anders Lizelius kirjoitti
näet pitäjänkokouksen pöytäkirjat vuodesta 1756
lähtien useimmiten suomeksi. Samoin hän teki
myös siirryttyään 1761 Mynämäkeen, jos kokouk-
sessa oli ollut vain kirkkoherra ja talonpoikia.

354
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Halutessaan kääntyä virkamiehen tai viraston
puoleen talonpojan täytyi palkata mies, joka pys-
tyi lupaamaan: "Minä venskaksi vetäsen, Ruot-
sin kieltä kirjoittelen" (Antti Puhakka). Jokainen
viraston lähettämä kirjelmä piti myös käännättää.
Tulkki ei aina suomentanut täsmälleen oikein,
joten syntyi väärinkäsityksiä tai turhia mutta
ärsyttäviä epäluuloja. Kun yhteiskuntaelämä vil-
kastui 1700-luvun kuluessa ja kirjallinen menet-
tely asioiden hoidossa yleistyi, suomen kielen
huono asema korostui yhä enemmän. Vapauden-
ajan viimeisillä valtiopäivillä 1771-72 kahdeksan
suomalaista talonpoikaa pyysi hallitusta huoleh-
timaan mahdollisimman hyvin virkamiesten
suomen kielen taidosta, jotta väestö voisi kään-
tyä heidän puoleensa omalla kielellään.
Kouluissa opetettiin ruotsiksi lukuun ottamatta
suomenkielisten seutujen pientenlasten kouluja.
Kirkko piti sen sijaan suomen kielen kunniassa,
koska sen pyhä tehtävä ei sallinut sitä vaaraa, että
sanankuulijat eivät olisi ymmärtäneet saarnaa, li-
turgiaa ja virsiä. Pappi ei saanut virkaa suomen-
kielisestä seurakunnasta, ellei hän osannut puhua
suomea laatuunkäyvästi. Arkkipiispajacob Teng-
strömin isän maisteri Johan Tengströmin sanotaan
jääneen lahjakkuudestaan huolimatta vaatimatto-
maan pitäjänapulaisen virkaan suureksi osaksi sen
takia että hän ei tainnut kunnolla suomea.
Säätyläisten ja varakkaan porvariston kotikieleksi
tuli 1700-luvulla yleensä ruotsi. H.G. Porthanin
mukaan vielä 1700-luvun alkupuolella "papisto,
useimmat maaseudun säätyläiset ja suurin osa
Suomen kaupunkien kauppiaista ja porvaristosta
käytti seurustelussaan etupäässä suomea". Ruot-
sin suosio kasvoi sittemmin Länsi-Suomessa san-
gen nopeasti, mutta Savon ja Karjalan "herras-
väestä ja säätyhenkilöistä" Porvoon konsistori kir-
joitti vielä 1781, että he osasivat "ehkäpä suurim-
maksi osaksi paremmin suomea kuin ruotsia". Sa-
mantapainen oli tilanne Pohjois-Suomessa, jossa
Raahe, Ouluja Kajaani olivat varsin suomenkieli-
siä kaupunkeja. Kehitys oli kuitenkin kaikkialla
suomen kielelle epäsuotuisa.
Hyvä ruotsin kielen taito oli näet välttämätön
kaikissa herrasväen ammateissa, samoin myös
kaupassa pientä kaupustelua lukuun ottamatta.
Sitä paitsi ruotsi kehittyi nopeasti kunnes se oli
kustavilaisella ajalla rikas ja notkea, kaikkeen kir-
jalliseen käyttöön oivallisesti soveltuva kulttuuri-
kieli. Turun akatemiassa ruotsi oli vapaudenajalta
lähtien opetuksen ja tutkimuksen kielenä latinan
rinnalla.
Kirjasuomi sen sijaan oli kehittymätöntä ja
kömpelöä, sen sanavarasto oli köyhä, ja vieraiden
kielten vaikutus oli kahlehtinut sen kehitystä Mi-
kael Agricolan ajasta asti. Maaseudun säätyläiset
oppivat puhumaan rahvaan murteita, mutta ne
kuulostivat melko karkeilta ja vahvistivat sitä kä-
sitystä, että suomen kieli ei sopinut vaativaan käyt-
töön. Toistaiseksi vain harvat huomasivat, että ka-
levalamittainen runous ei lainkaan tukenut suo-
men kielen väheksyntää enempää kuin monet is-
kevät ja paljon ilmaisevat sananlaskutkaan.
Kaikesta tästä huolimatta Kustaa III oli opetel-
lut hieman suomea samoin kuin hänen molem-
mat veljensä. Kruunupyyn kirkkoherra Erik Juve-
lius lienee kuullut tästä, koskapa hän julkaisi 1781
kirjasen En Liten Barna-bok - Yxi Pieni Lasten-kir-
ja, jossa oli aapisen teksti rinnakkain kahdella kie-
lellä. Hän lähetti kirjan kuninkaalle pyytäen, että
sitä käytettäisiin suomen opettamiseksi kruunun-
prinssi Kustaa Aadolfille, ja vakuutti suomalaisten
olevan hyvillään, jos tuleva kuningas voisi pu-
hua heidän kanssaan tätä kieltä. Prinssille opetet-
tiinkin suomea parin vuoden ajan, ja hän puhut-
teli sotamiehiä suomeksi käydessään 1787 isänsä
kanssa Parolassa. Nämä kauniit eleet eivät kuiten-
kaan parantaneet käytännössä suomen kielen ase-

Suomi toipuu ja vaurastuu 355
Ruotsin ajan lopulla herrasväen ja suomenkieli-
sen rahvaan väliin tuli entistä selvemmin erikieli-
syyden luoma verho. Ei ole vaikea arvata, mitä
se vaikutti. Herrojen puhuessa keskenään ruotsia
ja naureskellessa syrjästä kuunteleva kansanmies
epäili helposti, että hänestä tehtiin pilaa tai suun-
niteltiin jotain hänen kettämisekseen. Suomalai-
sesta rahvaanmiehestä alkoi näin kehkeytyä se
1800-luvulla tunnettu kuva, että hän oli luonnos-
taan juro ja hidas, epäluuloinen ja vastahankai-
nen. Tietenkin talonpoika näytti jurolta, kun ei
voinut osallistua keskusteluun, ja jos häneltä ky-
syttiin yhtäkkiä jotain suomeksi, hän usein häm-
mentyi eikä vastannut kovin nokkelasti. Toisaal-
ta suomea huonosti puhuva herrasmies tuntui ta-
lonpojasta yhtä aikaa hölmöltä ja ylimieliseltä.
Kielimuurin syntyminen herrasväen ja suo-
menkielisen rahvaan välille on voinut lisätä pal-
jonkin "yhteisen kansan" vastenmielisyyttä herro-
ja kohtaan. Kieliasian liittymisen yhteiskunnalli-
seen eroon totesi piispa Jacob Tengström 1803
Turun suomen- ja ruotsinkielisen seurakunnan
riidellessä jumalanpalvelusten ajasta. Suomenkie-
liset, jotka olivat pikkuporvareitaja työväkeä, väit-
tivät vastapuolen suorastaan kieltävän, "että he
kaikki ovat suomalaisia (finnar) ja Suomessa syn-
tyneitä". Piispa asettui tukemaan suomalaista seu-
rakuntaa "ylempiä ja varakkaampia kansanluok-
kia" vastaan, ja kiista päättyi sillä kertaa suomen-
kielisten voittoon.
Herrasväkeä ja rahvasta vieroittivat myös tapa-
kulttuurin kasvava erilaisuus ja joidenkin virka-
miesten töykeä ja byrokraattinen suhtautuminen
kansaan. Ruotsin ajalla kirjatuista sananlaskuista
voisi koota ilkeän kuvan "herroista" pappeja myö-
ten, mutta on eri asia, voiko niiden todistusta yleis-
tää. H.G. Porthan kiinnitti kyllä 1790-luvulla huo-
miota herroja kohtaan tunnettuun epäluuloisuu-
teen. Aateli oli hänen mielestään kohdellut kan-
saa vanhoista ajoista väkivaltaisesti ja itsekkäästi,
joten talonpojan "sammumatonta" herravihaa ei
sopinut ihmetellä. Porthanin oma aatelisvastainen
asenne vähentää kuitenkin lausunnon todistus-
voimaa. Hallituksen propaganda anjalanmiehiä
vastaan Kustaa III:n sodan aikana ja kuninkaan
murhan aiheuttama suuttumus olivat sitä paitsi
kiristäneet rahvaan mielialaa, kuten Porthan itse-
kin totesi.
Vanhan Suomen yhteiskuntaolot
Vanhan Suomen eli 1721 ja 1743 Venäjän haltuun
joutuneen Karjalan ja Savon kaakkoisen rajaseu-
dun olot poikkesivat monessa suhteessa Ruotsille
jääneen alueen oloista. Pohjan sodassa Etelä-Kar-
jalaa oli hävitetty pahoin, joten kehityksen lähtö-
kohta oli heikko, eivätkä olosuhteet olleet myö-
hemminkään kovin suotuisat. Venäjän hallitus ei
kiinnittänyt erityistä huomiota vallattuun aluee-
seen, paitsi että sen rajaseutua linnoitettiin lujasti
etenkin Kustaa III:n sodan jälkeen. Vahvimmat
varustukset rakennettiin Haminaan, Luumäen
Taavettiin ja Lappeenrantaan. Olavinlinnaakin
vahvistettiin, ja sen tornien kaunis yläosa on pe-
räisin tältä ajalta.
Vanhan Suomen maalais väestön oloja Venäjän
hallitus ei juuri kohentanut, mutta ei sitä tahalli-
sesti sorrettukaan. Luterilaisten uskonharjoitus oli
taattu, ja pääosa papeista sai edelleen koulutuk-
sensa Turun akatemiassa. Virkamiehiksi pyrkivät
menivät sen sijaan Tarton saksankieliseen yliopis-
toon. Ortodoksisten karjalaisten syrjiminen tietys-
ti loppui, ja heitä muutti Aunuksesta lisää Raja-
Karjalan pitäjiin, kunnes niissä oli runsas krei-
kanuskoinen väestö idästä Impilahdelle, Suista-
molle, Soanlahdelle ja Korpiselille saakka.
Ortodoksien vanhat luostarit pääsivät jatka-
maan toimintaansa Etelä-Karjalan jouduttua 1710
venäläisten haltuun. Valamon pääkirkko vihittiin

356 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
uudelleen rakennettuna 1719, ja Konevitsassakin
oli munkkeja viimeistään 1716. Ortodoksisen kir-
kon vainoaman vanhauskoisten (raskolniki) lah-
kon vaikutusta, jota oli ollut Laatokan-Karjalassa
vähän jo 1680-luvulla, levisi Itä-Karjalasta Suo-
men puolelle. Ilomantsin syrjäseuduilla "vanha-
vierulaisilla" oli kaksi, myöhemmin kolmekin
pientä luostaria, jotka kaikki sammuivat sittem-
min 1800-luvulla.
Vanhassa Suomessa olivat voimassa Ruotsin la-
ki ja periaatteessa ruotsalainen hallintokin, kun-
nes Katariina II uudisti sen venäläisen mallin mu-
kaiseksi. Korkeimmat virkamiehet olivat sittem-
min etupäässä muukalaisia, jotka eivät aina ym-
märtäneet Vanhan Suomen olojen erikoispiirtei-
tä. Keisari Paavalin aikana 1797 alettiin täältäkin
ottaa sotamiehiä Venäjän armeijaan, mistä tuli
suuri huolen aihe, koska palvelusaika oli jalka-
väessä vähintään 15 vuotta. Karjalaiset lauloivat
väenotosta esimerkiksi Uudellakirkolla:
Kaatu Katrina kuningas,
pääsi Paaval päälliköksi,
sulaviksi suuri herra:
kaatu riikki kallellehen,
sysähyisi syrjällehen.
Pojat vieään Viipurikin,
pannaan päitä paljakaksi.
Pojat vie'ähän sotahan,
tykin suuren suun etehen,
rautakirnujen kitahan.
Pahin epäkohta oli kuitenkin laajojen lahjoitus-
maiden antaminen venäläisille. Se alkoi jo Pohjan
sodan aikana, jolloin tsaari Pietari lahjoitti prikaa-
tinkomentaja Grigori Tserny se ville yli 400 tilaa
Muolaasta ja Valkjärveltä. Tsernysev siirsi sodan
aikana autioituneisiin Muolaan kyliin omia maa-
orjiaan Moskovan jajaroslavlin kuvemementeis-
ta, ja he jäivät sinne venäläisenä saarekkeena, jon-
ka suurin kylä oli Kyyrölä (Krasnoje selo). Lah-
joitusmaita annettiin lisää 1740-luvulle saakka
mutta hyvin vähän myöhemmin. Niihin kuului-
vat Kannaksen keski-ja itäosa miltei kauttaaltaan,
laaja alue Kurkijoelta Parikkalaan sekä Soanlah-
den, Korpiselän, Suojärven ja Salmin pitäjät. Pie-
nehköjä lahjoitusmaita oli myös Länsi-Karjalas-
sa ja Kymenlaaksossa.
Periaatteessa nämä lahjoitusmaat olivat luon-
teeltaan samanlaisia kuin Ruotsissa 1600-luvulla
annetut: lahjoituksen haltija eli donataari kantoi
talonpoikien verot, joista Karjalassa meni kuiten-
kin kolmannes kruunulle. Talonpojan asemaa
heikensi Vanhassa Suomessa donataarin oikeus
määrätä vero maksettavaksi päivätöin, mikä oli
kovin orjuuttavaa. Donataarit saivat myös häätää
talonpoikia perustamansa hovin eli kartanon vil-
jelysten tieltä, ja toisaalta he kielsivät usein talon-
poikia muuttamasta lahjoitusmaalta. Tämä oli
vaarallisen lähellä maaorjuutta, ja muutamissa
lahjoituskirjoissa puhuttiinkin venäläiseen tapaan
"sieluista" eikä tiloista.
Paljon vahinkoa lahjoitusmaiden talonpojille
koitui siitä, että Vanhan Suomen hallinnolliset ja
oikeusolot olivat melko sekavat ja sitä paitsi jok-
seenkin oudot venäläisille donataareille. Alkuai-
koina olot pysyivät silti verraten rauhallisina, kos-
ka lahjoitusmaiden alkuperäiset haltijat olivat
enimmäkseen upporikkaita ylimyksiä, jotka eivät
kiinnittäneet kaukaisiin lahjoitusmaihin sanotta-
vaa huomiota. Mutta 1700-luvun kuluessa niitä
myytiin vähävaraisemmalle virka-aatelille ja por-
varillisille liikemiehille, ja nämä olivat tarkkoja
saatavistaan.
Veronkorotuksista ja muista donataarien mää-
räyksistä syntyi 1700-luvun lopulla lukuisia riito-
ja, ja karjalaiset tekivät todellisia tai luultuja oi-
keuksiaan puolustaessaan joskus kovaa vastarin-
taa, jonka kukistamiseksi donataari saattoi hank-

Suomi toipuu ja vaurastuu 357
kia sotaväkeä. Pyhäjärven pitäjässä Taubilan eli
Touvilan hovin talonpojat vastustivat 1785-1801
sitkeästi paroni Andreas Freederickszin määrää-
miä suuria veronkorotuksia ja yrittivät päivätyö-
lakkoakin mutta joutuivat lopulta taipumaan ras-
kaisiin suorituksiin, rohkeimmat voudin miesten
kepittäminä. Keisari Paavali oli näet tehnyt 1798
päätöksen, jonka mukaan donataarit saivat korot-
taa veroja, vaikka eivät aivan rajattomasti, ja vah-
vistanut talonpoikia koskevan muuttokiellon.
Etelä-Karjalan elinkeinoelämää alkoi jonkin ver-
ran virkistää maalaistuotteiden menekki nopeas-
ti kasvavassa Pietarissa. Venäjän pääkaupungin
väkiluku oli 1800 jo 220 000 henkeä, joten siellä
tarvittiin paljon elintarvikkeita, heiniä, polttopuu-
ta ja rakennustarpeita, ja näitä kaikkia myytiin
Kannakselta ja Laatokan Karjalasta. Sahateolli-
suus paransi maaseudun työllisyyttä ennen keisari
Paavalin edellä mainittua sahauskieltoa (1798), jo-
ka oli kova isku koko Vanhalle Suomelle.
Maatalous pyrki näivettymään lahjoitusmailla,
koska hoviin tehtävät päivätyöt haittasivat rah-
vaan omaa viljelyä. Sitä paitsi talonpojat epäilivät,
että uuttera raivaustyö ja viljely johtaisivat vero-
jen korottamiseen, niin kuin usein kävikin. Kau-
pasta, rahdinajosta ja muista sivuelinkeinoista saa-
tuja rahoja voudin oli vaikeampi arvata, joten rah-
vas turvautui mielellään niihin. Vanha Suomi me-
nettikin omavaraisuutensa viljan suhteen ja joutui
ostamaan sitä Venäjältä.
Olojen epävarmuus hidastutti siis Vanhan Suo-
men taloudellista kehitystä, ja väkiluku ei kasva-
nut 1700-luvun lopulla enää ollenkaan. Vireyttä
esiintyi lähinnä kaupungeissa, varsinkin Viipuris-
sa. Sinne oli asettunut jo Ruotsin ajalla Itämeren-
maiden saksalaisia, ja 1700-luvulla heitä muutti
sinne lisää kauppaa harjoittamaan ja virkamie-
hiksi, samoin jonkin verran venäläisiä kauppiaita.
Kun vanhempi porvaristo puhui ruotsia ja kau-
pungin rahvas etupäässä suomea, Viipurista tuli
monikielinen ja monelta taholta vaikutteita saava
kaupunki, mutta virka-ja sivistyskieleksi vakiintui
saksa.

..^:-^V". #"." sipi

359
Koulutus, tiede ja usko
valon vuosisadalla
Koulut ja kirkollinen kansanopetus
Uudenkaupungin rauha aiheutti Suomen kirkon
organisaatioon muutoksen, koska itäinen hiippa-
kunta tarvitsi uuden keskuspaikan Viipurin jäätyä
Venäjän puolelle. Piispan uudeksi residenssipai-
kaksi valittiin 1724 Porvoo. Sinne oli jo 1723 pe-
rustettu kymnaasi eli lukio korvaamaan Viipurin
koulua, ja siitä tuli Turun kymnaasin ohella tule-
vien pappien alkukoulutuksen toinen keskus, jon-
ne saapui oppilaita myös Venäjälle jääneestä osas-
ta Karjalaa. Siellähän tarvittiin edelleen luterilaista
papistoa.
Muuten kouluolot eivät muuttuneet paljon
1700-luvun Suomessa. Joissakin triviaalikouluissa
ja Porvoon kymnaasissa alettiin opettaa hieman
luonnonhistoriaa ja fysiikkaa. Ensimmäinen ty-
töillekin tarkoitettu kaupunkikoulu tuli Pietarsaa-
ren pedagogiosta, johon otettiin 1755 kolme tyt-
töä ja sitten vuodesta 1762 lähtien jatkuvasti muu-
tamia autonomian ajalle asti. Alma Söderhjelmin
mukaan tytöt kävivät koulua yleensä vain luku-
kauden tai kaksi, jolloin he oppivat luku- ja kir-
joitustaidon sekä kristinoppia. Arvattavasti he oli-
vat virkamiesten ja porvarien tyttäriä. Kenen aate
Pietarsaaren tyttöjen vaatimaton koulunkäynti oli,
ei näy lähteistä, mutta se osoittaa joka tapaukses-
sa ennakkoluulottomuutta.
Toinen kaupunki, jossa tytöt voivat päästä kou-
luun, oli Vanhan Suomen pääpaikka Viipuri. Sin-
ne perustettiin valistusta suosivan Katariina II:n
aikana 1788 saksalaisen poikakoulun yhteyteen
tyttöluokka. Pian tyttöjen opetus laajennettiin kak-
sivuotiseksi, 1805 perustettiin itsenäinen, viisi-
luokkainen Töchterschule, 'tyttärien koulu' ja
1807 vielä alkeiskoulu tytöille. Töchterschulen
saksankielinen opetus oli aika monipuolista: us-
konnon ja saksan, ranskan ja venäjän kielien li-
säksi opetettiin historiaa, maantietoa, laskentoa
ja luonnonhistoriaa sekä eräitä harjoitusaineita.
Kun Viipurin tyttökoulut olivat lisäksi avoimet
kaikkien kansanluokkien lapsille, niitä voi pitää
varsin moderneina, mutta opetuskieli rajoitti nii-
den vaikutusta.
Vapaudenajan ilmapiiriin sopi erinomaisesti kir-
kollisen kansanopetuksen tähdentäminen, ja sitä
koetettiin tehostaa valitsemalla opetustaitoisia luk-
kareita ja yhä useammin erityisiä lastenopettajia,
jollaiseksi kelpasi hyvin nainenkin. Lukemisen ja
kristinopin taitoa tutkittiin kinkereillä ja kuulus-
telemalla ehtoolliselle ilmoittautuvia. Jonkinlai-
nen lukutaito kävi vähitellen yleiseksi. Se oli kyl-
lä usein hidastaja epävarmaa tankkaamista, hyvä
lukutaito oli verraten harvinainen, ja kirjoitustai-
toisia kansanihmisiä oli kovin harvassa.
Länsi-Euroopan vaikutus kasvoi maassamme 1700-luvulla. Se näkyi paitsi opissa ja aatteissa myös säätyläiskotien tapa-
kulttuurissa, johon saatiin vaikutteita etenkin Ranskasta. Kuvassa Louhisaaren "Pirunkamari". jonka huonekalut ja pellava-
kankaalle maalatut tapetit ovat tyyliltään rokokoota.

360
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Kristinopin opetuksessa uskonkappaleiden ul-
koluvulla oli yhä tärkeä sija. Kun ensi kertaa eh-
toolliselle pyrkivien nuorten kristinopin taitoon
kiinnitettiin erikoista huomiota, tämä johti 1730-
luvulla joissakin seurakunnissa vuosittaiseen kou-
lunpitoon heille, ja 1740 Turun tuomiokapituli
kehotti papistoa pitämään kaikkialla tällaista rip-
pikoulua. Sen muoto ja oppilaille asetetut vaati-
mukset olivat toistaiseksi vaihtelevat, koska lä-
hempiä ohjeita ei annettu.
Saamelaisten opetus Kemin Lapissa tapahtui suo-
meksi, ja 1700-luvulla tämä ulotettiin myös Enon-
tekiölle ja 1747 Turun hiippakuntaan liitettyyn
Utsjoen pitäjään. Näillä paikkakunnilla saamelai-
set eivät osanneet juuri lainkaan suomea, mutta
tällä kielellä heitä yritettiin opettaa. Jumalanpal-
velus oli suomenkielinen, ja rippikoulua käyvien
nuortenkin piti yrittää vastata papille suomeksi.
Tuomo Itkonen kertoo että jotkut Lapin suomalai-
set papit jopa sanoivat saamen kieltä "pirun kie-
leksi" viitaten noituuteen, joikuihin ja pakanalli-
siin taruihin. Utsjoelle 1821 tullut Jacob Fellman
toteaa, että saarna oli hänen edeltäjiensä aikana
sentään joskus tulkittu saameksi, ja saamelaiset
lastenopettajat eli katekeetat opettivat omaa kiel-
tään käyttäen, vaikka kirjat olivat suomea.
Luonnontieteet kukoistavat
Turun akatemiassa
Suomen väestön henkinen kehitys riippui 1700-
luvulla suuresti yliopistoista. Paitsi Turussa lukui-
sat suomalaiset nuorukaiset opiskelivat yhä Up-
salassa, ja aika moni tutustui kumpaankin yliopis-
toon. Näin tekivät varsinkin pohjalaiset, joiden
opiskelua Sven-Erik Äström on tutkinut. Upsa-
lassa opiskellut nuorimies harkitsi usein viisaaksi
päättää teologiset opintonsa Turun akatemiassa,
jotta tuomiokapitulissa istuvat professorit tulisi-
vat tuntemaan hänet. Sillähän voi olla merkitys-
tä papinvirkoja täytettäessä. Upsalan yliopistos-
sa oli suurin piirtein sama henki kuin Turussakin;
näistä opinahjoista ei levinnyt ranskalaisen valis-
tuksen aatteita vaan enintään maltillista rationa-
lismia.
Heti isonvihan jälkeen opetus oli Turun akate-
miassa varojen vähyyden takia vaatimatonta ja
henki oli lähes yhtä vanhoillinen kuin ennen so-
taa. Kun akatemia alkoi virkistyä, se tapahtui etu-
päässä luonnontieteiden merkeissä kuten Ruot-
sissakin. Aatteellisena pohjana oli ajalle ominai-
nen utilismin eli hyötyajattelun muoto, joka ta-
voitteli kristinuskon, luonnontieteellisen tiedon
ja taloudellisten pyrkimysten synteesiä. Jumalan
tahto oli, että ihminen käyttäisi luontoa hyväk-
seen, ja varsin materialistista ajattelua perustel-
tiin uskonnollisesti. Maineikas ruotsalainen luon-
nontutkija Carl Linnaeus, aateloituna von Linne,
levitti tätä "fysikoteologista" ajattelua innokkaas-
ti: luonnontutkimus lisäsi Jumalan kunniaa ja ih-
misten hyvinvointia. Vapaudenaikaa kutsutaan
sattuvasti "hyödyn aikakaudeksi".
Turun akatemiaan tieteellisen utilismin toi Lin-
naeuksen ystävä, ruotsalainen Johan Browallius
(1707-55), joka nimitettiin 1737 fysiikan professo-
riksi. Hän laajensi tehtäviään opettamalla myös
kemiaa, eläin- ja kasvitiedettä ja mieliainettaan
mineralogiaa sekä kirjoittamalla maataloudesta ja
puutarhaviljelystä. Näin sai alkunsa Turun akate-
miassa julkaistu maatalouskirjallisuus, jota kertyi
1700-luvulla hyvin paljon. Brovvallius oli moder-
nin empirismin edustaja, joka nojautui havaintoi-
hin ja vieroksui teoreettista järkeilyä. Hän täh-
densi tuleville papeille luonnon ja viljelyn tunte-
misen tärkeyttä, jotta he voisivat neuvoa rahvaalle
maataloutta sanoin ja esimerkillään.
Browalliuksen oppilas Samuel Chydenius, vuo-
desta 1753 Turun akatemian kemian ja mineralo-

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 361
gian dosentti, perusti omin varoin yliopiston en-
simmäisen kemian laboratorion. Chydenius oli
myös etevä insinööri, keksi koneita ja tutki sisä-
vesiliikenteen kehittämistä. Koskenperkausta joh-
taessaan tämä lupaava tiedemies hukkui 1757
Kokemäenjokeen vain 30 vuoden ikäisenä. Myös
hänen nuorempi veljensä Anders opiskeli luon-
nontieteitä, jopa haki fysiikan dosentin tointa
ennen kuin ryhtyi papiksi, ja oli sittemmin inno-
kas maanviljelyn edistäjä.
Browalliuksen siirryttyä 1746 teologiseen tiede-
kuntaan hänen seuraajakseen fysiikan eli luon-
nontieteiden professoriksi nimitettiin samana
vuonna pohjalainen Karl Fredrik Mennander
(1712-86), joka oli opiskellut luonnonhistoriaa
Upsalassa Linnaeuksen oppilaana. Hän oli yh-
teiskuntafilosofina Samuel von Pufendorfin oppi-
las ja fysiikan professorina Browalliuksen tavoin
laaja-alaisen oppiaineensa kaikista haaroista kiin-
nostunut empiirikko. Mennanderkin arvosti suu-
resti taloustiedettä, jolla tarkoitettiin tuolloin eri-
tyisesti luonnontutkimuksen tulosten soveltamista
tuotantoon, varsinkin maatalouteen ja kaivoste-
ollisuuteen.
Mennander siirtyi 1752 teologian professoriksi
ja 1757 Browalliuksen seuraajana Turun piispak-
si. Sitä ennen oli Browallius saanut akatemian
kanslerina aikaan, että Turkuun perustettiin 1747
talousopin professorin virka. Siihen nimitettiin
samana vuonna pohjalainen Pehr Kalm (1716—
79). Hänen vahvana kilpailijanaan ollut porvoo-
lainen Johan Kraftman oli pitänyt 1746 dosenttina
akatemian ensimmäisen luentosarjan maanvilje-
lystä. Tämä etevä maataloustutkija siirtyi sittem-
min Porin triviaalikoulun rehtoriksi mutta ei
unohtanut harrastustaan viljelyn edistämiseen.
Pehr Kalm oli ennen kaikkea kasvitieteilijä ja puu-
tarhaviljelyn tutkija, Linnaeuksen oppilas hänkin.
Tehtyään 1747-51 matkan Pohjois-Amerikkaan,
Philadelphiasta New Yorkin kautta Niagaran pu-
toukselle sekä Montrealiin ja Quebeciin hän jul-
kaisi runsassisältöisen ja viehättävän matkaker-
tomuksen. Osaksi sen ansiosta Pietarin tiedeakate-
mia tarjosi hänelle akateemikon virkaa, ja matka-
kertomuksen takia hänen nimensä tunnetaan ny-
kyäänkin varsin hyvin Yhdysvalloissa ja Kana-
dassa.
Kalm esitteli monia tieteelle uusia amerikkalai-
sia kasvilajeja, joista kiitollisena Linnaeus antoi
kauniille "vuorilaakerille" (mountain laurel) tie-
teellisen nimen Kalmia. Pehr Kalm toi mukanaan
Suomeen koko joukon hyötykasvien siemeniä,
mutta eiväthän ne Turussa menestyneet paitsi
villiviini, joka jäi koristekasviksi maahamme. Pro-
fessorina Kalm harrasti maatalousoppia ja kiin-
nitti huomiota metsätalouteenkin mutta ei ollut
kovin kiinnostunut luonnonhistoriallisista teo-
rioista.
Maailman tuntemuksen lisäämisessä ansioitui
Kalmin ohella Erik Laxman (1737-96), kauppiaan
poika Savonlinnasta. Köyhyys pysäytti hänen
akateemiset opintonsa, mutta hän opiskeli luon-
nontieteitä tarmokkaasti itsekseen siirryttyään
1750-luvun lopulla Pietariin. Laxman oleskeli pa-
rikymmentä vuotta eri puolilla Siperiaa tutkien
kasvitiedettä, mineralogiaa, meteorologiaa sekä
maa-ja metsätalouden edellytyksiä. Hän oli tark-
ka ja uuttera havaintojen tekijä ja keräilijä, joka
julkaisi itse verraten vähän tutkimustensa tuloksia
mutta toimitti sitä enemmän aineistoa Pietarin
tiedeakatemialle ja myös Carl von Linnelle Ruot-
siin. Ansioistaan Laxman kutsuttiin 1770 akatee-
mikoksi Pietariin, mutta riitojen vuoksi hän erosi
virasta 1780 ja palasi tyytyväisenä tutkimusmat-
koilleen Siperiaan.
Merkittävän Afrikan tutkijan Henrik (Hendrik)
Jakob Wikarin työtä ei tunnettu Suomessa pitkiin
aikoihin, kun hän oli esiintynyt ruotsalaisena. Wi-
kar syntyi 1752 Kokkolassa maanmittarin poika-

362
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
na ja opiskeli Turun akatemiassa mutta lähti pian
ulkomaille, pestautui 1773 Hollannin Itä-Intian
komppanian palvelukseen ja toimi sairaalan kir-
jurina Kapkaupungissa. Jätettyään 1775 työpaik-
kansa pelivelkojen vuoksi Wikar oleskeli sisä-
maassa hottentottien ja busmannien seurassa, kar-
toitti Oranjejoen vartta ja teki tieteellisen tarkko-
ja muistiinpanoja maasta ja alkuväestön tavoista.
Wikar palasi 1779 Kapkaupunkiin, mutta pian sen
jälkeen tiedot hänestä loppuvat. Wikarin päiväkir-
ja havaintoineen, jotka viittaavat Pehr Kalmin
opetukseen, on nykyäänkin arvostettu Etelä-Afri-
kan tutkimuksen lähde.
Etevä tiedemies oli Pirkkalassa syntynyt Pehr
Adrian Gadd (1727-97), joka nimitettiin 1758 Tu-
run akatemian luonnontieteiden ja talousopin yli-
määräiseksi professoriksi ja 1761 kemian profes-
soriksi. Hän tunsi maataloutta monipuolisesti,
yritti Pehr Kalmin tavoin löytää uusia Suomeen
sopivia viljelykasveja ja pohti keinoja lampaan-
hoidon edistämiseen. Gadd tutki erikoisesti maan-
viljelykemiaa ja syventyi uutta luovana tiede-
miehenä viljelyn teoreettisiin perusteisiin, vaik-
ka kemian vaatimaton kehitysaste rajoitti tuloksia.
Hän kirjoitti myös mineralogiasta ja metallurgias-
ta ja käsitteli yhteiskunnallisia kysymyksiä. Gadd
oli tuoteplakaatin vastustajana Anders Chyde-
niuksen edeltäjiä ja huomautti väkijuomista vii-
saasti, ettei niiden väärinkäyttö vähenisi pelkistä
kielloista.
Gaddin pääteos on maatalousopin yleisesitys
Försök til en systematisk inledning i svenska landt-
skötseln (1773-77). Se jäi kesken, etupäässä siksi
että monilta maatalouden aloilta puuttui kotimais-
ta perustutkimusta, mutta Jari Niemelä toteaa
teoksen osoittavan silti suurta asiantuntemusta.
Gadd tutki uutterasti länsieurooppalaista maata-
loutta ja sen perusteita käsittelevää kirjallisuutta
ja oli kansainvälisesti arvostettu tutkija, jolle tar-
jottiin kahdesti akateemikon virkaa Pietarista.
Kustavilaisella ajalla luonnontieteiden perustutki-
mus nousi Turun akatemiassa etualalle ja sovel-
tava maataloustiede menetti arvoaan. Gaddin
työllä oli kuitenkin vaikutusta siihen maatalou-
den uudistusharrastukseen, jonka ahjoksi tuli 1797
perustettu Suomen Talousseura.
Vapaudenajalla julkaistiin yliopistoissa, ennen
kaikkea Turun akatemiassa, opinnäytteinä lukui-
sia tutkielmia tietyn paikkakunnan tai seudun
luonnosta ja elinkeinoista, väestöstä ja historiasta.
Muita aiheita koskevat tutkielmat olivat useimmi-
ten ylioppilaan ohjaajana toimivan professorin
kirjoittamia, mutta paikalliskuvaukset laati julkai-
sija itse. Näitä aiheita antoivat Turun ylioppilaille
varsinkin professorit Kalm ja Gadd. Näin saatiin
alkuun Suomen kotiseuduntutkimus, jota syntyi
jo 1700-luvulla muissakin yhteyksissä. Jotkut aka-
teemiset kotiseudunkuvaukset edustavat kunni-
alla paikallishistoriaa kuten Petter Niklas Mathe-
siuksen Upsalassa 1734 julkaisema Pohjanmaan
kuvaus Disputatio geographica de Ostrobotnia, jota
tehdessään hän käytti paljon arkistolähteitä. Vaik-
ka teoksen nimi viittaa maantieteeseen, se sisäl-
tää myös historiaa.
Turun akatemian kehitystä todistaa eräiden siellä
koulutettujen tiedemiesten maine. Varsinaissuo-
malainen matemaatikkoja tähtitieteilijä Jakob Ga-
dolin joutui vielä noutamaan koulutuksensa Up-
salasta, jossa Samuel Klingenstierna ja Anders
Celsius olivat kohottaneet matemaattiset tieteet
mannermaiselle tasolle. Gadolin toimi vuodesta
1748 Turun akatemian ensimmäisenä tähtitieteen
professorina ja 1753-62 fysiikan professorina
Mennanderin jälkeen. Hänen johdollaan mate-
matiikan ja tähtitieteen tutkimus kehittyi Turussa
täysin ajanmukaiseksi. Gadolin itse siirtyi sittem-
min teologiseen tiedekuntaan ja 1788 Turun piis-
paksi.

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 363
Gadolinin etevimpiä oppilaita oli Hattulassa
syntynyt Anders Planman (1724-1803), joka toi-
mi 1763-1801 Turun akatemian fysiikan professo-
rina. Hän oli kuitenkin ennen kaikkea tähtitietei-
lijä ja matemaatikko. Planman havainnoi 1761 Ka-
jaanissa Venus-planeetan auringon ohikulkua hy-
vin tarkasti, vaikka kaskisavu häiritsi näkyvyyttä
kesäaamun koitteessa, kuten Anto Leikola kertoo.
Planman laski sittemmin varsin tarkasti auringon
parallaksin ja havaitsi senkin, että Venus-planee-
talla on valoa taittava ilmakehä.
Myös Anders Johan Lexell (1740-84), kultase-
pän poika Turusta, sai Gadolinilta hyvän alkuope-
tuksen. Lexell toimi dosenttina Turussa mutta siir-
tyi 1768 Pietarin tiedeakatemian palvelukseen
päästäkseen tutkimustyölle otollisiin oloihin. Hän
sai matemaatikon ja astronomisen observaattorin
viran differentiaaliyhtälöiden teoriaa koskevan
tutkimuksensa ansiosta alan spesialistin, akatee-
mikko Leonhard Eulerin suosituksesta. Jonkun
epäiltyä, ettei Lexell ollut tehnyt kyseistä tutki-
musta, Euler huomautti tekijän olleen siinä ta-
pauksessa hän itse tai muuan ranskalainen eks-
pertti. Lexell keskittyi Pietarissa tähtitieteeseen,
laski hänen mukaansa nimetyn pyrstötähden ra-
dan ja osoitti samaan aikaan kuin Pierre-Simon
de Laplace, että pyrstötähdeksi luultu Uranus oli-
kin planeetta. Lexell nimitettiin 1783 akateemi-
koksi Eulerin seuraajana, mutta jo 1784 kuolema
katkaisi suuren suomalaisen astronomin uran.
Jakob Gadolinin pojasta Johan Gadolinista
(1760-1852) tuli kansainvälisesti arvostettu kemis-
ti. Hän opiskeli Turussa Gaddin ja Upsalassa suu-
ren kemistin ja geologin Torbern Olof Bergmanin
oppilaana, teki antoisan opintomatkan Saksaan,
Alankomaihin ja Englantiin ja oli kirjeenvaihdos-
sa etevimpien ranskalaisten kemistien kanssa. Ga-
dolin tuli kuuluisaksi Ruotsista löydetyn, myö-
hemmin gadoliniitiksi nimetyn maalajin tutkijana.
Hänen käsiteltyään ansiokkaasti harvinaisia maa-
metalleja muuan niistä sai sittemmin nimen ga-
dolinium. Johan Gadolin julkaisi myös hyvin ar-
vostetun tutkielman palamisen luonteesta. Hän
toimi 1797-1827 Turun akatemian kemian profes-
sorina mutta ei pystynyt silloin enää täysin seuraa-
maan alan kehitystä.
Historian, kielitieteen
ja kansanperinteen tutkimus
Suomessa toimineista humanistisista tiedemiehis-
tä on mainittava Ruotsissa syntynyt historiantutki-
ja, Turun akatemian professori Algot Scarin (1684-
1771), joka julkaisi tutkimuksia Suomen keskiajas-
ta, muun muassa ansiokkaat teokset Pyhästä Hen-
rikistä ja Naantalin luostarista. Hän laati myös en-
simmäisen tutkimuksen nuijasodasta. Scarin ym-
märsi hyvin lähdekritiikin arvon paitsi nojautues-
saan nimistöön, mikä on ollut monen historian-
tutkijan kompastuskivenä. Hänen oppilaistaan on
mainittava H.G. Porthanin nuorempi veli Sigfrid
Porthan, Suomen ensimmäinen yleisen historian
tutkija. Hän tutki vapaudenajan lopulla antiikin
Rooman historiaa mutta siirtyi sitten koulumie-
heksi.
Helsingissä syntynyt Johan Arckenholtz (1695-
1777) opiskeli Upsalassa ja hankki hyvän tieteel-
lisen koulutuksen matkustellessaan 1720-luvulta
lähtien Länsi-Euroopassa. Lähdettyään 1746 hat-
tupuolueen vainoamana Ruotsista hän sai Kasse-
lissa kirjastoviran Hessenin maakreiviltä, joka
tunnetaan paremmin Ruotsin kuninkaana nime-
nään Fredrik I. Arckenholtzin pääteos on neliosai-
nen, kommentein varustettu lähdejulkaisu kunin-
gatar Kristiinasta, nykyäänkin arvostettu teos, jo-
ka sisältää muun muassa suuren määrän Kristii-
nan kirjeitä. Arckenholtz muisti synnyinmaansa
ja kiitti eräässä kirjoituksessaan suomalaisten sa-
nanlaskujen nerokkuutta. Vanhana miehenä hän

364
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
saattoi palata Ruotsiin. Arckenholtz oli saanut vai-
kutteita valistusfilosofeilta ja rohkaisi 1765 Anders
Chydeniusta painovapausasiassa.
Historialle läheinen sukututkimus eli genealogia
on Suomessa verraten vanhaa juurta. Se alkoi aa-
telin piirissä, koska ritarihuoneeseen pääsy edel-
lytti usein suvun alkuperän tutkimista. Tämän ta-
kia genealogit joutuivat tekemään suuritöisiä sel-
vityksiä. Joskus he osoittivat aateliseksi sellaisen-
kin suvun, jonka aateloinnista myöhemmän ajan
kriittisemmät tutkijat eivät ole löytäneet todisteita.
Yhtään sukua ei toki ole tämän vuoksi poistettu
Ruotsin eikä Suomen ritarihuoneesta, koska asi-
anomaisten aatelisuuteen on jo ehditty tottua.
Pohjanmaalla heräsi 1600-luvun lopulla harras-
tus sikäläisten pappissukujen genealogiaan, ja
1700-luvulla keskityttiin tutkimaan monen mie-
hen voimin, miten ne kukin polveutuivat 1500-
luvulla Uumajan pitäjässä asuneesta Sursill-nimi-
sestä talonpoikaissuvusta. Sen kautta suuri osa
pohjalaisista on sukua keskenään. Näistä tutki-
muksista Ylivetelin kappalainen Jakob Forselius
sai 1740-luvun alussa virikkeen myös Kaustisella
eläneen talonpojan, lautamies Lauri Antinpoika
Salon jälkeläisiä koskevaan selvitykseen. Se on
Suomen ja mahdollisesti koko Euroopankin var-
haisin talonpoikaissukua koskeva genealoginen
tutkimus.
Myös suomen kielen tutkimus edistyi vapauden-
ajalla, ennen kaikkea Ilmajoen kirkkoherran Bart-
holdus Vhaelin erinomaisen kieliopin ansiosta.
Hän totesi aikaisemmat yritelmät kelvottomiksi,
koska niissä oli yritetty puristaa suomi latinan kaa-
voihin. Vhael sen sijaan ymmärsi kielen erikois-
piirteet, muun muassa nominien taivutuksen sija-
muotoineen sekä vokaalisoinnun, ja selvitteli oi-
vallisesti adjektiivien vertailuasteita sekä sanajoh-
toa. Hän kiinnitti huomiota myös murteisiin.
Vhael ei ehtinyt viimeistellä teostaan, mutta hä-
nen oppilaansa, Vaasan triviaalikoulun rehtori
Gabriel Peldan toimitti sen julkaisukuntoon, ja
se painettiin 1733.
Daniel Juslenius, vuodesta 1712 Turun akate-
mian heprean ja kreikan kielen professori, sittem-
min teologian professori ja vuodesta 1734 Por-
voon piispa, ihaili suomen kieltä ja suomalaisia
kansanrunoja, joita hän itsekin keräsi. Hän todis-
teli vielä 1710-luvulla suomea heprean ja kreikan
sukukieleksi, mutta luopui myöhemmin tästä teo-
riasta. Jusleniuksen 1745 julkaisema Suomalaisen
Sana-Lugun Coetus on ensimmäinen laajahko suo-
men kielen sanakirja: 16 000 sanaa latinalaisine
ja ruotsalaisine vastineineen. Akatemiassa Jusle-
nius oli aina valmis puoltamaan suomalaisia ja
etenkin Turun hiippakunnassa syntyneitä viran-
hakijoita ruotsalaisia vastaan, mutta sanakirjan il-
mestyessä iäkäs fennofiili oli hakeutunut hattujen
sodasta masentuneena Skaran piispaksi.
Ilmajokelainen Gabriel Peldan (1690-1750), sit-
temmin kotipitäjänsä kirkkoherra, perehtyi kan-
sanrunouteen lähinnä Bartholdus Vhaelin opas-
tamana. Peldan oli historian-ja kielentutkija, jon-
ka tieteelliset opinnot isoviha katkaisi, mutta hän
ansioitui neuvomalla ystäviään keräämään kan-
sanperinnettä ja käyttämään sitä tutkimukseen.
Neuvoja noudatti tarinoita keräämällä muun
muassa pohjoispohjalainen maisteri Johan Er-
wast, sittemmin Turun akatemian teologian apu-
laisprofessori. Ilmajoen pappilassa ja myöhem-
min Vaasan koulussa Peldan opetti Karl Fredrik
Mennanderia, jonka isä kirkkoherra Anders Men-
nander oli Daniel Jusleniuksen ystävä. Vaikka
K.F. Mennanderista tuli luonnontieteilijä, hänkin
keräsi kansanperinnettä ja välitti Turun profes-
sorina ja piispana harrastuksensa nuoremmille.
Pohjanmaalla kansanperinteen harrastus siirtyi
soihtuna polvelta polvelle, mutta se lisääntyi muu-
allakin. Annamari Sarajas otaksuu Daniel Jusle-

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 365
niuksen ideaksi, että Turun tuomiokapituli kehotti
1729 pappeja tallettamaan kansanrunoja. Piispa-
na oli silloin Lars Tammelin, jonka isä Gabriel
Tammelinus ja isoisä Lauritsa Pietarinpoika olivat
keränneet perinnettä 1600-luvulla. Piispan kierto-
kirjeen innostamana helsinkiläinen ylioppilas
Gabriel Maxenius keräsi Kuopion pitäjästä loit-
suja ja julkaisi 1733 opinnäytteenä siihen asti laa-
jimman kokoelman suomalaisia kansanrunoja.
Turun tuomiokapituli uudisti keruukehotuksen
1752 ja sai kokoon tarinoita ja kalevalamittaisia
runoja eri puolilta maata Varsinais-Suomesta al-
kaen. Niitä talletettiin vapaudenajan lopulla muis-
sakin yhteyksissä, joskin yleensä vain lyhyinä kat-
kelmina.
Porthanin monipuolinen elämätyö
Professori Henrik Gabriel Porthan (1839-1804),
joka sai jo eläessään suurta tunnustusta opettajana
ja tiedemiehenä, syntyi Viitasaarella kirkkoherran
poikana ja kuului itäsuomalaiseen pappissukuun.
Hänen isänsä tultua mielisairaaksi Henrik Gab-
rielin eno kirkkoherra Gustaf Juslenius otti hänet
viisivuotiaana kasvatikseen Kruunupyyn pappi-
laan. Kasvatusisän täytynee olettaa saaneen vai-
kutteita sedältään, suomen kielen suurelta ystä-
vältä Daniel Jusleniukselta. Henrik Gabriel sai
luultavasti jo kouluiässä virikkeitä myös Pohjan-
maan kansallisesta humanismista, sillä hänen kas-
vatusäitinsä Anna Mathesius oli Pyhäjoen histo-
riaa harrastavan kirkkoherran Petter Niklas Mat-
hesiuksen sisar. Tämä mies vieraili tietysti Kruu-
nupyyn pappilassa ja tutustui perheen etevään
kasvattiin.
Porthan opiskeli vuodesta 1754 Turun akate-
miassa etupäässä filosofiaa ja kirjallisuustiedettä.
Pohjalaisen Osakunnan jäsenenä hän tutustui
hyvin professori Karl Fredrik Mennanderiin, joka
innosti parhaansa mukaan ylioppilaita keräämään
ja tutkimaan kansanperinnettä. Maisteri Porthan
sai sitten 1762 Turun akatemian kaunopuheisuu-
den dosentin toimen sekä 1772 akatemian kirjas-
tonhoitajan ja 1777 kaunopuheisuuden (eloquen-
tiae) eli latinan kielen professorin viran.
Porthanin kehitykseen vaikutti paljon hänen
1779 tekemänsä Saksan-matka, jonka aikana hän
tutustui Göttingenin yliopistoon. Tämä oli "ko-
rostuneen tieteellinen yliopisto" (Matti Klinge),
jossa kukoisti aikakaudelle ominainen klassista
antiikkia, varsinkin sen taidetta ja kirjallisuutta
ihaileva uushumanismi. Siihen liittyen Porthankin
arvosti antiikin suurimpien henkien sivistystä ja
tyyntä, filosofista, kauneusarvoja kunnioittavaa
mielenlaatua. Nämä ihanteet luontuivat hyvin
Porthanin omaan persoonallisuuteen. Hän näyt-
tää myös omaksuneen antiikin stoalaisten ihantei-
ta, siksi huolellisesti hän pidättäytyi tunteilusta ja
kaikista liioitteluista.
Porthanin kirjallista tuotantoa voin käsitellä vain
pääkohdittain. Hänellä oli ansionsa filosofian, es-
tetiikan ja kirjallisuuden historian opettajana hä-
nen välittäessään Suomeen länsieurooppalaisia
uutuuksia. Filosofina Porthan tosin ennen kaikkea
vastusti Immanuel Kantia, jonka moraaliopin hän
arveli vahingoittavan kristillisen etiikan ja uskon-
kin perusteita. Suomen kulttuurihistoriassa Port-
hania on muistettu lähinnä historian, maantie-
teen, suomen kielen ja kansanperinteen tutkijana.
Historian yhteydessä Porthan kiinnitti oppilaitten-
sa huomiota myös klassiseen eli antiikin arkeolo-
giaan, johon hän oli tutustunut Saksan-matkal-
laan.
Porthanin historiaa käsittelevistä teoksista on
mainittava De scepticismo historico ('historian epäi-
levästä tutkimuksesta', 1792), suppea mutta terä-
västi kirjoitettu metodioppi, johon Päiviö Tommi-
la on kiinnittänyt ansaittua huomiota. Porthan oli

366
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Göttingenissä oppinut lähdekritiikin arvon ja ko-
rostaa sen pääperiaatteita: tulee kysyä, onko läh-
teen laatija voinut tietää totuuden ja myös halun-
nut kertoa sen. Porthan tähdentää myös terveen
järjen käyttöä: "Historia nojautuu usein sellaisiin
todisteisiin ja perusteluihin, joihin jokainen ter-
vejärkinen ihminen luottaa arkioloissa." Lähdeai-
neistossa esiintyvät ristiriitaisuudet velvoittavat
tutkijan pohtimaan niiden syitä, korostaa Porthan.
Metodisia taitojaan Porthan sovelsi julkaistes-
saan 1784-1800 Paavali Juustenin piispainkroni-
kan huomautuksin varustettuna. Hän hankki pal-
jon lisätietoja muun muassa Mustastakirjasta, Tu-
run tuomiokapitulin keskiaikaisia asiakirjoja si-
sältävästä jäljennöskokoelmasta, ja ahtoi teoksen
täyteen alaviitteitä ja kommentteja. Monia lähteitä
hän julkaisi kokonaan. Tuloksena oli laaja, kriitti-
sesti käsitelty aineskokoelma, mistä myöhemmät
tutkijat ovat olleet kiitollisia, kun monet Porthanin
lähteet tuhoutuivat Turun palossa 1827.
Suomen keskiajan historian yleisesitystä piis-
painkronikasta ei tullut, mutta siihen sisältyy ar-
vostettuja osatutkimuksia. Luettavaksi tätä teosta
ei juuri voi sanoa, eikä siitä "välttämättä tule mie-
leen, että historialla on oma runottarensa" (Simo
Heininen). Porthanin oppilaista on mainittava
terävä kirkkohistorian tutkija Jacob Tengström,
joka julkaisi piispojen Isak Rothoviuksen ja Jo-
hannes Terseruksen elämäkerrat.
Porthanin historiallisesta tuotannosta mainitta-
koon vielä De Bircarlis (1786-89). Siinä hän yhtyi
Johannes Schefferuksen 1600-luvulla luomaan
teoriaan pohjoisen "pirkkalaisista" (bircarli), joi-
den nimen Porthankin johti Ylä-Satakunnan Pirk-
kalasta. Turun akatemian kirjaston historia (1771-
95) sisältää paljon arvokasta tietoa kirjastosta, joka
tuhoutui pääosaksi Turun palossa 1827. Sen ko-
koelmia Porthan oli uutterasti täydentänyt pyrki-
en saamaan kokoon kaikki Suomessa julkaistut
tai maatamme koskevat teokset, siis mahdollisim-
man hyvän Fennica-kokoelman. Hän hankki tar-
mokkaasti myös uutta eurooppalaista tutkimuskir-
jallisuutta.
Maantiedettä Porthan piti historialle läheisenä
tutkimusalana, jonka hyvä tuntemus oli historian-
tutkijalle välttämätön. Niinpä hän teki lukuisia
pitkiä matkoja varta vasten tutustuakseen Suomen
maantietoon ja kotimaan oloihin. Täten ja myös
kirjallisuutta käyttäen hankkimiaan tietoja hän
julkaisi Turkuun perustetun Aurora-seuran leh-
dessä, ja 1779 hän lähetti laajahkon maantieteelli-
sen kuvauksen maastamme Saksassa julkaistavak-
si. Todettuaan Eric Tuneldin monena laitoksena
ilmestyneen Ruotsin maantieteen Suomen osal-
ta pahoin puutteelliseksi ja virheelliseksi Porthan
koetti täydentää teosta.
Tuneldin kuoltua hänen nimissään kulkevan
maantieteen uuden laitoksen toimittaja pyysi Port-
hania uudistamaan Suomea käsittelevän osan ko-
konaan. Tähän Porthan syventyi 1790-luvulla teh-
den aina Tornioon ja Kajaaniin ulottuvan matkan
ja hankkien tietoja monin kekseliäin tavoin. Niin-
pä Ruotsin maantieteen 1795 julkaistu seitsemäs
painos on Suomen osalta miltei kokonaan Portha-
nin työtä. Hän käsittelee siinä laajasti luonnon-
ja talousmaantiedettä, jopa kansan tapojakin. Ote
on kuvailevaa, eikä Porthan yritä erikoisesti selvit-
tää havaitsemiensa ilmiöiden syitä ja yhteyksiä,
mutta joka tapauksessa lukija sai paljon entistä
rikkaamman ja selvemmän käsityksen Suomesta.
Kielentutkimuksen alalta Porthan ei julkaissut yh-
tään kirjoitusta, mutta hän kosketteli muiden ai-
heiden lomassa suomen kieltäjä sen asemaa mui-
hin kieliin verraten. Maantiedettä käsitellessään
hän kirjoitti myös suomen murteista ja jaotteli ne
varsin moderniin tapaan länsi- ja itämurteisiin.
Käsikirjoituksena on säilynyt myös Porthanin ke-
räämän suppea kokoelma ruotsinkielisiä sanan-

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 367
laskuja sekä Kruunupyyn murteen sanoja ja sa-
nontoja, joita hän vertailee yleiskieleen. Kyseessä
on varhaisin ruotsin kielen murteisiin kohdistu-
va tutkimusluonnos, vaikka Ruotsikin otetaan
huomioon.
Porthanin nuoruudessa käsitykset kielemme su-
kulaisuussuhteista olivat vielä sekavat, mutta vii-
meistään Göttingenissä hän vakuuttui siitä, että
suomi oli läheistä sukua vain niille kielille, joita
kutsutaan nykyään suomalais-ugrilaisiksi. Samo-
jedikielten yhteyttä niihin Porthan ei tuntenut eikä
hän ollut varma myöskään unkarin kielen kuu-
lumisesta suomen sukuun. Unkarilainen tutkija
Janos Sajnovics oli kyllä osoittanut sen sitovasti
jo 1770, ja hänen maanmiehensä Samuel Gyar-
mathi osoitti 1798 rakenteellisten yhtäläisyyksien
nojalla lopullisesti useimpien suomalais-ugrilais-
ten kielien sukulaisuuden. Porthan kiinnitti huo-
miota suomen kielen lainasanoihin, etenkin
lainattuihin kulttuurisanoihin, joiden nojalla hän
koetti luoda kuvan suomalaisten esihistoriallises-
ta kulttuurista.
Porthan arvosteli 1789 jyrkästi sitä, että kansan
äidinkieli yritettäisiin hävittää toisen kielen hy-
väksi. Tällainen väkivalta merkitsisi kansan sielun
tuskallista uudelleen muovaamista. Porthan tar-
koitti Ruotsissa esitettyjä lausuntoja, joissa oli kaa-
vailtu valtakunnan yhtenäistämistä suomen kielen
kustannuksella. Kirjoittaessaan samasta asiasta
1793 Porthan tosin myönsi, että kansa voisi muut-
taa kielensä pakottakin jatkuvan kanssakäymisen
vaikutuksesta ja kielen vaihtamisesta koituvien
etujen vuoksi. Tämän nojalla Matti Klinge on ar-
vellut Porthanin pitäneen Suomen kansan ruot-
salaistumista jopa suotavana siinä toivossa, että
suomen vaihtaminen kehittyneempään kieleen
koituisi sivistyksen voitoksi.
Porthanin suuri harrastus suomen kieleen, jota
hän piti nimenomaan äidinkielenään, ei tue Klin-
gen ajatusta. Porthan valitti teoksensa De Poesi
Fennica alussa suomen kielen syrjäytynyttä ase-
maa ja hoitamattomuutta. M.G. Schybergsonin
hyvin perustellun käsityksen mukaan Porthan piti
tehtävänään tämän kielen "vahvistamista ja sen
kohottamista kirjallisen kulttuurin kieleksi" (tili
litterärt spräk i högre mening). Juha Manninen
on osoittanut Porthanin kiinnittäneen huomiota
jopa Ruotsin "metsäsuomalaisten" kielellisiin oi-
keuksiin. Porthan lienee siis tarkoittanut kielen
vaihtamisesta puhuessaan vain todeta objektiivi-
suuden vuoksi, että sellaista oli tapahtunut, mikä
tiedettiin esimerkiksi antiikin Galliasta ja Hispa-
niasta.
Hyvin suuri merkitys Porthanille on annettu suo-
malaisen runouden ja kansanperinteen tutkijana.
Hän keräsi Turun palossa sittemmin tuhoutuneen,
nähtävästi suppean kokoelman kansanrunoja ja
sai niitä käyttöönsä muilta harrastajilta. Vuosina
1766-68 ja 1778 Porthan julkaisi kesken jääneen
teoksen De Poesi Fennica, 'suomalaisesta runoudes-
ta', ja kiinnitti sen alkuosassa huomiota vanhaan
kotimaiseen runomittaan. Hän totesi sen täysin
erilaiseksi kuin uudella ajalla käytetty runous lop-
pusointuineen tai antiikin sivistyskansojen runo-
mitat.
De Poesi Fennican alkuosassa Porthan ottaa esi-
merkkejä oppineiden miesten sepittämistä runois-
ta, loppuosassa taas useimmiten nimeltä tunnettu-
jen rahvaanrunoilij öiden teoksista. Vanhaa kan-
sanrunoutta oli näet kerätty vasta niukalti. Lauri
Honko sanookin Porthanin kansanrunouden tun-
temuksesta: "mikään ei viittaa siihen, että hän hal-
litsisi epiikan, lyriikan ja riittirunouden tärkeim-
mät lajit".
Teoksensa jälkiosassa Porthan kiinnittää kuiten-
kin päähuomionsa kansanrunouteen ja ihailee sen
sepittäjiä: "Omaten laajan ja ihmeteltävän oman
kielensä tuntemuksen, valmiina käyttämään sen
rikkauksia hyväkseen heidän on harvoin tarvis

368 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
turvautua teennäiseen ja liialliseen vapauteen. Sik-
sipä kielen puhtaus, sanontojen miellyttävä omin-
takeisuus ja äidinkielen kauneuden taju ensi sijas-
sa tekevät heidän runoistaan onnistuneita." Porthan
kuvaa myös runojen laulamisen tilannetta ja ta-
paa.
Honko pitää De Poesi Fennican kansanrunou-
dentutkimuksen historian kannalta tärkeimpänä
kohtana Porthanin ajatusta, että jokaisella runolla
oli ollut tietty alkumuoto, vaikka säilyneet versiot
poikkesivat siitä ja toisistaan. "Kokemus on mi-
nulle kuitenkin osoittanut," Porthan huomauttaa,
"että useita toisintoja vertaamalla voidaan jollain
tavoin palauttaa entiselleen runojen kokonaisuus
ja antaa niille soveliaampi muoto." Tätä periaatet-
ta Porthan sovelsi itsekin ja sillä hän viitoitti tien
tuleville kansanrunouden tutkijoille ja julkaisi-
joille Matti Kuuseen saakka. Viime aikoina on
tosin alettu epäillä, onko Porthanin alkumuototeo-
ria täysin oikea.
Matti Klinge korostaa sitä, että Porthan suhtautui
kansanrunouteen toisin kuin sen suuret kerääjät
ja julkaisijat Zacharias Topelius vanhempi ja Elias
Lönnrot. Heitä hallitsivat romantiikan aatteet, ja
he luulivat Porthanin harrastuksen perustaa sa-
mantapaiseksi. Hän oli kuitenkin kansanrunoutta
ja mytologiaa tutkiessaankin uushumanisti. Estee-
tikkona hän ei voinut olla ihailematta suomalais-
ten vanhoja runoja, mutta häntä ei viehättänyt
niiden muinaisaikaisuus ja siitä johtuva hämyinen
sadunomaisuus. Lauri Honko toteaakin, että Port-
hanin puhuessa runonlaulajista "siitä puuttuu her-
deriläinen kollektiivisen kansanlaulun hieman
raskas mystifiointi."
Porthan suorastaan paheksui rahvaan taikaus-
koa, jota runotkin ilmaisivat, ja näyttää näpeilleen
kansansa takapajuisuutta. Länsisuomalaiset luotti-
vat jo melkoisesti Porthanin ihailemaan järkeen,
mutta sisämaassa, etenkin Itä-Suomessa ja Kai-
nuussa, missä vanha runo oli säilynyt parhaiten,
taikauskoa oli paljon jäljellä. Siellä oltiin yhä jos-
sain määrin kahden uskonnon kannalla, jota valis-
tusajan mies ei voinut ajatella tuohtumatta. Port-
han ruoski ankarasti myös sivistyneiden aikalais-
tensa taikauskoa, monenkirjavaa okkultismia.
Porthan ei ollut häikäisevä tutkija, ja hänen sy-
ventymistään työhönsä haittasi sen monialaisuus,
mutta hän välitti Länsi-Euroopasta tärkeitä uusia
ideoita. Ne hedelmöittivät suomalaista humanis-
tisten tieteiden tutkimusta ja suuntasivat sitä uu-
sille urille. Eniten uutta Honko katsoo Porthanin
luoneen kansanrunouden tutkijana. Tällä alalla
hänen aloittamansa työ teki syrjäisen Pohjolan
tiedemiehistä ajan mittaan edelläkävijöitä. Port-
hanin työ ei suoranaisesti herättänyt suomalaisia
tajuamaan kansanperinteen arvoa eikä valaissut
sitä paljon ulkomaalaisillekaan, mutta hänen
osuutensa on kuitenkin suuri sen tutkimustradi-
tion luomisessa, joka johti aikanaan kansanruno-
jen laajaan keruuseen ja myös Kalevalan syntyyn.
Juha Manninen on korostanut aiheellisesti sitä,
että Porthan piti suomalaisia paitsi Ruotsin valta-
kunnan tärkeänä kielivähemmistönä myös etni-
senä kansakuntana, joka oli jo alkuperänsä vuoksi
perustavasti erilainen kuin ruotsalaiset. Tämän
ajatuksen vahvistuminen autonomisessa Suomes-
sa ei palaudu suoranaisesti Porthaniin, mutta
Manninen toteaa Porthanin kouluttaneen virka-
miehiä, jotka aloittivat tämän prosessin.
Porthan oli epäilemättä tärkein niistä miehistä,
joiden piirissä ajatus suomalaisista erityisenä kan-
sana vahvistui Ruotsin-ajan lopulla. Kun hänen
Turussa oleva patsaansa on omistettu "Suomen
maan ja Suomen kansan Arvohon asettajalle", sii-
nä on ehkä lievää liioittelua. Tekstin sepittäjä tu-
lee kuitenkin viitanneeksi täydellä syyllä ja ehkä
myös tahallisesti siihen, että vaikka Aleksanteri I
julisti korottaneensa Suomen kansakuntien jouk-
koon, Porthanin ja hänen oppilaittensa ansiot sii-

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 369
hen voivat olla suuremmat kuin Suomen valloit-
taneen Venäjän keisarin.
Porthanin elämäntyön yhteydessä on muistettava
kaksi hänen etevää työtoveriaan. Turussa synty-
nyt Oriveden kirkkoherra, sittemmin teologian
tohtori Erik Lencqvist (1719-1808) jätti vuoden
1773 vaiheilla K.F. Mennanderin nähtäväksi kaksi
ruotsinkielistä tutkielmaa suomalaisten vanhois-
ta uskomuksista. Niihin perustui sittemmin hänen
poikansa Kristian Lencqvistin ylioppilaana puo-
lustama opinnäytetyö De Superstitione Veterum
Fennorum, 'Vanhojen suomalaisten taikauskosta'
(1782). Eeva Matinolli otaksuu, että kirkkoherra
oli itse liittänyt tutkielmat yhteen ja kääntänyt ne
latinaksi ja professori Porthan oli muokannut ja
täydentänyt näin syntynyttä käsikirjoitusta.
Erik Lencqvistin ja Porthanin yhteistyön tulok-
sena syntyi monipuolinen esitys suomalaisten my-
tologiasta, ja siihen sisältyy myös viitisensataa
säettä kansanrunoutta, osa Porthanin lisäämiä.
Mistä Lencqvist lieneekin hankkinut tietonsa, hän
oli merkittävä mytologian tutkija. Hongon mu-
kaan De Superstitione on "perinteentutkijalle to-
dellinen aarreaitta". Oriveden kirkkoherra näyt-
tää toisaalta ujostelleen kiinnostustaan kansan
uskomuksiin, koskapa hän teki parhaansa osoit-
taakseen ne mielettömiksi ja inhottaviksi.
Maisteri Christfrid Ganander (1741-90) oli kotoi-
sin Haapajärveltä mutta asui orvoksi jäätyään äi-
tinsä isän, Kauhajoen kappalaisen Henrik Hidee-
nin luona. Hideen oli kerännyt suomen kielen sa-
nastoa kaiketi esimiestensä, Ilmajoen kirkkoher-
rojen Bartholdus Vhaelin ja Gabriel Peldanin in-
nostamana, ja sanasto jäi tyttärenpojan haltuun.
Gananderin innostus perinteeseen liittyy siis poh-
jalaiseen tutkimustraditioon. Opiskeltuaan Turussa
Ganander palasi Pohjanmaalle ja toimi vuodesta
1775 kuolemaansa saakka Rantsilan kappalaisena.
Rantsilassa Ganander jatkoi uutterasti tutkijan-
työtään, jonka hän oli aloittanut Turussa 1760-lu-
vun alussa. Hän oli kirjeenvaihdossa Porthanin
kanssa, sai tältä aineistoa ja avusti puolestaan Port-
hania. Ganander julkaisi 1783 ensimmäisen pie-
nen kokoelman suomalaisia arvoituksia, mutta
hänellä oli suuriakin hankkeita. Hänen 1789 jul-
kaisemansa Mythologia Fennica on suomalaisessa
mytologiassa ja kansanrunoudessa esiintyvien ni-
mien ja sanojen hakuteos, jonka aineisto on osaksi
peräisin kirjallisuudesta, osaksi kansanrunoista.
Luonteeltaan se on aineskokoelma, ei niinkään
varsinainen tutkimus.
Vielä suuritöisempi oli Gananderin suomen kie-
len sanakirja. Sen pohjana olivat varhaisemmat
teokset ja käsikirjoitukset sekä itse kerätty mate-
riaali. Sanakirjassa on esimerkkeinä yli viisituhatta
säettä kansanrunoista, paljon enemmän kuin mis-
sään muussa Ruotsin ajalta säilyneessä kokoel-
massa. Niistä on voitu hahmotella monia Ganan-
derin tuntemia runoja, joista osan hän oli itse ke-
rännyt. Hänellä oli käytössään valtaosa silloin tun-
nettua suomalaista kansanrunoutta, mutta Anna-
mari Sarajas on todennut, että esimerkiksi Kaleva-
lan runkona olevia samporunoja hän ei tuntenut.
Sanakirjaansa Nytt Finskt Lexicon Christfrid Ga-
nander ei saanut valmiiksi, ja arvokas käsikirjoi-
tus on julkaistu vasta 1900-luvulla.
Suomen kieleen ja suomalaiseen kansanperin-
teeseen kiinnitettiin 1700-luvulla entistä paljon
suurempaa huomiota, mutta tämä rajoittui sup-
peaan piiriin; aktiivisia tutkijoita oli vain pari tur-
kulaista oppinutta ja muutama pappismies hajal-
laan suuressa Suomenmaassa. Porthanin kuollessa
1804 tuntui kuin halla olisi käynyt perinteenhar-
rastuksen vainiolla. Kukaan ei tiennyt pohjalaisesta
lääkäristä, joka oli alkanut huvikseen kirjoittaa
muistiin sattumalta kuulemiaan kansanrunoja.

370
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Aurora-seura ja Suomen
ensimmäiset lehdet
Tässä yhteydessä on kerrottava Turkuun peruste-
tun Aurora-seuran kirjallisista harrastuksista. Seu-
ran esikuvana oli Tukholmassa 1766 perustettu
Utile Dulci, lähinnä kirjallinen seura, jonka jäseni-
nä oli myös turkulaisia kuten H.G. Porthan ja Carl
Fredrik Mennander nuorempi, sittemmin aate-
loituna Fredenheim, sekä lakimies Per Jusleen,
Porthanin serkku. Nämä kolme perustivat 1770
Aurora-seuran tavallaan Utile Dulcin haaraosas-
toksi, joskin se toimi sittemmin aivan itsenäises-
ti. Seuran tarkoituksena oli edistää kaunokirjalli-
suutta, tieteitä ja musiikin harrastustapa sen jäse-
niksi kutsuttiin näiden alojen edustajia Turusta ja
muualta maasta. Aurora-seura toimi aluksi vireästi
mutta sammui jo ennen 1770-luvun loppua.
Aurora-seuran tärkeimpiä toimintamuotoja oli
lehden perustaminen. Vuodesta 1771 julkaistu
Tidningar Utgifhe Af ett Sällskap i Äbo (Turkulai-
sen seuran julkaisemia sanomia'), jonka päätoi-
mittajana oli Porthan vuoteen 1778, ilmestyi ker-
ran viikossa tai kahdessa. Sitä pidetään Suomen
ensimmäisenä sanomalehtenä, kun siinä julkais-
tiin jonkin verran uutisia, mutta muuten se oli
luonteeltaan paremminkin kirjallis-tieteellinen
aikakauslehti. Porthan julkaisi siinä etenkin Suo-
men maantietoa ja historiaa käsitteleviä artikke-
leja. Lehti oli vähällä sammua Aurora-seuran mu-
kana, mutta se virvoitettiin jo 1782, ja Porthan
toimitti sitä vielä vuoteen 1785. Aiheellisesti hän-
tä on sanottu Suomen ensimmäiseksi lehtimie-
heksi. Nimenään Äbo Tidningar Aurora-seuran
perustama lehti ilmestyi kauas 1800-luvulle.
Ensimmäinen suomenkielinen lehti Suomenkie-
liset Tieto-Sanomat ilmestyi 1776 Turussa kahdesti
kuukaudessa. Lehden perusti ja sitä toimitti
Mynämäen kirkkoherra, rovasti Anders Lizelius
(1708-95), talollisen poika Punkalaitumen Liitso-
lasta. Hän oli erinomainen suomen kielen käyttäjä
ja oppinut mies, joka korjasi Raamatun kieliasun
1758 ja 1776 julkaistuihin uusiin laitoksiin. My-
nämäen rovasti antoi lehtensä lukijoille neuvoja
käytännön aloilta mutta koetti lisätä myös heidän
yleissivistystään ja julkaisi vähän ulkomaan uuti-
siakin. Aika ei ollut kuitenkaan kypsä suomenkie-
lisen lehden hengissä pysymiseen; vuoden ku-
luttua Suomenkieliset Tieto-Sanomat jo sammui
tilaajien puutteeseen.
Todettakoon tässä että Suomeen tilattiin myös
Tukholman sanomalehtialoista Dagligt Allehan-
da ilmestyi ensimmäisenä vuodesta 1767 lähtien.
Ruotsinkielinen kirjallisuus lisääntyi aika nopeas-
ti, ja Turun akatemiasta levisi maahan tietoa, eten-
kin luonnon tuntemusta, tosin vain koulunkäy-
neiden suppeaan piiriin. Säätyläisten ja vauraan
porvariston yleissivistys parani, ja Euroopan ta-
pahtumista saatiin uutisia paljon enemmän kuin
1600-luvulla. Pehr Kalmin matkakertomus soi tie-
toa Pohjois-Amerikan oloista, ja Kiinasta luultiin
tiedettävän yhtä ja toista, koska tästä muotiin tul-
leesta maasta julkaistiin kertomuksia myös ruot-
siksi. Rannikon kaupungeissa rahvaskin sai me-
rimiesten ansiosta jotain tietoa Länsi-Euroopasta
ja Välimeren maista, mutta valtamerten takaa vas-
ta nimeksi, lähinnä kai ihmetarinoita.
Järkeen vetoavaa teologiaa
ja radikaalia pietismiä
Teologia oli Turun akatemiassa isonvihan jälkeen
tiukan oikeaoppista, mutta 1740-luvulta lähtien sii-
hen ilmaantui rationalistisia piirteitä, ja Johan Bro-
walliuksen tultua 1748 piispaksi tämä suuntaus
vahvistui. Valistusfilosofiasta se ei ollut peräisin
vaan John Locken ja Samuel von Pufendorfin
luonnonoikeuteen nojautuvasta etiikasta ja Chris-
tian Wolffin järkiperäisistä todisteluista. Näin syn-

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 371
tyi supranaturalismiksi kutsuttu teologia, joka no-
jautui Raamatun ilmoitukseen eikä poikennut
opiltaan 1600-luvun luterilaisuudesta mutta ha-
lusi vahvistaa uskon perusteita järkeä käyttämäl-
lä. Myös kristillistä siveysoppia koetettiin lujittaa
terveeseen järkeen ja yleiseen kokemukseen ve-
doten.
Tämä teologia, johon nuoret miehet tutustuivat
yliopistoissa, oli hengeltään erilaista kuin 1600-
luvulla, ja sillä oli omat vaikutuksensa pappeihin
ja seurakuntaan. Oikeaoppinen luterilaisuus oli
selittänyt, että kuuliaisuus Jumalalle tuotti myös
maallista siunausta, kun taas onnettomuudet oli-
vat synnin rangaistusta. Kokemus ei kuitenkaan
vahvistanut tätä, kun moni julkisyntinen menes-
tyi hyvin ja hurskas voi joutua kokemaan suuria
kärsimyksiä. Teoreettista kristinuskon vastustus-
ta Suomessa ei kuitenkaan liene esiintynyt, ja jos
perinteisiä dogmeja arvosteltiin Voltairen tapaan,
sekään ei tapahtunut julkisesti. Rationalistisia vai-
kutteita saaneen papin oli yhtä kaikki vaikea pu-
hua entisajan suoraviivaiseen tapaan, ja jos hän
puhuikin, osa kuulijoita jäi mielessään epäilemään.
Tässä ilmapiirissä moni pappi katsoi parhaaksi
pitäytyä etupäässä kristillisiin perinnäistapoihin,
neuvoi sanankuulijoitaan käymään kirkossa ja pa-
ri kertaa vuodessa ehtoollisella, pitämään kotiru-
koukset aamuin illoin, lukemaan Jumalan sanaa
ja opettamaan sitä lapsille ja palkollisille. Jos suu-
ri osa seurakuntaa noudatti näitä neuvoja eikä elä-
nyt silminnähtävän epäsiveellisesti, kirkkoherra
katsoi työnsä onnistuneen. Myös seurakuntalai-
silla oli taipumusta tyytyä tapakristillisyyteen. Jos
taas kristillistä perinnettä rikottiin pahoin, pappi
piti toisinaan ankaran saarnan koettaen järkyttää
kuulijoitaan vanhaan tapaan paholaisella ja hel-
vetillä.
Seurakunnissa oli kuitenkin pappeja ja maallikoi-
ta, joiden mielestä kristillisyys ei saanut olla pelk-
kää tapaa tai kuivaa viisautta: sen piti tulla tär-
keimmäksi asiaksi ja näkyä selvästi elämässä. Tä-
män vaatimuksen aiheutti useimmiten pietismi.
Vapaudenajan ensi vuosikymmenillä Suomessa
esiintyi jonkin verran maltillista pietismiä muun
muassa Siperiasta palanneiden sotavankien vai-
kutuksesta, mutta sen levinneisyyttä on vaikea
kartoittaa. Se oli kirkollinen liike, eikä se herättä-
nyt aluksi paljonkaan huomiota. Turun akatemias-
sa tosin vastustettiin radikaalien suuntien pelosta
jonkin aikaa kaikkea pietismiä, mutta 1749 sille
myötämielinen Gabriel Lauraeus, kunnioitettu
vanha sotapappi, nimitettiin teologian professo-
riksi.
Radikaalipietismistä Turun piispa ei päässyt
eroon pitkään aikaan, vaikka Lars Ulstadius ja
Petrus Schäfer kuolivat lopulta Ruotsin vankilois-
sa. Lähinnä Schäferin vaikutuksesta Varsinais-
Suomessa oli harvakseltaan separatistisia mysti-
koita ainakin 1750-luvulle saakka. Spiritualisteina
he luottivat "sisäiseen ilmoitukseen" enemmän
kuin kirkon oppiin eivätkä halunneet käydä eh-
toollisella, koska kirkko jakoi sitä myös käänty-
mättömille. Heidän keskuudessaan esiintyi myös
kiliasmia. Ruotsissa radikaalipietistejä oli enem-
mänkin, ja tämä sai hallituksen julkaisemaan 1726
konventikkeliplakaatin, jossa kiellettiin yksityiset
hartauskokoukset eli konventikkelit. Turun piis-
pa tyytyi kuitenkin neuvomaan sävyisästi Varsi-
nais-Suomen vähälukuisia mystikoita.
Pohjanmaalla todettiin isonvihan jälkeen radikaali
uskonsuunta, jonka olivat perustaneet armeijasta
eronneet, Kälviällä asuvat sotilaat, kornetti Jakob
Eriksson ja hänen nuorempi veljensä kersantti
Erik Eriksson. He olivat Kälviän kirkkoherran
poikia ja koulunkäyneitä miehiä. Veljekset olivat
tutustuneet sodan aikana Ruotsin pietisteihin ja
lukeneet saksalaisten sekä philadelphialaisiksi
kutsuttujen englantilaisten mystikkojen teoksia.

372
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Erikssonit pitivät kuitenkin Raamattua ainoana
hengellisenä auktoriteettina.
Eriksson-veljekset hyväksyivät luterilaisen so-
vitusopin mutta katsoivat kirkon opin poikkeavan
muuten monin tavoin Raamatusta, pitivät lapsen-
kastetta hyödyttömänä ja halusivat, että ehtoolli-
seen osallistuisi vain kääntyneitä uskovaisia. He-
ränneeltä he edellyttivät synnintuntoa ja askeet-
tista elämää. Mystiikkaa Erikssonien opissa edusti
kiliasmi ja ajatus, että Kristus elää uskovien sydä-
messä. Philadelphialaisten tavoin he hyväksyivät
naisen seurakunnan opettajaksi.
Kun Erikssonit olivat kirkkoa vierovia ja sen
opin hylkääviä separatisteja, heistä tehtiin kantelu
jo 1725, mutta pakkotoimet ja käräjöinti vain lu-
jittivat heidän vakaumustaan. Valittamalla eri oi-
keusasteisiin veljekset saivat lopullisen tuomion
lykätyksi vuoteen 1734, jolloin hallitus vahvisti
Turun hovioikeuden päätöksen: Erikssonit karko-
tettiin maanpakoon. Joukko ystäviä mukanaan he
matkustivat mannermaalle ja oleskelivat etupääs-
sä Saksassa. Jakob Erikssonin kuoltua 1737 veli
Erik sai 1745 luvan palata Ruotsiin, jossa hän eli
ystävineen hiljaisesti lähellä Tukholmaa. Mikko
Juva katsoo Turun seudun separatistien saaneen
vaikutteita erikssonilaisuudesta, pikemminkin
Ruotsista kuin Pohjanmaalta käsin.
Erikssonien etupäässä ruotsinkielisiä kannatta-
jia jäi Pohjanmaalle, etenkin Uudenkaarlepyyn
ja Pietarsaaren seudulle. He pitivät vilkkaita yh-
teyksiä Tukholman radikaalipietisteihin ja lukivat
mystikkojen kirjoituksia. Ähtävän kappelissa syn-
tyi 1738 melko vahva separatistisen pietismin ja
mystiikan leimaama herätys, johon liittyi 1740
kappalainenkin, lahjakas ja herkkä Abraham
Achrenius (1706-69). Mystikkojen eripuraisuus
ja heidän oppineen papin silmissä omituinen teo-
logiansa vieroittivat Achreniuksen kuitenkin pian
heistä, ja hän palasi papinvirkaan, aluksi piispan
silmien alle Turkuun.
Erikssonilaisuus eli Pohjanmaan eteläosan ran-
nikolla vähitellen heiketen ainakin 1770-luvulle.
Innokkaimpia mystikoita oli 1758 kuollut Uuden-
kaarlepyyn pitäjän nimismiehen leski, lujaluon-
teinen Katarina Asplund, Suomen herätysliikkei-
den varhaisin merkittävä nainen. Mystikkoihin
kuului joitakin säätyläisiä sekä pikkuporvaristoa,
käsityöläisiä ja vähän työväkeäkin. Turun hovioi-
keuden ajan mittaan omaksuma maltillinen suh-
tautuminen mystikkoihin suojeli heitä ankarilta
rangaistuksilta. Vapaudenajan ilmapiirissä oli sen-
tään helpompaa asettua kirkkoa vastaan kuin
1600-luvulla. Yhteiskunnallisen protestin luonnet-
ta mystisillä liikkeillä ei ollut, ne olivat puhtaasti
uskonnollisia.
Myös suomenkielisellä Etelä-Pohjanmaalla oli
1720-luvun alusta lähtien separatistisia mystikko-
ja, ehkä Ruotsista saaduista vaikutteista. Eriksso-
nilaisuus alkoi vaikuttaa tähän liikkeeseen vasta
1730-luvun lopulla. Sen keskuspaikkana oli Lai-
hia, jossa asui liikkeen pitkäaikainen johtaja, maa-
tilan vuokraaja Jaakko Kärmäki (kuollut noin
1778). Spiritualistina hän nojautui Raamatun ohel-
la "sisäiseen sanaan", Jumalan välittömään vaiku-
tukseen uskovan sydämessä. Turun tuomiokapitu-
li vainosi älykästä ja ilmeisen vilpitöntä Kärmä-
keä poikkeuksellisen ankarasti: hän joutui 1760-
luvulla olemaan seitsemän vuotta vankina Turun
linnassa uskollinen puoliso seuranaan. Kärmäen
liikkeellä oli hiljaista kannatusta laajalti Etelä-Poh-
janmaalla.
Herrnhutilaisuus
ja pietistinen kansanherätys
Maassamme sai vaikutusta myös herrnhutilaisuu-
deksi kutsuttu protestanttinen suunta. Saksin ku-
ningaskunnassa asuva kreivi Nicolaus Ludwig
von Zinzendorf perusti 1727 maatilalleen Veljes-

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 373
seurakunnaksi (Briidergemeinde) kutsumansa yh-
dyskunnan ja antoi kartanolleen nimen Herrnhut
('Herran suojavartio'). Zinzendorf oli Lutherin
tapaan hyvin evankelinen ja korosti voimakkaasti
sielun pelastumista yksin Jumalan armosta. Us-
kovalla kristityllä oli siitä täysi varmuus, jonka
hän sai omaksua sellaisena kuin olija tämä antoi
hänelle iloisen mielenrauhan. Kaikkea lakihen-
kisyyttä pelätessään Ludwig von Zinzendorf poik-
kesi suuresti pietismistä.
Herrnhutilaisilla oli jonkin verran taipumusta
spiritualismiin, ja mystikkoina he opettivat, että
uskovan sielu yhdistyi Jeesukseen. Tämän yhtey-
den vertauskuvina, jotka eivät olleet vieraita oi-
keaoppisille luterilaisillekaan, olivat morsiamen
suhde sulhaseen tai veren vuotaminen Jeesuksen
haavoista uskovan ruumiiseen. Haluamatta pe-
rustaa uutta kirkkokuntaa Ludwig von Zinzendorf
pyrki herättämään ihmisiä kautta maailman ja toi-
mitti Veljesseurakunnan lähettejä vuodesta 1734
lähtien Suomeenkin. Herrnhutilaisten morsius-
ja verisymboliikka rikkoi etenkin 1740-luvulla sää-
dyllisyyden ja hyvän maun rajat, ja 1751 Ruotsin
hallitus julkaisi ankaran kirjelmän heitä vastaan.
Liikkeen hurmosvaihe meni kuitenkin pian ohi,
ja veljesseurakunnan lähettejä liikkui Suomessa
Ruotsin ajan lopulle saakka.
Herrnhutilaisuus sai jalansijaa etenkin Turussa
ja sieltä itään Uudellemaalle saakka sekä paikoin
Pohjanmaan rannikolla Vaasasta Tornionjoen
laaksoon, mutta joukkoliikettä siitä ei tullut. Suo-
men herrnhutilaiset näyttävät nimenomaan suo-
sineen pieniä veljespiirejä. Pohjanmaalla niihin
liittyi yleisesti vanhoja erikssonilaisia, joita viehätti
herrnhutilaisten taipumus mystiikkaan.
Liike vaikutti Suomessa eniten kirjojen välityk-
sellä. Etenkin Ruotsin herrnhutilaisten virsiko-
koelma, joka ilmestyi 1790 Jalasjärven kappalai-
sen Elias Laguksen suomentamana nimenään
Sionin virret, levisi laajalle. Mainittakoon myös
englantilaisen puritaanipapin Thomas Wilcoxin
kirjanen Kallihit Hunajan-Pisarat Kalliosta Chris-
tuxesta, joka ilmestyi suomennettuna 1779. Herrn-
hutilaisia näkyy miellyttäneen Wilcoxin evanke-
lisuus. Kun liike pysyi kirkollisena ja siihen liittyi
jokunen pappikin, Turun piispat antoivat herrn-
hutilaisten olla rauhassa.
Kirkollisen pietismin vaikutus kasvoi vapauden-
ajan lopulla selvästi, etupäässä kirjallisuuden vai-
kutuksesta. Kotimaisista kirjoista sai suuren mer-
kityksen Tornion pedagogion rehtorin Johan We-
geliuksen (1693-1764) saarnakirja Se pyhä evan-
geliumillinen valkeus taivaallisesa opisa ja pyhäsä
elämäsä{ 1747-49). Wegeliuksen postillassa on laa-
joja lainauksia Philipp Jacob Spenerin saarnoista,
ja se on hengeltään varsin pietistinen mutta niin
lähellä oikeaoppista luterilaisuutta, että Turun tuo-
miokapituli katsoi voivansa suositella sitä.
Sielun pelastus riippuu Wegeliuksen mukaan
ihmisen omasta valinnasta, mutta herännyt joutuu
käymään jatkuvaa taistelua "maailmaa" eli ulkoa
tulevia kiusauksia ja omaa pahaa sydäntään vas-
taan. Kristityn ei sovi väsyä eikä joutua epätoi-
voon, vaikka hän joutuukin odottamaan varmuut-
ta sielun pelastumisesta kuolemaan saakka, Wege-
lius opettaa raskaan vakavasti. Ei ole ihme että
hän näin jyrkkänä pietistinä vastusti tiukasti Tor-
nion seudun herrnhutilaisia.
Auttavan lukutaidon lisääntyessä hengellistä kir-
jallisuutta ilmestyi yhä enemmän suomeksikin ja
se alkoi vaikuttaa suoraan kansanihmisiin. Piika-
tyttö Liisa Eerikintytär Varsinais-Suomen Uudel-
takirkolta (Kalannista) luki 1756 paimenessa olles-
saan englantilaisen puritaanin Arthur Dentin laki-
henkistä kirjaa Totisen kääntymisen harjoitus ja jär-
kyttyi sen tuomion julistuksesta. Liisan sielunhä-
tä herätti koko Santtion kylän, ja tästä alkanut
herätysliike levisi muutamassa vuodessa yli Varsi-

374
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
nais-Suomen länsiosan ja edelleen Satakuntaan
Kokemäenjoen varrelle saakka. Siihen vaikutti
maanjäristys, joka hävitti 1755 Lissabonin ja sur-
masi 30 000 ihmistä. Sitä näet arveltiin varoituk-
seksi maailmanlopusta, näin myös Abraham
Achreniuksen 1756 julkaisemassa arkkiveisussa
Lissabonin tuhosta.
Näin alkanut Länsi-Suomen kansanherätys oli
selvästi pietistinen, ja tätä suuntaa kannattavat pa-
pit, etenkin vuodesta 1753 Nousiaisten kirkkoher-
rana toiminut Abraham Achrenius, ottivat herän-
neet hoitoonsa, jotta he eivät suistuisi spiritualis-
miin ja separatismiin. Aitoon pietistien tapaan
Lounais-Suomen heränneet muodostivat usko-
vien yhteisön, joka erosi seurakunnan "surutto-
mista" hyläten kiroilun, juopottelun, tanssin, kort-
tipelin ja korean vaatetuksen. Eristäytyminen ai-
heutti kiivaitakin reaktioita, koska suruttomien
mielestä heränneitä erotti muusta seurakunnasta
ennen kaikkea heidän tekopyhyytensä.
Monesta papistakin näytti pahalta, että yhtenäi-
seksi ajateltu seurakunta jaettiin jyrkästi lampai-
siin ja vuohiin, kun ihmisten sydäntä oli kuiten-
kin vaikea tutkia. Turun tuomiokapituli tyytyi
sentään pitämään heränneitä silmällä. Muuan vir-
kamies nosti 1761 kanteen Nousiaisten heränneitä
vastaan heidän hartauskokouksiensa vuoksi tulki-
ten ne kielletyiksi konventikkeleiksi, mutta Achre-
nius puolusti heränneitä taitavasti, ja tuomioka-
pituli ja hovioikeus totesivat kanteen aiheettomak-
si. Pietistien hurskauden ihanne ei ollutkaan risti-
riidassa oikeaoppisen luterilaisuuden kanssa, voi-
pa sanoa heidän tähdentäneen etupäässä kirkon
vanhoja opetuksia. Silti Pentti Laasonen varoittaa
samastamasta pietismiä ja luterilaista ortodoksiaa.
Jo Spener oli näet saanut jonkin verran vaikut-
teita reformoitujen uskonkäsityksestä. Siihen kuu-
lui eräisiin Paavalin sanoihin (esimerkiksi Room.
8:28-30) perustuva oppi predestinaatiosta eli en-
naltamääräämisestä: Jumala on valinnut osan ih-
misistä iankaikkiseen elämään, mutta muut jou-
tuvat kadotukseen. Kristillinen seurakuntakin ja-
kautuu täten jyrkästi kahtia. Omaksumatta pre-
destinaatio-oppia sellaisenaan pietismi läheni jos-
sain määrin reformoitujen seurakuntakäsitystä,
Suomessa myös monien englantilaisten hartaus-
kirjojen vaikutuksesta, joita Tuija Laine osoittaa
ahkerasti luetun maassamme. Pääosa niistä oli re-
formoitujen kirjoittamia, ja vaikka niistä oli koe-
tettu ruotsiksi tai suomeksi käännettäessä poistaa
heidän oppinsa vaikutusta, sitä oli sentään jäänyt-
kin.
Luterilainen kirkko oli 1600-luvulla pitänyt seu-
rakuntaa Jumalan valtakuntaan kulkevien yhtei-
sönä, josta vain raskaat teonsynnit erottivat osan
sen jäsenistä; niihin syyllistynyt ja katumattomana
kuollut joutui kadotukseen. Kiivaimpien pietistien
mielestä seurakunta taas oli menossa kadotukseen
paitsi niitä verraten harvoja, jotka olivat Jumalan
herättäminä ottaneet armon vastaan ja pyrkivät
elämään hänen tahtonsa mukaisesti. Kaikki pie-
tismistä vaikutteita saaneet eivät toki hyväksyneet
näin jyrkkää näkemystä kristikunnan kahtiajaos-
ta, mutta sillä oli tiettyä vaikutusta.
Elävää ja monimuotoista
hengellisyyttä
Länsi-Suomen kansanherätys tasaantui 1760-lu-
vulla mutta eteni pohjoisessa Poriin ja Merikar-
vialle, ja sillä oli vaikutusta myös Varsinais-Suo-
men itäosassa. Uuteen liekkiin herätysliike lei-
mahti 1770-luvulla, ja sen keskus oli nyt Satakun-
nan rannikolla. Sen johtajat olivat tähän aikaan
etupäässä naisia, ja liikkeelle ominaiseksi piirteek-
si tuli horrossaarnaajien esiintyminen, luultavas-
ti Ruotsin puolelta levinnyt ilmiö. Hälsinglannissa
oli ollut jo 1758 merkkejä siitä, ja myöhemmin se

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 375
yleistyi pitkin Norlannin rannikkoa Tornionjoelle
asti.
Horrossaarnaajat, joista valtaosa oli naisia, käyt-
täytyivät valvetilassa yleensä normaalisti mutta
saarnasivat vuoteella maaten, näennäisesti unes-
sa. Jo 1774 Porin seudulla kuulusteltiin viittätoista
horrossaamaajaa, joista merkittävin ja kuuluisin
oli Anna Mikontytär Rogel (1751-84) Merikar-
vian Alakylästä. Tämä hiljainen talontytär, joka
oli lukutaitoinen ja puhui ruotsia yhtä hyvin kuin
suomea, alkoi saarnata 19-vuotiaana 1770 ja jatkoi
kuolemaansa saakka. Hän oli myös arvostettu,
viisas sielunhoitaja. Anna oli 1774-76 jonkin sai-
rauden takia hoidettavana Vaasan sairaalassa
herrnhutilaisen kauppiaan Johan Bladhin kustan-
nuksella, ja hänen vaikutuksensa ulottui tällöin
Keski-Pohjanmaalle saakka. Anna Rogelin sane-
lemissa kirjeissä ja eräässä säilyneessä puheessa
on vahvaa herrnhutilaisuuden vaikutusta, ja hä-
nen opetuksensa oli hyvin evankelista.
Siikaisten Haapakoskelta kotoisin ollut talonty-
tär Anna Lagerblad (1741-1811) eli "Haapakos-
ken Anna", joka asui vuodesta 1770 Porissa, ei
ollut horrossaarnaaja vaan arvostettu sielunhoi-
taja. Anna opetti uskonelämää häntä tapaamaan
tulleiden pyynnöstä ja sai ystävällisyydestään
"Murmuorin" ja "Haapamusterin" lempinimet.
Anna Lagerblad koki näkyjä, joissa hän puheli
tuttavallisesti Jumalan ja Kristuksen kanssa, mut-
ta hän kertoi niistä vain lähimmilleen eikä ollut
spiritualisti vaan nojautui yksin Raamatun sa-
naan. Monet papit pitivät Annaa suuressa arvos-
sa. Heränneiden kunnioitettuna johtajana Sata-
kunnan rannikolla oli 1700-luvun lopulla kersan-
tin puoliso Juliana Söderborg, syntyään Malm-
berg Porista. Hän arvosti erityisesti herrnhutilai-
sen David Hollatzin saarnakirjaa.
Horrossaarnaajia esiintyi kansanherätyksen pii-
rissä Raumalle ja Yläneelle saakka etelään ja
myös Etelä-Pohjanmaalla. Hämeeseen liike levisi
Orivedelle ja Sahalahdelle asti. Uudellamaalla sitä
tavattiin lännestä Sipooseen ja Mäntsälään, ja tääl-
tä herätys ulottui Kaakkois-Hämeeseen, Heinolan
pitäjään saakka. Uudenmaan pietistejä johti Hel-
singin pitäjässä syntynyt räätäli Fredrik Axberg
(1747-1820) itsenäisenä ja taitavana sielunhoitaja-
na. Kun hänen puheensa osoittivat kirkollista ja
puhdasoppista luterilaisuutta, Porvoon tuomioka-
pituli suhtautui häneen myönteisesti. Nimismies
puuttui kyllä pari kertaa siihen, että Axberg piti
seuroja vastoin konventikkeliplakaatin kieltoa.
Länsi-Suomen kansanherätys herkisti ihmisiä
ristin sanomalle etelästä ainakin Kalajokilaak-
soon, laajalti myös ruotsalaisella Pohjanmaalla,
ja sen vaikutus ulottui paikoin itämurteiden
alueellekin. Sen piirissä esiintyi verraten vähän
hurmosilmiöitä. Horrossaarnaajillekin oli yleen-
sä ominaista hallittu, kirkon oppia noudattava pu-
he, jollaista on vaikea sanoa ekstaattiseksi. Kysy-
myksessä ei siis ollut unitila vaan piilotajuinen
itsesuggestio, jonka vuoksi saarnaaja ei reagoinut
ympäristöönsä vaikka pystyi puhumaan selvästi
ja johdonmukaisesti. Tietoisesta teeskentelystä ei
ainakaan Anna Rogelia voitane epäillä.
Koska useimmat kansanherätyksen saarnaajat
olivat naisia, horrostila suojeli heidän hengellistä
toimintaansa. Jos näet nainen olisi saarnannut val-
veilla ollen, häntä olisi muistutettu ankarasti sii-
tä, että apostoli Paavali kielsi naisia puhumasta
seurakunnan kokouksissa. Naisen saarnatessa
näennäisessä unitilassa oletettiin Pyhän Hengen
puhuvan hänen välityksellään, ja siihen oli vaikea
puuttua, mikäli saarnaajan julistus oli moitteetto-
man luterilaista. Näin jotkut herkkätunteiset ja
lämminsydämiset naiset pääsivät käyttämään
henkisiä kykyjään uskon hyväksi. Papit eivät tiet-
tävästi puuttuneet myöskään Anna Rogelin ja An-
na Lagerbladin laajalti arvostettuun sielunhoito-
työhön.

376
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Kansanherätyksen johtajina oli kustavilaisella
ajalla useita pappejakin. Kokkolan kirkkoherra
Anders Chydenius sai pietistisiä vaikutteita isäl-
tään, mutta hänen katsomuksiinsa vaikuttivat
myös wolffilaisuus, jopa eräät ranskalaisen valis-
tuksen aatteet. Chydeniuksen uskonoppi näyttää
pietistiseltä, mutta hän ei suostunut halveksimaan
maallista elämää jyrkkien pietistien tavoin vaan
piti kristityn velvollisuutena pyrkiä parantamaan
yhteiskuntaa. Hän hyväksyi musiikin kulttuuri-
harrastuksena mutta ruoski 1780-luvulla teatteria
ja "lemmen ja huoruuden lauluja", joilla hän kai
tarkoitti Bellmanin runoja. Chydeniuksen taipu-
mus pietismiin näyttää korostuneen iän mukana.
Jo Alavetelin kappalaisena hän oli aloittanut seu-
rojen pidon pappilassaan ja jatkaessaan sitä Kok-
kolassa hän sai aikaan suorastaan paikallisen he-
rätyksen, kuten Tor Krook toteaa.
Lounais-Suomen heränneiden tärkein johto-
mies oli Abraham Achreniuksen kuoltua 1769 hä-
nen poikansa, Nousiaisten kirkkoherra Anders
Achrenius (1745-1810). Hän piti pappilassa suu-
ria seuroja, puhui evankelisesti ja neuvoi herän-
neitä odottamaan Jumalan armoa synnintunnon
ahdistaessa, "kunnes päivä jälleen valkenee ja
kointähti koittaa sydämessä". Vehmaan kappalai-
nen Anders Björkqvist (1741-1809), talollisen poi-
ka Nousiaisista, ei jäyhän käytöksensä vuoksi ol-
lut kokoava johtaja, mutta hän julkaisi 1801 mer-
kittävän postillan Uskon harjoitus autuuteen. Siinä
Björkqvist osoittautui hyväksi ihmistuntijaksi.
Vastustaen "kuollutta uskoa" mutta myös tunne-
kristillisyyttä hän korosti evankelisessa hengessä
Jeesuksen sovitustyötä ainoana armon lähteenä.
Kirjan arvo huomattiin yleisesti vasta 1800-luvun
herännäisyyden piirissä.
Pietistien nuorempia johtomiehiä olivat Gus-
taf Rancken (1756-1831) ja Bengt Jakob Ignatius
(1761-1827). Molemmat toimivat 1700-luvun lo-
pulla kappalaisina Turussa; myöhemmin Rancken
oli kirkkoherrana Perniössä, Ignatius taas kauan
Halikossa. Hyvinä ystävinä keskenään ja Anders
Achreniuksen kanssa nämä miehet liittyivät
kansanherätykseen ja pyrkivät pitämään sen
raittiina luterilaisuutena.
Tämän herätyksen piirissä suosittiin Sionin vir-
sien ohella kokoelmaa Halullisten Sieluin Hengel-
liset Laulut (1790), jonka syntyä on pohdittu pal-
jon. Onni Kurvisen perusteellinen tutkimus osoit-
taa, että kokoelman toimitti ja julkaisi BJ. Ignati-
us, mutta sen virret ovat useiden eri henkilöiden
sepittämiä tai ruotsista kääntämiä. Postillat ja virsi-
kirjat levittivät pietismin ja herrnhutilaisuuden
ajatuksia sellaisillekin seuduille, joilla ei voida
osoittaa näillä liikkeillä olleen vielä 1700-luvulla
näkyviä vaikutuksia.
Pietismi oli ennen kaikkea Suomen lounaisosan
liike, kun taas Pohjanmaalla oli Ruotsin ajan lo-
pullakin jäljellä herrnhutilaisuutta ja vanhan ra-
dikaalipietismin hämärtyvää vaikutusta. Lapualai-
sen lasimestarin Jaakko Wallenbergin 1798 Kau-
havan kappelissa virittämä spiritualistinen ja jyr-
kästi separatistinen herätys sai raamatullista kris-
tinuskoa loukkaavia piirteitä, ja profeetta joutui
vankilaan, jossa hän kuoli samana vuonna. Hä-
nen vaikutuksensa jatkui pitkään Kuortaneella,
ahtaasti paikallisena "vasulaisuutena", jonka nimi-
tys johtuu sitä johtaneesta talollisesta Iisakki Va-
susta. Vaikka vasulaiset olivat separatisteja, kirkko
ei heitä paljon ahdistanut.
Laajemmalle levisi Pohjanmaalla sukankutojan-
kisälli Anders Collinin Ruotsissa perustama "si-
sällisten kristittyjen" liike. Collin sai vaikutteita
pietismistä ja Saksan vanhoista mystikoista mut-
ta ei omaksunut luterilaisuudesta poikkeavia op-
peja vaan ajatuksen, että oikea kristillisyys oli hil-
jaista, rukouksessa sisäistyvää uskonelämää. Colli-
nilla oli 1780-luvulta alkaen yhteyksiä Pohjan-
maalle, missä hän sai kannatusta eniten keski-

Koulutus, tiede ja usko valon vuosisadalla 377
osassa maakuntaa, etenkin Lohtajan suurpitäjän
rahvaasta, mutta hieman Etelä-Pohjanmaallakin.
Collinilaiset lukivat myös teosofiaa ja katolista
mystiikkaa sisältäviä kirjoituksia, mutta kun nämä
hiljaiset ihmiset kävivät kirkossa eivätkä juuri
yrittäneet levittää mahdollisia harhaoppejaan, he
saivat olla rauhassa. Myöhemmin he liittyivät he-
rännäisyyteen tai evankeliseen liikkeeseen.
Herätysliikkeiden leviäminen riippui 1700-luvun
Suomessa Ruotsista ja Saksasta, jopa Englannis-
ta tulleista vaikutteistapa sen takia niiden vaikutus
rajoittui etupäässä Länsi-Suomeen ja Pohjanmaan
tasankoseutuun. Niitä edisti rahvaan lukutaidon
lisääntyminen ja toisaalta kirkon ja oikeuslaitok-
sen verraten lauhkea suhtautuminen. Edellisellä
vuosisadalla monet näiden liikkeiden kannattajat
olisi vähintäänkin karkotettu maasta, mutta nyt
sen joutuivat kokemaan vain Jakob ja Erik Eriks-
son. Herätystä tapahtui eri kansankerroksissa yl-
häisaatelista maatyö väkeen, ja maalaisrahvaan
keskuudessa hengellisten liikkeiden vaikutus voi-
mistui vuosisadan mittaan.
1700-luvun herätysliikkeet on selitetty usein
henkisen vapautumisen ja individualismin mer-
kiksi. Irtautuminen kirkon opista ja pappien ar-
vovallan kieltäminen näyttääkin helposti siltä,
mutta osoittaako se kuitenkaan vapaata ajattelua?
Pietismi arvosteli maallismielisiä pappeja ja se-
paratistisessa muodossaan koko kirkkoa mutta si-
toutui sitä tiukemmin Raamatun sanaan. Tarkoi-
tuksena oli tehdä totta kymmenestä käskystä ja
Uuden Testamentin ankarimmista elämänohjeis-
ta. Heränneet ruoskivat siis tuimasti teonsyntejä,
etenkin juoppoutta, haureellisuutta, ylellisyyttä ja
sapatin rikkomista.
Niinpä pietistiset herätysliikkeet näyttävät ol-
leen lähinnä konservatiivisia myös asettuessaan
vastustamaan kirkkoa tai suvaitsevaisia pappeja.
Silloinkin kun pietistit tai mystikot eivät arvostel-
leet pappia julkisesti, he saattoivat paheksua tä-
män järkiperäisiä ja filosofisia puheita uskon
asioista ja liiallista talousasioiden harrastusta, jot-
ka tuntuivat heränneistä vierailta. Anders Chy-
deniustakin kokkolalainen laivanrakennusmestari
Anders Teliin syytti anonyymissa kirjoituksessa
1776 Jumalan sanan korvaamisesta omatekoisin
järkeilyin sekä tekopyhyydestä, ahneudesta ja val-
lan ja kunnian tavoittelusta. Hyökkäyksen tausta-
na näyttää olleen erikssonilaisen radikaalipietis-
min perinne, vaikka kirjoittaja olikin liittynyt
myöhemmin herrnhutilaisiin.

..V.v
Vt

379
Tavat ja taiteet hienostuvat
Maalaisrahvaan tapakulttuurin uutuuksia
Suomen rahvaan ja varsinkin säätyläisten elin-
ympäristöstä ja tavoista on 1700-luvulta paljon
entistä enemmän tietoja ennen kaikkea perukir-
jojen ansiosta. Väkiluvun kasvaessa nopeasti ky-
lät tihenivät ja pellot niiden ympärillä laajenivat,
niin että matkustaja huomasi jo siitä maalais väes-
tön vaurastuneen. Talonpoikaistalo kehittyi ku-
ten edellisillä vuosisadoilla savupirtin väistyessä
hitaasti takkatuvan tieltä. Rannikkomaakunnista
savupirtti hävisi Ruotsin ajan loppuun mennes-
sä miltei täysin, ja Hämeessäkin takkatupa alkoi
jo yleistyä. Keski-Suomessa savupirttejä oli vielä
paljon, ja Savon ja Karjalan kyliin rakennettiin
vasta 1700-luvun lopulla joitakin harvoja takkatu-
pia savupiippuineen.
Rannikon maakunnissa talot rakennettiin en-
tistä isommiksi ja kamareita lisättiin. Taloja ko-
rotettiin kaupungeista saadun esikuvan mukaan
varsinkin Pohjanmaalla siten, että rakennettiin
matala ullakkokerros, jonka huomasi ulkoakin
korkeista päätyikkunoista ja talon pitkillä sivuilla
olevista matalista räystäsikkunoista. Kaupungeis-
ta ja Norlannista omaksuttiin myös kaksikerrok-
siset talot, joiden sivuseinissä oli päällekkäin kak-
si riviä korkeita ikkunoita, mutta niitä oli Ruotsin
ajan lopulla vain Etelä-Pohjanmaalla ja sielläkin
vähän. Nämä komeat talot kuten kaikki talonpo-
jan rakennukset olivat vielä laudoittamattomia ja
harmaita.
Kokkolan ja Pietarsaaren seudulle rakennettiin
1700-luvun lopulta alkaen joukko talonpoikaista-
loja, joissa oli yksi tai kaksi isoa tupaa ja niiden
sivulla kamarit, joten leveässä päädyssä oli kolme
rinnakkaista ikkunaa. Näidenkin esikuvana oli
säätyläistalon pohjakaava, joka tunnetaan muun
muassa parista pappilasta. Rakennustaito edistyi
varsinkin Pohjanmaalla, osaksi miesten laivaveis-
tämöillä saaman kokemuksen, osaksi Ruotsinmat-
koilla nähtyjen esikuvien ansiosta. Pohjalaiset kir-
vesmiehet levittivät rakennustöissä kierrellessään
maakuntansa asumiskulttuuria muuallekin.
Karjalan ortodokseilla oli oma rakennuskult-
tuuri, jota ei sanottavasti tunneta vanhemmalta
ajalta mutta kyllä 1700-luvulta lähtien, jolloin Au-
nukseen paennutta väestöä palasi runsaasti takai-
sin Raja-Karjalaan. Sen usein varsin komeat talot,
jotka tunnetaan meillä "karjalaistaloina" olivat
samantapaiset kuin pohjoisvenäläisillä. Pirteiksi
niitä nimitettiin, ja savutupia ne olivatkin mutta
korkeita ja suuria. Tuvan lattia oli melko korke-
alla maasta, ja sen alla oli varastotilaa sekä karja-
suojat.
Lasi-ikkunat yleistyivät 1700-luvulla nimen-
omaan rannikon maakunnissa. Lohtajan suurpi-
Etevät talonpoikaiset kirkonrakentajat yhdistivät 1700-luvulla kotimaiseen perinteeseen Länsi-Euroopasta saatuja vaikutteita. Hei-
hin liittyi myös opinkäynyt arkkitehti Jakob Rijf. pohjalaisen talollisen poika, joka piirsi Larsmon (Luodon) ristikirkon ja sen uus-
klassisen tornin.

380
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
täjässä oli 1790-luvulla keskimäärin yhdeksän ik-
kunaa taloa kohti ja Lestijärvenkin syrjäisessä ja
vähävaraisessa kylässä kuusi. Ikkunat olivat tosin
melko pieniä, ja niissä oli monta pientä ruutua
lyijyisine välipuineen. Siisteys oli rannikkoseu-
duilla parantunut, mutta savupirttien mailla se oli
virkamiesten kertoman mukaan hyvin kehno. Sa-
maa keskisuomalainen Lauri Kuusanmäki kertoo
vielä sata vuotta myöhemmältä ajalta kotiseutunsa
"haikunivista". Vieras tuli muutamaankin torp-
paan ja päivitteli: "Ihimiset sannoo että teijän per-
mannolla on korttel paskoo, mutta eihän teällä
ole ku häthätteä kolome tuumoa."
Talvisin savutupien likaisuutta ja löyhkää lisäsi
kotieläinten: kanojen, porsaidenjajoskus isonkin
sian sekä hevosten pitäminen tuvassa pakkasen
paossa, mikä oli aivan yleistä. Syöpäläisiä oli lujas-
ti rannikollakin ja vielä enemmän savutuvissa:
luteita ja torakoita, joiden heimoa edusti vielä
1700-luvulla "riski sontiaisen kokoinen" ruotsinto-
rakka, sekä itse ihmisissä kirppuja ja täitä. Vain
uunin liepeillä asustava kotisirkka ei tehnyt pahaa,
pikemminkin viihdytti hauskalla sirityksellään.
Karjalan ortodoksien tuvat olivat paljon siistim-
mässä kunnossa kuin luterilaisten, usein hyvin-
kin puhtaat.
Huonekaluja lisättiin 1700-luvulla talonpojan tu-
vassakin ja varsinkin kamareissa. Monen Varsi-
nais-Suomen ja Pohjanmaan talon tuvannurk-
kaan rakennettiin kaksikerroksinen sänky, jonka
eteen ripustettiin verhoksi raanu. Penkkien ohella
alettiin käyttää jykeviä tuoleja sekä kaappeja as-
tioiden ja vaatteiden säilyttämiseen, joskin myös
vaatearkut olivat yhä tärkeitä. Varakkailla oli jo
Ruotsin-ajan lopulla kaappi- ja seinäkelloja. Ar-
vokkaimpia huonekaluja koristettiin maalauksin.
Vuodepeitteiksi kudottiin tai ostettiin värikkäitä
raanuja. Länsi-Suomessa raanut olivat usein kuo-
siltaan "väsköötiä", jonka nimi osoittaa mallin tul-
leen Sjuhäradsbygdenin kuululta kudontaseudul-
ta Länsi-Götanmaalta. Mattoja, ikkunaverhoja ja
pöytäliinoja rahvas ei vielä käyttänyt, ja itäsuo-
malaisten kodit olivat kaikin puolin karuja, sa-
moin lännessäkin vähävaraisten.
Maalaisrahvaan pyhävaatetus kehittyi varsin ko-
reaksi. Länsi-Suomessa ja Pohjanmaalla tuli käyt-
töön naisenpuku, johon kuuluivat vyötäröhame,
valkoinen paita eli pusero, nyöriliivit, esiliina, har-
tiahuivi ja viileällä säällä myös lyhyen takin tapai-
nen röijy. Hame, liivit ja röijy olivat yleensä koti-
kutoista sarkaa, sarssia tai puolivillaista, mutta jo-
ku vaatekappale voi olla myös hienoa ostokan-
gasta kuten satiinia tai verkaa. Huivi oli varak-
kailla naisilla silkkiä, taftia, samettia, damastia tai
hienoa puuvillakangasta.
Hame ja liivit olivat enimmäkseen raidalliset,
ja helakat värit olivat yleisiä. Hienoon pyhäpu-
kuun kuului solkikengät. Rahvaan naisia yritettiin
asetuksin kieltää käyttämästä hienoja kankaita,
koska hallitus murehti talonpoikien veronmaksu-
kykyä ja kannatti sääty eron säilymistä, mutta sää-
döksiä toteltiin heikosti. Köyhät joutuivat sentään
tyytymään pyhänäkin vaatimattomiin pukimiin,
ja myös pietismi hillitsi koreilua. Nuoret neidot
eivät käyttäneet kesäisin päähinettä paitsi huivia
sadesäällä, mutta talonemännän juhlapukuun
kuului 1700-luvun lopulla tykkimyssy. Siihen kuu-
lui aluskappale eli "tykki" (ruots. stycke, 'kappa-
le'), jota reunustava hieno pitsi oli useimmiten
nyplätty Raumalla. Itse myssy oli kallista kangas-
ta: silkkiä, satiinia, moareeta, damastia tai hienoa
puuvillakangasta.
Rahvaan naiset olivat kaiken kaikkiaan omak-
suneet vapaudenajalta lähtien vaatetuksen, joka
oli kuulunut varhemmin papinmuorille tai por-
varinrouvalle, ja kankaat olivat osaksi hienom-
piakin. Nykyisinä "kansallispukuina" kustavilai-
sen ajan naisenpuvut miellyttävät silmää ja vaikut-
tavat sangen hienostuneilta. Vaateparsi muuten

Tavat ja taiteet hienostuvat 381
vaihteli 1700-luvulla pikemminkin yksilöllisesti
kuin pitäjittäin, joskin eri maakuntien puvustossa
oli eroa.
Itä-Suomessa naiset pukeutuivat vaatimatto-
mammin kuin lännessä. Etelä-Karjalassa säilytet-
tiin uskollisesti ikivanhaa naisenpukua, josta mai-
nittakoon hameena tai vaippana käytetty vaate-
kappale hurstut ja yleiset päähineet huntu ja ta-
nuksi kutsuttu myssy. Pyhäpäivisin tanu koristet-
tiin nyplätyin pitsein, joita tehtiin Kymenlaaksos-
sa sekä lähiosissa Uuttamaata ja Hämettä, varsin-
kin Orimattilassa. Kannaksella vanhoista karjalai-
sista polveutuvilla äyrämöisillä oli erilainen vaate-
tus kuin savakoilla, sinne tulleiden savolaisten jäl-
keläisillä, joita äyrämöiset halveksivat. Karjalan
ortodoksien vaatetuksessa oli paljon venäläisiä
piirteitä.
Karjalan naiset osasivat myös ommella vanho-
ja, kauniita vaatteissa ja asusteissa käytettyjä kir-
jontamalleja. Koko maassa kudottiin nauhapir-
ralla eli tiuhdalla värikkäitä nauhoja moneen käyt-
töön. Suomenlahden ulappasaarilla ja Kymen-
laaksossa kudottiin komeita vironvöitä, joiden ni-
mi ilmaisee niiden alkuperän. Saamelaisnaisten
käsitöille olivat vanhastaan ominaisia loistavan
värikkäät ja kauniit, kylittäin suuresti vaihtelevat
nauhat, joilla vyötettiin pukimia ja kaunistettiin
päähineitä.
Rahvaanmiehen pyhäpuku erosi 1700-luvulla
jonkin verran varhemmin käytetystä. Väljät pol-
vihousut olivat tavallisesti sarkaa, joskus säämis-
kää, pehmeäksi parkittua kellertävää nahkaa.
Neulotut sukat olivat yleisesti valkoiset, ja ne si-
dottiin polven alapuolelta kirkasvärisin nauhoin.
Valkoisen paidan päällä oli liivit, usein raidalliset,
sekä lonkalle ulottuva röijy tai pitempi jakku. Röi-
jyn selkäpuolella oli monesti kolmen halkioimen
erottamat lipukat eli kortit (ruots. skört, 'lieve').
Röijy ja jakku olivat sarkaa, usein luonnonväris-
tä: harmaata tai ruskehtavaa, mutta myös valkoi-
sia, punaisia ja sinisiä housuja ja röijyjä nähtiin
Ruotsin ajan lopullakin. Kesäpäähineet olivat
erimallisia myssyjä tai huopahattuja. Parran aja-
minen levisi säätyläisiltä jossain määrin kansan-
miesten keskuuteen, mutta tukka oli aika pitkä.
Talonpojan ruoka ei 1700-luvulla juuri muuttunut
entisestään, kun perunakaan ei ehtinyt yleistyä.
Tupakan käyttö lisääntyi, samoin paloviinan, jon-
ka nauttiminen kehittyi laajalti pahaksi riesaksi.
Perinteellinen olut syrjäytyi viinan tieltä erikoisesti
Varsinais-Suomessa, Ala-Satakunnassa ja Pohjan-
maalla. Ilkka Mäntylä on todennut suomalaisten
alkoholinkäytön olleen jo vapaudenajan lopulla
hyvin runsasta, mutta lähemmät arviot ovat epä-
varmoja. Henkirikollisuus lisääntyi kustavilaisella
ajalla varsinkin eräissä Etelä-Pohjanmaan pitäjissä
runsaan viinanjuonnin edistämänä, vaikka siihen
oli muitakin syitä. Viinanpoltto oli kauan jokaisen
talollisen oikeutena, mutta Kustaa III aloitti kruu-
nun alkoholipolitiikan, jolla oli hänen hallitessaan
kuten myöhemminkin monta hankalaa vaihetta.
Viinan ongelmaan etsittiin erilaisia ratkaisuja.
Rovasti Anders Chydenius taivutti 1786 Kokko-
lan pitäjän kappeliseurakunnat kieltämään krou-
vien eli kapakoiden perustamisen, kun taas Kala-
joen runoniekka nimismies Henrik Achrenius piti
1777 velvollisuutenaan mainostaa laillisissa krou-
veissa saatavaa kruunun paloviinaa:
Istu ilolla rahille
Pöydän äärehen äkäy:
Hules huikulle lykätkö
Pane partasi kenohon,
Laita lasi leuoiksi
Kuppi hulelle kuleta,
Ota ryyppy oivallinen
Tahi kaxi kalahuta,
Ikävöityäs isosti,
Kovin paljo pastottuas.

382
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Säätyläisten eurooppalaiset tavat
Ylempien säätyjen tapakulttuurin eroja koetettiin
vapaudenajalla säilyttää asetuksin, jotka sallivat
jalosukuisten pukeutua ylellisemmin kuin papit,
aatelittomat virkamiehet ja porvarit. Nämä rajoi-
tukset kumottiin 1770, koska niiden katsottiin ko-
rostavan tympeällä tavalla säätyeroja. Hattujen
silloinen hallitus ei ilmeisesti halunnut turhaan
härnätä muutenkin ärhäköiksi käyneitä aatelitto-
mia, eikä asetusta ollut sitä paitsi enää aikoihin
sanottavasti noudatettu. Kustavilaisella ajalla sää-
tyläisten ja porvariston vaatetus kehittyi entistä-
kin yhtenäisemmäksi.
Säätyläisten vaatetusta ei ole tässä mahdollista
kuvailla laajalti, mutta Suomessakin koetettiin seu-
rata muodin oikukkaita muutoksia. Pariisista ja
kustavilaisella ajalla Lontoostakin levisivät uudet
pukimet ja asusteet tänne Tukholman välityksellä.
Varakkaat säätyläiset käyttivät hienoja ja loista-
via kankaita, ja puku ja päähine olivat rehevän
koristeellisia. Naisten vaatetus vaati taitavia om-
pelijoita, joita oli etenkin Turussa. Herrat käytti-
vät yleisesti tekotukkaa; monen papinkin päässä
oli valkoiseksi puuteroitu peruukki, jonka takana
riippui palmikoitu saparo. Papin pyhäpuku oli
tunnusomaisesti musta, mutta pappilan naiset
voivat esiintyä varsin värikkäissä puvuissa. Pie-
tismin koskettamissa säätyläisperheissä pyrittiin
sentään varomaan maailmallista turhamaisuutta,
mistä piispatkin varoittelivat papistoa.
Pappilat rakennettiin yhä puusta, mutta suuren
pitäjän kirkkoherran asunto isopappila oli moni-
huoneinen ja komea. Pappilassa pidettiin tuolloin
tällöin suuret vieraspidot, ja kirkon arvoa piti
muutenkin edustaa. Nykyaikaan säilynyt Kokko-
lan pitäjän pappila, Anders Chydeniuksen koti,
oli kaikkein muhkeimpia, mutta sen oli teettänyt
muuan hänen edeltäjänsä jo 1737. Kappalaispap-
pila eli pikkupappila oli aina paljon "rovastinpap-
pilaa" vaatimattomampi. Useimmat herraskarta-
not olivat vanhaan tapaan puusta rakennettuja,
mutta tiilestä muurattujakin teetettiin entistä
enemmän. Herrastalojen katot olivat malliltaan
vaihtelevia, mutta mansardi- eli taitekatto kävi
Ruotsin ajan loppua kohti yleiseksi.
Kaupungeissa olivat porvarien talot, jopa raati-
huoneetkin etupäässä puisia paitsi Turussa, jossa
porvareilla ja virkamiehillä oli koko joukko kivita-
loja, monet kyllä kehnosti rakennettuja. Pohjan-
maan vauraisiin kaupunkeihin rakennettiin Vaa-
sassa olevan maaherrantalon lisäksi Ruotsin ajan
lopulla ensimmäiset kivitalot mutta ei sentään
kymmentäkään koko maakuntaan. Puutalot ver-
hottiin yleisesti laudoituksin, aluksi pystyin, 1800-
luvun alussa vaakasuorin, ja kaunistettiin puna-
multamaalilla, joka myös suojeli seinää lahoami-
selta. Tavalliseksi ikkunan malliksi tuli 1700-luvun
lopulla kuusiruutuinen puisine puitteineen: kaksi
ruutua rinnakkain, kolme päällekkäin. Pikkupor-
varit, merimiehet ja työväki asuivat pienissä ja
joskus aika rähjäisissä puutaloissa.
Säätyläisten ja varakkaiden porvarien asunto-
jen sisustus erosi jyrkästi rahvaan vaatimattomuu-
desta: huonekaluja oli paljon, myös tuoleja ja mo-
nenlaisia kaappeja, lattialla oli matot, pöydillä lii-
nat, ikkunoissa verhot. Vauraan talon huoneiden
seinät verhottiin tapetein, jotka olivat vapauden-
ajalla useimmiten kangasta, myöhemmin vahvaa
paperia, mutta vaatimattomissa oloissa tyydyttiin
seinän maalaamiseen. Kamareihin teetettiin kaa-
keliuunit. Rikkaiden pöytäkalustossa posliini ja
lasi syrjäyttivät tinan ja saviastiat, ja varsinkin kus-
tavilaisella ajalla säätyläisten juhlapöytiin hankit-
tiin runsaasti hopeitakin.
Herrasväen juhlapöydästä olut väistyi palovii-
nan ja viinin tieltä. Viiniä tuotiin Ranskasta, Sak-
sasta ja Espanjasta, valkoista ja punaista sekä ma-
keita viinejä kuten malagaa ja madeiraa. Suosi-
tun bordeauxviinin nimestä pontak (oikeammin

Tavat ja taiteet hienostuvat 383
Pontacq) rahvas lainasi kotikeittoiselle viinalle
lempinimen pontikka. Viinasta sekoitettiin erilai-
sia makeita punsseja, kun taas suositun "bischof-
fin" aineet olivat punaviini, vesi, sokeri ja pome-
ranssimehu. Teetä Suomen säätyläiset joivat vähin
jo vapaudenajalla, mutta kahvista tuli pian paljon
suositumpi juoma. Hallitus vainosi tätä ulkomais-
ta ylellisyystuotetta rajoituksin ja kielloin, mutta
siitä kahvin viehätys vain kasvoi. Yhteinen kansa
ei kuitenkaan oppinut kahville vielä Ruotsin ajal-
la.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että kaikki Suomen
säätyläiset olivat pilalle hienostuneita. Moni ym-
märsi vielä, mikä maistui todella hyvältä. Oppi-
nut nuori maisteri Jacob Tengström oleskeli syk-
syllä 1775 Tankarin saarella silakkaa pyytävien
kokkolalaisten seurassa ja sepitti elämyksistään
kauniin runon Renön. Se sisältää romanttista me-
ren kuvailua, mutta myös paistettu silakka, herk-
kujen herkku varsinkin oikeassa ympäristössä, on
saanut ansaitun tunnustuksen säkeissä, jotka olen
suomentanut:
Paistappas tuore saalis verkonsilmän,
voi raikas kuivan leivän päälle laita!
Ken mielisikään täältä juhlapöytää,
katteena kummat ihmeherkut, löytää?
Luodolla ruoat Kroisoksen ei maita!
Musiikkielämä suurten
klassikkojen vuosisadalla
Kirkollista musiikkia soitettiin 1700-luvun Suo-
messa yhä useammassa kirkossa uruin, ja seura-
kuntakin veisasi jo virsiä. Kun painettuja koraa-
likirjoja ei ollut käytössä, sävelmät muuntuivat
kansan suussa, kunnes joka pitäjässä oli omat va-
nan ttinsa. Yksityiset sanankuulijatkin lisäsivät
virsiin "niekkuja" eli melismoja, ja jotkut lauloivat
omalla nuotillaan tai ilman nuottiakin. "Aivan oi-
keen faari veisaa mutta väärällä nuatilla ja värsyä
jäliis" (Kauhavalta). Virsi ei siis tuottanut aina var-
sinaista nautintoa musikaalisille kuulijoille. Toi-
saalta monet muunnelmina tai itsenäisinä sävel-
minä syntyneet kansankoraalit ovat hyvin kau-
niita.
Turun akatemiassa harjoitettiin musiikin ope-
tusta, ja 1747 perustettiin akatemian kapelli, Suo-
men ensimmäinen julkinen orkesteri, jossa yliop-
pilaat oppivat soittamaan yhtyemusiikkia, joskaan
kapellilla ei ollut hyvää johtajaa. Sotaväellä oli
muutamissa kaupungeissa hyviä yhtyeitä, joissa
oli johtajana useinkin Saksasta tullut sotilasmuu-
sikko. Savon jääkärien lähinnä herraskartanoissa
musisoinut soittokunta käsitti ennen Suomen so-
taa kymmenkunta puhallinta ja rummun. Sotilas-
soittajat tekivät tunnetuksi manner-Euroopan mo-
dernia musiikkia. Merkittävimpiä oli Pohjanmaan
rykmentin lippumies Johann Friedrich Jahn, joka
toimi vuodesta 1764 rykmentin kapellimestarina
Vaasassa mutta erosi 1772 siirtyäkseen Turun kau-
punginmuusikoksi. Joku sotilasmuusikko jatkoi
uraansa kirkon palveluksessa etevänä urkurina.
Turussa toimi Fabian Dahlströmin mukaan
1700-luvulla kaksi pianonrakentajaa; vanhin tieto
täällä valmistetusta pianosta (klavikordista) on
vuodelta 1764. Pianonrakentajista myöhempi,
Carl Torenberg (1743-1812), oli Porissa syntynee-
nä suomalainen, mutta taitonsa hän oli oppinut
Ruotsissa tai ehkä Länsi-Euroopassa, jossa hän
oli oleskellut kauan. Torenberg rakensi klavikor-
deja ja myös fortepianoja, mutta pääammatiltaan
hän oli urkujen rakentaja.
Suuri merkitys oli soitannollisilla seuroilla. Niiden
esikuvana oli tukholmalainen kirjallinen seura
Utile Dulci, jonka piirissä kiinnitettiin lämmintä
huomiota myös musiikkiin. Maisteri Jacob Teng-
ström kuului seuraan ollessaan 1779-81 kotiopet-

384 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
tajana Tukholmassa ja toimi sen sihteerinäkin.
Utile dulcin esikuvan mukaan Turkuun 1770 pe-
rustetun Aurora-seuran ohjelmaan kuului alusta
pitäen myös musiikki. Seuralla oli sotilasmuusi-
koin vahvistettu orkesteri, jota J.F.Jahn johti an-
siokkaasti 1773-80.
Aurora-seuran sammuttua vuoden 1780 vaiheil-
la soitannollisen seuran idea jäi elämään Turussa,
ja jotkut Aurora-veljet ystävineen antoivat vielä
konserttejakin. Kun sitten perustettiin 1790 Mu-
sikaliska Sällskapet i Äbo eli Turun Soitannollinen
Seura, tärkeimmät toimimiehet olivat Jacob Teng-
ström sekä lehtori ja fysiikan dosentti Isak Nord-
berg (1755-97), hyvin etevä viulisti ja seuran or-
kesterin ensimmäinen konserttimestari. Seuraan
liittyi heti myös Aurora-seuran arvovaltainen pe-
rustajajäsen H.G. Porthan.
Soitannollisen seuran orkesterin ja katedraali-
koulun poikakuoron esittäessä 1791 solistien tuke-
mana Pergolesin Stabat materin olivat aarioita ja
duettoja laulamassa muun muassa professorit
Pehr Adrian Gadd ja Gabriel Bonsdorff, sittem-
min aateloituna von Bonsdorff (1762-1831), etevä
kirurgi ja anatomian tutkija. Teologian professori
Jacob Tengström soitti huilua seuran orkesteris-
sa. Professoreja toimii Soitannollisessa seurassa
konserttimuusikkoina kaksi vuosisataa myöhem-
minkin. Seura toimi Suomen sotaan asti vilkkaasti
järjestäen lukuisia konsertteja, kuten Otto Anders-
son on osoittanut.
Suomen ensimmäisen merkittävän säveltäjän
Erik Tulindbergin (1761-1814) isä oli kotoisin
Ruotsista, mutta äiti kuului Vetelin talonpojista
polveutuvaan Carlborg-sukuun. Tulindberg opis-
keli vuodesta 1776 Turussa, jossa hän jatkoi jo var-
hemmin pitkälle ehtineitä musiikkiopintojaan.
Hän valmistui maisteriksi ja siirtyi 1784 Ouluun
lääninhallituksen virkamieheksi, lopulta läänin-
kamreeriksi. Hänellä oli hyvin virittävä vaikutus
Oulun musiikkielämään, jota tuki myös maaher-
ran, vapaaherra Johan Fredrik Carpelanin inno-
kas harrastus. Autonomian ajan alussa 1809-12
Tulindberg toimi Turussa hallituskonseljin jäse-
nenä ja finanssitoimituskunnan päällikkönä. Myö-
hempänä aikana hänen tittelinsä olisi siis ollut se-
naattori.
Erik Tulindberg tunnettiin Turussa etevänä viu-
lunsoittajana ja sellistinä, mutta säveltäjänä aina-
kaan jälkipolvet eivät tienneet hänestä juuri mi-
tään, ennen kuin eräiden teosten nuotit löydettiin
1923. Säilyneet sävellykset ovat poloneesi soolo-
viululle ja viulukonsertto sekä kuusi jousikvartet-
toa, joista puuttuivat toisen viulun äänet. Tulind-
bergin toista viulukonserttoa ei ole löydetty. Dahl-
strömin arvioinnin mukaan kvartetot ovat "häm-
mästyttävän korkeatasoista musiikkia" etenkin
vain Suomessa opiskelleen amatöörin luomiksi.
Erik Tulindberg omisti edustavan nuottikirjaston,
johon kuului muun muassa Haydnin ja Mozar-
tin teoksia, ja Haydnilla onkin ollut vaikutusta
hänen musiikkiinsa.
Erik Tulindbergin musiikki näyttää jääneen hä-
nen aikalaisilleenkin lähes tuntemattomaksi. Kai-
keti hänen kvartettojaan soitettiin Oulussa, mut-
ta lääninkamreerin sävellyksistä ei puhuta aika-
kauden lähteissä eikä Turun Soitannollinen Seura
hankkinut niiden nuotteja. Hänet siis löydettiin
varsinaisesti vasta 1920-luvulla. Kun kvartetot on
täydennetty ja viulukonserttoa hieman korjailtu,
Tulindbergin kaunista, wieniläisklassikkojen aika-
kauteen liittyvää musiikkia arvostetaan kotimaas-
sa suuresti.
Turkulaisten esimerkkiä seurattiin Kuopion nuo-
ressa kaupungissa perustamalla 1794 maaherra
Johan Anders Ramsayn aloitteesta Kuopion Soi-
tannollinen Seura. Se toimi kaksi vuotta mutta ei
ehkä paljon kauempaa. Koska suuri osa jäsenistä
oli maaseudulla asuvia säätyläisiä, käytännölliset

Tavat ja taiteet hienostuvat 385
hankaluudet lienevät tehneet pian lopun tästä seu-
rasta. Musiikin harrastus oli muutenkin yleistä Suo-
men säätyläispiireissä, kuten Eva-Christina
Mäkeläinen toteaa. Soittotaitoa pidettiin monessa
perheessä tärkeänä osana nuorten kasvatusta, ja jot-
kut soittivat useaakin instrumenttia. Kaupunkien
säätyläiset alkoivat pitää illanviettoja, joiden nime-
nä oli assemblee ja ohjelmana tanssi ja osalla her-
roista korttipeli. Tarjottiin myös vähän syötävää ja
virvokkeita, joskus illallinen ainakin kaukaa tulleille.
Kokkolassa virisi vilkas musiikkielämä Anders
Chydeniuksen tultua 1770 sinne kirkkoherraksi.
Perustaa näyttää luoneen Ruotsista tulleen urku-
rin Anders Flintenbergin (kuollut 1770) opetus-
työ. Hänellä oli lukuisia orkesterisoittimia, joten
hän oli epäilemättä monipuolinen soitonopettaja
ja lienee koonnut oppilaistaan yhtyeitäkin. Chy-
denius järjesti ystävineen Kokkolaan pienen or-
kesterin, jota sen huilisti Jacob Tengström nimitti
kapelliksi. Hän lienee Anders Chydeniuksen
sisarenpoikana saanut enoltaan musiikinopetus-
ta, sillä kirkkoherra soitti ainakin klaveeria. Hä-
nen pappilansa suuressa salissa Kokkolan kapelli
piti 1770-luvun alkuvuosina julkisen konsertin vii-
kossa, joskus kaksikin.
Kokkolassa soitettiin edustavaa länsieurooppa-
laista ja italialaista kamarimusiikkia, mutta vii-
meistään 1780-luvulla kapellin toiminta sammui,
ja 1790 Anders Chydenius myi ainakin pääosan
nuoteistaan Turun Soitannolliselle Seuralle. Kok-
kolan kappalaisena oli 1763-95 toinen merkittävä
musiikkimies, myöhempi Lohtajan kirkkoherra
Johan Snellman (1741-1800), joka välitti sivuam-
matikseen Suomeen pitkän aikaa amsterdami-
laisenj J. Hummelin kustantamon nuotteja. Kok-
kolasta oli kotoisin myös kemian apulaisprofesso-
ri Anders Röring, joka tunnettiin Turussa 1780-
luvulla etevänä sellistinä, sekä Johan Niklas Snell-
man, edellä mainitun kappalaisen poika, valta-
kunnan parhaita klaveerinsoittajia.
Kansanmusiikki uudistuu polskan
ja katrillin tahdissa
Kansanmusiikin kehityksessä tapahtui 1700-luvul-
la suuri murros monien Manner-Euroopassa ja
Brittein saarilla syntyneiden tanssien kulkeutuessa
Ruotsin kautta Suomeen. Säätyläiset tunsivat joi-
takin niistä jo ennen Pohjan sotaa, mutta rahvas
tutustui niihin ainakin pääasiallisesti vasta sen jäl-
keen. Valssia se ei tiettävästi tanssinut vielä Ruot-
sin ajalla, ja myös poloneesi ja franseesi pysyivät
etupäässä säätyläisten tansseina, mutta paljon
muuta musiikkia ja tansseja rahvas heiltä oppi.
Talonpoikainen kansa alkoi myös viettää entistä
suurempia ja loistavampia häitä, joissa tanssilla
oli tärkeä osa.
Länsi-Suomessa rahvaskin tanssi 1700-luvun lo-
pulla menuettia ja katrillia, ja häämusiikki aloitet-
tiin yleisesti marssilla, mutta polska oli vuosisadan
suosituin tanssi. Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla se
säilytti asemansa kauas 1800-luvulle. Tämän Puo-
lasta pohjoismaihin kulkeutuneen reippaan tans-
sin koreografia oli jo 1700-luvulla hyvin vaihtele-
va, kuten Erkki Ala-Könni on osoittanut. Polska
oli tärkeä myös eräissä häihin kuuluvissa sere-
monioissa. Ensimmäisen hääpäivän iltapuoleen
tanssittiin monivaiheinen "rinkipolska", jonka yh-
teydessä morsian luopui kruunustaan ja naidut
naiset ottivat hänet joukkoonsa, kuten keskipohja-
lainen Henrik Achrenius kuvaa polskan tahtia
noudattavassa runossaan:
Sitte alkaa akat Nijn kuin täydet vakat
Laattialla itzens väänellä,
Sijnä ilman taxaa kuinka kukin jaxa,
Morsianta kyllä käänellä.
Savat kansa huutaa, Jos on heillä suuta:
"Täs on meille nuori Tuotu uusi muori:
Terve olkoon tulos Sisälle ja ulos/"
Kaikki ämmät yhdell' äänellä.

386
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Kansansoittajien eli pelimannien tärkein soitin
oli 1700-luvulla viulu, jolla uusi häämusiikki soitet-
tiin. Kaikki vanhemmatkaan kansansoittimet ei-
vät vielä hävinneet; kantelekin eli ikivanhassa
muodossaan Itä-Suomessa sekä Keski-ja Pohjois-
Pohjanmaalla. Kokkolalainen Jacob Tengström
kertoi Tukholmassa 1795 pitämässään esitelmässä
kotiseutunsa kanteleesta, että se oli kolme kortte-
lia (45 cm) pitkä ja leveämmästä päästä korttelin
(15 cm) levyinen, kaksipohjainen, tavallisen viu-
lun paksuinen ja viisikielinen, siis pieni ja vaati-
maton soitin. Samantapainen oli karjalainenkin
kantele.
Kansanlaulun kehitystä 1700-luvulla ei tunneta
hyvin, koska lähteitä puuttuu. Ikivanhoja runosä-
velmiä säilyi siellä missä kalevalamittaisia runo-
jakin, siis Karjalassa sekä jonkin verran Savossa
ja Pohjois-Suomessa. Lännempänä niitä oli säily-
nyt joitakin lasten tuutulauluina. Uusi kansanlau-
lujen kerrostuma "rekilaulut" alkoi vuosisadan
mittaan kehkeytyä Länsi-Suomesta alkaen, ja niitä
sanoitettiin Ruotsin ajan lopulla jo Savossa asti.
Rekilaulun nimitys on kulkeutunut Suomeen Vi-
ron kautta, eikä sillä ole vähintäkään tekemistä
reen kanssa vaan se johtuu alasaksan sanasta reg
eli reig, 'tanssi'.
Toistaiseksi sangen puutteellisesti tutkittujen
suomalaisten rekilaulujen alkuperä on sekä ryt-
miikan että melodiikan suhteen osaksi hyvinkin
arvoituksellinen. Timo Leisiö arvelee niiden ryt-
miikan saaneen ehkä vaikutteita polskasta. Me-
lodiikassa on kirkkosävellajien osuus suuri eten-
kin Etelä-Pohjanmaalla, mutta vaikeampaa on sa-
noa, mistä tämä perimmältään johtuu, kenties
vain siitä että rahvaalle tutuissa virsisävelmissä
oli paljon näiden sävellajien vaikutusta.
Runoa ruotsin kielellä
Fresestä Franzeniin
Suomessa oli jo 1600-luvulla taitavia ruotsiksi kir-
joittavia runoilijoita, ja seuraavalla vuosisadalla
arvostettiin Ruotsissakin suuresti kahta suomalais-
ta runoniekkaa. Viipurilainen Jacob Frese (noin
1690-1729) opiskeli Turun akatemiassa mutta
muutti 1711 Ruotsiin Viipurin jouduttua venäläis-
ten käsiin. Hän palveli vähäisissä kansliaviroissa
mutta loi suurta runoutta. Tammikuussa 1715 Fre-
se lausui ritarihuoneella juhlittaessa Kaarle XII:n
paluuta valtakuntaansa runomittaisen puheen
Echo Ä Sveriges Allmänne Frögde-Qväden ('Ruotsin
yleisten ilolaulujen kaiku'). Runoilija omistaa siinä
kauniita säkeistöjä Viipurille ja sen urheasti puo-
lustetulle linnalle. Fresen runoa on pidetty "kau-
nokirjallisuutemme ensimmäisenä suurena isän-
maallisena julistuksena" (Olof Enckell).
Jacob Fresen terveys horjui 1720-luvulla pa-
hoin. Tajutessaan kuoleman lähestyvän hän kir-
joitti kohtalostaan ensin surren, sitten Jumalan
tahtoon alistuen ja iankaikkista elämää kaivaten.
Sairasta runoilijaa lohduttivat luonnon kauneus
ja erikoisesti lintujen laulu; kevään heräämisen
hän näki elämän ja Luojan kaikkivallan vertaus-
kuvana. Vuotta ennen kuolemaansa Frese julkaisi
runoelman Passions-Tankar ('Ajatuksia kärsimyk-
sestä'), laajan kertomuksen Kristuksen kärsimyk-
sestä ja kuolemasta käyttäen taitavasti loppusoin-
tuista heksametria. Jacob Fresen runoutta on ar-
vostettu viime aikoina yhä enemmän, ja hänet
luetaan 1700-luvun etevimpiin ruotsinkielisiin
runoilijoihin.
Kreivi Gustaf Philip Creutz (1731-85), pietismin
omaksuneen karoliinimajurin poika, eli nuoru-
kaisikään Pernajan Malminkartanossa. Opiskel-
tuaan Turun akatemiassa hän muutti 1751 Tuk-
holmaan, missä hän toimi aluksi kanslistina, sit-

Tavat ja taiteet hienostuvat 387
temmin hovivirassa. Nuori kreivi kehittyi hienok-
si maailmanmieheksi mutta liittyi myös Hedvig
Charlotta Nordenflychtin johtamaan kirjalliseen
ryhmään nimeltä Tankebyggarorden ja alkoi sepit-
tää runoja. Ne ovat kauneutta ja hempeän aistil-
lista erotiikkaa palvovan rokokoon sulokasta ru-
noutta, taustana pastoraalinen miljöö, jossa pai-
menet ja heidän neitonsa sipsuttelevat kuin pos-
liininuket.
Creutz oli muodon taitaja, joka kiinnitti erityis-
tä huomiota rytmin virheettömyyteen, kehitti
ruotsin kielen ilmaisukeinoja ja loi lyhyessä ajassa
maineensa muutamalla runoelmalla. Niistä mer-
kittävin on Atis och Camilla (1761), jossa sankari-
parin rakkaustarinaa somistavat laakeripuut, lam-
paat ja huilua soittavat paimenet. Siirryttyään 1763
lähettilääksi ulkomaille, ensin Madridiin ja 1765
Pariisiin Creutz jätti muusat, mutta runottarien an-
siosta hänet silti muistetaan. Tosin hän oli myös
taitava diplomaatti ja Kustaa IILn tärkeä luottamus-
mies jo vuoden 1772 kaappausta valmisteltaessa.
Elämänsä lopulla hän toimi vähän aikaa valtakun-
nan korkeimmassa virassa, kansliapresidenttinä.
Turussa syntyi ja eli lakimies ja runoilija Alexan-
der Hacks (kuollut 1740), joka oli porvarillista su-
kua Turusta, "Then kamla Haksens ynksta sänen"
(Vanhan Haksin nuorin poika'). Alexander Hacks
rakasti pikkuporvarien Turkua, rahvaan mehevää
ruotsia ja "äärettömän rikasta" suomen kieltä,
jonka hän asetti ranskan ja kreikan rinnalle. Aka-
temian oppineista maistereista hän teki hyvän-
tahtoista pilaa. Hacks julkaisi 1732-1735 kuole-
mattomat runonsa Eskola Gubbens Visor ('Eskolan
äijän viisut'), joiden päähenkilönä on Loimaalla
syntynyt kauppias Josef Petrej, Eskolan talon
omistaja. Nämä hilpeät runot ovat hullunkurista
ruotsia, jollaista monikin Turun porvari lienee pu-
hunut, mutta pilkkaa Hacksin viisuissa ei ole, ne
pursuavat vain lämmintä huumoria.
Kustavilaisella ajalla Suomi sai etevän runoilijan
oululaisen kauppiaan pojasta Frans Mikael Fran-
zenista (1772-1847). Varhaiskypsä nuorimies lähe-
tettiin jo 1785 akatemiaan, 1789 hänet promovoi-
tiin maisteriksi, ja uuttera kirjallisuuden ja histo-
rian tutkimus Porthanin isällisesti opastamana teki
Franzenista kirjallisuudenhistorian professorin
1798 vasta 26 vuoden ikäisenä. Porthan innostutti
nuorta Oulun poikaa kehittämään myös runoili-
janlahjojaan. Franzenin äidinkieli oli suomi, mut-
ta eurooppalaisen runouden ihailijana hän kirjoit-
ti yleensä ruotsiksi. Englannin kansallislaulusta ruot-
siksi mukaillun runon Franzen julkaisi 1805 va-
paasti suomennettunapa siinä on pohjalaista pai-
kallis väriäkin:
Veisaa siis jalolle maakunnan isälle
Suomenkin maa:
kasvattain rauhasa lapsia korvesa,
rukita nevasa,
veisaa: hurraa!
Franzenin runous liitetään mielellään varhais-
romantiikkaan, mutta Rafael Koskimies kiinnittää
aiheellisesti huomiota myös Friedrich von Schil-
lerin syvän idealismin leimaaman klassisismin
vaikutukseen. Franzenin nuoruudentuotannosta
on ihailtu erikoisesti ihmisen arvoa korostavaa
runoa Människans anlete ('Ihmisen kasvot'). Se jul-
kaistiin jo 1793 kuten myös Gamle knekten ('Van-
ha soturi'), Saimaan saareen sijoitettu iäkkään ka-
roliinisoturin juhlallinen kuva, historiallisesti mer-
kittävä Runebergin sotarunouden esikuvana. Iän
karttuessa Franzenin runosuoni ehtyi, mutta hän-
tä ihailtiin kotimaassa kauan. Suomen jouduttua
Venäjän yhteyteen Franzen siirtyi 1811 Ruotsiin,
missä hän toimi viimeksi Härnösandin piispana.

388
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Kalevalamitta Kalajoen
runokoulun käytössä
Loppusoinnullinen ja eurooppalaisia mittoja nou-
dattava suomenkielinen runous oli vielä Ruotsin
ajan lopulla enimmäkseen kömpelöä ja kehitty-
mätöntä. Vanhaa kotimaista mittaa käyttävät ru-
noilijat antoivat sen sijaan vakuuttavan kuvan suo-
men kielen mahdollisuuksista ammentaen tai-
teensa keinot kansanrunoudesta ja lainaten sen
säkeitä ja kielikuvia.
Etevimmat kalevalamitan käyttäjät olivat 1700-
luvulla kotoisin Kalajokilaaksosta, missä Josef
Gabrielinpoika Calamnius oli tullut perustaneeksi
todellisen runoilijain koulukunnan. Kalajoen ru-
nokouluun kuuluivat hänen poikansa Gabriel Ca-
lamnius, sieviläiset veljekset Simon ja Henrik
Achrenius ja kymmenkunta muuta Keski-Pohjan-
maalla elänyttä runoilijaa. Calamniusten välilli-
nen vaikutus jatkui 1800-luvulle saakka. Vanhaa
mittaa käyttivät tilapäärunoissa myös Anders
Chydenius ja Christfrid Ganander, keskipohjalai-
sia hekin. Chydeniuksen harrastus lienee sentään
virinnyt jo lapsuudessa, Kuusamon runonlaulajia
kuunnellessa.
Kalajoen kappalaisen GabrielJosefmpoika Ca-
lamniuksen (1695-1754) tärkeimmän teoksen
Suru-Runot Suomalaiset olen jo maininnut sivuilla
277 ja 279. Runoilijan kuoltua hänen poikansa
maisteri Gabriel Calamnius, itsekin hyvä kaleva-
lamitan käyttäjä, julkaisi kokoelman isän runoja
nimellä Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista
(1755). Sieltä voidaan poimia esimerkiksi verevä
hääruno, jossa runoilija vertaa morsianta Raama-
tun "metsävuoheen" ja Pohjanlahden kuuttiin,
pehmoiseen hylkeenpoikaseen. Sulhaselle häät
olivat onnen päivä,
Jon' on löynnyt löytykäisen,
Medzävuohen mieluhisen,
Somaisimman soidinlinnun,
Meren cuutin cullaisimman,
JolV on silckisilmälaudat,
Corvat aivan constilliset,
JolV on huulet hunajasta,
Leuka lemmestä leviä.
Achrenius-veljekset olivat Sievin kappalaisen
ja virsirunoilija Abraham Achrenius, he olivat kai-
keti perineet sanankäytön lahjaa isänsä suvulta.
Annamari Sarajas osoittaa veljesten tunteneen
myös kansanrunoja, ja samassa Kalajoen suurpi-
täjässä asuneiden Calamnius-suvun runoseppien
esikuva innostutti heitä kalevalamitan käyttöön.
Myös Abraham Achrenius käytti joskus vanhan
runon mittaa.
Vanhempi veli Simon Achrenius (1729-82) val-
mistui papiksi mutta joutui 1768 mielisairaana
hospitaaliin eikä parantunut taudistaan. Hänen
teoksistaan merkittävin oli 1766 painettu Uudet
Hengelliset Runot Läsnä Olevaisista ja Tulevaisista
Tiloista. Näissä kalevalamittaisissa runoissa Achre-
nius maalaa väkeviä ja kaameita kuvia helvetistä
tehostaen niitä leimuavin värein ja kalmanhajun
kuvitelmin. Pietismin hengessä hän varoittaa sa-
nankuulijoitaan synnin seurauksista, mutta Veik-
ko Anttila päättelee runojen luonteen johtuvan
myös tekijän sairaudesta. Evankeliumin sanomaa
Simon Achrenius ei juuri pysty välittämään, mutta
runot ovat syvästi elämyksellisiä ja taiteena vaikut-
tavia.
Henrik Achreniuksen (1730-98) opinnot kes-
keytyivät, kaiketi köyhyyden takia, mutta hän sai
1757 Kalajoen nimismiehen viran. Hän oli ihmise-
nä ja runoilijana aivan erilainen kuin veljensä:
seurallinen, lämminsydäminen ja henkisesti vir-
keä. Achrenius käytti kalevalamittaa mutta var-

Tavat ja taiteet hienostuvat 389
sin taitavasti myös loppusoinnullisia säkeitä ja
suomensi vapaasti mukaillen muun muassa Ovi-
diusta ja Bellmania. Näytteitä hänen hilpeistä ru-
noistaan olen julkaissut sivuilla 381 ja 385. Viljo
Suomi kirjoittaa Kalajoen runoilevasta nimismie-
hestä: "Henrik Achrenius on suomalaisen taideru-
nouden pitkässä varhaishistoriassa ensimmäinen,
jonka yhteydessä voidaan puhua runoilijan elä-
mäntyöstä. Siihen oikeuttavat sekä hänen tuotan-
tonsa monipuolisuus ja laajuus että hänen käyt-
tämänsä runokeinot."
Maalareita ja puunleikkaajia
Maalaustaiteenkin taso kohosi 1700-luvun Suo-
messa huomattavasti. Etevin maalari Margareta
Capsia (1682-1759) oli syntynyt Tukholmassa
hollantilaiseen kauppiasperheeseen, meni 1719
naimisiin suomalaisen papin kanssa ja toimi lä-
hes ammattimaisena taidemaalarina ensin Vaa-
sassa ja vuodesta 1730 Turussa. Hänen töistään
tunnetaan alttaritauluja, joista suurta taitoa todis-
tavan Pyhän ehtoollisen asettamisenhän maalasi 1725
Pedersören kirkkoon.
Margareta Capsia maalasi myös useita muoto-
kuvia. Tämän Suomen ensimmäisen tunnetun
naispuolisen taiteilijan töitä arvostetaan nykyään
suuresti. Hän oli saanut selvästi hyvän koulutuk-
sen Länsi-Euroopassa, hyvin luultavasti sukunsa
alkuperäisessä kotimaassa, mutta lähempiä tietoja
ei ole toistaiseksi saatu. Muista muotokuvamaa-
lareista mainittakoon oululainen, Kööpenhami-
nassa ja Englannissa opiskellut Isak Wacklin
(1720-58), jonka kuvissa on rokokoon keveyttä.
Pohjanmaalla oli useita 1600-luvun perinnettä
jatkavia kirkkomaalareita. Johan Nilsinpoika
Backman (1706-65), talonpojan poika Alavete-
listä, oli nuorena tapettimaalarin opissa Ruotsissa.
Hän maalasi Keski-Pohjanmaalle monia alttari-
tauluja ja leikkasi niihin puusta komeita kehyksiä.
Hyvin edustavia ovat etenkin Kokkolan pitäjän
ja Kruunupyyn kirkon alttarilaitteet. Myös Back-
manin punaisin ja sinisin värein maalatut, naiivit
ja jykevät barokkikuvat viehättävät silmää. Ou-
lulainen Mikael Toppelius (1734-1821) oli Tuk-
holmassa etevän maalarin Johan Paschin oppilaa-
na ja koristi sittemmin seinämaalauksin ja tauluin
lukuisia Pohjanmaan ja Pohjois-Savon kirkkoja.
Hänen eloisista töistään, joissa on realismia ja vä-
liin huumoriakin, mainittakoon Lohtajan kirkon
kolmiosainen alttaritaulu (1770-73) ja Haukipu-
taan kirkkoon 1775 maalattu Simsonin taistelu jalo-
peuran kanssa.
Suurten kirkonrakentajien aikakausi
Rakennustaiteesta on todettava Viaporin komean
arkkitehtuurin (s. 297) lisäksi Turun kaupungin-
arkkitehdiksi kutsutun saksalaisen Samuel Bern-
erin piirtämä Turun raatihuone (1733-35), joka
vahingoittui pahoin vuoden 1827 palossa. Sen al-
kuperäistä barokkimuotoa mukailee torneineen
ja jyrkkine kattoineen Rauman kaunis raatihuone
(1776-77), jonka piirsi Berneriä virassa seurannut
Christian Friedrich Schröder (1722-89), saksalai-
nen hänkin. Hän piirsi ranskalaisen klassisismin
hengessä rautaruukkien päärakennuksia kuten In-
koon Fagervikin ja herraskartanoita kuten Pai-
mion Viksbergin ja Askaisten Lempisaaren.
Samaa tyyliä noudattivat Schröderin oppilaat
1700-luvun lopulle saakka, jolloin uusklassinen
tyyli murtautui kartanoarkkitehtuuriin. Varhaisia
esimerkkejä tästä ovat Kakskerran Prinkkala
(1793) ja Charles Bassin 1802 piirtämä Korppoon
kartanon päärakennus. Komea uusklassisen tyy-
lin edustaja on Turun akatemiatalo, jonka piirsi
1800 tukholmalainen arkkitehti Carl Christoffer
GjOrwell; talo valmistui väliin tulleen sodan vuok-

390
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
si vasta 1815. Nykyään siinä toimivat Turun tuo-
miokapituli ja hovioikeus, ja Turun molemmat
yliopistot pitävät juhlallisimmat tilaisuutensa Van-
han akatemiatalon kauniissa salissa.
Valtaosa kirkoista rakennettiin yhä puusta, ja
itseoppineet kirkonrakennusmestarit, joista
useimmat olivat talonpoikaisia miehiä, saivat
1700-luvun lopulle saakka suunnitella ne kuta-
kuinkin omin päin. Tosin kirkon piirustukset tuli
vuodesta 1776 alkaen lähettää tarkastettavaksi
Tukholmassa toimivalle yli-intendentinvirastolle,
mutta otti aikansa ennen kuin määräystä toteltiin
yleisesti. Monet talonpoikaisten mestarien tällä
vuosisadalla luomat kirkot ovat jaloine muotoi-
neen ja kauniine suhteineen kuolematonta raken-
nustaidetta. Kuitenkin vain pienehkö osa niistä
on säilynyt tulipaloilta ja ymmärtämättömiltä uu-
distajilta.
Joitakin kirkkoja rakennettiin perinteisen pit-
känkirkon malliin kuten kalajokelaisten talollisten
Matti Tapaninpoika Jylkän (1713-82) ja hänen
poikansa Simon Silvenin (1747-98) suunnittele-
mat. Eteläisessä Länsi-Suomessa rakensivat kirk-
koja Längelmäeltä Turkuun muuttanut Antti Pii-
mänen (1714-75) ja hänen poikansa Mikael Pii-
mänen eli Hartiin (1748-1820) sekä Matti Äker-
blom (1740-1819), torpparin poika Eräjärveltä.
Nämä kolme mestaria suosivat pitkiäkirkkoja, joi-
den matalammat sivuosat tekivät kuitenkin niiden
pohjasta ristin muotoisen. Torni oli barokkityyli-
nen. Samantapaisia kirkkoja rakensivat jotkut
pohjalaisetkin kuten hyvin etevä Antti Hakola
(1704-78) Alahärmästä. Tätä tyyppiä on hänen
Keuruulle rakentamansa erittäin kaunis, nykyai-
kaan säilynyt kirkko.
Pohjanmaalla hallitsi tasavartisen ristin muotoi-
nen kirkko, jonka katon keskikohdalla oli pieni
torni, kattoratsastaja. Vaihtelua luotiin viistämällä
kirkon uiko- tai sisänurkat. Viistetyt ulkonurkat
omaksuttiin Pohjanmaalle Lars Petterssonin mu-
kaan Ruotsin Ylitornion eli Matarengin kirkosta,
jonka Hans Biskop Kruunupyystä rakensi 1734-
36 hyvin kauniiksi. Ristikirkkojen suuri mestari
oli niiden rakennetta monin tavoin vaihdellut
Matti Honka (1713-77) Kokkolan emäpitäjästä.
Hänen oppilaansa oli uuttera kirkonrakentaja
Jaakko Nikunpoika Suonperä (1726-97) Kälviältä.
Kaksikymmentäneljäkulmainen kirkko saatiin ai-
kaan viistämällä ristikirkon kaikki nurkat, kuten
Antti Hakola menetteli Kuortaneen ja Matti Äker-
blom Ruoveden kirkkoa rakentaessaan. Pohjalais-
ten mestarien kirkontornit ja kellotapulit olivat
jatkuvasti renessanssityyppiä.
Itä-Suomessa oli omat kirkonrakentajansa, jois-
ta monet olivat hyvin eteviä. Laukaassa asunut
Jaakko Klemetinpoika Leppänen rakensi 1763 Pe-
täjäveden sisärakenteeltaankin kauniin, jyrkkä-
kattoisen ristikirkon ja pohjalaistyyppisen kellota-
pulin, jotka ovat säilyneet nykyaikaan ihanalla
paikallaan vesien väikkeessä. Myös Leppäsen poi-
ka ja pojanpoika olivat kirkonrakentajia. Talolli-
nen Arvi Junkkarinen (1716-77) Leppävirralta ra-
kensi useita ristikirkkoja, joista kauimmin säilyi
Kärkölän kaunis kirkko. Sortavalassa asunut Eskil
Collenius rakensi monta kirkkoa, samoin luulta-
vasti Ruokolahdelta kotoisin ollut Tuomas Suikka-
nen, jonka Etelä-Karjalaan rakentamat temppelit
olivat hyvin vaikuttavia.
Savon ja Karjalan mestarit rakensivat 1700-lu-
vulla ristikirkkoja, usein kaksoisristikirkoksi eli
kahtamoiseksi kutsuttua tyyppiä, jossa kirkon kes-
kiosa on laajennettu pohjaltaan neliönmuotoisek-
si ja ristin sisäkulmissa on siis ulokkeet. Länsi-
Suomessa tällaisia kirkkoja on vain yksi, Matti
Hongan rakentama Lohtajalla. Kaksoisristikirk-
koa kehittivät erikoisesti Juhana Salonen Savitai-
paleelta ja hänen poikansa Matti Salonen (1761—
1823), joiden kirkoissa oli usein hyvin korkea ja
jyrkkä katto. Salosten töistä on vielä paikallaan
Lappeen kirkko, samoin Mikkelin maaseurakun-

Tavat ja taiteet hienostuvat 391
nan kirkko, jota on erheellisesti pidetty arkkiteh-
ti Charles Bässin piirtämänä.
Tärkeä asema Suomen rakennustaiteen histo-
riassa on Pietarsaaren emäpitäjässä syntyneellä
Jakob Rijfillä (1753-1808), joka oppi rakennustek-
niikkaa isältään ja opiskeli sitten ensimmäisenä
suomalaisena arkkitehtuuria Tukholman maalaus-
ja kuvanveistoakatemiassa. Opettajana oli uus-
klassisen tyylin taitaja Carl Fredrik Adelcrantz.
Jakob Rijf toimi vuodesta 1784 Länsipohjan lää-
ninrakennusmestarina mutta asui silti Uudenkaar-
lepyyn pitäjässä. Hän rakensi muun muassa Lars-
mon eli Luodon puukirkon (1786), jossa pohjalai-
nen perinne ja koulunkäyneen arkkitehdin oppi
yhdistyvät kauniisti: sisänurkista viistetyssä risti-
kirkossa on uusklassinen torni. Eräissä myöhäi-
sissä töissään Rijf viitoitti kehitystä 1800-luvun
"suomalaista keskuskirkkoa" kohti.
Todettuaan Jakob Rijfin talonpoikaisen kirkon-
rakennusperinteen itsenäiseksi ja nerokkaaksi
edustajaksi CJ. Gardberg luonnehtii häntä sa-
noin: Rijf "suosi lämpimästi uusklassisia muoto-
ja mutta toteutti niitä usein niin vapaasti, että sen
täytyi nostaa teoreetikkojen hiukset pystyyn. Ny-
kyaikana juuri tämä huoleton mutta samalla var-
ma muotoilu luo raikkaan ja persoonallisen vai-
kutelman ja eroaa miellyttävästi aikakauden ark-
kitehtien puhdasoppisista mutta usein kuivista
luomuksista."

Sota joka erotti
Suomen ja Ruotsin
393
Tilsitin sopimuksesta
Suomen sotaan
Ranskan keisarin Napoleon I:n menestys hänen
toisia suurvaltoja vastaan käymissään sodissa
muutti 1805-07 suuresti Euroopan valtiollisia olo-
ja. Hän voitti 1805 Austerlitzin taistelussa Itäval-
lan ja Venäjän, murskasi 1806 Preussin armeijan
ja voitti venäläiset jälleen kesäkuussa 1807 Fried-
landin taistelussa. Venäjän voimat eivät olleet lo-
pussa, mutta hengähdystauko oli tarpeen, joten
keisari Aleksanteri I (1777-1825) ehdotti aselepoa.
Heinäkuussa 1807 hän solmi Tilsitissä rauhan Na-
poleonin kanssa. Sen hintana oli Venäjän politii-
kan suunnanmuutos: Aleksanteri liittoutui Napo-
leonin kanssa Englantia vastaan, yhtyi tähän maa-
han kohdistuvaan kauppasaartoon, jota kutsuttiin
mannermaansulkemukseksi, ja sitoutui painosta-
maan myös Ruotsin ja Tanskan liittymään siihen.
Tilsitin sopimus olisi edellyttänyt Ruotsilta sa-
manlaista poliittista täyskäännöstä kuin Venäjän
tekemä, mutta Kustaa IV Aadolf peruutti päinvas-
toin Napoleonin kanssa solmitun aselevon ja
hankkiutui siis jatkamaan sotaa vallatakseen rans-
kalaisten miehittämän Ruotsin Pommerin takai-
sin. Aleksanteri I oli puolestaan haluton painosta-
maan Ruotsia mannermaansulkemukseen soti-
laallisin keinoin. Hän halusi keskittää Venäjän voi-
mat Turkkia vastaan saadakseen haltuunsa Darda-
nellien salmet. Venäläiset pitivät sitä paitsi Napo-
leonia jos ei suorastaan Antikristuksena niin aina-
kin maansa luontaisena vihollisena, jonka kanssa
solmittu liitto tuntui vastenmieliseltä.
Syksyllä 1807 Englanti yritti saada Tanskan liit-
tolaisekseen, mutta kun tanskalaiset eivät uskalta-
neet Napoleonin pelosta astua tätä askelta, britit
pommittivat Kööpenhaminaa ja anastivat Tans-
kan sotalaivaston. Tämä ajoi Tanskan Napoleonin
leiriin, ja Venäjä joutui julistamaan sodan Englan-
nille. Ruotsia Aleksanteri yritti painostaa rauhan-
omaisesti mukaan Tilsitin politiikkaan. Keisarille
oli vastenmielistä käydä sotaa Kustaa IV Aadolfia
vastaan senkin takia, että keisarinna oli Ruotsin
kuningattaren sisar, ja lisäksi Aleksanteri kun-
nioitti ruhtinaiden legitiimejä oikeuksia. Toisaal-
ta hän ei uskaltanut vaarantaa Ranskan kanssa
solmimaansa rauhaa rikkomalla Ruotsia koske-
van sopimuksen.
Kustaa IV Aadolf piti puolestaan mahdottoma-
na ryhtyä rosvon ja murhamiehen, toisin sanoen
Napoleonin liittolaiseksi. Hän ei uskonut Aleksan-
terin ryhtyvän sotaan Ruotsia vastaan, ja joka ta-
pauksessa kuningas toivoi rauhan säilyvän kevää-
seen saakka, jolloin Englannin laivasto voisi pur-
jehtia Itämerelle. Aleksanteri taas ei halunnut
odottaa sitä. Ruotsin kuninkaan pysyessä taipu-
Aleksanteri I katkaisi maamme ikivanhan yhteyden Ruotsiin mutta perusti toisaalta Suomen autonomian. Keisaria kohtaan tun-
nettua kunnioitusta osoittaa, että valokuvaa tästä miniatyyrista myytiin vielä 1800-luvun lopulla. Keisarinna Elisabet oli Ruotsin
kuningattaren sisar.

394
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
mattomana keisarin joukot ylittivät Suomen rajan
Kymenlaaksossa helmikuun 21. päivänä 1808 yli-
päällikkönään kenraali kreivi Friedrich Wilhelm
von Buxhoevden. Viikkoa myöhemmin venäläi-
set aloittivat sotatoimet myös Savossa.
Armeija vetäytyy Oulun seudulle
ja Viapori antautuu
Kustaa IV Aadolf oli Pietarin-lähettiläänsä Curt
von Stedingkin varoituksista huolimatta pitänyt
Suomen joukot rauhanajan kannalla, mutta yli-
päällikön tehtäviä täällä hoitanut iäkäs kenraali-
luutnantti Carl Nathanael af Klercker pani ne
omin päin liikekannalle ennen sodan syttymistä.
Hän kokosi joukkoja Hämeenlinnan seudulle ja
valmistautui taisteluun. Suomen joukkojen yli-
päälliköksi nimitettiin kuitenkin kenraali kreivi
Wilhelm Mauritz Klingspor, joka saapui Hämeen-
linnaan maaliskuun alussa. Hän oli saanut sotako-
kemusta vain nuorena luutnanttina Ranskan jou-
koissa, sillä Kustaa III:n Venäjän-sodan aikana
hän oli toiminut armeijan yli-intendenttinä. Luon-
teeltaan Klingspor oli hyvin varovainen.
Ylipäällikölle annettujen kirjallisten ohjeiden
mukaan hänen tuli viivyttää vihollista mahdolli-
suuksien mukaan mutta säilyttää joukot taistelu-
kykyisinä ja turvata niiden huolto. Tässä tarkoi-
tuksessa armeijan oli lupa vetäytyä tarpeen vaa-
tiessa Pohjanmaalle saakka. Viaporin ja Svarthol-
man linnoituksiin tuli jättää mahdollisimman pal-
jon joukkoja. Kun Ruotsista tulisi keväällä apuvoi-
mia, voitaisiin vihollisen miehittämä osa Suomea
vallata takaisin.
Klingspor keskittyi joukkojen ja varastojen säi-
lyttämiseen ja vetäytyi Pohjanmaalle pitäen niin
kovaa kiirettä, että pääarmeija saapui huhtikuun
18. päivänä Siikajoelle. Vihollisen kanssa oli käyty
vain muutamia kahakoita, ja sen oli ollut joskus
vaikea säilyttää tuntuma suomalaisiin. Suurta
huolta Klingsporille tuotti eversti kreivi Johan
Adam Cronstedtin komennossa Savossa olleiden
joukkojen kerkeä vetäytyminen, ne kun ehtivät
maaliskuun 29. päivänä Ouluun saakka. Pääar-
meija oli siis vaarassa joutua saarroksiin, mikä aut-
taa ymmärtämään Klingsporin kiirettä. Kun Cron-
stedt löi laimin tiedustelun, hän ei tiennyt venä-
läisten, joilla oli aluksi ollut suuri ylivoima häntä
vastassa, siirtäneen pääosan joukoistaan pian
muualle.
Venäläiset olivat tällä välin miehittäneet Suomen
etelä-ja keskiosan nopeasti ja miltei verettömästi.
Linnoitusten oli 1700-luvulla oletettu pelottavan
heitä etenemästä Länsi-Suomeen, mutta talvisai-
kaan, jolloin Ruotsin laivastoa ei tarvinnut ottaa
lukuun, venäläiset eivät arkailleet niiden ohitta-
mista. Huononlaisessa kunnossa olleen Svarthol-
man pienehkö varuskunta antautui sitä paitsi jo
maaliskuussa taistelutta, samoin vielä heikompi
Hangon linnoitus.
Viapori oli täydessä puolustuskunnossa, varas-
tot runsaat ja varuskuntana 6 750 miestä. Piirittäjiä
oli jonkin verran vähemmän, ja linnoitukseen
kohdistettu tykkituli aiheutti vain muutaman mie-
hen menetyksen. Antautumiseen ei ollut reaalista
ja välitöntä syytä, mutta siitä tehtiin kuitenkin eh-
dollinen sopimus jo huhtikuun alussa. Viapori an-
tautuisi, ellei se saisi tuntuvaa apua Ruotsista tou-
kokuun 3. päivään mennessä 1808, mikä oli aika-
kauden sääoloissa tuskin mahdollista jäiden takia.
Antautumissopimuksen tultua voimaan varus-
kunta luovutti aseensa ja venäläiset saivat haltuun-
sa linnoituksen sekä siellä olleet saaristolaivaston
alukset, arvokas saalis sekin.
Viaporin komentajana oli vuodesta 1801 toimi-
nut Suomessa syntynyt vara-amiraali Carl Olof
Cronstedt. Hän oli ollut 1790 Kustaa III:n esi-
kuntapäällikkönä Ruotsinsalmen voitokkaassa

Sota joka erotti Suomen ja Ruotsin 395
taistelussa, mutta kuninkaan vihamiesten väitteet,
että Cronstedt olisi varsinaisesti johtanut laivas-
toa, olivat perättömiä. Hän oli toiminut sittem-
min muun muassa Karlskronan laivastoaseman
komentajana kunnes oli joutunut Kustaa IV Aa-
dolfin epäsuosioon. Viaporia amiraali piti karko-
tuspaikkana. Monen aikalaisensa tavoin Cron-
stedt näyttää epäilleen jo ennen sotaa, oliko mah-
dollista puolustaa Suomea menestyksellisesti Ve-
näjää vastaan.
Kuultuaan keväällä 1808 Suomen armeijan pe-
räytyneen Pohjanmaalle Cronstedt sai ilmeisesti
sen käsityksen, että sota oli jo hävitty. Tätä ajatusta
lietsoivat jotkut Viaporin upseerit, joilla oli yh-
teyksiä G.M. Sprengtportenin ystäviin, mutta sen
sijaan ei ole voitu todistaa, että Cronstedt olisi
ottanut lahjuksia venäläisiltä. Wilhelm Odelberg
toteaa amiraalin elämäkerrassa hänen omaksu-
neen valistusfilosofien rauhaa ja kansainvälisyyt-
tä suosivia ihanteita ja otaksuu, että hän ei tästä
syystä halunnut vastata verenvuodatuksesta, joka
näytti turhalta armeijan jätettyä Etelä-Suomen.
Kuinka tahansa, Cronstedt luopui nopeasti ja
ilman pakottavaa syytä äärimmäisen tärkeästä
tehtävästä, jonka hän oli ottanut vastuulleen, sen
sijaan että olisi odottanut muutaman viikon näh-
däkseen, tulisiko Ruotsista meren auettua apu-
voimia. Menettelyllään amiraali pilasi maineensa
aikalaisten ja suuressa määrin jälkipolvienkin sil-
missä. Jopa Aleksanteri I tokaisi Ranskan lähetti-
läälle: "Mitä arvelette tästä herra Cronstedtista,
joka jättää valtiaansa joukot minun käsiini ja tun-
nustaa etukäteen Suomen luovuttamisen?"
Viaporin ylemmät upseerit suostuivat antautu-
miseen sangen kesysti, mutta alemman päällystön
ja miehistön keskuudessa olisi ollut halua taistella.
Antautumisen yhteydessä kaikki joutuivat lupaa-
maan, että pysyisivät erossa sodasta, mutta silti
useat sadat Viaporin ja Svartholman miehet vael-
sivat vaikeuksista ja vihollisen uhkauksista välittä-
mättä Pohjanmaalle tai Savoon taistellakseen
oman armeijan riveissä. Viaporissa palvelleen
kapteeni Florus Toliin tiedetään johtaneen 30 hä-
mäläistä soturia Hartolan kautta pohjoiseen.
"Karkurien" uskollisuudesta huolimatta oli linnoi-
tusten mukana menetetty yhdellä iskulla 35 %
Suomen puolustajista. Oliko siis ollut viisasta ah-
taa niin suuri osa vähistä miehistä linnoituksiin,
joiden arvosta sodankäynnissä ei ollut kokemusta
vaan pelkästään vapaudenajalta perittyä teoriaa?
Suomalaiset etenevät
Etelä-Pohjanmaalle ja Savoon
Klingsporin lähimpänä miehenä, kenraaliadju-
tantin virassa, toimi huhtikuun puolivälin jälkeen
uusmaalainen eversti Carl Johan Adlercreutz
(1757-1815). Huhtikuun 18. päivänä 1808 venä-
läisten hyökätessä Siikajoen kirkolla hän huomasi
vihollisen linjan jääneen keskeltä kovin heikoksi,
komensi vielä paikalla olleet joukot vastaiskuun
ja pakotti alivoimaiset venäläiset perääntymään.
Saman kuun 27. päivänä eversti J.A. Cronstedt,
jonka Klingspor oli määrännyt etenemään Re-
vonlahdelle, löi reippaalla rynnäköllä sinne tun-
keutuneet venäläiset.
Näin oli osoittautunut, että vihollisen joukot,
joiden tieltä suomalaiset olivat vetäytyneet pitkin
päivämarssein Pohjanmaalle, olivatkin yllättävän
heikot. Tämän vahvisti voitto, jonka prikaatin-
komentajaksi nimitetty eversti Johan August San-
dels (1764-1831) saavutti huhtikuun 28. päivänä
Pulkkilassa, Oulusta Kuopioon johtavan tien var-
rella. Nämä kolme taistelua olivat sinänsä vähä-
pätöisiä, mutta ne saivat strategista merkitystä,
koska suomalaiset rohkaistuivat etenemään etelää
kohti. Klingsporin intoa lisätäkseen kuningas
ylensi hänet sotamarsalkaksi.

396 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
KARTTA 11 SUOMEN SODAN 1808-09 TÄRKEIMMÄT TAISTELUPAIKAT. RUOTSIN ITÄRAJANA ON TURUN JA
VÄRÄLÄN RAUHAN (1790) RAJA.
i\ 1
V
j
( Siikajo
> /
<
<^0
Revonlahti
^Pulkkila
~* ^AOravainen jfokkoneva
y Lapua# •
f Kuortane*
( # *Alavus
1 Kauhajoki
r
T
\
JK ^ g^xJ-emunniemi
Lintulahti
•Karstula
•Laukaa
i
\
r
Viapori
Koljonvirta
• Toivala
r
■
/
A
V
f
•
■
U
♦
PälkjärvL^.
f ^-\
\
Sandels oli kotoisin Ruotsista mutta hän oli palvel-
lut Savossa jo Kustaa III:n sodan aikana, ollut
myöhemminkin paljon Suomessa ja toiminut
vuodesta 1803 Savon jääkärirykmentin komenta-
jana. Hän osasi käyttää nerokkaasti hyväkseen
Itä-Suomen olosuhteita. Kärkijoukkoa johtanut
älykäs ja peloton savolainen kapteeni Karl Wil-
helm Malm (1772-1826) Savon jääkäreistä valtasi
jo toukokuun 12. päivänä Kuopion apunaan jouk-
ko talonpoikia, jotka ryhtyivät spontaanisesti aut-

Sota joka erotti Suomen ja Ruotsin 397
tamaan omia joukkoja. Toukokuun lopussa Malm
eteni Juvalle saakka. Venäläisten varastoja vallat-
tiin eri puolilla Savoa, ja everstiluutnantti Gustaf
Fahlander teki partioretken Laukaaseen talonpoi-
kien yritettyä ensin turhaan vallata siellä ollutta
makasiinia. Tähän kansannousuun osallistui etu-
päässä Rautalammin miehiä.
Venäläisten tuotua Savoon suuria lisävoimia
Sandels joutui kesäkuussa 1808 luopumaan Kuo-
piosta mutta asettui hyvin valittuun puolustusase-
maan Toivalan seudulle Kuopion pitäjään. Hän
jatkoi yritteliästä sodankäyntiään, jota edisti jatku-
va aktiivinen tiedustelu. Kaikki tämä oli tuttua op-
pia Savon jääkärirykmentin upseereille, jotka oli-
vat saaneet sotilaskoulutuksensa Sprengtportenin
hengessä vaikka pitivätkin häntä luopiona ja pet-
turina. Savon jääkäreitä oli myös monissa taiste-
luissa kunnostautunut kapteeni, sittemmin majuri
Joachim Zachris Duncker (1774-1809), syntyään
savolainen hänkin.
Majuriksi ylennetty Malm lähetettiin heinäkuun
lopulla Pohjois-Karjalaan. Iloinen ja avomielinen
majuri oli kuin luotu innostuttamaan karjalaisia,
ja hän sai tuota pikaa paljon talonpoikia pienen
joukkonsa avuksi. Pohjoiskarjalaiset olivat valmis-
tautuneet sodan alusta lähtien puolustamaan koti-
seutua vanhaan tapaansa, saaneet käyttöönsä jon-
kin verran armeijan kiväärejä ja kahakoineet ve-
näläisten kanssa.
Päälliköksi oli valittu talonpoika ja räätäli Olli
Tiainen Nurmeksesta, ja muina johtajina toimivat
Juho Lappalainen Liperistä ja ylioppilas Isak Ste-
nius Pielisjärveltä. Talonpoikien tarmokkaasti aut-
taessa Malm eteni elokuussa Pälkjarvelle asti ja
voitti venäläiset siellä kiivaassa taistelussa. Syys-
kuun lopulla hän joutui kuitenkin jättämään yleis-
tilanteen vuoksi Karjalan, jonka venäläiset nyt
miehittivät. Pielisjärveläiset laskivat aseensa vasta
marraskuussa 1808.
Sandelsin käydessä sotaa Suomen oloihin sopivin
menetelmin, joita Ruotsin armeijassa ei ollut en-
nen nähty, pääarmeija lepäili Pohjois-Pohjan-
maalla ja lähdettyään vihdoin etenemään teki sen
etanan vauhdilla. Juhannuksena armeija oli vasta
Uudessakaarlepyyssä. Huolto- ja kuljetusvaikeu-
det olivat tietysti suuremmat kuin Sandelsin pie-
nehköllä prikaatilla, mutta pahimpana jarruna oli
Klingsporin ja kenraalimajuriksi ylennetyn Adler-
creutzin aktiivisuuden ja neuvokkuuden puute.
Sotamarsalkka odotti jatkuvasti apuvoimia Ruot-
sista, mutta samaan aikaan venäläiset vahvistivat
nopeasti joukkojaan ja valmistautuivat uuteen
hyökkäykseen.
Meren auettua Kustaa IV Aadolf halusi tukea
Suomessa taistelevia joukkoja. Hyvältä lähtökoh-
dalta näytti Ahvenanmaan kansannousu, johon
saaristomaakunnan päättäväinen rahvas ryhtyi
kenenkään kehottamatta toukokuun alussa 1808
johtajinaan Finströmin pitäjänapulainen Henrik
Johan Gummerus ja saman pitäjän nimismies
Erik Aren. Kun venäläiset miehittäjät olivat hajot-
taneet vähäiset voimansa, ahvenanmaalaiset puh-
distivat maakunnan muutamassa päivässä ja otti-
vat yli 700 venäläistä vangiksi. Ruotsalaiset joukot
miehittivät sittemmin Ahvenanmaan, mutta kun
vahva venäläinen armeija marssi sinne maalis-
kuussa 1809, ne vetäytyivät taistelematta Ruotsiin
ja rahvaskin totesi mahdottomaksi jatkaa vastarin-
taa.
Kustaa IV Aadolf arveli suomalaisia autettavan
parhaiten lähettämällä pienehköjä joukkoja sinne
tänne maamme länsirannikolle. Ajatuksena oli
kannustaa Länsi-Suomen rahvas nousemaan ah-
venanmaalaisten tavoin venäläisiä vastaan. Soti-
laat olisivat halunneet lähettää vahvan armeijan
Pohjanmaalle, mutta kuningas määräsi, ja niin
tehtiin kesäkuusta syyskuuhun heikkoja maihin-
nousuyrityksiä pitkin Varsinais-Suomen rannik-
koa, Lokalahdelta aina Kaarinan Lemunniemelle.

398
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Venäläiset torjuivat tulijat melko helposti, eikä
rahvas uskaltanut nousta kapinaan, koska Ruotsis-
ta saatavan avun mitättömyys kävi pian ilmeisek-
si.
Pohjanmaallekin laivattiin alun toista tuhatta
ruotsalaista sotilasta, jotka nousivat juhannukse-
na 1808 maihin lähellä Vaasaa. Klingsporin luul-
tiin olevan jo samoilla tienoin, mutta hän lepäili
joukkoineen Uudessakaarlepyyssä venäläisten
murskatessa ruotsalaisen taisteluosaston. Heti
maihinnousun tapahduttua Vaasan seudun rahvas
oli tarttunut aseisiin, ja kansannousu levisi yli ruot-
sinkielisen Pohjanmaan eteläosan, Närpiöön ja
Tiukkaan (Tjöck) saakka. Talonpojat kahakoivat
täällä hyvän aikaa venäläisten kanssa mutta totesi-
vat lopulta yrityksensä toivottomiksi.
Heinäkuussa pääarmeija eteni vihdoinkin Etelä-
Pohjanmaan tasangolle ja saavutti siellä joitakin
innostuttavia voittoja, tärkeimmät Lapualla, Ala-
vudella ja Kauhajoella. Niistä ei kuitenkaan kehit-
tynyt taktista menestystä kummempaa, koska
Klingsporilla ei ollut vakavaa aikomustakaan
edetä pitemmälle. Häntä vaivasi yhä ankara saar-
roksiin joutumisen pelko, jonka aiheena oli ennen
kaikkea Kustaa III:n aikana rakennettu, kohtalai-
sessa kunnossa oleva maantie Vaasasta Kuopioon
ja sen sivutie, joka vei Kyyjärven Lintulahdesta
Kokkolaan.
Lintulahden tietä varmistamaan oli tosin ko-
mennettu Hämeen rykmentin majuri, sittemmin
everstiluutnantti Otto Henrik von Fieandt (1762—
1823) joukkoineen. Vanhojen perholaisten "Viantti-
vainaa", jonka karkea olemus huvittaa Vänrikki
Stoolin tarinoiden lukijaa, oli urhoollinen, kek-
seliäs ja sisukas upseeri. Fieandtin itsepäisyydestä
J.L. Runeberg puhuu palturia; hän totteli esimies-
tensä käskyjä kuten sotilas ainakin ja teki kaikken-
sa tärkeän taisteluosaston komentajana. Talonpoi-
kia hän käytti muun muassa tiedustelijoina. Liian
pienine joukkoineen Fieandt joutui kuitenkin tap-
piolle Lintulahdessa ja Perhon Kokkonevalla sekä
välillä edettyään ratkaisevasti Karstulassa elokuun
lopulla 1808.
Poikkeuksena pääarmeijan yleisestä passiivisuu-
desta oli sissiretki, joka järjestettiin Porin rykmen-
tin komentajan, kenraalimajuri vapaaherrajohan
Fredrik Aminoffin aloitteesta hänen ehdotettuaan
sitä useita kertoja Klingsporille. Porilaiset tämän
retken toteuttivatkin; ohjeet laati majuri Johan
Fredrik Eek, ja päällikkönä toimi vääpeli Jakob
Johan Roth Ruoveden komppaniasta apulaise-
naan kersantti Karl Johan Spoof. Rothin osastossa
oli kaikkiaan 43 miestä, ja se eteni heinäkuun puo-
limaissa Lapualta Virroille, Ruovedelle ja Ku-
ruun. Pääosa Rothin sisseistä oli kotoisin juuri täl-
tä seudulta, Ruoveden komppanian miehiä.
Rothin joukkoon liittyi rahvasta ja etelästä sa-
moavia Viaporin miehiä, kunnes se pystyi lyömään
venäläisen komppanian. Sissit valtasivat ja tuhosi-
vat suuria kuormastoja ja varastoja, ja venäläisten
operaatiot pysähtyivät laajalla alueella. Elokuun al-
kupuolella 150 mieheksi kasvanut sissiosasto pa-
lasi pääarmeijaan, jottei joutuisi vahvistuneen vi-
hollisen loukkuun. Kenraali Aminoffin ehdotet-
tua uusia samanlaisia iskuja Adlercreutz, joka ei
uskonut sissisodan merkitykseen, selitti ettei ar-
meijasta voitu enää irroittaa joukkoja tällaiseen.
Venäläisten ylivoima sinetöi
Suomen valloituksen
Kun Klingspor oli aikansa odottanut vihollisen
voimien kasvamista, se todella paasikin liian vah-
vaksi, ja venäläisten operaatioita johtamaan tuli
lisäksi etevä sotilas, kenraaliluutnantti kreivi Niko-
lai Mihailovits Kamenski. Tämän nuoren kenraa-
lin taito ja Suomen pääarmeijan johdon virheet

Sota joka erotti Suomen ja Ruotsin 399
ratkaisivat sodan syksyllä 1808 Adlercreutzin hu-
kattua viimeisen mahdollisuutensa Kuortaneella
elo- ja syyskuun vaihteessa käydyissä Ruonan ja
Salmen taisteluissa. Kamenski katsoi hävinneensä
Ruonalla ja oli jo vetäytymässä Alavudelle, kun
kasakkaeversti Jakov Petrovits Kulnev huomasi
tiedusteluretkellä, että suomalaiset olivat sammut-
taneet nuotionsa. Adlercreutz oli laiminlyönyt ta-
pansa mukaan tiedustelun ja pitäen asemaansa
uhattuna peräytynyt Ruonan maastosta, jonka ve-
näläiset kiireesti miehittivät.
Vetäytyessään rannikolle Adlercreutz sai avuksi
etelästä marssineet ruotsalaiset joukot, noin 4 000
miestä, jotka olivat nousseet elokuun lopussa mai-
hin Kristiinankaupungissa. Adlercreutz antautui
taisteluun Oravaisissa, vaikka paikalla ei ollut
puoltakaan pääarmeijasta ja joukot olivat etupääs-
sä sotaan tottumattomia ruotsalaisia. Adlercreut-
zin tappio syyskuun 14. päivänä ei ollut sinänsä
murskaava, mutta armeijan huoltomahdollisuu-
det olivat pohjoisempana hyvin heikot, ja mieli-
ala kävi toivottomaksi. Pääarmeija peräytyi lähes
taistelutta, ja marraskuun 19. päivänä 1808 tehtiin
Olkijoella, Raahesta pohjoiseen, aseleposopimus,
jossa Ruotsin joukot luvattiin vetää Kemijoen
pohjoispuolelle.
Sandelsin prikaati oli vetäydyttyään lokakuussa
ylivoiman tieltä Toivalasta Iisalmelle asettunut hy-
viin asemiin Koljonvirralle, kirkolta pohjoiseen.
Kun venäläiset hyökkäsivät lokakuun 27. päivänä
1808 vahvoin voimin virran yli, Sandels komensi
joukkonsa erinomaisesti ajoitettuun vastaiskuun,
jota johti everstiksi ylennetty Gustaf Fahlander,
ja Savon jääkärien ja Vaasan rykmentin raju pis-
tinhyökkäys heitti vihollisen sekasortoiseen pa-
koon. Venäläiset menettivät paljon miehiä, ja saa-
tuaan hieman lisävoimia Sandels saattoi pysytel-
lä toistaiseksi Kolj on virralla.
Marraskuussa 1808 Sandelsin oli kuitenkin pak-
ko irtautua yleistilanteen vuoksi ja marssittaa pri-
kaatinsa Ouluun. Katkerana Savon joukkojen ko-
mentaja näki voitokkaiden miestensä liittyvän pe-
rääntyvän armeijan haamukulkueeseen lumen tai
liejun pilaamilla teillä, toivottomalla marssilla ka-
ruun ja jäiseen pohjolaan. Oulussa kuultu ylennys
kenraalimajuriksi ei liene paljon parantanut San-
delsin mielialaa. Everstiluutnantiksi ylennetty K.W.
Malm, joka sittemmin aateloitiin Ruotsissa, kiel-
täytyi ottamasta aatelisarvoa vastaan, arvattavasti
vastalauseeksi Suomen heikosta auttamisesta.
Kapteeni Karl Konstantin Gripenberg urhool-
lisesti taistelleesta Porin rykmentistä oli mukana
joukkojen ylittäessä Kemijoen, jota pidettiin Suo-
men ja Ruotsin rajana. Hän on kertonut jälkipol-
ville, kuinka Satakunnan miehet ilmaisivat surun-
sa jättäessään Suomen. Pitkään marssineet porilai-
set horjuivat väsymyksestä ja nälästä, mutta se ei
ollut sammuttanut heidän rakkauttaan köyhään
kotimaahan. "Koko pataljoona pysähtyi aivan it-
sestään, kääntyi ja katsoi vielä kerran Suomeen
päin. Kyyneleet nousivat monen silmiin. Sitten
marssia jatkettiin."
Peräytymismarssi pohjoiseen ja Länsipohjan ran-
nikkoseudulla vietetty talvi 1808-09 tuottivat jou-
koille paljon suuremmat tappiot kuin Suomen so-
dan taistelut. Kemijoen yli vetäytyneestä 12 000
miehen armeijasta kuoli vähintään 3 000 miestä
ennen kevättä kulkutauteihin, puutteeseen ja mui-
hin rasituksiin. Sairaanhoidosta voitiin tuskin pu-
hua, ja nälkä heikensi miehiä pahoin. Esimerkiksi
Porin rykmentin 1 470 miehestä kaatui Suomen
sodassa 113, mutta peräti 595 kuoli tauteihin, mui-
den mukana Torniossa kuollut sissipäällikkö KJ.
Spoof. Myös varhemmin harvinainen armeijasta
karkaaminen alkoi yleistyä kauas pohjoiseen mars-
sittaessa.
Valtaosa vielä aseissa olleista suomalaisista,
muutamia tuhansia miehiä, antautui Kainuun
(Kalix) pitäjässä Länsipohjassa maaliskuun lopul-
la 1809 tehdyn sopimuksen mukaan. Tämän rat-

400
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
kaisun teki päällikkönä kenraalimajuri Hans Hen-
rik Gripenberg (1754-1813), Hämeen rykmentin
komentaja. Muodollisesti katsoen hänellä ei olisi
ollut oikeutta antautua ilman ylipäällikön lupaa,
mutta kenraali piti pääasiana lieventää miestensä
kärsimyksiä. Sodan jatkaminen oli toivotonta eikä
huoltoa voitu kohentaa, mutta Suomeen pääsemi-
nen voisi sentään pelastaa monen miehen hen-
gen. Gripenberg Saijoiltakin aikalaisiltaan maan-
petturin nimen, mutta myöhemmin tätä urhool-
lista sotilasta on kunnioitettu miestensä parasta
ajattelevana ihmisenä.
Venäläisten aloittaessa keväällä 1809 operaatiot
Pohjois-Ruotsia vastaan heitä vastassa oli yhä kou-
rallinen suomalaisiakin. Everstiluutnantiksi ylennyt
J.Z. Duncker sai heinäkuun alussa kuolinhaavan
johtaessaan jäljellä olevia Savon jääkäreitä Hörne-
forsin taistelussa, Uumajan eteläpuolella. Savolais-
ten asetovereina taisteli siellä komppania Pohjan-
maan rykmentistä, Kalajoen ja Pyhäjoen miehet.
Ruotsin pohjoisarmeijan päällikkönä toimi ken-
raalimajuri Georg Carl von Döbeln, Porrassalmel-
la 1789 haavoittunut urhoollinen ja taitava sotilas.
Mustine otsanauhoineen hän oli suomalaisille tut-
tu mies, ja hän kunnostautui myös 1808 prikaatin-
komentajana. Rauhanteon jälkeen lokakuussa 1809
Döbeln kokosi joukkonsa Uumajan torille. Riveis-
sä oli vielä 760 suomalaista, joille kenraali lausui
Ruotsin kansan puolesta kauniit jäähyväiset rajan
siirryttyä Tornionjoelle: "Ruotsi kadottaa jalon Suo-
men kansan, voimakkaimman tukensa. Eikä siinä
kyllin, Ruotsin armeija menettää sotavoimiensa
ytimen ja arvokkaimman osan." Döbeln näkyy
toivoneen, että suomalaiset säilyttäisivät kansal-
lisuutensa, koskapa hän ennusti: "Ruotsalaisen
emämaan vihollisia teistä ei voi koskaan tulla."
Suomen sodalla oli valonsa ja varjonsa. Monia
komentajia vaivasi alusta loppuun defaitismi, tap-
piomieliala: Suomen puolustus näytti toivottomal-
ta. Kun siihen oli käytettävissä etupäässä vain suo-
malaisia joukkoja, Venäjän ylivoima tuntui mu-
sertavalta, ja keisarin armeijaa komensivat sitä
paitsi maineikkaat kenraalit, joilla oli runsaasti ko-
kemusta Napoleonia vastaan käydyistä sodista.
Jotkut heistä olivat oppineet nerokkaalta vastus-
tajaltaan jopa käyttämään mielikuvitustaan. Ruot-
sin kuninkaan hyväksymä sotasuunnitelmakin
huokui uskon puutetta, ja kaikki edellä sanottu
selittää varsin hyvin pääarmeijan ylimmän joh-
don neuvottomuuden. Viaporin antautuminen li-
säsi defaitismia vielä olennaisesti.
Kuinka tahansa, Klingsporin ja Adlercreutzin
sodankäyntiä ei voida kiittää, ja erikoisen avutto-
malta se näyttää verrattaessa heidän vitkallisia toi-
miaan Sandelsin aktiivisuuteen Savon sodassa.
Hänen miestensä tehokkaat iskut vihollisen huol-
toyhteyksiä vastaan ja muutenkin hyvä menestys
ylivoimaa vastaan taisteltaessa osoittavat, kuinka
venäläisten sodankäyntiä voitiin vahingoittaa vä-
häisinkin voimin käyttämällä hyväksi maantie-
teellisiä oloja ja rahvaan valmiutta oman armeijan
auttamiseen. Pienemmässä mitassa sen osoitti
myös Rothin ja Spoofin sissisota.
Eirik Hornborg kiinnittää toisaalta kuten jo ai-
kaisemmat tutkijat huomiota armeijan rivimiesten
ja alipäällystön kuntoon ja taisteluhenkeen. Jouk-
kojen moraali kesti sodan alussa pitkän ja masen-
tavan perääntymisen, ja kesällä 1808 ne taistelivat
urhoollisesti ja sitkeästi. Sodan alkaessa joukot
olivat koulutukseltaan vain vähän nostoväkeä pa-
rempia, mutta kesällä kenttäelämän karaisemat
suomalaiset vetivät jo vertoja Venäjän armeijan
pitkään palvelleille ja urheille sotureille. Myös
alempi upseeristo täytti velvollisuutensa hyvin.
Vaikka sota hävittiinkin, se todisti suomalaisten
olevan erinomaista sotilasainesta, minkä myös
Ruotsista kotoisin olevat upseerit tunnustivat.

Sota joka erotti Suomen ja Ruotsin
Herrasväki alistuu.
rahvas puolustaa kuningasta
Siviiliväestön mieliala vihollisen miehittäessä Suo-
mea vaihteli suuresti. Herrasväki ja kaupunkilai-
set suhtautuivat valloittajaan enimmäkseen rau-
hallisesti ja alistuvasti. Pakoon ei lähtenyt juuri
kukaan, töitä jatkettiin pappiloissa, virastoissa,
kouluissa ja Turun akatemiassa. Venäläisten osoit-
taessa että he halusivat suomalaisten elämän jat-
kuvan mahdollisimman vähin häiriöin säätyläi-
set ryhtyivät yleisesti suorastaan yhteistyöhön hei-
dän kanssaan. Poikkeuksiakin tosin oli; jotkut
säätyläiset kieltäytyivät vannomasta uskollisuu-
denvalaa keisarille tai asettuivat tukemaan kan-
sannousuja.
Suuri merkitys oli molempien piispojen asen-
teella. Turun piispajacob Tengström oli salaisesti
yhteydessä venäläisiin jo ennen näiden tuloa kau-
punkiin ja otti heidät sitten vastaan kunnioittavan
ystävällisesti. Hän vannoi toukokuussa uskolli-
suutta keisari Aleksanterille ja lähetti kesäkuun
1. päivänä 1808 hiippakunnan papeille kiertokir-
jeen, jossa kehotettiin varoittamaan kansaa "levot-
tomuuksista ja rikollisista yrityksistä". Tämä täytyi
tulkita laillisen esivallan puolesta tehtyjen kan-
sannousujen kieltämiseksi, mutta hyvin suuri osa
Etelä-Suomen papistosta noudatti piispan ke-
hotusta.
Tengströmin suhtautuminen miehitykseen pe-
rustui kylmän älylliseen asenteeseen, joka hänel-
lä oli ollut politiikkaan jo paljon nuorempana. Tu-
run akatemian apulaisena pitämillään luennoilla
hän lausui 1789: "Kunnon kansalaisen tulee myös
aina hyväksyä se hallituksen muoto, jonka alaise-
na hän elää, kunhan hänen oikeutensa ovat kohta-
laisesti turvatut." Yhtä viileästi Tengström tarkas-
teli vieraan valloittajan alaisuuteen joutumista:
"Varovaisinta on kuitenkin että he alistuvat vapaa-
ehtoisesti mahtavan voittajan valtaan, sillä jos he
ryhtyvät kapinoimaan, valloittaja voi suistaa hei-
dät vielä raskaampaan orjuuteen. On samante-
kevää minkä hallituksen alaisina elämme, kunhan
saamme elää turvassa ja rauhassa." Luennoitsi-
jaan olivat selvästi vaikuttaneet valistuksen rauhaa
ja kansainvälisyyttä korostavat aatteet.
Tengströmin ajatukset, jotka hän esitti Kustaa
III:n Venäjän-sodan aikana, perustuivat myös sii-
hen vanhaan käsitykseen, että siviiliväestön ei
kuulunut jatkaa taistelua armeijan jouduttua tap-
piolle. Tähän Turun piispa ilmeisesti vetosi myös
1808, ja samoinhan oli menetelty hattujen sodan
aikana. Venäläisten marssiessa Turkuun maalis-
kuun 22. päivänä Klingspor oli vetäytynyt armei-
joineen Kristiinankaupungin tienoille, joten piis-
pan tilanteenarvioon oli perusteita. Samantapai-
set tekijät vaikuttivat moniin vähemmän oppinei-
siin säätyläisiin, ja toisaalta heidän asenteensa ku-
ten piispankin ilmaisee, että venäläisiä ei pelätty
ainakaan paljon. Eiväthän he olleet syyllistyneet
pikkuvihankaan aikana mainittavaan terroriin.
Turun herrasväki seurusteli pian täydessä ystävyy-
dessä venäläisten upseerien kanssa.
Talonpoikainen kansa suhtautui venäläisiin suu-
reksi osaksi aivan toisin ja oli ilomielin valmis aut-
tamaan maan puolustamisessa. Kaikkein selvim-
min se kävi ilmi Ahvenanmaan, ruotsalaisen Poh-
janmaan ja Pohjois-Karjalan kansannousuissa,
mutta samaa tapahtui myös Pohjois-Hämeessä,
paikoin Keski-Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa,
Savossa ja muuallakin. Venäläisiä lähettejä ja yksi-
näisiä sotilaita surmattiin siellä täällä. Vielä syksyl-
lä 1808 tapahtui Loimaan seudulla hämmästyttä-
vä kansannousu, johon osallistui myös Lounais-
Hämeen miehiä ainakin Tammelasta, Jokioisista,
Ypäjältä ja Humppilasta. Tapahtumia ovat käsi-
telleet viimeksi Sylvi Möller ja Veikko Laakso.
Loimaalaisten nousua valmistelivat kuninkaan
asiamiehet, jotka koettivat hänen käskyynsä ve-

402
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
doten saada rahvaan tukemaan rannikolle tehtä-
viä maihinnousuja. Liikkeelle lähti vähintään 300
nuorta miestä, jotka kokoontuivat lokakuun puo-
livälissä Virttaankankaalle, Alastaron ja Oripään
rajamaille, kirvein, keihäin ja seipäin aseistautu-
neina; ampuma-aseita oli hyvin vähän. Mukana
oli myös joitakin entisiä Viaporin sotilaita. Joukon
Lindell. Tarkoituksena oli marssia Mynämäkeen,
ja varsinaiseksi päälliköksi piti tulla erään aliup-
seerin. Tammelan nimismiehen hälyttämät kasa-
kat hajottivat kuitenkin joukon vaivatta jo Virt-
taankankaalla, eikä se siis joutunut näkemään, että
maihinnousut oli lopetettuja Suomen auttamises-
ta luovuttu.
Maalaisrahvas piti ainakin pääosassa Suomea
venäläisiä vihollisina, joita tuli vastustaa vaikka
oman hengen uhalla. Tähän mielialaan liittyi
usein jyrkkä tuomio herroille, jotka koettivat es-
tellä kansannousuja. Sen joutui kokemaan piispa
Jacob Tengströmkin, joka pakeni tästä syystä ke-
sällä 1808 talostaan Paraisilta ja piileskeli hyvän
aikaa Jokioisten kartanossa innokkaan yhteistoi-
mintamiehen, Turun ja Porin läänin maaherran
Ernst Gustaf von Willebrandin turvissa. Monen
lounaissuomalaisen käsityksen tämän lajin mie-
histä ilmaisee säilynyt kansanrunon säkeistö:
Pispa se tarvittis tappaa
ja Pöytyän provasti
eikä varsinkaan väärin olisi
vaikka Ulvilankin tohtori.
Syyksi siihen, että suuri osa Suomen maalais-
rahvasta suhtautui venäläisiin jyrkän vihamieli-
sesti, on usein arveltu isonvihan muistoja, mutta
on vaikea uskoa niiden vaikuttaneen spontaani-
sesti lähes sadan vuoden takaa. Hattujen sodan
aikana rahvas oli tehnyt venäläisille vastarintaa
vain Pohjois-Karjalassa, ja silloin isoviha oli sen-
tään muistettu hyvin. Rahvas ei myöskään kapi-
noinut enää Suomen sodan päätyttyä eikä osoitta-
nut näkyvää venäläisvihaa, kuten sen olisi pitänyt
tehdä, jos kyseessä olisi ollut syvään juurtunut
perinne.
Todellisuudessa Suomen sodan aikainen venä-
läisviha lienee ollut suureksi osaksi Kustaan sodan
aikaisen propagandan (vrt. s. 336) jälkisatoa. Port-
han arveli sen ruokkineen aatelia kohtaan tun-
nettua vihaa, mutta talonpojille näyttää jääneen
hyvin huono käsitys myös venäläisistä. Kustaa
III:n murha tuotti sittemmin marttyyrin sädeke-
hän Venäjää vastaan sotineelle kuninkaallepa hä-
nen kuolemastaan oli kulunut Suomen sodan syt-
tymiseen vain kuusitoista vuotta. Hyvin luulta-
vasti maalaisrahvas kammoksui juuri kustavilai-
sen perinteen takia Venäjää ja odotti joutuvansa
sen yhteydessä "ikuiseen orjuuteen", jota hollo-
lalaiset olivat pelänneet 1788.
Ruotsin hallintoa kohtaan rahvas osoitti sen si-
jaan suurta luottamusta ja kiintymystä ja suhtautui
ystävällisesti ja avuliaasti myös armeijan upsee-
reihin. Tämä viittaa siihen, ettei "herraviha" voi-
nut olla niin syvää kuin esimerkiksi innokas de-
mokraatti Porthan oli väittänyt. Kiintymys Ruot-
sin kruunuun johtui myös rahvaan perinteellisestä
kuningasmielisyydestä, joka oli lähinnä tunnepe-
räistä, mutta Kustaa III:n talonpoikien hyväksi
koituneet uudistukset olivat varmasti lisänneet
ainakin valistuneimpien talonpoikien rojalismia.
Gustaf Mauritz Armfelt lujitti Suomen autonomiaa merkittävästi. Kokeneena poliitikkona, urheana sotilaana ja hienona hovi-
miehenä hän miellytti Aleksanteri htä. joka tunsi myös Armfeltin uskollisuuden Kustaa llhta kohtaan ja luotti suomalaiseen
maailmanmieheen.

ÄfeP

404
Suomesta tulee
Venäjän valtakunnan osa
Aleksanteri I
päättää pitää Suomen
Venäjän tavoitteet Ruotsia vastaan käydyssä so-
dassa muuttuivat, kun sitä oli käyty muutamia
viikkoja: maaliskuun 28. päivänä 1808 Aleksante-
ri I ilmoitti päättäneensä, että Suomi liitettäisiin
hänen valtakuntaansa. Näin sota Ruotsia vastaan
oli muuttunut valloitussodaksi. Muodollisena pe-
rusteluna oli Venäjän Tukholman-lähettilään, Vii-
purissa syntyneen David Alopaeuksen vangitse-
minen, jolla Kustaa IV Aadolf oli loukannut kan-
sainvälistä oikeutta. Todellinen syy näyttää olleen
keisarin huoli siitä, että liitosta Napoleonin kanssa
ei olisi hyötyä hänelle vaan ainoastaan Ranskalle.
Suomen yhdistämisen Venäjään Aleksanteri otak-
sui ilahduttavan pietarilaisia. Näyttää kuitenkin
siltä että se innostutti vain sotilaita, jotka olivat
vastuussa pääkaupungin turvallisuudesta; Pietarin
muu ylimystö ei antanut arvoa Suomelle eikä sen
valloittamiselle.
Sodan ajaksi Suomeen järjestettiin kenraali von
Buxhoevdenin johtama siviilihallinto, jonka vir-
kamiehet olivat lähes kaikki suomalaisia. Venä-
läiseltä sotaväeltä kiellettiin väkivalta siviiliväestöä
kohtaan, eikä sitä tapahtunut kovin paljon. Venä-
läisten joukkojen majoitus ja kyyditseminen ra-
sittivat silti rahvasta tuntuvasti. Ruotsalaisen Poh-
janmaan eteläosassa venäläiset harjoittivat kesällä
1808 terroria surmaten ja pahoinpidellen monia
siviilihenkilöä, samoin Vaasan kaupungissa. Myös
Pohjois-Karjalassa, jossa kansannoususta oli ol-
lut paljon haittaa venäläisille, nämä syyllistyivät
pahoihin väkivaltaisuuksiin.
Jotkut venäläiset upseerit näkyvät hermostu-
neen rahvaan aseellisesta vastarinnastapa se huo-
lestutti myös Buxhoevdenia ja keisari Aleksante-
ria. Espanjalaiset olivat aloittaneet toukokuussa
1808 Napoleonia vastaan sissisodan, joka tuotti
ranskalaisille suuria vaikeuksia. Tätä ajatellen ve-
näläiset murehtivat yleisen kansannousun mah-
dollisuutta myös Suomessa, mutta Aleksanteri I
ei halunnut estää sitä terrorilla vaan rauhoittamal-
la suomalaisia myönteisin toimin. Keisari oli
omaksunut valistuksen humaaneja aatteita ja hän
tunnusti pienten kansojen oikeuden kehittyä
luonteensa mukaisesti.
Suomalaisille jäi vuosien 1808-09 sodasta sellai-
nen kuva, etteivät venäläiset olleet tehneet sen
aikana paljon pahaa. Heidän syykseen ei nähtä-
västi luettu sitä, että kulkutaudit pääsivät sodan
vuoksi leviämään hyvin tuhoisina myös siviili-
väestöön. Suomalaisia kuoli sotavuosina yhteensä
noin 62 000 henkeä enemmän kuin keskimäärin
normaaliaikoinapa maan väkiluku aleni. Kysees-
sä oli suhteellisesti pahempi väestökatastrofi kuin
suurina nälkävuosina 1867-68. Osatekijänä oli
vuoden 1807 kato, joka lisäsi tauteja levittävien
kerjäläisten lukua, mutta onnettomuuden pääsyy-
nä oli sota, jonka humaani ja sivistynyt keisari
Aleksanteri I oli aloittanut.

Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa 405
Ensimmäisenä askeleena Suomen rauhoittami-
seen oli teettää uskollisuudenvala keisarille, mihin
venäläinen sotilashallinto ryhtyi toukokuussa.
Tarkoituksena oli kuten jo hattujen sodan aikana
estää kansannousut, mutta kuultuaan armeijansa
pohjoisempana saamista voitoista monet suoma-
laiset kieltäytyivät vannomasta. Tärkeämpi toi-
menpide olikin Aleksanteri I:n kesäkuun 17. päi-
vänä 1808 antama julistus, jossa hän uudisti ilmoi-
tuksensa Suomen liittämisestä Venäjään mutta va-
kuutti, että suomalaisten vanhat lait ja oikeudet
pysyisivät voimassa. Keisari ei kuitenkaan määri-
tellyt maamme tulevaa asemaa sen tarkemmin.
Sen sijaan Aleksanteri antoi käskykirjeen Suo-
messa valittavan, kaikkia neljää säätyä edustavan
lähetystön muodostamisesta neuvottelemaan
maan uudesta valtiollisesta asemasta. Eteläisistä
lääneistä valittiinkin pienehkö valtuuskunta, joka
matkusti marraskuussa 1808 Pietariin. Sen pu-
heenjohtajaksi Buxhoevden nimitti vapaaherra
Carl Erik Mannerheimin (1759-1837), Ruotsissa
syntyneen miehen, joka oli muuttanut nuorena
Suomeen ja ylennyt armeijassa majuriksi. Anja-
lanmiehenä hänet tuomittiin 1790 kuolemaan
mutta armahdettiin. Tuomio lienee kuitenkin hai-
tannut Mannerheimin sotilasuraa, joten hän ero-
si 1795 ja asui sitten kartanonherrana ostamassaan
Askaisten Louhisaaressa.
Pietarissa Mannerheim korosti voimakkaasti si-
tä, että valtuuskunnalla ei ollut laillista oikeutta Suo-
men asioiden järjestämiseen, joten keisarin olisi
kutsuttava koolle valtiopäivät. Palattuaan mat-
koiltaan Pietariin Aleksanteri uudisti lupauksen-
sa suomalaisten vanhojen oikeuksien säilymises-
tä ja tähdensi erikoisesti sitä, että Suomen talon-
pojista ei tulisi maaorjia. Sehän oli ollut ainakin
Kustaan sodasta lähtien heidän pelkonaan ja tär-
keänä Venäjän-vastaisen propagandan aiheena.
Keisarilla oli käytettävänään kenraali G.M.
Sprengtportenin luonnokseen perustuva suunni-
telma Suomen hallinnon väliaikaiseksi järjestä-
miseksi. Sen mukaan keisarin edustajana Suomes-
sa oli kenraalikuvernööri, ja joulukuun 1. päivänä
1808 hän nimitti Sprengtportenin tähän virkaan.
Äreä ja epäluuloinen vanha kenraali ei kuiten-
kaan pystynyt yhteistyöhön juuri kenenkään
kanssa, ja Suomessa häntä pidettiin kavaltajana
kuten ennenkin. Suututettuaan Suomen valtiosää-
dyt ja valtiosihteeri Mihail Mihailovits Sperans-
kin, keisarin läheisen luottamusmiehen, Sprengt-
porten sai kesäkuussa 1809 eron kenraalikuver-
nöörin virasta ja samalla kreivin arvon. Aleksan-
teri I nojautui sittemmin Suomessa asuneiden tai
Ruotsista palanneiden suomalaisten asiantunte-
mukseen.
Joulukuussa 1808 keisari määräsi myös, että val-
tiosihteeri Speranski esittelisi Suomea koskevat
asiat suoraan hänelle apulaisenaan suomalainen
lakimies Robert Henrik Rehbinder (1777-1841).
Venäjän ministeriöt syrjäytettiin täten Suomen
asioiden hoidosta. Mannerheim selosti Venäjän
ulkoministerille kirjallisesti kustavilaisia perustus-
lakeja ja niissä säädyille taattuja oikeuksia, ja se-
lostus lienee toimitettu myös keisarille. Ainakin
Speranski sai tietoonsa sen sisällön. Tuloksena oli
että keisari päätti kutsua Suomen valtiosäädyt
koolle. Tammikuun alussa 1809 hän otti Suomen
suuriruhtinaan arvonimen, mikä vahvisti sitä kä-
sitystä, että maamme saisi erikoisaseman Venäjän
yhteydessä.
Porvoon valtiopäivät
ja niiden merkitys
Säätykokous alkoi Porvoossa maaliskuun 25. päi-
vänä 1809. Aatelisia oli paikalla 77 miestä, mui-
den säätyjen edustajia yhteensä 57. Ruotsin ajan
valtiopäivillä olleita miehiä oli mukana joitakin.
Hieman kiistanalaiselta näytti, voitiinko Porvoon

406
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
säätykokousta pitää vuoden 1772 hallitusmuodon
mukaisina valtiopäivinä, koska Suomi ei ollut val-
tio. Kokouksen virallinen ruotsinkielinen nimitys
olikin lantdag, 'maapäivät', kun taas ranskankie-
lisissä asiakirjoissa käytettiin sanaa la diete, 'valtio-
päivät'. Tämän sanan käyttöä suomeksi kirjoitet-
taessa puoltaa se tosiasia, että Porvoon kokous
muistutti järjestysmuodoltaan Ruotsin valtiopäi-
viä, mikä tietysti korosti sen merkitystä. Tämä oli
keisarin ja Suomen johtomiesten tarkoituksena-
kin.
Aleksanteri I:n saavuttua Porvooseen pidettiin
28. maaliskuuta 1809 valtiopäivien juhlalliset ava-
jaiset. Seuraavana päivänä luettiin ruotsin kielel-
lä hallitsijan vakuutus, jossa keisari sitoutui pitä-
mään voimassa Suomessa vallitsevan kristillisen
uskonopin sekä perustuslait, eri säätyjen privile-
giot ja koko kansan oikeudet. Tämän jälkeen val-
tiosäädyt vannoivat koko kansan puolesta uskol-
lisuudenvalan keisarille. Suomen autonomian
jouduttua myöhemmin uhatuksi väitettiin, että
keisari ja kansa olivat tehneet Porvoossa suoranai-
sen sopimuksen maamme uudesta asemasta. Tä-
mä edellyttäisi että valtiopäivämiehet pitivät hal-
litsijan vakuutusta uskollisuudenvalan edellytykse-
nä, ja moni saattoi ajatellakin niin, mutta tätä ei
lausuttu julkisesti eikä sen mukaista muodollista
sopimusta tehty.
Suomen ero Ruotsista oli käynyt jo ennen Por-
voon valtiopäiviä ilmeiseksi armeijan jätettyä
maan, ja uskollisuussuhde kuninkaaseen oli kat-
kennut, kun Kustaa IV Aadolf oli syösty Ruotsissa
valtaistuimelta. Huolestuneina kuninkaan itsepäi-
sestä asettumisesta Ranskaa vastaan kenraali C J.
Adlercreutzin johtamat kapinalliset olivat vangin-
neet hänet 13. maaliskuuta 1809. Porvoossa ei tie-
detty, että kuningas oli luopunut kruunustaan sa-
mana päivänä, jona Suomen säädyt vannoivat us-
kollisuutta keisarille, mutta sekin kuultiin pian.
Tukholmassa toukokuun alussa alkaneille valtio-
päiville Suomen edustajia ei enää kutsuttu, vaikka
maamme kuului muodollisesti yhä Ruotsiin.
Suomen suhde keisarikuntaan jäi Porvoossa
epämääräiseksi senkin takia että sota jatkui. Vasta
syyskuun 17. päivänä 1809 solmitussa Haminan
rauhassa Ruotsi luovutti Suomen Venäjälle. Iki-
vanhojen siteiden näin katketessa Suomi sai toi-
saalta ensi kerran virallisen alueen ja myös länsira-
jan, joka on voimassa tänä päivänäkin. Varhem-
min Suomi oli ulottunut hallinnollisesti vain Ke-
miin, Rovaniemelle, Kemijarvelle ja Kuolajärvel-
le (Sallaan), mutta kirkkohallinnollisesti oli Ke-
min Lappikin kuulunut Turun hiippakuntaan ja
siis Suomeen, samoin Inari ja lopulta myös Uts-
joki. Suomeen liitettiin nyt ensi kerran historias-
sa Tornionjoen itäpuolinen osa Länsipohjaa ja vir-
ran länsirannalla oleva Tornion kaupunki, samoin
Tornion Lappiin luettu Enontekiö.
Maamme asemaa Venäjän valtakunnassa ei rau-
hansopimuksessa käsiteltyjä se oli toistaiseksi hy-
vin epämääräinen, sillä suuriruhtinaskunta oli
vain komeasti kalskahtava sana. Myös Aleksante-
ri I:n Porvoon valtiopäivien päättäjäisissä heinä-
kuussa 1809 antama lausunto, että hän oli korotta-
nut Suomen "kansakuntien joukkoon" on tulkin-
nanvarainen. Keisari tarkoitti tehneensä Suomes-
ta poliittisen kokonaisuuden, mitä se ei ollut aikai-
semmin ollut, mutta hän ei sanonut maatamme
valtioksi eikä puhunut autonomiastakaan. Jo Suo-
men asioiden esitteleminen suoraan keisarille oli
toisaalta kiistaton osoitus jonkinlaisesta erikois-
asemasta, johon Aleksanteri oli viitannut.
Suomessa on elänyt varsin yleisenä se käsitys,
että vuoden 1772 hallitusmuodosta sekä yhdistys-
ja vakuuskirjasta tuli Porvoon valtiopäivillä auto-
nomisen Suomen valtiosääntö. Tähän viitattiin
selvästi jo aatelin Porvoossa vannoman uskolli-
suudenvalan tekstissä, ja aikakauteen erikoistunut
Erkki K. Osmonsalo tulkitsi asian näin vielä 1949.

Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa 407
KARTTA 12 SUOMEN ALUEEN MUUTOKSET 1809 JA 1811. SUOMEEN 1809 HALLINNOLLISESTI SIIRRETTY ALUE
VAAKAVIIVOITETTU. KIRKOLLISESTIKIN VASTA 1809 SUOMEEN SIIRRETTY TIHEÄSTI VIIVOITTAEN. MAAHAMME 1811
LIITETTY "VANHA SUOMI" VIIVOITETTU PYSTYSUORAAN.

408
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Sen sijaan valtio-opin tutkija Jussi Teljo totesi sa-
mana vuonna, että Suomen asema oli jäänyt Por-
voossa määrittelemättä selvästi ja sitovasti eikä
maallemme ollut säädetty varsinaisesti omaa val-
tiosääntöä. "Suomen oikeudellinen asema Venäjän
valtakunnassa perustui viime kädessä Aleksanteri
I:n Porvoon valtiopäivillä antamaan vakuutukseen"
Ruotsin-ajan lakien voimaan jäämisestä, Teljo totesi.
Myöhemmin Päiviö Tommilan ja Osmo Jussilan
tutkimukset ovat syventäneet näin luotua kuvaa.
Keisari oli taannut Suomen perustuslait, mutta
lupaus jäi jossain määrin epäselväksi jo sen takia,
että perustuslain käsite oli vielä vakiintumaton ja
Venäjällä suorastaan vieras. Vaikka kustavilainen
valtiosääntö soi hallitsijalle suuren vallan, säätyjen
oikeudet rajoittivat sitä silti tavalla, joka ei tullut
Venäjällä kysymykseen. Siellä tsaarin yksinvalta
ei perustunut valtiosopimukseen vaan jumalalli-
seen järjestykseen, eikä mikään saanut periaat-
teessa rajoittaa sitä. Niinpä suomalaisten ja venä-
läisten käsitykset siitä, mitä Porvoon valtiopäivillä
oli oikeastaan sovittu, erosivat toisistaan 1809 ja
aina myöhemminkin. Molempien osapuolien läh-
tökohta oli auttamattomasti erilainen.
Aleksanteri I ei toisaalta halunnut olla Venäjäl-
läkään despootti vaan valistunut yksinvaltias, ja
vaikka hänen mieltymyksensä valistuksen aattei-
siin oli miehuuden iässä laimentunut, sitä oli yhä
jäljellä. Keisari näyttää toisaalta olleen jo Porvoos-
sa selvillä kustavilaisen valtiosäännön aiheutta-
mista ristiriitaisuuksista, joita oli muitakin kuin
hallitsijan vallan rajoittaminen. Ruotsi oli tunnus-
tuksellinen valtio, jonka kuninkaan tuli hallitus-
muodon mukaan olla luterilainen, kun taas Venä-
jän keisari oli ortodoksi. Ruotsin kruununperi-
mysjärjestyskin oli erilainen kuin Venäjän. Kusta-
vilaisen valtiosäännön edellyttämät keskushallin-
non virastot toimivat sitä paitsi Tukholmassa, jo-
ten Suomen ylin hallinto täytyi joka tapauksessa
järjestää uudelle pohjalle.
Kun Aleksanteri jätti Suomen aseman Porvoossa
verraten epämääräiseksi, siihen oli siis painavia
syitä. Kyseessä ei ollut kavala aikomus rauhoittaa
suomalaisia lupauksin, jotka tuonnempana rikot-
taisiin, mutta Suomen aseman järjestäminen vaati
vielä harkintaa. Ylimalkaisen hallitsijan vakuutuk-
sen varassa se jäi toisaalta liian epäselväksi, mistä
valtiollisia asioita ymmärtävät suomalaiset olivat
huolissaan. Ruotsin ja Venäjän sodan jatkuessa
ja suurpoliittisen tilanteen ollessa jännittynyt täy-
tyi kuitenkin tyytyä siihen, mitä keisari oli luvan-
nut. Samoista syistä Aleksanteri I esiintyi hyvin
myönteisesti: suomalaisia oli syytä rauhoittaa.
Suomen saama erikoisasema johtui osaltaan
G.M. Sprengtportenin vuodesta 1807 lähtien esit-
tämistä ajatuksista. Hän oli suunnitellut aluksi it-
senäistä Suomea, mutta sodan aikana hän näki
parhaaksi suositella entiselle kotimaalleen vain
omia valtiopäiviä ja Ruotsin-ajan hallinnon säilyt-
tämistä. Keisarin kannalta Suomen hallinnon ja
lakien jättäminen ennalleen oli yksinkertainen ja
luonnollinen ratkaisu, varsinkin kun hallinto oli
täällä erinomaisessa järjestyksessä. Se oli tosin eri-
lainen kuin Venäjällä, mutta näin oli myös Viros-
sa ja Liivinmaalla, joissa paikallista valtaa pitävä
saksalainen aateli oli silti solidaarinen Venäjää
kohtaan. Sitä paitsi Speranski pyrki saamaan Ve-
näjälläkin aikaan uudistuksia valistuksen henges-
sä, ja esikuvana voitaisiin käyttää muun muassa
Suomen hallintoa.
Aleksanteri I saattoi ajatella myös omaa mainet-
taan korottaessaan Suomen "kansakuntien jouk-
koon". Hän oli kuin olikin anastanut lähisukui-
selta kuninkaalta suuren osan tämän perintömais-
ta väkivaltaisesti, vieläpä ruhtinaiden oikeuksia
halveksivan Napoleonin liittolaisena. Suomen
aseman oletettu parantaminen sai toki sodan tu-
loksen näyttämään paljon kauniimmalta: olihan
tehty oikeutta kokonaiselle kansalle. Tämä lienee
rauhoittanut Aleksanterin omaatuntoa, mutta tie-

Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa 409
tenkään hän ei viitannut syyllisyyteensä Suomen
uutta asemaa perustellessaan. Keisarin ei sopinut
pyydellä anteeksi.
Oliko suomalaisten asema todella parantunut?
Aleksanteri I viittasi siihen tietystä näkökulmasta,
korostamalla Suomen asemaa erityisenä maana.
Sen sijaan hän vaikeni suomalaisten entisestä ase-
masta Ruotsin alamaisina. Heillä oli ollut täysi
äänivalta Ruotsin valtiopäivillä ja samat valtiolliset
oikeudet kuin emämaan asukkailla. Näin oli ollut
myös käytännössä: valtaneuvostossa ja korkeissa
valtakunnanviroissa oli ollut lukuisia suomalai-
sia, Arvid Horn oli johtanut pitkän aikaa valta-
kunnan politiikkaa, Anders Chydenius oli vaikut-
tanut ratkaisevalla tavalla erittäin tärkeisiin uudis-
tuksiin.
Puhuessaan Suomen korottamisesta kansakun-
naksi Aleksanteri viittasi oikeastaan siihen käsi-
tykseen, että Suomi oli ollut siihen asti jonkinlai-
nen siirtomaa, mutta sehän ei pitänyt paikkaansa.
Suomi ei ollut tosin ollut itsenäinen maa, mutta
suomalaiset olivat olleet Ruotsin kuningaskunnan
täysiarvoisia alamaisia, ja oli syytä kysyä, missä
suhteessa keisari siis aikoi parantaa heidän ase-
maansa. Aleksanteri saattoi ymmärtää tämän
ongelman, mutta hän varoi sanomasta sitä.
Keisarin propaganda onnistui niin hyvin, että
Suomessa luetaan kansamme valtiollisten oikeuk-
sien alku nykyäänkin yleisesti Porvoon valtiopäi-
vistä. Todellisuudessa ne saivat alkunsa 1362 ku-
ningas Haakonin julistaessa, että Itämaa eli Suo-
mi osallistuisi siitä lähtien kuninkaanvaaliin. Suo-
mi autonomisena suuriruhtinaskuntana oli sen si-
jaan Aleksanteri I:n luomus, jota suomalaiset val-
tiomiehet kehittivät sittemmin monin tavoin.
Kotimainen hallitus
ja Suomen asiain komitea
Porvoon valtiopäivillä pohdittiin Suomen oloja
Aleksanteri I:n esitysten nojalla, ja koska hänen
ja Speranskin tarkoituksena oli näyttää, että suo-
malaisista pidettäisiin parempaa huolta kuin Ruot-
sin ajalla, mieliala oli hyvin sopuisa. Eräisiin sää-
tyjen kanssa sovittuihin järjestelyihin palaan tuon-
nempana, mutta kaikkein tärkein oli hallituskon-
seljin perustaminen Suomen ylimmäksi hallinto-
elimeksi. Keisari oli tehnyt siitä periaatepäätöksen
jo marraskuussa 1808, mutta säädyt saivat käsitel-
lä asiaa Porvoossa.
Hallituskonseljin perustamista valmisteli piis-
pajacob Tengströmin johtama komitea asiantun-
tijanaan etevä oikeustieteen tutkija, Turun akate-
mian professori Matthias Calonius (1737-1817).
Hänen ehdotukseensa konseljin ohjesääntö etu-
päässä perustuikin, mutta säädyt lisäsivät siihen
tärkeän asian: konseljin jäsenten tuli olla Suomen
alamaisia. Päätös jäi keisarin tehtäväksi, ja elo-
kuun 18. päivänä 1809 Aleksanteri I allekirjoitti
hallituskonseljin ohjesäännön. Hän perusti myös
prokuraattorin viran ja nimitti siihen Caloniuk-
sen, joka oli ollut varhemmin Ruotsin korkeim-
man oikeuden jäsenenä. Prokuraattori valvoi hal-
lituskonseljin toiminnan lainmukaisuutta, ja käy-
tännössä hänestä tuli myös oikeudenhoidon ylin
valvoja. Myös kenraalikuvernööri sai ohjesään-
tönsä.
Hallituskonselji, jonka nimi muutettiin 1816 kei-
sarilliseksi Suomen senaatiksi, jakautui talous- ja
oikeusosastoon. Talousosasto toimi kotimaisena
hallituksena, oikeusosasto ylimpänä tuomioistui-
mena. Asiat valmisteltiin senaatin jäsenten joh-
tamissa, eri hallintoaloja käsittelevissä toimitus-
kunnissa, joita lisättiin ajan mittaan. Senaatin pu-
heenjohtajana oli kenraalikuvernööri, mutta käy-
tännössä osaston keskusteluja johti sen korkea-

410
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
arvoisin jäsen, kunnes molempiin osastoihin ni-
mitettiin 1822 yksijäsenistä varapuheenjohtajak-
si. Talousosaston ensimmäinen varapuheenjohta-
ja vuoteen 1826 oli vapaaherra C.E. Manner-
heim, jota monet moittivat itsevaltaisuudesta. Hal-
lituskonselji toimi aluksi Turussa, josta tuli täten
Suomen virallinen pääkaupunki.
Senaatti käytti hallitsijan valtaa, josta keisari oli
luovuttanut sille osan, joten senaatille tehdyt ano-
mukset tuli osoittaa keisarille ja se teki päätökset
hänen nimissään. Keisarin mieskohtaisesti ratkais-
tavaksi toimitettiin vain erityisesti määrätyt asiat.
Varsinaista esikuvaa senaatilla ei ollut Ruotsissa
eikä Venäjällä, mutta se vastasi toimituskuntineen
lähinnä Ruotsin kollegioita ja korkeinta oikeutta.
Sitä kutsuttiin yleisesti kotimaiseksi hallitukseksi,
mutta sen jäsenet, vuodesta 1816 senaattorit, oli-
vat virkamiehiä, joiden asema perustui yksin-
omaan keisarin osoittamaan luottamukseen. K.R.
Brotherus toteaa että Suomen uusi hallintojärjes-
telmä poikkesi monessa kohdin hyvin paljon kus-
tavilaisen ajan valtiosäännöstä, mutta syynä olivat
uudet olosuhteet, jotka edellyttivät muutoksia.
Tästä syystä Suomesta ei kuulunut vastalauseita.
Hallituskonseljin ohjesäännön julkaiseminen oli
perustavan tärkeä tapahtuma. Sillä korjattiin Ruot-
silta perityn valtiosäännön pahimmat puutteet, ja
se teki Suomesta selvästi autonomisen maan, jota
Speranski nimitti jo 1811 valtioksi. Sen hallinnon
organisointia jatkettiin 1810-luvulla perustamalla
joukko keskusvirastoja, jotka antoivat maalle yhä
enemmän sisäisesti itsenäisen valtion leimaa. Ul-
kopolitiikassa Venäjän keisarikunta esiintyi kiinteä-
nä kokonaisuutena, eikä Suomea mainittu vierai-
den valtojen kanssa tehdyissä sopimuksissa. Suo-
messa oli myös koko autonomian ajan venäläistä
sotaväkeä, mikä voitiin käsittää miehitykseksi mutta
myös huolenpidoksi maan turvallisuudesta.
Suomen aseman varsinainen heikkous oli, että
autonomia ei perustunut muodolliseen sopimuk-
seen vaan keisarin itsevaltiaana tekemään päätök-
seen. Maamme suhdetta Venäjään ei liioin määri-
telty selvästi. Suomi kuului kiinteästi Venäjän val-
takuntaan, eikä maiden suhde siis ollut personaali-
unioni, jossa vain hallitsijan henkilö on yhdyssi-
teenä. Suomi oli keisarin kotipuutarha, jota hän
hoiti erityisten sääntöjen ja oman henkilökunnan
avulla, mutta silti se oli hänen suuren maatilansa
erottamaton osa. Toisaalta keisari oli ainoa venä-
läinen, jolla oli Suomessa valtaa. Osa siitä oli siir-
retty kenraalikuvernöörille, joka sai palkkansa
Suomen valtion varoista ja oli siis oikeastaan suo-
malainen virkamies. Kaikki kenraalikuvernöörit
olivat kuitenkin Venäjän alamaisia.
Autonomisen Suomen aseman vakiinnuttamisek-
si oli tärkeää luoda järjestelmä, jolla maatamme
koskevat asiat esiteltäisiin keisarille, ja Sprengt-
porten oli ehdottanut jo 1808 suomalaisista koos-
tuvan komitean perustamista tähän tarkoitukseen.
Varsin merkittävä oli vapaaherra Gustaf Mauritz
Armfeltin (1757-1814) käynti Pietarissa kesällä
1810. Tämä Kustaa III:n uskollinen ystävä, koke-
nut diplomaatti ja hovitapoihin perehtynyt maail-
manmies tunsi vuoden 1809 vallankumouksen
jälkeen vieraantuneensa Ruotsista ja tunnusteli
mahdollisuuksia päästä Suomen uuden hallitsi-
jan palvelukseen. Hän saikin heti luoduksi hyvät
suhteet keisari Aleksanteriin. Jo tällä käynnillään
Pietarissa Armfelt ehdotti keisarille suomalaisen
viraston perustamista esittelemään Suomen asioi-
ta. Samaa ehdotti 1811 myös Speranski, jonka työ-
taakkaa niiden esittely lisäsi kohtuuttomasti.
Keväällä 1811 Armfelt vannoi Tukholmassa us-
kollisuudenvalan keisarille ja muutti Suomeen,
missä hänellä oli kiinnekohtana perintökartano,
Halikon Joensuu. Saman tien Aleksanteri I kutsui
hänet Pietariin, missä hänestä tuli keisarin tärkeä
poliittinen neuvonantaja muissakin kuin Suomen
asioissa. Armfelt sai suunnitella yhdessä Sperans-

Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa L\\ \
kin kanssa Suomea koskevien asioiden esittelyvi-
raston johtosäännön, ja marraskuun 6. päivänä
1811 perustettiin Suomen asiain komitea hoita-
maan tätä tehtävää. Armfelt sai aikaan päätöksen,
että komitean jäsenten tuli olla Suomen alamai-
sia, samoin varsinaisena esittelijänä toimivan val-
tiosihteerin.
Komitean ensimmäiseksi puheenjohtajaksi kei-
sari nimitti G.M. Armfeltin, joka korotettiin sit-
temmin kreiviksi, ja valtiosihteerin virkaan vas-
tuuntuntoisen ja lujaluonteisen R.H. Rehbinde-
rin. Ensimmäisistä jäsenistä mainittakoon myös
etevä lakimies Carl Johan Walleen. Suomen asiain
komiteaa perusteellisesti tutkinut Keijo Korhonen
toteaa, että komitean ja Suomen hallituskonseljin
suhteissa oli paljonkin säröjä innostuvaisen ja jos-
kus omavaltaisen Armfeltin eläessä, mutta ajan
mittaan kotimaisen hallituksen ja Suomen asiain
komitean työnjako vakiintui.
Armfeltin aikaansaannoksiin on usein luettu myös
Vanhan Suomen yhdistäminen Suomen suuri-
ruhtinaskuntaan, mutta hänen keksintönsä se ei
ollut. Aleksanteri I oli ollut jo kauan huolissaan
Vanhan Suomen olojen epäkohdistapa Sperans-
kin johtama komissio valmisteli hänen käskystään
jo vuoden 1810 lopulla alueen yhdistämistä muu-
hun Suomeen. Ruotsin lain ja osittain venäläis-
mallisen hallinnon rinnakkaisuus Vanhassa Suo-
messa oli näet aiheuttanut ongelmia, joista näin
päästäisiin. Palattuaan 1811 Pietariin Armfelt alkoi
toimia koko tarmollaan liitoksen toteuttamiseksi
julkaisemalla muun muassa kirjoituksia, joissa
liioiteltiin Vanhan Suomen olojen kurjuutta, ja
hän lienee saanut uudistusta joudutetuksi.
Päätös Vanhan Suomen liittämisestä suuriruh-
tinaskuntaan julkaistiin joulukuun 23. päivänä
1811, ja siitä lähtien eteläkarjalaiset olivat Suo-
men alamaisia (vrt. kartta 12). Stolbovan rauhan
rajan eteläpuolella asuvat inkeriläiset jäivät sen
sijaan entiseen asemaansa. Muolaan venäläisis-
tä, jotka olivat olleet herransa maaorjia, uudistus
teki vapaita ihmisiä, koska Ruotsin laki ei tunte-
nut maaorjuutta. Armfelt oli ajanut liitosasiaa nä-
kyvästi, koska hän luotti keisarin suosioon eikä
piitannut muista venäläisistä, joita hän nimitteli
yksityisesti puupäiksi, barbaareiksi ja konniksi.
Jotkut pietarilaiset lienevät jupisseet, että he oli-
vat luulleet Venäjän valloittaneen Suomen, mut-
ta Suomi olikin näköjään siepannut osan Venäjää.
Aleksanteri I ei ajatellut näin: hän oli vain siirtänyt
kotipuutarhaansa kaistaleen muista tiluksistaan.
Armfeltin ajamia uudistuksia oli Helsingin mää-
rääminen Suomen pääkaupungiksi. Tästä oli ollut
puhetta vuodesta 1810 lähtien, mutta hanke pääsi
myötätuuleen vasta Armfeltin innostuttua siihen.
Hän sai Suomen asiain komitean puolelleen, kun
taas hallituskonseljin piirissä oltiin jyrkästi muu-
tosta vastaan. Armfeltin mielestä "kaikki mikä
näyttää lähentävän meitä uuteen emämaahamme,
antaa meille voimaa", ja Turkua hän piti ruotsa-
laismielisen opposition keskuspaikkana. Se oli
"tyytymättömyyden ja kateuden pesä, kurja kylä
jossa ilmapiiri on saastunut ja jossa vallitsee maail-
man huonoin yhteishenki". Voisi luulla turkulais-
ten loukanneen verisesti Armfeltia itseään, mutta
hänen esitystapansa oli aina hyvin temperament-
tista, milloin hän oli vakuuttunut asiastaan.
Armfeltin oli helppo todistella Aleksanteri I:lle
pääkaupungin muuttamisen etuja: Helsinki oli
paljon lähempänä Pietaria kuin Turku, ja Viapori
suojeli kaupunkia. Lieneekö Armfelt tullut ajatel-
leeksi, että linnoitus venäläisine varusväkineen val-
voi toisaalta tehokkaasti Suomen senaatin lojaali-
suutta? Keisari päätti uudistuksesta maaliskuussa
1812, mutta käytännössä senaatti siirrettiin Helsin-
kiin vasta 1819. Aleksanteri halusi näet ensin hie-
man kohentaa uutta pääkaupunkia, joka oli ollut
vaatimaton pikkukaupunki ja sitä paitsi kärsinyt

412 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
pahoin tulipalosta. Ajan mittaan syntyikin Hel-
singin monumentaalinen keskusta vanhan kusta-
vilaisen Johan Albrekt Ehrenströmin johtaessa ko-
keneena hallintomiehenä työn organisoimista.
Suomalaiset keisarin suosion
ja oman viisautensa varassa
Suomen johtomiehet eivät unohtaneet, että auto-
nomian turvana ei ollut omaa valtiosääntöä ja että
kaikki Ruotsilta perityt lait eivät sopineet uusiin
oloihin. Epäkohtien korjaamiseksi G.M. Armfelt
koetti jo 1811 saada keisari Aleksanterin kutsu-
maan valtiosäädyt koolle mutta ei onnistunut. Ve-
näjän jouduttua 1812 suursotaan Ranskaa vastaan
keisari ei tietenkään ehtinyt muutamaan vuoteen
ajatella Suomen asioita. Kreivi Armfeltin kuolles-
sa 1814 Suomi menetti arvovaltaisen valtiomie-
hen, joka oli hoitanut kotimaansa asioita vain ly-
hyen ajan mutta ansiokkaasti, ja nuoremmat mie-
het jäivät jatkamaan työtä.
Valtiosihteeri R.H. Rehbinder ryhtyi muuta-
man vuoden kuluttua toimiin valtiopäivien kut-
sumiseksi. Suomen asiain komitea käsitteli 1819
asiaa, jota CJ. Walleen oli valmistellut, ja synty-
nyt mietintö esiteltiin Aleksanteri I:lle. Komitean
mukaan säätykokousta tarvittiin oman valtiosään-
nön säätämiseksi Suomelle. Kustavilaisista perus-
tuslaeista tuli poistaa maan uuteen asemaan so-
veltumattomat kohdat, ja lisäksi toivottiin valtio-
päivät pidettäväksi joka kolmas vuosi. Senaatin
tuli olla vastuussa paitsi keisarille myös valtiosää-
dyille, ja kenraalikuvernöörin valtaa olisi vähen-
nettävä. Suomen asema Venäjän valtakunnassa
haluttiin vakiinnuttaa sekä säätyjä että keisaria si-
tovalla sopimuksella. Näiden uudistusten selitet-
tiin olevan hyödyllisiä myös keisarin kannalta.
Ollessaan 1819 matkalla Suomessa Aleksante-
ri I lupailikin jo valtiopäiviä mutta ei lopulta kui-
tenkaan kutsunut niitä koolle. Tämä lienee joh-
tunut osaksi siitä, että suomalaisten tavoittelemat
uudistukset olisivat rajoittaneet hallitsijan valtaa
tuntuvasti. Myös Venäjällä vireillä olleet valtakun-
nan yhtenäistämissuunnitelmat saattoivat vaikut-
taa asiaan. Mieliala oli Suomessa valtiopäiviä kos-
kevista pettymyksistä huolimatta rauhallinen.
Kenraalikuvernöörinä 1810-23 toiminut baltian-
saksalainen kenraali kreivi Fabian Steinheil oli
solidaarinen Suomen senaattia kohtaan ja yhteis-
työkykyinen jo ruotsin kielen taitonsa vuoksi.
Suomessa moitittiin hänen saamattomuuttaan,
mutta hänen seuraajansa aikana huomattiin että
Steinheililla oli ollut puolensa juuri sellaisena kuin
hän oli.
Suomen aseman näyttäessä sodan jälkeen ongel-
malliselta maan johtomiehet olivat kuitenkin yhtä
mieltä siitä, että paluuta Ruotsin yhteyteen ei pi-
täisi tavoitella. Ruotsin politiikan yllättävä kehi-
tys osoitti sen pian myös mahdottomaksi. Kruu-
nun oli 1809 perinyt Kustaa IV Aadolfin jälkeen
hänen setänsä Södermanlannin herttua, kunin-
kaana Kaarle XIII. Koska hänellä ei ollut laillista
perillistä, hän adoptoi kruununprinssiksi ensin
Holstein-Gottorpin sukuun kuuluvan tanskalaisen
herttuan. Tämän kuoltua 1810 kuninkaan uudeksi
ottopojaksi kutsuttiin yllättävästi Ranskan mar-
salkka Jean-Baptiste Bernadotte, Ponte Corvon
ruhtinas, joka otti Ruotsin kruununprinssinä ni-
men Kaarle Juhana. Vuonna 1818 hänestä tuli
kuningas Kaarle XIV Juhana.
Bernadotten oli otaksuttu kannattavan Ruotsin
liittoutumista Ranskan kanssa, mutta hän suhtau-
tui Napoleoniin hyvin viileästi, koska otaksui tä-
män joutuvan lopulta tappiolle. Päiviö Tommila
on löytänyt arkistoista tärkeän tiedon: marsalkka
oli käynyt salaisia keskusteluja Aleksanteri I:n
edustajan kanssa jo ennen kuin hänet oli valittu
kruununprinssiksi. Otettuaan Ruotsin ulkopoli-

Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa 413
tiikan johtoonsa Kaarle Juhana ryhtyi valmistele-
maan Venäjän ja Ruotsin liittoa Napoleonia vas-
taanpa se solmittiin 1812. Ruotsi luopui kaikista
Suomea koskevista vaatimuksistapa Venäjä lupasi
puolestaan auttaa Kaarle Juhanaa valloittamaan
Norjan Tanskalta. Norja liitettiinkin 1814 Ruot-
Suomi joutui siis puolustamaan asemaansa mah-
tavan Venäjän yhteydessä aivan yksin. Maamme
johtomiehet ymmärsivät, kuten Keijo Korhonen
osoittaa, että pelkät hallitusmuodon pykälät eivät
riittäisi siihen, vaan tarvittiin myös uusia aatteita,
joiden perustana olisi kiintymys omaan maahan
ja kansaan. G.M. Armfelt kirjoitti 1811 Rehbin-
derille: "Meidän onnemme ja menestyksemme
riippuu siitä että meistä tulee rehellisesti ja koko
sydämestämme suomalaisia." Suomen kansan
suoranainen velvollisuus oli Armfeltin mielestä
"elää ja kuolla suomalaisina, ei venäläisinä eikä
ruotsalaisina, sillä olla suomalainen on meille
kaikkein suurin kunnia". Tähän tapaan on myö-
hemmin luonnehdittu A.I. Arwidssonin ohjel-
maa, mutta Armfelt todella sanoi näin.
Mistä Armfelt sitten aikoi loihtia esiin suomalai-
sen kansallistunnon? Vaikka hän kirjoitti tunteik-
kaasti, hän katsoi valistuksen oppilaana asiaa ra-
tionaalisesti: järki sanoi että autonomia edellytti
henkiseksi taustakseen suomalaista kansallistun-
toa. Haaveilu paluusta Ruotsin yhteyteen oli tur-
haa, ja venäläistyminen johtaisi Suomen kansan
häviämiseen, mutta toisaalta oli välttämätöntä "su-
lattaa yhteen Venäjän ja Suomen edut". Armfelt
vaati ennen kaikkea johtavassa asemassa olevia
suomalaisia käsittämään maansa aseman oikein
ja tekemään kaikkensa sen turvaamiseksi.
Nuoremmat miehet ottivat huomioon myös
kansansa tunteet. R.H. Rehbinder katsoi että suo-
malaisilla "omine kielineen, perinteineen, tapoi-
neen ja ennakkoluuloineen sekä maantieteellisesti
eristyneinä on jo eräänlaista kansallisuuden vais-
toa", jota heidän Ruotsissa kokemansa väheksyn-
tä oli kiihottanut. CJ. Walleen otti autonomian
taustavoimana huomioon myös rahvaan. Suoma-
laiset olivat hitaita ja tapoihinsa piintyneitä, hän
kirjoitti 1813, mutta jos heitä loukataan ja kansa
ryhtyy puolustautumaan, "se taistelee kauan ja
on valmis uhraamaan kaiken paitsi ei oikeuk-
siaan". Niitä suomalaiset eivät unohtaisi vihan ja
väkivallan uhkaaminakaan. Korhonen huomaut-
taa, että Walleenin sanoissa on hieman ajanmu-
kaista romantiikan vaikutusta. Mutta hän ei ollut
Muilla suomalaisilla kuin vähälukuisella aristokra-
tialla ei ollut pitkään aikaan sanomista maan asioi-
hin, ja kansan ajatukset maan uudesta asemasta
ovat syvän hämärän peitossa. Tavallinen alamai-
nen ei huomannut paljon muuta kuin että jokapäi-
väinen elämä jatkui entiseen tapaan, ja siihen uusi
esivalta oli pyrkinytkin monin suopein järjeste-
lyin. Jotain ilmaisi sentään kansan suhtautuminen
keisariin Aleksanteri I:n tehdessä kesällä 1819
ihmeteltävän pitkän ja vaivalloisen matkan maas-
samme. Keisarin tarkoituksena oli nähtävästi tu-
tustua Suomeen ja samalla lähentää kansaa uu-
teen esivaltaan.
Aleksanterin matka alkoi Raja-Karjalasta ja jat-
kui Kuopion ja Kajaanin kautta Ouluun. Tornios-
sakin käytyään keisari matkusti rantamaantietä
Turkuun, pistäytyi Hämeessä ja palasi lopulta Hel-
singin kautta maateitse Pietariin. Keisaria juhlit-
tiin kaikkialla lämpimästi ja naiivin ihailevasti ai-
van kuin ennen Ruotsin kuninkaita, joten suoma-
laisten vanha rojalismi oli selvästi kohdistumassa
uuteen hallitsijaan. Venäläisten aikeita epäilevä
ylioppilas Adolf Ivar Arvvidsson tapasi runonke-
räysmatkallaan keisarin Iisalmella ja tunnusti
hänen viehätysvoimansa mutta kirjoitti kokeman-
sa nojalla hieman happamesti: "Nyt pelkään että

414
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
kaikki talonpojatkin ovat sieluineen ruumiineen
irtautuneet Ruotsista."
Nikolai I hyväksyy Suomen aseman
Uuteen vaiheeseen Suomen autonomia joutui
Aleksanteri I:n kuoltua 1825. Suomalaisten kii-
tollisina muistamaa keisaria seurasi hänen paljon
nuorempi veljensä Nikolai I (1796-1855). Tämä
luonteeltaan suoraviivainen mies oli saanut soti-
laan kasvatuksen ja ihaili hallitsijanakin armeijan
ehdottomia komentosuhteita. Perustuslaillista
monarkiaa hän piti erikoisen järjettömänä halli-
tusmuotona, mutta hän olikin joulukuussa 1825
hallitsijaksi tultuaan joutunut kukistamaan ensi
töikseen perustuslakia tavoittelevan upseeriryh-
män, dekabristien ('joulukuunmiesten)' aseellisen
kapinan. Se vahvisti Nikolain päätöstä hallita val-
takuntaansa perinteisenä venäläisenä yksinval-
tiaana.
Ulkopolitiikassaan Nikolai I pyrki varjelemaan
Euroopan Wienin kongressissa 1815 luotua val-
tiollista järjestystä. Hänelle koitui paljon huolta
radikaaleista aatteista, jotka johtivat muun muas-
sa Ranskassa 1830 ja 1848 tapahtuneisiin vallan-
kumouksiin ja moniin levottomuuksiin muissakin
maissa. Nikolain omaan valtakuntaan kuuluvassa
osassa Puolaa syntyi 1830 itsenäisyyteen tai laa-
jaan autonomiaan tähtäävä kansannousu, jonka
venäläiset kukistivat seuraavana vuonna melkoi-
sella vaivalla. Itävallan jouduttua 1849 vaikeuk-
siin Unkarin pyrkiessä itsenäiseksi keisari Nikolai
lähetti avuksi vahvan armeijan, joka kukisti ma-
gyarit nopeasti.
Suomen Ruotsin ajalta peritty perustuslaki hallit-
sijan valtaa rajoittavine säädöksineen oli Nikolai
I:n valtakunnassa monille venäläisille käsittämä-
tön poikkeus. Keisarin pyrkimys säilyttää enti-
nen järjestys ulottui kuitenkin myös Suomeen, ja
R.H. Rehbinder sai 1825 neuvokkaasti toimien
Nikolain antamaan samanlaisen hallitsijan vakuu-
tuksen kuin Aleksanteri I. Koska Suomen olot
olivat rauhalliset, Nikolai ei puuttunut maamme
autonomiaan myöhemminkään. Vaikka keisari
hyväksyi periaatteessa vain yksinvaltiuden, hän
oli hallitsijana Suomen erikoisaseman paras turva.
Nikolai I:n kuoltua esimerkiksi Johan Vilhelm
Snellman kaipasi häntä kauan, koska Suomi ei
ollut hänen aikanaan joutunut kärsimään venä-
läisten nationalistien ennakkoluuloista. Keisari oli
hillinnyt lujin käsin heitäkin.
Vaaroja ei silti puuttunut kenraali Arseni Andre-
jevits Zakrevskin toimiessa 1823-31 Suomen ken-
raalikuvernöörinä. Hänen oli vaikea sopeutua au-
tonomiaan, koska keisarin tahto oli hänen silmis-
sään ainoa pätevä laki. Zakrevski piti pahana epä-
kohtana sitä, että kenraalikuvernööri ei saanut esi-
tellä Suomen asioita suoraan keisarille. Niinpä
keisari antoi 1826 hänelle tämän oikeuden ja lisäsi
täten melkoisesti kenraalikuvernöörin vaikutusta
maamme hallintoon. Samassa yhteydessä lakkau-
tettiin Suomen asiain komitea, mutta valtiosih-
teerin virka sentään säilyi, ja hänellekin jäi oikeus
esitellä keisarille Suomea koskevia asioita. Reh-
binder jäi valtiosihteerin, vuodesta 1834 ministeri-
valtiosihteerin virkaan. Käytännössä Suomen asi-
ain komitean lakkauttaminen ei vahingoittanut
maamme erikoisasemaa niin paljon kuin aluksi
pelättiin.
Zakrevski esitteli keisarille senaatin ja valtiosih-
teerinviraston sivuuttaen joitakin Suomen hallin-
toperinteen kannalta kyseenalaisia uudistuksia,
joiden asiallinen merkitys oli kuitenkin pieni. Pa-
halta ennakkotapaukselta näytti, että Zakrevski
teetti 1827 keisarilla asetuksen, joka oikeutti orto-
doksiseen kirkkoon kuuluvat Suomen alamaiset
pääsemään valtion virkoihin. Tämä oli selvästi
vastoin vuoden 1772 hallitusmuotoa. Rehbinder

Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa AI 5
liitti asetuksen johdantoon tätä koskevan huo-
mautuksen, ja allekirjoittamalla senkin Nikolai I
tunnusti muistutuksen aiheellisuuden. Poikkea-
mista hallitusmuodosta lievensi myös se tosiasia,
että uudistuksen sisältö oli oikeudenmukainen.
Valtiopäiviä keisari ei ajatellutkaan kutsua koolle,
mutta toista yhtä selvää rikettä Suomen vanhoja
perustuslakeja vastaan ei hän ei tehnyt.
Zakrevskia seurasi kenraalikuvernöörinä 1831—
55 amiraali ruhtinas Aleksandr Sergejevits Mensi-
kov, jolla oli tärkeitä virkoja myös Venäjällä. Suo-
malaiset antoivat hänelle tarkat tiedot maansa pe-
rustuslaeista, ja Mensikov piti niiden noudatta-
mista tärkeänä. Hänen aikanaan aiheutti Ruot-
siin siirtynyt suomalainen historiantutkija Adolf
Ivar Arvvidsson huolia Suomen johtomiehille jul-
kaisemalla 1840 Pekka Kuoharisen salanimellä
kirjoituksen, jossa hän hyvää asiantuntemusta
osoittaen kiinnitti huomiota Suomen perustusla-
keina pidettyjen säädösten epämääräisyyteen ja
autonomian arkaan asemaan.
Suomen oloista vieraantuneena Arvvidsson ei
näytä tajunneen, että hänen huomaamansa tosi-
asiat olivat olleet jo kolme vuosikymmentä maam-
me johtomiesten huolen aiheena, vaikka niistä ei
ollut puhuttu julkisesti, jottei Venäjän karhu he-
räisi unestaan. Kun tästä huomautettiin, Arvvids-
son katui ja julkaisi 1841 Olli Kekäläisen nimellä
uuden kirjoituksen, jossa hän koetti saattaa Suo-
men aseman toiseen valoon tulkitsemalla kusta-
vilaiset perustuslait keisarin tunnustamaksi ja va-
kaasti voimassa olevaksi valtiosäännöksi.
Matti Klingen hyvin perustellun käsityksen mu-
kaan Helsingin yliopiston lakitieteen professori
Johan Jacob Nordström oli valtio-oikeuden tunti-
jana osoittanut Arvvidssonille, että Kuoharisen kir-
joitus oli vahingollinen Suomelle. Nordström se-
litti luennoillaan 1842 maamme aseman siten, että
Porvoon valtiopäivillä oli syntynyt erityinen Suo-
men valtio, joka oli reaaliunionissa Venäjän kans-
sa. Nordström luonnehti myös ensimmäisenä
Suomen asemaa käyttäen sanaa autonomia, ja
hänen tulkinnoillaan oli sittemmin suuri merki-
tys järjestelmää puolustettaessa.
Kun Venäjän laki oli vuoteen 1835 mennessä ko-
difioitu uuden systeemin mukaan, oikeusministeri
Dmitrij Nikolajevits Bludov ehdotti, että Suomen
lait järjestettäisiin samaan tapaan, ja keisari mää-
räsi suomalaisen toimikunnan valmistelemaan
asiaa. Professorit Nordström ja Wilhelm Gabriel
Lagus asettuivat vastustamaan suunnitelmaa jyr-
kästi, koska se olisi voinut loukata Suomen pe-
rustuslakeja. Varsinaisena vaarana oli että keisari
olisi kodifioinnin jatkoksi venäläistänyt Suomessa
voimassa olevan oikeuden, mikä olikin Bludovin
tavoitteena. Venäläisenä virkamiehenä hän ei ar-
vostanut maamme perustuslakeja eikä sen erikois-
asemaa.
Mensikov sen sijaan yhtyi 1841 suomalaisten
kantaan ja huomautti painokkaasti, että heidän
luottamuksensa Suomen erikoisasemaan täytyi
säilyttää. Asiaa harkittuaan keisari luopui Bludo-
vin suunnitelmasta Suomen osalta. Osmo Jussilan
mukaan Mensikov ei vastustanut Suomen lakien
uudelleenjärjestämistä, mutta suomalaisten epäil-
lessä sitä hän halusi lykätä hankkeen tuonnem-
maksi. Ruhtinas kannatti varovaisuutta, koska
mieliala oli koko Euroopassa levoton. Bludovin
suunnitelman torjumiseen vaikutti myös 1841 mi-
nisterivaltiosihteeriksi nimitetty kreivi Alexander
Armfelt (1794-1876), G.M. Armfeltin poika, joka
hoiti virkaa edeltäjänsä Rehbinderin hengessä.
Suomen autonomian kannalta tilanteeseen sopi-
vat sanat: "Joka voittaa aikaa, voittaa kaiken."
Kun valtiopäiviä ei kutsuttu koolle eikä enimmillä
suomalaisilla ollut tilaisuutta ilmaista poliittisia
mielipiteitään, senaatin talousosasto hallitsi maa-

416
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
ta horjumattoman virkavaltaisesti. Senaattorit
käyttivät keisarille kuuluvaa valtaa eivätkä
omaansa, mutta tämä vain korosti heidän aukto-
riteettiaan. Senaattoreista ja heidän sukulaisistaan
kehittyi suppea poliittinen aristokratia, etupääs-
sä aatelisia, varakkaita ja ylimyksellisesti ajattele-
via perheitä. Raimo Savolainen on osoittanut, että
nämä olivat yleensä myös sukua toisilleen, usein
monellakin tavoin. Eipä ihme että tämä ylhäisö
oli "yhtäälle päin kuin sian jalat", arkipäiväistä
pohjalaista vertausta käyttääkseni.
Ylhäisillä virkamiesperheillä oli täysi syy tyyty-
väisyyteen, koska autonomiseen Suomeen perus-
tettiin keskushallintoa luotaessa kymmeniä sellai-
sia korkeita ja hyväpalkkaisia siviilivirkoja, joita
maassa ei ollut Ruotsin-ajalla. Suomessa oli ennes-
tään vain kaksi kreivillistä sukua, Creutz ja Cron-
hjelm, mutta Aleksanteri I lisäsi luvun seitsemäksi
korottamalla tähän arvoon De Geerin, Armfeltin,
Aminoffin, Mannerheimin ja Rehbinderin suvut
tai jonkin niiden haaran. Uusia vapaaherrojakin
leivottiin koko joukko.
Viran tuottama arvovalta säteili senaatista alem-
paan virkakuntaan: keskusvirastojen virkamie-
hiin, maaherroihin, joiden virkanimeksi tuli 1838
venäläiseen tapaan kuvernööri, kruununvoutei-
hin ja nimismiehiin saakka. Nimismiehen virkani-
meksi tuli muhkeasti kruununnimismies, ja hänel-
läkin oli komea virkapuku. Maalaisille nimismies
oli tutuin ja samalla pelätyin virkavallan edusta-
ja: "Vai housut putosivat Tiilikaisen Kallelta, kun
Tohmajärven vallesmanni kirota rönkäsi!" (Maiju
Lassila). Rahvas karahteerasi nimismiestä kohte-
liaasti vallesmanniksi (fallesmanni), mikä oli oi-
keastaan väännös hänen esimiehensä kruunun-
voudin (ruots. befallningsman) virkanimestä.
Näissä oloissa virkavaltaisuus juurtui syvälle
Suomen johtomiehiin. Nikolai I:n hallitessa val-
tiopäivät miltei unohtuivat ja alkoi näyttää luon-
nolliselta, että senaatti käski keisarin nimessä ja
alempi virkakunta ja kansa tottelivat. Koska vain
korkeat virkamiehet olivat hyvin selvillä maan
asioista, heillä oli taipumusta halveksia muita ala-
maisia näiden tietämättömyyden ja naiiviuden
vuoksi. Eihän pääosa rahvaasta edes ymmärtänyt
ruotsia, maan virkakieltä.
Tällaisen ajatustavan pääedustaja oli senaatin
talousosaston varapuheenjohtajana ja finanssitoi-
mituskunnan päällikkönä 1841-58 toiminut va-
paaherra Lars Gabriel von Haartman (1789-
1859), etevä hallinto-ja talousmies, joka piti val-
tiopäivistä puhumistakin sopimattomana. Suo-
men korkeiden virkamiesten byrokraattisuus riip-
pui osaksi konservatiivisesta vakaumuksesta ja ha-
lusta pysyä vallassa, mutta sitä voitiin perustella
myös vetoamalla autonomian uhattuun asemaan.
Jos näet Suomessa oli rauhallista eikä mikään
muuttunut, keisarilla ei ollut aihetta puuttua asi-
oihin. Jos taas täällä osoitettaisiin poliittista aktiivi-
suutta, Venäjän konservatiivit ja itse hallitsija te-
roittaisivat kaksoiskotkan katsettaan, ja siitä voisi
seurata mitä hyvänsä. Kenraalikuvernööri Mensi-
kov piti nimenomaan tärkeänä, että Suomesta ei
kuuluisi Pietariin mitään, ei pahaa eikä hyvää. Jos
maamme oloja kovin kiitettäisiin, sekin voisi olla
pahaksi herättämällä venäläisissä kateutta.
Etenkin Nikolai I:n hallitessa Suomen hallitus-
miehillä oli vahva taipumus itsesensuuriin, ja he
vaativat sitä muiltakin maanmiehiltään, mutta
painovapautta kuristettiin myös virallisin asetuk-
sin. Kirjojen tuomista ulkomailta koetettiin rajoit-
taa korkein tullein, lehtien julkaiseminen edellytti
senaatin ja vuodesta 1847 lähtien kenraalikuver-
nöörin lupaa. Vuodesta 1823 lähtien voitiin nos-
taa painokanne lehteä vastaan, jopa määrätä se
lakkautettavaksi. Venäjän esikuvan mukaan an-
nettiin vihdoin 1829 sensuuriasetus, jolla perustet-
tiin painotuotteiden ennakkosensuuri valtiollisen
järjestyksen, kristinuskon ja yleisen moraalin tur-
vaamiseksi. Myöhemmin sitä tehostettiin, kunnes

Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa 417
se oli suurena rasituksena lehdistölle. Venäjän sa-
lainen poliisi toimi Suomessakin täältä hankittuine
urkkijoineen.
Valtiopäivät jäässä,
paikallinen itsehallinto toimii
Suomen valtiosäätyjä ei kutsuttu vuosien 1809 ja
1863 välillä kertaakaan lakeja säätämään, joten
yhteiskuntaelämän puitteiden kehittäminen oli
keisarillisten asetusten varassa. Kun hallitsija ja
hänen suomalaiset neuvonantajansa toisaalta va-
roivat lainvastaisia uudistuksia, moni tärkeä asia
jäi entiselleen, vaikka väestön sosiaalinen raken-
ne muuttui suuresti ja talouselämäkin tuntuvasti.
Suomessa olisi sen vuoksi kyllä tarvittu saman-
laista vilkastuvaa poliittista ja yhteiskunnallista
keskustelua, jota käytiin Ruotsissa ja monissa
muissa Länsi-Euroopan maissa. Ruotsissa Kaarle
XIV Juhana tosin hallitsi tiukasti ja vanhoillises-
sa hengessä, mutta Suomen oloihin verraten sa-
nanvapaus oli siellä varsin suuri.
Valtiopäivien ollessa jäädytettyinä Suomesta
puuttui tärkein instituutio, jota oli etenkin vapau-
denajalla totuttu käyttämään poliittiseen keskuste-
luun. Hiljaisuus ei tietenkään ollut aivan täydelli-
nen, kuten osoitan tuonnempana, mutta yhtä
kaikki Suomi pysyi puolen vuosisataa poliittisen
jähmeyden tilassa, joka muistutti aika lailla Venä-
jän oloja. Tietenkään ei voida sanoa varmasti,
kuinka yhteiskunnallinen ajattelu olisi kehittynyt
vapaammissa oloissa, mutta Suomi olisi ehkä vält-
tynyt joiltakin vammoilta, joista osa ilmeni paljon
myöhempänä aikana.
Autonomisen Suomen kulmakiviä oli oma val-
tiontalous, joka perustui tämän aikakauden al-
kaessa etupäässä talonpoikien maksamiin veroi-
hin. Valtion menoja kasvatti monien uusien hal-
lintovirastojen perustaminen, mutta kun sotilas-
menot olivat hyvin pienet ja Suomesta kannetut
verovarat jäivät omaan maahan, tultiin aluksi
hyvin toimeen. Vähitellen valtion menot kasvoi-
vat, ja kun vanhojen verojen korottaminen ja uu-
sien säätäminen ei käynyt kutsumatta valtiopäiviä
koolle, valtiontalous oli vuoden 1840 tienoilla
ongelmallinen. Pelastukseksi koituivat tullit, joi-
den tuoton L.G. von Haartman sai 1840-luvulla
nousemaan olennaisesti. Muuten valtiontaloutta
kevensi kuten ennenkin se seikka, että köyhäin-
hoidon ja tielaitoksen kustannuksista vastasivat
pääasiallisesti maanomistajat ja kaupungeissa
elinkeinonharjoittajat.
Paikallishallinto pysyi pääpiirteissään ennallaan,
mutta sitä tehostettiin asetuksin ja tuomiokapitulin
ohjein. Pitäjänkokous oli maaseudun hallinnon
tärkein elin, joskin voimakas ja vallanhaluinen
kihlakunnantuomari saattoi vieläkin ottaa hallin-
toasioita käräjillä käsiteltäväksi, kuten Hannu
Soikkanen toteaa. Jo 1700-luvulla yleistynyt kirk-
koneuvosto määrättiin 1817 perustettavaksi joka
seurakuntaan. Pitäjänkokous kutsuttiin koolle
melko harvoin, joten kirkkoneuvosto joutui otta-
maan eräänlaisena valtuustona seurakunnan hal-
linnon lisäksi köyhäinhoitoa sekä teiden ja siltojen
kunnostusta, lainamakasiinin hoitamista ja muuta
taloushallintoa koskevia tehtäviä.
Kirjoitustaitoiset talonpojat, joita oli entistä
enemmän, voivat hoitaa eräitä tehtäviä, mutta ne
kasaantuivat silti pahasti papeille, joista monet
tunsivat hallintotehtävät vieraiksi ja hajottaviksi.
Kartanonherrojen sana painoi paljon paikallishal-
linnossa, mutta heitä oli vain harvoissa eteläisen
Suomen pitäjissä. Kaupunkien hallinto pysyi suu-
rin piirtein ennallaan: porvarit valitsivat maistraa-
tin, joka hoiti hallintoa ja myös oikeudenkäyttöä.
Maaseudulla luotetut talonpojat toimivat vanhaan
tapaan myös tuomareina: kihlakunnan-ja laaman-
ninoikeuden lautamiehinä. Moni ansioitunut lau-

418
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
tamies oli kustavilaisesta ajasta lähtien saanut he-
rastuomarin (ruots. häradsdomare, 'kihlakunnan
tuomari') arvonimen.
Paikallishallinto säilytti lisääntyvine tehtävineen
vapaudenajalla vahvistunutta pohjoismaista kan-
sanvallan perinnettä talonpoikien ja porvarien
osallistuessa yhteiskunnallisten asioiden hoitami-
seen. Pappien ohella he hallitsivat paikkakuntaan-
sa väitellen usein tuimasti sen asioista. Vain työ-
väen mielipidettä ei kysytty edes sitä syvimmin
koskevista asioista. Vanhaan tapaan ajateltiin, että
epäitsenäisessä asemassa olevat ihmiset eivät ky-
kenisi ottamaan vastuuta yhteisistä asioista. An-
ders Chydenius ajatuksineen oli unohtunut, eikä
mikään häirinnyt Suomessa vanhaa isäntävaltaa,
vaikka länsimaiden radikaaleista aatteista kulkeu-
tuikin maahamme tietoa jo itämaiseen sotaan
mennessä.
Suomen sotalaitos:
kaarti ja kadettikoulu
Sotalaitos oli rasittanut Ruotsin ajalla kansanta-
loutta siinä määrin, että Suomen säädyt pyysivät
Porvoon valtiopäivillä 1809 keisaria vapautta-
maan sodasta kärsineen maan ainakin toistaiseksi
sen kustantamisesta. Korvaukseksi ruotuj akoista
sotaväkeä ylläpitäneet talonpojat maksaisivat va-
kanssimaksuksi kutsuttua veroa. Aleksanteri I
suostuikin tähän. Vakanssimaksun katsotaan rasit-
taneen talonpoikia jo alkuun vähemmän kuin
ruotuarmeijan ylläpitoja ajan mittaan sen rasitta-
vuus väheni nopeasti maatalouden tuoton kas-
vaessa.
Sotaväen päällystö otti jo Porvoossa puheeksi
tulevaisuutensa. Jos näet viran mukana menisi
myös palkka, miesten täytyisi joko muuttaa koti-
maasta tai pyrkiä Venäjän sotavoimiin, jolloin he
voisivat joutua palvelemaan kaukana ja tuntemat-
tomissa oloissa. Niinpä kenraalimajuri Johan
Fredrik Aminoffin johtama upseerilähetystö läh-
ti vuoden 1809 lopulla Pietariin neuvottelemaan
upseerien ja aliupseerien toimeentulon turvaami-
sesta. Suomalaiset saivat valtiosihteeri Speranskin
tuekseen, ja maaliskuussa 1810 Aleksanteri I päät-
ti, että suomalaisten joukkojen upseerit ja aliup-
seerit säilyttäisivät kuolemaansa saakka entisen
palkkansa, siihen luettuna virkatalot.
Tämä Aleksanteri I:n ratkaisu liittyi hänen poli-
tiikkaansa, jonka tarkoituksena oli Suomen rau-
hoittaminen, ja se huojensikin suuresti juuri nii-
den suomalaisten mieltä, jotka olisivat olleet
avainasemassa maan mahdollisesti noustessa ka-
pinaan Venäjää vastaan. Eihän 1810 vielä tiedetty,
että Ruotsi luopuisi tavoittelemasta Suomea takai-
sin. Keisarin jalomielisyys ei toisaalta maksanut
hänelle mitään, ja sen Suomen valtiontaloudelle
tuottama rasituskin vähentyi vuosi vuodelta ve-
teraanien kuollessa.
Armeijan rivimiehet menettivät palkkansa ja
periaatteessa myös ruotutorppansa. Jari Niemelän
tiedot Satakunnasta osoittavat kuitenkin, että suuri
osa entisistä sotamiehistä sai sodan jälkeen hallin-
taansa torpan, usein varmaankin entisen ruotu-
torppansa, mutta nyt ruodun talojen yhteisenä
vuokramiehenä. Monet muut elivät nähtävästi
maatyömiehinä, ja yksi ja toinen sotamies osasi
vanhastaan jonkin käsityöammatin. Vanhimmat
veteraanit ja sotavammaiset saivat pienen eläk-
keen kruunulta, jotkut taas rykmenttiensä upsee-
reilta, jotka halusivat auttaa sotatovereitaan. Var-
sinaiseen kurjuuteen ei kovin moni Ruotsin sota-
väen rivimies liene joutunut, mitä nyt jokunen
viinan takia.
Venäjän jouduttua sotaan Napoleonia vastaan
maamme johtomiehet kuten G.M. Armfelt pitivät
välttämättömänä, että Suomi osallistuisi jollain ta-
voin siihen. Niinpä muodostettiin 1812 kolme vär-

Suomesta tulee Venäjän valtakunnan osa
vättyä rykmenttiä, joiden kustannukset maksettiin
Suomen valtion kassasta. Sodan aikana osa näis-
tä joukoista oli vartiopalveluksessa Viipurissa ja
Pietarissa. Myöhemmin Suomen sotaväki oli pa-
taljoonittain kuuden paikkakunnan varuskuntina.
Heinolan kauppalan ollessa yhtenä varuskunta-
paikkana Jukolan Aapo puhui asiaa lausuessaan:
"Niin, lähtekäämme Heinolan kuuluisaan ja hir-
muisen suureen pataljooniin, joka Parolan num-
mella kesäkaudet äkseeraa ja rikeeraa."
Joukot lakkautettiin kustannusten vuoksi 1829-
30 paitsi yhtä pataljoonaa, jonka nimeksi tuli Hen-
kikaartin Suomen tarkk'ampujapataljoona eli
"Suomen kaarti". Myös pieni laivasto-osasto Suo-
men meriekipaasi perustettiin 1830. Suomen
kaarti osallistui 1831 Puolan kansannousun kukis-
tamiseen ja 1849 se oli vartiopalveluksessa ensin
Riiassa ja sitten Brest-Iitovskissa (nykyinen Brest).
Kaartilaisten lojaalisuudesta huolimatta Suomen
sotaväki pidettiin säästäväisyyden nimessä hyvin
pienenä. Talonpojille siitä ei koitunut rasitusta.
Rantasalmen Haapaniemessä toiminut sotakoulu
lakkautettiin 1809, mutta sen hyvän maineen ta-
kia venäläiset tunnustelivat jo samana vuonna
koulun uudelleen avaamista. Kun G.M. Armfelt
oli saatu kannattamaan ajatusta, Aleksanteri I pe-
rusti Haapaniemeen 1812 topografikoulun lähin-
nä sotilaallisia kartoitustöitä varten, ja 1816 sen
ohjelmaa laajennettiin, niin että se valmisti kaik-
kien aselajien upseereita. Samalla koulu alistettiin
Venäjän pääesikunnan valvontaan. Tulipalon jäl-
keen koulu siirrettiin 1819 Haminaan ja muutet-
tiin Suomen kadettikouluksi, jonka opettajat ja
oppilaat olivat Suomen alamaisia.
Haminan kadettikoulun tai vastaavan venäläi-
sen sotakoulun käyneitä suomalaisia upseereita
meni sittemmin karkeasti arvioiden 4 000 miestä
Venäjän armeijan ja laivaston palvelukseen, ja
monet menestyivät siellä erinomaisesti. Kenraa-
lin arvoihin yleni autonomian ajan loppuun men-
nessä noin 250 suomalaista, ja laivastossa heitä
eteni noin 80 amiraalin virkoihin. Moni sai ko-
mean sotilasuran päätteeksi korkean siviiliviran
Suomesta, missä heillä oli vanhoina sotilaina ym-
märrettävästi taipumusta osoittaa suurta kuuliai-
suutta keisarin tahdolle. Suomalaisia upseereita
mainittiin Venäjällä yleensä ruotsalaisiksi, koska
heidän äidinkielensä oli vähin poikkeuksin ruotsi.

421
Autonomisen
suuriruhtinaskunnan arkipäivää
Talouselämän yleiset puitteet
Autonomisen Suomen talouspolitiikka oli aluksi
perin merkantilistista mutta muuttui vähitellen va-
paammaksi. Ruotsin kanssa käyty kauppa jätet-
tiin Haminan rauhassa tullittomaksi, koska ha-
luttiin turvata raudan saanti Suomeen ja toisaalta
elintarvikkeiden vienti täältä Tukholmaan. Tulli-
raja Suomen ja Ruotsin välille luotiin vasta 1818,
ja sen jälkeenkin tullit olivat alhaiset. Kauppavaih-
to kävi kuitenkin ajan mittaan epäedulliseksi Suo-
melle, ja vuodesta 1834 senaatti pyrki vähentä-
mään sitä, kunnes Ruotsin-kaupan erikoisehdot
hävisivät 1844 kokonaan. Ulkomaisia tavaroita,
varsinkin puuvillakankaita, salakuljetettiin Suo-
meen paljon, kunnes L.G. von Haartman alensi
1839 tuontitulleja tuntuvasti ja tehosti samalla val-
vontaa. Venäjällä oli Suomea vastaan tulliraja, jot-
tei sinne vietäisi ulkomaisia tavaroita maamme
kautta, mutta Suomen tuotteiden vientiä se ei
häirinnyt sanottavasti.
Rahaolot olivat aluksi sekavat, kun Porvoon val-
tiopäivillä oli sovittu Ruotsin rahankin olevan
Suomessa toistaiseksi käypää rahaa. Sitä oli joka-
päiväisessä käytännössä kahdenlaista paperira-
haa: pankin ja valtionvelkakonttorin seteleitä, ja
sen rinnalla käytettiin Venäjän ruplia, jotka olivat
myös paperirahaa. Kaikki nämä setelit olivat me-
tallikantaan sitomattomia, joten niiden arvo vaih-
teli, vieläpä kaikkien kolmen eri tahdissa.
Vasta 1830-luvulla, jolloin Venäjä ja Ruotsi pala-
sivat hopeakantaan, ryhdyttiin suunnittelemaan
vapautumista Ruotsin rahasta, ja 1840 tästä jul-
kaistiin L.G. von Haartmanin johdolla laadittu
julistus. Siitä lähtien käypää rahaa olivat vain Ve-
näjän rupla, nyt täysiarvoiseksi vahvistettuna, ja
Suomen Pankin ruplamääräiset setelit. Talouselä-
mälle rahaolojen vakaannuttaminen oli suureksi
hyödyksi.
Elinkeinojen kehitystä vaikeutti pääoman puute
ja luottolaitoksen heikkous. Suomen Pankki pe-
rustettiin 1811 Vaihetus-, Laina-ja Depositioni-
Contorin nimisenä, ja 1840 pankki sai joitakin
liikepankkien tehtäviä, mutta sen antolainaus oli
verraten vähäistä. Lyhytaikaista luottoa saatiin ul-
komaiden pankeista, tavallisimmin Pietarista. Pit-
käaikaista luottoa oli vaikea saada, ja yrittäjät tyy-
tyivät yleisesti omaan pääomaansa, laivanvarus-
tajina paljolti avoimiksi yhtiöiksi liittyen. Vasta
1862 aloitti toimintansa maan ensimmäinen liike-
pankki: Suomen Yhdys-Pankki.
Kaikkia elinkeinoja hyödytti liikenneolojen para-
neminen. Maanteiden kokonaispituus kaksinker-
taistui vuoteen 1875 mennessä, ja tieverkosto ti-
hentyi ennen kaikkea Itä-Suomessa ja Pohjan-
Finlaysonin puuvillatehdas oli jonkin aikaa Pohjoismaiden suurin teollisuuslaitos, ja sen kutomosali näyttääkin mahtavalta. Ku-
vassa on kyseessä juhlatilaisuus, mutta kankaat ovat koneissa: henkilöt lienevät tehtaan virkailijoita ja työnjohtajia. Vanhat tam-
perelaiset arvostivat Finlaysonin johdon huolenpitoa työväestä.

422 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
maalla, mutta Oulusta pohjoiseen maanteitä oli
edelleen hyvin vähän. Hevosliikenne oli Etelä-
Suomessa etenkin talvisin valtava ja huipussaan
se oli Suomesta Pietariin johtavilla teillä, koska
kauppa Venäjän kanssa tapahtui hyvin suureksi
osaksi maitse. Rahdinkuljetus oli suurehkojen
kaupunkien ja tehdaspaikkakuntien lähellä asu-
van rahvaan tärkeä sivuelinkeino, mutta kaikkein
eniten siihen osallistuivat eteläkarjalaiset, jotka
ajoivat Venäjältä tulevaa rahtitavaraa kauas Län-
si-Suomeen saakka.
Sisävesien laivaliikennettä helpotettiin kanavin.
Itä-Suomeen rakennettiin jo 1835-39 Pohjois-Sa-
voa hyödyttävät Taipaleen ja Konnuksen kanavat
Leppävirralle, Kokemäenjoen vesistön varhaisin
kanava taas 1850-56 Ruoveden Muroleeseen.
Myöhemmin autonomian ajalla rakennettiin ly-
hyitä kanavia paljon lisää. Kainuuta, jossa oli huo-
nosti maanteitä, hyödytti Oulujoen koskien suuri
perkuu 1823-34, mihin liittyi 1846 valmistunei-
den kanavien rakentaminen Kajaaniin Ämmän
putouksen ja Koivukosken ohi. Kaikki tämä teki
tervan ja lankkujen venekuljetuksen Oulujoen ve-
sistössä entistä taloudellisemmaksi ja vähensi sen
vaarallisuutta.
Todella suuri hanke oli Saimaan kanavan ra-
kentaminen tästä järvestä Viipurinlahteen. Siitä
oli haaveiltu kauan. Työtkin oli aloitettu jo 1500-
luvulla Saimaalta päin ja tehty lyhyt "Puntuksen
kaivanto", jonka kansa luki aiheettomasti Pontus
De la Gardien urotöihin, mutta voimat olivat lop-
puneet hyvin pian. Kanavan uusi suunnittelu al-
koi täydellä todella 1826, ja kun keisari Nikolai
ja L.G. von Haartman harrastivat sitä innokkaasti,
se rakennettiin 1844-56. Sitä käyttävien laivojen
suurin leveys oli alkuaan 7,1 metriä. Saimaan ka-
nava jouduttiin louhimaan paikoin kallioon, ja
työ tuli kalliiksi, mutta kanavamaksut korvasivat
valtion kustannukset 23 vuodessa puhumattakaan
suuresta hyödystä, joka kanavasta oli koko laajalle
vesistöalueelle. Sen ympäristökin kunnostettiin
alun pitäen niin kauniiksi, että siitä tuli myös suo-
sittu matkailureitti.
Suomen ensimmäinen höyrylaiva oli sahateol-
lisuusmies Nils Ludvig Arppen pieni, 1833 val-
mistunut alus Ilmarinen, joka hinasi sahatavaralla
lastattuja lotjia Saimaan vesillä. Turkulainen yhtiö
hankki 1836 ensimmäisen merellä kulkeneen
höyryaluksen, joka sai kenraalikuvernöörin mu-
kaan nimen Furst Menschikoff, ja 1860-luvulla
Suomessa oli jo kymmeniä pieniä höyrylaivoja.
Niillä kuljetettiin matkustajia ja kappaletavaraa
rannikkovesillä mutta harjoitettiin myös linja-
liikennettä Tukholmaan.
Suomen purjelaivat syvillä merillä
"Isonveden" liikennettä hallitsivat purjealukset,
joita rakennettiin Suomessa yhä mäntypuusta,
muuten yleensä ajanmukaisia ja entistä isompia.
Suurissa aluksissa oli useimmiten parkin takila,
mutta fregattikaan ei ollut aivan harvinainen, ja
pienemmistä oli osa prikejä mutta enemmistö eri-
laisia kuunareita. Monet suomalaiset kapteenit
purjehtivat jo taitavasti valtameriäkin. Myrskyjä
sumu, karit ja matalikot aiheuttivat tosin haaksi-
rikkoja, eniten ehkä vaarallisella Pohjanmerellä,
ja moni hyvä laiva meni meren hyviksi, joskus
kaikkine miehineen.
Laivan päällikön vastuu oli suuri hänen joutues-
saan päättämään purjehduksen ohella myös lii-
ketoimista, mutta ison aluksen kapteenilla oli
palkkaakin vähintään niin paljon kuin muulla lai-
vaväellä yhteensä. "Ukko" oli laivan kannella
puolijumala, luonnehtii Eirik Hornborg, paljon
muun päällystön yläpuolella miehistöstä puhu-
mattakaan. Häntä tai perämiestä, joka komensi
omaa vahtiansa eli työvuorossa olevia miehiä, oli
toteltava ja heti, vaikka käskettiin nousta jää-

Autonomisen suuriruhtinaskunnan arkipäivää 423
kuoren peittämään rikiin purjetta kokoamaan
myrskyn ulvoessa köysissä. Olisikohan lukija läh-
tenyt merille purjelaivalla muuhun hommaan
kuin kokiksi? Tämän kirjoittaja ainakaan ei olisi.
Suomen merenkulku liittyi autonomian ajan alku-
puolella osaksi ulkomaankauppaan, joka käytiin
hyvin suureksi osaksi kotimaisin aluksin. Se johtui
vanhoista säännöistäkin, sillä Ruotsin ajalta perit-
ty tuoteplakaatti (s. 299) oli voimassa ja menetti
merkityksensä vasta 1800-luvun keskivaiheilla
tehtyjen kauppasopimusten vuoksi. Ulkomaiset
alukset joutuivat myös maksamaan enemmän tul-
lia kuin suomalaiset. Merenkulku oli toisaalta itse-
näinen elinkeino, koska kasvava osa laivoista kul-
jetti rahtia ulkomaisten satamien välillä. Tämä toi-
mi oli alkanut jo kustavilaisella ajalla, mutta sitä
häiritsivät sitten sodat, Napoleonin mannermaan-
sulkemus ja myöhemmin 1820-luvun keskivai-
heille kestänyt lamakausi.
Sittemmin rahdinkuljetus alkoi nopeasti lisään-
tyä ennen kaikkea sen takia, että nopea teollistu-
minen, joka levisi Englannista Euroopan mante-
reelle, lisäsi kuljetustarvetta. Teollistuvat maat tar-
vitsivat paljon kivihiiltä, monia raaka-aineita ja
viljaa sekä rakennustöihin lautoja ja lankkuja.
Suomelle oli suuri hyöty siitä, että Ranska val-
loitti 1830 Algerian ja teki siten lopun pohjoisaf-
rikkalaisten Välimerellä harjoittamasta meriros-
vouksesta. Venäjän hallitus myönsi 1831 maam-
me laivoille kotimaisten alusten oikeudet myös
Mustallamerellä, jonne suomalaiset alkoivat pur-
jehtia noutamaan venäläistä vehnää Länsi-Eu-
rooppaan.
Rahdinkuljetuksen ja suomalaisen sahatavaran
viennin ansiosta maamme kauppatonnisto alkoi
kasvaa 1830-luvulla vireästi. Ennen itämaista so-
taa suurin laivasto oli Suomen kaupungeista Ou-
lulla, Porilla ja Turulla. Pietarsaari oli neljäs ja jon-
kin verran taantunut Kokkola viides. Hieman va-
jaa kolmannes tonnistosta kuului maalaisvarus-
tajille, joita oli ennen kaikkea Karjalan kannak-
sen länsirannikolla sekä Turun saaristossa ja Ah-
venanmaalla. Heidän laivansa olivat pienehköjä,
mutta niitä oli paljon, vuonna 1853 Yrjö Kau-
kiaisen mukaan 924 alusta. Tämä johtui siitä, että
talonpoikaisalukset olivat saaneet 1830 oikeuden
purjehtia kaikkiin Itämeren satamiin.
Suomalaiset harjoittivat rahdinkuljetusta etu-
päässä Euroopan rannikkomerillä mutta purjehti-
vat myös Pohjois-Amerikan itärannikolle, latina-
laiseen Amerikkaan Chileä myöten sekä Indo-
nesiaan jajoskus Kiinaankin saakka. Kauppaneu-
vos Peter Malmin parkkilaiva Hercules Pietarsaa-
resta purjehti 1844-47 ensimmäisenä suomalaise-
na aluksena maapallon ympäri Rio de Janeiron,
ValparaisonjaBatavian (Jakartan) kautta päällik-
könään Peter Gustav Idman.
Suomalaisten alusten matkat kannattivat hyvin,
koska kustannukset olivat pienet. Laivat raken-
nettiin halvasta puusta, ja rakentajina olivat etu-
päässä maalaiset, jotka olivat talvella kiitollisia
saadessaan työtä eivätkä kiristäneet kovia palkko-
ja. Merimiehetkin olivat suomalaisia, ja koska
maaseutua ahdisti työttömyys, moni reipas renki-
mies otti hevosen ohjaksien sijasta kouriinsa pur-
jelaivan pikisen köyden. Vaatimattomaan elä-
mään tottuneena suomalainen merimies tyytyi
miehistön asuinhuoneena olevan skanssin kyl-
myyteen ja kosteuteen, karskiin kohteluun, huo-
noon palkkaan ja kehnoon muonaan "joka olisi
saanut aikaan kapinan Union Jackin alla ja jota
ei olisi voitu ajatellakaan tähtilipun alla purjehti-
valla aluksella" (Eirik Hornborg).
Nähtyään hieman maailmaa hyvinkin moni
suomalainen merimies kyllä karkasi ulkomaalai-
siin aluksiin, joista varsinkin brittiläiset olivat kai-
kin puolin hyvässä maineessa. Suomalaisten olles-
sa karaistuneita miehiä ja käteviä varsinkin puun

VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
käsittelyssä heitä otettiin mielellään Union Jackin
eli Englannin lipun alla purjehtiviin laivoihin,
vaikka hieman pelättiinkin heidän puukkojaan ja
noitavoimiaan, joihin moni vieraan maan meri-
mies uskoi tosissaan. "Merelle vesiä viiltämään
... ja koetamme kohden Engelsmannia; hänenpä
laivansa mastossa maksaa mies", suunnitteli Juko-
lan Eerokin. Myös Skandinavian maiden laivat
olivat suomalaisille mieleisiä. Amerikkalaisissa oli
hyvä ruoka mutta erikoisen kova kuri, ja saksalai-
sia moitittiin vähän kaikesta.
Laivanvarustajat näyttävät ansainneen normaa-
liaikoina sangen hyvin, ja monet kauppahuoneet
keräsivät suuria pääomia, joista osa sijoitettiin jo
1800-luvun keskivaiheille mennessä teollisuuteen.
Yrjö Kaukiainen ei kuitenkaan hyväksy sitä van-
haa käsitystä, että merenkulku olisi ollut autono-
mian ajan alkupuolella maamme toiseksi tärkein
elinkeino heti maatalouden jälkeen. Toisella sijalla
oli teollisuus. Merenkululla oli silti suuri merki-
tys pääomien tuottajana, ja se saattoi Suomen
maksutaseen tasapainoon. Kauppatase oli näet ul-
komaankaupan tuontivoittoisuuden takia pitkät
ajat tuntuvasti passiivinen, mutta merenkulku kor-
jasi asian tuomalla rahtivoittoa ja pitämällä ulko-
maankaupan kuljetuspalkkiot kotimaassa.
Vanhakantainen maatalous
kriisin partaalla
Maatalous, joka oli Suomen pääelinkeino lähes
yhtä vankasti kuin ennenkin, joutui autonomian
ajalla hitaasti syvenevään kriisiin. Kun väkiluku
ja elintarvikkeiden kysyntä nousivat nopeasti, tuo-
tantoa olisi pitänyt lisätä samassa tahdissa. Maa-
talouden tekniikka ei kuitenkaan edistynyt sanot-
tavasti, joten ainoa mahdollisuus oli kasvattaa
viljelyalaa. Länsiosassa maata laajennettiin peltoja
suunnilleen sen verran kuin oli välttämätöntä,
Etelä-Pohjanmaalla soita viljelemällä paljonkin.
Peltojen lannoitus vaikeutui, koska laitumia ja kar-
jan talvirehua tuottavia niittyjä oli vaikea laajen-
taa, mutta Länsi-Suomi pysyi sentään viljan suh-
teen omavaraisena. Osa rukiista poltettiin vii-
naksi, jota oli paljon helpompi kuljettaa myytä-
väksi kuin jyviä, ja menekki oli taattu.
Itä-Suomen kaski viljely alueella viljantuotantoa
ei voitu lisätä paljonkaan, sillä kun ahoja kasket-
tiin uudestaan entistä lyhyemmin väliajoin, sadot
huononivat. Savoon ja Karjalaan täytyikin ostaa
kasvavia määriä jauhoja Venäjältä. Vastineeksi
myytiin Pietariin yhä enemmän voita, koska itä-
suomalaisten pieniä lehmikarjoja oli varaa kas-
vattaa tuntuvasti. Vähennettiin myös maidon ja
voin kulutusta, jotta myytävää riittäisi. Halpojen
venäläisten jauhojen tuonti esti kotimaisen viljan
hinnan kohoamisen, vaikka kysyntä kasvoi, mut-
ta hinta ei juuri alentunutkaan, koska kuljetus nos-
ti sentään Venäjän jauhojen hintaa. Suomessa
opittiin tuntemaan "jauhomaton" käsite, kun ve-
näläiset jauhot myytiin matoiksi kutsutuissa isoissa
niinisäkeissä.
Länsi-Euroopan maatalouden uutuuksista levisi
tietoa Suomeen, mutta ulkomaisia menetelmiä oli
usein vaikea soveltaa maamme oloihin, ja talon-
poikaisväestö oli halutonta kokeiluihin. Usko van-
haan ja tuttuun oli juurtunut syvälle niin kauan
kuin tultiin jotenkuten toimeen, eivätkä 1830-lu-
vun alkupuolen pahat kadotkaan riittäneet säi-
kyttämään isäntiä sanottavasti. Jotkut Etelä-Suo-
men kartanonherrat ja ratsutilalliset kiinnostui-
vat kyllä uutuuksista.
Tässä heitä rohkaisi Suomen Talousseura, joka
kehittyi autonomian ajalla maatalouspolitiikan
epäviralliseksi johtoelimeksi jo sen ansiosta, että
monet korkeat virkamiehet olivat seuranjäseniä.
Opaskirjoin, palkinnoin ja neuvottelukokouksin
talousseura koetti tutustuttaa säätyläisiä ja talon-

Autonomisen suuriruhtinaskunnan arkipäivää 425
poikia uusiin työvälineisiin ja menetelmiin kuten
kääntöauroihin ja heinänviljelyyn. Suomeen tuo-
tiin valtion toimesta 1847 ensi kerran myös Skot-
lannin kuuluisaa, Ayrshiren-rotuista karjaa. Tam-
melan Mustialaan 1840 perustetusta maanviljelys-
koulusta suurtilat saivat työnjohtajia ja karjakoita,
mutta tulevat talonisännät ja emännät saivat kai-
ken oppinsa kotona.
Merkittävin edistysaskel maataloudessa oli pe-
runanviljelyn yleistyminen. Suomen Talousseura
toimi alkuaikoinaan tarmokkaasti sen levittämi-
seksi, ja 1840-luvulla peruna olikin jo tärkeimpiä
ravintokasveja miltei koko maassa. Ajan mittaan
Euroopassa oli saatu perunan viljelyominaisuuk-
sia tuntuvasti parannetuksi. Chileläinen alalaji So-
lanum tuberosum tuberosum, jonka viljely oli li-
sääntynyt, käytti Suomen pitkän kesäpäivän va-
loa paremmin hyväkseen kuin varhaisempi So-
lanum tuberosum andigenum, joka oli kotoisin
Perusta, lyhyen päivän alueelta (Arne Rousi).
Uranuurtajan vaikeuksista on esimerkkinä Suo-
men maataloutta sittemmin monin tavoin edistä-
nyt Johan Ulrik Sebastian Gripenberg, joka pe-
rusti 1837 Sääksmäen Voipaalan kartanoon soke-
ritehtaan ja ryhtyi viljelemään raaka-aineeksi suu-
ria määriä sokerijuurikasta. Siihen asti Suomen
vähäinen sokeriteollisuus oli käyttänyt Länsi-In-
tian ruokosokeria. Sebastian Gripenberg ei kui-
tenkaan saanut tuotantoa heti alkuun kannatta-
vaksi, ja pääoman tyrehtyessä hän joutui 1842
myymään perintökartanonsa. Juurikkaan viljely
loppui sillä kertaa siihen. Tällaiset tapaukset tun-
tuivat tietysti puoltavan pitäytymistä perintee-
seen: rukiin ja ohran viljelyyn, puolet tai kolman-
nes peltoalasta vuosittain kesantona.
Sahateollisuus kasvaa
ja moderni tehdasteollisuus syntyy
Suomen teollisuuden verrattomasti tärkein haara
oli sahateollisuus, jota hallitus rajoitti kauan ahtain
tuotantokiintiöin ja korkein vientitullein. Höyry-
sahat oli vuoteen 1857 saakka kiellettyjä vuoden
1851 metsäasetus tähtäsi metsävarojen entistä tiu-
kempaan säästämiseen, ei tosin enää rautaruuk-
kien tarpeiksi. L.G. von Haartman, joka ei tiennyt
Suomen metsävarojen olevan Euroopan suurim-
mat Venäjää lukuun ottamatta, älysi sahateollisuu-
den kannattavuuden olevan kasvamassa ja halusi
hillitä metsänkäyttöä vastaisen sahauksen hyväk-
si. Englannin tullipolitiikka oli suosinut kauan Ka-
nadan sahoja, mutta sahatavaran hinnat olivat
nousussa, ja kun suomalaiset hakeutuivat tarmok-
kaammin myös Manner-Euroopan markkinoil-
le, sen vienti alkoi kasvaa tuntuvasti vuoden 1835
tienoilla.
Niinpä sahoja rakennettiin lisää, myös Saimaan
järvialueen koskiin jo ennen Saimaan kanavan
valmistumista. Porin ympäristössä sahateollisuus
kasvoi ripeästi, ja Pohjois-Pohjanmaan jokien ala-
juoksulla alkoi 1830-luvun lopulla entistä vilk-
kaampi sahaus. Etelä-Karjala pääsi 1816 suomalai-
sen metsälainsäädännön alaiseksi, mikä lopetti sa-
huukiellon. Täällä ja Savossakin suurten sahojen
omistajat olivat etupäässä viipurilaisia. Verratto-
masti suurin yritys oli Hackman & Co, jota johti
pitkän aikaa taitavasti rouva Maria Elisabeth
Hackman, syntyään Laube, Viipurin saksalaisia
kuten Hackmanitkin. Pohjois-Karjalan suurin
sahateollisuusmies oli Kiteellä syntynyt ja siellä,
Puhoksen sahalla työnsä aloittanut Nils Ludvig
Arppe (1803-61). Hän ryhtyi ensimmäisenä suo-
malaisena turvaamaan tukkien saantia ostamalla
maatiloja metsineen.
Sahatavaraa vei eniten Viipuri, mutta Pori ja
Oulu nousivat vähitellen sen rinnalle. Sahaukses-

426
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
sa ja uitoissa tarvittava ammattitaito opittiin
17001uvulta lähtien suureksi osaksi Venäjältä, ja
alan ammattisanastoon lainattiin sanoja venäjän
kielestä kuten savotta ('metsätyömaa'), vorokki
('järviuitossa käytetty kela'), repsikka ('sahatukki-
en vetolaite') ja rokuli. Nämä johtuvat venäjän sa-
noista zavöd ('tehdas'), vorot ('vorokki'), grebstsik
('apumies') ja progul ('työstä poissaolo'). Kun alan
savolaisia ammattimiehiä otettiin mielellään työn-
johtajiksi Länsi- ja Pohjois-Suomeenkin, syntyi
kansanomainen ja tiettävästi oikea käsitys, että sa-
volaiset pyrkivät muutenkin "piällysmiehiksi".
Puuhun perustuvan teollisuuden muita haaroja
olivat etenkin Satakunnassa kukoistanut lankku-
jen veistäminen ja käsivoimin sahuu sekä tervan-
poltto ja potaskan valmistus. Tervanpolton paino-
piste siirtyi metsän kuluessa pohjoiseen, niin että
Kainuusta tuli sen pääalue, joskin tervaa poltettiin
yhä etelämpänäkin Pohjanmaalla ja Pohjois-Sata-
kunnassa asti. Oulu voitti 1840-luvulta lähtien ter-
vasatamana kirkkaasti kaikki muut.
Koivuntuhasta uutetun potaskan eli kalium-
karbonaatin valmistus kehittyi 1790-luvulta alka-
en yleiseksi talonpoikaisteollisuudeksi varsinkin
Pohjanmaalla, Pohjois-Satakunnassa ja Keski -
Suomessa, jossain määrin maan lounaisosassa-
kin. Karjalassa sitä ei juuri tehty ja Savossakin
vähän. Kalsinoidun eli orgaanisista aineista polt-
tamalla puhdistetun potaskan valmistus oli tek-
nisesti helppoa. Potaskaa tarvittiin etenkin lasi- ja
saippuateollisuuden raaka-aineeksi, ja sitä vietiin
eniten Saksaan ja Tanskaan. Sitä tuotettiin suuret
määrät 1820- ja 1830-luvulla, mutta sitten potas-
kan hinta aleni mitättömäksi, kun sitä alettiin ot-
taa ulkomailla maakerrostumista.
Suomen metalliteollisuus ei päässyt kehittymään
autonomian alkuaikoina, sillä maan ollessa riip-
puvainen Ruotsin raudasta entinen emämaa oli
kiristänyt metalliteoksille alhaiset tullit. Senaat-
ti pyrki 1830-luvulta lähtien lopettamaan tämän
riippuvuuden, ja uudet kaivokset lisäsivät koti-
maista raudantuotantoa, vaikka niiden malmi
olikin köyhää. Englannissa keksityn putlauksen
(puddling) ansiosta järvimalmistakin saatiin 1850-
luvulta lähtien kelvollista valurautaa, ja Itä-Suo-
meen perustettiin suurehkoja siihen perustuvia
rautatehtaita kuten Varkauden, Juankosken ja
Värtsilän ruukit. Rauta myytiin niistä yleensä Ve-
näjälle. Laatokan Karjalassa kehittyi venäläisten
rahoittama Pitkärannan kuparikaivos Impilahdel-
la 1830-luvulla suureksi. Sieltä saatiin myös rauta-
malmia, tinaaja vähän hopeaakin.
Jalostava metalliteollisuus oli vanhastaan etu-
päässä käsityön asteella. Siitä mainittakoon Kon-
nin suvun pieni mutta korkeatasoinen manu-
faktuuri Ilmajoella. Se valmisti kelloja ja muita
vaativia metalliteoksia kunnes tukehtui 1860-lu-
vulla halpojen saksalaisten kellojen kilpailuun.
John Julin, aateloituna von Julin (1787-1853), al-
kuaan apteekkari, perusti 1830 Pohjan pitäjän Fis-
karsiin hienotakomon ja 1837 hyvin menestyneen
konepajan.
Tästä 1850-luvun alkuvuosiin perustettiin myös
Turun, Varkauden ja Värtsilän konepajat. Värtsi-
län teollisuuslaitokset perusti N.L. Arppe siirryt-
tyään sahauksen rajoituksiin kyllästyneenä me-
talliteollisuuteen. Konepajojen tuotteita vietiin
Venäjälle, mutta kotimaahankin tehtiin muun
muassa laivojen höyrykoneita, vesivoimaa käyttä-
vien tehtaiden turbiineja, tekstiiliteollisuuden ko-
neita ja kanavien sulkuportteja. Itämaisen sodan
aikana 1854-55 Venäjän valtio tilasi konepajoilta
sotatarvikkeita.
Tehdasteollisuuden vanhin ala oli Suomessa ja mo-
nessa muussakin maassa puuvillankehruu. Venä-
jällä työskennellyt skotlantilainen teknikko James
Finlayson sai vuonna 1820 luvan kehräämön pe-

Autonomisen suuriruhtinaskunnan arkipäivää 427
rustamiseen Tampereelle. Hän halusi kuitenkin
mieluiten rakentaa koneita ja aloitti kehruun vasta
1828. Finlaysonin myytyä 1836 tehtaansa pieta-
rilaisille alkoi nopea kehitys saksalainen teknikon
Ferdinand Uhden johdolla. Hän pystytti kuusi-
kerroksisen tehdasrakennuksen, hankki Fiskar-
sista suuren vesirattaan ja 1850-luvulla vielä pal-
jon tehokkaamman turbiinin. Uhde käynnisti
1839 myös Suomen ensimmäisen kutomako-
neen. Finlaysonilla oli työntekijöitä 1840 jo 220,
paljon enemmän kuin Suomen muissa tehtaissa,
ja 1860 heitä oli 1 600 henkeä, jolloin tehdas oli-
kin Pohjoismaiden suurin.
Puuvillatehtaita syntyi lisää: englantilainen John
Barker perusti 1843 kehräämön Turkuun ja tar-
mokas ruotsinjuutalainen Axel Wilhelm Wahren
1847 toisen Forssaan, jossa aloitettiin 1856 myös
puuvillakankaiden kudonta. Barkerin tehdas kävi
höyryllä kuten myös Vaasaan 1856 perustettu
puuvillatehdas. Tehdasmainen puuvillakankaiden
kudonta nojautui alkuaikoina etupäässä Venäjän
markkinoihin. Suomen ensimmäinen höyryllä
käyvä kutomo tuli 1844 Kaarinan Littoisten van-
hasta verkatehtaasta. Mainittakoon myös 1859
käynnistetty Tampereen pellavatehdas, joka no-
jautui alkuaikoinaan Hämeen pellavaan.
Tehdasmainen tuotanto levisi jo 1850-luvulle
mennessä monelle alalle: sokerin, tupakan, oluen,
jauhojen, paperin ja tulitikkujen tuotantoon, mut-
ta tehtaat olivat kaikki jokseenkin vaatimattomia.
Paperia tehtiin vanhaan tapaan pellava- ja puu-
villalumpuista. Seinäjoelle perustettiin 1825 Ös-
termyran rautaruukin yhteyteen ruutitehdas, joka
nojautui Etelä-Pohjanmaan talonpoikien Ruotsin
ajan lopulta lähtien harjoittamaan salpietarin eli
kaliumnitraatin valmistukseen. Sen raaka-ainee-
na olivat kotieläinten virtsa ja muut jäteaineet.
Ruutia tehtiin etupäässä kruunun tilausten varas-
Suomen teollistuminen oli ennen itämaista so-
taa vasta alussa, mutta koneistetun tehdasteolli-
suuden syntyminen on silti historiallisesti tärkeä
tapahtuma. Tämä kehitys perustui ulkomailta saa-
tuun tietoon ja taitoon, ja Suomeen tulikin paitsi
johtajia myös lukuisia ammattityöläisiä Ruotsista
ja jonkin verran Englannistakin. Venäjältä saatiin
pääomaa, ja tuotteet markkinoitiin hyvin suureksi
osaksi sinne ja Baltian maihin. Pääsyyt Suomen
teollisuuden hitaaseen kasvuun taas olivat koti-
maisia: pääoman puute, ostokyvyn vähäisyys ja
kulutustottumusten vanhoillisuus.
Käsityö ja kotiteollisuus
Ammattimainen käsityö jatkui entiseen tapaan,
ja vielä 1860 käsityöläisiä oli paljon enemmän
kuin tehtaiden työväkeä. Sivuelinkeinona harjoi-
tettu kotiteollisuus oli nousussa, mutta sen eri haa-
rojen kehitys vaihteli. Varsinais-Suomen ja Por-
voon seudun pellavankudonta, jonka tuotteita oli
viety Tukholmaan, kuihtui 1840-luvulla lähinnä
Ruotsin tullipolitiikan takia. Savossa, etenkin Mik-
kelin, Kangasniemen ja Pieksämäen pitäjissä
1700-luvulla alkanut kankaankudonta laajeni sen
sijaan huomattavasti materiaalina pellava, hamp-
pu ja villa.
Puuvillakankaiden kudonta sai 1840-luvulla
suuren merkityksen Varsinais-Suomen vanhoilla
kudontaseuduilla ja Porvoon ympäristössä. Ylei-
sesti käytettiin kustannusjärjestelmää. Siinä "ku-
dottaja" osti langat ja jakoi ne kankureille, jotka
työskentelivät kotonaan omin välinein, sekä mak-
soi kankaan valmistuttua heille palkan ja markki-
noi tuotteet. Kudottajat olivat yleensä naisia, pik-
kuporvarien tai työläisten vaimoja, jotka saivat
tästä oman elinkeinon. Lankoja sai kauppiailta
velaksi sopivalla maksuajalla, joten kudottaja ei
tarvinnut välttämättä alkupääomaa.

428
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Varsinais-Suomen neulotut villasukat saivat
Tukholman markkinat menetettyään entistä pa-
remmat Pietarista. Kehruukin oli yleistä maaseu-
dun köyhän kansan kotiteollisuutena. Siitä tosin
maksettiin kovin huonosti, mutta se vaati vähän
tilaaja kävi päinsä muiden töiden lomassa. Rau-
man kaupungissa ja Orimattilassa jatkui perintei-
nen pitsinnypläys ja Nousiaisissa kudottiin paljon
valkoista kanttinauhaa.
Vakkasuomalaisten ikivanha puuastioiden val-
mistus Uudenkaupungin ympäristössä surkastui
muista aineista tehtyjen astioiden syrjäyttäessä ne
vanhoissa ostajamaissa Tanskassa ja Saksassa.
Säkkijärven ja Ylämaan sekä Kiimingin ja Ylikii-
mingin kotimaiseen myyntiin perustuva puuastia-
teollisuus pysyi elinvoimaisena, samoin lohiastioi-
den valmistus Tervolassa. Ajoneuvojen valmistus
alkoi teiden parantuessa kehittyä ansiokotiteolli-
suudeksi etenkin Uskelassa, Hauholla, Tuulokses-
sa, Valkjärvellä ja Liperin Mattisenlahdella. Valk-
järveltä vietiin rekiä ja karreja 1830-luvulta lähtien
kasvavia määriä Pietariin. Muolaan venäläisten
vanhastaan harjoittama "savipottien", monenlais-
ten astioiden, valmistus kasvoi, ja karjalaiset
lumppujen ostajat myivät niitä pitkin Suomea.
Rukkien sorvaaminen oli Etelä-Suomessa am-
mattimiesten työnä, mutta Etelä-ja Keski-Pohjan-
maalla niitä tekivät etupäässä talonpojat, joiden
sorvaustaito juontui työskentelystä laivaveistä-
möillä. Ruotsin ajan lopulla rukkeja tehtiin jo ai-
nakin Kruunupyyssä, Kaustisella ja Kälviällä, ja
autonomian ajalla niitä ryhdyttiin sorvaamaan
myös Närpiössä, Kortesjarvella ja Soinissa sekä
pohjoisempana Himangalla ja Kalajoella. Keski-
pohjalaiset veivät paljon rukkeja Keski-Suomeen,
Savoon, Karjalaan ja Kainuuseen. Monet Kokko-
lan emäpitäjän ja Alavetelin talonpojat olivat jo
1700-luvulla perehtyneet hyvin nahan valmistuk-
seen, ja autonomian ajalla tämä elinkeino alkoi
vähitellen teollistua.
Kaupan vapaus kasvaa,
vienti kääntyy Venäjälle
Kotimaankaupassa olivat aluksi voimassa vanhat
merkantilistiset säännöt, joten maaseudulla oli sal-
littua vain viljan ostaminen talonpojilta. Senaatti
koetti joustaa perustamalla sisämaahan lisää kau-
punkeja: Jyväskylän 1837, Mikkelin 1838, Heino-
lan 1839 ja Joensuun 1848, ja markkinoita lisät-
tiin. Silti maaseutu kuhisi erilaisten tavaroiden lait-
tomia ostajia, ja kulkukauppiaat myivät kankaita,
huiveja ja rihkamaa. Vienankarjalaisia laukku-
kauppiaita kierteli laajalti Suomessa, ja koska hei-
dänkin kauppansa oli maaseudulla kiellettyä, ni-
mismiehet ahdistelivat heitä ja takavarikoivat
laukkuja. Tämä pakotti karjalaiset välttämään kir-
konkyliä varakkaine taloineen, mikä heikensi
kaupan tuottoa. Rahvas koetti kyllä suojella "lauk-
kuryssiä" ja muita kulkukauppiaita.
Kun maatalouden ja käsityön tuotteiden ostami-
nen maaseudulla tehtiin 1842 luvalliseksi, kysees-
sä oli vain tapahtuneen toteaminen. Kauppapuo-
teja ei maaseudulle saanut vieläkään perustaa,
mutta kieltoa rikottiin, pienessä mitassa mutta
yleisesti. Kaupunkien kauppapiireissä tapahtui
vähitellen se merkittävä muutos, että Pohjanmaan
rannikon kaupungit jäivät syrjään Savon ja Poh-
jois-Karjalan kauppapaikkoina ja Viipuri valtasi
niiden aseman jo ennen Saimaan kanavan raken-
tamista. Sen jälkeen taas Kuopio ja Joensuu ke-
hittyivät tärkeiksi kauppakaupungeiksi, jotka lä-
hettivät omia aluksia merillekin.
Rannikon kaupunkien kauppaa hallitsivat kaup-
pahuoneet, jotka olivat monipuolisia yrityksiä.
Kadunpuolella puotipojat myivät asiakkaille suo-
laa, tupakkaa, jauhoja, vaatetavaraa, rautatakeita
ja muuta, pihalla ostettiin maaseudun tuotteita
kauppahuoneen varastoon. Sisähuoneessa istui
patruuna, liikkeen johtaja, jolla saattoi olla kaup-
paneuvoksen arvonimi, konttoristin kanssa tar-

Autonomisen suuriruhtinaskunnan arkipäivää 429
kastelemassa liikkeen tilejä sekä hoitamassa koti-
ja ulkomaisten kauppatuttavien ja omien laivojen
kapteenien kanssa käytävää kirjeenvaihtoa. Pat-
ruuna kävi tiheään valvomassa puotikauppaakin
ja maalaistuotteiden ostoa. Hänen kuoltuaan les-
kirouva saattoi johtaa liikettä, kunnes poika tai
vävy otti sen hoitoonsa. Monella kauppahuoneel-
la oli osuuksia laivaveistämöön, sahaan tai rauta-
ruukkiin.
Ulkomaankauppaa Suomi kävi aluksi paljon
Ruotsin kanssa, niin että 1820-luvulla 50 % vien-
nistä suuntautui sinne, mutta vanhan emämaan
sijalle tuli sitten Venäjä, joka oli 1840-luvulta läh-
tien Suomen tärkein vienti- ja tuontimaa. Länsi-
ja Etelä-Euroopan maiden osuus Suomen viennis-
tä oli yhteen laskien samaa luokkaa kuin Venäjän,
ja tuonti oli sieltä tuntuvasti suurempikin kuin kei-
sarikunnasta. Länsi-Euroopassa oli tärkein vienti-
maa 1850-luvulla Englanti, verrattomasti tärkein
tuontimaa taas Saksa.
Teollisuustuotteiden, ennen kaikkea sahatava-
ran osuus Suomen viennistä kasvoi voimakkaasti
jo 1860-luvun alkuun mennessä ja oli silloin noin
puolet kaikesta. Viljan tuonti kasvoi suuresti,
mutta silti elintarvikkeiden osuus tuonnista vähe-
ni, raaka-aineiden ja teollisuustuotteiden osuus
kasvoi. Karjalaisten rajakauppa Pietarin kanssa
kasvoi ja monipuolistui suuresti. Suomen ulko-
maankauppa ei kuitenkaan ollut vielä 1860-luvul-
lakaan kansantuotteeseen verrattuna laajaa, kun
maa oli vanhoillisuudessaan melko omavarainen
eikä tuottanut kovin paljon vientiin sopivaa ta-
varaa.
Asutus tihentyy ja yhteiskunnan
epäkohdat kasvavat
Laajoja asumattomia erämaita ei autonomisessa
Suomessa enää ollut, ja asutus kasvoi etupäässä
tihentymällä; vanhat kylät ja uudet torpparikul-
mat kasvoivat tuntuvasti. Pohjois-Suomen metsä-
seuduille perustettiin lukuisia uudistilojakin.
Kruunu sai siellä isonjaon edistyessä liikamaina
haltuunsa valtavat metsäalueet, joille perustettiin
kruununtorppia, monet vain kovin hallaisiin paik-
koihin. Väkiluku kasvoi yhä nopeimmin maan
keski- ja pohjoisosassa. Kaupunkien väestö kas-
voi hivenen enemmän kuin maaseudun mutta oli
vielä sangen pieni. Turku pysyi hyvän aikaa Suo-
men suurimpana kaupunkina, mutta vuodesta
1841 lähtien Helsinki oli suurempi. Suomen pää-
kaupungin väkiluku ei kuitenkaan ollut 1870 kuin
32 000 henkeä.
Maamme väkiluku, joka oli ollut 1809 Vanha
Suomi mukaan luettuna noin 1 050 000 henkeä,
kasvoi vuoteen 1860 mennessä 1 745 000 hen-
keen. Kasvu oli lähes yhtä nopeaa kuin kustavi-
laisella ajalla, koska syntyneisyys ja kuolleisuus
eivät muuttuneet kovin paljon. Pikkulasten kuol-
leisuus aleni sentään jonkin verran. Kulkutauteja
ei voitu vieläkään sanottavasti hillitä. Keuhkotu-
berkuloosi eli keuhkotauti, vanha vitsaus Länsi-
Suomessa ja Pohjanmaalla, oli 1800-luvulla entistä
useammin kuolinsyynä, pahimmin vasta vuosisa-
dan keskivaiheilla. Isorokkoa vastaan oli jo käy-
tössä vaaraton rokote, mutta rahvas oli monin
seuduin halutonta rokotuttamaan lapsiaan, joten
tätäkään tautia ei ollut voitettu kokonaan.
Muutto Ruotsiin oli autonomian ajan ensi vuo-
sikymmenillä vähäistä, mutta suomalaisia alkoi
sen sijaan siirtyä yhä enemmän Pietariin. Jo Ha-
minan rauhan aikoihin Pietarin suomalainen
väestö, inkeriläisiä lukuun ottamatta, oli 6 000
hengen luokkaa, ja 1850-luvulle mennessä se kas-

430
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
voi Max Engmanin mukaan 14 000-15 000 hen-
keen. Joitakin tuhansia suomalaisia muutti muu-
allekin Venäjän luoteisosaan. Pohjois-Suomesta
ja Lapista muutti väkeä Ruijan rannikolle Nor-
jaan, niin että siellä asui 1800-luvun keskivaiheil-
la 2 000-3 000 suomalaista. Näistä oli pääosa kui-
tenkin tullut Tornionlaakson Ruotsin puoleisesta
osasta.
Autonomian ajalla Suomen vähälukuinen aateli
ei eronnut säätynä enää kovin jyrkästi muusta her-
rasväestä, ja avioliitot aatelittomien kanssa häi-
vyttivät rajaa yhä enemmän. Säätyläisten ja muun
kansan välinen ero taas oli varsin selvä: suvun
perinne, tavat, hyvä ruotsin kieli ja koulusivistys
erottivat herran kansanmiehestä. Porvaristo ja
pikku virkamiehet olivat herrasväen ja rahvaan
välimailla, pienehkönä keskiluokkana. Väkiluvun
lisääntyessä nopeammin kuin virat tapahtui mel-
koisesti laskevaa säätykiertoa, nousevaa vain hy-
vin vähän.
Herrasväki vastusti periaatteessakin sitä, että
virkamiehiä ja oppineita koulutettaisiin "yhteisen
kansan" lapsista. Moni ajatteli kuten hovioikeu-
den presidentti kreivi Carl Gustaf Mannerheim:
"Ylemmissä yhteiskuntaluokissa vallitsee syvempi
siveellisyys, jonka sivistyneet vanhemmat ovat is-
tuttaneet ja johon tosi kelpoisuus julkisiin tehtä-
viin perustuu." Tämän mukaisesti asiat järjestyi-
vätkin. Heikki Waris osoittaa, että maalaisrahvaa-
seen kuuluvia ylioppilaita oli vuosina 1810-67
suhteellisesti paljon vähemmän kuin 1700-luvul-
la, vain noin 10 % kaikista. Heistäkin monen opin-
not jäivät kesken, ja harvat tutkinnon suorittaneet-
kaan pääsivät merkittävään yhteiskunnalliseen
Täsmällisen kuvan saaminen maalaisyhteiskun-
nan kehityksestä edellyttää vielä suuritöisiä tut-
kimuksia. Varmaa on että maataomistava väestö
kasvoi verraten hitaasti, koska taloja jaettiin pää-
osassa Suomea hyvin harvakseen, vain Etelä-Kar-
jalassa ja Pohjanmaalla vieläkin yleisesti. Kun
maatalouden tuotanto kasvoi samaan aikaan mel-
ko nopeasti ja verot pysyivät ennallaan, talollisten
ja kartanonherrojen keskimääräiset tulot ja varal-
lisuus kohosivat tuntuvasti. Pääosa kruununti-
loista pystyttiin nyt ostamaan perinnöksi Itä-Suo-
messakin, varsinkin 1840-luvulta lähtien. Tilatto-
maan väestöön syntyneen taas oli miltei mahdo-
tonta kohota talollissäätyyn, kun tämän rajan
poikki solmitut avioliitotkin olivat erittäin harvi-
naisia.
Torppien luku lisääntyi yhä nopeasti, eniten
Pohjanmaalla, kun taas Uudellamaalla niiden pe-
rustaminen oli enteellisesti hidastunut; torppareita
ei pidetty siellä enää hyvänä työvoimana. Torp-
parin asema oli muihin tilattomiin verraten hyvä,
joskin hänen talouttaan varjosti päivätöiden eli
taksvärkin yleinen teettäminen juuri silloin, kun
miestä olisi kipeimmin tarvittu torpan omilla pel-
loilla toukotöissä tai elonleikkuussa. Niihin ei tah-
tonut ehtiä kuin yöllä, mistä johtuu kitkerä sanan-
lasku "Kuu on torpparin aurinko". Parhaiden
torppien haltijat saattoivat kuitenkin palkata ren-
gin "taksvärkkäriksi".
Paljon muita ryhmiä voimakkaammin kasvoi
vakinaista työsuhdetta vailla olevien maatyöläis-
ten eli itsellisten ryhmä ja sen osuus väestöstä.
Pekka Häätänen on epäilemättä oikeassa katsoes-
saan, että Suomen maaseudun köyhälistö kasvoi
todella runsaslukuiseksi jo autonomian ajan alku-
puolella, ja työvoiman suuri tarjonta oli myös
omiaan alentamaan vuosipalkollisten ja päivä-
miesten palkkatasoa. Muonamiesten eli perheel-
listen renkien luku kasvoi lounaisissa maakunnis-
sa, mutta heitä ei ollut koskaan niin paljon kuin
Ruotsin kartanoalueilla. Kun Ruotsissa on kirjoi-
tettu romaaneja muonamiehistä fstatarromaner'),
Suomessa niitä vastaa jokunen torppariromaani.

Autonomisen suuriruhtinaskunnan arkipäivää 431
Tilattoman väestön toimeentulo lienee enim-
mäkseen heikentynyt, varmasti ainakin Itä-Suo-
messa, jossa Savon ja Pohjois-Karjalan loisväestö
lisääntyi ja kärsi kaskenpolton vähentyessä varsin-
kin talvisaikaan ahdistavasta työttömyydestä.
Suomessa oli myös paljon toisten armoilla olevia
kerjäläisiä. Syrjäisellä ja köyhällä Saarijärvelläkin
poikkesi maantien varren taloihin J.L. Runeber-
gin 1826 kirjoittaman kertomuksen mukaan lähes
joka päivä vähintään yksi kerjäläinen, vaikka eri-
koisen pahat kadotkaan eivät tuohon aikaan lisän-
neet heidän lukuaan.
Timo Myllyntaus on todennut, että aikakauden
työvoimapolitiikan tarkoituksena oli turvata karta-
nonherrojen ja talollisten halvan työvoiman saan-
ti. Sen takia rajoitettiin työväen muuttovapautta ja
uhattiin ankarin rangaistuksin "irtolaisia", jotka ei-
vät olleet palkkatyössä. Myllyntaus kutsuu tätä po-
litiikkaa myöhäismerkantilistiseksi, mutta kun myös
työvoiman siirtymistä kaupunkeihin koetettiin ra-
joittaa, ei voitane oikeastaan puhua merkantilismis-
ta. Sehän oli suosinut kaupunkielinkeinoja. Kysees-
sä oli yksinkertaisesti sama työväestöä vastaan suun-
nattu kiristyspolitiikka, jonka Anders Chydenius
oli tuominnut jo 1700-luvulla.
Poikkeuksellisessa asemassa olivat Viipurin läänin
lahjoitusmailla asuvat talonpojat. Suomen asiain
komitea ajoi autonomian ajan alussa heidän asiaan-
sa ja sai Ruotsin lakiin vetoamalla Aleksanteri I:n
selittämään 1817, että varsinaista rälssiä, siis lah-
joitusmaan haltijan eli donataarin täyttä omaisuut-
ta, olivat vain ne tilat, jotka olivat olleet lahjoi-
tuksen tapahtuessa rälssitiloja. Niitä oli hyvin vä-
hän. Donataarit riensivät kuitenkin vastustamaan
tätä tulkintaaja saivat Nikolai I:n julistamaan 1826
lahjoitusmaat laidasta laitaan rälssiksi. Kuusitu-
hatta Karjalan ja Kymenlaakson talonpoikaa me-
netti näin isiltä perittyjen talojen omistusoikeu-
den venäläisille donataareille.
Kun karjalaiset eivät halunneet alistua tähän ei-
vätkä liioin herrojensa veronkorotuksiin näiden
vaatiessa raskaita "ropottitöitä" eli päivätöissä käy-
mistä, katkeria riitoja riitti etenkin Kannaksella
vuosikymmenestä toiseen. Donataarit harjoittivat
usein väkivaltaa niskoittelevia kohtaan, ja tilaltaan
häädetty talonpoika Antti Repo Metsäpirtin kap-
pelista sai 1837 surmansa nimismiehen avukseen
hankkimien kasakoiden keihäistä. Suomalaiset
virkamiehet ja papit totesivat lahjoitusmaiden olot
sietämättömiksi, mutta Nikolai I:n hallitessa ei
voitu yrittää muutosta. Lahjoitusmailla asuvien
elinkeinot ja valistustaso edistyivät kovin hitaasti
jos ollenkaan.
Köyhäinhoito ja lääkintölaitos
Työttömyyden kasvu Suomen maaseudulla olisi
edellyttänyt yhteiskunnan apua hyvin monelle
perheelle, ja sitä tarvitsivat myös työkyvyttömät
sekä turvattomat leskivaimot ja orpolapset. Ken-
raalikuvernööri Fabian Steinheil kiinnitti jo 1810-
luvulla senaatin huomiota lukuisiin kerjäläislap-
siin, ja vuodesta 1814 valtio tuki jonkin verran
orpolasten hoitamista. Seurakunnallisen "vaivais-
hoidon" tärkeimmät muodot olivat seuraavilla
vuosikymmenillä jo Ruotsin ajalla yleiseksi tullut
ruotuhoito sekä elätehoito, jossa orpolapsi tai muu
huollettava annettiin hoitoon talolliselle tai torp-
parille, joka suostui siihen pienimmällä vuosimak-
sulla. Hoidettavan huollon ja kohtelun kannalta
tämä oli huono järjestelmä.
Kerjuun lisäännyttyä hälyttävästi 1830-luvun
katovuosina Turun ja Porin läänin maaherra L.G.
von Haartman teki aloitteen köyhäinhoitoa kos-
kevan lainsäädännön uudistamiseksi, ja tuloksena
oli vuoden 1852 vaivaishoitoasetus. Apua tarvit-
sevalla oli nyt oikeus turvautua seurakunnalliseen
köyhäinhoitoon, vaikka hän ei olisi ollut työky-

432
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
vytönkään. Seurakunnan tuli perustaa "vaivais-
hoitohallitus", ja hoidon rahoittamiseksi luotiin
verotus, jota voi pitää kunnallisveron alkumuo-
tona. Pientä "vaivaismaksua" kannettiin maan-
omistajilta, teollisuuslaitoksilta ja henkirahana ti-
lattomiltakin. Köyhäinhoidon muotoja ei juuri
saatu uudistetuksi, mutta avustettavien piiri laajeni
tuntuvasti.
Suomen lääkintälaitosta johtamaan perustettiin
1811 Ruotsin mallin mukaan virasto nimeltä Col-
legium medicum, joka valvoi sairaaloita ja apteek-
keja sekä lääkintähenkilökuntaa ja koetti kehittää
lääkintälaitosta. Kollegion rinnalle perustettiin
1830 hallinnollisia ja taloudellisia asioita hoita-
maan lääkintätoimen ylihallitus. Piirilääkärien lu-
kua, joka oli Ruotsin ajan päättyessä 12, lisättiin
kunnes se oli vuodesta 1856 lähtien jo 50, ja myös
monella kaupungilla oli oma lääkäri. Lääketiede
ei toisaalta edistynyt 1800-luvun keskivaiheille men-
nessä olennaisesti, kun mikrobien osuutta tautien
syntyyn ei vielä tunnettu. Voitiin siis hoitaa lähin-
nä tautien oireita, mutta siitäkin oli usein apua po-
tilaille kuten myös kirurgisista toimenpiteistä. En-
simmäinen varsinainen mielisairaala perustettiin
1841 Helsingin Lapinlahteen; aikaisemmat hospi-
taalit (s. 218) olivat olleet vain turvalaitoksia.
Rikollisuus kasvaa
ja vankeja karkotetaan Siperiaan
Rikoksia on otaksuttu tapahtuneen 1700-luvulla
Suomen väkilukuun verraten melko vähän mutta
autonomian ajalla paljon enemmän. Kirsi Sirenin
ja Ilkka Mäntylän tutkimukset osoittavat kuiten-
kin, ettei tämä ole lainkaan varmaa. Sirenin pisto-
kokeen mukaan 1760-62 tehtiin rikoksia Savossa
ja Pohjois-Karjalassa hyvinkin paljon, ja Karja-
lan osalta Ilkka Mäntylän hovioikeuden raport-
teihin nojautuva tutkimus 1770-luvulta osoittaa
samaa. Vuosina 1828-30 rikoksia tehtiin suhteel-
lisesti eniten osissa Hämettä ja Etelä-Pohjanmaata
sekä Pohjois-Pohjanmaalla, kun taas Savossa ja
Pohjois-Karj alassa ne olivat vähentyneet olennai-
sesti. Sekä 1700- että 1800-luvun rikollisuudessa
riittää kuitenkin vielä tutkimista.
Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuus kustavilai-
selta ajalta 1880-luvulle saakka on herättänyt pal-
jon huomiota, ja se olikin omaa luokkaansa Kors-
näsistä, Mustasaaresta ja Vöyriltä Kyrönjoen ala-
juoksulle ja Lapuan seutukunnalle ulottuvalla
alueella, varsinkin Ala-ja Ylihärmässä sekä Kau-
havalla. Tappoja etupäässä tehtiin, useimmiten
kovasti juovuksissa. Tutkittuaan hyvin ansiok-
kaasti kotiseutunsa henkirikollisuutta, viimeksi
maakuntahistoriassa 1987, Heikki Ylikangas on
päätellyt sen tärkeiksi syiksi paikallisten virka-
miesten kelvottomuuden ja rahvaan runsaan vii-
nanjuonnin. Nämä päätelmät tuntuvat oikeilta.
Etelä-Pohjanmaa tuotti ruista yli oman tarpeen,
ja kun sen hinta oli alhainen, ylijäämästä poltettiin
viinaa, jonka sai aina kaupaksi.
Ylikangas arvelee, että tervanpolton vähenemi-
sen aiheuttama taloudellinen kriisi lisäsi väkival-
taisuutta. Miestapot yleistyivät kuitenkin vain
vähän Etelä-Pohjanmaan eteläosassa eivätkä lain-
kaan Keski-Pohjanmaalla. Olivathan nekin van-
haa tervamaata. Ja miksi rikollisuus väheni Itä-
Suomen kaskiviljely alueella, jossa vastaavaan krii-
siin olisi pitänyt olla todella hyvät edellytykset?
Tervatulojen vähenemisen sijasta täydentäisin Yli-
kankaan teoriaa oletuksella, että tärkeänä syynä
tappelijoiden eli "häjyjen" mellastukseen oli yh-
teisen kotiseutumme alhainen sivistystaso. Ilkka
Mäntylä viittaa siihen, että rikosten runsaus oli
1700-luvulla yhteydessä heikkoon kristinopin tun-
temukseen, ja vielä parin seuraavan sukupolven
aikana se merkitsi samalla sivistyksen puutetta ja
epäilyttävää moraalia.

Autonomisen suuriruhtinaskunnan arkipäivää 433
Kun rajun viinanjuonnin virittämä hurja elä-
mä tuli muotiin "rantaruotsalaisten" keskuudes-
sa ja levisi sieltä suomalaispitäjiin, pääosa jokivar-
sien väestöstä piti tosin häjyjä vähintään puolihul-
luina, mutta ihaili samalla heidän raakuuteensa
liittyvää piittaamatonta rohkeutta. Yksityistapauk-
sissa taustana oli varmasti usein Ylikankaan uu-
moilema sosiaalinen turhautuma, jota kouraan so-
piva helapäinen puukonkahva lievitti:
Tälläänen renttu kun poijasta tuli,
ja onkos se mikään kumma:
syntyny köyhistä vanhemmista
ja veri on mustan tumma.
Selvinäkin varsin karskit häjyt tuovat elävästi
mieleen islantilaisten saagojen sankarit, jotka joi-
vat saavikaupalla olutta ja tappoivat toisiaan lys-
tikseen. Hurjapäinen tappelupukari ja etevä ru-
noilija Egill Skalla-Grimsson on ollut Islannissa
hyvin suosittu hahmo paljon oman aikansa jäl-
keenkin aivan kuten Antti Isotalo eli "Isoo-Antti"
ja Antti Rannanjärvi Härmässä.
Etelämpänä, Ilmajoen suurpitäjässä, ja toisaal-
ta taas Keski-Pohjanmaalla oli herrasväeltä saa-
duista vaikutteista kehittynyt jo Ruotsin ajalla pal-
jon hienostuneempi kansankulttuuri, jonka piiris-
sä väkivaltaa ei juuri siedetty. Ilmajoella tähän
vaikutti papiston korkea taso, kun siellä oli toimi-
nut 1600-luvulta lähtien katkeamaton sarja eteviä
kirkkoherroja, joista monet olivat kotoisin Ilma-
joelta ja ymmärsivät kansaa. Samuli Paulaharjun
teoksista Härmän aukeilta ja. Rintakyliäja larvamaita
näkyy, että alkuvoimaisten härmäläisten ja sivis-
tyksen poluille ohjattujen kurikkalaisten menta-
liteetti oli 1800-luvulla aivan erilainen, vaikka mo-
lemmat olivat eteläpohjalaisia. Keski-Pohjanmaal-
la monen seurakunnan kaksikielisyys helpotti si-
vistyksen leviämistä kaupungeista maaseudulle.
Autonomian ajalla ryhdyttiin kuolemaan tuomit-
tuja rikollisia karkottamaan venäläisen mallin
mukaan Suomesta Siperiaan. Tämänsuuntainen
aloite tehtiin jo Porvoon valtiopäivillä 1809, ja
asiasta keskusteltiin sitten lähes jatkuvasti, mutta
ratkaisu syntyi vasta keisari Nikolai I:n päätettyä
1826, että kuolemantuomioita ei vastedes pantaisi
toimeen paitsi raskaista valtiollisista rikoksista. Jo
samana vuonna keisari antoi Suomen viranomais-
ten aloitteesta käskykirjeen, jonka mukaan elin-
kautiseen vankeuteen armahdetut suomalaiset
karkotettaisiin Siperiaan.
Etupäässä murhasta tai taposta tuomittuja kar-
kotettuja kertyi vuoteen 1885 mennessä 900 hen-
keä. Vuodesta 1848 lähtien Siperiaan karkotet-
tiin omasta anomuksestaan muitakin rikollisia ja
irtolaisia. Senaatti ja valtiosihteeri RH. Rehbinder
sivuuttivat kylmästi sen tosiasian, että karkotus
Siperiaan ei perustunut Suomen lakiin. Kuole-
mantuomiosta armahdetut luovutettiin Viipuris-
sa Venäjän viranomaisille, ja vankien käsittely
matkalla ja Itä-Siperian kaivoksissa, joihin pää-
osa heistä joutui, oli perin epäinhimillistä, kuten
Alpo Juntunen on osoittanut. Koska aikalaiset oli-
vat tästä selvillä, karkotuksia olisi pitänyt tarkastel-
la oikeudelliselta kannalta huolellisemmin. Kan-
sa puolestaan ajatteli fatalistisesta
Siiloon se poika vasta tallella on,
kun sen peittää Siperian multa.
Ihmisen toiminta köyhdyttää luontoa
Suomen asutuksen kasvuja elinkeinojen kehitys
vaikuttivat 1800-luvun alkupuolella entistä enem-
män ympäristöön. Teiden varsilla ja tiheään asu-
tuilla seuduilla metsät olivat pahoin hakattuina.
Itä-Suomen kaskialueella oli paikoin laajoja aho-
maita, joilla kasvoi vain nuorta, matalaa lehtive-

434
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
sakkoa, ja matkustaja järkyttyi, kun ei tiennyt syr-
jäseutujen mahtavista tukkimetsistä. Sahateolli-
suus oli tosin alkanut kuluttaa niitäkin siellä, mis-
sä oli sopivia uittoväyliä metsistä sahoille. Etelä-
Pohjanmaalla kuivattiin märkiä luhtia viemäreitä
kaivamalla, rahkasoista tehtiin peltoa polttamalla
turvetta, ja kytösavun kirpeä haju oheni levites-
sään suloiseksi tuoksuksi, jota vanha pohjalainen
ei unohda.
Suurriista väheni yhä enemmän Suomen met-
sistä. Peuran liikapyynti oli jo Ruotsin-ajalla hä-
vittänyt sen pääosasta maata, eikä sitä ollut enää
runsaasti kuin Lapissa. Hirvikin oli metsästetty
koko Suomessa hyvin vähiin. On arveltu susien-
kin tuhonneen hirvikantaa pahoin, mutta metsäs-
tys lienee sentään vaikuttanut enemmän. Lukiessa
Aleksis Kiven asiantuntevia kuvauksia Jukolan
veljesten metsästysretkistä odottaa mainintaa hir-
ven kaatamisesta, mutta siitä ei sanota sanaakaan,
joten tämä tärkeä riistaeläin oli selvästi tapettu
Nurmijärveltä sukupuuttoon jo Kiven lapsuuteen
eli 1840-luvulle mennessä.
Karhuja oli vielä paljon Länsi-Suomessakin,
mutta ne vähenivät suuresti sellaisten miesten
kuin hauholaisen talollisen Eero Juhana Heinä-
kankaan kaatamina. Hän tappoi vuoteen 1860
mennessä 73 karhua, ja siihen ne Hauholta lop-
puivatkin. Sudet olivat vielä yleisiä koko Suomes-
sa, ja niitä pelättiin kovasti. Ruotsin-ajalta en tun-
ne luotettavia tietoja ihmisen joutumisesta suden
suuhun, mutta 1830-luvulta vuoden 1880 tienoille
lapsia kuoli eri puolilla Etelä-Suomea petojen
tappamina, ja Jouko Teperi otaksuu tutkimukses-
saan, että kyseessä olivat sudet. Kun hirven hä-
viäminen oli jättänyt ne vaille talviravintoaan, jot-
kut yksilöt olivat ehkä menettäneet ihmisenpel-
konsa. Mahdollista lienee sekin, että lapsentap-
pajat olivat villiintyneitä koiria, jotka tiedetään
hyvin vaarallisiksi eläimiksi.
Asutuksen ja viljelyn mukana maahamme oli
tullut jo varhaisina aikoina useita lintulajeja kuten
haarapääsky, varpunen ja peltosirkku sekä sepel-
ja uuttukyyhky, ja mahdollisesti jo aikaisemmin
harvinaisena pesineet kiuru ja räystäspääsky oli-
vat yleistyneet suuresti. Peltopyyn arvellaan tul-
leen 1700-luvulla luontaisesti Venäjältä, mutta ke-
sykyyhky on ihmisten tuoma länsieurooppalai-
sen kalliokyyhkyn tarhamuoto. Viimeistään 1800-
luvulla kesykyyhkyjä laskettiin vapaiksi, jollaisina
ne ovat kuitenkin täysin kulttuurin varassa.
Kansanrunojen ja muun perinteen tallettaminen, suomen kielen tutkimus ja laaja humanistinen julkaisutyö, suurimpana saavu-
tuksena Suomen kansan vanhat runot, tekevät Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta keskeisen kansallisen instituution. Seuran
1890 valmistunut talon on Sebastian Gripenbergin työtä.

436
Suomalaisuuden aatteen
syntykausi
Turun romantiikka
herättelee kansallistuntoa
Toivoessaan suomalaisen kansallistunnon herää-
mistä autonomian tueksi Gustaf Mauritz Armfelt
ja hänen aateliset hengenheimolaisensa eivät ar-
vanneet, kuinka pian tämä toivomus alkaisi toteu-
tua. He eivät tiettävästi puhuneet siitä julkisesti
vaan ainoastaan kirjeissä toisilleen, ja heräämi-
nen tapahtuikin erilaisessa hengessä kuin he oli-
vat kaavailleet. Sen perustana oli kuitenkin sama
tosiasia kuin Armfeltin ajatusten: Suomi oli jou-
tunut eroon Ruotsista ja jäänyt yksin.
Valistuneissa, yhteisiä asioita ajattelevissa suo-
malaisissa eron täytyi herättää orpouden tunnet-
ta. Suomalaiset olivat olleet vuosisatoja Ruotsin
alamaisia ja seisoneet ruotsalaisten rinnalla sodas-
sa ja rauhassa. Suomalaisilla oli osuutensa Ruot-
sin maineeseen, sen loiste oli valaissut meidänkin
maatamme, ja Suomen kaupungeissa ja kartanois-
sa, pappiloissa ja upseerinpuustelleissa oli oltu yl-
peitä yhteisestä valtakunnasta. Ruotsin valtiolli-
nen merkitys oli tosin 1700-luvulla pahoin taan-
tunut, mutta samaan aikaan se oli kehittynyt tun-
netuksi ja arvostetuksi sivistysmaaksi. Vuonna
1809 suomalaiset olivat entisiä ruotsalaisia, jotka
eivät tienneet, mitä he nyt oikeastaan olivat vai
olivatko mitään.
Aleksanteri I ei valehdellut sanoessaan kohotta-
neensa suomalaiset kansakunnaksi mutta hän
liioitteli. Keisarin lempeäksi tarkoitettu väkivalta
loi vasta edellytykset Suomen kansan syntymi-
seen muutenkin kuin maantieteellisesti rajattuna
ihmisryhmänä. Nuoren Zachris Topeliuksen 1843
lausuma väite, ettei Suomella ollut vuoteen 1809
saakka ollut historiaa, oli kärjistetty, mutta oli il-
meistä että jos suomalaiset halusivat luottaa itseen-
sä, siihen täytyi olla Haminan rauhasta lähtien
uusia perusteita. Niiden luonne määräytyi ajan
mittaan yhä enemmän tosiasioista, joita Armfelt
kumppaneineen ei arvannut ajatella ainakaan sel-
västi.
Yksin jääneen Suomen kansan kielellinen raken-
ne oli aivan toinen kuin vanhan Ruotsin valtakun-
nan. Siinä oli suomalaisia ollut runsas viidennes
kahden pääkielen puhujista, mutta autonomisen
Suomen väestöstä oli Vanhan Suomen liittämisen
jälkeen karkeasti arvioiden 80-85 % suomenkieli-
siä. Tämän suuren muutoksen täytyi vaikuttaa
ajan mittaan moneen asiaan. Sitä ei heti alkuun
edes tiedostettu kovin selvästi, mutta ajan mittaan
heräsi näkemys, että suomen kielen merkitys oli
aivan toinen kuin aikaisemmin.
Toinen suuri muutos koski yhteiskunnan raken-
netta. Valtaosa väestöstä oli vanhassa valtakun-
nassakin ollut maalaisrahvasta, mutta Ruotsissa
oli kuitenkin paljon enemmän aatelia ja varsinkin
rikasta aristokratiaa kuin Suomessa. Myöskään
Tukholman ja Göteborgin upporikkaille suurpor-
vareille ei ollut täällä vastinetta, ja ruukinpatruu-

Suomalaisuuden aatteen syntykausi 437
noita ja tehtaanisäntiä oli häviävän vähän Ruot-
siin verraten. Siellä oli myös melko paljon vara-
kastaja sivistynyttä ylempää keskiluokkaa, johon
verrattavaa väkeä oli Suomessa niukalti. Turun aka-
temian oppineitakin oli paljon vähemmän kuin
Upsalan ja Lundin yliopistojen opettajia yhteensä.
Kansamme kielellisestä ja sosiaalisesta raken-
teesta seurasi, että kun tietyt länsieurooppalaiset
aatteet alkoivat vaikuttaa autonomisessa Suomes-
sa, ne synnyttivät liikkeen, joka suuntautui suo-
men kielen ja sitä puhuvan talonpoikaisen rah-
vaan arvon nostamiseen. Suomalaisten kansalli-
selle olemassaololle etsittiin tukea sieltä, mistäpä
muualtakaan. Tämä fennomaniaksi ('suomen-
kiihko') kutsuttu liike, joka sai nimensä alun perin
vastustajilta, ei kuitenkaan syntynyt Pallas Athe-
nen tavoin täysissä aseissa ja haarniskassa, vaan
sen kehitys oli hidastaja haparoivaa. Varsinaista
suomalaiskansallista liikettä ei voitane sanoa ol-
leen edes olemassa ennen Krimin sotaa, mutta
paljon oli silti ehtinyt tapahtua.
Aleksanteri I ja hänen suomalaiset hallitusmie-
hensä eivät olleet aluksi huolissaan länsimaisten
aatteiden tulosta Suomeen, koska ne eivät tuohon
aikaan julistaneet vallankumousta. Turun roman-
tiikaksi kutsuttu kulttuuriliike liittyi 1700-luvulta
lähtien kehittyneeseen eurooppalaiseen roman-
tiikkaan, joka vastusti valistuksen rationalismia.
Romantiikka piti tunnetta ja mielikuvitusta he-
delmällisempinä kuin kuivaa järkeä, kansan sy-
vien rivien luovaa voimaa suurempana kuin ka-
marissaan mietiskelevien filosofien. Romantik-
kojen silmissä myös kansojen omintakeisuus oli
arvokkaampaa kuin kosmopoliittinen yhtenäis-
kulttuuri. Romantiikan isänä pidetään yleisesti
Sveitsissä syntynyttä kirjailijaa Jean Jacques Rous-
seauta (1712-78), mutta sen juuret ovat osaksi van-
hemmat; todettakoon Montesquieun käsitys, että
ympäristö muovasi kansat toisistaan poikkeaviksi.
Turun romantiikka sai vaikutteita perimmältään
Saksasta, jossa oli syntynyt erilaisia romanttisia
koulukuntia, mutta niiden vaikutus tuli meille suu-
reksi osaksi Ruotsin kautta. Siellä aikakauslehten-
sä mukaan kutsutut fosforistit keskittyivät vastus-
tamaan 1700-luvun rationalismia ja utilismia ja
korostivat tunteen ja mielikuvituksen vapautta.
Goottilainen koulukunta taas etsi tappioita kärsi-
neelle Ruotsille uutta itseluottamusta kaukaa esi-
historiallisesta muinaisuudesta.
Vaikutteita saatiin myös Isosta-Britanniasta,
etenkin James Macphersonin 1765 julkaisemasta
kokoelmasta Poems of Ossian, jonka runot olivat
hänen kertomansa mukaan Skotlannin ylämaasta
kerättyjä, alkuaan gaelinkielisiä kansanrunoja. To-
dellisuudessa Macphersonin oma osuus Ossianin
runoihin on hyvin suuri, mutta siitä riippumatta
niiden romanttisuus, etenkin Ylämaan jylhän
luonnon kuvaus, teki syvän vaikutuksen ympäri
Eurooppaa. Macphersonin "kansanrunot" innos-
tivat jo Porthania ja paljon myöhemmin vielä
Elias Lönnrotiakin.
Turun romantiikkaan vaikuttivat 1810-ja 1820-
luvulla sekä fosforistit että goottilaiset, mutta Suo-
messa oli jäljellä myös valistuksen rationalismia.
Täällä hakeuduttiin ennen pitkää kotimaiselle
pohjalle, ja olojen vaatimattomuus edellytti melko
realistista suhtautumista asioihin. Turun akatemi-
an dosentti Johan Jacob Tengström (1787-1858),
arkkipiispan veljenpoika, suositteli jo 1817 julkai-
semassaan kirjoituksessa koulunkäyneiden ja rah-
vaan lähentämistä muun muassa siten, että luke-
neet opettelisivat suomen kieltä. Tengström täh-
densi myös kansanrunojen keräämistä.
Turussa 1819-23 ilmestynyt, Kreikan runotar-
ten äidin mukaan nimetty kirjallinen lehti Mne-
mosyne julisti yleisen romanttisen suuntauksen
ohella suomalaiskansallista aatetta. Rooman kir-
jallisuuden apulainen Johan Gabriel Linsen ylisti
1819 Mnemosynessä suomen kieltä ja suositteli

438
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
sitä pääasialliseksi kirjakieleksi. Koska "kieli ja
kansakunta ovat erottamattomassa yhteydessä",
suomen kielen syrjimisestä kärsi koko kansa. Lin-
sen vaati suomelle jopa virallisen kielen asemaa
ja neuvoi Tengströmin tavoin sen ystäviä kerää-
mään vanhaa kansanrunoutta.
Dosentti Erik Gustaf Ehrström yhtyi kirjoitus-
sarjassaan 1821 Linsenin ajatuksiin mutta meni
pitemmälle. Romantiikan käsitys kielen ja kansan
yhteydessä johti Ehrströmin vaatimaan, että Suo-
messa puhuttaisiin vastedes yksinomaan suomen
kieltä. Turun romantikkojen piiriin kuului myös
akatemian historian apulainen Reinhold von
Becker (1788-1858), joka savolaisen kersantin
poikana osasi suomea erinomaisesti. Hän ryhtyi
1820 julkaisemaan Turun Viikko-Sanomia, An-
ders Lizeliuksen 1776 sammuneen lehden jälkeen
ensimmäistä suomenkielistä lehteä. Ensimmäise-
nä vuonna siinä oli muun muassa Beckerin sup-
pea tutkielma Väinämöisestä, josta kertovia ru-
noja hän oli itsekin tallentanut Rovaniemellä.
Historian dosentti ja ruotsinkielinen runoilija
Adolf Ivar Arvvidsson (1791-1858) korosti voi-
makkaasti suomalaista kansallishenkeä ja ruoski
kirjoituksissaan maassa vallitsevaa virkavaltai-
suutta, elinkeinojen tiukkaa valvontaa ja paino-
vapauden rajoituksia. Turun akatemian sijaiskans-
lerin J.F. Aminoffin varoituksia Arwidsson ei
kuunnellut ja suututti hänet loukkaamalla Mne-
mosynessä 1823 upseeristoa. Arvvidssonin ärsy-
tettyä rohkeudellaan vastaansa myös valtiosihtee-
ri R. H. Rehbinderin hänet erotettiin akatemian
opettajakunnasta, ja hän siirtyi jo 1823 Ruotsiin
saadakseen koulutustaan vastaavaa työtä.
Arvvidssonin ankara kohtelu oli yhteydessä
myös Turussa tapahtuneisiin levottomuuksiin.
Ylioppilaat tappelivat varsinkin 1817-22 monesti
venäläisten sotamiesten kanssa, useimmiten
oluen tai viinan villitseminä. Tästä lähetettiin tieto-
ja keisarille asti, ja huolestunut Rehbinder koetti
taltuttaa ylioppilaat rankaisemalla miestä, jonka
hän epäili yllyttäneen heitä venäläisiä vastaan. Ar-
vvidssonin maastamuutolla oli lamauttava vaiku-
tus Turun romantiikkaan, jonka voidaan katsoa
suurin piirtein päättyneen siihen. Sen harrastama
suomalaisuuden aate oli sytyttänyt siihen mennes-
sä vain harvoja, mutta työ jatkui.
Suomalaisuuden tärkeäksi voimanlähteeksi osoit-
tautui ajan mittaan vanha kansanrunous. Lauri
Honko katsoo ettei ratkaisevia virikkeitä sen ke-
räämiseen saatu Porthanilta, kuten on yleisesti
luultu, vaan saksalaiselta kirjailijalta ja kansanru-
nojen julkaisijalta Johann Gottfried von Herde-
riltä (1744-1803). Herderin mukaan kansakunnan
ytimenä olivat talonpojat, käsityöläiset ja porvarit,
ja kansanperinne runoineen ja taruineen oli kan-
san todellinen, elävä ääni, joka ilmaisi sen luon-
teen ja olemuksen. Herderin ajatukset tulivat
Suomessa tunnetuiksi 1800-luvun alussa, ja sil-
loin ne vaikuttivat vahvasti Turun romantiikkaan
innostaen nuoria suomalaisuuden harrastajia kan-
sanrunojen keräämiseen.
Varhaisista runonkerääjistä mainittakoon A.I.
Arvvidsson, joka teki 1819 keruumatkan Pohjois-
Savoon toverinaan Haapaniemen sotakoulun
opettaja Erik Anders Crohns. Ystävykset saivat
saaliikseen loitsuja ja vanhan epiikan siruja. Carl
Axel Gottlund (1796-1875) keräsi ylioppilaana jo
1815 lukuisia runoja kotipitäjästään Juvalta ja jul-
kaisi valikoiman Pieniä Runoja Suomen Poijille
Ratoxi 1817-21 ensimmäisenä suomalaisen kan-
sanrunouden kokoelmana. Gottlund kirjoitti 1817
että kansanrunoista voitaisiin koota Homeroksen
tai Ossianin runojen kaltainen eepos, joka saisi
Suomen kansan tajuamaan luonteensa ja arvon-
sa. Se oli nuorukaisen haaveilua, mutta aika näytti
ajatuksen oikeaksi.
Nuori Gottlund lähti kirjallisuudesta saamiensa
tietojen nojalla myös varta vasten etsimään Suo-

Suomalaisuuden aatteen syntykausi 439
messa unohdettuja Skandinavian "metsäsuoma-
laisia" ja löysi heitä tutkimusmatkoillaan 1817 ja
1821 Taalainmaalta, Vermlannista ja myös Norjas-
ta, Hedmarkin fylken rajaseudulta. Heidän runo-
jaankin Gottlund keräsi paljon aikaisemmin kuin
kukaan muu. Hän koetti myös hankkia kielelli-
siä oikeuksia Keski-Ruotsin suomalaisille mutta
toimi taitamattomasti, ja seurauksena oli suomen
kielen entistä ankarampi sortaminen.
Hyvin merkittävä kerääjä oli lääketieteen lisen-
siaatti Zacharias Topelius (1781-1831) Oulusta,
kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen poika. Hän
kiinnostui kansanrunoista Pohjanmaalla 1600-
luvulta lähtien eläneen kansallisen humanismin
ja ehkä myös Porthanin vaikutuksesta ja kirjoitti
vuodesta 1803 lähtien muistiin vanhoja runoja,
aluksi satunnaisesti. Kosketukset Turun roman-
tiikkaan saivat Topeliuksen ymmärtämään kan-
sanrunojen arvon entistä paremmin, mutta olles-
saan vuodesta 1812 piirilääkärinä Uudessakaarle-
pyyssä hän saattoi hankkia niitä etupäässä vain
kirjeitse eräiltä ystäviltään. Keväällä 1820 Tope-
liuksen jalat halvaantuivat, mutta havaittuaan, että
monet vienankarjalaiset laukkukauppiaat taisivat
vanhoja runoja, hän pani sanan kiertämään, että
heidän piti poiketa tohtorin taloon Kuddnäsiin.
Zacharias Topelius vanhempi, kuten häntä kut-
sutaan erotukseksi runoilijapojastaan, osui rikkaa-
seen kultasuoneen viimeistään 1821, jolloin Jyrki
Kettunen Vuokkiniemen Tsenan kylästä lauloi
hänelle komeaa epiikkaa, muun muassa edustavat
versiot Sampo-runoista ja Lemminkäisen virrestä.
Näin oli alkanut kerrassaan uusi vaihe kalevalais-
ten runojen keruussa. Topelius julkaisi 1822-31
kokoelman Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä
myös Nykyisempiä Lauluja, johon sisältyi 85 mui-
naisrunoa, suureksi osaksi epiikkaa. Tämä oli jo
mykistävä näyte kansanrunouden aarteista.
Topelius antoi myös tärkeän ohjeen runonke-
ruuseen kirjoittaessaan Vienan Karjalasta: "Siellä
veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä soipi vielä
Kantele ja Sampo." Neuvoa noudatti ensimmäise-
nä Anders Johan Sjögren, josta tuli sittemmin
kuuluisa kielentutkija, keräämällä 1825 lukuisia
kansanrunoja Vienan Karjalasta, etupäässä Vuok-
kiniemeltä. Hän tapasi Vuonnisen kylässä suuren
laulajan Ontrei Malisen ja tallensi häneltä tärkei-
tä eeppisiä runoja, mutta merkillistä kyllä Sjögren
ei kertonut arvokkaasta kokoelmastaan kymme-
niin vuosiin.
Elias Lönnrot luo Vanhan Kalevalan
Kansanrunojen ainutlaatuinen kerääjä ja julkai-
sija Elias Lönnrot (1802-84), Suomen historian
suurimpia miehiä, oli köyhän kyläräätälin poika
Sammatin kappelista. Jo hänen hakeutumisensa
lukutielle tuntuu ihmeeltä. Etevä ja siivo ylioppilas
sai Turussa ystäviä ja auttajia, ja elättäen itsensä
kotiopettajana Lönnrot suoritti 1827 filosofian
kandidaatin ja 1832 lääketieteen tohtorin tutkin-
non. Tätä seurasi 1833 nimitys Kajaanin piirilää-
käriksi, mistä virasta Lönnrot siirtyi 1853 Helsin-
gin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden pro-
fessoriksi. Lönnrotin ura näyttää merkilliseltä,
mutta hän olikin käyttänyt paljon aikaa muuhun
kuin lääkärin työhön.
Lönnrot kiinnostui vanhoista runoista jo yliop-
pilaana Reinhold von Beckerin annettua 1826
hänelle Väinämöistä koskevan opinnäytteen ai-
heen. Tutkielmassaan Lönnrot kehitteli Beckerin
ajatuksia vuodelta 1820 pyrkien yhtenäiseen ku-
vaan Väinämöisestä kansanrunojen ja Johannes
Cajanuksen 1674 tallentaman tarun nojalla. Caja-
nus näet mainitsi Väinämöisen yhtenä Kalevan po-
jista. Lönnrot piti sekä isää että poikaa muinaisajan
jumaluuksina, mihin oli syytä jo sen vuoksi, että
Orionin komean tähdistön suomalaiset nimet ovat
Kalevanmiekka ja Väinämöisen viikate.

VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Lönnrot oli tallentanut ylioppilaana Vesilahdel-
la keskiaikaisia runoja, ja tämä innostutti hänet
lähtemään kesällä 1828 varta vasten runonkeruu-
seen. Osaksi jalkapatikassa Lönnrot kulki Etelä-
Savon kautta Karjalaan ja tapasi Kesälahdella
suuren runonlaulajan Juhana Kainulaisen. Tältä
luterilaiselta talonpojalta hän sai talteen lukuisia
viehättäviä loitsuja sekä lyriikkaa ja hieman epiik-
kaakin kuten Lemminkäisen virren. Lumoutu-
neena nuori kerääjä kuunteli Kainulaisen kauniita
metsämiehen loitsuja. Kaadettua karhua lepy-
teltiin sen päätä uhripetäjään vietäessä:
Ei tästä etää viiä,
viiään mänty'yn mäellä,
petäjääseen pellon päähän:
siihen tuuli turvan tuopi,
aalto ahvenan ajaapi,
sivullais on siikasalmi,
luonais on lohiapaja.
Jo ensimmäinen keruumatka innostutti Lönnro-
tin julkaisemaan runoja. Kantele nimenään hänen
kokoelmansa ilmestyi neljänä vihkona 1829-31
sisältäen vanhoja kansanrunoja mutta myös vielä
elävien rahvaanrunoilijöiden tuotteita. Kantele
antoi sysäyksen suomalaista kirjallisuutta vaali-
van seuran perustamiseen. Sellaisesta oli C.A.
Gottlund puhunut jo 1820-luvulla, ja 1831 pidet-
tiin perustava kokous, jonka sihteerinä toimi Elias
Lönnrot. Vähän myöhemmin hän loi kieleemme
uudissanan kirjallisuus, joten seuralle saatiin puh-
taasti suomalainen nimi. Suomalaisen Kirjallisuu-
den Seuralla on ollut mitä suurin merkitys suo-
men kielen ja suomalaisen kansanperinteen tutki-
muksessa sekä muilla kansallisen kulttuurin
aloilla. Lönnrotin ja monen muun kansanruno-
jen kerääjän työlle seura antoi voimakasta hen-
kistä ja taloudellista tukea.
Lönnrotin opiskellessa lääketiedettä ja toimiessa
lääkärinä hänellä oli aina mielessä runojen keruu
Venäjän-Karjalasta Topeliuksen neuvon mukaan.
Niinpä hän hakeutui piirilääkäriksi Kajaaniin,
lähelle runokyliä. Taistellessaan Kainuussa raivoa-
vaa lavantautia vastaan Lönnrot oli itsekin kuol-
la siihen, mutta epidemian loputtua hänen virka-
työnsä helpottui. Hän jopa uskoi lääkintöhallituk-
selle olevansa "maamme ehdottomasti joutilain
lääkäri". Tämä lienee pantu tohtori Lönnrotin
tunnetun huumorin tiliin eikä häntä ryhdytty
rasittamaan ylimääräisin töin, päinvastoin hän sai
pitkiä virkavapauksia kansanrunojen keruuta
varten.
Pistäydyttyään jo 1832 Vienan Karjalassa Lönn-
rot teki syksyllä 1833 keruumatkan Vuokkinie-
melle, ja tallensi Vuonnisen kylässä Ontrei Mali-
sen laajat Sampo-runot ja muuta arvokasta epiik-
kaa. Kajaaniin palattuaan hän yhdisteli kertovaa
runoutta ja häissä laulettuja runoja kolmeksi si-
kermäksi, mutta ryhtyi pian luomaan niistä yhte-
näistä kokonaisuutta saadakseen "suomalaisesta
jumalaistarustosta jotain islantilaisten Eddaa vas-
taavaa". Näin syntyi loppuvuodesta 1833 käsikir-
joitus Runokokous Väinämöisestä, jonka runkona
olivat Sampo-runot ja päähenkilönä Väinämöi-
nen. Myöhemmin tätä 5 000 säettä käsittävää te-
osta on nimitetty Alku-Kalevalaksi.
Lönnrot ei halunnut julkaista eepostaan ennen
kuin tapaisi maineikkaan laulajan Arhippa Perttu-
sen, ja 1834 hän lähti tätä varten Vuokkiniemen
Latvajarvelle. Iäkästä Perttusta Lönnrot piti suu-
rimpana tapaamistaan laulajista. Arhipan laajat
Sampo-runot ja muu epiikka ovatkin selvää, ko-
meaa runoutta, ja loitsujakin hän taisi paljon.
Lemminkäisen virren, johon Arhippa liitti runon
Vellamon neidon onginnasta, hän aloitti:

Suomalaisuuden aatteen syntykausi i\L\\
Oli lieto Lemminkäinen,
Oli ongella olova,
Kävyksillä aina käyjä
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen;
Vapa vaskinen vapisi,
Hopieinen siima siuki
Lemmin pojan onkiessa.
Arhipan runot täytyi ottaa huomioon eeposta
kehitettäessä, ja Lönnrot innostui muutenkin li-
säämään siihen toisintosäkeitä, loitsuja ja lyyrisiä
aineksia, joten teoksen laajuus oli lopulta 12 000
säettä. Näin ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran julkaisemana 1835 Kalevoala taikka '[Van-
hoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista
ajoista, niin sanottu Vanha Kalevala. Sen nimi tar-
koitti muinaista Kalevalan maata, jota Lönnrot
arveli Kalevan hallinneen. Hän näet ajatteli eep-
pisten runojen kuvastavan historiallisia tapahtu-
mia myyteiksi hämärtyneinä.
Kalevala riemastutti harvoja suomalaisuutta
harrastavia oppineita. Kirjallisuuden seuran esi-
mies professori J.G. Linsen arvioi että "kotimai-
nen kirjallisuutemme on näin tullut suunnatto-
masti rikkaammaksi ja saavuttanut myös miltei
eurooppalaisen merkityksen ... Suomi voi itsetun-
tonsa rohkaisemana oppia ymmärtämään oikein
muinaisuuttaan ja samalla myös vastaista henkistä
kehitystään. Se voi sanoa itselleen: Minullakin on
historia!" Toisen aikalaisen mukaan "suomen kiel-
tä alettiin katsoa toisin silmin kuin ennen". Köm-
pelönä ja karkeana pidetty kieli olikin Karjalan
runoissa rikasta, kaunista ja notkeaa niiden sisäl-
lön ilmaistessa herkkää tunnetta ja syvällistä ajat-
telua.
Elias Lönnrot äärimmäisen vaatimattoman
esiintymisen taustana lienee ollut neron itsetietoi-
suus, joka halveksi ulkonaisia kunnianosoituksia.
Vahvaan omanarvontuntoon viittaa sekin, että
Lönnrot pitäytyi mielellään kansanmiehen käy-
töstapoihin muun muassa salaamalla huolellises-
ti tunteensa. Hän luotti todella lujasti rahvaan
henkisiin kykyihin ja halusi osoittaa, että suoma-
laiset olivat kyenneet lukutaidottomina talon-
poikina vaativaan luovaan työhön siinä kuin Eu-
roopan vanhat sivistyskansat. Moni olisi pitänyt
sitä mielettömänä ajatuksena, mutta pitäessään
painettua Kalevalaa kädessään Elias Lönnrot saat-
toi hymyillä verhotusti: mahdoton oli tehty.
Kantelettaren ja uuden
Kalevalan synty
Vanhan Kalevalan ilmestyttyä Lönnrot teki mo-
nia kirjallisia töitä, joista mainittakoon hänen
1836 aloittamansa suomenkielinen aikakauslehti
Mehiläinen. Se sisälsi kansanrunoja ja muuta pe-
rinnettä sekä opettavia kirjoitelmia rahvaalle ym-
märrettävässä muodossa. Tällainen oli kuitenkin
liian outoa, ja Mehiläinen sammui pian tilaajien
puutteessa. Lönnrot teki myös uusia runonkeruu-
matkoja Suomen ja Venäjän Karjalaan ja sai lisää
varsinkin lyyrisiä runoja. Ilomantsissa hän tapasi
1838 niiden mainion taitajan ja uusiakin runoja
sepittäneen Mateli Kuivalattaren eli Matleena
Kuivalaisen.
Vanha Kalevala innostutti useita nuoria miehiä
runonkeruuseen, ja Lönnrot sai käyttää heidänkin
saalistaan. Tärkein heistä oli David Emanuel
Daniel Europaeus (1820-84), joka ajatteli teräväs-
ti ja omaperäisesti mutta ei malttanut hankkia tie-
teellistä koulutusta ja jäi ylioppilaaksi. Psykiatri
Kalle Achte pitää hänen persoonallisuuttaan jon-
kin verran häiriintyneenä. Europaeus keräsi mää-
rättömästi runoja pitkillä ja vaivalloisilla matkoil-
la, jotka ulottuivat Vienan Karjalaan, Inkeriin ja
tverinkarjalaisten luo. Hän muun muassa löysi
Ilomantsista 1845 Simana Sissosen, joka oli par-

442
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
haita epiikan ja loitsujen laulajia. Europaeuksen
arvokkain saavutus on Kullervo-runojen keruu
Inkerinmaalta; ne perustuvat uudessa Kalevalas-
sa täysin hänen työhönsä.
Elias Lönnrot järjesti myös keräämiään lyyri-
siä kansanrunoja ja julkaisi 1840-41 niitä sisältä-
vän Kantelettaren kolmena kirjana. Tämäkin teos
herätti suurta ihailua. Edelleen Lönnrot julkaisi
1842 laajan kokoelman sananlaskuja ja 1844 mel-
koisen sikermän arvoituksia. Ennen pitkää hän al-
koi kuitenkin ajatella Kalevalan julkaisemista entis-
tä laajempana laitoksena ja jälleen ahkerasti työs-
kenneltyään hän teki sen 1849. Uudessa Kaleva-
lassa on säkeitä lähes 23 000, joten eepos oli pal-
jon laajentunut vanhemmasta laitoksesta.
Uutta eeposta arvosteltiin hieman siitä, että
Lönnrot oli jälleen lisännyt teokseen paljon tois-
tosäkeitä, loitsuja ja lyriikkaa ja hämmentänyt si-
ten eeppistä kerrontaa. Se onkin esimerkiksi
Arhippa Perttusen runoissa paljon jäntevämpää
kuin Kalevalassa. Toisaalta Lönnrot sanoo uuden
Kalevalan esipuheessa sitä kirjaksi "esivanhem-
paimme olosta, elämästä ja toimista", mistä nä-
kyy että hän halusi nimenomaan valaista myös
vanhojen suomalaisten tapakulttuuria.
Kalevalaa kutsutaan eepokseksi, koska siinä on
kutakuinkin yhtenäinen juoni. Sellaisena Kalevala
on Elias Lönnrotin työtä, mutta sen aineksena
ovat lähes yksinomaan kansanrunot. Kajaanin
tohtori sepitti itse vain kolme prosenttia uuden
Kalevalan säkeistä. Hän ei yrittänyt salata luo-
mansa kansalliseepoksen luonnetta vaan ilmaisi
sen esipuheessaan selvästi: hän oli koonnut Kale-
valan alkuperältään erillisistä aineksista. Toisessa
yhteydessä Lönnrot selitti toimineensa runon-
laulajien tavoin järjestämällä runot "siten kuin ne
parhaiten toisiinsa sopivat", mutta erona oli että
hän tunsi verrattomasti enemmän runoja kuin ku-
kaan aikaisempi laulaja.
Elias Lönnrot oli ja tiesi olevansa runoilija, ja
hänen työnsä on ennen kaikkea taidetta. Martti
Haavio korostaa sitä viittaamalla muun muassa
Lönnrotin lauseeseen: "Laulun sanotaan olevan
taivaasta kotoisin ja täältä usein sinne kotimaa-
hansa ikävöitsevän". Hänen työnsä onnistumises-
ta johtuu, että Kalevalan syntytapa on usein unoh-
dettu ja sitä on pidetty kansaneepoksena. Moni
loukkaantui Kalevalan puolesta, kun sen todelli-
sesta luonteesta ruvettiin 1900-luvulla puhumaan
entistä enemmän. Ja vaikka muistamme eepok-
sen Lönnrotin luomukseksi, emme todellakaan
saa unohtaa niitä nimettömiä taitajia, jotka kaukai-
sesta muinaisuudesta alkaen loivat "kalevalaisen"
runouden.
Rooman kirjallisuuden professori Edwin Linko-
mies, antiikin kulttuurin tuntija ja ihailija, nosti
eräässä esitelmässään hieman yllättäen Lönnrotin
eepoksen Iliaan ja Odysseian yläpuolelle. Perus-
teina oli Kalevalan verraton runollinen rikkaus
ja inhimillisyys. Vuosikymmeniä myöhemmin
keväisen Tornionjoen pyörteiden salaperäinen ja
pelottava ääntely toi matkamiehen mieleen kuin
ilmestyksenä Linkomiehen lukeman loitsun sanat
"virroista vihisevistä, palavoista pyörtehistä".
Muinaisuuden nerokas runoniekka oli kuullut tar-
kasti ja sanonut paikalleen. Sellaisten runoilijoi-
den säkeistä Elias Lönnrot loi lumoavan eepoksen
suomalaisten ja koko ihmiskunnan aarteeksi, jon-
ka viehätystä aika ei näytä vähentävän. Jo Vanha
Kalevala ehti saada mainetta ulkomailla, uusi on
käännetty yli neljällekymmenelle kielelle.
Talonpoikaisia
ja oppineita runoniekkoja
Lönnrotin julkaisuihin verraten muu suomenkie-
linen kirjallisuus oli ennen itämaista sotaa vaati-
matonta. Keski-Pohjanmaalla Kalajoen runoilijoi-

Suomalaisuuden aatteen syntykausi
den koulukunta eli autonomian ajalle asti, ja sen
piirissä käytettiin yhä kalevalamittaakin. Pappis-
miesten ohella siihen voidaan lukea Pyhäjärvel-
lä asunut talollinen Elias Tuoriniemi, joka käytti
vanhaa mittaa harvinaisen varmasti. Siihen ehkä
tarvittiin tuon ajan Pohjanmaalla jo kirjallisia esi-
kuvia Kalajokilaakson oppineilta runoniekoilta,
Calamniuksilta ja muilta. Tuoriniemi neuvoi hy-
viä tapoja muun muassa huumorin pilke silmäkul-
massa sepitetyssä runossa Juttu Juomareista, Koot-
tu kohmelo-väestä (Turun Wiikko-Sanomat 1826).
Useimmat rahvaanrunoilijat olivat itäsuomalai-
sia. Rautalammin laajassa kirkkopitäjässä heitä oli
monta, kuuluisimpina Paavo Korhonen ja Pentti
Lyytinen. Muualta mainittakoon Leppävirralla syn-
tynyt Olli Kymäläinen ja kerimäkeläinen Pietari
Makkonen. Monet rahvaanrunoilijat olivat valis-
tuneita miehiä, joiden tuotanto oli opettavaista,
ja suomen kielen puolta pidettiin innokkaasti. Näi-
den runoniekkojen tuotantoa vaivasi joskus kui-
vuus, mutta kontiolahtelaisen talollisen ja valtio-
päivämiehen Antti Puhakan (1816-93) runo Tuh-
man Jussin juttureissu vuodelta 1847 on eloisa ja
sukkelan ironinen. Suomi ei kelvannut "kuver-
nyorille" tehtävään anomukseen, ja kaikki meni
hullusti Jussin surkealla kaupunkimatkalla:
Kuin me kirjan kirjoitamma
Savon selvillä sanoilla,
Kohta kirja kiskaistahan,
Siihen venska viskatahan,
Äkäisesti ärjytähän,
Vihapäissä viskoitahan:
"Mistä tullut tuhma Jussi,
Kuka konna kirjan tehnyt..."
Uudempia mittoja käyttäneistä runoilijoista
mainittakoon hämäläinen, Viipurissa virkamie-
henä toiminut Jaakko Juteini (Jacob Juden, 1781-
1855), valistusfilosofien myöhäinen oppilas, jon-
ka runot ovat enimmäkseen opettavia ja taiteelli-
selta arvoltaan vaatimattomia. Kansaansa ja
suomen kieltä Juteinikin puolusti tuimasti ja
horjumatta, ja hänen runonsa "Arvon mekin an-
saitsemme" oli kauan lähes kansallislauluna. Sii-
nä ylistetään nimenomaan maalaiskansaa, "ehk'ei
riennä riemuksemme laiho miesten maatessa"
kuten virkamiehille, joita pidettiin silti suurem-
massa arvossa kuin uutterinta kyntäjää.
Etevä muodon taitaja oli savolainen pappi Ab-
raham Poppius, eri runomittojen kokeilija ja suk-
kela humoristi. Oulussa syntynyt lakimies Samuel
Gustaf Bergh (1803-52), runoilijanimeltään Kal-
lio, oli hyvin merkittävä lyyrikko, jonka kauniit
runot Pois meni merehenpäiväja Sirkka elävät myös
kuorolauluina. Mainittakoon vielä kaksi ensim-
mäistä suomenkielisten näytelmien kirjoittajaa:
pohjoiskarjalainen Jakob Fredrik Lagervvall, jon-
ka pääteos Ruunulinna (1834) on vaatimaton
Macbethin mukaelma, ja savolainen Pietari Han-
nikainen, hupaisen pienoissatiirin Silmänkääntäjä
(1845) tekijä.
Johan Ludvig Runeberg
ja ensimmäiset kirjailijattaret
Aikakautensa suurin ruotsinkielinen runoilijajo-
han Ludvig Runeberg (1804-77) oli merikaptee-
nin poika Pietarsaaresta. Hänen isoisänsä oli
muuttanut Ruotsista, mutta äiti Anna Maria
Malm, joka kuului etevään kauppiassukuun,
polveutui myös Teerijärven ja Vetelin talonpo-
jista. Opiskeltuaan Turun akatemiassa klassisia
kieliä Runeberg valmistui filosofian maisteriksi,
ja 1830 hänestä tuli Helsinkiin siirretyn yliopis-
ton kaunopuheisuuden eli latinan kielen dosentti.
Haettuaan turhaan yliopistovirkaa Runeberg siir-
tyi 1837 Porvooseen, jossa hän toimi lukion opet-
tajana kuten jo aikaisemmin Helsingissä.

l\l\l\ VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Runebergin opinnot osoittavat klassisen antii-
kin viehättäneen häntä, ja täydellä syyllä häntä
on sanottu uushumanistiksi. Myös romantiikalla
oli häneen vahva vaikutus, ja Franz Michael
Franzen oli hänen ihailtu esikuvansa. Tärkeitä
elämyksiä Runeberg sai ollessaan 1823-25 koti-
opettajana Saarijärvellä ja Ruovedellä, missä kau-
niin saloseudun rauha ja savupirteissä asuvan köy-
hän rahvaan tyyni mielenlaatu olivat kuin muistoa
kaukaisilta ajoilta. Ne saivat nuoren Runebergin
mielikuvituksen liikkeelle, vaikka tavallinen mat-
kustaja olisi vain tuskitellut tienvarren yksitoikkoi-
suutta. Ludvig Runeberg olikin ulkoilmaihminen,
harrasti metsästystä ja tajusi luonnon kauneuden.
Runebergin runoudessa on monta ulottuvuut-
ta. Hänen suurista runoteoksistaan Kuningas Fjalar
(1844) liittyy aiheeltaan skandinaaviseen viikinki-
romantiikkaan ja Ossianin runoihin, Salamiin
kuninkaat (1863) antiikin ihailuun, mutta molem-
missa runoilija tutkii varsinaisesti sankaruuden ja
ihanteiden taistelua kohtalon voimien kanssa.
Pappilaidylli Hanna (1836) taas on lähellä Franze-
nin runoutta ja suomalaisille lukijoille kotoinen.
Enemmän historiallista merkitystä on niillä Ru-
nebergin runoilla, joissa on osuutta kotimaan rah-
vaalla. Varhaisin näistä on Saarijärven Paavo (Bon-
den Paavo, 1829), jossa runoilija osoittaa ihai-
luaan sydänmaan sitkeää ja hurskasta kansaa koh-
taan. Runebergin ensimmäinen sotaruno Hauta
Perhossa (1831) ei perustu historian tapahtumiin,
mutta runoilija sijoitti sen erämaiseen Perhon kap-
peliin, johon hän oli matkoillaan tutustunut. Myös
Hirvenhiihtäjät (1832), Pohjoismaiden varhaisin
kansankuvaus, on sijoitettu sisämaan lumiselle jär-
viseudulle, sen mielevän rahvaan pariin. Jo nä-
mä runoteokset toivat Runebergille suuren mai-
neen myös Ruotsissa, jossa hänet luettiin mielel-
lään omiin kirjailijoihin.
Jouluilta (1841) on idylli, miljöönä Suomen so-
taan osallistuneen majurin kartano, mutta siinä
kuvataan myös isännän ja vanhan sotamies
Pistolin keskinäisen arvonannon lämmittämää
ystävyyttä. Pistolin pojan kaaduttua sodassa turk-
kilaisia vastaan majuri tarjoaa hänelle turvatun
vanhuuden kartanossaan, mutta ryhdikäs kan-
sanmies torjuu avun miehekkäin sanoin, joista
huomaa myös runoilijan perehtymisen eränkäyn-
tiin. Pistolin sanat ovat kovin kauniit alkukielellä:
Ärade herre, ännu i mitt träsk slär gäddan i vassen,
än har orren sin stig, och tjädern, närä min koja,
krafter ägerjag; sköta en krok, utgillra en snara
kan tili min bergningjag än,
och litet är nogför den nöjde.
Runeberg oli nyt löytänyt Franzenin Vanhan
soturin opastamana aihepiirin, joka teki hänestä
suuren kansallisen runoilijan. Hän oli ylioppilaa-
na kuullut veteraanien muistelmia Suomen so-
dasta ja lukenut myöhemmin tämän sodan his-
torian, jonka Kajaanin jääkäripataljoonassa vää-
pelinä taistellut ja Kolj on virralla haavoittunut
eversti Gustaf Adolf Montgomery julkaisi 1842.
Montgomery ihaili rivimiesten urheutta ja uskol-
lisuutta teoksessaan, joka vaikutti suuresti Vän-
rikki Stoolin tarinoihin. Nämä ilmestyivät kahtena
niteenä 1848 ja 1860.
Runebergin demokraattinen mielenlaatu tun-
nettiin ennestään, mutta lukija saattoi silti yllättyä
huomiosta, jonka kivääriä kantavat rivimiehet sai-
vat hänen runoissaan: harvasanainen humoristi
ja rohkea taistelija Munter, rämäpäiset rakuunat
Stool ja Luoti, maantieltä Porin rykmentin ryn-
näkköön tempautunut ryysyinen kulkuri, josta tu-
li numero 15 Stolt. Jopa vanha patalaiska kuor-
mastokuski Spelt paljastuu ylvääksi patriootiksi
kääntäessään Siikajoella hevosensa etelään. Entä-
pä naiset: kanttiinia pitävä sotaleski Lotta Svärd
ja sulhasensa sotilaskarkuriksi alentumista häpeä-
vä torpantyttö ovat yhtä hartaita isänmaanystäviä

Suomalaisuuden aatteen syntykausi
kuin vapaaherratar, joka lausuu kartanon salissa
hyvää yötä sodassa kaatuneille pojilleen.
Runebergin runot muuttivat Suomen sodan san-
karitaruksi, ja Porilaisten marssi sekä muissakin ru-
noissa olevat viitteet liittivät sen varhaisempiin, his-
torian kultaamiin sotiin. Runoteoksen ensimmäises-
tä osasta ei juuri löydä vihaa venäläisiä kohtaan
vaan ohjelmallista sovinnollisuutta (Kuoleva sotu-
ri, Kulneff), mutta toisessa osassa Runeberg
suhtautuu heihin kylmästi. Kansannousuihin hän
ei sentään uskalla viitata. Hän sai tappiosta jääneen
jään sulamaan historiaa tuntevien suomalaisten
mielestä, ja kansallinen itseluottamus nousi. Rah-
vas ei lukenut vielä Runebergiä, mutta se ei surrut
historiaakaan. Ylioppilaille Runeberg oli jo varhain
suurmies, ja heidän Flora-juhlassaan 1848 Värtland
('Maamme') innostutti nuoria ja vanhoja. Ajan
mittaan se sai kansallislaulun aseman, vaikka J.V.
Snellman piti sitä hieman mietona.
Vänrikki Stoolin tarinoissa Runeberg ihannoi
tapansa mukaan maalaisrahvaan kärsivällisyyttä.
Toisaalta hän ihaili sotaa antiikin Kreikasta juon-
tuvan perinteen hengessä: Döbeln oli johtanut
miehensä "satahan verileikkiin ihanaan", luut-
nantti Ziden kuoli onnellisena kuultuaan miesten-
säkin kaatuneen, sotamieheksi kohonnut kulkuri
halusi kuolla taistelussa jo huomispäivänä. Rune-
bergin käsitys suomalaisten urhoollisuudesta ei
ollut sinänsä vailla perusteita. Runossa Heinäkuun
viides päivähän aavisti näkijänä, millainen hänen
kansansa olisi isänmaan suurimman vaaran päi-
vinä (suomennos Paavo Cajanderin):
TäälV oli kansa Suomessa,
vieV on se; surun tuttuna
se kaikk' on saanut koittaa;
sen alttius on rajaton,
se tyyni, vakaa, jäykkä on,
sen miehuus kuolon voittaa;
se kansa meidän kansa on.
Mateli Kuivalattaren maassa esiintyi tähän ai-
kaan myös naispuolisia kirjailijoita. Oululainen
tyttökoulun perustaja ja opettaja Sara Wacklin
(1790-1846) kuului kauppiassukuun, jonka jäse-
nillä oli ollut varhemminkin henkisiä harrastuk-
sia. Hän julkaisi Ruotsissa ilmestyneiden muistel-
mateosten innoittamana 1844-45 laajan kerto-
muskokoelman Hundrade minnenfrän Österbotten
('Sata muistelmaa Pohjanmaalta'), muistitietoa
oululaisista ja heidän tavoistaan kustavilaiselta
ajalta lähtien eloisasti ja hauskasti kerrottuna. Sara
Wacklin arvostelee siinä myös naisten asemaa
miesten hallitsemassa kaupungissa, joskus pure-
van ironisesti.
Fredrika Charlotta Runeberg, syntyään Teng-
ström (1807-79), jota hänen puolisonsa J.L. Ru-
neberg rohkaisi kirjoittamaan, julkaisi vuodesta
1844 lähtien kertomuksia lehdissä ja osallistui
Suomen ensimmäisenä naispuolisena lehden-
toimittajana tarmokkaasti Helsingfors
Morgonbladin toimitustyöhön. Jo 1840-luvulla
hän ryhtyi Walter Scott esikuvanaan kirjoittamaan
historiallista romaania Fru Catharina Boije och
hennes döttrar, joka ilmestyi painosta 1858. Toi-
sen historiallisen romaaninsa Sigrid Liljeholm
(1862) hän sijoitti nuijasodan aikaan.
Fredrika Runebergiä voisi luulla teosten nimistä
historiallisen romantiikan edustajaksi, mutta hän
oli ennen kaikkea varhainen yhteiskuntakriitikko,
joka kajosi moniin naisten aseman epäkohtiin.
Niinpä hän vaati naisten yleisen koulutuksen ja
ammattiopetuksen parantamista sekä aviovaimon
oikeutta omaisuutensa hallintaan ja oikeudellista
täysivaltaisuutta.

446 VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Snellmanin hegeliläinen
kansallisuusaate
Lönnrot ja Runeberg tekivät kansallista herätys-
työtä runoilijoina vedoten suomalaisten tunteisiin,
mutta heidän aikalaisensa Johan Vilhelm Snell-
man (1806-81) vetosi filosofina ja poliitikkona jär-
keen ja tahtoon. Hänen isänsä, purjehdustaidos-
taan kuuluisa sivistynyt merikapteeni, oli pohja-
laista sukua, ja äiti Maria Magdalena Roering
polveutui Kokkolan porvareista ja Vetelin talon-
pojista. "Jannen" ollessa kouluiässä hänen kotin-
sa oli perin ruotsinkielisessä Kokkolassa, mutta
käydessään koulua Oulussa hän oppi suomea.
Yliopistossa Snellman opiskeli aluksi pappistut-
kinnon aineita, myöhemmin filosofiaa. Valmistut-
tuaan filosofian kandidaatiksi ja julkaistuaan vaa-
ditun väitöskirjan hän toimi vuodesta 1835 Hel-
singin yliopiston filosofian dosenttina.
Suomeen levisivät 1820-luvulla suuren maineen
saaneen saksalaisen filosofin Georg Wilhelm
Friedrich Hegelin (1770-1831) opit, ja niitä ryhtyi
ensimmäisenä opettamaan Turun akatemian filo-
sofian professoriksi 1827 nimitetty Johan Jacob
Tengström. MyösJ.V. Snellman tutustui jo 1820-
luvulla Hegelin filosofiaan, joka teki häneen pysy-
vän vaikutuksen, vaikka hän ei hyväksynyt sitä
aivan sellaisenaan. Hegelin spekulatiivisessa filo-
sofiassa johdettiin kaikki ilmiöt hengestä. Ihmis-
kunnan kehittyessä syntyi laitoksia ja yhteishen-
keä, joita johti kaikkeen vaikuttava "maailman-
järki". Yhteisöissä, etenkin valtiossa, yhteishenki
ohjasi yksilöiden elämää ja määräsi yhteisenä
moraalina kansalaisten toiminnan.
Hegelin yhteisökeskeinen oppi poikkesi jyrkästi
valistusfilosofien aatteista. He tähdensivät yksilön
vapautta ja oikeutta itsenäiseen ajatteluun, Hegel
taas yhteistä vastuuta, yksilön velvollisuuksia kan-
saansa ja valtiota kohtaan sekä kansakunnan kai-
kinpuolista yhteyttä. Hän katsoi oppinsa maailman-
järjestä sopivan yhteen perinnäisen kristinuskon
kanssa ja oli poliittisesti konservatiivinen, mutta
eräät hänen oppilaansa johtivat siitä radikaaleja
aatteita kuten uskontofilosofit D.F. Strauss ja Lud-
wig Feuerbach ja yhteiskuntafilosofi Karl Marx.
J.V. Snellman liittyi 1830-luvun alussa Lauantai-
seuraan, kirjalliseen piiriin, jossa keskusteltiin aat-
teellisista kysymyksistä. Siihen kuului nuorehkoa
akateemista väkeä, muun muassa J.L Runeberg,
JJ. Nordström, fyysikkoja runoilij ajohan Jakob
Nervander, kielentutkija Matthias Alexander
Castren sekä historiantutkija ja esteetikko Fredrik
Cygnaeus. Snellman osallistui myös ylioppilaselä-
mään ja joutui osakuntien vapautta puolustaes-
saan selkkaukseen Helsingin yliopiston johdon
kanssa, niin että Turun hovioikeus sakotti 1839
häntä esimiesten vastustamisesta. Viimeistään
tämä teki Snellmanista monien ylioppilaiden san-
karin. Senaatti ja yliopiston konsistori eivät näet
olleet kyenneet estämään vapaudenaatteiden le-
viämistä Ruotsista Suomeen.
Snellman matkusti sittemmin ulkomaille, aluk-
si Ruotsiin. Hän opiskeli 1840-41 Saksassa, etu-
päässä Tiibingenin yliopistossa, ja julkaisi 1841
persoonallisuuden ideaa koskevan teoksen joka
toi hänelle etevän filosofin maineen. Snellman
näet kehitteli terävästi ja itsenäisesti Hegelin op-
peja. Toisen filosofisen pääteoksensa Läran om
staten ('Oppi valtiosta') hän julkaisi Ruotsiin pa-
lattuaan 1842. Tämäkin teos on hegeliläinen: val-
tion perustana ovat kansakunta ja siinä vallitseva
kansallishenki, jota yksityinen ihminen edistää
toimiessaan kansansa puolesta. Kansallishengen
luovat ennen kaikkea sivistys ja siihen perustuva
kansallinen itsetuntemus. Poliittisen vapauden
taas tulee riippua kansakunnan sivistyksestä; de-
mokratia edellyttää korkeaa sivistystasoa.
Snellman teki myöhemminkin matkoja Ruot-
siin ja tutustui siellä vallitsevaan sananvapauteen

Suomalaisuuden aatteen syntykausi i\£\J
ja vilkkaaseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Hän sai paljon ystäviä, jotka kehottivat häntä ha-
kemaan professorin virkaa Ruotsista, ja hän har-
kitsi sitä, mutta velvollisuudentunto voitti ja Snell-
man jäi Suomeen, vaikka hänen tulevaisuutensa
näytti täällä kovin epävarmalta. Snellman oli kui-
tenkin tullut Hegelin filosofiaa tutkiessaan siihen
tulokseen, että Suomi oli onnettomassa tilassa, ja
hän otti tehtäväkseen herättää maanmiehensä
näkemään kansakuntaa uhkaavat vaarat.
Snellman innostuttaa nuoria
mutta saa senaatin vastaansa
Koska Snellman piti valpastuneita ylioppilaita
työnsä tärkeänä kohderyhmänä, hän olisi mielui-
ten toiminut yliopistossa, mutta palattuaan Suo-
meen hän totesi olevansa yhä vanhoillisten sy-
vässä epäsuosiossa. Hän olisi siis joutunut tyyty-
mään dosentuuriinsa, jolla ei tullut toimeen. Täs-
sä hankalassa tilanteessa Snellman hakeutui 1843
Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi. Kun koulu-
työ ei vienyt kaikkea aikaa eikä tyydyttänyt Snell-
manin palavaa toiminnanhalua, hän alkoi vuo-
den 1844 alussa julkaista kahta sanomalehteä.
Suomenkielisen Maamiehen ystävän tarkoitukse-
na oli kansan valistaminen varhempien suomen-
kielisten lehtien sammuttua siihen mennessä.
Ruotsinkielisen Saima-lehden Snellman perusti
herättääkseen sivistyneistössä kansallishenkeä,
josta hän katsoi Suomen kansan olemassaolon
riippuvan. Hän kirjoitti myös taloudellisista ja yh-
teiskunnallisista kysymyksistä arvostellen usein
ankarasti Suomen oloja ja siis epäsuorasti täällä
harjoitettua politiikkaa. Snellman oli omaksunut
Länsi-Euroopasta liberalistisen näkemyksen leh-
distöstä: sen tuli tarjota tilaisuus vapaaseen kes-
kusteluun yhteiskunnan ja valtion valvomiseksi.
Saiman toimitustavasta tuli esikuva muillekin leh-
dille mielipiteistä riippumattapa sanomalehdistön
merkitys alkoi kasvaa.
Snellmanista tuli Saiman toimittajana taistelevan
fennomanian tunnustettu, rakastettu ja pelätty
johtaja. Saksan romantiikan ja Hegelin oppien
vaikutuksesta hän selitti kansallishengen edellyt-
tävän kielellistä yhtenäisyyttä, jota Suomessa ei
ollut, toisin kuin Ruotsissa ja valtiollisesti hajanai-
sessa Saksassakin. Kansan valtaenemmistöltä oli
suomen kieltä syrjittäessä evätty myös sivistys ja
yhteiskunnallinen vaikutusvalta, ja tämä teki kan-
sakunnan kahtiajaon yhä jyrkemmäksi. Ainoa
keino päästä tästä tilasta oli suomen kelpuutta-
minen opetus- ja virkakieleksi, jolloin syntyisi
myös aito kansallinen sivistys. "Sivistyksen täytyy
puhua kansan kieltä, tai Suomen kansakunta lak-
kaa olemasta", jyrisi Snellman.
Snellmanin mukaan suomi oli maassamme ai-
noa kansallinen kieli. Rannikkoseutujen ruotsin-
kielistä väestöä hän piti merkityksettömänä vä-
hemmistönä. Ruotsia puhuvien säätyläisten hän
taas otaksui polveutuvan etupäässä suomenkieli-
sistä esivanhemmista, ja suomi oli siis heidänkin
oikea äidinkielensä. Käytännössä Snellman ei
suhtautunut ruotsin kieleen aivan yhtä jyrkästi,
mikä olisi ollut hieman vaikeaa, kun hän puhui
itsekin yleensä ruotsia, mutta joka tapauksessa sen
tuli menettää asemansa hallinnon ja opetuksen
kielenä. Kaikki tämä oli jokseenkin yksipuolista,
mutta toisaalta Snellman perusteli tehokkaasti kä-
sitystään, että suomen kielen asema oli sietämä-
tön.
Valtiollisista oloista Snellman ei voinut kirjoit-
taa avoimesti, mutta hän huomautti pari kertaa,
että säädyt voisivat korjata valtiopäivillä tiettyjä
epäkohtia. Niihin viittaaminen oli uskallettua, jo-
ten Snellmanin ystävät varoittelivat häntä siitä ja
myös suomen kielen asian liian jyrkästä ajami-
sesta. Todellisuudessa Snellman noudatti pitkäl-

448
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
le Nikolai I:n ajalle ominaista itsesensuuria. Hänen
toimiensa kaukotavoitteena oli Suomen itsenäisyys,
sillä Hegelin filosofia edellyttää, että tietoiseksi tul-
lut kansakunta on valtiollisesti itsenäinen. Tämä on
johdonmukainen seuraus myös Snellmanin teok-
sessaan Läran om staten esittämistä opeista. Terve
järki sanoi kuitenkin, että toistaiseksi ja ehkä
kauankin tuli tyytyä autonomiaan, eikä senkään tu-
levaisuus näyttänyt kovin valoisalta.
Saiman kirjoituksiin suhtauduttiin vaihtelevasti.
Ylioppilaskunnassa, joka arvosti Snellmania van-
hastaan, ne herättivät voimakasta innostusta suo-
malaisuuden asiaan. Helpoimmin se syttyi maa-
seudulta kotoisin oleviin pappien ja pikkuvirka-
miesten poikiin vähälukuisista suomenkielisen
rahvaan lapsista puhumattakaan. Nämä kaikki
osasivat suomea, ja Vanha Kalevala oli jo lisän-
nyt uskoa tämän kielen mahdollisuuksiiin. Myös
jotkut ruotsia puhuvien perheiden pojat innostui-
vat suomen kieleen, usein romanttisessa henges-
sä, ja yksi ja toinen lähti kesäksi sisämaahan op-
piakseen kieltäjä tutustuakseen supisuomalaiseen
rahvaaseen. Tämä innostus oli harvoin kestävää
laatua, mutta yleisesti tunnustettiin, että suomen
kielen asemaa täytyisi parantaa radikaalisti.
Varttuneemman lukeneiston reaktiot olivat
osaksi hyvin kielteisiä, ja Snellmanille esitettiin
sanomalehdissä vihaisia vastaväitteitä. Jotkut kir-
joittajat arvelivat että suomi ei kerta kaikkiaan
voinut kehittyä sivistyskieleksi ja että se oli sen
vuoksi tuomittu häviämään ajan mittaan koko-
naan. Toiset pitivät Snellmanin mainitsemia epä-
kohtia kuviteltuina: maassa oli kaikki suurin piir-
tein hyvin. Snellman puolestaan iski Saimassa ar-
mottomasti takaisin saamatta silti vastustajia va-
kuuttumaan. Monet keskustelua vaieten seuran-
neet alkoivat kuitenkin kallistua hänen puolelleen,
koska hänen perusteluissaan oli järkeä ja hänen
sanoissaan voimaa.
Muutamat suomenmieliset myönsivät Snellma-
nin kannan sinänsä oikeaksi mutta totesivat sen
yksipuolisuuden. Nuori lehtimies ja runoilija
Zachris Topelius nuorempi (1818-98), kuulun
kansanrunojen kerääjän poika ja lämmin suomen
kielen ystävä, oli itsekin julistanut vielä keväällä
1844: "Yksi kansa! yksi maa! yksi kieli!" Myö-
hemmin hän katsoi Snellmanin kiirehtivän liiak-
si ja huomautti, että vaikka tulevaisuus kuului suo-
men kielelle, myös ruotsinkielinen kulttuuri oli
maassamme suomalaisen kansallishengen tuotet-
ta ja säilyttäisi vielä kauan merkityksensä. Rauhal-
linen ja sävyisä Topelius ei ryhtynyt riitelemään
mutta säilytti aina maltillisen suomenmielisen
kantansa. Myös J J. Tengström koetti hillitä Snell-
manin jyrkkyyttä.
Dosentti M.A. Castrenin kirjeet Snellmanille
syksyllä 1844 osoittavat, että hänkin pelkäsi ystä-
vänsä ajavan suomen kielen asian karille maltta-
mattomuudellaan. Castren oli kyllä vahvasti suo-
menmielinen mutta hän totesi kansansa varsinai-
seksi viholliseksi Venäjän. Niinpä hän pelkäsi että
Snellman avaisi ruotsin kieltäjä ruotsalaista kult-
tuuriperinnettä vastustaessaan tahtomattaan tien
Suomen venäläistämiselle. Venäjää vastaan täytyi-
si sopivan tilaisuuden tullen tehdä "miekan vasta-
rintaa" eli nousta kapinaan, kirjoitti Castren,
mutta toistaiseksi oli ainoa mahdollisuus työsken-
nellä hiljaisen sitkeästi suomenkielisen kulttuu-
rin puolesta.
Castren halusi osoittaa kielitieteen keinoin, että
suomalaiset eivät olleet "yksinäinen suomaan
kansa" ('suomaalaiset') vaan sukua suurelle osal-
le ihmiskuntaa. Ruotsalaisten hän sanoi saaneen
suomalaiset "epäilemään omaa voimaamme ja
halveksimaan kansallisuuttamme", mutta ruotsin-
kielisen sivistyksen nopea sortuminen jättäisi
Suomeen tyhjiön, joka ehkä täyttyisi idästä päin.
Castrenin mielestä suomi ei kelvannut vielä lä-
heskään virkakieleksi, mutta siitä tuli vähitellen

Suomalaisuuden aatteen syntykausi
kehittää "komea valtakunnankieli". Päämäärästä
ystävykset olivat siis osaksi samaa mieltä mutta
arvioivat tilanteen eri tavoin. Castren ei pitänyt
ruotsinkielistä kulttuuriperinnettä vaarana.
Snellman poikkesi 1840-luvulta lähtien monis-
ta ystävistään siinä, että hän oli poliitikkoja halusi
päästä tuloksiin. Hän huomautti myös kansan
ajattelevan käytännöllisemmin kuin oppineet, ja
sen vuoksi "sortajien vastustaminen on sorretulle
kansalle lähin ja luonnollisin tie kansallisen tie-
toisuuden heräämiseen". Snellman ajatteli että
kansallistunto voisi herätä ja kehittyä autonomi-
sessa Suomessa, jos hallitsija olisi suopea suomen
kielelle. Tästä oli huomautettu Ruotsin ajan epä-
suotuisiin oloihin viitaten jo 1833 Snellmanin kir-
joittamassa adressissa, joka jätettiin ylioppilaiden
puolesta Nikolai I:lle hänen käydessään Helsin-
gissä. Saiman toimittajanakin Snellman oli lojaa-
li keisarikuntaa kohtaan vaikka ahdisti suomen
kielen kotimaisia vastustajia.
Nikolai I ja senaatti pyrkivät 1840-luvulla itse
asiassa parantamaan suomen kielen asemaa lisää-
mällä sen opetusta tuleville paikallisvirkamiehille,
mutta suomen vaatiminen viralliseksi kieleksi ja
sivistyskieleksi oli senaattorien silmissä sulaa hul-
luutta. Snellmanin suorat tai välilliset moitteet hal-
litusvaltaa ja virkamiehiä vastaan tuntuivat myös
loukkaavilta ja hänen ilmeinen vaikutuksensa
vlioppilaisiin vaaralliselta. Hän kirjoittikin joskus
hyvin karskisti, esimerkiksi sanoessaan Saimassa
1846, että virkauralla menestymiseen ei Suomessa
"tarvita tietoja vaan kumartamista".
Itse vai taisuuteen taipuva senaattori L.G. von
Haartman syytti Snellmania peräti kommunismis-
ta, millä hän lienee tarkoittanut mitä hyvänsä ra-
dikalismia. Tällaiset lausunnot ja senaattorin hal-
veksiva suhtautuminen suomen kieleen vimmas-
mttivat fennomaaneja. Kun Haartman huomautti
Helsingin ylen hajamieliselle kirkkoherralle E.A.
Crohnsille, Arwidssonin vanhalle ystävälle, että
Herra Tohtori oli lukenut jumalanpalveluksessa
synnintunnustuksen kolmeen kertaan, Crohns
loihe lausumaan: "Kun Teidän Ylhäisyytenne on
kirkossa, synnintunnustusta ei voida lukea liian
moneen kertaan."
Kotimainen hallitus ei sietänyt toimiensa arvos-
telua, ja lisäksi senaattorit ymmärsivät heidän joh-
tamansa Suomen autonomian elävän sen varas-
sa, että keisari ja Venäjän ministerit olivat sille
suopeita. Kun Saima näytti koko ajan lisäävän
vaaraa, että Pietarissa suututtaisiin, lehti alistettiin
erikoisen ankaraan sensuuriin, ja kun sekään ei
auttanut, senaatti lakkautti Saiman joulukuussa
1846. Tämä ei riittänyt täysin vaientamaan Snell-
mania. Hän näet toimitti 1847-49 Kuopiossa il-
mestyvää aikakauslehteä nimeltä Litteraturbladför
allmän medborgerlig bildning samassa hengessä kuin
Saimaa mutta paljon varovammin. Senaatin epä-
luuloja koetettiin välttää siten, että lehden nimel-
lisenä toimittajana oli Elias Lönnrot.
Suomenmielistä lukeneistoa ei ollut vielä 1800-
luvun keskivaiheilla paljon, mutta siihen kuului
lahjakkaita ja syvästi innostuneita miehiä. Suo-
menkielinen rahvas sai puolestaan vähitellen
muutakin lukemista kuin Raamatun ja saarna-
kirjat. Turun Viikko-Sanomien ja Mehiläisen sam-
muttua ilmestyi vuodesta 1829 lähtien uutena
sanomalehtenä Oulun Viikko-Sanomia, tosin kat-
konaisesti mutta silti tehokkaana. Elias Lönnrot
toimitti 1852-53 tätä lehteä etevästi ja varovai-
sesti.
Säämingissä syntynyt maanmittari ja kirjailija
Pietari Hannikainen julkaisi 1845-47 Viipurissa
Kanava-lehteä, joka oli "Saiman suomenkielinen
kaiku" (Päiviö Tommila) ja nukahti Saiman tavoin
sensuurin ahdistamana. Kanava ehti kuitenkin
vaikuttaa siihen, että vahva fennomania virisi Vii-
purissa. Yhä hyvin vähäistä suomenkielistä leh-

450
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
distöä kartutti vuodesta 1847 lähtien Helsingissä
ilmestyvä Suometar, jonka alkuajan toimittajista
merkittävin oli maisteri Paavo Tikkanen (1823—
73), talollisen poika Kiuruvedeltä, tarmokas ja
taitava lehtimies ja kustantaja.
Rahvasta valistaneesta kirjallisuudesta mainitta-
koon myös pappismies Antero Wareliuksen, tyr-
vääläisen talollisen pojan, 1845 ja 1856 julkaise-
ma, paljon luettu kirja Enon Opetuksia Luonnon asi-
oista. Kansankirjoja ilmestyi muitakin, ja yhdes-
sä lehtien kanssa ne totuttivat kehittyneimpiä ta-
lonpoikia valistavaan lukemiseen. Useimpien
kansanihmisten oli vaikea edes ymmärtää kirjois-
sa ja lehdissä käytettyä kieltä. Kun teräväpäinen
ylihärmäläinen talonisäntä luki kyläläisille Oulun
Viikko-Sanomia liiankin sujuvasti, hartaat kuuli-
jat tiedustelivat aina lukemisen loputtua: "Mitä
siinä ny oli?" (Samuli Paulaharju).
Kirjasuomi kehittyi ajan mittaan merkittävästi. Jo
Reinhold von Becker totesi 1820-luvulla perin-
teisen kirjakielen epäsuomalaisuuden. Sitä oli to-
tuttu kirjoittamaan "kehnommalla Ranta-Suoma-
laisten kielellä, johon päälle päätteeks tungettiin
Ruotista ja Latinasta liikoja puukstavia". Niinpä
Becker koetti jalostaa Turun Viikko-Sanomien
kieltä savonmurteen sanoin ja muodoin. Kielen-
käyttöä edistivät tuntuvasti kasvatustieteen apu-
laisprofessorina ja myöhemmin pappina toimi-
neen Gustaf Renvallin teokset: laaja Suomalainen
Sana-Kirja (1823-26), jonka hän laati tanskalaisen
kielentutkijan Rasmus Raskin kehotuksesta, sekä
kielioppi. Kun syntyi kiistaa siitä, mihin murteisiin
kirjasuomen tuli perustua, Renvall oli halikkolai-
sen talonpojan poikana länsimurteiden kannalla,
kun taas von Becker ja C.A. Gottlund kannatti-
vat yhtä tiukasti savonmurretta.
Elias Lönnrot kehitti myöhemmin verrattomas-
ti suomen kieltä ja laannutti "murteiden taiste-
lua". Kansanrunojen kauneutta arvostaessaan
hän lisäsi jonkin verran itämurteiden vaikutusta
kirjasuomeen mutta nojautui silti etupäässä länti-
seen perinteeseen. Suomen kielen sanavarastoon
hän tutustui perin pohjin kerätessään aineistoa
Suomalais-Ruotsalaiseen Sanakirjaan, joka ilmestyi
monena vihkona 1866-80. Lönnrotilla on hyvin
suuret ansiot kirjasuomen lauserakenteen lähen-
tämisessä kansankieleen. Hän loi myös lukuisia
uudissanoja suomen kielen omintakeisuuden ja
kirjallisen kelpoisuuden lisäämiseksi. Niiden
keksijöinä mainittakoon myös Pietari Hanni-
kainen ja Paavo Tikkanen sekä kaikista uutterim-
pana Jyväskylän piirilääkäri Wolmar Styrbjörn
Schildt, kirjailijanimeltään Volmari Kilpinen.
Kaikesta huolimatta kirjasuomi oli Paavo Pulk-
kisen arvion mukaan (1989) vielä 1800-luvun
puolimaissa "selvästi riittämätön kehittyneen yh-
teiskuntaelämän tarpeita tyydyttämään". M.A.
Castrenin samantapainen mielipide vuodelta
1844 näyttää siis melko osuvalta. Todettakoon toi-
saalta muun muassa sellainen edistysaskel, että
Erik Alexander Ingman, maanmittarin poika
Lohtajalta, ja W.S. Schildt julkaisivat 1832 varhai-
simmat suomenkieliset opinnäytteet filosofian
kandidaatin tutkintoa varten. Ingman teki sen
kääntämällä suomeksi Iliaan ensimmäisen laulun
Schildtin taas suomentaessa Ksenofonin Anaba-
siksen kaksi ensimmäistä lukua.
Suomenkielisen kirjallisuuden kasvu näytti 1850
vaikeutuvan pahoin Nikolai I:n kiellettyä suo-
menkielisen kirjallisuuden julkaisemisen lukuun
ottamatta aiheeltaan hengellisiä ja taloudellisia
teoksia ja kirjoituksia. Alexander Armfelt sai ase-
tusta hieman lievennetyksi, niin että myös vanho-
jen kansanrunojen ja eräiden uusintapainosten
julkaiseminen sallittiin. Kiellon pääsyynä näyt-
tää olleen Ranskan helmikuun vallankumouksen
(1848) Pietarissa herättämä pelko, että kumous-
aatteita leviäisi keisarikunnan rahvaan keskuuteen.

Suomalaisuuden aatteen syntykausi 451
Myös kotimaisten virkamiesten on epäilty vai-
kuttaneen kieliasetukseen, mutta tästä ei ole to-
disteita, ja aloite oli joka tapauksessa peräisin
Venäjältä. Asetuksen kanssa ristiriitaiselta näyt-
tää, että Helsingin yliopistoon perustettiin sama-
na vuonna 1850 suomen kielen ja kirjallisuuden
professuuri. Se oli tietysti hyvin tarpeellinen,
mutta tarkoituksena oli myös rauhoittaa suoma-
laisia osoittamalla keisarin kiinnostus suomen
kieleen. Kieliasetus ei vahingoittanut suomen kie-
len viljelyä käytännössä sanottavasti, sillä sen so-
veltamista lievennettiin jo syksyllä 1854.
Kustannustoiminta ja kirjastolaitos
lisäävät lukuhalua
Eräät kirjallisuuden leviämistä edistävät instituu-
tiot kehittyivät suuresti autonomian ajan alkupuo-
lella, kuten Päiviö Tommila osoittaa. Kirjojen
kustantamisen oli maassamme aloittanut katoli-
nen kirkkoja sitä edisti myöhemmin Turun piis-
pa Johannes Gezelius vanhempi, joka perusti
1669 Turkuun kirjapainon, hankki käyttöönsä
pienen paperitehtaan ja julkaisi kirkollista ja kan-
sanopetusta palvelevaa kirjallisuutta. Turun aka-
temialla oli 1700-luvulla oma kirjapaino, mutta
se myytiin 1763 Saksasta tulleelle faktorille Johan
Christofer Frenckellille, josta tuli myös kustan-
nusalan varsinainen uranuurtaja maassamme.
Autonomian ensi vuosikymmenillä kustannus-
ja kiijapainotoimi edistyivät, niin että kirjapainoja
oli 1830 jo yhdeksän. Sanomalehtiä ja kirjoja jul-
kaisevilla kustantajilla oli yleensä oma paino.
Frenckellin kustantamo siirtyi 1829 Helsinkiin ja
julkaisi muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran Toimituksia-sarjan ensimmäiset niteet,
joista järjestyksessä toinen oli Vanha Kalevala.
Pian seura kuitenkin aloitti oman kustannustoi-
mintansa, joka on kehittynyt laajaksi ja etenkin
kansallisille tieteille perustavan tärkeäksi. Suo-
menkielinen kirjallisuus lisääntyi muutenkin suu-
resti: 1809-55 sitä ilmestyi 425 nidettä, yli kaksi
kertaa enemmän kuin siihen asti yhteensä. Kirjo-
jen leviämistä edisti kirjakauppojen perustaminen
vuoteen 1854 mennessä kaikkiin Suomen kau-
punkeihin.
Maan pääkirjasto, Turun akatemian kirjasto
30 000 niteineen tuhoutui Turun suurpalossa 1827
paitsi 800 lainassa ollutta kirjaa. Helsinkiin siir-
tyneen yliopiston kirjastonhoitaja professori Fred-
rik Wilhelm Pipping (1783-1868) joutui siis teke-
mään suurtyön luodessaan uuden kirjaston miltei
tyhjästä. Myöhemmin hän toimi yliopiston rehto-
rina ja senaattorina mutta pysyi uskollisena kirjas-
tolleen ja työskenteli sen hyväksi myös erottuaan
1845 kirjastonhoitajan virasta.
Tärkeän apulaisen Pipping sai vuodesta 1847
alkaen kirjoitustaitoisesta kansanmiehestä Matti
Pohdosta (1817-57). Tämä oli syntynyt Ylistarossa
talollisen poikana mutta menettänyt lapsena ko-
tinsa isän juoppouden takia. Matti kierteli maata
paimenpoikana ja kerjäläisenä kunnes ryhtyi
1836 kulkukauppiaaksi, myi arkkiveisuja ja mui-
ta painotuotteita ja sitoi sen ohella kirjoja. Poh-
dossa heräsi jalo intohimo, kiinnostus vanhoihin
suomenkielisiin painotuotteisiin, ja hän alkoi ke-
rätä niitä. Vähitellen hän kehittyi tämän kirjalli-
suuden erinomaiseksi tuntijaksi, niin että hän
pystyi auttamaan F.W. Pippingiä olennaisesti sen
keruussa ja luetteloinnissa.
Äärimmäisen askeettisesti eläen Matti Pohto sai
hankituksi itselleen laajan kokoelman kirjallisuut-
ta. Yliopiston kirjastolle hän lahjoitti tai myi hal-
valla noin 2 100 painotuotetta, jotka olivat puuttu-
neet sieltä. Kuopion ja Turun tuomiokapitulit sai-
vat Pohdon testamentin nojalla yhteensä yli 3 000
painotuotetta, yliopiston kirjastossa olevien kak-
soiskappaleita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seu-
ralle on kunniaksi, että kulkukauppias Matti Pohto

452
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
oli kutsuttu jo 1848 sen jäseneksi. Tälle seuralle
hän lahjoitti yli 200 painotuotetta.
Eräillä kymnaaseilla oli Ruotsin ajan lopulla
melko laaja kirjasto, samoin monilla varakkailla
säätyläisillä. Muutamaan kaupunkiin, ensin Tur-
kuun ja Vaasaan, oli perustettu säätyläisten luku-
seura edustavine kirjastoineen. Sittemmin syntyi
myös kaupunginkirjastoja, joissa kirjat olivat ruot-
sinkielisiä. C.A. Gottlund kirjoitti suomenkie-
lisistä kansankirjastoista jo 1831, mutta vauhtia
niiden perustaminen sai vasta Antreassa synty-
neen viipurilaisen kirjanpitäjän Juhana Pynnisen
(1818-64) julkaistua 1845 herättäviä kirjoituksia
Kanava-lehdessä. Hän perusti 1846 Viipuriin
suomenkielisen kirjaston. Kansankirjastoja ryh-
dyttiin nyt perustamaan vilkkaasti, Etelä-Karja-
lasta alkaen, ja 1860-luvun alussa niitä oli jo noin
150 ympäri Suomea. Pieniä ne tietysti olivat, kos-
ka suomenkielistä kirjallisuutta oli yhä varsin vä-
hän.
Paavo Ruotsalaisen perinnettä jatkanut herätysliike jäi elämään etenkin Pohjanmaalla. Kainuussa ja Savossa. Körttipukuiset
emännät kuuntelevat seurapuhetta Venny Soldan-Brofeldtin maalauksessa Heränneitä (1898). Taiteilija, hyvin etevä henkilön-
kuvaaja, kiinnostui heränneistä puolisonsa Juhani Ahon vaikutuksesta.

454
Herätysliikkeet uudistavat
hengellistä elämää
Valistusteologia vastatuulessa
Suomen luterilaisen kirkon ja Aleksanteri I:n suh-
teet olivat alusta pitäen luottamukselliset, mihin
vaikutti Jacob Tengströmin ja Porvoon piispan
Zacharias Cygnaeuksen sopeutuva asenne Suo-
men sodan aikana. Hallitsija oli autonomisessa
Suomessakin kirkon ylin päämies, ja senaatin
yhteyteen perustettiin asioiden valmistelemisek-
si kirkollisasiain toimituskunta. Vanhan Suomen
luterilaiset seurakunnat liitettiin 1812 Porvoon
hiippakuntaan. Turun piispa sai 1817 Suomen
arkkipiispan tehtävät ja arvonimen, joiden ensim-
mäinen haltija oli Jakob Tengström.
Hallitsijan suopea suhtautuminen luterilaiseen
kirkkoon jatkui Nikolai I:n aikana, mutta kirkon
johto joutui puolestaan valvomaan hengellistä
elämää myös poliittisesta näkökulmasta. Piispo-
jen nimityksissä suosittiin jatkuvasti keisarin kan-
nalta taattuja, jollain tavoin Pietariin suuntautu-
neita tai sellaisina pidettyjä ehdokkaita.
Suomen ortodoksiset seurakunnat ja luostarit
Aleksanteri I määräsi kuulumaan Pietarin hiippa-
kuntaan ja siten Venäjän kirkkoa johtavan Pyhän
synodin alaisiksi. Näin oli ollut Vanhan Suomen
osalta varhemminkin. Ortodoksisen kirkon ja val-
tion suhteita koskevat asiat kuuluivat kuitenkin
Suomen senaatille.
koetti perustella Raamatun ilmoitusta vedoten
järkeen ja uskon tuottamaan moraaliseen hyö-
tyyn. Raamattua piti tätä varten myös selittää uu-
delleen, ja jotkut valistusteologit pitivät muun
muassa Lutherin Vähää katekismusta terveen jär-
jen ja valistuneen moraalin kannalta vanhentu-
neena. Pääsuuntana akatemiassa pysyi kuitenkin
neologia, jota muun muassa Jacob Tengström
kannatti. Tämä suunta vastusti 1700-luvun sup-
ranaturalismiin liittyen jyrkkää rationalismia ja
katsoi, että vaikka ilmoituksen totuus olikin jär-
jellistä, se voitiin omaksua vain uskon kautta.
Jo 1820-luvulla akateemisen teologian luonne
alkoi muuttua romantiikan ja saksalaisen idealis-
min vaikutuksesta: rationalismi joutui vastatuu-
leen. Seuraavalla vuosikymmenellä vaikutti Suo-
messakin voimakkaasti saksalaisen Friedrich
Schleiermacherin teologia, joka korosti tunteen
ja kokemuksen osuutta uskonnossa. Kristinusko
ei ollut vain opinkaavoja, järkeilyä ja moraalia,
"vaan se oli tunnetta ja äärettömän välitöntä koke-
mista, jolle kuului oma alueensa sielussa", luon-
nehtii Eino Murtorinne Schleiermacherin ajatuk-
Paavo Ruotsalainen ja hänen
johtamansa herännäisyys
Turun akatemiassa esiintyi 1800-luvun alussa en-
tistä enemmän valistushenkistä teologiaa, joka
Autonomian ajan alkupuolella Suomessa esiintyi
monia uskonnollisia herätysliikkeitä, joiden his-

Herätysliikkeet uudistavat hengellistä elämää 455
toria valaisee yleisemminkin maalaisrahvaan hen-
kistä tilaa ja kehitystä. Osa niistä periytyi 1700-lu-
vulta kuten Pohjanmaan vähitellen kuihtuvat mysti-
set suunnat ja Länsi-Suomen laajalle levinnyt pie-
tistinen kansanherätys. Sen pappisjohtajia oli elos-
sa vielä autonomian ajalla, mutta he olivat vanhoja
ja koko liike näytti väsyneeltä. "Vanhoja herännei-
tä" oli paljonkin, mutta liike oli vakiintunut kirkol-
liseksi pietismiksi, ja uusia herätyksiä tapahtui har-
voin. Tärkein rahvaaseen kuuluva herännäisjohtaja
oli kankaanpääläinen torppari Matti Pukanhaava,
joka opasti ystäviään evankelisessa hengessä ja
paheksui ankaraa, lakihenkistä puhetta.
Uudet herätysliikkeet on joskus selitetty sosiaali-
siksi protestiliikkeiksi, mutta niiden konservatii-
visuus yhteiskunnan asioissa ei tue tätä. Kaarlo
Wirilander korostaa sitä, että heränneet talonpo-
jat tunnustivat perinteisen säätyjaon ja pitivät sitä
Jumalan säätämänä. Heränneissä on nähty pyrki-
mystä yksilölliseen ajatteluun, ja tämä voikin so-
pia johtajiin, mutta yleensä heränneistä saa sen
käsityksen, että he liittyivät erikoisen tiiviisti
omaan joukkoonsa ja tottelivat johtomiehiään.
Herätysliikkeissä on nähty myös romantiikan vai-
kutusta, ja sitä varmaan olijoissakin säätyläisissä,
jotka otaksuivat oppimattomien, tunteeseen luot-
tavien kansanihmisten ymmärtävän vaistomaises-
ti uskon elämää.
Jouduttuaan selkkauksiin pappien ja virkamies-
ten kanssa heränneet kansanmiehet puolustivat
uskoaan rohkeasti, masentumatta nuhteista tai
rangaistuksista. Tämä uusi itseluottamus liittyi
ajan yleiseen kehitykseen. Rahvaan lukutaito oli
kohentunut, hengellisen kirjallisuuden saanti hel-
pottunut, ja vaikeatajuisten postillain lukeminen
kehitti kykyä teoreettiseen ajatteluun. Kustaa
III:n 1789 tekemät uudistukset olivat myös kohot-
taneet talonpoikien yhteiskunnallista asemaa.
Heidän ei tarvinnut enää pelätä virkamiehiä
entiseen tapaan, ja tämä ryhdistäytyminen
kohdistui pappeihinkin, jotka luettiin varsin ai-
heellisesti virkakuntaan.
Tällaiset seikat olivat epäilemättä herätysliikkei-
den tärkeitä edellytyksiä, mutta niiden varsinaiset
virikkeet olivat peräisin vanhemmista hengelli-
sistä liikkeistä. Niitä välittivät 1700-luvulla kirjoi-
tetut tai suomennetut kirjat, joita oli jo monella
rahvaanmiehellä. Joskus herätyksen alku kätkey-
tyy mystiikkaan kuten nykyään Lapinlahteen
kuuluvassa Iisalmen Savojarven kylässä, jossa
kahden talon väki joutui 1796 heinäniityllä hur-
mostilaan ja suureen synninhätään. Näin alka-
neessa liikkeessä oli Länsi-Suomen kansanherä-
tystä muistuttavia piirteitä, ja Tor Krook lukeekin
Iisalmen herätyksen sen kaukovaikutuksiin. Käy-
dessään kauppaa Pohjanmaan kaupungeissa jot-
kut pohjoissavolaiset olivat kaiketi tutustuneet
sikäläiseen pietismiin.
Iisalmen herätyksen otti johtoonsa Ylitorniolla
syntynyt puuseppä Juho Lustig, alkuaan Puusti-
järvi, joka oli tutustunut Tornionlaakson herrn-
hutilaisiin. Heidän evankelisessa hengessään hän
johti Savon herätystä, joka levisi pian Maanin-
galle ja Nilsiään. Se tavoitti Nilsiässä nuoren ta-
lollisenpojan Paavo Ruotsalaisen (1777-1852), jo-
ka oli muuttanut sinne vanhempiensa mukana
syntymäpaikastaan Lapinlahdeltaja asui pitäjässä
lopun ikänsä, kauan köyhänä torpparina, viimek-
si talollisena Syvärin järven Aholansaaressa. Hän
oli ollut jo lapsena lukuhaluinen, ja vanhemmat
olivat aikoneet häntä koulutielle senkin takia, että
äidinäiti oli ollut papin tytär. Perheen köyhtymi-
nen esti kuitenkin kouluunmenon, mikä lienee
ollut paha pettymys lahjakkaalle pojalle.
Paavo Ruotsalainen luki ahkerasti Raamattua
ja pietistien kirjoja, jotka saivat hänet jo nuorena
ahdistavan synnintunnon valtaan. Aikuisena hän
sai vapauttavia neuvoja Jyväskylän kappelissa
asuvalta, Iistä muuttaneelta sepältä Jaakko Hög-

456
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
manilta, jonka evankelisten katsomusten arvel-
laan olleen Oulun seudun herrnhutilaisten perua.
Seppä suositteli Paavolle Thomas Wilcoxin kir-
jaa Kallihit Hunajan-Pisarat, josta tulikin hänen
rakkaimpia hengellisiä oppaitaan. Wilcox tuomit-
see omatekoisen jumalisuuden ja neuvoo herän-
nyttä aloittamaan parannuksen Kristuksen avulla
joka päivä alimmalta portaalta. Tästä tuli myös
Paavo Ruotsalaisen uskonkäsityksen perusajatus,
johon ei tarvitse välttämättä lisätä mitään.
Nilsiässä ja Iisalmella oli pietismin koskettamia
heränneitä, joilla oli askeettisempi käsitys kristityn
elämästä kuin Juho Lustigilla. Paavo Ruotsalai-
nen asettui heidän kannalleen pitäessään Lustigin
vapaamielisyyttä uskonelämälle vaarallisena. Eri-
mielisyyden perussyy on tosin jäänyt hämäräksi.
Paavon suunta pääsi voitolle, ja 1810-luvulle men-
nessä hänestä tuli Pohjois-Savon heränneiden joh-
taja, jona hän pysyi kuolemaansa saakka. Herätys
levisi pian lähes kaikkialle Savon pohjoisosaan
ja 1830-luvulla myös kaakkoon, Sääminkiin ja
Kerimäelle saakka. Pohjois-Karjalassa tämä liike
eteni jo 1810-luvulla Pielisjärven pitäjään saakka
mutta ei etelämmäs.
Kainuussa oli syntynyt pietismin sävyttämää
herätystä jo 1800-luvun alussa Kiannalla, nykyi-
sellä Suomussalmella, jossa sitä viritteli Oulussa
syntynyt kappalainen Karl Saxa. Liike levisi 1820-
luvulla etelään, Paltamoon saakka, ja sai siellä joh-
tajakseen etevän kansanmiehen, räätäli Pekka
Jansonin (alkuaan Kärkkäinen). Hänen ollessaan
samanhenkinen mies kuin Paavo Ruotsalainen
Savon ja Kainuun herätykset sulautuivat 1830-
luvulla yhteen.
Keski-Pohjanmaalla herätystä virittivät papit: Yli-
vieskan kappalaisena vuodesta 1828 toiminut Jo-
nas Lagus (1798-1857) ja Pidisjärven, nykyisen
Nivalan saarnaajaksi 1833 määrätty Nils Gustaf
Malmberg (1807-58). Lagus oli tutustunut "van-
hoihin heränneisiin" apulaispappina Vöyrillä, ja
Malmberg oli tavannut pietistejä Pietarissa suo-
malaisen papin apulaisena ollessaan. Nämä kaksi
väkevää saarnamiestä saivat vanhastaan kytevän
pietistisen herätyksen pian voimistumaan Kala-
joen varrella. Tästä kuultuaan Paavo Ruotsalainen
tuli varta vasten tutustumaan pohjalaisiin, ja vuo-
desta 1836 Savon ja Keski-Pohjanmaan herätys-
liikkeet yhdistyivät Laguksen ja Malmbergin tun-
nustaessa "Ukko-Paavon" heränneiden johtajaksi.
Herätys levisi pohjoiseen Raahen ja Oulun seu-
duille mutta jäi siellä heikoksi. Etelämpänä se vai-
kutti laajalti Keski-Pohjanmaalla ja pian Etelä-
Pohjanmaallakin. Malmbergin siirryttyä 1838 La-
puan pitäjänapulaiseksi hänen sytyttävät saarnan-
sa virittivät herätystä paitsi emäpitäjässä etenkin
Nurmossa, Ylihärmässä ja Ylistarossa, mutta he-
ränneitä oli muuallakin Etelä-Pohjanmaalla. He
saivat johtajikseen eteviä nuoria pappeja kuten
runoilija Lars Jacob Stenbäckin ja oppineen Carl
Gustaf von Essenin, mutta kansa rakasti eniten
välitöntä ja sydämellistä, suomea erinomaisesti
puhuvaa Malmbergiä.
Paavo Ruotsalainen kävi joskus puhumassa
myös Etelä-Pohjanmaalla, ja sielläkin heränneet
papit tunnustivat nerokkaan talonpojan hengelli-
seksi auktoriteetikseen. Etelämpänä Länsi-Suo-
messa herätystä tapahtui 1820- ja 1830-luvulla
siellä täällä kuten Tampereen itäpuolisissa pitäjissä
Längelmäeltä Pälkäneelle. Nurmijärvellä sitä le-
vitti innokkaasti Savossa syntynyt kappalainen
Johan Fredrik Bergh. Aleksis Kiven äitikin liittyi
herätykseen, joten kirjailija ei turhaan tehnyt Ju-
kolan Juhanista herännyttä. Länsi-Uudellamaal-
la ja sittemmin Varsinais-Suomen itäosassa herä-
tystä saarnasi etevä pohjoispohjalainen pappi
Fredrik Gabriel Hedberg (1811-93).
Paavo Ruotsalaisen persoonallisuus oli monivi-
vahteinen ja ristiriitainen. Hän oli älykäs, huu-

Herätysliikkeet uudistavat hengellistä elämää 457
morintajuinen, terävä ihmistuntija mutta samal-
la ailahteleva tunneihminen. Paavossa oli nöy-
ryyttä mutta myös kitkerää talonpoikaista ylpe-
yttä. Sen takia hän esti tyttärensä menemisen Ka-
jaanin heränneen apteekkarin rouvaksi välittä-
mättä Sohvi-raukan itkusta. Tähän lienee vaikutta-
nut myös se periaate, että säätyjakoa ei saisi kumo-
ta eikä heikentää. Ukko-Paavo veisteli olevansa
"kolmen hiippakunnan piispa", mutta joskus hän
säikäytti ihmiset kiroamalla karkeasti tai ryyppää-
mällä viinapullosta. Pelkäsi kai lankeavansa teen-
näiseen jumalisuuteen kymmenientuhansien ih-
misten hengellisenä johtajana. Viinaan Paavo
suostui vanhoilla päivillään liiaksikin, kun sitä pi-
dettiin lääkkeenä moniin vaivoihin.
Paavo Ruotsalaisen johtamaa suuntaa kutsut-
tiin usein pietismiksi, mikä sopikin moniin siihen
liittyneisiin pappeihin. Ukko-Paavon uskonkäsi-
tys näyttää sen sijaan poikenneen pietismistä, kun
hän ei kiinnittänyt sanottavaa huomiota ihmisen
tekemään valintaan vaan korosti Jumalan työtä.
Vieroksuen pietistien käsitteitä uudestisyntymi-
nen ja pyhitys hän opetti, että herätetty ihminen
sai luottaa synnin ja murheiden vaivaamana Kris-
tukseen vaikka ei tuntenut sielussaan uskoa eikä
halua parannukseen. Elävä usko oli Jumalan ar-
mon odottamista silloinkin, kun varmuus anteek-
siannosta puuttui. Tekemällä tehty parannus taas
johti pelkkään "kiiltopyhyyteen", jota Paavo pel-
käsi kaikkein eniten, koska ihmisen oli vaikea he-
rätä siitä uudelleen.
Paavo Ruotsalainen ei tietenkään ollut niin joh-
donmukainen teologi kuin oppineet papit. Hä-
nen puheensa "tuttavasta" eli tunnettavasta ar-
mosta ja "sisällisestä Christuksen tunnosta" voi-
sivat viitata spiritualistiseen "sisäisen ilmoituksen"
korostamiseen, joka olisi kaiketi herrnhutilaista
vaikutusta. Toisaalta Paavon "odottavan uskon"
on katsottu olleen harvinaisen objektiivista evan-
kelisuutta, ja omasta puolestani pidän tätä tul-
kintaa perusteltuna. Esimerkiksi seuraava ennen
vuotta 1843 sanellun kirjeen katkelma osoittaa
Jumalan sanaan luottavaa horjumattoman evan-
kelista uskoa. Puhuttuaan omatekoisesta vanhurs-
kaudesta Paavo jatkaa:
"Vaan toiset heränneet ... murheen kans' tais-
televat yötä ja päivää ja lakkaamata huutavat ar-
mon perään Kristuksessa pitäin lujasti kiinni siitä
profeetallisesta sanasta, niin kauan kuin päivä val-
kenee ja kointähti koittaa heidän sydämissänsä.
Ei he myös orjuuden anna itsiänsä voittaa Iska-
riotin kanssa epäilemään heidän syntinsä tähden,
mutta odottavat armon auringon Kristuksen valai-
sevan heitä; eikä myös pane Jumalan eteen mää-
rää, kuinka hänen pitää heille antaman armonsa
hyvyyttä, vaan tyytyvät hänen kaikkiviisaan tah-
tonsa alle."
Heränneet kävivät ahkerasti kirkossa ja ehtoolli-
sella mutta pitivät kielloista piittaamatta myös
seuroiksi kutsuttuja hartauskokouksia, joissa luet-
tiin ääneen Raamattua tai saarnakirjaa, useimmin
ehkä Johan Wegeliuksen tai Anders Björkqvistin
postillaa. Seuroissa veisattiin Sionin virsiä, Ha-
lullisten sieluin hengellisiä lauluja tai heränneille
mieluisia virsiä kirkon virsikirjasta. Jos paikalla
oli pappi tai puhetaitoinen maallikko, hän piti ly-
hyehkön puheen.
Heränneiden virsisävelmät olivat koraalien
kansanomaisia muunnoksia, pitäjittäin erilaisia ja
usein hyvin kauniita. Savossa kehittyi heränneille
ominainen, poljennoltaan selkeä veisuu, joka levi-
si Pohjanmaallekin. Paavo Ruotsalaisen johtaman
herätyksen vanhoillisia piirteitä oli naisten vai-
keneminen seuratuvassa paitsi veisuussa, jossa
heidän neleillä äänillään oli tärkeä osuus. Hur-
mosilmiöitä Paavo ei suosinut mutta hyväksyi
joidenkin heränneiden naisten "kielillä puhumi-
sen". Varsinaisia horrossaarnaajia Savon ja Poh-
janmaan herätyksen piirissä ei esiintynyt.

458
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Suruttomista heränneet halusivat erota pietisti-
seen tapaan jyrkästi, mikä näkyi jo vaatetuksessa.
Se oli Savon syrjäkylissä säilynyt kansanpuku,
kustavilaisen säätyläispuvun muunnos, jonka he-
ränneet omaksuivat muuallakin. Miehen puku oli
harmaata sarkaa, ja röijyn eli "vastin" selkäpuo-
lella oli lieve leikattuna kolmesta kohtaa kapeiksi
lipukoiksi eli "korteiksi". Naisenkin röijyssä oli
kortit, ja puvun värit olivat tummansininen ja
harmaa, kirkkaita värejä kartettiin visusti. Hiukset
olivat keskipäästä jakauksella, ja miehet ajelivat
kustavilaiseen tapaan partansa. Paavo Ruotsalai-
nen edellytti heränneen rahvaan pukeutuvan tä-
ten, ja suruttomat saivat siitä aiheen kutsua he-
ränneitä pilkaten körttiläisiksi tai körttisiksi.
Heränneet tuomitsivat jyrkästi tanssin, korttipe-
lin, riettaat puheet ja kaiken sukupuolista siveyttä
loukkaavan. Juopotteluakin paheksuttiin, mutta
ehdotonta raittiutta ei vaadittu. Kovin tiukkaa as-
keesia Ukko-Paavo ei suositellut: heränneet saivat
ilahduttaa mieltään hyvällä ruoalla ja kahvilla,
etenkin perhejuhlissa, miehet myös tupakalla, se-
kä tietysti ahkeralla saunomisella. Aviollista rak-
kautta pidettiin Jumalan lahjana. Heränneiltä ei
siis suinkaan kielletty kaikkea elämäniloa, kuten ul-
kopuoliset joskus väittivät. Ahkeruus ja säästäväi-
syys olivat suuressa arvossa mutta samoin arme-
liaisuus. Omaan joukkoon kuuluvia köyhiä herän-
neet auttoivat esimerkiksi menemällä talkoisiin
leskiäidin tai varattoman nuorenparin pellolle.
Herrasväen kulttuuria ja harrastuksia herännyt
rahvas ei ymmärtänyt. Koreat ja kalliit puvut, vii-
nit ja rahvaan ruoasta eroavat herkut, tanssi per-
hejuhlissa, jopa maallinen kirjallisuus ja muu sivis-
tys olivat Ukko-Paavosta syntiä tai tuomittavaa
turhuutta. Heränneiden säätyläisten tuli elää lä-
hes yhtä yksinkertaisesti kuin rahvas, mikä vaati
suuria uhrauksia ja sisäisiä taisteluja. Paavon
karsas suhtautuminen herrastapoihin ja säätyläis-
kulttuuriin johtui varmaan käsityksestä, että rah-
vaan tavat olivat puhtaammat ja järkevämmät
kuin herrojen. Voi myös sanoa hänen sisäistäneen
sen vaatimattomuuden ihanteen, jota sääty-yh-
teiskunnassa oli aina suositeltu rahvaalle.
Mikkelin seudun, Karjalan
ja Lounais-Suomen heränneet
Paavo Ruotsalaisen johtamasta liikkeestä erilleen
jäi Mikkelin seudun herätys, joka virisi 1800-lu-
vun ensi vuosina Joutsassa ja Kangasniemessä.
Se lienee saanut vaikutteita Fredrik Axbergin
Kaakkois-Hämeessä ja Uudenmaalla johtamasta
maltillisesta pietismistä. Mikkelin seudun herätys
voimistui 1810-luvulla saatuaan kaksi lahjakasta
johtajaa rahvaan parista. Toinen oli Reetta eli
Margareeta Högman (1786-1849), edellä maini-
tun Jaakko Högmanin tytär, joka oli palveltuaan
piikana mennyt naimisiin heränneen talonpojan
kanssa. Reetta ja hänen puolisonsa elivät vuodesta
1821 loisina Hirvensalmella. Reetta ei puhunut
seuroissa, arvattavasti apostoli Paavalin kiellon
vuoksi, mutta hän oli taitava ja rakastettu sielun-
hoitaja.
Mikkelin puolen heränneiden toinen johtaja oli
ratsutilallinen Salomon Häkkänen (1784-1868)
Mäntyharjusta, kirjoitustaitoinen talonpoika, joka
luki sanomalehtiä ja valistavia kirjoja. Herätyk-
seen tultuaan Häkkänen kehittyi eteväksi puhu-
jaksi ja sielunhoitajaksi. Hänen ja Reetta Högma-
nin hyvässä sovussa johtamana herätys levisi laa-
jalle Etelä-Savoon, Itä-Hämeeseen ja Jyväskylän
seudulle. Mikkelin seudun heränneiden uskonkä-
sitys näyttää olleen alkuaan varsin evankelinen.
Sen johtajat karttoivat nöyrinä ihmisinä kaava-
maista sielunhoitoa ja neuvoivat heränneitä etsi-
mään omaa tietään uskoon lukemalla Raamat-
tua ja rukoilemalla ahkerasti. Raittiutta ja siivoja
tapoja kyllä teroitettiin.

Herätysliikkeet uudistavat hengellistä elämää 459
Kolmas itäsuomalainen herätysliike virisi 1810-
luvulla Pohjois-Karj alassa, alusta pitäen papin joh-
tamana. Tämä oli Henrik Renqvist (1789-1866),
alkuaan talollisenpoika Heikki Kukkonen Ilo-
mantsista. Hänet herätti jo nuorena sama Arthur
Dentin kirja Totisen kääntymisen harjoitus, joka oli
saanut 1750-luvulla alkuun Länsi-Suomen suuren
herätyksen. Taloudelliset vaikeudet ja rasittavat
sielulliset taistelut eivät estäneet lujatahtoista Kar-
jalan poikaa valmistumasta papiksi, ja 1817 hä-
net määrättiin kirkkoherran apulaiseksi Liperiin.
Siihen mennessä hän oli omaksunut varsin sel-
västi pietistisen uskonkäsityksen.
Liperin laajan ja vauraan pitäjän karkeaa kan-
saa eivät hengelliset liikkeet olleet koskettaneet,
mutta nuoren papin tuimat saarnat saivat jo paris-
sa vuodessa aikaan voimakkaan herätyksen. Ren-
qvist teroitti aitona pietistinä pyhitettyä elämää
ja aivan erikoisesti väkijuomien karttamista sekä
erotti heränneet jyrkästi suruttomista. Hänen tai-
pumuksensa mystiikkaan ilmeni siinä, että hän
neuvoi uskovaa rukoilemaan alinomaa, rukouk-
seen varsinaisesti keskittyessään polvistuneena.
Sionin virsien ja Halullisten sieluin hengellisten
laulujen veisuu Renqvistin seuroissa pehmensi
hänen pietismiään luomalla siihen tiettyä evan-
kelista ja mystistä sävyä.
Myös eteläisessä Länsi-Suomessa alkoi autono-
mian ajalla uusi herätyksen aalto. Honkilahden
Auvaisissa heräsi 1817 "juoppo seppä"Juho Uusi-
kartano, ja näin alkanut liike levisi sittemmin
nopeasti muualle Satakuntaan ja Varsinais-Suo-
men lähiosiin, kunnes se ulottui Uudenkaupungin
seudulta Merikarvialle ja kaikkialla myös lähei-
seen sisämaahan. Tämä liike oli aluksi vahvasti
hurmoksellinen. Uusikartanon, pilkkanimeltä
"Auvaisten paavin", seuroissa hypittiin ja tanssit-
tiin, kunnes ihmiset vaipuivat maahan lähes ta-
juttomina. Liike sai tästä "hyppyherätyksen" ni-
men, ja monet vanhat heränneet suhtautuivat sii-
hen pidättyvästi, näin myös syvästi ajatteleva ja
evankelinen virsirunoilija Matti Paavola Nakki-
lasta. Uusi herätys sai silti rakennusaineita vanhas-
ta kansanherätyksestä.
Hyppyherätyksen johtajana oli myöhemmin
eurajokelainen suutari Johan Dahlberg (1771-
1843), joka ryhtyi 1830-luvulla hillitsemään hur-
mosilmiöitä ja tähdentämään rukouksen merki-
tystä. Tavaksi tuli rukoilla polvillaan ja kasvot
maahan painettuina. Satakunnan herätyksen omi-
naispiirre oli Harri Heinon mukaan alkuaikoina
Pyhän Hengen välittömän vaikutuksen korostus;
Raamatun sanaa jopa väheksyttiin spiritualismin
hengessä.
Hyppyherätykseen kuului olennaisesti kiliasmi:
tuhatvuotinen valtakunta eli "lepotuhansi" alkai-
si aivan pian. Liikkeeseen sisältyi myös askeetti-
suutta: sianlihan syöminen kiellettiin kuten Moo-
seksen laissa, samoin kaikkien nautintoaineiden
käyttö, mutta muuten jokapäiväisen elämän py-
hittäminen jäi aluksi hieman syrjään. Vaatetuksen
piti olla yksinkertainen, naisilla valkea nuttu ja
musta päähuivi.
Kirkko ja esivalta
huolestuvat herätysliikkeistä
Vaikka herätysliikkeet pyrkivät oikeastaan teke-
mään totta siitä, mitä papit olivat saarnanneet jo
satoja vuosia, ne huolestuttivat kirkon johtomie-
hiä. Heränneisiin kohdistettiin moitteita kentältä
heidän loukattuaan pappien ja virkamiesten arvo-
valtaa. Kirkon johto murehti myös Nikolai I:n
reaktioita, koska keisarin tiedettiin epäilevän, että
hengelliset liikkeet voisivat synnyttää poliittista
vastarintahenkeä. Niinpä piispat valvoivat herä-
tysliikkeitä ja koettivat hillitä niitä. Heränneiden
vainoamista on kuitenkin usein liioiteltu, sillä

460
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
useimmat heihin kohdistuneet toimenpiteet olivat
varsin lieviä.
Kovimmin kohdeltiin Henrik Renqvistiä, pal-
jolti hänen särmikkään luonteensa takia. Joudut-
tuaan riitaan kirkkoherransa kanssa Renqvist sa-
noi tätä Porvoon tuomiokapitulin kuulustelussa
mieheksi, "joka ei pelkää Jumalaa eikä häpeä ih-
misiä". Kun piispakin oli jyrkkä mies, hän taivut-
ti 1826 senaatin määräämään Renqvistin vanki-
lansaarnaajaksi Svartholman linnoitukseen. Si-
sukkaalle papille se oli pieni asia: veljiensä rikos-
vankien sielunhoidon ohella hän käänsi ja kirjoitti
hengellisiä teoksia ja myös kirjasen Viinan kau-
histus (1835), jossa hän ensimmäisenä Suomessa
vaati ehdotonta kieltäytymistä väkijuomien naut-
timisesta. Renqvistin kirjat ja kirjeet tuottivat hä-
nelle paljon ystäviä vielä hänen ollessaan Svart-
holman muurien sisällä.
Mikkelin seudun ja Satakunnan heränneet oli-
vat niin hiljaista väkeä, että heidän annettiin olla
rauhassa, mutta Paavo Ruotsalaisen johtamaa voi-
makasta liikettä kovisteltiin jonkin verran. Jo
1822-23 Iisalmen rovasti, sivistynyt ja älykäs Pehr
Johan Collan, sai kihlakunnanoikeuden sakotta-
maan kolmea seuroja pitänyttä talonpoikaa lähes
sata vuotta vanhan, yksityiset hartauskokoukset
kieltävän konventikkeliplakaatin nojalla. Collan
valitti että heränneet halveksivat papistoa ja hajot-
tivat seurakuntaa sekä tuottivat itselleenkin sie-
lullisia kärsimyksiä ja taloudellista vahinkoa.
Samantapaisin perustein ja vanhaan plakaattiin
vedoten maallinen ja hengellinen esivalta ahdiste-
livat heränneitä 1840-luvulle asti. Yksityisten har-
tauskokousten katsottiin olevan luvattomia kirkon
papinkin pitäminä. Kuuluisaksi tuli 1838 Kalajoel-
la nostettu oikeusjuttu, jossa nimismies syytti he-
ränneitä seurojen pitämisestä ja luvattomasta va-
rojen keruusta lähetystyöhön. Juttu päättyi 1839
siten, että 64 talonpoikaa sakotettiin, osaa oikein
tuntuvasti kuten Paavo Ruotsalaista, joka oli käy-
nyt puhumassa Kalajoen suurpitäjässäkin. Talon-
poikien lisäksi syytettiin Jonas Lagusta, N.G.
Malmbergiä ja kahta muuta pappia. Turun tuo-
miokapituli tyytyi nuhtelemaan heitä, mutta syyt-
täjä vetosi Vaasan hovioikeuteen, joka tuomitsi
papit 1840 puolen vuoden virkaeroon. Tuomio
oli selvästi poliittinen.
Ankara muistutus annettiin F.G. Hedbergille,
joka oli pitänyt usein herännäisseuroja, viimeksi
Paimion kirkkoherran virkaa hoitaessaan. Tämä
rohkeus melkein tuomiokapitulin ikkunan alla
suututti prelaatteja ja huolestutti lempeää arkki-
piispaa Erik Gabriel Melartinia. Kun Hedberg ei
totellut varoituksia, hänet lähetettiin 1840 saar-
naajaksi Oulun lääninvankilaan, jonka ulkopuo-
lella hän ei saanut toimia pappina. Arkkipiispa
selitti tätä Hedbergille arvellen, että pietismi voisi
häiritä yhteiskuntaa ja saattaa isänmaan vaaraan,
toisin sanoen horjuttaa Suomen autonomiaa.
Hedberg ei puolestaan hätkähtänyt kaksi vuotta
kestäneestä rangaistuksestaan.
Muutenkin rangaistukset vain lisäsivät herätys-
liikkeiden moraalista voimaa. Kuultuaan Kalajo-
ella tuomionsa heränneet virittivät käräjätalon
pihalla syysillan hämärtyessä Lutherin taistelu-
virren Meidän linnamm' on Jumal' taivaasi' ja pol-
vistuivat kuulemaan Paavo Ruotsalaisen rukous-
ta. Jokainen ymmärsi heidän lähtevän käräjiltä
voittajina, sakot eivät vaikuttaneet siihen vähää-
kään. Lopulta viranomaisia alkoi epäilyttää ve-
toaminen konventikkeliplakaattiin, ja poliittinen
huolikin hälveni, kun heränneet todettiin yhteis-
kuntarauhan vankoiksi ystäviksi, joilla ei ollut
yhteyksiä Nikolai I:n pelkäämään länsimaiseen
liberalismiin.

Herätysliikkeet uudistavat hengellistä elämää 461
Herännäisyyden hajaantuminen
Henrik Renqvistin vapauduttua 1835 Svarthol-
masta ja päästyä Sortavalan kappalaiseksi hän sai
muutamassa vuodessa aikaan laajan herätyksen
Laatokan Karjalassapa pohjoisempana "renqvis-
tiläisyys" levisi Polvijarvelle ja Kaaville saakka.
Kirjojensa ansiosta Renqvist sai vaikutusta län-
nempänäkin. Mikkelin seudun heränneet alkoivat
pitää häntä auktoriteettinaan, ja myös Satakun-
nan herätys omaksui hänet johtajakseen. Tämä
liike rauhoittui nyt suuresti, Renqvistin tuomit-
semat hurmosilmiöt lähes katosivat kuten myös
kiliasmi, ja Raamatun arvovalta palautui. Ru-
kouksen korostaminen oli vanhastaan yhteistä
renqvistiläisille ja Satakunnan herätykselle, jon-
ka piirissä alettiin nyt tähdentää Renqvistin ta-
paan myös pyhityksen eli "Jeesuksen seuraami-
sen" tärkeyttä. Näin hyppyherätys kehittyi kir-
kolliseksi mutta omaleimaiseksi "rukoilevaisuu-
deksi".
Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen johtamat liik-
keet ajautuivat sen sijaan täysin erilleen. Renqvist
vaati raittiutta ja jokapäiväistä polvirukousta, jotka
olivat molemmat Ukko-Paavon mielestä pahinta
kiiltopyhyyttä, ja hän ilmaisi kantansa niin räi-
keästi, että yhteydet Renqvistiin katkesivat täysin
1840-luvun ensi vuosina. Myös Mikkelin seudun
heränneet pahentuivat Paavoon, joka näytti pitä-
vän raittiutta ja hillittyä käytöstä vahingollisina
kristitylle ja joutui tästä ankaraan riitaan Reetta
Högmanin kanssa. Paavon raju luonne hajotti he-
rännäisyyttä tässä tapauksessa aiheettomasti, sillä
Mikkelin seudun herätys oli ollut itse asiassa var-
sin lähellä hänen johtamaansa liikettä.
Pohjois-Savon ja Pohjanmaan heränneet olivat
vielä 1830-luvun päättyessä näennäisesti samalla
kannalla kuin Paavo Ruotsalainen, Jonas Lagus
ja N.G. Malmberg, mutta vain puolitoista vuosi-
kymmentä myöhemmin herännäisyys oli jakau-
tunut jyrkästi kolmeen haaraan ja suuri osa lii-
kettä kannattaneista papeista oli hylännyt ne kaik-
ki. Syitä tähän hajaannukseen on etsitty teologis-
ten katsomusten eroista mutta myös pappien ja
maallikkojohtajien mieskohtaisista pyrkimyksis-
tä ja luonteenpiirteistä.
Herännäisyyden perinteestä joutui eroamaan
ensimmäisenä Fredrik Gabriel Hedberg, evanke-
lisen liikkeen perustaja. Perehtyessään Martin
Lutherin teoksiin Hedberg kiintyi hänen oppiinsa
uskon vanhurskaudesta, joka ei riipu ihmisen si-
veellisistä tai hengellisistä ansioista. Hedberg kat-
soi oppineensa Lutherilta, että armon sai omistaa
välittömästi, rohkeasti ja iloiten. Aidot pietistit oli-
vat sen sijaan lain orjuudessa, ja Ruotsalainen ja
Lagus edellyttivät pitkällistä hengellistä kasvua en-
nen kuin ihminen sai uskoajumalan armoon. Pa-
lattuaan 1843 Varsinais-Suomeen Pöytyän pitä-
jänapulaiseksi ja saatuaan kannatusta ystäviltään
Hedberg laati teoksen Uskon oppi autuuteen ja lä-
hetti käsikirjoituksen Ukko-Paavon ja Laguksen
luettavaksi. Kumpikin hyväksyi kirjan kiittäen sitä
puhtaasta evankelisesta hengestä, joten Hedberg
painatti sen 1844.
Pian tämän jälkeen Hedberg kuuli tyrmistynee-
nä, että Ruotsalainen, Lagus ja Malmberg tuomit-
sivat nyt hänen kirjansa kuolleen uskon opetta-
miseksi. Mistä tämä mielenmuutos perimmältään
johtui, on arvoitus. Paavo ja Pohjanmaan papit
olivat tosin kuulleet Hedbergin nuorten kannat-
tajien poikenneen heränneiden tavoista muun
muassa tanssimalla eräässä tilaisuudessa seura-
tansseja. Muutenkin "hedbergiläisiä" johtivat van-
han karkean Ukko-Paavon sijasta sivistyneet
länsisuomalaiset papit, jotka suhtautuivat sääty-
läiskulttuuriin myönteisesti.
Osuutta hajaannukseen oli myös suoranaisilla
väärinkäsityksillä. Kun Hedberg ei toisaalta huo-
mannut oppinsa poikkeavan olennaisesti Paavon

462
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
käsityksistä, hän yritti rakentaa sovintoa, mutta
Ruotsalaisen ja Laguksen kovuus esti sen heidän
moittiessaan Hedbergiä suruttomuudesta ja oma-
tekoisesta uskosta. Tällaiset puheet katkaisivat
pian kokonaan Hedbergin suhteet heränneisiin,
myös varsin evankelisena pidettyyn Malmber-
giin.
Uusi hajaannus syntyi Pohjanmaalla 1850-52 Nils
Gustaf Malmbergin saadessa vastaansa miltei
kaikki muut herännäispapit CG. von Essenin joh-
tamina. Eino Murtorinne katsoo tämän johtuneen
etupäässä opillisista ristiriidoista, joskaan Malm-
bergin teologiaa ei tunneta kovin hyvin. Häneen
kohdistettujen moitteiden ytimenä oli, että hän
väheksyi parannuksen tarpeellisuutta eikä usko-
nut ihmisen saavan eläessään varmuutta sielun-
sa pelastumisesta. Väitettiin että Malmberg ei us-
konut heränneen uudestisyntymiseen eikä sitä
seuraavaan pyhitykseen eli kristilliseen elämään
Jumalalta saaduin voimin. Aidon pietistisen teo-
logian kannalta nämä olivat pahoja erehdyksiä.
Malmbergin lujana tukena pysyi Iisalmelta Ni-
valaan muuttanut älykäs talollinen Vilhelm Nis-
kanen (1796-1860), joka johti Kalajokilaakson he-
ränneitä Jonas Laguksen siirryttyä 1845 Pohjan-
maan Pyhäjärvelle. Hän piti Lagusta lakihenki-
senä ja katsoi Paavo Ruotsalaisen kiinnittävän lii-
kaa huomiota ihmisen omiin tuntemuksiin. Mur-
torinteen mukaan Niskanen vastusti "korostettua
hengellisyyttä ja tunnekristillisyyttä ja painotti
Jumalan sanan välityksellä toimivaa Kristusta",
joten hän näyttää ymmärtäneen Lutheria varsin
hyvin. Lagus ja Ukko-Paavo lukivat puolestaan
Niskasen avoimesti esittämän kritiikin Malmber-
gin syyksi ja suuttuivat häneenkin.
Paavo Ruotsalaisen epätieteellinen ja intuitiivi-
nen teologia oli alkanut epäilyttää Etelä-Pohjan-
maan heränneitä pappeja heidän oppinsa ja koke-
muksensa kasvaessa, ja Lagusta hekin pitivät liian
lakihenkisenä. Suurten johtajien liiallisesta arvo-
vallasta tuli nyt irtautua. Malmbergin väärän teo-
logian väitettiin johtaneen hänet siveellisesti löy-
hään elämään, ja vaikka pahimmat syytökset
näyttävät olleen silkkaa valhetta, ne vahingoittivat
hänen mainettaan. Heikki Ylikangas on korosta-
nut monien pappien kateutta Malmbergiä koh-
taan ja heidän haluaan edetä urallaan vapaana
"körttipapin" maineesta, mutta näiden sinänsä
mahdollisten motiivien osuutta hajaannukseen on
vaikea arvioida.
Joka tapauksessa Etelä-Pohjanmaan herännäis-
papit luopuivat 1850-luvun alussa Malmbergistä
ja samalla koko kansanliikkeestä ja julistivat Raa-
matun ja kirkon tunnustuskirjat ainoiksi hengel-
lisiksi auktoriteeteikseen. Heidän uutta suuntaan-
sa on sen takia kutsuttu "raamatulliseksi". Paavo
Ruotsalaisen kuoltua 1852 miltei kaikki Keski-
Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Kainuun herän-
neet papit asettuivat puolestaan Jonas Laguksen
kannalle Malmbergiä ja Vilhelm Niskasta vas-
taan. "Niskaslaiset" sanoivat heidän lähteneen yh-
teisestä seuratuvasta eivätkä edes yrittäneet raken-
taa sovintoa "toistupalaisten" kanssa.
Keski-Pohjanmaalla ja Savossa suuri osa herän-
neestä rahvaastakin siirtyi "toiseen tupaan", mutta
Malmberg ja Niskanen saivat rivit kootuksi osas-
sa Pohjanmaata. Varsinkin Lapualle, Nurmoon,
Ylihärmään ja Ylistaroon sekä pohjoisempana
Ylivieskaan, Sieviin, Nivalaan ja Haapajarvelle
jäi malmbergiläinen eli niskaslainen herännäisyys
elämään verraten voimakkaana. Myös Kainuussa
se jäi pääsuunnaksi. Toistupalaiset on herännäi-
syyden historiassa pahoin laiminlyöty, vaikka hei-
dän keskuudessaan oli kauan aitoa herännäis-
henkeä.

Herätysliikkeet uudistavat hengellistä elämää 463
Onko suomalaisen ahdistuneisuus
pietismin vaikutusta
Herätysliikkeiden merkitystä 1800-luvun alku-
puolella ei ole helppoa arvioida. Niiden vaikutus
ei ollut voimakasta läheskään kaikkialla Suomes-
sa: Lappi, pääosa Pohjois-Suomea ja Hämettä,
Kymenlaakso, Karjalan kannas sekä ruotsinkie-
linen etelärannikkoja Ahvenanmaa jäivät sen ul-
kopuolelle. Ydinalueillaan nämä liikkeet kohen-
sivat moraalia ja lisäsivät harrastusta hengelliseen
kirjallisuuteen, mutta halua yleiseen valistukseen
ne eivät virittäneet ainakaan välittömästi. Esival-
lan ja papiston toimet heränneitä vastaan aiheut-
tivat "herrojen" ankaraa arvosteluapa siitä saattoi
kehittyä ajatus, että herrat erehtyivät muissakin
asioissa. Herännäisyyttä ihannoivat kirjoittajat
ovat arvelleet sen lisänneen talonpoikien henkistä
itsenäisyyttä, mutta on vaikeata osoittaa, että se
olisi kasvanut herännäisseuduilla enemmän kuin
muualla.
Herätysliikkeiden hengellisiä vaikutuksia on ar-
vioitu yleensä myönteisesti, mutta tätä asiaa on
enimmäkseen katsottu niiden omasta näkökul-
masta. Nämä liikkeet syvensivät kyllä hengellistä
elämää, mutta toisaalta ne saattoivat todellakin
jakaa seurakunnan vahingollisesti, kuten monet
papit pelkäsivät. "Suruttomat" katsoivat usein, että
heränneiden käsitykset ja tavat eivät olleet edes
kristilliseltä kannalta parempia kuin heidän, ja
heränneiden päästessä johtavaan asemaan, seu-
rakunnan sisäpiiriksi, tämä saattoi vieroittaa muita
kirkosta.
Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot väitti 1834,
että heränneissä esiintyi vaarallista henkistä ahdis-
tustapa paljon puhuttua "suomalaista ahdistunei-
suutta" on koetettu myöhemminkin selittää pie-
tististen herätysliikkeiden aiheuttamaksi. Ne ko-
rostivat ihmisen vastuullisuutta, ihannoivat ahke-
ruutta, vainosivat huvituksia ja leimasivat synnil-
lisiksi jotkut mielihyvää tuottavat elämykset, var-
sinkin eroottiset. Suomalaisille ominaiseksi väite-
tyn kireän ja estyneen mentaliteetin on arveltu
johtuvan tästä. Herätysliikkeiden piirissä tämä
kielletään ja pidetään herätyksen sielullisina vai-
kutuksina mielenrauhaa ja turvallisuuden tunnet-
ta, ainakin jos on kysymys puhujan omasta suun-
nasta.
Molemmat arvioinnit osunevat yksityistapauk-
sissa oikeaan, mutta yleistäminen on vaikeaa. Pää-
osa heränneistä oli varmaan myötäkulkijoita, joi-
den usko ja tunteet eivät olleet kovin syvällisiä,
kuten lienee kaikissa joukkoliikkeissä. Suomen so-
siaalihistoria tarjoaa myös mahdollisuuksia selit-
tää väitetty kansallinen ahdistuneisuus ja sen seu-
raukset avioeroista itsemurhiin saakka etupäässä
muista tekijöistä kuin uskonnosta johtuviksi.
Etelä- ja Keski-Pohjanmaa merkitään nykyään
vaalein värein kaikissa kartoissa, joiden katsotaan
valaisevan "suomalaista ahdistuneisuutta", vaikka
herätyskristillisyys on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä
vahvasti miltei kaikkialla tällä alueella. Ristiriita
on siis ilmeinen. Eikä tietysti sovi unohtaa, että
suuri osa kansaa pysyi aina suopean tai penseän
"suruttomuuden" tilassa ja ajatteli ikuisuuttakin
arkisesti kuten vanhaemäntä veijalimaisessa etelä-
karjalaisessa kaskussa:
Rovasti:Ja pianhan vanhaemäntä jo pääseekin kai-
kista vaivoista taivaan iloon ...
Vanha Mar: Mitäs vanha ilost, koha mis o lämmin/

f j
f ; • * n w
I .1? ,11 S?
m

465
Kulttuuria ja tapoja vanhan
maatalousyhteiskunnan
loppuaikana
Kansanopetus ja koululaitos
edistyvät hitaasti
Kansanopetus oli etenkin maaseudulla lähinnä
kirkon vastuulla, ja siinä säilyivät etupäässä entiset
muodot. Pieniä lapsia opetettiin kotona tai jon-
kun hyvälukuisen kyläläisen johdolla. Kirkonky-
lässä toimi lukkari usein lastenopettajana, mutta
harva pitäjä oli palkannut erityisen koulumesta-
rin. Joissakin tapauksissa pidettiin koulua jonkun
säätyläisen lahjoittamin varoin ja päästiin vähän
kokeilemaan lännestä kulkeutuneita pedagogisia
aatteita. Seurakunnan lukutaitoa ja kristinopin
tuntemusta tutkittiin vanhaan tapaan kinkereillä,
joita moni pelkäsi kovasti. Sodankylän isäntä oli
unohtanut kinkereillä peloissaan lukutaitonsa ja
päivitteli: "Mikä perkelheen hirmupaikka on sii-
nä, että pittää hämmästyä? Olen minä käynyt kar-
hunpesälläkin enkä ole hämmästynyt!" (Samuli
Paulaharju).
Varttunutta nuorisoa opetettiin rippikoulussa,
jonka toimintaa koetettiin tehostaa. Kaupungeissa
oli yleisesti pikkulasten kouluja ja yksityisin va-
roin pidettyjä köyhäinkouluja sekä lisäksi sunnun-
taikouluja yleissivityksen alkeiden antamiseksi
nuorille käsityöntekijöille ja työläisille. Rahvaan
opilliset taidot olivat kuitenkin sekä maalla että
kaupungeissa hyvin epätasaiset opettajien taidosta
ja pappien tarmosta riippuen. Lähdeaineisto ei
salli päätellä, kuinka paljon ne olivat keskimäärin
parantuneet Ruotsin ajasta. Väestönkasvu näet
rasitti kovasti opetusvoimia, ja lisääntyvän köyhä-
listön oli monesta syystä erikoisen vaikea hankkia
lapsilleen kunnon opetusta.
Oppikoulu pysyi autonomian ajalla lähes ennal-
laan toimien etupäässä latinan päähän pänttää-
misen merkeissä. Opettajat eivät yleensä pitäneet
työstään, muistelivat lausetta "Quem Jupiter odit,
pedagogem fecit" ('ketäJupiter vihaa, sen hän te-
kee opettajaksi') ja pyrkivät mahdollisimman pian
seurakuntavirkoihin, joita täytettäessä opettajan
rasittavat virkavuodet kerrottiin kahdella. Vuo-
den 1843 lukio- ja koulujärjestyksessä lisättiin
reaaliaineiden ja uusien kielten osuutta, mutta
näin syntynyt opetusohjelma oli melko sekava
eikä saanut juuri tunnustusta.
Vain hitaasti väistyi se vanha käsitys, että tyttö-
jen ei tarvinnut oppia kuin kristinoppia ja käytän-
nön taitoja sekä tietyissä perheissä lisäksi hienoja
tapoja, joiden opettamiseksi joissakin kaupungeis-
sa oli niin sanottuja pensionaatteja. Kuten jo 1700-
luvulla tytöt pääsivät kouluun Viipurissa ja Pie-
tarsaaressa, ja vuodesta 1817 oli Turussakin al-
keiskoulu tytöille. Yksityisiä tyttökouluja perus-
tettiin vähitellen kaupunkeihin ja 1843 myös en-
simmäiset valtion tyttökoulut Helsinkiin ja Tur-
Helsingin monumentaalisen keskustan tärkeimmät. Senaatintoria ympäröivät rakennukset loi Carl Ludwig Engel. Nikolainkirkko,
nykyinen tuomiokirkko, on 1838 tehdyssä litografiassa Engelin piirtimen jäljiltä, ennen myöhempiä muutoksia. Vasemmalla yli-
opiston kirjasto.

466
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
kuun. Niihin otettiin kuitenkin vain lukeneiston
tyttäriä, ja heillekin opetettiin aluksi vain kaksi
vuotta kieliä, käsityötä ja musiikkia. Viipurin sak-
sankielinen tyttökoulu oli siis yhä kehityksen kär-
jessä Katariina-keisarinnan kunniaksi.
Koululaitoksesta näkyi erityisen hyvin maam-
me hidas kehitys ja eurooppalaisten aatteiden
hankala leviäminen tänne. Opetuksesta ja kasva-
tuksesta ei keskusteltu juuri sen enempää kuin
muistakaan yhteiskunnallisista kysymyksistä,
vaikka tämä oli perustavan tärkeä ala, jonka um-
pioitunut tila vahingoitti koko maata. Kun valtio-
päiviä ei kutsuttu koolle, oppikoulusta olivat vas-
tuussa vanhoilliset senaattorit, jotka eivät olleet
kovin kiinnostuneita kouluista, koska hyvät koti-
opettajat opettivat heidän ja sukulaisten lapsia.
Kansanopetuksen kustannuksista taas päättivät
maaseudulla hirmusaidat talonisännät ja kaupun-
geissa samanhenkiset porvarit, ja näissä oloissa
koulutus edistyi hitaasti.
Helsinkiin siirretty yliopisto
kehittyy keisarin valvomana
Aleksanteri I ymmärsi Turun akatemian poliitti-
sen merkityksen ja paransi jo 1811 suuresti sen
toiminnan taloudellisia edellytyksiä, tietysti Suo-
men valtion varoin. Yliopiston opetusvirkoja lisät-
tiin tuntuvasti, opettajien palkkoja korotettiin ja
ylioppilaiden stipendejä lisättiin. Tämä kaikki oli
etupäässä akatemian varakanslerin, piispa Jacob
Tengströmin neuvojen vaikutusta. Professorit kei-
sari taivutti täten ihailijoikseen, mutta osa ylioppi-
laista suhtautui venäläisiin vihamielisesti, ja se-
naatilla oli jatkuvasti jonkin verran huolta heistä.
Suomalaisten perinteinen opiskelu Upsalan yli-
opistossa jäi Haminan rauhan jälkeen vähäisek-
si: 1830-luvulle mennessä heitä tuli sinne Kari Tar-
kiaisen mukaan keskimäärin 3-4 vuodessa.
Turun akatemian suhteet hallitsijaan Aleksante-
ri I pyrki tekemään kiinteiksi nimittämällä sen
kansleriksi 1814 veljensä, suuriruhtinas Nikolain.
Hän taas määräsi hallitsijaksi tultuaan samaan vir-
kaan poikansa, perintöruhtinas Aleksanterin.
Näin Turun akatemia oli taloudellisesti Suomen
senaatin alainen mutta poliittisesti keisarin ja hä-
nen lähipiirinsä valvonnassa. Sitä tehosti yliopis-
ton siirtäminen Helsinkiin 1828 suuren tulipalon
tuhottua vuotta aikaisemmin valtaosan Turun
kaupunkia ja myös kaikki akatemian rakennuk-
set, joista vain päärakennus entistettiin palon jäl-
keen.
Helsingin yliopisto sai nimen "Keisarillinen
Aleksanterin-Yliopisto Suomessa" kohteliaana
muistutuksena siitä, että opinahjon tehtävänä oli
leipoa suuriruhtinaskunnalle päteviä ja lojaaleja
virkamiehiä. Professorit sen hyvin käsittivät,
mutta ylioppilaista oli edelleen hieman vaivaa,
joten Nikolai I katsoi 1852 tarpeelliseksi uudis-
taa yliopistoa koskevat säädökset. Ajankohtaisena
syynä oli helmikuun vallankumouksen Pietaris-
sa aiheuttama huolestuminen, jonka seuraukset
tuntuivat keisarikunnan kaikissa yliopistoissa.
Helsingissäkin lakkautettiin filosofian profes-
suuri, jottei tämän aineen opiskelu levittäisi tar-
peettomia ja kenties kumouksellisia ideoita. Sa-
malla lakkautettiin ylioppilasosakunnat nuorek-
kaan vallattomuuden ja sopimattoman politikoin-
nin tyyssijoina. Osakunnat tosin jatkoivat toimin-
taansa jo muutaman vuoden kuluttua, eikä yli-
opiston hallitus estänyt sitä, mutta vasta 1868 ne
laillistettiin uudelleen muodollisestikin.
Yliopiston uusissa statuuteissa oli myös ajanmu-
kaisia uudistuksia. Filosofian kandidaatin tutkin-
toon oli kuulunut arvosana tiedekunnan kaikissa
aineissa, mutta tästedes riitti viisi arvosanaa, mikä
suosi erikoistumista tietylle alalle. Filosofinen tie-
dekunta jaettiin kahteen osastoon, jotta opiskeli-

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana 467
ja voisi erikoistua joko humanistisiin tai mate-
maattisiin ja luonnontieteellisiin aineisiin. Latinan
ensisijaisuus opinnäytteiden kielenä lopetettiin.
Ylioppilaiden pro gradu -tutkielmia ei enää jul-
kaistu painettuina, mutta filosofian lisensiaatin tut-
kintoon kuului painettu väitöskirja, ja lisensiaatti
voi anoa filosofian tohtorin arvon, jota ei Suomes-
sa ollut aikaisemmin tunnettu. Teologian, lakitie-
teen ja lääketieteen tohtoreita oli ollut vanhastaan.
Läheinen yhteys Venäjään hyödytti autono-
mian ajalla suuresti yliopistossa harjoitettua tie-
teellistä koulutusta ja tutkimusta. Suomalaisille tut-
kijoille tarjoutui mahdollisuuksia yhteistyöhön
Pietarin tiedeakatemian ja läheisen suurkaupun-
gin muiden tieteellisten laitosten kanssa. Tutki-
mus oli näissä yleensä hyvin korkeatasoista. Suo-
meen syntyi myös tieteellisiä seuroja, joista mai-
nittakoon kirjallisuuden seuran lisäksi 1838 pe-
rustettu monitieteinen, laajaa julkaisutoimintaa
harjoittava Suomen Tiedeseura (Finska Veten-
skaps-Societeten).
Humanistinen tutkimus
saa kansallisia tehtäviä
Suomen historiantutkimus oli autonomian ajan
alussa hapuilevaa, mutta Jacob Tengström jatkoi
vielä arkkipiispana ollessaan työtään kirkkohisto-
rian tutkijana. Kreivi Carl Magnus Creutz julkai-
si 1848 nimellä Maunu Malmanen teoksen Anja-
la-förbundet, joka on varhaisin ja sangen ansiokas
tutkimus Anjalan liitosta. Maisteri Edvard Grön-
blad teki suuren työn historiantutkimuksen hy-
väksi järjestäessään Ruotsista Haminan rauhan-
sopimuksen nojalla siirretyt, Suomea koskevat
asiakirjat senaatin arkiston osaksi. Grönblad toi-
mitti lähdejulkaisuja Ruotsin ajan historiasta, ja
samaa hyödyllistä työtä teki A.I. Arwidsson Ruot-
sissa asuessaan. Professori Matthias Akiander oli
alkuaan kielentutkija, mutta hänet muistetaan
parhaiten etevästi kommentoitujen kirkkohis-
toriallisten lähdejulkaisujen toimittajana. Valtio-
oikeuden professori Johan Jacob Nordström, ete-
vä valtio-ja yhteiskuntajärjestyksen historian tut-
kija, siirtyi 1846 Ruotsin valtionarkistonhoitajaksi.
Kielitieteen tutkijoista Anders Johan Sjögrenin
(1794-1855) uran alku oli vähän samantapainen
kuin Lönnrotin. Hän syntyi Iitissä köyhän kylä-
suutarin poikana mutta sai tukea ymmärtäviltä
aikalaisilta ja varmisti toimeentulonsa uutterana
kotiopettajana. Sjögren innostui vertailevaan
kielentutkimukseen alan tanskalaisen suurmiehen
Rasmus Raskin vaikutuksesta ja hakeutui hänen
neuvostaan 1820 Pietariin. Sikäläisessä tiedeaka-
temiassa arvostettiin vertailevaa kielitiedettä, jo-
ten Sjögren pääsi eteväksi tutkijaksi osoittau-
duttuaan 1829 tiedeakatemian palvelukseen. Hän
sai jo 1831 ylimääräisen akateemikon viran, ja
1844 hänestä tuli vakinainen akateemikko tutki-
musalanaan suomensukuisten ja kaukasialaisten
kansojen kielet ja etnografia.
Sjögrenille tuli hyvä tilaisuus tutkimustyöhön
hänen saatuaan valtiosihteeri R.H. Rehbinderin
avulla suuren apurahan Suomen valtiolta. Sen tur-
vin hän teki 1824-29 monivaiheisen retken suo-
mensukuisten kansojen alueelle tutkiakseen saa-
melaisia, Vienan ja Tverin karjalaisia, vepsäläi-
siä, komeja (syrjäänejä) ja udmurteja (votjakkeja).
Sjögren tutki lähinnä kieliä mutta myös kanso-
jen tapoja ja historiaa ja pyrki kirjallisia lähteitäkin
käyttäen selvittämään Pohjois-Venäjän suomen-
sukuisten kansojen varhemmat asuinalueet. Tu-
loksena oli joukko edustavia tutkimuksia, muun
muassa kaksi laajaa teosta komien kansasta.
Sjögrenin tärkeimpänä saavutuksena pidetään
kuitenkin vepsäläisten ja heidän kielensä löytä-
mistä. Hän kiinnitti ensimmäisenä huomiota
myös tverinkarjalaisiin.

468
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Toisen merkittävän matkan Sjögren teki 1835—
38 Kaukasiaan, jossa hänen piti hoitaa vahingoit-
tunutta silmäänsä. Sjögren näyttää kuitenkin työs-
kennelleen liikaakin tutkiessaan etenkin osseettia
mutta monia muitakin kieliä. Osseetin kielioppi
ja sanasto olivat matkan tärkeimmät tulokset, mut-
ta akateemikon silmästä meni näkö lopullisesti.
Myöhemmin Sjögrenin huono terveys ei sallinut
pitkiä tutkimusmatkoja, mutta hän sai kuitenkin
valaistuksi merkittävästi liivin kieltä. Sjögrenin
monitieteisiä kenttätutkimuksia arvostetaan ny-
kyäänkin, mutta jotkut aikalaiset moittivat häntä
Venäjälle jäämisestä. Pietarin tiedeakatemian ke-
hittyminen Sjögrenin ansiosta suomalais-ugrilai-
sen kielentutkimuksen tärkeimmäksi keskukseksi
oli kuitenkin suureksi hyödyksi suomalaistenkin
tutkijoiden työlle.
Sjögren suunnitteli laajan tutkimusohjelman suo-
mensukuisten kielten yhteyksien selvittämiseksi
mutta ei jaksanut toteuttaa sitä. Työtä jatkamaan
ryhtyi dosentti Matthias Alexander Castren
(1813-52), Rovaniemen kirkkoherran poika, joka
teki Sjögrenin tapaan kenttätutkimusta pitkillä
matkoilla Lappiin, Pohjois-Venäjälle ja Länsi-Sipe-
riaan 1841-44 sekä Baikaljärven itäpuolelle asti
1845-49. Varat näihin retkiin osoitti etupäässä
Pietarin tiedeakatemia Sjögrenin toimesta. Cast-
ren sairastui ensimmäisellä matkalla keuhko-
tautiin, mutta palavan innostuneena työhönsä hän
lähti uudelle, hyvin rasittavalle tutkimusretkelle.
Hänet nimitettiin 1851 Helsingin yliopiston en-
simmäiseksi suomen kielen ja kirjallisuuden pro-
fessoriksi, mutta tuberkuloosi teki pian lopun hä-
nen elämästään.
Castrenin tutkimusten kielitieteelliset tulokset
olivat hyvin merkittävät. Hän keskittyi ennen
kaikkea samojedikielten tutkimiseen ja hankki
tarkat tiedot myös tähän ryhmään kuuluneesta,
sittemmin sammuneesta kamassin kielestä. Cast-
ren käsitteli myös useiden suomalais-ugrilaisten
kielten rakennetta, samoin eräitä turkkilaisia kie-
liä sekä burjaattia, tunguusia ja kaikille näille vie-
rasta ketin eli jeniseiostjakin kieltä. Hänen eri kiel-
ten yhteyksiä valaisevat vertailunsa ovat metodi-
sesti kehittyneitä ja järkeviä, joten hänestä tuli kan-
nustava esikuva myöhemmille fennougristeille.
Jotkut M. A. Castrenin tutkimusten tulokset jäi-
vät tosin kiistanalaisiksi kynän kirvotessa hänen
kädestään. Hänen teoriaansa uralilaisen (suoma-
lais-ugrilaiset ja samojedikielet) kielikunnan suku-
laisuudesta niin sanottuihin altailaisiin kieliin
(turkkilaiset sekä tunguusi-ja mongolikielet) kan-
nattavat nykyään ani harvat tutkijat. Castren tut-
ki kielten ohella myös kansanperinnettä ja tapo-
ja selvittääkseen uralilaisten kansojen alkuperän
ja otaksui niiden asuneen muinoin Altain vuoris-
tossa. Tämäkin ajatus on vanhentunut: uralilaisten
kansojen vanhimman määriteltävän asuinalueen
katsotaan olleen paljon lännempänä, todennäköi-
sesti Euroopan puolella.
Muuan merkittävä suomalainen tutkija kohdisti
työnsä itämaisiin kieliin. Niiden tutkimuksen läh-
tökohtana oli Euroopan yliopistoissa Vanhan tes-
tamentin alkukielen heprean opettaminen. Hel-
singissä oli itämaisten kielten professorina 1835-
51 kyvykäs tutkija Gabriel Geitlin, joka sai ete-
vän ja innostuneen oppilaan Georg August Walli-
nista (1811-52). Sundissa henkikirjoittajan poika-
na syntynyt Wallin nimitettiin 1839 itämaisten
kielten dosentiksi. Jatkettuaan arabian kielen
opintoja Pietarissa egyptiläisen professorin opas-
tamana hän matkusti 1843 Kairoon valmistele-
maan tutkimusmatkaa Arabiaan. Työsuunnitelma
oli laaja: Wallin halusi selvittää arabian murteita
sekä maantiedettä ja historiaa tutkimalla perin
pohjin arabiheimojen vaellukset.
Egyptissä Wallin täydensi arabian taitoaan ja
islamilaisten tapojen tuntemustaan niin menes-

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana 469
tyksellisesti, että häntä itseään alettiin lopulta pi-
tää muslimina, mitä hän ei kieltänytkään. Henki-
löllisyyden vaihdosta edisti tumman ja teräväpiir-
teisen Wallinin beduiinia muistuttava ulkonäkö
ja aavikon elämään sopeutuva luonne. Käyttäen
nimeä Abd al-Wäli ('Jumalan palvelija') hän teki
beduiinien mukana kulkien 1845-49 kaksi pit-
kää matkaa Arabian niemimaan luoteisosassa ja
välillä lyhyemmän retken Palestiinaan ja Syy-
riaan. Wallin kävi 1845 myös muslimien pyhäs-
sä kaupungissa Mekassa eikä paljastunut uskot-
tomaksi, mikä olisi kaiketi tiennyt kuolemaa.
Beduiinien elämää Wallin kesti näennäisesti hy-
vin ja selviytyi monesta vaarallisesta seikkailus-
ta. Saaristossa syntynyt ja kasvanut tiedemies kiin-
tyi suurena romantikkona aavikon yksinkertai-
seen kansaan syvästi ja pohti ajoittain jäämistä
sen luokse koko iäkseen. Silti hän teki jatkuvasti
tieteellisiä muistiinpanoja, ennen kaikkea arabian
murteista. Hän palasi vihdoin 1849 Eurooppaan,
ja 1851 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston itä-
maisten kielten professoriksi Geitlinin vaihdettua
oppiainetta varta vasten tehdäkseen tilaa Walli-
nille. Tämän terveys oli kuitenkin vahingoittunut
Arabiassa, ja hän kuoli jo 1852.
Wallin sai tunnustusta Länsi-Euroopassa vaik-
ka julkaisikin vain vähän tutkimustensa tuloksia.
Hän suunnitteli uutta Arabian-matkaa aineiston
lisäämiseksi, osaksi senkin vuoksi ettei enää viih-
tynyt Suomessa vaan kaipasi aavikoiden päivän-
paisteeseen ja beduiinien karuun elämään. Myö-
hempi ammattiveli kuvaa Abd al-Wälin viimei-
siä hetkiä Arabian vaeltajan omassa hengessä:
"Pitkälleen käytyään hän näki, että hiekkamyrsky,
samum, oli tulossa. Aavikoilla hän oli samumista
aina selviytynyt, kotona se yllätti hänet, puhalsi
hänen ylitseen ja peitti hänet karkeaan vaip-
paansa." Romanttisuudestaan huolimatta tai sen
ansiosta Wallinista tuli suuri esikuva monille itä-
maisia kieliä tutkineille maanmiehilleen.
Zachris Topelius kirjoitti Castrenin ja Wallinin
uhrautuvien tutkimusmatkojen muistoksi kauniin
runon, jonka kaksi säkeistöä kuuluvat Otto Man-
nisen suomentamina:
Jo kauas pohjan piirin taa
Castrenin polku katoaa;
lakaissut samum aavikon
Wallinin jäljet on.
MutV aikoihin jää ainaisiin
työ, nimi maineen temppeliin,
ja lämmin kyynel synnyinmaan
saa muiston kukkimaan.
Luonnontieteiden tutkijoita
Aikakauden suomalaisista luonnontutkijoista mai-
nittakoon ensin kaksi merkittävää fyysikkoa: Hel-
singin yliopiston fysiikan professori Gustaf Gab-
riel Hällström (1775-1844) ja hänen oppilaansa
ja seuraajansa Johan Jakob Nervander (1805-48).
Hällström tutki muun muassa kiinteiden ainei-
den ja nesteiden lämpölaajenemista sekä ääniop-
pia ja myöhemmin varsinkin säätiedettä. Kesken
työtään isoonrokkoon kuollut Nervander taas har-
rasti erikoisesti sähköoppia ja maamagnetismia.
Hällström oli kansainvälisesti kuuluisa tiedemies,
samoin Nervander joka oli erikoisen hyvässä yh-
teistyössä Pietarin johtavien fyysikkojen kanssa.
Turun etevien astronomien työtä jatkoi akate-
mian tähtitieteen observaattorina vuodesta 1823
tohtori Friedrich Wilhelm August Argelander
(1799-1875). Hänen Saksaan muuttanut isoisän-
sä kuului suomalaiseen Argillanderien pappissu-
kuun, ja Argelander oli väitellyt Königsbergissä.
Hänet nimitettiin 1828 Helsinkiin tähtitieteen pro-
fessoriksi, mutta hän jatkoi työtään Turussa vielä
neljä vuotta, koska observatorio oli säilynyt pa-

470
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
lossa. Argelander teki uranuurtavaa työtä kiinto-
tähtien asemien tarkaksi määräämiseksi ja pystyi
sen nojalla toteamaan aurinkokuntamme liikku-
misen Herkuleen tähdistön suuntaan. Tällaiset tu-
lokset tekivät Argelanderista maailmankuulunpa
1837 hän siirtyi Bonnin yliopistoon, jossa hän laati
valtavan, nykyäänkin ahkerasti käytetyn tähtiluet-
telon.
Suomalaisista biologeista luonnonhistorian ja
ekonomian professori Carl Reinhold Sahlbergia
(1779-1860) pidetään maamme ensimmäisenä
varsinaisena eläintieteilijänä, mutta hän oli myös
etevä kasvien tutkija ja jalostaja. Hän erikoistui
Suomen kovakuoriaisiin ja tutkittuaan niitä oppi-
laineen systemaattisesti julkaisi niistä laajan luet-
telon. Hyönteistiede pysyi harrastuksena ja ammat-
tina Sahlbergin tiedemiessuvun kolmessa seuraa-
vassa polvessa. C.R. Sahlbergin oppilas Alexan-
der von Nordmann (1803-66), etevä ja moni-
puolinen eläintieteilijä, toimi pitkään opettajana
Odessassa ja teki tutkimusretkiä keisarikunnan
eteläosaan ja Tonavan maihin. Lopulta hän pala-
si 1849 Helsinkiin eläintieteen professoriksi, von
Nordmannin tärkein teos koskee Etelä-Venäjän
fossiileja.
Sahlbergin oppilaista hyönteistieteilijänä etevin
oli tieteellisen koulutuksen saanut amatööri, Vii-
purin hovioikeuden presidentti kreivi Carl Gus-
taf Mannerheim (1797-1854). Hän toimi nuoruu-
dessaan Suomen asiain komitean sihteerinä Pie-
tarissa ja sai silloin vaikutteita Venäjän johtavilta
hyönteisten tutkijoilta. Asiantuntemuksensa ja
varojensa turvin Mannerheim keräsi valtavan ko-
koelman kovakuoriaisia ja julkaisi lukuisia arvok-
kaita tutkimuksia kuten perusteellisen selvityksen
tuohon aikaan Venäjälle kuuluneen Alaskan ko-
vakuoriaisista. Hänet luettiin etevimpiin entomo-
logeihin, onpa arvioitu että hän oli aikansa mer-
kittävin kovakuoriaisten tutkija.
Kuvataiteet klassisismin
ja romantiikan kaudella
Autonomian ajan ensi vuosikymmenien kaunokir-
jallisuutta on käsitelty jo aatehistorian yhteydes-
sä. Kuvataiteiden alalla maamme ei kyennyt vielä
esittämään paljonkaan itsenäistä. Maalaustaitees-
sa saivat sijaa Suomen maisemia ja kansankult-
tuuriakin esittävät aiheet, usein ulkomailta tullei-
den taiteilijoiden kuvaamina. Suomalaisia olivat
tyyliltään itsenäiset maalarit Alexander Laureus
(1783-1823) ja Gustaf Wilhelm Finnberg, mutta
kun Laureus asui etupäässä ulkomailla ja köyhyys
mursi lahjakkaan Finnbergin voimat, heillä ei
ollut merkitystä Suomen taiteen kehitykselle.
Kuvataiteiden harrastus alkoi vähitellen lisään-
tyä, mistä oli hyvänä osoituksena Turun piirus-
tuskoulun perustaminen 1846. Samana vuonna
syntyi Helsingissä Suomen Taideyhdistys, joka
perusti 1848 Helsingin piirustuskoulun; yhdistyk-
sen paikallisosasto otti pian hoitoonsa Turun tai-
dekoulun. Näin oli saatu alkuun kotimainen taitei-
lijoiden alkeisopetus, mutta opintojaan jatkavat
joutuivat lähtemään ulkomaille. Turun piirustus-
koulun varsinainen perustaja oli Uudessakaupun-
gissa syntynyt, Pariisissa ja Italiassa opiskellut tai-
teilija Robert Wilhelm Ekman (1808-73), joka
maalasi nuorena hyvin sommiteltuja laatukuvia.
Hänen myöhemmät Suomen historiaa ja Kaleva-
laa kuvittavat, hempeän romanttiset taulunsa an-
saitsevat maininnan vain aihepiirien takia. Piirus-
tuskoulun opettajana Ekman teki hyvää työtä.
Aikakauden etevimmät suomalaiset maalarit
olivat veljekset Magnus, Wilhelm ja Ferdinand
von Wright Haminalahden kartanosta Kuopion
pitäjästä. He olivat kaikki taitavia ja tieteellisen
tarkkoja lintumaalareita, ja Magnus von Wrightin
(1805-68) laatukuviakin ihaillaan aiheellisesti.
Ferdinand von Wrightin (1822-1906) paras tuo-
tantokausi osuu hieman myöhempään aikaan.

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana 471
mutta hänen maisemakuvansa kuten Rajuilma
Haminalahdella (1857) liittyvät vielä saksalaiseen
romantiikkaan. Bo Lindberg sovittaa kaikkiin
Wright-veljeksiin eräästä Magnuksen työstä kir-
joitetut sanat: "Tässä taulussa on niin paljon rak-
kautta että se säteilee." Rakkaus luontoon ja koti-
maan maisemiin innoitti todellakin näitä eteviä
taiteilijoita.
Kuvanveistäjiä jouduttiin hankkimaan etupääs-
sä ulkomailta. Ruotsissa ja Italiassa uusklassisen
koulutuksen saanut Erik Cainberg (1771-1816) oli
kuitenkin talollisenpoika Alavetelistä. Taiteilija,
jonka työtä haittasivat boheemin elämäntavat, pa-
lasi Suomeen vasta 1813 saatuaan tehtäväkseen
Turun akatemian juhlasalin reliefit. Ne ovat ai-
heeltaan historiallisia paitsi ensimmäistä, joka esit-
tää Väinämöisen soittoa. Tämä on varhaisin Ka-
levala-aiheinen taideteos, mutta aiheen keksivät
Porthania muistavat turkulaiset eikä taiteilija itse.
Erik Cainberg oli ensimmäinen suomalainen ku-
vanveistäjä, joka käytti muuta materiaalia kuin
puuta. Sittemmin Suomen johtava kuvanveistäjä
oli pitkän aikaa Ruotsista muuttanut Carl Eneas
Sjöstrand, jonka merkittävin työ on sirotekoinen
Porthanin patsas Turussa (1864).
Engel ja Helsingin
uusklassinen keskusta
Myös rakennustaide oli melkoiseksi osaksi ulko-
mailta tulleiden arkkitehtien varassa. Näitä oli ita-
lialainen mutta Tukholmassa koulutettu Carlo
(Charles) Bassi (1772-1840), uusklassisen tyylin
edustaja, joka toimi 1810 perustetun intenden-
tinkonttorin ensimmäisenä esimiehenä. Tämä
julkista rakentamista ohjaileva toimisto määräsi
pitkän aikaa hallitsevan tyylin, ja siinä asemassa
oli uusklassisesta tyylistä kehittynyt empiretyyli.
Suomen johtava arkkitehti tuli Berliinissä synty-
neestä Carl Ludwig Engelistä (1778-1840), joka
toimi 1809-15 Tallinnan kaupunginarkkitehtina
mutta kutsuttiin 1816 Helsinkiin suunnittelemaan
suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin kes-
kustaa. Asemakaavan laati kuitenkin Johan Alb-
rekt Ehrenström.
Engelin Helsinkiin piirtämistä rakennuksista
varhaisimmat olivat keisarillisen senaatin, sittem-
min valtioneuvoston talo (1818-22) ja kaunis kaar-
tin kasarmi (1820-25). Myöhemmistä ovat tär-
keimmät yliopiston päärakennus (1828-32) ja yli-
opiston kirjasto (1836-40), Engelin töistä kaunein.
Sen ahdas paikka tosin estää jaloa arkkitehtuuria
pääsemästä täysin oikeuksiinsa. Engel piirsi myös
suuren Nikolainkirkon, nykyisen Helsingin tuo-
miokirkon, joka aloitettiin 1830 mutta saatiin val-
miiksi vasta arkkitehdin kuoltua ja tuntuvasti
muutettuna. Senaatintorin ympärille rakennettu
Helsingin keskusta on lähes täysin Engelin työtä,
monumentaalinen ja edustava kokonaisuus. Pieta-
rilainen huomaa siinä tuttuja piirteitä, koska En-
gel sai vahvoja tyylivaikutteita keisarikunnan pää-
kaupungista.
CL. Engel toimi vuodesta 1824 intendentin-
konttorin esimiehenä ja piirsi apulaisineen paljon
edustusrakennuksia ympäri Suomea. Turun palon
jälkeen hän suunnitteli kaupungin uuden asema-
kaavan uusklassiseen ruutukaavatyyliin kallioi-
sesta maastosta välittämättä. Engel ja Bassi suun-
nittelivat tuhkasta nousevaan Turkuun monia
edustavia rakennuksia. Tuomiokirkon tornin ylä-
osan Engel piirsi uusgoottilaiseen tyyliin, joka
näyttää kirkon muuhun ulkoasuun katsoen hie-
man yllättävältä. Intendentinkonttorissa piirrettiin
myös puukirkkoja, mutta joskus hyväksyttiin ta-
lonpoikaisen mestarin suunnitelma lähes sellaise-
naan. Niinpä Kaustiselta lähteneeseen etevään
rakentajasukuun kuuluva Heikki Matinpoika
Kuorikoski kehitti 1800-luvun alkupuolella suo-
sittua keskikupolista ristikirkkoa.

472
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Vaikka rakennustaidetta hallitsi empire, nähtiin
joskus pilkahdus uusgotiikastakin, joka oli tullut
jo 1700-luvulla muotiin Englannissa ja paikoin
manner-Euroopassakin. Piirtäessään 1845-47 ra-
kennetun Kerimäen kirkon, jonka on arveltu ole-
van kristikunnan suurin puukirkko, arkkitehti
Anders Fredrik Granstedt noudatti etupäässä
uusklassisia muotoja, mutta eräät yksityiskohdat
ovat gotiikkaa. Kirkon valtavan koon vuoksi ka-
ton rakenne edellytti omaperäisiä ratkaisuja, mut-
ta sekoituksen tuloksena syntyi komea ja kaunis
temppeli. Tyypillistä uusgotiikkaa on 1847-51 ra-
kennettu Ylistaron kirkko, jonka piirsivät Gran-
stedt ja Ernst Bernhard Lohrmann.
Kaupunkeihin rakennettiin paljon puisia asuin-
taloja empiretyyliin. Kustavilaisten pystylaudoi-
tettujen sijaan ilmestyi vaakasuoraan laudoitettuja
taloja, joiden nurkissa oli useinkin doorilaista pyl-
västä muistuttava pystylaudoitus. Nurkat voitiin
muotoilla samoin maaseudullakin, etenkin Kes-
ki-Pohjanmaalla. Ikkunoihin tehtiin puiset väli-
puut lyijyisten sijasta ja ruutuja suurennettiin. Nii-
tä oli nyt säännöllisesti kuusi: kaksi vierekkäin ja
kolme päällekkäin. Maalaistalojen laudoittami-
nen oli vielä 1800-luvun keskivaiheilla harvinais-
ta, mutta rintamailla osa niistä maalattiin, enim-
mäkseen punamullalla. Kattona oli yleensä enti-
seen tapaan tuohi- ja malkakatto.
Fredrik Pacius ja muut
musiikkielämän uudistajat
Suomen musiikkielämä oli autonomian ajan alus-
sa vaatimatonta. Tosin silloin esiintyi kansainvä-
lisesti kuuluisa suomalainen säveltäjä, Uudessa-
kaupungissa syntynyt Bernhard Henrik Crusell
(1775-1838), mutta hän muutti jo 16-vuotiaana
Tukholmaan ja teki elämäntyönsä siellä. Crusellin
oma soitin oli klarinetteja hänen sävellyksistään
merkittävimmät ovatkin kolme klarinettikonsert-
toa, joissa etenkin soolosoittimen käsittely on en-
siluokkaista. Crusell sävelsi myös kvartettoja kla-
rinetille ja jousisoittimille, värikkään laulunäytel-
män Pikku orjatar sekä suosittuja lauluja, joista
Suomessa tunnetaan yleisimmin Oi terve, Pohjola.
Säveltäjä pysyi aina synnyinmaansa lämpimänä
ystävänä. Crusellin musiikkia tunnettiin täällä hä-
nen eläessään heikosti, mutta myöhemmin hä-
nen arvonsa on huomattu hyvin.
Turussa musiikinharjoitus vaikeutui Soitannol-
lisen seuran toiminnan loppuessa kesällä 1808.
Fabian Dahlström otaksuu että piispajacob Teng-
ström ja professorit sammuttivat seuran tahallaan
pelätessään Ruotsin-ajan muistojen purkautuvan
konserteissa tavalla, joka vahingoittaisi Suomen
autonomiaa tai ainakin akatemian budjettia. Vuo-
desta 1823 seura oli taas toiminnassa, mutta Tu-
run palo 1827 aiheutti uuden keskeytyksen, ja
myöhemminkin Soitannollinen seura oli ajoittain
herpaantunut, kunnes 1868 alkoi nykyaikaan jat-
kunut toimintajakso. Suomen musiikkielämän
keskukseksi tuli kuitenkin Turun palon jälkeen
Helsinki.
Musiikkielämä kehittyi vähitellen monipuoli-
semmaksi. Kuorolaulun muotoja sisältö rikastui-
vat, ja ulkomailta tulevat seurueet esittivät maa-
seutukaupungeissakin laulunäytelmiä ja vaude-
villeja. Turkulaiset järjestivät juuri ennen suurta
paloa oopperapäivät, joilla esitettiin musiikki-
näytelmiä ja muuan Nicolas Dalayracin koomi-
nen ooppera. Pinella-ravintolan perustaja ja tun-
nettu kulttuuripakinoitsija Nils Henrik Pinello
esiintyi tenorisolistina. Helsinkiin perustettiin
1828 Akademiska Musiksällskapet, jonka johtaja-
na toimi muutamia vuosia pohjalainen musiikki-
mies Fredrik August Ehrström (1801-50). Hän
myös sävelsi lauluja, joista etenkin Runebergin
sanoihin tehdyt, kauniin melodiset Joutsen ja
Lähteellä ovat säilyttäneet hyvin arvonsa.

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana 473
Suomen musiikkielämälle merkitsi arvaamatto-
man paljon, että Helsingin yliopiston musiikin-
opettajaksi nimitettiin 1834 Tukholman ho vika-
pellin viulisti Fredrik (Friedrich) Pacius (1809-91).
Hän oli syntynyt Hampurissa, opiskellut viulun-
soittoa Ludwig Spohrin johdolla ja omaksunut
häneltä vaikutteita säveltämiseenkin: romantiikan
Ylitettyään talvisen Ahvenanmeren kannettomas-
sa postiveneessä ja käveltyään mantereelle jäitä
myöten tarmokas saksalainen oli Helsingissä pian
kuin kala vedessä. Ruotsin kielen hän oli ehtinyt
oppia auttavasti jo Tukholmassa.
Pacius herätti kunnioitusta viulunsoitollaan ja
johti jo 1835-36 Helsingin soitannollisen seuran
konserteissa muun muassa Mozartin ja Beetho-
venin sinfonioita. Näin alkoi Paciuksen etevä
organisaatiotyö, jonka tuloksena sadan hengen
kuoro saattoi 1839 esittää etupäässä amatööreistä
koostuvan orkesterin säestämänä Händelin Mes-
sias-oratorion. Kuoron runkona olivat Paciuksen
1838 perustaman Akademiska Sängföreningin
mieslaulajat. Seuraavina vuosina Pacius otti oh-
jelmistoon wieniläisklassikkojen ohella myös sak-
salaisten romantikkojen kuten Spohrin, Mendels-
sohnin ja Robert Schumannin teoksia.
Orkesteri- ja opetustyönsä ohella Pacius sävel-
si ahkerasti. Suuri tapaus oli romanttisen ooppe-
ran Kaarle-kuninkaan metsästys kantaesitys 1852.
Tämän ensimmäisen suomalaisen oopperan lib-
retto oli Paciuksen ystävän Zachris Topeliuksen
käsialaa mutta kirjoitettu säveltäjän kanssa neu-
votellen. Mittavan oopperan esittäminen oli voi-
mannäyte sinänsä, ja se herätti Suomessa suurta
innostusta. Oopperaan sisältyvän merenneidon
balladin kauneus koskettaa tämä päivänäkin.
Topelius kirjoitti oopperan menestyksen johdos-
ta, ettei musiikki ollut kansakunnalle enää vain
ajanvietettä ja ylellisyyttä vaan henkinen tarve.
Tämä arviointi ei kyllä sopinut kuin pieneen
musiikinharrastajien kärkijoukkoon, mutta sen
innostus oli tulevaisuuden kannalta tärkeä.
Orkesterimusiikkia Fredrik Pacius ei luonut
paljon mutta hän sävelsi tai sovitti kymmeniä kap-
paleita mieskuorolle. Sovittaessaan vanhan, his-
torialtaan monivaiheisen sävelmän Runebergin
Porilaisten marssin sanoihin hän sai aikaan mahta-
van marssin, ja Sotilaspojan sävel on raikas ja kau-
nis. Maamme-laulua. Pacius ei tarkoittanut kansal-
lislauluksi, ja sen suurin ansio on helppous, mut-
ta Runebergin maine on suonut sille kunniakkaan
aseman. Paciuksen sovitettua kuorolle suoma-
laisia kansanlauluja syntyi esimerkiksi laulujen
Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu ja Läksin minä
kesäyönä käymään kestävä suosio. Fabian Dahl-
ström perustelee arvostavaa esitystään Paciuk-
sesta sanoin: "Hän omaksui uuden kotimaansa
aatevirtaukset ja pyrkimykset aidosti ja lämpimäs-
ti." Saksalainen viulunsoittaja sai uudessa koti-
maassaan kunnianimen "Suomen musiikin isä".
Paciusta kuunnelleista säveltäjistä on kestävä
maine Karl Collanilla (1828-71), joka oli Iisal-
men kirkkoherran poika, kirjallisuudentutkija ja
kirjastomies, oppiarvoltaan filosofian tohtori. Hän
keräsi ja julkaisi Itä-Suomesta lähes sata kansan-
sävelmää, joista osaan hän kirjoitti pianosäestyk-
sen. Nämä laulut levisivät nopeasti musiikinhar-
rastajien keskuuteen ja tekivät kansanmusiikkia
tunnetuksi. Säveltäjänä itseoppinut Collan loi yli
neljäkymmentä yksinlaulua, joiden ansiosta häntä
pidetään etevänä liedsäveltäjänä. Viime aikoina
hänen melodisten laulujensa arvo on kohonnut
entisestään. Niistä tunnetuimpia ovat viehättävä
Rose-Marie ja kansanlaulumukaelma Roineen ran-
nalla, Sylvian joululaulu sekä komea Vaasan marssi
ja reipas Savolaisen laulu.

VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
Romantiikan iltaruskon
kirjailijat Topelius ja VVecksell
Esiteollisen ajan loppujaksolla Suomessa oli kak-
si etevää ruotsinkielistä kirjailijaa, joiden tuotan-
toon vaikuttivat romantiikan rinnalla myös uu-
demmat aatevirtaukset. Zacharias (Zachris) Tope-
lius (1818-98) oli kotoisin Uudestakaarlepyystä,
samannimisen lääkärin, kansanrunojen kerääjän
ja julkaisijan poika. Limingan talonpojista polveu-
tuva suku ei ollut ehtinyt täysin ruotsalaistua, ja
nuorempi Topelius rakasti suomen kieltä, jonka
hän odotti kehittyvän kulttuurikieleksi, mutta hän
kirjoitti ruotsiksi, joitakin suomalaisia lauseita lu-
kuun ottamatta.
Zachris Topelius ryhtyi 1841 Helsingfors Tid-
ningar -lehden toimittajaksi ja oli vuoteen 1854
saakka päätoiminen sanomalehtimies. Hän kehitti
suomalaista journalismia hyvin merkittävästi:
Helsingfors Tidningar oli hänen toimituskaute-
naan verrattomasti luettavampi ja uutislehtenäkin
monipuolisempi kuin aikaisemmat lehdet. Tope-
lius suoritti filosofian lisensiaatin tutkinnon ja toi-
mi vuodesta 1854 historian professorina Helsin-
gin yliopistossa.
Johan Wrede luonnehtii Zachris Topeliuksen
hengenlaatua sattuvasti: "Topelius oli suuri kas-
vattaja, uskonnollinen ja vakava etsijä ja loistava
kertoja, mutta varsinkaan vanhana hän ei ollut
suvaitseva eikä rationaalinen. Hänen lapsuudes-
sa omaksumansa usko teki hänestä jossain mää-
rin mystikon ja intuition arvostajan, ja hänen
ihmisihanteenaan oli 'säilyttää lapsenmielensä'.
Hän epäili ihmisen tiedonhalua ja suhtautui sii-
hen varauksin." Wrede korostaa Topeliuksen
myötätuntoa maan hiljaisia: naisia ja lapsia, köy-
hiä ja kärsiviä kohtaan.
Topelius oli etevä lyyrikko, vienon luonnon-
kauneuden ja herkkien tunteiden kuvaaja, jonka
runoissa on "kansanlaulun välitöntä suloa ja mu-
sikaalista sointia" (Erik Ekelund). Lieneekö ruot-
siksi kirjoitettu kauniimpaa runoa kuin Under rönn
och syren (suomennettuna Tuomen ja syreenin
alla). Topelius tunnetaan silti parhaiten historial-
listen romaanien ja novellien kirjoittajana sekä
saturunoilijana. Hänen kuuluisin teoksensa Väls-
kärin kertomukset ilmestyi jatkoromaanina 1851-
66. Siinä tekijä kuvaa aikansa liberalistisesta nä-
kökulmasta Ruotsin ylimystön ja muun kansan
vastakohtaisuutta ja luo samalla populaariesityk-
sen Suomen historiasta kolmikymmenvuotisesta
sodasta kustavilaiseen aikaan.
Topelius korostaa suomalaisten osuutta Ruot-
sin menestykseen 1600-luvulla mutta myös kan-
sansa isonvihan aikana kokemia kärsimyksiä. Ro-
mantiikan hengessä hän kuvaa Suomen kansan
ja sen heimojen luonteenlaatua. Hitaan ja harva-
puheisen mutta rohkean ja uskollisen suomalai-
sen kuva on peräisin yhtä paljon Topeliuksen kuin
hänen ihailemansa Runebergin teoksista. Taita-
vana propagandistina Topelius levitti tehokkaas-
ti Runebergin ihanteellista isänmaallisuutta.
Maamme-kirjassa. (Boken om värt land, 1875
myös suomenkieliselle maalaiskansalle, sillä teos
suomennettiin jo ilmestymisvuotenaan ja sitä
käytettiin paljon koulukirjana.
Topeliuksen suurissa historiallisissa romaaneis-
sa on ihmeellisiä sattumia ja yliluonnollisuutta ku-
ten ainakin aidoilla romantikoilla, joista hänen
esikuviaan olivat etenkin Walter Scott ja tanska-
lainen Bernhard Severin Ingemann. Kertoessaan
ajasta, josta hänellä oli omaa tuntemusta tai elä-
vää perimätietoa, Topelius on realistisempi. Hie-
nossa novellissa Kuninkaan hansikas hän kuvaa
kustavilaista aikaa, upseerien kapinasta johtuneita
ristiriitoja ja kahden nuoren isänmaallista uhri-
mieltä. Jännittävässä kertomuksessa Linnaisten
kartanon vihreä kamari kopea ylimysmielisyvs
murtuu uuden ajan todellisuudentajuun. Mira-
beau-tädissä Topelius vertaa aikansa arkisen rea-

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana 475
listista porvarillisuutta kustavilaisen ajan elegans-
siin ja luo molemmista osuvia laatukuvia.
Myös Topeliuksen saduissa, joita vaivaa usein
liika opettavuus, pilkahtelee patriotismi (Koivu
ja tähti, Pikku Matti). Kun Turun linnan tonttu-ukko
kertoo linnan perustuksien alla suruissaan valvo-
vasta Väinämöisestä, joka odottaa "viimeistä päi-
vää tai Suomen tulevaisuutta", on vaikea torjua
ajatusta että tämä tulevaisuus merkitsi itsenäisyyt-
tä. Siitähän Topelius hegeliläisenä patrioottina tie-
tenkin uneksi vaikka osoittikin terveen järjen ni-
messä solidaarisuutta keisarille. Maamme-kirjas-
saan hän korostaa voimakkaasti suomalaista kan-
sallishenkeä varoen silti loukkaamasta venäläisiä,
ja Suomen lipun väreiksi hän ehdotti mielevästi
sinistä ja valkoista, jotka sattuivat olemaan myös
Venäjän sotalipun värit.
Merkittävä vaikka varhain sammunut kirjailija oli
turkulaisen porvariperheen poika Josef Julius
Wecksell (1838-1907), jonka tuotanto käsittää
lyriikkaa ja arvostetun, voimakkaan aatedraaman
Daniel Hjort. Sen nimihenkilö on Klaus Flemingin
miesten surmaaman pohjalaisen talonpojan poi-
ka, joka joutuu Turun linnassa kasvatettuna sy-
vään ristiriitaan. Hän on vannonut uskollisuuden-
valan kuningas Sigismundille ja rakastaa aatelis-
neitoa mutta tuntee velvollisuudeksen kostaa isän-
sä kuolema ja taistella rahvaan vapauden puoles-
ta. Näytelmässä on demokratiaa ja selviä vaikut-
teita Shakespearen Hamletista. Wecksellin kirjai-
lijanura katkesi jo nuorena mielisairauteen.
Vanhan kartanokulttuurin
viimeiset vuosikymmenet
Suomen säätyläisten tapakulttuuri ei muuttunut
itämaiseen sotaan mennessä kovin olennaisesti
siitä, mitä se oli ollut kustavilaisella ajalla. Uudet
huonekalut eivät tietenkään olleet rokokoota vaan
empiretyylisiä, ja muitakin vastaavia muutoksia
tapahtui, pukumuoti muuttui paljonkin. Vaikut-
teita säätyläiskulttuuriin saatiin aluksi etupäässä
Tukholmasta, Pohjanmaalla melko kauankin. To-
pelius kirjoittaa Kuninkaan hansikkaan johdan-
nossa Suomen länsirannikosta, että "porvarien ja
tilanomistajien asuntojen sisustus huonekaluineen
noudatti vielä 1830-ja 1840-luvulla mahdollisim-
man uskollisesti Ruotsin mallia" ja sitä jäljiteltiin
kaikessa tapakulttuurissa.
Etelä-Suomessa alkoi sen sijaan tuntua Pieta-
rin vaikutus etenkin kaikkein ylhäisimmän herras-
väen tapoihin, mikä johtui matkoista valtakun-
nan pääkaupunkiin ja Venäjällä palvelleiden suo-
malaisten paluusta kotimaahan. Lisäksi Helsingis-
tä tuli Nikolai I:n hallituskaudella venäläisen yli-
mystön ja rikkaiden tärkeä kylpyläkaupunki, kun
epäluuloinen hallitus ei sallinut heidän matkus-
taa ulkomaille. Nämä vieraat tosin huvittelivat etu-
päässä omassa piirissään, mutta syrjästä katsel-
lessaankin helsinkiläiset saivat vaikutteita. Kysees-
sä eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti venäläiset
tavat, sillä keisarikunnan ylhäiset ja eritoten pie-
tarilaiset koettivat näyttää mahdollisimman eu-
rooppalaisilta ja puhuivatkin mieluummin rans-
kaa kuin venäjää.
Valtaosa Suomen säätyläisistä noudatti yhä tapo-
ja, jotka olisivat olleet varakkaan ulkomaalaisen
silmissä vanhanaikaisia ja vaatimattomia. Vain
harvat herraskartanot olivat todella suuria ja vau-
raita. Tavallisesti isännän varat olivat aika rajoite-
tutpa näin oli myös useimpien virkamiesten, pap-
pien ja entisten Ruotsin armeijan upseerien laita.
Uusia tuulia tunnettiin parhaiten rannikon kau-
pungeissa ja joissakin senaattorisukujen omis-
tamissa kartanoissa. Kaupunkien varakkain por-
varisto koetti jäljitellä säätyläisten elämäntyyliä,
mutta pikkukauppiaat ja useimmat käsityöläis-

476
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
mestarit elivät vaatimattomasti pienissä asun-
noissaan. Työväestä hekin sentään erottuivat sel-
västi.
Kaukaisessa sisämaassa herrasväki eli yhä van-
hassa rauhassa. Säätyläiset tunsivat sielläkin ar-
vonsa ja pitivät juhlia vain keskenään, ja ruotsin
kielen taito erotti heidät rikkaistakin talonpojista.
Kartanon ja entisen upseerin virkatalon päära-
kennus oli melko vaatimattomasti rakennettuna-
kin sentään maalattu punaiseksi tai keltaiseksi, ja
siihen liittyi jonkinlainen puisto, ehkä myös
maantieltä pihaan johtava koivukuja. Matkoilla
herrasväki liikkui komeasti, kesällä yleensä neli-
pyöräisin trilloin tai vaunuin, talvisin isolla kuo-
mureellä.
Arkielämässä säätyläiset olivat alinomaa koske-
tuksissa rahvaaseen ja sisämaassa he puhuivat sen
kanssa suomea. Hämeessä ja Itä-Suomessa her-
rasväen ruotsi sisälsikin suomesta lainattuja sanoja
ja puhetapoja, jotka olisivat ihmetyttäneet riikin-
ruotsalaista. Suhde kartanon torppareihin ja työ-
väkeen riippui herrasväen mielenlaadusta: se saat-
toi olla kotoisen patriarkaalinen, joskus taas kal-
sea ja jyrkän sääty eron leimaama. Isännän käs-
kyvalta oli tietysti ehdoton.
Savon kartanoiden sosiaalisessa elämässä eri
huoneilla oli oma osuutensa. Sali ja sinne vievä
"förmaaki", jossa vieraat otettiin vastaan, oli py-
hitetty säätyläisvieraille ja juhlien viettoon, mut-
ta keittiössä herrasväki ja palvelijat kohtasivat toi-
sensa. Keittiö vastasi funktioiltaan talonpoikais-
talon tupaa: siellä työskentelivät myös kartanos-
sa käyvät suutarit ja räätälit, ja herrasväki saattoi
viettää iltaa sisäpalvelijöiden kanssa tässä kodik-
kaassa huoneessa. Isäntäperhe ja palvelijat voi-
vat myös syödä samassa ruokasalissa, tosin eri
pöydässä ja joskus eri aikanakin, kertoo Anna-
Maria Äström.
Maaseudun herrasväen huonekalut, pöytäka-
lusto, sisustustekstiilit ja vaatetus olivat, jos ei oteta
lukuun joitakin suurkartanoita, etupäässä hieman
kulunutta perintötavaraa tai kotimaan melko vaa-
timattoman teollisuuden tuotetta. Vaatetus oli yk-
sinkertaisempi kuin 1700-luvulla, ja tekotukan
käytöstä oli yleensä luovuttu. Pieniin puutoksiin
suhtauduttiin ylhäisen humoristisesti: "Lite pä
sned skadar aldrig och mycky rakt är bondiskt"
('pieni vinous ei haittaa yhtään ja hyvin suora on
talonpoikaista'), puolustelee anoppini muistama
Hämeen säätyläisten sananlasku.
"Vaikka kartanossa juhlapuku saattoikin olla
'vapriikin verkaa'ja pöytään tuotiin joskus viiniä
ja muita kaupungin kauppiaalta ostettuja tarvik-
keita, niin sittenkin kartano muodosti vielä mel-
ko suljetun talouden. Torpparit tekivät päivätöitä,
heidän vaimonsa kehräsivät ja kutoivat kartanon
tarpeeksi, lapset poimivat marjoja", K.V. Kauko-
valta kuvaa kartanon juurevaa elämää kirkas-
vetisten järvien rannoilla, keskellä Hämeen
miettiväistä ja vanhoillista kansaa.
Monet kartanonherrat kokeilivat uutuuksia
maataloudessa tai osallistuivat johonkin teolli-
suusyritykseen, ja kun asiantuntemus ei aina vas-
tannut intoa, tuloksena voi olla paha velkaantumi-
nen. Sen voi saada aikaan myös yhden tai kah-
den sukupolven huolimaton taloudenpito, juopot-
telu tai pelihimo. Zachris Topeliuksen viljelyko-
keistaan köyhtynyt, hienostumaton mutta remp-
seän humoristinen kapteeni Eusebius Winterloo
romaanissa Linnaisten kartanon vihreä kamari ei
ehkä ole aikansa maalaisaatelin tyypillinen edus-
taja, mutta hän on hyvänä vastapainona ylpeälle
paroni Littow'lle, jonka suvun historia on puh-
tainta romantiikkaa. Auran kurkeen tai kylvö vak-
kaan Winterlookaan ei herrasmiehenä olisi sen-
tään tarttunut.

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana 477
Rahvaan elämää ennen kuin
isä lampun osti
Maaseudun rahvas raatoi, joitakin äveriäitä isän-
tiä ja emäntiä lukuun ottamatta, esivanhempien
tavoin arkipäivät raskaassa ruumiillisessa työssä.
Ojankaivu, savenajo kytömaalle, kyntäminen,
kaskenkaato, halkojen ja tervasten hakkaaminen
kysyivät terveyttä ja sisua, ja jos leivässä oli jatko-
na pettua, työ kävi suorastaan katkeraksi. Itä-Suo-
messa riihenpuinti oli yhä ikivanhaan tapaan nais-
ten työnä, josta monet riskit tytöt olivat ylpeitä.
Naisilla oli talvisin kovana työnä myös veden kan-
taminen korennolla tai saavin lykkääminen kel-
kalla kaivolta tai avannolta navettaan. Korento
oli vesisaavin korvissa olevista rei'istä pujotettu
seiväs, jonka avulla kaksi henkeä kantoi raskasta
taakkaansa. Antti Keksi kertookin laulussaan Tor-
nionjoen suurtulvasta:
Piijat vain hyvänä pidit:
tuvan eteen tulvan tullen
korennon pois olalt korjais.
Pääosa maalaiskansaa oli hyvin ahkeraa, jos-
kin herrat päivittelivät entiseen tapaan sisämaan
väestön talvisaikaista, olosuhteista johtuvaa jou-
tilaisuutta. Osasivat jotkut muuallakin laiskotella,
jos niikseen tuli, Jukolan veljeksetkin vuosikau-
sia ennen Impivaaraan menoaan. Tarmokkaat
eteläpohjalaisetkin sorvasivat älyllistä huumo-
riaan viljellen Kauhavalla kuulemani ohjelman,
jota ei oikein voi työviikoksi sanoa:
Maanantai menöö maates.
Tiistai menöö tuumates.
Keskiviikko ei oo kenenkään tyäntekopäivä!
Torstaipäivän tyänteolla ei kukaan oo rikastunu.
Perjantai menöö lauvantakia orottaas,
ja lauvantai on pyhän auttoi
Palkolliset, päivämiehet ja taksvärkissä käyvät
torpparit tekivät pitkät ja ankarat työpäivät toi-
sen käskettävänä, mutta työväen asema riippui
suuresti isäntäväen mielenlaadusta, joka vaihteli
enemmän kuin ilkeistä kaskuista ja katkerista kan-
sanlauluista voisi päätellä. Herännyt äiti oli iloi-
nen tyttären päästessä piiaksi korttitaloon, jossa
katsottiin ettei kokematon tyttö joutunut pahoille
teille. Käsityöläisten kisällit ja oppipojat tekivät
erikoisen pitkiä työpäiviä mestarin ankarasti val-
vomina. Tehtaissa oli ammattimiesten asema ver-
raten hyvä, sillä heitä oli monella alalla vaikea
saada Suomesta, ja Pietarin tehtaatkin olivat kil-
pailemassa työvoimasta. Nämä miehet olivatkin
itsetietoisia kuin parhaat käsityöläismestarit ja
pyhäpuvussaan melkein kuin herroja.
Maalaisrahvaan tavat olivat vielä 1800-luvun kes-
kivaiheilla hyvin vanhoilliset. Savutupa oli yhä
vallitsevana asuntona Itä-Suomessa, mutta Hä-
meessä se harvinaistui huomattavasti vuosisadan
alkupuolella. Vielä 1820-luvulla hyvinkin puolet
Hämeen talonpoikien asunnoista oli savutupia,
mutta 1860-luvulla ne olivat jo vähissä. Uunitu-
vankin sistustus oli tosin vaatimaton, kun talon-
pojalla oli vähän huonekaluja ja nekin useimmi-
ten hyvin karkeita. Rannikkoseuduilla osa tuo-
leista ja kaapeista oli tosin muotoiltu kauniiksi ja
usein myös maalattu.
Arkioloissa talonpojan tupa oli epäsiisti, kun
miehet tulivat sinne saappaat savessa tai sonnassa,
syljeksivät jatkuvasti lattialle ja karistivat piipun-
tuhkaa joukkoon elleivät panneet sitä suuhunsa
mälliksi. Pyhäpäiviksi tupaa siivottiin jonkin ver-
ran, ja perhejuhlia varten se koetettiin laittaa siis-
tiksi. Matot ja ikkunaverhot olivat kuitenkin talon-
pojalle joutavaa ylellisyyttä, ja kun valaisuväli-
neenä oli savuava päre, uudenkin tuvan seinät
nokeentuivat ennen pitkää mustiksi.

478
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
"Oravaa pienemmistä" eli syöpäläisistä oli
yhä riesaa hyvin yleisesti: verta imevistä luteis-
ta sekä torakoista, jotka eivät kajonneet ihmi-
siin mutta olivat lukuisina muuten ilkeitä. Tutun
ruotsintorakan kukisti 1800-luvun mittaan pie-
nempi, vilkkaasti juoksenteleva russakka, joka
tuli ehkä Venäjältä, ainakin sen nimi (prusäk) lai-
nattiin sieltä. Russakoiden takia talo voitiin jät-
tää talvipakkasilla joksikin aikaa kylmilleen, ne
paleltuivat hengiltä sillä aikaa kun väki oli naa-
purissa "russakan pavosa". Syrjäseuduilla tähän
täytyi turvautua joskus 1900-luvun puolellakin.
Maalaisten työvaatteissa oli vahva navetan
tai tallin haju, jota yksikään kansanihminen ei
huomannut miksikään. Siihen liittyi tuvassa pii-
punkäry, koska miesväki poltti etupäässä koti-
kasvuista kessua eli nurkantakuista, jonka us-
komattomaan löyhkään saattoi tutustua vielä
jatkosodan aikana. Halpa mutta väkevä venä-
läinen tupakka, "venäjänlehdet" tai vielä vah-
vempi mahorkka, ei liioin tuoksunut hienolta.
Rikas isäntä ostikin herrojen ja muiden arvo-
vieraiden varaksi kartuusia, tehtaan piipputu-
pakkaa.
Arkiset työvaatteet olivat vanhaan tapaan ke-
sällä rohdinkangasta, talvella kotoista sarkaa.
Miehillä oli yleisesti hoitamattoman näköinen
parta ja vanhoilla vaareilla usein pitkä tukka-
kin. Jos parta ajeltiin, se tapahtui vain lauantai-
na, ja arkisin leukaa verhosi aikamoinen sänki.
Uudeksi naisten vaateaineeksi tuli etenkin 1840-
luvulta lähtien puuvilla, ja siitä kudottu leninki
valtasi alaa puseron, röijyn ja hameen yhdistel-
mältä. Arkileningin kangas kudottiin raitaisek-
si, mutta kalliimmasta kankaasta ommeltu mor-
siamen hääleninki oli musta. Kun pyhäpuku oli
vaikea ommella, maaseudullakin tarvittiin nyt
ompelijoita, joista moni teki työtään sivutoime-
na. Puuvillakankainen huivi alkoi yleistyä nais-
ten arkipäähineenä, eikä leningin kanssa pidet-
ty pyhänäkään tykkimyssyä, vaan huivi piti olla,
juhlapyhinä jopa silkkinen, kenellä oli siihen va-
Rahvaan arkinen ruoka oli karua ja yksitoikkois-
ta. Vielä 1830-luvulla syötiin petulla sekoitettua
leipää vuosittain melko yleisesti pääosassa Suo-
mea. Näin ei kuitenkaan ollut tavallisina vuosina
maan lounaisosassa, Ahvenanmaalta ja Uudel-
tamaalta Satakunnan ja Hämeen eteläosaan, ei
liioin Karjalan kannaksella eikä pääosassa Poh-
janmaan rannikkoseutua. Tärkeä uutuus ruoka-
taloudessa oli peruna, jota viljeltiin 1800-luvun
keskivaiheilla yleisesti lähes koko maassa, nyt jo
samaa hyvää alalajia kuin nykyäänkin. Perunaa
oli opittu syömään monin tavoin laitettuna, mut-
ta arkisin perunat, pääryt, potut, tai miksi niitä
murteittain kutsuttiinkin, syötiin yleensä kuori
päällä keitettyinä jonkin särpimen, useimmiten
suolakalan kanssa.
Joskus pettuleivän ja perunan höysteeksi oli
antaa vain suolaa, mutta rahvas piti sitäkin hyö-
dyllisenä, "nälkää pitävänä" ravintoaineena eikä
arvannut, että peruna tässä kolmikossa sentään
varsinaisesti elätti pikkutalon tai torpan väen.
Sen merkityksestä esimerkiksi Vaasan läänin ku-
vernööri kirjoitti 1845, että peruna oli rahvaan
pääravintona, jonka ansiosta köyhimmätkään ei-
vät joutuneet näkemään nälkää. Tämä edellytti
tietysti, että rutto ei vienyt perunoita.
Rahvaan tärkeimmät nautintoaineet tupa-
kan ohella olivat omatekoinen olut ja kotipolt-
toinen paloviina. Joulujuomaksi ja pitoihin olut
pantiin tavallista väkevämpää, ja hämäläismur-
teiden alueella sitä kutsuttiin silloin sahdiksi. Vii-
nanpoltto oli tarkkaa työtä, ja asiantuntijaa, joka
sai viljasta syntymään paljon viinaa pilaamatta
sen makua pohjaan polttamalla, pidettiin suures-
sa arvossa. Monet naisetkin olivat eteviä viinankeit-
täjiä. Kahviakin voitiin jo tarjota pidoissa maan lou-

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana 479
naisimman osan taloissa. Tee oli arkioloissakin
yleinen juoma Karjalan kannaksella, jonne rah-
vas oli omaksunut "saijun" juonnin Venäjältä,
mutta muualla Suomessa sen tunsivat enintään
säätyläiset.
Perhejuhlia vietettiin talonpoikaistaloissa 1800-lu-
vulla entistä komeammin, koska varat olivat li-
sääntyneet. Juhlaruoka oli tosin vielä melko yksin-
kertaista. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan vauraal-
la rannikkoseudulla olivat liha- ja perunakeitto
sekä ohraryynipuuro hääaterian tavallisia ruoka-
lajeja. Kruunupyyssä tarjottiin pääaterialla usein
tuoreita silakoita keitettyinä ja toisena ruokalajina
hernekeittoa, hääpäivän illalliseksi taas voileipiä
ja suolakalaa sekä ohraryynipuuroa. Olutta oli tar-
jolla runsaasti ja viinaa ruokaryypyksi sellaisil-
lakin seuduilla, joilla humaltumista juhlissa pidet-
tiin sopimattomana.
Jos vihkipari kuului heränneisiin, juhlaruokaa
tarjottiin paljon ja hyvää, mutta häiden päätteek-
si ei tanssittu vaan pidettiin seurat, veisattiin
Sionin virsiä ja rukoiltiin siunausta hääparille. "Su-
ruttomien" häissä kuuluivat asiaan iloiset tanssit.
Reipas polska oli yhä valtatanssina, mutta her-
rasväeltä oli opittu myös valssi ja katrilli. Hää-
soittimena oli viulu, ja hyviin häihin hankittiin
kaksikin pelimannia, vaikka Nummisuutarin
Esko todisti yhdestäkin: "Virstan matkaa kuuluu
hänen pelinsä, se käy ytimiin ja munaskuihin, ja
ihminen luulee olevansa taivaan ilossa."
Tämän ajan pelimannit soittivat viulua vain jou-
sen kärkiosalla ja kohottivat sitä vetojen välillä
sekä käyttivät runkosävelen yhteydessä etu-jajäl-
kiheleitä eli "kruusasivat", kuten Pohjanmaalla sa-
nottiin. Soitto kuulosti siis varsin erilaiselta kuin
nykyajan konserttisaleissa. Säestyssoittimen puut-
tuessa pelimannit saivat tanssimusiikissa tärkeän
rytmin aikaan vain jousen käytöllä. Nuotteja he
eivät tunteneet, ja heidän improvisoidessaan aina
jonkin verran kappale ei ollut kahta kertaa täy-
sin samanlainen.
Ennen 1800-luvun puoliväliä rantamaakuntien
kansa alkoi opetella herrasväen maahan tuomaa
purppuria (purpuria), monivaiheista komeaa se-
remoniatanssia, joka oli omiaan juhlistamaan ta-
lontyttären häitä. Häätalo saattoi myydä viina-
ryyppyjä vihkiparin hyväksi rahapolskaa tanssit-
taessa. Siinä oli joillakin seuduilla omat vaaran-
sa, niin kuin nähtiin Ylihärmän Puuställin mies-
tappoon päättyneissä häissä, joissa rahapolska
muuttui häjyjen tappelutanssiksi:
Kun ryyppööpoloskaa pelättikin,
niin poijat ne vetkutteli,
hihallensa se Anssin Jussi
helapäätä heilutteli.
Kansansoittajat tunsivat Länsi-Suomessa myös
klarinetin eli "klaneetin", jolla Kissalan Aapeli
säesti Toukolan poikien pilkkalauluajukolan vel-
jeksistä. Joskus soitettiin häätanssit viululla ja
klarinetilla mutta yksiäänisesti. Etenkin Itä-Suo-
messa kukoistivat monenlaiset vanhemman ajan
laululeikeistä kehittyneet mutta paljolti uusin tans-
sisävelmin säestetyt kansantanhut. Ikivanhat soit-
timet kuten tuohitorvi, pukinsarvi ja ruokopilli
olivat yhä käytössä siellä täällä. Kantele oli kehit-
tymässä Keski-Pohjanmaalla entistä kookkaam-
maksi, mutta harva Länsi-Suomen eteläosan asu-
kas oli vielä 1840-luvulla edes nähnyt tätä Kaleva-
lan kuuluisaksi tekemää soitinta.
Talonpojan arkinen elämä muuttui 1800-luvun
keskivaiheille asti hitaasti. Jos tuon ajan rahvaan-
mies olisi joutunut ihmeen kautta pari vuosisataa
varhaisempaan Suomeen, hän olisi ihmetellyt la-
si-ikkunoiden puuttumista, todennut naisten keh-
räävän värttinällä eikä rukilla ja kummasteltuaan
ruokapöydässä perunoiden puuttumista nauttinut

480
VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLISTEN OLOJEN MUUTTUESSA
padassa haudutettujen nauriiden makeudesta.
Mies olisi arvellut joutuneensa oman maan syrjä-
seuduille ja ollut kuin kotonaan savuavan päreen
valossa, sirkan silittäessä uuninraossa. Jos sama
ukko sen sijaan siirtyisi puolitoista vuosisataa
eteenpäin, hän olisi kuin puusta pudonnut. Vii-
meistään huomattuaan television ja sen ruudus-
sa hattivatteja hän arvaisi joutuneensa helvetin
esikartanoihin ja lähtisi kiireimmiten karkuun.
Tälle miehelle ei sovi nauraa, koska hän on
vanhan suomalaisen maailmankuvan ja elämän-
järjestyksen edustaja. Zachris Topeliuksen kerto-
muksissa kohtaamme esiteollisen Suomen rauhal-
lisen, hiljaisen ja kodikkaan maaseudun, Hjalmar
Nortamon raumalaistarinoissa yhtä idyllisen pik-
kukaupungin. Molemmat kirjailijat ovat pastelli-
värien käyttäjiä, joiden kertomuksissa pahuus,
kurjuus ja onnettomuudet häviävät pian rusopil-
vien taakse. Olojen hidas muuttuminen ja rauhal-
linen elämä vankan perinteen varassa eivät käy-
neetkään pahoin hermoille, ja aikalaiset korosti-
vat suomalaisen levollisuutta, jota oli tavallisissa
oloissa vaikea järkyttää. Juhani Ahon sanat Kor-
ventaustan Matista ja Liisasta: "Muusta maailmas-
ta he eivät paljoa tienneet eikä muu maailma heis-
tä", voitiin myös sovittaa koko kansaan, kuten
kirjailija ehkä tarkoittikin.
Suomessa oli "vanhan hyvän ajan" lopulla
myös paljon köyhyyttä ja yhtä suuri turvattomuus
tauteja vastaan kuin ennenkin, olipa kyseessä
keuhkotuberkuloosi, lapsivuodekuume tai ham-
mastauti. Lähes entisessä voimassaan oli myös
Anders Chydeniuksen vastustama ajatus, että Ju-
mala oli säätänyt jokaiselle paikkansa eikä ihmis-
ten sopinut puuttua hänen luomaansa järjestyk-
seen. Yksityisten ihmisten hyväsydämisyys ei pal-
jon lievittänyt yleistä välinpitämättömyyttä. Oli-
vatko myös köyhät ja turvattomat sisäistäneet ylei-
sesti tämän yhteiskunnallisen kohtalouskon, on
vaikea sanoa, mutta moni heistä oli sen tehnyt,
eikä kukaan yrittänyt Chydeniuksen jälkeen pit-
kään aikaan kumota tätä ajatustapaa.
Saamelaisten elämäntapa ja
saamenkielisen opetuksen alku
Kemin Lapissa pohjoisimmatkin metsäsaamelai-
set olivat suomalaistuneet 1800-luvun ensi kym-
menille mennessä tavoiltaan ja kieleltään. Tuntu-
rien takana asuivat kalastuksella elävät inarilaiset,
jotka pyytivät järvistä ja joista ennen kaikkea sii-
kaa ja omistivat vain vähän poroja. Tenon ja Uts-
joen jokivarsilla saamelaiset saivat runsaasti loh-
taja tulivat etupäässä sillä toimeen. Kalastajasaa-
melaiset myös metsästivät innokkaasti villipeuroja
ja pyytivät talvisin pauloilla paljon riekkoja.
Utsjoen, Inarin ja Enontekiön tunturisaamelai-
set olivat 1800-luvulle mennessä täysin erikois-
tuneet poronomadeiksi, jotka paimensivat tok-
kaansa kesät talvet, elivät poronlihalla ja lypsivät
vaatimia juustoa tehdäkseen. Kesäksi enimmät
Suomen tunturien saamelaiset jutivat porojaan
paimentaen vanhaan tapaan Ruijan rannikolle.
Utsjoeltakin aina Mageröyn saarelle asti, koska
räkästä, poroja ahdistavista hyönteisistä, ei ollut
Jäämeren tuulissa niin suurta vaivaa kuin mante-
reella. Kun raja suljettiin 1852, nämä vaellukset
kuitenkin loppuivat.
Saamelaisten elämää kuvasi Utsjoen ja samalla
inarilaisten kirkkoherrana 1820-31 toiminut Ja-
cob Fellman (1795-1875), kasvitieteilijä sekä kie-
len ja kulttuurin tutkija. Hänen suuri kiinnostuk-
sensa Lappiin ja saamelaisiin oli ilmeisesti Turun
romantiikan ja perimmältään Herderin ansiota.
Fellman kertoo, että Lapin kalastajat asuivat vie-
lä vanhaan tapaan seipäistä ja turpeista rakenne-
tuissa gammeissa, kun taas tunturilaisten asunto-
na oli kota, joka verhottiin Suomesta tai Ruijasta
ostetulla saralla tai hamppuhurstilla. Molemmat

Kulttuuria ja tapoja vanhan maatalousyhteiskunnan loppuaikana
asunnot olivat talvella kylmiä, usein savua täyn-
nä ja saamelaisille suopean Fellmaninkin mieles-
tä siivottomia.
Nuori kirkkoherra ihaili toisaalta saamelaisten
sopuisaa, karaistunutta ja lannistumatonta mie-
lenlaatua: "Ei saata kylliksi ihmetellä, miten vä-
hään lappalainen tyytyy joutumatta epätoivoon
tai valittamatta." Pappia, kihlakunnantuomaria ja
kruununvoutia saamelaiset rakastivat, pitivät heitä
kaikkia Jumalan palvelijoina ja olivat liikuttavan
iloisia silloin harvoin kuin esivalde tuli jonkun vir-
kamiehen hahmossa tunturien taakse. Sama kiin-
tymys esivaltaan kuuluu elävän Utsjoella vielä
nykyäänkin.
Inarilaiset olivat Fellmanin mukaan yleensä luku-
taitoista väkeä, joka osasi saamelaisten katekeet-
tojensa opettamana kristinopin kiitettävästi, vaik-
ka kirjat olivat suomenkielisiä. Utsjokelaisetkin
olivat hurskaita kristittyjä, jotka kunnioittivat us-
kontoa ja pappeja, vaikka tunturilaisten elämänta-
pa teki lastenopetuksen vaikeaksi. Kun suomea
taidettiin täällä huonosti, kristinopin opetus ta-
pahtui etupäässä suullisesti.
Saamelaiset olivat joutuneet tyytymään siihen,
että kirkon ja esivallan kielenä oli suomi, mutta
kun Jacob Fellman oli oppinut välttävästi saamea
sekä ryhtynyt pitämään saarnoja ja opettamaan
rippikoululaisia tällä kielellä, seurakuntalaiset oli-
vat onnellisia. Fellmanin antamien tietojen nojalla
senaatti määräsi 1824 asetuksella, että kaikki kir-
kolliset toimitukset oli pidettävä Utsjoella saamen
kielellä, paitsi jumalanpalvelusta, joka pidettiin
vuorotellen saamen ja suomen kielellä.
Fellman hankki 1825 uuden painoksen pienes-
tä, Norjassa julkaistusta virsikirjasta ja suppeasta
kirkkokäsikirjasta, jotka olivat ensimmäiset Suo-
messa painetut saamenkieliset kirjat. Vasta 1860
julkaistiin ensimmäinen katekismus Utsjoen saa-
menkielellä, kirkkoherra Anders Andelinin kään-
tämänä, ja samana vuonna toinen, Jacob Fellma-
nin jo 1837 valmistunut käännös, jonka julkaise-
mista eräiden prelaattien penseys oli siihen saak-
ka viivyttänyt.

Pentti Virrankoski
Suomen historia
Toinen osa
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki

485
Sisällys
k Voimistuvan Suomen autonomia koetuksella
Keisari perustuslaillisena suuriruhtinaana 497
Liberalismin aatteet leviävät 497 - Itämainen sota lämmittää suomalaisten suhdetta Venäjään 498 - Aleksanteri Ihn liberaali
ohjelma 501 - Valtiopäivähanke ja suomen kielen asema 502 - Valtiosäädyt herätetään pitkästä unestaan 505 -
Valtiosääntöä uudistetaan. Karjalan lahjoitusmaat ongelmana 506
Liberalismin ja taantumuksen ristiaallokossa 510
Vanhoillinen nationalismi voimistuu Venäjällä 510 - Snellman fennomaanien johtajana ja liberaalien linja 511 -
Suomen kielen vastustajat: svekomaanit ja konservatiivit 512 -Aleksanteri Ihn aikakauden uudistuksia 514-
Liberalistinen talouspolitiikka ja Suomen markan luominen 516-Valtiontalous saadaan kuntoon 518 —
Suomalaiset ärsyttävät Venäjän nationalisteja 518
Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 522
Industrialismi länsimaissa ja Venäjällä 522 - Maatalouden kriisi johtaa kansallisonnettomuuteen 523 -
Luottolaitos ja suhdannevaihtelut 527 - Maatalouden tuotanto muuttuu ja tekniikka kehittyy 528 - Rautatie mullistaa
liikenneolot 532 - Merenkulun merkitys vähenee 534 - Metsätalouden ja puunjalostusteollisuuden huima nousu 535 -
Savottamiesten ja tukkijätkien maineikas aikakausi 539 - Konepajat etualalla metalliteollisuudessa 540 - Monialainen
kotimarkkinateollisuus 540 - Ansiokotiteollisuuden myöhäinen kukoistus 542 - Kauppa vilkastuu ja erikoistuu 544 -
Taloudellinen kasvu vaurastuttaa kansakuntaa 545
Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 548
Liberalistisen yhteiskuntapolitiikan aikakausi 548 - Väestönkehitys ja siihen vaikuttaneet tekijät 549 - Pieniä vähemmistöjä
Suomen asukkaina 551 - Maattoman väestön elintaso kohoaa hitaasti 552 - Keskiluokan uudet ainekset ja herrasväki 554-
Kitsasta köyhäinhoitoa 555 - Lääkintälaitos kehittyy tieteen edistyessä 556 - Työväensuojelu valtiovallan huolena 558 -
Raittiusliike vaatii kieltolakia 559 - Rikoslakia ja vankilaoloja uudistetaan 560 -Voimakas liike naisten oikeuksia
ajamassa 562
Aatteiden kuohuntaa, autonomia uhattuna 565
Aleksanteri Ihn murha ja hallitsijanvaihdos 565 - Kulttuuriradikalismi horjuttaa perittyä maailmankuvaa 566 -
Kielitaistelu katkerimmillaan 567 - Yhteiskunnallinen eriarvoisuus huolen aiheena 570 - Wrightiläinen työväenliike ja sen
historiallinen merkitys 572 - Työväen ammattiliikkeen alkuvaiheet 573 - Marxin aatteet ja suomalaisen sosiaalidemokratian
synty 574- Suomi Venäjän imperialistien silmätikkuna 576 - Synkkiä pilviä taivaalla Aleksanteri Min hallitessa 578

486
Helmikuun manifesti ja routavuodet 582
Nikolai II puuttuu Suomen asemaan 582 - Bobrikov kenraalikuvernöörinä ja helmikuun manifesti 583 - Kuinka autonomiaa
olisi puolustettava 586 - Keisari ja Bobrikov jyrkkinä 587 - Suomen työväenliike omaksuu sosialismin 589 -
Aktivismin syntyjä kenraalikuvernöörin murha 591
Edustuslaitos uudistetaan keisarikunnan horjuessa 594
Japanin-sota järisyttää Venäjää 594 - Vuoden 1905 suurlakko ja yksikamarisen eduskunnan synty 595 - Valtiopäiväuudistuksen
vaikutus puolueisiin 597 - Aseelliset järjestöt poliittisen kuohunnan merkkinä 599 - Ensimmäisten eduskuntavaalien
yllättävä tulos 600
Toinen sortokausi vie Suomen autonomian kuilun partaalle 603
Venäjän konservatiivinen ote lujittuu 603 - Epätoivo kiristää suomalaisten mielialoja 606 - Sortovalta vaikeuttaa
yhteiskunnallisia uudistuksia 607 - Eripurainen työväenpuolue kiihottaa joukkojaan 610
5 Suomi lähenee vanhoja kulttuurimaita
Koulutusta uudistetaan ja tutkimus edistyy 615
Kansakoulu kansanopetusta uudistamassa 615 -Ammattiopetus ja oppikoulu uudistuvat hitaasti 617- Sivistysyliopisto ja
uudet korkeakoulut 618 - Uusia suuntia filosofian tutkimuksessa 619 - Historiankirjoituksen suuruudenaika 620 -
Fennougristeja ja muita kielentutkijoita 622 - Kansanrunouden ja kirjallisuuden tutkimus 624 - Oikeustiede puolustaa
Suomen autonomiaa 625 - Matematiikan ja luonnontieteiden nousukausi 625 - Löytöretkeilijät Nordenskiöld ja
Mannerheim 628
Kansanperinteen harrastuksesta kansan valistamiseen 631
Kalevalarunojen viimeiset suuret taitajat 631 - Huomiota nuorempaankin perinteeseen 633 - Paljon työtä kansansivistyksen
kohottamiseksi 633 - Kirjat levittävät valistusta 636
Hengellinen elämä autonomian ajan lopulla 639
Luterilaisen kirkon toiminnan puitteet 639 - Kirkko pitäytyy vanhaan perinteeseen 640 - Martti Rautanen perustaa
Ambomaan lähetyksen 641 -Vanhan herännäisyyden perilliset 642 - Lestadiolainen herätys syntyy ja leviää 643 -
Eriuskoiset protestantit menestyvät ruotsalaisseuduilla 644 - Yhtenäinen kirkollisuus hajoamassa 645
Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 648
Nurmijärven räätälin nerokas poika 648 - Runoilevia professoreja ja kansankirjailijoita 650 - Realisteja ja Leo Tolstoin
oppilaita 652 - Uusi romantiikka syventyy ihmissieluun 655 - Suuria lyriikan taitajia 656 - Karelianismia ja historiallista
kerrontaa 659 - Aino Kallas ja Maria Jotuni naisten kuvaajina 660 - Aristokraattisia radikaaleja ja rannikon kansan
kuvaajia 661 - Suomalaisen teatteritaiteen synty kausi 663

487
Suomen taiteen kultakausi 666
Rakennustaiteen monivaiheinen kehitys 666 - Mannermaan taidekoulujen oppilaita 668 -Taiteen kotimainen opetus ja
taidemuseot 670 - Kalevalan ja erämaan lumoamia mestareita 671 - Helene Schjerfbeck ja muita naistaiteilijoita 672 -
Uusi maalaustaide murtaa kansallisromantiikan 674 - Kuvanveisto ja taideteollisuus 676
Nouseva suomalainen musiikki ja Jean Sibelius 679
Kanteleen helkyttäjiä ja viulupelimanneja 679 - Orkesterien kehitys ja suomalaisen oopperan synty 680 - Mieskuorojen ja
kvartettilaulun loistokausi 682 - Sibelius, suuri ja itsenäinen 682 - Armas Järnefeltistä Toivo Kuulaan 684 - Kuorot ja
torvisoitto maaseudun uutena musiikkina 685
Tavat muuttuvat ja harrastuksiin saadaan aikaa 688
Herrasväen ja kaupunkilaisten tavat 688 - Talonpoikaiskulttuuri pestynä ja harjattuna 689 - Urheilusta tulee suomalaisten
suuri harrastus 691
6 Itsenäinen Suomi syntyy ja vakiintuu
Ensimmäinen maailmansota muuttaa Suomen aseman 697
Poliittinen jännitys johtaa suursotaan 697 - Sodan alkuvuosien vaikutukset Suomessa 698 - Itsenä isyysliike ja suomalainen
jääkäripataljoona 699 - Nikolai II kukistuu ja autonomian rajoitukset poistetaan 701 - Lenin ja hänen puolueensa
hämmentävät politiikkaa 703 - Suomen ongelmalliset suhteet Venäjään 704 - Sosiaalidemokraattien Venäjän-politiikka vie
umpikujaan 705
Suomi itsenäistyy vallankumouksen varjossa 709
Poikkeuksellinen aika jyrkentää työväenliikettä 709 - Sosialistien vaalitappio ja sen vaikutukset 711 - Lokakuun
vallankumous ja Suomen radikaalit 712 - Itsenäisyys julistetaan sisäisen myrskyn uhatessa 715 - Punakaarti ja
suojeluskunnat valmistautuvat taisteluun 717 - Senaatin armeija saa kokeneen päällikön 718
Punaisten kapinasta tulee kansalaissota 721
Punakaarti tarttuu aseisiin työväenpuolueen nimissä 721 -Vaasan senaatti ja punainen kansanvaltuuskunta 723 -
Venäläiset riisutaan aseista Karjalassa ja Pohjanmaalla 725 - Kapinahallituksen politiikka 726
Senaatin armeija murtaa punaisten vastarinnan 731
Punakaarti ja valkoinen armeija 731 - Jääkärit vahvistavat senaatin joukkoja 733 - Punakaartin hyökkäykset
raukeavat 735 - Valkoisten suurhyökkäys ja Tampereen valloitus 736 - Saksan apuretkikunta ja sodan loppuvaiheet 738
Katkeran sodan raskaat menetykset 743
Sodassa kaatuneet ja punainen terrori 743 - Valkoisten ankara kosto 745 - Nälkää ja kuolemaa senaatin vankileireillä 748

488
Monarkistit nojautuvat Saksaan 754
Svinhufvud korkeimman vallan haltijana 754- Hessenin prinssi valitaan Suomen kuninkaaksi 756 - Suur-Suomea yritetään
toteuttaa Saksan avulla 758 - Itä-Karjala Englannin ja Saksan politiikassa 761 - Saksan antautuminen muuttaa Suomen
politiikan 763
Murrosajan poliittisia ongelmia 766
Tasavallan voitto vakiinnuttaa Suomen aseman 766 - Heimokansoja koetetaan auttaa sota retki n 767 - Valkoisten venäläisten
tukeminen ongelmana 768 - Hallitusmuoto tasavallan ja monarkian välimuotona 770 - Punaisten vankien
armahtaminen 773
Suhteet ulkomaihin tuottavat ongelmia 776
Tarton rauha avaa Suomelle Kansainliiton jäsenyyden 776 - Ahvenanmaan selkkaus ja maakunnan itsehallinnon
synty 778 - Vienan kansannousu ja Akateeminen Karjala-Seura 780 - Turvallisuuspolitiikka Kansainliiton varassa 781 -
Suhteet Neuvostoliittoon pysyvät viileinä 782
Hajanaista sisäpolitiikkaa 1920-luvulla 785
Sosiaalidemokratia nousee tuhkasta eikä pukeudu säkkiin 785 - Suomen kommunistisen puolueen synty 786 - Maltillisen ja
radikaalin työväenpuolueen tiet eroavat 787 - Kommunistien peitejärjestöt ja niiden toiminta 788 - Parlamentarismin
rattaat rutisevat 790 - Porvarillisen keskustan presidentit Stählberg ja Relander 791
Uudistuksia itsenäisyyden ajan alkuvuosina 794
Kunnallishallinto demokratisoidaan 794 - Avara kielilaki ja nyrpeät aitosuomalaiset 795 -Julkista taloutta vahvistetaan
veroin ja lainoin 796 - Torpat itsenäistetään ja työmiehille hankitaan maata 797 - Oppivelvollisuus toteutuu ja sosiaalihuoltoa
tehostetaan 799 - Kieltolaki kallistelee vihureissa ja kaatuu 801 - Puolustuslaitos hakee tietään 802 - Suojeluskunnat ja
Lotta Svärd vahvistavat maanpuolustusta 804
Lapuanliikkeen nousu ja luhistuminen
Lapuanliikkeen kaksinainen luonne 807 - Painostusta ja terroria kommunismin vastustamisen nimessä 810 -
Lapualaisten aloite johtaa kommunistien vaientamiseen 813 - Laillisuusrintama nousee terroria vastaan 815 —
Presidentti Svinhufvud kukistaa Mäntsälän kapinan 815 - Maamiesten huolet ja Nivalan konikapina 817 - Puolustettiinko
demokratiaa liian kovin keinoin 818
Laillisuusrintama yhdistyy hallitusyhteistyöhön 821
Ukko-Pekka ei huoli sosialisteja hallitukseen 821 - Kyösti Kallion valinta presidentiksi ja "punamultahallitus" 823 -
Helsingin yliopiston kielikiista laannutetaan 824
Suomen vaurastuminen jatkuu 827
Teollisuusmaat törmäävät pulakauteen 827 - Talouselämän uudistuvia taustatekijöitä 828 - Tullein suojattu maatalous
menestyy 830 - Teollisuus kasvaa ja uudenaikaistuu 831 - Uusia tuulia kaupan alalla 832 -Tuotanto kasvaa ympäristön
kärsimättä kohtuuttomasti 833

489
Suunta hyvinvointiyhteiskuntaa kohti 836
Väkiluku kasvaa varsinkin kaupungeissa 836 - Riidoista rauhoittumiseen työelämässä 837 - Pulakausi vaatii
sosiaalipolitiikan tehostamista 838 - Urheilu antaa terveyttä ja lisää itseluottamusta 840 - Vaurastuminen muuttaa
elintapoja 843 - Sosiaaliset erot kaventuvat 846 - Naisten yhteiskunnallinen asema kohoaa 847
7 Suomi kestää sodan ja rauhan myrskyt
Diktaattorien politiikka vaarantaa Euroopan rauhan 851
Saksan yltiöpäinen johtaja 851- Stalin tuhoaa todelliset ja kuvitellut vastustajansa 852 - Suomi Kremlin epäluulojen
kohteena 854 - Suuntaus Skandinaviaan ei vahvista Suomen asemaa 855 - Mannerheim johtaa puolustuksen
suunnittelua 856 - Poliitikkojen kitsaus puolustusvoimien harmina 858
Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin 861
Kansallissosialistit Suur-Saksaa luomassa 861 - Stalin ehdottaa Suomelle avunantosopimusta 862 - Hitler ja Stalin jakavat
Itä-Euroopan 864 - Varokeinoja sodan uhatessa Suomea 865 - Saksa ja Neuvostoliitto murskaavat Puolan 866 -
Stalin vaatii Suomelta liikaa Moskovan neuvotteluissa 867 - Puna-armeija hyökkää Suomeen 870
Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa 874
Sodan epäsuhtaiset osapuolet 874 - Hyökkäys torjutaan Kannaksella, suuria voittoja itärajalla 876 - Kotirintama kestää
surun ja huolen 880 - Paljon myötätuntoa, vähän apua 881 -Ylivoima murtaa rintaman Länsi-Kannaksella 881 -
Rauhantunnustelut ja länsivaltojen avunlupaus 884-Voimien ehtyminen pakottaa Suomen Moskovan rauhaan 885-
Mitä Suomi saavutti talvisodalla 886
Suomen tie Saksan suojelukseen ja jatkosotaan 890
Moskovan rauhan silpoma Suomi 890 - Hallitus tehostaa puolustusta ja hakee liittolaisia 891 - Hitler valloittaa
Länsi-Euroopan mannermaan 892 - Suomi tuntee olevansa suden suussa 894 - Barbarossa-suunnitelma ja Hitlerin
kiinnostus Suomeen 895 - Epätietoisuuden talvi 1940-41 897 - Suomen hallituksen politiikka vie maan jatkosotaan 898 -
Oliko "välirauhan" ajan politiikalle vaihtoehtoa 900
Jatkosodan hyökkäysvaihe ja asemasodan aika 904
Saksalaiset etenevät Venäjällä mutta sota pitkittyy 904 - Suomen armeijan menestynyt mutta rasittava hyökkäys 904 -
Erillissota ja sen tavoitteet 908 - Japanin hyökkäys vetää Yhdysvallat suursotaan 910 - Puolustusta ja asemasotaa Saksan
hyökkäysten hiipuessa 911 -Sodanajan taloudelliset ongelmat 913
Sodasta päästään taistellen ja suurin uhrauksin 917
Linkomiehen hallitus tunnustelee sodasta irtautumista 917- Maailmansodan huolestuttava kehitys 919- Neuvostoarmeijan
suurhyökkäys ja Viipurin menettäminen 920 - Risto Ryti hankkii lisäaikaa ja armeija torjuu vihollisen 923 - Mannerheim
johtaa maata rauhaa kohti 925 - Sota Saksaa vastaan ja Lapin läänin hävitykset 928 - Tilitystä raskaista sodista 929

490
Vaarallisen näköinen rauha 932
Valvontakomission vaatimukset ja kommunismin paluu 932 - Paasikivi tarttuu valtiolaivan ruoriin 933 - Porkkalan alue.
sotakorvaus ja asekätkentäjuttu 935 - Sotasyyllisprosessi jolla oli oikeudenkäynnin muoto 937
Paasikivi johtaa kansaansa vapaita maisemia kohti 941
Mannerheim väistyy. Paasikivi jatkaa työtä 941 - Sosiaalidemokraatit voittavat taistelun työväestä 942 - Ystävyys- ja
avunantosopimuksen synty 943 - Kommunistit vastatuulessa 945 - Paasikiven toinen kausi ja Kekkosen nousu
tähtipoliitikoksi 948 - Stalinin maltillisen Suomen-politiikan syyt 950
Presidentti Kekkosen taistelut ja voitot 954
Älykäs ja karski voimamies presidenttinä 954 - Urho Kekkosen ulkopolitiikka: varovasti selvemmille vesille 955 -
Kekkosen ensimmäisen kauden jännitteet 956 - Liitto Kekkosta vastaan kaatuu Moskovan juoniin 957 - Sää tyyntyy mutta
ilma ei ole puhdas 959 - Kekkoselle annetaan jatkoaikaa valtiosäännöstä poiketen 961 - Urho Kekkosen suurin voitto:
Euroopan konferenssin isännyys 962 - Etevää ulkopolitiikkaa, mutta kestikö kansan moraali 965
Sovinnollista uudistuspolitiikkaa 1900-luvun lopulla 968
Yksimielisyys sisäpolitiikan päälinjoista 968 - Varovainen mies presidenttinä suurten muutosten vuosina 970-Suomi liittyy
Euroopan unioniin 972 - Kokemukseen perustuva valtiosäännön uudistus 972
Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 978
Sähkö ja elektroniputket mullistavat maailmaa 978 - Energian tarve ongelmana 979 - Sotakorvaus maksetaan ja sodasta
kärsineitä autetaan 980 - Uudistuva maatalous ja muu alkutuotanto 982 - Teollisuuden päähaarat: puun ja metallin
jalostus 985 - Kotimarkkinoihin keskittyvää teollisuutta 986 - Ulkomaankaupan suuntaus ja tuoteryhmät 987 -
Kotimaankauppa keskittyy 989 - Pankkilaitos ja julkisen talouden osuus 990 - Elinkeinorakenteen raju muuttuminen 990 -
Vahva kasvu törmää 1990-luvun lamaan 991 - Ympäristön ja luonnon suojelu elinkysymyksenä 993
Hyvinvointivaltio ja sen uudet ongelmat 997
Väkiluku, muuttoliikkeet ja väestön etninen rakenne 997 - Elinikä pidentyy ja terveys paranee 999 - Vaurastuminen ja
uudenaikaistuminen muuttavat elämää 1000 - Kiitettyjä moitittu sosiaalihuolto 1001 - Huumeet, työttömyys ja
liikarasitus 1001 - Onko Suomessa enää yhteiskuntaluokkia 1003 - Perheen ja lasten asema muuttuvassa
yhteiskunnassa 1005
8 Itsenäisen Suomen kulttuurihistoriaa
Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1011
Peruskoulu ja ammattiopetus 1011 - Nopeasti laajentunut korkeakoululaitos 1013 - Suurta huomiota tutkimukseen 1014-
Suomen Akatemia ja sen luonteen muuttuminen 1015 - Humanistinen perustiede filosofia 1015 - Historia, arkeologia ja
perinnetieteet 1016-Kielitieteen tutkijoita 1022-Taiteiden historiaa ja estetiikkaa 1023-Yhteiskuntatieteet ja
oikeustiedel 025 - Matematiikka, eksaktit luonnontieteet ja tekniikan tutkimus 1027 - Geologia, maantiede ja biologia 1029 -
Lääketieteen ja odontologian tutkimus 1031

491
Uskonto etenevän materialismin aikakaudella 1034
Kirkon poliittiset rasitteet kansalaissodan jälkeen 103A - Kaksi kansallista kirkkokuntaa 1035 - Pienemmät uskontokunnat
itsenäisyyden ajalla 1037-Pietismin perintö aiheuttaa ristiriitoja 1038-Naisten pitkä tie papinvirkoihin 1039-Vieraannutaanko
kristinuskosta 1040
Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva 1043
Kansankuvaajat tutkivat suomalaisten hengenlaatua 1043 - Uudistuvan yhteiskunnan kirjailijoita 1045 - Modernismin
ruotsinkieliset uranuurtajat ja työn jatkajia 1047 - Uuden hakijoita ja Hellaakosken runous 1049 - Muita sotienvälisen ajan
lyyrikolta 1051 - Nuorison kirjallisuus ja pakinat 1052 - Suuria kertojia sotienjälkeiseltä ajalta 1053 - Syvälle luotaavaa
kirjallisuutta ruotsin kielellä 1056 - Muumipeikot ja viihdekirjallisuus 1057 - Vahva teatteri, elokuva ja tanssitaide 1058
Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja kuvataiteet 1062
Uudistuva rakennustaide ja Alvar Aallon elämäntyö 1062-Suomen maailmankuulu taideteollisuus 1064- Kuvataiteiden
kirjo klassisismista modernismiin 1065
Musiikkikulttuurin kasvu 1073
Konserttimusiikin harrastus ja sen uudet puitteet 1070 - Suuria suomalaisia säveltäjiä 1071 - Itsenäisyyden ajan esittäviä
muusikoita 1074-Kansanmusiikin harrastus ja populaarimusiikki 1075
Tiedonlähteet, tavat ja mielenlaatu teollistuneessa Suomessa 1078
Joukkoviestinnän kasvu ja matkustelu maailmalla 1078-Taideharrastusten ja urheilun muuttuminen 1079 -Tavat
muuttuvat ja tasoittuvat 1081 - Mentaliteetti ja sen kehitys 1082 - Murroskauden suomalaiset: valoa ja varjoa 1085
Luetteloja Suomen historiaan 1089
Valtionpäämiehet 1089 - Suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernöörit 1090 - Senaatin talousosaston
varapuheenjohtajat 1090 -Valtioneuvostot ja pääministerit 1090 - Kansanedustajien luku puolueittain 1092 -
Kansallisten kirkkokuntien päämiehet 1094-Suomen väkiluku 1095-Vanhat kaupungit 1095-Rauhansopimukset 1096
Kirjallisuus 1098
Kuvalähteet1110
Paikkakuntahakemisto 1111
Henkilöhakemisto 1119

492
Toisen osan kartat
Kartta 13. Vanhan Suomen eli Stolbovan (1617) ja Turun rauhan (1743) väliin jääneen alueen lahjoitusmaat 507
Kartta 14. Kuolleisuus Suomessa 1868 rovastikunnittain, promilleinä väestöstä 525
Kartta 15. Suomen rautatiet vuoteen 1910 533
Kartta 16. Vuoden 1918 sodan tärkeimmät taistelupaikat ja rintaman ku valvonnalku helmikuun lopulla 737
Kartta 17. Talvisodan tärkeimmät taistelupaikat Kakkois-Suomessa ja pääpuolustusasema Karjalan Kannaksella 877
Kartta 18. Talvisodan tärkeimmät taistelupaikat Pohjois-Suomessa 879
Kartta 19. Eurooppa heinäkuussa 1940. Saksan ja Neuvostoliitonssa olevat maat 893
Kartta 20. Rintamalinja Suomen itäpuolella vuoden 1941 lopussa 906
Kartta 21. Kesän 1944 tärkeimmät taistelupaikat Kaakkois-Suomessa ja rintamalinja aselevon alkaessa 921
Kartta 22. Suomen Moskovan rauhassa 1940 menettämät alueet ja Pariisin rauhassa 1947 menetetty Petsamon kunta 927
Kartta 23. Euroopan unioniin kuuluvat maat 2001 973

J ■#
Voimistuvan
Suomen tlf
autonomia
koetuksella
.*•
W "'* '"'

JBiiii

497
Keisari perustuslaillisena
suuriruhtinaana
Liberalismin aatteet leviävät
Vaikka 1848 tapahtunut helmikuun vallanku-
mous ja siihen Manner-Euroopassa liittynyt kuo-
hunta ei levittänyt Suomeen Nikolai I:n pelkää-
mää radikalismia, nuoren lukeneiston poliittinen
mieliala kääntyi entistä enemmän itsevaltiaan
hallitusta vastaan. Sensuuri ja muu valvonta ei
voinut estää sitä, että tietoja Ruotsin paljon va-
paammista oloista ja siellä käydystä poliittisesta
keskustelusta levisi Suomeen. Muutenkin länsi-
maisen, ennen kaikkea Englannissa kehittyneen
liberalismin aatteita suodattui meidän maaham-
me kirjallisuuden ja ulkomaanmatkojen vaikutuk-
sesta.
Liberalismi, jonka juuret ovat lähinnä luonnon-
oikeudessa ja valistusfilosofiassa, katsoo yhteis-
kunnan ja kulttuurin edistymisen riippuvan yksi-
tyisen ihmisen vapaudesta. Laajimmillaan libe-
ralismi koskee valtiollisen elämän lisäksi talouselä-
mää ja henkistä kulttuuria uskontoa myöten. Se
vastustaa kaikkia kollektivistisia aatesuuntia ja
niihin liittyvää pakkoa ja suosii individualismia.
Kuinka pitkälle yksilön vapaus saa ulottua, kun
jokaisessa yhteiskunnassa on sentään vedettävä
raja johonkin, on ollut ongelmana, joka on jaka-
nut liberalismin erilaisiin suuntiin. Liberalismin
vaikutus Suomessa ei näkynyt julkisuudessa vie-
lä 1850-luvun alussa mutta sitä paremmin muu-
tamaa vuotta myöhemmin.
Liberalismi törmäsi Saksaan levitessään Hegelin
yhteisöllisyyttä korostaviin oppeihin, jotka jou-
tuivat piankin väistymään varsinkin maan läntis-
ten osien yliopistoissa. Hegelin oppilas David
Friedrich Strauss ryhtyi puolestaan mestarinsa
metodia noudattaen tutkimaan kristinuskon dog-
mien alkuperää ja johtui arvostelemaan ankaras-
ti Uuden Testamentin historiallista arvoa. Strauss
hylkäsi uskon Raamatun kirjaimelliseen toden-
mukaisuuteen ja myös yritykset selittää sitä ratio-
naalisesti: hän piti Raamatun kertomuksia myyt-
teinä.
Strauss katsoi näin ollen voivansa osoittaa kir-
kon oppilauselmat vääriksi ja suorastaan mielet-
tömiksi. Ihmissielu ei ollut kuolematon, ja Uu-
den Testamentin kirjoista saatu pelastushistoria,
oppi Kristuksen uhrikuolemaan perustuvasta syn-
nin sovituksesta oli siis tarpeeton. Teoksissaan Das
Lebenjesu (1835) ja Die christliche Glaubenslehre
(1840-41) Strauss pyrki kerta kaikkiaan kumoa-
maan kristinuskon perusteet. Samalla hän osoit-
ti, että Hegel ei ollut onnistunut saattamaan kris-
tinuskoa ja filosofiaa lopullisesti sopusointuun.
Straussia kaikin puolin lähellä oli toinen saksa-
lainen filosofi Ludwig Feuerbach, jonka teos Das
"Siunattu olkohon turvamme tuoja, mahtava, mahtava, ruhtinas." alkaa Venäjän keisarihymnin suomennos. Rakastetuin keisari
oli Suomessa Aleksanteri II. joka avaa tässä kauan toivotut vuoden 1863 valtiopäivät. Kivipiirros perustunee etupäässä tekijän
mielikuvitukseen.

498
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
JVesen des Christenthums (1841) oli selkeydessään
ja johdonmukaisuudessaan omiaan levittämään
kristinuskon radikaalia arvostelua. Feuerbach
pyrki osoittamaan, ettei Jumala ollut luonut ih-
mistä kuvakseen vaan päinvastoin ihminen oli
tehnyt Jumalan ihanteittensa symboliksi. Kristin-
uskon totuudellisuuden Feuerbachkin hylkäsi
kokonaan mutta hän suhtautui silti varsin myön-
teisesti alkukirkkoon. Ajan mittaan kristinuskon
dogmit olivat hänen mielestään kuitenkin van-
hentuneet, ja niihin pitäytyminen oli sen vuoksi
pelkkää epärehellisyyttä.
Saksassakin Straussin ja Feuerbachin teosten
vaikutus rajoittui aluksi vain osaan lukeneistoa.
Sitä pienempi niiden vaikutus oli toistaiseksi Poh-
joismaissa ja eritoten Suomessa. J.V. Snellman
tutustui kyllä molempien filosofien tärkeimpiin
teoksiin jo 1840-luvulla ja torjui osan Straussin
väitteistä mutta hyväksyi vaatimuksen, että kris-
tinuskon dogmeja tarkasteltaisiin tieteellisesti. Se
näyttää johtaneen hänetkin pitkälle epäuskoon.
Eniten vaikutusta Saksan radikaalilla uskonto-
tieteellä oli Viipurissa, koska sieltä oli yhä vahvat
yhteydet Pohjois-Saksaan ja myös Pietariin, jon-
ne uudet aatteet tulivat Saksasta nopeasti. Hel-
singin yliopiston Viipurilaisessa osakunnassa mo-
net nuorukaiset omaksuivat jo 1850-luvulla
Straussin ja Feuerbachin käsityksen kristinuskos-
ta. Uskonnon hylkääminen tiedollisista syistä oli
maassamme miltei uusi ilmiö, sillä valistuksen
aikakaudella todella radikaalien ranskalaisten filo-
sofien aatteita oli tunnettu täällä hyvin heikosti.
Ruotsissa ja Tanskassa oli huomattu romantiikan
aikakaudella, että Skandinavian kansoilla oli
aasajumalien ja viikinkien ajassa yhteinen suuri
menneisyys ja päätelty, että näiden sukulaiskan-
sojen pitäisi hakeutua valtiolliseen yhteistyöhön.
Näin syntyneestä skandinavismin aatteesta saa-
tiin tietoja Suomeenkin, mutta se ei herättänyt
täällä toistaiseksi sanottavaa innostusta, vaikka sen
ruotsalaiset kannattajat kiinnittivät huomiota mei-
dänkin maahamme. Valtiollinen skandinavismi
kärsi haaksirikon jo 1848-50 Tanskan taistelles-
sa Slesvig-Holsteinin kapinoivia saksalaisia vas-
taan. Preussi tuki näitä aseellisesti, kun taas Ruot-
sin apu Tanskalle jäi vähäpätöiseksi, mistä tanska-
laiset pettyivät katkerasti.
Skandinavismin Suomessa herättämän kiinnos-
tuksen laimeus oli yhteydessä fennomanian nou-
suun, joka ei suosinut Ruotsin-ajan muistoja. Nuo-
ren akateemisen sivistyneistön keskuudessa myö-
tätunto suomen kieltä kohtaan levisi Snellmanin
propagandan vaikutuksesta nopeasti, ja monet
muutkin kuin varsinaiset fennomaanit katsoivat,
että sitä puhuvan väestön asemaa olisi parannetta-
va tuntuvasti. Näissä oloissa vuoden 1850 kieliase-
tus lisäsi keisariin ja kotimaiseen hallitukseen koh-
distuvaa arvostelua, mutta silti muistettiin suomen
kielen olleen Ruotsin ajalla vielä kehnommassa
asemassa.
Itämainen sota lämmittää
suomalaisten suhdetta Venäjään
Valtaosa suomalaisista oli poliittisesti passiivista
ja varsin tietämätöntä väkeä. Jokainen kirkossa
käyvä ihminen toki tiesi, että maan hallitsijana
oli Venäjän keisari, ja valistunut rahvas ymmärsi
Suomen erityiseksi keisarikunnan osaksi, jossa
hallitsijalla oli "isoruhtinaan" arvonimi. Täällä oli
toisaalta yhä voimassa "vanha Ruotsin laki", jon-
ka pykälistä viisaat tiesivät senkin, että "jolla ei
ole hevosta, se kävelköön" (Pentti Haanpää).
Ruotsin kieltäkin oli hyvä osata edes vähän, kun
taas venäjästä eli ryssän kielestä oli hyötyä vain
Pietarin toreilla. Eteläkarjalaiset kauppa-ja rahti-
miehet tunsivat venäläisiä jonkin verran mutta
muu rahvas etupäässä vain kuulopuheelta.

Keisari perustuslaillisena suuriruhtinaana 499
Venäläisistä säilynyt kansanperinne näyttää ensi
silmäykseltä kovin halventavalta ja vihamieliseltä.
Heidät maalataan kieroiksi ja epärehellisiksi, hei-
dän tapansa omituisiksi ja ortodoksinen usko pap-
peineen jajumalankuvineen naurettavaksi. Van-
ha kansa saattoi kuitenkin sorvata hävyttömiä sa-
nanlaskuja naapurikylänkin väestä ja vierasti
muiden Suomen heimojen murretta ja tapoja. Tä-
hän tapaan suhtauduttiin yleensäkin vieraisiin, ja
perinne elää nykyäänkin vähän ohentuneena. Ve-
näläisiä koskeva kansanperinne ei siis osoittane
varsinaista vihamielisyyttä jos ei kyllä arvostusta-
kaan. Rahvaan suhde ryssiin, kuten naapureita
arkioloissa nimitettiin, oli karsas tai välinpitämä-
tön.
Tämän kylmyyden jyrkkänä vastakohtana oli
suhtautuminen keisariin, jota ei usein edes miel-
letty venäläiseksi. Venäläistä nimitystä tsaari hä-
nestä käytettiin vasta sortokaudella, silloinkin lä-
hinnä halventavasti, Nikolai II:n ryssäläisyyttä
korostaen. Muista keisareista ei ole juuri säilynyt
epäedullista kansanperinnettä. Sellaiseksi ei voi-
da lukea harmittomia tarinoita keisarista, joka
kutsui Pietarin kadulla tapaamansa suomalaisen
tuttavallisesti linnaansa kahville, ryypyille tai ruo-
kapöytään. Kirkkoväki kuunteli joka pyhäpäivä
hartaana papin rukoillessa, että Hänen Majesteet-
tinsa saisi olla "sinun jumalallisen suojelukses
alla", ja anoessa että Jumala vahvistaisi kunnioi-
tettua keisaria "hänen raskaita velvollisuuksiansa
täyttämään". Oulun tiernapojat ymmärsivät hy-
vin keisarin sotilaidenkin aseman:
Mitä me olemme kukistaneet,
siihen on meitä opetettu,
että totella keisaria
ja kuunnella pyhää lakia.
Napoleonin nujertamisen jälkeen Venäjää pi-
dettiin yleisesti Euroopan mahtavimpana valta-
kuntana. Keisareilla, jotka halusivat yhä lisätä
maansa mahtia, oli ollut Pietari Suuren ajoista ta-
voitteena murtaa Turkin valta Balkanin niemi-
maalla ja vapauttaa sen ortodoksiset alamaiset
muslimien vallasta. Uskonnollisiin tavoitteisiin
liittyi valtiollisia. Turkin nujertaminen tuottaisi Ve-
näjälle hegemonian Balkanilla, ja saatuaan hal-
tuunsa Dardanellien salmet Venäjä olisi Välime-
ren-valtio. Se olisi edullista keisarikunnan kau-
palle ja vahvistaisi muutenkin sen asemaa. Pe-
rinpohjainen voitto Turkista loisi myös mahdol-
lisuudet Venäjän vaikutuksen lisäämiseksi Persian
suunnalla; pääosa Kaukasiaa oli näet liitetty jo
Aleksanteri I:n aikana keisarikuntaan.
Nikolai I arvioi tilanteen tälle politiikalle edul-
liseksi ryhtyessään 1853 painostamaan Turkkia.
Keisarin lähetettyä armeijan Turkin rajalle nykyi-
seen Romaniaan Ranska ja Englanti ryhtyivät tu-
kemaan Turkkia diplomaattisesti, koska eivät ha-
lunneet päästää Venäjää Välimerelle. Britit oli-
vat huolissaan myös venäläisten etenemisestä
Intian valtamerta kohti. Länsivaltojen tukeen luot-
taen Turkki julisti syksyllä 1853 sodan Venäjälle
mutta menetti pian parhaan osan laivastoaan
Mustallamerellä käydyssä taistelussa. Länsivallat
pitivät Turkin asemaa tämän jälkeen niin vaaralli-
sena, että aloittivat keväällä 1854 sodan Venäjää
vastaan.
Venäläisten yllätykseksi länsivallat lähettivät
vahvan armeijan Krimin niemimaalle, ja kun
sotaa käytiin etupäässä siellä, sitä kutsutaan Kri-
min sodaksi. Suomalaisille se oli "itämainen sota",
ja tätä nimeä voimme käyttää vieläkin oman
maamme historiassa. Sota aiheutti Suomelle alus-
ta pitäen tuntuvaa taloudellista vahinkoa. Länsi-
vallat näet kaappasivat merillä olleet, Venäjän lip-
pua käyttävät laivat ja siis myös suomalaiset. Suuri
osa niistä oli sentään ehditty myydä puolueetto-
miin maihin, enimmäkseen edulliseen hintaan ky-
synnän ollessa tuohon aikaan hyvä.

500
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Englanti ja Ranska lähettivät keväällä 1854 laivas-
to-osaston myös Itämerelle. Sen kuljettamat jou-
kot nousivat maihin Ahvenanmaalle ja ryhtyivät
piirittämään venäläisten vuodesta 1830 alkaen
Sundin pitäjään rakentamaa Bomarsundin linnoi-
tusta, jota puolusti venäläisten ohella 400 suoma-
laista krenatööriä. Elokuussa 1854 linnoitus val-
loitettiin ja räjäytettiin hajalle. Tunnettu kansan-
laulu "Oolannin sodasta" on siis epähistoriallinen
antaessaan sen kuvan, että engelsmanni torjut-
tiin.
Englantilaiset tekivät joitakin hyökkäyksiä
myös Suomen rannikkokaupunkeja vastaan.
Tammisaaresta heidät torjui sotaväki, jossa oli
mukana suomalaisia, mutta kesäkuun alussa he
polttivat Oulun ja Raahen satamissa olleet aluk-
set sekä suuret terva-ja lautavarastot. Vähän myö-
hemmin britit yrittivät samaa Kokkolassa ja Pie-
tarsaaressa, mutta näitä kaupunkeja suojelemaan
oli ehditty saada venäläistä sotaväkeä tykkeineen.
Kun syvällä kulkevat alukset eivät päässeet Kok-
kolan satamaan, sitä kohti lähetettiin useita bar-
kasseja, isoja soutuveneitä. Sotaväen tuli Halko-
karilta pysäytti veneet, ja niistä vallattiin yksi, joka
on vieläkin näytteillä Kokkolan Englanninpuis-
tossa. Tulitukseen oli osallistunut myös talonpoi-
kia tarkkoine hyljepyssyineen.
Kesällä 1855 englantilaiset uudistivat hyökkäyk-
sensä, mutta monesta kaupungista heidät torjut-
tiin. Uudessakaupungissa he onnistuivat tuhoa-
maan kotona olleet alukset. Pohjoisessa brittien
merisotilaat polttivat Iissä talonpoikien "jahteja"
samoin kuin Kuivaniemellä, jossa rahvas puolusti
aluksiaan kivääritulella. Viaporia pommitettiin
ankarasti, mutta linnoituksen kivimuurit kestivät
tulen hyvin. Krimillä sota tuotti suuria menetyk-
siä molemmille osapuolille varsinkin joukkoihin
levinneen koleran takia, mutta länsivallat saavut-
tivat lopulta jonkin verran menestystä. Rauhan-
teossa keväällä 1856 Turkin asema turvattiin,
mikä merkitsi Venäjälle pahaa arvovaltatappiota.
Ahvenanmaa määrättiin jäämään varustamatto-
maksi alueeksi.
Suomessa oli itämaisen sodan aikana pelätty
Ruotsin liittyvän siihen länsivaltojen puolella,
mikä olisi voinut tuoda sodan maahamme todel-
la tuhoisana. Monet ruotsalaiset toivoivat, että so-
taan yhtymällä saataisiin Suomi takaisin, mutta
hallituksen piirissä varovaisuus jäi voitolle. Ruot-
siin muuttanut Emil von Qyanten, Suomis säng
('Suomen laulu') runon sepittäjä, julkaisi 1855
kirjan, jossa hän ehdotti Suomen irroittamista
Venäjästä ja liittämistä hänen toivomaansa skan-
dinaaviseen liittovaltioon.
Suomessa taas muun muassa tärkeät vaikutta-
jat J.V Snellman ja Zachris Topelius asettuivat
jyrkästi länsivaltoja vastaan katsoessaan, että suo-
malaisten oli viisainta pysyä lojaaleina keisarikun-
nalle. Kun Topelius sitten nimitettiin 1854 histo-
rian professoriksi Helsingin yliopistoon, jotkut
liberaalit pitivät tätä palkkiona hänen poliittises-
ta kannastaan. Yhtä hyvin voitaisiin kuitenkin
sanoa, että keisari oli kiitollinen hänelle uskollis-
ta yliopistoa ja kansaa kohtaan ja halusi osoittaa
arvostavansa Suomen historiaa.
Suomen yleinen mielipide kehittyi itämaisen
sodan aikana hyvin suopeaksi keisarille. Kun maata
puolustamaan muodostettiin 1854-55 yhdeksän
ruotujakoista pataljoonaa, niihin saatiin helposti
reipas ja innostunut miehistö. Suomalaisten tar-
mokas osallistuminen rannikon puolustukseen
pantiin merkille Pietarissa, ja varsinkin Halko-
karin taistelua käytettiin keisarilliseen propagan-
daan. Kokkolan puolustusta järjestäneen kaup-
paneuvos Anders Donnerin ja siihen osallistu-
neen hylkeenampujan, talollinen Matts Kankko-
sen kuvat maalattiin ripustettavaksi Helsingin kei-
sarillisen palatsin seinälle. Kokkola raikui kiitol-
lisuutta keisarille, kuten Lucina Hagman kertoo:

Keisari perustuslaillisena suuriruhtinaana 501
Ingen nöd och ingen sorg,
Kejsarn bor i Petersborg...
Vi har kejsarn, vi har bra.
Muutamat vaasalaiset menivät vielä pitemmäl-
le: heidän anomuksestaan kaupungin nimi muu-
tettiin 1855 Nikolainkaupungiksi. Enimmät kau-
punkilaiset pahastuivat tästä, ja raati anoi jo 1862
nimen muuttamista takaisin Vaasaksi, mihin hal-
litus ei tietenkään suostunut. Nikolainkaupunki
pysyi virallisena nimenä vuoteen 1917, mutta
muuten puhuttiin aina Vaasasta.
Aleksanteri ILn liberaali ohjelma
Suomessa kunnioitettuja sodan aikana melkein-
pä rakkaaksi käynyt keisari ei nähnyt itämaisen
sodan loppua. Nikolai I kuoli maaliskuussa 1855
keuhkopussintulehdukseen, ja valtaistuimen peri
hänen vanhin poikansa, hallitsijana Aleksanteri
II (1818-81). Hän oli saanut huolellisen koulu-
tuksen tehtäväänsä ja tutustunut länsieurooppa-
laiseen ajatteluun matkoillaan ja opiskelemalla.
Luonteeltaan hän näyttää olleen ristiriitainen ja
horjuva; keisarin on sanottu olleen aina samaa
mieltä kuin hänen viimeksi tapaamansa henkilö.
Suomessa Aleksanteria on kuitenkin arvosteltu
paljon myönteisemmin kuin Venäjällä.
Venäjän hallitsijan tehtävät olivat vaikeat ke-
nelle tahansa. Itämainen sota oli osoittanut keisa-
rikunnan hallinnossa ja sotalaitoksessa pahoja
heikkouksia, jotka näyttivät vaativan uudistuksia.
Valistuneet ihmiset olivat pitäneet nimenomaan
maaorjuuden lopettamista jo kauan välttämättö-
mänä, ja Virossa ja Liivinmaalla se oli lopetettu
1816-19. Venäjällä maaorjuus lopetettiin 1861,
mutta siihen ei liitetty tyydyttävää maareformia,
vaikka Baltian maissa oli nähty vastaavan laimin-
lyönnin pahat vaikutukset. Venäjällä maatalous
kehittyi enimpien talonpoikien surkean köyhyy-
den takia heikosti, ja tyytymättömyys hallitukseen
oli yleistä. Talonpoikien ohella myös suurtilalliset
nurisivat menetettyään ilmaisen työvoimansa.
"Vapauttajatsaari" Aleksanteri II sai toki kiitos-
takin maaorjuuden lopettamisesta ja jatkoi uudis-
tuksia 1870-luvulle saakka. Hän loi paikallishal-
linnon zemstvoiksi kutsuttuine neuvostoineen, ja
vaikka valta jäi niissä aatelisille, niillä oli merki-
tystä kansan kasvattamisessa itsehallintoon. Kau-
punkien hallintokin uudistettiin, oikeuslaitosta
parannettiin ja samoin sotalaitosta muun muassa
lyhentämällä miehistön palveluaikaa radikaalis-
ti. Sananvapauskin oli 1860-luvun alkupuolella
tyydyttävällä kannalla. Toisaalta Aleksanteri II pi-
ti itsevaltiutta välttämättömänä ja torjui valtiollis-
ta edustusta ja perustuslaillista hallintoa koske-
vat ehdotukset.
Suomea Aleksanteri II hallitsi toisin kuin Venä-
jää. Nikolai I:n tiedetään kiitelleen perintöruhti-
naalle suomalaisia, jotka eivät olleet tuottaneet
hänelle vähintäkään huoltaja sodan aikana Alek-
santeri oli itsekin todennut tämän Venäjän pää-
kaupungin portinpielessä asuvan kansan vakaan
lojaalisuuden. Näille ihmisille kannatti osoittaa
luottamusta. Vihollisen laivaston tunkeutuminen
Suomenlahdelle osoitti näet mahdollisimman sel-
västi, että vaara voi uhata itse Pietaria, joten Suo-
men asema nähtiin strategisesti tärkeäksi, ja maan
asukkaat tuli sen vuoksi saada pysymään vast-
edeskin uskollisina.
Suomen asemasta huolehti Pietarissa ministeri-
valtiosihteerinä kreivi Alexander Armfelt, varo-
vainen ja huolellinen diplomaatti, jonka miellyttä-
vä käytös lähensi häntä Aleksanteri ILeen ja mo-
neen muuhun venäläiseen. Armfelt suositteli kei-
sarille lämpimästi valtiopäivien koollekutsumis-
ta, perustuslailliseen hallitustapaan nojautumista
Suomessa ja muita uudistuksia. Voimakkaana tu-
kena Armfeltilla oli vuodesta 1857 hänen apulai-

502
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
sensa vapaaherra Carl Emil Knut Stjernvall-
Walleen (1806-90), yhtä hienostunut mies kuin
Armfelt ja luonteeltaan päättäväinen ja tarmokas.
Suuri hyöty maatamme koskevien asioiden val-
mistelussa oli Suomen asiain komiteasta, joka pe-
rustettiin 1857 Armfeltin ehdotuksesta uudelleen.
Käydessään maaliskuun lopulla 1856 Helsin-
gissä Aleksanteri II saneli senaatin täysistunnos-
sa pöytäkirjaan laajan uudistusohjelman, johon
sisältyi toimia liikenteen, elinkeinojen ja kansan-
opetuksen edistämiseksi. Ohjelman olivat laati-
neet suomalaiset virkamiehet L.G. von Haartma-
nin johdolla. Lopuksi keisari kehotti ystävälliseen
sävyyn suomalaisia muistamaan, että heidän
maansa oli osa "suurta yhteiskuntaa, jonka pää-
mies on Venäjän keisari". Täten itsevaltias täh-
densi, että vaikka Suomen oloja kehitettäisiin, si-
teet Venäjään eivät saisi heikentyä.
Näinkin keisarin lausunto herätti toiveita, jot-
ka Topelius kiirehti ilmaisemaan runossaany<2flra-
lähtö Oulujoesta. Kunnia vapautumisesta annetaan
siinä taitavasti Keväälle, joka on hyvän keisari
Aleksanterin vertauskuva, ja omaa kansaa kiite-
tään kärsivällisestä odotuksesta, Otto Mannisen
suomennoksen mukaan:
Sun aurinkos jään muurit mursi, halkoi,
sun sateistas mun vuoni voima alkoi;
sun lempes kaikk' on tehnyt tenhollaan,
ja minä - aikani ma tiesin vaan.
Senaatin suunnitellessa keisarin lupaamia uu-
distuksia ja hankkiessa lausuntoja viranomaisilta
osoittautui, että vanhentunut lainsäädäntö tuotti
vaikeuksia. Joitakin asioita voitiin tosin hoitaa
hallinnollisin asetuksin, joskus hallitusmuodon
säätämiä rajoja hipoen. Senaatissa jouduttiin kui-
tenkin vähitellen myöntämään, että Suomen olo-
jen tehokas kehittäminen edellytti valtiopäivien
koolle kutsumista.
Keisari vapautti kovin särmikkääksi käyneen,
vanhan ja sairaan L.G. von Haartmanin 1858
viroistaan. Hän oli ollut Nikolai I:n hallitessa mies
paikallaan mutta hänen oli vaikea sopeutua uu-
teen aikakauteen eikä hän kyennyt yhteistyöhön
kenraalikuvernööriksi 1854 tulleen vironsaksa-
laisen kreivi Friedrich Wilhelm Rembert Bergin
kanssa. Haartmania seurasi senaatin talousosas-
ton varapuheenjohtajana kenraaliluutnantti Jo-
han Mauritz Nordenstam, vanhoillinen herra, jo-
ka herätti Pietarissa luottamusta senaatin lojaali-
suuteen ja siten ehkä lisäsi sen liikkumavaraa. Fi-
nanssitoimituskunnan päälliköksi taas tuli Haart-
manin jälkeen liberaali poliitikko Carl Fabian
Theodor Langenskiöld.
Valtiopäivähanke
ja suomen kielen asema
Käsitys valtiopäivien kutsumisen välttämättömyy-
destä levisi Helsingissä, ja sen totesivat jo 1856
yliopiston keisarin kruunajaisten kunniaksi pitä-
män juhlan yhteydessä rehtori Gabriel Rein ja
professori Frans Ludvig Schauman. Asiaa kehi-
teltiin senaatissa, ja 1859 keisari antoi käskyn
valmistella valtiopäiviä edellyttäviä kysymyksiä.
Näinä vuosina alkaneessa keskustelussa täsmenrsi
JJ. Nordströmin teorian pohjalta (vrt. s. 415) kä-
sitys autonomisesta ja perustuslakien turvaamasta
Suomen valtiosta, joka oli luotu Porvoon valtio-
päivillä 1809.
Keisarin hidas eteneminen valtiopäiväasiassa
huolestutti Suomen liberaaleja, jotka eivät näh-
neet sen yleisiä yhteyksiä. Aleksanteri II suunnit-
teli parhaillaan maaorjien vapauttamista, mikä
tuotti poliittisia riskejä. Lisäksi Venäjänkin libe-
raalit halusivat edustuslaitosta, mikä oli keisarin
mielestä siellä ainakin toistaiseksi mahdotonta-
Puolassa oli syntynyt levottomuuksia kansan vaa-

Keisari perustuslaillisena suuriruhtinaana 503
tiessä autonomian palauttamista ja valtiopäiviä tai
suorastaan itsenäistä Puolaa. Fabian Langenskiöld
tajusi näiden seikkojen estävän Suomen valtio-
päivien kokoontumisen ja esitti sen vuoksi neljäs-
tä säädystä koostuvan valiokunnan kutsumista tut-
kimaan, mitä valtiopäiviä edellyttäviä asioita voi-
taisiin ratkaista toistaiseksi asetuksin. Tätä han-
ketta arvosteltiin ankarasti, kunnes keisari ilmoitti,
että valiokunnan päätehtävänä olisi valtiopäivien
valmistelu.
Suomen liberaalien hyvä perustuslakien tuntemus
ja suuri innostus valtiopäiviin voivat näyttää yl-
lättäviltä, ellei oteta lukuun Ruotsista saatuja vai-
kutteita. Siellä käytiin parhaillaan innokasta kes-
kustelua edustuslaitoksen uudistamisesta ja val-
tiosäätyjen korvaamisesta kaksikamarisin valtio-
päivin. Kun Suomessa oli lievennetty lehdistön
sensuuria vuoden 1861 lopulla, keskustelu vilkas-
tui, ja 1863 yleistilanne muuttui merkittävästi. Ve-
näjällä pidettiin silloin jo ilmeisenä, että maaor-
juuden lopettaminen ei aiheuttaisi pelättyä polii-
ttista kriisiä, mutta toisaalta Puolassa syntyi vuo-
den 1863 alussa kansannousu maan itsenäistämi-
seksi. Kun Englanti, Ranska ja Itävalta yrittivät
tukea puolalaisia diplomaattisesti, pelättiin niiden
aloittavan sodan Venäjää vastaan.
Politiikkaa seuraavien suomalaisten suhtautu-
minen näin syntyneeseen tilanteeseen jakautui
aluksi jyrkästi, kuten Juhani Paasivirta toteaa teok-
sessaan Suomi ja Eurooppa. Liberaalit samastui-
vat aatteellisesti länsimaihin ja toivoivat, että
maamme siteitä Venäjään voitaisiin löyhdyttää.
Tässä toivossa kirjoiteltiin jo 1863 Suomen ja
Venäjän unionista, millä ilmeisesti tarkoitettiin,
että kyseessä oli kahden periaatteessa suvereenin
valtion liitto, siis reaaliunioni. Länsivaltain ja Ve-
näjän välisen sodan varalta Helsingfors Dagblad
uskaltautui ehdottamaan huhtikuussa 1863, että
molemmat osapuolet julistaisivat Suomen puo-
lueettomaksi maaksi. Tarkoituksena oli, että suo-
malaisia laivoja ei kaapattaisi kuten itämaisen so-
dan aikana.
Fennomaanit arvioivat tilanteen toisin, ja hei-
dän kannanotoillaan oli jo painoa. Valtiovalta oli
näet alkanut itämaisesta sodasta lähtien arvostaa
heidän johtajaansa J.V. Snellmania, ja hänestä oli
tullut entistä suurempi vaikuttaja hänen ryhdyt-
tyään 1855 jälleen toimittamaan Litteraturbladia.
Lehti ilmestyi nyt Helsingissä. Alexander Arm-
felt puhui Aleksanteri II:lle Snellmanin puolesta
todeten hänet uudessa tilanteessa poliittisesti hyö-
dylliseksi mieheksi, ja myös kenraalikuvernööri
Berg piti fennomaaneja keisarin lojaaleina alamai-
sina. Snellman kutsuttiin 1856 Helsingin yliopis-
ton siveysopin ja tieteiden järjestelmän professo-
riksi, kun oppiainetta ei haluttu nimittää filosofi-
aksi, jota Nikolai I oli pitänyt poliittisesti vaaralli-
sena tieteenhaarana.
Fabian Langenskiöldin tultua finanssipäällikök-
si Snellman lähentyi senaattia, ja asetus, joka oli
kohdistettu 1850 suomen kieltä vastaan, kumot-
tiin hänen aloitteestaan 1860. Keväällä 1863 Snell-
man nimitettiin senaatin finanssitoimituskunnan
päälliköksi Langenskiöldin erottua sairauden
vuoksi. Snellman asennoitui suurpoliittiseen tilan-
teeseen aivan eri tavalla kuin liberaalit: kesällä
1863 hän asettui lehdessään kannattamaan jyrkäs-
ti täyttä lojaalisuutta Venäjää kohtaan. Skandina-
vistiset haaveet samoin kuin puheet Suomen puo-
lueettomuudesta hän leimasi vaarallisiksi. Monen
lukijan mielestä Snellman oli täten ryhtynyt ou-
dolla ja moitittavalla tavalla itsevaltaisen keisarin
liittolaiseksi.
Kun Aleksanteri II asettui 1863 tukemaan fen-
nomaaneja ja suostui myös valtiosäätyjen ko-
koontumiseen, hän halusi taata suomalaisten py-
symisen keisarin uskollisina alamaisina. Helmi-
kuun vallankumous ja monet muut Manner-Eu-

504
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
roopassa syntyneet vallankumoukselliset liikkeet
olivat osoittaneet, että kansan syvien rivien po-
liittinen mieliala oli tärkeä, ja Aleksanteri katsoi
että tämä edellytti Suomessa kielellisen enemmis-
tön toivomusten huomioon ottamista. Valtiopäi-
vien kokoontuminen monien lakien uudistami-
seksi taas täyttäisi koko kansakunnan toiveet. Suo-
men kenraalikuvernööri Berg oli vapautettu viras-
taan 1861, kun hänen usein epärealistinen tou-
huamisensa suututti virkamiehiä. Hänen seuraa-
jansa kenraali vapaaherra Platon Ivanovits Ro-
kassovski yhtyi keisarin ajatuksiin Suomen ase-
masta.
Paasivirta otaksuu Aleksanteri II:n pitäneen
silmällä myös sitä, että Länsi-Euroopassa katsot-
tiin Venäjän sortavan raskaasti puolalaisia. Valtio-
päivien kutsuminen Suomessa olisi omiaan
taittamaan kärjen tältä arvostelulta, joten maam-
me tuli toimia keisarikunnan näyteikkunana.
Kohtelemalla maltillisia ja asiallisia suomalaisia
hyvin puolalaiset saataisiin näyttämään yltiöpäi-
siltä ihmisiltä, joiden onnettomuudet johtuivat
heidän kohtuuttomista vaatimuksistaan. Niiden
"kohtuuttomuus" johtui siitä, että keisarikunta ei
strategisten etujensa vuoksi katsonut voivansa
missään tapauksessa luopua Puolasta.
Jo ennen valtiopäiviä Suomen talonpojat osoitti-
vat aktiivisuuden merkkejä, jotka osoittivat uu-
den tekijän olevan tulossa politiikkaan. Keväällä
1861 Pietariin saapui kaksi talonpoikaa Savosta
ja kaksi Pohjanmaalta anomaan suomen kielelle
lisää oikeuksia opetuksessa, hallinnossa ja oikeu-
denkäytössä. Ministerivaltiosihteeri Armfelt jär-
jesti lähetystölle, jonka puheenjohtajana toimi
Lauri Kustaa Pelkonen Maaningalta, audienssin
keisarin luo siinä tarkoituksessa, että he vakuut-
taisivat Suomen kansan kiitollisuutta ja uskolli-
suutta hallitsijaa kohtaan. Miehet saivat tilaisuu-
den puhua myös kieliasiasta, ja keisari vakuutti
ystävällisen keskustelun lopuksi tekevänsä suo-
men kielen hyväksi kaiken minkä voi.
Aleksanteri II oli tehnytkin vähäisen ratkaisun
suomen kielen hyväksi jo 1858 määräämällä, että
kirkon-ja pitäjänkokouksen pöytäkirjat oli kirjoi-
tettava kielellä, jolla paikkakunnalla pidettiin ju-
malanpalvelukset, useimmiten siis suomeksi. Ky-
symys suomen kielen tekemisestä virkakieleksi
oli esillä valtiopäiviä valmistelevassa valiokunnas-
sa, joka sai vuoden 1862 alussa kokoonnuttuaan
"tammikuun valiokunnan" nimen, ja siitä keskus-
teltiin myös senaatissa ja paljon sanomalehdissä-
kin. Varsin yksimielisiä oltiin siitä, että koska pe-
rustuslait eivät kieltäneet suomen kielen käyttöä
virallisissa asioissa, keisari voisi päättää siitä hal-
linnollisella asetuksella. Fennomaanit suosivat tätä
ratkaisua sen nopeuden takia, vanhoilliset senaat-
torit sen vuoksi, että pelkäsivät valtiopäivien me-
nevän pitemmälle.
Alexander Armfelt näyttää, kuten Esko Häkli
on todistellut, tilanneen 1863 Snellmanilta ehdo-
tuksen, jonka mukaan suomen asema virkakiele-
nä järjestettäisiin keisarillisella asetuksella. Vaik-
ka kreivi Armfelt ei ollut fennomaani hän piti jon-
kinlaista uudistusta välttämättömänä. Asian liik-
keelle paneva reskripti eli käskykirje sorvattiin
valtiosihteerin virastossa, ja Aleksanteri II antoi
sen Suomessa käydessään elokuun alussa 1863.
Snellman toimi tällöin esittelijänä. Ruotsi todet-
tiin käskykirjeessä maan viralliseksi kieleksi, mut-
ta suomi oli samanarvoinen suomenkielisiä välit-
tömästi koskevissa asioissa. Virastot ja oikeusistui-
met velvoitettiin ottamaan vastaan suomenkieli-
siä asiakirjojana viimeistään vuoden 1883 lopul-
la niiden täytyisi ryhtyä myös antamaan niitä kan-
salaisille. Se oli sallittua varhemminkin, jos asi-
anomainen virkamies hallitsi suomen kielen.
Snellmania on arvosteltu siitä, että kielireskripti
annettiin sivuuttamalla sekä senaatti että valtio-
säädyt, jotka keisari oli jo kutsunut koolle. Senaat-

Keisari perustuslaillisena suuriruhtinaana 505
tori ei näytä kuitenkaan tehneen aloitetta, ja me-
nettelyn laillisuus oli todettu ennen reskriptin
antamista. Sitä vastaan ei tehtykään 1863 muistu-
tuksia senaatissa eikä valtiopäivillä. Reskriptin
syntytapaa voitaisiin sen sijaan kritikoida kysy-
mällä, olisiko valtiopäivillä käyty keskustelu saa-
nut keisarin tekemään enemmän suomen kielen
hyväksi. Fennomaanit eivät näet olleet tyytyväi-
siä kielireskriptiin. Ruotsin säilyttämistä ainoana
virallisena kielenä eivät perustuslait olisi sinänsä
edellyttäneet, ja aktiivinen suomen kielen käyttö
virastoissa lykkääntyi pitkälle.
Valtiosäädyt herätetään
pitkästä unestaan
Kesäkuussa 1863 Aleksanteri II kutsui säädyt
koolle, ja valtiopäivämiehet valittiin asianmukai-
sesti. Talonpojatkaan eivät pitäjänhallinnossa har-
jaantuneina osoittaneet hämminkiä vaan päinvas-
toin innostusta. Ruovedeltä lähti valtiopäiville sää-
tynsä puhemieheksi sopiva mies, rengin pojasta
ahkeruudellaan talolliseksi edennyt lautamies Au-
gust Mäkipeska (1812-87). Hänen "kaunis, rehel-
linen ja tyyni ulkomuotonsa ja käytöksensä", ku-
ten Helsingfors Dagbladissa kirjoitettiin, herätti-
vät suurta kunnioitusta, ja hänet valittiin puhe-
mieheksi myös kaksilla seuraavilla valtiopäivillä.
Valtiopäivien alkaessa Helsingissä 15. päivänä
syyskuuta Aleksanteri II avasi ne valtaistuinpu-
heella, jonka laatimista J.V. Snellman oli avusta-
nut Alexander Armfeltin pyynnöstä. Keisari näyt-
ti tunnustavan Suomen valtiosäännön pääperiaat-
teet ilmoittaessaan pysyvänsä "sen perustus-lailli-
sesti rajoitetun ruhtina-vallan pohjalla, jota Suo-
men kansan mieliala suosii ja joka on kasvanut
maan lakien ja laitosten kanssa yhteen".
Venäjän valtakunnan itsevaltiaan hallitsijan
puheeksi tämä oli yllättävää, mutta suomalaisia
on vaikea moittia, kun he olettivat keisarin tarkoit-
taneen, mitä sanoi. Kaikesta päättäen keisari tun-
nusti yksikäsitteisesti Suomen perustuslait ja myös
sen, että ne rajoittivat hänen valtaansa. Keisari
lupasi myös laajentaa säätyjen verotusta koske-
vaa päätäntävaltaa, kutsua valtiopäivät koolle
määräajoin ja antaa korjausta vaativat perustusla-
kien kohdat säätyjen tutkittavaksi.
Lopuksi keisari pyysi säätyjä osoittamaan, että
"vapaat valtamenot eivät saata mitään vaaraa sil-
le kansalle, joka käytännöllisellä järjellä harras-
taa menestyksensä lisääntymistä". Hallitsija siis
neuvoi suomalaisia muistamaan realiteetit, jotta
he välttäisivät kapinoivia puolalaisia kohdanneet
onnettomuudet. Uuden varoituksen Aleksanteri
II antoi valtiopäivien päättyessä 1864. Niillä sattu-
neet tapahtumat kuten aloite kolmen Venäjän pal-
veluksessa olevan aatelismiehen edustusoikeuden
hylkäämiseksi olivat huolestuttaneet keisaria sa-
moin kuin Snellmania ja monia muita suomalai-
sia. Viitaten "muutamiin keskusteluihin" Aleksan-
teri korosti sovinnollisin sanamuodoin mutta hy-
vin painokkaasti Suomen yhteyttä Venäjään.
Aleksanterin molemmat varoitukset näyttivät
viittaavan siihen, että hän voisi muuttaa suhtautu-
mistaan Suomeen ja sen perustuslakeihin, jos tääl-
lä ei kuunneltaisi "käytännöllistä järkeä". Oliko
keisarilla siis Suomessa valtaa, joka ei riippunut
maamme perustuslaeista? Keisarin yksinvaltaan
pitäytyvien venäläisten mielestä hänellä oli todella
täysi suvereniteetti Suomessakin, minkä taas au-
tonomiaansa puolustavat suomalaiset kielsivät.
Tässä oli auttamaton ristiriita, josta Suomen suh-
teet keisariin ja samalla Venäjään saivat leimansa
vuoteen 1917 asti. Realistisimmat suomalaiset
koettivat puhua perustuslaeista mahdollisimman
vähän, jotta niitä noudatettaisiin käytännössä.
singissä oli pidetty mahtava paraati: 20 000 soti-
lasta, Suomen kaartia lukuun ottamatta venäläi-

506
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
siä valiojoukkoja, oli koottu soittokuntineen Se-
naatintorille, missä keisari otti vastaan ohimarssin.
Juhani Paasivirta tulkitsee myös tämän sotilaalli-
sen voiman esittelyn suomalaisille osoitetuksi
varoitukseksi. Venäläisille sen tuli osoittaa, että
Suomea ei päästettäisi irtautumaan keisarikunnas-
ta. Sodanuhkaa murehtiville suomalaisille paraati
voi myös vakuuttaa, että keisari puolustaisi suuri-
ruhtinaskuntaa tarvittaessa tehokkaasti.
Valtiosääntöä uudistetaan.
Karjalan lahjoitusmaat ongelmana
Aleksanteri II:lla ei ollut vuoden 1863-64 valtio-
päiviä vastaan muuta muistutettavaa kuin joiden-
kin yksityisten vieroksuva asenne Venäjään. Niin-
pä keisari pysyi sanassaan: valtiopäivät kutsuttiin
uudestaan koolle jo 1867 ja siitä lähtien säännölli-
sesti. Keisari oli asettanut 1864 komitean valmis-
telemaan esityksiä uudeksi hallitusmuodoksi ja
valtiopäiväjärjestykseksi (seuraavassa VJ), mutta
hallitusmuodon uudistaminen raukeni, koska
keisari piti asiaa arkaluontoisena. Uutta VJ:tä laa-
dittaessa oli kutsuttu asiantuntijaksi Ruotsin val-
tionarkistonhoitaja JJ. Nordström, joka neuvoi
komiteaa toimimaan varovasti. Siten menetel-
tiinkin 1867: nelisäätyiset valtiopäivät säilytettiin
mutta niiden asemaa vahvistettiin ja niiden koos-
tumus tehtiin ajanmukaisemmaksi.
Uudessa VJ:ssä määrättiin, että valtiopäivät oli
pidettävä enintään viiden vuoden välein, mikä
rajoitti tuntuvasti hallitsijan valtaa. Säädyille tuli
antaa selostus valtiontalouden tilasta, ja Suomen
Pankki asetettiin niiden valvontaan. VJ:ssä todet-
tiin säätyjen edustavan Suomen kansaa eikä siis
pelkästään paikallisia ja sääty intressejä. Valiokun-
talaitos vakiinnutettiin ja valtiopäivien toiminta-
muotoja uudistettiin muutenkin tehokkaasti. Sää-
dyt tehtiin tasa-arvoisiksi lopettamalla aatelin kak-
sinkertainen edustus valiokunnissa, ja talonpoi-
kaissääty sai joka suhteessa saman aseman kuin
muut säädyt.
Pappissäätyyn valittiin uuden VJ:n mukaan
myös muutamia yliopiston opettajakunnan sekä
oppikoulunopettajien edustajia. Porvarissäädyn
edustusoikeutta laajennettiin suuresti, niin että
siitä tulivat osallisiksi miltei kaikki kaupunkien
elinkeinonharjoittajat ja talonomistajat. Talonpoi-
kaissäädyn vaaleihin saivat osallistua kaikki aa-
telittomat maanomistajat ja eräät vuokratilojen
haltijat.
Keisari vahvisti uuden VJ:n 1869 ja samalla ker-
taa myös uuden ritarihuonejärjestyksen. Siinä lo-
petettiin se menettely, että kreivit, vapaaherrat ja
muu aateli äänestivät päätöksestä ryhminä, joten
ylhäisaateli menetti määräysvaltansa. Vuoden
1869 valtiopäiväjärjestys nojautui siinä mainittui-
hin perustuslakeihin, vuoden 1772 hallitusmuo-
toon ja yhdistys-ja vakuuskirjaan, joten Aleksan-
teri II tuli tunnustaneeksi uudelleen niiden päte-
vyyden. Suomalaiset katsoivat tämän lujittaneen
olennaisesti Suomen asemaa autonomisena val-
tiona.
Ruotsissa vireillä olleen valtiopäiväuudistuksen
vaikutuksesta Suomessa oli vuodesta 1861 läh-
tien huomautettu, ettei säätyjäkö ollut enää ajan-
mukainen, vaan edustuslaitos tulisi valita kauttaal-
taan vaalein. Perustuslakivaliokunta totesi 1867
tämän tarpeelliseksi mutta ei voinut ryhtyä suun-
nittelemaan uudistusta lähemmin, koska keisari
ei ollut esittänyt sitä. Valiokunta toivoi kuitenkin
sen toteutuvan lähitulevaisuudessa. Todettakoon
että Ruotsissa oli 1866 lakkautettu säätyvaltiopäi-
vät ja siirrytty kaksikamarisiin valtiopäiviin, mutta
sielläkin oltiin vielä kaukana demokratiasta ääni-
oikeuden ja vaalikelpoisuuden riippuessa varal-
lisuudesta.
Suomessa äänioikeus riippui vuoden 1869 \J:n
mukaan kaupungeissa äänestäjän veroäyreistä.

Keisari perustuslaillisena suuriruhtinaana 507
KARTTA 13 VANHAN SUOMEN ELI STOLBOVAN (1617) JA TURUN RAUHAN (1743)
RAJAN VÄLIIN JÄÄNEEN ALUEEN LAHJOITUSMAAT (VIIVOITUS)
1617
1743
Eino Jutikkala. Suomen historian kartasto
maaseudulla taas tilan veroluvusta eli manttaalis-
ta. Työväki ja torpparit jäivät vaille edustusoikeut-
ta, ilmeisesti sen vanhan käsityksen nojalla, että
toisen käskyvallan alaisina olevilla ihmisillä ei ol-
lut valtiollisen edustuksen edellyttämää vastuun-
tuntoa. Anders Chydeniuksen 1778 kirjoittamat
sanat työväen poliittisesta turvattomuudesta oli-
vat unohtuneet ajat sitten. Myöskään naisten ääni-
oikeus, joka poikkesi täysin perinteestä, ei tullut
vielä kysymykseen.
Aatelin osuus suomalaisista oli 1890 Jussi Tel-
jon mukaan 0,12 prosenttia, papiston 0,26, por-
variston 3,11 ja talonpoikaissäädyn 26,15 prosent-
tia. Tästä tulee yhteensä noin 30 prosenttia, jo-
ten 70 prosenttia miehistä oli vailla valtiollista
edustusoikeutta ja 85 prosenttia koko kansasta,
jos naisetkin otetaan lukuun. Edustusoikeus jäi
siis sangen vanhoilliselle kannalle. Senaatti oli sitä
paitsi yhä keisarin nimittämä virasto, jonka ei tar-
vinnut nauttia säätyjen luottamusta. Valtiollinen

508
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
elämä ei voinut kuitenkaan olla yhtä byrokraattis-
ta kuin valtiopäivien ollessa jäädytettyinä. Kentäl-
lä oli nyt keisarin ja hänen virkamiestensä lisäksi
uusi poliittinen voimatekijä: Suomen kansa, vaik-
ka puutteellisesti edustettunakin.
Valtiopäivien alkaessa 1863 oltiin selvillä siitä, että
tärkeimpiä yhteiskunnallisia ongelmia oli kysy-
mys Karjalan ja Kymenlaakson lahjoitusmaista.
Sitä oli pohdittu jo Aleksanteri II:n hallituksen
alkuvuosina, mutta kompromissia ei ollut löyty-
nyt. Lahjoitusmaiden viljelijät halusivat ehdotto-
masti maat omikseen, mutta keisarille ei uskallet-
tu ehdottaa, että hänen isänsä 1826 tekemä pää-
tös lahjoitusmaiden kuulumisesta rälssinä dona-
taareille (ks. sivu 431) kumottaisiin. Hallitus esitti
näin ollen valtionlainan hankkimista, jotta maat
voitaisiin ostaa donataareilta. Säädyt pohtivat vie-
lä mahdollisuutta, että maat palautettaisiin talon-
pojille maksutta, mutta 1867 ne hylkäsivät tämän
haaveen ja hyväksyivät 12 miljoonan markan lai-
nan lahjoitusmaiden lunastamiseksi.
Maat lunastettiin 1871-91 käypään hintaan sitä
mukaa kuin niitä tarjottiin kaupaksi. Niistä tuli
siten Suomen valtion omaisuutta, mutta talonpo-
jat saivat lunastaa ne maksamalla vuosittain vä-
hintään yhden prosentin kuoletuksen ja 5 % kor-
koa jäljellä olevasta hinnasta. Käytännössä lunas-
tuksen rasittavuus vaihteli suuresti. Raja-Karjalas-
sa, Laatokasta koilliseen, valtio osti lahjoitusmaat
juuri ennen metsän hintojen suurta nousua ja myi
järjestelykautena puuta hyvin hinnoin. Saaman-
sa rahat valtio luovutti talonpojille, joille ne korva-
sivat usein koko lunastussumman, jäipä joissakin
pitäjissä suuri summa kunnalliseen rahastoonkin.
Muuallakin kruunun metsänmyynti ja sen itsel-
leen pidättämät maat alensivat talonpoikien mak-
suja tuntuvasti. Karuilla mailla sijaitsevien pikkuti-
lojen haltijoille ne tuottivat silti vaikeuksia.
Suomen kansalliseen sotaväkeen lisättiin Aleksanteri ILn aikana kahdeksan tarkk'ampujapataljoonaa. Paljon varhemmin. 1827
muodostetun Suomen kaartin kasarmia kaunistavat uusklassista symboliikkaa edustavat reliefit, sillä CL. Engelin piirtämä kasarrr
valmistui Helsinkiin jo 1825.

510
Liberalismin ja
taantumuksen ristiaallokossa
Vanhoillinen nationalismi
voimistuu Venäjällä
Valoisat toiveet, joita Suomessa oli herännyt val-
tiopäivien koolle kutsumisen johdosta, eivät täy-
sin toteutuneet, vaan ajan mittaan syntyi huolta
autonomian kohtalosta. Tämä johtui Venäjällä ta-
pahtuneesta kehityksestä. Koska Aleksanteri II
ei halunnut siirtyä siellä perustuslailliseen hallin-
toon, hän joutui nojautumaan byrokratiaan, joka
näytti takaavan turvallisen kehityksen, kun taas
liberalismin arveltiin tuottavan suuria vaaroja.
Ranskassa ja muuallakin esiintynyt kumoushenki
sai keisarin ja hänen lähipiirinsä pelkäämään, että
uudistukset aiheuttaisivat Venäjällä hallitsematto-
man tilanteen valtaosan kansaa ollessa valistuma-
tonta ja altista kiihotukselle.
Venäjän nationalistit tunsivat kansallisen itse-
tunnon kolhut raskaina. Itämaisen sodan nolo
päätös oli kova iskuja Puolan kansannousu 1863
ja länsimaiden sille osoittama myötätunto suutut-
tivat monia venäläisiä. Puolalaiset kukistettiin
1864, mutta Venäjän nationalistit pysyivät epä-
luuloisina ja karsaina heitä ja muitakin keisari-
kunnassa asuvia vieraita kansoja kohtaan. Venä-
läisten mielialaa paransi toisaalta menestys Kas-
pianmeren itäpuolella, jossa monta islamilaista
ruhtinaskuntaa liitettiin Aleksanteri II:n aikana
Venäjään. Itä-Siperiassa venäläiset etenivät pai-
nostamalla Kiinaa, joka joutui luovuttamaan eräi-
tä alueita.
Venäjän liberaalit puolestaan pettyivät Aleksan-
teri II:n uudistusten puutteellisuuteen ja hänen
haluunsa säilyttää itsevaltius. Hallitus kiristi jo
1860-luvun jälkipuolella sananvapautta ja alisti
koulut ja yliopistot tiukkaan valvontaan. Osa libe-
raaleista kehittyi nyt radikaaleiksi, joista jyrkim-
mät eivät uskoneet edes demokratiaan. Jotkut oli-
vat anarkisteja toisten katsoessa, että valistuneen
eliitin tulisi pystyttää vallankumouksen jälkeen
diktatuuri yhteiskunnan uudistamiseksi. Muuan
narodnikeiksi ('kansanystävät') kutsuttu ryhmä ot-
ti taistelukeinokseen vanhoillisten johtomiehiin
kohdistuneen terrorin. Sillä ei saatu aikaan vallan-
kumousta, vaan sen sijaan Venäjä muuttui poliisi-
valtioksi samaan tapaan kuin Nikolai I:n aikana
ja konservatiivinen aatesuunta voimistui.
Voimakkaan nationalismin aallon aiheutti 1870-
luvulla Turkin valtakuntaan kuuluvan Balkanin
niemimaan ortodoksikristittyjen nousu turkkilai-
sia vastaan. Bosniassa 1875 puhjennut kapina levi-
si ennen pitkää koko Balkanille. Turkkilaiset ku-
kistivat kansannousut väkivaltaisesti, mutta uu-
sia syntyi jatkuvasti eivätkä Venäjän välitysyrityk-
set johtaneet tuloksiin. Venäläinen nationalismi
kehittyi nyt panslavismiksi, opiksi ortodoksisten
slaavien veljeydestä, ja vapaaehtoisia virtasi Bal-
kanille sukukansojen avuksi. Venäjän hallitus ei
joutunut panslavistisen tunnekuohun valtaan,
mutta kun Balkanin asioihin puuttuminen näytti
lupaavan poliittisia etuja, se julisti 1877 sodan Tur-
kille.

Liberalismin ja taantumuksen ristiaallokossa 511
Turkin sota tuli keisarikunnalle raskaaksi. Venä-
jän armeija oli tosin voitokas, mutta miehiä kaa-
tui paljon ja vielä enemmän heitä kuoli kulkutau-
teihin huollon ja sairaanhoidon kehnouden ta-
kia. Myös kustannukset olivat hyvin suuret, osaksi
virkamiesten ja armeijan hankkijoiden talousri-
kosten takia. Etenemällä lähelle Turkin pääkau-
punkia Konstantinopolia venäläiset pakottivat yh-
tä kaikki 1878 vastustajan San Stefanon rauhaan,
jossa Venäjä ja Balkanin kristityt saivat suuria etu-
ja-
Heti rauhanteon jälkeen Englanti aloitti tarmok-
kaan diplomaattisen toiminnan Turkin hyväksi,
mikä suututti venäläisiä ja näytti aiheuttavan suur-
sodan uhan. Keväällä 1878 Englannissa pantiin
jo reservejä liikekannalle. Venäjän suhteet brittei-
hin olivat muutenkin jännittyneet, koska venäläis-
ten etenemisen Kaspianmeren itäpuolella katsot-
tiin Lontoossa uhkaavan Englannin Intian-valtaa.
Pahin jännitys laukesi Berliinissä 1878 pidetyssä
suurvaltojen kongressissa, mutta koska Venäjän
voiton tuottamia tuloksia kavennettiin siellä tuntu-
vasti, kongressin tulosta pidettiin Pietarissa nöy-
ryyttävänä.
Snellman fennomaanien johtajana
ja liberaalien linja
Suomessa Aleksanteri II:n verraten vapaamieli-
nen politiikka ja valtiopäivien toiminta sekä leh-
distön kasvu virittivät monitahoisen aatteellisen
ja sisäpoliittisen kehityksen. Siinä olivat käyteai-
neina toisaalta kielikysymys, toisaalta länsimai-
nen liberalismi, johon olen jo monesti viitannut.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa konservatiiveja, jot-
ka suosivat Nikolai I:n aikakaudelta tunnettua by-
rokraattista ja ylimyksellistä hallitustapaa. Heitä
ei ollut paljon, mutta heihin kuului senaattoreja
ja muita virkamiehiä, joilla oli suuresti valtaa.
Liberalismin erityisenä silmätikkuna oli kirjalli-
suuden ja lehdistön ennakkosensuuri, joka oli ol-
lut kovimmillaan Nikolai I:n aikakauden lopul-
la. Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle toivot-
tiin muutosta, ja toimittajat olivat vihoissaan ken-
raalikuvernööri Bergille, joka sekaantui lehtien
kirjoitteluun oikullisestä ja mielivaltaisesti. Keisa-
ri puolestaan suunnitteli aluksi painovapauden li-
säämistä sekä Venäjällä että Suomessa. Sensuu-
ria lievennettiinkin ja 1861 asetettiin komitea
suunnittelemaan painosäädösten uudistamista.
Kun sen mietintöä oli käsitelty 1863-64 valtiopäi-
villä, keisari antoi 1865 asetuksen, jolla ennakko-
sensuuri poistettiin. Asetuksen tuli kuitenkin olla
voimassa vain seuraavien valtiopäivien loppuun.
Vuoden 1867 valtiopäivillä säädyille annettiin
hallitsijan esitys uudesta, jälleen väliaikaisesta pai-
noasetuksesta, jossa rikkomuksia koskevia koh-
tia oli hieman tiukennettu. Esitystä arvosteltiin an-
karasti, ja kaikki säädyt hylkäsivät sen. Ritarihuo-
neella senaattoriJ.V Snellman, joka oli aateloitu
1866, puolusti esitystä ja huomautti, että jos se
hylättäisiin, keisari palauttaisi jokseenkin varmasti
ennakkosensuurin. Säädyissä taas vaadittiin kii-
vaasti, että painoasioista saisi säätää lakeja vain
niiden myötävaikutuksella, eikä otettu kuuleviin
korviin Snellmanin toteamusta, että nämä asiat
eivät vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan kuu-
luneet säätyjen lainsäädäntövaltaan.
Säätyjen jyrkkyyden seurauksena syntyi Alek-
santeri II:n 1867 antama asetus, jolla ennakkosen-
suuri palautettiin. Paikallinen painoasiamies toi-
mi sensorina, eikä tyytymätön kirjoittaja tai toi-
mittaja saanut valittaa oikeusistuimelle vaan pai-
noylihallitukselle. Liberaalit moittivat tapahtu-
neesta Snellmania ottamatta huomioon sitä ilma-
piirin muutosta, jonka Venäjän radikaalien esiin-
tyminen ja varsinkin keisaria vastaan 1866 tehty
murhayritys olivat aiheuttaneet. Keisarin asen-
teen tiukentumisesta syytettiin myös kenraaliku-

512
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
vernööriksi 1866 nimitettyä kreivi Nikolai Adler-
bergiä. Snellmanin kanta vastasi kuitenkin Otto
von Bismarckin viisasta lausetta: "Politiikka on
oppi mahdollisesta."
Liberaalit vastustivat yksilön vapautta tähdentäes-
sään paitsi konservatiiveja myös Snellmanin lin-
jaa, joka edellytti että kansallishenki ja kansakun-
nan etu määräisivät yksityisen ihmisen ajattelun
ja toiminnan. Tämän hegeliläisen näkemyksen
perustelut olivat erilaiset kuin Venäjällä hallitse-
van itsevaltiuden ja valtakunnan yhtenäisyyden
aatteen, mutta liberaalien mielestä nämä aate-
suunnat johtivat samanlaiseen tulokseen. Molem-
pien mukaan yksilön tuli alistua kokonaisuuden
palvelijaksi. Eikö Snellmanin saarnaama lojaali-
suus keisarikuntaa ja hallitsijaa kohtaan siis joh-
tunut osittain tästä?
Tätä miettiessään liberaalit, jotka vieroksuivat
itsevaltaisesti hallittua Venäjää, vieraantuivat itä-
maisesta sodasta lähtien joksikin aikaa pahoin
Snellmanista ja fennomaaneista. Se johtui myös
Snellmanin kielipoliittisesta jyrkkyydestä. Kieli-
asiassa olivat liberaaleja sellaisetkin lämpimät suo-
men kielen ystävät kuin Elias Lönnrot ja Zachris
Topelius, jotka eivät tosin asettuneet jyrkästi
Snellmania vastaan mutta katsoivat saman kan-
san voivan käyttää varsin hyvin kahta kieltä kai-
killa kulttuurinaloilla.
Snellmanin tultua senaattoriksi fennomaanien
poliittiseksi johtajaksi nousi pohjalainen historian-
tutkija Georg Zacharias Forsman (1830-1903),
vuodesta 1863 yleisen historian professori, josta
käytettiin yleisesti hänen kiijailijanimeään Yrjö
Koskinen. Hänen jyrkentäessään fennomaanien
linjaa entisestään ero liberaaleihin syveni, sillä
Koskisen johtamat "jungfennomaanit" pitivät
päämääränä Suomea, jossa olisi vain yksi kult-
tuuri- ja virkakieli. Heistä erosivat nyt "vanhat
rehelliset suomalaiset", joiden johtajia olivat sa-
nomalehdentoimittaja Paavo Tikkanen ja profes-
sori August Ahlqvist. Hekin olivat lämpimiä fen-
nomaaneja mutta ymmärsivät myös ruotsinkie-
listen näkökantaa.
Suomen kielen vastustajat:
svekomaanit ja konservatiivit
Ruotsinmielisistä vanhempi akateeminen väki py-
syi 1870-luvulla enimmäkseen liberaalisella lin-
jalla ja suhtautui suomen kieleen suvaitsevasti.
Tämän ryhmän mielestä vapauden periaate edel-
lytti, että suomea puhuvat saisivat opetusta äidin-
kielellään ja voisivat käyttää sitä julkisessa elämäs-
sä. Sen sijaan ylioppilaiden keskuudessa alkoi ke-
hittyä suoranaista vihamielisyyttä suomen kieltä
kohtaan. Se oli osaksi Snellmanin ja jungfenno-
maanien jyrkkyyden aiheuttamaa vastavaikutus-
ta: tunnettiin kiintymystä omaan kieleen ja kult-
tuuriperintöön ja haluttiin puolustaa niitä yksi-
kielisyyden vaatimusta vastaan.
Lisää innostusta äärimmäiset ruotsinmieliset eli
svekomaanit saivat skandinavismista, joka sam-
mui Ruotsissa 1860-luvulla poliittisena liikkeenä
mutta jäi eloon uudistuvana goottilaisena roman-
tiikkana. Suomessa svekomaanit, joita ruvettiin
nimittämään viikkolehti Vikingenin mukaan
myös "viikingeiksi", saivat aatteelliseksi johtajak-
seen Axel Olof Freudenthalin (1836-1911), josta
tuli 1878 ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräi-
nen professori. Hänen molemmat vanhempansa
olivat tulleet Ruotsista ja hän oli kasvanut ruotsin-
kielisellä Uudellamaalla, joten suomi oli hänelle
todella vieras kieli. Myös venäläiset olivat Freu-
denthalille täysin vieras kansa, ja "viikinkien"
piirissä virisi suoranainen vihamielisyys heitä
kohtaan.
Freudenthalin aatteiden ahjoksi kehittyi Ny-
lands nation, uusmaalainen ylioppilasosakunta.

Liberalismin ja taantumuksen ristiaallokossa 513
jossa oli vielä 1858 pohdittu keinoja maamme
ruotsinkielisten suomalaistamiseen. Kiihkeiden
fennomaanien sanoessa Suomen ruotsalaista lu-
keneistoa muukalaisiksi tai isiensä perinnön pet-
täneiksi suomalaisiksi syntyi nyt voimakas vasta-
vaikutus. "Viikingit" väittivät ruotsalaisia asuneen
ainakin lounaissaaristossa ja Uudellamaalla jo esi-
historiallisella ajalla, mihin arkeologia ei pysty-
nyt sanomaan toistaiseksi mitään. Ristiretkiajalla
Suomeen tulleet ruotsalaiset taas olivat ylväitä
valloittajia, jotka toivat kehityskyvyttömille suo-
malaisille länsimaisen sivistyksen. Viikingit olet-
tivat kaiketi sen levinneen Ruotsiin jo ennen
1200-lukua. Jokunen fennomaanikin tunnusti
kansamme kiitollisuudenvelan Ruotsille, mutta
Yrjö Koskinen oli tästä eri mieltä.
Ylioppilaiden viikinkiromantiikka ei ollut kui-
tenkaan vaarana suomen kielelle, eikä ruotsin-
mielisten ytimenä ollut muutenkaan maan oppi-
nein väki vaan virkamieskunta ja kaupunkien yrit-
täjät. Valtiopäivillä aateli ja porvaristo olivat näin
ollen vahvasti ruotsinmielisiä, mikä haittasi papis-
ton ja talonpoikien fennomaanisen enemmistön
pyrkimyksiä. Virkamiehet ja porvarit omaksui-
vat kyllä viikinkien iskulauseita ja uskoivat nii-
hin, mutta reaalisena motiivina heillä oli huoli vir-
kojen ja tuottavien yritysten periytymisestä omille
pojille ja vävyille, joilta suomalaisten pelättiin
riistävän vallan ja rahat.
Snellmanin ja Koskisen tavoitteena olikin lisä-
tä kaikin puolin suomenkielisten yhteiskunnallista
vaikutusta, ja vaikka tässä ei päästy vielä 1870-
luvulle mennessä kovin pitkälle suomalaisten hei-
kon koulutuspohjan takia, ruotsalaisten pelko ei
ollut pitkällä tähtäyksellä aiheeton. Kielitaistelun
taustana olivat siis kovat tosiasiat, vaikka yliop-
pilaiden keskinäinen hammastelu, mielenosoituk-
set ja nyrkkitappelut tuovat mieleen Nummi-
suutarin Eskon ja puusuutari Jaakon sanasodan:
Esko: Kuules taas, Mikko! Hän sanoi minua
mettäksen pojaksi.
Mikko Vilkastus: Sano sinä häntä vuorostasi taas
sonnivaskaksi.
Suomalaisia voitiin vastustaa jarruttamalla hei-
dän kielensä tuloa virkakieleksi, estämällä suo-
menkielisten oppikoulujen perustamista ja tuke-
malla talouselämässä ruotsinmielisten hallitsemia
yrityksiä. Käytännössä tärkeä oli vuoden 1863
kielireskriptin muokkaaminen asetukseksi, mikä
oli jätetty senaatin tehtäväksi. Keisarin antaessa
kieliasetuksen 1865 senaatin esittelyn mukaise-
na oli reskriptissä ilmaistuja periaatteita vesitetty
pahoin. Vain jotkut nuorehkot, melko alhaisessa
asemassa olevat virkamiehet joutuisivat vuodes-
ta 1883 lähtien antamaan joitakin asiakirjoja suo-
menkielisinä.
Jungfennomaanit pitivät tämän jälkeen erittäin
tärkeänä suomenkielisten oppikoulujen lisäämis-
tä, jotta saataisiin lisää suomea taitavia virkamie-
hiä. Yrjö Koskinen katsoi, että todellinen suomen-
kielinen sivistyneistö voitaisiin kasvattaa vain alun
perin suomenkielisten kotien pojista. Snellmanin
ajatus ruotsinkielisen lukeneiston suomalaistumi-
sesta ei Koskisen mielestä näyttänyt toteutuvan
riittävässä määrin; näkymät olivat 1860-luvulla
huonommat kuin kaksi vuosikymmentä varhem-
min. Suomenkielisiä oppikoulujakin oli perustettu
vasta kaksi: 1858 Jyväskylään ja 1864 Joensuu-
hun.
Suomen kielen asia kärsi raskaan tappion 1868
Snellmanin jouduttua kiistaan kenraalikuvernööri
Adlerbergin kanssa Pietarin radan kustannuksis-
ta. Tämä johti Snellmanin eroon senaatista, jon-
ne ei jäänyt yhtään suomen kielen puolustajaa
mutta joitakin sen kovia vastustajia. Adlerberg itse
oli virkavallan ihailija, joka ei antanut fennomaa-
neille arvoa. Näiden rivit olivat 1870-luvulla kyl-

5U
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
lä koossa: "vanhat rehelliset" olivat jo poissa ken-
tältä ja vain jungfennomaanit jäljellä. Heitä johti-
vat Yrjö Koskisen ohella hänen veljensä profes-
sori Jaakko Forsman sekä tilanomistaja, sanoma-
lehtimies ja tietokirjojen tekijä Agathon Meurman
Kangasaita.
Isku suomen kielelle oli vapaaherra Casimir
von Kothenin nimittäminen 1869 koulutoimen
ylihallituksen puheenjohtajaksi. Hän oli tarmo-
kas hallintomies mutta äärimmäinen byrokraatti
ja sitä paitsi venäläismielinen. Fennomaaneja hän
piti perimmältään keisarikunnan vastustajina.
Kothen koetti kanavoida suomalaisten sivistys-
pyrkimykset reaali-ja ammattikouluihin, jotta he
jäisivät yhteiskunnallisesti keskiluokkaan. Ruot-
sinkielisen yläluokan Kothen halusi venäläistää
ainakin ajatustavaltaan. Hän sai normaalilyseon
1867 perustetun suomenkielisen osaston siirretyk-
si 1873 Helsingistä Hämeenlinnaan, mutta hänen
koulupolitiikkansa herätti niin ankaraa arvoste-
lua, että keisari vapautti hänet 1874 virastaan.
Aleksanteri Ihn
aikakauden uudistuksia
Maaseudun paikallishallinto oli saanut autonomi-
an ajalla entistä enemmän tehtäviä muun muas-
sa köyhäinhoidosta, ja papin johtaman pitäjän-
tai kappelinkokouksen kävi vaikeaksi selviytyä
niistä. Nousevan liberalismin mieliajatuksia oli
sitä paitsi paikallisen itsehallinnon tehostaminen
kansanvallan edistämiseksi, ja fennomaanit oli-
vat samaa mieltä. Myös Aleksanteri II, joka suun-
nitteli paikallisen itsehallinnon luomista Venäjäl-
le, saatiin helposti innostumaan asiaan, ja komi-
teatyö maaseudun paikallishallinnon uudistami-
seksi alkoi 1859. Siinä oli suuri merkitys Ruotsin
esikuvalla, koska kunnallishallinto erotettiin siel-
lä 1862 seurakunnan hallinnosta.
Hallintouudistusta käsiteltiin 1863 perinpohjai-
sesti valtiopäivillä, ja 1865 keisari antoi asetuk-
sen "kunnallishallituksesta maalla". Siinä luotiin
uusi käsite "kunta" (kommun) ja erotettiin sen hal-
linto seurakunnan hallinnosta. Kunnan alueena
oli kirkkopitäjä tai kappeli, ja uuteen hallintoon
oli siirryttävä kymmenen vuoden kuluessa. Van-
hoillisuuteen piintyneet talonpojat vastustivat uu-
distusta yleisesti, ja moni kunta yritti saada se-
naatilta lisäaikaa vanhassa hallinnossa pysymi-
seen, mutta hyvin harvalle sitä annettiin.
Päättävänä elimenä oli kuntakokous, jossa ääni-
oikeus oli kunnan täysi-ikäisillä asukkailla paitsi
aviovaimoja, joiden puolison katsottiin edustavan
perhettä, sekä palkollisia ja pienituloisia, jotka
eivät maksaneet kunnallisveroa. Talonpoikaissää-
ty olisi halunnut antaa kunnallisen äänioikeuden
palkollisillekin, mutta muut säädyt eivät suostu-
neet tähän. Ne katsoivat että isännän käskyval-
lassa olevalla työmiehellä ei ollut kunnan asioi-
den hoitamisen edellyttämää vastuuntuntoa.
Vain pienellä osalla naisia oli äänioikeuspa vaik-
ka leskiemännillä olisi ollut hieman sananvaltaa,
he eivät sitä juuri käyttäneet. Äänien luku riippui
veroäyreistä, ja valta oli sen vuoksi varakkailla,
useimmissa kunnissa talollisilla. Asetus salli myös
kunnanvaltuuston perustamisen, mutta se olisi
vaatinut suuren enemmistön kannatuksen, ja sii-
hen ryhdyttiin harvoin. Toimeenpanevana elime-
nä oli kunnallislautakunta, ja yleensä jouduttiin
asettamaan lautakunta myös vaivaishoitoa var-
ten ja toinen taksoittamaan kunnallisveron kan-
toa.
Kuntakokouksen esimiehinä oli useimmiten ta-
lollinen mutta toisinaan myös pappi, säätyläisti-
lanomistaja, kauppias tai muu yrittäjä. Esimiehek-
si valittiin siellä täällä käsityöläinen tai torppari
hyvän kirjoitustaitonsa ja muiden kykyjensä an-
siosta, ja myös kunnallislautakuntaan valittiin jos-
kus tilattomaan väestöön kuuluvia. Kunnallishal-

Liberalismin ja taantumuksen ristiaallokossa 515
linto ei silti ollut demokraattinen, kun työläisillä
ei ollut käytännössä mitään sanomista siihen ei-
vätkä torpparitkaan pystyneet juuri vaikuttamaan
asioihin.
Kaupunkien vanhassa hallinnossa ei ollut niin
suuria epäkohtia kuin maaseudun mutta kuiten-
kin siksi paljon epäselvyyttä, että sekin oli syytä
uudistaa. Asiasta keskusteltiin valtiopäivillä, ja
asetus kaupunkien hallinnosta annettiin 1873. Sii-
nä määrättiin valtuusto pakolliseksi, jos kaupun-
gissa oli enemmän kuin 2 000 asukasta. Maist-
raatista tuli virasto, joka toimi kaupunginhallituk-
sena ja pienissä kaupungeissa myös raastuvanoi-
keutena, kun taas isommissa maistraatti jaettiin
hallinto-ja oikeustointa hoitaviin osastoihin. Ääni-
oikeus oli valtuuston vaaleissa niillä kaupungin
asukkailla, joilla oli vähintään kaksi veroäyriä, ei
kuitenkaan naimisissa olevilla naisilla. Koska ääni-
määrä vaaleissa riippui veroäyrien luvusta, valta
oli tukevasti varakkaiden käsissä, ja työläisillä sitä
ei ollut juuri nimeksikään.
Varansa kunta tai kaupunki sai asetuksen edel-
lyttämästä kunnallisverosta, mutta veroja oli to-
tuttu pelkäämään, ja kuntien lakimääräiset me-
not olivat autonomian ajan lopullakin varsin pie-
net. Niinpä maalaiskunnissa kannettujen monen-
kirjavien verojen tuotto oli vähäinen: vuonna 1900
keskimäärin vain 2,32 markkaa asukasta kohti,
mikä vastasi hyvän työmiehen päiväpalkkaa. Siitä
kunnallisverotus tosin kasvoi ja oli 1912 keskimää-
rin 8 markan vaiheilla henkeen, mutta sekin oli
vähän. Talolliset joutuivat lisäksi tekemään työtä
etenkin maanteiden kunnostuksessa. Kaupunkien
kunnallisverosta annettiin tarkat määräykset, ja
se oli esimerkiksi 1909 Helsingissä sadan mar-
kan verotettavasta tulosta 4,125 markkaa, Turus-
sa 4,33. Verotulojen vähäisyys rajoitti suuresti kun-
nallispolitiikan aktiivisuutta, joskin valtio antoi
a\ustusta muun muassa kansakoulujen menoihin.
Aleksanteri II:n ajan uudistuksia oli myös talon-
poikien viinanpolton lakkauttaminen, josta halli-
tus teki esityksen jo vuosien 1863-64 valtiopäivil-
lä. Kansan runsas viinankäyttö ja siitä johtuvat
epäkohdat olivat huolestuttaneet hallitusta jo pit-
kän aikaa, mutta yritykset rajoittaa viinanpolttoa
eivät olleet johtaneet tuloksiin. Kun viinan koti-
polton kielto vaikutti talonpoikien oikeuksiin sii-
nä määrin, ettei sitä voitu päättää säätyjä kuule-
matta, väkijuomakysymys oli tärkeimpiä valtio-
päiviä vaatineita asioita. Keskustelu siitä kävi kiih-
keänä, sillä kolmen säädyn kannattaessa kieltoa
talonpojat vastustivat sitä jäykästi. Lopulta he
kuitenkin taipuivat, ja kotipoltto määrättiin ase-
tuksella lopetettavaksi vuoden 1866 alusta.
Kotipolton kielto aiheutti sydäntäsärkeviä runo-
ja ja arkkiveisuja, mutta viina ei sentään loppu-
nut Suomesta, koska tehdasmaisia, valtiolle ve-
roa maksavia polttimoita voitiin perustaa kaupun-
geissa vapaasti ja maaseudullakin, jos asianomai-
nen kunta salli sen. Jonkin verran viinaa poltet-
tiin tietenkin "korvessa kuusten juurella"; mikä-
pä kaikki pontikkatehtaat olisi löytänyt Suomen
metsistä. Oluttehtaiden väkevästä pullo-oluesta
alkoi tulla suosittu nautintoaine etenkin kaupun-
geissa ja tehdaspaikkakunnilla.
Viinan kotipolton kieltäminen ei johtanut vä-
kivaltarikollisuuden olennaiseen vähenemiseen,
kuten oli toivottu, vaan se pysyi vanhalla korkeal-
la tasollaan. Väkijuomien aiheuttamat haitat joh-
tivatkin jo 1870-luvulla raittiusliikkeen syntyyn,
vaikka se oli vielä hieman haparoivaa. On kuiten-
kin muistettava, että eräät herätysliikkeet, eten-
kin Henrik Renqvistin johtama, olivat vastusta-
neet juoppoutta jo kymmeniä vuosia.
Sotalaitoskin uudistettiin Aleksanteri II:n aikana.
Itämaisen sodan aikana muodostettuja ruotuja-
koisia pataljoonia supistettiin sodan jälkeen, ja
1868 ne lakkautettiin valtiontalouden vaikeuksien

516
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
takia. Suomalaista sotaväkeä oli tämän jälkeen
vain kaartin pataljoona ja pieni meriekipaasi.
Suomen vaurastuttua keisari käski jo 1871 ryhtyä
tutkimaan uusien tarkk'ampujapataljoonien muo-
dostamista asevelvollisuuden pohjalla. Komitea
esitti mietintönsä vuosien 1877-78 valtiopäiville,
ja sitä käsiteltiin Turkin sodan aikana. Jyrkimmät
ruotsinmieliset eivät hyväksyneet asevelvollisuut-
ta vaan olisivat halunneet sotalaitoksen jäävän
ruotujaon kannalle, kuten se oli yhä Ruotsissakin.
Asevelvollisuuden näet pelättiin johtavan sodan
aikana suuriin väenottoihin.
Rahvas piti Turkin sotaa oikeutettuna uskonsota-
na, mutta valtiopäivillä pelättiin, että vastedes voi-
taisiin viedä paljon suomalaisia sotimaan kaukana
kotimaasta. Kun Suomen kaarti oli marssitettu 1877
Turkkia vastaan, siitä oli kaatunut paljon miehiä ny-
kyisessä Bulgariassa ja vielä enemmänkuollut kul-
kutauteihin. Asevelvollisuuslakiin saatiin kuitenkin
kohta, joka näytti edellyttävän joukkojen käyttöä
etupäässä Suomessa, ja kun lain suhde perustusla-
keihin oli selvitetty, se julkaistiin vuoden 1878 lo-
pussa. Suomen kaartin, viralliselta nimeltään Hen-
kivartioväen III suomalaisen pataljoonan, lisäksi
perustettiin kahdeksan tarkk'ampujapataljoonaa,
joiden varuskuntapaikkoina olivat läänien pääkau-
pungit. Meriekipaasi lakkautettiin.
Vuosittain toimeenpantavassa kutsunnassa
eli "arvannostossa" joukkoihin otettiin tarvittava
määrä varusmiehiä, jotka valittiin arvalla terveis-
tä ja vahvoista asevelvollisista. Palvelusaika oli
kolme vuotta, mutta koulusivistyksen nojalla sitä
voitiin lyhentää. Osa varusmiehistä sai aliupsee-
rikoulutuksen, mutta reservin upseereita ei kou-
lutettu. Enimmät asevelvolliset palvelivat reser-
viläisinä, joita harjoitettiin 90 päivää, jotta heistä
saataisiin sodan aikana täydennysmiehiä ja nos-
toväkeä. Päällystö oli sotaväen päällikkönä toimi-
vaa kenraalimajuria myöten Suomen alamaisia,
mutta komentokielenä oli venäjä.
Ensimmäiset asevelvolliset astuivat palveluk-
seen 1881. Kun miehistöä kohdeltiin sotaväes-
sävarsin inhimillisesti, sinne joutumista ei sa-
nottavasti pelätty, ja ryhdikkäät tarkkampujat
komeine tummansinisine asepukuineen olivat
kansansuosiossa. Oma sotaväki herätti myös
isänmaallisia tunteita, kun Suomen puolustami-
nen ei ollut enää pelkästään venäläisten varassa.
Venäjän sotaministeri puolestaan oli tyytymätön,
koska Suomen sotaväki näytti vain vahvistavan
hänen vieroksumaansa autonomiaa ja sotalaitos
rasitti Suomea vieläkin kovin vähän verrattuna
Venäjän raskaaseen taakkaan.
Liberalistinen talouspolitiikka
ja Suomen markan luominen
Liberalismin toteuttaminen talouselämässä ei
tuottanut poliittisia ongelmia, koska Aleksante-
ri II piti sitä kaikin puolin edullisena eikä se ai-
heuttanut ristiriitoja Suomen suhteissa Venäjään.
Taloudellisen liberalismin synnystä olen kertonut
jo vapaudenaikaa käsitellessäni (s. 310, 312). Se
eli 1800-luvun keskivaiheilla etupäässä klassisessa
muodossaan, vaatien täydellistä yrittäjän vapaut-
ta. Valtiovalta ei saisi puuttua millään tavoin elin-
keinoihin eikä niihin liittyviin yhteiskunnallisiin
kysymyksiin. Teollistumisen luodessa uusia ta-
louspoliittisia ongelmia nopeassa tahdissa säädök-
siä olisikin ollut vaikea uudistaa kyllin nopeasti.
Ne olisivat ehtineet joka tapauksessa vanhentua,
kun taas vapaus salli elinkeinojen nopean kehi-
tyksen.
Liberalismi pääsi 1800-luvun keskivaiheilla
helposti valtaan Euroopan teollisuusmaiden ja
Yhdysvaltain kotimaisessa talouspolitiikassa. Kan-
sainvälisissä taloussuhteissa oli vaikeampi päästä
vapaan kilpailun kannalle. Englannin hallitus ryh-
tyi kuitenkin 1840-luvulla noudattamaan vapaa-

Liberalismin ja taantumuksen ristiaallokossa 517
kauppaa poistamalla suuren osan tuontitulleista.
Kauppakumppanien oli brittien taloudellisen ja
poliittisen voiman takia paljolti suostuttava anta-
maan vastaavat edut Englannin tuotteille, ja bri-
tit arvioivat lopputuloksen edulliseksi heidän
maalleen, joka oli teollistunut ennen muita. Eng-
lannin politiikan vuoksi tullien merkitys oli 1860-
luvulla ja 1870-luvun alkuvuosina verraten pie-
ni.
Aleksanteri II:n ilmaistua kannattavansa talou-
dellista liberalismia ja L.G. von Haartmanin erot-
tua viroistaan Suomessakin päästiin toteuttamaan
taloudellista vapautta. Kaupankäynti maaseudulla
vapautettiin 1859 annetulla asetuksella miltei ko-
konaan ja sahateollisuuden valvonta lopetettiin
1861. Käsityötä valvonut ammattikuntalaitos lak-
kautettiin eräillä aloilla 1859 ja kokonaan 1868.
Tehtaiden perustaminen tehtiin 1868 hyvin mut-
kattomaksi ja 1879 toteutettiin yleinen elinkeino-
vapaus.
Yrityksen perustamiseen ei tästä lähtien tarvit-
tu lupaa, viranomaiselle tehty ilmoitus riitti, lu-
kuun ottamatta joitakin erikoisaloja kuten apteek-
keja. Liberalistisen lainsäädännön merkitystä
Suomen talouselämälle ei pidä kuitenkaan liioi-
tella. Rajoitukset eivät näet olleet ennenkään hai-
tanneet tehdasteollisuutta, koska se oli ollut 1700-
luvulta lähtien hallituksen suuressa suosiossa.
Rahaolot olivat muuttuneet Suomessa epävakai-
siksi, koska Venäjä oli rahoittanut itämaista sotaa
lisäämällä seteleitä ja joutunut 1854 luopumaan
hopeakannasta. Suomen Pankin oli tehtävä sa-
moin, koska sen oli pakko lunastaa venäläisiä se-
teleitä, ja niiden lunastaminen nimellisarvosta
olisi tyhjentänyt pankin hopeavarat. Riippuvuus
Venäjän epävarmasta paperirahasta tunnettiin
Suomessa raskaaksi taakaksi, mutta siitä oli vai-
kea päästä, koska yritykset saada Suomelle oma
raha koskivat keisarikunnan arvovaltaan ja näytti-
vät Pietarissa separatismilta. Senaattori Fabian
Langenskiöld sai Aleksanteri II:n vihdoin suostu-
maan 1860 siihen, että Suomi sai oman rahayk-
sikön: hopeamarkan. Rahapoliittisesti uudistus jäi
kuitenkin näennäiseksi, sillä markan arvoksi mää-
rättiin neljännes hopearuplasta, ja venäläiset se-
telit tuli lunastaa nimellisarvosta kuten ennenkin.
Langenskiöldin seuraaja J.V. Snellman kävi
vuodesta 1863 lähtien ankaran ja monivaiheisen
taistelun oman rahan saamiseksi Suomelle. Vih-
doin keisari suostui 1865 antamaan asetuksen,
jolla Suomen markka sidottiin tiettyyn hopeamää-
rään eikä enää Venäjän rahaan. Venäjän täysar-
voinen hopearupla jäi Suomessa lailliseksi maksu-
välineeksi mutta inflaation heikentämiä setelirup-
lia ei tarvinnut ottaa vastaan. Suomi oli siis pääs-
syt jälleen hopeakannalle.
Uudistus oli kuitenkin toteutettu onnettomissa
olosuhteissa. Talouselämä oli 1850-luvun lopulta
lähtien ollut Länsi-Euroopassa epävarmalla kan-
nalla, mikä oli vaikeuttanut Suomen vientiä, ja
kotimaassa oli koettu vuodesta 1862 lähtien usei-
ta pahoja katoja. Valtiontalous oli heikentynyt pa-
hoin myös tullitulojen supistumisen takia. Raha-
reformin toteutuminen merkitsi samalla markan
revalvoitumista lähes 20 prosentilla, mikä vähensi
vientiä ja aiheutti tuontipaineita. Niiden vuoksi
Suomen Pankki joutui supistamaan luotonan-
toaan tuntuvasti tilanteessa, jossa sitä olisi kipeästi
tarvittu, ja monet teollisuusyritykset tekivät vara-
rikon. Samoin kävi lukuisien maanviljelijöiden.
Snellmanin rahareformin toimeenpanoa arvos-
teltiin jo tuoreeltaan ankarasti. Myös modernit
tutkijat Antti Kuusterä jajukka Pekkarinen katso-
vat senaatin talouspolitiikan epäonnistuneen
1860-luvulla pahoin. Pitkällä tähtäyksellä rahare-
formi oli hyvin hyödyllinen, koska markan arvo
oli nyt vakaa, ja nähtävästi tämän perusteella Erk-
ki Pihkalan yleisarvostelu Snellmanista talouspo-
liitikkona on, että hän oli "kaukonäköisyydessään

518
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
ja kokonaisuuksien hallitsemisessa selvästi edel-
lä virkatovereitaan". Mutta jos ajatellaan 1860-
luvun viimeisiä vuosia, Suomen talouselämä jou-
tui katastrofiin eikä vain sen partaalle, ja osasyy-
nä oli rahareformi.
Jo 1870-luvulla Suomen markan vakautta alkoi
häiritä hopean arvon aleneminen ja oikullinen
vaihtelu, mikä johtui uusien tuottavien kaivosten
avaamisesta Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Mo-
net Euroopan maat siirtyivätkin kultakantaan, ja
sen teki Suomikin 1877 siten, että markan arvo
sidottiin Ranskan kultafrangiin. Tämä ei herättä-
nyt arvostelua, kun frangi oli kovaa valuuttaa ja
markan nimi säilyi. Venäjän hopearaha jäi keisari-
kunnan arvovallan vuoksi Suomessakin lailliseksi
maksuvälineeksi mutta vain 10 markan suuruisiin
maksuihin asti, niin että tästä poikkeuksesta ei
ollut käytännössä haittaa. Suomen Pankista teh-
tiin 1868 maan rahaoloja valvova valtionpankki.
Valtiontalous saadaan kuntoon
Valtiovallan päätöksistä riippui myös valtionta-
lous. Se oli tuottanut Ruotsin käydessä suuria sotia
talonpojille raskaan rasituksen, mutta jo 1700-lu-
vulla verotus oli lieventynyt kansan maksuky-
kyyn verraten. Sama kehitys jatkui autonomian
ajalla, koska maaveroa ei korotettu talonpoikien
vaurastuessa. Valtio sai 1840-luvulta lähtien hy-
vin suuren osan tuloistaan tulleista ja muista vä-
lillisistä veroista, ja 1870-luvulta lähtien niiden
osuus kasvoi nopeasti entisestäänkin. Samaan ai-
kaan kruunu sai suuret tulot myös isossajaossa
saamistaan laajoista metsistä, ja valtionrautatietkin
alkoivat tuottaa melkoisesti voittoa.
Välittömien verojen osuus kruunun tuloista oli
1890 vain 10,8 ja 1913 enää 4,6 prosenttia. Talon-
pojan vanha rasitus maavero oli menettänyt lä-
hes kaiken merkityksensä. Vuodesta 1865 oli
kannettu tuloveroa, mutta se oli vain 1-1,5 % vuo-
situloista, ja 1885 se lakkautettiin tarpeettomana.
Tuontitulli kohdistui etupäässä sokeriin, kahviin,
tupakkaan ja väkijuomiin, eikä sekään rasittanut
sanottavasti ketään. Kun kunnallisverotkin olivat
alhaiset, Suomi oli autonomian ajan lopulla ve-
rotuksen puolesta paratiisillisessa tilassa. Tuotta-
vien teollisuusyritysten verotus oli äärimmäisen
lievää, mutta myös vallankumouslaulun sanat
"verot köyhälistön verta juo" olivat täysin katteet-
tomat.
Valtiontalous oli suurten kuolovuosien jälkeen
heikossa kunnossa, mutta 1870-luvun taloudelli-
nen kasvu tuntui valtionkassassa, jota hoidettiin
vanhaan tapaan säästäväisesti. Vuosien 1877-78
valtiopäivillä todettiin, että köyhäksi luullun val-
tion talous oli erinomaisessa kunnossa, ja tästä
alkaen sen varoja ruvettiin käyttämään rohkeam-
min. Ne riittivät sotaväen ylläpitoon ja suuriin rau-
tatienrakennuksiin, kouluja ja lääkintälaitosta
voitiin kohentaa, tieteitä ja taiteita tukea merkit-
tävästi. Ukko Kruunu oli ennen tiukannut kansal-
ta veroja ja muita suorituksia, autonomian ajalla
tosin hyvin kohtuullisesti, mutta nyt valtion kas-
sasta virtasi avustuksia kunnille. Summat eivät to-
sin olleet kovin suuria, kun valtiontalouden vo-
lyymi oli verraten pieni.
Suomalaiset ärsyttävät
Venäjän nationalisteja
Eräiden Helsingin lehtien toivoessa 1863 sodan-
uhan vuoksi maamme etääntymistä Venäjästä tä-
hän kiinnitti huomiota keisarikunnan vaikutusval-
taisin lehtimies, Moskovskija Vedomostin päätoi-
mittaja Mihail Nikiforovits Katkov. Hän piti näi-
tä pyrkimyksiä vaarallisina Venäjän yhtenäisyy-
delle eikä hyväksynyt Suomen valtiopäiviä, kos-
ka liberaalit olivat koettaneet vahvistaa Suomen

Liberalismin ja taantumuksen ristiaallokossa 519
erikoisasemaa. Vihdoin ministerivaltiosihteeri
Armfelt ja Venäjän ulkoasiainministeriö toimitti-
vat 1864 pietarilaiseen lehteen kirjoituksen, jos-
sa Suomi todettiin yksiselitteisesti keisarikuntaan
kiinteästi liitetyksi maaksi, ja kynäsota päättyi sil-
lä kertaa.
Vuoden 1867 valtiopäivät ja uuden valtiopäivä-
järjestyksen säätäminen vahvistivat Suomen auto-
nomiaa tuntuvasti liberaalienkin silmissä. Venä-
jän vanhoillisnationalistit jättivät puolestaan Suo-
men joksikin aikaa rauhaan mutta kohdistivat
vuodesta 1866 lähtien sitä enemmän huomiota
Itämeren maakunnissa eli Virossa sekä Liivin-ja
Kuurinmaalla näkemiinsä separatistisiin pyrki-
myksiin. Tähtäimessä olivat näiden maiden itse-
hallintoa johtavat Baltian saksalaiset, joissa oli-
kin saksalaiskansallista henkeä. Saksan varovai-
nen valtakunnankansleri Otto von Bismarck ei
tosin lainkaan tukenut sitä.
Bismarckin politiikka vaikutti Lauri Hyvämäen
mukaan Venäjän nationalisteihin ennen kaikkea
siten, että he alkoivat pitää Saksan yhtenäistämistä
esikuvana, jota Venäjän oli syytä noudattaa. Alek-
santeri II koetti aluksi torjua näitä vaatimuksia,
mutta vuodesta 1870 lähtien Baltian maiden hal-
lintoa ja sotalaitosta uudistettiin monin tavoin Ve-
näjän mallin mukaiseksi. Venäjän nationalistit vih-
jailivat, että Suomen vuoro tulisi aikanaan, ja kei-
sarikin oli jo 1871 taipuvainen ulottamaan Venä-
jän sotalaitosta koskevat säädökset Suomeen,
mutta luopui tästä myöhemmin.
Suomessa ei kiinnitetty kovin paljon huomiota
Baltiassa tapahtuvaan kehitykseen, osaksi var-
maan sen takia, että siellä hallinneesta saksalaises-
ta yläluokasta ei täällä pidetty. Pariisin kommuuni
1871 sai, kuten Juhani Paasivirta toteaa, sekä Suo-
men liberaalit että fennomaanit kauhistelemaan
sen osoittamaa kumoushenkeä, jonka luultiin liit-
tyvän nimenomaan sosialismin aatteisiin. Kom-
muuni rinnastettiin sittemmin myös Venäjän radi-
kaalien terroritekoihin, jotka alkoivat varsinaisesti
1878. Tällaiset ilmiöt aiheuttivat Suomessa siirty-
mistä konservatiiviseen suuntaan, ja luottamus
Aleksanteri ILeen kasvoi varsinkin fennomaa-
nien keskuudessa.
Turkin sodan jälkeen keväällä 1878 syntynyt suur-
poliittinen kriisi nostatti Venäjällä liikkeen, joka
vaati että sodan mahdollisesti syttyessä Englan-
tia vastaan vihollisen merenkulkua häirittäisiin
kaappaamalla sen kauppalaivoja. Tässä tarkoituk-
sessa tulisi varustaa kauppa-aluksia apuristeilijöik-
si, joiden miehistönä olisivat venäläiset merisoti-
laat, ja lisäksi ostaa nopeakulkuisia kauppalaivo-
ja ulkomailta. Tätä hanketta propagoitiin julkisesti
ja hyvin aggressiivisesti, sen tukimieheksi saatiin
perintöruhtinas Aleksantereja hallituskin myötäi-
li varovaisesti kelpo isänmaanystävien suunnitel-
maa.
Suomessa tämä hanke aiheutti huolia, koska
suomalaisia aluksia oli lähes puolet Venäjän li-
pun alla purjehtivasta kauppatonnistosta. Suoma-
laiset tunsivat meriasioita paljon paremmin kuin
Venäjän nationalistit ja ymmärsivät, että Englan-
nin laivasto tekisi nopeasti selvää venäläisten apu-
risteilijöistä. Kansainvälisten sopimusten vastai-
nen kaapparitoiminta aiheuttaisi myös säälimät-
tömiä vastaiskuja, joiden kohteeksi joutuisivat
etupäässä suomalaiset laivat ja Suomen rannik-
kokaupungit. Osa apuristeilijöistä oli näet tarkoi-
tus varustaa niissä.
Niinpä venäläisten merisotahankkeita arvostel-
tiin Suomen lehdistössä ankarasti ja yksimielisesti.
ItseJ.V. Snellman julkaisi Morgonbladet-lehdes-
sä nimettömän kirjoituksen, jossa hän osoitti
hankkeen mielettömyyden strategiselta kannal-
ta. Myös Helsingin ja Turun kauppayhdistykset
vastustivat kaappaushanketta tiukasti. Näin Suo-
messa heräsi kevään 1878 kriisin aikana vilkas
keskustelu, jolla oli ulkopoliittista luonnetta, to-

520
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
sin hieman verhottuna. Senaattikin asettui mal-
tillisin äänenpainoin solidaariseksi maan yleisel-
le mielipiteelle, ja kenraalikuvernööri Adlerberg
tuki sitä ainakin siten, ettei käyttänyt sensuuria
aseena lehtikirjoituksia vastaan.
Suomalaisten kannanottoihin kiinnitettiin Ve-
näjällä jonkin verran huomiota, hyvin hyökkää-
vään sävyyn Peterburgskija Vedomosti -lehdes-
sä, jonka arvovalta ei tosin ollut kovin suuri. Lehti
ihmetteli ja paheksui suomalaisten kylmän itse-
kästä suhtautumista valtakunnan yhteiseen vaa-
raan. Kun Suomella oli lehden mielestä suuria
etuoikeuksia keisarikunnassa, "kantakoon siis
myös sellaiseen asemaan liittyvät haitat". Jyrkim-
mistä venäläisistä nationalisteista kysymys meri-
sodasta näytti osoittavan, että Suomen ja Venä-
jän edut olivat pahoin ristiriidassa.
Venäjän ulkoministeriö, joka asettui ennen pit-
kää hillitsemään maassa noussutta sotakiihkoa,
ymmärsi puolestaan suomalaisten esittämiä näkö-
kohtia. Fennomaanien 1870-luvulla voimistunut
lehdistö oli lisäksi ryhtynyt valamaan öljyä lai-
neille osoittamalla ymmärtämystä Venäjän ase-
maa kohtaan ja jatkamalla siten Snellmanin varo-
vaista politiikkaa. Tästä osittain johtui että suoma-
laisten reaktio kaapparihankkeisiin ei aiheuttanut
pahaa säröä maamme ja Venäjän suhteisiin. Jo-
tain vaikutti sekin, että Suomessa oli Turkin so-
dan aikana valmistettu Venäjän valtiolle sotatar-
vikkeita torpedoveneistä alkaen. Suomi oli siis tu-
kenut valtakunnan sotaponnisteluja, tosin hyvästä
maksusta mutta hyödyllisellä tavalla.
Aleksanteri II:n viimeisiä vuosia pimensivät radi-
kaalien häneen kohdistamat murhayritykset. Tur-
kin sota ja Berliinin kongressi olivat jo tuottaneet
keisarille pahoja pettymyksiä, ja hän oli väsynyt
hallitustoimiinsa, joista hän ei saanut Venäjällä
paljonkaan kiitosta. Vapaamieliset ja radikaalit
pitivät häntä taantumuksen tukipylväänä, itseval-
tiuden kannattajat heikkona ja horjuvana hallitsi-
jana. Myös Aleksanterin uskottomuus keisarinnaa
kohtaan ja morganaattinen avioliitto, jonka hän
solmi puolisonsa kuoltua, heikensivät hänen arvo-
valtaansa. Suomessa keisaria ihailtiin autonomi-
an vahvistajana ja maamme olojen uudistajana,
mutta Venäjällä vain hurskain rahvas rakasti hän-
tä Jumalan siunaamana maan isänä.
Kiihtyvä terrori aiheutti vihdoin 1880, että kei-
sari antoi sisäministerilleen, armenialaiselle ken-
raali Mihail Tarielovits Loris-Melikoville lähes
diktatoriset valtuudet. Loris-Melikov suunnitteli
valtakunnan hallinnon uudistamista ja halusi pe-
rustaa sitä varten eräitä neuvoa antavia komiteoi-
ta. Yhtä hänen suunnitelmaansa on kutsuttu jopa
aiotuksi perustuslaiksi ja väitetty, että se olisi to-
teutuessaan hävittänyt Suomen autonomian. Os-
mo Jussila toteaa kuitenkin, että Loris-Melikov ei
suunnitellut perustuslakia eikä sitä valmistelevan
kansalliskokouksen kutsumista, eivätkä Aleksan-
teri II:n murhaajat siis pelastaneet Suomen auto-
nomiaa, kuten on joskus oletettu.
Myllystä saatiin monivaiheisen viljelytyön tuloksena aineet leipään, vanhan kansan pääruokaan. "Jumalalta vilja: se on puhdasta
tavaraa" (Unto Seppänen). Toholammin Parkkikosken mylly kuului usean talon yhtiölle kuten yleensäkin isohkot vesimyllyt.
Vanhan myllyn vartijana oli jauhoista valkoinen myllynhaltija.

522
Suurista nälkävuosista
vahvaan taloudelliseen
kasvuun
Industrialismi länsimaissa
ja Venäjällä
Suomen teollistumisen yleisenä taustana on in-
dustrialismiksi nimitetty maailmantalouden kehi-
tysjakso, joka alkoi 1700-luvun keskivaiheilla. Se
ei ollut äkillinen murros vaan aluksi verkkaan
edistyvää kehitystä, joka on sitten kiihtynyt koko
ajan meidän päiviimme saakka. Industrialismin
synnyllä oli vahva yhteys luonnontieteiden, aluksi
etenkin mekaniikan tutkimukseen. Vaikutuksen-
sa oli myös yksilöllisen yrittäjähengen ja rationaa-
lisen ajattelun lisääntymisellä, mikä juontui eräi-
den brittiläisten filosofien ja Ranskan valistus-
miesten aatteista. Uutta etsivä ja kokeileva henki
oli itse asiassa virinnyt ja voimistunut Länsi-Eu-
roopassa renessanssista lähtien, kunnes 1700-lu-
vulla tapahtui tekninen läpimurto.
Tekniikka alkoi edistyä ensin Englannissa, jossa
käsiteollisuus oli tärkeä elinkeino, ja päälinjana
oli kutomateollisuudesta alkanut koneistuminen.
Koneita oli ollut jo kauan: vesirattaita, tuulimylly-
jä, pumppuja ja kelloja, joten mekaniikan harras-
tajilla oli asiantuntemusta uusienkin suunnitteluun.
Lähtökohtana oli uudentyyppisen sukkulan keksi-
minen. Kun se joudutti kudontaa ja lisäsi langan
kulutusta, keksittiin 1760-luvulla pari kehruuko-
netta, mutta nyt langan tarjonta kasvoi niin suu-
resti että täytyi suunnitella kutomakone. Tämä taas
aiheutti puuvillan puutetta, kunnes sen puhdis-
taminen koneistettiin Yhdysvalloissa 1790-luvulla.
Toinen tärkeä seikka oli uuden voimanlähteen
käyttöönotto. Höyrykone tunnettiin jo varhem-
min, mutta vasta 1780-luvun alussa Englannissa
opittiin käyttämään sitä tehdasteollisuudessa. Teh-
taat oli pitänyt rakentaa koskien varsille vesivoi-
man saamiseksi, mutta nyt niitä voitiin perustaa
kaikkialle, minne kivihiiltä voitiin kuljettaa halval-
la. Tärkeä uudistus oli myös rautateollisuuden uu-
distuminen 1780-luvulta lähtien. Raudan pelkis-
tämiseen malmista oli voitu käyttää vain puuhiiltä,
koska kivihiilessä oleva rikki olisi pilannut rau-
dan, mutta nyt otettiin käyttöön putlaukseksi kut-
suttu menetelmä, joka salli kivihiilen käytön.
Puun puute oli rajoittanut raudan valmistusta
miespolvien ajan, mutta tästä puristuksesta oli nyt
päästy.
Myöhemmin raudan tuotanto kasvoi paljon,
kun 1870-luvulla voitiin thomasmenetelmän an-
siosta ryhtyä käyttämään myös fosforipitoista mal-
mia, jota oli runsaasti muun muassa Pohjois-Ruot-
sissa, Ukrainassa ja Saksassa. Kun bensiinimoot-
tori oli keksitty 1885 ja dieselmoottori 1892, maa-
öljy alkoi vähitellen kilpailla hiilen kanssa poltto-
aineena, joskin miltei kaikki raskas kuljetusliiken-
ne toimi vielä 1914 kivihiilen voimalla. Sähkön
tuottamiseen oli kehitetty jo 1860-luvulla kelvol-
linen generaattori, mutta vasta vuosisadan lopul-
la keksittiin keino sähkön siirtämiseksi pitkän
matkan päähän. Näin oli avautunut tie uuteen,
mullistavaan kehitykseen.

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 523
Liikenteessä 1800-luvun kehitys oli yhtä valtava
kuin teollisuudessa. Höyryveturi ja rautatie kehi-
tettiin Englannissa käyttökelpoisiksi 1820-luvul-
la, ja rautateiden suuri läpimurto tapahtui Euroo-
passa ja Yhdysvalloissa hyvin nopeasti 1850-lu-
vulta lähtien. Höyrylaiva keksittiin 1800-luvun
alussa, mutta se sai taloudellista merkitystä vasta
kun 1836 oli keksitty potkurialus ja sittemmin ru-
vettu rakentamaan laivoja raudasta ja teräksestä.
Näistä tehtiin myös suuria purjealuksia, mutta silti
ne saivat höyrylaivasta ylivoimaisen kilpailijan,
valtamerillä jo 1870-luvulla. Merimatkoja lyhen-
nettiin suurin kanavin, joista mainittakoon Kie-
lin kanava 1895, Suezin 1896 ja Panaman 1914.
Tällaisiin suuriin keksintöihin liittyi sovellutuk-
sia, jotka paransivat teollisuuden edellytyksiä yhä
enemmän. Sähkölennätin yleistyi melko varhain
ja sen kaapelit kietoivat jo 1870-luvulla lähes koko
maailman, mikä edisti suuresti tietoliikennettä.
Puhelimen käyttö oli ennen ensimmäistä maail-
mansotaa etupäässä paikallistama radiotekniikan
merkitys oli vähäinen. Jo 1800-luvun lopulla sai-
vat suuren merkityksen sellaiset keksinnöt kuin
sementti ja teräsbetoni, synteettiset värit, vulka-
noitu kumi sekä puuhiokkeesta tai selluloosasta
tehty paperi. Autoja lentokone, sähköhissi ja elo-
kuvat keksittiin myös ennen maailmansotaa, mut-
ta niiden merkitys oli vielä melko pieni.
1800-luvun keskivaiheille saakka industrialismi
kehittyi melko hitaasti. Käsiteollisuudella oli sii-
hen asti huomattava merkitys Englannissakin ja
vielä suurempi Saksassa, Ranskassa ja Yhdysval-
loissa. Vuosisadan jälkipuolella industrialismi ke-
hittyi nopeasti kaikissa näissä maissa, ja eräät
muutkin maat teollistuivat merkittävästi, niiden
joukossa Ruotsi. Yhdysvallat oli 1880-luvun alku-
puolelta lähtien tuotannon määrän puolesta johta-
va teollisuusmaa, jolle antoivat leimansa suunnat-
tomat luonnonvarat ja ennakkoluuloton yrittäjä-
henki. Saksan teollisuuden tuotteet olivat hyvän
teknisen ja tieteellisen koulutuksen ansiosta laa-
dultaan korkeatasoisia, kun taas Englanti menet-
ti johtoasemansa monella teollisuuden alalla.
Muualla kuin Länsi-Euroopassa ja Pohjois-
Amerikassa teollistuminen oli hidasta ensimmäi-
seen maailmansotaan asti, ja siirtomaissa se oli
tuskin ehtinyt alkaa. Venäjällä varsinainen teollis-
tuminen alkoi vasta 1860-luvulla. Kehitys oli siellä
sitten verraten nopeaa, mutta liikkeelle lähdön
myöhäisyys tuntui pahoin vielä 1914. Venäjän
väestöstä asui silloin 82 % maaseudulla, ja kan-
santuotteestakin saatiin 48 % maataloudesta, joka
oli takapajuisella kannalla. Kun väestö oli kasva-
nut nopeasti, katovuosina syntyi puutetta elintar-
vikkeista. Talonpoikien ja työläisten ostokyvyn
vähäisyys hidasti kotimarkkinateollisuuden kas-
vua, ja teollisuustuotteiden vientiin oli vähän
mahdollisuuksia, koska niiden laatu ei ollut yleen-
sä korkea.
Maatalouden kriisi
johtaa kansallisonnettomuuteen
Itämaisen sodan jälkeen Suomi näytti olevan vah-
van taloudellisen kehityksen kynnyksellä. Meren-
kulku elpyi sodan vaurioista, maassa oli höyryllä
käyviä tehtaita, ja yrittäjien vapauden lisääntymi-
nen tuntui enteilevän teollisuuden kasvua ja kau-
pan helpottumista. Toisaalta 90 % kansasta eli yhä
maataloudesta, jonka päätuotteena oli leipävilja,
eikä sen tuotanto riittänyt edes normaalivuosina
oman maan tarpeisiin. Arvo M. Soinisen mukaan
vajaus ei tosin liene ollut aivan kymmenettä osaa-
kaan viljan tarpeesta, mutta se oli silti paha epä-
kohta, kun muiden elinkeinojen tuotanto ei kor-
vannut maatalouden heikkoutta.
Maatalouden kriisialan osoitti pahojen katovuo-
sien sarja, joka alkoi 1856. Välillä saatiin 1860-

524
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
61 hyvä sato, mutta 1862 koettiin uusi ankara ka-
to, samoin 1865 ja vihdoin 1867 todellinen ka-
tastrofi. Välivuosinakin sato oli vain keskinker-
tainen tai sitä huonompi, eikä maaseudun talous-
elämä päässyt elpymään. Viljavajaus voitiin vuo-
teen 1866 saakka korvata runsaalla tuonnilla, jon-
ka valtio pääasiallisesti rahoitti lainatakseen sit-
ten viljaa maalaisille. Vähitellen maamme talous-
elämä joutui suuriin vaikeuksiin, joiden syitä olen
jo käsitellyt, ja myös valtiontalous heikentyi olen-
naisesti (vrt. sivut 517-518).
Vuonna 1867 kasvukauden sääolot olivat poik-
keukselliset. Kesän tulo myöhästyi uskomatto-
masti: jäät lähtivät Etelä-Suomessa järvistä kesä-
kuun puolimaissa ja lehti tuli puuhun vasta vä-
hän ennen juhannusta. Rukiinoraat olivat talveh-
tineet huonosti, ja toukotöihin päästiin vasta myö-
hään kesäkuussa. Parin hyvin lämpimän viikon
jälkeen sää muuttui koleaksi ja sateiseksi, joten
vain erikoisen lämmin syksy olisi pelastanut sa-
don, ja syyskuun alussa kolme kovaa hallayötä
tuhosi toiveet. Leipäviljaa saatiin alle 60 % nor-
maalista sadosta, ja ohra oli yleisesti vahingoittu-
nutta ja vähäravinteista. Perunaakin saatiin ko-
vin vähän. Seurauksena olivat "suuret nälkävuo-
det" 1867 ja 1868.
Finanssitoimituskunnan päällikkö J.V. Snell-
man joutui organisoimaan valtiovallan puolesta
korvaavan viljan hankkimista ulkomailta. Mer-
kittävät hankinnat edellyttivät, että jo pahasti vel-
kaantunut valtio ottaisi suuren lainan, ja tämä
epäilytti Snellmania niin kauan kuin kadon luon-
ne ei ollut vielä täysin selvillä. Kun tilanteen
synkkyys selvisi syyskuun keskivaiheilla, Snell-
man hankki nopeasti suuren lainan länsieuroop-
palaiselta pankkiiriliikeeltä M.A. Rothschild &
Söhne, joka antoi sen Suomen valtion hyvän mai-
neen ansiosta takuita vaatimatta. Näillä varoilla
Snellman ryhtyi ostamaan viljaa, ja myös yksi-
tyiset liikemiehet koettivat hankkia sitä.
Viljaa oli kuitenkin vaikea saada, ja se oli kal-
lista, koska myös Venäjän ja Ruotsin pohjoisosissa
oli koettu paha kato. Ennen meren jäätymistä sitä
tuotiin Suomeen suuri määrä mutta ei läheskään
niin paljon kuin pelottavan suuri vajaus olisi edel-
lyttänyt. Snellmania moitittiin myöhemmin vit-
kastelusta ja liiasta säästäväisyydestä, mutta nälkä-
vuosia perinpohjaisesti tutkinut Oiva Turpeinen
katsoo senaattorin tehneen sen, mitä siinä tilan-
teessa oli tehtävissä.
Asian ydin näyttää kuitenkin olleen, että jo
monta vuotta harjoitettu, ennen kaikkea vuoden
1865 rahareformiin tähdännyt talouspolitiikka oli
jättänyt valtiovallalle liian vähän liikkumatilaa.
Kun Snellmania myöhemmin kiitettiin pontevista
toimista nälänhädän torjumiseksi, hän kirjoitti:
"Kipeästi koskee minuun muisto vuodesta 1867
... Hautaan saakka tämä katkera muisto painaa
minua." Niin tuskin sanoo mies, joka katsoo toi-
mineensa kaikin puolin tarkoituksenmukaisesti.
Kuolleisuus oli ollut jo 1866-67 hieman syntynei-
den lukua suurempi, ja 1868 kuoli vuoden alusta
elokuun loppuun 117 000 suomalaista, noin 6 %
maan väkiluvusta. Koko vuoden kuolleisuus ylitti
syntyneiden luvun noin 90 000 hengellä. Mene-
tykset olivat eri osissa maata hyvin vaihtelevat.
Kuolleisuus oli 1866 suurin Viipurin seutukun-
nalla ja Peräpohjolassa, 1867 taas Siikajoen varsil-
la, Kainuussa ja Keski-Suomessa. Vuonna 1868
kuolleisuus oli erittäin suuri Pohjois-Satakunnan
ja Etelä-Pohjanmaan sisämaassa, Pohjois-Karja-
lassa ja Hämeessä sekä paha myös Uudellamaal-
la, Pohjois-Savossa ja laajalti Pohjanmaalla Ou-
lun seudulle ja Kainuuseen saakka. Pohjoisempa-
na päästiin vähemmällä ja samoin Varsinais-Suo-
messa, Etelä-Savossa ja Viipurin läänissä. Ahve-
nanmaalla, Peräpohjolassa ja Lapissa kuolleisuus
oli 1868 hyvin vähäinen.

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 525
KARTTA 14 KUOLLEISUUS SUOMESSA 1868 ROVASTIKUNNITTAIN.
PROMILLEINÄ VÄESTÖSTÄ
%0
■ 120,0-
38100,0-119,9
80,0-99,9
60,0-79,9
40,0-59,9
S "39
Oiva Turpeinen. Nälkä vai tauti tappoi?
Kuolleisuuden outo vaihtelu viittaa siihen, että tuneen taudeista, ja sen toteaa Turpeinenkin tutki-
se ei johtunut yksin viljan puutteesta. Vaikka usein muksessaan. Silti nälkä oli katastrofin perimmäi-
puhutaan ylimalkaisesti "nälkään kuolleista", ai- nen selitys. Katojen toistuessa leipä ja muu syö-
kalaiset tiesivät enimpien kuolemantapausten joh- tävä loppui yhä useammista työväen mökeistä,

526
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
torpista ja syrjäseutujen uudistaloistakin. Hätään
joutunut perhe jäi harvoin kotiinsa odottamaan
nälkäkuolemaa, viisaammalta näytti lähteä liik-
keelle niin kauan kuin voimia riitti, siinä toivossa
että vauraammilla seuduilla saataisiin apua.
Yleensä pyrittiin etelään päin ja sisämaasta ranni-
kolle.
Avun saanti oli kuitenkin syksyn 1867 kadon
jälkeen hyvin epävarmaa. Monen vauraankin ta-
lon viljalaarit kolisivat tyhjyyttään, ja karjaa oli
jouduttu teurastamaan paljon jo keväällä laitumen
ollessa kauan lumen alla. Leipää jatkettiin pettu-
jauhoin ja petkeleellä silputuin oljin ja akanoin.
Talojen väki olisi yleensä kestänyt nälän, mutta
kerjäläislaumoja seurasi viikatemies aseenaan tart-
tuvat taudit. Niitä aiheuttavia mikrobeja, joita ei
tunnettu vielä niineltäkään, oli ollut liikkeellä siel-
lä täällä Suomessa, ja lisää kulkeutui Pietarista,
joka oli tautien pesä kuten muutkin suurkaupun-
git. Niinpä taudit alkoivat levitä epidemioina, jot-
ka tekivät pahaa jälkeä vuodesta 1865 alkaen ja
varsinkin loppuvuodesta 1867 seuraavaan ke-
sään.
Taudeista ovat kertoneet lääkärit, jotka koetti-
vat taistella niitä vastaan. Näitä uhrautuvia mie-
hiä kuoli 1868 kulkutauteihin kaksitoista, kym-
menesosa maan lääkärikunnasta, ja monet muut
kestivät kovan sairauden vain todetakseen paran-
nuttuaan työnsä toivottomaksi. Lääketieteen sil-
loinen taso ei sallinut usein edes tarkkaa diagnoo-
sia, ja parannuskeinoja ei juuri ollut, varsinkin
kun sadan lääkärin olisi pitänyt hoitaa kahtasa-
taatuhatta sairasta. Lääkärien kertomuksista ja
pappien ilmoituksista on voitu päätellä, että liik-
keellä oli useita vaarallisia tauteja: lavantauti, pik-
kulavantauti, punatauti, pilkkukuume ja toisinto-
kuume. Isorokkokin surmasi esimerkiksi Hämeen
läänissä 1865-68 yli 1 400 henkeä.
Osa taudeista tarttui ruoasta tai juomasta, pilk-
kukuume ja toisintokuume taas täiden välityksel-
lä. Kun tuon ajan rahvas oli paljolti varsin siivo-
tonta eikä tartuntaa tiedetty varoa, kerjäläiset tar-
tuttivat tauteja toisiinsa ja niihin taloihin, joihin
he pääsivät sisälle. Isäntä tai emäntä, jolla oli luon-
toa häätää kurja pyytelijä oveltaan talviyöhön, tuli
varjelleeksi itseään ja perhettään taudilta, mutta
oliko sellaisia paljon? Erikoisen vaarallisia taudin-
pesiä tuli hoitopaikoista, joissa kunnan tai seura-
kunnan hallinto majoitti ja ruokki kiertolaisia tai
oman pitäjän nälkäisiä "vellihoidossa".
Suoranaiseen nälkäänkin nääntyi jonkin ver-
ran ihmisiä, ja puutostilat sekä suolistoa rasittava
olki- tai akanaleipä jouduttivat tautien tuhotyötä.
Joskus väsynyt kulkija paneutui levolle lumiki-
nokseen ja kuoli tuskitta pakkaseen. Työtuvassa,
jossa koetettiin hallituksen ohjeiden mukaisesti
teettää köyhillä käsitöitä avustusvarojen lisäämi-
seksi, oli esimerkiksi Perhossa aikuisen päiväan-
noksena vadillinen jauhovelliä, pieni olkileipä,
neljä silakkaa ja niin paljon olkikaljaa kuin halu-
si juoda. Tällä ravinnolla eli jonkin aikaa, mutta
helposti sillä kuolikin, varsinkin kun moni oli jo
hoitolaan tullessaan nälästä pöhöttynyt ja voima-
ton tai sairas.
Kulkutautien ratkaisevaa merkitystä osoittaa ha-
vainnollisesti, että kuolleisuus oli 1868 hyvin pieni
Peräpohjolassa ja Lapissa. Tuskinpa siellä oli eri-
koisen paljon syötävää, mutta kerjalaisetkin ym-
märsivät sen: kuka hullu lähti pohjoiseen leipää
etsimään! Niinpä siellä säästyttiin sangen hyvin
kulkutaudeilta samoin kuin meren eristämällä Ah-
venanmaalla. Muualla Suomessa kuoltiin tautei-
hin. Kevät oli 1868 normaali ja kaunis ja kesäkin
suotuisa, mutta kuolleisuus oli pahimmillaan huh-
tikuusta heinäkuuhun. Sananlasku kuvaa liikut-
tavasti lukemattomien suomalaisten kohtaloa noi-
na kuukausina:
Lehti puuhun, ruoho maahan,
minä marras maan rakohon.

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 527
Suurten nälkävuosien väestökatastrofi oli Euroo-
pan oloissa myöhäinen ilmiö, joka johtui useasta
onnettomasta tekijästä. Sitä voi sanoa luonnon
tuottamaksi onnettomuudeksi, mutta täsmällisem-
pää on todeta, että maatalousmaata, joka ei sovi
luontaisesti erikoisen hyvin viljan kasvattamiseen
ja jota viljeltiin tehottomasti, kohtasi poikkeuk-
sellisen kylmä ilmastojakso.
Vuosien 1862-68 kokemukset ravistelivat kan-
sakuntaapa niiden on usein ajateltu olleen seuraa-
van aikakauden taloudellisen kehityksen päävi-
rikkeenä. Sitä en kuitenkaan usko. Maa oli köyh-
tynyt pahoin, pääomat olivat vähissä, ja nälänhä-
dän kokeneet tunsivat lähinnä kauhunsekaista
huolta samanlaisten aikojen toistumisesta. Palau-
tan mieliin senkin, että sotavuosina 1808-09 oli
koettu suhteellisesti pahempi väestökatastrofi,
eikä Suomen talouselämä ollut kehittynyt sen
vuoksi miksikään. Sattui kuitenkin niin että ulko-
puoliset voimat alkoivat heti 1860-luvun nälkä-
vuosien jälkeen nostaa Suomea kurjuudestaja oh-
jata kansaa vaurastumisen väylälle.
Luottolaitos
ja suhdannevaihtelut
Industrialismiin liittyi pääomavaltainen talousjär-
jestelmä. Koneisiin ja tehdasrakennuksiin täytyi
sijoittaa paljon enemmän varoja kuin käsiteolli-
suuden välineisiin, joten pääoman merkitys kas-
voi. Hyvin suunniteltu teollisuus tuotti toisaalta
voittoa, josta saatiin pääomaa entistä suurempiin
yrityksiin. Tätä pääoman eli kapitaalin runsaaseen
käyttöön perustuvaa talousmuotoa ryhdyttiin kut-
sumaan kapitalismiksi. Kustannusten alentami-
nen ja voiton lisääminen olivat olleet liikemie-
hen keskeiset tavoitteet jo käsityön aikakaudella,
mutta niiden merkitys korostui yritysten ja liike-
vaihdon kasvaessa. Menestyneille yrittäjille ker-
tyi suurissa teollisuusmaissa ennen pitkää rikkauk-
sia, jollaisia oli ollut varhemmin vain saduissa.
Yrityksen perustaminen taas edellytti useimmi-
ten luoton käyttöä, ja vähävaraisessa Suomessa
se oli erikoisen tärkeää. Liikeasioiden joustava hoito
edellyttää myös lyhytaikaisen eli vekseliluoton
laajaa käyttöä, ja maksut ja varojen siirto oli teh-
tävä vaivattomaksi. Suomen Pankin merkitys luo-
tonantajana oli kuitenkin pieni. Kaikki tämä lisä-
si liikepankkien tarvetta, ja niitä perustettiin Suo-
men Yhdys-Pankin (1861) lisäksi Pohjoismaiden
Osakepankki 1873, suomenmielisten liikemiesten
perustama Kansallis-Osake-Pankki 1889 sekä kym-
menkunta pienempää. Pankit alkoivat kerätä pää-
omaa talletuksina myös sellaisilta varakkailta, jot-
ka eivät halunneet ryhtyä itse liiketoimiin.
Säästöpankkeja oli perustettu vuodesta 1823
lähtien, mutta niiden tarkoituksena oli kauan vä-
hävaraisten totuttaminen säästämään. Maan
vaurastuessa säästöpankkilaitos kasvoi 1880-lu-
vulta lähtien ja sai huomattavan merkityksen.
Säästöpankkien kansanvaltainen hallinto ja pai-
kalliset pyrkimykset vetosivat etenkin talonpoi-
kiin ja työläisiin, ja niiden luotonanto tuki lähin-
nä maataloutta ja rakennustoimintaa. Niiden tal-
letuskanta kasvoi nopeasti ja oli 1914 yhteensä
315 miljoonaa markkaa. Liikepankkien talletus-
ten summa oli tuolloin 687 miljoonaa, siis vain
vähän yli kaksinkertainen.
Valtion 1886 perustama Postisäästöpankki oli
vielä vähäpätöinen. Vuodesta 1902 alkaen synty-
neet paikalliset osuuskassat antoivat pieniä lainoja
maataloudelle. Tärkeiksi luotonantajiksi kehittyi-
vät sen sijaan vakuutusyhtiöt. Kotimaiset yhtiöt,
joista 1874 perustettu Kaleva oli ensimmäinen,
löivät ulkomaiset ennen pitkää täysin laudalta.
Suomen ensimmäiset osakeyhtiöt oli perustettu
Ruotsin-ajan lopulla, mutta niitä oli vähän, kun-
nes niiden hallinnosta annettiin 1864 asetus, jon-

528
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
ka esikuva oli Ruotsista. Sen jälkeen osakeyhtiöt
yleistyivät nopeasti, kuten Per Schybergson osoit-
taa, ja saivat suuren merkityksen monilla aloilla
mutta etenkin teollisuudessa. Asetus velvoitti se-
naatin tarkastamaan jokaisen osakeyhtiöhank-
keen, ja vaikka tässä meneteltiin melko joustavas-
ti, tarvittiin lopulta osakeyhtiölaki, joka sisälsi tar-
kat säädökset. Lain astuttua voimaan 1896 senaa-
tin valvonta lopetettiin. Osakeyhtiöt olivat Suo-
men oloissa suureksi hyödyksi kerätessään pää-
omaa tehokkaasti pienistäkin säästöistä.
Ulkomaista pääomaa tuli maahan jonkin ver-
ran valtion ottaessa lainoja varsinkin rautatienra-
kennuksiin. Yksityistä liikepääomaa saatiin Ve-
näjältä, Ruotsista ja Norjasta. Metsäteollisuutta
rahoitettiin myös ulkomaisilta puutavaran osta-
jilta saaduin suurin etumaksuin. Pääoman tuon-
nin merkitys ei ollut kuitenkaan kovin suuri ver-
rattuna siihen, että pääomanmuodostus voimis-
tui kotimaassa suuresti etenkin 1870-luvulla ja uu-
delleen 1890-luvulta lähtien. Sitä tehosti mitä suu-
rimmassa määrin verotuksen lievyys.
Varsinkin 1800-luvun keskivaiheilta alkaen teol-
listuneet maat ovat kokeneet talouselämän aalto-
liikkeen, jota kutsutaan suhdannevaihteluksi.
Nousukaudella tuotanto kasvaa, työllisyys on kor-
kea, palkat ja hinnat pyrkivät kohoamaan, lasku-
kaudella taas tuotanto vähenee, syntyy työttö-
myyttä ja palkoilla ja hinnoilla on taipumus alen-
tua. Suhdannevaihtelun syitä on pohdittu keskin-
kertaisin tuloksin, sillä yleisen teorian laatimista
vaikeuttaa suhdanteiden vaihteleva luonne. Suh-
danteet johtuvat ihmisen toiminnasta eivätkä niin
ollen noudata luonnonlakien säännöllisyyttä. Lie-
nee parasta tyytyä toteamaan laskukaudet talou-
dellisen kasvun häiriöiksi, joille on ominaista eri-
laisten ilmiöiden yhteisvaikutus.
Ensimmäinen Suomen historiassa tärkeä, voi-
makas nousukausi koettiin 1870-luvun alussa. Se
päättyi 1874-76, minkä jälkeen elettiin sekavia ja
epävarmoja aikoja ja vihdoin 1882-92 pitkälli-
nen ja paha lamakausi. Vuonna 1893 alkanut
nousu kesti ensimmäiseen maailmansotaan asti
vain kahden lyhyen laskusuhdanteen keskeyttä-
mänä. Taloudellista kasvua kiihdytti vuodesta
1908 lähtien suurvaltojen kilpavarustelu, joka
johti sotaan mutta virkisti sitä ennen elinkeinoja.
Suhdanteet heijastuivat Suomeen lähinnä Englan-
nin kautta, koska maastamme vietiin sinne pal-
jon sahatavaraa, joka on hyvin suhdanneherkkää.
Sitähän käytettiin rakennuksiinpa laskukausi vai-
kuttaa yleensä ensiksi juuri rakennusalalla.
Maatalouden tuotanto muuttuu
ja tekniikka kehittyy
Suomen maatalouden muutokset autonomian
ajan lopulla olivat industrialismin välillistä vaiku-
tusta, ja tärkeät uutuudet saatiin ulkomailta. Län-
si-Euroopassa oli 1800-luvun keskivaiheille men-
nessä keksitty tehokkaita auroja ja äkeitä, aloitet-
tu kylvöheinän viljely ja kehitetty tarkoituksen-
mukainen vuoroviljely sekä lisätty karjanhoidon
osuutta maataloudessa. Uudistustyön kärkeen siir-
tyi sittemmin Saksa, jossa kehitettiin väkilannoit-
teiden ja väkirehujen käyttö sekä karjan ja viljely-
kasvien jalostus tieteelliselle kannalle. Yhdysval-
loissa keksittiin jouduttavia ja työtä säästäviä ko-
neita: kylvökone, niittokone, leikkuukone, kaik-
ki hevosvetoisia, sekä polttomoottorin käyttämä
puimakone.
Vehnän tuotanto kasvoi valtavaksi Yhdysval-
tain ja Kanadan preerioilla, Australia tuotti pal-
jon ja hyvää villaa, Argentiina runsaasti naudanli-
haa. Höyrylaivaliikenteen ja tieteellisten säilön-
tämenetelmien ansiosta näitä voitiin kuljettaa suu-
ret määrät Eurooppaan, ja teollisuusmaat pystyi-
vät ostamaan niitä, joten kansojen ravitsemustila

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 529
ja vaatetus paranivat suuresti. Euroopan maata-
loudelle tämä kehitys aiheutti ongelmia. Niitä ko-
etettiin ratkaista muun muassa lisäämällä karjan-
hoitoa, jonka tuotteiden kuljetuksella oli yhä ra-
jansa. Niiden menekki kasvoi teollistumisen ko-
hottaessa suurten joukkojen ostokykyä.
Suomen maatalous uudistui ennen kaikkea siten,
että tuotantosuunta muuttui radikaalisti. Tämä
johtui tuotteiden hintasuhteiden muuttumisesta
ja se taas paljolti ulkomaankaupasta. Suurten näl-
kävuosien jälkeen voin hinta alkoi nousta melko
nopeasti viljan hintojen pysyessä ennallaan. Myös
puun hinta nousi 1870-luvun alkuvuosista lähti-
en sahateollisuuden voimakkaan kasvun myötä
suuressa osassa Suomea, ja tämä kohotti metsän
siihen asti vähäistä arvoa.
Metsätaloudesta tulikin maatilatalouden kol-
mas, hyvin tärkeä lohko, jota käsittelen lähem-
min metsäteollisuuden yhteydessä. Todettakoon
jo tässä että maatalouden uudistamiseen tarvitta-
vat varat, joita investoitiin ennen kaikkea raken-
nuksiin, koneisiin ja muihin uusiin työvälineisiin,
saatiin osaksi metsästä mutta kasvavassa määrin
myös karjantuotteista. Suuri merkitys maatalou-
den kehitykselle oli ilmaston tuntuvalla lämpe-
nemisellä 1800-luvun lopulta lähtien.
Kun viljasta saatiin nälkävuosien jälkeen muu-
tamina vuosina erikoisen hyvä sato, maaseutu el-
pyi 1860-luvun onnettomuuksista, ja vireimmät
viljelijät voivat ajatella uudistuksia. Niihin saatiin
aatteita ja neuvoja monelta taholta: lehdistä ja
opaskirjoista, maanviljelys- ja karjanhoitokou-
luista, valtion ja maanviljelysseurojen, myöhem-
min myös paikallisten maamiesseurojen harjoitta-
masta neuvonnasta sekä maatalousnäyttelyistä.
Neuvonta tuntui tosin aluksi toivottomalta. Jari
Niemelä siteeraa pohjoispohjalaista kynnönneu-
vojaa, joka valitti 1870 kokemustensa perusteel-
la: "ja niilläkin seuduin, missä maanviljelys on
vielä mitä huonommalla kannalla on rahvaalla
se järkkymätön luulo että heidän maanviljelys-
tapansa ei kaipaa mitään parantamista."
Itseviisaisiin ukkoihin ei voinut vaikuttaa, mutta
nuorehko isäntä saattoi ryhtyä kokeilemaan uu-
tuuksia. Kun merkitsevästi hymyilleet naapurit
olivat joutuneet näkemään, ettei kokeilija ollut-
kaan hullu, moni alkoi ottaa esimerkkiä. Uutta
oppia omaksuttiin kuten tavallista rannikolla pal-
jon herkemmin kuin sisämaassa, etelässä vilk-
kaammin kuin pohjoisessa, ja vaikka liikenneyh-
teyksien ja tiedonkulun paraneminen supisti ajan
mittaan eroa, sitä oli autonomian lopullakin. Arvo
M. Soinisen mukaan Uudenmaan läänin heinäsa-
dosta oli 1910 jo 80 % kylvöheinää, mutta Itä-
Suomessa ja Oulun läänin länsiosassa sitä oli alle
puolen, Kainuussa ja Lapissa enintään nimeksi.
Ero johtui siitäkin, että varakkaan viljelijän oli hel-
pompi kokeilla uutta kuin köyhän.
Maatalouden tuotteiden hintasuhteet muuttuivat
todella tuntuvasti. Rukiin hinnan pysyessä jok-
seenkin ennallaan voin keskimääräinen kilohinta,
joka oli 1860-luvulla ollut 1,46 markkaa, oli seu-
raavalla vuosikymmenellä 1,78 mk ja 1911-13 jo
2,67 mk. Se oli joka talonpojan pakko huomata.
Voin hinnan nousu johtui osaksi sen viennistä ja
siis ulkomaisesta hintakehityksestä. Myös lihan
hinnat nousivat tuottajien eduksi, mutta vientiin
sitä ei Suomesta liiennyt. Vilja taas pysyi halpa-
na hallituksen poistettua 1864 tuontitullin, jota ei
ollut koskaan kannettukaan venäläisestä viljasta.
Koko Euroopassa vaikutti Pohjois-Amerikan pree-
rioiden halvan vehnän kilpailu.
Kaskenpoltto hävisi autonomian ajan lopulla
lähes kokonaan. Peltoala kasvoi 1870-1914 suu-
resti, kun pääosa niityistä kynnettiin pelloksi ja
sitä tehtiin paljon suostakin. Kylvöalaa kasvatti
myös kesannon vähentäminen. Silti rukiin kylvö-
määrä hieman väheni ja ohran pysyi ennallaan,

530
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
kun taas etupäässä rehuviljaksi käytetyn kauran
kylvö kasvoi lähes kolminkertaiseksi. Ennen maa-
ilmansotaa sitä kylvettiin paljon enemmän kuin
leipäviljaa, ja koska pelloissa viljeltiin myös run-
saasti heinää, ne kasvoivat nyt valtaosaksi karjan-
ruokaa. Vanhoista isännistä tämä näytti lähimain
jumalanpilkalta.
Leipäviljan kulutus taas oli kasvanut, Matti ja
Maija söivät entistä enemmän leipää, pullaa ja
puuroa. Niinpä jo 1870-luvulla jouduttiin tuo-
maan 20 % leipäviljasta ulkomailta ja 1910 noin
65 °/o. Rukiista tuotiin yli puolet ja vehnä lähes
kokonaan, koska sitä viljeltiin hyvin vähän. Tämä
ei näytä huolestuttaneen hallitusmiehiä, vaan hal-
van viljan tuonti näytti maalle pikemminkin edul-
liselta. Köyhimmille Venäjän vilja oli silti kallis-
ta, hallaseuduilla voitiin katovuosina panna vie-
läkin petäjäistä leivän jatkoksi. Perunan viljelyä
oli lisätty suuresti, mutta siitäkin käytettiin melkoi-
nen osa rehuksi.
Puutarhaviljely alkoi saada autonomian ajan lo-
pulla taloudellista merkitystä Suomen lounais-
osassa, lähinnä suurtiloilla. Oman väen tarpeiksi
sitä harjoitettiin entistä yleisemmin muuallakin.
Kaali, lanttu, porkkana ja punajuuri tulivat jo tun-
netuiksi kautta maan, mutta vanhaa herkkua nau-
ristakaan ei vielä hylätty, vaikka sen viljely vähe-
ni Länsi-Suomessa. Herukat eli viinimaljat yleis-
tyivät aika lailla, samoin omenapuu Etelä-Suo-
messa.
Hintojen kehitys oli ohjannut Suomen maanvil-
jelijät siirtymään leipäviljasta lypsykarjaan, niin
että karjanhoidosta oli tullut kaikkialla maatilata-
louden toinen päälohko. Samalla lehmien tuotan-
to oli kasvanut eläintä kohti varsin tuntuvasti, mi-
hin vaikutti ruokinnan paranemisen ohella jo
karjanjalostuskin. Kotimainen nautakarja oli ta-
lonpoikien suosiossa, ja sen tuottoa pyrittiin in-
nokkaasti parantamaan, kun taas kookas Ayr-
shiren rotu, josta oli kasvatettu hyvä kotimainen
kanta, yleistyi kartanoissa.
Hevosjalostus alkoi Suomessa 1870-luvulla, ja
siinä keskityttiin vireään ja sitkeään suomenhe-
voseen josta innokas hevosjalostaja, eläinlääkäri
Ludvig Fabritius kirjoitti: "Se on niin sanoaksem-
me syntynyt juoksijaksi. Jollei se käskemättä voi
juosta penikulmaa tunnissa, pidetään sitä luuska-
na." Valintaa harjoitettaessa hevoskanta yhä pa-
rani, saatiin isompi ja vahvempi työhevonen, niin
että Lounais-Suomikin hylkäsi väkevät mutta hi-
taat vetohärkänsä. Muiden kotieläinten hoito ei
paljon kehittynyt. Lampaiden luku aleni, koska
kotimainen villa ei kestänyt kilpailua australialai-
sen kanssa. Sikojen ja kanojen merkitys oli aika-
kauden lopullakin vähäinen, eikä pienten ja pit-
käkarvaisten maatiaissikojen vaihtaminen York-
shiren rotuun ehtinyt vielä juuri vaikuttaa.
Poronhoito lisääntyi 1800-luvulla ainakin Pohjan-
maan suomalaisten harjoittamana. Heille poro oli
etupäässä teuraseläin. Tunturi-Lapin saamelaiset
hoitivat autonomian ajan lopullakin porojaan pe-
rinteiseen tapaan, vaeltavina nomadeina ja anka-
ran luonnon tuottamien vaikeuksien armoilla. He
sekä teurastivat että lypsivät porojaan. Ruijansaa-
mea puhuvia Utsjoen tunturisaamelaisia muutti
1860-luvulta alkaen parikymmentä perhekuntaa
Inariin, etupäässä asumattomille seuduille, joilla
heidän poronhoitonsa ei juuri vahingoittanut Ina-
rin saamelaisten elinkeinoja. Vähän saamelaisia
siirtyi autonomian ajalla poroineen Metsä-Lap-
piinkin, Sodankylän pohjoisosaan.
Voin merkityksen kasvaessa maidon käsittely uu-
denaikaistui. Vanha talonpoikainen voinvalmis-
tus: kerman kuoriminen puukehloissa seisotetusta
maidosta ja kirnuaminen voiksi, oli suuritöistä,
voita tuli vähän ja se säilyi huonosti, kun kermaan
tahtoi päästä bakteereja. Sebastian Gripenbergin

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 531
perustettua 1857 Kurkijoelle ensimmäisen mei-
jerin niitä syntyi harvakseen, mutta oikea tekniik-
ka löytyi vasta ruotsalaisen Gustaf De Lavalin kek-
sittyä 1878 separaattorin, joka erottaa rasvan tuo-
reesta maidosta keskipakoisvoimaa käyttäen. Si-
täkin vanhoilliset irvailivat kuten Sievin isäntä,
joka julisti: "Sitä vehettä en huoli iliman eestä-
kään, sen maijosta saa keuhkotauvin!" Mutta kun
separaattori oli kehitetty käsikäyttöiseksi, syntyi
vuosisadan lopulla paljon kylämeijereitä, ja 1900-
luvun puolella osuusmeijereitä.
Koulutetun henkilökunnan hoitamat osuusmei-
jerit kohottivat suomalaisen voin kilpailukykyä,
ja sitä voitiin viedä paitsi Venäjälle myös Englan-
tiin, jossa oli totuttu Tanskan korkealaatuiseen voi-
hin. Voin kulutus kasvoi Suomessakin paljon sii-
tä huolimatta, että maalaistaloissa oli vähennetty
voin ja täysmaidon kulutusta nuorten ja palkollis-
ten harmiksi. "Ottaako kukaan voita? ei kukaan
ota voita, viärhän voi pois", hoki kerkeäkielinen
pohjalaisemäntä vilauttaen voipyttyä silmänrä-
päyksen verran ovensuussa. Juustonkin valmis-
tus meijereissä kasvoi vähitellen 1860-luvulta läh-
tien, monesti sveitsiläisen tai tanskalaisen ammat-
timiehen johdolla, ja sitä ruvettiin viemään, etu-
päässä Venäjälle.
Maanviljelyä uudistettaessa oli paljon hyötyä
Ruotsissa tehdystä työstäjä tutkimuksesta. Auto-
nomian ajan lopulla Suomessa käytettiin Saksas-
sa jalostettujen viljalajikkeiden ohella paljon ruot-
salaisia, varsinkin Svalövin tutkimuslaitoksessa
kehitettyjä, kaurasta myös venäläisiä lajikkeita.
Kotimainenkin tutkimus- ja koetoiminta alkoi
1800-luvun lopulla. Väkilannoitteita ruvettiin
käyttämään 1870-luvulla, mutta kehitys oli hidas-
taja typpi saatiin peltoihin yhä etupäässä karjan-
lannasta.
Kääntö auroin ja tehokkain äkein muokattiin
pellot entistä syvemmältä ja ohutteräisin lapioin
parannettiin ojia, mutta uudenaikainen salaojitus
oli vielä harvinaista. Niittokone, hevosharava ja
puimakone yleistyivät aikakauden lopulla rannik-
koseuduilla, mutta sisämaassa ja pohjoisessa vii-
katteen suhina oli heinäaikana yhä paljon ylei-
sempi ääni kuin niittokoneen raksutus. Puimako-
neen käyttövoimana saattoi olla hevoskierto: he-
vonen kiersi kehää, ja sen pyörittämän rattaan
liike siirrettiin hihnalla puimakoneen kelaan. Tä-
mä laite korvattiin sittemmin joskus lokomobii-
lilla: pienellä siirrettävällä höyrykoneella. Jo
varstoin puitaessa oli 1800-luvun lopulla ruvettu
erottamaan jyvät akanoista viskurilla, käsin kier-
rettävällä koneella, ja ensimmäiset puimakoneet-
kin edellyttivät sen käyttöä.
Maataloutta edisti hyvin paljon uusjako eli ison-
jaon järjestely, joka toimitettiin yleisesti 1880-lu-
vulla läntisessä Suomessa, ryhmäkylien alueella.
Sillä toteutettiin se, mihin isossajaossa oli usein
turhaan pyritty: talon pellot järjestettiin muuta-
maksi harvaksi lohkoksi. Vanhat ryhmäkylät ha-
jotettiin, mikä saattoi vähentää viihtyvyyttä mut-
ta helpotti viljelyä, kun talosta oli lyhyt matka pel-
loille. Samalla vainiopakko loppui ja isäntä sai
kylvää peltoonsa, mitä halusi naapureista välittä-
mättä. Muun edistyksen vastapainona oli tilojen
vilkas jakaminen, kun talonjaon lailliset esteet oli
liberalismin nimessä purettu. Keskimääräinen ti-
lakoko oli ollut pääosassa maata ennestäänkin
pieni, ja nyt syntyi paljon heikkoja pikkutiloja.
Autonomian ajan lopulla metsästyksen merkitys
elinkeinona hiipui vähiin. Siellä täällä joku pienti-
lallinen tai mökinmies pyydysti tai ampui sivu-
ansioikseen kettuja, oravia ja muita turkiseläimiä,
riistalintuja ja jäniksiä. Kaupungista lähti moni
seurue jänisjahtiin tutun isännän tai kartanonher-
ran maille, ja jos saalis jäi pieneksi, repusta löyty-
neet pullot lohduttivat. Vuoden 1898 metsästys-
lailla kiellettiin ansojen ja loukkujen käyttö muual-

532
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
la kuin Lapissa, samoin metson ampuminen soi-
timelta. Kieltoja oli aluksi vaikea totella, Alfred
Ingman ei juuri liioitellut arvellessaan, että "ai-
noa, mikä voi vanhan soitimelta-ampujan paran-
taa, on ryhtyminen nimismiehen rengiksi" (Latva-
saaren kuninkaan hovilinna).
Riistanhoidon nimessä luvattiin 1898 kruunun
varoista tapporaha kotkasta, merikotkasta, kana-
haukasta ja huuhkajasta, ja selvää jälkeä tuli. Var-
pushaukkakin jätettiin rauhoittamatta, mikä ai-
heutui muun muassa laululintujen ystävän Zachris
Topeliuksen haukkavihasta. Karhu, susi ja ilves
hävitettiin 1800-luvun lopulle mennessä maasta
lähes kokonaan, luonnonvarainen peura katosi
Lapistakin, mutta hirven kanta alkoi rauhoituksen
ansiosta hieman elpyä, vaikka salakaatoja tapah-
tui syrjäseuduilla.
Kalastuksen merkitys elinkeinona vähentyi tun-
tuvasti 1800-luvun mittaan, mutta silakanpyynti
säilyi yhä tärkeänä rannikolla ja saaristossa. Sitä
harjoitettiin perinteisin menetelmin pyydyksinä
verkot, isorysä ja talvinuotta. Suomukalan pyyn-
nin taloudellinen merkitys oli pienempi, mutta
järvialueella kala oli toki yhä tärkeää särvintä ja
usein suurta herkkuakin. Sahaus ja siihen liittyvä
tukinuitto häiritsivät etenkin 1890-luvulta lähtien
tuntuvasti lohen nousemista entisiin parhaisiin ku-
tujokiin, ja saaliit vähenivät pahoin. Suomen lo-
hi veti kuitenkin urheilukalastajia Englannista asti,
ja Juhani Aho heitteli innokkaana perhoja Viita-
saaren Huopanankoskella.
Rautatie mullistaa liikenneolot
Sisämaan liikennettä helpotettiin osaksi vanhoin
keinoin: maanteitä lisättiin ja levennettiin, mutta
pitkien sateiden jälkeen ne olivat entisekseen
upottavia ja pahan lumipyryn jälkeen vaikeita
avata. Uusia kanavia rakennettiin reittivesistöihin
ja luotiin näin edellytykset sisävesien höyrylaiva-
liikenteen kultakaudelle. Saimaan vesistössä kul-
jettivat puiset tervahöyryt puutavaraa, mutta val-
koisiksi maalatut matkustajalaivat olivat paitsi tär-
keitä paikalliselle liikenteelle myös matkailijoiden
suosikkeja.
Kaikki tämä oli kuitenkin hitaanlaista liikennet-
tä höyrypursin joudutettunakin. Toista oli rauta-
tie, josta syntyi keskustelua jo vuoden 1850 vai-
heilla. Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle hä-
nen innostuksensa rautateihin mursi vanhoillis-
ten vastarinnan, ja keisarillisen käskyn nojalla
Suomi sai ensimmäisen rautatien, 1862 avatun
radan Helsingistä Hämeenlinnaan. Lamakauden
takia uskallettiin vasta 1868-70 rakentaa seuraa-
va rata, joka vei Riihimäeltä Pietariin. Tämän ra-
dan syntyvaiheet olivat surulliset, kun tuhansia
rakentajia kuoli 1868 kulkutauteihin.
Pietarin radasta tuli tärkeä runkorata. Sitä suun-
niteltaessa syntyi erimielisyyttä raideleveydestä,
koska eräät senaattorit halusivat varojen säästämi-
seksi sen samaksi kuin Länsi-Euroopassa. Venä-
jän hallitus ja kenraalikuvernööri Adlerberg taas
katsoivat muun muassa strategisista syistä, että rai-
deleveyden tuli olla leveämpi eli sama kuin Ve-
näjällä ja kiskojen samalla järeämmät. Keisari
yhtyi tähän, mutta Venäjän valtio maksoi kustan-
nusten erotuksen. Myöhemminkin venäläiset
osoittivat kiinnostusta Suomen rautateihin, aina
sotilaallisin ja poliittisin perustein, kuten Tuomo
Polvinen osoittaa. Erikoisen tärkeänä he pitivät
suoraa yhteyttä Pietarista Vaasaan ajatellen mah-
dollista sotaa Ruotsia vastaan. Pietarin nationa-
listeista oli paha, että sinne vievä rata oli myös
Venäjän puolella rajaa Suomen hallinnassa.
Suomessa valtionrautateitä suunniteltiin pelkäs-
tään taloudellisin perustein. Vielä 1870-luvulla ra-
kennettiin varovasti: Hämeen rataa jatkettiin
Tampereelle ja siihen liitettiin sivuradat Hyvin-
käältä Hankoon ja Toijalasta Turkuun. Samalla

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 533
KARTTA 15 SUOMEN RAUTATIET VUOTEEN 1910
1862
1871
1891
1901
vuosikymmenellä laadittiin kuitenkin yleisohjel- von rata Kouvolasta Iisalmeen ja Karjalan rata
ma, jonka nojalla aloitettiin 1880-luvulla suuret Viipurista Joensuuhun sekä sivuradat muun
rakennustyöt. Vuoteen 1903 mennessä valmistui- muassa Helsingistä Turkuun, Tampereelta Poriin,
vat Pohjanmaan rata Tampereelta Tornioon, Sa- Haapamäeltä Jyväskylään ja Seinäjoelta Vaasaan.

534
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Siitä vuoteen 1914 rakennettiin vielä radat Kemis-
tä Rovaniemelle, Iisalmesta Kajaaniin ja Joen-
suusta Nurmekseen.
Vuonna 1914 oli valmiina kaksi kolmasosaa
niistä rautateistä, jotka Suomeen on ylipäätään
rakennettu. Niiden merkitys elinkeinoelämälle oli
hyvin suuri, ja rautatiestä tuli uuden ajan näky-
vimpiä symboleja. Jos asema oli keskipitäjällä,
siitä tuli tärkeä tapaamispaikka: moni meni lähes
päivittäin iltajunalle katsomaan, keitä sillä tulisi,
ja muuten vain tapaamaan tuttuja. Asemanseu-
dulle kasvoi helposti ainakin pieni taajama, ja mo-
nesta tärkeästä risteyspaikasta on tullut ajan mit-
taan kaupunki. Hevosliikennettä rautatiet eivät
syrjäyttäneet paitsi pitkillä matkoilla, sillä tavaralii-
kenne rautatien vaikutusalueelta lähimmälle ase-
malleja päinvastoin edellytti entistä vilkkaampaa
rahdinajoa.
Helsingin sisäisen liikenteen käyttöön rakennet-
tiin 1880-luvulla linjat hevosvetoisille raitiovau-
nuille, jotka muutettiin 1900-luvun alussa sähkö-
voimalla kulkeviksi. Ennen maailmansotaa han-
kittiin sähköraitio vaunuja myös Turkuun ja Viipu-
riin. Hilpeät viipurilaiset arvelivat raitiotien ole-
van suureksi hyödyksi myös yhdelle ja toiselle
aamuyön vaeltajalle, kun kiskoja pitkin konttaa-
malla osasi ihmeen helposti kotiovelle.
Tiedonkulku edistyi 1870-luvulta lähtien vallan-
kumouksellisesti. Rautatieliikenne joudutti tieten-
kin suuresti postin kulkua. Ensimmäisen sähkö-
lennätinlinjan Pietarista Suomeen rakennutti Ve-
näjän valtio sotilaallisiin tarkoituksiin, mutta vuo-
desta 1856 sitä sai käyttää yleisökin. Vähitellen
yhteyksiä laajennettiin, ja 1870-luvulta lähtien len-
nättimen merkitys kasvoi suureksi etenkin liike-
elämälle. Suomen lennätinlaitos oli autonomian
ajan loppuun Venäjän valtion hallussa. Yhdysval-
loissa 1876 keksitty puhelin otettiin Suomessa
käyttöön jo 1882, jolloin muutamaan kaupunkiin
perustettiin puhelinkeskus, ja 1890-luvun alussa
Etelä-Suomessa oli yhtenäinen puhelinverkosto.
Siitä telefonin eli puhelimen käyttö lisääntyi maa-
seudullakin, tosin hitaasti.
Merenkulun
merkitys vähenee
Suomen merenkulku elpyi hyvien suhdanteiden
ansiosta nopeasti itämaisen sodan vahingoista.
Rahdinkuljetus ulkomaisten satamien välillä me-
nestyi sen jälkeen hyvin vielä kaksi vuosikym-
mentä, kunnes 1877 alkoi taantuminen, joka joh-
tui yleiseurooppalaisesta lamakaudesta. Tällä ai-
kakaudella rahtipurjehdusta harjoittivat ennen
kaikkea Raahen, Oulun ja Uudenkaupungin aluk-
set, mutta vanhat valtiaat Pietarsaari, Pori ja var-
sinkin Kokkola olivat taantuneet.
Rahtipurjehdusta jatkettiin myöhemminkin Eu-
roopan rannikoilla ja valtamerillä. Rauman laivas-
to nousi 1880-luvulla parhaiden merikaupunkien
rinnalle tai ohikin, kun taas Raahe ja Oulu luo-
puivat 1890-luvulla lähes kokonaan leikistä. Mui-
den suomalaisten jo lopetellessa pitkän matkan
purjehdustaan ahvenanmaalaiset ostivat 1890-lu-
vulla alkaneella nousukaudella Isosta-Britanniasta
suuria, käytettyjä purjealuksia, ja jatkoivat rahti-
purjehdusta. Nämä laivat oli rakennettu osaksi
tai kokonaan teräksestä, hyvin monet Glasgow's-
sa tai muualla Clydevuonon rannoilla.
Suomessa oli paljon kaksimastoisia purjealuk-
sia, etupäässä kuunareita ja kaljaaseja, joilla voi-
tiin kuljettaa tavaraa Itämeren piirissä, sekä pie-
niä, lähinnä Suomen-ja Pohjanlahdella käytetty-
jä jahteja. Maailmansodan syttyessä Suomen ton-
nistosta oli vasta neljäsosa höyrylaivoja, vaikka
hinattavia proomuja ei oteta lukuun. Muualla Eu-
roopassa höyrylaivat olivat saaneet jo täyden yli-
otteen.

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 535
Suomen merenkulun toinen erikoisuus oli maa-
laisten merkittävä osuus laivanvarustajina. Aluk-
sia oli paljon Koiviston pitäjässä Kannaksen länsi-
rannikolla, eräissä Turun saariston kunnissa ja en-
nen kaikkea Ahvenanmaalla, jossa Värdö oli
kauan laivanvarustuksen tärkein keskus. Volter
Kilven romaanissa Alastalon salissa Kustavin mie-
het päättävät parkin rakentamisesta, mutta valta-
osa talonpoikien aluksista oli pieniä: kuunareita,
kaljaaseja ja jaaloja.
Tutkimalla huolellisesti Suomen merenkulkua
1860-1914 Yrjö Kaukiainen on osoittanut, että
se oli taantuva elinkeino, jos sitä verrataan maan
muuhun talouselämään tai ulkomaiden meren-
kulkuun. Rahdinkuljetus, jonka osuus merenku-
lusta oli Suomessa poikkeuksellisen suuri, tuskin
rikastutti maata suuresti mutta sen sijaan kyllä lai-
vanrakennus. Maamme purjehdusta tukivat yhä
alhaiset palkat ja puualusten halpuus, ja valtion
edulliset lainat ja avustukset rohkaisivat varustajia
1800-luvun lopulla. Merenkulun taantuminen ei
johtunutkaan ratkaisevasti sen tuoton heikentymi-
sestä vaan muiden elinkeinojen paremmasta tuot-
tavuudesta, jonka takia pääomia siirrettiin niihin.
Ahvenanmaalaisten harrastus pitkän matkan
rahdinkuljetukseen johtui osaksi siitä, että enim-
mät laivaosuudet kuuluivat siellä talonpojille, joi-
den oli vaikea sijoittaa varojaan teollisuuteen. Toi-
seksi rahdinkuljetus suurin purjealuksin ja teke-
mällä hyvin pitkiä matkoja valtamerillä kannatti
tyydyttävästi. Suomen purjehdusmerenkulun lop-
pujaksolla seilasivat siis toisaalta lukuisat pienet,
puusta rakennetut alukset, toisaalta ahvenanmaa-
laisten jopa nelimastoiset teräsparkit ja jokunen
fregatti. Nämä komeat alukset vetoavat purje-
alusten ystävän tunteisiin, mutta todellisuudessa
niiden aikakausi oli "sailing into twilight", 'pur-
jehdusta iltahämärään asti' (Kaukiainen).
Merenkulku helpottui Suomen vesillä autono-
mian ajan kuluessa suuresti, kun valtiovalta raken-
si lukuisia majakoita ja loistoja, merkitytti väyliä
reimarein ja kummelein, teetti luotettavia meri-
kortteja ja perusti luotsilaitoksen. Suomen valtio
hankki 1890 ensimmäisen jäänmurtajan, ja tästä
lähtien koetettiin Hangon, Helsingin ja Turun sa-
tamat pitää auki talvisinkin. Pian voitiin murtajia
lisäämällä pidentää purjehduskautta Pohjanlah-
dellakin. Myös höyrylaivojen rakenteen vahvista-
minen paransi niiden mahdollisuuksia kulkea jäis-
Metsätalouden
ja puunjalostusteollisuuden
huima nousu
Suomen taloudellinen kehitys perustui autono-
mian ajalla suureksi osaksi metsävaroihin, jotka
sallivat metsäteollisuuden voimakkaan kasvun.
Kuusi ja mänty ovat arvokasta raaka-ainetta; nii-
den veroisia puita on muissa maanosissa melko
vähän. Hoidon puute, kotitalouden puunkäyttö,
kaskeaminen ja tervanpoltto olivat tosin kulutta-
neet metsävaroja pahoin, ja osa niistä oli kauka-
na takamailla, joilta puuta ei vielä 1800-luvulla
saatu teollisuuden käyttöön. Parhaat metsät oli-
vat kuitenkin suhteellisen lähellä rannikkoa: Uu-
denmaan ja Satakunnan sisäosissa sekä Hämeen
länsi- ja eteläosassa. Kun Itä-Suomessa ehti ku-
lua muutama vuosikymmen kaskenpolton loppu-
misesta, vanhoilla ahomailla humisi hyvä, tasa-
ikäinen havumetsä, ja Saimaan kanava avasi maa-
ilman markkinat Savon ja Pohjois-Karjalan puu-
varoille.
Teollisuuden kanssa kilpaillut puunkäytön muo-
to oli puun myyminen jalostamatta. Ennen 1890-
lukua raakapuuta oli viety Suomesta vain vähän,
mutta sittemmin sen kysyntä kasvoi Länsi-Euroo-
passa ja sen vienti Suomesta lisääntyi pysyäkseen
runsaana ensimmäiseen maailmansotaan asti.

536
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Vietiin etenkin kaivospölkkyjä eli propseja, joil-
la tuettiin hiilikaivosten käytäviä, paperipuuta, sa-
hatukkeja sekä veistettyjä tai osaksi sahattuja par-
ruja. Kun tämä vienti näytti epäedulliselta, län-
teen viedyn raakapuun vientitullia korotettiin
1905. Se lisäsi tukkien ja paperipuun vientiä Venä-
jälle, jonne oli viety vanhastaan myös polttopuu-
ta. Puun vienti ja teollisuuden puunkäyttö johti-
vat 1900-luvun alussa liikahakkuuseen seuduilla,
joilta puuta oli helppo kuljettaa, ja vuoden 1912
metsälailla pyrittiin hillitsemään hakkuita.
Suomen sahateollisuuden suuri kasvu alkoi vuo-
den 1860 vaiheilla, jolloin sen tuotteiden hinnat
olivat Länsi-Euroopassa vahvassa nousussa. Li-
säksi Englannin hallitus alensi 1860 sahatavaran
tullia ja poisti 1866 sen kokonaan. Kun höyrysa-
hat oli tehty Suomessa 1857 laillisiksi, niitä perus-
tettiin jo 1860 kolme Pohjanmaan jokisuille. Vii-
meiset sahateollisuutta haitanneet rajoitukset ku-
mottiin vuotta myöhemmin. Sahatavaran hinnat
vaihtelivat seuraavina aikoina suhdanteiden mu-
kaan, ja joinakin vuosina sahaus oli pääosaksi tap-
piollista.
1870-luvun alkuvuosina sahatavaran hinnat ko-
hosivat rajusti ja suuria höyrysahoja alkoi nousta
Suomen rannikolle kuin sieniä sateella. Valtava
kehitys tapahtui Kymijoen suulla, kun oli osoi-
tettu että uitetut tukit eivät särkyneet joen pelä-
tyissä koskissa. Tämän avattua laajan alueen tuk-
kien hankintaan Kymijoen suulle perustettiin
1870-77 yhdeksän suurta sahaaja 1878 myös Kot-
kan kaupunki. Porin seudulla oli 1870-luvun päät-
tyessä kuusi isoa sahaa, Oulussa kolme, Kemissä
Laitakarin ja Karihaaran sahat, mainitakseni saha-
teollisuuden tärkeimmät keskukset. Sahan sijainti
rannikolla teki tuotteiden laivauksen edulliseksi,
ja uiton takia saha rakennettiin mieluiten suuren
joen suulle. Höyrykoneet saivat polttoaineensa
sahan jätepuusta.
Suomeen tuli sahateollisuusmiehiä Ruotsista ja
Norjasta ja he toivat mukanaan taitoa ja koke-
musta. Enimmät suursahojen omistajat olivat sen-
tään suomalaisia, jotkut vanhojen kauppahuonei-
den perillisiä, ja monet heistäkin tunsivat alaa jo
entuudestaan. Pitkä lamakausi puhdisti 1880-lu-
vulla sahateollisuuden keinottelijoista, mutta ko-
timaiset suuryrittäjät kestivät sen pääomiensa ja
liiketoimintansa monipuolisuuden ansiosta. Sa-
hateollisuuden kokonaistuotanto oli 1885-89 kes-
kimäärin 1,8 miljoonaa kuutiometriä vuodessa,
1909-13 jo 3,7 miljoonaa m3, joten kasvunopeus
oli todella suuri.
Kun tukkien saanti rannikon läheltä vaikeutui,
useimmat uudet sahat rakennettiin 1880-luvulta läh-
tien sisämaahan. Osa niistä oli isoja höyrysaho-
ja, jotka sijoitettiin tukkien uiton puolesta sopivaan
paikkaan. Pienehkö saha taas rakennettiin mie-
lellään kosken varrelle, koska vesisaha oli paljon
halvempi perustaa kuin höyrysaha, toisinaan taas
rautatien varteen, mistä valmiit tuotteet saatiin hel-
posti matkaan. Sahateollisuuden painopiste pysyi
maan eteläosassa, mutta Pohjois-Suomen osuus
kasvoi hiljalleen järeän puun hyvän saannin takia.
Pieniä liikesahoja syntyi paljon, mutta Suomen
sahateollisuudelle olivat ominaisia hyvin suuret
yhtiöt. Suurimmat olivat vuoden 1910 vaiheilla
porilaiset A. Ahlström Oy ja W. Rosenlew & Co.
Aktiebolaget, kotkalainen Ab W. Gutzeit & Co.
sekä Trävaru Ab Kemi. Lähes samaa luokkaa oli-
vat itäsuomalaiset Hackman- ja Salvesen-yhtiöt
sekä Uleä Ab Oulussa. Ahlström-yhtiö oli meri-
karvialaisen talollisen pojan, kauppaneuvos Antti
Ahlströmin (1827-96) luomus, Rosenlewin taas
kehitti suuryritykseksi porilainen kauppaneuvos
Fredrik Wilhelm Rosenlew (1831-92). Gutzeit-
yhtiön perusti norjalainen yrittäjä, konsuli Hans
Gutzeit, kun taas Kemi- ja Uleä-yhtiöissä olivat
pääosakkaina oululaiset Bergbomin ja Snellma-
nin kauppahuoneet.

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 537
Suomalainen sahatavara, jota vietiin eniten
Englantiin mutta paljon myös Saksaan ja Rans-
kaan, sai näissä maissa suuren merkityksen. Suo-
men sahateollisuus sivuutti vientimaana vanhas-
taan tärkeimmän Norjan ja läheni Ruotsia, kun-
nes Venäjä ohitti merirahtien halvetessa 1900-lu-
vun alkuvuosina molemmat. Sahauksen välityk-
sellä länsimaiden teollistuminen vaikutti voimak-
kaasti Suomen oloihin, sillä se toi maahan rahaa
enemmän kuin mikään muu toimiala.
Nämä varat levisivät virvoittavan veden tavoin
lähes kaikkialle Suomeen, kehittivät talouselämää
ja paransivat kansan toimeentuloa. Sahateollisuus
lisäsi ihmisten ostokykyä ja loi pääomaa muun
teollisuuden rakentamiseen. Se helpotti ratkaise-
vasti myös maatalouden uudistamista. Varhemmin
metsän arvo oli riippunut lähinnä siihen sijoite-
tusta työstä, mutta nyt maamiehet saivat kanto-
hintoina osan sahojen tuotosta. Tosin moni isän-
tä tuli myyneeksi metsää aluksi liian halvalla, mut-
ta pian useimmat talonpojat oppivat pitämään
puolensa.
Suomeen perustettiin sahojen lisäksi 1870-lu-
vulta lähtien lankarullatehtaita, ja ennen maail-
mansotaa Suomi oli tämän alan johtava vienti-
maa. Vaneriteollisuuskin ehdittiin juuri ja juuri
aloittaa ennen sotaa Schauman-yhtiön perustaes-
sa 1912 alan ensimmäisen tehtaan Jyväskylään.
Sekä rulla- että vaneriteollisuuden raaka-aineena
oli koivu.
Sahat työllistivät 1900-luvun alusta lähtien vähän
yli 20 000 suomalaista, joista kymmenesosa oli nai-
sia. Hommaa oli monenlaista sahanasettajan tar-
kasta ammattityöstä lankkujen ja lautojen kanta-
miseen ja saharakennuksen siivoamiseen. Kesäl-
lä sahattiin usein yötä päivää ja höyrysahoilla hy-
vinä aikoina läpi vuodenkin. Työtä tehtiin kahdes-
sa vuorossa, joten vuoron pituus oli 12 tuntia, mi-
hin sisältyi puolitoista tuntia syömätaukoja. Sa-
hatyö oli paljolti hyvin raskasta, ja varsinkin lau-
dankantaja ja lastaaja muistivat vanhan totuuden:
"Jos työ olis herkkua, niin herrat sen tekis!" Paha
epäkohta oli myös työn epävarmuus. Varsinkaan
pienillä sahoilla ei riittänyt töitä koko vuodeksi,
ja kun harjaantuneita ammattimiehiä tarvittiin vain
vähän, työväkeä oli sahatavaran menekin huonon-
tuessa helppo vähentää ja ottaa tarvittaessa uutta.
Paperia valmistettiin kauan lumpuista eli käyte-
tyistä pellava-ja puu villavaatteista, joista tuli 1800-
luvulla paha puute. Ratkaisuksi nähtiin paperin
tekeminen puun kuiduista, ja Saksassa keksittiin
vihdoin 1850-luvulla puumassan mekaaninen val-
mistaminen. Puuta painetaan nopeasti pyörivään
hiomakiveen, ja kun sitä samalla kastellaan, se
hajoaa kuiduiksi ja saadaan puuhioketta, oival-
lista pahvin, kartongin ja vahvan paperin raaka-
ainetta. Suomeenkin rakennettiin jo 1859 pieni
puuhiomo Vahvialan Kinteriin lähelle Viipuria.
Alan varsinainen uranuurtaja, vuori-insinööri
Knut Fredrik Idestam (1838-1916) perehtyi alaan
Saksassa ja perusti 1866 hiomon Tampereelle
sekä 1868 toisen isomman Nokialle. Suuren puu-
hiomon perusti myös apteekkari Gustaf Adolf
Serlachius 1870 Mänttään.
Puuhioketta tehtiin aluksi haavasta, mutta 1870-
luvulla huomattiin kuusenkin sopivan hyvin sen
raaka-aineeksi, ja puuhiomoja alettiin perustaa
tuhka tiheään, kunnes niitä oli 1914 jo 45. Puu-
hiomo aloitti metsäteollisuuden 1870-luvulla Val-
keakoskella, Kuusankoskella ja Inkeroisissa, joista
tuli tärkeitä tehdaspaikkakuntia, 1880-luvulla
Vuoksen yläjuoksulla Ensossa ja 1890-luvulla
Voikkaalla, Tainionkoskella, Jämsänkoskella ja
Äänekoskella. Hioketta vietiin Venäjälle, mutta
yhä suurempi osa käytettiin raaka-aineena Suo-
men paperitehtaissa.
Uutterasti tutkittiin myös kemiallista puumas-
san valmistusta ja 1870-luvulla kehitettiin kaksi

538
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
kelvollista tekniikkaa, joista soodamenetelmä jäi
Suomessa pian käytöstä mutta sulfiittimenetelmän
käyttö vakiintui. 1880-luvun alussa kehitettiin vie-
lä sulfaattimenetelmä, joka sai Suomessa pian suu-
ren merkityksen. Kaikki nämä menetelmät perus-
tuvat lastujen keittämiseen väkevässä liuoksessa,
jossa puu hajoaa ja kuidut saadaan talteen. Val-
mis selluloosa voidaan valkaista.
Valkeakoskelle rakennettiin 1880 Suomen en-
simmäinen selluloosatehdas, jossa käytettiin soo-
damenetelmää, kunnes tehdas muutettiin 1886
tuottamaan sulfaattiselluloosaa. Lisää sulfaattisel-
luloosatehtaita, jotka tuntee lastujen keitossa syn-
tyvien rikkiyhdisteiden hajusta, perustettiin 1900-
luvun alkuvuosina. Sulfaattiselluloosaa tehtäessä
syntyy arvokkaita sivutuotteita, joista voidaan val-
mistaa muun muassa mäntysuopaa.
Ensimmäiset sulfiittiselluloosatehtaat rakennet-
tiin 1885 Nokialle ja Kuusankoskellepa siitä vuo-
teen 1900 niitä perustettiin kuusi lisää. Sulfiitti-
selluloosaa tehtiin kuusesta, sulfaattiselluloosaa
männystä. Sulfiittiselluloosasta valmistettiin pape-
ria, varsinkin sanomalehtipaperia, lisäämällä mas-
saan paljon puuhioketta. Sulfaattiselluloosasta teh-
tiin kartonkia ja lujaa voimapaperia mutta myös
kirjapainopaperia. Moniin paperilaatuihin käytet-
tiin kumpaakin lajia selluloosaa erilaisin suhtein
sekoitettuina. Selluloosan valmistus kasvoi Suo-
messa merkittävästi vasta 1900-luvun ensi vuo-
sista lähtien, jolloin sitä alettiin myös viedä maas-
ta, ja 1915 selluloosatehtaita oli kaikkiaan 19.
Ensimmäiset puuhioketta käyttävät paperitehtaat
perustettiin vuoden 1872 vaiheilla Kyröskoskelle,
Valkeakoskelle ja Kuusankoskelle, ja siitä pape-
riteollisuus kasvoi vähitellen, huomattavasti to-
sin vasta 1900-luvun puolella. Paperin vuotuinen
tuotanto oli 1895-99 vain 29 000 mutta 1910-13
jo 148 000 tonnia. Vielä 1880-luvulla Suomessa
tehtiin vain puuhiokkeesta saatavaa vahvaa pape-
ria, mutta 1890-luvulla myös sanomalehti- sekä
paino- ja kirjoituspaperia. Paperin kysyntä kas-
voi nopeasti. Hinnat tosin laskivat, mutta menetel-
mien kehittyminen alensi tuotantokustannuksia
suuresti. Suomen 25 paperitehtaasta vain yksi
käytti vielä 1913 raaka-aineena lumppuja: vanha
Tervakosken tehdas, joka keskittyi todella ensi-
luokkaisten laatujen kuten setelipaperin valmis-
tukseen.
Paperi oli koko ajan etupäässä vientitavaraa.
Aluksi sitä vietiin yksinomaan Venäjälle, jossa
omat valmistajat huolestuivat ja saivat hallituk-
sen korottamaan 1885 suomalaisen paperin tul-
lia. Silti se jäi vahvaan asemaan muista maista
tuotuun verraten. Suomessa kannettiin sitä paitsi
ulkomailta tuoduista paperitehtaan koneista ja
kemikalioista vähemmän tullia kuin Venäjällä ja
paperin tuotanto oli organisoitu paremmin.
Näistä syistä suomalainen paperi syrjäytti Venä-
jällä muista maista tuodun lähes kokonaan ja val-
tasi 1910-luvun alkuun mennessä noin 25 % mark-
kinoista. Venäjän paperiteollisuus ei saanut halli-
tusta suostumaan uuteen tullinkorotukseen, jota
Suomelle vihamielisetkin lehdet vastustivat, ne
kun painettiin suomalaiselle paperille. Suomen
selluloosa- ja paperiteollisuus alkoi tunnustella
1880-luvulla myös Länsi-Euroopan markkinoita
ja sai ne avatuksi puuhiokkeelle, selluloosalle ja
pahville. Paperia ostettiin länteen vain vähän ja
sekin karkeaa. Vasta vähän ennen maailmanso-
taa länsimaihin saatiin myydyksi myös sanoma-
lehtipaperia.
Puuhiomot sekä selluloosa- ja paperitehtaat si-
jaitsivat hajallaan sisämaassa, Suomen etelä- ja
keskiosassa; erikoisen paljon niitä oli Kymijoen
varrella. Koska nämä tehtaat kävivät vesivoimal-
la, ne rakennettiin koskien varrelle, mielellään lä-
helle Pietarin rautatietä. Kehitys johti usein sii-
hen, että sama yhtiö omisti paperitehtaan ja sen
lähelle rakennetun puuhiomon tai selluloosateh-

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 539
taan, joskus kaikki kolme tehdasta. Vanhat liike-
miessuvut karttoivat aluksi tätä uutta alaa, mutta
sen kehittyessä suotuisasti nekin alkoivat sijoit-
taa pääomiaan siihen.
Savottamiesten ja tukkijätkien
maineikas aikakausi
Metsäteollisuuden ongelmana oli puun kokoami-
nen tehtaille, kun se on painavaa tavaraa, jonka
kuljetus pyrki tulemaan kalliiksi. Pohjanmaan
joilla oli uitettu jo 1600-luvulta lähtien järeitä lai-
vanrakennusaineita ja sahatukkejapa 1800-luvun
jälkipuolella sahateollisuus turvautui suuressa mi-
tassa tukkien uittoon. Valtion kanava- ja kosken-
perkuutöistä oli nyt suuri hyöty. Samoilla vesillä
toimivat yhtiöt perustivat myös uittoyhdistyksiä,
jotka rakensivat yhteisvoimin uittoa helpottavia
laitteita. Niillä estettiin puita tarttumasta kivisiin
koskiin tai hajoamasta ympäri järvenselkiä. Vesis-
töjen välille ja suurten koskien ohi rakennettiin
myös uittokanavia ja tukinsiirtoratoja.
Järvillä käytettiin uittoon aluksi kehälauttoja,
joissa puut kelluivat yhteen sidotuista tukeista teh-
dyn kehän sisällä, mutta kun 1890-luvun alussa
oli keksitty kätevä niputuslaite, tulivat pitkät, mo-
nista tukkinipuista koostuvat lautat yleisiksi. Laut-
taa hinattiin aluksi ponttuulla eli hinauslautalla tai
varppialuksella hyvin hitaasti, palan matkaa ker-
rallaan, mutta ennen maailmansotaa alettiin jo
siirtyä hinaajan käyttöön. Sellainen pikku alus veti
sinnikkäästi pitkää ja raskasta tukkilauttaa. Uit-
to tekniikan kehitys vähensi ajan mittaan suuresti
kustannuksia ja puiden hukkaa.
Metsänhakkuu sekä puiden ajaminen ja uitto, jo-
ka alkoi työläänä purouittona ja päättyi eri yhtiöi-
den puiden erotteluun jokisuulla, tulivat 1800-lu-
vun lopulla tärkeiksi kausitöiksi maaseudun työ-
miehille, torppareille ja pikkutalojen isännille.
Parhaiten ansaitsi talokas tai torppari, joka lähti
savottaan hevosineen. Sinne tuli myös metsätöi-
hin erikoistuneita "jätkiä", jotka olivat talvella
tukinkaadossa, keväällä uitossa ja kesällä tekemäs-
sä pinotavaraa: halkoja, paperipuita tai kaivos-
pölkkyjä. Metsänhakkuu oli kovin työlästä niin
kauan kuin puut kaadettiin kirveellä: järeää puu-
ta sai hakata kauan. Vasta 1890-luvulta lähtien
käytettiin kaatoon myös sahaa, ensin kahden mie-
hen vedeltävää justeeria, sittemmin ohutteräistä
pokasahaakin eli jännesahaa.
Savottamiehet majailivat taloissa, jos niitä oli
lähimailla, nukkuen vetoisella tuvanlattialla, mut-
ta suurelle sydänmaan savotalle metsäyhtiö ra-
kensi kämpän. Kustannusten säästämiseksi sal-
vettiin vain pyöreistä hirsistä maalattiainen röt-
telö, jota kamiina lämmitti epätasaisesti: illalla oli
ylemmillä lavereilla liian kuuma, aamulla tahtoi
olla tukka jäässä. Jätkät olivat kuitenkin karaistu-
neita miehiä ja tottuneet vaatimattomaan asumi-
seen. Kämpässä oli toki katto pään päällä toisin
kuin savotan hevosilla, jotka asuivat havumajois-
sa. Hevoselle savottatyö oli muutenkin äärimmäi-
sen raskasta, moni huonokuntoinen siinä oikaisi
koipensa.
Kirjallisuudessa versonut tukkilaisromantiikka
on etupäässä kuviteltua. Vain jotkut tanssit, jotka
järjestettiin uittoreitin varrella, edustivat tukkipo-
jan elämän valoisampaa puolta, ja viina saattoi
pilata nekin. Jätkä oli köyhä mies, joka teki arkis-
ta, voimille käypää työtä tapaturmat vaaranaan.
Kirves saattoi lipsahtaa tottuneenkin sääreen, ja
tukkien jäätyä sumaksi kiviseen koskeen sen pur-
kaminen vaati taitoa ja rohkeutta. Hajoava suma
saattoi ruhjoa ja hukuttaa miehen: "Niemi-poika
jäi sekkaan", kuten jätkät kuivasti muistelivat on-
nettomuutta (Pentti Haanpää, Noitaympyrä). Am-
mattinsa perin pohjin taitava ja ovela ikäjätkä saat-
toi sentään järjestää työnsä tukkijoella kohtalai-

540
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
sen helpoksikin, kuten Sakari Pälsi kertoo kirjas-
saan Tukkimetsistä ja uittopuroilta.
Konepajat etualalla
metalliteollisuudessa
Suomen metalliteollisuus perustui 1800-luvun jäl-
kipuolella osaksi omaan järvimalmiin, mutta rau-
taa tuotiin myös Ruotsista, ja kotimaisen vuori-
malmin louhinta lisääntyi joksikin aikaa. Valurau-
taa vietiin vuosisadan loppuun saakka Venäjälle,
mutta rautateollisuus kehittyi siellä nopeasti ja oli
jo vuosisadan vaihteessa laadultaan korkealla ta-
solla. Näissä oloissa suomalaisen raudan vienti
hiipui vähiin ja loppui 1900-luvun alussa miltei
kokonaan. Suomalaisen vuorimalmin louhinta
päättyi 1907, ja järvimalminkin käyttö tyrehtyi
näihin aikoihin lähes tyystin.
Kotimarkkinoiden kysyntä piti Suomen rauta-
teollisuuden kuitenkin hengissä. Ruotsalaisesta
malmista tehtiin vielä 1900-luvun puolella jon-
kin verran raakarautaa, mutta paljon enemmän
sitä tuotiin Venäjältä, samoin rautaromua, josta
saatiin martinmenetelmällä hyvää valuterästä.
Verrattomasti suurin rautatehdas oli 1880-luvul-
ta lähtien Taalintehdas (Dalsbruk) Dragsfjärdissä.
Kun Suomen luontaiset edellytykset raudan val-
mistukseen olivat joka tapauksessa heikot, oma-
varaisuus taantui nopeasti. Maahan oli tuotu 1870-
luvun alussa noin 20 % tarvitusta raudasta, mut-
ta 1910-luvun alkuvuosina tuotiin 68 %.
Kuparia saatiin 1800-luvun lopulla vain Pitkä-
rannan kaivoksesta, ja sekin suljettiin 1904. Poh-
jois-Karjalassa oli Rääkkylän Kivisalmesta löydet-
ty 1908 kuparimalmia sisältävä siirtolohkare, ja
maajään kulkusuuntaa seuraamalla kaivosinsi-
nööri Otto Triistedt löysi 1910 Kuusjärveltä Outo-
kummun malmialueen. Sen koelouhinta alkoi
1913, ja tulokset näyttivät hyvin lupaavilta.
Suomen konepajateollisuus edistyi joillakin
aloilla. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus
Oy:n konepaja varusti puuhiomot konein 1800-
luvun lopulle saakka, jolloin ulkomaiset tehtaat
valtasivat alan markkinat. Sahat ja paperiteolli-
suus teettivät paljon koneita ja laitteita Suomes-
sa, ja kotimaisten sahanlaitteiden markkinat säilyi-
vät hyvinä 1900-luvullakin. Valtionrautateille tilat-
tiin pääosa liikkuvaa kalustoa kotimaasta, ja vuo-
desta 1900 lähtien äsken mainittu Tampereen ko-
nepaja teki kaikki veturitkin. Ratakiskot tuotiin
ulkomailta. Maataloudelle tehtiin auroja, äkeitä
ja työkaluja, sittemmin myös varsinaisia koneita,
ja kaupunkien kasvaessa tarvittiin rakennuksiin
paljon valutavaraa kuten kannatuspalkkeja, por-
raskaiteita, putkia ja lämpöpattereita.
Suomen konepajateollisuus työskenteli etupääs-
sä kotimarkkinoiden varassa, mutta jonkin ver-
ran tuotteita vietiin Venäjälle, etenkin sotatarvik-
keita keisarikunnan käymien sotien aikana. Suo-
men laivaveistämöillä tehtiin höyrylaivoja, etu-
päässä aika pieniä, ja niiden koneita. Raskaan
teollisuuden ohella kasvoi kevyt metalliteollisuus,
kotimarkkinoiden varassa sekin. Sähkötekninen
teollisuus syntyi 1880-luvun lopulla uranuurtaja-
na insinööri Gottfrid Strömberg, mutta sen oli
aluksi vaikea kilpailla ulkomaisten koneiden kans-
Monialainen kotimarkkinateollisuus
Kutomateollisuus oli 1860-luvulla vaikeuksissa
kotimaisen lamakauden ja puuvillan saantia hai-
tanneen Yhdysvaltain sisällissodan takia, mutta
sittemmin puuvillankudonta kasvoi hyvin no-
peasti. Vienti Venäjälle vaikeutui 1880-luvulta al-
kaen, etupäässä tämän maan oman teollisuuden
kilpailukyvyn parantumisen takia, mutta vastapai-
noksi kotimarkkinat paranivat. Kotimainen puu-

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun
villakankaiden tuotanto jätti 1890-luvulta alkaen
niiden tuonnin kauas jälkeensä.
Villateollisuus kasvoi hitaanlaisesti hyvien eng-
lantilaisten kankaiden kilpailun takia. Välivaihetta
tehdastuotteiden käyttöön siirtymisessä edustivat
monet kehräämöt, jotka tekivät lankaa asiakkai-
den lähettämistä villoista, jotta tilaajat pääsisivät
nopeammin kutomaan kankaita tai tekemään
neuletöitä. Suomen kudonnaisteollisuuden uusia
haaroja olivat 1880-luvulla syntynyt neuleteolli-
suus ja 1906 aloitettu tehdasmainen pukujen val-
mistus, joka alkoi vähentää vaatturien työtä. Teks-
tiiliteollisuus työllisti etupäässä naisia.
Ravinto- ja nautintoaineteollisuudesta on jo
mainittu meijerit, olutpanimot ja viinanpolttimot.
Tämän alan päähaarat olivat kuitenkin sokeri-ja
tupakkateollisuus sekä myllyt. Kaikki nämä ko-
neistettiin, joskin pieniä vesimyllyjä käytettiin
vielä paljonkin maaseudulla. Ensimmäinen höy-
rymylly oli perustettu Vaasaan jo 1849. Sokeri-
teollisuus kasvoi melkoiseksi sokerin käytön kas-
vaessa, mutta autonomian ajan loppuun se oli
pelkkää ulkomaisen raakasokerin jalostamista.
Siihen liittyi 1890-luvulta lähtien nopeasti kasva-
va makeisteollisuus.
Keraamisessa ja lasiteollisuudessa otettiin käyt-
töön uusia menetelmiä, ja ensin mainitulle alalle
syntyi 1874 Helsingin liepeille varsin suuri teh-
das, aluksi ruotsalaisen Rörstrand-yhtymän tytär-
yrityksenä toiminut Arabia. Lasin kulutus kasvoi
valtavasti, mutta vanhat manufaktuurit sortuivat
lukuun ottamatta 1793 perustettua Urjalan Nuuta-
jarven tehdasta. Nahan valmistus teollistui, ja Ou-
luun 1868 perustettu Veljekset Äströmin nahka-
tehdas kasvoi yhdeksi pohjoismaiden suurimmis-
ta. Jalkineteollisuus syntyi varsinaisesti 1897 suu-
tarimestari, sittemmin vuorineuvos Emil Aalto-
sen (1869-1949) perustaessa Hattulaan kenkäteh-
taan, joka kasvoi 1905 Tampereelle siirrettynä hy-
vin suureksi. Suutarien vanha ammatti alkoi jou-
tua ahdinkoon, kun heidän työkseen jäi vähitel-
len vain jalkineiden paikkuu.
Muista teollisuudenhaaroista mainittakoon vie-
lä graafinen teollisuus eli kirjapainot, jotka nekin
koneistuivat 1800-luvulla. Huonekalujen valmis-
tus ja muu puusepäntyö koneistui verraten no-
peasti 1900-luvun alusta lähtien, käyttövoimana
yleensä höyrykone. Puusepänteollisuus toimi etu-
päässä kotimarkkinoiden varassa mutta vei jon-
kin verran tuotteitaan Venäjälle. Myös suksien
valmistusta alettiin koneistaa 1900-luvun alussa.
Kemian teollisuuteen voidaan lukea jo 1800-
luvun alkupuolella vaatimattomasti alkanut saip-
pua- ja kynttiläteollisuus sekä väriaineteollisuus,
jotka kaikki kasvoivat verraten hitaasti, samoin
Suomessa vuodesta 1851 harjoitettu tulitikkuteol-
lisuus. Autonomian ajan lopulla alkoi maassam-
me myös lääketeollisuus, ja 1898 aloitti Suomen
gummitehdas Nokialla kumiteollisuuden. Monilla
kemian teollisuuden aloilla venäläiset tuotteet
olivat kotimaisten pahoina kilpailijoina.
Kemian teollisuuteen voidaan lukea valokaasu-
tehtaat, jollaiset perustettiin 1860-luvulla Helsin-
kiin, Viipuriin ja Turkuun. Kivihiilestä tehtyä kaa-
sua käytettiin aluksi katulyhdyissä, sittemmin pal-
jon myös helloissa, mutta muissa kaupungeissa
valokaasua ei otettu käytäntöön, koska sähkö en-
nen pitkää korvasi sen. Sähkölaitoksia, jotka pe-
rustuivat koskivoimaan tai kivihiilen käyttöön, ra-
kennettiin Suomeen 1880-luvulta lähtien, mutta
vielä 1910-luvulla sähköä käytettiin vain hyvin vä-
hän teollisuuden voimanlähteenä.
Rakennusaineteollisuus syntyi 1800-luvun lopul-
la, kun keskiajalta lähtien käsityönä harjoitettu tii-
lien valmistaminen kehittyi osaksi tehdasmaiseksi.
Maaseudulla tiiliä lyötiin käsin toisen maailman-
sodan ohikin. Ensimmäinen sementtitehdas pe-
rustettiin 1877, mutta tällä alalla päästiin kestävälle
kotimaiselle pohjalle vasta 1914 Paraisten suuren

542
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
tehtaan aloitettua toimintansa. Asfalttijalosteista
mainittakoon kattohuopa, jota ryhdyttiin valmis-
tamaan 1880-luvulla. Suomeen syntyi myös huo-
mattava kiviteollisuus, jonka tuotteita, varsinkin
punaista graniittia mutta myös Ruskealan mar-
moria vietiin paljon Venäjälle ja Baltian maihin,
rakennuskiveä vähän Englantiinkin.
Rakennustoiminta pysyi kauan käsityönä. Vielä
1800-luvun lopulla korkeahkot kivitalot olivat
harvinaisia; Helsingissä oli vuosisadan vaihtees-
sa vain noin 200 nelikerroksista tai korkeampaa
taloa. Siitä "kivimuurit", kuten kerrostaloja kutsut-
tiin, lisääntyivät suurissa kaupungeissa nopeasti
jo ennen maailmansotaa. Kivitalojen sokkelit teh-
tiin luonnonkivestä vuoden 1900 tienoille mutta
siitä lähtien rautabetonista, jonka käytön uran-
uurtaja oli rakennusneuvos Jalo N. Syvähuoko.
Tiilestä rakennettaessa arkkitehti voi luottaa sii-
hen, että parhaiden muurarien taito riitti vaikei-
siinkin rakenteisiin.
Tiilet kannettiin kerroksiin selässä "tiilipukin"
varassa, samoin laasti olkapäällä pidetyllä "kon-
tilla". Tulenkantajat olivat miehiä, laastinkantajat
naisia, ja molemmat ammatit kävivät pahasti voi-
mille. "Kysyttiin miestä kiipeämään aamusta il-
taan ja päivästä toiseen notkuvia telineportaita
ylös neljänteen ja viidenteen ja ullakkokerrokseen
saakka raskas tiilitaakka selässä" (Matti J. Lahti),
ja myös laastinkantajan ammatti tuo mieleen val-
lankumouslaulun sanat työn orjista. Vasta joku-
nen vuosi ennen maailmansotaa ryhdyttiin vähi-
tellen käyttämään mekaanisia nostolaitteita.
Maailmansotaan mennessä suomalaisia eivät näy-
tä häirinneen ympäristöongelmat, jotka olivatkin
vielä melko vähäisiä. Ulkomailla voitiin kauhis-
tella savuisia teollisuuskaupunkeja ja Kanadan
nikkelikaivosten saasteita, mutta Suomessa ihmis-
työn tuho vaikutuksia joko ei huomattu tai ne oli
verraten helppo torjua. Metsävarat eivät kuluneet
hälyttävän nopeasti; lohijokien kalaston paha vä-
hentyminen todettiin mutta sen syitä ei tutkittu.
Maatalous lienee vahingoittanut sisävesiä, kun kar-
janlannan ainesten pääsyä niihin ei valvottu, mut-
ta kukaan ei tarkkaillut tätäkään. Teollisuuden
saastepäästöt olivat toistaiseksi melko vähäisiä.
Ansiokotiteollisuuden
myöhäinen kukoistus
Ansiotyönä harjoitettu kotiteollisuus ei taantunut
vielä Suomen teollistumisen alkuvaiheessa.
Useimmilla aloilla tuotanto jopa kasvoi samojen
tekijöiden ansiosta, jotka kasvattivat kotimarkki-
noihin perustuvaa tehdasteollisuutta. Tilakoon
pieneneminen, maaseudun tilattoman väestön li-
sääntyminen ja vaihdantatalouteen siirtyminen li-
säsivät sivutulojen tarvetta, mutta ratkaiseva tekijä
oli tuotteiden jatkuva kysyntä. Tehdasteollisuus
kasvoi näet hitaasti eikä esiintynyt vielä kaiken
murtavana kilpailijana. Jotkut alat kärsivät sen-
tään tehdastuotteiden kilpailun takia kuten Varsi -
nais-Suomen kankaankudonta. Rauman pitsin-
nypläys taas näivettyi muodin muuttuessa siten,
että tykkimyssyn pitsejä ei enää tarvittu.
Tärkein kotiteollisuudenhaara oli yhä kankaan-
kudonta, jonka tuotteista tekivät kauppansa eten-
kin puolivillaiset tai villaiset pukukankaat ja puu-
villaiset huivit ja esiliinat. Ikkunaverhokangas sai
1800-luvun lopulla hyvän menekin verhojen käv-
tön levittyä herrastaloista pikkuporvariston kes-
kuuteen ja maalaistaloihinkin. Taitavimmat kan-
kurit myivät myös ryijyjä, raanuja, kuvatäkkejä
ja pöytäliinoja. Kudonta oli kustannustyötä eten-
kin Paraisilla, Porvoon pitäjässä, Pieksämäellä, Li-
perissä, Vähässäkyrössä, Kauhavalla ja Kruunu-
pyyssä. Kustantaja eli "kudottaja" osti vanhaan
tapaan langat, antoi mallit ja markkinoi tuotteeL
mutta kankurit työskentelivät kotonaan.

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 543
Villaisia neuletöitä kuten sukkia, lapasia ja villa-
paitoja tehtiin paljon Varsinais-Suomen länsiosas-
sa, jossa Vehmaa oli yhä kuuluisin sukkapitäjä.
Kalajoen, Pyhäjoen ja Siikajoen varrelta niitä
myytiin pohjoisen suurille metsätyömaille, sillä
kiljuvassa pakkasessa puita kaatava jätkä tunsi vil-
laisten sukkien ja röijyn arvon. Erikoisesti arvos-
tettiin Hailuodon paksua ja lämmintä tikkuria eli
villapaitaa, jota sanottiin alkuperänsä mukaan
myös luotolaiseksi.
Miesten käsityöntuotteista puuastioita tehtiin
yhä jonkin verran Vakka-Suomessa, ja Säkkijär-
ven seudulla niiden valmistus oli lisääntynytkin sa-
moin kuin Laihialla, Kiimingissä ja Ylikiimingis-
sä. Ajoneuvojen valmistus helpottui, kun tehtaista
saatiin valssattua teräslistaa, josta tehtiin nopeasti
kärryjen jousitus. Näin syntyivät kevyet, sirot ja
kohtalaisen halvat kiesit, jotka olivat talollisen
ylpeytenä kuten myös komea kirkkoreki. Van-
hempiin ajokalupitäjiin Tuulokseen, Valkjärveen
ja Liperiin liittyivät 1870-luvulla Kurikka ja Ilma-
joki. Pohjois-Suomessa tuli vahvasta työreestä
suurten metsätöiden ansiosta tärkeä kauppatuote.
Suksimestareita oli ollut harvakseen Pohjois-
Suomessa, mutta etelässä hiihtotaitokin oli välil-
lä miltei unohtunut. Vasta kun hiihtourheilun suo-
sio kasvoi 1880-luvulta alkaen, suksien tekemi-
nen kehittyi tärkeäksi elinkeinoksi etenkin pohjoi-
sessa. Tuon ajan pitkiä, tasamaalle sopivia suksia
tehtiin eniten Puolangalla mutta paljon muualla-
kin Kainuussa sekä Haapavedellä ja Karungissa.
Eri seutujen sukset olivat malliltaan hieman erilai-
set, ja niiden sopivuudesta kilpahiihtoon väiteltiin
tullen mennen. Jo 1800-luvun lopulla suksia myy-
tiin monista Etelä-Suomenkin pitäjistä, mutta
pohjoisen suksien markkinat säilyivät silti hyvi-
Rukkien valmistus ei kasvanut autonomian ajan
lopulla mutta säilyi sentään hyvin, ja puisten ve-
neiden veistämistä suojeli korvaavan raaka-ai-
neen puute. Huonekalujen tekeminen korvasi
Laitilassa kuihtuneen puuastioiden tekemisen ja
kehittyi merkittäväksi kotiteollisuudeksi Maalah-
della, Jurvassa ja Tyrnävällä. Muotiin tulleen kei-
nutuolin valmistuksesta, johon tarvittiin myös sor-
vaustaitoa, tuli Nakkilan, Urjalan ja Metsämaan
puuseppien erikoisala.
Karussa Pohjois-Satakunnassa tehtiin viskurei-
ta, käsin kierrettäviä koneita, joilla puitu vilja puh-
distettiin lietson ja seulojen avulla. Hammasrattaat
ostettiin niihin Porin konepajasta, seulojen rauta-
lankaverkot tehtiin itse. Viskureita valmistettiin
jo 1860-luvulla Karviassa, pian my ösjämij arvella
ja Honkajoella mutta varsinkin Kankaanpään
Korvaluoman kylässä, suurten soiden keskellä.
Korvaluomalaisilla oli ennen pitkää lähes mono-
poliasema viskurien tekijöinä, ja he toimittivat
niitä suureen osaan Suomea.
Monen käsityöntuotteen merkitys oli ahtaam-
min paikallinen. Pärekoppia ei ollut tehty var-
hemmin paljonkaan myytäväksi mutta 1800-lu-
vun jälkipuolelta lähtien niitä myytiin monesta
pitäjästä, kun talollisten ostokyky oli kasvanut.
Mainittakoon myös Kruunupyyn kaislateokset se-
kä Ylihärmässä pajusta ja Siikajoella männynjuu-
rista punotut korit. Ei sovi liioin unohtaa Kurki-
joen vempeleitä eli luokkia ja palmikoituja hevos-
piiskoja, Vähänkyrön läkkiastioita, Kauhavan,
Alavieskan, Pohjanmaan Pyhäjärven ja Ylitorni-
on puukkoja tai Muolaan venäläisten saviastioita,
joita karjalaiset naapurit myivät suuret määrät ym-
päri maata.
Valtiovalta ja yhteistä hyvää harrastavat järjestöt
kiinnittivät 1860-luvun nälkävuosista lähtien en-
tistä enemmän huomiota kotiteollisuuteen, kun
sen arveltiin pelastavan maaseudun työväen ja
pienviljelijät talvisesta työttömyydestä. Annettiin
siis neuvontaa ja perustettiin kotiteollisuuskouluja,

544
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
joissa kävi kuitenkin etupäässä talollisväen lap-
sia. Köyhällä kansalla ei juuri ollut varaa sellai-
seen, ja käsityötaitoa opittiin kohtalaisesti koto-
nakin tai naapureilta.
Kotiteollisuudesta saadut ansiot vastasivat mies-
ten työaloilla vähintään maatyömiehen talvista
päiväpalkkaa ja vetivät monesti vertoja ammatti-
työmiehen palkoille. Naiset ansaitsivat vaativia
kankaita kutoessaan ja ompelijoina kohtalaisen
hyvin, mutta monet naisten käsityöt kuten yhä
yleinen kehruu tuottivat säälittävän pienet ansiot.
Niihinkin tyydyttiin, koska perheenäiti ei voinut
yleensä hankkia muuta kuin kotityötä lasten ja
ehkä lehmänkään takia.
Ansiokotiteollisuuden valtakunnallinen merki-
tys ei ollut suuri, mutta se oli paikallisesti tärkeä
elinkeino kymmenissä pitäjissä. Yhden tai parin
kylän tarpeita tyydyttävä, etupäässä tilaustyönä
harjoitettu kotiteollisuus tuotti lisäksi tuloja lukui-
sille perheille kaikkialla Suomessa. Kotiteollisuu-
dessa nähtiin myös arvokasta kulttuuriperinnettä
ja jaloa käden taitoa, joita asianharrastajat ihaili-
vat voimatta silti tukea sellaista käsityötä, jonka
tuotteet menettivät markkinansa.
Kauppa vilkastuu ja erikoistuu
Kotimaankaupan rakenteessa tapahtui autono-
mian ajan jälkipuolella suuri muutos, kun maa-
seudulle perustettiin vuodesta 1859 lähtien lailli-
sia kauppaliikkeitä, aluksi kirkonkyliin mutta ajan
mittaan isoihin syrjäkyliinkin. Markkinakauppa
alkoi menettää merkitystään, mutta maaseudun
puotien ollessa etupäässä sekatavarakauppoja
maalaiset joutuivat erikoisliikkeitä tarvitessaan
käymään yhä kaupungeissa. Niihin syntyikin
muun muassa kangaskauppoja, vaatetusliikkeitä,
rautakauppoja ja kirjakauppoja. Perustettiin myös
erikoistuneita tukkuliikkeitä, joista vähittäiskaup-
piaat kävivät ostamassa ja tilaamassa tavaraa, kun-
nes tukkuliikkeet siirtyivät 1890-luvulle mennes-
sä käyttämään kauppamatkustajia. Nämä kohte-
liaat ja nokkelat miehet hankkivat tilauksia maa-
seudulla kierrellen. Mainontakin alkoi lehti-ilmoi-
tusten ja myyntiluetteloiden muodossa.
Maaseudun kaupan vapautuminen ja liikenteen
kehitys olivat eduksi sisämaan kaupungeille, jot-
ka alkoivat vapautua rannikkokaupunkien yliot-
teesta. Sisämaahankin perustettiin tukkuliikkeitä,
mutta rautatieverkoston laajentuessa etenkin Hel-
singin suurimmat tukkuliikkeet alkoivat uudelleen
lisätä vaikutustaan sisämaassakin. Estääkseen nii-
den otetta vahvistumasta liiaksi maaseudun kaup-
piaat perustivat 1900-luvun puolella kolme omaa
keskusliikettä, jotka toimivat eri puolilla Suomea.
Ne myivät osakkailleen tavaraa kohtuullisin hin-
noin ja välittivät heidän ostamiaan maataloustuot-
teita.
Lähimain uusi, kauppaa lähellä oleva toimiala
oli hotelli- ja ravintolaliike, sillä varhaisemman
ajan kestikievarit sekä kaupunginkellarit ja muut
kapakat eli krouvit olivat edustaneet sitä melko
alkeellisella tavalla. Liikenteen kasvaessa 1870-lu-
vulta lähtien tarvittiin yhä enemmän hotelleja ja
matkustajakoteja, ja ravintolassa syöminen yleis-
tyi kaupunkien kasvaessa. Aikakauden lopulla ra-
vintolaelämä oli herrasväen ja varakkaan keski-
luokan suosittu huvittelutapa, johon kaupunki-
laisilla oli vielä runsaasti aikaa. Silloin rakennet-
tiin suuriakin hotelleja kuten Kämp Helsinkiin ja
Phoenix Turkuun, Oulun Seurahuone ja Imatran
valtionhotelli Ruokolahdelle, lukemattomia mat-
kailijoita varsinkin Venäjältä houkuttelevan kos-
ken äärelle.
Maalaiset eivät olleet useinkaan tyytyväisiä kaup-
piaisiin, joista monella oli niukalti pääomaa ja h\ -
vin keskinkertainen ammattitaito, mistä oli vahin-
koa asiakkaillekin. Erityisenä riesana oli velaksi

Suurista nälkävuosista vahvaan taloudelliseen kasvuun 545
myyminen, mikä voi saattaa huolimattoman os-
tajan suuriin vaikeuksiin. Toisaalta se aiheutti mo-
nen kauppiaan vararikon, mistä taas oli vahin-
koa heidän saamamiehilleen ja takaajilleen. Näi-
den epäkohtien takia maalaiset ryhtyivät siellä
täällä harjoittamaan yhteisostoja varsinkin maa-
taloustarvikkeita hankkiessaan.
Tästä siirryttiin osuustoimintaan, kun professori
Hannes Gebhard (1864-1933) oli tuonut aatteen
Länsi-Euroopasta Suomeen ja 1901 oli säädetty
osuustoimintalaki. Osuuskauppoja perustettiin
vireästi, kunnes niitä oli 1914 jo 415 ja joillakin
näistä useita myymälöitä. Ne perustivat 1914 Suo-
men Osuuskauppojen Keskuskunnan (SOK) hoi-
tamaan neuvontaa ja tukkukauppaa. Kun osuus-
kauppojen jäsenet olivat maaseudulla etupäässä
viljelijöitä, kaupungeissa taas kuluttajia, lähinnä
työläisten hallitsemat osuuskaupat perustivat 1916
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) ja 1917
Osuustukkukaupan (OTK).
Suomen ulkomaankaupan kehitys riippui suuresti
suhdanteista, mutta maan siirtyessä hyvää vauh-
tia vaihdantatalouteen nouseva trendi oli vahva
lukuun ottamatta vuosien 1882-92 kylläkin pit-
kää lamaa. Kauppavaihdossa eri maiden kanssa
Venäjän osuus aleni 1880-luvun lopulta lähtien
selvästi. Vielä ennen maailmansotaa sinne suun-
tautuneen viennin arvo oli tosin vähän suurempi
kuin toisella sijalla olleen Englannin, mutta tuonti-
maana Saksa oli vuoden 1905 jälkeen verratto-
masti tärkein. Kokonaisvaihdosta Venäjän osuus
oli ollut 1861-85 jatkuvasti 45 prosentin tienoilla
mutta 1906-10 se oli vain 29 % Saksan osuuden
ollessa 28 % ja Englannin 20 °/o. Ruotsin osuus
oli vajonnut 5 prosenttiin.
Edellä on jo todettu sahatavaran ja paperin suu-
ri merkitys vientitavaroina aikakauden lopulla.
Tuonti oli monipuolista, mutta viljan osuus oli
1910-luvun alussa 20 °/o, metalli-ja konepajatuot-
teiden 17 % vaiheilla. Viljaa tuotiin eniten Saksas-
ta, mutta osa siitä oli viljelty Venäjällä ja vain jau-
hettu Saksan myllyissä. Suomi oli ennen maail-
mansotaa suuresti ulkomaankaupasta riippuva
maa tuonnin arvon ollessa 1913 noin 36 % brutto-
kansantuotteesta. Maamme riippuvuutta suhdan-
teista korostivat runsas viljan tuonti, sahatavaran
suuri osuus viennistä (1913 noin 43 °/o) ja se seik-
ka, että teollisuus oli paljolti ulkomaisten raaka-
aineiden varassa. Tämä kaikki johtui osaksi Suo-
men resurssien yksipuolisuudesta mutta myös li-
beralistisesta tullipolitiikasta.
Taloudellinen kasvu
vaurastuttaa kansakuntaa
Suomen teollistumista jarruttivat aluksi raaka-ai-
nevarojen yksipuolisuus, kotimaisen kysynnän
vähäisyys, pääoman niukkuus ja koulutuksen
heikkous. Vähitellen osoittautui kuitenkin että
suomalaisen puun varaan voitiin rakentaa vahva
vientiteollisuus. Sen ansiosta kertyi liikepääomaa,
ja kansan ostokyvyn nousu paransi kotimarkki-
noita. Kun teknistä koulutustakin saatiin kohen-
netuksi, teollisuus kehittyi 1890-luvulta lähtien
paljon entistä joutuisammin. Venäjän markkinat
auttoivat monta teollisuudenalaa hyvään alkuun.
Olihan Pietarin kaltainen kulutuskeskus, jossa oli
1914 esikaupungit mukaan lukien 2 100 000 asu-
kasta, vain lyhyen rautatiematkan päässä Etelä-
ja Itä-Suomesta.
Suomen taloudellinen kehitys oli jo ensimmäi-
sellä teollistumiskaudella, nimenomaan 1890-lu-
vulta lähtien, huomattavan nopeaa. Arviolaskel-
man mukaan bruttokansantuote kasvoi 1890-
1913 keskimäärin 3,0 % vuodessa ja asukasta kohti
1,9 % vuodessa. Samaan tulokseen kuin Suomessa
1913 oli Ruotsissa päästy kolmekymmentä vuot-
ta aikaisemmin, mutta monet kasvun edellytyk-

546
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
set olivat siellä suotuisammat kuin meillä, eikä voi keskimäärin noin kaksi ja puoli kertaa lähtö-
Suomen taloudellista kasvua ole todellakaan syy- tasosta. Ravinnon rakenne muuttui samalla suu-
ta väheksyä. resti maidon, voin, juuston ja sokerin osuuden
Seurauksena oli, kuten Sakari Heikkisen elin- kasvaessa viljatuotteiden kustannuksella. Elintä-
tarvikkeita, nautintoaineita ja vaatetusta koskevat son nousu oli kyllä epätasaista, mutta silti sen täy-
laskelmat osoittavat, että niiden kulutus eli suo- tyi olla varsin voimakasta kaikissa yhteiskuntaker-
malaisten aineellinen elintaso kohosi kyseisellä roksissa.
aikakaudella suuresti: asukasta kohti kulutus kas-
Puun kuljetus metsistä sahoille ja tehtaisiin vaati melkoisen armeijan uittomiehiä, pohjoissuomalaiselta ammattinimeltään jätiuä
Elämä savotassa ja tukkijoella oli kauan hyvin karua ja puutteellista. Tässä miehet työntelevät keksit kourissa rantaan takertunut
puutavaraa koskeen matkaa jatkamaan.

548
Yhteiskunnallisia epäkohtia
■ ■■■■■ ■■ ■ ■ ■■ ■■ ■■
pyritään vähentämään
Liberalistisen
yhteiskuntapolitiikan aikakausi
Suomessa harjoitettu talous- ja sosiaalipolitiikka
nojautui 1860-luvulta autonomian ajan loppuun
pääasiallisesti alkuperäisen eli klassisen liberalis-
min oppeihin. Elinkeinonharjoitusta koskevat ra-
joitukset purettiin yksi toisensa jälkeen, ja vapaan
kilpailun uskottiin pitävän tuotannon tehokkaa-
na ja hyvässä järjestyksessä. Monet muut maat
olivat palanneet 1900-luvun alussa suojelemaan
tuotantoaan korottamalla tuontitulleja, mutta Suo-
mi noudatti tullipolitiikassakin jatkuvasti libera-
lismin periaatteita. Tämä johtui kyllä osaksi siitä,
että protektionismia eli tullisuojelua ei olisi kui-
tenkaan voitu soveltaa Venäjän-kaupassa.
Klassisen liberalismin mukaan vapaa kilpailu
eli markkinatalous turvaa sellaisenaan talouselä-
män terveen ja sopusuhtaisen kasvun koko yhteis-
kunnan hyödyksi. Jo industrialismin alkuaikoina
näytti kuitenkin siltä, että työväen elintaso oli pa-
hoin huonontunut sen vaikutuksesta. Kun näet
työväkeä kertyi teollisuuspaikkakunnille entistä
enemmän, sen oloihin alettiin kiinnittää huomiota
ja todettiin pahoja epäkohtia. Todellisuudessa nii-
tä oli esiintynyt vielä enemmän ennen industria-
lismia, mutta harvat olivat silloin välittäneet niis-
tä. Joka tapauksessa kurjuutta oli paljon jäljellä
teollistuvassa yhteiskunnassaha sen poistamiseksi
syntyi sosiaaliliberalismiksi kutsuttu aatesuunta
ennen kaikkea englantilaisen filosofin John Stuart
Millin (1806-73) vaikutuksesta.
Koska luonnonoikeuden vanha ihanne yhteis-
kunnallinen oikeudenmukaisuus ei näyttänyt to-
teutuvan markkinataloudessa, sosiaaliliberaalit
katsoivat, että valtiovallan oli pidettävä huolta vai-
keuksiin joutuneista puuttumatta silti yrittäjän va-
pauteen enempää kuin oli välttämätöntä. Näin-
kin sosiaaliliberalismi on periaatteessa hyvin eri-
lainen ideologia kuin klassinen liberalismi, joka
ei siedä mitään valtiovallan puuttumista talouselä-
mään. Vähitellen työväki heräsi itsekin huolehti-
maan eduistaan, Länsi-Euroopassa jo 1850-luvul-
ta alkaen. Vaikka työväen elintaso kohosi teolli-
suusmaissa selvästi jo 1800-luvun jälkipuolella,
se nousi hitaammin kuin eräiden muiden yhteis-
kuntaryhmien. Tämä loi jatkuvasti pohjaa sekä
sosiaaliliberalismille että sosialistisille aatesuun-
nille.
Sosiaaliliberalismi sai jonkin verran jalansijaa
maassamme: työväensuojelu saatiin alkuun ja
köyhäinhoitoa tehostettiin hieman kuten tuon-
nempana osoitan. Myös torpparien asemaan alet-
tiin kiinnittää huomiota. Sosiaaliliberalismi levisi
Suomeen lähinnä Saksasta, jossa Bismarckin re-
formeihin liittyi niitä suosiva, "katederisosialis-
miksi" kutsuttu aatesuunta. Muun muassa G-Z.
Forsman (Yrjö Koskinen) kiinnitti siihen huomio-
ta 1880-luvulla. Pyrkimys yhteiskunnallisten uu-
distusten aikaansaamiseen vilkastui 1900-luvun

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 549
alusta lähtien suuresti sosiaalidemokraattien vai-
kutuksesta, mihin palaan aikakauden poliittisen
historian yhteydessä.
Valtio ja kunnat ottivat tällä aikakaudella pääasial-
lisesti huolehtiakseen koulutuksesta ja lääkintä-
laitoksesta, ja tätä jyrkkienkin liberalistien oli vai-
kea vastustaa. Etenkin maalaiskunnissa näitäkin
uudistuksia epäiltiin tosin yleisesti, mutta syynä
ei ollut liberalismi vaan vanhoillisuus ja saituus.
Koska verotus oli erittäin lievää myös hyvin me-
nestyviin yrittäjiin kohdistuessaan, julkisen talou-
den resurssit olivat autonomian ajan jälkipuolel-
la hyvin pienet. Toinen asia on, johtuiko verotuk-
sen lievyys niinkään klassisen liberalismin peri-
aatteista kuin valtiopäivämiesten eturyhmäajat-
telusta etenkin porvaris- ja talonpoikaissäädyssä.
Valtiovalta huolehti myös tielaitoksesta kunnos-
tamalla maanteitä ja rakentamalla rautateitä ja ka-
navia. Rautateihin Suomen valtio sijoitti melkoi-
sesti varoja jo sen takia, että yksityistä pääomaa
ei ollut maastamme riittävästi saatavissa eikä rau-
tatielaitosta haluttu antaa ulkomaisten yrittäjien
käsiin. Valtiolla oli myös hallussaan hyvin laajat,
isonjaon yhteydessä saadut metsät, joista myy-
tiin puuta teollisuuden raaka-aineeksi. Koska sekä
valtionrautatiet että kruununmetsät tuottivat Suo-
men valtiolle hyvin tervetulleita tuloja, niiden yk-
sityistämisestä ei edes puhuttu vakavasti. Talous-
politiikassa esiintyi siis poikkeamia klassisesta
liberalismista.
Väestönkehitys ja
siihen vaikuttaneet tekijät
Suomen väkiluku, joka oli ollut 1860 noin
1 745 000 henkeä kasvoi vuoteen 1914 mennes-
sä noin 3 000 000 henkeen. Kasvu oli hieman
nopeampaa kuin autonomian ajan alkupuolella,
mikä johtui siitä että syntyneisyys ylitti vuoden
1868 katastrofin jälkeen aina tuntuvasti kuollei-
suuden. Väestönkasvu hidastui jonkin verran
1900-luvun puolella, osaksi syntyneisyyden ale-
nemisen, osaksi maastamuuton vuoksi. Syntynei-
syys aleni aluksi vain näennäisesti, koska lasten
ja vanhojen osuus väestöstä kasvoi, mutta 1910-
luvulla alkoi vaikuttaa myös lapsiluvun rajoitta-
minen. Pikkulasten kuolleisuus oli alentunut sii-
hen mennessä suuresti valistustason noustessa ja
hygienian parantuessa. Jos syntyneisyys olisi py-
synyt ennallaan, perheet olisivat siis kasvaneet
enemmän kuin haluttiin.
Kuolleisuus aleni tuntuvasti elintason noustes-
sa ja lääkintälaitoksen edistyessä; kulkutauteja
osattiin jo hillitä tehokkaasti. Väestönkasvu vaih-
teli etenkin ajanjakson lopulla muuttoliikkeiden
vuoksi eri osissa maata. Teollistuvissa Uuden-
maan ja Viipurin lääneissä väkiluku kasvoi voi-
makkaasti, mutta maatalousvaltaissa lääneissä
kasvu heikkeni. Savolaisia ja karjalaisia virtasi
Kotkaan ja Viipuriin, Hämeen maaseudun kan-
saa Helsinkiin ja Tampereelle. Kotkaa sanottiin
"savolaisten Ameriikaksi", mutta kovalla työllä
he joutuivat siellä leipänsä ottamaan saha- ja sa-
tamatyöläisinä.
Suomen väestönrakenteessa tapahtui monia
muutoksia. Kaupunkiväestön osuus oli 1860 vain
6 % ja 1890 vasta 10 % vaiheilla, mutta 1916 taa-
jamaväestöä oli arvion mukaan noin 20 % väkilu-
vusta. Tällöin kaupunkiväestöön on lisätty esikau-
punkien sekä maaseudun tehdastaajamien ja ase-
makylien väestö. Vuoden 1910 väestönlaskennan
mukaan suurimmissa kaupungeissa oli asukkaita
esikaupungit mukaan lukien Helsingissä 140 000,
Turussa 55 000, Viipurissa 49 000 ja Tampereel-
la 44 000 henkeä.
Tätä muutosta vastaa elinkeinorakenteen kehi-
tys. Kun suomalaisista oli 1860 maa- ja metsäta-
louden palveluksessa 82 °/o, teollisuuden ja raken-

550
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
nustoiminnan 5 % ja palveluelinkeinojen 4 %,
vastaavat luvut olivat 1910 maatalous 71, teolli-
suus 13 ja palvelukset 9 prosenttia. Mutta vaikka
muutosta oli tapahtunut, Suomi oli Länsi-Euroop-
paan verraten yhä hyvin maatalousvaltainen maa,
jolle antoi leimansa maaseutuasutus, osaksi vielä
hyvin harvana.
Väestönkasvu hidastui eniten Vaasan läänissä
suuren Amerikan-siirtolaisuuden takia. Se alkoi
merkittävänä 1870-luvulla ja oli suurinta 1900-
luvun puolella maailmansotaan asti. Vuosina 1870—
1914 Suomesta muutti Pohjois-Amerikkaan, etu-
päässä Yhdysvaltoihin, Reino Keron laskelmien
mukaan noin 300 000 henkeä. Vähän siirtolaisia
muutti myös Australiaan. Keijo Virtanen on osoit-
tanut, että Amerikan-siirtolaisista palasi lopulli-
sesti Suomeen noin viidennes, ja todellinen muut-
totappio näyttää täten olleen 240 000 hengen vai-
heilla. Noin 65 % siirtolaisista lähti Pohjanmaalta
ja Pohjois-Satakunnasta, alueelta joka ulottui Ou-
lusta Porin seudulle ja Ikaalisiin. Painopiste oli
Vaasan lääniin kuuluvassa osassa Pohjanmaata.
Siirtolaisuuden taustana oli nopea väestönkas-
vu, joka aiheutti etenkin Pohjanmaalla pahan työn
puutteen, koska maakunta teollistui hitaasti. Maa-
kunnan eteläosan miehet olivat tottuneet jo var-
hemmin kulkemaan laivoja, taloja ja kirkkoja ra-
kentamassa Etelä-Suomessa, jopa Pietarissa ja Bal-
tian maissa saakka. Muuttoliike suuntautuikin
aluksi Helsinkiin, Pietariin ja Ruotsin Norlantiin,
jossa oli suuria sahoja. Pohjalaiset merimiehet taas
olivat purjehtineet valtameriä, ja heiltä lienee en-
siksi kuultu Amerikan tarjoamista mahdollisuuk-
sista. Siirtolaisina menestyneiden tuttujen ja suku-
laisten kirjeet saivat liikkeelle lisää nuoria miehiä
ja myöhemmin naisiakin. Palkkataso oli näet
Amerikassa selvästi korkeampi kuin Suomessa.
Suomalaiset asettuivat Amerikassa mielellään
lähelle toisiaan. Yhdysvaltain itäosassa eli "Iistis-
sä" olivat suosittuja New Yorkin kaupunki lukui-
sine työpaikkoineen sekä Massachusettsin valtio.
Kaikkein eniten suomalaisia asettui Keski-Län-
teen: Ohion, Michiganin, Minnesotan j a Wiscon-
sinin valtioihin kaivostyöläisiksi, metsätyömiehik-
si ja maanviljelijöiksi eli mainareiksi, lokareiksi
ja farmareiksi.
Suomalaisia työskenteli "Lännelläkin": Monta-
nan ja Wyomingin kaivoksissa sekä metsätyöläi-
sinä, maamiehinä ja kalastajina Tyynenmeren
rannikolla, Washingtonin ja Oregonin valtioissa.
Kanadassa mentiin Ontarion nikkelikaivoksiin ja
metsätyömaille, joskus Brittiläiseen Kolumbiaan
saakka. Suomalaisia tapasi harvakseen vaikka
missä, koska heissä oli liikkuvia miehiä, jotka voi-
vat laulaa kuten Hiski Salomaa viisussaan: "Olen
kulkenu merta ja mantereita ja Alaskan tuntureita
5)
Siirtolaisten vaihtelevia kohtaloita Amerikassa,
joita Reino Kero ja muut Turun yliopiston siirto-
laistutkijat ovat kuvanneet, en voi käsitellä tässä
yhteydessä lähemmin. Jotkut suomalaiset jopa ri-
kastuivat, toiset taas sortuivat tautiin tai viinaan,
satoja kuoli hiilikaivosten räjähdyksissä. Useim-
mat tulivat kohtalaisesti toimeen kovalla työllä ja
luopuivat alkuperäisestä aikeestaan palata Suo-
meen. Totuttiin Amerikan oloihin ja opittiin eng-
lantiapa siirtolaisten lapsista tuli aitoja amerikka-
laisia ja kanadalaisia, joista harva taisi enää todella
hyvin suomea tai ruotsia.
"Vanhaan maahan" palanneista siirtolaisista yk-
si ja toinen oli vaurastunut ja voi vaikkapa laa-
jentaa ja kohentaa perintötaloaan tai ostaa uuden.
Oppia ja uusia aatteita oli saanut jokainen. Ikän-
sä kotikonnullaan pysynyt, peltomyyrää muistut-
tava ihminen ei arvannut, mitä kaikkea Ameri-
kassa oli tai mitä sieltä puuttui. Vanha pohjalais-
nainen, joka oli tullut "Massasta" tai "Misikaa-
nista" kotiseudullaan käymään, tavattiin kylätielle
polvistuneena, hartaana maan tomuun tuijottaen.

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 551
Uteliaalle ohikulkijalle amerikantäti selitti ihastu-
neena: "Empä oo sontiaista nähäny neljhänkym-
menhen vuothen!"
Pieniä vähemmistöjä
Suomen asukkaina
Maahanmuutto oli autonomian ajan Suomessa
vähäistä. Ruotsista tuli alkuaikoina jonkin verran
varsinkin metallialan ammattimiehiä, ja myöhem-
mien hienojen hotelliravintoloiden tarjoilijat oli-
vat paljolti ruotsalaisia. Venäläisiä tuli jonkin ver-
ran Kaakkois-Suomessa vanhastaan asuneiden li-
säksi, niin että heitä oli autonomian ajan lopulla
yli 7 000 henkeä. He olivat suureksi osaksi kaup-
piaita paitsi Muolaan talonpojat. Pietarin kautta
tuli Turkuun pieni siirtokunta italialaisia harjoit-
tamaan muun muassa jäätelön valmistusta ja
myyntiä, mikä on Italiassa vanha perinne. Vä-
häinen joukko Volgan turkkilaisia eli tataareja tuli
Suomeen alkuaan kulkukauppiaina, mutta täällä
he ryhtyivät paljolti turkkureiksi, mihin heillä oli
perinteistä taitoa.
Myös vähäinen määrä juutalaisia muutti Suo-
meen sitten kun täysinpalvelleille Venäjän armei-
jan sotilaille ja heidän leskilleen oli 1858 annettu
keisarillisella asetuksella oikeus siihen. Juutalais-
ten taloudelliset oikeudet olivat jyrkästi rajoite-
tut, ja he elivät aluksi etupäässä käytettyjen vaat-
teiden kaupalla. Vapaamieliset valtiopäivämiehet,
ensimmäisenä Leo Mechelin, yrittivät vuodesta
1872 alkaen parantaa juutalaisten asemaa, mutta
talonpoikaissääty ja aluksi myös papisto vastusti-
vat sitä ennakkoluulojensa vuoksi. Ne olivat osak-
si uskonnollisia, mutta juutalaisista tiedettiin muu-
takin pelottavaa kuin Kristuksen ristiinnaulitse-
minen.
Niinpä Turun tuomiorovasti Torsten Ture Ren-
vall ennusti 1872, että jos juutalaisille avattaisiin
tie Suomeen, kaikki maakauppiaat olisivat muu-
tamassa vuodessa juutalaisia. Renvall vetosi Sak-
san oloihin, jotka hän väitti tuntevansa hyvin. Täs-
tä huolimatta nimenomaan porvarissääty olisi
suonut juutalaisille saman aseman kuin muille-
kin ulkomaalaisille. Talonpoikaissäädyssä Agat-
hon Meurman vaati 1882 juutalaisten karkotta-
mista maastamme ja selitti "ettäjuutalaiskysymys
on kysymys maailmanvallasta". Herroihin olivat
vaikuttaneet Eurooppaa kiertävät kauhukerto-
mukset juutalaisten salaliitosta, jonka tavoitteena
oli maailmanvalta. Myös Venäjän hallituksen anti-
semitismillä saattoi olla vaikutusta.
Vähitellen juutalaisvastaisuus heikkeni. Vuo-
den 1894 valtiopäivillä Kuopion piispa Gustaf Jo-
hansson puolsi lämpimästi juutalaisten aseman
parantamista, mutta talonpojat torjuivat sen vielä-
kin. Vaikka 1899 asetettiin valtion komitea tutki-
maan juutalaisen oikeuksien laajentamista, asia
ei edistynyt, ja suomalaisen puolueen keskuudes-
sa esiintyi yhä selvää antisemiittisyyttä. Vasta Suo-
men itsenäistyttyä, tammikuussa 1918 juutalaiset
saivat normaalit kansalaisoikeudet. Jo autono-
mian ajan lopulla jotkut heistä olivat voineet käy-
tännössä harjoittaa laajaakin liiketoimintaa eten-
kin kangas-ja vaatetusalalla. Juutalaiset pyrkivät
hankkimaan lapsilleen hyvän koulutuksenpa mo-
net heistä vaurastuivat ahkeruutensa, huolelli-
suutensa ja rehellisyytensä ansiosta.
Siellä täällä Suomessa tapasi myös osaksi jo
kauankin maassa asunutta tummaa kansaa, valta-
väestön mustalaisiksi kutsumia romaneja, useim-
miten perhekuntina vaeltamassa loputonta tie-
tään, jolla toimeentulo oli aina yhtä epävarmaa.
Ihmetellä täytyy romanien sisua ja mukautumis-
kykyä, joka piti niissäkin oloissa mielen lannistu-
mattomana. Miten äidit voivat hoitaa pikkulapset
ja pitää perheen siisteissä vaatteissa, mikä oli heille
kunnia-asia, näyttää arvoitukselta. Olen kuiten-

552
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
kin kuullut mustalaisilta, että joidenkin ystäväl-
listen emäntien myötätunto toisia naisia kohtaan
ulottui heihin, joten mustalaisnaisten sallittiin esi-
merkiksi pestä pyykkiä talon saunassa.
Tummat miehet olivat varsojen kasvattajia ja
hevoskauppiaita, mutta näiden rakkaiden elinkei-
nojen ohella yksi ja toinen paikkasi kupariastioita,
naiset taas ennustivat kädestä tai korteista ja ker-
jäsivät. Mustalaisten perinteinen moraali koski
heidän keskinäisiä suhteitaan mutta ei yleensä
tuominnut valkoisten pettämistä, näpistelyä heil-
tä eikä hevosvarkauttakaan. Moni talonpoika vi-
hasi mustalaisia katkerasti. Toiset taas pelkäsivät
heidän taikojaan ja miesten puukkojakin, sillä
tumma kansa ei ollut arkaa. Väkivaltaan se oli
tottunut sukujen välisissä riidoissa, joita verikos-
to pitkitti.
Maattoman väestön elintaso
kohoaa hitaasti
Yhteiskuntaolojen pääongelmat esiintyivät maa-
seudulla. Sinne oli autonomian ajalla kasvanut
yhä enemmän tilatonta väestöä, jonka laajuutta
ja osuutta maaseutuväestöstä on tosin ollut vaikea
arvioida. Osuvimmalta näyttää Arvo M. Soini-
sen arvio ammatissatoimivasta väestöstä: maata-
omistavaa väestöä oli 1900-luvun alussa noin 40%
maatalousväestöstä, torppariväestöä 20 % ja maa-
työväkeä sekä vailla vakinaista työpaikkaa ole-
via noin 40 °/o. Kirkonkirjoissa on luettu "itsel-
lisiksi" myös toimeentulevia käsityöläisiä ja mui-
ta ammattilaisia, jopa pienyrittäjiä, mutta maa-
seudun työväkeä oli vuoden 1910 tienoilla joka
tapauksessa ainakin 800 000 henkeä. Torpparien
osuus maaseudun väestöstä alentui autonomian
ajan lopulla tuntuvasti työväen osuuden noustessa
jonkin verran. Talonjakojen yleistyminen ehkäisi
jossain määrin tilattoman väestön kasvua.
Maataomistavan väestön toimeentulossa ja va-
rallisuudessa oli suuria eroja, koska siihen kuului
paljon vähävaraisia pientilallisia. Pääosa itsenäi-
sistä maanviljelijöistä oli sentään vaurastunut huo-
mattavasti 1870-luvulta lähtien maa- ja metsäta-
louden tuoton kasvaessa ja talojen hinnan vastaa-
vasti noustessa. Torpparien asema oli ongelmal-
lisempi. Heillä oli viljelymaata ja oma asunto,
mutta maatalous ei useinkaan tuottanut riittäväs-
ti, eikä sitä voinut torpparin varoin uudistaa te-
hokkaasti. Vuokratilan hallinta oli sitä paitsi
useimmiten epävarma, ja "ikuisiksi ajoiksi" anne-
tuista torpista lainsäädäntö oli tehnyt 1800-luvul-
la lopun. Metsän arvon noustua torpparien puun-
käyttöä rajoitettiin ja heitä epäiltiin luvattomista
hakkuista.
Maatalouden rationalisointi ja koneistuminen
heikensivät torpparien tekemien päivätöiden ar-
voa, ja torppien hyödyllisyyttä emätilalle alettiin
yleisesti epäillä. Talonjakojen yleistyessä torppa
tai pari otettiin usein talollisen pojalle tai vävylle
erotetun talon rungoksi. Torpan nuori väki koet-
ti tällöin hankkiutua taajamiin tai Amerikkaan,
mutta osa vajosi maaseudun köyhälistöön. Valta-
osa torpista oli kuitenkin jäljellä vielä vuosisadan
vaihteessapa siihen mennessä niistä oli tullut paha
yhteiskunnallinen ongelma. Se koski ennen kaik-
kea lounaisia maakuntia. Pohjanmaalla ja Poh-
jois-Karjalassa torppia oli verraten vähän, Etelä-
Karjalassa ja Ahvenanmaalla vielä vähemmän.
Maaseudun köyhimmänkin väestön, edellä mai-
nittujen 800 000 suomalaisen asema parani, vaik-
ka ei niin nopeasti kuin alhainen lähtötaso olisi
edellyttänyt. Kasvava teollisuus ja palveluelinkei-
not tarjosivat maaseudulta muuttaville hiljalleen
lisää työpaikkoja, mutta maalaisköyhälistön ylei-
nen vajaatyöllisyys jatkui 1900-luvun puolellakin.
Talvisin, jolloin maataloustyötä ei ollut saatavis-
sa, oli yhä paljon selvää työttömyyttä. Ilmajoelta

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 553
kirjattu sananlasku sanoi sattuvasti: "Köyhän pi-
tääs olla niinkun kärmes jotta s'olis talaven tain-
noksis".
Talvityöttömyyttä lievittivät metsä- ja uittotöi-
den lisääntyminen sekä teiden ja kanavien raken-
taminen, mutta nämä työtilaisuudet olivat herk-
kiä suhdanteille ja muutenkin epävarmoja. Per-
heenisä joutui lisäksi usein hakeutumaan töihin
vieraille paikkakunnille ja jättämään vaimon ja
lapset puutteeseen ja turvattomiksi. Jos äiti vielä
joutui menemään päivämieheksi taloon, pienet
lapset saattoivat jäädä yksinään kotiin, kun ei ol-
lut varaa palkata ketään pitämään huolta heistä
niin kuin taloissa. Joskus lapsia kuolikin vanhem-
pien poissa ollessa hukkumalla tai tulipalossa.
Maaseudun vajaatyöllisyys, aikalaisten kielen-
käytön mukaan liikaväestö, oli omiaan hidasta-
maan jonkin verran palkkojen nousua, koska am-
mattitaidottoman eli lähinnä maatyöhön tottu-
neen työvoiman tarjonta oli suuri. Tästä huolimat-
ta palkat nousivat autonomian ajan lopulla var-
sin ripeästi. Arvo M. Soinisen tutkimuksen mu-
kaan maatalouden työntekijöiden tuntipalkka
nousi 1878-1913 keskimäärin noin 75 % alkuta-
sosta. Markan arvo tosin aleni jonkin verran sa-
maan aikaan, mutta silti reaaliansionkin nousu
oli 65 % vaiheilla.
Työväen asunnot olivat maaseudulla ahtaat ja
kehnot silloinkin, kun perheellä oli mökki hallus-
saan eikä sen tarvinnut asua toisten nurkissa, mikä
oli vielä 1800-luvun lopulla yleistä Itä-Suomessa.
Valistus edistyi näissä oloissa heikosti: tietämät-
tömyyttä, vastuuttomuutta ja raakuutta oli paljon
maaseudun mökeissä ja sieltä taajamiin muutta-
neen työväen keskuudessa. Tiettyä piittaamatto-
muutta osoitti myös aviottomien lasten runsaus
monilla seuduin, nimenomaan kaupungeissa.
Köyhien viat eivät tietenkään olleet heidän omaa
syytään vaan johtuivat heidän heikosta yhteiskun-
nallisesta asemastaan.
Kaupunkiväestön yhteiskuntarakenne riippui sii-
tä, kuinka pitkälle kaupunki oli teollistunut. Tam-
pere oli selväpiirteinen teollisuuskaupunki, jon-
ka väestöstä kuului työväestöön Pertti Haapalan
mukaan vuonna 1870 noin 80 %, 1900 noin 71 %
ja 1920 noin 73 %. Eino Jutikkalan mukaan Tam-
pereen työväen osuus väestöstä vuosina 1905 ja
1920 oli tosin tuntuvasti pienempi: 62 ja 64 %.
Kun kahden pätevän sosiaalihistorian tutkijan
arviot eroavat näinkin paljon, näemme että kau-
punkiväestön sosiaalinen jaottelu ei ole autono-
mian ajan lähteiden varassa helpompaa kuin maa-
seudunkaan.
Viljo Rasila on osoittanut Tamperetta koskevas-
sa tutkimuksessaan, että kaupunkiin tulemiseen
liittyvät sosiaaliset muutokset olivat yksilölliset ja
vaihtelevat. Joidenkin tulijoiden, etenkin talollis-
perheestä lähteneiden, asema aleni selvästi, mo-
nien pysyi osapuilleen ennallaan. Enimmistä
torpparien lapsista tuli työväkeä sekä maalla että
taajamissa. Itäsuomalaisen loisperheen lasten
elintaso taas ei voinut juuri muuta kuin nousta
kaupungissa tai tehdastaajamassa. Teollisuuden
palveluksessa olevilla ammattimiehillä oli tuntu-
vasti paremmat palkat kuin maatyömiehillä,
mutta muuten taajamissakin oli paljon pienipalk-
kaista väkeä, naiset miltei kauttaaltaan. Talvella
työttömyys oli yleistä kaupungeissakin, eritoten
Helsingissä ja Tampereella, muun muassa raken-
nustöiden vähyyden vuoksi.
Työväen asunto-olot eivät olleet kaupungissa-
kaan kehuttavat, suuri osa asunnoista oli ahtaita
ja epäsiistejä. Kaksi kolmasosaa Helsingin työ-
väestä asui 1900 tehdyn tutkimuksen mukaan
vain yhden pienehkön huoneen käsittävissä asun-
noissa, joissa eli keskimäärin neljä henkeä. Sa-
mantapaista oli asuminen Turun, Tampereen ja
Viipurin työväenkaupunginosissa. Asunnon ah-
taus on paha epäkohta: tulee suorastaan puute
ilmasta, ahtaus käy hermoille, ja vaikea siinä on

554
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
henkistä tasoaan millään tavoin kohottaa. Mai-
nittava lohdutus ei ollut, että köyhien asunnot
olivat maaseudulla paljolti vielä huonommat.
Asumistaso oli kaupungeissa ajanjakson lopul-
la nousussa: jos kohtalaisen raittiilla ammattityö-
läisellä oli taitava ja huolellinen vaimo eikä per-
he ollut kovin suuri, koti saattoi hieman ahtaana-
kin olla siisti ja viihtyisä. Monet nuoret työläiset
taas joutuivat olemaan etenkin suurissa kaupun-
geissa "asukkeina" eli työläisperheen alivuokra-
laisina. Lähinnä palkkojen pienuudesta johtui
yleinen ravinnon heikkous: 1905-06 tehdyt tutki-
mukset osoittivat, että 15-25 % Helsingin kansa-
koululaisista oli aliravittuja. Tämäkin kuva on liian
edullinen, koska kurjimmissa oloissa eläviä lap-
sia tuskin lähetettiin kouluun.
Kaupungeissa työväen oloihin vaikuttivat sää-
dökset, jotka velvoittivat kuntaa erinäisiin hygie-
niaa, järjestyksenpitoa ja koulutusta parantaviin
toimiin. Varhemmin olen jo todennut, että työ-
väen lapset kävivät kaupungeissa kansakoulua
paljon yleisemmin kuin maalla, ja muutenkin siel-
lä oli paremmat mahdollisuudet saada virikkeitä
ja valistusta. Monet maalaiskuntiin kuuluvat esi-
kaupungit taas olivat erityisen kehnoja asuinpaik-
koja, joita kunnat hoitivat kitsaasti, niin että niis-
sä yhdistyivät maaseudun ja kaupungin epäkoh-
dat. Kuuluisia slummeja olivat Turun esikaupun-
git Nummenmäki ja Raunistula, Tampereen Kyt-
tälä ja sen hajottamisen jälkeen Amuri ja Pispala
sekä Viipurin Kolikkoinmäki ja Tiiliruukki.
Keskiluokan uudet ainekset
ja herrasväki
Maaseudulla oli vielä 1800-luvun keskivaiheilla
vähän muuta kuin maatalousväestöä: tavallises-
sa pitäjässä pappi tai kaksi, lukkari, pari paikal-
lisvirkamiestä ja jokunen käsityöläinen. Tästä au-
tonomian ajan loppuun syntyi vauraille seuduil-
le keskiluokkaa, johon voidaan lukea kansakou-
lunopettajat, kanttori, kauppiaat apulaisineen,
osuuskaupan ja osuusmeijerien liikkeenhoitajat
ja apuhenkilöstö, teollisuusyrittäjät työnjohtaji-
neen, rautatien ja postin toimenhaltijat ja ehkä
ammatillinen kunnankirjuri. Syrjäseuduilla tämä
ryhmä oli hyvin vähälukuinen. Sillä oli kuiten-
kin kaikkialla merkitystä uuden ajan ilmiönä ja
kulttuuri-innovaatioiden levittäjänä. Muut maa-
laiset hieman oudostelivat tähän ryhmään kuulu-
via: olivatko he "oikeaa herrasväkeä" vai epäilyt-
täviä "puoliherroja"?
Kaupungeissa ja muissa taajamissa keskiluok-
ka oli paljon runsaampi kuin maalla. Kaupun-
kien keskiluokkaan liitettäviä, yleensä vasta teol-
listumisen kaudelle ominaisia ryhmiä olivat kan-
sakoulun ja ammattikoulun opettajat, järjestöjen
ja yhdistysten palkatut toimihenkilöt, pankkivir-
kailijat ja rautatien, postin, puhelinlaitoksen ja
lennättimen virkamiehet. Muutamien vanhojen
keskiryhmien kuten liikeapulaisten ja konttoris-
tien osuus oli kasvanut, käsityöläisten jyrkästi
alentunut. Palveluelinkeinojen merkityksen nou-
su kasvatti keskiluokan osuutta kaupunkiväestöstä
työväen osuuden vähentyessä. Poikkeuksena oli-
vat pienehköt teollisuuspaikkakunnat kuten Suo-
men tyypillisin teollisuuskaupunki Pietarsaari.
Kaupunkien keskiluokan laajuuden laskeminen
on käytännössä melko vaikeaa, mutta otan esi-
merkiksi Eino Jutikkalan Turkua koskevat laskel-
mat, koska ne on ainakin tehty kahdelta vuodel-
ta samoin periaattein. Niiden mukaan kuului 1870
noin 21 % turkulaisista keskiluokkaan, 1920 noin
25 °/o. Mainittakoon vertailun vuoksi että työväen
osuus Turun väestöstä oli Jutikkalan mukaan 1870
noin 66 % ja 1920 noin 62 %. Tosin hän huomaut-
taa että monet hänen keskiluokkaan lukemansa
käsityöläiset saattoivat olla todellisuudessa lähem-
pänä työväenluokkaa. Kuinka tahansa, keskiluok-

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 555
ka oli Turussa melko laaja, ja kyseessä olikin tär-
keä hallintokeskus.
Kun keskiluokasta puhutaan usein varomatto-
masti, on hyvä muistaa, ettei kyseessä ole sellai-
nen konkreettinen käsite kuin esimerkiksi aateli,
maanviljelijät tai metallityömiehet. Nämä ryhmät
ja monet muut voidaan määritellä tarkasti, ne ovat
tunteneet yhteenkuuluvuutta ja toimineet usein
melko yhtenäisesti. "Keskiluokkaa" taas ei ole ole-
massa muualla kuin sosiologian ja yhteiskuntahis-
torian tutkijoiden papereissa. Se on tilastollinen
joukkio mutta vaikea rajata ja määritellä. Keski-
luokka on liian heterogeeninen tunteakseen ja
tehdäkseen mitään, se ei ajattele eikä toimi. Se
on tutkijoiden apuväline, jolla voidaan selventää
tietyn ajanjakson yhteiskunnan kuvaa.
Säätyläisistä puhuttaessa todettakoon, että Suo-
men aateli luopui 1860-ja 1870-luvulla useimmis-
ta etuoikeuksistaan, etupäässä omasta aloittees-
taan, eikä jäljelle jääneillä ollut suurta merkitys-
tä. Aatelismiehen puoliso oli jo useimmiten aate-
liton. Virkamiehet, upseerit, papisto ja muu aka-
teeminen lukeneisto sekä varakkaat ja sivistyneet
liikemiehet perheineen olivat sulautuneet melko
yhtenäiseksi "herrasväeksi", jota sanottiin joskus
myös "paremmiksi ihmisiksi". Virkamiehet oli-
vat tämän yhteiskuntaluokan runkona mutta ei-
vät enää niin selvästi kuin ennen, koska oppikou-
lunopettajien, lääkärien, asianajajien, insinööri-
en, arkkitehtien, metsänhoitajien ja sivistyneiden
liikemiesten luku kasvoi paljon nopeammin.
Autonomian ajalla tapahtui paljonkin säätykier-
toa. Uuteen keskiluokkaan siirtyi sekä rahvaan
että herrasväen lapsia, ja koulutus nosti uutta ai-
nesta myös säätyläisiin, pelkkä rikastuminen ei
niinkään. Herrasväkeen kuuluminen edellytti tiet-
tyä tapakulttuuria, jota säätyläiset kutsuivat sivis-
tykseksi, ja rikastunutta rahvaanlasta sanottiin hel-
posti nousukkaaksi. Oppikoululaisista oli 1910 vir-
kamiesten ja muun herrasväen sekä varakkaiden
liikemiesten lapsia 33 °/o, vähävaraisempien lii-
kemiesten ja toimihenkilöiden 39 %, maanvilje-
lijäin 14 % ja työmiesten myös 14 %. Nämäkin
suhdeluvut viittaavat vilkastuvaan säätykiertoon,
vaikka on toinen asia, mihin ryhmään koululai-
nen sijoittui aikuisena.
Kitsasta köyhäinhoitoa
Johan Vilhelm Snellman kiinnitti vakavaa huo-
miota maaseudun köyhään kansaan jo 1850-lu-
vulla. Hän osoitti lehtikirjoituksissa terävästi, että
pauperismi eli paha, rakenteellinen köyhyys joh-
tui Suomessa muusta kuin teollistuneissa maissa:
se vaivasi maaseudun itsellisväestöä ja johtui maa-
talouden takapajuisuudesta. Parannuskeinojahan
ei keksinyt. Pekka Häätänen toteaa Snellmanin
puhuneen asiasta vielä 1872 aatelissäädyssä voi-
makkain sanoin: "Tässä maassa on toki muuta-
kin väestöä kuin talollisrahvas, täällä on myös tä-
män rahvaan kurja työväestö ... Kun hädän het-
ki tulee, eivät tilalliset anna heille mitään työtä,
sanovatpa irti vakinaisenkin palveluskuntansa, ja
tälle ihmismassalle jää neuvoksi vain maantie ja
kerjuu. Näitä ihmisiä varten ei toisilla näytä ole-
van sydäntä, eikä ajatustakaan ole heille uhrat-
tu."
Köyhien todella tehokas auttaminen olisi edel-
lyttänyt koko yhteiskunnallisen ajattelun uudistu-
mista, mutta paremman puutteessa koetettiin pi-
tää yllä köyhäinhoitoa pienin kustannuksin. Vuo-
den 1852 vaivaishoitoasetus herätti vastalausei-
ta, koska se edellytti avustusten antamista varsin
monille, ja säädyt laativatkin uuden asetuksen,
joka tuli voimaan 1879. Kuntien velvoitteeksi jäi
orpolasten ja työkyvyttömien avustaminen, kun
taas vaikeuksiin joutuneiden työkykyisten ihmis-
ten auttaminen oli harkinnanvaraista. Taustana

556
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
oli juuri säädetty elinkeinovapaus, jonka arvel-
tiin suovan joka miehelle mahdollisuudet elättää
itsensä ja perheensä. Käytännössä kunnat eivät
juuri auttaneet terveitä köyhiä pahankaan työttö-
myyden vallitessa.
Vaivaishoidon muotoihin ei vuoden 1879 ase-
tuksessa puututtu, ja ne kehittyivät hitaasti. Ko-
tiin annetut avustukset, ruotuhoito ja orpolasten
antaminen taloihin huollettavaksi, yleensä pie-
nimpään maksuun tyytyvälle, olivat yhä vaivais-
avun päämuotoina. Varsinkin maaseudulta kuul-
tiin valituksia: sairaita hoidettiin huonosti, mieli-
sairaita pidettiin kahleissa, orpolapsia ei opetet-
tu, raihnaisia vanhuksia kuljetettiin talosta toiseen
periaatteena "yö ja talo".
Juhani Aho kertoi 1886 satiirisessa lehtikirjoi-
tuksessa Orjamarkkinat "huutolaisten" kaupasta
Kuopion pitäjässä. Päätettyään nuijalla pöytään
lyöden kuten huutokaupassa ainakin erään "lan-
gettavatautisen" luovuttamisen kotihoitoon 79
markan vuosimaksusta vaivaishoitolautakunnan
esimies tiedusteli:
"Kenen huuto?" - Senja sen. - "Onko 'seja se'sem-
moinen, että voi hoitaa?" kysyy esimies. - "Hoitaa,
kyllä hoitaa!" vastataan väkijoukosta. -Ja sillä on
sitten todistettu, että kyllä hän hoitaa.
Vaivaishoidon tarkastajaksi 1889 nimitetty Gus-
taf Adolf Helsingius apulaisineen sai vaivaishoitoa
vihdoin jonkin verran kohennetuksi. Senaatti lak-
kautti 1891 kotihoidokkien huutokaupat, mitä ei
tosin kaikkialla heti toteltu. Etenkin 1890-luvulta
lähtien ruvettiin perustamaan vaivaistaloja, niin
että niitä oli ennen maailmansotaa yli 200 kunnas-
sa. Huoltoon myönnettyjen varojen vähyys hei-
kensi kuitenkin yhä sen tasoa: vanhukset, työky-
vyttömät ja orpolapset joutuivat usein asumaan
yhdessä mielisairaiden kanssa, henkilökuntaa oli
liian vähän, ruoka oli yksipuolista.
Vaivaistalossa koetettiin panna terveimmät hoi-
dokit maatalous- tai puutarhatyöhön ja kaikki alis-
tettiin tiukkaan kuriin. Vaivaistalon maine oli lä-
hes yhtä huono kuin vankilan, sinne joutumista
pidettiin häpeänä, eikä nimen muuttaminen 1900-
luvun puolella kunnalliskodiksi parantanut laitok-
sen mainetta paljonkaan. Jonkin verran kiinnitet-
tiin huomiota siihen, että vaivaistalo oli sopima-
ton turvattomien lasten hoitoon, ja 1800-luvun
lopulla syntyi joitakin yksityisiä lastenkoteja, mut-
ta kunnallisina niitä perustettiin hyvin hitaasti, en-
siksi kaupunkeihin. Esimerkiksi Turku tyytyi auto-
nomian ajalla vain avustamaan yksityistä lasten-
kotia.
Poikkeuksia tehottomasta köyhäinhoidosta oli
siellä täällä, ja kaupungeissa käytettiin enemmän
varoja yhteiskunnalliseen huoltoon kuin maalla,
mutta kehuttavaa se ei ollut niissäkään. Suhtau-
tumistapaa kuvaa Tampereen rahatoimikamarin
kannanotto sen valittaessa 1909, että köyhäinhoi-
to oli tuottanut tappiota. Sen olisi ehkä pitänyt
tuottaa voittoa suurelle teollisuuskaupungille. Kai-
ken kaikkiaan köyhäinhoito oli sitä kuin voi odot-
taa kunnallishallinnon ollessa varakkaiden pää-
tösvallassa. Harvat heistä tunsivat köyhyyden ja
turvattomuuden omasta kokemuksestaan. Kovin
monista johtomiehistä asiat olivat kunnossa, kun
työkyvyttömät ja työttömät eivät suorastaan kuol-
leet nälkään.
Lääkintälaitos kehittyy
tieteen edistyessä
Lääkintälaitos kehittyi 1800-luvun lopulta lähtien
suuresti jo sen vuoksi, että valtio käytti siihen huo-
mattavasti varoja. Läänin-ja kaupunginsairaaloi-
den lisäksi perustettiin valtion varoin erikoissai-
raaloita, muun muassa mielisairaaloita, joita pe-
rustivat suurimmat kaupungitkin. Yhdeksän Sa-

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 557
takunnan maalaiskuntaa perusti 1903 ensimmäi-
sen piirimielisairaalan Harjavaltaan.
Mielisairaanhoito alkoi myös uudistua tehok-
kaasti etevän psykiatrin Christian Sibeliuksen
(1869-1922) tultua 1904 ylilääkäriksi Lapinlah-
den keskuslaitokseen, Helsingissä olevaan valtion
mielisairaalaan. Se muuttui nyt kroonisten poti-
laitten turvalaitoksesta uudenaikaiseksi sairaalak-
si, joka palveli myös yliopiston opetusklinikkana.
Sibelius toimi vuodesta 1909 myös professorina
ja sai alan opetuksen hyvään alkuun.
Myös kaksi suurta tuberkuloosiparantolaa pe-
rustettiin 1903: Nummelan parantola Nurmijär-
velle ja Takaharjun parantola Punkaharjun pitä-
jään, ja sitten joitakin pienempiä. Ensimmäinen
kunnanlääkärin toimi perustettiin 1882 Viita-
saarelle ja siitä maailmansotaan toista sataa lisää,
hyvin monet kahden tai useamman kunnan yh-
teisiä. Ensimmäinen kunnallissairaala perustettiin
1881 Ruovedelle, ja 1890-luvulta lähtien sellai-
nen saatiin useaan pitäjään, joskin ne olivat pie-
niä. Kätilö oli 1900-luvun alussa jo hyvin mones-
sa kunnassa.
Suuri merkitys oli sairaanhoitajien koulutuksel-
la, joka aloitettiin 1867 Helsingin diakonissalai-
toksella. Ensimmäinen varsinainen sairaanhoita-
jakurssi alkoi 1889 Helsingin kirurgisessa sairaa-
lassa. Alan koulutus laajeni vähitellen ja kehittyi
suuresti etenkin vapaaherratar Sophie Manner-
heimin (1863-1928) tultua 1904 Helsingin ylei-
sen sairaalan sairaanhoitajatarkurssien johtajak-
si. Toimiessaan samalla kirurgisen osaston ylihoi-
tajana Sophie Mannerheim pystyi seuraamaan
erinomaisesti alan kehitystä. Hänen työnsä edis-
ti sairaanhoitoa ja hoitajien koulutusta erittäin suu-
resti koko Suomessa.
Lääkärinapu oli autonomian ajan lopulla pal-
jon entistä lähempänä sitä tarvitsevia, ja sillä oli
myös enemmän merkitystä lääketieteen kehityk-
sen ansiosta. Jo varhemmin oli opittu tunnista-
maan joukko tärkeitä tauteja, mutta ratkaisevana
askeleena olivat Louis Pasteurin ja Robert Kochin
tutkimukset heidän osoittaessaan 1860- ja 1870-
luvulla, että monet taudit olivat bakteerien aiheut-
tamia. Tämä johti havaintoon, että steriloimalla
kirurgin työvälineet ja sideharsot voitiin välttää
haavakuume ja lapsivuodekuume, bakteerien ai-
heuttamia tulehduksia molemmat.
Varsinaisia parannuskeinoja tauteihin oli vielä
vaikea löytää, mutta jo tartunnan varominen vä-
hensi kuolleisuutta. Hygieniaa suuresti paranta-
va vesijohtolaitos rakennettiin Helsinkiin 1870-
luvulla ja vuoteen 1918 mennessä moniin muihin-
kin kaupunkeihin. Toinen tärkeä uudistus oli li-
kaviemärien rakentaminen. Maaseudulla koetet-
tiin levittää tietoa puhtaan veden tärkeydestä, mi-
kä edellytti kaivon rakentamista niissä lukuisissa
taloissa, joissa sitä ei vielä ollut, ja sen suojelua
saastumiselta. Juomaveden ottaminen joesta tai
ojasta oli levittänyt pahoin muun muassa lavan-
tautia. Sairaanhoitoon liittyi myös moderniin fy-
siologiaan perustuva terveydenhoito. Kansakoulu
lisäsi tuntuvasti hygieniaa ja terveydenhoitoa kos-
kevaa valistusta.
Länsi-Euroopan lääketieteen kehitystä seurat-
tiin Suomessa kiinteästi, ja kun alan opetus ja tut-
kimus olivat Helsingin yliopistossa korkeatasoi-
set, uudistukset tulivat nopeasti käyttöön. Varsi-
naiset kulkutaudit saatiin hillityksi jo kohtalaisen
hyvin, mutta jatkuvasti yleisen tuberkuloosin hoi-
to oli parhaassakin parantolassa vain potilaan
yleiskunnon vahvistamista. Kuolleisuus keuhko-
tautiin aleni hyvin hitaasti, kun parantolapaikko-
jakin oli vielä vähän. Kuivan yskän vaivaamaa
ihmistä katseltiin epäillen, ja tuttavien keskenään
supisema tai suorasukaisesti tokaisema diagnoosi
oli kovin usein oikea.
Paljon nuorehkoja naisia surmannut lapsivuo-
dekuume saatiin aikakauden lopulla yleensä este-
tyksi, jos synnyttäjä oli lääkärin tai koulutetun kä-

558
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
tilönkin hoidossa. Tämän lääkintähoidon alan
suurmies oli Helsingin yliopiston lapsenpäästö-
opin professorina vuodesta 1870 toiminut Josef
Adam Joachim Pippingsköld (1825-92), jonka
johtamassa synnytyslaitoksessa äitien kuolleisuus
aleni lähes 90 % entisestä.
Muista suomalaisista lääketieteen tutkijoista
professori Johan Wilhelm Runeberg (1843-1918)
oli hyvin etevä sisätautilääkäri, etenkin munuais-
tautien tutkija. Professori Ernst Alexander Ho-
men (1851-1926) kohotti patologian tutkimuksen
Suomessa korkealle tasolle. Eteviä kirurgeja oli-
vat professorit Jakob August Estlander ja Maxi-
mus af Schulten. Fysiologi Robert Tigerstedt (1853-
1923) siirtyi Suomessa väiteltyään 1881 Ruotsiin
ja toimi vuodesta 1886 Karoliinisen instituutin
professorina Tukholmassa kunnes palasi fysiolo-
gian professoriksi kutsuttuna 1900 Helsinkiin. Ti-
gerstedtin sanotaan olleen viimeinen fysiologi, jo-
ka hallitsi tieteenalansa kaikki osa-alueet, mutta
hänen erikoisalansa oli verenkierron fysiologia,
josta hän julkaisi erinomaisia tutkimuksia ja laa-
jan monografian.
Suuren maineen sai myös Tigerstedtin oppikirja
Lehrbuch der Physiologie des Menschen (1897-9 8), j oka
julkaistiin saksaksi kymmenenä painoksena ja li-
säksi englannin, italian ja venäjän kielellä. Ro-
bert Tigerstedt oli tunnustetusti maailman etevim-
piä fysiologeja ja "yksi Suomen kaikkien aikojen
huomattavimmista luonnontutkijoista" (Kari La-
gerspetz). Hänen kuoltuaan kokeellisen fysio-
logian tutkimus Helsingin yliopistossa kuihtui
pahoin, koska fysiologian laitoksen henkilökun-
taan kuului professorin lisäksi vain amanuenssi
ja laborantti.
Hammastaudit aiheuttivat entisaikaan paljon kär-
simystä, ja vaaralliset bakteerit voivat päästä eli-
mistöön vioittuneiden hampaiden kautta. Helsin-
gin koululaisia koskeva tutkimus osoitti 1894, että
heistä 92 prosentilla oli kariesta eli hammasmätää,
kun taas ientulehdus irroitti monelta vanheneval-
ta ihmiseltä enimmät hampaat.
Vielä 1800-luvun lopulla hampaiden hoito oli
muutaman ulkomailla opiskelleen hammaslääkä-
rin varassa rahvaan turvautuessa puoskareihin tai
irroittaessa kipeitä hampaita karskein menetel-
min. Hammaslääketieteen eli odontologian ope-
tus aloitettiin Helsingin yliopistossa 1892. Tärkein
aloitteentekijä, lääketieteen tohtori Matti Anselm
Äyräpää, alkuaan Europaeus (1852-1928), oli
myös aineen ensimmäinen opettaja, sittemmin
professori, ja alan johtavia miehiä Pohjoismais-
sa.
Työväensuojelu valtiovallan huolena
Työväensuojeluun kiinnitettiin Suomessa huo-
miota jo ennen kuin teollistuminen oli ehtinyt ai-
heuttaa epäkohtia kovin suuressa määrin. Jo 1859
kenraalikuvernööri F.W.R. Berg määräsi senaa-
tin tutkimaan lasten työoloja tehtaissa. Ongelma
oli pahin Tampereella, jonka monissa tekstiilialan
tehtaissa oli työvoimana paljon lapsia, 1870 tuhat-
kunta alle 15-vuotiasta. Koko tehdasteollisuudessa
lapsityöntekijöitä oli tuolloin noin 2 200 ja 24 %
koko työvoimasta. Lasten palkat olivat alhaiset
ja työolot hyvin vaihtelevat, pahimmillaan sietä-
mättömät. Yötyötäkin teetettiin, ja jotkut työt oli-
vat vaarallisia terveydelle, selvästi esimerkiksi tuli-
tikkutehtaissa. Vähän lievempinä samat epäkoh-
dat koskivat naistyövoimaa, jota oli hyvin paljon
etenkin tekstiiliteollisuudessa.
Lasten tehdastyötä säännösteltiin vuodesta
1868 lähtien asetuksin, jotka rajoittivat yötyötä
ja päivittäistä työaikaa sekä velvoittivat kunnat
työssä käyvien lasten terveyden tarkastamiseen.
Messukylän ja Tampereen kirkkoherra Josef
Grönberg puhui valtiopäivillä 1872 ja 1877-78 las-

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 559
ten tehdastyöhön liittyvistä epäkohdista, ja 1879
lapsityövoiman suojelua tehostettiinkin tuntuvas-
ti. Säädöksiä ei kuitenkaan aina noudatettu. Vie-
lä 1900-luvun alussa Tampereen tehtaiden työnte-
kijöistä noin 400 oli alle 15-vuotiaita. Lasten työs-
säkäynti helpotti vähävaraisten vanhempien ta-
loutta, joten heidän kannaltaan "lapset eivät jou-
tuneet vaan pääsivät tehtaisiin" (Viljo Rasila), ja
monet lapset nimenomaan halusivat olla ansio-
työssä. Maataloustyössä lapsia oli paljon, eivätkä
työsuojeluasetukset ulottuneet heihin.
Koska tehtaissa sattui paljon tapaturmia, kuole-
maan johtaneitakin, tämä aiheutti vuodesta 1889
lähtien valtion toimenpiteitä. Silloin nimitettiin
työturvallisuutta valvomaan kaksi ammattientar-
kastajaa, joiden lukua lisättiin myöhemmin ja teh-
täviä laajennettiin. Vuoden 1914 yksityiskohtai-
sessa ammattivaara-asetuksessa määrättiin tarkas-
tus ulotettavaksi myös rakennustyöhön ja maa-
talouteenkin, jos käytettiin muita koneita kuin he-
vosvetoisia. Työnantaja oli vuodesta 1895 lähtien
velvollinen ottamaan tapaturmavakuutuksen
työntekijöilleen useilla aloilla kuten tehdasteolli-
suudessa, suurilla rakennustyömailla, rautateillä
ja lastaustoimessa. Vastaava merimiehiä koskeva
laki tuli voimaan 1902. Erityistä huomiota kiin-
nitettiin työaikaan, mihin palaan poliittisen his-
torian yhteydessä.
Raittiusliike vaatii kieltolakia
Väkijuomien väärinkäyttöä pidettiin 1800-luvun
lopulla erittäin pahana yhteiskunnallisena epä-
kohtana. Tilastojen mukaan niiden nauttiminen
oli tosin vähentynyt tuntuvasti kotipolton kieltä-
misen jälkeen. Tämä johtui osaksi siitä, että lute-
rilaiset herätysliikkeet olivat vastustaneet juop-
poutta kiivaasti, samoin ruotsinkielisillä seuduil-
la vaikuttavat eriuskolaisliikkeet. Herännäisyyskin
oli unohtanut Paavo Ruotsalaisen ennakkoluulot
ja omaksunut Wilhelmi Malmivaaran johtama-
na selvän raittiuskannan. Varsinainen aatteellinen
raittiusliike kasvoi 1880-luvulla hyvin voimak-
kaaksipa siihen liittyi paljon työväkeä. Tästä joh-
tui että myös sosialistinen työväenliike otti vuosi-
sadan vaihteessa kansanraittiuden erityiseksi ta-
voitteekseen. Sitä ajoi myös nuorisoseuraliike.
Alkoholin kulutus asukasta kohti oli Suomessa
1900-luvun alussa alhaisin koko Euroopassa. Rait-
tiusaktivistien mukaan väkijuomilla oli silti tur-
miollinen vaikutus etenkin kaupunkien työvä-
keen, ja ainakin Helsingissä tällä väitteellä oli ka-
tetta. Pätevän sosiaalihistorian tutkijan Heikki Wa-
riksen mukaan monet työmiehet joivat kaiken
viikkoa runsaasti olutta ja ottivat viikonvaihtees-
sa kovan humalan nauttien viinaa ja vahvoja se-
koituksia eli "punsseja". Raittius väen vihaama
Kuningas Alkoholi hallitsi ennen kaikkea Pitkän-
sillan pohjoispuolisia, työväen asuttamia kaupun-
ginosia Kalliosta ja Sörnäisistä Vallilaan.
Maaseudulla väkijuomien nauttiminen oli 1900-
luvun alussa yleensä varsin vähäistä. Naiset oli-
vat vähin poikkeuksin jyrkästi viinaa vastaan, ja
kun maalaiskunnille oli annettu oikeus kieltää vä-
kijuomien anniskelu, juotavaa oli vaikea hank-
kia, ellei sattunut olemaan pontikankeittäjää lähi-
mailla. Raittiudesta oli tehty propagandalla kan-
sallinen asia ja samalla työväen yhteinen pyrki-
mys, joten eriävän mielipiteen ilmaiseminen näyt-
ti suorastaan rikokselta. Tämä on hyvä esimerk-
ki hegeliläisestä yhtenäisen ajattelun ihannoimi-
sesta, joka oli ominaista sekä fennomaaneille että
työväenliikkeelle.
Raittiusväki uskoi että yleinen mielipide oli tai-
pumassa väkijuomien myynnin ja nauttimisen
kieltämiseen lailla, ja valtiopäivillä tehtiin 1885
useita siihen tähtääviä aloitteita. Säädyt eivät kui-
tenkaan suostuneet kieltolakiin silloin eivätkä
myöhemminkään ennen valtiopäiväuudistusta,

560
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
koska aatelin ja porvariston enemmistö vastusti
sitä johdonmukaisesti.
Rikoslakia ja
vankilaoloja uudistetaan
Suomen sosiaalihistorian merkillisyyksiä on kan-
samme väkivaltaisuus, joka näkyy selvimmin
henkirikoksien määrästä. Siitä on hyvät tilastot
vuodesta 1843 lähtien, ja koko ajan se on pysy-
nyt kansainvälisesti katsoen korkeana. Ero Skan-
dinavian maihin on ollut erikoisen suuri. Yhteis-
kunnalliselta ja oikeudelliselta perinteeltään lähei-
sessä Ruotsissa henkirikollisuus oli vielä 1840-
luvulla melko suuri, mutta vuoteen 1914 mennes-
sä se aleni väkilukuun verrattuna noin puoleen
entisestään. Suomessa se pysyi koko ajan runsaa-
na. Trendi oli tosin loivasti aleneva, kunnes henki-
rikollisuus kääntyi 1900-luvun alkuvuosina jyrk-
kään nousuun. Vuosina 1904-12 se oli asukasta
kohti laskettuna noin 40 % korkeampi kuin 1843-
72 ja seitsemän kertaa suurempi kuin samaan ai-
kaan Ruotsissa.
Henkirikokset ovat olleet Suomessa etupäässä
tappoja, kun taas harkittu murha on ollut melko
harvinainen. Koska tappoon syyllinen on ollut
usein vahvasti juovuksissa, suomalaisilla on arvel-
tu olevan "huono viinapää" eli erikoinen taipu-
mus tulla juovuksissa väkivaltaisiksi. Tätä on kui-
tenkin vaikea todistaa. Parempi selitys on että juo-
misen nimenomaisena tarkoituksena on ollut
Suomessa monen miespolven ajan humalaan tu-
leminen, mikä onnistuu viinaa juodessa helpos-
ti. Tässä on suuri ero verrattuna maihin, joissa
kansan mielijuomana on olut tai viini; niitä pitää
juoda paljon, ennen kuin tolkku menee koko-
naan. Ruotsissakin paloviina, "tavallisen miehen
viini", on ollut kauan rahvaan mielijuoma, mutta
sitä on nautittu varovammin kuin Suomessa.
Suomalaisten hurjaa juomatapaa ja tappelunhalua
on koetettu selittää vetoamalla kansanluontee-
seen. Tieteellinen koulutus varoittaa kuitenkin täs-
tä kurittomasti käytetystä käsitteestä, eikä se seli-
tä esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan henkirikolli-
suuden kehitystä. Aikoinaan eteläpohjalaisten
oletettu kiivas luonteenlaatuja hurja rohkeus he-
rättivät pelonsekaista ihailua, ja niiden arveltiin
olevan veren perintöä. "Häjyjen" kotiseutu rau-
hoittui kuitenkin valistuksen ansiosta nopeasti
1880-luvulta lähtien, ja 1900-luvulla samojen La-
puanjoen pitäjien henkirikollisuus oli erikoisen
alhainen. Minne härmäläisten ja kauhavalaisten
kansanluonne on siis hävinnyt? "Lupsakat" sa-
volaisetkin olivat 1900-luvulla huomattavasti vä-
kivaltaisempia.
Veren perinnön sijasta pitäisi ilmeisesti puhua
perinteisestä käyttäytymistavasta, joka liittyy yh-
teiskunnan ja kulttuurin luonteeseen. Käytöksen
taustana on tietynlainen mielenlaatu eli mentali-
teetti, sekin vaikea tulkita ja tutkia. Muuan mah-
dollisuus on päätellä, että suomalaisten väkivaltai-
suus on yksinkertaisesti primitiivistä kovuutta ja
raakuutta, joka on väistynyt hitaasti, kun Suomi
sijaitsee Euroopan sivistyksen rajaseudulla ja käy-
töstä pehmentävät uutuudet ovat levinneet tän-
ne myöhään. Osa suomalaisista on tämän mu-
kaan säilyttänyt ikivanhan väkivaltaisuuden tra-
dition myöhäisiin aikoihin, ja kenties koko kan-
sallakin on yhä viehtymystä siihen.
Voidaan myös viitata suomalaisten sulkeutunei-
suuteen. Kun emme ole tottuneet puhumaan
asioita selviksi, mieleen kasaantuu helposti vihaa
tai kaunaa, ja viinan vaikutuksesta se voi purkau-
tua väkivaltana. Saman vaikuttaa äkillinen tilan-
teenmuutos, johon ei pystytä reagoimaan muu-
ten kuin väkivaltaisesti. Sulkeutuneisuus myös
eristää muista ihmisistä ja voi synnyttää yksinäi-
syyden ja turvattomuuden tunnetta, jota vastaan
yritetään puolustautua väkivaltaisin reaktioin.

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 561
Tämä tulkinta voidaan liittää edelliseen oletta-
malla, että sulkeutuneisuus on varhaiskantainen
piirre, sivistyksen puutetta. Erityisesti suomalai-
sen miehen perinteeseen on luettu haluttomuus
ilmaista tunteita puhumalla, ja itkeminen on hä-
peällistä. Ynseä vaikeneminen ei sen sijaan ole
häpeäksi eikä tietyn tradition mukaan väkivalta-
kaan. Todettakoon nykyäänkin verraten yleinen
oman aviovaimon tai avopuolison pahoinpitele-
minen. Miksi sulkeutuneisuuden perinne on säily-
nyt Suomessa, on kuitenkin vaikea sanoa, ja kuka
tietää, onko se väkivaltaisuuden oikea selitys.
Olen nimittäin tavannut monia lapsellisen avo-
mielisiäkin kansanihmisiä, mutta tuskin he ovat
olleet väkivaltaisiakaan.
Länsimaisen liberalismin vaikutuksia oli, että
Suomessa voimassa ollut Ruotsin rikoslaki alkoi
Kustaa III:n lieventämänäkin näyttää vanhentu-
neelta. Mahdollisuus sen uudistamiseen avautui
vuosien 1863-64 valtiopäivillä, joille annettiin
hallituksen sitä koskeva esitys "tammikuun valio-
kunnan" käsiteltyä jo asiaa. Säädyt päättivät rikos-
lain uudistamisen vihdoin 1889, mutta keisari
vahvisti sen vasta 1894. Pitkä viivytys johtui osaksi
siitä, että Suomen takapajuiset vankilat täytyi uu-
distaa perin pohjin ennen lainuudistusta. Toise-
na syynä oli kiista kuolemanrangaistuksesta, kun
säädyt olisivat poistaneet sen, mutta keisari halu-
si säilyttää sen rangaistuksena raskaista valtiollisis-
ta rikoksista kuten Venäjälläkin.
Väliaikaisin järjestelyin lakkautettiin tuomitun
rikollisen raipoilla piekseminen ja häpäisevät ran-
gaistukset jo 1868. Murhasta tuomittu kuoleman-
rangaistus muutettiin autonomian ajan loppuun
saakka käytännössä elinkautiseksi kuritushuone-
rangaistukseksi. Vapausrangaistusten ohella lakiin
jäi paljon sakkoja pienistä rikoksista. Muuten
rangaistusasteikkoa muutettiin monella tavoin,
joissakin kohden rangaistusta lievennettiin mut-
ta varsinkin pahoinpitelystä tuomittuja kovennet-
tiin tuntuvasti. Kokonaisuudessaan uudessa rikos-
laissa korostuivat jo 1700-luvulla suositellut hu-
maanit periaatteet.
Vankilaoloja uudistettiin 1860-luvulta alkaen
samassa hengessä. Siihen saakka vangille oli ope-
tettu vain vähän kristinoppia, mutta vastapainoksi
hän oli oppinut monta konstia kokeneilta rikolli-
silta, joiden kanssa oli asunut yhdessä. Nyt halut-
tiin vankeja opettaa ja kasvattaa, jotta he voisivat
vapauduttuaan elää rehellisellä työllä. Yleissivis-
tävän opetuksen ohella annettiin siis ammatillis-
ta, tavallisesti käsityönopetusta. Vankisiirtoloissa
teetettiin suonviljely-ja metsätöitä. Sellijärjestelmä
eristi paatuneet rikolliset nuoremmista, vankien
ruumiillista kuntoa ryhdyttiin valvomaan ja hei-
dän sielunhoidostaan huolehdittiin entistä parem-
min. Tulokset vaihtelivat. Yksi ja toinen vanki op-
pi hyvän käsityöammatin, sai itseluottamusta eikä
hankkinut enää koskaan rautoja ranteisiinsa, toi-
set palasivat pian kalterien taakse.
Senaattori Johan Erik Bergbom huomautti
1861, että vankien karkottaminen Siperiaan (vrt.
s. 434) tulisi lopettaa, koska se ei perustunut Suo-
men lakiin, ja karkotuksen vastustajat huomaut-
tivat myös siitä, että suomalaiset viranomaiset ei-
vät voineet valvoa vankien kohtelua Venäjän puo-
lella. Toisaalta todettiin että karkotus oli juridisesti
katsoen armahduspäätös ja kuului sellaisena hal-
litsijan oikeuksiin. Odoteltaessa uutta rikoslakia
ja Venäjällä suunniteltuja vastaavia uudistuksia
karkotukset Siperiaan jatkuivat vuoteen 1887,
jolloin ne lopetettiin Venäjän sisäasiainministe-
riön aloitteesta.

562
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Voimakas liike
naisten oikeuksia ajamassa
Liberalismin voittokulku länsimaissa edellytti
naisten monin tavoin alistetun aseman perinpoh-
jaista muuttamista. Moderni naisliike alkoi Yhdys-
valloissa, missä pidettiin 1848 tärkeä Seneca
Fallsin kokous naisasian edistämiseksi ja luotiin
naisliikkeen ohjelma. Naisten tuli päästä kaikkiin
kouluihin ja yliopistoihin, kaikille työaloille ja
kaikkiin virkoihin sekä olla palkanmaksussa sa-
massa asemassa kuin miehet. Aviopuolisoiden tuli
saada samat oikeudet omaisuuteensa, ja naisille
tuli antaa valtiollinen äänioikeus samoin perus-
tein kuin miehille. Näistä ajatuksista saatiin pian
tieto Suomeenkin.
Samaan tapaan viitoitti naisten oikeuksia suuri
englantilainen liberaali John Stuart Mill 1869 jo
samana vuonna ruotsinnetussa, voimakkaasti
vaikuttaneessa teoksessaan The Subjection ofJVomen
('Naisten alistaminen'). Suomessa tunnettiin kui-
tenkin paremmin maastamme Ruotsiin muutta-
neen Fredrika Bremerin kirjoitukset naisen ase-
masta ja monet Ruotsissa toimeenpannut uudis-
tukset.
J.V. Snellman oli vaatinut jo 1844 Saima-lehdes-
sään voimakkaasti naisten oikeudellisen aseman
ja heidän koulutuksensa parantamista. Valtiopäi-
villä päätettiin 1864, että naimaton nainen saisi
21 vuotta täytettyään solmia avioliiton ilman van-
hempiensa (tai orvoksi jäätyään vanhimman vel-
jensä) lupaa sekä tulisi 25-vuotiaana oikeudelli-
sesti täysi-ikäiseksi ja pääsisi kokonaan omaistensa
holhouksesta. Tyttären perintöoikeus säädettiin
1878 samaksi kuin hänen veljensä. Tätä vastusti-
vat erikoisesti itäsuomalaiset talonpojat, jotka oli-
vat tottuneet siihen, että tytär ei perinyt kotita-
lostaan juuri mitään.
Aviovaimon oikeutta omaisuutensa hallintaan
lisättiin tuntuvasti 1889 säädetyssä laissa. Puoli-
sojen yhteisen omaisuuden hallinta kuului edel-
leen pääasiallisesti miehelle, mutta vaimo sai oi-
keuden hallita omalla työllään ansaitsemiaan va-
roja sekä hänelle lahjana tai testamentilla annet-
tua yksityistä omaisuutta. Nouseva naisliike ei tie-
tenkään ollut tyytyväinen 1800-luvun uudistuk-
siin vaan jatkoi taistelua.
Elinkeinovapauden toteuttaminen soi 1870-lu-
vulta alkaen muuten täysivaltaiselle naiselle sa-
mat oikeudet elinkeinojen harjoitukseen kuin
miehille, ja naisille avautui myös monia uusia am-
matteja etenkin sellaisilla palvelualoilla kuin ope-
tus, sairaanhoito, kauppa, pankki-ja vakuutuslai-
tos sekä posti ja puhelin. Leskeksi jäänyt talon-
emäntä sai 1865 äänioikeuden kuntakokouksessa
ja leskirouva 1873 kaupunginvaltuuston vaalissa,
ja sama oikeus oli molemmissa myös veroa mak-
savalla naimattomalla naisella. Valtuuston jäse-
neksi naista ei kuitenkaan saanut valita. Naisten
valtiollisiin oikeuksiin ja heidän koulutuksensa
paranemiseen palaan toisessa yhteydessä.
Suomen naisten oma osuus tässä oikeustaiste-
lussa oli hyvin suuri. Etunenässä kulkivat sääty-
läisnaiset, joilla oli ollut tilaisuus hankkia kirjallista
sivistystä. Aikaisemmin mainitun Fredrika Rune-
bergin lisäksi varhaisia naisasian ajajia oli älykäs
ja rohkea Adelaide Ehrnrooth (1826-1905), ken-
raalin tytär, joka kirjoitti siitä 1860-luvulta lähti-
en käyttäen lehtiartikkeleissaan ja novelleissaan
taitavasti huumoria ja ironiaa. Kirjailija Minna
Canth ajoi 1880-luvulta alkaen naisten asiaa hy-
vin voimakkaasti ja kiinnitti huomiota nimen-
omaan työläisnaisten asemaan. Suomen sosiaali-
demokraattinen työväenliike otti puolestaan alun
pitäen ohjelmaansa naisten kaikinpuolisen tasa-
arvoisuuden miesten kanssa.
Koulunjohtaja Lucina Hagman (1853-1946)
edisti tyttöjen koulutusta, toimi yhteiskoulun hy-
väksi ja vaikutti merkittävästi naisten valtiollisen
ja kunnallisen äänioikeuden saamiseen. Filoso-

Yhteiskunnallisia epäkohtia pyritään vähentämään 563
fian tohtori Maria (Maikki) Friberg (1861-1927)
osallistui naisliikkeen ja raittiusliikkeen toimintaan
ja työskenteli rauhanaatteen ja oikeudenmukai-
sen yhteiskunnan hyväksi. Vapaaherratar Ale-
xandra Gripenberg (1857-1913) ajoi kirjailijana,
kansainvälisen naisliikkeen toimihenkilönä ja lo-
pulta kansanedustajana naisten oikeuksia ja pyr-
ki samalla edistämään naiskasvatusta koko yhteis-
kunnassa.
Alexandra Gripenberg oli saanut vaikutteita
muun muassa Zachris Topeliukselta, joka hyväk-
syi naisliikkeen pyrkimykset hyvin pitkälle. Hän
teki 1878 yliopiston rehtorina aloitteen täysien
opiskeluoikeuksien myöntämiseksi naisille onnis-
tumatta kuitenkaan rikkomaan vanhoillisuuden
muuria. Naisen erityisenä tehtävänä Topelius piti
lähimmäisenrakkauden vaalimista perheessä ja
yhteiskunnassa, koska hänellä oli "sama ymmär-
rys, lämpimämpi sydän ja enemmän kärsivälli-
syyttä" kuin miehellä. Tätä voitaneen pitää van-
hoillisena "rooliajatteluna" mutta ainakin yhtä
hyvin naisten arvostamisena.
Suomi oli vaurastunut autonomian ajan lopul-
la suuresti, ja keskimääräinen elintaso oli kohon-
nut merkittävästi, mutta silti kuvassa oli vielä 1910-
luvulla tummia varjoja. Elintaso vaihteli paljon
sekä alueellisesti että yhteiskunnallisesti, ja suuri
osa kansaa kärsi yhä köyhyydestä ja turvattomuu-
desta. Monet tästä huolestuneet suomalaiset liene-
vät lohduttaneet mieltään otaksumalla, että talou-
dellinen kasvu kohottaisi ja tasoittaisi ajan mit-
taan koko kansan toimeentuloa. Siten yhteiskun-
tarauha säilyisi, vaikka valtiovalta ei kajoaisi aina-
kaan kovin paljon tuotannon ja tulonjaon perus-
teisiin.
Tulonsiirtoja ei tunnettu autonomisessa Suo-
messa vielä käsitteenäkään, eikä lievä verotus
suonut mahdollisuuksia niihin. Vain sosiaalide-
mokraattisen työväenliikkeen piirissä ajateltiin
yhteiskunnan tilasta ja sen tulevaisuudesta toisin.
Kuinka yhteiskuntaolot olisivat kehittyneet aiko-
jen pysyessä normaaleina, ei kukaan voi sanoa
varmasti, mutta muiden pohjoismaiden rauhalli-
set olot tulevat tietenkin mieleen. Suomen kehi-
tyksen mullisti kuitenkin perin pohjin 1914 alka-
nut maailmansota.

565
Aatteiden kuohuntaa,
autonomia uhattuna
Aleksanteri Ihn murha
ja hallitsijanvaihdos
Maaliskuun 13. päivänä 1881 Aleksanteri II:n ol-
lessa matkalla Talvipalatsista kaartin joukkojen
katselmukseen kadulta heitetty pommi murskasi
keisarin vaunujen takaosan ja surmasi kaksi ih-
mistä. Keisari laskeutui maahan ja tarkasteltuaan
pommin aiheuttamaa tuhoa oli astumassa rekeen
palatakseen palatsiin, kun hänen jaloissaan räjäh-
ti toinen pommi, jonka aiheuttamiin vammoihin
hän kuoli samana päivänä. Pieni terrorijärjestö
Narodnaja Voija ('kansan tahto') oli viimeinkin
onnistunut, mutta vallankumousta se ei saanut ai-
kaan. Keisarin murhaajat saatiin tuota pikaa kiin-
ni ja hirtettiin ja narodnikien terroriteot estettiin
joksikin aikaa kovin ottein.
Suomessa keisarin murha aiheutti suuren järky-
tyksen, koska Aleksanteri II oli saanut täällä erit-
täin hyvän nimen vapaamielisten ratkaisujensa ja
maassa hänen aikanaan tapahtuneen edistyksen
vuoksi. Se laskettiin osittain keisarin ansioksi eikä
suinkaan syyttä. Suomalaisten kiitollisuuden py-
syväksi merkiksi pystytettiin Helsingin Senaatin-
torille 1894 Walter Runebergin veistämä patsas,
jonka jalustalla Suomen leijonan kylkeen nojaa-
va oikeuden jumalatar muistuttaa Aleksanteri II:n
perustuslaillisesta hallituksesta.
Hallitsijana seurasi isäänsä Aleksanteri III
(1845-94), jota ei tunnettu Suomessa kovin hy-
vin. Hän antoi samanlaisen hallitsijanvakuutuksen
kuin edeltäjänsä, eikä kenraalikuvernööri Adler-
bergin vapauttaminen virastaan ja kenraali kreivi
Fjodor Logginovits Heidenin nimittäminen hänen
seuraajakseen 1881 valaissut sanottavasti uuden
hallitsijan suhtautumista Suomeen, koska Heiden
oli sotilas mutta poliitikkona kirjoittamaton lehti.
Ministerivaltiosihteerin nimitys 1881 hieman huo-
lestutti. Alexander Armfeltia 1876 seurannut Emil
Stjernvall-Walleen (1806-90), joka oli noudatta-
nut edeltäjänsä linjaa autonomian diplomaattisena
puolustajana, erosi ikänsä takia, ja hänen seuraa-
jakseen nimitettiin Theodor Bruun, joka oli toimi-
essaan Venäjällä korkeissa viroissa omaksunut lä-
hinnä venäläisen käsityksen Suomen asemasta.
Kun keisari sitten nimitti 1882 senaattoreiksi
professorit Georg Zacharias Forsmanin (Yrjö Kos-
kisen) ja Leopold (Leo) Mechelinin (1839-1914),
tämä teki jossain määrin rauhoittavan vaikutuk-
sen. Koskinen oli fennomaanien johtaja, oikeustie-
teilijä Mechelin taas arvo vähäisimpiä liberaaleja,
joten näytti siltä kuin Aleksanteri III haluaisi no-
jautua sellaisiin miehiin, joihin Suomessakin
luotettiin. Venäjällä palvelleissa suomalaisissa
kenraaleissa olisi ollut paljonkin valinnan va-
Suomessa virisi 1800-luvun lopulla työväenliike, jota yhteiskunnan monet epäkohdat jyrkensivät. Talvityöttömyys vaivasi nousu-
kausinakin rakennusmiehiä. varsinkin muurareita. Koska lisäaineeton laasti ei kovetu pakkasessa, työt pysähtyivät talveksi. Nämä
muurarit tekevät työtään Helsingissä 1904.

566
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
raa, mutta hallitsija ei turvautunut tällä kertaa
heihin. Keisari osoitti luottamustaan Suomen joh-
tomiehiin myös siten, että Forsman aateloitiin
1882, jolloin hän otti sukunimen Yrjö-Koskinen.
Mechelin oli saanut aatelisarvon jo 1876.
Kulttuuriradikalismi
horjuttaa perittyä maailmankuvaa
Valtiollisesta historiasta on poikettava välillä aate-
historiaan. Liberalismiin, jonka vaikutuksesta ta-
loudelliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun olen
jo kertonut, oli alkanut kutoutua Länsi-Euroopas-
sa uskontoakin koskevaa "vapaamielisyyttä".
Straussin ja Feuerbachin radikaalien teosten vai-
kutus (vrt. s. 497-498) kasvoi 1860-luvulla, ja sitä
alkoivat tukea luonnontieteiden uudet tulokset.
1700-luvun valistus ei ollut horjuttanut kristinus-
kon perinteistä tulkintaa paljonkaan Saksassa eikä
Pohjoismaissa, mutta 1860- ja 1870-luvulta läh-
tien osa näidenkin maiden lukeneistoa alkoi epäil-
lä kirkon opetusta, jopa kristinuskon perusteita.
Syntyi kulttuuriradikalismi, jonka leviämistä Suo-
meen etenkin Mikko Juva on tutkinut.
Lievimmillään arvostelu koski kirkon ja valtion
suhdetta sekä valtiokirkkoon kuulumattomien oi-
keudellista asemaa. Tätä kritiikkiä voi kutsua va-
paamieliseksi kristillisyydeksi, mutta moni meni
paljon pitemmälle. Luonnontieteissä oli osoitet-
tu jo 1700-luvulta lähtien empiirisen tutkimuksen
välttämättömyyspä 1800-luvun alkupuolella po-
sitivismiksi kutsuttu tutkimussuunta vaati ihmis-
tieteitäkin pitäytymään vain eksaktiin tietoon. Erit-
täin painokkaasti tätä vaati nykyaikaisen sosiolo-
gian perustaja, ranskalainen filosofi August Comte.
Positivismin mittapuun mukaan varhaisempi
humanistinen tutkimus oli enimmäkseen epätie-
teellistä ja teologia ei ollut sukuakaan tieteelle pe-
rustuessaan perinteisiin uskomuksiin tai kuten sa-
nottiin suoranaiseen taikauskoon. Tieteellisesti
asennoitunut ihminen ei voinut enää uskoa so-
keasti Raamatun sanaan geologien osoitettua, että
maailman luominen kuudessa päivässä oli tarua.
Paleontologit puolestaan väittivät, että ihmisiä oli
elänyt jo satojatuhansia vuosia sitten, kun taas
Vanhasta Testamentista oli perinteisesti laskettu
ihmiskunnan iäksi noin 6 000 vuotta.
Kaikki tämä sai papit hämmennyksiin, ja pa-
hempaa oli tulossa. Vuodesta 1859 lähtien eng-
lantilainen luonnontutkija Charles Darwin loi teo-
rian, jonka mukaan eliölajit olivat syntyneet vähi-
tellen kehittymällä pitkien ajanjaksojen kulues-
sa. Ihminen oli läheistä sukua apinoille ja pol-
veutui muun eläinkunnan tavoin alkeellisista kan-
tamuodoista. Näytti siltä että Raamatun kertomus
ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi oli kumottu
ja Feuerbachin todistettu olevan oikeassa. Darvvi-
nin kehitysopin omaksuneet filosofit kuten saksa-
lainen Ernst Haeckel johtivat siitä jo 1860-luvul-
la aukottomaksi väitetyn materialistisen maail-
manselityksen. Sellaiset käsitteet kuin sielu, kuo-
lemattomuus, synti ja Jumala oli hylättävä, kos-
ka ne vain vääristivät ihmisten käsityksiä maail-
masta ja yhteiskunnasta.
Nämä radikaalit opit eivät edenneet Euroopan
lukeneiston keskuudessa kovin nopeasti. Kristin-
uskon arvovalta oli voimakas, tunnesiteet siihen
vahvat, ja sen julistama rakkauden etiikka näytti
korvaamattomalta. Jos se ei perustuisi uskoon, mi-
hin sitten? Tähän radikaalit vastasivat huomaut-
tamalla, että kristinuskon Euroopassa lähes kak-
si vuosituhatta kestänyt valta ei ollut estänyt so-
tia, sortovaltaa eikä monia yhä vallitsevia yhteis-
kunnallisia epäkohtia. Oli siis korkea aika hylätä
laho uskonto ja ryhtyä käyttämään tervettä jär-
keä ja eksaktia tietoa paremman maailman raken-
tamiseksi.
Osa lukeneistoa omaksui uudet aatteet ilomie-
lin. Tästä oli selvät merkit Suomessakin jo 1870-

Aatteiden kuohuntaa, autonomia uhattuna 567
luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä kulttuuri-
radikalismi saavutti voittoja varsinkin ruotsinkie-
lisen sivistyneistön keskuudessa. Tähän saatiin
vaikutteita myös Ranskan ja Norjan kirjallisuu-
desta. Kristinuskon dogmeihin pitäytyminen al-
koi näyttää jopa vanhanaikaiselta ja sivistymät-
tömältä. Varhain radikaalistuneessa Viipurilaises-
sa osakunnassa katsottiin jo vuoden 1870 vaiheilla
yleisesti, että jumaluusoppi ei kerta kaikkiaan
kuulunut valistuneen miehen harrastuspiiriin.
Uskonnon arvostelu levisi 1880-luvulla akatee-
misesta lukeneistosta jossain määrin myös varak-
kaan porvariston piiriin ja saavutti ennen pitkää
työväestönkin valistuneimman kerroksen. Kirkon
arvovallan ja kristillisen perinteen heikentyminen
vaikutti yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen ajatte-
luun ja kaikkeen henkiseen kulttuuriin. Sillä oli
osuutta lähes kaikkeen kehitykseen, mitä Suomes-
sa tapahtui 1880-luvulta autonomian ajan lop-
puun, ja myöhemminkin uskonnollisuuden vä-
henemisellä tai muuttumisella on ollut suuri mer-
kitys.
Kielitaistelu katkerimmillaan
Kielitaistelu hallitsi Suomen sisäpolitiikkaa vielä
1880-luvulla, mutta suomen kielen voitto alkoi
olla jo näkyvissä. Vuoden 1865 kieliasetus ei ol-
lut tyydyttänyt suomenmielisiä, ja 1877-78 he ar-
vostelivat valtiopäivillä senaattia ankarasti, kun
se ei ollut pyrkinyt edistämään edes tässä asetuk-
sessa osoitettuja vaatimattomia tavoitteita. Vuo-
den 1882 valtiopäivillä säädyt saivat lausua sanan-
sa virkakieliasian ratkaisusta ja olivat kovin eri-
mielisiä. Yrjö Koskinen pyrki tämän jälkeen
hankkimaan suomen kielen asemaa vahvistavan
asetuksen nojautumalla fennomaanien ystävänä
pidettyyn kenraalikuvernööri Heideniin ja kei-
Liberaaleihin kuuluva prokuraattori Robert
August Montgomery piti "Pietarin tien" käyttöä
autonomialle vaarallisena ja huomautti, että
suomen kielen julistaminen toiseksi viralliseksi
kieleksi edellytti valtiosäätyjen päätöstä. Montgo-
mery vetosi kantansa perusteluksi vuoden 1734
lain kohtaan, jossa kiellettiin "vieraan kielen"
käyttö oikeudenkäynnissä. Fennomaanit repäisi-
vät vaatteensa kuultuaan suomen olevan vieras
kieli, mutta laki määräsi todellakin selvästi ruot-
sin virkakieleksi. Pirkko Rommi katsoo että Mont-
gomery n menettelyssä, jota Leo Mechelin tuki,
"oli kyse liberaalien perustuslaillisesta Venäjän-
politiikasta eikä suomen kieltä vastustavasta kieli-
politiikasta". Kiista johti kompromissiin: suomen
kielen asemaa oikeudenkäytössä parannettiin
1883 asetuksella, mutta sitä ei julistettu viralliseksi
kieleksi.
Seuraavina vuosina G.Z. Yrjö-Koskinen, jolla
oli tämä nimi vuodesta 1882, säilytti jyrkän kieli-
poliittisen linjansa ja oli muuten solidaarinen kei-
saria kohtaan. Niinpä senaattiin nimitettiin lisää
fennomaaneja. Suomen kielen käyttöä virastois-
sa lisättiin jälleen 1886-87 annetuin asetuksin,
mutta varsinaista virallista kieltä siitä ei vieläkään
tullut. Tämä alkoi nyt olla pelkkä arvovaltakysy-
mys, sillä suomen kielen asema virkakielenä oli
kohentunut siinä määrin, että virkoja ei saanut,
ellei osannut suomea. Tosin viranhakijalle annettu
kielitodistus ei aina taannut sitä, että asianomai-
nen pystyi käytännössä kirjoittamaan kaiken tar-
vittavan suomeksi.
Täydellisen ja näkyvän voiton viipyminen suu-
tutti jyrkimpiä fennomaaneja. Yrjö-Koskinen ja
hänen kumppaninsa kuulivat 1870-luvun lopulta
lähtien olevansa saamattomia vanhoja herroja
nuorten radikaalien rynnistäessä kentälle. Heidän
johtajinaan olivat pohjalaiset lakimiehet Jonas
Castren ja Lauri Kivekäs, alkuaan Stenbäck, joka
oli suomentanut nimensä harvinaisen varhain.

568
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
"Nuoret" olivat monissa yhteiskunnallisissa ja kult-
tuuriasioissa liberaalien kannalla mutta kieliky-
symyksessä peräänantamattomia. Castrenin kan-
ta oli, että suomi tuli julistaa ainoaksi viralliseksi
kieleksi ja ruotsi painaa paikalliskielen asemaan.
Suomen kielen asemaa saatiin parannetuksi
myös koulutuksessa, ja suomenkielisen kirjalli-
suuden vahva nousu 1880-luvulla osoitti kielen
kehityskyvyn entistä paremmin. Suomenmieliset
pääsivät 1880 ensi kerran voitolle ylioppilaskun-
nan puheenjohtajan vaalissa mutta joutuivat sit-
temmin kokemaan tappioitakin. Ruotsinmieliset
puolestaan peräytyivät kulttuuripolitiikassa vain
askel askeleelta, ja talouselämässä he pitivät yh-
teisvoimin hyvin puoliaan suomenmielisten yri-
tyksiä vastaan.
Kieliriitaan kului niin paljon voimia ja aikaa,
että jotkut maltilliset huolestuivat, koska Suomes-
sa oli selvästi muitakin tärkeitä ongelmia. Niinpä
muutamat nuoret fennomaanit johtajinaan do-
sentti vapaaherra Ernst Gustav Paimen (1849—
1919) ja professori Johan Richard Danielson
(1853-1933), molemmat historiantutkijoita, pe-
rustivat 1881 aikakauslehden nimeltä Valvoja, jos-
sa yhdistyi maltilliseen fennomaniaan kiinnostus
taloudellisiin ja sosiaalisiin kysymyksiin liberaa-
lissa hengessä.
Joukko ruotsinkielisiä taas julkaisi 1880 liberaa-
lisen puolueen ohjelman, jonka oli muotoillut lä-
hinnä professori Leo Mechelin. Siinä toivottiin
valtiopäivien vallan lisäämistä ja painovapautta
sekä Suomen ja keisarikunnan unionin tarkem-
paa määrittelyä. Kieliriitaan haettiin sovintoa tun-
nustamalla molempien kielten oikeudet. Heti
ohjelman ilmestyttyä vanhaJ.V. Snellman julkaisi
siitä murskaavan arvostelun, hän kun ei hyväksy-
nyt kielten tasa-arvoisuutta. Toisaalta myös enim-
mät ruotsinmieliset pitivät ohjelmaa kielipoliitti-
sesti liian mietona, ja niin puoluehanke raukeni
muutamassa vuodessa.
Suomenmielisten piirissä tapahtui sittemmin
hieman yllättävä rintamanmuutos monien "nuor-
ten" kehittyessä kieliasioissa maltillisiksi, koska
ruotsinkieliset liberaalit olivat heidän aateveljiään
yhteiskunnallisissa ja kulttuurikysymyksissä. Fen-
nomaanien Yrjö-Koskisen johtama enemmistö
taas jyrkensi linjaansa muun muassa Venäjän-po-
liittisista syistä. Pietarissa epäiltiin Suomen ruot-
sinkielisten olevan Venäjän vihollisia, joten Yrjö-
Koskinen koetti pysytellä kaukana heistä. Tämä-
kin vieroitti "nuoria" suomalaisesta puolueesta,
ja 1894 perustettiin nuorsuomalainen puolue.
Lauri Kivekkään kuoltua 1893 sen tärkeimmiksi
johtomiehiksi tulivat Jonas Castren, nuori laki-
mies Kaarlo Juho Stählberg ja aatesuunnan 1889
perustetun äänenkannattajan Päivälehden päätoi-
mittaja Eero Erkko.
Jotkut ruotsinmieliset kuten Mechelin säilyttivät
maltillisuutensa myöhemminkin, mutta suuri
jyrkkyys antoi silti leimansa kieliryhmien suhteille
1800-luvun loppuun asti. Osa kiihkeimmistä sve-
komaaneista oli aristokraatteja, jotka luottivat val-
tiopäivillä aatelin ja varakkaan porvariston vank-
kaan ruotsinmielisyyteen, kun taas A.O. Freuden-
thal ystävineen toimi kansanomaisessa henges-
sä. He saivat lisää hehkua viikinkihenkeensä
omaksumalla teorian skandinaavien luontaisesta
ylemmyydestä suomalaisiin verraten.
Tämä ajatus johtui ruotsalaisesta kansallisro-
mantiikasta, jossa oman kansan kyvykkyyttä ko-
rostettiin ylettömästi, ja ruotsalaisen antropolo-
gin Anders Retziuksen 1843 julkaisemasta teorias-
ta, jonka mukaan itäinen, "turanilainen" rotu oli
henkisiltä kyvyiltään indoeurooppalaisia heikom-
pi. Jotkut länsieurooppalaiset kirjoittajat olivat
1700-luvun lopulta lähtien lukeneet suomensukui-
set kansat mongoleihin, ja kautta 1800-luvun näin
tehtiin useimmissa saksalaisissa ja kaikissa Skandi-
navian maissa julkaistuissa tietosanakirjoissa. Kä-

Aatteiden kuohuntaa, autonomia uhattuna 569
sitys suomalaisten kuulumisesta "mongolirotuun"
vakiintui näin läntisessä Euroopassa, kuten Aira
Kemiläinen osoittaa.
Ruotsalainen lehtimies August Sohiman sovel-
si näitä ajatuksia 1850-luvulla selittääkseen, mik-
si Suomen sivistyneistö oli ruotsinkielistä. Syynä
oli että suomalaisilta, jotka kuuluivat kyvyttömään
"tsuudilaiseen" kansanheimoon, puuttui selvää
järkeä, tarmoa ja käytännöllisyyttä, ja he pystyi-
vät omaksumaan eurooppalaista kulttuuria vain
ruotsalaisten johtamina. Sohlmanin vaikutukses-
ta osa suomenruotsalaista lukeneistoa tuli nyt ker-
rassaan ylpeäksi ruotsalaisuudestaan ja siitä joh-
tuvasta ylemmyydestään.
Suomalaisiin kohdistuva rasismi kärjistyi vuo-
den 1900 tienoilta lähtien. Valetieteelliset teoriat
"arjalaisen" rodun eli indoeurooppalaisten ehdot-
tomasta ylemmyydestä kaikkiin muihin nähden
olivat herättäneet 1800-luvun lopulla suurta in-
nostusta Saksassa. Tämä uusi rasismin aalto sai
jalansijaa Ruotsissakin, ja Suomessa todettiin en-
tistä varmemmin äänenpainoin, että ruotsinkieli-
set olivat arjalaista rotua, suomalaiset lähinnä
mongoleja. Etenkin maisteri Arthur Eklund ihan-
noi kirjoituksissaan sotaisia germaaneja verrattui-
na suomalaisiin, jotka olivat tehneet sankaritekoja
vain ruotsalaisten johtamina. Suomalaisia tällai-
nen suututti. He eivät totta vie olleet pieniä, kel-
tanaamaisia mongoleja vaan rotevaa ja verevää
väkeä ja ainakin yhtä äreitä ja pahansisuisia kuin
germaanit.
Jotkut suomenruotsalaiset hymyilivät sentään
viikinkiromantiikalle ja arjalaisen rodun ylem-
myydellepä historiantutkija Eirik Hornborg aset-
tui 1914 suorastaan vastustamaan käsitystä maam-
me ruotsin- ja suomenkielisten kuulumisesta eri
rotuihin. Hänen kantansa herätti kritiikkiä, kun
suuri osa ruotsinkielistä lukeneistoa halusi pysyä
rasistisessa uskossaan. Pekka Kalevi Hämäläinen
sanoo suomenruotsalaisten joutuneen maksa-
maan itsenäisessä Suomessa "kalliin hinnan"
ylemmyydentunnostaan, mutta todellisuudessa
he pääsivät pelkällä säikähdyksellä. Heidän ra-
sisminsa olikin kyllä jäänyt vain kielenpieksän-
näksi.
Ruotsinkielisen perinteen vahvistamiseksi löytyi
kestävämpiäkin arvoja kuin arjalaisuus. Jo 1840-
luvulta lähtien oli kiinnitetty hieman huomiota
Suomen rannikoilla asuvaan ruotsalaiseen rah-
vaaseen, ja 1860-luvulla Freudenthalin piiri he-
räsi huomaamaan, että juuri nämä talonpojat oli-
vat Suomen ruotsalaisuuden vankka perusta. Tä-
mä oli tärkeä havainto. Korkealentoisesta ja
ohuesta viikinkiromantiikasta voitiin siirtyä maan-
läheisempään ruotsalaisen kansankulttuurin har-
rastamiseen.
Freudenthalin jyrkimmät oppilaat kehittivät
Ruotsista saamistaan vaikutteista teorian kahdesta
Suomessa asuvasta kansallisuudesta. Tässä he no-
jautuivat Snellmanin tavoin Hegelin käsitykseen,
että kielellä oli keskeinen merkitys kansallishen-
gen säilymiseen, ja poikkesivat siis Topeliuksen
ajatuksesta, että yhtenäisellä kansalla voi olla kaksi
kieltä. Toisena lähtökohtana oli jyrkkien fennojen
Suomen ruotsalaisia hylkivä asenne. Kun nämä
huomasivat olevansa kelvottomia suomalaisiksi,
monet päättivät olla yksinomaan ruotsalaisia.
Ruotsalainen rahvas erottautui yleensä selvästi
suomalaisista eikä ollut omaksunut nimeä finnar,
joka taas oli merkinnyt säätyläisten kielessä vuo-
sisatojen ajan kaikkia Suomessa asuvia. Nyt sve-
komaanit päättelivät, että tätä nimitystä sopi käyt-
tää vain suomea äidinkielenään puhuvista, ja
omaksuivat Ruotsissa keksityn nimityksen fin-
ländare ('suomenmaalainen') käytettäväksi kaikis-
ta Suomen asukkaista. Osa ruotsinkielisistä pitäy-
tyi perinteellisiin sanoihin finne ja finsk paitsi joi-
takin tapauksia, jolloin termi finländsk ('Suomes-
sa kirjoitettu') on välttämätön kuten kirjallisuu-

570
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
desta puhuttaessa. Suomenkielisillä on ollut tai-
pumusta pitää sanaa finländare loukkauksena ja
ruotsalaisten separatismin ilmauksena. Sen voi
ajatella myös loukkaavan suomenruotsalaisia,
ikään kuin he eivät olisikaan täysarvoisia suoma-
laisia.
Yhteiskunnallinen eriarvoisuus
huolen aiheena
Olen todennut sosiaalipoliittisia toimenpiteitä,
joilla pyrittiin 1800-luvun lopulta lähtien paranta-
maan työväen asemaa, mutta yhä selvemmäksi kä-
vi, että osaratkaisut kuten työsuojelun ja köyhäin-
hoidon hidas tehostaminen eivät ajan mittaan riit-
täisi turvaamaan yhteiskuntarauhaa. J.V. Snell-
man oli todennut jo 1872 maaseudulla esiintyvän
pahoja yhteiskunnallisia epäkohtia (s. 555), mut-
ta teollisuustyöväkeä oli Suomessa ennen 1890-
lukua siksi vähän, että sen oloihin ei osattu kiin-
nittää paljon huomiota. Länsi-Euroopassa esiintyvät
sosialistiset virtaukset havaittiin, ja Yrjö Koskinen
julkaisi 1874 huomiota herättäneen kirjoituksen
sosialismin uhasta. Tämän pelottavan aatteen juur-
tuminen Suomeen tuli Koskisen mukaan estää
poistamalla yhteiskunnallisia epäkohtia.
Zachris Topelius esitti 1884 kirjoittamassaan ru-
nossa Kommunismin kehto (suomennos Toivo
Lyyn) suuret varallisuuserot teollistuneissa mais-
sa syntyneen "kommunismin" syyksi. Hän kuvaili
herkkukaupan näyteikkunaa ja rikkaiden mässäi-
lyä ostereilla ja samppanjalla, kun taas kadulla
pimennossa
... on huienneena kurja ryysymies,
ja vastaisella kulmalV ikkunaa
on vaimo, myötään nälistynyt lapsi.
Hoi sisälV istuja sä kylläinen,
pois aja katselijat himokkaat!
Niit} ammu kartesseilla, jos ne laihaa
ojentaa kättään herkkujasi kohti
ja sanoo: omaisuus on varkautta!
Topelius ei kantanut huolta yksin Länsi-Euroo-
pan työväen oloista, hänen varoituksensa koski
myös kotimaata. Sosiaaliliberaalisten aatteiden
eräänä tavoitteena olikin yhteiskuntajärjestystä
uhkaavan sosialismin torjuminen. Pertti Haapa-
la katsoo silti, että reformistien "tavoitteena ei ollut
ovela järjestelmän pelastaminen" vaan ensi sijas-
sa työväen sivistystason nostaminen, jotta sille
voitaisiin suoda vaikutusta yhteiskunnan asioihin.
Tähän oli Koskinen pyrkinyt jo 1874, ja sittem-
min sekä vanhat fennomaanit että varsinkin puo-
lueen nuoret hyväksyivät tämän tavoitteen. Suu-
ri herättävä vaikutus oli 1880-luvulta lähtien so-
siaalisesti suuntautuneiden kirjailijoiden kuten
Pietari Päivärinnan, Teuvo Pakkalan, Juhani
Ahon ja etenkin Minna Canthin teoksilla.
Pyrkimys reformeihin perustui paljolti länsimai-
sen sosiaaliliberalismin aatteisiin, jotka saivat
Ruotsissa jalansijaa aikaisemmin kuin meillä.
Ruotsinkielisten liberaalien voisi siis otaksua kul-
keneen Suomessa luonnostaan tämän aatesuun-
nan kärjessä. Heitä hämmensi kuitenkin fenno-
maanien taipumus yhdistää sosiaaliset aatteet kie-
lipoliittisiin: työväkeä valistamalla siitä saataisiin
uusia voimia taisteluun suomen kielen puolesta.
Ruotsia puhuvaa työväkeä oli näet verraten vä-
hän. Sen pitämiseksi ruotsalaisten yhteisrintamas-
sa perustettiin 1891 täysin porvarillinen järjestö
Arbetets Vänner, josta tulikin ruotsinkielisen työ-
väenliikkeen vahva kilpailija.
Millaiset olivat köyhän kansan mielialat uudistus-
ten tuulen alkaessa puhaltaa 1880-luvulla? Vielä
1860-luvun suurina nälkävuosina köyhien sano-
taan kuolleen maantielle, talonpojan tupaan tai
seurakunnan hoitolaan hiljaisina, tyytyen Juma-

Aatteiden kuohuntaa, autonomia uhattuna 571
lan tahtoon tai alistuen muuten kohtaloonsa. Antti
Häkkinen on kuitenkin osoittanut, että oikeudessa
todettuja murtovarkauksia tapahtui nälkävuonna
yli neljä kertaa niin paljon kuin normaaliaikoina.
Syylliset olivat etupäässä köyhää kansaa, josta osa
kieltäytyi kuolemasta nälkään, kun rikkailla oli
vielä jyviä aitassaan tai muuta varastettavaa. Mur-
toa voi tuskin sanoa yhteiskunnalliseksi protes-
tiksi, mutta sen yleistyminen osoittaa lain kunnioi-
tuksen vähentyneen.
Vanhat sananlaskut ja runot sekä kansanlaulut
tarjoavat paljon esimerkkejä siitä, että köyhät ja
turvattomat surivat kohtaloaan, usein hyvin kat-
kerina. Esimerkiksi sopii äitini laulaman kansan-
laulun säkeistö, jonka ymmärtämiseksi tulee tie-
tää Kauhavan murteen sanojen kaati ('esiliina')
ja taati ('arvokas, edustava') merkitys. Köyhyy-
tensä takia hylätty tyttö laulaa:
Ainuppa hames on ylläni
ja hihnalla on kaati;
perääppäs kun vanhan kullan
morsian on taati!
Pohdittuani kahvipöydässä radikaalin vasem-
mistolaisuuden syitä vähäinen kuulijakuntani li-
säsi: "Niin ja yksinkertaisesti... kun on tehnyt ko-
ko ikänsä työtä eikä ..." Se oli hyvin sanottu. Lu-
kemattomien entisajan suomalaisten elämäkerta
oli tämä: mennä joka päivä lypsylle ja sontaa luo-
maan, kyntämään tai ojaa kaivamaan, halkomet-
sään tai kaskenkaatoon, niin kauan kuin käsi
kääntyi, ja vanhana oli suuri vaara joutua kolk-
koon ja häpeällisenä pidettyyn vaivaistaloon. Par-
haassa tapauksessa vanhus istui kylmässä ja sa-
vuisessa mökissä huonosti vetävän takan vieres-
sä, söi perunaa ja keltaisia silakoita ja yritti muis-
tella, miltä voi oli maistunut.
Kuinka moni köyhä suorastaan vihasi rikkaita,
on tietysti mahdotonta sanoa. Selvää vihaa saat-
toi aiheuttaa aleneva säätykierto. Monissa torp-
pari-ja työläisperheissä on täytynyt elää perimä-
tieto jonkun esivaarin syrjäyttämisestä perinnön-
jaossa. Se ei ollut yleensä satuakaan, varsinkaan
Länsi-Suomessa, jossa taloja ei ollut jaettu vuosi-
satoihin ja kotoa väistyvät perilliset olivat lähte-
neet maailmalle hyvin vähän perintörahaa tas-
kussa. Maalaisrahvas koostui siis samoihin sukui-
hin kuuluvista varakkaista ja köyhistä. Itä-Suo-
messa sen kuuli jo nimistä: yksiä Piirosia, Muta-
sia, Ratilaisia rikkaat ja köyhät. Alenevaa sääty-
kiertoa tapahtui Pohjanmaallakin, jossa taloja oli
tosin jaettu melko vilkkaasti.
Kun tavat ja puhe olivat vielä 1800-luvun lo-
pulla rahvaan eri kerroksissa paljolti yhtä karkeat
ja tiedon tasokin lähes sama, oli helppo huomata
että ihmisten aseman ja arvon ero riippui varak-
kuudesta. Monimielinen eteläpohjalainen sanan-
lasku sanoo: "Ei kukaan oo paree kun toinenkaan
... eikä aina niinkään hyvä." Erojen kasvaminen
tuntui vääryydeltä, ei siihen tarvittu oppia ulko-
mailta. Erikoisen ilkeältä tuntui, jos kotitalo oli
mennyt veloista kauppiaalle tai maatiloja kahmi-
valle metsäyhtiölle, kuten monesti kävi tukki-
kaupan alettua. Varakkaat huomasivat harvoin,
että köyhänkin itsetunto oli herkkä, loukkaavat
sanat masensivat tai suututtivat, aina luonteen-
laadun mukaan. Apean mielen lievittämiseksi
voitiin laskea leikkiä niin kuin Kannaksella: "Ei
myö köyhyyve takkii köykys käyvvä, mut viluja
nälä", mutta siinäkin piili usein katkeruutta.
Talolliset alkoivat ävertyä 1870-luvulta lähtien.
Metsä tuotti rahaa aivan toisin kuin ennen, sa-
moin vähitellen karjakin. Rikastuminen näkyi ta-
lollisen huoneista ja vaatteista, tavoista ja koko
olemuksesta. Köyhä kansa taas ei päässyt juuri
siitä siihen. Parani työmiehenkin toimeentulo,
mutta ero talollisiin kasvoi niin, että se oli pakko
huomata. Torppari tuli jotenkuten toimeen, mut-

572
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
ta epävarmuus tulevaisuudesta jäyti mieltä, ja sii-
tä syntynyt katkeruus oli torpasta lähtevien las-
ten eväänä. Matti Peltonen korostaa aiheellisesti
ristiriitaa, joka syntyi Suomessa juuri talonpoikien
ja heidän torppariensa välille. Sillä oli melkoinen
osuus luokkavihaan, joka kulkeutui maalta myös
kaupunkeihin ja tehdastaajamiin.
Monet isännät myös sivistyivät harmittavasti:
lukivat lehtiä ja kirjoja ja kouluttivat lapsiaan kuin
herrat. Hurskaan kurjuuden Toivolan Juha oli kuin
hullu myllyssä käydessään rikkaan enonsa talos-
sa, ei ymmärtänyt oppineen serkkunsa puhetta-
kaan. Aikoivatko köyhät siis vihata talollisia en-
tistä enemmän? Ainakin kateus oli yleinen tun-
ne, ja tylyjä ahne isäntä tai emäntä herätti vihaa-
kin. Hajallaan olevan maatyö väen ja torpparien
viha oli kuitenkin voimatonta, eikä siihen ollut
vielä teoreettisia perusteluja. Kirkossa kehoteltiin
laupeuteen köyhiä kohtaan, mutta köyhää itseään
neuvottiin odottamaan iankaikkista elämää, kai-
ken hyvittävää taivaan autuutta.
Wrightiläinen työväenliike
ja sen historiallinen
merkitys
Suomalaiset yhteiskunnan uudistajat alkoivat aja-
tella 1800-luvun lopulla myös kaupunkien työvä-
keä. Sosialismin ja vallankumouksen arveltiin
näet lähinnä Ranskassa saadun kokemuksen mu-
kaan itävän teollisuustyöväen keskuudessa, ku-
ten myös Karl Marxin mukaan piti tapahtua. Kun
Suomeen perustettiin 1880-luvulla vallanku-
mousta torjumaan sosiaaliliberaali työväenliike,
yhdistyksiä syntyi aluksi vain kaupunkeihin. En-
simmäisenä perustettiin työväenyhdistys Helsin-
kiin 1883, ja vuosikymmenen lopussa sellainen
oli joka maakunnan keskuspaikassa. Joitakin yh-
distyksiä perustettiin myös maaseudun teollisuus-
kyliin ja 1890-luvulla muutamiin Länsi-Suomen
ja Pohjanmaan viljelypitäjiin.
Tämän reformistisen liikkeen perustaja ja mo-
nivuotinen johtaja oli helsinkiläinen koriteosteh-
tailija Viktor Julius von Wright (1856-1934), Ha-
minalahden kuuluisien maalarien veljenpoika,
jonka mukaan on tapana puhua wrightiläisestä
työväenliikkeestä. Tutustuttuaan Skandinavian
maissa ja Saksassa työväenkysymykseen Wright
oli ottanut skandinaavien esikuvan mukaan ta-
voitteekseen ennen kaikkea yleisen äänioikeuden
ja lyhyemmän työpäivän.
Sosialisteilta Wright oli omaksunut sen käsityk-
sen, että työläisten oli hillittävä järjestäytymällä
työnantajien liikaa häikäilemättömyyttä ja vaa-
dittava lainsäädäntöä, joka rajoittaisi taloudelli-
sen liberalismin tuottamia haittoja. Suomessa sa-
ma ajatus oli johtanut työväensuojelun aloittami-
seen. Wrightiläiseen työväenliikkeeseen osallis-
tui monia naisasian innokkaimpia ajajia, ja varsin-
kin Alexandra Gripenberg kiinnitti paljon huo-
miota työläisnaisten, erikoisesti palvelijoiden ja
ompelijoiden heikkoon asemaan.
Wrightiläisiin työväenyhdistyksiin liittyi porva-
rillisten asianharrastajien ohella etupäässä käsityö-
läisiä ja ammattityömiehiä. He olivat "lukevien
työmiesten kärkijoukkoa", joka oli puuhannut
1860-luvulta lähtien tehtailijoiden ja lukeneiston
tukemana kouluja, kirjastoja, sivistys- ja raittius-
seuroja ja kansantajuisia luentoja, kuten Pertti
Haapala kuvaa Tampereen työläisfennomaaneja.
He sopivat varsin hyvin yhteen porvarillisten fen-
nomaanien kanssa näiden edustaessa 1800-luvun
lopulla ajan oloihin katsoen radikaalia yhteiskun-
nallista näkemystä.
Wrightiläinen työväenliike ei tavoittanut suu-
ria joukkoja, ja lähinnä vain maaseudulla siihen
liittyi jonkin verran maa-ja sekatyöläisiäkin. Yh-
distyksiä oli 1890-luvun lopulla yli viisikymmen-
tä ja jäseniä 6 000-7 000, useimmat kuitenkin aika

Aatteiden kuohuntaa, autonomia uhattuna 573
passiivisia. Myös valtakunnallista järjestäytymis-
tä tavoiteltiin. Kun Helsingin työväenyhdistyk-
sen aloitteesta yritettiin 1891 järjestää edustajako-
kous, kenraalikuvernööri kielsi sen, mutta 1893
kokous saatiin järjestää ja siinä valittiin valtuus-
kunta johtamaan työväenliikettä. Viidestäjäsenes-
tä yksi oli työmies, helsinkiläinen viilaaja. Puheen-
johtajaksi valittiin VJ. von Wright.
Kaiken kaikkiaan Wrightiläinen työväenliike sai
aikaan kuutisenkymmentä yhdistystä ja niiden
valtuuskunnan, siis varsin kelvollisen järjestöllisen
rungon. Joukko aktiivisia työläisiä sai sen piirissä
kokemusta ja itseluottamusta. Yhdistysten harjoit-
tama monipuolinen kulttuuritoiminta avarsi työ-
läisjäsenten näköaloja siinä kuin yhteiskuntapo-
liittiset keskustelutkin. Ajan henki ei kuitenkaan
suosinut sosiaaliliberaalista työväenliikettä siitä
huolimatta, että se ajoi työväelle tärkeitä uudis-
tuksia.
Työväen ammattiliikkeen alkuvaiheet
Jo 1880-luvulla osa valistuneinta työväkeä alkoi
pohtia asemaansa itsenäisesti, mihin oli entistä pa-
remmat mahdollisuudet, kun sanomalehdistön
lisääntyminen paransi tiedonkulkua. Myös ulko-
maisten työ- ja opintomatkojen ansiosta otettiin
esikuvaa lähimpien Euroopan maiden ammatti-
yhdistyksistä ja poliittisesta työväenliikkeestä.
Suomen ensimmäinen uudenaikainen ammatti-
yhdistys syntyi 1885, kun 1860-luvulla syntynees-
tä Helsingin kirjaltajien sivistysseurasta muodos-
tettiin kirjatyöntekijöiden ammattiyhdistys.
Jo samalla vuosikymmenellä perustettiin Hel-
singin työväenyhdistyksen yhteyteen lukuisia am-
mattiosastoja ja 1889 komitea niiden keskuseli-
meksi. Myös muissa suurissa kaupungeissa työ-
väen ammattiyhdistysten perustaminen pääsi
pian vauhtiin, ja 1894 perustettiin ensimmäinen
koko maan käsittävä ammattiliitto valistuneet kir-
jatyöntekijät nytkin uranuurtajina. Tämän jälkeen
perustettiin ammattiliittojakin nopeassa tahdissa,
ja 1907 oli vuorossa Suomen ammattijärjestön pe-
rustaminen niiden kaikkien yhteistyötä varten.
Aivan alussa ammattiyhdistykset ja osastot pyr-
kivät parantamaan työntekijöiden oloja vvrighti-
läisessä hengessä, yhteistyössä työnantajien kans-
sa. Tästä olikin joskus tuloksia. Toisaalta ristiriita
työnantajien kanssa oli usein auttamaton, olipa
kyse palkoista tai työpäivän pituudestapa työnte-
kijät totuttelivat vähitellen turvautumaan joukko-
voimaan ryhtymällä lakkoihin. Ensimmäisen jär-
jestyneen lakon tekivät Helsingin kirjaltajat jo
1872. Lakon organisoi kirjaltajien lauluseura, ja
sen tuloksena oli pieni palkankorotus. 1880-luvul-
la syntyi lakkoja jo useissa teollisuuskaupungeis-
sa ja monilla aloilla, useimmiten palkkataistelun
merkeissä.
Työväki ajoi vuosi vuodelta työehtojen paranta-
mista, mutta koska ammattiyhdistysväkeä oli vä-
hänlaisesti, työnantajat olivat paksunahkaisia. En-
simmäiset suurehkot lakot tehtiin 1895-97 nousu-
suhdanteen aikana, jolloin näytti kohtuulliselta
että työläisetkin hyötyisivät siitä. Heillä oli tiet-
tyä menestystä, niinpä Helsingin rakennustyöläi-
set saivat 1895 lakolla työpäivänsä hieman lyhem-
mäksi, ja 1897 se saatiin neuvottelemalla kym-
mentuntiseksi.
Lakot olivat uusi ilmiö Suomen historiassa: työ-
väen omatoimista taistelua etujensa puolesta,
joukkovoimaan turvaten. Se erosi jyrkästi aikai-
semmasta suhtautumistavasta, joka oli ollut patri-
arkaalista luottamusta hyvään työnantajaan tai
nöyrää alistumista. Työläisiä suututti pahasti, kun
helsinkiläiset työnantajat hankkivat pari kertaa la-
konmurtajia Venäjältä. Ammattiyhdistysliike jäi
tosin ensimmäiseen maailmansotaan asti poliitti-
sen työväenliikkeen varjoon, mutta monella alalla
saatiin sentään aikaan työehtosopimuskin.

574
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Kuten varsinkin Kari Teräs on osoittanut, la-
kot olivat tosin työntekijäin näkyvin keino toi-
mia työolojensa ja palkkansa parantamiseksi,
mutta työpaikkojen arjessa heillä oli siihen mon-
ta vähemmän dramaattista mahdollisuutta. Pit-
kää työpäivää voitiin hieman keventää pitämällä
omin päin pieniä taukoja, urakat koetettiin jär-
jestää mahdollisimman edullisiksi, "mestarille" eli
työnjohtajalle väitettiin vastaan, jos hänen työ-
ohjeensa eivät olleet kokeneiden työntekijäin
mielestä hyvät ja niin edespäin. Talkistakin toi-
mintaa rajoitti työväen huono järjestyminen,
mutta ammattiyhdistykseen kuulumattomiakin
koetettiin yhteisen edun nimessä saada mukaan
sen johtamiin yrityksiin.
Marxin aatteet ja suomalaisen
sosiaalidemokratian synty
Sosialismilla, joka antoi ennen pitkää leimansa
Suomen kuten useimpien muidenkin Euroopan
maiden työväenliikkeelle, oli vuosisatainen his-
toria, mutta käsittelen sitä muodossa, jonka sille
antoivat 1800-luvun keskivaiheilla saksanjuuta-
lainen yhteiskuntafilosofi Karl Marx (1818-83) ja
hänen aateveljensä Friedrich Engels, Saksasta
hänkin. Marxilainen sosialismi oli pääkohdiltaan
valmis jo näiden miesten 1848 julkaisemassa
Kommunistisessa manifestissa. Hegelin oppilaana
Marx pyrki selittämään yhteiskuntahistorian ko-
konaisvaltaisesti, lähtien tuotannon tekniikasta ja
siitä riippuvasta talouselämän organisaatiosta.
Näiden kehittyessä yhteiskunta siirtyi järjestel-
mästä toiseen, kunnes lopulta syntyi kapitalismi,
joka oli Marxin mukaan edennyt läntisissä teolli-
suusmaissa hyvin pitkälle.
Kapitalismi kehittyisi Marxin yhteiskuntapoliit-
tisen ennusteen mukaan edelleen, kunnes kaikki
tuotantovälineet olivat kasaantuneet suuryrityk-
sille ja kansan valtaosa oli kurjistunut proletariaa-
tiksi. Tällöin alkava lopullinen luokkataistelu joh-
taisi luonnonlain varmuudella vallankumouk-
seen, köyhälistö ottaisi johdon ja toteuttaisi sosia-
listisen yhteiskunnan. Tuotannonvälineet kuului-
sivat siinä kansalle, ja jokainen saisi riittävän osan
tuotannon hedelmistä. Kun kaikkien maiden pro-
letaarit yhtyisivät Kommunistisen manifestin ke-
hotuksen mukaisesti ja maailmanvallankumous
toteutuisi, kansojen ristiriidat häviäisivät kansal-
lisvaltioiden mukana, syntyisi ikuinen rauha ja
sosialismi johtaisi ihmiskunnan yleiseen onneen.
Marx liittyi eräisiin 1700-luvun filosofeihin, joi-
den mukaan tietoja kasvatus voisivat opastaa ih-
miset terveeseen ja rehelliseen yhteiskunnalliseen
ajatteluun. Kärkiryhmäksi tarvittiin Marxin mu-
kaan "luokkatietoisia proletaareja", jotka ohjai-
sivat muita ja torjuisivat kapitalistien valheet ja
juonet. Marx korosti toisaalta köyhälistön suur-
ten joukkojen voimaa, johon vallankumous var-
sinaisesti perustuisi. Niinpä työläinen huomasi
olevansa tärkeä tekijä luokkataistelussa oltuaan
siihen asti isäntiensä ja pikkupomojen tahdoton
käskyläinen. Tulevaisuus olisi hänen ja muiden
pienten ihmisten käsissä, koska heillä oli suure-
na joukkona vastustamaton voima.
Sanoessaan aatteitaan tieteelliseksi sosialismiksi
Marx osui suoneen, koska tieteellä oli edistyneissä
maissa suuri arvovalta. Sitä kunnioitti myös valis-
tunut työmies. Varsinainen tieteellinen koulutus
paljasti kyllä Marxin filosofian heikkoudet, en-
nen kaikkea sen, että hänen oppinsa perusteet
olivat enemmän väitteitä kuin todistettua tietoa.
Silti moni kouluja käynytkin omaksui Marxin
opin innostuneena hänen humaaneista tavoitteis-
taan. Vähemmän oppineiden suhtautuminen sii-
hen riippui etupäässä heidän tunteistaan ja tar-
peistaan.
Työläisiä rohkaisija kiihotti Marxin kielenkä\i-
tö: työnantajat olivat sortajia ja riistäjiä, työnteki-

Aatteiden kuohuntaa, autonomia uhattuna 575
jät orjia. Papit häärivät kapitalistien apuna häm-
mentääkseen työläisten ajatukset, ja uskonto ja
porvarillinen yhteiskunta perustuivat valheeseen.
Kansainvälisen työväenmarssin eli Internationalen
(Eugene Pottier 1871) suomennoksessa laulettiin
sytyttävin ja paljon vaikuttanein sanoin:
Ei muuta johtajaa, ei luojaa
kuin kansa kaikkivaltias.
Se yhteisonnen säätää, suojaa,
sen on turva tarmokas.
Eestä leivän, hengen, kunniamme,
yössä sorron, turmion,
kukin painakaamme palkeitamme,
kun käymme työhön, taistohon!
Tää on viimeinen taisto,
rintamaamme yhtykää,
niin jo huomispäivänä kansat
on veljet keskenään.
Marxin ennusteita voitiin ajan mittaan arvostel-
la. Tekniikan kehittyessä, elinkeinojen tuottavuu-
den kohotessa ja sosiaalipolitiikan vähentäessä
yhteiskunnallisia epäkohtia moni joutui epäile-
mään työväestön kurjistumista. Työväenliikkeen
piirissäkin alettiin niin ollen kysyä, oliko syytä
pyrkiä yhteiskunnan mullistavaan vallankumouk-
seen. Eikö olisi viisaampaa, että työväki keskittyisi
käytännöllisten parannusten toteuttamiseen yh-
dessä edistyksellisen porvariston kanssa? Näin
syntyi 1800-luvun lopulla revisionistinen eli re-
formistinen työväenliike. Sen tärkein teoreettinen
edustaja oli saksanjuutalainen Eduard Bernstein,
jonka pääteokset ilmestyivät 1899 ja 1900.
Suomessa marxilaista sosialismia tunnettiin 1880-
luvulle asti heikosti. Skandinavian maihinkin se
oli leviämässä vasta noihin aikoihin, ja todetta-
koon jo tässä, että sen pääsuunta tuli olemaan
etenkin Ruotsissa ja Tanskassa reformistinen. Suo-
messa työväenjohtajien mielipiteisiin vaikutti pit-
kän aikaa kaikkein eniten saksalaisen yhteiskun-
tafilosofin Karl Kautskyn (1854-1938) teos, joka
julkaistiin suomeksi 1899 nimenään Erfurtin oh-
jelma. Kautskyn katsottiin edustavan aitoa mar-
xilaisuuttapa Suomen sosialistien periaatteellinen
kanta määräytyi toistaiseksi hänen tulkintansa
mukaiseksi.
Sosialismin vaikutus alkoi tuntua työväenliik-
keessä 1890-luvun mittaan. Siinä esiintyi aluksi
ammattiliikkeeseen liittyvää radikalismia, jonka
varhaisimpia johtavia hahmoja oli kirjansitomon
viivoittaja Aleksanteri Järvenpää, jonkin verran
koulua käynyt talollisenpoika Isojoelta. Jo Wrighti-
läiseen työväenliikkeeseen liittynyt suutari, myö-
hemmin Porissa kansanruokalaa pitänyt Eetu Sa-
lin (1866-1919), omaksui varhain sosialismin aat-
teekseen. Asikkalassa syntynyt, niukalti oppia saa-
nut mutta älykäs ja puhetaitoinen Salin oli luon-
teeltaan rohkea ja rehti. Nuorempana hän oli ol-
lut töissä Ruotsissa ja saanut vaikutteita tämän
maan maltillisesta sosiaalidemokratiasta.
Nuori varastokirjanpitäjä, sittemmin lehtimies
Taavi Tainio (1874-1929), mäkitupalaisen poika
Keuruulta, koulua käynyt ja sivistynyt sosialisti,
oli hyvä puhuja hänkin, keskustelijana terävä ja
aktiivinen. Sosialistisen työväenliikkeen alkuvai-
heessa sen tärkeä johtomies oli turkulainen klassil-
listen kielten lehtori, filosofian lisensiaatti Nils
Robert af Ursin, joka oli kuitenkin liian särmikäs
ja arka arvovallastaan sopiakseen hyvin yhteis-
työhön toisten kanssa.
Työväenyhdistysten radikalisoituessa Yrjö-Kos-
kisen kannattajat vetäytyivät niistä pois, mutta
nuorsuomalaisia pysyi jäseninä, sillä osa heistä
oli omaksunut radikaaleja tunnuksia kuten yhtä-
läisen äänioikeuden vaatimuksen. Sen sijaan VJ.
von Wright osoitti vastustavansa sosialismia eroa-
malla 1896 Helsingin työväenyhdistyksen puheen-
johtajan paikalta ja 1898 koko yhdistyksestä.

576
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Kolmessa suuressa kaupungissa: Helsingissä,
Tampereella ja Turussa, perustettiin 1898 paikal-
linen työväenpuolue, ja heinäkuussa 1899 tämä
johti valtakunnallisen Suomen työväenpuolueen
perustamiseen Turussa pidetyssä kokouksessa.
Vaikka mieliala oli kokouksessa sosialismille
myönteinen, puolueen suppeassa ohjelmassa kar-
tettiin sosialistisia tunnuksia, koska tämä aate tie-
dettiin työväellekin oudoksi eikä toisaalta halut-
tu katkaista yhteyksiä porvarillisiin radikaaleihin.
Puolue julisti siis yleisin sanoin pyrkivänsä "työ-
väen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen vapaut-
tamiseen".
Suomi Venäjän
imperialistien silmätikkuna
Sisäisten ongelmien ohella suomalaisten huomio
kiintyi 1880-luvulta lähtien maamme ja Venäjän
suhteiden hitaaseen mutta selvään viilenemiseen.
Pääaiheena tähän oli vanhoillisen ja nationalisti-
sen suuntauksen entistä lujempi ote keisarikun-
nan politiikkaan. Sen näkyvänä syynä oli Alek-
santeri II:n murha, mutta se liittyi myös Euroo-
pan suurvaltojen yleiseen linjaan. Elettiin koros-
tuneen imperialismin aikakautta. Saksa hankki
siirtomaita etenkin Afrikasta päästäkseen maail-
manvallaksi Englannin ja Ranskan tapaan, Ve-
näjä pyrki laajentamaan vaikutustaan eri puolilla
Aasiaa, ja uhitteleva kilpailu brittien kanssa jat-
kui. Venäjän ja Saksan suhteet viilenivät Saksan
ja Itävalta-Unkarin tehtyä 1879 liiton. Venäjä al-
koi puolestaan lähentyä Ranskaa, ja 1894 nämä
maat solmivat puolustusliiton.
Eurooppalaiseen imperialismiin liittyi valtakun-
nan yhtenäistäminen hallinnollisesti ja myös et-
nisesti. Vähemmistökansallisuudet alistettiin tiuk-
kaan valvontaan, ja pitkällä tähtäyksellä oli ta-
voitteena niiden sulautuminen hallitsevaan kan-
saan. Tähän pyrittiin Saksan puolalaisilla alueil-
la, ja siitä Venäjän nationalistit saivat esikuvaa.
Heidän tavoitteensa hyväksyi pääpiirteissään
myös Aleksanteri III, luonteeltaan hyväntahtoi-
nen hallitsija, joka oli altis uskomaan nationalis-
tien todisteluja. Näiden henkinen johtaja, Venä-
jän kirkon ylimmän hallintoelimen Pyhän syno-
din yliprokuraattori Konstantin Petrovits Pobe-
donostsev oli Aleksanteri III:n entinen opettaja
ja luottamusmies, joten hänellä oli mieskohtaista
vaikutusta keisariin.
Pobedonostsevin piiri oli vuorenvarma siitä,
että kaikki liberalismin ilmaukset olivat harhaa,
joka veisi Länsi-Euroopan maat ajan mittaan peri-
katoon. Venäjältä ne piti ehdottomasti torjua. Siel-
lä tuli nojautua entistä johdonmukaisemmin tsaa-
rin patriarkaaliseen yksinvaltaan, jonka Jumala
oli säätänyt, sekä oikeauskoiseen kirkkoon, tehok-
kaaseen poliisiin ja vahvaan armeijaan. Kansan
luottaessa lapsenomaisesti tsaariin Venäjä tulisi
yhä voimakkaammaksi ja voisi aikanaan palaut-
taa uskon ja yhteiskuntarauhan rämettyneeseen
Länsi-Eurooppaankin. Venäjän sivistyneistössä
oli kyllä liberaalejakin, ja siellä oli vähitellen nou-
semassa myös sosialistinen liike, mutta valtioval-
ta pysyi konservatiivien lujassa otteessa.
Pian Aleksanteri III:n astuttua valtaan Venäjän
nationalistit iskivät silmänsä Suomeen, joka oli
siihen asti välttynyt Puolassa ja Baltian maissa al-
kaneelta venäläistämiseltä. Useat lehdet ryhtyi-
vät jo 1883 kritikoimaan Suomen erikoisasemaa.
ja seuraavina vuosina hyökkäykset yleistyivät saa-
den yhä monipuolisemman sisällön. Tähän vai-
kuttivat eräät 1885 sattuneet tapahtumat. Venä-
jän ja Englannin välille syntyi jälleen paha selk-
kaus lähinnä Afganistanin suunnalla, ja kun so-
danvaaraa pidettiin suurena, mieliala oli Suomes-
sakin jännittynyt: pelättiin kauppalaivaston ja
rannikkokaupunkien kärsivän pahasti kuten itä-

Aatteiden kuohuntaa, autonomia uhattuna 577
maisen sodan aikana. Niinpä Helsingfors Dagbla-
detin päätoimittaja Anders Herman Chydenius,
kiihkeä liberaali ja länsimaiden ystävä, herätti jäl-
leen ajatuksen Suomen julistamisesta puolueetto-
maksi ja kirjoitti siitä sumeilematta lehdessään.
Vaikka muut lehdet suhtautuivat ehdotukseen
nuivasti, kenraalikuvernööri Heiden varoitteli
suomalaisia toistuvasti. Aleksanteri III:n käydessä
elokuussa 1885 Suomessa hän näyttää olleen san-
gen tyytyväinen täkäläiseen mielialaan. Samaan
aikaan lontoolainen lehti Daily News julkaisi kui-
tenkin kirjoituksen, jossa väitettiin suomalaisten
poliitikkojen korostaneen, että Suomi ja Venäjä
olivat kaksi eri valtiota. He kuuluivat myös toi-
voneen, että Suomi julistettaisiin sodan syttyessä
puolueettomaksi ja venäläiset joukot lähtisivät
maasta.
Tästä kirjoituksesta, jonka aineiston Lauri Hy-
vämäki päättelee olleen peräisin "Dagbladetin
piiristä", koitui Suomelle ikäviä seurauksia. Lu-
kuisat venäläiset lehdet, muun muassa suurim-
man levikin saanut pietarilainen Novoje Vremja
ja tietenkin Suomen vanha vihollinen Moskov-
skija Vedomosti, kävivät kiihkeästi maamme
kimppuun. Novoje Vremja julisti että Suomi oli
sodassa valloitettu maa, jonka jo rodultaankin ty-
perän kansan pitäisi muistaa asemansa, koska
Venäjä voisi muussa tapauksessa "valloittaa" Suo-
men uudelleen.
Venäjän nationalistien raivoa lisäsi tieto Koljon-
virran taistelun muistomerkin paljastamisesta elo-
kuussa 1885 sotilaallisin kunnianosoituksin. Se ei
ollut ensimmäinen Suomen sodan taistelujen
muistomerkki, mutta sen paljastaminen sattui pa-
haan aikaan. Vanha tunnettu slavofiili Ivan Serge-
jevits Aksakov ehdotti Suomen itsehallinnon alis-
tamista jonkin Venäjän valtionelimen valvontaan.
Eräät liberaalien hallitsemat venäläiset lehdet
puolustivat Suomen autonomiaa, mutta se vain
lisäsi vanhoillisten vihamielisyyttä. Suomessa koe-
tettiin torjua moitteita ja toisaalta kirjoittaa maam-
me asemasta entistä varovammin, näin etenkin
suomalaisen puolueen lehdissä.
Tässä tilanteessa senaattori Leo Mechelin julkai-
si 1886 ranskankielisen teoksen Precis du droit
public du Grand-duche de Finlande ('Suomen suuri-
ruhtinaskunnan valtio-oikeuden pääpiirteet'), jota
monet suomalaiset asiantuntijat pitivät hyvin
osuvana. Teos ilmestyi 1889 myös englanninkie-
lisenä. Jo 1887 venäläinen historian ja valtio-oi-
keuden tutkija Kesar Filippovits Ordin oli julkais-
sut tämän teoksen venäjäksi käännettynä varus-
taen sen Mechelinin tulkintoja ankarasti kritikoi-
vin muistutuksin, ja Venäjän nationalistinen leh-
distö yltyi taas kiivaaseen polemiikkiin Suomen
erikoisasemaa vastaan.
Öljyä liekkeihin oli Mechelinin 1889 saksaksi
julkaisema kirjoitus, jossa hän selitti Aleksanteri
I:n luoneen 1809 Suomesta erityisen valtion ja
vahvistaneen sen valtiomuodon. Mechelin kat-
soi että Suomea ei yhdistänyt Venäjään pelkkä
valloitus, jonka Haminan rauha oli sinetöinyt,
vaan ratkaiseva tapahtuma oli Porvoon valtiopäi-
villä syntynyt sopimus, jolla luotiin Suomen ja
Venäjän reaaliunioni, kahden valtion pysyvä yh-
tymä. Tämä oppi ei ollut historiallisilta ja teoreet-
tisilta perusteiltaan vedenpitävä, mutta siihen us-
kottiin Suomessa yleisesti, koska sen katsottiin
vastaavan etenkin vuodesta 1863 vallinneita olo-
suhteita.
Kun Suomessa todisteltiin autonomian perus-
tuvan Aleksanteri I:n antamaan vakuutukseen,
Ordin julkaisi teokset Konstitutsija Finljandii ('Suo-
men perustuslaki' 1888) ja Pokorenije Finljandii
('Suomen valloitus, 1889). Hän väitti keisarin va-
kuutuksen olleen pelkkä fraasi, jolla ei ollut val-
tio-oikeudellisesti sitovaa merkitystä, minkä osoit-
ti sekin, että valtiopäiviä ei ollut kutsuttu koolle
puoleen vuosisataan. Suomi ei ollut suinkaan vai-

578
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
tio, joka oli reaaliunionissa Venäjän kanssa, vaan
sodalla valloitettu provinssi. Sen asukkaille oli to-
sin luvattu joitakin heidän entisiä oikeuksiaan,
mutta hallitsijan valta oli rajoittamaton koko kei-
sarikunnassa, ja hän oli vapaa muuttamaan Suo-
men asemaa harkintansa mukaan.
Suomalaiset tutkijat, ennen kaikkeaJ.R. Daniel-
son, tekivät parhaansa todistaakseen Ordinin väit-
teet vääriksi, mutta kuten myöhempi tutkimus on
osoittanut, tämä oli oikeassa siinä, että Suomen
perustuslakeja ja autonomiaa ei ollut määritelty
1809 selvästi ja sitovasti. Ordin tunsi tätä vaihet-
ta koskevat lähteet hyvin ja kirjoitti omista perus-
teistaan lähtien loogisesti. Eikö Danielsonin ja
muiden autonomian puolustajien olisi siis pitä-
nyt nojautua Porvoon valtiopäivien sijasta ennen
kaikkea Aleksanteri II:n tekemiin ratkaisuihin?
Hän oli tunnustanut Suomen perustuslait, vielä-
pä kehittänyt niitä ja vahvistanut siten autono-
mian valtio-oikeudellisia perusteita.
Suomessa tiedettiin kuitenkin että Venäjän kon-
servatiivit pitivät Aleksanteri II:n politiikkaa lä-
hes kauttaaltaan vääränä, jopa rikollisena poik-
keamisena itsevaltaisesta hallituksesta. Kun suo-
malaiset koettivat osoittaa autonomian olleen vuo-
desta 1863 lähtien erikoisen lujalla pohjalla, Or-
din väitti sen johtuneen salajuonista, joilla suoma-
laiset olivat hämänneet keisarin ja hänen ympäris-
tönsä. Venäjän hallitus ei ollut myöhemminkään
pitänyt silmällä Suomessa tapahtuvaa kehitystä,
ja näin oli päässyt syntymään mieletön käsitys,
että tämä sotasaalismaa olisi erityinen valtio ja
vain unionissa Venäjän kanssa. Tältä osin Ordin
kirjoitti yksipuolisesti ja kiihkeästi, yrittämättä vai-
kuttaa tiedemieheltä.
Pietarilaisiin vaikuttivat myös käytännön vai-
keudet, joita venäläiset matkailijat ja Karjalan kan-
naksella kesäänsä viettävät varakkaat venäläiset
kokivat Suomessa. Heiltä kannettiin rajalla tullia
sokerista, viinasta ja tupakasta, ruplat eivät kel-
vanneet kuin pieniin maksuihin ja venäläiset pos-
timerkit eivät lainkaan, ja moni pietarilainen tyr-
mistyi tuntiessaan itsensä muukalaiseksi kivenhei-
ton päässä kotoaan. Venäläisen oli myös hyvin
vaikea ostaa maakiinteistöä Kannakselta tai muu-
alta Suomesta. Valtiosihteerinvirastossa palvele-
va vapaaherra Johannes Gripenberg huomautti
G.Z. Yrjö-Koskiselle 1889 näistä seikoista ja toi-
voi, että senaatti koettaisi vähentää turhia han-
kauksen aiheita. Myös aikakautta tutkinut Lauri
Hyvämäki on arvioinut niiden merkityksen suu-
reksi.
Lehdistössä käyty keskustelu osoitti, että suoma-
laisten ja Venäjän nationalistien käsitykset maam-
me asemasta ja poikkesivat auttamattomasti toi-
sistaan perustuessaan erilaisiin lähtökohtiin. Da-
nielson kumppaneineen jatkoi silti todisteluaan
oman kansan vakaumuksen lujittamiseksi ja toi-
voi tukea Venäjän liberaaleista. Samalla koetet-
tiin vedota Länsi-Euroopan sivistyneistöön. Lisäk-
si osoittautui 1880-luvun lopulla, että Venäjän ul-
koasiainministeriön kanta Suomen autonomiaan
oli huomattavasti myönteisempi kuin vanhoillis-
ten lehtien, ja myös kenraalikuvernööri Heiden
varoi istumasta jyrkimpien nationalistien kelk-
kaan. Tärkeintä oli että Aleksanteri III ei halun-
nut poiketa näkyvästi isänsä Suomen-politiikasta
vaikka ei pitänytkään perustuslaillisesta ajattelu-
tavasta.
Synkkiä pilviä taivaalla
Aleksanteri llhn hallitessa
Konkreettinen vaara näytti kuitenkin syntyvän
Suomen valtio-oikeudellista asemaa koskevien
säädösten ja ennakkotapausten kokoamisesta. Sii-
hen ryhdyttiin Suomen senaatin aloitteesta, ja ko-
difioinnin sai 1885 tehtäväkseen suomalainen
komitea. Kreivi Heiden sekaantui kuitenkin 1890

Aatteiden kuohuntaa, autonomia uhattuna 579
asiaan ja asetti keisarin suostumuksella työtä jat-
kamaan sekakomitean, jossa oli arvovaltaisia ve-
näläisiä jäseniä, lopulta enemmistönä. Komitea
ehdotti 1893 että keisarikunnan etuja koskevat
Suomen lait toimitettaisiin ennen keisarille esitte-
lemistä Venäjän korkeimpien hallintoelinten tar-
kastettavaksi. Suomalaisten tiukka asettuminen
tätä autonomialle vaarallista ehdotusta vastaan
vaikutti kuitenkin keisariin, ja hän keskeytti sen
kehittelyn.
Vielä joulukuussa 1890 suomalaisen puolueen
johtava lehti Uusi Suometar uskaltautui kysy-
mään, eivätkö eräät venäläiset lehdet olleet lähellä
valtiorikosta sanoessaan, "että H.M. Keisarin ja
hänen Herrassa nukkuneiden vanhempiensa va-
kuutukset eivät ole minkäänarvoisia, että ne voi-
daan kumota yhtä helposti kuin ne on annettu-
kin". Vaaran merkkinä oli kuitenkin jo tuolloin,
että Leo Mechelin, jota Venäjällä soimattiin pa-
himmaksi separatistiksi, oli vapautettu samana
vuonna senaattorin virasta ja pari muutakin suo-
malaista liberaalia oli menettänyt korkean virkan-
sa.
Keisari oli myös alkanut myötäillä Venäjän na-
tionalisteja näiden halutessa yhdistää Suomen ra-
halaitoksen sekä tulli- ja postilaitoksen venäläi-
siin instituutioihin. Suomalaisten huomautuksista
välittämättä hän antoi kesäkuussa 1890 venäläi-
sen virkamiehen esittelystä ja siis Aleksanteri I:n
vahvistamasta järjestyksestä poiketen "postimani-
festin", jolla Suomen posti yhdistettiin Venäjän
postilaitokseen. Samalla oli syntynyt autonomi-
an kannalta uhkaavalta näyttävä ennakkotapaus.
Raha- ja tullilaitoksen yhdistäminen osoittautui
mutkikkaammaksi, ja niiden osalta hanke rauke-
ni. Venäjän teollisuuspiirit ehtivätkin jo pelästyä
sitä ajatusta, että suomalaisia tuotteita voitaisiin
tuoda keisarikuntaan tullitta.
Valtiopäivien avajaisissa alkuvuodesta 1891 ta-
lonpoikaissäädyn puhemieheksi viidennen ker-
ran valittu herastuomari Carl Johan Slotte (1827—
1903) Alavetelistä totesi puheessaan, tyynenä ja
arvokkaana kuten aina virallisissa tehtävissään,
että Suomen kansa oli syvästi huolissaan perustus-
lakiensa kohtalosta. Slotte tarkoitti lähinnä posti-
manifestin herättämää levottomuutta. Alavetelin
isännät ehtivät jo arvella: "No ha Slättäs-gobbä
tala hovä äv sä" ('nyt on Slotten ukko puhunut
päänsä irti'), mutta keisari vaati vain lähempää
selvitystä ja sai lausunnon, jonka Slotte oli kir-
joittanut Mechelinin ja Jonas Castrenin avulla.
Tästä lienee johtunut, että Aleksanteri III an-
toi maaliskuussa 1891 säädyille julistuksen, jossa
hän katsoi suomalaisten levottomuuden johtuvan
siitä, että maan asema oli ymmärretty väärin. Hän
lupasi pitää voimassa Suomen Aleksanteri I:lta
saaman "erityisen sisäisen hallintojärjestyksen",
mutta eräiden "Suomen asetusten ja yleisten val-
takunnanlakien" eriävyys vaati toimia, jotka lujit-
taisivat Suomea Venäjään yhdistäviä siteitä. Val-
tiopäivämiehet huolestuivat entistä enemmän täs-
tä julistuksesta, jossa puhuttiin hallintojärjestyk-
sestä mutta vain ohimennen Suomen perustus-
laeista. Nekin keisari saattoi käsittää toisin kuin
suomalaiset.
Huolia lisäsi Venäjän sotaministerin Pjotr Seme-
novits Vannovskin 1891 tekemä aloite Suomen
asevelvollisuuslain yhtenäistämiseksi Venäjän
vastaavan lain kanssa. Se merkitsisi Suomen
oman sotaväen lakkauttamista, palvelusajan pi-
dentymistä ja muita suomalaisia pelottavia muu-
toksia. Keisari ilmoitti hyväksyvänsä hankkeen
ja nimitti sitä kehittämään komitean, jonka suo-
malaisina jäseninä oli kaksi everstiä. Nämä asettui-
vat vastustamaan Vanno vskin suunnitelmaa, ja
myös kenraalikuvernööri Heiden otti sen kannan,
että muutoksista ei olisi hyötyä, joten niillä lou-
kattaisiin aiheetta Suomen autonomiaa. Hanke
pysähtyi komiteanmietinnön antamiseen, kun
keisari ei halunnut uusia poliittisia vaikeuksia.

580
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Venäjän kirkkoa johtava Pyhä synodi kiinnos- todoksiseksi arkkipiispaksi nimitettiin pappis-
tui Aleksanteri III:n aikana Suomen ortodokseis- munkki Antoni, joka osoitti suurta ymmärtämystä
ta, joiden katsottiin joutuneen liian riippuviksi lu- Karjalan ortodoksipappien kansankielistä toimin-
terilaisesta senaatista. Kirkon itsenäisyyden lisää- taaja suomenkielistä opetusta kohtaan. Tämä ete-
miseksi ja sen venäläistämiseksi synodi perusti vä kirkonmies siirtyi kuitenkin 1898 Pietarin met-
1892 Suomen ortodoksisen hiippakunnan, joka ropoliitaksi, ja suomenmieliset ortodoksit menet-
erotettiin Pietarin hiippakunnasta. Piispanistuin tivät hänen välittömän tukensa.
sijoitettiin Viipuriin ja Suomen ensimmäiseksi or-
Nikolai Ihn aikana Venäjän hallitus turvautui järjestystä palauttaessaan usein kasakoiden koeteltuun uskollisuuteen keisaria
kohtaan. Helsingissäkin he hajottivat joskus mielenosoituksia lievää väkivaltaa käyttäen. Vahva partio Donin kasakoita
Kansallismuseon luona 1915.

582
Helmikuun manifesti
ja routavuodet
Nikolai II puuttuu Suomen asemaan
Asioita seuraavat suomalaiset olivat syvästi huolis-
saan Aleksanteri III:n kuoltua munuaistulehduk-
seen marraskuun alussa 1894. Pietarissa suunni-
teltiin Suomea koskevien lakien alistamista keisa-
rikunnan valtioelimille ja oman sotalaitoksen lak-
kauttamista. Ensin mainittu hanke oli Venäjän na-
tionalistien mielestä tärkeä keisarikunnan yhte-
näisyyden kannalta. Suomen sotaväestä taas, jota
oli vain muutama pataljoona, olisi kieltämättä
ollut vain vähän apua keisarikunnan puolustuk-
seen, ja maamme puolustusmenot olivat todella
hyvin pienet. Jos Venäjän hallitus pysyisi vanhoil-
listen nationalistien valvonnassa, heidän vaati-
muksiaan olisi siis vaikea torjua.
Ristiriitaa kuvastivat erilaiset käsitykset Suomen
sodasta. Suomessa laulettiin: "et koskaan veren
vuotamatta joudu väkivallan alle", ja katsottiin et-
tä kansamme oli repäisty 1808-09 väkivaltaisesti
vanhasta vakioyhteydestään. Suomalaisilla oli
tämän vuoksi oikeus perinnäiset laitokset säilyt-
tävään autonomiaan. Venäjän lehtien mukaan
Suomi oli valloitettu urheiden venäläisten sotilai-
den verta vaatineessa kunniakkaassa sodassa, eikä
voitetulla kansalla ollut Pietarin vanhoillisten na-
tionalistien mielestä muita oikeuksia kuin keisa-
rin sulasta armosta antamat. Nekin voitiin peruut-
taa, jos valloitetussa maassa niskoiteltiin. Suoma-
laisten voimistunut kansallishenki oli tältä kan-
nalta sietämätön ja vaarallinen ilmiö.
Aleksanteri III:tta seurasi 1894 yksinvaltiaana hä-
nen nuori poikansa Nikolai II (1868-1918), ystä-
vällisesti käyttäytyvä ja pehmeäluonteinen, älyl-
tään keskinkertainen ruhtinas, johon erikoisen
vanhoillinen kasvatus oli vaikuttanut syvästi. Itse
Pobedonostsev oli opettanut perintöruhtinaalle,
että koko Venäjän kansa rakasti Jumalan säätämää
itsevaltaista hallitusta, ja keisarina Nikolai oli va-
haa vanhoillisten käsissä. He määräsivät hänen
suhteensa Suomen autonomiaan ja korostivat,
että keisari oli itsevaltias myös Suomessa. Niko-
lai antoi kuitenkin perinteisen hallitsijan vakuu-
tuksen eikä puuttunut alkuvuosina Suomen asioi-
hin, joten Helsingissä ei saatu heti tarkkaa selkoa
keisarin periaatteista.
Todellisuudessa edellä selostettujen, Suomen
asemaa koskevien hankkeiden kehittämistä jat-
kettiin vuodesta 1896 lähtien. Sotilaskysymystä
pohti kaksi komiteaa, joissa oli venäläinen enem-
mistö ja aktiivisimpana jäsenenä eversti Mihail
Mihailovits Borodkin, vannoutunut nationalisti,
jolle asiantuntemus tuotti arvovaltaa. Sotaminis-
teriksi 1898 nimitetty kenraali Aleksei Nikolaje-
vits Kuropatkin ei puolestaan tuntenut Suomen
kysymystä mutta toimi Borodkinin neuvojen mu-
kaan ja esitti maamme sotalaitosta koskevien
asioiden alistamista Venäjän valtakunnanneuvos-
tolle. Tämä 1810 perustettu elin koostui keisarin
sen jäseniksi nimittämistä korkeista virkamiehis-
tä ja antoi lausuntoja hallitsijan päätettäväksi tu-
levista asioista.

Helmikuun manifesti ja routavuodet 583
Samaan aikaan valmisteltiin kaikessa hiljaisuu-
dessa keisarikunnan etuja koskevien Suomen la-
kien käsittelyä ja päättämistä Venäjän valtioneli-
missä. Nikolai II hyväksyi täysin nämä suunnitel-
mat, mutta tätä ei Suomessa tiedetty vaan luul-
tiin vaaran väistyneen ainakin joksikin aikaa. Tois-
ta mieltä oli ministerivaltiosihteerinä vuodesta
1891 toiminut kenraalimajuri Woldemar Carl von
Daehn, joka oli yhteistyössä senaattori Yrjö-Kos-
kisen kanssa koettanut valvoa Suomen etuja, von
Daehnia vaivasi pessimismi, ja pääteltyään me-
nettäneensä Nikolai II:n luottamuksen hän anoi
eroa, joka myönnettiin kesäkuussa 1898. Daehnin
eron tausta ei ole tähän päivään mennessä täysin
selvinnyt.
Suomen autonomiaa uhkaavan vaaran luonne oli
tähän mennessä muuttunut suuresti. Sitä eivät
enää aiheuttaneet yksin tunnepohjaisesti kirjoitta-
vat lehtimiehet vaan myös keisarin lähipiiriin kuu-
luvat sotilaat ja virkamiehet, jotka katsoivat Suo-
men erityisaseman Venäjälle vahingolliseksi. Tä-
mä oli suurvenäläisen aatteen looginen tulos, mut-
ta siihen vaikutti myös suurvaltasuhteiden kiristy-
minen. Venäjän ja Ranskan liitto näytti lisäävän
keisarikunnan turvallisuutta, mutta se oli luonut
myös tilanteen, jossa Saksa ja Itävalta-Unkari näh-
tiin mahdollisina vastustajina suursodassa. Myös
Venäjän pahat sisäiset ongelmat herättivät halua
lujittaa valtakuntaa kaikin keinoin.
Pohdittaessa Venäjän strategista asemaa ei Suo-
men suuntaa pidetty ensisijaisen tärkeänä, mutta
sille omistettiin silti huomiota. Tuomo Polvinen
toteaa, että venäläiset eivät suunnitelleet Ruotsin
tai Norjan pohjoisosien valloittamista, kuten jot-
kut ruotsalaiset epäilivät. Sen sijaan Pietarissa pe-
lättiin, että Ruotsi menisi suursodassa Saksan puo-
lelle saadakseen Suomen takaisin. Venäjän pääesi-
kunnan kiinnostus Suomeen oli puolustuksellis-
ta, ja sitä lisäsi maan sijainti lähellä keisarikun-
nan pääkaupunkia.
Varhaisemmat keisarit olivat pitäneet tärkeänä,
että Suomessa vallitsi Venäjälle myönteinen mie-
liala. Nationalistinen venäläinen lehdistö näyttää
saaneen nyt aikaan, että jotkut Nikolai II:n neu-
vonantajat pitivät suomalaisia auttamattoman
epäluotettavana kansana, jota tuli valvoa tiukas-
ti. Varsinkin ruotsinkielinen sivistyneistö luettiin
Venäjän vihollisiin, mutta vaikka Yrjö-Koskisen
puoluelaiset olivat olleet varovaisia, Pietarissa ei
luotettu enää heihinkään. Joidenkin suomalais-
ten naiivin rohkea ja ylimielinen kirjoittelu, jossa
venäläisten ajatustapaa ei otettu lainkaan huo-
mioon, oli aivan ilmeisesti edistänyt epäluulojen
syntymistä.
Bobrikov kenraalikuvernöörinä
ja helmikuun manifesti
Kun iäkäs kenraalikuvernööri Heiden vapautet-
tiin vuoden 1897 alussa virastaan, suomalaiset oli-
vat lähinnä huojentuneita, koska hän oli myötäil-
lyt yhä enemmän Venäjän nationalisteja. Vaki-
naista seuraajaa ei heti nimitetty, mutta viran hoi-
taja, kenraaliluutnantti Stepan Osipovits Gont-
sarov ehdotti 1898, että venäjästä tulisi 10-15 vuo-
den kuluttua Suomen senaatin ja lääninhallitus-
ten virkakieli. Senaatin varustautuessa torjumaan
tätä hanketta Nikolai II pyysi jalkaväenkenraali
Nikolai Ivanovits Bobrikovilta (1839-1904) salai-
sen muistion Suomen kysymyksestä ja saatuaan
sen nimitti elokuun 29. päivänä 1898 hänet ken-
raalikuvernööriksi. Nimityksen esitteli Venäjän
sotaministeri eikä Suomen ministerivaltiosihteeri
kuten aikaisemmin vastaavassa asiassa.
Bobrikov oli palvellut esikuntatehtävissä, vuo-
desta 1876 lähtien jatkuvasti Pietarissa, ja oli val-
takunnanneuvoston jäsen. Hän oli selvillä sota-

584
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
ministeriön ajattelusta, joka enteili Suomen au-
tonomian kaventamista, mutta varsinaista poliit-
tista kokemusta hänellä ei ollut. Bobrikov oli tar-
mokas ja kunnianhimoinen sotilas ja kannatti van-
hoillisten nationalistien periaatteita. Bobrikovin
keisarille esittämä ohjelmaluonnos tähtäsi siihen,
että Suomea lähennettäisiin merkittävästi Venä-
jään, mutta pakkokeinoja tuli kuitenkin käyttää
vain varovasti.
Vuoden 1899 alussa Nikolai II asetti vielä yhden
salaisen komitean tutkimaan Suomen asevelvol-
lisuuslain muuttamista, koska juuri sitä pidettiin
Pietarissa ajankohtaisesti tärkeänä. Suomea edusti
komiteassa ministerivaltiosihteerin viran hoitaja.
Komitean työn tuloksena oli päätös säätää Suo-
melle uusi, Venäjän sotaministeriötä tyydyttävä
asevelvollisuuslakeja kun arveltiin, ettei sitä saa-
taisi aikaan entisin keinoin, otettiin käytäntöön
uusia. "Helmikuun manifestissa", jonka keisari al-
lekirjoitti helmikuun 15. päivänä 1899, määrät-
tiin uusi menettelytapa sellaisten lakien säätämi-
seksi, jotka koskivat koko keisarikuntaa Suomi
mukaan luettuna tai pelkästään Suomea, mutta
samalla valtakunnan kokonaisuuden etua.
Aloiteoikeus näissä asioissa oli paitsi keisarilla
ja Suomen valtioelimillä myös Venäjän ministe-
reillä. Kun lakiehdotuksesta oli saatu lausunto
Suomen kenraalikuvernööriltä, ministerivaltiosih-
teeriltä ja senaatilta sekä valtiopäiviltäkin siinä
tapauksessa, että Suomen "sisäinen hallintojärjes-
tys" niin määräsi, asianomaisen ministerin tuli esi-
tellä asia Venäjän valtakunnanneuvostolle. Neu-
voston tuli päättää lakiesityksestä Suomen valtio-
elinten "myötävaikutuksella", ja päätös esiteltäi-
siin keisarin vahvistettavaksi.
Joidenkin Suomea koskevien lakien valmiste-
lu tapahtuisi siis vastoin maamme perustuslakeja
osaksi venäläisissä valtioelimissä, ja lakiehdotuk-
set esiteltäisiin keisarille valtakunnanneuvoston
päätöksen mukaisina. Autonomialle erikoisen
vaaralliselta näytti, että manifestissa ei tarkoin
määritelty, mitä asioita uusi esittelyjärjestys kos-
ki. Tämä teki teoriassa mahdolliseksi Suomen val-
tioelinten pitkälle menevän syrjäyttämisen tär-
keissä asioissa.
Osmo Jussila on osoittanut, että lukuisia Venäjäl-
lä säädettyjä lakeja oli otettu käytäntöön Suomes-
sa keisarillisina asetuksina ministerivaltiosihteerin
harkittua, että ne sopivat maamme oloihin. Alek-
santeri III oli myös määrännyt 1891, että jos Suo-
messa säädetyllä lailla oli yleisvaltakunnallista
merkitystä, ministerivaltiosihteerin oli otettava
yhteys asianomaiseen Venäjän ministeriin ennen
lain esittelemistä keisarille. Venäjän ja Suomen
säädösten yhteen sovittaminen oli kuitenkin hoi-
dettu ennen vuotta 1899 joustavasti, autonomiaa
loukkaamatta. Helmikuun manifesti, josta Suo-
men valtionelimet eivät tienneet edeltä päin mi-
tään, näytti sen sijaan merkitsevän siirtymistä au-
tonomialle vaaralliseen voimapolitiikkaan.
Oliko kyseessä jo 1899 laajakantoinen suunni-
telma koko autonomian tuhoamiseksi, kuten tääl-
lä yleisesti oletettiin, on kuitenkin kyseenalaista.
Hyvänä asiantuntijana pidettävä kreivi Carl Ale-
xander Armfelt, joka oli toiminut vuodesta 1895
keisarin Suomen kanslian päällikkönä, näyttää ol-
leen oikeassa pitäessään helmikuun manifestia
ensi sijassa sotaministeriön aikaansaannoksena,
joka ei alun perin tähdännyt Suomen erikoisase-
man hävittämiseen.
Manifestia ja siihen liittyviä toimia ei sitä paitsi
hyväksytty Pietarin hallituspiireissä yksimielises-
ti. Bobrikovin mainittua valtionvarainministeri
Sergei Julj evits Wittelle tehtävänsä muistuttavan
kreivi Muravjevin 1863 saamaa, kun tämä lähe-
tettiin Liettuan kenraalikuvernööriksi, Witte vas-
tasi kuivasti: "Muravjev lähetettiin kukistamaan
kapina, kun taas Teidät lähetetään nähtävästi saa-

Helmikuun manifesti ja routavuodet 585
maan sellainen aikaan." Sinänsä on kiintoisaa että
Bobrikov vertasi itseään juuri Mihail Nikolajevits
Murayjeviin, joka on jäänyt historiaan "Vilnan
hirttäjänä". Tiedetään kreivi Witten varoittaneen
myös keisari Nikolaita Pietarin porteilla asuvien
suomalaisten nöyryyttämisestä, mikä tekisi heis-
tä Venäjän vihollisia.
Arvovaltainen kreivi Witte oli oikeassa: suoma-
laisten reaktio helmikuun manifestiin oli raju ja
Venäjälle epäedullinen. Suomalaiset tiesivät vain
sen minkä näkivät, ja koska manifesti oli annettu
ylhäältä päin, ikään kuin keisarin itsevaltiuden
korostamiseksi, se näytti autonomian murskaa-
misen alkusoitolta. Myöhemmät tapahtumat ei-
vät kumonneet tätä käsitystä ainakaan selvästi.
Ajanjaksoa, jonka helmikuun manifesti aloitti, on
siis totuttu nimittämään sortokaudeksi ja sen var-
haisinta jaksoa vuoteen 1905 saakka routavuosiksi
(ruots. ofärdsär). Suomalaisten vastarinta taas sai
oikeustaistelun nimen. Nimitykset ovat tunnepe-
räisiä, mutta ne osoittavat aikalaisten yleisen kä-
sityksen tapahtumista.
Eero Erkon Päivälehti julkaisi helmikuun 18.
päivänä nuoren Eino Leinon runon Helsinki su-
mussa, joka muodoltaan tyypillisenä tilapääruno-
na ilmaisee Suomessa syntyneen tunnelman pa-
teettisesti ja sattuvasti:
Sumu Suomenlahden päältä hiipii,
peittää kaupungin ja kadut, kirkot...
Ahdistava, myrkyllinen sumu verhoaa Senaatin-
torin julkiset rakennukset toisen toisensa jälkeen,
mutta rakastetun keisarin Aleksanteri II:n patsas
erottuu toki vielä toivoa herättävänä, kunnes
maata painostava voima esittäytyy:
Silloin torin halki käynti kaikuu,
askel marssivaisen asejoukon,
tyyni, säännöllinen, raudanraskas.
Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat
hetken häilähtää ja sumuun häipyy ...
Kansa äänetönnä tuijottaapi,
peittyy patsas Aleksander toisen.
Suomessa koetettiin aluksi uskoa, että Nikolai
II oli antanut helmikuun manifestin pahojen neu-
vonantajien harhauttamana ja että hän peräytyi-
si suomalaisten ilmaistua kantansa voimakkaas-
ti. Tässä tarkoituksessa kerättiin kymmenessä
päivässä 520 000 nimeä "suureen adressiin", jos-
sa vakuutettiin suomalaisten kunnioittavan esival-
taa ja anottiin, että keisari ei loukkaisi perustusla-
keja.
Adressin nopea keruu osoittaa loistavaa orga-
nisaatiotapa sen tulos oli ihmeteltävä: noin 40 %
niiden suomalaisten nimistä, joilla olisi sittemmin
ollut äänioikeus eduskuntavaaleissa. Keisari ei
kuitenkaan ottanut vastaan adressia eikä sen vie-
nyttä noin viidensadan miehen lähetystöä. Sen
johdosta viipurilainen teollisuusmies, varakonsuli
Eugen Wolff piti Pietarissa puheen, jossa hän tuo-
mitsi manifestin jyrkästi: "Semmoista hallayötä
kuin helmikuun 15. päivä ei Suomen kansa kos-
kaan ole nähnyt." Tämä kiihkeä puhe ei kumon-
nut Novoje Vremjan syytöksiä suomalaisten sepa-
ratismista.
Keväällä 1899 kerättiin ulkomailla 1 050 kult-
tuurihenkilön nimet toiseen Suomen autonomiaa
puolustavaan adressiin, jonka allekirjoittivat myös
monet valtio-oikeuden ja historian tutkijat. Myös-
kään tätä "kulttuuriadressia" Nikolai II ei ottanut
vastaan. Suomessa adressi herätti innostusta ja
toivoa, mutta realistit totesivat senkin, että yksi-
kään ulkomainen hallitus ei ollut ottanut kantaa
Suomen puolesta. Länsi-Euroopan lehdissä selk-
kausta käsiteltiin kyllä vilkkaasti ja lähes aina Suo-
melle myötämielisesti. Sen luulon, että keisari olisi

586
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
antanut helmikuun manifestin tietämättömyyt-
tään, hänen suhtautumisensa adresseihin kumo-
si, joten Nikolaita ruvettiin sanomaan Suomessa
valapatoksi, ryssän keisariksi ja tsaariksi.
Kuinka autonomiaa
olisi puolustettava
Suomalaiset olivat yhtä mieltä siitä, että autono-
miaa oli puolustettava, mutta käsitykset menetel-
mistä jakautuivat pahoin. Puolet senaattoreista
katsoi, että perustuslakien vastaista manifestia ei
pitäisi julkaista Suomessa virallisesti. Senaatti ei
jakautunut pelkästään kielellisin perustein, mut-
ta useimmat ruotsinmieliset vastustivat manifestin
julkaisemista, kun taas G.Z. Yrjö-Koskinen (vuo-
desta 1897 vapaaherra) ja muut fennomaanit kat-
soivat, ettei kieltäytyminen käynyt päinsä. Talous-
osaston varapuheenjohtajan Carl Tudeerin äänen
ratkaistessa manifesti julkaistiin, vaikka päätök-
sen kannattajat epäröivät loppuun asti.
Prokuraattori Werner Woldemar Söderhjelmin
ehdotuksesta senaatti lähetti keisarille kirjelmän,
jossa oletettiin hallitsijan poikenneen tahattomasti
Suomen perustuslaeista, jotka hän oli vakuutta-
nut pitävänsä voimassa. Senaatti pyysi keisarilta
rauhoittavaa selitystä ja ehdotti, että yleisvalta-
kunnallisten lakien säätämisestä laadittaisiin uusi
lakiehdotus, jota Suomen valtiopäivät käsittelisi-
vät perustuslakien mukaisesti. Nikolai II ei suostu-
nut keskustelemaan näistä ehdotuksista. Yrjö-
Koskinen syytti nyt prokuraattoria ja senaattia va-
romattomuudesta ja erosi senaatista vedoten sii-
hen, että osa hänen johtamansa puolueen kan-
nattajista arvosteli hänen suhtautumistaan mani-
festiin.
Erimielisyys riippui osaksi puolueiden perin-
teistä, osaksi siitä, että Venäjän hallituksen tavoit-
teita arvioitiin vaihtelevasti. Olihan mahdollista
että ne olivat rajoitetut ja koskivat vain sotilas-
asioita ja valtakunnallisten lakien säätöjärjestystä.
Näin ajateltiin suomalaisen puolueen eli "vanha-
suomalaisten" piirissä, missä oli korostettu 1860-
luvulta lähtien varovaisuutta ja keisaria kohtaan
osoitettavaa solidaarisuutta. Olisi ehkä viisainta
taipua joihinkin autonomian rajoituksiin siinä toi-
vossa, että Pietarissa ei suunniteltu Suomen pe-
rinpohjaista venäläistämistä.
Yrjö-Koskisen Hegeliltä ja Snellmanilta peri-
män ideologian mukaan poliittiset instituutiot ei-
vät sitä paitsi olleet yhtä tärkeitä kuin kansallis-
henki: jos se saataisiin säilymään, Suomen kansa
kestäisi pahojakin sortotoimia, ja parempaa tule-
vaisuutta voitiin aina toivoa. Tätä kieltämättä hie-
man uskonvaraista toimintalinjaa sanottiin myön-
tyväisyyskannaksi ja suomalaisen puolueen pää-
lehden Uuden Suomettaren mukaan suometta-
relaisuudeksi.
Toisen arvioinnin mukaan helmikuun manifesti
oli pelkkä johdanto suunniteltaessa Suomen
muuttamista sarjaksi venäläisiä kuvernementteja.
Myöntyminen sortotoimiin ei näin ollen auttaisi
vaan pelkästään murtaisi kansan moraalisen ryh-
din. Oikea menettely olisi passiivinen vastarinta
sekä vetoaminen oikeuteen ja perustuslakeihin sii-
nä uskossa, että oikeus voittaisi lopulta. Tätä toi-
mintalinjaa kutsuttiin perustuslaillisuudeksi, ja
silläkin oli perinteensä alkaen tammikuun valio-
kunnan kritikoinnista 1861. Perustuslaillisten voi
ajatella unohtaneen realiteetit, mutta he toivoi-
vat sitäkin, että vastarinta saisi keisarin epäröi-
mään, kuten oli tapahtunut Aleksanteri III:n ai-
kana.
Enimmät ruotsalaisen puolueen kannattajat oli-
vat jyrkkiä perustuslaillisia noudattaen vanhaa pe-
rinnettään, ja heihin liittyivät nuorsuomalaiset.
Yrjö-Koskinen kehotti vanhasuomalaisia jyrken-
tämään kielitaistelua kansallishengen voimistami-
seksi ja kirjoitti vihaisesti ruotsalaisesta puolueesta

Helmikuun manifesti ja routavuodet 587
ja sen "suomeksi heiluvasta hännästä" eli nuor-
suomalaisista, mutta menetti silti kannatustaan.
Hänen kuoltuaan 1903 suomalaisen puolueen
johtajaksi nousi J.R. Danielson, joka ei hyväksy-
nyt Yrjö-Koskisen asennetta sellaisenaan mutta
toivoi kyllä myöntyväisyyden tuottavan tuloksia.
Keisari ja Bobrikov jyrkkinä
Kenraalikuvernööri Bobrikovin politiikkaa analy-
soidessaan Tuomo Polvinen katsoo, että hän vie-
roksui itsevaltiuden ja armeijan selvien komento-
suhteiden ihailijana Suomen autonomiaa sinän-
sä ja alkoi vastarintaa kohdattuaan suhtautua kan-
saamme vihamielisesti. Erityisesti Bobrikovia
suututti senaatin ja valtiopäivien asenne, mutta
hän joutui huomaamaan, että valtaosa muistakin
asioita seuraavista suomalaisista tuomitsi helmi-
kuun manifestin.
Suomalaisia järkytti myös venäläisen virkamie-
hen Vjatseslav Konstantinovits von Plehwen ni-
mittäminen elokuussa 1899 ministerivaltiosihtee-
rin viran hoitajaksi ja vuoden 1900 alussa sen va-
kinaiseksi haltijaksi. Plehwe oli etevä ja tarmokas
lakimies ja esiintyi kiivaana vanhoillisnationalis-
tina, mutta Venäjällä häntä pidettiin yleisesti lähin-
nä opportunistina. Hänet nimitettiin 1902 Venä-
jän sisäasiainministeriksi, mutta hän pysyi yhä
myös Suomen ministerivaltiosihteerinä. Bobriko-
vista Plehwe ei pitänyt ja katsoi hänen toimivan
kenraalikuvernöörinä turhan aggressiivisesti, jo-
ten Plehwen vaarallisuutta liioiteltiin Suomessa.
Bobrikov puolestaan päätti murtaa vastarinnan
kovin ottein ja sai keisarin täyden tuen. Nikolai
II oli hyväksynyt huhtikuussa 1899 Bobrikovin
laatiman tarkistetun, salaisen ohjelman, joka täh-
täsi Suomen hitaaseen venäläistämiseen. Vastarin-
nan murtaakseen Bobrikov lakkautti sanomaleh-
tiä määräajaksi tai kokonaan, rajoitti yhdistymis-
ja kokoontumisvapautta ja erotutti lukuisia kor-
keita virkamiehiä alkaen maaherroista ja hovioi-
keuksien jäsenistä. Suomen senaatin asema kävi
näissä oloissa tukalaksi, ja sen jäseniä arvostel-
tiin tavan takaa ankarasti heidän yrittäessään hoi-
taa maan asioita Bobrikovin jyrkkien määräys-
ten puitteissa.
Keisarin pitemmälle tähtäävistä toimenpiteistä
on todettava kaksi tärkeintä. Hän allekirjoitti ke-
säkuussa 1900 Bobrikovin ehdotuksen mukaisesti
"kielimanifestin", jossa venäjä määrättiin Suomen
senaatin, valtiosihteerin viraston, ylihallitusten ja
lääninhallitusten viralliseksi kieleksi hieman vaih-
televin määräajoin mutta viimeistään vuodesta
1905 lähtien. Näin palattiin kenraali Gontsarovin
1898 esittämään suunnitelmaan. Tämän johdos-
ta senaatista erosi kaksitoista jäsentä, myös vara-
puheenjohtaja Carl Tudeer, mutta kaksi suoma-
laisen puolueen senaattoria jäi paikalleen, ja hei-
tä nimitettiin muutamia lisää. Senaattoriksi suos-
tui myös pari vanhan virkamiesaristokratian edus-
tajaa kuten talousosaston varapuheenjohtajana
1900-05 toiminut Constantin Linder.
Asevelvollisuusasiaa käsiteltiin 1899 Suomessa
ylimääräisillä valtiopäivillä ja sitten Venäjän val-
takunnanneuvostossa, mutta kun tulos ei tyydyt-
tänyt sotaministeriötä, pidettiin pelkästään venä-
läisin voimin uusi salainen neuvottelu. Siinä hah-
motellun asevelvollisuuslain keisari allekirjoitti
heinäkuussa 1901. Suomalaiset asevelvolliset lu-
vattiin sijoittaa toistaiseksi etupäässä Suomesta
rekrytoituihin joukkoihin, ja palvelusaika jätet-
tiin kolmeksi vuodeksi, mutta joukkoja voitaisiin
keisarin harkinnan mukaan käyttää, missä niitä
tarvittiin. Vanhan asevelvollisuuslain nojalla muo-
dostetut tarkk'ampujapataljoonat ja 1890 perus-
tettu rakuunarykmentti lakkautettiin 1901 ja Ha-
minan kadettikoulu 1903. Suomen sotalaitoksesta
jäi siten jäljelle vain Suomen kaarti.

588
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Uutta asevelvollisuuslakia vastustaakseen pe-
rustuslailliset loivat koko maassa toimivan salai-
sen järjestön. Helsinkiläisen keskustoimikunnan
jäsenistä mainittakoon lääketieteen tohtori Adolf
Törngren, historian dosentti Kustavi Grotenfelt
sekä Eero Erkko, joka oli Bobrikovin käskystä
joutunut 1900 eroamaan Päivälehden päätoimit-
tajan tehtävästä. Myöhemmin toimikuntaan kut-
suttiin muun muassa hovioikeudenasessori Pehr
Evind Svinhufvud (1861-1944) ja lakitieteen toh-
tori Heikki Renvall. Venäläiset käyttivät järjestöstä
pilkkanimeä kagaali, jolla oli alkuaan tarkoitettu
juutalaisen seurakunnan johtoa, mutta perustuslail-
liset omaksuivat sen järjestönsä kunnianimeksi.
Uuden lain mukaiset kutsunnat toimitettiin
1902 tarkoituksena ottaa palvelukseen joitakin sa-
toja miehiä, mutta kagaalin valistamista asevelvol-
lisista jäi pääosa tulematta kutsuntapaikalle. Pa-
pit joutuivat hankalaan asemaan, kun myönty-
väisyysmielinen arkkipiispa Gustaf Johansson
(1844-1930) painosti heitä lukemaan kutsunta-
julistuksen kirkossa. Moni pappi piti sitä laitto-
mana ja jätti lukematta, mistä heitä rangaistiin pal-
kanpidätyksin.
Lakko onnistui vaihtelevasti: huonosti maan
lounaisosassa, parhaiten ruotsalaisella Uudella-
maalla, Keski-Suomessa ja Keski-ja Pohjois-Poh-
janmaalla. Kutsunnat uudistettiin 1903-04 pa-
remmalla menestyksellä, mutta asevelvollisia ei
otettu palvelukseen, ja 1905 keisari päätti, ettei
asevelvollisuuslakia sovellettaisi toistaiseksi käy-
täntöön. Suomen kaarti lakkautettiin samana
vuonna maamme oman sotaväen viimeisenä yk-
sikkönä. Kagaalin johtama vastarinta sai aikaan
sen, että Suomesta ei otettu sotaväkeä myöskään
Japanin sotaan eikä maailmansotaan, mikä säästi
monen nuoren suomalaisen hengen.
Suomalaisten vastarinta ja jatkuvat mielenosoi-
tukset huolestuttivat Bobrikovia yhä enemmän,
ja huhtikuussa 1903 hän hankki keisarilta erikois-
valtuudet järjestyksen palauttamiseksi. Vastaavia
valtuuksia oli annettu usein eri osissa Venäjää toi-
miville hallintomiehille, ja ne sisälsivät luvan pit-
källe meneviin kansalaisvapauksien rajoituksiin,
vieläpä oikeuden kenraalikuvernöörin vallan ylit-
täviin toimenpiteisiin. Suomessa näitä Bobrikovin
kolmeksi vuodeksi saamia valtuuksia on kutsut-
tu "diktatuuriasetukseksi". Tukena hänellä olivat
venäläiset santarmit eli sotilaspoliisit, joille keisa-
rillinen asetus soi samat valtuudet kuin Suomen
poliisilla oli. Maasta löytyi myös Bobrikovin urk-
kijoiksi halukkaita suomalaisia, kunhan hinnasta
sovittiin.
Kenraalikuvernöörin ankarimpia toimenpitei-
tä oli yli viidenkymmenen suomalaisten karkotta-
minen maasta, muutamassa tapauksessa Venäjäl-
le. Karkotettuihin, joista useimmat siirtyivät Ruot-
siin, kuului tunnettuja perustuslaillisia kuten Jo-
nas Castren, Eero Erkko, Leo Mechelin ja Eu-
gen Wolff. Mieliala oli Suomessa hyvin matalal-
la, ja sitä huononsi perustuslaillisten ja myönty-
väisyysmielisten välinen epäluulo ja viha. Suku-
laiset ja vanhat ystävät lakkasivat tuntemasta toi-
siaan ja puolue vastakohdat vaikuttivat kaikissa
asioissa. Vastapuolueesta käytettiin usein niin
myrkyllistä kieltä, että maan olisi voinut luulla
olevan kansalaissodan partaalla.
Jotkut historiantutkijat ovat ihmetelleet suoma-
laisten jyrkkää reaktiota manifestiin, jopa pitäneet
sitä perusteettomana ja vahingollisena. Reaktion
taustana oli kuitenkin Suomessa 1800-luvulla ta-
pahtunut kehitys. Aleksanteri I oli luonut autono-
misen suuriruhtinaskunnan, Aleksanteri II oli sal-
linut suomalaisten kehittää suuresti näin syntynvt-
tä järjestelmää. Monipuolinen henkinen kehitys
ja vaurastuminen olivat myös tehneet suomalai-
sista aivan toisen kansan kuin 1808 valloitetun
maan asukkaat. Gustaf Mauritz Armfelt oli toivo-

Helmikuun manifesti ja routavuodet 589
nut suomalaisille kansallishenkeä, ja se olikin itä-
nyt ja versonut arvaamattomalla tavalla. Suomes-
sa asui 1899 pieni mutta tarmokas ja itsetietoi-
nen kansa, jonka kieli, kulttuuri ja uskonto sekä
oikeudellinen ja poliittinen perinne erottivat jyr-
kästi venäläisistä.
Venäjän nationalistit näkivät aivan oikein, että
Suomessa tapahtunut kehitys oli vieroittanut kan-
saa keisarikunnasta, mutta voitiinko tälle mitään
ainakaan voimatoimin, oli toinen asia. Kun Pieta-
rista ja kenraalikuvernöörin palatsista selitettiin
rauhoittavin sanoin, että tarkoituksena oli vain
lähentää Suomea Venäjään, tuntui kuin olisi här-
kää hankeen vetänyt. Suomalaiset halusivat ni-
menomaan pysyä etäällä Venäjästä, olla omissa
oloissaan ja kehittää maataan oman mielensä mu-
kaan. Enimpien venäläisten silmissä periaate, että
keisarikunnan lait tulisivat voimaan Suomessa-
kin, oli luonnollinen ja asiaan kuuluva, mutta suo-
malaiset eivät halunneet edes käsittää sitä, vielä
vähemmän hyväksyä. Tässä mielessä suomalai-
set olivat todella separatisteja, itsepintaisempia
kuin Bobrikov älysikään.
Suomalaisten vastarinnan taustana oli myös Ve-
näjän nationalistisen lehdistön pitkällinen hyök-
käily autonomiaa vastaan. Näytti siltä että nyt aiot-
tiin panna toimeen kaikki se, millä "Suomen
syöjät" olivat uhkailleet maatamme. Perustuslail-
liset eivät ottaneet huomioon sitä mahdollisuut-
ta, että Venäjän hallituksen tavoitteet olisivat rajal-
liset. He päättelivät että Suomi aiottiin tuhota ja
selittivät mielellään sen johtuvan venäläisten kan-
sanluonteeseen luetusta ahneudesta, petollisuu-
desta ja raakuudesta.
Venäjän hallituksen suhtautuminen Suomeen
oli tosin osoittanut monen miespolven ajan etu-
päässä luottamusta ja pitkälle menevää ymmärtä-
mystä, mutta routavuosien suuri säikähdys vää-
risti historiankin. Venäjä selitettiin periviholliseksi,
ja jokainen vanhoja perustuslaillisia tuntenut tie-
tää, että Suomessa syntyi nyt suoranaista vihaa
naapurimaata kohtaan. Siihen sekoittui jopa tiet-
tyä rasismia: ryssät olivat alempiarvoisia ihmisiä
kuin länsieurooppalaiset, joihin suomalaiset lu-
keutuivat. Suomalaisiinkin kohdistunut germaa-
ninen rasismi kääntyi näin venäläisiä vastaan.
Sitäkään että Suomi oli elänyt Venäjän yhtey-
dessä vuosisadan kestäneen rauhankauden, itä-
maisen sodan aikaisia häiriöitä lukuun ottamat-
ta, ei luettu venäläisille ansioksi. Olihan rauha pe-
rustunut siihen, että he olivat valloittaneet Suo-
men 1808 asevoimin. Kuitenkin on syytä koros-
taa Matti Klingen esittämiin ajatuksiin yhtyen, että
tämä jyrkkä suhtautuminen Venäjään oli routa-
vuosina ominaista vain osalle kansakuntaa, en-
nen kaikkea aktiivisille perustuslaillisille.
Irtautuminen keisarikunnasta näytti Venäjän vi-
hollisistakin vielä 1899 mahdottomalta. Vaikka
seuraavina vuosina tuntui kuin jotain toivoa olisi
kajastanut etäällä, näytti mielettömältä tähdätä tai-
vaanrannan taakse. Itsenäinen Suomi oli tosin
siintänyt monta vuosikymmentä joidenkin pat-
rioottien silmiin kaukaisena unelmana, mutta sor-
tokaudella oli pakko keskittyä autonomian puo-
lustamiseen. Myöhemmin tämä on usein unoh-
dettuja väitetty Suomen vapaustaistelun alkaneen
tietoisesti jo 1899.
Suomen työväenliike omaksuu
sosialismin
Bobrikovin hallinnon aikaan osui Suomen työ-
väenliikkeen siirtyminen selvästi sosialistisille lin-
joille. Tähän vaikutti jo helmikuun manifestin ai-
heuttama poliittinen aktivoituminen; hyvin moni
työläinen allekirjoitti suuren adressin. Suomen-
kielinen sosialistinen kirjallisuus sai alkunsa vuo-
sisadanvaihteessa, ja Ruotsin sosiaalidemokraa-
teilta saatiin jatkuvasti vaikutteita. Jonkin verran

590
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
niitä tuli myös Venäjältä mutta kaikkein eniten
Saksasta. Suomen työväenliikkeen johtomiehet
omaksuivat yksi toisensa jälkeen marxilaisen so-
sialismin opit, ja ne alkoivat levitä suuriin joukkoi-
hin sosialistien syrjäyttäessä wrightiläiset työväen-
yhdistysten johdosta. Suomalaisen sosialismin oi-
keasta linjasta oli kuitenkin alusta pitäen erimieli-
syyttä.
Työväenpuolue sai Suomen sosialidemokraat-
tisen puolueen nimen (SDP) Forssassa 1903 pide-
tyssä edustajiston kokouksessa, jossa Eetu Salin
toimi puheenjohtajana. Puolueen ohjelman run-
goksi hyväksyttiin Itävallan sosiaalidemokraattien
1901 hyväksymä ohjelma, jonka ideologia oli ai-
dosti marxilainen lähinnä Karl Kautskyn muok-
kaamassa muodossa. Johdannossa todettiin tule-
va siirtyminen tuotantovälineiden yhteisomistuk-
seen ja oletettiin sen tapahtuvan ajan kypsyessä
kuin luonnon pakosta. Vallankumouksesta ei siis
puhuttu nimeltä mainiten, mutta rivien välistä se
oli helppo lukea. Ohjelman toteuttamiseksi pää-
tettiin käyttää "tarkoituksenmukaisia ja kansan
luonnollista oikeudentunnetta vastaavia keinoja",
mutta niiden laillisuudesta ei sanottu sitä eikä tätä.
Ohjelmaan liittyi joukko käytännön tavoittei-
ta, joista tärkein oli yleinen ja yhtäläinen, myös
naisia koskeva äänioikeus valtiollisissa ja kunnalli-
sissa vaaleissa sekä yksikamarinen edustuslaitos.
Luonnollisesti vaadittiin painovapautta ja muita
normaaleja kansalaisvapauksia. Kansakoulu ha-
luttiin tehdä pakolliseksi kaikille lapsille ja kirk-
ko erottaa valtiosta sekä ottaa käytäntöön progres-
siivinen tulovero, maksuton lääkintähoito, ylei-
nen vanhuuseläke ja väkijuomat kieltävä laki. Kaik-
ki naisia sortavat rajoitukset tuli poistaa. Työajan
tuli olla enintään 8 tuntia, työntekijöille tuli mää-
rätä minimipalkka ja alle 14-vuotiaiden ansiotyö
kieltää. Työväensuojelua, jota koskevia vaatimuk-
sia oli koko joukko, tuli valvoa ankarasti. Maaseu-
dun erityisongelmia ohjelmassa ei käsitelty.
Forssan ohjelma sisälsi pitkälle meneviä aatteel-
lisia periaatteita, mutta lähitavoitteet olivat maltil-
liset. Käytettävien keinojen laillisuudesta ei puhut-
tu, koska oikeaoppiset marxilaiset pitivät porva-
riston säätämiä lakeja "luokkalakeina", joita köy-
hälistön ei tarvinnut kunnioittaa. Bobrikovin halli-
tessa laillisuuden käsitettä olisi pitänyt muuten-
kin selventää tavalla, joka olisi voinut vahingoit-
taa puoluetta. Useimmat Forssan ohjelmassa mai-
nitut uudistukset on sittemmin toteutettu pohjois-
maisen hyvinvointivaltion ideologiaan sisältyvi-
nä. Suomenmielisten puolueiden radikaaleja nä-
mä tavoitteet eivät pelästyttäneet edes vuosisa-
dan alussa, koska ne olivat lähellä sosiaaliliberaa-
lien ohjelmaa. Forssan ohjelma oli kuitenkin
kompromissi, sillä sosiaalidemokraateissa oli jo
jyrkempääkin henkeä.
Sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet Venäjän it-
sevaltiutta eivätkä sen Suomen-politiikkaa, jota
suuri osa heistä vastusti yhteistyössä perustuslail-
listen kanssa, innokkaimpana palava isänmaan-
ystävä Yrjö Mäkelin (1875-1923). Tämä Tampe-
reella syntynyt suutari hankki itseopiskelulla huo-
mattavan sivistyksen ja toimi sanomalehtimiehe-
nä Tampereella 1900-06 ja myöhemmin Oulussa.
Luonteeltaan Mäkelin oli avoin, rohkea, helpos-
ti innostuva ja sen vuoksi joskus epärealistinen.
Yhteistyössä perustuslaillisten kanssa oli myös
Taavi Tainio, joka joutui asevelvollisuuslakkoja
järjestäessään viranomaisten kynsiin ja oltuaan
jo vankilassa vältti uhkaavan karkotuksen Venä-
jälle siirtymällä Yhdysvaltoihin. Helsinkiläisen
Työmies-lehden toimittaja Edvard Valpas, al-
kuaan Hänninen (1873-1937), Saarijärvellä kaup-
piaan poikana syntynyt ja koulua käynyt mies oli
kiireestä kantapäähän Marxin teorioiden läpitun-
kema ja hyväksyi yhteistyön porvarien kanssa
enintään vahvoin varauksin. Yhteistä rintamaa
venäläisiä vastaankin Valpas hieman epäili.

Helmikuun manifesti ja routavuodet 591
Kenraalikuvernööri Bobrikov yritti puolestaan
kosiskella työväenliikettä kannattamaan keisaria
eikä estellyt SDP:n toimintaa silloinkaan, kun
muuta aatteellista toimintaa valvottiin tiukasti.
Bobrikovin yritykset eivät kuitenkaan onnistu-
neet; päinvastoin Suomen työväki alkoi muodos-
taa keisarinvaltaa aktiivisesti vastustavia ryhmiä.
Suomen sosialidemokraattien merkitys autono-
mian puolustuksessa oli tämän vuoksi hyvin suu-
ri. Puolueen asenne oli tärkeä senkin vuoksi, että
Bobrikovin agentit koettivat saada torppareista
keisarin ystäviä selittämällä, että hän aikoi itse-
näistää torpat.
Aktivismin synty
ja kenraalikuvernöörin murha
Vuoteen 1903 mennessä Bobrikov oli onnistu-
nut lähes nujertamaan perustuslaillisten vastarin-
nan, eivätkä myöntyväisyysmiehet olleet voineet
hillitä hänen tarmoaan. Suomessa otaksuttiin nyt
yleisesti Venäjän johtomiesten olevan kauttaal-
taan autonomian vastustajia. Perustuslailliset ko-
ettivat yhä pitäytyä passiiviseen vastarintaan, mut-
ta koska se ei näyttänyt auttavan, jotkut alkoivat
pohtia muita mahdollisuuksia. Nylands nationin
vuosijuhlassa 1902 Nya Pressenin päätoimittaja,
lakitieteen tohtori Axel Lille (1848-1921) esitti
julkisesti tunnuksen "irti Venäjästä" ja sai yliop-
pilailta raikuvat suosionosoitukset. Uusmaalaisis-
sa oli paljon vanhaa "viikinkien" henkeä, ja sii-
hen kuului venäläisten vieroksunta.
Alkuvuodesta 1903 eräät Ruotsissa olevat suo-
malaiset päättivät pyrkiä yhteistyöhön Venäjän
vallankumouksellisten kanssa. Tätä asiaa hoiti en-
nen kaikkea rohkea ja maailmaa nähnyt kirjailija
Konrad Viktor (Konni) Zilliacus. Vuoden 1903
lopulla Helsingissä perustettiin Suomen aktiivi-
nen vastustuspuolue, joka tavoitteli perustuslail-
listen tavoin toistaiseksi autonomian turvaamista
eikä Suomen itsenäisyyttä. Vasta 1907 puolue
asetti tavoitteekseen itsenäisyyden mutta ei voi-
nut tietenkään toimia sen hyväksi julkisesti vaan
ainoastaan "maan alla", illegaalisena puolueena.
Aktivistipuolueesta riippumatta eräät akateemi-
sesti sivistyneet nuoret miehet alkoivat vuoden
1903 lopulla suunnitella Bobrikovin murhaamis-
ta. Esikuva saatiin Venäjältä, mutta poliittiset mur-
hat olivat noihin aikoihin yleisiä muuallakin Eu-
roopassa. Bobrikovin surmaamista pohdittiin
monta kuukautta, mutta hankkeet lahosivat sii-
hen, että toimeenpanijan pakoon pääsy näytti
epävarmalta. Vain 1875 syntyneelle Eugen Schau-
manille se ei ollut esteenä. Hän oli kouluylihalli-
tuksen apulaiskamreeri, vanhaan aatelissukuun
kuuluvan senaattorin poika ja lämmin isänmaan-
ystävä Runebergin hengessä. Huonon kuulon
vuoksi Schaumanista ei ollut sotilaaksi, kuten su-
vun perinteet olisivat edellyttäneet, mutta hän
harjoitteli ampumista ja toivoi voivansa auttaa sor-
rettua kansaansa.
Saatuaan tietää aktivistien murhasuunnitelmista
Eugen Schauman päätti ampua muiden avutta
Bobrikovin ja saman tien itsensä. Seppo Zetter-
berg otaksuu, että hän ei kuuroudesta johtuvien
pettymysten takia antanut suurta arvoa elämäl-
leen ja saattoi uhrata sen helpommin kuin moni
muu. Ehkä oli näin. Toisaalta Schauman näyttää
ajatelleen, että vanhan, aseettoman miehen mur-
haaminen ei sopinut aatelismiehelle, ja hän oli
pohtinut, voisiko Bobrikovin haastaa kaksintais-
teluun. Tämän ajatuksen voi sanoa toteutuneen
Schaumanin kääntäessä aseen omaan rintaansa:
hän kaatui ritarina, joka ei säästänyt omaa hen-
keään. Nikolai II:lle osoittamassaan kirjeessä hän
sanoi uskovansa, että keisari oli toiminut Suomen
autonomiaa vastaan Bobrikovin ja von Plehwen
kiihottamana, ja rukoili häntä tutustumaan suo-
malaisten todelliseen ajatustapaan.

592
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Itsemurhapäätös yksinkertaisti attentaatin toi-
meenpanoa. Kesäkuun 16. päivänä 1904 Eugen
Schauman meni senaatin taloon, jonne hän tiesi
kenraalikuvernöörin saapuvan, ja Bobrikovin
noustessa sisäportaita hän ampui brovningilla kol-
me laukausta tähdäten vartaloon. Kaksi luotia
kimposi Bobrikovin varusteista mutta kolmas tun-
keutui pirstoutuneena vatsaonteloon. Kenraali jat-
koi kulkuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja
Schauman ampui luodin sydämeensä tietämättä,
oliko onnistunut yrityksessään. Bobrikov vietiin
sairaalaan, missä tohtori Richard Faltin leikkasi
hänet, mutta kenraalikuvernöörin sydän ei kestä-
nyt: hän kuoli yöllä. Poliisin huolellinen tutkimus
osoitti sittemmin, että Schauman oli tehnyt tekon-
sa avustajitta.
Bobrikovin murha herätti Suomessa vaihtele-
via reaktioita riemusta ankaraan paheksumiseen.
Vanhasuomalaisista puhumatta monet perustus-
laillisetkin pitivät tekoa rikoksena ja pelkäsivät
sen seurauksia. Myöhemmin Eugen Schaumanin,
"Suomen vapaustaistelun sankarin" (Herman
Gummerus), teon otaksuttiin lieventäneen olen-
naisesti maahamme kohdistettuja sortotoimia.
Sitä on vaikea todistaa, mutta muuten suhtautumi-
nen Bobrikovin murhaan riippuu lähtökohdas-
ta. Kenraalikuvernööri oli näet aiheuttanut kohta-
lonsa suuressa määrin itse uhittelevalla häikäile-
mättömyydellään, ja jotkut pietarilaiset kuuluvat
erään länsimaisen diplomaatin kertoman mukaan
pitäneen ihmeenä, ettei Bobrikovia ollut surmat-
tu jo varhemmin.
Nuorsuomalaisten poliittinen pilalehti Velikulta kuvitteli neljä kansanedustajaa puhumassa samalla kerralla. Vasemmalta Taavi
Tainio. J.R. Danielson-Kalmari. Alexandra Gripenberg ja Jonas Castren. Vanhasuomalaisten pilalehti oli nimeltään Tuulispää
ruotsalaisten Fyren ja sosiaalidemokraattien Kurikka.

HULIVILI HURJALLA LUOflflOlLArtl,
REI5UUN OLEN PAfiTU.
Ehdotus asiainkäsittelyn jouduttamiseksi eduskunnassa.
Sanomalehtien mukaan lisätään eduskuntaan toinen puhujalava. Velikulta ehdottaa ainakio neljää — j& puhujia kaikkiin yhfaikaa.

594
Edustuslaitos uudistetaan
keisarikunnan horjuessa
Japanin-sota järisyttää Venäjää
Bobrikovin kuolinvuodesta alkaen Venäjää jär-
kyttivät Kaukoidän tapahtumat. Venäläiset olivat
1800-luvun viimeisistä vuosista lähtien laajenta-
neet valtaansa heikentyneen Kiinan kustannuk-
sella, miehittäneet Mantsurian ja yrittäneet tun-
keutuajapanin valvonnassa olevaan Koreaan. Ni-
kolai II oli kiinnostunut nimenomaan Koreasta,
ja eräät suosikit yllyttivät häntä. Nopeasti teollistu-
nut Japani, jolla oli vahvat, uudenaikaiset sotavoi-
mat, ei jäänyt odottamaan venäläisten vahvistu-
mista vaan aloitti sodan helmikuun 9. päivänä
1904. Torpedoveneet hyökkäsivät yllättäen Mant-
surian eteläkärjessä olevaan Port Arthurin (kiinak-
si Liishun) satamaan ja tuhosivat pääosan Venäjän
Tyynenmeren laivastosta.
Saatuaan meren valvontaansa japanilaiset kul-
jettivat mannermaalle suuren armeijan ja kävi-
vät hyökkäykseen Mantsuriassa olevia venäläi-
siä joukkoja vastaan. Venäjän sotatoimia haittasi,
että joukot ja tarvikkeet oli kuljetettava suunnatto-
man kaukaa vastavalmistunutta, yksiraiteista Sipe-
rian rautatietä pitkin. Kun maavoimien ylipäälli-
köksi nimitetty A.N. Kuropatkin johti lisäksi so-
taa epäröiden ja taitamattomasti, japanilaiset sai-
vat suuria voittoja. Suomalainen jalkaväenkenraa-
li Oskar Ferdinand Gripenberg toimi armeijanko-
mentajana Mantsuriassa mutta erosi suutuksis-
saan Kuropatkinin virheistä. Japanin sotaan osal-
listui vapaaehtoisena toinen etevä suomalainen
upseeri, everstiluutnantti vapaaherra Gustaf Man-
nerheim, joka osoitti suurta rohkeutta ja yleni
everstiksi.
Erikoisen huonosti venäläisille kävi merisodas-
sa. Itämeren-laivasto lähti lokakuussa 1904 mat-
kaan Itä-Aasian vesille, mutta matka Afrikan
ympäri kesti niin kauan, että laivasto lähestyi vasta
toukokuussa 1905 Japanin vesiä. Kuukauden lo-
pulla syntyi Korean salmessa, Tsusiman saaren
lähellä taistelu, jossa Venäjän laivasto tuhoutui
vähäisiä rippeitä lukuun ottamatta. Kun molem-
mat maat olivat uupuneita raskaasta sodasta, syn-
tyi elokuun lopulla 1905 rauhansopimus, jossa
Venäjä joutui luopumaan erinäisistä tavoitteistaan
Korean ja Mantsurian eteläosan jäädessä Japa-
nin ylivaltaan. Venäläisten tappiot olivat herättä-
neet Suomessa vahingoniloa; amiraalien Heiha-
chiro Togon ja Hikouodzo Kamimuran voitoista
laulettiin hilpeän marssin tahtiin:
Yksi ja yhdeksän ja nolla ja neljä
jaappanilaiset pehmittivät Ryssän-Nikun seljan.
Sumjfaratiralla ja sumffaratiralla ...
Amiraali Togo sekä Kamimura kreivi
lähettivät Pietariin sen surullisen preivin ...
Sisäistä rauhaa ei Venäjällä ollut Aleksanteri
III:n aikanakaan; vallankumoukselliset olivat al-
kaneet jälleen suunnitella keisariinkin kohdistu-
neita murhayrityksiä. Muuan ryhmä joutui 1887

Edustuslaitos uudistetaan keisarikunnan horjuessa 595
syytteeseen tällaisesta hankkeesta, ja sen jäsenis-
tä hirtettiin muun muassa nuori ylioppilas Alek-
sandr Iljits Uljanov. Nikolai II:n aikana järjestyi-
vät narodnikien perinteitä jatkavat sosialistival-
lankumoukselliset (sotsialisty-revoljutsionery)
puolueeksi 1901. Heidän päätavoitteensa oli pois-
taa maan yksityisomistus ja jakaa se talonpoikien
käyttöön. He luottivat siihen, että talonpoikien
perinteinen, kyläyhteisöä arvostava ajattelutapa
suosisi sosialismia, ja koettivat saada vallanku-
mouksen käyntiin murhaamalla narodnikien ta-
voin korkeita virkamiehiä.
Marxilainen sosialismi levisi keisarikuntaan
varsinaisesti 1890-luvulla, ja 1898 sen kannatta-
jat perustivat Venäjän sosiaalidemokraattisen
puolueen. Venäjän taloudellinen kehitys oli kui-
tenkin kaukana siitä pitkälle kehittyneestä kapita-
lismista, jota vallankumous Marxin mukaan edel-
lytti. Tästä syystä suuri enemmistö Venäjän sosiaa-
lidemokraattien johtajista halusi oikeaoppisina
marxilaisina odottaa Venäjän kypsymistä vallan-
kumoukseen ja lähentää sillä välin työläisiä sosia-
lismiin puhumalla reformien puolesta. Muitakin
mielipiteitä oli, mutta palaan niihin myöhemmin.
Liberalismin kannatus oli kasvanut Venäjän lu-
keneiston piirissä voimakkaaksi, mutta sitä oli lä-
hes mahdotonta levittää talonpoikien ja työväen
keskuuteen, ja monet liikemiehet kannattivat kei-
sarin yksinvaltiutta virkamiehistä ja upseereista
puhumattakaan. Kirkko tuki sitä parhaansa mu-
kaan, ja isä tsaaria kunnioitti yhä myös suuri osa
talonpojista. Kun hallitus pysyi taantumukselli-
sena ja vainosi liberaalejakin, yleinen tyytymättö-
myys kasvoi kuitenkin nopeasti. Jo 1890-luvulla
syntyi teollisuudessa suuria lakkoja, talonpojatkin
liikehtivät katovuosina, ylioppilaat olivat yleises-
ti radikaaleja ja sosialistivallankumouksellisten
terroriteot lisääntyivät.
Japanin sodan tappiot horjuttivat sitten keisa-
rin ja virkamiesten arvovaltaa niin pahoin, että
jouduttiin epäilemään, voisiko mikään estää val-
lankumousta. Poliittisia murhia tapahtui yhä
enemmän, itse sisäministeri von Plehwe kuoli
pommiräjähdyksessä elokuussa 1904. Kesällä
1905 talonpojat ja sotilaat kapinoivat monella ta-
holla, ja vaikka Nikolai II lupasi elokuussa kut-
sua koolle duumaksi nimitetyn neuvoa-antavan
edustuslaitoksen, kansa ei rauhoittunut. Loka-
kuussa 1905 syntyi kaikkialle levinnyt yleislak-
ko, joka pakotti keisarin säätämään Venäjälle pe-
rustuslain. Paljon valtaa jäi hallitsijalle, mutta
duumalle luvattiin osallisuus lakien säätämiseen.
Vähitellen pahin kuohunta asettui, mutta vielä
vuosi 1906 oli hyvin rauhaton.
Vuoden 1905 suurlakko
ja yksikamarisen eduskunnan synty
Suomessakin tapahtui vuoden 1905 alussa mie-
lenosoituksia keisarinvaltaa vastaan, ja Nikolai II
valoi hieman öljyä laineille peruuttamalla tam-
mikuussa Bobrikovin määräämät karkotukset.
Helmikuussa aktivisti Lennart Hohenthal ampui
prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen (alkuaan
Johnsson, aateloitu 1904). Vastarintamiehet oli-
vat arvostelleet kiivaasti vanhasuomalaista pro-
kuraattoria, joka oli maan lakien ylimpänä valvo-
jana joutunut taipumaan perustuslainvastaisiin
toimenpiteisiin. Hohenthal tuomittiin elinkau-
deksi kuritushuoneeseen, mutta aktivistit auttoi-
vat hänet pian pakoon. Sortokaudella tapahtui
Suomessa muitakin poliittisia murhia vaikka ei
kovin paljon.
Konni Zilliacuksen johtamat aktivistit koettivat
1905 hankkia sotilaskiväärejä keisarinvallan lo-
pettamiseksi Suomessa siinä tapauksessa, että Ve-
näjällä alkaisi vallankumous. Japanilaisin rahoin
ostettiin erä vanhoja kiväärejä, jotka yritettiin tuo-
da kesällä Suomeen, mutta aselaiva John Grafton

596
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
haaksirikkoutui Pietarsaaren edustalla ja se jou-
duttiin räjäyttämään. Vain vähän sittemmin "graf-
toneiksi" sanottuja aseita saatiin aktivistien hal-
tuun, mutta niitä ei olisi päästy toistaiseksi käyt-
tämäänkään, koska Venäjän vallankumous viiväs-
tyi. Venäläiset luulivat muuten yleisesti, että asei-
ta oli saatu Suomeen paljonkin.
Joulukuussa 1904 kokoontuivat Suomen valtio-
päivät. Perustuslaillisilla oli selvä enemmistö kol-
messa säädyssä ja papistossakin yhtä monta edus-
tajaa kuin vanhasuomalaisilla. Jo 1897 säädyt oli-
vat anoneet valtiollisen äänioikeuden antamista
entistä useammille kansalaisille, mistä oli puhut-
tu epävirallisesti vuosikymmeniä. Nyt perustusla-
kivaliokunta ehdotti, että kaikilla 24 vuotta täyt-
täneillä suomalaisilla, jotka maksoivat kunnallis-
veroa, olisi äänioikeus. Tämä koskisi myös nai-
sia, joita ei kuitenkaan voitaisi valita valtiopäiville.
Lakiesitys kaatui aatelin ja porvariston kantaan,
jonka mukaan näin suurta uudistusta ei voitaisi
tehdä, ennen kuin helmikuun manifesti oli pe-
ruutettu.
Sosiaalidemokraatit kiinnittivät suuria toiveita
valtiopäivien uudistamiseen ja järjestivät Helsin-
gissä huhtikuun 14. päivänä 1905 mielenosoituk-
sen säätyjen painostamiseksi. Senaatintorille ke-
rääntyi noin 35 000 mielenosoittajaa, etupäässä
työväkeä. Kun uudistusesityksen kuultiin saman
päivän iltana rauenneen, pettymys oli katkera, ja
sosiaalidemokraattien asenne jyrkentyi. Aatelin
ja porvariston perusteluja ei haluttu uskoa, vaan
selitettiin säätyjen kannan perustuvan luokkait-
sekkyyteen. Yleensä maltillinen Yrjö Mäkelinkin
kehotti työväkeä valmistautumaan suurlakkoon,
jotta äänioikeuden laajennus voitaisiin turvata
joukkovoimalla. Radikaalisuuden taustana olivat
Venäjän tapahtumat, ja vuoden lopulla avautui
uusia mahdollisuuksia.
Venäjällä alkanut yleislakko levisi näet Suomeen
lokakuun 30. päivänä 1905 Helsingin työväen ni-
menomaisesti julistamana, ja osa perustuslaillisista
kannatti sitä lämpimästi. Suomessa lakkoa sanot-
tiin suurlakoksi. Sitä johti koko ajan Helsingin
työväen muodostama lakkokomitea. Koska po-
liisitkin yhtyivät lakkoon, muodostettiin järjestys-
tä valvomaan Helsingin kansalliskaarti, josta ir-
tautui lakon aikana työväen suojeluvartio "puna-
kaarti". Sen maltillisen päällikön alikapteeni Jo-
han Kockin ansiosta järjestys säilyi pääkaupungis-
sa varsin hyvin. Moneenkin kaupunkiin ja muuta-
mille maaseutupaikkakunnille perustettiin järjes-
tystä valvomaan kansallis- tai punakaarteja, jot-
ka toimivat suurlakon aikana asiallisesti.
Helsingin lakkokomitea syrjäytti lakon aikana
sosialidemokraattisen puolueen Turussa toimivan
johdon. Helsingin työväki esitti jyrkän poliittisen
ohjelman: vaadittiin Bobrikovin seuraajaksi tul-
leen kenraalikuvernöörin, ruhtinas Ivan Mihailo-
vits Obolenskin, sekä senaatin eroa, helmikuun
manifestin peruuttamista ja yleiseen äänioikeu-
teen nojautuvaa, perustuslakia säätävää kansal-
liskokousta. Valtiopäiväuudistusta työväki vaati
kaikkialla maassa. Perustuslailliset myötäilivät työ-
väen vaatimuksia, mutta kun he eivät hyväksy-
neet valtiopäivien uudistamista vallankumouksel-
lisin muodoin, yhteistyö Helsingin lakkokomitean
kanssa raukesi.
Tampereella työväki vastusti Yrjö Mäkelinin ja
hänen tuekseen tulleen Eetu Salinin johtamana
erikoisen kiivaasti autonomian heikentämistä.
Mäkelinin kirjoittamassa "punaisessa julistukses-
sa" vaadittiin Suomen tunnustamista "erityiseksi
valtioksi" ja viitattiin suoraan siihen mahdollisuu-
teen, että Suomi irtautuisi Venäjästä. Itsenäisyy-
destä lienee puhuttu siinä ensi kerran aivan julki-
sesti, ei tosin varsinaisena tavoitteena. Kansallis-
kokouksen kutsumista tamperelaisetkin vaativat.

Edustuslaitos uudistetaan keisarikunnan horjuessa 597
Pehmeä ja ailahteleva ruhtinas Obolenski pel-
käsi suomalaisia, mutta eroamaan hän ei sentään
suostunut. Constantin Linderin vanhasuomalai-
nen senaatti sen sijaan erosi, ja marraskuun 4.
päivänä tuli Pietarista keisarin manifesti, jonka
teksti oli peräisin Helsingistä ja Leo Mechelinin
muotoilema. Helmikuun manifestiin perustuvien
säädösten toimeenpano luvattiin lopettaa, dikta-
tuuriasetus kumottiin ja senaatti sai tehtäväkseen
valmistella uutta valtiopäiväjärjestystä, joka pe-
rustuisi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen.
Suurlakko lopetettiin tämän jälkeen, mutta työvä-
ki jäi odottavalle kannalle epäillessään, että uu-
distus ei toteutuisi lupausten mukaisesti.
Tämä pelko osoittautui turhaksi. Heti suurlakon
jälkeen kenralikuvernööri Obolenski erosi viras-
taan, ja hänen seuraajakseen nimitettiin liberaali
salaneuvos Nikolai Gerard, joka ymmärsi jossain
määrin suomalaisten ajatustapaa. Joulukuun alus-
sa 1905 keisari nimitti eronneen senaatin sijalle
uuden. Talousosaston varapuheenjohtajana oli
Leo Mechelin, ja muutkin jäsenet olivat nuorsuo-
malaisia tai ruotsalaisia paitsi yhtä sosiaalidemok-
raattia, jonka puoluekokous kuitenkin erotti ke-
sällä 1906 puolueesta. Yhteistyötä porvarillisten
senaattorien kanssa ei siis sallittu.
Vuoden 1905 lopulla pidetyt ylimääräisten val-
tiopäivien vaalit tuottivat perustuslaillisille selvän
voiton kaikissa säädyissä, joten valtiopäivien uu-
distamiselle ei ollut estettä, mikäli keisari hyväk-
syisi sen. Asia edistyi nopeasti, sillä Mechelinin
senaatin asettama, valtio-oikeuden professori
Robert Hermansonin johtama komitea sai esityk-
sensä valmiiksi jo helmikuun lopussa 1906. Ni-
kolai II asetti uudistuksen ehdoksi, että hallitsi-
jalla olisi rajoittamaton oikeus eduskunnan ha-
jottamiseen, ja kun tähän oli suostuttu, hän allekir-
joitti esityksen, jonka säädyt hyväksyivät touko-
kuun 29. päivänä. Keisari vahvisti uuden vaali-
lain ja valtiopäiväjärjestyksen 20. päivänä heinä-
kuuta 1906.
Näihin ratkaisuihin oli osuutensa ministerival-
tiosihteeriksi helmikuussa 1906 nimitetyllä ken-
raalimajuri Carl Fredrik August Langhoffilla
(1856-1929). Tämä etupäässä Venäjän armeijas-
sa palvellut kaartinupseeri oli monen yllätykseksi
uskollinen suomalainen patriootti ja myös huo-
mattavan etevä poliitikko, johon Nikolai II tunsi
aina tiettyä luottamusta. Sitä osoitti Langhoffm
1911 saama vapaaherran arvokin. Keisarin poli-
tiikkaan hän ei kuitenkaan pystynyt ajan mittaan
vaikuttamaan.
Valtiopäiväuudistuksen
vaikutus puolueisiin
Suomen valtiopäiväuudistus oli erittäin radikaa-
li. Eduskuntaan valittiin 200 jäsentä kolmeksi vuo-
deksi kerrallaan noudattaen suhteellista vaalita-
paa, joka suo pienillekin puolueille mahdollisuu-
den saada äänensä kuuluviin. Käyttöön otettu
Victor d'Hondtin laskutapa (vaaliliiton ensimmäi-
nen paikka määräytyy sen koko äänimäärästä,
toinen puolesta, seuraava kolmanneksesta ja niin
edespäin) suosii kuitenkin lievästi suuria vaaliliit-
toja. Kaikilla 24 vuotta täyttäneillä, naiset mukaan
luettuina, oli yhtäläinen äänioikeus ja vaalikelpoi-
suus. Tämä oli ollut ylimääräisillä valtiopäivillä
ilman muuta selvää, vaikka naisilla ei ollut äänioi-
keutta missään muussa Euroopan maassa.
Jonkin verran keskusteltiin siitä, olisiko edustus-
laitos kaksikamarinen, kuten se oli vielä tuolloin
verraten kansanvaltaisissakin maissa, muun muas-
sa Ruotsissa. Suomessa kansa kannatti kuitenkin
jyrkästi yksikamarista eduskuntaa, joten siitäkin
päätettiin miltei yksimielisesti. Huonosti har-
kittujen uudistusten estämiseksi edellytettiin
määräenemmistöä eräistä laeista päätettäessä,

598
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
erikoisesti jos oli kyse perustuslain muuttamises-
ta.
Radikaalien uudistusten rinnalla säilyi eduskun-
nan toiminnassa myös säätyvaltiopäivien perin-
nettä. Toisaalta vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyk-
seen ei tehty Suomen itsenäistymisen jälkeenkään
aivan olennaisia muutoksia. Vuoden 1906 uudis-
tuksen radikaalisuus oli suuressa määrin kansan-
liikkeiden vaikutusta. Naisasialiike oli ollut voima-
kas jo ennen kuin sosiaalidemokraatit ottivat nais-
ten äänioikeuden ohjelmaansa, ja sitäkin Adelaide
Ehrnrooth oli puoltanut jo 1869. Sen kannatta-
jien perustelut olivat yleensä luonnonoikeudelli-
set: kun lait koskivat naisiakin, heidän täytyi osal-
listua niiden säätämiseen.
Sosiaalidemokraattien varsinkin Helsingissäjär-
jestämät suuret mielenosoitukset ainakin joudut-
tivat valtiopäiväuudistusta. Vaikka se tapahtui voi-
massa olevan valtiosäännön mukaisin muodoin,
työväki katsoi oman joukkovoimansa ratkaisseen
vuoden 1906 perinpohjaiset, suuria toiveita herät-
täneet uudistukset. Valtiopäiväuudistus tulkittiin
siis ilman väkivaltaa tapahtuneeksi vallanku-
moukseksi, ja tämä käsite sai sen vuoksi työväen
keskuudessa entistä hyväksytymmän leiman. Työ-
väenyhdistysten jäsenmäärä kasvoi nopeasti, ja
työväenliikkeen joukkovoima tuntui antavan sil-
le aavistamattomia mahdollisuuksia.
Suurlakkoja valtiopäivien uudistushanke pakotti-
vat muutkin puolueet kuin sosiaalidemokraatit or-
ganisoitumaan kiinteiksi järjestöiksi. Suomalainen
puolue eli vanhasuomalaiset ja nuorsuomalainen
puolue jatkoivat toimintaansa perinteisellä linjal-
laan. Suomalainen puolue pyrki kuitenkin entis-
tä määrätietoisemmin yhdistämään kaikkia suo-
menkielisiä ja omaksui varsin radikaalin yhteis-
kuntapoliittisen ohjelman voidakseen koota kan-
nattajikseen myös pienviljelijöitä ja torppareita.
Nuorsuomalaisten vasemmisto eli "varpuset"
noudatti ryhmän jo ennen omaksumaa sosiaalili-
beraalia linjaa, mutta "pääskysiksi" nimitetty oi-
keisto pitäytyi klassiseen liberalismiin ja korosti,
ettei ollut lupa syrjäyttää ihmisten yksilöllisiä oi-
keuksia.
Vuonna 1906 perustettu Ruotsalainen kansan-
puolue (Svenska folkpartiet) oli perustuslaillinen,
mutta puolueen erityisenä tehtävänä oli ruotsin-
kielisen väestön etujen puolustaminen uudessa,
huolestuttavalta näyttävässä tilanteessa. Ruotsin-
kieliset, jotka olivat hallinneet loppuun asti aate-
lia ja porvarissäätyä, jäisivät näet eduskunnassa
pieneksi vähemmistöksi. Jotta puolue voisi koo-
ta tuekseen kaikki suomenruotsalaiset yhteiskun-
nallisesta asemasta riippumatta, puolueen sisäpo-
liittinen ohjelma jätettiin verraten väljäksi, mutta
silti se oli alkuaikanaan selvästi konservatiivisin
puolue.
Aivan uusia olivat keväällä 1906 perustetut
maaseudun puolueet, joita syntyi Pohjanmaalla
kaksikin. Koska ne olivat hyvin samanhenkisiä,
ne yhdistettiin 1908 Maalaisliitoksi, jonka Venä-
jän-poliittinen kanta oli perustuslaillinen. Toisaalta
maalaisliitto edusti samaa fennomaanista perin-
nettä kuin suomalainen puolue ja oli jyrkästi suo-
menmielinen. Eritystehtäväkseen maalaisliitto otti
maaseutuväestön, alkuaikoina etenkin pienvilje-
lijöiden etujen ajamisen. Puolueen ensimmäinen
puheenjohtaja, talollinen Kyösti Kallio (1873—
1940) Nivalasta, oli käynyt muutaman vuoden
oppikoulua ja toiminut innokkaasti nuorisoseu-
rassa.
Maalaisliittoa on pidetty alusta asti tyypillisenä
eturyhmäpuolueena, mutta sillä oli myös erityi-
nen ideologia, jonka hahmotteli puolueen aatteel-
linen johtaja, laihialainen kauppias ja kirjailija
Santeri Alkio (1862-1930). Hänen aatemaailmas-
saan voimakas usko edistykseen ja itsekasvatuk-
seen liittyi talonpojan työn ja maalaisrahvaan vaa-
timattoman elämän ihannoimiseen. Alkio oli

Edustuslaitos uudistetaan keisarikunnan horjuessa 599
omaksunut sen osaksi Leo Toistoilta, mutta sa-
maa henkeä maalaisliittoon tuli myös uskonnol-
lisista herätysliikkeistä. Vanhan fennomanian pe-
rillisenä virisi näin 1900-luvun alussa talonpoi-
kaisliike, joka pyrki kohottamaan maanviljelijä-
väestön taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa
ja sen henkistä tasoa. Suurista eroista huolimatta
se voidaan rinnastaa joissakin suhteissa työväen-
liikkeeseen.
Aseelliset järjestöt poliittisen
kuohunnan merkkinä
Venäjän olojen hitaasti rauhoittuessa Suomessa
oltiin yhä levottomia maan tulevaisuudesta, ja joil-
lakin tahoilla varauduttiin tukemaan maan tai
oman aatesuunnan asiaa tarpeen vaatiessa asein.
Suurlakon aikana syntyneet punakaartit jatkoivat
monin paikoin toimintaansa, joskin niiden tehtä-
väksi käsitettiin enimmäkseen järjestyksen ja eri-
koisesti työväen suojeleminen. Aseita niillä oli
sangen niukalti. Myös porvarilliset suojeluskaartit
jatkoivat paikoin toimintaansa, nyttemmin usein
suojeluskunniksi kutsuttuina, ja Mechelinin se-
naatti tuki uusienkin kaartien muodostamista.
Työväki nimitteli näitä aseistautuneita järjestöjä
porvari- tai lahtarikaarteiksi.
Jotkut punakaartien johtomiehet hakeutuivat
kosketukseen Venäjän vallankumouksellisten
kanssa, ja nuoret sosialistit valmistautuivat tuke-
maan kapinaa, johon sosialistivallankumouksel-
liset koettivat yllyttää muun muassa Viaporin so-
taväen. Heinäkuun lopussa 1906 osa siitä nousi
todella kapinaan, jonka hallitukselle uskolliset
joukot kukistivat nopeasti. Kapinaan osallistui
myös parisataa Helsingin punakaartilaista.
Viaporin kapinan vielä jatkuessa yleinen kiihty-
mys aiheutti Helsingissä elokuun 2. päivänä veri-
sen mellakan. Joukko suojeluskaartilaisia lähti
Hakaniemen torille rauhoittamaan raitiotielakosta
johtuvia levottomuuksia, ja sekavassa tilanteessa
syntyi tulitaistelu, jossa kaatui seitsemän suoje-
luskaartilaista, yksi poliisi ja kaksi punakaartilais-
ta. Suojeluskaartin tappiot aiheutti pääasiallisesti
pieni joukko venäläisiä merisotilaita, joiden kivää-
rituli oli hyvin tarkkaa.
Hakaniemessä kaatuneiden punakaartilaisten
hautajaisista tuli suuri mielenosoitus "porvarei-
ta" vastaan, ja nämä taas katsoivat kahakan osoit-
tavan työväenliikkeen taipumusta väkivaltaan.
Antti Kujala katsoo Hakaniemen taistelun kärjis-
täneen työväenliikkeen ja porvarillisen yhteiskun-
nan suhteita enemmän kuin mikään muu tapah-
tuma ennen vuotta 1917. Tämän yhteenoton vuok-
si senaatti määräsi elokuussa 1906 punakaartit
lakkautettavaksi, mihin sosialidemokraattinen
puoluekin taipui, ja valtaosa kaarteista lopettikin
pian toimintansa.
Suurta huomiota herätti Voima-liitto, jonka pai-
kallisosastoja alkoi syntyä 1905 heti suurlakon jäl-
keen, 1906 jo lukuisille paikkakunnille. Liiton joh-
dossa oli perustuslaillisiakin, mutta Mechelinin
senaatin nimittämisen jälkeen he vetäytyivät syr-
jään. Aktiivisen vastustuspuolueen jäseniä osallis-
tui paljonkin liiton toimintaan. Se hankki jäsenil-
leen aseita muun muassa salakuljettamalla niitä
Tanskasta ja järjesti ampumakoulutusta. Venäläi-
set saivat ajan mittaan paljon tietoa Voima-liitos-
ta, oikeaa jos vaaraakin, ja päättelivät sen hank-
kivan kapinaa keisarikuntaa vastaan. Niinpä Me-
chelinin senaatin oli pakko lakkauttaa liitto mar-
raskuussa 1906, ja suojeluskunnatkin lakkautet-
tiin viimeisinä aseellisina järjestöinä alkuvuodes-
ta 1907.
Voimaliittolaiset ovat antaneet myöhemmin
ymmärtää, että järjestö valmisteli aseellista vasta-
rintaa sen varalta, että autonomiaan kohdistuva
sorto pahenisi, tai jopa Suomen eroa Venäjästä.

600
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Osmo Jussila taas epäilee jäsenten muistitietoa
myöhempien tapahtumien värittämäksi ja otak-
suu liiton pyrkineen etupäässä sisäisen järjestyk-
sen turvaamiseen. Voima-liiton organisaatio oli
kuitenkin löyhä ja sen toiminta oli osaksi salais-
ta, joten jäsenten käsitys sen tarkoituksesta ei ehkä
ollut yhtenäinen. Aktivistien runsas mukanaolo
viittaa mielestäni selvästi siihen, että Voima-liiton
jäsenet käsittivät yleisesti toiminnan suuntautu-
van Venäjää vastaan.
Ensimmäisten eduskuntavaalien
yllättävä tulos
Vaaleja odottaessaan sosiaalidemokraatit käytti-
vät propagandassa hyväkseen suurlakon ja valtio-
päiväuudistuksen muistoja sekä työläisten ja torp-
parien 1906-07 käymiä työtaisteluja, jotka lisäsi-
vät työväenliikkeen kannatusta lakkolaisten tap-
pioonkin päättyessään. Suurta huomiota herätti
Vesilahden Laukon ja Tottijärven pitäjässä ole-
van samannimisen kartanon torpparien touko-
kuussa 1906 tekemä päivätyölakko. He vaativat
työpäivän lyhentämistä ja eräiden päivätöihin liit-
tyvien epäkohtien poistamistapa mielialaa kiristi
perimätieto, että jotkut torpat oli riistetty vääryy-
dellä alkuaan itsenäisiltä omistajiltaan.
Laukon ja Tottijärven omistanut vapaaherra
Herman Standertskjöld-Nordenstam ei suostunut
jyrkästi esiintyneiden torpparien vaatimuksiinpa
tammikuussa 1907 poliisi hääti oikeuden päätök-
sen mukaisesti useita kymmeniä lakkoa jatkavia
torppareita perheineen mökeistään. Tapahtumien
dramaattisuutta lisäsi ovien, ikkunoiden ja uunien
rikkominen. Parempaa vaaliprogandaa sosiaali-
demokraatit eivät olisi osanneet toivoakaan, mut-
ta myös vanhasuomalaiset käyttivät tapausta hy-
väkseen moittiakseen Mechelinin perustuslaillis-
ta senaattia.
Maaliskuussa 1907 pidettiin ensimmäiset edus-
kuntavaalitpa 71 % äänioikeutetuista veti "punai-
sen viivan" äänestyslippuun. Vaalien tuloksena
sosiaalidemokraatit saivat 80 kansanedustajaa,
suomalainen puolue (vanhasuomalaiset) 59, nuor-
suomalaiset 26, ruotsalainen kansanpuolue 24,
maalaispuolueet yhteensä 9 ja 1906 perustettu
kristillinen työväenliitto 2. Tarkkailijat yllättyivät
SDP:n ja vanhasuomalaisten menestyksestä. Työ-
väenliikkeen voimaa ei ollut arvattu, ja autono-
miaa tarmokkaasti puolustaneet nuorsuomalaiset
olivat syvästi pettyneitä, kun myöntyväisyysmie-
linen puolue oli voittanut heidät ylivoimaisesti.
Vesa Vares otaksuu että nuorsuomalaisten haja-
naisuus sisäpoliittisissa kysymyksissä heikensi
heidän kannatustaan, ja osa perustuslaillisista oli
sitä paitsi siirtynyt maalaisliittoon.
Puoleiden kannatus eri osissa Suomea oli epäta-
sainen. SDP menestyi hyvin teollisuuskaupun-
geissa mutta myös maaseudulla, missä vain oli
runsaasti tilatonta väestöä. Talollisvaltaisilla seu-
duilla kuten Etelä-Karjalassa ja Pohjanmaalla puo-
lueen menestys oli verraten heikko. Nuorsuoma-
laiset olivat suurin porvarillinen puolue pääosas-
sa Karjalaa, laajalti Savossa ja Keski-Suomessa
sekä Oulun läänissä. Länsi-Suomessa etelästä Vaa-
san lääniin vanhasuomalaiset olivat sen sijaan joh-
tava porvarillinen puolue, enimmäkseen verrat-
tomasti nuorsuomalaisia vahvempi.
Suomalaisten puolueiden kannatuksen maan-
tieteellisen jakautuman syitä on pohdittu paljon.
Tiukasti suomenmielisten vanhasuomalaisten oli-
si luullut menestyvän Itä-Suomessa, jossa ruot-
sin kieli oli väestölle erityisen vieras. Ehkä siellä
ei oltu selvillä siitä, että nuorsuomalaisten asen-
ne kielikysymykseen oli pehmentynyt. Karjalas-
sa saattoi Venäjän läheisyys lisätä routavuosien
jäljeltä perustuslaillisten suosiota; lahjoitusmaat
olivat jättäneet rahvaalle katkeria muistoja venä-
läisistä.

Edustuslaitos uudistetaan keisarikunnan horjuessa 601
Vanhasuomalaisten kirkollismielisyys ja siihen
liittyvä yleinen vanhoillisuus lisäsivät puolueen
kannatusta Länsi-Suomen talonpoikien keskuu-
dessa, mutta muualla kansa näyttää välittäneen
vähemmän pappien mielipiteistä. Idästä ja pohjoi-
sesta valitut valtiopäivämiehet olivat osoittaneet
jo 1800-luvulla monessa asiassa liberaalia ja de-
mokraattista henkeä, ja Pietari Päivärinnan ja
Minna Canthin teokset sekä radikaalien lehtimies-
ten kirjoitukset näyttävät tehneen papiston ja vir-
kamiesten arvostelun entistä ärhäkämmäksi. Tä-
mä lienee ollut eduksi vapaamielisille nuorsuo-
malaisille. Maalaispuolue taas menestyi erikoisen
hyvin Kalajokilaaksossa, jossa ei pidetty herrois-
ta eikä ruotsalaisista.
Eduskunta kokoontui ensimmäiseen istuntoon-
sa toukokuun 22. päivänä 1907 Helsingin vapaa-
ehtoisen palokunnan komeassa talossa Hakasal-
menkadun (nykyisen Keskuskadun) varrella.
Myöhemmin istuntopaikkana oli 1909-30 eli
eduskuntatalon valmistumiseen saakka Heimo-
la, alkuaan Suomalaisen puolueen talo, Hallitus-
kadun (nykyään sillä kohtaa Yliopistonkatu) ja
Vuorikadun kulmassa. Valiokunnat kokoontui-
vat kuitenkin enimmäkseen Säätytalossa.

.vv.
im u

603
Toinen sortokausi
vie Suomen autonomian
kuilun partaalle
Venäjän konservatiivien ote lujittuu
Suomeen vaikutti Venäjän olojen kehitys konser-
vatiivien voimistuessa taas nopeasti keväästä 1906
lähtien, jolloin sisäasiain ministeriksi nimitettiin
luja ja häikäilemätön Pjotr Arkadevits Stolypin.
Hän ryhtyi panemaan vallankumouksellisia jär-
jestykseen: heitä kuoli toista tuhatta kaulassaan
"Stolypinin kravatti", hirttoköysi. Kesällä 1906
Stolypin nimitettiin ministerineuvoston puheen-
johtajaksi eli pääministeriksi. Hän kyllästyi pian
duuman poliittiseen kirjavuuteen, joten edustus-
laitos hajotettiin 1907, vaalilaki uudistettiin varak-
kaita äänestäjiä suosivaksi, ja saatiin aikaan duu-
ma, jota hallitsivat kansallismieliset puolueet.
Seuraavina vuosina Stolypin pyrki kohenta-
maan Venäjän talouselämää ja rauhoittamaan
mieliä sosiaalipoliittisin uudistuksin. Samalla hän
koetti vahvistaa sotavoimia ja yhtenäistää valta-
kuntaa, mikä tietenkin uhkasi Suomen autono-
miaa. Jo keväällä 1906 arvovaltainen venäläinen
komitea aikoi valituttaa Suomen edustajat valta-
kunnanneuvostoon ja duumaan. Näiden elinten
päätökset, joihin maamme vähälukuiset edusta-
jat eivät olisi voineet vaikuttaa juuri mitään, olisi-
vat olleet lainvoimaisia Suomessakin. Ministeri-
valtiosihteeri Langhoff sai keisarin lykkäämään
tämän autonomialle vaarallisen hankkeen, mut-
ta torjuntavoitto oli vain väliaikainen. Venäjän na-
tionalistit valvoivat, ja varsinaisia Suomen ystä-
viä oli duumassa vähän.
Suomesta oli tullut Stolypinille erityinen silmä-
tikku jo hänen ollessaan sisäministerinä. Siitä läh-
tien hän joutui taistelemaan venäläisiä terroriste-
ja vastaan, joiden toimeenpanemia attentaatteja
tapahtui 1907 enemmän kuin koskaan ennen.
Heidän tukialueenaan oli hyvin usein Kaakkois-
Suomi, jossa Venäjän poliisin toimivaltuudet oli-
vat rajoitetut, ja tämäkin tosiasia vaati Stolypinin
mielestä Suomen autonomian jyrkkää kaventa-
mista. Konservatiivien vaikutuksen vahvistuessa
Venäjällä yhä enemmän "terroristien tukikohtana
maineensa menettäneellä suuriruhtinaskunnalla
oli enää varsin vähän hyvää odotettavanaan" (Han-
nu Immonen).
Todettakoon tässä että Suomen ortodoksisen
kirkon venäläinen johto työskenteli vuodesta
1907 lähtien innokkaasti Raja-Karjalan venäläis-
tämiseksi. Arkkipiispaksi 1905 nimitetty Sergei
hyväksyi tämän Pyhän synodin tukeman toimin-
nan, jota johti pappismunkki Kiprian, vuodesta
1913 apulaispiispana, jonka residenssi oli Sortava-
lassa. Kiprianin kuoltua jo 1914 hänen virkansa
peri pappismunkki Serafini, hänkin venäläinen
ja synodille uskollinen. Suomalaiset papit ja venä-
läinen mutta täysin suomenmielinen tuomioro-
Suomalaisten Tukholman olympiakisoissa 1912 saamat kultamitalit lujittivat venäläissorron koettelemaa kansallista
itseluottamusta. Suomen joukkue, jota yleisö tervehti avajaisissa myrskyisin aplodein, on tässä poistumassa stadionilta,
naisvoimistelijat johtajien jälkeen ensimmäisinä.

604
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
vasti Mikael Kasanski koettivat torjua rajaseudun
venäläistämistä mutta olivat vaikeassa asemassa
jyrkästi hierarkkisessa kirkossa.
Suomalaisia kohtaan liian solidaarisena pidetty
kenraalikuvernööri Gerard savustettiin 1908 eroa-
maan, ja seuraajaksi nimitettiin kenraali Vladimir
Aleksandrovits von Böckmann. Suomen edus-
kunta, jonka puhemieheksi oli valittu jyrkkä pe-
rustuslaillinen, hovioikeudesta erotettuja nyt kih-
lakunnantuomarina toimiva Pehr Evind Svin-
hufvud, antoi keväällä 1908 Mechelinin senaa-
tille epäluottamuslauseen. Koska siinä huomau-
tettiin Venäjää hallitsevasta taantumuksesta, Ni-
kolai II hajotti eduskunnan, mutta vaaleissa puo-
lueiden voimasuhteet pysyivät lähes ennallaan.
Uudesta senaatista tuli porvarillinen kokoomus-
hallitus, jonka puheenjohtajana oli yliopiston reh-
torinakin toiminut professori Edvard Hjelt (1855-
1921). Stolypin puolestaan oli päättänyt lujasti to-
teuttaa valtakunnalliset lait Suomessakin. Rans-
kan kanssa liitossa oleva Venäjä oli lähentynyt
Stolypinin aikana myös Englantia, mutta suhteet
Saksaan olivat samalla kiristyneet, ja tässä tilan-
teessa Suomen kytkeminen tiukasti keisarikun-
nan politiikkaan oli Pietarin näkökulmasta välttä-
mätöntä. Kesäkuussa 1908 Stolypin sai Nikolai
II:n allekirjoittamaan päätöksen, jonka mukaan
Suomea koskevat lakiesitykset, jotka koskivat
myös keisarikunnan etuja, alistettaisiin Venäjän
ministerineuvostolle ennen niiden esittelemistä
keisarille.
Suomessa ei venäläisten ajatustapaa haluttu ym-
märtää, koska autonomian loukkaamattomuutta
pidettiin ensisijaisena arvona. Eduskunta jatkoi
siis taistelua sen puolesta, ja ristiriita keisarin ja
Venäjän hallituksen kanssa syveni vuosi vuodel-
ta. Nikolai hajotti eduskunnan 1909 kahdesti. Uu-
distetuissa vaaleissa puolueiden voimasuhteet ei-
vät muuttuneet keisarin toivomalla tavalla, vaan
suomalainen puolue heikkeni perustuslaillisten ja
sosiaalidemokraattien vahvistuessa. Eduskunta,
jonka puhemiehenä oli jatkuvasti karhumaisen
rohkea ja järkkymätön Svinhufvud, ei suostunut
tunnustamaan alkuunkaan sitä, että Venäjän halli-
tuksella ja duumalla olisi oikeus puuttua Suomea
koskeviin lakeihin.
Tämä johti venäläisten suunnitelmia koskeviin
vastalauseisiin, joihin yhtyivät senaattoritkin yksi
toisensa jälkeen, 1909 myös vanhasuomalaiset.
Keisari nimitti heidän sijalleen kauan Venäjällä
palvelleita suomalaisia upseereita, jotka olivat täy-
sin solidaarisia keisarikunnalle. Talousosaston va-
rapuheenjohtajaksi tuli vuoden 1909 lopulla ken-
raalimajuri Vladimir Markov, joka oli Suomen
alamainen mutta kansallisuudeltaan venäläinen.
Samaan aikaan erotettiin kenraalikuvernööri von
Böckmann, jonka virkaintoon Stolypin ei ollut
tyytyväinen, ja hänen seuraajakseen nimitettiin
kenraalimajuri Frans Albert Seyn. Hän oli Bobri-
kovin apulaisena toimiessaan omaksunut hänen
käsityksensä Suomen pitkälle menevän autono-
mian vahingollisuudesta ja oli siis Stolypinin mie-
len mukainen mies.
Viimeistään Markovin senaatti ja Seynin nimit-
täminen osoittivat uuden sortokauden alkaneen,
ja pian se todettiin routavuosia vaarallisemmaksi.
Kesäkuussa 1910 Stolypin säädätti duumalla lain.
jonka mukaan kaikki Suomea koskevat lait ja ase-
tukset, jotka eivät kohdistuneet yksin maan sisäi-
siin asioihin, käsiteltäisiin Venäjän lainsäädäntö-
elimissä, kun taas Suomen eduskunta sai antaa
vain lausunnon. Lakiin liitetty luettelo kysymyk-
seen tulevista asioista ei rauhoittanut suomalai-
sia, koska se sisälsi lukuisia aloja, joilla autono-
mia näytti joutuvan uhatuksi. Näistä mainittakoon
Suomen osallistuminen Venäjän valtion menoi-
hin, asevelvollisuus, venäjän kielen ja Venäjän ala-
maisten oikeudet Suomessa, koulujen opetusoh-
jelma, julkiset kokoukset ja julkaisutoiminta.

Toinen sortokausi vie Suomen autonomian kuilun partaalle 605
Kaiken lisäksi laissa määrättiin Suomi lähettä-
mään Venäjän duumaan neljä ja valtakunnanneu-
vostoon kaksi edustajaa, joten Langhoffm 1906
torjuma hanke näytti toteutuvan. Suomalaisten
mielestä tällä pyrittiin autonomian tuhoamiseen:
maasta tulisi tätä menoa joukko venäläisiä kuver-
nementteja. Niinpä eduskunnan puhemies Svin-
hufvud kieltäytyi syksyllä 1910 ottamasta duuman
päätöstä käsiteltäväksi, mistä seurasijalleen edus-
kunnan hajotus ja 1911 pidetyt vaalit.
Sosiaalidemokraatit saivat jo 86 edustajanpaik-
kaa ja suhteellisesti eniten vahvistunut, perustus-
laillisella kannalla oleva maalaisliitto 16 mutta
vanhasuomalaiset enää 43 paikkaa. Heistäkään
ei ollut iloa keisarille, koska he olivat johtajanaan
J.R. Danielson (vuodesta 1906 Danielson-Kalma-
ri) asettuneet muiden puolueiden rinnalle vastus-
tamaan Suomen perustuslakien loukkaamista.
Eduskunta ei suostunut myöhemminkään aset-
tamaan edustajia Venäjän edustuselimiin.
Pääministeri Stolypin kuoli syyskuussa 1911
murhaajan luodista, mutta hallituksen Suomen-
politiikka ei siitä juuri muuttunut. Suurvaltojen
suhteet kiristyivät nimittäin yhä pahemmin, jo-
ten Suomen strateginen asema näytti Pietarissa
entistäkin tärkeämmältä. Seurauksena oli muun
muassa maamme luotsilaitoksen venäläistäminen
1912. Jo 1911 oli Pietarissa päätetty liittää Uuden-
kirkon ja Kivennavan pitäjät Venäjään pääkau-
pungin turvallisuuden lisäämiseksi ja myös Kan-
naksella piileksivien venäläisten vallankumouk-
sellisten vuoksi. Tämä hanke herätti Suomessa
surua ja vihaa, ja Stolypinin murhan takia sen
toimeenpaneminen lykättiin toistaiseksi.
Pitkällinen riita koski varoja, joita Venäjän halli-
tus vaati vuodesta 1905 lähtien Suomelta kor-
vaukseksi siitä, että asevelvollisia ei otettu sotapal-
velukseen. Ne 10-12 miljoonaa markkaa, jotka
Suomi joutui vuosittain maksamaan "sotilasmil-
joonina", olivat sinänsä kohtuullinen korvaus sii-
tä, että maamme ei muuten joutunut huolehti-
maan edes omasta puolustuksestaan. Mutta kun
varat otettiin keisarin mahtikäskyllä eikä eduskun-
nan päätöksellä, kuten vuoden 1772 hallitusmuoto
edellytti, tämäkin aiheutti loputtomasti vastalau-
seita, joita venäläisten oli vaikea ymmärtää ja
varsinkaan hyväksyä.
Samaan tapaan suomalaiset nousivat takajaloil-
leen, kun heitä vaadittiin osallistumaan Nevajoen
yli rakennettavan rautatiesillan kustannuksiin. Rii-
himäeltä Pietariin rakennettu rata päättyi nimit-
täin joen pohjoisrannalle, eikä sillä siis ollut yh-
teyttä Venäjän rautatieverkostoon. Jo vuosisadan
vaihteessa venäläiset ehdottivat tämän epäkoh-
dan korjaamista siten, että rakennettaisiin rautatie-
silta Nevan yli molempien valtioiden varoin, mut-
ta Suomen valtioelimet suhtautuivat hankkeeseen
epäluuloisesti. Arveltiin näet varsinaisena tarkoi-
tuksena olevan Suomen lähempi yhdistäminen
Venäjään.
Venäjän hallitus uudisti siltahankkeen 1905 ja
1908, mutta Suomen senaatti vetäytyi hallitus-
muodon nojalla valtiopäivien selän taakse. Edus-
kunnan enemmistö suostui kuitenkin 1908 mak-
samaan osan sillan kustannuksistapa 1913 se val-
mistui. Venäjän hallitusta ihmetytti suomalaisten
viivyttely, koska silta hyödytti suuresti Suomen
ja Venäjän välistä kauppaa. Sotilaskuljetusten kan-
nalta venäläiset pitivät siltaa niin tärkeänä, että
Stolypin valmistautui 1908 painostamaan Suo-
mea sotilaallisesti, jos eduskunnan kanta jäisi kiel-
teiseksi. Tässäkään asiassa suomalaiset eivät siis
olleet ymmärtäneet tai halunneet ottaa huomioon
Venäjän puolustuksen tarpeita.

606
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Epätoivo kiristää
suomalaisten mielialoja
Entistä pahempaan ristiriitaan johti vihdoin val-
takunnanduuman säätämä, toukokuussa 1912 voi-
maan astunut "yhdenvertaisuuslaki", jonka mu-
kaan Venäjän alamaisille annettaisiin Suomessa
samat oikeudet kuin Suomen kansalaisille lukuun
ottamatta äänioikeutta vaaleissa. Suomalaisilla oli
puolestaan ollut vuodesta 1809 lähtien Venäjällä
oikeus päästä virkoihin ja harjoittaa elinkeinoja,
mutta kun kansojen voimasuhteissa oli suuri ero,
yhdenvertaisuuslaki herätti Suomessa suurta le-
vottomuutta. Lakiin sisältyi määräys, että sitä rik-
koneet tuomittaisiin venäläisessä oikeusistuimes-
sa, ja 23 Viipurin hovioikeuden jäsentä tuomit-
tiin jo 1912 venäläiseen vankilaan, koska he oli-
vat kieltäneet erään oikeusjutun yhteydessä yh-
denvertaisuuslain pätevyyden.
Suomen eduskunta noudatti entistä varovai-
sempaa politiikkaa etenkin Svinhufvudin luovut-
tua 1912 puhemiehen asemasta. Vastalauseita pe-
rustuslakien loukkaamisesta kyllä esitettiin mut-
ta ei haluttu antaa keisarille selvää aihetta hajot-
taa eduskunta. Venäläiset eivät puolestaan kiinnit-
täneet enää huomiota eduskunnan lausuntoihin
vaan noudattivat omaa politiikkaansa, jota kiris-
tettiin vähä vähältä.
August Langhoffin luovuttua 1913 toivottoma-
na ministerivaltiosihteerin virasta siihen nimitet-
tiin kenraali Markov. Senaatin talousosaston pu-
heenjohtajaksi määrättiin hänen jälkeensä venä-
läinen virkamies ja toinen samana vuonna Suo-
men prokuraattorin virkaan, molemmat myös
Venäjän alamaisia. Tässä lukkiutuneessa, autono-
mian kannalta pahaenteisessä tilanteessa edus-
kunta pysyi lujana ja valitsi 1914 yksimielisesti
puhemiehekseen jyrkän perustuslaillisen: hallin-
to-oikeuden professori Kaarlo Juho Stählbergin
(1865-1952) nuorsuomalaisesta puolueesta. Pe-
rustuslaillisuus oli toisella sortokaudella yleensä-
kin autonomian puolustuksen tunnuksena. Rou-
tavuosien aktiivista vastarintaa ei sen sijaan uu-
distettu, kun oli ilmeistä ettei se tehoaisi Stolypinin
kaltaisiin miehiin.
On sanottu että Suomessa ei tajuttu Venäjän halli-
tuksen Suomea koskevien huolien olevan ensi
sijassa puolustuspoliittisia, vaan katsottiin kiistan
koskevan kansallisuutta ja autonomiaa. Osuvam-
paa olisi ehkä sanoa, että Suomessa ei luotettu
vähääkään Venäjän politiikan johtomiehiin. Yh-
teisymmärrykseen pääseminen oli näissä oloissa
yhtä mahdotonta Stolypinin kuin Bobrikovin ai-
kana. Valloitettu Suomi ei venäläisten ihmetyksek-
si ja harmiksi ollut lähentynyt keisarikuntaa eikä
suomalaisten ystävällinen kohtelu ollut tuottanut
toivottua tulosta, joten kolmen Aleksanteri-keisa-
rin ja Nikolai I:n Suomen-politiikka näytti Pieta-
rin näkökulmasta epäonnistuneen perin pohjin.
Lienevätkö venäläiset panneet merkille, kuin-
ka voimakkaaksi kansallishenki oli kasvanut 1800-
luvulla monessa muussakin Euroopan maassa
Norjasta ja Virosta Kreikkaan ja Bulgariaan saak-
ka. Siihen katsoen myös Suomessa tapahtunut
kehitys, jonka erityisenä taustana oli Ruotsin-ajan
perinne, liittyi ajan henkeen ja oli hyvin vaikea
pysäyttää turvautumatta sotilaalliseen väkival-
taan. Sitäkin Pietarissa harkittiin, ja tietenkin
maassamme oleva venäläinen sotaväki oli koko
ajan piilevänä uhkana. Toisaalta on totuuden ni-
messä sanottava, että Suomen kohtelu "sorto-
vuosina" oli lempeää ja hienotunteista verrattu-
na siihen, mitä Euroopassa on nähty 1914 alka-
neella väkivallan aikakaudella.
Stolypinin ja hänen seuraajiensa määrätietoinen
Suomen-politiikka sai asioita tarkasti seuraavat
suomalaiset joka tapauksessa epätoivon tunnel-
miin. Heitä oli vain pienehkö osa kansasta, mut-

Toinen sortokausi vie Suomen autonomian kuilun partaalle 607
ta epämääräinen pelko oman valtion ja kansallis-
ten arvojen kohtalosta levisi sitä laajemmalle.
Vuodesta 1912 lähtien Suomeen kulkeutui tieto-
ja ja huhuja Pietarissa laaditusta salaisesta suun-
nitelmasta, joka tähtäsi maamme todelliseen, pit-
källe menevään venäläistämiseen, ja vaikka oli
epävarmaa, mistä oli oikeastaan kysymys, tule-
vaisuus alkoi näyttää todella synkältä.
Suomessa tähyiltiin näissä oloissa pienintäkin
merkkiä, joka viittaisi autonomiaa vastaan suun-
natun painostuksen lieventymiseen tai oman vas-
tarinnan lujittumiseen. Jotkut kiinnittivät huomio-
ta suurvaltojen sodan uhkaan kuiskaillen mahdol-
lisuudesta, että siitä avautuisi tie jopa Suomen it-
senäisyyteen. Isänmaallista mielialaa lietsottiin ti-
laisuuksissa, joissa joku puhetaitoinen saattoi roh-
kaista kuulijoitaan. Kirjailijat ja runoilijat, ennen
muita Juhani Ahoja Eino Leino tekivät kaikken-
sa lujittaakseen kansaansa. Jo 1891 Aho oli las-
tussaan Katajainen kansaniverranrmt Suomen kan-
saa sitkeään puuhun, jota pahoinpitely ei murra:
"Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen,
jäntevän vartensa, ja oksa risahtaa oksalle: Kas-
va sinä sinnepäin, minä kasvan tänne."
Kansan syviin riveihin vaikutti rohkaisevasti suo-
malaisten urheilijoiden esiintyminen Tukholmas-
sa 1912 pidetyissä olympiakisoissa. Venäläiset vaa-
tivat suomalaisia marssimaan avajaisissa heidän
joukkueensa kiinteänä osana, mutta suomalaiset
esiintyivät sittenkin omin tunnuksin. Stadionille
tullessaan joukkue jättäytyi odottamatta selvästi
jälkeen venäläisistä ja nosti näkyviin nimikilven
Finland sekä erään voimisteluseuran sinipohjai-
sen lipun. Suomalaisten tullessa kuninkaan aition
eteen yleisö osoitti myrskyisästi suosiotaan ja ruot-
salainen soittokunta viritti sytyttävän Suomalai-
sen ratsuväen marssin.
Tätä johdantoa seurasivat loistavat urheiluvoi-
tot. Nuori kuopiolainen muurari Hannes Koleh-
mainen kukisti 5 000 metrin matkalla ennakko-
suosikin, kuulun ranskalaisen Jean Bouinin, ja
voitti myös 10 000 metrin juoksun ja maastojuok-
sun. Suomalaiset saivat lisäksi kolme kultamita-
lia heitoissa ja kolme painissa. Tämä hämmästyt-
tävä menetys ja varsinkin "hymyilevän Hannek-
sen" sankariteot riemastuttivat ruumiillista kun-
toa ihailevaa kansaa, ja urheiluvoittoihin perus-
tuva itseluottamus kohensi mielialaa suuresti koko
maassa. Kultamitalien vaikutusta Suomen tunne-
tuksi tulemiseen ulkomailla lienee liioiteltu, mut-
ta niillä oli sitäkin.
Sortovalta vaikeuttaa
yhteiskunnallisia uudistuksia
Yksikamarinen eduskunta sai pohdittavakseen
paljon sisäpoliittisia kysymyksiä, sillä senaatille
tulvi puolueiden ja yksityisten kansanedustajien
aloitteita. Niiden käsittelyä haittasivat monien
edustajien tottumattomuus valtiopäivätyöhön
sekä sosiaalisia kysymyksiä koskevien tutkimus-
ten ja tilastojen niukkuus. Paha haitta oli eduskun-
nan hajotus vähän väliä, jolloin vireillä olleiden
asioiden käsittely keskeytyi ja puolueet käyttivät
erimielisyyksiään kiihottavaan vaalipropagan-
daan. Porvarilliset puolueet moittivat sosiaalide-
mokraatteja liiallisesta radikalismista, nämä taas
porvareita uudistusten jarruttamisesta.
Tärkeimpiä 1907-14 käsiteltyjä sosiaalisia kysy-
myksiä oli maanvuokraajien, etenkin torpparien
asema. Se ei ollut yhteiskunnan kipein ongelma,
koska torpparit tulivat sentään toimeen parem-
min kuin maaseudun runsaslukuinen työväki eli
itselliset. Osa torppariperheistä oli kuitenkin sel-
vää köyhälistöä, ja lisäksi Viljo Rasila toteaa, että
politiikassa oli helpompi käsitellä verraten yhte-
näistä torppariväestöä kuin heterogeenisiä itsel-
lisiä. Torpparikysymys otettiinkin käsiteltäväksi

608
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
jo vuoden 1907 valtiopäivillä, ja siinä riitti selvi-
tettävää autonomian ajan ohi.
Torpparit halusivat saada tilansa itsenäisiksi, ja
myös porvarilliset puolueet pitivät sitä ainoana
kestävänä ratkaisuna. Nuorsuomalaiset ja maa-
laisliitto katsoivat kuitenkin, ettei maanomistajien
oikeutta sopinut loukata, joten torppien lunasta-
minen jäisi vapaaehtoisten sopimusten varaan.
Vanhasuomalaisetkaan eivät pitäneet pakkolunas-
tuksia hyvänä ratkaisuna mutta korostivat torp-
pien itsenäistämisen kiireellisyyttä.
Kautskylaisten sosiaalidemokraattien oli vaikea
kannattaa yksityisen maanomistuksen lisäämis-
tä, joten he saattoivat esittää aluksi vain torpparien
hallintaoikeuden turvaamista myös tilojen tule-
van valtiollistamisen jälkeen. Tämä ohjelma uh-
kasi kuitenkin viedä sosiaalidemokraateilta torp-
parien kannatuksen, joten he tarkistivat kantaansa
1911-12 ja vaativat siitä lähtien torppien pikaista
itsenäistämistä pakkolunastusta käyttäen tai jois-
sakin tapauksissa korvauksetta.
Eduskunnan oli vaikea päästä yksimielisyyteen
oikeasta menettelytavasta, mutta 1909 saatiin ai-
kaan asetus, jolla jatkettiin torpansopimusten
voimassaoloa vuoteen 1916. Näin hankittiin lisä-
aikaa lopulliseen ratkaisuun pääsemiseksi. Se vii-
pyi kuitenkin vuosi vuodelta, sillä vaikka torppien
itsenäistämistä kannatettiin jo yleisesti, niiden
pakkolunastus ei miellyttänyt porvareita, joista ta-
lonpoikien turvattu maanomistus oli loukkaama-
ton arvo. Kun vuosi 1916 lähestyi eikä eduskun-
taa kutsuttu maailmansodan aikana koolle, Ni-
kolai II jatkoi 1915 antamallaan manifestilla tor-
pankontrahtien voimassaoloa toistaiseksi. Tämä
loukkasi maanomistajien oikeuksia mutta rauhoit-
ti torpparien mielialaa.
Toinen hyvin tärkeänä pidetty asia oli kunnallis-
asetusten uudistaminen. Vuosien 1865 ja 1873
asetuksia oli arvosteltu alusta pitäen kansanval-
lan kannalta, ja työväenliike oli kohdistanut 1890-
luvulta lähtien niihin voimakasta kritiikkiä. Kun
valtiollisesta äänioikeudesta oli tullut yleinen ja
yhtäläinen, kunnallishallinnon riippuvuutta pel-
kästään varakkaiden tahdosta olikin vaikea pe-
rustella. Sosiaalidemokraatit vaativat yleisen ja
yhtäläisen äänioikeuden ulottamista kunnallisvaa-
leihin ja hahmottelivat kuntien tehtäväksi laajaa
yhteiskunnallista uudistustyötä. Olivathan muun
muassa kansakoulut ja köyhäinhoito pääasialli-
sesti kunnallishallinnon määräysvallassa.
Vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksen yhteydes-
sä ei kunnallisasetuksiin ehditty kajota, mutta uu-
delta edustuslaitokselta vaadittiin pontevaa refor-
mia. Pisimmälle menivät sosiaalidemokraattien
ohella vanhasuomalaiset. Eduskunnassa heitä al-
koi kuitenkin hirvittää se mahdollisuus, että uudis-
tus tekisi kunnallisveron paljon entistä raskaam-
maksi, ja nuorsuomalaisten ollessa sen vuoksi va-
rovaisia suomalainen puoluekin alkoi vetää län-
kiä korviinsa. Äänioikeutta ei tosin haluttu rajoit-
taa olennaisesti, mutta tärkeimmät talousasiat ha-
luttiin siirtää "lisätyn valtuuston" päätettäväksi,
ja sen valitsisivat vain tuloveroa maksavat kunta-
laiset. Tätä ylähuonepykälää sosiaalidemokraatit
vastustivat kiivaasti, mutta silti se jäi eduskunnan
1908 päättämään esitykseen maalais-ja kaupunki-
kuntien hallintoa koskeviksi asetuksiksi.
Kunnallisasetukset eivät toteutuneet näinkään,
koska niitä käsitteli Markovin senaatti, jonka silmis-
sä ehdotukset olivat liian radikaaleja, vaikka kan-
sanvallan siipiä olikin leikattu tuntuvasti. Senaatti
viivytti lakien esittelemistä keisarille vuosikausia,
ja kun se lopulta tapahtui, Nikolai II jätti ne vah-
vistamatta. Viivytys suututti työväkeä, koska eten-
kin kansakoulut ja köyhäinhoito olivat vähäva-
raisille todella tärkeitä asioita. Valtiollisen ja kun-
nallisen äänioikeuden suuri erilaisuus ärsytti työ-
väkeä muutenkin pahoin ja tuntui todistavan In-
ternationalen sanat "lait pettää, hallitukset sortaa'

Toinen sortokausi vie Suomen autonomian kuilun partaalle 609
Sosiaalidemokraatit ryhtyivät jo 1907 tekemään esi-
tyksiä myös kahdeksantuntiseen työaikaan siirty-
misestä, mikä oli kuulunut alusta pitäen heidän
ohjelmaansa. Tehtaissa oli työaika jo siihen men-
nessä jonkin verran lyhentynyt. Kun se oli ollut
esimerkiksi Tampereella 1890-luvulla yleisimmin
10,5 tai 11 tuntia, toteutui 10 tunnin työaika vuo-
den 1905 suurlakon jälkeen siellä kauttaaltaan.
Valtakunnallinen tutkimus osoitti 1909, että viikot-
tainen työaika oli noin puolella työntekijöistä 57-
60 tuntia eli noin 10 tuntia päivässä, lauantaina
vähän vähemmän. Kehitys, tosin hitaanlainen, joh-
tui reformistisista aatteista ja työväen omista pon-
nisteluista mutta myös työn tuottavuuden kasvus-
ta.
Kahdeksan tunnin työpäivää eivät porvarilli-
set puolueet pitäneet vielä mahdollisena. Poik-
keuksena olivat leipomot, joissa työtä teetettiin
paljon yöllä ja pyhäpäivinä. Leipomotyö oli myös
hyvin raskasta, kun koneita ei ollut käytössä ison-
kaan taikinan vaivaamiseen. Eduskunnan hyväk-
symä laki, jonka keisari vahvisti 1908, määräsi
työajan leipomoissa enintään 48 tunniksi viikos-
sa ja 10 tunniksi päivässä, rajoitti jyrkästi yötyötä
ja kielsi pyhätyöt. Sosiaalidemokraatit ajoivat jat-
kuvasti työajan yleistä lyhentämistä. He vaativat
myös työturvallisuuden ja ammattientarkastuksen
tehostamista, ja tässä edistyttiin jonkin verran,
kun myös porvarilliset puolueet suhtautuivat mo-
niin uudistuksiin myönteisesti.
Suureksi tehtäväkseen yksikamarinen eduskun-
ta käsitti myös väkijuomien vastustamisen, ja eri-
tyisesti SDP:n jyrkkä kanta lisäsi niiden kieltämi-
seen tähtäävän linjan voimaa. Niinpä kaikki puo-
lueet ruotsalaista kansanpuoluetta lukuun otta-
matta kirjasivat 1906-07 ohjelmaansa kieltolain:
väkijuomien valmistus, tuonti, myynti ja nauttimi-
nen tuli kieltää paitsi niiden lääkinnällistä ja tie-
teellistä käyttöä. Ruotsalaiset totesivat vastarin-
nan turhaksi, ja lokakuussa 1907 eduskunta päätti
kieltolaista ilman äänestystä, rovasti Wilhelmi
Malmivaaran ehdotuksesta seisaalleen nousten.
Hetki oli pyhä siihen tapaan nähtynä kuin Kaar-
lo Terhin raittiuslaulussa:
Juoppouden valta vankka murretaan,
ettei siihen sortuis kansa Suomenmaan.
Esteet maahan lyömme, pelastus on työmme.
Siis nyt taistohon, meidän voitto on!
Kieltolailla oli ollut vastustajia suomalaisissakin
puolueissa. Senaattori KJ. Stählberg, kauppa- ja
teollisuustoimikunnan päällikkö, joka oli otaksu-
nut kieltolain aiheuttavan paljon salakuljetusta ja
muita rikoksia, erosi parlamentarismin nimessä
virastaan koska katsoi saaneensa epäluottamus-
lauseen. Leo Mechelinin johtama senaatti yhtyi
sittemmin Stählbergin kantaan eikä esitellyt la-
kia hallitsijalle. Pietarissa oli myös todettu väkijuo-
mien tuontirajoitusten kuuluvan keisarin päätän-
tävaltaan, johon ei sopinut puuttua lailla. Edus-
kunnassa kieltolaki hyväksyttiin 1909 uudelleen
lähes entisessä muodossaan, mutta asia hautautui
nytkin senaattiin Venäjän vallankumoukseen asti.
Taistelu venäläissortoa vastaan tehosti joka taholla
kansallisen yksimielisyyden vaatimusta, mutta
puolueiden väliset ristiriidat edellyttivät samaan
aikaan uskollisuutta omalle aatesuunnalle ja puo-
lueelle. Hegeliläisyyteen viittavan tiukan ryhmä-
hengen omaksuivat myös periaatteessa liberalis-
tiset ruotsalaiset ja nuorsuomalaiset. Molemmat
edustivat jyrkkää patriotismia, ja ruotsalaiset tun-
sivat myös ahdistusta kielellisen vähemmistöase-
mansa vuoksi. Vanhasuomalaiset olivat entuudes-
taan hegeliläisiä. Missään ei siis suvaittu yksilöl-
listä ajattelua eikä esiintymistä: isänmaan ja omien
aatteiden nimessä piti pysyä tiukasti rivissä, ja pet-
turit tuomittiin jyrkästi. Poliittinen joukkohenki-
syys vahvistui näin entisestään.

610
VOIMISTUVAN SUOMEN AUTONOMIA KOETUKSELLA
Eripurainen
työväenpuolue
kiihottaa joukkojaan
Tiukka joukkohenkisyyden vaatimus oli ominai-
nen myös sosiaalidemokraateille, joiden oppi-isä
Karl Marx olikin ollut hegeliläinen. Työväenliik-
keen tukeutuessa nimenomaan joukkovoimaan
ei rivistä poikkeamista täälläkään periaatteessa sal-
littu. Suomen sosiaalidemokraatit olivat kuiten-
kin vasta alkutaipaleella, eikä heidän aatepohj an-
sa ollut niin vakiintunut ja yhtenäinen kuin halut-
tiin uskoa ja osoittaa ulospäin.
Erimielisyys koski osaksi ja varsinkin ennen
vuotta 1910 autonomian puolustamiseksi harjoi-
tettua yhteistyötä porvarillisten kanssa. Pääosa
sosiaalidemokraattien kansanedustajista kannat-
ti sitä johtajinaan tällä linjalla vanhastaan olleet
Yrjö Mäkelin ja Amerikasta palannut Taavi Tai-
nio. Yhteistyön varmoja kannattajia olivat myös
N.R. af Ursin, kansakoulunopettaja Yrjö Sirola,
alkuaan Siren (1876-1936), maisteri Wäinö Wuo-
lijoki, kirvesmies Matti Paasi vuori, alkuaan Hälle-
berg (1866-1937), osuusliikkeen johtaja Väinö
Tanner ja palvelijatarkodin hoitaja Miina Sillan-
pää (1866-1951), torpparin tytärjokioisistaja en-
tinen palvelijatar.
SDP:n vähemmistö tulkitsi Karl Kautskyn aja-
tuksia siten, että yhteistyö porvarien kanssa oli
vähintään epäilyttävää: se voisi olla vahingoksi
työväenliikkeelle heikentäessään intoa luokkatais-
teluun. Tämän suunnan keskeisiä kannattajia oli-
vat Työmiehen päätoimittaja Edvard Valpas ja
kaksi nuorempaa lehtimiestä, filosofian kandi-
daatti Otto Wilhelm (Otto Ville) Kuusinen (1881-
1964), keskisuomalaisen räätälin poika, ja Kul-
lervo Manner (1880-1939), papin poika Satakun-
nasta. Hän ja Kuusinen kuten muutamat muut-
kin akateemisesti sivistyneet sosiaalidemokraatit
olivat liittyneet puolueeseen vuoden 1905 suur-
lakon aikana, mistä syystä heitä on kutsuttu "mar-
raskuun sosialisteiksi".
Kuusinen katsoi Kautskyn teorioiden tulkitsi-
jana, että sosialistinen vallankumous edellytti ka-
pitalistisen talouselämän kehittymistä Suomessa
ja Venäjällä huomattavasti silloista pitemmälle ja
sitä jouduttaisiin siis odottamaan kauan. Suomes-
sa ennen Venäjän vallankumousta esiintyneet ra-
dikaalit suuntaukset eivät perustuneetkaan VI.
Leninin täällä heikosti tunnettuihin oppeihin vaan
vuosien 1905-06 kokemuksiin ja olosuhteiden
luomaan tunnepohjaan. Toisaalta myös Kuusinen
ja Manner pitivät Suomen autonomian puolus-
tamista Venäjän taantumuksellista hallitusta vas-
taan tärkeänä.
Valppaan ja Kuusisen ryhmää kutsuttiin "silta-
saarelaisiksi" sen Helsingin kaupunginosan mu-
kaan, jossa Työmiehen toimitus sijaitsi. Vastusta-
jiaan nämä pesunkestävät sosialistit kutsuivat mie-
lellään revisionisteiksi. Varsinaisen bernsteinilai-
sen revisionismin aatteet levisivät Suomeen 1910,
mutta Hannu Soikkanen katsoo, ettei niillä ollut
toistaiseksi suurta merkitystä Suomen sosiaalide-
mokratian aatekehitykselle. Ne vahvistivat kuiten-
kin liikkeen maltillista suuntaa, joka ei pyrkinyt
vallankumoukseen vaan yhteiskunnallisiin refor-
meihin. Revisionismin vähäinen kannatus riip-
pui osaksi siitä, että työväki ei voinut vaikuttaa
kunnallispolitiikkaan, osaksi eduskunnan työn
tehottomuudesta. Kun uudistuksia ei näissä olois-
sa saatu aikaan, toiveet kiinnitettiin yleisesti val-
lankumoukseen.
Sosialidemokraatit harjoittivat jo ennen vuoden
1907 vaaleja voimakasta agitaatiota, koska uuden
puolueen vaikeudet ymmärrettiin suuriksi. Me-
nestys oli hyvä, mutta SDP:n jäsenmäärän paha
vähentyminen 1907-11 huolestutti ja samoin ää-
nestysprosentin aleneminen usein toistuvissa
eduskuntavaaleissa. SDP:n osuus äänistä pysyi to-

Toinen sortokausi vie Suomen autonomian kuilun partaalle 611
sin vähintäänkin ennallaan, mutta aktiivisuuden
heikentyminen näytti silti pahalta. Pelättiin että
tärkeiden yhteiskunnallisten uudistusten viiväs-
tyminen veisi puolueelta työväen ja torpparien
luottamuksen. Niinpä uudistusten viipyminen se-
litettiin siten, että porvaripuolueet käyttivät "Pie-
tarin tietä" vehkeillen Venäjän taantumuksellisen
hallituksen kanssa työväkeä vastaan. Vaikka väi-
tettä ei todistettu, moni uskoi siihen.
Työväenliikkeen laimenemista estääkseen SDP
jatkoi hyvin organisoitua agitaatiota, jonka mene-
telmiä ja henkeä Jari Ehrnrooth on tutkinut. Ken-
tällä puheita pitävät ja kirjoittavat agitaattorit nä-
kivät että työväkeen, varsinkin maaseudun vielä
hyvin valistumattomiin työläisiin, vaikutti paljon
enemmän vetoaminen tunteisiin kuin marxilai-
sen teorian saarnaaminen. Tehokkainta oli vedo-
ta varakkaisiin ihmisiin kohdistuvaan kateuteen
sekä todellisten ja kuviteltujen vääryyksien herät-
tämään vihaan.
Toisaalta kaikkien hyvin tuntema kristillinen ju-
listus loi hyvän pohjan, kun korostettiin oikeuden-
mukaisuutta ja ihmisten, tässä tapauksessa työ-
läisten ja muiden köyhien keskinäistä veljeyttä.
Puolue ja nähtävästi sen agitaattoritkin varoivat
yleensä asettumasta suoraan kristinuskoa vastaan,
vaikka kirkkoa ja papistoa voitiin ruoskia. Varo-
vaisuus oli aiheellista, koska sosialismin vastus-
tajat selittivät mielellään sen hylkäävän uskonnon,
ja sen jyrkkä vastustaminen olisi voinut vieroittaa
äänestäjiä. Myös kirkon porvarilliset vastustajat
hillitsivät sortokaudella esiintymistään, jotteivät
auttaisi sosialisteja.
Vallankumouksen aatteen täytyi herättää syvää
vastakaikua agitaatiota kuuntelevissa työläisissä.
Sosialismi hävittäisi kaiken epäoikeudenmukai-
suuden, köyhälistön riistäjille kostettaisiin vääryy-
det ja kansanvalta loisi maanpäällisen paratiisin.
Jeesuksen kertomus rikkaan miehen ja Lasaruk-
sen kohtalosta toteutuisi työväen silmien edessä,
ei taivaallisten voimien vaan köyhälistön luokka-
taistelun tuloksena sen noustessa käyttämään
joukkovoimaansa. Ehrnrooth toteaa että ajatus
riistäjille kostamisesta sai "oikeutuksensa suoraan
kärsimyksestä ja ylpeydestä: koska työ on kai-
ken vaurauden lähde, on sen luomat rikkaudet
otettava pois yltäkylläisyydessä kylpeviltä riistä-
jiltä".
SDP:n johtajat ja teoreetikot olivat sivistynyttä
tai hyvin valistunutta väkeä, joka lienee hieman
vieraantunut kansanihmisten suoraviivaisesta
mielenlaadusta, mutta kentällä toimivat agitaatto-
rit ymmärsivät sen sitä paremmin. Köyhien elin-
tason noususta huolimatta kokemat vaikeudet ja
heidän ihmisarvonsa saamat haavat, joita saattoi
syntyä entistä enemmänkin tiedon ja valistuksen
lisääntyessä, tulivat "luokkavihan" käyteaineeksi.
Tuloksena oli mieliala, joka oli kaukana oppi-
neiden kautskylaisten passiivisesta vallankumouk-
sen odotuksesta ja vielä kauempana reformistien
pyrkimyksestä parantaa yhteiskuntaa yhdessä
edistyksellisten porvarien kanssa.
Työväen mieliala 1917-18 on tulkittu vanhas-
taan luokkavihaksi, mutta Jari Ehrnrooth päätte-
lee, että syvien rivien sosialismi oli jo ennen Venä-
jän vallankumousta paljon jyrkempää kuin puo-
lueen johtomiesten ja sisälsi myös oikeutetun vä-
kivallan ajatuksen. Puoluejohto ei ollut pyrkinyt
tähän, eivät varmaan kaikki agitaattoritkaan, mut-
ta propagandan vaikutuksia on usein muulloin-
kin aliarvioitu. Myös porvarillisten poliittinen kie-
lenkäyttö oli usein hyökkäävää ja ivallista, eikä
vastavaikutusta juuri murehdittu. Molemmin
puolin lienee luotettu vaistomaisesti siihen, että
Venäjän hallituksen luja ote ei sallisi väkivaltaisia
purkauksia, vaikka puheet olivatkin repäisevintä
laatua.

»f
rv
k
**■■"
5
Suomi lähenee
vanhoja
kulttuurimaita
7
t
,4
f

615
Koulutusta uudistetaan
ja tutkimus edistyy
Kansakoulu kansanopetusta
uudistamassa
Autonomian ajan jälkipuoli 1860-luvulta alkaen
on Suomen kulttuurihistoriassa suuren uudistu-
misen aikaa. Tärkeänä edellytyksenä oli vapautu-
minen hallituksen ja byrokratian tiukasta valvon-
nasta, joka ei ollut edes sortokaudella niin kireää
kuin Nikolai I:n aikana. Pyrkimys suomalaisen
kansallishengen rakentamiseen innostutti kulttuu-
rityöhön, olipa kysymys iloisesta noususta Alek-
santeri II:n hallituskaudella tai puolustustaiste-
lusta aikakauden lopulla. Kieliriitakaan ei hajot-
tanut henkisiä voimia kohtalokkaasti; suomen-ja
ruotsinkielisen kulttuurin kilpailu saattoi pikem-
minkin virkistää kulttuurielämää. Hyvin tärkeää
oli ulkomaiden kulttuurin tuntemuksen lisäänty-
minen tiedonvälityksen tehostuessa, ja myös suo-
malaisten mahdollisuudet matkustaa ulkomaille
paranivat olennaisesti maan vaurastuessa.
Jo Aleksanteri II:n nimissä 1856 julkaistussa uu-
distusohjelmassa kiinnitettiin huomiota kansan-
opetuksen kehittämiseen. Liberaalit ja fennomaa-
nit olivat siitä yksimielisiä, koska kansalaisvapaus
edellytti rahvaan sivistystason kohottamista, sa-
moin myös suomenkielisen väestön herättäminen
aktiiviseen toimintaan. Pääosa papistoa halusi
kuitenkin kansanopetuksen pysyvän kirkon val-
vonnassa, kuten se oli vielä Skandinavian mais-
sakin. Liberaalit vastustivat tätä otaksuen, että
opetus jäisi pappien johtamana kovin vanhoilli-
seksi, ja samaa mieltä oli kansansivistyksen inno-
kas kannattajaJ.V. Snellman.
Avainaseman kansanopetuksen suunnittelussa
sai filosofian kandidaatti, pastori Uno Cygnaeus
(1810-88), joka oli toiminut pitkähkön ajan kirk-
kokoulun johtajana Pietarissa ja tutustunut sikä-
läisten kasvatusopin tuntijoiden moderneihin aat-
teisiin. Cygnaeus kiintyi etenkin sveitsiläisen Jo-
hann Heinrich Pestalozzin kasvatusoppiin, jossa
Jeanjacques Rousseaun usko ihmisen luontai-
seen hyvyyteen yhtyi voimakkaaseen idealismiin.
Pestalozzin mukaan lasten kasvatuksessa tuli ke-
hittää tiedollisen opetuksen ohella oppilaiden tun-
ne-elämää ja käytännön taitoja. Kasvatuksen pää-
määränä oli yhteiskunnan uudistaminen oikeu-
denmukaiseksi ja onnelliseksi.
Senaatin pyydettyä 1857 kasvatuskysymysten
harrastajilta lausuntoja kansanopetuksesta Uno
Cygnaeus asettui omassaan pestalozzilaiselle kan-
nalle. Hän piti välttämättömänä, että koulu olisi
sama tytöille ja pojille ja että opettajina olisi myös
naisia. Senaatti osoittautui tässä asiassa edistyk-
selliseksi, antoi 1858 julistuksen, jossa kansanope-
tuksen kehittäminen viitoitettiin pääpiirteissään
Kansakoulujen perustaminen riippui kunnallishallinnosta, ja maalaisten vanhanaikainen säästäväisyys hidastutti sitä tuntuvasti.
Kun Hästbackan koulu Teerijärvellä tehtiin vähin muutoksin pienestä maalaistalon asuinrakennuksesta, siitä tuli halpa ja samalla
harvinaisen kaunis.

616 SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
Cygnaeuksen ehdotuksen mukaisesti, ja määräsi
hänet tekemään lisätutkimuksia ulkomailla.
Kouluasiaa kehiteltiin tässä hengessä, ja 1866
annettiin asetus kansakouluista. Jo 1863 oli perus-
tettu Jyväskylään opettajaseminaari miehille ja
naisille. Asetuksessa kansakoulu vapautettiin kir-
kon valvonnasta ja reaaliaineiden sekä käsityön
ja piirustuksen opetukselle annettiin tärkeä osuus.
Tämä kaikki oli Cygnaeuksen aatteiden mukais-
ta ja samalla kansainvälisestikin katsoen uudenai-
kaista. Vuodesta 1869 lähtien Uno Cygnaeus toi-
mi kansakoulujen ylitarkastajana pyrkien kaikin
tavoin kehittämään koululaitosta.
Kansakouluasetus tuotti myös pahoja petty-
myksiä. Lasten alkuopetus jäi yhä kodin ja kir-
kon hoidettavaksi. Nelivuotisesta kansakoulusta
ei myöskään tullut pohjakoulua, jonka käyminen
olisi ollut oppikouluun pääsemisen edellytykse-
nä. Oppivelvollisuutta ei säädetty, ja koulun pe-
rustaminen jäi maaseudulla kuntakokouksen va-
paasti päätettäväksi. Alkeisopetusta koetettiin sit-
temmin järjestää etupäässä seurakunnallisen kier-
tokoulun puitteissa, mutta siihen käytettiin liian
vähän varoja, eivätkä tulokset olleet hyvät. Oppi-
kouluun pyrkiville varakkaiden perheiden lapsille
perustettiinkin suurehkoihin kaupunkeihin yksi-
tyisiä valmistavia kouluja.
Kansakoulun perustamisen vapaaehtoisuus ai-
heutti, että se lykkääntyi usein pahasti talollisten
pelätessä kustannuksia ja epäillessä koulua muu-
tenkin. Kaustisella arveltiin 1878 sen kasvattavan
"puoliherroja, laiskoja, kelvottomia ja siveellisesti
turmeltuneita henkilöitä", ja tätä väitettiin ylei-
sesti muuallakin. Oli helpompi vedota tällaisiin
ennusteisiin kuin varojen puutteeseen, jolla ver-
hottiin usein selvää saituutta, mutta vanhoillisten
herätysliikkeiden piirissä koulua vastustettiin va-
kaumuksesta. Varsinais-Suomessa kansakoulua
vastaan harattiin, koska siellä oli kohtalaisen hy-
viä seurakunnallisia pitäjänkouluja. Vasta 1898
maalaiskunnat velvoitettiin perustamaan kansa-
koulu, milloin siihen oli ilmoitettu vähintään 30
lasta. Tämä joudutti koulujen perustamista ja ko-
hotti tuntuvasti kunnallisveroa, joten itarien isän-
tien pelko toteutui.
Maaseudulla oli kansakouluja vuonna 1890 vas-
ta 880, vuonna 1910 sentään 2 900. Paljon maa-
laislapsia jäi vieläkin vaille kansakoulua, ja toisia
otettiin pois koulusta jo parin vuoden päästä hei-
dän osatessaan lukea ja vähän kirjoittaa. Tilaton
väestö koulutti lapsiaan heikosti, koska kouluikäi-
nen saattoi jo auttaa työllään perheen toimeentu-
loa. Kaupungeissa kansakoulujen perustaminen
oli alusta pitäen pakollista, ja kun koulunkäynti
edisti työnsaantia, tehdastyöväki koulutti lapsiaan
aika innokkaasti. Lukuvuonna 1914-15 kansakou-
lulaisia oli kaupungeissa 40 666 ja maaseudulla
150 833, prosentteina väkiluvusta kaupungeissa
8,1 ja maalla 5,5. Vähiten apua kansakoulusta oli
köyhille maalaisille, joiden valistustasoa Uno
Cygnaeus oli ennen kaikkea halunnut kohottaa.
Yhtä kaikki kansakoulu lisäsi valistusta tuntuvas-
ti jo ennen oppivelvollisuuden aikaa.
Kansakoulun saama kasvatustehtävä oli vaati-
va tavoitteen perustuessa varsin optimistiseen ku-
vaan ihmisluonnosta. Realistinen J.V. Snellman
oli sen sijaan pitänyt koulun päätehtävänä tiedon
levittämistä. Vaikeuksia vähensi opettajien kor-
kea taso. Seminaareja perustettiin lisää: 1871 ruot-
sinkielinen Tammisaareen naisille ja 1872 Uuteen-
kaarlepyyhyn miehille, Sortavalaan 1880 mies-
ja naisseminaari, jossa annettiin myös ortodok-
sista uskonnonopetusta, ja myöhemmin yhä uu-
sia. Nelivuotisissa seminaareissa oppilaat saivat
hyvän yleissivistävän ja pedagogisen koulutuk-
sen. Miehistä valtaosa oli talollisenpoikia, naisis-
ta taas oli aluksi suuri osa säätyläisperheistä tai
keskiluokasta, mutta talontyttärien osuus kasvoi
ajan mittaan suureksi.

Koulutusta uudistetaan ja tutkimus edistyy 617
Monilla oppilailla oli jo seminaariin tullessaan
palava halu omistautua kansan palvelemiseen, ja
seminaarien idealistinen henki oli omiaan lietso-
maan sitä. Kun oppilasaines oli muutenkin hy-
vää, kansakouluihin saatiin paljon erinomaisia
opettajia, joilla oli etenkin maaseudulla suuri mer-
kitys myös kulttuurielämän ja yhteiskunnan toi-
mihenkilöinä. Heitä oli ohjaajina nuoriso-ja rait-
tiusseuroissa, joskus työväenyhdistyksissäkin, sa-
moin urheiluseuroissa, kuoroissa ja torvisoitto-
kunnissa, säästöpankkien, osuuskauppojen ja
muiden yritysten johtomiehinä ja kuntien toi-
mihenkilöinä. Äitini opettaja Vilho Syrjä, torp-
parin poika Kuortaneelta, lainasi omia kirjojaan
syrjäkylän lukuhaluisille asukkaille. Leikillinen ni-
mitys "kansankynttilä" voidaan omistaa kunnioit-
tavasti lukuisille kansakoulunopettajille, jotka to-
della valaisivat ympäristöään.
Ammattiopetus ja oppikoulu
uudistuvat hitaasti
Ammattien opetus saatiin vielä autonomian ajan
alkupuolella enimmäkseen käytännön työssä: kä-
sityöläismestari opetti työntekijöitään, kauppias
apulaisiaan, merikapteeni ja perämies miehis-
töään. Merikoulujen huomattiin sentään olevan
välttämättömiä astronomisiin paikanmäärityksiin
kykenevän ja muutenkin ammattitaitoisen lai-
vanpäällystön saamiseksi, ja ensimmäiset perus-
tettiin 1812. Turkuun perustettiin 1838 myös Suo-
men ensimmäinen kauppakoulu, Tammelan
Mustialaan 1840 maanviljelys-ja karjanhoitokou-
lu ja Lammille 1862 Evon metsäopisto.
Kun Suomi alkoi todella teollistua ja yhteiskun-
nalliset palvelut lisääntyivät, ammattikoulutuksen
tarve kasvoi nopeasti. Koulutusta järjestettiin li-
sää ja se ulotettiin uusille aloille: puutarhanhoi-
toon, meijeritoimintaan, kalatalouteen, kotitalou-
den ja käsityön opetukseen, sairaanhoitoon ja var-
sinaisille teknisille aloille. Pätevien työnjohtajien
saamiseksi tehtaisiin ja rakennuksille perustettiin
1886-87 ensimmäiset viisi teollisuuskoulua. Työn-
tekijöiden koulutus tapahtui edelleen käytännön
työssä, käsityönaloilla lähes entiseen tapaan mes-
tarin ohjauksessa. Työnjohtajiksikin kelpuutettiin
yhä myös käytännön koulua käyneitä taitavia työn-
tekijöitä.
Oppikoulua kehitettiin hitaasti ja varovasti. Tär-
keä uudistus oli normaalilyseon perustaminen
Helsinkiin 1864 opettajien pedagogista koulutusta
varten. Tieteellistä taustaa se sai Helsingin yliopis-
tossa 1855 alkaneesta kasvatus-ja opetusopin ope-
tuksesta ja tutkimuksesta. Yläalkeiskoulun ja lu-
kion yhdistäminen lyseoksi 1871 oli merkittävä
uudistus. Valtion oppikoulut jaettiin 1883 klassil-
lisiin ja reaalilyseoihin, joista jälkimmäiset yleistyi-
vät nopeasti. 1900-luvun alussa oli vain kuudes-
sa suurimmassa kaupungissa klassillinen lyseo,
jossa luettiin laaja latinan kielen kurssi ja myös
kreikkaa. Kasvatusoppia hallitsi herbart-zilleriläi-
nen pedagogiikka, joka pyrki kehittämään oppi-
laan luonteen lujaksi ja siveelliseksi.
Suomenkielisiä oppikouluja, etupäässä yksityisin
varoin perustettuja, syntyi nopeassa tahdissa 1880-
luvulta lähtien. Niiden oppilaita oli 1880 vajaa kol-
mannes oppikoululaisista mutta 1900 jo vähän yli
puolet ja 1910 kaksi kolmasosaa kaikista. Ruot-
sinkielisten koululaisten yliedustus oli silti yhä vah-
va. Tyttöjen koulunkäyntiä kehitettiin erityisen hi-
taasti, sillä vielä 1885 valtion tyttökoulut rajoitettiin
viisivuotisiksi, lyseoiden keskikouluastetta vastaa-
viksi, ja vasta 1906 sallittiin niiden laajentaminen
yliopistoon johtaviksi. Jo sitä ennen oli vuodesta
1883 lähtien perustettu yliopistoon johtavia yksi-
tyisiä yhteiskouluja, ja ne yleistyivät nopeasti.
Oppikoulujen oppilasmäärä kohosi autonomian
ajan lopulla varsin nopeasti: lukuvuonna 1880-

618
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
81 se oli 7 600 mutta 1910-11 jo 26 000. Tuol-
loinkin vain 4 % ikäluokasta kävi oppikoulua.
Vielä 1890-luvulla 58 % uusista ylioppilaista oli
Herkko Ojalan tutkimuksen mukaan säätyläisten
lapsia, ja 36 % oli peräisin keskiluokasta, etupääs-
sä talollis- ja kauppiasperheistä, vain 4 % oli työ-
läisten ja torpparien lapsia. Kun herrasväen poi-
kia oli ollut 1800-luvun alkupuolella vähän yli
60 % ylioppilaista, kehitys oli ollut hyvin hidas-
ta, ja vasta 1900-luvun puolella se kiihtyi. Yliop-
pilas arveli vielä silloinkin olevansa nuoren Ru-
nebergin tavoin melkoinen herra, ja kansakin
karahteerasi ketä maisteriksi, ketä tuomariksi.
Sivistysyliopisto
ja uudet korkeakoulut
Helsingin yliopiston luonne muuttui autonomian
ajan jälkipuolella perusteellisesti. Varhemmin sen
tehtävänä oli pidetty ennen kaikkea pappien ja
virkamiesten kasvattamista kirkon ja valtionhal-
linnon palvelukseen, mutta lähinnä Saksasta saa-
duista vaikutteista siitä kehitettiin nyt oppilaitos,
jollaista on kutsuttu sivistysyliopistoksi. Tämä
merkitsi humanististen tieteiden sekä matematii-
kan ja luonnontieteiden korostumista, ja samalla
tutkimus kehittyi opetuksen rinnalla yliopiston
toiseksi päätehtäväksi. Sen tuli kasvattaa tieteisiin
perehtyneitä, sivistyneitä ihmisiä, jotka tekisivät
Suomesta sivistysmaan ja auttaisivat kansakun-
taa säilyttämään valtiollisen asemansa.
Samaan aikaan yliopisto hyötyi maan vauras-
tumisesta. Valtio piti autonomian ajan jälkipuolel-
la hyvää huolta sen taloudellisista resursseista, ja
professorien luku, joka oli ollut 1860 vain 34, oli
1916 jo 83. Opetus ja tutkimus monipuolistuivat
suuresti. Yliopiston tukena toimivat tieteelliset
seurat, joita perustettiin monelle alalle. Mainitta-
koon suomenmielisten tiedemiesten yhdyssi-
teeksi 1908 perustettu monitieteinen Suomalai-
nen Tiedeakatemia. Svenska Litteratursällskapet
i Finland ('Suomen ruotsalainen kirjallisuusseura')
perustettiin 1885, ja se on harjoittanut siitä pitä-
en erittäin vireää julkaisutoimintaa lähinnä hu-
manistisilla tieteenaloilla.
Oppilaita yliopistossa oli vielä 1860 vain 389,
mutta etenkin suomenkielisten koulujen lisään-
tymisen ansiosta 1916 jo 3 452. Sekin näyttänee
vaatimattomalta, mutta kasvu oli ollut vireää.
Yliopisto oli tosin ollut kauan varattuna vain mie-
hille. Ensimmäisen naisylioppilaan täytyi hank-
kia 1870 erivapaus keisarilta, ja vielä 1880 yli-
opistossa opiskeli vain yksi nainen. Vasta 1901
naiset saivat oikeuden kirjoittautua sinne ilman
erikoislupaa. Silloin naisylioppilaita oli noin 400
mutta 1916 jo 870 eli neljännes kaikista. Kum-
masteltu merkillisyys oli siis muuttunut tavallisek-
si ilmiöksi. Kauan oli kestänytkin, ennen kuin us-
ko naisten henkisiin kykyihin oli kasvanut ja mies-
ten ja naisten toimialojen jako väljentynyt edes
tämän verran.
Ensimmäinen nainen, joka suoritti Helsingin
yliopistossa loppututkinnon, oli Emma Irene
Äström, joka promovoitiin 1882 filosofian mais-
teriksi. Tohtoriksi valmistui Helsingissä ensim-
mäisenä Karolina Eskelin, joka väitteli 1895 lää-
ketieteen ja kirurgian tohtoriksi; seuraavana
vuonna Tekla Hultin väitteli filosofian tohtoriksi.
Ensimmäinen suomalainen naistohtori oli kuiten-
kin, kuten Marja Engman on osoittanut, Lydia
Sesemann, viipurilaisen tukkukauppiaan tytär,
joka väitteli 1874 Zurichin yliopistossa filosofian
tohtoriksi pääaineenaan kemia. Sen pitempi
tutkijanura ei ollut vielä naiselle mahdollinen
Keski-Euroopassakaan; Marie Curie oli 1874 vas-
ta seitsenvuotias pikkutyttö.
Sivistysyliopiston kuvaan ei sopinut teollistuvas-
sa maassa tarpeellinen tekninen ja kaupallinen

Koulutusta uudistetaan ja tutkimus edistyy 619
korkeakouluopetus, joten niitä varten perustet-
tiin Suomessa kuten Manner-Euroopassakin
omat oppilaitokset. Teknistä opetusta antoi vuo-
desta 1872 Helsingin Polyteknillinen koulu, jossa
oli viisi osastoa arkkitehtuurin, insinööritoimen
(tie-ja vesirakennus), konerakennuksen, kemialli-
sen teknologian ja maanmittauksen opetusta var-
ten. Koulu muutettiin 1879 Polyteknilliseksi opis-
toksi ja sen resursseja vahvistettiin tuntuvasti. Vih-
doin se muutettiin 1908 Teknilliseksi korkeakou-
luksi, jossa oli edelleen viisi osastoa mutta pääsy-
vaatimuksena ylioppilastutkinto. Korkeakoulun
opiskelijat kutsuivat sitä myöhemminkin Polytee-
kiksi ja itseään polyteekkareiksi tai vain "teekka-
reiksi".
Kauppatieteiden opetusta varten perustettiin
1911 Helsinkiin Kauppakorkeakoulu, jonka ope-
tus oli aluksi sangen vaatimatonta. Kotimaisessa
korkeakouluopetuksessa oli sen jälkeenkin pahoja
puutteita. Niinpä tulevat eläinlääkärit joutuivat
yhä opiskelemaan ulkomailla, tavallisimmin Han-
noverissa tai muualla Saksassa, jotkut taas Köö-
penhaminassa tai Tukholmassa.
Uusia suuntia
filosofian tutkimuksessa
Tutkimuksen historiaa käsiteltäessä lienee paras-
ta esitellä erityyppisiä tiedemiehiä esimerkkeinä
aikakauden virtauksista, jotka ovat aina yhteydes-
sä kulttuurin kokonaisuuteen. Nimeltä mainitta-
via on tosin vaikea valita jo sen vuoksi, että jokai-
nen tiedemies rakentaa työnsä suuressa määrin
edeltäjiensä tutkimusten varaan. Tutkijoita on
myös hankalaa verrata keskenään ja asettaa arvo-
järjestykseen.
Perustieteenä pidettävän filosofian opetukses-
sa ja tutkimuksessa muutokset näkyivät autono-
mian ajan lopulla selvästi. J.V. Snellmania seura-
si Helsingin yliopiston filosofian professorina
Thiodolf Rein (1838-1919), joka oli vielä hegeli-
läinen mutta myönsi sittemmin empiirisen tutki-
muksen arvon filosofiassakin. Rein harrasti myös
aatehistoriaa ja kirjoitti Snellmanista erinomaisen
elämäkerran. Reinin sisarenpoika Arvi Groten-
felt (1863-1941), joka edusti enonsa tavoin ihan-
teellista maailmankatsomusta, keskittyi filosofian
historian tutkimukseen.
Aivan erilaista oli Wilhelm Bolinin (1835-1924)
filosofia. Hän kävi koulua Pietarissa mutta opis-
keli Helsingin yliopistossa ja matkusteli sittem-
min paljon mannermaalla tutustuen varsinkin uu-
teen saksalaiseen filosofiaan. Bolin hylkäsi Hege-
lin kokonaan ja omaksui radikaalin liberalismin
katsomuksia, ihaili vanhaa vapaa-ajattelijaa Spi-
nozaa ja hyväksyi Feuerbachin edustaman mate-
rialismin ja ateismin.
Edvard Alexander Westermarck (1862-1939), jo-
ta pidettäisiin nykyään sosiologina ja kulttuuri-
antropologina, toimi filosofian professorina Hel-
singissa ja myöhemmin Äbo Akademissa. Samal-
la hän opetti 1907-30 sosiologian professorina
myös Lontoon yliopistossa. Westermarck teki mo-
neen otteeseen kenttätutkimusta Marokossa. Hä-
nen suuri maineensa perustui lähinnä avioliiton
alkuperää koskeviin tutkimuksiinpa niiden tulok-
sia esittelevä The History ofHuman Marriage (1891)
käännettiin monelle kielelle. Westermarck kumosi
siihen asti yleisen käsityksen, että varhaiskantai-
nen ihminen olisi elänyt promiskuitee.tissa tai ryh-
mäavioliitossa: yhteiskunnan historiallisen kehi-
tyksen perustana oli normaali ydinperhe.
Westermarck tutki myös moraalin syntyä ja esit-
ti tuloksiaan laajassa teoksessa The Origin and
Development ofMoralldeas (1906-08). Hän vastus-
ti objektiivista moraalikäsitystä, jonka mukaan tie-
tyn teon eettinen arvo riippuu siitä itsestään, mikä
on monen uskonnon kanta. Westermarckin mu-

620
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
kaan moraalinen arviointi perustui teon sen nä-
kijässä herättämiin tunteisiin, siis subjektiivisiin
seikkoihin, ja ihmiset voivat niin ollen arvostella
samaa tekoa jopa aivan vastakkaisin tavoin. Eetti-
sestä relativismistaan huolimatta Westermarck piti
moraalia tärkeänä yhteiskunnallisena tekijänä, jo-
ka ei riipu yksityisestä ihmisestä.
Historiankirjoituksen
suuruudenaika
Suomen historiantutkimus eli autonomian ajan
jälkipuolella suuruudenaikaansa, koska sitä pidet-
tiin kansallisista syistä tärkeänä alana ja muuta-
mat historiantutkijat olivat myös merkittäviä polii-
tikkoja. Tutkimusta edisti suuresti senaatin arkis-
ton 1869 tapahtunut muodostaminen valtionar-
kistoksi (nykyään sen nimi on kansallisarkisto),
ensimmäisen valtionarkistonhoitajan Karl August
Bomanssonin suurtyö. Hänen seuraajansa Rein-
hold Hausen (1850-1942) kehitti arkistoa ansiok-
kaasti ja teki suuren työn myös keskiajan lähtei-
den julkaisijana. Hän toimitti teokset Registrum
ecclesiae Aboensis eli Turun tuomiokirkon mustakirja
ja Finlands medeltids urkunder monine osineen.
Suomen vaiheet Ruotsin ja Venäjän yhteydes-
sä olivat kansallisen itsetunnon kannalta ongel-
malliset, ja omaleimaisuutta haettiin mielellään
historiasta. Tämä tarve oli jo Topeliuksen teos-
ten aatteellisena taustana, ja Yrjö Koskinen kirjoit-
ti historiaa täysin kansallisesta näkökulmasta. Laa-
jaan materiaaliin nojautuvassa teoksessa Nuijaso-
ta (1857) hän pohtii Suomen aatelin ja rahvaan
asemaa Sigismundin ja Kaarlen välisessä taiste-
lussa. Koskisen tutkimusmetodi herättää yhä kun-
nioitusta, mutta myöhempi tutkimus on tarkista-
nut hänen tuloksiaan.
Koskisen laajalle teokselle Oppikirja Suomen kan-
san historiassa (1869-73), jonka uudistettu laitos
ilmestyi sittemmin nimellä Suomen kansan histo-
ria, antaa leimansa voimakas nationalismi, joka
vaikutti myöhempäänkin historiankirjoitukseen.
Koskinen tarkastelee Ruotsin-ajan historiaa Suo-
men kansallisen kehityksen näkökulmasta ja to-
teaa kielteisiä ilmiöitä mutta arvostaa Ruotsista
saatua oikeudellista ja yhteiskunnallista perinnettä
kuten talonpoikien säästymistä maaorjuudesta.
G.M. Sprengtportenia koskevassa tutkimukses-
saan Koskinen pitää häntä itsenäisyystaisteluna
ja kansallisena suurmiehenä.
Yrjö Koskisen fennomaaninen suurteos ei miel-
lyttänyt ruotsinmielisiä, ja Magnus Gottfrid Schy-
bergson kirjoitti vastineeksi teoksen Finlands his-
toria (1887-89) heidän näkökulmastaan. Tuotte-
lias Schybergson julkaisi myöhemmin H.G. Port-
hanin elämäkerran, jolla on yhä suuri arvo. Jo-
han Richard Danielson (Danielson-Kalmari) tut-
ki kustavilaista aikaa, Suomen sotaa ja maamme
joutumista Venäjän yhteyteen. Koska hän käytti
historiantutkimusta Suomen autonomian puolus-
tukseen, hänen teoksissaan on siitä johtuvaa ten-
denssiä, mutta ne ovat muuten pätevää tutkimus-
ta.
Valtiollisen historian ohella Suomessa alettiin har-
rastaa talous- ja sosiaalihistoriaa. Näiden alojen
varhainen edustaja Ernst Gustaf Paimen ymmär-
si kollektiivisten ilmiöiden historiallisen merkityk-
sen, kun industrialismin aiheuttamat muutokset
tuntuivat jo hyvin Suomessakin. Tutkiessaan
Ruotsin kauppalainsäädännön historiaa Paimen
tutustui Anders Chydeniukseen ja julkaistessaan
1880 hänen kirjoituksiaan liitti niihin tutkimusta
tästä merkkimiehestä. Axel Lille osoitti vähän
myöhemmin Chydeniuksen oppihistoriallisen
aseman talousteoreetikkona, ja Georg Schauman
julkaisi 1913 erinomaisen elämäkerran Chyde-
niuksesta, joka oli tämän innokkaan liberaalin
sankarihahmo. Monipuolinen Carl von Bons-

Koulutusta uudistetaan ja tutkimus edistyy 621
dorff (1862-1951) kirjoitti muun muassa läänitys-
laitoksen historiaa ja julkaisi kaupunkihistorian
uranuurtajana 1889-1901 hyvän esityksen Turun
historiasta 1600-luvulla.
J.R. Danielsonkin kiinnitti huomiota talous- ja
sosiaalihistoriaan saatuaan vaikutteita Saksasta ja
kohdisti nuorten tutkijoiden huomiota Leipzigin
yliopiston historian professoriin Karl Lamprech-
tiin (1858-1915). Otettuaan oppia sosiologiasta ja
luonnontieteistä Lamprecht vaati, että historias-
sakin tulisi tutkia joukkoilmiöitä ja niiden sään-
nönmukaisuuksia sekä soveltaa sosiaalipsykolo-
giaa ihmisten tarkasteluun. Danielsonin ja Paime-
nin neuvomina muutamat suomalaiset tutustui-
vat Lamprechtin oppeihin. Ne olivat Saksassa
kiistanalaisia, mutta Suomen historiantutkimuk-
seen niillä on ollut suuri vaikutus.
Väinö Voionmaa, alkuaan Wallin (1869-1947)
julkaisi 1903-10 Tampereen kaupungin historian,
jossa hän keskittyi yhteiskunnan ja etenkin työ-
väestön tutkimiseen. Hänen toinen tärkeä teok-
sensa on Suomen karjalaisen heimon historia (1915),
joka tuntuu tekijän etevän lähteiden käytön ja he-
delmällisen sosiaalihistoriallisen näkökulman an-
siosta yhä modernilta, vaikka monet Voionmaan
päätelmät onkin kumottu. Toinen Lamprechtin
oppilas Gunnar Suolahti, alkuaan Palander (1876-
1933) uurasti Suomen papistoa koskevien tutki-
musten parissa ja julkaisi tyylillisesti korkeatasoi-
set teokset Suomen pappilat 1700-luvulla (1912) ja
Suomen papisto 1600-ja 1700-luvuilla (1919), mo-
lemmat nykyäänkin arvostettua sosiaali- ja kult-
tuurihistoriaa. Voionmaa ja Suolahti ovat Suomes-
sa tärkeän sosiaalihistoriallisen koulukunnan pe-
rustajat.
Kirkkohistorian alalla virisi jo 1900-luvun alussa
kiinnostus kotimaisiin herätysliikkeisiin. Eräänä
virikkeenä tähän oli varmaan fennomaanien kiin-
nostus talonpoikaisen kansan elämään ja ajatte-
luun. Martti Ruuth (1870-1962) tutki 1700-luvun
herännäisyyttä ja julkaisi 1904 hyvän väitöskir-
jan Abraham Achreniuksesta. Oulun lyseon us-
konnonopettaja ja rehtori Mauno Rosendal (1848-
1917), Bobrikovin karkottama perustuslaillinen
poliitikko, julkaisi 1902-15 laajan teoksen Suo-
men herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla.
Teosta leimaa kirjoittajan rakkaus tähän liikkee-
seen, mutta tendenssistä huolimatta se sisältää
arvokasta tietoa.
Helsingin yliopistossa saatiin hyvään alkuun myös
yleisen historian tutkimus. Huomattava saavutus
oli 1914-20 julkaistu, kuusi mahtavaa nidettä kä-
sittävä Maailmanhistoria, joka tehtiin täysin koti-
maisin voimin. Antiikin tutkijoista on ennen mui-
ta mainittava Rooman taloushistorian tuntija Her-
man Gummerus (1877-1948) ja niin Kreikan kuin
Italiankin muinaisuuteen hyvin perehtynyt Jo-
hannes Sundwall. Ryhmä suomalaisia johtaja-
naan tohtori Henri Biaudet teki vuosikausia tut-
kimuksia Vatikaanin arkistossa keskittyen 1500-
luvun historiaan. Ranskan vallankumouksen
tutkija Alma Söderhjelm (1870-1949) joutui suu-
rista tieteellisistä ansioistaan huolimatta odotta-
maan kauan professuuria vain siksi että oli nai-
nen. Lopulta Äbo Akademi kutsui 1927 hänet
maassamme ensimmäisenä naisena ylimääräisek-
si professoriksi.
Suomen arkeologinen tutkimus eriytyi autono-
mian ajalla selvästi historiasta. Sen perustaja oli
Johan Reinhold Aspelin (1842-1915), vuodesta
1885 valtionarkeologi eli museolaitoksen johta-
ja. Aspelinin suuri saavutus oli 1893 perustettu
historiallis-kansatieteellinen museo, vuodesta
1917 nimeltään Suomen kansallismuseo. Esihisto-
rian tutkimuksen organisoijana Aspelin teki suu-
ren työn, ja alan tutkimusmetodi kehittyi jo auto-
nomian ajalla pitkälle. Aspelin tosin uskoi suo-
malais-ugrilaisten kansojen alkukodin olleen Je-

622 SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
nisein latvoilla ja katsoi esivanhempiemme tul-
leen Suomeen vasta 500-600 vuotta ajanlaskum-
me alun jälkeen.
Arkeologia vaatii paljon työtä ja varoja eikä voi
edistyä kovin nopeasti, mutta rautakauden kal-
mistoja tutkinut Alfred Hackman (1864-1942)
päätteli sentään jo 1905 julkaisemassaan teoksessa
suomalaisten tulleen Virosta Lounais-Suomeen
paljon aikaisemmin kuin Aspelin oletti, ja levin-
neen sitten itäänpäin. Eteviä arkeologeja olivat
myös varsinkin Karjalan rautakautta selvitellyt
Theodor Schvindt ja muinaislinnojen tutkija Hjal-
mar Appelgren-Kivalo (Suomen muinaislinnat
1891). Kivikauden tutkimuskin edistyi vireästi
etenkin Julius Ailion ansiosta.
Arkeologien tutkimukset viehättivät maalaisia,
jotka katselivat uteliaina kenttätöitä ja osallistui-
vat niihin itse lapiomiehinä. Vähitellen levisi tie-
to siitä, että maasta löytyneet merkilliset kiviesi-
neet tai saviruukun palaset kannatti antaa opetta-
jalle tai papille kansallismuseoon lähetettäväksi.
Moni tärkeä tutkimus on aikojen kuluessa virin-
nyt valistuneen kansanmiehen tekemästä löydös-
tä.
Kansatieteeseen eli etnologiaan luettavaa tutki-
musta olivat kielentutkijat harjoittaneet jo kauan
tallettamalla tietoja uralilaisten kansojen tavoista
ja esineellisestä kulttuurista. Toisena lähtökohta-
na oli arkeologia, josta saatiin virikkeitä kansatie-
teen tutkimusmenetelmään. Kansatiede erikois-
tui kuitenkin hitaasti "muinaistutkimuksesta", eikä
Helsingin yliopistossa ollut autonomian ajalla tä-
män aineen professoria; tutkimusta johtivat kan-
sallismuseon virkailijat. Alan ensimmäinen mer-
kittävä suomalainen tutkija Axel Olai Heikel
edusti suomalais-ugrilaista kansatiedettä, mutta
Uuno Taavi Sirelius (1872-1929), esineellisen kan-
satieteen tutkija hänkin, keskittyi kotimaan kan-
sankulttuuriin.
Fennougristeja
ja muita kielentutkijoita
Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen perintei-
tä jatkoi August Engelbrecht Ahlqvist (1826-89),
josta tuli jo kouluaikana Kuopiossa rehtori J.V.
Snellmanin vaikutuksesta suomen kielen harras
ystävä. Senja sukukielten tutkimukseen hän uhra-
si parhaat voimansa. Kenttätutkimuksensa Ahl-
qvist aloitti varsinaisesti 1854 keräämällä Inkerin-
maalta suuren määrän vanhoja runoja. Soveltaak-
seen manner-Euroopassa hankkimaansa, siihen
aikaan modernia kielitieteen tuntemusta hän teki
vuodesta 1856 kenttätöitä suomalais-ugrilaisten
kansojen asuinsijoilla Venäjällä ja Siperiassa.
Vuonna 1863 hänet nimitettiin Elias Lönnrotin
seuraajana suomen kielen ja kirjallisuuden profes-
soriksi.
Ahlqvist tutki erityisesti volgansuomalaisten ja
obinugrilaisten kieliä ja oli uranuurtaja mordvan
kielen moksan haaran ja mansin eli vogulin tutki-
jana. Tärkeä tulos oli myös suomensukuisena pi-
detyn tsuvassin kielen lopullinen osoittaminen
turkkilaiseksi. Ahlqvistia voidaan pitää unkarilai-
sen Jözsef Budenzin ohella suomalais-ugrilaisen
kielitieteen varsinaisena perustajana, ja hän kehitti
ratkaisevasti alan akateemista opetusta (Mikko
Korhonen). Tällä alalla Suomi on suurvalta; fen-
nougristien maailmankongresseissa monen maan
tutkijat voivat keskustella suomeksi. Tämän tie-
teenhaaran etevänä kehittäjänä August Ahlqvist
on todellinen merkkimies.
Ahlqvistin työtä jatkoivat lukuisat suomalaiset
fennougristit, joiden keskeisenä tukielimenä toi-
mi professori Otto Donnerin (1835-1909) vuon-
na 1883 perustama Suomalais-ugrilainen Seura.
Donner, itsekin fennougristi, järjesti seuralle tai-
tavasti kannatusta ja varoja, ja näin alkoi kolme
vuosikymmentä kestänyt suurisuuntainen tutki-

Koulutusta uudistetaan ja tutkimus edistyy 623
mustyö ennen kaikkea Venäjällä mutta myös
useissa muissa Euroopan maissa sekä Siperiassa,
Mongoliassa ja Kiinassa.
Seuran organisoimiin kielitieteellisiin, etnolo-
gisiin ja uskontotieteellisiin tutkimusmatkoihin
osallistui nelisenkymmentä miestä, joista on syy-
tä mainita hyviä tuloksia saavuttaneina ainakin
samojedikielten tutkijat Toivo Lehtisalo ja Kai
Donner, Otto Donnerin poika, sekä fennougristit
Heikki Paasonen ja Yrjö Wichmann. Myös Kus-
taa Fredrik (Kusti) Karjalainen oli fennougristi ja
samalla etevä uskontotieteilijä. Matkustaminen ja
tutkimus Venäjän keisarikunnassa ei häiriintynyt
sortokaudellakaan, ja monet venäläiset tutkijat ja
asianharrastajat auttoivat suomalaisia auliisti. En-
simmäinen maailmansota teki tästä toistaiseksi lo-
pun miltei kokonaan.
Itämerensuomalaisten kielten tutkijoista on
mainittava ennen muita professori Emil Nestor
Setälä (1864-1935), talollisen poika Kokemäel-
tä. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu merkittä-
viä teoksia näiden kielten verbiopista ja äännehis-
toriasta, etenkin astevaihtelusta, sekä niiden yh-
teyksistä germaanikieliin. Joiltakin osin Setälän
käsitykset ovat jo vanhentuneet. Kansanrunou-
den tutkijana hän esitteli teoksessaan Sammon ar-
voitus(1932) aiheen materiaalin ja sampoa koske-
vien tulkintojen historian, ja ohjasi samalla folk-
loristiikkaa entistä monipuolisempaa analysointia
kohti. Toimiessaan 1893-1929 Helsingin yliopis-
ton professorina Setälä uudisti suomen kielen
opetuksen ja hahmotteli laajan ohjelman kielen
sanakirjojen julkaisemiseksi. Merkittävänä po-
liitikkona hän sai valtioneuvoksen arvonimen.
Uralilaisten kielten tutkimukseen oli M.A. Cast-
renin ajoista liittynyt kiinnostus "altailaisiin" kie-
liin, joihin luettiin turkkilaiset sekä mongolien,
mantsujen ja tunguusien kielet. Nämä kaksi kieli-
kuntaa olivat nimittäin vanhan teorian mukaan
samaa alkuperää. Castrenin työn etevä jatkaja tuli
Gustaf Johan Ramstedtista (1873-1950), jonka
kielitieteelliseen asiantuntemukseen liittyi loista-
va taito oppia vieraita kieliä. Etupäässä Suomalais-
ugrilaisen seuran apurahoin hän teki 1898-1912
seitsemän pitkää, seikkailujen täyttämää tutkimus-
matkaa Venäjälle, Kaukasiaan, Turkestaniin,
Mongoliaan ja Kiinaan.
Ramstedt keskittyi mongolin kielen ja lähisu-
kuisen kalmukin tutkimiseen mutta tutki myös
turkkilaisia kieliä sekä mantsun ja korean kieltä
selvittääkseen altailaisten kielten suhteita. Hän
kiintyi mongoleihin ja koetti auttaa heitä valtiol-
lisissa asioissa Mongolian pyrkiessä eroon Kiinas-
ta, itsenäiseksi valtioksi. Mikko Korhosen mu-
kaan G J. Ramstedt varsinaisesti perusti vertaile-
van altaistiikan eli altailaisten kielten ja kansojen
tutkimuksen nykyaikaisena tieteenä. Nykyään
monet tutkijat kieltävät turkkilaisten ja mongoli-
kielten sukulaisuuden, mutta hekin joutuvat no-
jautumaan suuressa määrin Ramstedtin työhön.
Uralilaisten ja altailaisten kielten sukulaisuutta
Ramstedtkin epäili.
Merkittävä slavisti Jooseppi Julius Mikkola
(1866-1946), ylöjärveläisen talollisen poika, jul-
kaisi muun muassa laajan kantaslaavin kieliopin
ja tutki länsislaavilaisia kieliä. Orientalistiikka eli
itämaisten kielten tutkimus oli Helsingissä vähäis-
tä G.A. Wallinin kuoltua, vaikka heprean kieli
kuuluikin jokaisen teologin oppiaineisiin. Alan
ensimmäinen huomattava tutkija Wallinin jälkeen
oli häntä esikuvanaan pitänyt Knut Leonard Tall-
qvist (1865-1949), assyriologi eli muinaisbaby-
lonialaisten kielten tutkija ja lisäksi hyvä Arabian
kirjallisuuden tuntija. Tallqvistista yliopisto sai
1899 todella pätevän itämaisen kirjallisuuden pro-
fessorin, joka kohotti orientalistiikan tutkimuksen
maassamme korkealle tasolle.

624
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
Kansanrunouden
ja kirjallisuuden tutkimus
Kansanrunouden tutkimusta eli folkloristiikkaa
harjoittivat Porthanin ja Lönnrotin luomaa perin-
nettä noudattaen monet kielentutkijat, mutta en-
simmäinen spesialisti oli Julius Krohn (1835-88),
jonka saksalainen isä oli muuttanut Pietarista Suo-
meen. Vanhaa runoutta tutkiessaan Krohn tote-
si, että siinä tuli nojautua Lönnrotin Kalevalan
sijasta alkuperäisiin kansanrunoihin. Niiden eri
versiot osoittivat aiheiden kulkeutuneen seudul-
ta toiselle ja kehittyneen monin tavoin, myös lai-
nautumisen kautta. Toisinnot oli siis ryhmiteltävä
saantipaikkojen mukaan maantieteelliseksi sar-
jaksi, jolloin näin muodostettu kehitysketju salli
tehdä päätelmiä runon historiasta, alkumuodosta
ja synnyinseudusta.
Näistä Julius Krohnin havainnoista juontuu
kansanrunojen maantieteellis-historiallinen tutki-
musmenetelmä, jota on käytetty jo kauan muual-
lakin kuin Suomessa. Runojen aiheita ja alkupe-
rää Krohn tulkitsi otaksumalla, että ne perustui-
vat myytteihin, kuten hänen aikanaan ajateltiin
yleisesti. Hän hukkui purjehdusretkellä kesken
käänteentekevää työtään, mutta sitä jatkoi hänen
poikansa Kaarle Krohn. Julius Krohnin omista
runoista, jotka hän julkaisi kirjailijanimenään Suo-
nio, mainittakoon Suksimiesten laulu: "Ylös Suo-
men poiat nuoret, ulos sukset survaiskaa".
Kaarle Krohn (1863-1933) keräsi jo ylioppilaa-
na perinnettä Suomessa, Itä-Karjalassa ja Verm-
lannissa ja sai elävän tuntuman vielä jäljellä ole-
vaan kansanrunouteen. Hän tutki sittemmin en-
nen kaikkea "kalevalaista" epiikkaa, jonka hän
katsoi säilyttäneen hämärtynyttä perimätietoa
menneisyydestä, nimenomaan Suomen lounais-
osassa viikinkiaikana vallinneista olosuhteista. Si-
ten tämä runous kuvastaa jonkinlaista suomalais-
ten sankariaikaa, mikä innostutti varsinkin maalli-
koita. Jotkut folkloristit epäilivät alun pitäen mo-
nia Krohnin teorioita, ja myöhemmät tutkijat ovat
kehittäneet kuvan kyseisen epiikan synnystä mo-
nivivahteiseksi ja entistä paremmin kritiikkiä kes-
täväksi.
Kaarle Krohn toimi innokkaasti Suomesta ja
lähialueilta kerättyjen kansanrunojen julkaisemi-
seksi mahtavana suurteoksena, mitä Otto Don-
ner oli ehdottanut jo 1866. Monien vaiheiden jäl-
keen työ saatiin käyntiin vuonna 1900 ja teoksen
Suomen kansan vanhat runot ensimmäinen, Vienan
läänin epiikkaa sisältävä nide julkaistiin 1908
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama-
na ja dosentti Aukusti Robert Niemen (1869-
1931) toimittamana. Teosta on julkaistu kaikkiaan
34 vankkaa nidettä, ja se on rikkaudessaan omaa
luokkaansa koko maailmassa. A.R Niemen omat
arvokkaat tutkimukset käsittelevät suomalaisten
kansanrunojen keräämisen historiaa ja Lönnro-
tin työtä Kalevalan kokoojana.
Kirjallisuudenhistorian tutkijana mainittakoon
Eliel Aspelin-Haapkylä (1847-1917), joka kirjoit-
ti tosin etupäässä kuvataiteiden historiaa mutta
julkaisi myös ensimmäisen Aleksis Kiven elämä-
kerran, vieläpä sangen pätevän. Autonomian lop-
pujaksoon kuuluu myös Werner Söderhjelmin
(1859-1931) tieteellinen työ. Hän aloitti uransa
kielentutkijana ja edisti suuresti uusien kielten
opetusta ja tutkimusta, vuodesta 1898 Helsingin
yliopiston ensimmäisenä germaanisen ja romaa-
nisen kielitieteen professorina. Ajan mittaan hän
siirtyi kirjallisuuden tutkijaksi ja loi tälläkin alalla
merkittävän tuotannon. Söderhjelmin pääteos
J.L. Runebergin elämäkerta (1904-06) pysyi
kauan runoilijaa koskevan tutkimuksen kulmaki-

Koulutusta uudistetaan ja tutkimus edistyy 625
Oikeustiede puolustaa
Suomen autonomiaa
Oikeustiedettä tarvittiin autonomian ajalla Suo-
men valtiollisen aseman selvittämiseen ja tukemi-
seen, ja monet tämän alan miehet joutuivat myös
poliittisiin tehtäviin. Varsinkin sortovuosina vasta-
rinta nojautui nimenomaan valtio-oikeuden tut-
kijoiden tulkintoihin. Perustuslaillisten auktori-
teettina oli prokuraattorien R.A. Montgomeryn
(sittemmin senaatin oikeusosaston varapuheen-
johtaja) ja W.W. Söderhjelmin ohella siviilioikeu-
den ja roomalaisen oikeuden professori vapaa-
herra Rabbe Axel Wrede (1851-1938), jonka ken-
raalikuvernööri Bobrikov karkotti maasta kuten
myös valtio-oikeuden tutkijana ansioituneen Leo
Mechelinin. Sittemmin Wrede toimi 1905-09 oi-
keusosaston varapuheenjohtajana.
Suomen autonomian luja puolustaja oli myös
Robert Hermanson (1846-1928), professorina
Mechelinin seuraaja ja vihdoin valtio-oikeuden
ja kansainvälisen oikeuden professori. Hän ku-
mosi 1892 teoksessaan Finlands statsrättsliga
ställning sen teorian, että Suomi olisi reaaliunio-
nissa Venäjän kanssa, ja myönsi maamme olevan
riippuvuussuhteessa keisarikuntaan, mutta puo-
lusti sitä voimakkaammin Suomen sisäistä itsenäi-
syyttä. Uskovana kristittynä Hermanson ei tun-
nustanut moraalin relatiivisuutta vaan katsoi oi-
keusjärjestyksen perustuvan jumalalliseen maa-
ilmanjärjestykseen.
Rikosoikeuden ja oikeushistorian professori
Karl Gustaf Ehrström (1822-86) oli perehtynyt
Saksassa moderniin kriminaaliteoriaan ja laati sen
hengessä 1875 ehdotuksen uudeksi rikoslaiksi.
Myös hänen seuraajansa Jaakko Oskar Forsman
(1839-99), joka samoin vaikutti suuresti vuoden
1889 rikoslakiin, oli opiskellut Saksassa. Forsman
kannatti klassista koulukuntaa, joka piti rangais-
tusta rikoksen tuottaman vääryyden hyvityksenä
yhteiskunnalle, mutta ei silti kannattanut kovin
ankaria rangaistuksia. Vanhasuomalaisena polii-
tikkona "Jaakko" oli vanhemman veljensä G.Z.
Yrjö-Koskisen tärkeä neuvonantaja, jonka leppoi-
san harkitseva suhtautuminen asioihin tasoitti
temperamenttisen "Jyrin" kannanottoja.
Matematiikan ja
luonnontieteiden nousukausi
Matemaattisista ja luonnontieteistä Anto Leikola
toteaa, että niiden tutkimusta haittasivat Suomen
syrjäinen asema ja rajoitetut resurssit, joten tääl-
lä oltiin joskus aika lailla jäljessä kehityksestä.
Vasta 1900-luvun puolella tästä päästiin yleisem-
min eroon. Matematiikan tutkimus oli Helsingin
yliopistossa kuitenkin hyvin ajan tasalla jo siitä
lähtien kuin Lorenz Leonard Lindelöf (1827-1908)
nimitettiin 1857 professoriksi. Hänen variaatio-
laskentaa koskeva ranskankielinen oppikirjansa
ja geometriset tutkimuksensa monitahokkaista
tuottivat hänelle suurta kansainvälistä tunnustus-
ta.
Myöhempi matematiikan professori Ernst Fred-
rik Neovius (1851-1917) erikoistui minimaalipin-
tojen geometriaan ja oli parin mannereurooppa-
laisen matemaatikon ohella alan parhaita tuntijoi-
ta. Hänet vedettiin sittemmin valtiolliseen elä-
mään senaatin valtionvaraintoimituskunnan pääl-
liköksi. Neoviuksen suvussa, jonka eräät jäsenet
ottivat sittemmin nimen Nevanlinna, oli jo en-
nen häntä eteviä matemaatikkoja ja monta myös
hänen jälkeensä. E.F. Neoviuksen seuraajaksi tuli
Lorenz Lindelöfin poika Ernst Lindelöf (1870-
1946), funktioteorian kehittäjänä autonomian
ajan suomalaisista matemaatikoista merkittävin
ja kansainvälisesti tunnetuin. Etevänä opettajana
hän loi funktioteoreettisen koulukunnan, joka on
saavuttanut pysyvän maineen.

626 SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
Tähtitieteen tutkimus oli Suomessa lähes heit-
teillä F.W.A. Argelanderin siirryttyä maasta 1837.
Uuteen nousuun tämän tieteen johti Anders Don-
ner (1854-1938), joka tuli opiskeltuaan ja tutkit-
tuaan astronomiaa Saksassa ja Ruotsissa 1883
Helsingin yliopiston professoriksi. Hän hankki
1890 yliopiston observatoriolle kaukoputken, jo-
ka mahdollisti tähtien valokuvaamisen, ja näin
Helsinki pääsi mukaan kansainväliseen hankkee-
seen, jonka tavoitteena oli valokuvaamalla laadit-
tu tähtikartta. Suomalaiset kuvasivat yli 280 000
tähteä, ja heidän tunnustettiin yleisesti tehneen
työnsä hankkeeseen osallistuneista tarkimmin ja
perusteellisimmin. Professori Ragnar Furuhjelm
(1879-1944) kuvasi suuren joukon tähtiä uudel-
leen ja selvitti siten niiden asemassa projektin kes-
täessä tapahtuneita muutoksia.
Insinööri ja fyysikko Eric Tigerstedt (1886-1925)
työskenteli etupäässä Kööpenhaminassa kunnes
siirtyi 1921 Yhdysvaltoihin. Pyrkiessään kehittä-
mään äänielokuvaa Tigerstedt joutui tutkimaan
elektroniikkaa ja onnistui parantamaan elektroni-
putken rakennetta. Hän esitti valmistamansa ääni-
elokuvan Kööpenhaminassa 1915, mutta keksin-
tö ei ollut teknisesti riittävän pitkällä laajempaan
käyttöön. Tigerstedtin siirryttyä varhain koti-
maasta ja kuoltua melko nuorena tätä elektronii-
kan varhaista kehittäjää ei ole Suomessa aina
muistettu.
Merkittävä kemisti oli orgaanisen kemian tutki-
ja professori Edvard Hjelt, joka joutui uhraamaan
paljon aikaansa hallintotyöhön ja politiikkaan.
Hän sai etevän oppilaan ja seuraajan Gustaf Kom-
pasta (1867-1949), joka selvitti erikoisesti orgaa-
nisten aineiden synteettistä tuottamista. Siten hän
onnistui 1903 valmistamaan synteettistä kamfe-
rihappoa, mikä herätti kansainvälistä huomiota,
ja myöhemmin 1930-luvulla hän teki turpeesta
poltto- ja voiteluöljyä. Menetelmää ei ole voitu
toistaiseksi ottaa teolliseen käyttöön suurehkojen
kustannusten vuoksi. Kompan tutkimuksiin vii-
taten on kyllä joskus ihmetelty, onko tulevaisuutta
ajatellen viisasta käyttää turvetta polttoaineena.
Geologian tutkimus oli Suomessa jälkeenjäänyt-
tä, kunnes professori Wilhelm Ramsay (1865-
1928) ja geologisen toimiston, myöhemmän geo-
logisen toimikunnan päällikkö, professori Jakob
Johannes Sederholm (1863-1934) kohottivat sen
ajanmukaiseksi. Molemmat tutkivat ennen kaik-
kea peruskalliota. Ramsay selvitti monilla Kuo-
lan niemimaalle tekemillään tutkimusmatkoilla
alueen erikoisia mineraaleja, varsinkin nefeliini-
syeniittiä, ja Sederholmin tutkimusmatkat ulottui-
vat Siperiaan. Hänen johtamansa Suomen geolo-
ginen kartoitus on saanut tarkkuutensa ansiosta
paljon kansainvälistä tunnustusta.
Suomen lääketieteen kehitystä olen käsitellyt jo
lääkintälaitoksen yhteydessä (sivulla 558). Biolo-
geista mainittakoon jäkälientutkija William Ny-
lander (1822-99), joka toimi lyhyen aikaa Helsin-
gin yliopiston kasvitieteen professorina mutta siir-
tyi 1863 Pariisiin, jossa oli ennenkin asunut, ja
tutki vuosikymmeniä jäkäliä ilman virkaa, lähes
erakkona eläen ja usein pahaa puutetta kärsien.
Nylander kuvasi noin 3 000 tieteelle uutta lajia,
ja häntä pidettiin aikansa johtavana jäkälien tun-
tijana. Vanhoillisuudessaan hän ei kuitenkaan hy-
väksynyt käsitystä, että jäkälät ovat sienen ja le-
vän muodostamia kaksoiseliöitä.
Ensimmäinen suomalainen sienien tutkija Pet-
ter Adolf Karsten (1834-1917) opiskeli alaa aivan
yksikseen, kehittyi hyvin eteväksi lajisystemaati-
koksi ja harjoitti Mustialan maanviljelysopiston
lehtorina toimiessaan kirjeenvaihdon varassa tie-
teellistä yhteistyötä maailman johtavien sienen-
tutkijoiden kanssa, itsekin hyvin arvostettuna.
Myös sammalien tuntijana suomalainen tutki-
ja saavutti maailmanmaineen. Helsinkiläisen tyt-

Koulutusta uudistetaan ja tutkimus edistyy 627
tökoulun luonnonhistorian ja matematiikan kolle-
ga, filosofian tohtori Viktor Ferdinand Brotherus
(1849-1929) oli rakastettu opettaja, hiljainen ja
vaatimaton ihminen, jonka intohimona oli syväl-
linen perehtyminen lehtisammaliin. Brotherus oli
äärimmäisen ahkera ja etevä tutkija, alansa johta-
va asiantuntija, jota kunnioitettiin kaikkialla maail-
massa, tosin lähinnä sammaltutkijöiden suppeas-
sa piirissä. Lehtisammalista hän selvitti ainakin
1 800 tieteelle uutta lajia.
Brotherus teki venäläisten tutkijoiden tukema-
na useita matkoja Kuolan niemimaalle, Kauka-
siaan ja Venäjän Keski-Aasiaan, mutta pääosaksi
hänen työnsä perustui sammalnäytteisiin, joita lä-
hetettiin kaikista maanosista hänen määritettäväk-
seen. Brotherus teki sen nopeasti ja julkaisi tutki-
mustensa tulokset tuota pikaa. Hänen ansionsa
olivat hyvin suuret etenkin Japanin ja Kiinan sam-
malien alkuasteellaan olevassa tutkimuksessa.
Maailman kasvistoa esittelevän teoksen Die natiir-
lichen Pflanzenfamilien saksalaiset toimittajat uskoi-
vat lehtisammalia koskevan osan Brotheruksen
tehtäväksi, ja se ilmestyi lähes tuhatsivuisena 1901-
1909.
Kasvitieteilijänä aloitti uransa myös metsätie-
teen suurmies Aimo Kaarlo Cajander (1879—
1943), vuodesta 1911 Helsingin yliopiston ensim-
mäinen metsänhoitotieteen professori. Cajander
oli hankkinut käytännön asiantuntemusta Evon
metsäopistossa ja hän omisti elämäntyönsä met-
sätieteen kehittämiseen. Hänkin teki tutkimus-
matkoja paitsi kotimaahan myös Itä-Karjalaan ja
Lena-joelle asti Siperiaan. Cajanderin 1909 julkai-
sema teos Ueber Waldtypen vei metsien taloudelli-
sen arvioinnin uusille urille hänen osoittaessaan,
että metsän aluskasvillisuus ilmaisee hyvin sen
kyvyn puuston tuottamiseen.
Cajanderin täten määrittelemiä metsätyyppejä
on Suomessa käytetty hyvällä menestyksellä
myös käytännön metsänhoidon suunnitteluun.
Vastaavaan tapaan hän määritteli 1913 eri suotyy-
pit, ja myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet,
että tätä tyyppijakoa käyttäen voidaan arvioida
varsin tarkoin ojitetun suon kyky puun tuottami-
seen. A.K. Cajanderin tutkimusten metsänhoidol-
linen merkitys on siis ollut erittäin suuri, ja ne
ovat saaneet tunnustusta myös ulkomailla.
Eläintieteilijöistä mainittakoon professori vapaa-
herra Johan Axel Paimen (1845-1919), joka esit-
ti väitöskirjassaan 1874 uusia käsityksiä lintujen
muutosta. Paimen tehosti myös Suomen lintujen
levinneisyyden tutkimusta ja alkoi 1912 organi-
soida lintujen rengastusta, joka oli vielä harvinais-
ta muuallakin. "Lintu-Paimeniksi" häntä kutsut-
tiinkin, mutta hän tutki myös muun muassa hyön-
teisten anatomiaa. Paimen omaksui jo varhain
Charles Darvvinin kehitysopin ja levitti sitä maan
biologien keskuuteen.
Suomen vanhastaan tasokasta hyönteistiedettä
edustivat kunniakkaasti professorit John Reinhold
Sahlberg (1845-1920) jo kolmannen polven en-
tomologina ja Odo Morannal Reuter (1850-
1913). Sahlberg teki lukuisia tuloksekkaita tutki-
musmatkoja Etelä-Eurooppaan sekä Siperiaan ja
muihin Venäjälle kuuluviin Aasian osiin. Reuter
erikoistui nivelkärsäisten, erityisesti niittyluteiden
tutkimukseenpa hänestä tuli tällä alalla maailman
johtava asiantuntija. Hän selvitti yli 1 500 tieteel-
le uutta lajia ja laati merkittäviä tutkimuksia myös
muista hyönteisryhmistä kuten siivettömistä ja
verkkosiipisistä.
Maantieteen tutkijoista on mainittava professori
Johannes Gabriel (Kaapo) Granö (1882-1956),
joka tutustui Siperiaan jo lapsena isän toimiessa
suomalaisten siirtolaisten pappina Omskissa. Sit-
temmin Granö teki tutkimusmatkoja Mongoliaan
ja Altain vuoristoon sekä muihin Venäjälle kuulu-
viin Aasian osiin. Erityisesti on todettava hänen
Altaita koskevat geomorfologiset tutkimuksensa,

628
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
jotka johtivat tämän vuoriston syntyä koskevaan
uuteen, yleisesti hyväksyttyyn teoriaan. Altaita ja
matkojaan sinne Granö kuvaa viehättävässä teok-
sessa Altai (1919-21). Myöhemmin hän tutki var-
sinkin "puhdasta maantiedettä", jolla hän tarkoitti
ihmisen ympäristön monipuolistaja systemaattis-
ta tarkastelua. Se on herättänyt aivan viime aikoi-
na uutta kiinnostusta. J.G. Granö oli ihailtu opet-
taja myös kauniin ja täsmällisen kielenkäyttönsä
ansiosta.
Löytöretkeilijät Nordenskiöld
ja Mannerheim
Maineikas löytöretkeilijä Nils Adolf Erik Norden-
skiöld (1832-1901) oli alkuperäiseltä koulutuksel-
taan mineralogi ja geologi mutta harrasti muita-
kin tieteenhaaroja, varsinkin maantiedettä. Hän
opiskeli ja väitteli Helsingin yliopistossa mutta
joutui vaikeuksiin pidettyään 1855-57 skandina-
vismin hengessä venäläisiä loukkaavia puheita.
Kenraalikuvernööri F.W.R. Berg huolestui tästä,
ja kun Nordenskiöld ei suostunut esittämään an-
teeksipyyntöä, hän joutui siirtymään Ruotsiin,
missä hän toimi kuolemaansa saakka luonnonhis-
toriallisen museon mineralogisen osaston inten-
denttinä. Hänelle koetettiin myöhemmin järjes-
tää professuuria Helsingistä, mutta hankkeet rau-
kenivat. Nordenskiöld piti kuitenkin aina Suomea
isänmaanaan.
A.E. Nordenskiöld kiinnostui etenkin arktisten
seutujen tutkimuksesta ja osallistui Jäämerelle,
Huippuvuorille, Siperiaan ja Grönlantiin tehtyi-
hin retkiin, joilla hän hankki paljon aineistoa mo-
nellekin luonnontieteelle, julkaisi arvokkaita tutki-
muksia ja kartoitti heikosti tunnettuja seutuja.
Kuuluisimman matkansa hän teki 1878-79 koil-
lisväylän löytämiseksi kahdella höyrylaivalla, jois-
ta Vega purjehti ensimmäisenä aluksena Aasian
pohjoispuolitse, lännestä itään. Tämä erinomai-
sesti järjestetty ja johdettu matka herätti huomio-
ta suurena seikkailuna ja tuotti myös tärkeitä tie-
teellisiä tuloksia, joista osan Nordenskiöld julkai-
si itse. Ansioistaan hän sai 1880 vapaaherran ar-
von.
Varsinaiseksi tiedemieheksi ei voida lukea toista
tutkimusmatkailijaa, ratsuväen eversti Gustaf
Mannerheimia, jonka Venäjän yleisesikunta lä-
hetti 1906 tiedustelemaan Kiinalle kuuluvan Tur-
kestanin olosuhteita. Perehtyessään ennakolta tä-
hän laajaan ja joissakin suhteessa heikosti tunnet-
tuun alueeseen Mannerheim totesi, että hän voi-
si hankkia myös tieteellisesti arvokasta aineistoa.
Koska tiedemiehiä oli liikkunut ennenkin Kiinan
Turkestanissa, tämä oli hyvä keino sotilaallisen
vakoilun naamioimiseksi mutta Mannerheimin
perheessä oli myös tutkijan perinnettä, kun hä-
nen isoisänsä C.G. Mannerheim oli ollut maail-
mankuulu hyönteistieteilijä.
Mannerheim sai Suomalais-ugrilaiselta Seuralta
ja historiallis-kansatieteelliseltä museolta neuvo-
ja tieteellisen aineiston keräämiseen. Ratsastus-
matka alkoi Kirgisistanin Osista elokuussa 1906,
ja koko retki päättyi heinäkuussa 1908 Pekingiin.
Valtaosan matkaa eversti teki ratsain rasittavissa
olosuhteissa, mutta jaksoi silti muistaa tieteitäkin,
otti paljon valokuvia ja keräsi muinaisesineitä sekä
vanhoja käsikirjoituksia. Hänen päiväkirjansa on
maantieteellisesti ja etnografisesti kiintoisa. Suu-
ri osa Mannerheimin aineistoa on yhä tutkimatta
ja päiväkirjakin kunnolla julkaisematta, mutta ai-
nakin hänen keräämänsä kiinankieliset käsikirjoi-
tukset ovat osoittautuneet hyvin arvokkaiksi
muun muassa Keski-Aasian buddhalaisuuden his-
torian kannalta.
Kaiken kaikkiaan suomalainen tiede kehittyi lä-
hes uskomattomasti autonomian ajan jälkipuolel-

Koulutusta uudistetaan ja tutkimus edistyy 629
la, ja lukuisilla tieteenaloilla tehtiin perustavaa työ-
tä, jonka varaan on voitu myöhemmin rakentaa.
Mainitsemieni huippumiesten työn taustana ja toi-
saalta sen tuloksena oli tutkimuksen ja koulutuk-
sen tason yleinen nousu. Tästä Suomessa oltiin
hyvin selvillä ja tunnettiin tiettyä ylpeyttä pienen
kansan tieteellisistä saavutuksista.
Suomen tieteen tuloksia esitettiin yleistajuisesti
1907-11 julkaistussa teoksessa Oma maa, jonka
päätoimittajana oli professori E.G. Paimen. En-
simmäinen laaja suomenkielinen ensyklopedia
julkaistiin 1908-19 kymmenosaisena nimenään
Tietosanakirja etevän kielitieteilijän professori Yrjö
Wichmannin ollessa toimituskunnan puheenjoh-
tajana. Tietosanakirjojen sisältö on aina suureksi
osaksi lainattua, mutta tämän teoksen kaikki tär-
keät artikkelit ovat kuitenkin hyvien kotimaisten
asiantuntijoiden käsialaa, usein niin valaisevia ja
rikassisältöisiä, että niistä on nykyäänkin suuri
hyöty.
Suomen läheinen yhteys Venäjään oli voiman-
lähteenä useilla tieteenaloilla. Suomalaisten hu-
manistien ja luonnontieteilijäin tutkimuskenttänä
ei ollut yksin pieni kotimaa vaan myös Venäjän-
Karjala ja Kuolan niemimaa, jopa Siperia ja muut
kaukaiset seudut niin pitkälle kuin keisarikunta
ulottui. Joskus ylitettiin myös Kiinan tai Mongo-
lian raja. Pietarin tiedeakatemiaa ei tarvittu 1800-
luvun lopulla entiseen tapaan rahoittamaan suo-
malaisten tutkimusmatkoja, mutta yhteistyö ve-
näläisten tiedemiesten kanssa oli muuten hedel-
mällistä.

631
Kansanperinteen
harrastuksesta
kansan valistamiseen
Kalevalarunojen
viimeiset suuret taitajat
Kalevalaisen kansanperinteen keruu ja vaalimi-
nen jatkui aidossa kansallisromantiikan henges-
sä autonomian ajan lopullakin. Runonkeruu oli
Elias Lönnrotin ajasta lähtien kauan tämän toi-
minnan tärkein ja kunnioitetuin haara, ja sitä jat-
koivat lukuisat tutkijat miespolvesta toiseen Suo-
messa, Inkerinmaalla, Itä-Karjalassa ja Keski-
Ruotsin suomalaismetsissä. Inkerissä todettiin
etenkin naisten säilyttäneen runsaasti lyyristä ja
kertovaa kalevalamittaista runoutta, jota talletet-
tiin sieltä ajan mittaan noin 450 000 säettä, kol-
mannes suomalaisista kansanrunoista. Inkerin ly-
riikka on jo aiheistosta päättäen etupäässä nais-
ten luomaakin.
Merkittävimpiä inkeriläisiä runonlaulajia oli äy-
rämöisten vanhaan karjalaisheimoon kuuluva,
Soikkolan pitäjän Vääräojan (inkeroisten kielel-
lä Väärnojan) kylässä Länsi-Inkerissä asunut ta-
lonemäntä Kati. Volmari Porkka löysi hänet 1880-
luvun alussa, jolloin Kati kävi seitsemättä kym-
mentään, ja lisää runoja häneltä saatiin vielä 1892.
Vääräojan Kati lauloi ennen kaikkea häärunoja
mutta paljon kertoviakin, ja monet hänen runon-
sa ovat hyvin arvokkaita jo harvinaisuutensa ta-
kia.
Pohjois-Inkeristä, inkeroisten ortodoksisen hei-
mon keskuudesta löytyi suuri runonlaulaja Ont-
ropo Melnikov (1834-1915?) Vuoleen pitäjästä.
Hänet tapasi ensimmäisenä jo 1859 nuori runo-
jen kerääjä Fredrik Alfred Saxbäck. Ontropon ker-
rotaan joutuneen maaorjana ollessaan itsenäise-
nä luonteena saamaan monet kerrat raippoja ve-
näläisen herransa voudeilta. Häntä laulattivat sit-
temmin useat suomalaiset kerääjät, koska hän taisi
paljon arvokasta epiikkaa opittuaan pääosan sii-
tä isältään. Ontropolta talletettiin myös monia ru-
nosävelmiä.
Runonlaulajista kaikkein suurimpia oli Larin
Paraske eli Paraske Mikiitantytär, inkeroisia hän-
kin, joka syntyi 1833 Lempäälän pitäjän Mäkien-
kylässä, Suomen rajan tuntumassa. Nuoruutensa
maaorjana elänyt Paraske meni 1853 naimisiin
Suomen puolelle, Sakkolan pitäjän Metsäpirtin
kappeliin. Hänen paljon vanhemman miehensä
talo Lari eli Larila Vaskelan ortodoksikylässä oli
pieni, ja isäntä sairasteli paljon. Kahdeksasta lap-
sesta vain kolme eli aikuiseksi, ja Parasken jäätyä
1889 leskeksi hänellä oli yhä paljon huolta heistä-
kin, mutta kova työ ja ainainen köyhyys eivät pys-
tyneet lannistamaan älykkään ja vilkkaan Paras-
ken voimakasta persoonallisuutta.
Larin Parasken löysi ensimmäisenä Aksel Au-
gust Borenius (myöhemmin Lähteenkorva) 1877,
Suurimpia vanhojen runojen taitajia oli Larin Paraske. taiteilija ja muistinero. vahva persoonallisuus. Inkeroisten heimoon
kuuluvana hän oli syntynyt Pohjois-lnkerissä mutta asui naimisiin mentyään Suomen puolella Metsäpirtissä, koko ikänsä hyvin
köyhänä.

632 SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
mutta hänen taitamiensa runojen valtavan run-
sauden huomasi vasta kymmenen vuotta myö-
hemmin Sakkolan apulaispappi Adolf Neovius.
Hän jatkoi Parasken runojen tallettamista myös
siirryttyään 1890 Porvooseen, jossa Paraske asui
hänen luonaan kahteen otteeseen 1891-94, ja val-
taosa hänen runoistaan onkin Neoviuksen muis-
tiinpanemia. Niitä on yli 32 000 säettä, joukossa
tosin lähes yhteneviä toisintoja. Paraske tiesi myös
paljon sananlaskuja ja arvoituksia ja oli etevä itku-
virsien taitaja.
Parasken runot ovat etupäässä toisilta naisilta
opittua lyriikkaa, johon hän oli kiintynyt jo pai-
mentyttönä. Suuren osan runoistaan hän oli oppi-
nut vasta Metsäpirtissä asuessaan. Hän oli muis-
tinero mutta samalla aito taiteilija, jonka "lauluta-
van välitön dramaattisuus ja hänen täydellinen
eläytymisensä itkuvirsiin" vaikuttivat kuulijoihin
syvästi (Yrjö Hirn). Larin Parasken runot herätti-
vät suurta huomiota, hänestä kirjoitettiin kauniisti
ja juhlallisesti, useat taiteilijat Albert Edelfeltistä
lähtien maalasivat hänestä muotokuviapa veistok-
siakin Vaskelan laulajasta muovailtiin.
Ihailevat kansallisromantikot eivät valitettavasti
huomanneet avustaa Parasken toimeentuloa kuin
nimeksi, vaikka hän joutui kärsimään vanhuudes-
saan entistä pahempaa puutetta. Hänen poikan-
sa kelvottoman isännyyden takia Larin talo myy-
tiin 1899 verorästeistä. Paraske kulki kerjuullakin
ja ahdistui joskus kylmää pakoon naapuriin, kun
ei saanut hankituksi polttopuita mökkiinsä. Suo-
malaisen Kirjallisuuden Seura älysi vasta 1901
hankkia tietoa suuren runonlaulajan olosuhteis-
ta ja myönsi hänelle eläkkeen. Se oli kuitenkin
niin pieni, että Larin Paraske kuoli suoranaisessa
kurjuudessa sydäntalven pakkasilla 1904 Suomen
eläessä väkevää taloudellista nousukautta.
Samuli Paulaharju tutustui Oulussa 1911 vienan-
karjalaiseen leskiemäntään Anni Lehtoseen, syn-
tyään Bogdanov eli Karjalainen, joka oli kotoi-
sin Vuokkiniemen Vuonnisesta ja polveutui sa-
man kylän suuresta laulajasta Ontrei Malisesta.
Köyhyyttään hän kävi talvisin Oulussa pyykkä-
rinä, joskus tulenkantajanakin ja työttä jäätyään
kerjäsi. Sukuperinteistään huolimatta Anni taisi
vain nimeksi kertovaa runoutta ja lyriikkaa mut-
ta runsaasti itkuvirsiä ja loitsuja sekä proosape-
rinnettä: satuja, tarinoita, arvoituksia ja sananlas-
kuja. Paulaharju talletti Anni Lehtosen tietoja uut-
terasti kirjaten joka ikisen toisinnon, mikä kas-
vatti tämän etevän perinteen säilyttäjän mainetta
vähän liiaksikin.
Todettakoon jo tässä että Vienan Karjalan runo-
aarteita on saatu kerätyksi lisää vielä paljon myö-
hemminkin. Pääasiallisesti vasta toisen maailman-
sodan jälkeen talletettiin muun muassa kahden
Kontokin pitäjän Vuokinsalmen kylässä synty-
neen laulajan runoja. Nämä olivat molemmat nai-
sia: veljesten tyttäret Domna Huovinen (1878-
1963) ja Anni Tenisov (1878-1956), syntyään Kar-
husen sukua. Suomussalmen Kuivaj arvelle naitu
Domna Huovinen taisi jonkin verran epiikkaa
sekä häälauluja ja loitsuja mutta ennen kaikkea
runsaasti itkuvirsiä.
Anni Tenisovin runoja talletti Väinö Kaukonen
jo jatkosodan aikana Karjalassa. Ennen sodan
päättymistä Anni muutti poikansa luokse Suo-
meen, ja 1952 hänet löydettiin uudelleen hänen
asuessaan Helsingissä. Runoja saatiin nyt runsaas-
ti lisää. Anni Tenisov osasi naispuoliseksi runon-
laulajaksi hieman yllättävästi ennen kaikkea epiik-
kaa, josta osan hän oli oppinut suurelta runon-
laulajalta Miihkali Perttuselta, sekä jonkin verran
häälauluja ja loitsuja. Anni Tenisovin haudalla
Vihdissä on Nina Sailon muotoilema kaunis muis-
tokivi.

Kansanperinteen harrastuksesta kansan valistamiseen 633
Huomiota nuorempaankin
perinteeseen
Kerääjien huomio kohdistui "kalevalaisten" runo-
jen ohella yhä enemmän myös satuihin ja tarinoi-
hin sekä nuorempaan runouteen ja vihdoin myös
kansanmusiikkiin. Samoin ryhdyttiin keräämään
kansankulttuuria valaisevia esineitä sekä piirtä-
mään ja valokuvaamaan rakennuksia. Kaikkea
tätä harrastavia kotiseutuyhdistyksiä syntyi 1890-
luvulta lähtien, aluksi lukeneiston perustamina ja
johtamina. Kansanihmiset osallistuivat perinteen
keruuseen tiedonantajina, ja valistuneimmat al-
koivat ennen pitkää itsekin kerätä kulttuuriperin-
nettä ja tallettaa sen esineellisiä tuotteita. Eniten
sitä on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seu-
ran kansanrunousarkistoon.
Kiinnostus ruotsinkieliseen kansanperinteeseen
heräsi verraten myöhään. Jo 1840-luvulta alkaen
oli nuori humanisti Johan Oscar Immanuel Ranc-
ken (1824-95) tosin kiinnittänyt siihen huomio-
ta, ja toimiessaan sitten lyseonlehtorina Vaasassa
hän keräsi pohjalaista perinnettä ja koetti innos-
tuttaa muitakin siihen. Rancken ei ollut alkuaan
svekomaani, mutta hän sai vähitellen avustajia,
joiden työ liittyi nimenomaan ruotsin kielen puo-
lustamiseen. Pohjanmaalla toimi suurkerääjänä
maisteri Jakob Edvard Wefvar (1840-1911) Kok-
kolan pitäjästä, rampa ja originelli mies, joka kier-
si maaseutua vaikeuksia uhmaten evankelisena
saarnaajana ja tallensi samalla ruotsinkielistä pe-
rinnettä, myöhemmin myös Etelä-Suomessa.
Ruotsinmielisen lukeneiston huomattua 1860-
luvulla ruotsia puhuvan talonpoikaisväestön mer-
kityksen tästä virisi todellinen suomenruotsalai-
nen kansallisromantiikka, ja se synnytti pian vilk-
kaan kotiseututyön. Vanha säätyläisväestö oli to-
sin etäällä ruotsinkielisestäkin rahvaasta, mutta
1800-luvun lopulla osakuntiin tuli jo runsaasti
ruotsinkielisiä maalaispoikia, ja myös kansakou-
lunopettajista saatiin monia erinomaisia kotiseutu-
työn tekijöitä. Heistä tuli innokkaiden seminaa-
rinlehtorien ohjaamina yhtä kansalle läheisiä ja
idealistisia opettajia kuin suomenkielisistä virka-
tovereista.
Niinpä kerättiin ahkerasti ruotsalaista kansan-
perinnettä kuten keskiajalta säilyneitä ritariballa-
deja ja muita lauluja, pelimannimusiikkia, tanhuja
ja tanssileikkejä, taruja ja historiallista muistitie-
toa. Tämä tuotti tutkimukselle arvokkaita tulok-
sia. Samalla ruotsinkielinen maalaisväestö tajusi
oman kulttuuriperinteensä arvon. Suuri merki-
tys tässä on ollut musiikintutkija Otto Andersso-
nin johdolla 1906 perustetulla Brage-yhdistyksel-
lä, joka otti tehtäväkseen suomenruotsalaisen kan-
sankulttuurin vaalimisen.
Paljon työtä kansansivistyksen
kohottamiseksi
Moni suomalainen huomasi, että tieteen edistyk-
sen vastakohtana oli kansanvalistuksen osaksi
sangen alhainen taso. Se liittyi muun muassa suu-
riin tuloeroihin ja kansanopetuksen heikkouteen,
joka jatkui osaksi vielä kansakoulun aikanakin.
Säätyläiset koettivat tosin uskoa, että Suomen
kansa oli sävyisää, kärsivällistä ja pohjimmaltaan
järkevää, mutta joskus sen raakuuden ilmaukset
hätkähdyttivät. Koetettiin lohduttautua lukutai-
don yleisyydellä, kunnes vuoden 1905 suurlak-
ko mielenosoituksineen ja sosialismin menestys
herättivät lukeneistossa syvää huolta. Kansa näytti
saaneen liiaksikin tietynsuuntaista valistusta.
Varsinkin fennomaanit olivat pyrkineet jo kau-
an valistamaan kansakuntaa muutenkin kuin kou-
lun avulla. Tässä oli palvellut ennen kaikkea suo-
menkielinen sanomalehdistö, joka lisääntyi huo-
mattavasti jo 1870-luvulla. Kun Uusi Suometar
oli ollut vielä 1869 ainokainen, lehtiä oli 1882 jo

634
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
kymmenen ja niitä ilmestyi lähes kaikissa suo- skola) nimen. Ensimmäiset suomenkielisetkin
menkielisissä maakunnissa. Molemmilla kielillä kansanopistot syntyivät jo 1892 Huittisiin, Joroi-
julkaistut sanomalehdet olivatkin kansanvalistuk- siin, Ilmajoelle ja Liminkaan,
sen tärkein väline, kun kansanihmiset lukivat vain Opistoja perustettiin lisää varsinkin toisella sor-
vähän kirjoja ja nekin olivat etupäässä hengelli- tokaudella, kunnes niitä oli 1911 jo 27 suomen-
siä. ja. 14 ruotsinkielistä. Oppilaina oli kaikissa sekä
Yleistajuisia tietokirjoja oli aluksi hyvin niukalti, tyttöjä että poikia, ja muilta paikkakunnilta tule-
parhaina kansakoulun oppikirjat, mutta autono- vat oppilaat asuivat opistolla. Kaksi kolmattaosaa
mian ajan lopulla tietokirjallisuus lisääntyi no- oppilaista oli talollisten lapsia, viidennes maaseu-
peasti. Kansan valistamiseen pyrkivät myös mo- dun tilattomien, etupäässä verraten varakkaiden
net yhdistykset, joista on ennen muuta mainitta- torpparien, sillä nuoret maatyöläiset eivät juuri
va valtakunnalliset järjestöt Kansanvalistusseura voineet jättää ansiotyötä käydäkseen kansanopis-
(perustettu 1874) ja Svenska folkskolans vänner ton.
(1882). Niiden yleisen valistuksen hyväksi teke- Kansanvalistusseuran piirissä huomattiin jo
mällä monipuolisella työllä oli etenkin autono- 1890-luvun alussa, että opintomahdollisuuksia
mian ajalla suuri merkitys. pitäisi järjestää myös kaupunkien työväelle, ja
Wrightiläinen työväenliike kannatti tätä lämpimäs-
Molempien kieliryhmien piirissä ryhdyttiin Tans- ti. Niinpä ryhdyttiin järjestämään lähinnä työväel-
kasta saadun mallin mukaan perustamaan lähin- le tarkoitettuja yleissivistäviä iltakursseja. Ensim-
nä maalaisnuorisolle tarkoitettuja kansanopisto- mainen vakinainen työväenopisto perustettiin
ja sivistyksen ja tiedon lisäämiseksi ja myös aat- 1898 Tampereelle, jossa työväen sivistysliike oli
teellisin tavoittein. Haluttiin lisätä nuorten rak- muutenkin vanha ja voimakas. Myös omaksut-
kautta isänmaahan sekä omaan kieleen ja kulttuu- tuaan sosiaalidemokratian tunnukset työväenlii-
riin, kehittää kristillisiin periaatteisiin nojautuen ke suhtautui työväenopistoihin hyvin myönteises-
siivoa ja raitista elämäntapaa ja edistää oppilai- ti, ja 1910-luvulla niitä oli jo monessa kaupungis-
den taitoja maatalouden ja käsitöiden harjoit- sa kaikkien saadessa varansa etupäässä kunnan
tamiseen. Tärkeä idea oli myös tyttöjen ja poi- budjetista. Kaupungeissa pidettiin yhä myös sup-
kien yhteiskasvatus. Suomen kansanopistot nou- peampia työväelle tarkoitettuja kursseja. Koska
dattivat varsin tarkoin Tanskan kansanopistolai- työväenopistojen oppilaat olivat etupäässä tyos-
toksen luojan Nikolai Frederik Severin Grundt- sä käyvää väkeä, opetus tapahtui iltaisin,
vigin periaatteita voimakkaan kasvatusoptimis-
min hengessä. Kansanihmisten omaehtoinen harrastus valistuk-
Suomen ensimmäisenä kansanopistona pide- seen vilkastui 1800-luvun lopulla sekä maalla että
tään yleensä Sofia Hagmanin 1888 Kangasalle pe- kaupungeissa. Perinteistä talonpoikaiskulttuuria
rustamaa opistoa, joka oli tosin tarkoitettu vain on joskus ihannoitu muistamatta, että se oli henki-
tytöille ja etupäässä käytännöllisten aineiden ope- sesti ahdasta ja antoi niukalti virikkeitä. Maaseu-
tukseen. Ensimmäiset grundtvigilaiset kansan- dun nuorta polvea, jolle kansakoulu ja sanoma-
opistot perustettiin 1891 Espooseen ja Kruunu- lehdet olivat ehtineet antaa 1880-luvulle mennes-
pyyhyn. Nämä ruotsinkieliset opistot kuten myö- sä herätteitä, ei enää tyydyttänyt ilmapiiri, jossa
hemmätkin saivat kansankorkeakoulun (folkhög- isät olivat eläneet, ei liioin vanhempien käskyval-

Kansanperinteen harrastuksesta kansan valistamiseen 635
ta. Aatteellisena taustana oli suomenkielisen kan-
san keskuudessa fennomania, ruotsinkielisillä taas
heidän kieliaatteensa, mutta myös liberalismin
tuomilla vapauden ihanteilla alkoi olla jalansijaa
nuorten keskuudessa.
Uudet pyrinnöt saivat monia ilmaisuja, joista
mainittakoon jo varhemmin alkanut harrastus lä-
hettää kirjoituksia sanomalehtiin. Niissä kerrot-
tiin etupäässä kotipitäjän uutisia mutta ei unoh-
dettu myöskään saarnata valistusta ja hyviä tapo-
ja. Kansankirjastojen yleinen perustaminen ym-
päri maaseutua oli tärkeä edistysaskel, ja 1860-
luvulta lähtien syntyi lukuseuroja, jotka tilasivat
lehtiä ja kirjoja ja kokoontuivat keskustelemaan
yleisistä asioista. Aktiivinen kulttuurityö sai vih-
doin oivalliset puitteet nuorisoseuraliikkeestä. Va-
listunut kaivertaja Matti Sippola Kauhavalta pe-
rusti 1881 yhdessä nuorten kanssa kotipitäjäänsä
"nuorisoyhtiön", jonka tarkoituksena oli "edistää
kaikin tavoin nuorison sivistystä".
Esimerkkiä seurattiin pian Laihialla, ja 1882 pe-
rustettiin suuren merkityksen saanut Etelä-Poh-
janmaan nuorisoseura. Nuorisoseuratyön aatteel-
liseksi johtajaksi nousi laihialainen kirjailija San-
teri Alkio, jonka aatemaailmaa olen kuvaillut
maalaisliiton syntyä käsitellessäni (s. 598-599).
Alkio piti ihmisluontoa pohjimmaltaan hyvänä,
mikä ei sopinut yhteen luterilaisen ihmiskuvan
kanssa, ja vaikka hän kannatti Uuden Testamen-
tin etiikkaa, "kristillinen lunastusoppi oli hänelle
kokonaan vieras" (Jaakko Numminen). Niin se
oli tuonnempana esiteltävälle Leo Toistoillekin,
jolta Alkio oli saanut vaikutteita. Pietistishenkisten
herätysliikkeiden piirissä nuorisoseurat tuomit-
tiinkin yleensä jyrkästi, mutta evankelinen suun-
ta hyväksyi ne.
Santeri Alkio oli edistysuskossaan optimistinen,
mikä oli muutenkin yleistä ennen maailmansotia.
Parhaana itsekasvatuskeinona hän piti monipuo-
lisia kulttuuriharrastuksia, ja ymmärtäessään nuo-
ria hyvin hän arveli, että leikkiin ja viattomaan
huvitteluun voitiin sisällyttää kasvatusta ja ope-
tusta heille sopivassa muodossa. Tämä oivallus
oli ehkä tärkeämpi kuin Alkion ihanteelliset teo-
riat. Aukusti Ripsaluoma luo Nuorisoseuralaismars-
sissa osuvan kuvan alkiolaisesta idealismista ja
kasvatusihanteesta:
Valon voimia vaalien vartumme
ja me laulamme, leikimme yhä.
Tosityöhön taas toimella tartumme,
elon määrä on suuri ja pyhä.
Nuoren voimamme, sen vannomme,
edistykselle aina me annamme.
Veri nuori kun suihkuten suonissa käy,
ei esteitä tiellämme näy.
Nuorisoseurat olivat vastaus monen maalais-
nuoren toiveisiin, ja niitä perustettiin 1890-luvul-
ta lähtien vireästi ympäri Suomea. Ruotsinkieli-
nen nuoriso lähti innolla mukaan ylioppilas Jo-
hannes Klockarsin perustettua 1888 ensimmäi-
sen ruotsalaisen nuorisoseuran kotipitäjäänsä
Maalahdelle. Suomenkielisiä seuroja oli 1912 alun
toista tuhatta, ruotsinkielisiä yli kaksisataa. Liik-
keen synty seudulla Etelä-ja Keski-Pohjanmaalla
se oli koko ajan vilkasta, mutta Etelä-Karjalassa
ja Kymenlaaksossa innostus oli vielä suurempi.
Viipurin läänissä oli 1905 jo 189 nuorisoseuraa,
36 % kaikista suomenkielisistä seuroista. Jaakko
Numminen on osoittanut että innokkaimpia nuo-
risoseuran perustajia olivat 1900-luvun alkuvuo-
siin mennessä kansakoulunopettajat, ylioppilaat
ja lyseolaiset, mutta henkisesti itsenäistyvä maa-
laisnuoriso oli itsekin jo hyvin aktiivista.
Nuorisoseurojen toiminnan runkona olivat
kuukausikokoukset ja iltamat. Kokouksissa opit-
tiin kokoustekniikkaa ja keskustelutaitoa, mutta
ohjelmaan kuului myös aatteellinen puhe, esitel-
mä tai alustus, lausuntaesitys ja musiikkia. Ko-

636
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
kouksissa harjoitettiin myös tapakasvatusta kou-
lussa opitun täydennykseksi. Iltamissa oli saman-
tapaista ohjelmaa ja usein myös voimistelunäytös
tai kansantanhuesitys sekä näytelmä. Kuoroja ja
soittokuntia syntyi nuorisoseuroihin hyvin var-
hain. Kaikki tämä oli maalaisnuorille uutta, ja kan-
sakoulunopettajat ja muut lukeneet olivat varsin-
kin alkuaikoina tärkeitä neuvojia, mutta kansan
keskuudesta nousi pian itsenäisiä taitajia joka har-
rastusalalle.
Seurojen kulttuurityön taso oli vaihtelevaa eikä
se juuri kestänyt vertailua kaupunkien näyttämöi-
hin ja konserttilavoihin, joten herrasväki saattoi
hymyillä nuorisoseuralaisten esityksille. Siitä nä-
mä vähät välittivät, ja kun elokuvien tai radion
ammattilaisia ei vielä ollut kilpailijoina, toimin-
nan ilo oli häiriintymätön. Nuorisoseurassa saa-
dut taidot ja tiedot kohottivat maalaisnuorten itse-
luottamusta, kuten valistus yleensä tekee, ja maa-
seudun tulevat johtohenkilöt saivat seurantalolla
arvokasta koulutusta. Päätoimittaja Kustaa Hau-
tamäki kutsui Kauhavan nuorisoseuran taloa "Toi-
volan yliopistoksi" opittuaan nuorena räätälinä
siellä pitämään puheita ja kirjoittamaan.
Santeri Alkio paheksui Tolstoin oppilaana yhteis-
kunnallisia eroja ja toivoi, että nuorisoseuroihin
liittyisi myös torpparien lapsia, palkollisia ja muu-
ta maaseudun nuorta työväkeä. Näin ei kuiten-
kaan yleisesti tapahtunut. Numminen toteaa että
työväestö "ei koskaan erityisesti osoittautunut ko-
tiutuvansa nuorisoseurojen ilmapiiriin" ani har-
voja seuroja lukuun ottamatta. Nuorisoseuroihin
jäi joidenkin lukeneistoon kuuluvien ohella etu-
päässä talollisten lapsia, joiden joukossa torpan-
poika tai piikatyttö tunsi olonsa vieraaksi.
Sosialistinen työväenliike teki eron vielä sel-
vemmäksi. Himangan työväenyhdistyksen leh-
dessä kirjoitettiin 1908: "Tiedämmehän kuinka
yleensä nuorisoseuroissa halveksitaan ja osotel-
laan köyhiä, jotka eivät ole voineet itseänsä hy-
västi puettaa tai jos he ovat jalempana kehityk-
sessä ..." Tällaisen katkeruuden voidaan väittää
syntyneen etupäässä sosialistisesta agitaatiosta,
mutta epäilen että se oli usein aiheellista. Maa-
laisyhteisö ei ollut niin demokraattinen kuin Al-
kio halusi uskoa.
Monet nuoret työläiset harrastivat kulttuuria sa-
maan tapaan kuin innokkaimmat nuorisoseura-
laiset, mutta toimivat mieluiten omassa piirissään,
työväenyhdistyksessä. Varsinkin kaupungeissa
työväen kulttuurityö oli alkanut jo varhain, aina-
kin Tampereella jo 1860-luvulla, ja wrightiläisen
työväenliikkeen välittämänä kulttuurinharrastus
siirtyi sosialistiseen liikkeeseenkin. Tosin työväen-
yhdistykset keskittyivät nyt politiikkaan, mutta
nuoruus ei kieltänyt täälläkään itseään tyytymällä
pelkästään kuiviin kokouksiin.
Siispä työväenyhdistyksissä pidettiin iltamia,
laulettiin ja soitettiin, perustettiin lukutupia, toi-
mitettiin käsinkirjoitettuja lehtiä, sepitettiin ja lau-
suttiin runoja ja tietysti näyteltiin. Varsinkin kau-
punkilaisyhdistyksiin perustettiin kuoroja ja tor-
visoittokuntia. Näyttämöharrastus oli työväellekin
erityisen rakas, ja jos teatteri huvitti se myös avarsi
mielikuvitusta. Sosialistisen yhdistyksen kulttuuri-
toimintaan oli alkuaikoina usein vaikea saada pä-
teviä ohjaajia, mutta ajan mittaan heitä nousi tääl-
läkin omista riveistä. Nuorelle työläiselle oman
yhdistyksen kulttuuritoiminta oli ehkä vielä tär-
keämpi itseluottamuksen kasvattaja kuin maalais-
nuorille, ja se koulutti myös johtajia monelle työ-
väenliikkeen toimialalle.
Kirjat levittävät valistusta
Kaikessa sivistys-ja valistustyössä tarvittiin kirjo-
jana niiden tuotanto edistyi suuresti autonomian

Kansanperinteen harrastuksesta kansan valistamiseen 637
ajan jälkipuolella. Tällä aikakaudella saivat alkun-
sa monet vielä nykyäänkin toimivat suuret kus-
tannusyhtiöt. Porvoolainen kustantaja Werner Sö-
derström (1860-1914) perusti 1878 Werner Söder-
ström Oy:n (WSOY) ja 1891 ruotsinkieliseen kir-
jallisuuteen keskittyneen Söderström & Co:n.
Söderström oli innokas fennomaani ja julkaisi
1880-luvulta alkaen hyvin suuren osan suomen-
kielistä kaunokirjallisuutta. Hänen työtään jatkoi
WSOY:n pitkäaikaisena johtajana maisteri Jalma-
ri Jäntti.
WSOY:n tärkein kilpailija tuli 1890 perustetusta
Kustannusosakeyhtiö Otavasta. Se kasvoi maiste-
ri Alvar Renqvistin (1868-1947) johtamana var-
sinkin hyvin merkittäväksi tietokirjallisuuden
kustantajaksi. Tärkeiksi kustannusliikkeiksi kehit-
tyivät myös suomenkielisen kirjailijan Kaarlo
Jaakko Gummeruksen 1872 perustama KJ. Gum-
merus Oyjyväskylässäja 1913 perustettu, ruotsin-
kielistä kirjallisuutta julkaiseva helsinkiläinen
Holger Schildts Förlag Ab (Schildts). Päiviö Tom-
mila toteaa että myös sanomalehdet julkaisivat
vielä 1800-luvun lopulla vanhaan kansainväliseen
tapaan paljon kaunokirjallisuutta: jatkoromaane-
ja, novelleja ja runoja.
Kirjakauppojen luku kasvoi autonomian ajan
jälkipuolella verraten hitaasti: 1880-luvun alussa
niitä oli vähän yli 40, vuonna 1900 vasta 56. Valta-
osa niistä oli yhä kaupungeissa, joten maalaiset
joutuivat ostamaan kirjat etupäässä kaupunkimat-
koillaan, joskin maaseudulla liikkui hengellistä
kirjallisuutta myyviä kiertäviä kolportöörejä. Vie-
lä 1912 maaseudulla oli vain 32 kirjakauppaa.
Kirjastot lisääntyivät aikakaudella kotimaisen
kirjallisuuden ja valistuksen halun kasvaessa.
Kaupunginkirjastot olivat varsin suuria, ja jok-
seenkin joka pitäjään perustettiin kunnankirjasto,
joskus sangen hyvin hoidettu. Myös raittiusseurat,
nuorisoseurat ja työväenyhdistykset hankkivat
itselleen pieniä kirjastoja, ja 1800-luvun lopulla
olivat yleisiä lukuyhdistykset, jotka tilasivat sano-
ma-ja aikakauslehtiä. Vuonna 1907 tehdyn laskel-
man mukaan Suomessa oli noin 1 500 yleistä kan-
sankirjastoa ja erilaisten seurojen kirjastoja arviol-
ta tuhatkunta.

639
Hengellinen elämä
autonomian ajan lopulla
Luterilaisen kirkon toiminnan
puitteet
Suomen kirkon keskeinen organisaatio muuttui
autonomian ajan jälkipuolella huomattavasti. Hiip-
pakuntien luku kasvoi, kunnes niitä oli vuodesta
1895 neljä: Turun arkkihiippakunta, Porvoon ja
Savonlinnan hiippakunnat sekä Kuopion, vuo-
desta 1899 Oulun hiippakunta. Kirkon hallintoa
muutti uusi kirkkolaki, jonka valmistelun profes-
sori, vuodesta 1865 Porvoon piispa Frans Lud-
vig Schauman (1810-77) sai 1854 tehtäväkseen.
Hänen modernia ja vapaamielistä ehdotustaan
peukaloitiin melkoisesti valtiopäivillä, mutta 1870
voimaan astuneessa kirkkolaissa toteutuivat silti
Schaumanin tärkeimmät ajatukset.
Tällöin perustettu tärkeä hallintoelin oli kym-
menen vuoden välein kokoontuva kirkollisko-
kous, jonka jäsenistä osa oli pappeja mutta vä-
hän yli puolet maallikoita. Kirkolliskokouksen
tehtäviin kuului kirkkolain ja sen muutosten esittä-
minen hallitsijan vahvistettavaksi sekä kirkollis-
ten kirjojen hyväksyminen. Seurakunnan hallin-
to jäi edelleen kirkonkokouksen ja kirkkoneuvos-
ton huoleksi. Vapaamielisellä taholla toivottiin
maallikkojohtoisen kirkolliskokouksen osoittavan
uudistushenkeä, mutta valtaosa maallikoista ku-
ten papeistakin lukeutui vanhoillisiin herätysliik-
keisiin. Senaatin esitys eriuskolaislaiksi takertui
pitkäksi aikaa niiden suvaitsemattomuuteen. Osa-
syynä oli tosin keisarin ja Venäjän kirkon johdon
vastarinta, koska ehdotettu laki olisi sallinut myös
suomalaisen ortodoksin erota kirkostaan.
Lopulta senaatti taipui esittelemään rajoitetun
eriuskolaislain, jonka Aleksanteri III vahvisti
1889. Siinä myönnettiin uskonnonvapaus protes-
tanteille, käytännössä tähän aikaan baptisteille,
metodisteille ja vapaakirkollisille, kun taas agnos-
tikot ja ateistit joutuivat pysymään luterilaisen
kirkon jäseninä. Tämän jälkeen pohdittiin pitkään
ehtoollispakon poistamista ja siviiliavioliiton sal-
limista, mutta kirkolliskokouksen enemmistö vas-
tusti järkähtämättä näitäkin uudistuksia. Varsinais-
ta uskonnonvapautta ei voitu enää toivoakaan.
Papiston vanhoillisuus johtui, kuten Mikko Juva
osoittaa, osaksi sen yhteiskunnallisen taustan
muuttumisesta. Pappien oltua varhemmin valta-
osin papin poikia oli 1800-luvun lopulla valtaosa
nuorehkoista pappismiehistä talonpojan, käsityö-
läisen tai työmiehen poikia. Suuri enemmistö oli
suomenkielisestä kodista. Hyvin monen papin
vanhemmat lukeutuivat johonkin herätysliikkee-
seen, mikä määräsi usein pojankin hengellisen
suuntautumisen. Teologian opiskelijoiden vähä-
varaisuus rajoitti heidän opillisia harrastuksiaan,
joten yleissivistys jäi keskimäärin heikommaksi
Suomen kirkko joutui 1800-luvun lopulla "rajuilman alle" (Mikko Juva) kohdatessaan maallistumisen ja uskonnonvastaisuuden
aallon, mutta hengellistä uudistumistakin koettiin monin tavoin. Ajan uusista kirkoista kauneimpia on Tampereen
Johanneksenkirkko (nykyään tuomiokirkko). Lars Sonckin mestariteos vuodelta 1907.

640
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
kuin entisajan papiston. Kiihkeinä fennomaanei-
na nuoret papit kannattivat yleensä suomalaista
puoluetta, joka oli kulttuurikysymyksissä vanhoil-
linen.
Kirkko pitäytyy
vanhaan perinteeseen
Kirkkoja sen ystävät joutuivat nyt ottamaan kan-
taa ulkomailta leviäviin radikaaleihin aatteisiin.
Vapaamielisen ja suvaitsevan, uskonnonvapaut-
ta kannattavan kristillisyyden vanhoilliset torjui-
vat jyrkästi. Varsinkin 1880-luvulla jouduttiin sit-
ten toteamaan, että Keski-Euroopasta ja Skandi-
naviasta levisi Suomeen myös Raamatun sanaan
kohdistuvaa kritiikkiä, jopa materialismia ja ate-
ismia. Kaikki tämä nojautui etupäässä luonnon-
tieteiden tuloksiin kuten Darwinin kehitysoppiin.
Tämä kulttuuriradikalismi sai nopeasti vahvan ja-
lansijan nuoren sivistyneistön keskuudessa, var-
sinkin ruotsinkielisellä taholla.
Kirkon ja papiston asenne näihin virtauksiin
oli suoraviivaisen hylkäävä. Vanhoillisten henki-
senä johtajana oli vuodesta 1885 Kuopion piis-
pana ja vuodesta 1899 arkkipiispana toiminut
Gustaf Johansson. Hän edusti teologina raama-
tullista suuntaa, joka oli Suomessa muutenkin voi-
makas, ja korosti sen mukaisesti pitäytymistä
Pyhän kirjan sanaan ja kirjaimeen. Näin ollen oli
loogista, että Johansson ja pääosa papistoa piti-
vät turhana keskustella kulttuuriradikaalien kans-
sa: heidän käsityksensä tuomittiin ilmipakanuu-
tena. Papistoa tuki voimakkaasti fennomaani-
johtaja Agathon Meurman, joka heilutti ivan ruos-
kaa nuorta lukeneistoa vastaan. Sehän oli suureksi
osaksi myös poliittisesti eri mieltä kuin suomalai-
nen puolue.
Jotkut avaramieliset kristityt kuten professorit
Thiodolf Rein ja Carl Gustaf Estlander katsoivat,
että kirkon tulisi lähentyä modernia sivistystä ja
pidättyä jyrkistä ennakkoluuloista tarkasteltaessa
luonnontieteiden tuloksia, mutta vanhoilliset ei-
vät ottaneet tätä kuuleviin korviinsa. Ehdoton ja
kirjaimellinen usko Raamatun sanaan oli kristin-
uskon ainoa mahdollinen perusta. Tällä funda-
mentalistisella asenteellaan kirkko vieraannutti
kulttuuriradikaalien ohella myös niitä kristinus-
koa arvostavia ihmisiä, jotka eivät pitäneet uskoa
kaikkiin Vanhan Testamentin kertomuksiin välttä-
mättömänä kristinuskon ydinsanoman kannalta.
Neuvottomuudesta johtuva viha radikaalia libera-
lismia kohtaan vei siis kirkon vaarallisen jäykkään
puolustukseen.
Vanhoillisimmat kirkonmiehet asettuivat myös
vastustamaan useimpia yhteiskunnallisia uudis-
tusliikkeitä: naisliikettä, wrightiläistä työväenlii-
kettä, jopa pyrkimystä ehdottomaan raittiuteen.
Gustaf Johanssonin mielestä Jumala oli säätänyt
miehen ja naisen aseman ja tehtävien erot, ja tä-
hän puuttuminen oli kapinointiajumalaa vastaan.
Ehdoton raittius merkitsi asettumista Jeesuksen
yläpuolellepa työväenkysymyksenkin ainoa kes-
tävä ratkaisu oli yleinen kristillinen herätys. Tä-
män asenteen oli Anders Chydenius hylännyt jo
1700-luvulla.
Sosialismin tuomitsivat vanhoilliset kristityt
mahdollisimman jyrkästi, koska sen taustana oli
materialistinen filosofia, ja sosialidemokraattisen
puolueen yhteiskunnallinen ohjelma viskattiin
yleisesti saman tien ikkunasta pihalle. Tämä sai
puolueen ja sen kannattajat arvostelemaan kirk-
koa pappeineen ja uskovaisineen ankarasti ja vaa-
timaan valtion eroa kirkosta sekä koulujen uskon-
nonopetuksen lopettamista. Sortokaudella kirkon
johto joutui maalitauluksi myös myöntyväisyys-
mielisen asenteensa vuoksi.
Osa papeista ja muista kirkon ystävistä ei jaksanut
ajan mittaan yhtyä konservatiivien kannanottoi-

Hengellinen elämä autonomian ajan lopulla
hin. Jotkut papit osoittivat ymmärtämystä työväen-
liikkeen sosiaalisia pyrkimyksiä kohtaan. Arkki-
piispan kanta naisasiaan ja varsinkin raittiuteen
järkytti monia uudistusmielisiä kristittyjä. He sai-
vat kannatusta muun muassa kristillisen nuori-
son yhdistyksissä, joista Nuorten Miesten Kristilli-
nen yhdistys perustettiin 1889 ja nuorten naisten
vastaava yhdistys 1895 sekä Ylioppilaiden kris-
tillinen yhdistys 1899. Kaikilla näillä oli kansain-
väliset esikuvat, ja kun ne eivät olleet kotimaisten
herätysliikkeiden ohjauksessa, niissä voitiin suh-
tautua uusiin virtauksiin verraten avoimesti.
Jo ennen maailmansotaa kirkkoon kohdistunut
arvostelu alkoi lieventyä. Kulttuuriradikalismi
herpaantui jossain määrin jouduttuaan Manner-
Euroopassakin osittain vastatuuleen, ja samaan
aikaan uudistushenkiset näkemykset lisääntyivät
papiston keskuudessa. Tähän vaikutti suuresti
eduskuntatyö, johon monet papit osallistuivat
kansanedustajina. He joutuivat tällöin syventy-
mään uudella tavalla kansan valtaosan ongelmiin,
ja myös perustuslaillisten ja myöntyväisyysmie-
listen vastakohtaisuus tasoittui olennaisesti.
Martti Rautanen
perustaa Ambomaan lähetyksen
Uudenaikaista kristillistä näkemystä edusti myös
lähetysharrastus, joka oli peräisin jo hieman var-
haisemmalta ajalta. Sitä olivat viritelleet 1830-lu-
vulta lähtien herännäisjohtajat Jonas Lagus ja
Henrik Renqvist, kun taas kirkon johto suhtau-
tui tuolloin viileästi pakanalähetykseen. Varoja ke-
rättiin kuitenkin jatkuvasti ulkomaisten lähetys-
seurojen käyttöön. Itämaisen sodan jälkeen va-
pautuneessa ilmapiirissä alettiin vihdoin pohtia
oman lähetystyön aloittamista, ja erikoisesti pro-
fessori F.L. Schaumanin tukiessa hanketta perus-
tettiin tätä varten 1859 Suomen Lähetysseura.
Koulutettuaan muutamia lähetyssaarnaajia seu-
ra onnistui hankkimaan heille työkohteen Saksan
Lounais-Afrikasta, nykyisestä Namibiasta, bantu-
kieltä puhuvien ovambojen eli ambokansan kes-
kuudesta, ja saksalaisen lähetysseuran tukemina
suomalaiset aloittivat työnsä 1870. Sitä johti vuo-
sikymmenien ajan inkerinsuomalainen pappi
Martti Rautanen (1845-1926), ovambojen Na-
kambale ('Hattupää'), suuri organisaattori ja hyvä
opettaja, kestävä ja viisas lähetysjohtaja. Hän hoiti
lähetystyöntekijöiden suhteet ambokansaan taita-
vasti ja toimi jopa heimokuninkaiden puoliviralli-
sena neuvonantajana suhteissa saksalaiseen siir-
tomaavaltaan.
Suomalaisten lähetyssaarnaajien Ambomaalla
tekemästä työstä olisi vaikea puhua kiittämättä
sitä. He loivat kirjakielen ndongan murteen poh-
jalla ja kristillisen kirjallisuuden aapisesta alkaen,
opettivat luku- ja kirjoitustaitoa, kastoivat nuoria
ja vanhoja, vastustivat juoppoutta ja muuta epä-
siveyttä, pyrkivät kohentamaan ovambojen toi-
meentuloa, lieventämään yhteiskunnallisia epä-
kohtia ja parantamaan sairaanhoitoa. He jopa
aloittivat ovambojen kansanperinteen tallentami-
sen ja tutkimuksen. Tämä oli toista kuin imperia-
listien suhtautuminen siirtomaihin ja niiden väes-
töön. Suomalaisia lienee auttanut alkuunpääsyssä,
että ovambojen kulttuuri muistutti tuntuvasti Suo-
men vanhaa talonpoikaiskulttuuria, kuten Ambo-
maan piispan Leonard Aualan muistelmateos Ker-
ron elämästäni (1975) osoittaa.
Suomalaiset lähetyssaarnaajat tähtäsivät alusta
pitäen siihen, että ovambojen kirkkoja sivistyselä-
mä kehittyisivät omavaraisiksi ja kansan itsetun-
to lujittuisi. Työ ja jokapäiväinen elämä köyhäs-
sä ja kuivuudesta kärsivässä maassa tuottivat jat-
kuvasti suuria vaikeuksia, mutta suomalaiset voit-
tivat ne afrikkalaisten ystäviensä avulla. Pääasia-
na on kuitenkin ollut aina hengellinen työ, ja sitä
väheksyvien on syytä miettiä, millä tavoin ovam-

642
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
bojen kansaa olisi voitu tuon ajan oloissa auttaa
paremmin.
Lähetystyön suuret kustannukset edellyttivät
tarmokasta tukitoimintaa, ja lähetysseuran paikal-
lisyhdistykset olivat monella paikkakunnalla var-
haisimmat kristilliset yhdistykset. Tupakkamälliä
pureskeleva isäntämies saattoi naureskella lähe-
tysompeluseuralle luullessaan sen kutovan villa-
sukkia kuuman Afrikan "pakanakakaroille", mut-
ta lämminsydämiset naiset ymmärsivät parem-
min, mistä oli kysymys. Lähetysharrastus oli suu-
rin Etelä-Suomessa, varsinkin evankelisen liik-
keen ja rukoilevaisuuden vahvoilla alueilla. Poh-
joisempana asiaan suhtauduttiin viileämmin.
Vanhan herännäisyyden perilliset
Luterilaisista herätysliikkeistä Savon ja Pohjan-
maan herännäisyys eli hajaannuksen ja vanho-
jen johtajien kuoleman jälkeen 1850-luvulta läh-
tien miespolven ajan hiljaista elämää talonpoikien
johtamana. Tänä "ukkojen aikana" liike koteloitui
jäykkään vanhoillisuuteen, jolle oli ominaista
vahva lakihenkisyys, tiukka pitäytyminen perin-
näistapoihin ja epäluulo kaikkea "herrojen" vai-
kutusta kuten sivistyspyrintöjä kohtaan. Tärkeä-
nä poikkeuksena oli tosin lapualainen herännäis-
johtaja Arvi Logren, valistunut ja tiedonhaluinen
talollinen, joka muun muassa kannatti lämpimästi
kansakouluja monien heränneiden pitäessä niitä-
kin turmiollisina.
Hajaantunutta ja yleisesti pahoin maatunutta
herännäisyyttä ryhtyi 1880-luvulla kokoamaan ja
elvyttämään Nils Gustaf Malmbergin poika Wil-
helmi Malmberg, sittemmin Malmivaara (1854-
1922), rakastettu ihminen ja sytyttävä saarnamies.
Hän onnistui työtovereineen vahvistamaan liiket-
tä suuresti ja palauttamaan sen helmaan myös
monia siitä eronneiden "toistupalaisten" jälkeläi-
siä. Heränneiden ydinalueena pysyivät eräät Ete-
lä-Pohjanmaan pitäjät, Kalajokilaakso, Pohjois-
Savo ja Kainuu.
Opillisesti herännäisyys läheni Malmivaaran
johtamana raamatullista suuntaa, mikä sai mo-
net papit ja myös kirkon johdon arvostamaan lii-
kettä. Toisaalta Malmivaara joutui myötäilemään
varsin pitkälle "ukkojen ajan" lakihenkisyyttä, jo-
ten esimerkiksi tanssija teatteri tuomittiin jyrkäs-
ti. Siionin virret hän uudisti etevänä runoilijana
onnistuneesti vähentäen herrnhutilaista veri- ja
morsiusmystiikkaa ja sai suuren arvovaltansa an-
siosta vanhoillisen "ystäväkansan" hyväksymään
varsin tuntuvia muutoksia. Kulttuuripoliittisesti
Wilhelmi Malmivaarakin edusti vanhoillista suun-
tausta ja vastusti esimerkiksi useimpia naisliikkeen
tavoitteita. Muut heränneet olivat vähintään yhtä
vanhoillisia.
Renqvistiläisyys oli yhä elinvoimainen liike
Pohjois-ja Raja-Karjalassa ja siihen läheisesti liit-
tyvä rukoilevaisuus Varsinais-Suomen länsiosas-
sa ja Satakunnan lähiosissa. Kirkon uudistaessa
1800-luvun lopulla kirjojaan rukoilevaiset pahas-
tuivat tästä siinä määrin, että kieltäytyivät käyttä-
mästä muita kirjoja kuin vuoden 1701 virsikirjaa
ja vuoden 1693 kirkkokäsikirjaa. Raamattuakin
luettiin vanhana käännöksenä, ja paikoin rukoi-
levaiset jopa jättäytyivät seurakunnan yhteisistä
jumalanpalveluksista. Näin suuri vanhoillisuus ra-
joitti tuntuvasti liikkeen leviämistä.
Evankelisen liikkeen vaikutusalue laajeni 1800-
luvun jälkipuolella sekä itään että pohjoiseen, aina
Karjalan eteläosaan, Keski-Suomeen ja Keski-
Pohjanmaalle saakka. Se sai myös paljon ruotsin-
kielisiä kannattajia. Pohjanmaalla siitä tuli eteläs-
tä Vetelinjoen varsille saakka tärkein herätysliike,
jonka vaikutus on paljon laajempi kuin herännäi-
syyden. Ajan mittaan evankelinen liike pyrki jos-
sain määrin jäykistymään oikean opin voimak-
kaan korostamisen takia ja kävi toisaalta hajanai-

Hengellinen elämä autonomian ajan lopulla 643
seksi. Jumalan armon saarnaaminen sai jotkut
maallikkopuhujat julistamaan "koko maailman
autuutta" ja väheksymään kristityn jokapäiväistä
kilvoitusta. Tämän vuoksi monet papit erosivat
1890-luvulla evankelisesta liikkeestä, mutta tämä
pysyi silti voimakkaana laajoissa osissa Etelä- ja
Länsi-Suomea. Etelä-Pohjanmaallakin se oli he-
rätysliikkeistä selvästi voimakkain.
Lestadiolainen herätys
syntyy ja leviää
Ruotsin Lapissa syntyi 1840-luvulla uusi herätys-
liike, jota ruvettiin kutsumaan ensimmäisen joh-
tajansa Kaaresuvannon, sittemmin Pajalan kirk-
koherran Lars Levi Laestadiuksen (1800-61) mu-
kaan lestadiolaisuudeksi. Laestadiuksen varhaise-
na hengellisenä neuvonantajana oli nuori Äselen
saamelaisnainen Milla Clementsdotter eli "Lapin
Maria", joka kuvasi kirkkoherralle oman tiensä
synnin hädästä Jumalan armon uskomiseen.
Laestadius alkoi tämän jälkeen saarnata pietistien
tapaan rajusti teonsyntejä, etenkin viinanjuontia
vastaan, mutta korosti sittemmin myös uskon
vanhurskautta aidossa luterilaisessa hengessä.
Vuodesta 1845 alkaen Kaaresuvannon seudulla
syntyi nopeasti laajeneva herätys, johon liittyi
hurmosilmiöitä eli "liikutuksia" kuten hyppimistä
ja huudahtelua. Tästä lestadiolaiset saivat laajalle
levinneen pilkkanimen "hihhulit". Lestadiolai-
suudelle oli alun pitäen ominaista jyrkän rajan
vetäminen oman väen eli "kristittyjen" ja ulko-
puolisten "pakanoiden" välille. Laestadius oli si-
vistynyt ja oppinut mies, varsinkin etevä kasvitie-
teilijä, mutta hän ruoski silti saarnoissaan anka-
rasti herrasväen ylpeyttä, huonoja tapoja jajuma-
lasta vieroittavia harrastuksia. Vanhoillisuus kult-
tuuriasioissa ja pitäytyminen yksinkertaisiin ta-
poihin onkin ollut tunnusomaista lestadiolaisille.
Lestadiolaisuuden vaikutus ulottui jo 1860-lu-
vun lopulla laajalle, Suomen puolella Lapin länsi-
osaan, Tornion-ja Muonionjoen varrelle ja laajoi-
hin osiin Pohjois-Pohjanmaata, rannikkoseudulla
Kalajoelle saakka. Liikettä johti Laestadiuksen
kuoltua hänen työtoverinsa, Ruotsin Kaaresuvan-
nossa syntynyt lastenopettaj a Juhani Raattamaa
(1811-99), joka täsmensi lestadiolaisuuden kristin-
oppia. Rippiin liitetään Lutherin sanoihin vedo-
ten kiinteästi suullinen synninpäästö "Jeesuksen
nimessä ja veressä". Jos rikkomus on kohdistu-
nut uskovien yhteisöön, synnintunnustuksen tu-
lee olla julkinen. Laestadiuksen painettujen saar-
nojen ohella käytettiin aluksi paljon Johan Wege-
liuksen postillaa, ja sittemmin tuli Lutherin Kirk-
kopostillasta hyvin suosittu kirja.
Lestadiolaisten vierova suhtautuminen ulko-
puolisiin johtui suureksi osaksi ripin tärkeydes-
tä: ehtoollisella käynti ilman sitä edeltänyttä rippiä
tuomittiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt lestadio-
laisia osallistumasta seurakunnan yhteiseen eh-
toolliseen, eikä heistä siis tullut varsinaisia separa-
tisteja. Kirkko on vanhoillisille lestadiolaisille esi-
vallan edustaja, mutta heidän oma yhteisönsä on
elävä seurakunta, luonnehtii Pentti Laasonen.
Lestadiolaiset katsovat vain puhutun sanan ole-
van elävää Jumalan sanaa ja korostavat alkuseu-
rakunnan hengessä uskovien yleistä pappeutta.
Niinpä maallikkosaarnaajat eli "puhuvaiset vel-
jet" julistavat uskoaan innolla ja rohkeasti, mikä
on edistänyt liikkeen nopeaa leviämistä.
Jo 1870-luvulla lestadiolaisuus sai jalansijaa yhä
etelämpänä, etenkin Keski-Suomessa sekä Karja-
lassa ja Kymenlaaksossa. Keski-Pohjanmaalla sii-
hen liittyi paljon ruotsinkielistä maalais väkeä.
Kaupunkeihin liikkeen vaikutus ei vielä sanotta-
vasti ulottunut. Pappejakin alkoi harvakseen liit-
tyä lestadiolaisiin, mutta valtaosa Pohjois-Suomen
papeista arvosteli liikettä ankarasti kuten myös
siihen kuulumattomat maallikot. Silmätikkuina

SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
olivat etenkin hurmosilmiöt ja lestadiolaisten su-
vaitsemattomuus ulkopuolisia kohtaan. Voima-
toimiin tätä liikettä vastaan Suomen kirkko ei kui-
tenkaan ryhtynyt, niiden aika oli mennyt. 1880-
luvulla lestadiolaisuus levisi lähes koko maahan,
tosin hyvin epätasaisesti.
Aivan 1800-luvun lopussa lestadiolaisuudessa
syntyi merkittävää hajaannusta, mikä johtui maal-
likkosaarnaajien johtoasemasta. Heidän uskonkä-
sityksensä ja kristillisen elämän ohjeensa saivat
helposti erilaisia korostuksia, joihin asianomaiset
ystävineen pitäytyivät itsepintaisesti etenkin Raat-
tamaan vaikutuksen heikennyttyä hänen vanhuu-
dessaan. Uusista virtauksista "esikoisiksi" kutsu-
tulla, hyvin lakihenkisellä suunnalla on ollut
maassamme vähän vaikutusta ja etupäässä vain
Etelä-Suomen kaupungeissa. "Uusi heräys", jon-
ka tärkein oppi-isä oli talollinen Pietari Hanhivaa-
ra eli "Hanhi-Pieti" (1833-1926) Kittilästä, levisi
sen sijaan laajalle etenkin Itä-Lappiin sekä Ou-
lun ja Kalajoen väliseen osaan Pohjanmaata.
Hanhivaara katsoi monien lestadiolaisten ru-
venneen saarnaamaan synnit anteeksi liian löysäs-
ti edellyttämättä todellista katumusta ja parannus-
ta, ja vanhoja johtajia moitittiin "tietouskon" ja
yltiöevankelisuuden suosimisesta. Tällaisin tun-
nuksin ja uskonnollista tunnetta korostaessaan
uusi heräys läheni selvästi pietismiä. Uusherän-
neitä on sanottu varsin lakihenkisiksi, mutta sa-
malla he ovat olleet muita luterilaisia kohtaan
sovinnollisempia kuin liikkeen vanha pääsuunta
vanhoillislestadiolaisuus.
Eriuskoiset protestantit
menestyvät ruotsalaisseuduilla
Suomeen kulkeutui 1800-luvulla eräitä vieraita
protestanttisia uskonsuuntia, perimmältään Poh-
jois-Amerikasta mutta useinkin Ruotsin kautta,
palanneiden siirtolaisten välittäminä. Eniten mer-
kitystä oli autonomian ajalla baptismilla, joka pol-
veutui eräistä Englannin kalvinistisista uskonto-
kunnista. Baptistit ovat joissakin suhteissa etäällä
luterilaisuudesta. He eivät hyväksy lasten kasta-
mista, koska kastettavan tulee ymmärtää toimituk-
sen merkitys, ja ehtoollista he viettävät muiden
reformoitujen tavoin Jeesuksen muisto ateriana
leivän ja viinin ollessa hänen ruumiinsa ja veren-
sä vertauskuvana. Baptisteille ominaisia piirteitä
olivat myös seurakunnan itsenäisyys, uskovien
yleinen pappeus ja jyrkkä rajanveto epäuskoista
maailmaa vastaan.
Baptismi levisi jo 1850-luvulla Ruotsista Ahve-
nanmaalle ja vähän myöhemmin Pohjanmaalle,
jossa se sai 1870-luvulta lähtien merkitystä lähin-
nä Pietarsaaren ja Vaasan seudulla, miltei yksin-
omaan ruotsinkielisellä alueella. Muuttoliike syn-
nytti sittemmin pieniä baptistiseurakuntia myös
muualle, etupäässä suurehkoihin kaupunkeihin.
Kirkonmiehet ja muut innokkaat luterilaiset, eten-
kin lestadiolaiset, paheksuivat baptisteja aluksi
kovasti, mutta jo 1900-luvun alussa heitä suvaittiin
varsin hyvin. Silloin Pohjanmaalle kulkeutui
Amerikasta myös baptismista lohjennut hellun-
tailaisten suunta, jonka merkitys oli kuitenkin vie-
lä vähäinen.
Metodismi on syntynyt Englannissa 1700-luvul-
la, ja anglikaanisesta kirkosta lohjenneena suun-
tana se on verraten lähellä luterilaisuutta. Meto-
distit pitävät kuitenkin seurakuntaa henkilökoh-
taisen ratkaisun tehneiden, elämän parannukseen
eli pyhitykseen pyrkivien uskovien yhteisönä. Lu-
terilainen seurakunta on heidän mielestään liian
löysä ja suvaitsevainen. Ensimmäiset metodisti-
seurakunnat perustettiin 1880-luvun alussa Vaa-
saan ja Kokkolaan. Seuraavalla vuosikymmenel-
lä niitä syntyi myös Etelä-Suomeen, kaupunkei-
hin ja tehdastaajamiin, joissa luterilainen perin-

Hengellinen elämä autonomian ajan lopulla
ne oli jonkin verran heikentynyt yhteiskunnan
muuttuessa. Metodismin kannatus on kuitenkin
pysynyt melko vähäisenä.
Vapaakirkollisuus sai alkunsa Yhdysvalloista,
Englannista ja Ruotsista tulleista vaikutteista, var-
sinaisesti 1880-luvun alussa. Tämä liike ei ole ah-
taasti tunnustuksellinen ja Suomessa se on yleensä
toiminut luterilaisen kirkon yhteydessä, mutta va-
paakirkollistenkin ihanteina ovat persoonallisen
uskon saaneiden yhteys, jokapäiväinen pyhitys
ja seurakunnan itsenäisyys. Kastaminen lapsena
tai aikuisena jää perheen vapaasti päätettäväksi.
Vapaakirkollisuus levisi ensin ruotsinkielisten kes-
kuuteen, mutta se on saanut jalansijaa myös suo-
menkielisillä seuduilla.
Pelastusarmeija, Englannissa 1878 perustettu
kansainvälinen järjestö, joka pitää tehtävänään
uskon levittämistä ja yhteiskunnallista huoltotyö-
tä, aloitti toimintansa Suomessa 1889 ja sai merki-
tystä etupäässä kaupungeissa. Pelastusarmeijan
sotilaallinen organisaatio, sen näkyvä esiintymi-
nen univormuineen ja reipasta musiikkia esittä-
vine torvisoittokuntineen ja sen Sotahuuto-lehti
herättivät usein katuyleisön hilpeyttä. Kirkollisissa
piireissä taas epäiltiin, että pelastussotilaiden
luterilaisuus ei olisi aivan aitoa. "Armeijalaisten"
tarmokas ja uhrautuva työ yhteiskunnan kurjim-
pien hyväksi on toisaalta herättänyt kunnioitusta
ja myötätuntoa.
Yhtenäinen kirkollisuus
hajoamassa
Suomalaisten suhteellisen yhtenäinen, luterilai-
nen maailmankatsomus oli autonomian ajan lop-
puun mennessä jo pitkälle hajonnut. Uskonsa säi-
lyttäneidenkin kesken oli paljon erimielisyyttä,
myös luterilaisen kirkon piirissä, ja suuri osa kan-
saa ei enää uskonut läheskään kaikkea, mitä kirk-
ko opetti. Luopumusta oli kuitenkin monenas-
teista. Ihminen joka ei hyväksynyt kirkonmies-
ten yhteiskunnallista vanhoillisuutta, saattoi silti
tuntea sielunhätää synnistään ja lohduttautua
Kristuksen sovitustyöllä. Raamatun pelastushis-
toriaa epäilevä voi kunnioittaa syvästi Kristuksen
etiikkaa ja arvostaa sen vuoksi kirkkoakin.
Kirkosta oli vuoden 1889 jälkeenkin mahdoton-
ta erota liittymättä toiseen uskontokuntaan, mut-
ta lukuisat ihmiset irtautuivat pappien opetukses-
ta. Kristillisestä maailmankatsomuksesta luopu-
neet omaksuivat useimmiten sosialismin tunnuk-
set. Oppia saaneita lähempänä oli älyllinen radi-
kalismi, eristäytyminen massan naiivilta näyttä-
västä uskosta ja kehittymättömistä aatteista. Kult-
tuuriradikaalit tukeutuivat paitsi Feuerbachiin ja
Darvviniin usein myös saksalaisen filosofin Fried-
rich Nietzschen (1844-1900) oppiin itseään estoit-
ta toteuttavasta yli-ihmisestä. Toiset vuosisadan
vaihteen suomalaiset olivat päinvastoin idealis-
teja, jotka uskoivat ihmisen mahdollisuuksiin va-
pautua pahuudesta elämällä oikein, useinkin Leo
Toistoilta saaduista vaikutteista. Hyvä ihminen ei
tarvinnut Kristusta vapahtajaksi vaikka kylläkin
etiikan opettajaksi.
Uusien henkisten liikkeiden rinnalla eli kansan
keskuudessa yhä yleisenä vanha, kirkollisuuteen
verhottu viileys uskontoa kohtaan, rautakauden
perinne, jota pappien puheet eivät olleet milloin-
kaan täysin hävittäneet. Muinaisuskoakin oli jäl-
jellä, tosin hajonneena taioiksi ja enteiksi, joiden
perusteita ei kukaan tiennyt, ja vanhat haltiat oli-
vat taantuneet paljolti aaveiksi, jotka kykenivät
vain säikyttelemään arkoja ihmisiä. Vanha perin-
ne on toki sitkeää. Eräässä Varsinais-Suomen ta-
lossa oli vielä toisen maailmansodan jälkeen ta-
pana viedä jouluaattona puuro vati tallinylisille
tonttua varten, ja RymättyIässä eli samaan aikaan
pari vanhusta, jotka kävivät salaa huuhtelemassa

646 SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
kasvojaan Pyhän Henrikin lähteen siunatulla ve- kunnioittamisesta ollut hiventäkään jäljellä muual-
dellä katolisen perinteen viimeisenä jäänteenä. la luterilaisessa Suomessa kuin siinä maakunnas-
Haltijauskon rippeitä säilyi myöhäiseen aikaan sa, jonne katolinen usko oli ensiksi juurtunutkin?
kaikkialla maassa, mutta lieneekö pyhimysten
Maataan ja ihmisyyttä puolustava Juhani Aho matkusti 1903 Tyroliin, ehkä unohtaakseen hetkeksi Suomen vaikean aseman,
mutta ahdistui syvästi siitä, että köyhät työläiset joutuivat kantamaan raskasta tavaraa hartioillaan vuorenrinteen matkailumajalle
(Minkä mitäkin Tyrolista).

648
Suomenkielisen
kirjallisuuden
suuri kehityskausi
Nurmijärven räätälin nerokas poika
Suomen kirjallisuudenhistoriassa alkoi uusi päälu-
ku, kun Aleksis Kiven näytelmät Kullervoja. Num-
misuutarit julkaistiin 1864. Niiden tekijä, viral-
liselta nimeltään Alexis Stenvall, oli syntynyt Nur-
mijärvellä 1834 räätälin poikana ja polveutui Uu-
denmaan suomenkielisestä rahvaasta. Kirjailija
luki tosin kotiseutunsa Hämeeseen. Kiven nerok-
kuus kuten Elias Lönnrotinkin muistuttaa kan-
san syvissä riveissä piilevistä henkisistä kyvyistä,
mutta hänen kehityksensä riippui myös nousevas-
ta suomalaisuuden aatteesta ja Euroopan kirjal-
lisesta traditiosta. Kiven opiskelu yliopistossa jäi
niukaksi ja katkonaiseksi, mutta hän luki paljon
edustavinta maailmankirjallisuutta eikä siis ollut
"kansankirjailija" vaan kirjallisesti sivistynyt mies.
Aleksis Kiven merkittävimmät teokset olivat jo
mainittujen lisäksi pienoisnäytelmä Kihlaus, runo-
kokoelma Kanervala ja joukko muita runoja, kaik-
ki nämä julkaistu 1866, näytelmä Lea 1869 ja ro-
maani Seitsemän veljestä 1870. Kivi oli sydämes-
tään fennomaani mutta pidättäytyi teoksissaan
ohjelmallisesta aatepolitiikasta. Sen sijaan hän
kuvasi mielellään rakasta suomalaista kansaan-
sa, etenkin maaseudun käsityöläisiä ja talonpoi-
kia. He ovat Kiven teoksissa eläviä, monipuoli-
sesti valaistuja ihmisinä, joilla on heikkouksia
mutta myös jaloja luonteenpiirteitä ja kehitysky-
kyä. Näin kirjailija otaksui parhaiten kohottavansa
aikalaisten käsitystä suomalaisesta kansasta.
Rahvaan lapsena hänen näkökulmansa kan-
saan oli hieman erilainen kuin Runebergin, mut-
ta Kivi oli saanut vaikutteita ruotsiksi kirjoittaneel-
ta kansallisrunoilijalta. Sotaväkeen aikoessaan Ju-
kolan veljekset muistavat sukunsa sankarivaina-
jia: "Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jos-
sa viissyltäinen hirsi veressä uiskenteli; sotaan
kuoli myös oma setämme, kaatui meren rannal-
le Pohjanmaalla ... ja samoin taidamme kaatua
mekin, kaatua hurskaina sankareina." Kun Lauri
tähtää raivoavaa karhua kylmäverisenä, väräh-
tämättä ja lähettää luodin pedon aivoihin, hän
on kuin Runebergin soturit. Taistellessaan myö-
hemmin hallaa vastaan nälän kalvamina mutta
horjumattoman uutterasti veljekset ovat Saarijär-
ven Paavon poikia.
Kivi on luonnekomiikan mestari, jota huvitta-
vat varsinkin yksinkertaisten ihmisten suoraviivai-
set puheet ja ryhtymykset. Tyhmänovela "num-
misuutari" Topias ja hänen lapsellinen ja raisu Es-
ko-poikansa, "itsepintainen kuin vanha sonni",
naiivi ja hentomielinen kraatari Aapeli ja hänen
kuivan arvokas ammattiveljensä Eenokki, Juko-
lan räiskyvä ja rehevä Juhani ja leppoisan jämerä
Timo, molemmat sangen lyhytjarkisia, ovat rie-
mastuttaneet lukijoita polvesta polveen. Emme
saa toisaalta unohtaa Aapon, Laurin ja Eeron län-
sisuomalaista asiallisuutta, joka palauttaa muut
veljet tämän tästä maan pinnalle.
Aleksis Kiven asteikko on laaja, ja hänen neu-
vonsa "Tutki parhaita kirjailijoita laajentaaksesi

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 649
siten mielikuvituksesi piiriä" toteutui hänen omas-
sa kehityksessään. Romantiikka on vaikuttanut
Kiveen ja hyvin paljon myös kotiseudun rikas
kansanperinne sananlaskuineen, uskomuksineen,
tarinoineen ja kaskuineen. Jylhä Kullervo-näytel-
mä, jossa huumori rajoittuu muutamiin sankarin
sotakumppanien vuorosanoihin, osoittaa vaikut-
teita paitsi Kalevalasta myös Shakespearen draa-
moista. Leassa Kivi luo evankeliumi lähtökohta-
naan voimakkaan uskonnollisen tunteen valtaa-
man, ylevän naishahmon.
Nummisuutareissa on vahvoja vaikutteita Lud-
vig Holbergin näytelmistäpä Seitsemän veljeksen
rehevä kieli ja leimahteleva dramatiikka tuovat
mieleen Cervantesin Don Quijoten, jota Kivi ra-
kasti suuresti. Veljesten tarina on myös ilmeinen
robinsonadi: kuten Daniel Defoen Robinson
Crusoe kehittyvät Jukolan pojatkin salomaiden
vapaudessa, erillään muista ihmisistä, suotuisam-
min kuin kylässä, vaatimusten ja kiusausten kes-
kellä. Meren saaressa veljekset eivät olleet, mut-
ta heidän muuttaessaan metsään Juhani huomaut-
ti kuitenkin heidän purjehtivan vankkurilaivalla
"Impivaaran jyrkkää saarta kohden".
Kirjallisista vaikutteista huolimatta Aleksis Kivi
on toki ennen kaikkea nerokas ja itsenäinen. Eri-
koisesti on korostettava hänen suuruuttaan runoi-
lijana. Lyyrikkona hänen asteikkonsa ulottuu unek-
sivasta Sydämeni laulusta]^ heleistä rakkausrunois-
ta elävään ja havainnolliseen luonnonkuvaukseen
ja Härkä-Tuomon jäyhään kuvaan. Kotiseudun
murteen vaikutus Kiven rikkaaseen kieleen on
voimakas, mikä lisää nykyään sen viehätystä,
mutta hänen eläessään se ärsytti joitakin lukijoi-
ta. Kun otetaan huomioon, miten ohut suomen
kielen kirjallisen käytön traditio oli ollut ennen
Kiveä, hänen proosansa ja runojensa kieli on lä-
hes uskomaton saavutus. Esimerkiksi sopii vaik-
kapa tutun Onnelliset -runon alku:
Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest' aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesäinen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Aleksis Kiven persoonallisuutta on vaikea ta-
voittaa. Hän oli herkkä ja haavoittuva ja altis lan-
keamaan juopotteluun, mutta toisaalta terävä,
myötätuntoisen huvittunut ihmisten tarkkailija se-
kä ulkoilmaihminen ja luonnonpalvoja, joka sa-
moili metsiä luodikko seuranaan. Jukolan veljes-
ten metsästysretket ja Taula-Matin verrattomat
seikkailut Lapin rajoilla osoittavat, mistä Kivi löysi
parantavia voimia köyhyyden ahdistukseen ja
mielen ristiriitoihin. Parhaana luomiskautenaan
1863-70 hän asui Siuntiossa vähävaraisen mese-
naatin Charlotta Lönnqvistin turvissa. Jos kysees-
sä oli rakkaussuhde, mikä on epävarmaa, se lie-
nee ollut lähinnä yksinäisen runoilijan turvautu-
mista vanhemman naisen huolehtivaan ystävyy-
teen.
Aikalaisten suhtautuminen Aleksis Kiveen oli
ristiriitaista: häntä ihailtiin nerokkaana kirjailija-
na mutta myös vieroksuttiin nukkavieruna, epä-
säännöllisesti elävänä boheemina. Ani harvat ym-
märsivät todella hänen teostensa arvon. Sen ta-
jusi kuitenkin hämmästyttävän hyvin estetiikan
ja kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus
(1807-81), originelli tiedemies ja runoilija, joka
rohkaisi Kiveä voimakkaasti ja hankki hänelle ta-
loudellista tukea. Suomenkielinen rahvas, jota Ki-
vi kuvasi terävästi ja sydämellisesti, ei juuri tunte-
nut hänen teoksiaan kirjailijan eläessä.
Myös Kiven nerokkaimman teoksen Seitsemän
veljeksen vastaanotto oli aluksi verraten viileä.
Tosin Cygnaeus ja sittemmin myösJ.V. Snellman
antoivat romaanille täyden tunnustuksen, mutta

650
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
arvovaltainen professori August Ahlqvist näki
teoksen esitellessään siinä pelkästään raakuutta
ja sopimattomuuksia. Tämä kova isku, jota ku-
kaan ei torjunut heti ja riittävän julkisesti, sekä
kirjan vaatimaton taloudellinen tuotto näyttävät
rasittaneen kirjailijan yliherkkää sielua kohta-
lokkaasti. Hänen nälkävuonna 1868 sairastaman-
sa ankarat kulkutaudit olivat heikentäneet hänen
ruumistaankin. Syystalvella 1870 Kivessä ilmeni
mielenhäiriön oireita ja 1872, vuoden viimeise-
nä päivänä, hän kuoli mielisairaana veljensä mö-
kissä Tuusulassa. Professori Kalle Achte pitää Ki-
ven sairautta skitsofreniana.
Sen käsityksen, että Aleksis Kivi olisi lähimain
unohdettu hänen kuoltuaan, Kai Laitinen on tor-
junut. Suomalainen teatteri esitti 1872-90 hänen
näytelmiään yhteensä 224 kertaa muista näyttä-
möistä puhumatta, ja kansanihmisetkin alkoivat
lukea hänen teoksiaan. Ylistetty kansalliskirjailija
Kivestä tuli kuitenkin vasta 1900-luvun alkuvuo-
sina uuden polven runoilijoiden kuten Volter Kil-
ven, Otto Mannisen ja Eino Leinon ymmärtävän
huomion ansiosta. Kirjallisuudentutkimus on sit-
temmin syventänyt monin tavoin Kiven kuvaa.
Eläessään häntä pidettiin lähinnä vaistonvaraisesti
kirjoittavana luonnonlahjakkuutena, mutta myö-
hemmin Kiven "taiteen tietoinen luonne, hänen
arvoja luova rakentajanvoimansa on yhä painok-
kaammin selvinnyt jälkimaailmalle" (Lauri Vil-
janen).
Runoilevia professoreja
ja kansankirjailijoita
Kiven aikalaisista mainittakoon kaksi varhaista
runoilijaa, joiden maine perustuu etupäässä muil-
la aloilla tehtyyn työhön. Professori August Engel-
brecht Ahlqvist oli paitsi kielentutkija ja innokas
suomalaisuusmies myös runoilija, jonka ensim-
mäinen kokoelma Säkeniä ilmestyi A. Oksasen
nimellä 1860. Oksasen kansallishenkisistä, muo-
doltaan vaatimattomista runoista mainittakoon
Savolaisen laulu ja Suomen valta ("Nouse, riennä
suomen kieli"). Aikalaisia nämä runot miellyttivät
suuresti.
Ahlqvistin luonteen jyrkkyys kovettui julmuu-
deksi hänen tuomitessaan Aleksis Kiven ja hä-
nen teoksensa. Professoria rasitti "hänen puutteel-
linen ja yksipuolinen esteettinen sivistyksensä"
(Eino Leino), eivätkä Kiven realismi ja huumori
myöskään sopineet hänen Suomen kansasta luo-
maansa ihannekuvaan. Kuka sitä paitsi tietää, mi-
ten pahasti Jukolan Timon sanat Kissalan Aape-
lista, joka kulkee pitkin kyliä ja "tekee piiloille
lapsia", sattuivat Kuopiossa palvelijattaren poi-
kana syntyneeseen professoriin. Eiköhän hän lie-
ne kuullut lapsuudessaan monestikin olevansa
"piian huorlapsi".
Senaattori Georg Zacharias Yrjö-Koskinen, kir-
jailijanimeltään Yrjö Koskinen, pohjalainen his-
toriantutkija ja valtiomies, on hyvin muistamisen
arvoinen runoilijana. Parhaassa runossaan Mil-
loin Pohjolan nähdä saan ? Koskinen kuvaa todella
kauniisti ja voimakkaasti pohjoisen komeaa luon-
toa:
Onhan nytkin sen tunturit
jylhät, korkeat, kaunihit.
Vielä kaiketi kosket kuohuu,
totta vieläkin virrat vuoltuu
syvin uurtehin halki maan ?
Eikö merikin yhä vielä
huuhdo rannikkoamme siellä?
Myrskyn virtt' eikö kuulukaan?
Milloin, milloin sen nähdä saan?
Vanhan kansanrunon harrastus oli luterilaisessa
osassa Suomea autonomian ajan jälkipuolella jo

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 651
sammumassa, mutta ortodoksisessa Karjalassa ja
Inkerissä se tuotti vielä uuttakin. Lännempänä tä-
mä ajanjakso oli arkkiveisujen kukoistuskautta.
Ne olivat painettuja runoja, joita myytiin yksittäin
varsinkin markkinoilla ja laulettiin sitten usein
toisilta kuulemalla opittuina, mikä aiheutti suur-
ta muuntelua sekä sanoihin että sävelmiin. Tai-
teellista arvoa arkkiveisuilla on niukalti, mutta ne
kertovat paljon syntymäajastaan. Niiden tekijöi-
tä tunnetaan harvoin, mutta he lienevät olleet
useimmiten lähellä rahvasta.
Aiheeltaan arkkiveisut ovat vaihtelevia. Joukos-
sa on vanhoja balladeja mutta paljon myös todel-
lisista joskin usein kovin romantisoiduista tapah-
tumista kertovia viisuja ja lukuisia kahden nuo-
ren lemmentarinoita, jotka päättyvät usein traa-
gisesti. Niiden suosio liittyy siihen, että maaseu-
dullakin pidettiin yhteiskunnan muuttuessa yhä
enemmän ihanteena avioliiton solmimista tun-
teen eikä varallisuuden nojalla. "Nuorison kan-
nalta tämä merkitsi fatalistisen maailmankuvan
väistymistä ja nuorison vähittäistä itsenäistymis-
tä", päättelee Anneli Asplund.
Kirjallisuuden edistyessä Aleksis Kiven jälkeen
hitaasti nousi rahvaan keskuudesta kirjailijoita,
joiden taiteellinen koulutus oli rajoittunut mutta
kansanelämän tuntemus erinomainen. Pietari Päi-
värinta (1827-1913) oli itsellisen poika Ylivieskas-
ta, myöhemmin kotipitäjänsä lukkari, varakas
talollinen ja talonpoikaissäädyn jäsen useilla val-
tiopäivillä sekä myös merkittävä kirjailija. Päivä-
rinta julkaisi kertomuskokoelmia ja omaelämä-
kerrallisia teoksia, joissa hän kertoo, enimmäk-
seen aika puisevalla tyylillä, kotiseutunsa ihmi-
sistä ja oloista. Hänen myötätuntonsa köyhiä koh-
taan ilmenee paikoin suoranaisena tendenssinä.
Valtiopäivillä Päivärinta sanoi 1885 naulan kan-
taan osuen, että säätyvaltiopäivät olivat vanhen-
tuneet eivätkä kyenneet tekemään oikeutta kai-
kille. Hän oli aikansa luetuin suomalainen kirjai-
lija, sillä maaseudun kansa ei huomannut Päivä-
rinnan tyylin heikkouksia mutta tunsi hänen kir-
joistaan itsensä ja elämänsä.
Paljon Päivärintaa nuorempi Kauppis-Heikki
(Heikki Kauppinen, 1862-1920), loisnaisen avio-
ton poika Iisalmelta, sattui rengiksi pitäjän pappi-
laan, missä rovastin pojat, Juhani Brofeldt (Aho)
veljineen neuvoivat ja auttoivat lahjakasta poikaa.
Kauppinen valmistui kiertokoulun- ja myöhem-
min kansakoulunopettajaksi. Hän eli elämänsä
Pohjois-Savossa ja säilytti aina kykynsä ymmär-
tää lähimmäisiään hienoinen huumorin pilke sil-
missään. Hänen tyylinsä on niukkasanaista ja jän-
tevää, ihmisten puheet ja teot valaisevat heidän
luonnettaan tekijän selittelemättä sitä. Kauppis-
Heikki osoittaa psykologista taitoa etenkin nais-
ten kuvaajana (Viija 1889 ja Laara 1893) ja tarkas-
telee kotiseutunsa kansaa oman kokemuksensa
nojalla terävästi romaaneissa Uran aukasijat (1904)
ja Savolainen soittaja (1915).
Santeri Alkio, alkuaan Filander (1862-1930),
kauppiaan poika Laihialta, toimi itsekin aluksi
kauppiaana, myöhemmin sanomalehtimiehenä
ja poliitikkona. Hän lisäsi tietojaan tarmokkaalla
itseopiskelulla ja ryhtyi jo nuorena kirjoittele-
maan. Pääteoksissaan Puukkojunkkarit (1894) ja
Murtavia voimia (1896) Alkio kuvaa etupäässä
Kauhavalla ja Härmässä keräämänsä muistitie-
don nojalla realistisesti "häjyjen" aikaa, mutta kieli
on laihialaista ja luonteenkuvaus perustuu mieli-
kuvitukseen. Santeri Alkion myöhemmät, maa-
henkeä ja nuorisoseuraliikettä ihannoivat romaa-
nit ovat kiintoisia vain aatehistoriallisesti.
Maiju Lassila, virallisesti Algoth Untola, alkuaan
Tietäväinen (1868-1918), syntyisin Tohmajärvel-
tä, oli kansakoulunopettaja mutta toimi myös lii-
kemiehenäjalehdentoimittajana. Hänen elämän-
sä oli rauhatonta ja sekavaa reutomista, lähinnä

652
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
kai tasapainottoman luonteen takia, mutta aika-
kin oli täynnä ristiriitoja. Irmari Rantamalan ni-
mellä Untola julkaisi laajan ja kaoottisen romaa-
nin Harhama, mutta jälkimaailma tuntee hänet en-
nen kaikkea etevänä kansankuvaajana ja suure-
na humoristina.
Tulitikkuja lainaamassa (1910) on Maiju Lassi-
lan onnellisena hetkenä luoma muistelma kotiseu-
dun kansasta. Hän nautiskelee liioittelemalla lep-
poisasti heimolaistensa mielikuvituksen lentoa ja
salaovelaa yksinkertaisuutta. Estottomassa varak-
kuuden arvostuksessaan Lassilan pohjoiskarjalai-
set ovat lähellä Maria Jotunin savolaisia. Tulitik-
kuja lainaamassa on mestariteos, kuolemattoman
hauska myös mehevän kielen ansiosta. Sen san-
kareita Antti Ihalaista ja Jussi Vatasta ei unohda
eläessään eikä kyllä Jussi Partastakaan, jonka ta-
lossa "Työtä tehdään, että luut vain ryskävät,
mutta syömisen puolta taas on, vaikka olisi kol-
me kahden tynnörin mahaa itsekullakin."
Humoristin kuolema liittyy kapinakevään tra-
giikkaan. Untola oli omaksunut sosialismin vasta-
lauseeksi näkemälleen kurjuudellepa toimiessaan
1910-luvulla Työmies-lehden avustajana hän kir-
joitti vanhaan kiihkeään tapaansa. Kapinakevää-
nä 1918 Untola jatkoi työtä muiden toimittajien
paettua ja kiihotti punakaartilaisia taisteluun näi-
den ollessa jo tuhon partaalla. Taiteilijan todelli-
suudentaju petti. Helsingin valloituksen jälkeen
Algoth Untola tuomittiin vallankumouksellisena
kiihottajana kuolemaan ikään kuin hän olisi ollut
tavallinen, syyntakeinen ihminen. Toukokuun
lopulla kirjailija hyppäsi laivasta, joka vei punai-
sia teloitettavaksi Viaporiin, ja hänen yrittäessään
paeta uimalla vartija ampui hänet mereen.
Realisteja ja
Leo Tolstoin oppilaita
Tässä mainitut kansankuvaajat olivat realisteja lä-
hinnä syntyperänsä ansiosta. Toisaalta Suomen
kirjallisuuteen vaikutti 1880-luvulta lähtien länsi-
eurooppalainen realismi, jonka juuret olivat libe-
ralismin ohella luonnontieteellisen ajatustavan le-
viämisessä. Suomeen realismi välittyi ranskalais-
ten kirjailijoiden kuten Emile Zolan romaaneista
ja tanskalaisen George Brandesin kirjoituksista
mutta ennen kaikkea norjalaisten realistien ku-
ten Alexander Kiellandin, Björnstjerne Björnso-
nin ja etenkin Henrik Ibsenin teoksista.
Länsimaiden realistit olivat irtautuneet perintei-
sestä kristinuskosta ja arvostelivat ankarasti myös
porvarillista yhteiskuntaa ennakkoluuloineen. He
kannattivat yksilön vapautta ympäristön valvon-
nasta sekä miesten alistamien naisten vapautta-
mista. Erityisesti hyökättiin yleistä kaksinaismo-
raalia vastaan. Naisilta näet vaadittiin perinteisesti
tiukkaa sukupuolista siveyttä mutta miehille oli
totuttu sallimaan rikkomuksiapa tätä puolustettiin
vetoamalla fysiologisiin seikkoihin ja porvarilli-
sen perheen arvoihin. Prostituutio tuli sallia, jot-
ta porvarillisten perheiden äidit ja tyttäret säilyisi-
vät siveinä.
Osaksi erilaiset lähtökohdat oli suurella venä-
läisellä kertojalla Lev Nikolajevits (Leo) Toistoilla
(1828-1910), mutta hänkin asettui vastustamaan
perinnäistä kristinuskoa ja yhteiskuntaa. Hän ha-
lusi irroittaa Uuden testamentin etiikan synnin ja
armon käsitteistä ja yhtyi toisaalta Rousseaun aja-
tuksiin korkeakulttuurin vahingollisuudesta. Tois-
toihin näyttävät vaikuttaneen Venäjän eriuskois-
ten aatteet heidän tuomitessaan ortodoksisen kir-
kon, yhteiskunnalliset erot ja säätyläiskulttuurin.
Hänen ihanteenaan oli omalla työllään elävä
pienviljelijänä poliittisesti hän oli anarkisti, mut-
ta taiteilijana Tolstoita voi silti sanoa realistiksi.

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 653
Antauduttuaan aatteilleen hän luopui lopulta lä-
hes kokonaan kaunokirjallisuuden luomisesta.
Tolstoin aatteet levisivät Suomeen 1880-luvul-
la ja vaikuttivat täällä voimakkaasti. Niiden tär-
keä välittäjä oli baltiansaksalaiseen aatelissukuun
kuuluva Elisabeth Järnefelt (1839-1929), kenraa-
lina Venäjältä palanneen, suomenmielisen kuver-
nöörin Alexander Järnefeltin puoliso. Syntyään
hän oli vapaaherratar Clodt von Jiirgensburg, tai-
teellisesti lahjakasta sukua. Kenraalin kuoltua 1896
Elisabeth Järnefelt osti pienen tilan ja asettui viljele-
mään sitä. Hän oli parempi tolstoilainen kuin
mestari itse, sillä hän todella teki ruumiillista työtä
päivät päästään, eli hyvin vaatimattomasti ja iloitsi
välittömästi uudesta elämästään vaivaamatta it-
seään asenteilla. Hänen aatteellinen ja esteettinen
vaikutuksensa perustui etupäässä keskusteluihin.
Ensimmäisenä suomenkielisenä kirjailijattarena
on joskus mainittu Minna Canth, mutta tämä kun-
nia kuuluu Theodolinda Hahnssonille (syntyään
Limön, 1838-1919), Pälkäneen kirkkoherran tyt-
tärelle, joka julkaisi 1869 kertomuksen Haapakal-
lio ja sittemmin lukuisia kertomuksia ja näytel-
miä Hämeen elämästä, kaikki hyvin romanttisia
ja opettavaisia. Theodolinda Hahnssonin vilkas
kerronta viehätti suuresti ajan lukijakuntaa, mut-
ta kertomusten taiteellinen taso on vaatimaton.
Varhainen realisti Minna Canth, alkuaan Ulrika
Wilhelmina Johnsson (1844-97) syntyi Tampe-
reella kauppiaan tyttärenä. Avioliitto seminaarin-
lehtorin kanssa päättyi puolison kuolemaan 1879.
Minna-rouvan huolehtiessa seitsemästä lapses-
taan hänestä sukeutui tarmokas ja menestyvä kuo-
piolainen kangaskauppias mutta samaan aikaan
myös merkittävä, moderni kirjailija. Hän oli kir-
joitellut jo miehensä eläessä, mutta leskeksi jää-
tyään hän innostui ajan uusien aatteiden ansiosta
tähän yhä enemmän, ja hänen työkykynsä riitti
pitkälle.
Minna Canth kirjoitti vuoden 1880 vaiheilla
kansannäytelmät Murtovarkausja Roinilan talossa,
joita esitettiin seuranäyttämöillä kymmeniä vuo-
sia, mutta seuraavina vuosina hän tutustui realis-
teihin. Eniten häneen näyttävät vaikuttaneen Ib-
sen ja Björnson, mutta 1884-88 Kuopiossa asu-
nut Elisabeth Järnefelt tutustutti hänet myös Tols-
toin oppeihin. Minna Canth vastusti 80-luvulla
radikaalin liberalismin hengessä kiivaasti naisen
alistettua asemaa, kaksinaismoraalia, juoppoutta,
köyhälistön sortamista ja papiston vanhoillisuut-
ta näytelmissä Työmiehen vaimoa Kovan onnen lap-
sia sekä novelleissa Hanna ja Köyhää kansaa.
Minna Canthista tuli ihmetelty, ihailtuja vihat-
tu radikaali, jolla oli suuri vaikutus yleiseen mie-
lipiteeseen. Hänen näytelmiään ja novellejaan kri-
tikoitiin myös taiteelliselta kannalta, ja joskus hä-
nen naturalisminsa olikin yliampuvaa. Myöhem-
missä näytelmissään Papin perhe, Sylvi ja Anna-
Liisa (1895) Minna Canth keskittyi psykologiseen
ihmiskuvaukseen ja eettiseen julistukseen, jossa
on nähty tolstoilaisuuden vaikutusta. Etenkin An-
na-Liisaa on pidetty myöhemminkin taiteellises-
ti ja eettisesti täyspainoisena näytelmänä.
Juhani Aho (1861-1921) oli kehityskykyinen kir-
jailija, joka aloitti uransa 1880-luvulla realistina.
Ahon isä oli Iisalmen kansanomainen ja huumo-
rintajuinen rovasti Henrik Gustaf Theodor Bro-
feldt, ja savolaisena Juhani Aho pysyi vaikka eli
elämänsä Helsingissä lehtimiehenä ja vapaana
kirjailijana. Varsinaisesti savolaista puheenpartta
hän käytti vain kansanihmisten repliikeissä, mutta
hänen kirjakielensäkin rikkaus ja sulavuus, josta
moni kirjoittaja sai hyvää oppia, juontuu kotimaa-
kunnasta.
Poliittiselta kannaltaan Aho oli nuorsuomalai-
nen, sortokaudella jyrkkä perustuslaillinen, jon-
ka isänmaalliset "lastut" lietsoivat uskoa kansan
kestävyyteen. Aho oli irtautunut lapsuudenkotin-

654
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
sa uskonnosta mutta kunnioitti kristillistä etiik-
kaa Tolstoin hengessä ja oli "pienen ihmisen" läm-
min ystävä. Hän pyrki myös kirjoittamaan realis-
min ohjelman mukaan todenmukaisesti. Kaikes-
sa tässä Ahon rakas ystävätär Elisabeth Järnefelt
oli opastanut häntä.
Ajan radikalismiin Juhani Ahon pohjaltaan lyy-
rinen taiteilijaluonne ei oikein taipunut. Naisten
perinteistä, persoonallisuutta kutistavaa kasvatus-
ta Aho arvostelee taiteellisen hillitysti romaaneis-
saan Papin tytär (1885) ja Papin rouva. Ahon var-
haisista novelleista paras on Rautatie (1884), ra-
kastava ja humoristinen kertomus yksinkertaisis-
ta korven eläjistä. Muuten Aho antaa parastaan
luonnon kauneutta ja rauhaa henkivissä lastuis-
saan, ja hänen kesänsä kuluivat etupäässä ulkoil-
massa, haukia uistellessa Uudenmaan saaristos-
sa tai lohenonginnassa sisämaan vesillä.
Arvid Järnefelt (1861-1932), Elisabethin poika ja
Juhani Ahon nuoruudenystävä, omaksui hänkin
nuorsuomalaisten radikaalin liberalismin. Tämän
kehityskauden tuote on romaani Isänmaa (1893).
Järnefelt koki 1890-luvulla tolstoilaisen herätyk-
sen ja pysyi sittemmin Tolstoin oppilaana unek-
sien mestarinsa julistamasta elämäntavasta ja ko-
keillen pikkutilan isäntänä olemista. Yrittäen pe-
rehtyä maalaisköyhälistön ongelmiin Järnefelt
kirjoitti niistä romaanit Maaemon lapsia (1905) ja
Veneh'ojalaiset (1909), mutta syntyperä olijärnefel-
tin kahleena ja hänen kielensä tahtoi jäädä hie-
man verettömäksi kirjasuomeksi.
Parhaan teoksensa Greetaja hänen Herransa Ar-
vid Järnefelt kirjoitti vasta 1925. Tässä tyyliltään-
kin hyvässä romaanissa hän kuvaa psykologista
taitoa osoittaen nuoren lohjalaisen maanviljelijän
Helge Nyholmin ehdotonta, ristiriitoihin murtu-
vaa mielenlaatua. Hänen äitinsä Greetan mutka-
ton usko ja luottamus kaikkivaltiaaseen Herraan
lienee Arvidin tulkinta Elisabeth Järnefeltin us-
kosta. Siinä näyttää toteutuneen se, mitä Leo Tols-
toi etsi koskaan löytämättä.
Oululainen kultasepän poika Teuvo Pakkala, al-
kuaan Theodor Frosterus (1862-1925) kuului
vanhaan pappissukuun mutta joutui näkemään
lapsuudessaan köyhyyttä. Perhe asui Vaaran työ-
läiskaupunginosassa, ja kouluiässä Theodor oli
kesäisin uittomiehenä Kajaanin puolessa, missä
hän tutustui Kainuun rahvaaseen. Hän opiskeli
yliopistossa, toimi lehtimiehenä ja vapaana kirjai-
lijana sekä myöhemmin muodollisesti epäpäte-
vänä mutta taitavana kieltenopettajana. Lähinnä
norjalaisten realistien vaikutuksesta hän omak-
sui innokkaasti 1880-luvun aatteet.
Pakkalan varhaista teosta Oulua soutamassa on
pidetty viattomana kansankuvauksena, jossa ei
ole arvosteltu yhteiskuntaa, mutta sehän ei pidä
paikkaansa. Kertomuksen päähenkilö on töissään
taitava, älykäs ja hienoluonteinen renkimies Jus-
si, jonka isältä Oulun porvarit ovat "kälmänneet"
talon. Tyhmänylpeä isäntä Erkki nöyryyttää ren-
kiään minkä ehtii, eikä Jussin lapsuudenrakastettu
Katri pidä köyhää miestä minkään arvoisena. Jus-
sin hukkuminen oli tuskin pelkkä tapaturma, kai-
pa hän suruissaan antoi mennä horjahdettuaan
sauvoimen varressa pahaa koskea noustaessa.
Romaaneissa Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) Teu-
vo Pakkala kuvaa elävästi ja myötätuntoisena,
myös huumoria viljellen Vaaran köyhien elämää,
kun taas Oulun herrasväelle ei ole löytynyt pale-
tista muuta väriä kuin sysimusta. Pakkala julkaisi
myös kaksi kokoelmaa kertomuksia lapsista osoit-
taen heidän sielunelämänsä erinomaista tunte-
musta. Romanttinen näytelmä Tukkijoella on iki-
vihreä raikkaan ja nokkelan huumorin sekä Os-
kar Merikannon oivallisesti sovittamien kansansä-
velmien ansiosta.

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 655
Mainittakoon vielä Hjalmar Nortamo, virallises-
ti Nordling (1860-1931), Raumalla syntynyt lää-
käri, joka julkaisi kotikaupunkinsa murteella ker-
tomuksia Hakkri Iiron ja muiden Rauman meri-
miesten seikkailuista ja kujeista sekä kirjakielisen
romaanin Helmikoristeinen kirjanmerkki. Lähes
kaikki tapahtuu maissa eikä merellä, mutta mur-
teen onnistuneen käytön ja mehevän komiikan
ansiosta Nortamon tarinat elävät. Unohtumaton
on muun muassa "Kuapukse isänd Eorast", jon-
ka maksukykyä ravintolanisäntä epäili Turun Pi-
nellassa, kunnes Kuopus kääri sadan markan se-
telin "biff-steeki ymbärs", leikkasi kääryleen kap-
paleiksi ja söi. Rauman pojatkin myönsivät, "et-
tei semssi herroj paranet sanoillk kon deoilP'. Nor-
tamon laatukuvat vanhasta Raumasta ovat kai-
kessa romanttisuudessaan hyvää kulttuurihisto-
Ruotsinkielisistä 1800-luvun lopun kirjailijoista
merkittävin oli Karl August Tavaststjerna (1860-
98), joka joutui kokemaan köyhyyttä jäätyään lap-
sena orvoksi. Hän valmistui arkkitehdiksi mutta
eli vapaana kirjailijana ja lehtimiehenä ja liittyi
lähinnä Norjan kirjailijoiden vaikutuksesta 1880-
luvun radikaaleihin. Tavaststjernan merkittävin
proosateos on jäntevä romaani Härda tider (1891),
jonka tapahtumat liittyvät 1860-luvun nälkävuo-
siin. Siinä kuvataan kansaa realistisesti, ihannoi-
matta sitä Runebergin tapaan, mutta ei ruoskita
pahoin herrasväkeäkään, joten sosiaalinen ten-
denssi ei ole näkyvää.
Tavaststjerna oli myös arvostettu runoilija eten-
kin merirunojensa ja lemmenlyriikkansa ansios-
ta. Runot soljuvat kauniisti hänen käyttäessään
loppusoinnun lisäksi usein alkusointua kalevalai-
sen runon tapaan. Itsenäisen Tavaststjernan oli
vaikea liittyä taistelevaan ruotsalaisuuteen, mut-
ta fennomaanitkin tuntuivat vierailta. Saatuaan
postimanifestin vuotena 1890 Ruotsiin pahaen-
teisiä uutisia Suomesta runoilija kuvaa tunnelmaa
huolestuneena patrioottina:
Där stod mittfolk sd ofördärvat ungt
som kanske intet annat i Europa!
Kärft som dess öde, som dess lynne lungt,
det spejar efter ndgon ljusnadpunkt
av framtidshopp bland moinen, som sig hopa.
Uusi romantiikka
syventyy ihmissieluun
1880-luvun realismi taittui Suomessa pian, ja uusi
vuosisata alkoi kuten Länsi-Euroopassakin uus-
romantiikan merkeissä. Leevi Valkama luonnehtii
sitä toteamalla, että arki ja todellisuus olivat me-
nettäneet kantavuuttaan runouden lähtökohtina,
sijalle tulivat "unelmat ja kauneusnäyt sekä halu
nähdä pinnan alle ihmiseen ja elämään". Yleisin-
himillistä voitiin tällöin tavoitella hakeutumalla
etäisiin aikoihin ja kulttuureihin, Suomessa usein
kalevalaiseen runomaailmaan ja sen oletetuille
syntysijoille Karjalaan. Näin syntyi karelianismik-
si nimitetty, monella taiteenalalla esiintynyt ro-
manttinen virtaus.
Karelianismi ei kuitenkaan vaikuttanut kahteen
länsirannikolla kasvaneeseen kirjailijaan. Teuvo
Pakkalan romaani Pieni elämäntarina (1902) on
kertomus Esteri Kalmista, jonka sielu on lapsuu-
desta asti säröillä hänen jäätyään vaille vanhem-
pien rakkautta. Esterin yritykset turvallisuuden
ja lämmön löytämiseksi raukeavat, ja hänen elä-
mänsä päättyy osittain hämäräksi jäävään trage-
diaan. Lieneekö hän todella surmannut lapsen-
sa, vai onko se kuvittelua, painajaisuni? Teos on
hyvin keskitetty, ekspressionistinen, osaksi sur-
realistinen ja vaikea tulkita.
Professori Yrjö Alanen on pyynnöstäni analy-
soinut psykiatrina Pakkalan romaania: "Kirjaili-

656
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
ja on kuvannut Esterinsä hienolla psykologisella
intuitiolla, nimenomaan lapsen persoonallisuu-
den sisäisen kehityksen ja tässä vaiheessa saatujen
turhautumien myöhemmän vaikutuksen alueella.
Tällainen syvyyspsykologinen kuvaus lienee ol-
lut aikanaan melko ainutlaatuista ja on edelleen-
kin harvinaista maassamme ... Pakkalan kuvaus
Esterin psykologisesta kehityksestä piilotajuisine
vaikutuksineen on nykytietämyksenkin valossa
varsin ymmärrettävä ja uskottava. Teoksella on
mielestäni tiettyä sukulaisuutta eräisiin Dostojevs-
kin teoksiin."
Volter Kilpi, alkuaan Ericsson (1874-1939),
merikapteenin poika Kustavista ja pätevä kirjas-
tovirkailija, julkaisi nuorena kolme uusromantiik-
kaan luettavaa proosarunoa. Aiheet on sijoitettu
kauas: Bathseba (1900) on kuningas Davidin yk-
sinpuhelu, Parsifalin (1902) aihe on keskiajalta,
Antinouksen (1903) Hadrianuksen ajan Roomas-
ta. Paljon lukeneen Kilven katsotaan saaneen vai-
kutteita muun muassa runoilijafilosofeilta Arthur
Schopenhauerilta ja Friedrich Nietzscheltä, mut-
ta jo nuoruudenteoksissaan hän on kielenkäyttöä
myöten persoonallinen. Voimakkaan tunteen ja
sielun valtaavien esteettisten elämysten runoute-
na ne ovat pysyneet hyvin elävinä.
Maila Talvio, virallisesti Maria Mikkola, synty-
ään Winter (1871-1951), papin tytär Hartolasta,
oli luontaisena kertojana ehkä liiankin tuottelias.
Hän aloitti yltiöromanttisin ja samalla yhteiskun-
takritiikkiä uhkuvin teoksin (romaanit Pimeänpir-
tin hävitys 1901 ja Juha Joutsia 1903), kuvasi myö-
hemmin varsinkin erilaisia naisluonteita ja päätyi
historialliseen romaaniin kertoessaan Ruotsin-
ajan Helsingin säätyläisistä {Itämeren tytär 1929-
36, Linnoituksen iloiset rouvat 1941). Professorin
rouvana Maila Talvion oli helppoa pysyä rakasta-
massaan julkisuudessa, mutta monet aikalaiset pi-
tivät hänen nationalismiaan teatraalisena.
Uusmaalainen Johannes Linnankoski, porva-
rilliselta nimeltään Vihtori Peltonen (1869-1913),
oli lehtimies ja kirjailija, kiihkeä fennomaani. Hä-
nen varhaiset aatenäytelmänsä ovat unohtuneet,
ja tukkilaisromaani Laulu tulipunaisesta kukasta
tuntuu romanttisuudessaan yliampuvalta. Kiinteä
novelli Taistelu Heikkilän talosta on sen sijaan hal-
littua taidetta ja romaani Pakolaiset (1908) on mes-
tariteos. Avioliitossaan petetty Juha Uutela ko-
hoaa siinä ylevään inhimillisyyteen voittaessaan
vihansa: "Elämä yksin on opettaja. Kunkin tulee
hoitaa vaan omat asiansa ja jättää muut rauhaan."
Uutelan maahenki on eleetöntä: hän ei ole asen-
teellinen tolstoilainen vaan maata ja työtään ra-
kastava talonpoika.
Suuria lyriikan taitajia
Kahden puolen vuotta 1900 elettiin Suomen ly-
riikan belle epoque, loistokausi, monen etevän
runoilijan julkaistessa esikoisteoksensa. Suurim-
pia heistä oli Eino Leino, alkuaan Armas Einar
Leopold Lönnbohm (1878-1926), maanmittarin
poika Paltamosta, pohjoiskarjalaista Mustosen
sukua. Hänen kielellinen lahjakkuutensa oli her-
syvän itäsuomalaisen perinteen kantamana erin-
omainen, ja hyvän runon sepittäminen oli hänelle
helppoa jo lukiolaisena. Leino pystyi käyttämään
vaikeaa kalevalamittaakin virheittä ja kehittä-
mään sen pohjalta oman, yhtä aikaa perinteisen
ja modernin runokielen.
Eino Leino kirjoitti proosaakin, merkittäviä
draamoja, heikompia romaaneja sekä kärkeviä
poliittisia pakinoita Päivälehteen, runoilija kun oli
routavuosina kiihkeä perustuslaillinen. Viehättä-
vä lapsuuden ja kouluiän muistelmateos Elämäni
kuvakirja (1925) syntyi väsyneen runoilijan sane-
lemana. Runo vaihtelevine mittoineen oli kuiten-
kin Leinon ominta kieltä. Hän käytti sitä myös

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 657
joissakin draamoissa, mutta ennen kaikkea hän
oli lyyrikko. Nuoren runoilijan kannel helisi jon-
kun mielestä liiankin helposti, mutta säkeet hy-
väilevät lukijan korvaa. Lakastuuko kaksikym-
menvuotiaan runo Juhannus (1898) milloinkaan,
kun se vielä innoitti Lauri Ikosen luomaan ihas-
tuttavan sävelmän, jossa "neiti kesäheinä" laulaa
viatonta elämäniloaan:
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.
Ajan mittaan Eino Leinon runoihin ilmestyi
paatosta ahdistetun isänmaan ja oikeuden puo-
lesta, oman sielun ristiriitoja ja pelkoja sekä lyrii-
kan ohella kerrontaakin. Runoista kuvastuu usein
Leinon uskonto, "soipa säveleinä", johon sisäl-
tyy panteismiä, humaania etiikkaa ja osaansa tyy-
tyvää antautumista kohtalon valtaan. Täydellisen
kaunis Nocturne ilmaisee niin paljon suuren suo-
malaisen laulajan unelmista, että ainakin ensim-
mäinen säkeistö kuuluu tähän:
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu,
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Eino Leino oli romantikkoja karelianisti, kale-
valainen runous eli hänen sydämessään, Kainuun
ja Karjalan vaarat olivat hänen pyhä maansa. Toi-
saalta hän seurasi Euroopan uusia aatteita, ja ih-
missielusta hän loi parhaat runonsa, joista monet
sisältyvät Helkavirsiin (1908 ja 1916). Herkät ja
vienot ihmiset elävät niissä rinnan nietzscheläisten
voimamiesten, jopa yli-ihmisten kanssa. Näitä on
Ukri, ikään kuin nerokas aavistus suuruudenhul-
lusta diktaattorista, joka vihki sokaistuneen Sak-
san kansan sodanjumalalle ja johti sen pelotta-
vaan kurimukseen.
Leino oli rakastettava ihmisenä joskaan ei po-
liittisena pakinoitsijana, mutta pohjimmaltaan
hän oli yksinäinen ja vaikea ymmärtää. Iän kart-
tuessa hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään, hä-
nestä tuli boheemien boheemi, rauhaton vaeltaja
tuttujen ja vieraiden joukossa, syviin vesiin joutu-
nut alkoholisti, eivätkä terveys ja voimat riittä-
neet kauan. Neljä vuosikymmentä elettyään Eino
Leino teki tiliä elämästään Löysäläisen laulussa sa-
noin, jotka ilmaisevat nöyryyttä mutta myös yl-
peyttä runomiehen kutsumuksesta, jota hän oli
seurannut tinkimättä:
Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Kruununkin kyyti
liika ois hälle kenties,
outoja hälle kun on
isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu,
verot, verka ja velka ja ies.
Myös Otto Manninen (1872-1950), talollisen
poika Kangasniemestä, oli itäsuomalainen ja lois-
tavasti hänkin tavoitti runon sanat ja notkeat kään-
teet. Maisteri Manninen käänsi ammatikseen ru-
noutta ja tietokirjallisuutta ja toimi kauan Helsin-
gin yliopiston suomenkielen lehtorina. Kuinka

658
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
erilainen elämäntarina kuin hänen hyvän ystä-
vänsä Eino Leinon, ja Mannisen runotarkin on
toisenlainen: ylhäinen ja hillitty. Hänkin mukaili
joskus kalevalamittaa mutta harrasti etupäässä
loppusoinnullisia säkeitä, päältä nähden yksinker-
taisia mutta virtuoosimaisen taitavasti sommitel-
tuja. Myös Iliaan ja Odysseian heksametri kään-
tyi Mannisen työpöydällä kauniisti suomen kie-
lelle. Vänrikki Stoolin tarinoiden käännöksessä
hänen taituruutensa poikkeaa liian usein Rune-
bergin harkitun yksinkertaisesta runokielestä.
Otto Mannisen runous on lyriikkaa, etupäässä
tunteiden ja tunnelmien kuvailua. Ensimmäises-
sä kokoelmassa Säkeitä (1905) on paljon hienoja
lemmenrunoja, joista kuvastuu runoilijan syvä
rakkaus kauan epäröivään, Erosta pakenevaan
kirjailijattareen, kauniiseen Anni Svvaniin. Runoi-
lijan uskollinen rakkaus johti sopusointuiseen
avioliittoon, mutta kauan se oli ollut vain toivoa
ja uneksivaa ihailua kuten runossa Hiilloshehkua:
Hetki säihkyn hekkumata -
vierahan sai untes tuvat.
Takkahehkun tarinata
seuraa silmät uneksuvat.
Silkkiripsiin silmät kaihtuu,
tutkimattomuudet tummat,
tutkii, kuinka kuvat vaihtuu,
tulten kuolonkirjat kummat.
Mannisen taito on rikas ja monipuolinen, hä-
nen kuvansa ovat kauniita ja ajatuksensa syviä,
mutta joskus hän yritti olla ilkeäkin. Rauhanmies-
runossa, joka on verraton nimittelyn taidonnäy-
te, runoilija ryhtyi sepittämään purevaa satiiria
itsekkäästä ja ovelasta poroporvarista mutta savo-
laisena viehättyi maalailemaan miekkosta niin
leppoisan humoristisesti, että lukija voi erehtyä
tarkoituksesta. Runo voikin olla kaksipohjainen.
Porrassalmen työssä Mannisen isänmaallinen ja
perustuslaillinen etiikka puhuu sen sijaan selvää
kieltä:
Urkittu ei vaali-uurnin,
onko suunta noin vai näin.
Yrjö Henrik Jägerhornin
huuto kaikui: "Miehet, päin!"
Veikko Antero Koskenniemi, alkuaan Forsnäs
(1885-1962), oululainen filosofian kandidaatti, sit-
temmin Turun yliopiston kirjallisuuden profes-
sori ja rehtori, on korostetun akateeminen, Eu-
rooppaan suuntautunut runoilija. Patriootti hän
on mutta ei karelianisti vaan antiikin Hellaan ja
saksalaisen humanismin, etenkin Goethen ihaili-
ja ja etevä tutkija. Uusromantiikkaan Koskennie-
men liittää nuoruudenrunojen keskittyminen
omaan sielunelämään ja pessimistinen ajatusmaa-
ilma, "tunto elämän ankarista laeista, elämää nie-
levästä tyhjyydestä ja yöstä, maailmankaikkeuden
mittaamattomuudesta ja ihmisen pienuudesta"
(Leevi Valkama):
Katson virran kalvohon,
kaikki katoo sieltä,
aalto soljuu solisten
uuden aallon tieltä.
Virta vierii verkalleen
kauas kohti merta.
Sinne, sinne aaltoset
katoatte kerta.
On kuin sielu sulaen
yhtyis kulkuhunne,
virran kera vieris pois,
kysymättä kunne ...

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 659
Koskenniemen filosofinen ja estetisoiva lyriik-
ka herätti ihailua mutta myös arvostelua, ja itse-
näisessä Suomessa hänen oikeistolaisuutensa ja
pateettinen Saksan ihailunsa lisäsivät hyökkäyk-
siä hänen runojaankin vastaan. Niitä pidettiin
teennäisinä ja asenteellisina, mutta uskon Kosken-
niemen mieltäneen kulttuurin siten kuin runot
osoittavat. Parhaat niistä ovat hallittuja ja kaunii-
ta, joskus rajuja kuten Nuijamiesten marssi. Runos-
sa Maisteri Pietari Särkilahden kiusaus pirun vii-
sauksia epäilevänä kuunteleva humanisti pohtii
luovan hengen arvoitusta ja jättää sen salaisuu-
deksi. Talvisodan päätyttyä 1940 Koskenniemi loi
Sibeliuksen Finlandia-hymniin sanat, jotka ovat
tehneet siitä itsenäisyytensä taistellen säilyttäneen
Suomen toisen kansallislaulun.
Karelianismia
ja historiallista kerrontaa
Vuosisadan vaihteen tienoilla syntyi kansallisro-
manttisia teoksia, joissa maata ja kansaa kuvataan
toisaalta verraten realistisesti. Uutta etsivän Ju-
hani Ahon romaani Panu (1897) sisältää karelia-
nistisen romantiikan ohella historiallista ainesta.
Kevät ja takatalvi (1906) on aatehistoriallinen ro-
maani fennomanian ja herännäisyyden vaikutuk-
sesta Savon kylissä ja pappiloissa. Siihen sisältyy
Paavo Ruotsalaisen uskonkäsitystä hyvin luon-
nehtiva seurapuhe, jonka Aho oli koonnut he-
rännäisjohtajan kirjeistä ja itse keräämästään
muistitiedosta. Ukko-Paavon syvään ihmistunte-
mukseen perustuvaa sielunhoitoa Aho kuvasi jo
i7<?rfltt7zezYöLkokoelman (1894) kertomuksessa Kan-
na ristisi. Aho piti itseään agnostikkona mutta oli
silti kiintynyt Pohjois-Savon talonpoikien uskoon
ja lausui toivomuksen, että hänen haudalleen kuu-
luisi "teeren kujerrus ja heränneen kansan vei-
Taiteena hyvin ehyessä romaanissa/s/Aö (1911)
karelianismi näkyy ulkonaisissa puitteissa, ja
Aholla oli otsaa myös lainata eettisesti kyseen-
alaiselle karjalaiselle Shemeikan runonlaulajasu-
vun nimi. Keskeistä Juhassa on ihmiskuvaus.
Ahon ajatellaan luoneen tunteensa valtaan heit-
täytyvän Marjan hyvitykseksi monien teostensa
epäröiville luonteille. Erään teorian mukaan Mar-
ja on Juhani Ahon omakuva hänen antaudut-
tuaan rakkaussuhteeseen kälynsä kanssa, mutta
runollisen vapauden nimessäkin on vaikea näh-
dä vanhenevaa, parrakasta ja kutakuinkin uros-
puolista kirjailijaa sorean Marjan hahmossa. Mar-
ja ja samalla vähän Shemeikkakin lienee pikem-
minkin kaunis käly Tilly Soldan, joka ryösti ra-
kastetukseen sisarensa puolison.
Innokas karelianisti oli suomentaja sekä matka-
kuvausten ja yleistajuisten tietoteosten kirjoittaja
Into Konrad Inha, alkuaan Nyström (1865-1930).
Sanan taitajana ja erinomaisena valokuvaajana
hän esiintyy jo teoksessa Suomen maisemia (1909).
Inha hakeutuu mielellään syrjäseuduille, usein
lähelle itärajaa, kuvaamaan koskematonta luon-
toa ja väärentämättömiä kansanihmisiä. Teokses-
sa Kalevalan laulumailta (1911) hän kuvaa Vienan
Karjalan runokylien kansaa, johon hän oli tutus-
tunut 1894 kielentutkija Kusti Karjalaisen toveri-
na. Inha näkee Karjalan köyhyyden, mutta läm-
min, romanttinen rakkaus perinteeseen luo hoh-
toa hänen kuvaukseensa.
Vuokkiniemen Latvajarvella toverukset tapasi-
vat Arhippaisen Miihkalin, kalevalaisen epiikan
viimeisen suuren taitajan: "Uunin päältä haparoi
alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli terveh-
dykset laadittu ja hän oli kuullut meidän palan-
neen, niin heltyi hän itkemään. Miihkali oli mur-
heen ja onnettomuuden murtama mies, mutta
mielensä puhtauden oli hän säilyttänyt." Sokea
vanhus lauloi kiitosrunon Suomalaisen Kirjaili-

660
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
suuden Seuran myöntämästä eläkkeestä ja avasi
sitten vanhojen runojen aarrearkun hartaina
kuunteleville matkamiehille. Kylässään Miihkali
Perttunen oli köyhä mitätön ukko, jonka runois-
sa oli kammottavaa taikauskoa, mutta Inhalle ja
Karjalaiselle Arhippa Perttusen poika toi viestin
jalon muinaisrunon suuruudenajalta.
Suomenkielisen historiallisen kerronnan uran oli
avannut Yrjö Koskinen novellillaan Pohjan-piltti
(1859), ja sitä jatkoi myöhemmin uutterasti perus-
tuslaillinen lehtimies ja historiantutkija Santeri
Ivalo, alkuaan Alexander Ingman (1866-1937).
Hänen romaaneistaan varhaisin ja kiintein on Ju-
ho Vesainen (1894). Samaan jykevään ja koroste-
tun nationalistiseen tapaan kuvitti historiaa toi-
nen pohjalainen, Kyösti Wilkuna (1879-1922) Ni-
valasta. Hänen kehitystään kirjailijana haittasi, ku-
ten Annamari Sarajas osoittaa, kodin herännäis-
perinteen ja modernin kulttuuriradikalismin ris-
tiriita, jota Wilkuna ikään kuin pakeni isänmaan
historiaan. Kokoelmassa Suomalaisia sankareita
(1915-21) hän luo yhdessä Ivalon kanssa sorto-
vuosien kärjistämän kuvan suomalaisten sodista
varsinkin itäistä "perivihollista" vastaan, ja Ruot-
sin herratkin saavat monesti kyytinsä.
Suomalaisen nuorisoromaanin uranuurtaja on
Vaasan tarkk'ampujapataljoonan pastori, sittem-
min lääninvankilan saarnaaja Alfred Ingman
(1860-1917), arkkipiispa Lauri Ingmanin vanhin
veli. Artturi Leinosen mukaan hän oli pappina
syvällinen, hienotunteinen ja elämänmyönteinen.
Ingman oli innokas erämies ja Pohjanlahden pur-
jehtija. Jouduttuaan sairauden vuoksi luopumaan
näistä harrastuksista hän jalosti kaipauksensa ker-
ronnaksi ja osoitti siinä merkittävää taitoa. Kare-
lianisti Ingman ei ole, mutta hänen luonnonihai-
lunsa on sukua tälle suunnalle.
Ingmanin romaanissa Rimpisuon usvapatsas
(1915) erämaanromantiikkaan liittyy sadunomai-
sia piirteitä. Myös Latvasaaren kuninkaan hovilinna
(1916) ja Kahden taalarin raha (1917) ovat luonnon-
palvojan työtä, mutta ne ovat samalla ensimmäi-
set suomalaiset tieteisromaanit. Alfred Ingman
kirjoitti nuorille, mutta hänen erätietojensa ja
omaperäisen tyylinsä ansiosta romaanit viehät-
tävät muitakin hyvän kirjallisuuden ystäviä. Al-
kuperäisessä asussaan ne pursuavat kansanperin-
nettä, etenkin sananlaskuja, luontevan humoris-
tisesti käytettyinä.
Aino Kallas ja Maria Jotuni
naisten kuvaajina
Kaksi merkittävää naiskirjailijaa alkoi uransa uu-
den vuosisadan alussa. Aino Kallas, syntyään
Krohn (1878-1956), kielentutkija ja runoilija Ju-
lius Krohnin tytär, joka avioitui 1900 virolaisen
tiedemiehen ja diplomaatin Oskar Kallaksen
kanssa, huomasi virolaisten kulttuuriperinteen
mannermaiseksi verrattuna Suomen pohjoismai-
seen kulttuuriin. Saksalaisen kulttuurin vaikutus
on ollut Virossa voimakas, ja Krohnien oma mo-
nikulttuurinen, viipurilainen ja saksalainen perin-
ne helpotti kirjailijan virolaistumista. Aino Kal-
las kirjoitti kuitenkin aina suomeksi.
Voidaan pohtia sitä, missä teoksissa hänen luo-
va kykynsä pääsi parhaiten oikeuksiinsa. Koko-
elmien Meren takaa (1904-05), Lähtevien laivojen
kaupunki (1913) ja Vieras veri (1921) kerronta on
hallittua, ja väkevät virolaiset aiheet ovat usein
romanttisia, mitä sinänsä realistinen kerronta ja
pidättyvä tyyli vain korostavat. Suurta taidetta on
etenkin novelli Lasnamäen valkea laiva, jossa
ekstaattiseen lahkoon liittyneen kauppiaanvai-
mon Maie Meritsin sielunelämä symboloi kirjai-

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 661
lijattaren omia ristiriitoja ja ehkä myös naisen
aseman sidonnaisuutta.
Avioliitto asiallisen Oskar Kallaksen kanssa ei
tyydyttänyt Aino-rouvan romanttista ja intohi-
moista luonnetta, mutta hän ymmärsi, mitä tu-
hoa toteutunut uskottomuus olisi tuottanut, ja
myös nautti asemastaan etevän diplomaatin kau-
niina, ylimyksellisenä puolisona. Tunteen ja so-
vinnaisen mukautumisen ristiriita kuvastuu 1920-
luvun romaaneista Barbara von Tisenhusen, Reigin
pappi ja Sudenmorsian, joissa nainen todella antau-
tuu tuhoisan Eroksen vietäväksi. Aino Kallas
käyttää näissä romaaneissa teennäisen arkaaista
sanontaa verhotakseen niiden elämyksellisyyttä
tai vain lisätäkseen niiden romanttista tehoa, mut-
ta taiteen kannalta tulosta voi epäillä.
Maria Jotuni, alkuaan Haggren (1880-1943), syn-
tyisin Kuopiosta, päätyi kirjallisuudentutkija, pro-
fessori Viljo Tarkiaisen puolisoksi. Jotunin useis-
ta merkittävistä kertomuskokoelmista varhaisin
on Suhteita (1905) ja viimeinen Tyttö ruusutarhassa
(1927). Realistina hän esittää ihmiset sellaisina
kuin hän näkee heidät eikä idealististen ihantei-
den mukaisina. Määrätietoinen taiteellinen pyrki-
mys johti pelkistävään, impressionistiseen esitys-
tapaan. Selittelemättä Maria Jotuni antaa henki-
löittensä puhua ja toimia, ja lukija jää usein poh-
timaan pitkään heidän luonnettaan. Moderni tek-
niikka ja terävä psykologinen silmä tekevät Jotu-
nista suuren kertojan.
Maria Jotuni on nerokas ennen kaikkea nais-
ten kuvaajana. Minna Canthin seuraajana hän
osoittaa naisen alistetun ja syrjäytetyn aseman,
mutta jotkut Jotunin naiset ovat ovelia ja puolen-
sapitäviä, jopa röyhkeitä ja kivikovia. Maria Jo-
tunin naistyyppien kirjo ulottuu laidasta laitaan,
mutta miehet ovat yksioikoisempia, parhaita eri-
näiset savolaiset, joiden sielua hallitsee koomisen
pitkälle menevä saituus. Pekka-isäntä jopa peruu
avioliiton poikansa äidin kanssa älyttyään, että
Riittastiina kannattaa pitää piikana: "... jos sen
siihen vihkii, niin se siinä sitä voita lokkii kuin
mikäkin voilokki". Piikana Riittastiina joutui os-
tamaan ylimääräiset voit Pekalta.
Kovaa realismia pehmentää Maria Jotunin ker-
tomuksissa huumori ja yksinkertaisiin ihmisiin,
köyhiin ja hyljeksittyihin kohdistuva rakkaus.
Arkielämää-novellissa. (1909), jonka sanonta on
hyvin savolaista, päähenkilönä on Papiksi nimi-
tetty juoppo kulkuri Nyman, lukenut mies ja hyvä
ihminen. Tuntemattomista syistä hän on vajon-
nut yhteisönsä alimmalle portaalle mutta voi sii-
nä asemassa opastaa ja lohduttaa ahdinkoon jou-
tuneita tavalla, johon oikea pappi tuskin kykeni-
si. Jotunin kirjallisiksi esikuviksi on esitetty lähin-
nä Knut Hamsunia ja Guy de Maupassantia,
mutta on syytä korostaa hänen itsenäisyyttään.
Maria Jotunin paljolti keskustelun varaan ra-
kennetut kertomukset viittasivat dramaatikon tai-
pumuksiin, ja hänestä tulikin etevä näytelmäkir-
jailija. Mainio komedia Miehen kylkiluu (1914) liit-
tyy rakkauden ja avioliiton ongelmia kuvaaviin
kertomuksiin. Jotunin myöhäistuotantoa on yli-
ihmisen ongelmaa käsittelevä draama Klaus,
Louhikon herra (1946). Jo 1930-luvulla kirjoitetun
synkän avioliittoromaanin Huojuva talo, joka jul-
kaistiin vasta 1963, Maria Jotunin pojanpoika
Kari Tarkiainen katsoo saaneen piirteitä kirjaili-
jan oman avioliiton ongelmista.
Aristokraattisia radikaaleja
ja rannikon kansan kuvaajia
Vuosisadanvaihteen merkittävin suomenruotsa-
lainen kirjailija oli Mikael Lybeck (1864-1925),
rikkaan liikemiehen poika Uudestakaarlepyystä.
Hän loi itsenäistä sanataidetta, jossa on tosin voi-
tu osoittaa yhteyksiä norjalaisiin, etenkin Ibseniin.

662
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
Lybeckin merkittävimmät teokset ovat runoko-
koelma Dikter (1895), romaanit Den starkare (1900)
ja Tomas Indal (1911) sekä draama Ödlan (1908).
Häntä kiehtovat dekadentit, elinkelvottomat luon-
teet ja toisaalta demoniset, intohimoiset ihmishah-
mot sekä agnostisuuden ja fanaattisen uskonnol-
lisuuden vastakohta. Ristiriidat kehittyvät Lybec-
kin teoksissa kohtalokkaiksi. Hänen viimeisteltyä
taidettaan ymmärsi vain suppea, hienostunut lu-
kijakunta, mutta se on vaikuttanut paljon suomen-
ruotsalaisen kirjallisuuden kehitykseen.
Tuon ajan nuoret ruotsinkieliset kirjailijat oli-
vat etupäässä Helsingin varakasta yläluokkaa,
kaukana niin suomenkielisestä Suomesta kuin
ruotsinkielisestä rahvaastakin. He eivät tunnus-
taneet porvaristonkaan vanhoja ihanteita vaan ha-
lusivat avata ikkunat Eurooppaan. Niinpä 1902-
05 ilmestyneen aikakauslehti Euterpen ympäril-
le ryhmittyneen piirin tunnus oli "aristokraatti-
nen radikalismi". Sitä edustivat erikoisesti runoi-
lijat Bertel Gripenberg ja Hjalmar Procope. Euter-
pen piirin radikalismi oli usein perin kiihkeää:
uskonnon ohella myös idealistinen moraali väis-
tyi eettisen relativismin tieltä. Mikael Lybeckillä
oli melkoinen vaikutus tähän sukupolveen.
Sivistyneistökulttuurin ruotsalainen traditio oli
näille nuorille miehille sentään loukkaamaton ar-
voja suomalaiset olivat pahoin jäljessä, melkein-
pä barbaareja. Työväkeen suhtauduttiin sosialis-
min noustessa pelokkaasti ja vihamielisesti. Poik-
keuksena oli jonkin aikaa runoilija Arvid Mör-
ne, joka oli aluksi kaukana vasemmalla. Hakanie-
men taistelun (1906) jälkeen hänkin hakeutui kult-
tuuriaristokratian riveihin. Vanhempi sukupolvi
käytti näistä nuorista runoilijoista erään heidän
piirissään syntyneen romaanin otsikon mukaan
nimitystä dagdrivare ('ajantappajat'), koska he hy-
myilivät epäilevästi, älyllisestä ylemmyydestään
nauttien, vakavien miesten taistelulle Venäjää ja
fennomaaneja vastaan.
Esplanadin runoniekat hädin tuskin huomasivat
1880-luvulta lähtien julkaistuja kuvauksia ruotsia
puhuvien talonpoikien ja kalastajien elämästä ja
tavoista. Ne lisäsivät ruotsalaisen maalaisperin-
teen arvostusta, joka on varsinkin Pohjanmaalla
ruotsinkielisen kulttuurin kulmakiviä. Näiden ku-
vausten tekijöistä mainittakoon lounaissaaristosta
kirjoittanutJonatan Reuter, uusmaalaiset Anders
Allardt ja Josefina Bengts sekä lääkäri Ernst Vik-
tor Knape Kokkolasta ja Alexander Slotte (1861—
1927), talonpoikaisen poliitikon CJ. Slotten poi-
ka Alavetelistä. Alexander Slotte oli kansakou-
lunopettaja, teatterikriitikko ja runoilija, joka se-
pitti suomenruotsalaisen kansallisromantiikan
kauniin ja rakastetun tunnuslaulun Slumrande
toner. Sen päätesäkeistön voisi suomentaa:
Hiipuneet hiilet me lietsomme liekkiin.
Hellästi poimimme rippeet muistojen.
Lietemme loimussa rukinkehrä laulaa,
lankoja liitämme tarun kudokseen.
Loista liekki! Muinaiskansan
luokse näytä meille
tie, pojat taattojen suojiin vie!
Suomen kirjallisuuden kehitys vei maamme en-
simmäiseen maailmansotaan mennessä täysin eu-
rooppalaisen kulttuurin tuntumaan, vaikka auto-
nomian ajan lopulta ei ole osoitettavissa Lönnro-
tin, Runebergin ja Kiven kaltaisia jättiläisiä. Tär-
keimmät kansainväliset älylliset, aatteelliset ja es-
teettiset virtaukset huomattiin hyvin pian täällä-
kin, monesti Skandinavian maiden kirjallisuuden
välittäminä. Etenkin suomenkielinen kirjallisuus
oli kasvanut valtavasti, eikä sen tasossakaan ollut
1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä moit-
timista.

Suomenkielisen kirjallisuuden suuri kehityskausi 663
Suomalaisen teatteritaiteen
syntykausi
Kirjallisuuteen läheisesti liittyvä teatteritaide syn-
tyi Suomessa varsinaisesti vasta autonomian ajal-
la. Näytelmällisiä esityksiä oli toki sisältynyt var-
hemminkin riitteihin, leikkeihin, tiernapoikape-
rinteeseen ja koulupoikien esittämiin näytelmiin.
Näistä ei suomalaisen dramatiikan alkua voida
kuitenkaan johtaa, vaan esikuvina olivat lähinnä
ulkomaanmatkoilla nähdyt teatteriesitykset. Suo-
messakin kierteli 1700-luvulta lähtien ulkomaisia
näyttelijäseurueita, etupäässä ruotsalaisia ja saksa-
laisia, mutta näytelmien ja esitysten taso ylti har-
voin lähellekään teatteritaidetta, ja tullakseen toi-
meen näyttelijäin oli täydennettävä ohjelmaa
markkinailveilyin, jotka huvittivat rahvasta ja
pikkuporvareita.
Vain suurimmissa kaupungeissa oli mahdollis-
ta yrittää tasokkaampia esityksiä. Turkuun raken-
nettiin jo 1817 vaatimaton teatteritaloja sen tuhou-
duttua suurpalossa uusi 1830-luvulla. Helsinki sai
1827 teatterin, jonka nimeksi tuli myöhemmin
Arkadia, ja Viipuriin rakennettiin teatteri 1830-
luvulla. Näihin ja joihinkin muihin kaupunkei-
hin saatiin silloin tällöin kohtalaisen hyviä teatte-
riseurueita, mutta maaseutu joutui tyytymään
heikkoihin esityksiin. Pelkkänä viihteenä teatte-
ria tosin pidettiin yleisesti kaupungeissakin, ja kir-
kolliset piirit paheksuivat sitä syvästi.
Kotimaisen teatterin harrastusta alkoi lietsoa
Zachris Topelius, jonka 1850-luvulta lähtien kir-
joittamat näytelmät olivat alan ensimmäisiä hy-
viä kotimaisia tuotteita. Pietari Hannikaisen suo-
menkielinen hupailu Silmänkääntäjä esitettiin
Lappeenrannassa 1846. Suomenkielisiä teatteri-
esityksiä nähtiin sittemmin harvakseen, ja 1860-
luvulla niihin saatiin Aleksis Kiven korkeatasoi-
sia näytelmiä. Erikoisesti Lean esitys 1869 filoso-
fian tohtori Kaarlo Bergbomin (1843-1906) aloit-
teesta herätti suurta innostusta. Nimiosan näytte-
li Ruotsista muuttanut Hedvig Charlotte Raa,
syntyään Forsman, joka ei osannut suomea mut-
ta opetteli osansa ulkoa ja tulkitsi sen erittäin hy-
vin.
Suomenkielinen ja ruotsalainen teatteri eivät so-
pineet Helsingissä saman katon alle, ja kun 1866
valmistunut uusi teatteritalo oli joutunut ruotsa-
laisten haltuun, fennomaaniset näyttämönharras-
tajat perustivat 1872 Suomalaisen teatterin ja os-
tivat 1875 vanhan Arkadian sen tyyssijaksi. Suo-
malaista teatteria johti Kaarlo Bergbom hänen si-
sarensa Emilie Bergbomin toimiessa uhrautuvana
taloudenhoitajana. Alkuaikoinaan Suomalainen
teatteri esiintyi uutterasti myös lukuisissa maaseu-
tukaupungeissa, mikä oli näyttelijöille raskasta
mutta levitti teatteriharrastusta tehokkaasti.
Samalla näyttelijöiden taito kasvoi, niin että
1880-luvulla pystyttiin jo esittämään menestyksel-
lisesti Shakespearen, Molieren, Schillerin ja Ibse-
nin draamoja, ja hyvää kotimaista ohjelmistoa
saatiin Kiven näytelmien lisäksi Minna Canthin
ja Gustaf von Numersin näytelmistä. Numersin
teokset käännettiin ruotsista. Teatterin ulkonaiset
olosuhteet uudistuivat 1902, jolloin Arkadiasta
siirryttiin Rautatientorin laidalle rakennettuun
upeaan kivitaloon ja teatterin nimi muutettiin
Kansallisteatteriksi. Ruotsalainen teatteri toimi
kauan etupäässä Ruotsista tulleiden näyttelijöiden
varassa, mutta 1890-luvulta lähtien saatiin myös
hyviä kotimaisia voimia.
Suomalaisen teatterin keskittäessä ennen pitkää
toimintansa Helsinkiin vakinainen näyttämötoi-
minta alkoi 1800-luvun lopulla myös Tampereel-
la ja Viipurissa ja uudella vuosisadalla monessa
kaupungissa. Helsinkiin syntyi Kansallisteatterin
rinnalle muita näyttämöitä. Työväen näytelmä-
seuroja perustettiin kaupunkeihin 1880-luvulta

664
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
lähtien, ja jotkut niistä kehittyivät vakinaisesti
toimiviksi teattereiksi, ensimmäisinä Helsinkiin
1899 perustettu Työväen teatteri ja Tampereen
työväen teatteri (1901). Esitysten taso kohosi näis-
sä nopeasti, osaksi ammattinäyttelijöiden varas-
sa.
Maaseudulla virittivät nuorisoseurat 1890-lu-
vulta lähtien vilkkaan näyttämöharrastuksen, ja
moni merkittävä julkisuuden henkilö sai ensim-
mäisen esiintymistottumuksensa seuranäyttämöl-
lä. Niinpä Nivalan nuorisoseuran esittäessä vuosi-
sadan vaihteessa Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näy-
telmää Turkkana oli nuori talollinen Kyösti Kal-
lio ja mainiona Tolarina ylioppilas Kyösti Wilku-
na. Suomalaisten varhain puhjennutta ja innokas-
ta näyttämöharrastusta on ihmetelty, mutta teat-
teri avasi erikoisen tehokkaasti uusia, vaihtelevia
näköaloja kansalle, joka oli elänyt kauan hiljaista
ja eristynyttä elämää.
Aikakauden näyttelijöistä verrattomasti etevin
oli Suomalaiseen teatteriin 1874 liittynyt Ida Aal-
berg, avioliitossa vapaaherratar Uexkull-Gylden-
band (1857-1915), ratamestarin tytär Janakkalas-
ta. Opiskeltuaan välillä Saksassa Ida Aalberg
osoittautui 1880 Ibsenin Nukkekodin Noran osas-
sa todella eteväksi näyttelijäksipä siitä lähtien hän
loisti lukuissa merkittävissä rooleissa Suomessa
ja ulkomaillakin. Terävä äly, loistava eläytymis-
kykyjä suuri ahkeruus tekivät Ida Aalbergista ne-
rokkaan taiteilijan, joka esitti voitokkaasti mitä
erilaisimpia osia.
Aikakauden muista näyttelijöistä mainittakoon
etevä tragedienne Katri Rautio, sankarirooleissa
kunnostautunut Benjamin Leino sekä Shakespea-
ren ja Molieren koomisten hahmojen erinomai-
nen esittäjä professori Adolf Lindfors (1857-
1929), joka toimi 1907-14 Kansallisteatterin johta-
jana. Aikakauden näyttämötaide oli kaikesta päät-
täen usein senluonteista, että myöhempi aika oli-
si puhunut naurettavasta "ylinäyttelemisestä",
mutta teatteri muuttuu erikoisen herkästi aikojen
mukana.
Gustaf Nyströmin luoma Säätytalo Helsingissä (1891) edustaa uusklassismia. Otsikon veistosfriisi (1903). Emil Wikström in suurtyö,
esittää kansan työtä ja taisteluja autonomian syntymiseen asti. Vuosiluvut Aleksanteri hstä vasemmalla: 1734 (Ruotsin laki) ja
1772 (hallitusmuoto), symboloivat autonomian perustaa.

666
Suomen taiteen
kultakausi
Rakennustaiteen
monivaiheinen kehitys
Rakennustaiteessa kansainväliset vaikutteet oli-
vat Krimin sodan jälkeen vilkkaat, ja kehitys kävi
monimuotoiseksi. Uusklassinen tyyli muuttui En-
gelin kuoltua 1840 hajanaiseksi ja yksinkertaistui,
ja uusgotiikka murtautui 1850-luvulla johtavaksi
suunnaksi. Tähän vaikuttivat Suomeen muutta-
neet etevät ruotsalaiset arkkitehdit, joista Georg
Theodor Chiewitz (1815-62) oli työskennellyt
paitsi Tukholmassa myös Lontoossa ja Keski-Eu-
roopassa ennen kuin tuli Suomeen 1851. Täällä
hänen merkittävin työnsä on 1858-62 rakennet-
tu kaunis Ritarihuone, jonka Sixten Ringbom kat-
soo liittyvän lähinnä Tudorien aikakauden eng-
lantilaiseen gotiikkaan.
Englantilaiset vaikutteet näkyvät myös 1859-
63 rakennetussa Porin kirkossa, jonka suunnitte-
li Carl Johan von Heideken, ruotsalainen hän-
kin, paitsi tornin valurautaista huippuosaa, jon-
ka Chiewitz piirsi. Myös puurakennuksiin Chie-
witz vaikutti tuomalla Suomeen "sveitsiläisen",
parvekkeita, torneja ja koristeleikkauksia suosi-
van tyylin, josta kehittyi täällä niin sanottu nikkari-
tyyli. Sitä edustavat muun muassa Chiewitzin Tu-
run Ruissaloon piirtämät huvilat, joita on jäljitelty
ahkerasti siellä ja muualla. Nikkarityyliä sovel-
lettiin myös joihinkin puukirkkoihin.
Vaasan tuhouduttua tulipalossa 1852 sai Ruot-
sista tullut Carl Axel Setterberg (1812-71) tehtä-
väkseen suunnitella uuteen paikkaan siirretyn
kaupungin asemakaavan ja tärkeimmät julkiset
rakennukset. Palonvaaran vähentämiseksi arkki-
tehti piirsi kadut leveiksi ja korttelien sisään le-
veät palokujat, niin että asemakaavasta tuli avara
ja suurpiirteinen. Viisi komeaa esplanadia kaunis-
taa Vaasaa, joten ero on suuri verrattaessa kaupun-
kia siihen ahtaaseen asemakaavaan, jonka Engel
piirsi raunioista nousevalle Turulle. Setterbergin
rakennuksista edustavimmat ovat kirkko ja ho-
vioikeuden talo, molemmat englantilaistyylistä
uusgotiikkaa. Hänen ansiostaan Vaasa oli kaunis
kaupunki, kunnes keskustaan pystytettiin vuoden
1960 vaiheilla miljöön pilaavat jättiläistalot.
Uusgotiikka eli verraten kauan kirkkoarkkiteh-
tuurissa, uutteran Josef Stenbäckin töissä jopa
1920-luvulle. Puurakennuksissa, jotka olivat kau-
pungeissakin vielä suurena enemmistönä, näh-
tiin paljon empiren perinnettä oudosti nikkarityy-
lillä höystettynä. Vasta 1880-luvun alussa alkoi
Suomessa uusrenessanssin lyhyt valtakausi, ja
Helsingin pääkatujen varsille rakennettiin lukui-
sia kivisiä liike- ja asuintaloja, joiden fasadi on
säännöllisesti jäsennelty ja usein hyvin runsaasti
koristeltu. Tämän tyylin mestari Carl Theodor
Höijer (1843-1910) piirsi muun muassa Grönqvis-
tin talon ja hotelli Kämpin Helsingin Pohjoisesp-
lanadin varrelle sekä Ateneumin. Frans Anatolius
Sjöströmin merkittävin työ on Kuopion komea
kaupungintalo.

Suomen taiteen kultakausi 667
Uusrenessanssia suosittiin 1890-luvun puolivä-
liin tämän tyylin ilmaistessa näkyvästi rikastuneen
porvariston halua jäljitellä mannermaan raha-
miehiä. Niinpä otettiin esikuvaa Wienistä, Berlii-
nistä, Pariisista ja Tukholmasta. Tyyli on raskasta
ja komeilevaa, joskus suorastaan pöyhkeää, mutta
tänä päivänäkin se tekee Helsingin etenkin Esp-
lanadin ja Bulevardin vaiheilla aidon eurooppalai-
sen pääkaupungin näköiseksi. Myös Tampereel-
la, Turussa, Porissa ja Oulussa on joitakin tämän-
tyylisiä rakennuksia, muualla vain nimeksi. Ko-
meuden huippu on Oulun kaupungintalo, entinen
hotelli Seurahuone, jossa rikkaat tervaporvarit pi-
tivät aikoinaan monta iloista juhlaa. Muhkea on
myös venetsialaista renessanssia edustava Porin
kaupungintalo, entinen Junneliuksen palatsi.
Jo 1890-luvulla uusrenessanssi alkoi jäädä muo-
dista uusien suuntien tieltä. Gustaf Nyström
(1856-1917), sittemmin teknillisen korkeakoulun
arkkitehtuurin professori, palasi klassisismiin
1890-91 piirtämissään valtionarkistossa ja Sääty-
talossa ja herätti huomiota käyttämällä Aleksan-
terinkadun varrelle Helsinkiin 1898 rakennetus-
sa Suomen Yhdys-Pankin renessanssityylisessä
talossa luonnonkiveä, punaista graniittia.
Manner-Euroopassa syntyi 1890-luvun keski-
vaiheille mennessä jugendtyyli (Ranskassa ja Eng-
lannissa Art noveau), joka levisi pian Pohjoismai-
hinkin. Tämä tyyli on monimuotoinen, mutta ra-
kennustaiteessa pyrittiin ennen kaikkea eroon
vanhojen suuntien raskaudesta ja keinotekoisis-
ta ratkaisuista. Arkkitehtuuria kevennettiin vält-
tämällä symmetrisyyttä, pyrkimällä vaihteleviin
muotoihin, joita voitiin ottaa kansanrakennuksista
ja historiasta, ja suosimalla luonnonmateriaaleja.
Epäsymmetriseksi talo saatiin vaikkapa piirtämäl-
lä sen toiseen päähän jotain historiallista tyyliä
tavoitteleva torni. Puusta rakennettaessa otettiin
huomioon sen oman värin kauneus.
Suomessa nämä pyrkimykset johtivat kansalli-
sina pidettyjen piirteiden suosimiseen, mitä ei ole
aina helppo huomata lähtökohtien ollessa kuiten-
kin kansainväliset. Puusta rakennettaessa oli help-
poa käyttää hyväksi kotimaista perinnettä, mutta
materiaali rajoitti rakennuksen kokoa. Hyvänä
näytteenä alkavasta jugendista on Akseli Gallen-
Kallelan Ruovedelle 1894 piirtämä, romanttisuu-
dessaan liikuttava erämaakoti Kalela, jossa on vai-
kutteita Raja-Karjalan ortodoksien taloista. Kau-
neimpia esimerkkejä puujugendista on Yrjö
Blomstedtin (1871-1912) 1902 piirtämä Jyväsky-
län seminaarin veisto-ja piirustusrakennus, jossa
toimii nykyään yliopiston etnologian laitos.
Kaupunkeihin rakennettiin kansallisromantii-
kan merkeissä julkisia rakennuksia, liiketaloja ja
jokunen asuintalokin. Samaa tyyliä sovellettiin
myös kirkkoihin. Paljon rakennettiin kotimaises-
ta harmaasta tai punaisesta graniitista, joskus
Juuan harmaasta vuolukivestä, ja Josef Stenbäck
käytti Nilsiän kirkkoon (1906) Kinahmin kaunis-
ta vaaleaa kvartsiittia. Rakennuksen muotoon saa-
tiin joskus esikuvaa Suomen keskiaikaisista kivi-
kirkoista, hyvänä esimerkkinä kansallismuseo,
jonka Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin
ja Eliel Saarisen arkkitehtitoimisto suunnitteli
1902. Talojen koristeina nähdään kivikarhuja,
karkeita leveäleukaisia ihmiskasvoja ja muita
"kansallisia" aiheita.
Suomalaista vaikutelmaa tehostettiin myös pel-
kistetyllä monumentaalisuudella, jonka tuli vas-
tata kansanluonteen jäyhää voimaa. Kehitys ro-
manttisesta jugendista tähän tyyliin kävi usein no-
peasti. Aikakauden etevimpiä arkkitehteja oli Lars
Sonck (1870-1956), jonka 1895 piirtämä Turun
Mikaelinkirkko liittyy osaksi uusgotiikkaan mut-
ta on epäsymmetrisenä ja monine yksityiskohti-
neen samalla ilmeistä jugendia. Luovutettuaan pii-
rustukset arkkitehti olisi halunnut vähentää de-
taljeja, mutta teettäjä ei sallinut sitä. Sonckin myö-

668
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
hemmistä töistä merkittävin on Tampereen Jo-
hanneksenkirkko, nykyinen tuomiokirkko (1907),
jonka karkeat luonnonkivipinnat ja keskiaikaiset
muodot luovat vahvasti kansallisromanttisen sä-
vyn. Helsingin Kallion kirkossa (1909-12) Sonck
käytti hyvin pelkistettyä tyyliä.
Suomen ensimmäinen naisarkkitehti Wivi
Lönn (1872-1966) piirsi jugendtyylisiä kouluja ko-
tikaupunkiinsa Tampereelle, mutta hänen Armas
Lindgrenin (1874-1929) kanssa Tallinnaan piirtä-
mänsä Estonia-teatteri (1913) lähenee klassisismia.
Eliel Saarinen (1873-1950) suunnitteli Geselliuk-
sen ja Lindgrenin kanssa Pariisissa 1900 pidettyyn
maailmannäyttelyyn Suomen paviljongin, jota
ihailtiin suuresti. Kirjavine muotoineen sen ulko-
asu oli huiminta jugendia mutta sisätiloissa oli
kansallisia aineksia.
Saarisen myöhemmin piirtämät Helsingin rau-
tatieasema (1906-16) sekä Lahden (1911) jajoen-
suun (1914) kaupungintalot ovat kuin eri miehen
työtä, monumentaalisia luomuksia, joille on omi-
naista "voimakkuus ja selkeys sekä rakennusmas-
sojen sopusuhtainen ryhmitys" (Otto-Iivari Meur-
man). Eliel Saarinen muutti 1923 lopullisesti Yh-
dysvaltoihin, missä hän toimi Cranbrookin taide-
akatemian johtajana Detroitin liepeillä. Hänellä
ja hänen pojallaan Eero Saarisella on ollut suuri
vaikutus Yhdysvaltain arkkitehtuuriin.
Jo 1900-luvun alkuvuosista lähtien eräät arkki-
tehdit vaativat rakennuksen funktion ja uuden
tärkeän materiaalin betonin edellyttämän teknii-
kan huomioon ottamista rakennustaiteessa. Onni
Tarjanne, alkuaan Törnqvist (1864-1946), jonka
1899 piirtämä Kansallisteatterin talo on romantti-
nen tiettyyn levottomuuteen saakka, sovelsi näitä
periaatteita jo 1900-03 rakennetun Takaharjun
parantolan suunnitelmassa. Käyttötarkoitusta ko-
rostavine tiloineen ja sileine fasadeineen raken-
nus on "harvinaisen funktionalistinen ja tulevaisuu-
teen viittaava" (Antero Sinisalo).
Mannermaan taidekoulujen oppilaita
Suomen maalaustaiteen taivaalle syttyi kirkas täh-
ti helsinkiläisen Werner Holmbergin (1830-60)
päästyä opiskelemaan Diisseldorfiin. Tästä kau-
pungista oli tullut 1840-luvulla tärkeä taidekes-
kus, jossa maisema-ja laatukuvamaalaus oli irtau-
tumassa romantiikasta ja kehittymässä realistiseen
suuntaan. Tämän kehityksen katsotaan olleen yh-
teydessä Reininmaan ja Westfalin porvariston
liberalistiseen hengenlaatuun. Diisseldorfissa
Holmberg maalasi 1857 ensimmäisen merkittä-
vän työnsä Kyröskoski, joka oli vielä varsin romant-
tinen.
Holmberg kehittyi nopeasti ja ryhtyi kuvaa-
maan Suomen maisemia realistiseen ja dynaami-
seen tyyliin. Hänen tekninen taitonsa öljymaa-
lausten ja akvarellien tekijänä on mestarillinen.
Holmbergin maisemakuvista hienoimpia, Aimo
Reitalan sanoin "harvinaisen ajatonta luonnon-
runoutta", on peitevärein täydennetty akvarelli
Maisema Leppälahdesta (1859). Vaikka keuhkotauti
katkaisi Werner Holmbergin elämän kovin var-
hain, hän on suomalaisen maisemamaalauksen
klassikko, jolla on ollut suuri vaikutus taiteen ke-
hitykseen.
Karl Emanuel Jansson (1846-74), talonpojan
poika Finströmistä, oppi Diisseldorfissa laatuku-
vamaalausta ja käytti taitoaan maalatakseen koti-
maakuntansa kansanelämää ja talonpoikaiskult-
tuuria. Hänen kauneimpia töitään on Ahvenan-
maalainen morsian (1869). Oivallista huumorinta-
juaan Jansson osoittaa muun muassa teoksessa
Ahvenanmaalaisessa kajuutassa eli Ristiässä (1871).
Holmbergin kohtalo tavoitti Janssonin vielä nuo-
rempana: hänkin sortui keuhkotuberkuloosiin.
Fanny Churberg (1845-92), varakkaan lääkärin
tytär Vaasasta, matkusti 1867 Diisseldorfiin kuul-
lakseen, etteivät naiset päässeet oppilaaksi taide-

Suomen taiteen kultakausi 669
akatemiaan, siellä kun maalattiin muun muassa
alastomia miehiä. Onneksi kaupungista löytyi
hyvä yksityinen opettaja. Myöhemmin Churberg
opiskeli myös Pariisissa ja sai uusia vaikutteita
mutta maalasi kuitenkin ennen kaikkea itsenäi-
sesti, piirsi mestarillisesti ja käytti voimakkaita vä-
rejä ja valöörejä. Hänen maisemansa ovat aiheel-
taan usein jylhän romanttisia mutta niiden käsitte-
ly on täysin realistinen, ja asetelmatkin ovat vah-
voine väreineen täynnä sisältöä ja kauneutta.
Viimeiset työnsä Fanny Churberg maalasi kuin
täysiverinen ekspressionisti kauan ennen tämän
taidesuunnan alkua, mistä 1880 maalattu Talvi-
maisema on hyvänä esimerkkinä. Pian hän kui-
tenkin lopetti maalaamisen lähes kokonaan ja pe-
rustettuaan yhdistyksen Suomen Käsityön Ystä-
vät omistautui kansannaisten tekstiilityön edistä-
miseen. Fennomaanina ja rahvaan ystävänä
Churberg lienee pitänyt sitä tärkeämpänä tehtä-
vänä kuin taidettaan ja kenties hän myös kylläs-
tyi siihen, että aikalaiset eivät oikein arvostaneet
hänen töitään. Nainen ammattimaalarina oli jo
sinänsä outo ilmiö, vaikka maalaaminen hyväk-
syttiin säätyläisnaisen harrasteena, ja tämän nei-
din tyylikin oli oudon itsenäinen. Jälkimaailma
lukee Fanny Churbergin suurimpiin suomalaisiin
maalareihin.
Huomattava maisemamaalari sukeutui turkulai-
sen laivurin pojasta Victor Westerholmista (1860-
1919). Hän pääsi opiskelemaan Turun taiteenystä-
vien tukemana maaherra Carl Magnus Creutzin
näyttäessä hyvää esimerkkiä muille mesenaateille.
Westerholm opiskeli Diisseldorfissa ja myöhem-
min Pariisissa ja maalasi aluksi impressionistien
tapaan, mutta Aimo Reitala korostaa myös Wer-
ner Holmbergin taiteen vaikutusta nuoreen Wes-
terholmiin. Jo Diisseldorfissa hän tottui maalaa-
maan maisemia ulkoilmassa eikä muistin varassa
ateljeessa, niin kuin varhemmin oli yleensä tehty.
Varhaisella kaudellaan Westerholm löysi aiheita
etenkin Ahvenanmaalta, hyvin usein koivuja kas-
vavan syksyisen niityn, jolla laiduntaa ruskean-
kirjavia lehmiä. Näille arkisille elikoille ja niitä
suosineelle maalarille on hymyilty, mutta taiteili-
jan tai lapsen välitön vaikutelma voi olla toinen.
Pieni tyttäreni huudahti Korkeasaaressa: "Tiike-
ri on maailman kaunein eläin ... ja lehmä!" Wes-
terholmin tärkeimpiä varhaisia maalauksia ovat
Lokakuun päivä Ahvenanmaalla ja syystunnelman
täyttämä Eckerön postilaituri, molemmat vuodelta
1885. Impressionistista Koivuhakaa (1888) Reita-
la pitää Suomen oloissa kumouksellisena teokse-
na.
Westerholm nousi myös Ahvenanmaan vuoril-
le ja maalasi maisemia, joissa harmaa kallio, tum-
ma havumetsä sekä meri ja taivas valoa hohtavina
muodostavat laajan, vaikuttavan kokonaisuuden.
Suurisuuntaisin näistä kuvista on Ahvenanmaa
(1899-1900). Myöhemmin Westerholm hakeutui
Kymenlaaksoon tutkimaan jokimaisemaa ja maa-
lasi lähes ahdistavia, symbolistisia kuvia, joissa
lumi ja jää kehystävät mustaa vettä kylmän si-
nertävän sävyisinä. Jokilaaksossa (1904) hämärä
sen sijaan pehmentää taustan mäntymetsän ro-
manttiseksi ja hillityn punaiset rakennukset luo-
vat talvimaisemaan lämpöä ja turvallisuuden tun-
tua. Reitala korostaa Victor Westerholmin tinki-
mättömyyttä taiteilijana ja hänen suurta taitoaan
ulkoilmamaalarina.
Aatelissukuisen arkkitehdin poika Albert Edel-
felt (1854-1905) sai kodin perintönä monipuoli-
sen sivistyksen, hyvän kielitaidon, hienon käy-
töksen ja maailmanmiehen ulkonaisen varmuu-
den. Hän olikin oikea mies toimimaan taiteen hy-
väksi kotimaassa ja edustamaan Suomea maail-
malla, kuten hän teki routavuosina valaisten ulko-
maalaisille maansa hankalaa asemaa. Sielultaan
Edelfelt oli herkkä taiteilija, hermostunut ja epä-

670
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
varma, vaati itseltään paljon, työskenteli ahdis-
tuneena ja päätti joskus lopettaa maalaamisen,
koska ei mielestään osannut sitä riittävän hyvin
(Bo Lindberg).
Todellisuudessa Edelfelt oli siveltimen käyttä-
jänä ihailtavan taitava, mutta hän näyttää maalan-
neen joskus aiheita, joissa sydän ei ollut täysin
mukana. Varhaiset historialliset kuvat kuten Kaar-
le-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista (1878)
ovat teatraalisia, ja suomalainen rahvas tuntuu
Edelfeltin tauluissa joskus ulkokohtaisesti nähdyl-
tä. Tämä ei kuitenkaan koske Porilaisten marssia
(1892). Se on ehkä hieman pateettinen, mutta mie-
het tuntee kaukaa pesunkestäviksi suomalaisiksi
sotilaiksi.
Edelfeltin impressionistinen valotutkielma Leik-
kiviä poikia rannalla (1884) on erinomainen, ja pel-
kistävää tekniikkaa edustava Kauppatori talvipäi-
vänä (1889) saa katsojan toivomaan, että taiteilija
olisi ollut useinkin yhtä rohkea. Monet Edelfel-
tin muotokuvat ovat eläviä ja komeita, etenkin
naisia esittävät kuten taiteilijan kauniin venäläi-
sen rakastetun Sophie Manzeyn kuva (1880) ja rehe-
vä tutkielma Edelfeltin äidistä Alexandra Brand-
tista (1883).
Palattuaan historialliseen maalaukseen Albert
Edelfelt loi 1904-05 Helsingin yliopistolle maa-
latun kolmiosaisen työn Turun akatemian vihkimi-
nen 75. kesäkuuta 1640, jossa Pietari Brahe on kes-
kushahmona punaisine viittoineen. Kuva henkii
elävää historiaa ja juhlatunnelmaa. Alkuperäinen
taulu tuhoutui pommituksessa kevättalvella 1944.
Edelfeltin teoksia on aiheellisesti ihailtuja kunni-
oitettu, vaikka hänen voikin sanoa olleen joskus
hieman sovinnainen.
Taiteen kotimainen opetus
ja taidemuseot
"Suomen taiteen kultakausi on pikemmin runol-
linen kuin taidehistoriallinen käsite", sanoo Mark-
ku Valkonen autonomian ajan jälkipuolen kuva-
taidetta käsittelevän loistavan teoksensa johdan-
nossa, mutta suuren taiteilijan seuratessa sen ku-
vasivuilla toistaan lähes loputtomasti kultakausi
alkaa tuntua täysin ansaitulta nimitykseltä. Oma
merkityksensä tähän oli kotimaisen taideopetuk-
sen kehityksellä. Helsingin ja Turun piirustuskou-
luja laajennettiin, ja niissä toimi eteviä opettajia,
joista mainittakoon Turun koulua pitkään johta-
nut Victor Westerholm. Kolmas piirustuskoulu
perustettiin 1890-luvulla Viipuriin.
Kuvataiteille tärkeä uutuus oli julkisten taide-
kokoelmien syntyminen. Suomen Taideyhdistyk-
sen haltuun kertyneistä teoksista avattiin 1863
näyttely suurelle yleisölle, ja muutamaa vuotta
myöhemmin kokoelmaa voitiin jo sanoa taidemu-
seoksi. Helsingin yliopiston estetiikan professori
Carl Gustaf Estlander (1834-1910), jonka opetus-
alaan kuului myös Suomessa siihen asti lähes tun-
tematon taidehistoria, esitti sitten ajatuksen että
perustettaisiin taidemuseo ja taideopetuksen tyys-
sija, jota hän kutsui Ateneumiksi. Tätä asettuivat
vastustamaan romantiikan kautta elävät taiteenys-
tävät, jotka pelkäsivät sen johtavan taiteen kaupal-
listumiseen, ja toisaalta taiteen vapautta murehti-
vat taiteilijat.
Estlanderin sitkeys voitti kuitenkin vastukset
hänen puhuttuaan puolelleen senaattorit, ja Ate-
neum rakennettiin 1887 valtion kustannuksella
laajoine näyttely- ja opetustiloineen. Taidemu-
seolla oli alusta alkaen suuri merkitys opetuksen
ja taiteen kehityksen kannalta. Taiteenopiskelijat
tutkivat museotöitä oppiakseen tekniikkaa ja nä-
kemystä tai menivät "halveksimaan Edelfeltiä"
kuten jotkut 1920-luvun nuoret modernistit, mut-

Suomen taiteen kultakausi
671
ta hekin arvostivat sitä, että oli katseltavaa. Helsin-
gin esimerkki johti 1904 Turun suuren taidemu-
seon syntymiseen, ja sinnekin hankittiin hyvin
edustava kokoelma. Yksityisistä taiteenystävistä
rautakauppias Karl Herman Renlund lahjoitti tai-
teilijoilta ostamansa maalaukset vanhaan kotikau-
punkiinsa Kokkolaan K.H. Renlundin museon
arvokkaaksi kokoelmaksi.
Kalevalan ja erämaan
lumoamia mestareita
Akseli Gallen-Kallela, alkuaan Axel Gallen (1865-
1931), Porissa syntynyt pankkivirkailijan poika,
aloitti taiteilijanuransa määrätietoisena naturalis-
tina, kuten nähtiin 1884 teoksesta Poika ja varis.
Gallen opiskeli useaan otteeseen Pariisissa ja huo-
lestutti kotimaan vanhoillista yleisöä muun muas-
sa teoksella Akka ja kissa (1885), jossa kissalle hel-
lästi puhuva vanha nainen on ulkonaisesti aika
ruma. Toisella tavoin järkytti Demasquee (1888),
sensuelli pariisilaismalli, joka istua kekottaa soh-
valla hohtavan alastomana, ärsyttävänä senkin
takia, että sohvaa verhoaa kaunista kansantaidetta
edustava suomalainen ryijy.
Kotimaahan asetuttuaan Gallen kiinnostui Ka-
levalasta ja kehittyi innokkaaksi karelianistiksi.
Aluksi hän maalasi realistisia teoksia rajaseudulta
kuten Paimenpoika Paanajärveltä (1892). Myös
hänen ensimmäiset merkittävät Kalevala-kuvan-
sa, kolmiosainen taulu Kalevalan Ainosta (1891)
ja Sammon taonta (1893) ovat naturalistisia. Aino-
triptyykin keskiosan taustana on kuulas järvimai-
sema aamunkoitossa, mutta neitosta kädet haral-
laan tavoitteleva Väinämöinen on koominen ku-
ten myös ahjoon tuijottava peikkomainen Ilmari-
nen sampotaulussa.
Gallen huomasikin, ettei Kalevalaa voinut käsi-
tellä naturalistisesti, ja tutustuttuaan Manner-Eu-
roopassa syntyneeseen symbolismiin hän yhdis-
ti sen kansallisromanttisiin tavoitteisiinsa. Tulok-
sena oli joukko mestariteoksia kuten väkevän dy-
naaminen Sammon puolustus (1895) ja henkevä,
syvällinen ja ajattoman kaunis Lemminkäisen äiti
(1897). Suomen paviljongin samantyylisillä, Ka-
levala-aiheisilla freskoilla Gallen ihastutti euroop-
palaista yleisöä Pariisin maailmannäyttelyssä
1900. Osa niistä toteutui uudelleen hänen maa-
latessaan 1927-28 Kalevala-freskot Kansallismu-
seon eteishallin kattoon.
Gallen sai suuren työn vuorineuvos Fritz Art-
hur Juseliuksen tilattua freskot mausoleumiin,
jonka hän oli rakennuttanut Porin hautausmaal-
le nuorena kuolleen tyttärensä muistoksi. Uus-
goottilaisen rakennuksen oli piirtänyt Josef Sten-
bäck, mutta päähuoneen freskot maalasi Gallen
1900-03. Rappauksen teknisen kehnouden vuok-
si freskot tuhoutuivat muutamassa vuodessa, mut-
ta luonnosten nojalla taiteilijan poika Jorma Gal-
len-Kallela entisti ne myöhemmin. Freskoista
etenkin Kevät, Uudisrakennusja Tuonelan joella ovat
luonnoksinakin kypsän, elämää syvästi ymmär-
tävän taiteilijan mestariteoksia.
Akseli Gallen-Kallelan paras luomiskausi päät-
tyi Juseliuksen freskojen valmistuessa, ja niiden
tuhoutuminen oli hänelle raskas isku. Voimia oli
kuitenkin jäljellä. Niinpä taiteilija laati 1907-08
oivallisen piirroskuvituksen Seitsemään veljek-
seen. Kotimaan oloihin, riitoihin ja venäläisval-
taan kyllästyneenä hän oleskeli 1909-10 pitkään
Keniassa, metsästi suurriistaa ja maalasi väkevän
koloristisia kuvia, joita on alettu arvostaa vasta
viime aikoma. Sittemmin Gallen-Kallela toimi
1919 valtionhoitaja Mannerheimin adjutanttina,
sommitteli 1921 Koru-Kalevalan ja suunnitteli ku-
vitettua Suur-Kalevalaa ehtimättä kuitenkaan teh-
dä kuin luonnoksia.
Kalevalan aihepiiriin Gallen-Kallela palasi
myös 1913 romanttisessa teoksessa Lönnrot ja Kale-

672
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
valan laulajat. Elias Lönnrot kuuntelee hiekkaran-
nalla vanhaa runonlaulajaa taustana valoisa ke-
säilta. Maalauksen toinen osa on näky muinaisuu-
desta: kolme Kalevalan sankaria on hämyisinä
varjoina laskenut veneellään järven lahdelmaan.
Taiteilija tuntuu tavanneen tässä kalevalaisen kan-
sallisromantiikan kauneimman sisällön, ja hänen
symbolisminsa tekee syvän vaikutuksen vielä
vuosisataa myöhemmin. Sixten Ringbomin sa-
nat Gallen-Kallelasta: "taiteemme gigantti ... oli-
pa kyseessä omintakeisuus, voima, mielikuvitus,
tekninen mestaruus, inhimillisyys tai mikä tahan-
sa muu mittapuu", eivät näytä liiallisilta.
Erik Nikolai (Eero) Järnefelt (1863-1937), Elisa-
beth ja Alexander Järnefeltin taiteellisesti lahjak-
kaita poikia, opiskeli Pietarissa ja Pariisissa ja maa-
lasi naturalistisesti muun muassa taulun Kaski
{Raatajat rahanalaiset) 1893. Sen yhteiskunnalli-
nen kärki ei kuitenkaan oikein pure, ja sen voisi
lukea myös kansallisromantiikkaan, jota edustaa
selvemmin Syysmaisema Pielisjärveltä (1899), ko-
mea Kolivaaran maiseman kuvaus. Eero Järne-
felt oli myös etevä muotokuvamaalari, kuten
osoittaa varsinkin hänen äitinsä kuva (1908). Se
luonnehtii koruttoman kauniisti Elisabeth Järne-
feltin vaatimatonta ja suoraa luonnetta.
Pekka Halonen (1865-1933), savolaisen talok-
kaan poika Lapinlahdelta, opiskeli maalausta
Pariisissa ja sai vaikutteita Paul Gauguinilta ja
Pierre Puvis de Chavannes'ilta. Heidän tyylinsä
ohjasi Halosta maalaamaan selkein ääriviivoin ja
suurin, puhtain pinnoin, mikä sopii taiteilijan
tyyntä tarkastelua suosivaan persoonallisuuteen.
Aiheensa Halonen otti aluksi mieluiten maaseu-
dun kansan työstä ja tavoista [Ateria 1899, Tien-
raivaajia Karjalassa 1900, Työstä paluu 1907), jos-
kus myös "kalevalaisesta" muinaisuudesta.
Suomalaisen maisemamaalauksen korkeimpiin
saavutuksiin voidaan lukea Halosen 1899, hel-
mikuun manifestin vuotena, maalaama Erämaa.
Siinä on kansallisromantiikkaa ja symboliikkaa:
ohimenevä rajuilma piiskaa uhkeaa, murtuma-
tonta aarniometsää, mutta salomaisema korkeine
vaaroineen on ennen kaikkea ylevän kaunis, ih-
misen näkemä mutta Jumalan luoma. Ajan mit-
taan Pekka Halonen maalasi yhä enemmän mai-
semia, varsinkin talvisia, ja kehitti tyylinsä hyvin
pelkistetyksi.
Helene Schjerfbeck
ja muita naistaiteilijoita
Eräät ruotsinkieliset taiteilijat hakeutuivat määrä-
tietoisesti hyvin artistiseen maalaukseen. Helsin-
kiläinen Helene Schjerfbeck (1862-1946) opiskeli
1880-luvulla pitkään Pariisissa ja maalasi lähinnä
realistisesti viehättymättä kuitenkaan varsinaiseen
impressionismiin. Hänen merkittävin työnsä täl-
tä kaudelta on Toipilas (1888), herkkä lapsikuva
kauniine valovaikutelmineen. Ranskassa Helene
Schjerfbeck kihlautui englantilaisen taidemaala-
rin kanssa, mutta sulhanen purki kihlauksen väit-
täen syyksi morsiamen sairautta. Nuorelta taitei-
lijattarelta sulkeutui siten yksi ovi "tavalliseen" elä-
mään.
Vuosisadanvaiheessa alkoi Helene Schjerfbeckin
nopea kehitys itsenäiseksi taiteilijaksi. Samaan ai-
kaan hän muutti heikon terveytensä vuoksi Hy-
vinkäälle, missä hän asui varsin eristyneenä mutta
seurasi maalaustaiteen kehitystä kirjoista ja kävi
Helsingissä merkittävissä taidenäyttelyissä. Hän
maalasi tästä lähtien etupäässä ihmishahmoja, en-
nen kaikkea naistutkielmia ja toistuvasti myös
omiakuvia. Hän pelkisti kuvansa vähitellen ää-
rimmilleen, supisti väriskaalaansa, jossa musta sai
suuren merkityksen, ja tyylitteli aiheitaan maa-
lausten muuttuessa yhä abstraktisemmiksi. Vuo-
desta 1925 toisen maailmansodan aikaan saakka

Suomen taiteen kultakausi 673
taiteilija asui Tammisaaressa ja vuodesta 1944
Saltsjöbadenissa, Ruotsissa.
Ekspressionismi viehätti Helene Schjerfbeckiä
etenkin Henri Matissen edustamana, samoin Ja-
panin maalaustaide, mutta hän maalasi silti täy-
sin omalla tavallaan. Tämä arka, herkkätuntoinen
nainen oli taiteilijana ankara ja tinkimätön ja tut-
ki kylmän rohkeasti vanhenemistaan ja kuoleman
lähestymistä. Hänen teoksensa ilmaisevat suuren
maalausteknisen taidon ohella nerokasta kykyä
nähdä aiheen olennainen ydin. Aihepiirin sup-
peus, joka tuskin johtui pelkästään olosuhteista,
lisää Schjerfbeckin taiteen yleisinhimillisyyttä:
sillä ei ole ajallisia eikä paikallisia rajoja.
Suuri yleisö tiesi Helene Schjerfbeckistä verra-
ten vähän, mutta hänen neroutensa ymmärtävän
taidekauppias Gösta Stenmanin 1917 ja 1937 jär-
jestämät näyttelyt herättivät asiantuntijat. Myö-
hemmin hänet on luettu Suomen taiteen suurim-
pien joukkoon. Ruotsalainen kriitikko Gotthard
Johansson kirjoitti jo 1937: "Helene Schjerfbeckin
taidetta katsoessa vaikenee itsestään kysymys van-
hasta ja uudesta, jopa hyvästä ja huonosta. Tässä
nähdään suurta taidetta, tässä kohtaamme pyhyy-
den." Nykyään voidaan kysyä, eivätkö Schjerf-
beckin syvällinen näkökykyjä suvereeni taito ko-
hota häntä maailmantaiteen suurimpien mesta-
rien rinnalle.
Autonomian ajan lopulla Suomessa oli useita mui-
takin eteviä naispuolisia taidemaalareita, säätyläis-
perheiden tyttäriä. Näissä piireissä maalaaminen
oli arvostettu harraste, tytöillä ei ollut vielä valitta-
vana monta omaa ammattia, ja kuten ruotsalai-
nen tutkija Lena Holger huomauttaa, Suomi oli
edelläkävijämaa heidän kouluttamisessaan maa-
laustaiteen tekniikkaan. Taideyhdistyksen piirus-
tuskouluissa ei tunnettu tyttöjä koskevia rajoituk-
sia; yksinomaan lahjakkuus ratkaisi, ketkä otet-
tiin kouluun.
Fanny Churbergin ja Helene Schjerfbeckin
ohella on suppeassakin katsauksessa mainittava
ainakin Beda Stjernschantz ja Ellen Thesleff. Mo-
lemmat olivat aatelisperheen tyttäriä, mutta Beda
Stjernschantz (1867-1910) joutui isänsä kuoltua
tekemään ansiotyötä taideopintojensa kustannuk-
sella ja kärsi pahasta selkävammasta ja muista sai-
rauksista. Hän saattoi silti opiskella lyhyen aikaa
Pariisissa ja Italiassa.
Beda Stjernschantzin suppeaan tuotantoon kuu-
luu pelkistettyjä tytön muotokuvia ja kaksi hyvin
hienoa symbolistista teosta. Kaikkialla ääni kai-
kuu (1895) kuvaa symbolistien arvostamaa mu-
siikin voimaa ihmismieleen. Pastoraali (1897) on
"haave kadotetusta paratiisista ... johon kuiten-
kin liittyy surumielinen, ratkaisematon kysymys
elämän arvoituksesta" (Salme Sarajas-Korte). Mo-
lempia tauluja kaunistavat puhtaat, laajat väripin-
nat. Varsin pian traagiset onnettomuudet murtivat
Beda Stjernschantzin kyvyn jatkaa maalaamista
ja veivät tämän etevän taiteilijan itsemurhaan.
Ellen Thesleff (1869-1954) opiskeli Pariisissa
mutta sai myöhemmin tärkeitä vaikutteita Italias-
sa maalatessaan ja koki monta kehityskautta. En-
simmäisistä realistisista kuvistaan hän siirtyi sym-
bolismiin ja maalasi 1892 romanttisen, uneksi-
van tytön mallinaan kaunis sisar Thyra Elisabeth.
Pian Ellen Thesleff irtautui symbolismista ja suun-
tautui impressionistiseen väritaiteeseen, jolle ovat
ominaisia heleät, vaaleat sävyt ja muodon hie-
nostunut vapautuminen. Myöhemmin hän teki
maalausten ohella paljon värillisiä puupiirroksia.
Suuressa näyttelyssä jäi vanhenevan Ellen Thes-
leffin taiteesta mielikuva levottomasta kokeilijasta,
joka pysyi kuitenkin ehdottomana artistina. Jois-
sakin töissään hän tavoitti hyvin voimakkaan tun-
teen, parhaana esimerkkinä ehkä Kevät (1935).
Kuten Sandro Botticellin renessanssitaulussa ke-
vät on myös Ellen Thesleffin työssä luonnonvoi-
ma, joka ei välitä hiventäkään siitä, mitä kohta-

674
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
loita se tuo ihmisille. Botticellin tyynen ylvääseen
jumalattareen verrattuna Ellen Thesleffin haltija
on kuitenkin villi erämaan tytär.
Uusi maalaustaide
murtaa kansallisromantiikan
Symbolisti jos kukaan oli Hugo Simberg (1873-
1917). Hän syntyi sotilasperheeseen, jossa harras-
tettiin kuvataiteita. Nuori Simberg oli Gallen-Kal-
lelan oppilaana Ruovedellä ja tutustui myöhem-
min Ranskan ja Italian maalaukseen, mutta hä-
nestä tuli ennen kaikkea hyvin itsenäinen taiteili-
ja, "omaperäinen naiiviudessaan" (Sixten Ring-
bom). Simberg maalasi tosin mestarillisesti täy-
sin realistisiakin töitä kuten teokset Täti (1898),
tutkielma vanhan naisen kasvoista, ja Perunatyttö
(1901), jossa on tavattu köyhän maalaislapsen
suunnaton vakavuus.
Sitä tyypillisempää symbolismia edustavat Sim-
bergin usein vesivärillä ja guassilla maalatut työt,
joiden aihe liittyy kuolemaan tai paholaiseen. Pa-
han perinnäiset edustajat ovat Simbergin töissä
kiltin ja avuttoman oloisia pikku piruja. Kuole-
ma taas on lempeä kuten teoksessa Kuoleman puu-
tarha (1896), jossa luurankomiehet hoitelevat hel-
lästi kasvin muodon saaneita sieluja, tai asialli-
sen vakava kohtalon sanansaattaja kuten töissä
Sallittu (1895) ja Tuonelan portilla (1898). Jotkut
Simbergin teokset vaikuttavat unikuvilta.
Hugo Simbergin symboliikan tulkitseminen ei
ole helppoa. Kuten Ringbom sanoo, hän jättää
katsojan huoleksi, mitä tämä haluaa ja voi nähdä
hänen kuvissaan. Simbergin taiteesta kuvastuvat
elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan perimmäi-
nen epätodellisuus ja ihmisenä olemisen traagi-
suus lempeästi ja naiivisti nähtynä. Hänen kau-
neimpia töitään on Haavoittunut enkeli (1903), jon-
ka taiteilija maalasi lähes samanlaisena 1906 Tam-
pereen Johanneksenkirkkoon. Pikku enkeli, jota
kaksi lasta kantaa, on ehkä haavoittunut sodassa.
Suursodan uhka häilyi koko ajan Euroopan yllä,
ja sotilaan poikana Hugo Simberg ehkä aavisti
katastrofin.
Magnus Enckell (1870-1925) omaksui Pariisissa
opiskellessaan symbolismin aatteet ja maalasi
1890-luvulla muotoa ja lujaa viivaa korostavia,
väreiltään askeettisia kuvia, joiden aiheet olivat
usein antiikista. Myöhemmin hän maalasi valon-
hohteisia, yhä selkeälinjaisia monumentaalitöitä
kuten teoksen Kulta-aika (1904) Helsingin yliopis-
ton kirjastoon ja suuren alttarifreskon Ylösnouse-
mus Tampereen Johanneksenkirkkoon 1906-07.
Enckell oli myös erinomainen muotokuvamaa-
lari, esimerkkeinä filosofi Thiodolf Reinin jämerä
kuva vuodelta 1902 ja eloisa Kitaransoittaja, maa-
lari ja Bellman-laulaja Bruno Aspelinin muotoku-
va (1905).
Seuraavina vuosina Enckellin taide uudistui voi-
makkaasti: hän luopui raskaanlaisesta, muotoa te-
hostavasta tyylistään ja ryhtyi suosimaan uus-
impressionistien tavoin "puhdasta palettia" eli se-
koittamattomia värejä ja valoisaa, värikyHäistä
maalausta. Viiva väistyi väri-ja valo vaikutelmien
tieltä. Uudellakin tyylillään Magnus Enckell maa-
lasi hienostunutta, arvonsa säilyttävää taidetta.
Hän johti ennen kaikkea Paul Cezannea ihailevaa
uusimpressionistista Septem-ryhmää, joka järjesti
1912 seitsemän taiteilijan yhteisnäyttelyn.
Jos kysytään, minkä taiteenlajin harrastus rajoit-
tui viime vuosisadan vaihteessa selvimmin oppi-
sivistystä saaneeseen väestöön, vastaus on helpos-
ti: maalaustaide. Pikkuporvarin, ammattimiehen
tai talonpojan huoneiden seinillä ei milloinkaan
nähty alkuperäistä taideteosta, joskus kyllä väri-
painokuvia tavallisesti raamatullisine aiheineen
tai ehkä jokin kehno jäljennös, useimmiten Jean-

Suomen taiteen kultakausi 675
Frangois Millefn Iltakelloista tai Ferdinand von
Wrightin Taistelevista metsoista.
Toisaalta eteviä taidemaalareita alkoi jo autono-
mian ajan lopulla nousta myös kansan syvistä ri-
veistä. Heitä oli Pekka Halonen, mutta suurem-
paa huomiota herätti kansanomaisuudellaan toi-
nen savolainen, Juho Rissanen (1873-1950). Hän
oli rengin poika Kuopion pitäjästä, kulki lapsena
kerjuulla ja kierteli sittemmin maalarinkisällinä.
Taidemaalari hänestä kumminkin tuli, Victor
Westerholmin ja venäläisen mestarin Ilja Repinin
oppilas. Parhaat työnsä Rissanen maalasi silti
omaperäiseen, aidon primitiiviseen tyyliin.
Hänen varhaista taidettaan Markku Valkonen
luonnehtii: "Omakohtaisesti koettu kansanelämä
astuu taiteeseemme Juho Rissasen teoksissa ...
Kansasta alkaa paljastua rikkaampi ja elinvoimai-
sempi kuva. Ihmisistä tulee yksilöitä, ei ainoas-
taan fysionomialtaan vaan myös tavoiltaan ja per-
soonallisuudeltaan." Tämä Rissasen merkitystä
korostava arviointi ei ole liikaa, kun ajatellaan hä-
nen mestariteoksiaan, esimerkiksi Povarissa
(1899), Rauta kaulassa (1900) ja Isän kuolema
(1902).
Rissanen lukeutui 1910-luvulla edellä mainit-
tuun Septem-ryhmään, opetteli hienostuneempaa
ja samalla tehottomampaa tekniikkaa mutta vie-
raantui Savon kansan elämästä ja muutti 1918 tyk-
känään ulkomaille. Sielläkin Rissanen säilytti re-
hevän huumorinsa ja savonmurteensa, jolla hän
puhui myös ranskaa ja saksaa. Berliinissä Juho
vastasi konjakkia tilattuaan sen merkkiä kysyvälle
tarjoilijalle: "Tass' ist miir volokommen tasse-
lepe." Mutta taiteilijana hän kuoli pystyyn.
Syvistä riveistä nousseita maalareita oli jo autono-
mian ajan lopulla muitakin, kuten oululainen Ju-
ho Mäkelä (1885-1943), meillä ennen näkemä-
tön koloristi, ja Pietarissa suutarin poikana synty-
nyt Jalmari (Jali) Ruokokoski (1886-1936), jotka
herättivät 1910-luvulla huomiota Ranskasta leviä-
vän ekspressionismin etevinä edustajina. Samaa
suuntausta edusti pohjoiskarjalainen Tyko Salli-
nen (1879-1955), alkuperäiseltä ammatiltaan rää-
täli, joka sai voimakkaita vaikutteita opiskelles-
saan 1909-10 Pariisissa ja oli 1910-luvulla maam-
me johtava ekspressionisti. Tämä uusi suunta ko-
rosti taiteilijan sisäistä näkemystä ja suosi tarkan
piirustuksen sijasta entistä rohkeampaa värien
käyttöä.
Sallisen häikäilemättömän karkea kansanihmis-
ten esittäminen muun muassa taulussa Pyykkärit
(1911) herätti kiivaita vastalauseita, mutta hänen
ilmaisukykyään opittiin vähitellen arvostamaan.
Nuoren kansannaisen herkkä muotokuva Pekan
Hilma (1914) sai melkoista tunnustusta. Vuodelta
1918 ovat Sallisen mestariteokset: maalaistanssien
kuvaus7y/£)tf sekä Hihhulit, väreiltään harmaa ja
ruskea kuva lestadiolaisseuroista, taustalla vaka-
van lempeä Kristus ja siunausta tuova enkeli. Van-
hoillisimmat arvostelijat eivät nähneet näissäkään
töissä muuta kuin karkeutta ja rumuutta, mutta
myöhemmin niitä alettiin pitää klassisina teok-
sina, ja Sallinen sai professorin arvonimen.
Tyko Sallinen muodosti 1916 ekspressionistisen
"marraskuun ryhmän", johon kuuluivat muun
muassa kubismiin suuntautunut Alvar Cawen
(1886-1935) ja sittemmin professorin arvon saa-
nut Marcus Collin (1882-1966). Collin oli persoo-
nallinen koloristi, jonka merkittävimpiä teoksia
on vasta kymmeniä vuosia myöhemmin julkisuu-
teen tullut Vallankumous(1922), suggestiivinen ku-
va mielettömään hurmioon joutuneesta kansan-
joukosta. Jo 1920-luvulla kaikki tässä mainitut eks-
pressionistit siirtyivät maalaamaan sovinnaisem-
min ja menettivät nuoruudentöittensä persoonal-
lisen otteen.

676
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
Kuvanveisto
ja taideteollisuus
Suomen kuvanveistotaidetta kahlitsi autonomian
ajalla sitä ymmärtävän yleisön vähäisyys pienessä
maassa. Alkukoulutusta oli kyllä saatavissa koti-
maassa vuodesta 1863 lähtien, jolloin Helsingin
piirustuskoulussa käynnistyi kuvanveiston linja
C.E. Sjöstrandin toimiessa opettajana. Lisää op-
pia moni kuvanveistäjä hankki 1860- ja 1870-lu-
vulla Kööpenhaminan taideakatemiassa Herman
Vilhelm Bissenin tai hänen poikansa Vilhelm Bis-
senin oppilaina, mutta veistotaiteen suuret kes-
kukset olivat Rooma ja Pariisi, jonne suomalaiset-
kin koettivat hakeutua kunnon koulutuksen saa-
dakseen.
Suomen maineikkain kuvanveistäjä oli 1800-
luvun lopulla Walter Runeberg (1838-1920), kan-
sallisrunoilijan poika. Opiskeltuaan kotimaassa ja
Kööpenhaminassa hän asui kauan Roomassa ja
Pariisissa. Runeberg omaksui tyylikseen jo van-
hentuneen klassisismin, joka sai sittemmin realisti-
sempia piirteitä lähinnä tilaustöiden takia. Suo-
meen hän veisti lukuisia muistopatsaita, myös Jo-
han Ludvig Runebergin kokovartalokuvan Hel-
sinkiin (1885), mutta kovin persoonallisiksi hä-
nen töitään ei voitane sanoa. Pietari Brahen pat-
sas Turussa (1888) on viehättävä ja hauska va-
paan asentonsa, suopean grand seigneurin il-
meensä ja upean barokkipukunsa ansiosta.
Johannes Takanen (1849-85), muonamiehen
poika Virolahdelta, sai puuveistostensa ansiosta
tuekseen taiteen ystäviä ja pääsi opiskelemaan
Kööpenhaminaan ja Roomaan. Hän asuikin lop-
puikänsä Roomassa mutta sai silti Walter Ru-
nebergin maineen uhallakin joitakin tilauksia
Suomesta. Takasen klassisismi ei ollut jäykkää
vaan kauniisti lyyristä ja hienostunutta. Hän us-
kaltautui veistämään 1876 Kalevalan Ainon alas-
tomana, mikä järkytti vanhoillisinta yleisöä. Tätä
työtä eloisampi ja sirompi on pieni terrakottaluon-
nos Merelle katsova Aino (1874). Keuhkotuberku-
loosi katkaisi Takasen uran.
Myös helsinkiläinen Robert Stigell (1852-1907)
oli syntyään kansanmies ja työskenteli kivenhak-
kaajana ja merimiehenä ennen kuin pääsi opis-
kelemaan kuvanveistoa Roomassa. Jatkaessaan
opintojaan Pariisissa Stigell omaksui realistisia
ihanteita muun muassa Auguste Rodinin vaiku-
tuksesta.. Jousimies]& Linkooja, molemmat vuodelta
1887, ovat ihailtavan dynaamisia, vauhdikkaita
veistoksia, ja dramatiikkaa on viljalti myös Haak-
izrzHoztfl-patsaassa (1889-97), jota vaivaa aiheen
asetelmallisuus.
Suomessa oli jo 1870-luvulla kaksi naispuolista
kuvanveistäjää, joista Aline Forsman muutti pian
pysyvästi Saksaan. Eveliina Särkelän (1847-1939)
isä oli pohjalainen kelloseppä, joka kieltäytyi
avustamasta tyttärensä kuvanveiston opintoja.
Vasta isän kuoltua tämä pääsi opiskelemaan Köö-
penhaminaan ja myöhemmin Saksaan. Suomeen
palattuaan hän sai tunnustusta romanttisen hert-
taisesta Mansikkatytöstä (1879) ja eräistä muotoku-
vista, mutta tilaukset jäivät vähiin, kun nainen oli
vielä outo lintu kuvanveistäjäksi. Oma ateljeekin
jäi unelmaksi. Pidettyään viimeisen näyttelynsä
1883 Eveliina Särkelä luopui veistotaiteesta elääk-
seen piirustuksen opetuksella ja käsitöillä.
Aikakauden suomalaisista kuvanveistäjistä kan-
sainvälisesti tunnetuin oli Ville Vallgren (1855-
1940), joka opiskeli Pariisissa ja sai jonkin verran
vaikutteita Rodinilta sekä 1890-luvulla art no-
veausta eli jugendista. Vallgren kehitti kuitenkin
oman, persoonallisen taiteensa, jossa lyyrinen nä-
kemys yhdistyy kauniisti marmorin tai kipsin hie-
nostuneeseen käsittelyyn. Vallgrenin varhaisista
teoksista parhaita on Marjatta (1888), veistotaiteen
kauneimpia nuoren naisvartalon kuvauksia. Myös
Albert Edelfeltin eloisaa rintakuvaa (1885), joka

Suomen taiteen kultakausi 677
luonnehtii taidemaalarin monisärmäistä persoo-
nallisuutta, pidetään mestariteoksena.
Myöhemmin Vallgren loi monia pienikokoisia,
siroja pronssi- ja terrakottaveistoksia, joiden tai-
teellisuutta ihailtiin Pariisissa; Ranskan valtiokin
osti useita. Vallgrenin pantua niitä näytteille Champ
de Mars'in salongin taideteollisuusosastolle ne
siirrettiin Rodinin käskystä veistososastolle,
Constantin Meunier'n teosten viereen. Kotimaas-
sa Ville Vallgrenin tunnetuin työ on suihkukaivon
keskushahmo Merenneito (1908), lempinimeltään
"Havis Amanda", joka juontunee Havin saippua-
tehtaan mainoksesta. Ilkamoivan vallaton nuori
nainen herätti pahennusta esteettiseltä ja etenkin
siveelliseltä kannalta, mutta ajan mittaan Vallgre-
nin kauniista merenneidosta on tullut helsinki-
läisten suosikki.
Autonomian loppujakson kansallinen monu-
mentti veistäjä oli Emil Wikström (1864-1942), jo-
ka opiskeli ja asui kauan Pariisissa ja sai hänkin
vaikutteita Rodinilta. Wikströmin lahjakkuutta
osoittavat varhaiset työt kuten dynaaminen Kos-
kenlaskija (1889) ja herkkä nuoren tytön rintaku-
va Rukous (1897), mutta suuret tilaustyöt eivät ol-
leet eduksi taiteilijan kehitykselle. Säätytalon ot-
sikon veistosryhmä (1893-1902) on komea mut-
ta tilan mataluuden takia täyteen ahdettu. Kan-
sallisromanttiset monumentit kuten Elias Lönn-
rotin muistopatsas Helsingissä (1902) osoittavat
kirjallisten aiheiden sopivan heikosti veistoksiin.
J.V. Snellmanin istuva pronssipatsas (1913-15) on
jäykkä mutta klassisen selväpiirteinen ja luonneh-
tii hyvin suurmiehen tarmoa ja päättäväisyyttä.
Taideteollisuuden edistämiseksi perustettiin Hel-
sinkiin 1871 professori CG. Estlanderin aloittees-
ta käsityökoulu, joka muutettiin 1874 taideteolli-
suuskouluksi. Sekin pääsi aikanaan Ateneumin
suojiin. Jugendtyyli vaikutti vuosisadanvaihteen
tienoilla Suomen taideteollisuuteen, olipa kysy-
mys huonekaluista, keramiikasta tai tekstiilitai-
teesta, ja raivasi puolestaan tietä kansallisroman-
tiikalle. Kotimaisesta taideperinteestä huomattiin
erikoisesti vanhat ryijyt, joiden varhaisimpia ar-
vostajia olivat Akseli Gallen-Kallela ja kuvanveis-
täjä Emil Cedercreutz. Ryijytaidetta ryhdyttiin ke-
hittämään kansallisromantiikan hengessä, ja täs-
säkin Gallen-Kallela teki hyvää työtä. Hän suun-
nitteli myös huonekaluja ja muita esineitä kansal-
lissävyistä taidetta tavoitellen.

■ . .*a^S, _,

679
Nouseva
suomalainen musiikki
ja Jean Sibelius
Kanteleen helkyttäjiä
ja viulupelimanneja
Perinteisestä kansanmusiikista, johon säätyläisten-
kin huomio alkoi kiintyä 1800-luvulla, Väinämöi-
sen soittimella oli erikoisasema kansallisroman-
tiikassa. Länsi-Suomessa kantele oli säilynyt kan-
sansoittimena Pohjanmaalla, parhaiten Vetelin-
joen varrella, ja sitä kehitettiin nyt erikoisesti
Kaustisella. Varhemmin puusta koverrettu koppa
ryhdyttiin kokoamaan laudoista, ja näin voitiin
kanteleen kokoa kasvattaa, kunnes siinä oli jo
1850-luvulla yli 20 kieltä ja myöhemmin kol-
meenkymmeneen asti.
Kanteleensoittoa teki tunnetuksi ennen kaikkea
Kreeta Haapasalo, syntyään Järvilä (1815-93),
musikaalisuudestaan tunnetun talonpoikaissuvun
tytär Kaustiselta. Kreeta eli elämänsä torpan tai
pikkutalon emäntänä, enimmäkseen Vetelin Haa-
pasalossa, ja esiintyi vuodesta 1849 lähtien kan-
teleensoittajana ja laulajana, aluksi Pohjanmaan
rannikon kaupungeissa. Soittomatkojen syynä oli
perheen lisätulojen tarve mutta myös taiteilijan
halu esiintyä. Kreeta ilmaisi tämän sanoin: "Tot-
ta sen Jumala on minun osakseni pannut, että mi-
nun pitää ruveta kanteletta ihmisille soittamaan."
Helsinkiin Kreeta Haapasalo matkusti ensi ker-
ran 1853, jolloin Zachris Topelius esitteli häntä
lehdessään. Kauniin talonpoikaisnaisen puhtaa-
na helisevä soittoja taipuisa sopraano miellyttivät
niin säätyläisiä kuin rahvastakin. Pian hän oli Suo-
men tunnetuin muusikkoja samalla maamme sii-
hen asti tunnetuin nainen. Kreeta esiintyi soittaja-
na vuoteen 1890 ja teki kymmeniä matkoja, kah-
desti Pietariinkin ja kerran Tukholmaan. Hänen
käydessään 1857 Porvoossa toinen keskipohjalai-
nen taiteilija Fredrika Runeberg järjesti Kreetan
julkisen konsertin ja palvelusväkensä pyynnöstä
kotonaan toisen, jota kuuntelemaan kutsuttiin tut-
tujen perheiden palvelijattaria.
Muista pohjalaisista kanteleensoittajista on mai-
nittava Kreeta Haapasalon sukulainen Susanna
Östermark, syntyään Purola (1848-91), eli "Soit-
to-Sanna" Halsualta. Hänen soittonsa osoitti eri-
koisen varmaa korvaaja tahti oli hyvin täsmälli-
nen. Helsingissä käydessään Sanna sai soittaa
Elias Lönnrotillepa Kalevalan tekijä opetti puoles-
taan hänelle pari runosävelmää. Kanteletta alet-
tiin vähitellen käyttää kotisoittimena siellä täällä
sellaisillakin seuduilla, missä se oli unohtunut jo
vuosisatoja sitten.
Raja-Karjalan ortodoksiset runonlaulajat soitti-
vat pientä, varhaiskantaista kanteletta ikivanhoin
sävelin, usein samalla muinaisrunoa hyristen.
Kanteleensoittajana heistä kuuluisin oli Iivana
Shemeikka eli "Jehkin Iivana" (1843-1911) Suis-
Jean Sibeliuksen viidennen sinfonian vuotena 1915 Robert Kajanus korosti hänen kansallista merkitystään: "Tuskin oli alettu
muokata karua maaperää, kun saloilta kuului valtava humina ... Suomalaisten sävelten mahtava kevätvirta vyöryi esiin. Sibelius
raivasi yksinään tien." Tämä kuva on vuodelta 1905.

680
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
tamolta, sävyisä vanhus, joka taisi paljon vanhaa
runoakin. Karjalan soittajia kuunneltiin yleisillä
laulu-ja soittojuhlilla hartaasti. Sortokaudella tun-
tui lähes siltä kuin kantele ja kalevalainen runo-
us olisivat herättäneet kaukaisten esi-isien henget
rohkaisemaan painostettua kansaansa.
Viulu oli yhä suosittu kansansoitin, jolla peliman-
ni säesti tanssia, kunnes harmonikka alkoi 18001u-
vun lopulla kilpailla sen kanssa ja syrjäytti viulun
monin paikoin kokonaan. Erikoisen hyvin viulu
säilytti asemansa Kaustisella, kun siellä oli usei-
ta hyvin eteviä soittajia, joita pyydettiin yhä peli-
manneiksi häihin. Täällä keksittiin ryhtyä säestä-
mään eli "tämmäämään" kahta tai kolmea viulua
urkuharmonilla, mistä soitto tuli hyvin rytmik-
kääksi ja piti puolensa hanuria vastaan. Kaustisen
etevimpiä viulupelimanneja olivat autonomian
ajan lopulla suutari Kalle Tastula, torppari Vilja-
mi Jylhä ja talollinen Antti Järvelä (alkuaan ja oi-
keammin Järvilä).
Hyviä viulupelimanneja oli muuallakin, Ete-
lä-Pohjanmaan parhaita itsellinen Matti Haudan-
maa (1858-1936) Kortesjärveltä, levoton vaeltaja,
joka soitti perhejuhlissa, markkinoilla ja talojen
tuvissa. Mestarillisena soittajana hän sai Vaasassa
1913 ensi palkinnon kuudenkymmenen peliman-
nin kilpailussa. Kuortanelainen mökinmies Juha
Seijari (1834-1904) oli laajalti kuuluisa pelimanni,
joka osasi norjalaisen virtuoosin Ole Bullin tavoin
soittaa viulua kaksi- ja kolmiäänisesti ja muunteli
kappaleen kuin kappaleen kauniiksi ja vaikeak-
si. Toinen Kuortaneen poika Heikki Klemetti piti
häntä Suomen kansansoittajista etevimpänä, mut-
ta tämä arvio tuskin perustui riittävään vertailuai-
neistoon.
Orkesterien kehitys ja Suomalaisen
oopperan synty
Suomen musiikkielämä ei Fredrik Paciuksen sy-
väkynnön jälkeen joutanut enää kesantoon. Hä-
nen seuraajakseen yliopiston musiikinopettajana
tuli 1871 varhemmin Viipurissa opettanut muu-
sikko Richard Faltin (1835-1918) Danzigista, ja
hän toimi ansiokkaasti myös kapellimestarina ja
kuoronjohtajana. Orkesterimuusikot olivat varsin-
kin 1800-luvun puolella suureksi osaksi saksalai-
sia, ja Turun vireästi elpyvää musiikkielämää johti
1840-luvulla etevä holsteinilainen kapellimestari
Conrad Greve. Turun Soitannollisella seuralla oli
vuodesta 1868 jatkuvasti orkesteri, jossa ammatti-
muusikkoja tukivat sotilassoittajat ja amatöörit.
Helsingissä kuultiin orkesterimusiikkia etu-
päässä Uuden eli ruotsalaisen teatterin orkeste-
rin ansiosta sen antaessa 1860-78 jatkuvasti sin-
foniakonsertteja. Sen jälkeen konserttitoiminta
oli kotvan aikaa lamassa, mutta 1882 perustettiin
Helsingin orkesteriyhdistys ja sen sinfoniaorkes-
teri, johon kuului 36 soittajaa. Se alkoi pian saa-
da valtionapua, ja toimittuaan viimeksi Helsingin
Filharmonisen seuran orkesterin nimellä siitä tu-
li 1914 Helsingin kaupunginorkesteri. Orkesterin
johtajana toimi 1882-1933 etevä kapellimesta-
ri Robert Kajanus (1856-1933), joka oli opiskel-
lut Leipzigissä ja Pariisissa ja tulkitsi ansiokkaasti
muun muassa Sibeliuksen teoksia.
Musiikkikoulutusta edistääkseen säveltäjä,
maisteri Martin Wegelius (1846-1906), Wienissä
ja Leipzigissä syvällisesti opiskellut musiikkimies,
perusti 1882 Helsingin Musiikkiopiston (Helsing-
fors Musikinstitut). Esikuvana olivat lähinnä Sak-
san erinomaiset konservatoriot. Wegelius teki
opistossaan perustavaa työtä muun muassa etevä-
nä sävellyksen opettajana ja julkaisi tärkeitä musii-
kin oppikirjoja. Osaksi sen vuoksi, että Wegelius
oli jyrkästi ruotsinmielinen, Robert Kajanus pe-

Nouseva suomalainen musiikki ja Jean Sibelius 681
rusti 1885 Orkesterikoulun, joka kilpaili Wegeli-
uksen opiston kanssa, kunnes yhdistettiin tähän
1914. Helsingin Musiikkiopisto oli Sibelius-Aka-
temian suoranainen edeltäjä.
Paciuksen järjestämiä oopperaesityksiä ei Helsin-
gissä unohdettu, ja 1866 perustettu Uusi teatteri
esitti vuoteen 1878 saakka oopperoitakin. Jo 1873
myös edellisvuonna perustetun Suomalaisen teat-
terin lauluosasto esitti Viipurissa vieraillessaan
Gaetano Donizettin oopperan Lucia di Lammer-
moorfa toimi sitten useita vuosia "Suomalaisena
oopperana". Sen orkesteri, jota johti useimmiten
Richard Faltin, koostui etupäässä amatööreistä ja
samoin kuorokin. Oopperan ohjaajana toimi Suo-
malaisen teatterin johtaja Kaarlo Bergbom. Kun
lauluosasto jouduttiin 1879 lopettamaan kustan-
nusten takia, se oli esittänyt lähes 30 merkittävää
oopperaa, ja esitykset olivat olleet taiteellisesti hy-
vin tasokkaita ennen kaikkea loistavien laulajien
ansiosta.
Bergbomin oopperan laulajista on mainittava
varsinkin kolme sopraanoa. Oulussa syntynyt, Pa-
riisissa ja Dresdenissä opiskellut Emmy Strömer,
avioliitossa Achte (1850-1924) oli myös sielukas
näyttelijä ja myöhemmin etevä laulun ja plastii-
kan opettaja. Ida Basilieria (1846-1928) oli kutsut-
tu lapsena Kalajoella "Laulaja-Vapuksi", ja laulaja
hänestä tuli. Heleä, notkea koloratuurisopraano
ja erinomainen koulutus tekivät hänestä ihaillun
nuorten naisten osien esittäjän. Helsinkiläinen Al-
ma Fohström, avioliitossa von Rode (1856-1936)
opiskeli Pietarissa ja Milanossa ja tuli kuuluisaksi
koloratuurilaulajana oopperaesityksissä ja konsert-
tilavoilla. Hän lauloi muun muassa Moskovan
Keisarillisessa oopperassa 1890-99 ja toimi 1909-
18 laulunopettajana Pietarin konservatoriossa.
Vuodesta 1879 oopperaharrastus oli Helsingissä
tilapäisten esitysten varassa, joita muun muassa
Emmy Achte järjesti. Turussa Soitannollinen seu-
ra sai 1907-16 aikaan lukuisia oopperaesityksiä,
joista mainittakoon Selim Palmgrenin Daniel
Hjortin kantaesitys 1910 säveltäjän johtaessa. Vaki-
nainen ammattiooppera syntyi vihdoin 1911 Hel-
sinkiin nimenään Kotimainen ooppera, vuodes-
ta 1914 Suomalainen Ooppera. Sen johtajana toi-
mi vuoteen 1938 saakka pianisti ja konserttitoi-
miston johtaja Edvard Fazer (1861-1943).
Tärkeä osuus Suomalaisen Oopperan perusta-
miseen oli oopperalaulaja Aino Acktella, avio-
liitossa Jalander (1876-1944). Hän oli Emmy Ach-
ten ja hänen puolisonsa, laulutaiteilija ja kapelli-
mestari Lorenz Nikolai Achten tytär, loistava sop-
raano, joka lauloi Pariisin Suuressa oopperassa
1897-1903 ja sittemmin vakinaisesti kiinnitetty-
nä New Yorkin Metropolitan-oopperassa ja Lon-
toon Covent Gardenissa. Suomalaisten laulajien
mahdollisuudet olivat kasvaneet oopperan suo-
sion lisääntyessä suurissa maissa. Etevänä orga-
nisaattorina ja johtajana Aino Ackte järjesti ke-
säisin 1911-16 oopperajuhlia Savonlinnassa. Nii-
den perinne alkaa siis näin kaukaa, ei tosin kat-
keamattomana.
Suurista laulajista on mainittava vielä Abraham
Ojanperä (1857-1916) talollisenpoika Limingasta,
jonka hänen kaunista ääntään ihailevat ystävät
toimittivat Jyväskylän seminaariin. Kaupungin
musiikinharrastajat ohjasivat hänet laulajan ural-
le, ja 1882-85 Ojanperä suoritti Dresdenin kon-
servatorion kurssin. Martin Wegeliuksen kutsu-
mana hän toimi 1885-1915 Helsingin Musiikki-
opiston laulunopettajana ja vuodesta 1896 myös
yliopiston kirkkolaulun opettajana. Abraham
Ojanperän komeaa bassoa kuultiin usein konser-
teissa ja oopperanäytännöissä, mutta erikoisen
suuri merkitys hänellä oli opettajana. Tehden jat-
kuvasti ulkomaanmatkoja hän seurasi kiinteästi
laulunopetuksen kehitystä ja oli kotimaassaan
"laulutaidon parhaiden europpalaisten traditsio-
nien kannattaja" (Evert Katila).

682 SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
Mieskuorojen ja kvartettilaulun
loistokausi
Autonomian ajan lopulla sai kuorolaulu Suomes-
sa hyvin suuren merkityksen, Helsingissä eten-
kin akateemiset mieskuorot. Akademiska Säng-
föreningenin tehtyä 1875 ensimmäisen ulkomaan-
matkansa Skandinaviaan kuoron amatöörijohta-
ja, varatuomari Gösta Sohlström kokosi sen pii-
ristä 1878 valiokuoron Muntra Musikanter, ja se
kunnostautui hänen johtamanaan myös ulkomail-
la, muun muassa Pariisin maailmannäyttelyssä
1889. Muntra Musikanter laulaa nykyäänkin. Mies-
kuorojen esitykset olivat seuraavina aikoina, Suo-
men autonomian joutuessa uhatuksi, erittäin tär-
keällä sijalla aatteellisissa ja isänmaallisissa juh-
lissa.
Tästä oli toisaalta seurauksena, että kieliriita, jo-
ka pirstoi hämmästyttävän pahoin Suomen mu-
siikkielämääkin, hajotti myös laulajien rivit, ja
1882 pohjoiskarjalainen musiikkimies maisteri
Pietari Juhana (Pekka) Hannikainen (1854-1924)
perusti suomenkielisen kuoron Ylioppilaskunnan
Laulajat. Se sai 1898 pitkäaikaisen ja etevän joh-
tajan maisteri, sittemmin professori Heikki Kle-
metistä (1876-1953). Tämä kiivasverinen, värikäs-
tä kieltä käyttävä eteläpohjalainen kokosi 1900
kuoronsa parhaista laulajista valiokuoron Suo-
men Laulu ja muutti 1907 sen sekakuoroksi.
Molemmissa kokoonpanoissaan Suomen Lau-
lu sai suurta tunnustusta ulkomailla esiintyessään,
mikä rohkaisi kansakuntaa varsinkin sortovuosi-
na. Laulaen voitiin ilmaista mielialoja myös koti-
maassa silloinkin, kun puhujan täytyi olla varo-
vainen. Suomalainen kuorolaulu oli parhaimmil-
laan taiteellisesti korkeatasoista, ja säveltäjät ku-
ten Emil Genetz, Jean Sibelius, Selim Palmgren
ja Toivo Kuula kartuttivat nopeasti kotimaista oh-
jelmistoa. Vanhastaan olivat käytettävänä Paciuk-
sen sävellykset ja tietenkin ulkomainen kuoro-
musiikki, josta esimerkiksi norjalaisten Ole Bullin
ja Friedrich August Reissigerin laulut olivat hy-
vin suosittuja.
Julkisissa tilaisuuksissa ja yksityisissä juhlissa
harrastettiin kvartettilaulua neljän, joskus kahdek-
sankin miesäänen esittäessä milloin jylhän isän-
maallisia lauluja milloin vienoja serenadeja. Nii-
tä voitiin tietysti laulaa myös nuoren kaunotta-
ren ikkunan alla. Vanhoja laulajia eli sittemmin
hajallaan pitkin Suomea, ja Juhani Aho kuvaa
heidän tapaamisiaan lastussa Vanha laulaja: "Vä-
listä heitä sentään sattuu yhteen kesäisissä juhlis-
sa niin monta, että saavat kvartetin kokoon. Kuin-
ka he silloin laulavat kuin pakahtuneen sydämen
kyllyydestä! ...Ja ikkunain alle tai puutarhan pen-
saiden taakse hiipii varpaillaan harras kuulijajouk-
ko, joka yhfäkkiä täydentää vanhat muistot re-
mahtaen lämpimiin kättentaputuksiin ja innok-
kaisiin hyvähuutoihin."
Sibelius, suuri ja itsenäinen
Jean Sibeliuksen nerokas elämäntyö kohotti suo-
malaisen sävellystaiteen lähes täydellisestä tunte-
mattomuudesta suureen kansainväliseen mainee-
seen. Johan Julius Christian (Jean) Sibelius (1865-
1957) syntyi Hämeenlinnassa kaupunginlääkäri
Christian Gustaf Sibeliuksen ja Maria Charlotta
Borgin poikana ja kävi siellä toimivan suomalai-
sen normaalilyseon, vaikka perheen kotikielenä
oli ruotsi. Kotona harrastettiin musiikkia, ja Jean
muodosti viuluineen laatuunkäyvän trion selloa
soittavan veljensä ja pianistisisarensa kanssa. Soi-
tonopiskelu johti Jeanin sommittelemaan jo lap-
sena myös pieniä sävellyksiä.
Helsingissä Jean Sibelius kirjoittautui yliopis-
toon lakitiedettä lukemaan mutta saman tien
myös Wegeliuksen musiikkiopistoonpa lakikirjat
unohtuivat pian. Sibelius suunnitteli viulutaiteili-

Nouseva suomalainen musiikki ja Jean Sibelius 683
jan uraa, mutta hänen lahjansa säveltämiseen
osoittivat pian hänen oman tiensä. Opiskeltuaan
1889-91 Berliinissä ja Wienissä Sibelius kirjoitti
kuorosinfonian Kullervo, jonka esitys 1892 ym-
märrettiin heti käänteentekeväksi kansalliseksi ta-
pahtumaksi. Useille muillekin teoksilleen Sibelius
antoi Kalevalan maailmaan viittaavat nimet: Tuo-
nelan joutsen, Pohjolan tytär, Luonnotar, Tapio la, ja.
monen ihaillun kuorolaulun sanat ovat Kaleva-
lasta tai Kantelettaresta: Venematka, Terve kuu, Sor-
tunut ääni, Saarella palaa.
On siis ymmärrettävää että Sibeliuksen musiik-
ki miellettiin tunnusomaisesti kansalliseksi taiteek-
si. Kansallisromantiikka innoittikin Sibeliusta
hänen työnsä alkuvaiheessa, mutta vaikeampaa
on sanoa, mitä se oikeastaan vaikutti hänen mu-
siikkiinsa. Näkökulmaa voi näet vaihtaa kuten
Mikko Heiniö sanoessaan esitelmässään Turun
Soitannollisessa seurassa, että erityisesti suomalai-
sena on totuttu pitämään sellaista musiikkia, joka
muistuttaa Sibeliusta. Säveltäjä Leevi Madetoja
kirjoitti puolestaan jo 1934, että samalla kuin kä-
sitys Sibeliuksen musiikin erityisestä suomalaisuu-
desta on raivannut sille tien oman kansan sydä-
meen, se on vaikeuttanut ulkomailla hänen mu-
siikkinsa ymmärtämistä.
Jean Sibeliuksen musiikin on näet otaksuttu
usein varsinkin Saksassa liittyvän liiaksi suoma-
laiseen kansanluonteeseen, jopa Suomen luon-
toonkin, jotta sillä olisi yleisinhimillistä kantavuut-
ta. Englannintorven joikuessa Tuonelan joutse-
nena kuulisimme siis vain romanttisen laulun
Suomen kesäyössä eikä kaikkia ihmisiä koskevaa
kutsua tuonpuoleiseen. Useimmille kuulijoille
Tuonelan joutsen laulanee kuitenkin elegistä tun-
netta elämän katoavuudesta, vanhukselle ehkä
rauhaa elämän huolista ja levottomuudesta. Mu-
siikinystävä nauttii myös Sibeliuksen soitin-
nustaidosta ja varsinkin puupuhallinten osuudes-
ta.
Sibeliuksen suuria teoksia, seitsemää sinfoniaa
ja viulukonserttoa, on vaikea väittää kansallisro-
manttisiksi tai hengeltään erityisesti suomalaisiksi,
tuskin liioin syvää tunnetta väräjäviä yksinlaulu-
ja kuten Timantti hangella, Tuli tyttö luota arma-
hansa ja muita. Tosin säveltäjä eli sydämessään
kansansa ahdistuksen ja taistelut. Välittömänä
vastauksena helmikuun manifestiin syntyi 1899
Ateenalaisten laulu, ja Suomen vapauttamiseen
valmistautuvien jääkärien pyynnöstä Sibelius sä-
velsi 1917 mahtavan Jääkärimarssin. Mutta onko
niiden sävelkieli erityisesti suomalaista?
Jean Sibelius on hyvin itsenäinen, hänen mu-
siikkinsa ei riipu paljoakaan muoti-ilmiöistä ja tun-
tuu sen vuoksi kestävän aikaa harvinaisen hyvin.
Hän aloitti lähinnä romantikkona mutta siirtyi
vähitellen klassiseen tyyliin. Jos myönnetään hä-
nen alkuajan sävellyksissään olevan kansallista
ohjelmallisuutta, se hävisi 1900-luvun puolella.
Luonto on hänelle suurena innoituksen lähteenä
mutta niin myös ihmisen sielu. Toisen taiteilijan
sanoin Sibeliuksen musiikki puhuu "yksinäisyy-
destä, onnesta, tuskasta, ikuisuuden tunnosta,
luontoon sulautumisesta, haltioitumisesta ja hil-
jaisuudesta" (Bo Carpelan, Axel), ja niin persoo-
nallisesti, että ensi kerran kuullun kappaleen tun-
nistaa useimmiten epäröimättä Sibeliuksen sävel-
tämäksi.
Jo hyvin varhain Jean Sibeliuksesta tuli kansal-
linen instituutio: hänelle myönnettiin 1897 val-
tion taiteilijaeläke. Se ei tahtonut aina riittää, kun
Sibeliuksella oli suuri perhe ja lisäksi taipumus
nauttia hienoista juomista ja hyvistä sikareista,
minkä taustana oli myös säveltäjän seurallisuus.
Vuonna 1904 Sibelius muutti perheineen Helsin-
gistä Järvenpäähän rakennettuun Ainolan taloon
kannustavan, hänen musiikkiaan todella ymmär-
tävän ystävän vapaaherra Axel Carpelanin vii-
saasta neuvosta. Muutto torjui alkoholismin vaa-
ran ja helpotti Sibeliuksen keskittymistä sävellys-

684
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
työhön. Avioliitto maineikkaan taiteilijaperheen
hienoluonteisen ja rakkaudessaan kestävän tyt-
tären Aino Järnefeltin kanssa oli suureksi onnek-
si myös säveltäjän työlle.
Jean Sibeliuksen viimeiset suuret teokset, seit-
semäs sinfonia ja sinfoninen runo Tapiola valmis-
tuivat 1925, mutta hänen sävellystyönsä jatkui
1930-luvun alkuun. Kahdeksas sinfonia jäi kui-
tenkin luonnokseksi, jonka Sibelius hävitti. Suo-
messa hän on kansansa suurimpia miehiä, jonka
musiikkia rakastetaan senkin vuoksi, että siinä on
oikeastaan paljon yleistajuista. Sinfoniat tosin ovat
hyvin vaativia, mutta jokainen musiikinystävä
nauttii Sibeliuksen lauluista, pianokappaleista,
kamarimusiikista ja pienemmistä orkesterisävel-
lyksistä.
Ulkomailla Sibelius on tunnustettu kauan sit-
ten suureksi neroksi Skandinavian maissa, Yh-
dysvalloissa ja varsinkin Englannissa. Keski-Eu-
roopan suurissa musiikkimaissa hänet on sen si-
jaan usein leimattu säveltäjäksi, jonka merkitys
on etupäässä kansallinen. Joskus tulee kysyneeksi,
ymmärtävätkö anglosaksit, joiden kieli on väri-
käs, runollinen ja mielikuvitukseen vetoava, sen-
kin takia paremmin Sibeliusta, kuin johdonmu-
kaisia ja säännöllisiä kieliä saksaa ja ranskaa pu-
huvat kansat.
Armas Järnefeltistä Toivo Kuulaan
Merkittävä säveltäjä ja aikansa etevimpiä orkes-
terinjohtajia oli Armas Järnefelt (1869-1958), Eli-
sabeth ja Alexander Järnefeltin poika ja Sibeliuk-
sen lanko. Hän johti 1904-06 Helsingissä useita
oopperoita ja vaikutti siten merkittävästi niiden
harrastuksen elpymiseen. Järnefelt toimi 1907-
32 Tukholman kuninkaallisen oopperan ylikapel-
limestarina ja viimeksi 1932-36 Suomalaisen
Oopperan taiteellisena johtajana. Hän sävelsi lu-
kuisia kauniisti lyyrisiä yksinlauluja sekä suosittuja
kuorolauluja kuten Sirkka ja Pois meni merehen
päivä. Järnefeltin laajemmista sävellyksistä mai-
nittakoon sinfoninen runoelma Korsholma.
Professori Erik Gustaf (Erkki) Melartin (1875-
1937) teki ansiokkaan päivätyön toimiessaan vuo-
desta 1911 Helsingin Musiikkiopiston (vuodesta
1924 Helsingin Konservatorion) johtajana ja sä-
vellyksen opettajana. Säveltäjänä hän oli hyvin
tuottelias, ja hänen laulunsa kuten kaksi Mirjamin
laulua ja Rantakoivulleni (Ilmari Kiannon runoon)
sekä piano-ja viulukappaleensa ovat herkän lyy-
risiä ja kauniisti melodisia. Melartin sävelsi seit-
semän sinfoniaa ja paljon muuta orkesterimusiik-
kia sekä oopperan Aino. Hänen sävellystekniik-
kansa monipuolisuutta on kiitetty, mutta hän
näyttää jääneen liiaksi Sibeliuksen varjoon. Me-
lartinin elegantti, myöhäisromanttinen musiikki
ansaitsee kuitenkin täyden huomion.
Kestävämpää arvostusta on saanut Selim Palm-
gren (1878-1951), etevä kuoron-ja orkesterinjoh-
taja, vuodesta 1927 Helsingin Konservatorion pia-
nonsoiton opettaja ja sittemmin Sibelius-Akate-
mian sävellyksen professori. Palmgren oli erin-
omainen pianisti ja sävelsi viisi merkittävää piano-
konserttoa ja muuta pianomusiikkia. Hän oli
myös etevä laulusäveltäjä, joka loi taiteellisia yk-
sinlauluja ja vaikuttavia mieskuorolauluja kuten
Sjöfararen vid milanyd. Hiiden orjien laulu. Hänen
oopperansa Daniel Hjort (1910, uudistettuna 1938)
on myös muistettava.
Toivo Kuula (1883-1918) opiskeli useissa Man-
ner-Euroopan maissa. Luontaiset lahjat ja hyvä
koulutus tekivät hänestä säveltäjän, joka loi kau-
nista, värikästä melodiaa ja rakenteellisesti suur-
piirteistä musiikkia. Eteläpohjalaisena hän kerä-
si kotiseutunsa kansanmusiikkia ja käytti sitä eräi-
den sävellystensä pohjana. Kuulan mieskuorolau-
lut kuten Nuijamiesten marssi, Virta venhettä vie,
SielV on kauan jo kukkineet omenapuut sekä yksin-

Nouseva suomalainen musiikki ja Jean Sibelius 685
laulut ovat hyvää musiikkia, samoin Stabat mater
kuorolle ja orkesterille sekä kaunis, miellyttävän
vakava Häämarssi. Toivo Kuulan elämä päättyi
onnettomuudeksi kesken parasta luomiskautta.
Keväällä 1918 valkoiset juhlivat Viipurin valloi-
tusta rajuin juomingein, kiivasluonteinen Kuula
joutui riitaan jääkärien kanssa ja tartuttuaan puuk-
koon sai surmanluodin päähänsä.
Kansanomaisempi, hyvin rakastettu säveltäjä
on Oskar Merikanto (1868-1924), joka opiskel-
tuaan Leipzigissä ja Berliinissä toimi Helsingissä
lukkari-ja urkurikoulun sekä musiikkiopiston ur-
kujensoiton opettajana, Johanneksenkirkon urku-
rina ja Suomalaisen oopperan orkesterin kapelli-
mestarina. Kirkkomusiikin edistäjänä Merikan-
nolla oli suuri merkitys. Hän sävelsi kolme ooppe-
raa, joista merkittävin on Pohjan neiti (1899), sekä
urkuteoksia ja lukuisia yksinlauluja. Mainittakoon
niistä vaikkapa Oi muistatko vielä sen virren, Miss'
soutaen tuulessa koivut sorjat soi, Vallinkorvan laulu,
Itkevä huilu ja Kymmenen virran maa. Myös Kesäil-
lan valssi on säilyttänyt suuren suosionsa. Meri-
kanto olikin melodian mestari, jollaisia syntyy
harvoin.
Kuorot ja torvisoitto
maaseudun uutena musiikkina
Konserttimusiikki ja ooppera tavoittivat suurim-
missa kaupungeissakin etupäässä herrasväkeen
ja varakkaaseen porvaristoon kuuluvat musiikin-
ystävät, mutta vähemmän vaativassa muodossa
yhtyesoitto ja kuorolaulu levisivät laajalle. Entis-
ten talonpoikaisten, kouluttamattomien lukkarien
sijaan tulivat vuoden 1869 kirkkolain määräys-
ten nojalla lukkari-ja urkurikoulua käyneet kant-
torit. He alkoivat kehittää veisuuta täsmälliseksi
ja nuotteihin perustuvaksi, kun virret oli varhem-
min veisattu perinteen ja muistin varassa. Kirkko-
kuoroja perustivat jotkut papit jo 1850-luvulla,
mutta vasta vuosisadan lopulla ne alkoivat yleis-
tyä, ja jos kanttori osasi johtaa, kuoro lauloi tasok-
kaasti. Urut hankittiin vähitellen lähes joka kirk-
koon, ja kanttori soitti niillä jumalanpalveluksen
juhlistamiseksi Johann Sebastian Bachin ja mui-
den mestarien teoksia.
Kuorolaulua alettiin harrastaa 1860-luvulta läh-
tien varsin paljon, muun muassa työväen ammat-
tiyhdistysten piirissä, ja vuosisadan lopulta läh-
tien syntyi nuorisoseurojen ja työväenyhdistys-
ten kuoroja, joista osa kehittyi sittemmin itsenäi-
siksi. Kanttori johti usein muutakin kuin kirkko-
kuoroa, ja monilla kansakoulunopettajilla oli se-
minaarissa hankittu taito kuoron johtamiseen.
Itseoppineesta kansanmiehestäkin saattoi sukeu-
tua etevä kuoronjohtaja.
Musiikinharrastuksen kohottamiseksi ryhtyi
Kansanvalistusseura järjestämään vuodesta 1881
lähtien kansallisia laulu-ja soittojuhlia, joiden esi-
kuvana olivat Viron 1869 aloitetut laulujuhlat.
Suomessa laulujuhlia pidettiin aluksi vuosittain
mutta 1900-luvun puolella vähän pitemmin vä-
lein osanottajien luvun noustessa jopa yli 3 000
hengen. Aluksi laulujuhlat olivat joskus kaksikie-
liset, mutta vuodesta 1891 pidettiin ruotsinkieli-
set juhlat erikseen. Kuorolaulu oli juhlilla aina
pääasiana, mutta myös orkesterisoittoa ja soolo-
esityksiä kuultiin tason ollessa tietysti vaihteleva.
Musiikkielämä oli suurissa kaupungeissa paljon
vilkkaampaa ja monipuolisempaa kuin pienillä
paikkakunnilla, mutta sen luonne alkoi autonomian
ajan jälkipuolella muuttua tuntuvasti kaikkialla
Suomessa. Kansanlaulujen ja viulunsoiton rinnal-
le nousi kuorolauluja yhtyesoitto. Näin esiintyjät
kuten kuulijatkin saivat aavistuksen eurooppalai-
sesta sävelkulttuurista ja tutustuivat kotimaisten
säveltäjien edustavaan tuotantoon. Tämä oli vaati-
matonta verrattuna sata vuotta myöhemmän ajan

686
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
musiikkielämään, mutta muutamassa vuosikymme-
nessä oli tapahtunut hyvin huomattava kehitys.
Uudenaikaista yhtyesoittoa saatiin varsinkin
maaseudulla kuulla ensiksi torvisoittokuntien esit-
täminä. Niitä perustettiin aika yleisesti 1870- ja
1880-luvulta lähtien. Usein torviyhtye syntyi va-
paaehtoisen palokunnan, nuorisoseuran tai työ-
väenyhdistyksen yhteyteen, toisinaan taas itsenäi-
senä. Parhaassa tapauksessa voitiin muodostaa
seitsikko erilaisine soittimineen, mutta usein täy-
tyi tyytyä kvintettiin.
Torvisoittokuntaa johti usein kanttori tai ehkä
kansakoulunopettaja, musikaalisia miehiä oli
kaikkialla, ja muutamat oppivat uuden ja oudon
instrumentin tekniikan. Harva torviyhtye soitti
hyvin, mutta yleisö tyytyi vähempäänkin, koska
torvet korostivat juhlien ja iltamien tunnelmaa ja
niillä säestettiin mielellään tanssiakin. Heikki Kle-
metti on kuvannut johtamaansa Kuortaneen tor-
visekstettiä hauskasti kahdessakin kertomukses-
saan. Sinne tänne maaseudulle perustettiin jo au-
tonomian ajan lopulla myös muunlaisia yhtyei-
tä, vaikkapa jousikvintetti kuten Kaustiselle 1906
kunnanlääkärin toimiessa johtajana tai puhaltimin
täydennetty jousiyhtye.
Kansanlauluun musiikin kehitys vaikutti la-
mauttavasti: harrastus lauluperinteeseen heikke-
ni nopeasti, joskin sitä oli vielä jäljellä muun
muassa Lapuanjoen varren pitäjissä. Kansanlau-
luja tallettaneet Toivo Kuula ja Heikki Klemetti
huomasivat tämän seudun perinteen erikoispiir-
teet: kirkkosävellajien yleisyyden ja laulujen ko-
mean rytmin. Uutta sävelmistöä tuskin enää syn-
tyi, mutta tuttuihin tanssisävelmiin sommiteltiin
sanoja, varsinkin polskaan, polkkaan ja sotiisiin
(saksanpolkka, jenkka). Tanssia voitiin näin säes-
tää pelimannin puutteessa laulamalla. Varttunut
nuoriso harrasti yhä piirileikkejäkin, joiden säes-
tykseksi syntyi kevyitä ja reippaita lauluja, osa
soitinmusiikista saaduin sävelmin.
Palatakseni "korkeakulttuuriin" sen tarkastelu
osoittaa, kuinka Suomi oli kehittynyt autonomian
ajalla ja erityisesti sen jälkipuolella. Eurooppalai-
sia oli tietysti oltu ainakin rautakaudelta alkaen,
mutta nyt suomalaisista tuli kohtalaisen edisty-
nyt kulttuurikansa, jolla oli monilla tieteen-ja tai-
teenaloilla annettavaa muillekin. Tämän kehityk-
sen edellytyksistä tärkeimmät olivat maan vau-
rastuminen, tiedonkulun paraneminen ja voima-
kas kansallishenki, joka innostutti tiedemiehiä ja
taiteijoita. Toisaalta eliitin ja syvien rivien kult-
tuuriero kasvoi 1800-luvulla, mikä korosti yhteis-
kunnallista vieraantumista. Jo vuosisadan vaih-
teessa lienee alkanut tietty tasoittuminen innovaa-
tioiden levitessä yhä laajemmalle, mutta tätä on
vaikea arvioida.
Kansallisuusaatteen hallitessakin henkisen kult-
tuurin kehitys perustui ratkaisevasti muualta Eu-
roopasta saatuihin vaikutteisiin. Niitä tuli eten-
kin Skandinavian maista sekä Saksasta, Ranskasta
ja Venäjältä, vähemmän Englannista ja Italiasta,
verraten vähän muista maista. Venäjältä saatiin
vahvoja vaikutteita etenkin kirjallisuuteen, mu-
siikkiin ja humanistisiin tieteisiin. Osa näistä im-
pulsseista oli Pietarin välittämää länsimaista kult-
tuuria, mutta osuutensa oli myös aidommin venä-
läisellä, jota edustivat varsinkin suuret kirjailijat
Puskin, Gogol, Dostojevski ja Tsehov. Poliittinen
vieraantuminen Venäjästä älköön peittäkö sitä,
että yhteydet tähän maahan olivat suomalaista
taidetta ja tiedettä luotaessa hyvin hedelmälliset.
Kauniiseen kaupunkilaiskotiin kuului 1900-luvun alussa paljon kudonnaisia ja kuvia, kukkia ja viherkasveja sekä mietelauseita
seinillä. Finlaysonin työntekijän, neiti Ida Helanderin kodissa Tampereella tekstiilit ovat suureksi osaksi omaa tekoa; ahkerissa
sormissa kuvassakin virkkuuneula.

1 ^
r-*m.
_<#■
**-
>;%•
\
+. *
tr.
f %
P#f
rr-

688
Tavat muuttuvat
ja harrastuksiin
saadaan aikaa
Herrasväen ja
kaupunkilaisten tavat
Tapakulttuuri kehittyi autonomian ajalla Skandi-
navian maista ja Länsi-Euroopasta saatujen vai-
kutteiden nojalla. Venäläinen kulttuuri vaikutti
eniten Kaakkois-Suomessa, mutta se oli parem-
minkin pietarilaista kuin perivenäläistä. Herras-
väen tavat muuttuivat Suomen teollistuessa huo-
mattavasti. Varakkaan säätyläiskodin sisustus oli
vuoden 1900 tienoilla usein rehevää kuin tropii-
kin aarniometsä: ikkunoissa ja oviaukoissa oli pit-
kät verhot, lattiat mattojen peitossa, huonekaluja
paljon korihuonekalujen ollessa erityisesti muo-
dissa, ja keinutuoli oli välttämätön.
Topatut sohvat olivat täynnä tyynyjä, pöydillä
oli kudottuja ja pitsiliinoja, kukkapöydillä viher-
kasveja. Piironkien päällä oli runsaasti jos jon-
kinlaisia koriste-esineitä, ja piialla riitti pölyn
pyyhkimistä. Seinille ilmestyi suuria valokuvia
omaisista, ehkäpä keisariparistakin, ja taiteelliselta
arvoltaan vaihtelevia öljymaalauksia. Muhkealta
näytti, mutta siroudesta ja eleganssista ei ollut pal-
jon tietoa. Poikkeuksena olivat sentään joidenkin
herraskartanoiden huoneet, joiden kalustus oli
peritty kustavilaiselta ajalta tai empirekaudelta.
Säätyläisten perhejuhlissa soitettiin ja laulettiin,
viini virtasi ja ruokaa oli paljon ja herkullista. Vaa-
tetus oli upea, rouvilla komeat ja kiiltävät pyhäpu-
vut, isot, rehevästi koristetut hatut ja koruja niin
paljon kuin varat suinkin sallivat. Jos ei herran
päässä ollut suorastaan silinteriä tai ainakin knal-
lia, huopahattu oli avara ja komea, kourassa oli
kävelykeppi ja suussa sikari. Asiaan kuului myös
pönäkkä ryhti ja itsetietoinen, virallinen ilme, joka
sai kansanmiehen melkein pelästymään tai sitten
virnuilemaan silmät sikkarassa.
Sääty henkilön ja varakkaan porvarin tunsi siis
kaukaa, ja vaatetuksen ja korujen nimenomaise-
na tarkoituksena olikin korostaa omaa yhteiskun-
nallista arvoa. "Kaevahan Amalia nennees, jotta
riljantit näkkyy", kehotti rikas sahanomistaja vie-
raspidoissa rouvaansa, jonka sormia koristi pari-
kin timanttisormusta. Kaupunkien ja maaseudun
keskiluokka jäljitteli herrasväkeä niin pitkälle kuin
varoillaan kykeni, ja hyvin toimeen tuleva, raitis
ammattityömieskin saattoi näyttää pyhäpuvus-
saan aika juhlalliselta.
Jo pikkukauppiaan tai käsityöläismestarin koti oli
yksinkertaisempi ja vanhoillisempi kuin säätyläis-
ten, osoittaa MattiJ. Lahti turkulaisten koteja tut-
kittuaan. Ammattityömiehenkin kodissa oli usei-
ta tuoleja, joukossa ehkä keinutuolikin, sekä kaap-
pi ja piironki. Seinäkello näytti aikaa, ikkunoissa
oli verhot, ja pöytä verhottiin liinalla, kun tuli vie-
raita. Riepumatto levitettiin pyhäksi lattialle. Köy-
hän työläisen kodissa eli "huaneessa", jossa ruo-
ka laitettiin "kakluunin" pesässä, oli sen sijaan
vain pieni pöytä, pari tuolia ja sänky, joka pääs-
tä- tai sivustavedettävänä vei päivällä vähän lattia-
tilaa. Ainakin Turussa käytettiin kyllä usein lau-

Tavat muuttuvat ja harrastuksiin saadaan aikaa 689
doista kyhättyä, seinään kiinnitettyä kaksi- tai
kolmikerroksista sänkyä.
Talonpoikaiskulttuuri pestynä
ja harjattuna
Maaseudulla talollisten vaurastuminen ja kaupun-
gista saatu esikuva muuttivat miljöötä etenkin
1870-luvulta lähtien. Asuinrakennuksen laudoit-
taminen ja maalaaminen, useimmiten punaisek-
si valkoisin nurkkalaudoin, tuli rintamailla sään-
nöksi. Kaupunkitaloja jäljiteltiin joskus muutta-
malla ikkunat muuhun tyyliin sopimattomiksi ja
rakentamalla pihan puolelle iso ja kolkonnäköi-
nen kuisti. Päärakennus katettiin pärein tuohien
ja malkojen lahotessa vanhojen aittojen katolla.
Ulkorakennuksista pistivät silmään isot navetat
suurine ikkunoineen, ja erityinen käymälä yleis-
tyi. Kansa käytti siitä kyllä paljolti karkeampia
nimiä "paskahuussista" lähtien. Kyläkuva siistiy-
tyi ja kaunistui senkin takia, että huolellinen isäntä
sahuutti kelvottomat rakennukset polttopuiksi.
Talon sisustuskin kehittyi: huonekaluja lisättiin,
ja vauraan talon isossa kamarissa ne voivat olla
vaatimatonta herrastyyliä. Tuvassa oli keinutuo-
li, jossa isäntä istua rehotti illalla "sanomia" eli
"aviisia" lukemassa. Päreensavun mustaamat tu-
vanseinät veistettiin tai kalkittiin valkoisiksi tai pa-
peroitiin vanhoin sanomalehdin, joskus taas ra-
pattiin savilaastilla. Kamarinseiniin voitiin liiste-
röidä tehtaan tapetit. Ikkunalaudoilla ja kukka-
pöydillä oli entistä enemmän ruukkukasveja: pal-
samia, annansilmää, verenpisaraa ja pelargoniaa
eli "pelakuuta".
Sisustustekstiilejä lisättiin: ikkunoihin puoliver-
hot, joskus pitkät verhotkin, ruokapöydälle py-
häksi liina ja lattialle riepumatot. Valaisuvälineeksi
tuli päreen sijasta öljylamppu, ensin läkkipellistä
tehty kitupiikki, vuosisadan lopulla lasilla varus-
tettu lamppu. Sitäkös ihmeteltiin, "ettei kirkon
pienempi ruunukaan sen kirkkaammin valaise"
(Juhani Aho). Arvonsa tunteva emäntä pyrki
myös pitämään talon siistinä, ja lattialle syljeske-
levät ukot saivat kuulla kunniansa.
Inhottavista luteista koetettiin kunnon talossa
päästä eroon pitämällä kesällä viikkokaudet risti-
vetoa ja sivelemällä huonekalujen rakoihin suola-
vettä, ellei luotettu taikoihin ja tuotu tupaan sisi-
liskonhäntiä, kuten ainakin Pohjanmaalla voitiin
tehdä. Ihan niin pitkälle ei sentään usein menty
kuin Maiju Lassilan sankari Jussi Partanen: "Kyl-
lähän niitä lutikoita aina sikiäisi, jos ei isäntä itse
pitäisi akkaväkeä semmoisessa kurissa, että ne
vaikka syömällä ne tappavat" (Tulitikkuja lainaa-
massa).
Kotitaloudessa merkitsi suurta uudistusta hella-
uunin käytäntöön tuleminen. Rannikkomaakun-
nissakin se helpotti ruoanlaittoa suuresti avotak-
kaan verrattuna, mutta sisämaassa muutos oli vie-
lä suurempi. Itä-Suomessakin voitiin nyt laittaa
ruokaa myös keittämällä perinteisen uunissa hau-
duttamisen sijasta. Savujohdollinen leivinuuni
sopi tosin mainiosti siihenkin. Lauri Kuusanmäki
osoittaa, kuinka ratkaisevasti hella ja tuvassa ole-
va leivinuuni helpottivat kotitaloustyötä Hämees-
sä ja Keski-Suomessa, missä ruoka oli keitetty sa-
vuisessa, talvella jääkylmässä kodassa ja leipä
paistettu hankalassa ulkouunissa.
Puiset pöytäastiat alkoivat syrjäytyä muista ai-
neista valmistettujen tieltä. Vuoden 1880 vaiheilla
tulivat yleiseen käyttöön savesta valetut kivivadit,
ja uuden vuosisadan alussa alettiin hankkia fajans-
silautasia. Rautaiset ruokalusikat syrjäyttivät sa-
moihin aikoihin puusta vuollut, mutta pöytäveit-
set ja kahvelit olivat toistaiseksi vain herrain syö-
mävälineitä. Puisten kannujen ja haarikoiden si-
jaan tulivat fajanssituopit, ja läkkipeltisiä mukeja
eli kortteleita ja juomalasejakin ilmestyi talojen
pöydille vuosisadanvaihteen kahden puolen.

690
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
Talonpojan arkiruoka ei muuttunut kovin pal-
jon, kun vihanneksetkaan eivät olleet vielä ko-
vin yleisiä. Herrasväeltä omaksuttiin pitoruokia
kuten perunasta, punajuuresta, porkkanasta ja sil-
listä tehty sallaatti kerma- ja etikkakastikkeineen,
erilaiset laatikot, lihasoppa, paisti, lihapullat ja
pannukakku, jonka kanssa tarjottiin marjakiisseliä
eli kräämiä tai rusinasoppaa. Pettuleipä vaipui
unhoon rintamailla, mutta sisämaan karuilla seu-
duilla siihen turvauduttiin yhä katovuosina.
Kahvista tuli koko kansan mielijuoma. Kun se
oli ostotavaraa, keitettiin vanhoista kahvinporois-
ta useinkin sumppi ja lisättiin pannuun kahvijau-
hojen ohella tukevasti sikuria. Etenkin Pohjan-
maalla kahvista koetettiin tehdä ruokavampaa li-
säämällä siihen hiukan "nälkää pitävää" suolaa.
Kahvi juotiin kerman kanssa lautaselta toppaso-
kerin palaa imeskellen ja hartaasti nauttien, var-
sinkin jos kerma ei sattunut olemaan kovin ha-
panta.
Maalaisrahvaan vaatetus muuttui jonkin verran,
mutta naisten hameet viistivät maata vielä 1900-
luvun alussa. Puseron ja hameen yhdistelmä oli
yleisempi kuin leninki, ja kesäpuseron kankaana
tehtaan koreaksi painettu kretonki kilpaili jo ko-
vasti kotikutoisten puuvillakankaiden kanssa.
Maalaisnaisen päähineenä oli pikkutytöstä läh-
tien huivi. Juhani Aho tunsi asiat kertoessaan,
kuinka Helsingissä palvelleen Pielaveden tyttä-
ren suurimpana aarteena kotikylään palatessa oli
"isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu", suu-
ren maailman naisten päähine (Wilhelmiina Wäi-
sänen).
Nuorehkon maalaismiehen pyhäpuku oli taval-
lisesti puolivillakangasta lujan mutta karkean sa-
ran sijasta. Miehen päähineenä oli vuosisadan
vaihteessa huopahattu tai pyöreäperäinen, kiiltä-
välippainen lakki, ja hattu istui vanhaan tapaan
päässä paitsi syödessä, kirkossa ja lakituvassa. Jo-
ku hienostelija sonnusti juhliin tai iltamiin lähties-
sään kaulaansa peräti kravatin eli solmion tai ru-
setin, jollaisiin Amerikassa käyneet olivat tutus-
tuneet Misikaanissa tai Orekoonissa. Heränneet
säilyttivät yhä körttipuvun ja mustan lierihatun,
ja myös lestadiolaiset pukeutuivat karusti ja vaa-
timattomasti.
Tässä kuvattua tapakulttuuria on ihailtu itsenäi-
sessä Suomessa "aitona talonpoikaiskulttuurina".
Se oli kuitenkin hyvin erilaista kuin vielä 1800-
luvun keskivaiheilla, koska säätyläiskulttuurin ul-
komailta välittämät tavat olivat vaikuttaneet sii-
hen monin tavoin. Pyhäpäiväksi pestynä, lakais-
tuna ja matoin kaunistettuna vauraan talon tupa
edusti teollistuvan maan hienoa, siistittyä maaseu-
tukulttuuria. Jotkut kotiseudunystävät ovatkin
pitäneet sitä liian modernina ja kelpuuttaneet mu-
seoihin vain vanhemman ajan rakennuksia ja esi-
neistöä. Todellisuudessa jokainen kulttuurin muo-
to on sidoksissa aikaansa, eikä yhtä voi sanoa toi-
sia aidommaksi.
Uutuudet levisivät maantieteen ja yhteiskunta-
olojen mukaisesti. Rannikkoseudut ja vauraat pi-
täjät olivat edellä sisämaata ja karuja syrjäseutuja.
Innovaatiot saavuttivat ensin varakkaimmat ta-
lot, sitten köyhemmät ja vielä myöhemmin tilatto-
mien asumukset. Suuri osa uusista tavoista ei vielä
lainkaan ehtinyt saavuttaa itäisiä rajaseutuja tai
sisämaan syrjäkyliä. Rintamaillakaan niitä ei juuri
tunnettu torpissa työväen mökeistä puhumatta-
kaan. Sosiaaliset erot näkyivät tapakulttuurissa
räikeinä, ja ne huomattiin. Varakkaille ihmisille
uutuudet olivat statussymboleja, jotka erottivat
köyhistä, ja näille herrain tavat olivat kateuden
aiheena.
Etevä kulttuurintutkija Esko Aaltonen käsitteli
1951 maaseudun oloissa autonomian ajalla tapah-
tuneita muutoksia, "suurena murroksena". Hie-
man ihannoiden vanhaa maalaisyhteisöä hän esit-

Tavat muuttuvat ja harrastuksiin saadaan aikaa 691
tää muun muassa, että "epärehellisyys lisääntyi
ihmisten välisissä suhteissa hajoavien maalaisyh-
teisöjen aikakaudella". Tämä on liikaa yleistä-
mistä, minkä huomaa vaikkapa kotiseurakuntani
aikoinaan peräti mehevästä rikosluettelosta: kau-
havalaisten moraali koheni suuresti 1800-luvun
lopulla. Aaltonen on oikeassa siinä, että maaseu-
dun kulttuuri muuttui paljon autonomian ajan jäl-
kipuolella, mutta kaikki uutuudet eivät toki ol-
leet vahingoksi. Aaltonen toteaa itsekin: "Ihmis-
ten sosiaalinen arvo alkoi nousta", kun köyhät-
kin alkoivat näyttää ihmisiltä.
Urheilusta tulee
suomalaisten suuri harrastus
Jo autonomian ajan lopulla suomalaisille ilmaan-
tui hieman muutakin vapaa-aikaa kuin pyhät ja
lauantai-illat. Kaupungeissa työpäivä lyheni vä-
hän, ja maalla eivät talonisännät enää vaatineet
kivenkovaan nuorta väkeä istumaan kaiket ilta-
puhteet käsitöitä tekemässä, kun ostotavaraa pys-
tyttiin hankkimaan entistä paremmin. Näin jäi
hieman aikaa harrastuksiin, joihin voitiin omistau-
tua työväenyhdistyksessä tai nuorisoseurassa, eh-
kä musiikin tai teatterin merkeissä. Valtaosa nuo-
rista harrasti entiseen tapaan etupäässä heilan et-
simistä ja tanssia, osa miehistä myös viinan ja olu-
en maistelua ja "neljän kuninkaan kirjan" luke-
mista. Yhdistysten iltamiin voitiin silti mennä
tanssimaan ja ohjelmaa kuulemaan, ja aina jos-
kus aatteen kipinä osui niissä nuoreen mieleen.
Tärkeäksi uudeksi harrastukseksi nousi autono-
mian ajan lopulla urheilu. Perinteistä kansanur-
heilua ei tosin sovi unohtaa. Jacob Tengström ker-
toi 1795 suomalaisista Ruotsin kirjallisuusaka-
temiassa: "... urheilu kuten jousella ampuminen,
hiihto, paini, väkikartun vetäminen ja muut sellai-
set, on heidän tavallisena viihteenään ja kehittää
sisua, rohkeutta ja lujaa itseluottamusta, jotka ovat
olleet aina ominaisia tälle kansalle rauhan töissä
ja sodassa". Professori puhui siis urheilusta yhtä
arvostavasti kuin sen innokkaimmat palvojat sit-
temmin itsenäisessä Suomessa. Hänen mainitse-
miinsa kansanurheilun muotoihin voidaan lisätä
kivien ja kärrynpyörien nostelu, kiekonlyönti,
polttopallo ja kilpaileminen heinänniitossa tai
kirkkoveneen soutamisessa.
Järjestynyt urheilu ja voimistelu oli kuitenkin
uutuus, joka saavutti Suomen vasta 1800-luvun
jälkipuolella. Liikunnan aate, joka tähtäsi ruumiin
ja sielun terveyteen ja korosti rehellisen kilpai-
lun jalostavaa eettistä vaikutusta, kulkeutui maa-
hamme Länsi-Euroopasta. Se juontui osaksi antii-
kin kulttuurin ihailusta, joka johti Olympian ki-
sojen herättämiseen uudessa muodossa vuodes-
ta 1896 alkaen. Urheilun suosion välttämättömiä
edellytyksiä olivat toisaalta yleinen vaurastumi-
nen, vapaa-ajan lisääntyminen, liikenteen kehi-
tys ja lehdistön kasvu, jonka ansiosta urheilu-uuti-
set levisivät nopeasti. Kaikki tämä liittyi selvästi
teollistumiseen.
Ensimmäinen Suomen saavuttanut uuden ajan
urheilumuoto oli purjehdus, joka kehittyi urhei-
luksi jo 1700-luvulla meren ympäröimässä Eng-
lannissa. Suomen ensimmäinen purjehdusseura
perustettiin Poriin 1856, seuraava Helsinkiin 1861.
Kilpa-ja retkeily purjehdus pysyi autonomian ajal-
la varakkaiden herrojen harrastuksena, jossa val-
koiset kapteeninlakit ja purjehdusseuran paviljon-
ki ravintoloineen, pihveineen ja ryyppyineen oli-
vat tärkeällä sijalla.
Kansanomaisempi urheilu levisi Suomeen
1880-luvulta lähtien, ja hiihdosta tuli yleisesti suo-
sittu laji etenkin vuodesta 1889 lähtien järjeste-
tyn Oulun hiihdon ansiosta. Tasamaata hiihdet-
täessä ja miesten lähtiessä tavallisesti matkaan
yhtä aikaa kilpailusta tuli jännittävä, ja siinä me-

692
SUOMI LÄHENEE VANHOJA KULTTUURIMAITA
nestyivät vahvat ja rennot kansanmiehet, joista
monet olivat tottuneet hiihtämään talvisilla työ-
matkoillaan ja metsästäessään.
Palkintona oli useimmiten raha, mutta summat
olivat siksi vaatimattomia, ettei kukaan elänyt
hiihdolla, ja harjoitella täytyi iltaisin, raskaan päi-
vätyön jälkeen. Tasamaahiihdon kuuluisimpia
mestareita olivat Aappo Luomajoki, Juho Ritola
ja Matti Koskenkorva Haapavedeltä, Otto Hepo-
aho Kärsämäeltä, Juho Aitamurto Utajärveltä ja
murtomaallakin loistavasti hiihtäneet Jussi Niska
Virolahdelta ja "Iin kärppä" Kalle Jussila. Varsin-
kin Jussilan ja Koskenkorvan 1900-luvun alussa
pohjoismaisissa kilpailuissa saamat voitot innos-
tivat kansaa nousemaan suksille.
Kansanmiesten noustua hiihdossa ihailluiksi
sankareiksi muustakin urheilusta tuli Suomessa
tuota pikaa syvien rivien harrastus sen sijaan, että
sitä olisi pidetty herrojen kotkotuksena. Anglosak-
sisissa maissa näin yleisessä suosiossa ovat olleet
vain pallopelit, Euroopan mantereella lisäksi pyö-
räily. Vuosisadan vaihteen kahden puolen Suo-
messa alettiin harjoittaa hiihdon lisäksi yleisurhei-
lua, voimistelua, uintia, pyöräilyä, painia, jalka-
palloa, jääpalloa, ampumista ja luistelua. Urhei-
lu kuului työväenyhdistysten ja nuorisoseurojen
ohjelmaan, ja varsinkin kaupunkeihin syntyi
myös itsenäisiä urheiluseuroja. Naisten kilpaur-
heilu oli vielä vähäistä. Olen jo todennut Suo-
men urheilijain hyvän menestyksen Tukholman
olympiakisoissa 1912 (ks. s. 607), mikä antoi ur-
heilulle suuren kansallisen merkityksen.

6
Itsenäinen
Ji
r
i rrrirrr
Suomi syntyy
ja vakiintuu

',%
s... &
rr^?^*
#
JUi,

697
Ensimmäinen maailmansota
muuttaa Suomen aseman
Poliittinen jännitys
johtaa suursotaan
Suomalaisten murehtiessa autonomian tulevai-
suutta Euroopan suurvaltojen suhteet kiristyivät
yhä enemmän ja sodanpelko kasvoi. Se ei vähen-
tynyt siitä, että kaksi suurvaltojen välistä liittoa
oli suunnattu nimenomaan toisiaan vastaan. Ve-
näjä ja Ranska olivat vanhastaan liitossa, ja kun
Englanti oli saanut sovituksi erinäiset riitansa näi-
den maiden kanssa, muodostettiin 1904-07 kol-
miliitto, josta käytettiin nimeä entente (ransk. 'so-
pimus'). Näin oli syntynyt vahva ryhmittymä kes-
kenään liittoutuneita Saksaa ja Itävalta-Unkaria
vastaan.
Saksa oli yhdistymisestään lähtien taloudellises-
ti ja sotilaallisesti voimakas valtio, jonka hallituk-
sen olisi kaiken järjen nimessä pitänyt olla tyyty-
väinen ja toivoa vain rauhan säilymistä. Juuri tätä
Bismarck oli tähdentänyt, mutta 1910-luvun alus-
sa politiikan johto oli Berliinissä kiihkeillä impe-
rialisteilla. Heidän kunnianhimonsa edellytti Sak-
san nousua meri vallaksi, jolla olisi vahvempi sota-
laivasto kuin Englannilla, jopa maailman mahta-
vimmaksi valtakunnaksi. Itävalta-Unkari taas oli
laaja mutta heikko valtakunta, jota uhkasi alistet-
tujen slaavilaisten nouseva kansallishenki. Hajoa-
mispyrkimysten ehkäisemiseksi kruununperilli-
nen, arkkiherttua Frans Ferdinand pyrki voitta-
maan slaavien luottamuksen parantamalla heidän
asemaansa.
Venäjänkin olisi pitänyt toivoa erikoisen har-
taasti pysyvää rauhaa sisäisten ongelmiensa vuok-
si, mutta siellä olivat Stolypinin kuoltua vallassa
perin kyvyttömät poliitikot, näihin luettuna kei-
sari Nikolai II. Yliarvioiden Venäjän voimat he
pitivät perinteiseen tapaan tähtäimessä maansa
ylivaltaa Balkanin niemimaalla, Turkin salmien
valvontaa ja vapaata pääsyä Välimerelle. Tämä
ei miellyttänyt Saksaa, joka halusi saada otteen
Lähi-Itään käyttämällä hyväkseen heikentynyttä
Turkkia. Saksalaisten hankkeet taas huolestuttivat
Englannin hallitusta.
Jo 1909 syntyi erittäin paha suurpoliittinen kriisi
siitä syystä, että Bosnia ja Hertsegovina oli liitet-
ty Itävaltaan odottamatta ja häikäilemättömästi,
muista suurvalloista vähääkään piittaamatta. Ve-
näjä alistui kuitenkin sillä erää rauhan nimessä
siihen, että sen pahin kilpailija oli edennyt täten
Balkanilla. Serbiassa liitos taas herätti leppymä-
töntä vihaa, koska se näytti kerta kaikkiaan estä-
vän siellä toivotun eteläslaavien yhtymisen Bel-
gradin hallituksen johdolla. Myös arkkiherttua
Frans Ferdinandin slaavilaispolitiikka näytti uh-
kaavan Serbian suunnitelmia.
Aktivistit toivoivat maailmansodan tarjoavan mahdollisuuden Suomen itsenäistymiseen, ja nuoria miehiä lähti Saksaan saamaan
sotilaskoulutusta. Suomalaisen jääkäripataljoonan tykkimiehiä Riianlahden rannikolla. Jääkärien osuutta Suomen
vapaustaisteluun ja maan puolustamiseen 1939-45 on vaikea liioitella.

698
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Ensimmäisen askeleen sotaa kohti ottivat bosnia-
laiset terroristit murhatessaan kesäkuun 28. päi-
vänä 1914 Frans Ferdinandin ja hänen puolison-
sa Bosnian pääkaupungissa Sarajevossa. Itävallan
hallitus uskoi saaneensa tästä sopivan syyn lannis-
taa Serbia. Se väitti sikäläisen hallituksen olevan
ainakin moraalisesti vastuussa arkkiherttuan mur-
hasta, ja esitti uhkavaatimuksen, jonka ehtoihin
Belgradin ei uskottu suostuvan.
Saksan olisi pitänyt tässä vaiheessa varoittaa
vastuuttomasti toimivaa liittolaistaan, mutta kei-
sari Vilhelm II oli päinvastoin luvannut kovin
varomattomasti tukea itävaltalaisia tietämättä
lainkaan, mitä he aikoivat. Sodan välitön syy oli
siis Itävalta-Unkarin imperialistinen politiikka,
jota Saksan hallitus ei hillinnyt. Saksalaiset kai
luulivat kriisin selviävän rauhanomaisesti kuten
1909, mutta tällä kertaa Itävalta halusi nimen-
omaan sotaa.
Neuvoteltuaan entente-valtojen kanssa Serbian
hallitus vastasi Wienin uhkavaatimukseen maltil-
lisesti, mutta siitä huolimatta Itävallan keisari ju-
listi heinäkuun 29. päivänä 1914 sodan Serbialle.
Diplomaatit koettivat vielä estää suursotaa, mutta
mannermaan hallitusten arvovalta ei sallinut so-
vintoa, ja kenraalit vaativat liikekannallepanoa,
jottei jäätäisi jälkeen vastustajasta. Saksa jopa kii-
rehti julistamaan elokuun 1. päivänä sodan Venä-
jälle ja vähän myöhemmin Ranskalle. Tietämättä,
että Englanti oli taannut Belgian koskemattomuu-
den, saksalaiset hyökkäsivät Ranskaa vastaan
osaksi Belgian kautta, ja 4. elokuuta britit totesivat
olevansa sodassa Saksan kanssa. Päivää myöhem-
min Itävalta-Unkari julisti sodan Venäjälle.
Näin ehdottoman järjenvastaisella tavalla al-
koi ensimmäinen maailmansota, mieletön ja traa-
ginen sota, jossa sivistyksestään ylpeät Euroopan
kansat raatelivat toisiaan viidettä vuotta. Se ai-
heutti muun muassa 8,5 miljoonan ihmishengen
menetyksen. Sota oli jo sinänsä suuri onnetto-
muus ja se päästi valloilleen arvaamattomia voi-
mia, jotka aiheuttivat aikanaan toisen, vielä pal-
jon pahemman katastrofin. Maailmansodasta oli
kuitenkin myös toisenlaisia seurauksia muun mu-
assa Suomelle.
Sodan alkuvuosien
vaikutukset Suomessa
Suomessa seurattiin syksyn tapahtumia 1914 hen-
keä pidättäen. Saksalaisten saatua kenraali Paul
von Hindenburgin johtamina heti alkuun suuria
voittoja Venäjän armeijasta pelättiin heidän teke-
vän maihinnousun Suomeen, mutta sodan pai-
nopisteen siirryttyä pian Saksan länsirintamal-
le pelko lieveni. Valtaosa suomalaisia eli sitten
vuosikausia tavallista elämää, johon sota vaikutti
etupäässä taloudellisesti. Maahan tuotiin lisää ve-
näläistä sotaväkeä, kunnes sitä oli jopa 100 000
miestä. Suomesta tilattiin niin paljon tarvikkei-
ta Venäjän sotavoimille, että metalliteollisuuden
tuotanto kasvoi vuoteen 1916 mennessä yli 50 %
sodanedellisestä, ja Venäjän armeijalle myytiin
myös paljon kankaita.
Kun sota lisäsi Venäjällä paperin kulutusta,
myös Suomen paperiteollisuuden tuotanto ja
vienti kasvoivat suuresti. Toisin kävi sahateol-
lisuuden, jonka tuotteet oli viety etupäässä län-
simaihin. Koska Saksan toimeenpanema meri-
saarto sulki Itämeren jo sodan alussa, Suomen
sahateollisuuden tuotanto oli jo 1914 vain 40 %
edellisen vuoden volyymista, ja 1915-17 sahata-
varaa ei viety käytännöllisesti katsoen lainkaan.
Tällä alalla syntyi siis paha työttömyys. Suomen
teollisuuden tuotannon kokonaisvolyymi sen si-
jaan pysyi vuoteen 1916 saakka kutakuinkin en-
nallaan.
Työttömyyttä lievensivät jossain määrin Venä-
jän hallituksen saksalaisten maihinnousun varal-

Ensimmäinen maailmansota muuttaa Suomen aseman 699
ta 1915 Suomessa aloittamat suuret linnoitustyöt,
joihin osallistui toisinaan jopa 30 000 suomalais-
ta, vaikka näiden "vallitöiden" työvoimaksi han-
kittiin kiinalaisiakin. Viljaa saatiin ostaa Venäjäl-
tä, ja kotimaan sadot olivat kohtalaisen hyvät.
Voista oli kaupungeissa joskus puutetta, koska sitä
vietiin paljon Venäjälle, ja sokeri oli vähissä. Suo-
messa oleva venäläinen sotaväki kulutti paljon
lihaa, jonka se osti Suomesta, toisinaan pakko-
luovutuksin. Vuoden 1917 alkuun saakka huoltoti-
lanne pysyi kuitenkin kohtalaisen hyvänä.
Suomen rahalaitos joutui sodan takia vaikeuk-
siinpa Suomen Pankki siirtyi jo 1915 paperiraha-
kantaan. Venäjällä syntyi näet paha inflaatio, kos-
ka sotaa rahoitettiin painamalla seteleitä, ja kun
ruplan kurssia ei voitu Suomessa alentaa, se veti
markan samaan kurimukseen. Inflaatio ja elintar-
vikkeista varsinkin Pietarissa maksetut korkeat
hinnat rikastuttivat suomalaisia keinottelijoita eli
gulasseja mutta heikensivät varsinkin työväen
elintasoa. Inflaation käsitekin oli tähän aikaan
outo, ja kun hinnat nousivat palkkoja nopeam-
min, työväki pani tämän kokonaan "porvarien"
syyksi. Vuoden 1916 lopulla Suomessa ryhdyt-
tiin säännöstelemään voin, maidon ja sokerin se-
kä maaliskuussa 1917 myös lihan jakelua kulutta-
jille.
Itsenäisyysliike ja
suomalainen jääkäripataljoona
Kun Suomen autonomiaa näytti 1910-luvun alku-
vuosina uhkaavan väistämätön tuho, ylioppilai-
den keskuudessa alettiin puhua itsenäisyydestä,
ennen sotaa tosin vain utuisena haaveena. Maail-
mansodan sytyttyä samat nuorukaiset ja jotkut
vanhemmatkin aktivistit pohtivat, mitä se voisi
merkitä Suomelle. Muistettaessa, kuinka Venäjän
tappio Japanin sodassa oli helpottanut maamme
asemaa, toivottiin että keisarikunnan joutuessa
uusiin vaikeuksiin ainakin Suomen autonomia
varmistuisi. Siltä varalta että tämä edellyttäisi
kansannousua, jotkut ylioppilasryhmät pohtivat
sotilaskoulutuksen hankkimista suomalaisille
Ruotsista tai Saksasta.
Tässä tilanteessa herätti suurta huomiota Niko-
lai II:n syyskuussa 1914 vahvistama ja Suomen
lehdissä marraskuun lopulla julkaistu ohjelma
autonomian kaventamiseksi. Koska olisi ollut pal-
jon järkevämpää rauhoittaa suomalaisia, on arvel-
tu että ohjelma julkistettiin erehdyksessä. Viljo
Rasilan tutkimukset viittaavat siihen, ettei Venä-
jän hallitus ollut todellakaan tarkoittanut julkis-
taa kyseistä ohjelmaa, vaan se pääsi vahingossa
vuotamaan lehdistöön. Siinä ei ollut sensaatio-
maisia uutuuksia, mutta sodan tehtyä ihmiset
valppaiksi tämä ohjelma oli Suomen aktivisteille
kylmä vesiryöppy vasten kasvoja: se suututti ja
herätti toimintaan.
Vähän myöhemmin suomalaisia järkytti kihla-
kunnantuomari Pehr Evind Svinhufvudin karko-
tus. Hän oli kieltäytynyt lähettämästä erästä asia-
kirjaa venäläiselle prokuraattorille sillä perusteel-
la, että tämä oli nimitetty virkaansa vastoin Suo-
men lakia. Kenraalikuvernööri Seyn erotti Svin-
hufvudin virastaan vedoten yhdenvertaisuusla-
kiin ja tuomarin kieltäydyttyä eroamasta määrä-
si marraskuun 1914 lopulla hänet karkotettavaksi
sodan ajaksi Siperiaan. Eduskunnan monivuoti-
nen puhemies matkusti Tomskin kuvernement-
tiin. Hänen puolisonsa Ellen Timgren sai jäädä
Suomeen, mutta hän kävi useita kertoja tapaa-
massa miestään.
Nämä ja muut syksyn 1914 tapahtumat kypsytti-
vät ylioppilaiden aktivismin käytännön toimiksi.
Ruotsin hallitus ei katsonut suomalaisille annet-
tavan sotilaskoulutuksen sopivan maan puolueet-
tomuuteen, mutta yhteyden ottaminen saksalai-

700
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
siin johti tuloksiin. Välittäjinä olivat vanhempi ak-
tivisti, historiantutkija Herman Gummerus ja Sak-
sassa asuva suomalainen asianajaja Fredrik (Fritz)
Wetterhoff, joka oli muuttanut Berliiniin 1913 jou-
duttuaan kotimaassa eri syistä huonoon mainee-
seen. Hänellä oli jonkin verran vaikutusta Sak-
san ministeriöihin ja yleisesikuntaan, mutta Osmo
Apunen on osoittanut, että Wetterhoffin merki-
tys jääkärien pyrkimyksille oli paljon pienempi
kuin on yleisesti otaksuttu.
Wetterhoff toimi kyllä innokkaasti saadakseen
Saksan organisoimaan sotilaskoulutusta suomalai-
sille. Aluksi järjestyi aivan suppea kurssi joukol-
le nuoria miehiä, joiden toivottiin avustavan Sak-
san armeijaa, jos sota laajenisi Suomeen. Helmi-
kuusta 1915 alkaen saapui Holsteinissa lähellä
Itzehoeta sijaitsevaan Lockstedtin koulutusleiriin
189 suomalaista. Koulutus naamioitiin partiojoh-
tajakurssiksi, ja partiolaisten saksankielisen nimi-
tyksen mukaan näitä miehiä kutsutaan pfadfin-
dereiksi ('polunlöytäjät'). Pääosa heistä oli yliop-
pilaita, 34 oli suorittanut akateemisen tutkinnon.
Pfadflndereistä Suomen armeija sai aikanaan 25
kenraalia ja 30 everstiä.
Lockstedtin kurssejajatkettiin moneen kertaan,
mutta pfadfinderit itse ja Wetterhoff halusivat to-
dellista sotilaskoulutusta paljon suuremmalle jou-
kolle. Suomesta he eivät saaneet sanottavaa tu-
kea, mutta pfadfinderien päällikkö majuri Maxi-
milian Bayer oli ajatukselle suopea. Kun sotami-
nisteriö päätti elokuussa 1915 muodostaa suoma-
laisista vahvistetun pataljoonan, joka saisi moni-
puolisen sotilaskoulutuksen, se piti Apusen mu-
kaan kuitenkin silmällä pelkästään Saksan poliit-
tisia ja sotilaallisia etuja. Wetterhoffin tai muiden
suomalaisten vaikutus ratkaisuun ei voinut siis olla
kovin suuri. Syksyllä 1916 Wetterhoffin asema ro-
mahti: hän joutui ensin vankeuteen valtiopetok-
sesta epäiltynä ja lopulta armeijaan, esikuntapal-
velukseen länsirintamalle.
Vapaaehtoisen miehistön hankkiminen suomalai-
seen pataljoonaan, joka sai sittemmin nimen Ku-
ninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27, oli
vaarallista, ja monet kymmenet värvärit joutui-
vat "kalterijääkäreiksi" Pietarin vankiloihin. Silti
jääkäreitä kertyi kaikkiaan 1 894 miestä. Noin
40 % heistä oli pohjalaisia, ja muista maakunnista
olivat parhaiten edustettuina Uusimaa ja Karja-
la. Pohjanmaalta oli helpointa matkustaa Ruot-
sin kautta Saksaan, ja sieltä oli totuttu lähtemään
Amerikkaan saakka, mutta maakunnassa oli myös
rohkeaa vastarintahenkeä kuten Karjalassakin.
Uudellamaalla Nylands nation, uusmaalainen yli-
oppilasosakunta, oli jääkäriliikkeen parhaana ah-
jona. Sieltä lähti Saksaan myös moni "dagdriva-
re", hienostunut mutta opinnoista vieraantunut
ylioppilas toimiakseen sitten koko ikänsä sotilaa-
na, ehkä jopa kenraalina itsenäisen Suomen ar-
meijassa.
Monet sosiaalidemokraattien johtomiehet ku-
ten dosentti Edvard Gylling (1881-1938) ja itse-
näisyysmies Yrjö Mäkelin olivat myötämielisiä
jääkäriliikkeelle. Heidän pasifistinen puolueensa
ei silti taipunut Mäkelinin ja lehtimies Hannes Uk-
silan kantaan, että sen pitäisi suoranaisesti tukea
liikettä. Jotkut porvarilliset poliitikot kuten KJ.
Stählberg olivat kriittisiä tiukan perustuslaillisuu-
tensa takia, kun jääkärit syyllistyivät juridisesti kat-
soen maanpetokseen. Eräät vastustajat arvostivat
taloudellisia suhteita Venäjään siinä määrin, että
tuomitsivat jääkärit vaarallisiksi seikkailijoiksi.
Toisin ajatteli Lapuan kirkkoherra, rovasti Wil-
helmi Malmivaara, heränneiden johtaja ja suoma-
laisen puolueen kansanedustaja. Kuultuaan 1915
eräältä värväriltä jääkäriliikkeestä rovasti lausah-
ti yksikantaan: "Tämä on Jumalan työtä."
Jääkäreistä 18 % oli suorittanut vähintään luki-
on kurssin, joten kirjaviisaus oli pataljoonassa
vahvasti yliedustettuna, mutta 66 % miehistä oli
enintään kansakoulun käyneitä talollisenpoikia.

Ensimmäinen maailmansota muuttaa Suomen aseman 701
työmiehiä ja käsityöläisiä. Enimmät jääkärit oli-
vat ilmeisesti lähteneet Saksaan aatteellisista syis-
tä, mutta muitakin vaikuttimia näyttää olleen.
Jääkäriliikkeen paras tuntija Matti Lauerma tote-
aa että joitakin olivat houkutelleet matkaan in-
nokkaan värvärin lupailemat hyvät työansiot, ja
kymmeniä jääkäreitä oli kerätty Saksan vankilei-
reiltä, joihin heidät oli internoitu Venäjän keisa-
rin alamaisina. Heihin kuului entinen merimies,
tuleva kenraaliluutnantti ja Mannerheim-ristin
ritari Albert Puroma.
Pääosa jääkäreistä komennettiin kevätkesällä 1916
vastoin suomalaisten aktivistien tahtoa rintamal-
le Kuurinmaalle, lähelle Riikaa. Kun jääkärit otti-
vat kesäkuun 7. päivästä alkaen rintamavastuun
Misse-joen varrella, he eivät voineet tietää aloitta-
vansa siten Suomen aseellisen vapaustaistelun,
vaan pelkäsivät joutuvansa taistelemaan ja kaatu-
maan yksinomaan Saksan etujen vuoksi. Syksyl-
lä 1916 jääkärit siirrettiin Riianlahden rannikol-
le. He joutuivat käymään etupäässä asemasotaa
mutta jotkut yksiköt osallistuivat myös eräisiin
hyökkäyksiin ja kunnostautuivat suuresti. Taiste-
lut Kuurinmaalla tuottivat jääkäreille vain vähän
tappioita, mutta sairauden ja tapaturmien uhrit
mukaan lukien heitä kuoli ennen kotimaahan
paluuta 79 miestä.
Maailmansodan ratkaisu, jonka jääkärit olivat
Saksaan lähtiessään toivoneet olevan lähellä, vii-
pyi vuodesta toiseen, ja Suomen itsenäistymiseen
oli vaikea uskoa. Olot Saksassa ja rintamalla oli-
vat raskaat, ja saksalaisten suhtautuminen oli
usein tylyä ja ymmärtämätöntä. Talvella 1916-17
he jo suunnittelivat suomalaisten käyttämistä vaa-
rallisiin sotatoimiin, mitä ei sentään toteutettu.
Kaikki tämä huolestutti ja kiusasi jääkäreitä, ja
myös heidän poliittinen hajanaisuutensa ja kieli-
riita vaikuttivat ajan mittaan paljon, kuten Matti
Lackman on osoittanut. Syksystä 1916 alkaen lu-
kuisat jääkärit osoittivat näkyvää tyytymättömyyt-
tä, mikä vei heidät ojennusleireille tai siviilityö-
hön. Valtaosa pataljoonasta pysyi kuitenkin rivis-
sä muistaen alkuperäistä aatettaan.
Oiva Turpeinen on osoittanut, että Venäjän so-
taministeri pohti syksyllä 1916 suomalaisten kut-
sumista asevelvollisina Venäjän armeijaan. Heis-
tä arveltiin saatavan jopa 200 000 miehen täy-
dennys suuria tappioita kärsineisiin joukkoihin,
vieläpä erinomaista sotilasainesta. Kenraalikuver-
nööri Seyn varoitti kuitenkin ministeriä vakavas-
ti tästä hankkeesta. Hän vetosi suomalaisten viha-
mielisyyteen Venäjää kohtaan, mitä ilmaisivat
erikoisesti jääkäriliike ja joidenkin jääkärien toi-
minta Saksaa auttavina sabotööreinä. Nähtävästi
juuri Seynin lausunto sai sotaministerin luopu-
maan hankkeestaan, joten jääkäriliike näyttää ol-
leen tässäkin asiassa hyödyksi Suomelle.
Nikolai II kukistuu
ja autonomian rajoitukset
poistetaan
Suomessa poliittinen elämä oli vuoden 1917 al-
kuun saakka hyvin hiljaista. Eduskuntaa ei kutsut-
tu sodan alettua koolle, ja Pietarista ohjattu senaat-
ti hoiti asioita virkamiesten avulla. Jääkäriliik-
keestä ei suuri osa kansaa tiennyt mitään. Sosiali-
demokraattinen puolue varoitti työväenyhdistyk-
siä toimimasta julkisesti, jotteivät viranomaiset
saisi aihetta liikkeen vainoamiseen. Kesällä 1916
toimitettiin kaikesta huolimatta eduskuntavaalit,
joissa vain 56 % äänioikeutetuista kävi uurnilla.
SDP voitti saaden 47 % äänistä ja 103 edustajan-
paikkaa. Puolueen pääseminen enemmistöksi pe-
rustui olennaisesti hyvään onneen sen saadessa
monessa vaalipiirissä viimeisen paikan. Maalais-
liitonkin ääniosuus kasvoi tuntuvasti, ja sen edus-
tajaluku nousi 19 paikkaan.

702
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Rauhallinen ilmapiiri vaihtui 1917 hirmumyrs-
kyyn, jonka alkuaiheena olivat Venäjän tapahtu-
mat. Nikolai II:n armeija oli menestynyt hyvin
sodassa Itävalta-Unkaria vastaan mutta sitä hei-
kommin aina hyvin harjoitettujen saksalaisten
hyökätessä. Kun sotaa käytiin Puolassa, venäläis-
ten huoltoyhteydet olivat verraten pitkät, saksa-
laisten lyhyet, ja lisäksi Venäjän rautateiden kul-
jetusteho oli heikko. Joukkojen taistelumoraali
heikkeni armeijan ja siviili väen olojen huonon-
tuessa. Kesällä 1915 saksalaiset saivat vallatuksi
pääosan Puolaa ja työntyivät Latviaan saakka.
Tappioiden vuoksi keisari Nikolai ryhtyi syk-
syllä 1915 itse ylipäälliköksi ja siirtyi Mohilevissa
olevaan päämajaan. Keisarinna Aleksandra, jon-
ka arvostelukykyyn keisari luotti täysin aiheetto-
masti, sai nyt suuren vaikutuksen hallitukseen, ja
hänen tärkein neuvonantajansa oli Siperiasta tul-
lut Grigori Jefimovits Rasputin, kristittynä pro-
feettana esiintyvä mutta ruokotonta elämää viet-
tävä kansanmies. Rasputinin vaikutus ja siitä joh-
tuvat oudot virkanimitykset sekä miehen huono
maine heikensivät pahoin hallitsijaparin arvoval-
taa, kunnes eräät ylimykset murhasivat profeetan
joulukuussa 1916.
Venäjä oli menettänyt paljon miehiä, ja rintama-
joukot olivat väsyneet sotaan, talouselämä oli se-
kaisin ja elintarvikkeista oli paha puute, ministe-
rejä vaihdettiin tiheään ja keisari pitäytyi tiukasti
yksinvaltaan suututtaen siten porvarilliset liberaa-
litkin vasemmistosta puhumattakaan. Hänen aset-
tumisensa ylipäälliköksi ei parantanut sotamenes-
tystä, ja sosialistit harjoittivat kiihkeää vallanku-
mouspropagandaa, joka vaikutti myös rintama-
joukkoihin. Kuohunta johti vihdoin vallanku-
moukseen kenenkään varsinaisesti johtamatta tätä
kehitystä.
Tammikuusta 1917 lähtien Venäjällä syntyi val-
tavia lakkoja ja Pietarissa vihdoin yleislakko. Hel-
mikuun 27. päivän vastaisena yönä pääosa Pieta-
rin varuskuntaa teki kapinan ja liittyi mellakoi-
vaan työväkeen. Suomessa noudatetun gregoriaa-
nisen ajanlaskun mukaan silloin oli 12. maalis-
kuuta. Seuraavana päivänä duuma nimitti komi-
tean, joka otti tehtäväkseen hallituksen muodos-
tamisen. Nikolai II luopui kruunustaan maalis-
kuun 2/15. päivänä, ja samana päivänä muodos-
tettiin ruhtinas Georgijevgenjevits Lvovin johta-
ma hallitus, jonka tuli toimia väliaikaisesti, kun-
nes perustuslakia säätävä kansalliskokous saatai-
siin koolle. Useimmat ministerit olivat liberaale-
ja, mutta oikeusministerinä oli sosialistivallanku-
mouksellinen Aleksandr Fjodorovits Kerenski.
Keisari joutui perheineen hallituksen vangiksi,
kuten sotamies kertoo Alfred Tannerin kupletissa:
Nikolain minä lähetin Tobolskiin,
menin itse Talvipalatsiin.
Vallankumouksen riemussa avattiin myös ne
Spalernajan vankilan sellit, joissa suomalaiset kal-
terijääkärit odottivat tuomiotaan. Venäläiset oli-
vat kohdelleet Suomea niin varovasti, että näitä
lain mukaan selvään maanpetokseen syyllistynei-
tä miehiä ei ollut saatu tuomituksi hirteen. He oli-
vat puolestaan sepittäneet loputtomasti puolittain
uskottavia tai kokonaan uskomattomia tarinoita
tunnustamatta mitään. Nyt he riensivät joutuin
kotimaahansa, ennen kuin hallitus huomaisi ereh-
dyksen. P.E. Svinhufvudin karkotustuomion hal-
litus peruutti virallisesti, ja tuomari palasi Siperias-
ta kansallissankarina.
Venäjän uusi hallitus hankkiutui pikimmiten eroon
taantumuksellisista säädöksistä ja kumosi Suomen
puolueiden Pietariin lähettämän valtuuskunnan
kanssa neuvoteltuaan maaliskuun 7/20. päivänä
1917 helmikuun manifestin ja myöhemmät auto-
nomiaa loukanneet lait. Kenraalikuvernööri Seyn
vietiin vangittuna Venäjälle ja senaatin talous-

Ensimmäinen maailmansota muuttaa Suomen aseman 703
osaston varapuheenjohtaja, ministeri valtiosihteeri
ja prokuraattori erotettiin, koska he olivat kaikki
venäläisiä. Uudeksi ministerivaltiosihteeriksi ni-
mitettiin Venäjää tunteva teollisuusmies, diplomi-
insinööri Carl Enckell (1876-1959) ja prokuraat-
toriksi P.E. Svinhufvud.
Suomen oikeudet palauttanutta "maaliskuun
manifestia" tervehdittiin täällä iloiten, mutta so-
siaalidemokraatit olisivat halunneet, että siinä olisi
myös lisätty eduskunnan valtaoikeuksia. Porvaril-
liset puolueet eivät pitäneet autonomian kannal-
ta sopivana, että Venäjän hallitus tekisi tällaisen
tärkeän päätöksen, eivätkä myöskään halunneet
lisätä eduskunnan valtaa sosiaalidemokraattien
ollessa enemmistönä. SDP taas tavoitteli mahdol-
lisimman pitkälle menevää eduskuntavaltaa uu-
distakseen yhteiskuntaa ja olisi sen takia tunnusta-
nut tässä vaiheessa Venäjän hallituksen määräys-
vallan. Molemmin puolin siis taktikoitiin, mutta
porvarien tahto toteutui, koska Venäjän hallitus
ei halunnut auttaa sosialisteja.
Lenin ja hänen puolueensa
hämmentävät politiikkaa
Lvovin hallituksen valta ei ollut kuitenkaan itses-
tään selvä edes Pietarissa, vaan sillä oli vaarallise-
na kilpailijana työläis-ja sotilasneuvostojen muo-
dostama sosialistinen voimaryhmä. Neuvostoissa,
joilla oli erikoisen vahva ote juuri Pietarissa,
kamppailivat sosialistivallankumoukselliset ja so-
siaalidemokraatit johtoasemasta, mutta molem-
mat pyrkivät heikentämään porvarillisten liberaa-
lien hallitseman duuman ja siihen nojautuvien mi-
nisterien vaikutusta.
Venäjän sosiaalidemokraatit olivat jakautuneet
jo 1903 kahteen puolueeseen, joiden nimitykset
johtuivat erään silloisen kokouksen voimasuhteis-
ta. Mensevikit (ven. 'vähemmistöläiset') edusti-
vat perinteistä marxilaista kantaa, jonka mukaan
vallankumous edellytti kapitalismin kehittymistä
tietylle tasolle, jolloin se tapahtuisi spontaanises-
ti. Bolsevikit fenemmistöläiset') taas otaksuivat,
että pienikin joukko kurinalaisia sosialisteja saisi
köyhälistön kiihotetuksi vallankumoukseen halli-
tuksen jouduttua vaikeuksiin esimerkiksi sodan
vuoksi. Mensevikkien ja bolsevikkien voimasuh-
teet eivät vastanneet 1917 puolueiden nimityksiä:
mensevikkien kannatus oli paljon laajempi.
Bolsevikkien johtajat olivat vielä helmikuun
vallankumouksen tapahtuessa paljolti maanpaos-
sa. Heidän etevin teoreetikkonsa Vladimir Iljits
Lenin, alkuaan Uljanov (1870-1924), 1887 hirte-
tyn Aleksandr Ulj anovin veli, asui Sveitsissä. Le-
nin pilkkasi sosialistivallankumouksellisten käsi-
tystä talonpojista, joiden luontainen ajattelutapa
oli hänen mielestään pikkuporvarillinen eikä lain-
kaan sosialistinen. Koska Venäjän talonpojat oli
kuitenkin saatava kannattamaan kumousta, vilje-
lymaat tuli luvata heille omiksi. Vallankumouk-
sen tapahduttua ne otettaisiin siitä huolimatta so-
sialismin nimessä valtion haltuun. Tässä kuten
muussakin politiikassaan Lenin katsoi, että tar-
koitus pyhitti keinot.
Mensevikit ymmärsivät Leninin mielestä kan-
sanvallan käsitteen väärin. Köyhälistön enemmis-
töllä oli porvarillisten riistäjien vaikutuksesta la-
put silmillä, eikä se ymmärtänyt omia etujaan.
Näissä oloissa vallankumous ja uuden yhteiskun-
nan luominen riippuivat kouliintuneiden sosialis-
tien aloitekyvystä. Parlamentaarinen demokratia
oli hylättävä, koska todellinen kansanvalta oli
"köyhälistön", toisin sanoen bolsevikkien, dikta-
tuuria. Heidän tuli kaapata valta asein ja aloittaa
sitten lujin kourin kansan kasvattaminen sosialis-
miin.
Karl Marxin tavoin Lenin katsoi, että sosialis-
min säilyminen riippui maailmanvallankumouk-
sesta. Kun proletariaatti saisi vallan Venäjän kai-

704
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
täisessä suuressa maassa, muiden maiden sosia-
listien velvollisuus olisi tukea sitä. Nationalistis-
ten ennakkoluulojen vuoksi oli kuitenkin julistet-
tava, että Venäjään kuuluneilla mailla oli täysi oi-
keus irtautua siitä. Tästä ei olisi vaaraa sosialis-
mille, jos näissäkin maissa toteutuisi köyhälistön
diktatuuri, koska ne palaisivat silloin neuvosto-
jen hallitseman Venäjän yhteyteen. Tätä kansal-
lisuusoppiaan Lenin sovelsi myös Suomesta pu-
huessaan, ja sen muistaminen on aivan välttämä-
töntä, jotta maamme tapahtumat 1917-18 voitai-
siin ymmärtää oikein.
Lenin oli asunut vuodesta 1900 lähtien etupääs-
sä ulkomailla. Huhtikuun alussa 1917 hän pääsi
palamaan Venäjälle Saksan hallituksen avulla,
koska hänen tiedettiin pyrkivän irroittamaan Ve-
näjän sodasta. Pietarissa Lenin sai muut bolse-
vikkijohtajat tunnustamaan, että hänen vallanku-
mousohjelmansa oli oikea. Sitä ryhdyttiin levit-
tämään tarmokkaasti työläis- ja sotilasneuvostoi-
hin ympäri valtakuntaa, ja menestys osoittautui
kaupungeissa hyväksi. Varsinkin mensevikkien
ohjelma tuntui työläisistä laimealta Leninin repäi-
seviin periaatteisiin verraten.
Suureksi hyödyksi bolsevikeille oli heidän pyr-
kimyksensä lopettaa sota. Lvovin hallitus halusi
jatkaa taistelua Saksaa vastaan, koska otaksui ym-
pärysvaltojen pääsevän lopulta voitolle, jolloin
Venäjä saisi hyvityksen uhrauksistaan. Mensevikit
ja sosialistivallankumoukselliset eivät myöskään
asettuneet sotaa vastaan. Koska sotilaat kuten si-
viiliväestökin olivat perin pohjin kyllästyneet so-
taan, bolsevikkien puhe rauhasta alkoi lisätä no-
peasti heidän kansansuosiotaan.
Suomen ongelmalliset
suhteet Venäjään
Suomen puoluejohtajien sovittua uuden senaa-
tin koostumuksesta Venäjän hallitus nimitti sen
maaliskuun lopulla 1917. Siihen kuului kuusi so-
siaalidemokraattia ja kuusi eri puolueisiin kuulu-
vaa porvarillista, puheenjohtajana SDP:n Oskari
Tokoi (1873-1963). Sosiaalidemokraattien kauts-
kylainen enemmistö vieroksui osallistumista ko-
koomushallitukseenpa puolueen senaattorit, jois-
ta mainittakoon Matti Paasivuori, Väinö Tanner
ja Wäinö Wuolijoki, olivat tyypillisiä reformisteja.
Sellaisena pidettiin Tokoitakin. Hän oli synty-
nyt Kannuksessa ja perehtynyt työväen ammatti-
yhdistysliikkeeseen ollessaan kaivosmiehenä Yh-
dysvalloissa. 1912 hänet oli valittu Suomen Am-
mattijärjestön puheenjohtajaksi. Tokoi oli toimi-
nut 1913 eduskunnan puhemiehenä vastoin SDP:n
kautskylaisen enemmistön tahtoa, ja hänen ase-
mansa puolueessa oli myös 1917 varsin heikko.
Venäjän hallitus kutsui huhtikuun alussa Suo-
men eduskunnan koolle vuoden 1916 vaalien mu-
kaisena, ja puhemieheksi valittiin sosiaalidemo-
kraatti Kullervo Manner. Tilanne oli varsin seka-
va. Keisarin luovuttua kruunustaan Helsingissä
oleva sotaväki oli murhannut kymmeniä upsee-
reitaan suomalaisten seuratessa tapahtumia jär-
kyttyneinä. Myöhemminkin sotaväki oli etenkin
Helsingin ja Viipurin varuskunnissa täysin kuri-
tonta. Bolsevikit ymmärsivät Suomen suuren stra-
tegisen merkityksen ja alkoivat jo ennen Leninin
paluuta toimia täkäläisen sotaväen keskuudessa.
Koska haluttiin vaikuttaa suomalaisiinkin, Hel-
sinkiin lähetettiin maaliskuussa agitaattoriksi pie-
tarinsuomalainen bolsevikki, viilaaja Adolf Tai-
mi, joka oli asunut aikaisemminkin Suomessa.
Taimi loi heti hyvät yhteydet sosiaalidemokraat-
tien ja bolsevikkien välille, ja jälkimmäisten orga-
nisoima sotaväki tuki huhtikuun 18. päivänä ra-

Ensimmäinen maailmansota muuttaa Suomen aseman 705
justi Suomen metallityöväen esiintymistä kahdek-
santuntisen työpäivän puolesta. Tuhansia sotilai-
ta osallistui mielenosoituksiin, ja jotkut tunkeutui-
vat metalliteollisuuden työnantajaliiton kokouk-
seen revolverit kourassa pakottaakseen herrat
myöntymään työmiesten vaatimukseen. Edus-
kuntaakin peloteltiin, ja senaatin istuntosaliin
työntyi sotilaita, jotka saatiin sentään poistumaan,
kun metallimiehet pitivät tällaista tukea liiallisena.
SDP:n johtokin pyysi venäläisiä olemaan sekaan-
tumatta Suomen asioihin, mutta tapahtunutta ei
voitu peruuttaa. Porvarillisia nämä mellakat kau-
histuttivat, mutta Helsingin katurahvas hyväksyi
innokkaasti bolsevikkien esiintymisen.
Suomen poliitikkojen asennoituminen Venäjän
hallitukseen oli keväällä 1917 vaihteleva. Porvaril-
liset vieroksuivat Venäjän sosialisteja työväen mie-
lialan kehittyessä Suomessakin yhä radikaalim-
maksi. Toisaalta ei luotettu myöskään Lvovin hal-
litukseen ja pelättiin konservatiivien pääsevän ta-
kaisin valtaan. Kaikkien porvarillisten puoluei-
den enemmistö suositteli kuitenkin neuvotteluja
Venäjän hallituksen kanssa autonomian turvaa-
miseksi ja laajentamiseksi.
Tämän yhteistyölinjan taustana oli valtio-oikeu-
den tuntijoiden Robert Hermansonin ja R.A.
Wreden kanta, että Suomea yhdisti Venäjään kei-
sarin vallan päätyttyäkin legitiimi oikeudellinen
side, jota ei voitaisi purkaa yksipuolisin päätöksin.
Niinpä Venäjän hallitus oli saanut nimittää senaa-
tin ja kutsua valtiopäivät koolle. Lvovin hallitus-
ta pidettiin sitä paitsi niin voimakkaana, että oli
viisasta pysytellä sovinnossa sen kanssa eikä
hankkiutua vahingolliseen selkkaukseen.
Kolmas valtio-oikeuden tutkija professori Ra-
fael Erich puolestaan katsoi, ettei väliaikainen hal-
litus ollut perinyt keisarin valtaoikeuksia. Suomen
ja Venäjän suhde oli ollut lähinnä personaaliunio-
ni, joka oli rauennut keisarin menetettyä kruu-
nunsa, ja suomalaisilla oli siis täysi oikeus lähteä
omille teilleen. Erichin kantaan nojautuivat "itse-
näisyysmiehet", joita oli kaikissa porvarillisissa
puolueissa, toistaiseksi kuitenkin vähemmistönä.
Itsenäisyysmiehet saivat tuulta purjeisiinsa Ve-
näjän hallituksen korostaessa väliaikaisuuttaan ja
selittäessä, ettei Suomen asemaa voitaisi muut-
taa, ennen kuin Venäjän perustuslakia säätävä
kansalliskokous ottaisi siihen kantaa. Suomessa
näet pelättiin entisten kokemusten vuoksi venä-
läisten tiukentavan asennettaan, jos sota saisi heil-
le suotuisan käänteen. Suhtautuminen Venäjän
hallitukseen ei riippunut yksin oikeudellisista teo-
rioista vaan myös tilanteenarvioinnista.
Sosiaalidemokraattien
Venäjän-politiikka vie umpikujaan
Aloite Suomen ja Venäjän suhteiden kehittämises-
sä siirtyi toukokuussa sosialidemokraattiselle puo-
lueelle, joka alkoi vaatia maamme eroa Venäjäs-
tä. Tämä juontui kansallisesta ajattelusta, jota Yrjö
Mäkelin ja useat muut puolueen johtomiehet oli-
vat edustaneet vuodesta 1905 lähtien, mutta myös
siitä että Venäjän hallitus oli torjunut pyrkimyk-
set laajentaa eduskunnan valtaa. Niiden taustana
oli ollut SDP:n periaate, että kansan valitseman
eduskunnan valtaa ei saisi rajoittaa, mutta kuten
edellä totesin, puolue halusi myös käyttää enem-
mistöasemaansa yhteiskunnan uudistamiseen.
Saadakseen tukea Lvovin hallitusta vastaan
eräät SDP:n johtajat ottivat yhteyttä Venäjän so-
sialisteihin ja totesivat, ettei Suomen asema juuri
kiinnostanut mensevikkejä eikä sosialistivallan-
kumouksellisia. Lenin sen sijaan syytti Lvovin hal-
litusta imperialismista ja lupasi bolsevikkien tuke-
van Suomen autonomiaa. Suomi saisi jopa erota
Venäjästä, mitä Lenin ei tosin toivonut. Mense-
vikkejä hän moitti kieroilusta Suomea kohtaan.

706
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Monet sosiaalidemokraatit alkoivat nyt pitää "Le-
niiniä" maamme itsenäisyyden lämpimänä puol-
tajana, ja senaattori Tokoi, jonka arvosteluky petti
usein, puhui jo huhtikuun lopulla julkisesti Suo-
men itsenäistymisestä.
Työläis- ja sotilasneuvostojen vaikutus kasvoi
Venäjällä jatkuvasti, ja kun hallituksen asema
näytti horjuvan, sen pohjaa laajennettiin touko-
kuun 18. päivänä 1917 siten, että ministereiksi tuli
useita sosialistivallankumouksellisia ja mensevik-
kejä. Ruhtinas Lvov jäi pääministeriksi. Jäätyään
näin yksinään oppositioon bolsevikit yllyttivät en-
tistä kiihkeämmin SDP:tä asettumaan hallitusta
vastaan. Lenin ymmärsi erikoisen hyvin Pietarin
kyljessä olevan maan suuren merkityksen oltuaan
tsaarinvallan aikana pakolaisena Suomessa.
Suomalaiset alkoivat toivoa, että Venäjän vah-
vistuneella hallituksella olisi rohkeutta suostua
maamme autonomian laajentamiseen. Kun suo-
malainen valtuuskunta kävi toukokuun lopulla
Pietarissa, sitä johtanut Tokoi ehdotti ruhtinas
Lvoville, että korkein valta maassamme siirrettäi-
siin eduskunnalle paitsi ulkopolitiikkaa ja sotilas-
asioita. Ehdotusta ei ollut kuitenkaan käsitelty se-
naatissa eikä eduskunnassa vaan pelkästään
SDP:n piirissä, ja Lvov torjui ilman muuta näin
epävirallisen aloitteen.
Kesäkuussa senaatti pyrki kehittämään kom-
promissia, jolla laajennettaisiin eduskunnan val-
taa mutta jätettäisiin Venäjän hallitukselle sen ver-
ran oikeuksia, että se voisi hyväksyä ehdotuksen.
Työväen asenteet kehittyivät kuitenkin yhä jyr-
kemmiksi, eikä kadun mies ollut kiinnostunut
niinkään Suomen asemaa koskevista teorioista
kuin käytännön uudistuksista, joista kiireellisim-
pinä pidettiin kahdeksantuntista työpäivää ja de-
mokraattista kunnallishallintoa.
Kun Helsingissä järjestettiin heinäkuun 14. päi-
vänä näiden uudistusten puolesta valtava mielen-
osoitus, bolsevikit saivat venäläiset sotilaat tuke-
maan sitä. Adolf Taimen ja O.W. Kuusisen organi-
soimajoukko aseistettuja sotilaita tunkeutui edus-
kunnan istuntosaliin ja uhkaili kansanedustajia,
kunnes lait hyväksyttiin. SDP:n oikeisto arvoste-
li tätä ankarasti porvareista puhumattakaan, mutta
katurahvas riemuitsi. Monien muidenkin mielen-
osoitusten tukena oli asepukuisia venäläisiä, usein
työväen lakkojen yhteydessä.
Bolsevikit näkivät siis saaneensa vahvan otteen
Suomen työväkeen ja toivoessaan vaikeuksia Ve-
näjän hallitukselle he yllyttivät Suomen sosiaali-
demokraatteja kaikin voimin sitä vastaan. Suo-
melle he lupasivat yhdeksän hyvää ja kahdeksan
kaunista, ja "uiko-ja sotilaspoliittiseen ajatteluun
tottumattomat sekä Venäjän sisäpoliittisessa taiste-
lussa harjoitetusta taktiikasta heikosti selvillä ole-
vat suomalaiset sosiaalidemokraatit olivat myy-
tyjä miehiä", kuten Tuomo Polvinen kirjoittaa.
Luottaessaan bolsevikkeihin SDP omaksui tais-
teluasenteen Lvovin hallitusta vastaan, vaikka tätä
tuki vielä heinäkuussa Venäjän sosialistienkin val-
tava enemmistö. Niinpä työläis-ja sotilasneuvos-
tojen 16. kesäkuuta alkaneessa kongressissa oli
vain kuudesosa edustajista bolsevikkeja. Kongres-
si lupasi suomalaisten "toverien" pyynnöstä hy-
väksyä periaatteessa autonomian laajentamisen,
jopa maamme oikeuden irtautua Venäjän halli-
tuksen vallasta, mutta korosti että Suomen ase-
masta olisi sovittava lopullisesti Venäjän tulevan
kansalliskokouksen kanssa.
Älyämättä viimeisen kohdan merkitystä Suomen
sosiaalidemokraatit katsoivat saaneensa Venäjän
sosialisteilta riittävästi tukea voidakseen toteuttaa
"valtalain". Siinä pyrittiin siirtämään korkein valta
eduskunnalle paitsi ulkopolitiikkaa ja sotilasasioi-
ta, joista lakiesityksessä ei sanottu mitään täsmäl-
listä. Lain ollessa heinäkuun 18. päivänä 1917
eduskunnan ratkaisevassa käsittelyssä sitä kannat-
tivat myös nuorsuomalaisten ja maalaisliiton it-

Ensimmäinen maailmansota muuttaa Suomen aseman 707
senäisyysmiehet, jotka uskoivat sosiaalidemo-
kraattien väitteet Lvovin hallituksen heikkoudes-
ta. Pietarissa taisteltiin parhaillaan bolsevikkien
noustua kapinaan, ja luottaessaan lujasti Leniniin
Tokoi selitti Lvovin jo kukistuneen. Valtalaki hy-
väksyttiin äänin 136-55, ja erikseen päätettiin olla
lähettämättä sitä Venäjän hallituksen hyväksyttä-
väksi.
Eduskunta oli näin tehnyt vallankumoukselli-
sen päätöksen, mutta sen toteutuminen oli eri asia.
Venäjän hallitus näet voitti bolsevikit, joiden joh-
tajista monet joutuivat vankilaan, ja Lenin pake-
ni Suomeen. SDP oli pyrkinyt ehdoin tahdoin
selkkaukseen Venäjän hallituksen kanssa, mutta
kun se oli nyt saatu aikaan, eduskunta nöyrtyi,
anoi Pietarin vallanpitäjiltä valtalain vahvistamista
ja selitti, että Suomea koskevat ulkopoliittiset ja
sotilasasiat jäisivät Venäjän hallituksen päätösval-
taan.
Kompromissia ei kuitenkaan syntynyt. Äskei-
sen kriisin aikana liberaalit olivat luopuneet Ve-
näjän hallituksesta, ja uuden hallituksen olivat
muodostaneet sosialistivallankumoukselliset ja
mensevikit A.F. Kerenski pääministerinä. Tämä
hallitus oli Suomen asiasta samalla kannalla kuin
asianomaiset puolueet kesäkuussa, joten se ha-
jotti heinäkuun lopussa 1917 bolsevikkeihin no-
jautuneen eduskunnan ja määräsi uudet vaalit pi-
dettäväksi. Ministerivaltiosihteeri Carl Enckell oli
neuvonut tekemään näin, jotta selkkaus saatai-
siin loppumaan. Tavalla tai toisella Kerenski olisi
joka tapauksessa pelastanut hallituksensa mai-
neen Suomen eduskunnan kustannuksella.
Kun Suomen porvarilliset eivät uskoneet vuo-
den 1916 vaalituloksen vastaavan todellisia voi-
masuhteita "nukkuvien puolueen" oltua suuri ja
toivoivat vaalien tuloksen hillitsevän yhteiskun-
nallista kuohuntaa, sosiaalidemokraatit jäivät yk-
sin puolustamaan eduskuntaa ja valtalakia. He
koettivat vastustaa valtiopäivien hajottamista pu-
hemies Mannerin johtamina, mutta Suomessa oli
100 000 venäläistä sotilasta, osaksi hiljattain tuo-
tua väkeä, johon Kerenski luotti, ja näissä oloissa
aseettomien suomalaisten vastarinta oli voimaton-
ta.
Niinpä myös SDP alkoi valmistautua eduskun-
tavaaleihin. Porvarillisten suhtautuminen edus-
kunnan hajottamiseen tuomittiin kumminkin an-
karasti, ja Tokoi erosi senaatista elokuun puoli-
maissa kuten sittemmin muutkin SDP:n senaatto-
rit, viimeisinä Paasivuori ja Tanner syyskuun alus-
sa. Hallituksena toimi siitä lähtien porvarillinen
kokoomussenaatti, johon Kerenskin hallitus ni-
mitti joitakin lisäjäseniä. Puheenjohtajana toimi
Tokoin jälkeen nuorsuomalainen professori Eemil
Nestor Setälä, etevä kielitieteilijä.

4".^
^ .|;/ ^ ;

709
Suomi itsenäistyy
vallankumouksen varjossa
Poikkeuksellinen aika
jyrkentää työväenliikettä
Työväen jyrkkähenkistä mielialaa osoittivat pit-
kin vuotta 1917 mielenosoitukset ja lakot, joiden
tavoitteena oli useimmiten palkkojen korotus.
Metallityömiehet näkivät, että alan yritykset oli-
vat rikastuneet sotatarvikkeiden toimittamisesta
Venäjälle, ja halusivat osan rahoista itselleen.
Maatalouslakot johtuivat osaksi siitä, että venäläis-
ten linnoitustöistä maksamat palkat ylittivät roi-
masti maatyö väen palkkatason, mutta työväen lii-
kehdinnässä näkyi myös vallankumoukseen täh-
tääviä tunnuksia. "Köyhälistön kesä 1917. Vapaa-
na ja pystypäin kulki sorea sälli kesäisiä teitä, torp-
parille kävivät torpan maat rakkaammiksi, niistä
henki iloista lupausta ..." (F.E. Sillanpää, Hurs-
kas kurjuus).
Sosialistisen vallankumouksen aate oli tullut
Suomeen jo vuosisadan alussa Marxin oppien ja
niiden kautskylaisen tulkinnan mukana. Sosialide-
mokraattisen puolueen 1901 hyväksytyssä ohjel-
massa ei tosin puhuttu suoraan vallankumoukses-
ta, mutta silti sen voi todeta tavoitteeksi. Kun so-
sialismin toteuttamiseksi voitaisiin lisäksi käyttää
"tarkoituksenmukaisia ja kansan luonnollista oi-
keudentunnetta vastaavia keinoja", ei torjuttu pe-
riaatteessa laitontakaan menettelyä. SDP:n johta-
va aines vieroksui toisaalta väkivaltaa, usein suo-
ranaiseen pasifismiin saakka.
Yhteiskunnallista vallankumousta useimmat ak-
tiiviset sosiaalidemokraatit toivoivat muistaen kui-
tenkin Karl Kautskyn käsitystä, että kapitalismin
kehitys johtaisi aikanaan siihen spontaanisesti.
Toisaalta puolueen kenttäagitaattorit olivat julis-
taneet vallankumousta varauksitta ja kiihkeästi jo
ennen maailmansotaa. Kun venäläiset bolsevik-
kisotilaat ja Pietarista lähetetyt suomalaiset kiihot-
tajat vetosivat 1917 työväkeen vallankumouksen
puolesta, kylvö lankesi siis hyvin muokattuun
maaperään.
SDP:n reformistista oikeistoa vallankumous-
hengen voimistuminen huolestutti, ja se arvelutti
melkoisesti myös kansanedustajien kautskylaista
enemmistöä. Sen mielestä työväen mieliala näytti
perustuvan väärään käsitykseen Marxin teoriois-
ta, ja tämä voisi vahingoittaa työväenliikettä koh-
talokkaasti. Keväällä 1917 myös ammattiliikkeen
johtomiehet koettivat hillitä radikaaleja ja varoitti-
vat erikoisesti turvautumasta venäläiseen sotavä-
keen.
Varoituksista huolimatta yleinen järjestys alkoi
horjua poliisin menetettyä arvovaltansa, joten
porvarilliset puolueet vaativat jo kesäkuussa se-
naatilta lujia otteita. Oskari Tokoin mielestä se-
naattorien olisi pitänyt päinvastoin mennä "tur-
Keisari Nikolai Ihn eroon johtanutta maaliskuun vallankumousta 1917 pidettiin Suomessa autonomian pelastuksena tai suorastaan
itsenäisyyden aamunkoittona. Rautatientorilla mieltään osoittavat helsinkiläiset näyttävät porvarillisilta, mutta joukossa lienee
pyhäpukuisia työmiehiäkin.

710 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
vattomina kansan eteen" puhumaan ajan ongel-
mista, ja hän kehotti arvostelijoita: "Olkaa hyvä
astukaa remmiin, sopii koettaa!" Senaatissa Tokoi
menetti jo ennen eroaan kaiken arvovaltansa,
mutta hänellä ei ollut otetta myöskään työväkeen.
SDP:n kansanedustajat olivat kuin temppelin
harjalla. Mielialojen kehitys pelotti, mutta toisaal-
ta puolueeseen ja ammattijärjestöön liittyi tulvi-
malla uusia jäseniä. Se olisi ilahduttanut, mutta
tulokkaat eivät tunteneet puolueen vanhoja peri-
aatteita ja olivat alttiita radikaalien agitaatiolle.
Kuitenkin oli vaikea asettua joukkoja vastaan-
kaan, ja ajan oloon se alkoi näyttää myös vaaralli-
selta. Niinpä monet puolueen vanhat jäsenet seu-
rasivat kehitystä passiivisina, toteaa Hannu Soik-
kanen SDP:n historiassa.
Kesällä 1917 mielialaa kärjistivät uudet tekijät. Ve-
näjän hallitus oli pyytänyt Suomen valtiolta suurta
lainaamolla rahoitettaisiin täällä tehtäviä linnoitus-
töitä ja venäläisen sotaväen huoltoa. Valtionva-
raintoimituskunnan päällikkö Väinö Tanner kan-
natti lainan myöntämistä, mutta eduskunta supisti
sen pieneksi piittaamatta Venäjän hallituksen vai-
keuksista tai ehkä suorastaan lisätäkseen niitä.
Seurauksena oli "vallitöiden" lopettaminen, ja
kun myös sotatarvikkeiden ostamista Suomesta
vähennettiin, työttömyys kasvoi hälyttävästi. Ve-
näjän hallitus oli vähentänyt myös viljan toimitta-
mista Suomeen jo huhtikuussa Tokoin puhuttua
itsenäisyydestä, ja vasta eduskunnan hajottami-
sen jälkeen sitä tuotiin hieman enemmän.
Syyskesällä Suomessa alkoi olla pahan työttö-
myyden ohella tuntuva elintarvikkeiden puute,
vehnäjauhot loppuivat lähes kokonaan ja ruisjau-
hojen saanti vaikeutui pahoin. Jo ennen ruokati-
lanteen kärjistymistä sosiaalidemokraatit olivat
vaatineet lakia sen valvomiseksi, ja senaatin esi-
tys laiksi elintarvikkeista tuli eduskunnan ratkai-
sevaan käsittelyyn toukokuun 1917 puolivälissä.
Porvarilliset puolueet, eritoten maalaisliitto, epäi-
livät sen menevän liian pitkälle, mutta loppujen
lopuksi elintarvikelaki hyväksyttiin. Venäjän hal-
litus vahvisti sen kesäkuun alussa.
Senaatti sai täten laajat valtuudet säännöstellä
elintarvikkeiden kauppaa ja hintoja, jopa ryhtyä
pakkotoimiin ruoan saannin turvaamiseksi. Vilja-
tuotteidenkin kulutusta ryhdyttiin kesäkuussa
säännöstelemään. Mutta kun lain valvonta jäi
kunnallishallinnon tehtäväksi, se ei ollut tehokasta
ja säännöstelyä rikottiin yleisesti. Työväki luki tä-
män "talonjussien" syyksi, ja säännöstely olikin
maanviljelijöistä outoa ja vastenmielistä. Vimmas-
tuneena voin hinnan noususta työväki valtasi elo-
kuun alkupäivinä Turussa ja Helsingissä osuus-
kunta Valion varaston ja jakoi voita alle rajahin-
nan. Samantapainen voimellakka sattui Oulus-
sakin. Etelä-Suomessa pitkin kesää jatkuneet maa-
talouslakot taas katkeroittivat talonpoikia myös
maan muissa osissa.
SDP:n maltilliset johtajat menettivät yhä enem-
män otettaan asioihin työväen luottaessa uusiin
johtomiehiin, joilla oli hämärä mutta toiveiden
kultaama kuva vallankumouksesta ja paljon roh-
keutta. Kokemattomina ja suoraviivaisesti ajatel-
len he luottivat ennen kaikkea työväen joukkovoi-
maan. Tärkeänä kotimaisena mallina olivat vuo-
den 1905 suurlakko ja sitä seuranneet tapahtu-
mat. Silloin työväki oli ollut liikkeellä valtavin jou-
koin, ja se oli johtanut valtiopäivien uudistami-
seen, mutta kun myöhemmin oli luotettu edus-
kunnan työhön, siitä ei ollut syntynyt juuri mi-
tään. Vastikään oli vallankumous pyyhkäissyt syr-
jään myös vihatun keisarinvallan.
Tilanne näytti syksyllä 1917 Suomessa saman-
tapaiselta kuin Venäjällä, mutta olosuhteissa oli hy-
vin tärkeä ero, jota sosialistit eivät näytä tajunneen.
Venäjällä enimmät talonpojat olivat innoissaan
vallankumouksesta ja jakoivat kovalla kiireellä
suurtilojen maita, kun taas Suomessa vallanku-

Suomi itsenäistyy vallankumouksen varjossa 711
mouksellinen työväki oli saamassa raskasta työtä
tekevät, tarmokkaat ja itsetietoiset talonpojat vas-
tustajikseen. Maatalouslakkojen takia oli jo kesällä
sattunut monia työväen ja talollisten yhteenottoja,
jotka olivat herättäneet molemmin puolin ajatuk-
sen aseellisten suojavartioiden tarpeellisuudesta.
Sosialistien vaalitappio
ja sen vaikutukset
Eduskuntavaalit pidettiin lokakuun 1917 alussa.
Sosiaalidemokraatit puhuivat niiden edellä edus-
kunnan hajottamisen laittomuudesta mutta val-
mistautuivat toisaalta "vallankumouksellisen kan-
sanvallan vaaleihin". Kokemukset vuoden 1916
vaaleista saivat suomalaisen ja nuorsuomalaisen
puolueen sekä vastikään perustetun kansanpuo-
lueen solmimaan vaaliliittoja, ja tuloksena oli
SDP:n selvä tappio. Puolue sai 45 % äänistä ja 92
edustajapaikkaa, siis 11 vähemmän kuin 1916.
Suurin voittaja oli maalaisliitto, josta tuli 26 paik-
kansa ansiosta kolmanneksi suurin puolue. Suo-
malainen puolue sai 32, nuorsuomalaiset 24 edus-
tajaa. Kun sosiaalidemokraattien enemmistö oli
ollut edellisessä eduskunnassa 103-97, he jäivät
nyt vähemmistöksi paikkaluvuin 92-108. Por-
varillisten puolueiden listoilla itsenäisyysmiehet
menestyivät erikoisen hyvin.
Hannu Soikkanen arvelee SDPin tappion joh-
tuneen ennen kaikkea vaalien vilkkaudesta. Ää-
nioikeutetuista kävi 69 % uurnilla, myös noin
200 000 edellisissä vaaleissa nukkunutta, joista
valtaosa lienee ollut porvarillisten puolueiden
kannattajia. Silti on luultavaa, että SDP:n radi-
kaalistuminen oli myös vieroittanut puolueen en-
tisiä kannattajia. Ainakin entinen senaattori Väi-
nö Tanner kertoi sittemmin jättäneensä äänestä-
mättä, kun puolueen ehdokkaat Uudellamaalla
olivat hänestä liian jyrkkähenkisiä.
Sosiaalidemokraattien oli vaikea sulattaa tap-
piota, joka oli hetkessä riistänyt heiltä mahdolli-
suudet hallita maata eduskuntaenemmistön tur-
vin. Kullervo Manner väitti, että vaalituloksia oli
väärennetty, voimatta kumminkaan esittää todis-
teita. Yrjö Mäkelin selitti että vaaleihin menemi-
nen oli ollut virhe. Tokoi puolestaan huomautti
puheessaan 16. lokakuuta, että työläisillä oli mui-
takin keinoja kuin vaalilippu, viittasi suurlakkoon
ja kehotti työläisiä "varustautumaan". Tämä oli
Tokoille ominaista epämääräistä puhetta mutta
silti outoa maltillisena pidetyn miehen suusta.
Työväen paikallisia järjestyskaarteja, joita Tokoi
oli kaiketi tarkoittanut puhuessaan varustautumi-
sesta, oli perustettu huhtikuusta 1917 lähtien, ja
tärkeä askel oli kaartin perustaminen Helsinkiin
syyskuun alussa. Saman kuun lopussa luotiin
Tampereella pidetyssä kokouksessa koko maan
kattava työväen kaartien organisaatio, ja sen jäl-
keen niiden muodostaminen kiihtyi. Marja-Lee-
na Salkola toteaa, että kaarteissa oli hyvin vaihte-
leva mieliala. Monissa oli etualalla työväen suo-
jeleminen ja järjestyksen valvonta poliisin hajot-
tua kesään mennessä, kun taas osa kaarteista val-
mistautui tietoisesti vallankumoukseen. Monilla
työväen kaarteilla oli aseita mutta vielä lokakuussa
hyvin niukalti. Vuosilta 1905-06 tuttu nimitys
"punakaarti" yleistyi syksyn mittaan.
Lokakuun lopulla 1917 Suomen Ammattijärjes-
töjä SDP:n puolueneuvosto asettuivat tukemaan
järjestyskaartien perustamista. Tarkoituksena oli
osaksi kaartien saaminen vastuullisten elinten val-
vontaan sosiaalidemokraattien johtomiesten pe-
lätessä, että työväki ryhtyisi hallitsemattomaan toi-
mintaan. Vanhat johtajat eivät pitäneet kaarteja
vieläkään vallankumouksen välineinä vaan jär-
jestyskaarteina, ja etenkin kaartien johtoon pyrit-
tiin saamaan koeteltuja ja asiallisia, työväenliik-
keessä kauan toimineita miehiä.

712 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Asuessaan syyskuuhun 1917 saakka Helsingis-
sä Lenin yllytti Suomen sosialisteja kiihkeästi val-
lankumoukseen ja vakuutti kuten aina suostuvan-
sa Suomen itsenäisyyteen. SDP:n puolueneuvos-
to valmisteli puolestaan julistusta, jossa otsikolla
"Me vaadimme" korostettiin etenkin työaikalain
ja kunnallislakien vahvistamista. Nyt vastuunalai-
setkin poliitikot alkoivat pohtia vallankumouk-
sen mahdollisuutta. Kentällä siitä puhuttiin yhä
enemmän, eikä sanan taikavoima suuriin joukkoi-
hin kärsinyt siitä, että sen sisältö oli epäselvä ja
ylimalkainen.
Lokakuun vallankumous
ja Suomen radikaalit
Venäjän hallitus oli joutunut syyskuussa suuriin
vaikeuksiin oikeistolaisen kenraali Lavrenti Geor-
gijevits Kornilovin marssiessa Pietaria vastaan ka-
sakkajoukkojen tukemana. Tämä yritys luhistui,
mutta Kerenski oli ehtinyt siitä säikähtyneenä va-
pauttaa bolsevikkijohtajat vankiloista ja jakaa asei-
ta Pietarin punakaartilaisille. Tästedes bolsevikit
valmistautuivat kaikin voimin vallankumoukseen,
johon näytti nyt olevan edellytyksiä heidän pääs-
tyään enemmistöksi suurkaupunkien työläis- ja
sotilasneuvostoissa.
Tositoimiin ryhdyttiin Pietariin palanneen Leni-
nin ja Lev Davidovits Trotskin johdolla lokakuun
24. päivänä 1917 (Suomen kalenterin mukaan 6.
marraskuuta). Yllätystä ja väkivaltaa käyttäen bol-
sevikit saivat helposti valvontaansa Pietarin ja
muut suurkaupungit, Kerenskin hallitus ja duuma
hajaantuivat ja pääministeri itse pakeni. Mense-
vikkien ja sosialistivallankumouksellisten poistut-
tua työläis-ja sotilasneuvostojen kongressista Le-
nin lausui saliin jääneille bolsevikeille kuuluisat
sanat: "Ryhdymme nyt rakentamaan neuvosto-
valtaa." Kongressi nimitti Venäjän hallitukseksi
kansankomissaarien neuvoston ja Vladimir Iljits
Leninin sen puheenjohtajaksi.
Näin alkoi Venäjällä leniniläisen sosialismin eli
neuvostovallan aikakausi. Jättiläismäisessä maas-
sa, jossa asui Leninin sanojen mukaan "Euroo-
pan kehittymättömin kansa", lähdettiin kokeile-
maan uutta yhteiskunta- ja talousjärjestelmää, jo-
ka perustui yksinomaan marxilaisten kirjoitus-
pöydän ääressä luomiin teorioihin. Niiden eräil-
lä elementeillä oli juuret Platonista ja Rousseausta
lähtien, mutta silti vaadittiin lujaa uskoa, kun näitä
kamarioppineiden kaavailuja ryhdyttiin toteutta-
maan Venäjällä, vieläpä toivottiin niiden toteutu-
van kaikkialla maailmassa.
Luottamuksessaan vahvin oli Lenin, joka oli
osoittautunut propagandan ja kumoustaktiikan
neroksi. Hänelle oli ominaista mieltymys väkival-
taan, johon hänen vallankumousteoriansakin pe-
rustui. Voidaan pohtia, johtuiko väkivallan hyväk-
syminen Leninin vihasta tsaarinvaltaa kohtaan vai
fanaattisesta itseluottamuksesta. Nerous ei ole pel-
kästään lahjakkuutta, siihen kuuluu myös ehdo-
ton varmuus siitä että on oikeassa, sinänsä arve-
luttava piirre. Mietittyään kauan yhteiskuntafilo-
sofiaa Lenin oli saanut tämän varmuuden eikä
hän kaihtanut kovuutta eikä kavaluutta pyrkies-
sään suureen päämäärään. Niinpä Nikolai II:n
ja koko hänen perheensä teloittaminenJekaterin-
burgissa heinäkuussa 1918 perustui Leninin käs-
kyyn hänen pelätessään, että vallankumouksen
vastustajat vapauttaisivat tsaarin. Samalla tuli
myös kostetuksi Leninin veljen hirttäminen.
Porvarillinen Suomi oli seurannut bolsevikkien
kiihotustyötä ja työväen mielialojen jyrkentymistä
keväästä 1917 lähtien yhä enemmän huolestuen.
Kesäkuusta lähtien tämä johti paikallisten suoje-
luskuntien perustamiseen, ja elokuusta marras-
kuuhun niitä syntyi satoja, kunnes suojeluskunta
puuttui vain harvoilta paikkakunnilta. Ne perus-

Suomi itsenäistyy vallankumouksen varjossa 713
tettiin porvarillisen väestön suojelemiseksi venä-
läisen sotaväen ja kiihottuneen työväen väkival-
taisuuksilta. Suomen itsenäistymistäkin pidettiin
silmällä varsinkin Karjalassa ja Pohjanmaalla,
missä oltiin hyvin selvillä jääkäriliikkeestä. Suoje-
luskuntien perustamista johti Helsingistä käsin in-
nokas itsenäisyysmies, maisteri Elmo Edvard Kai-
la, alkuaan Johansson (1888-1935).
Heti lokakuun vallankumouksen jälkeen suoje-
luskuntalaiset joutuivat kahakoimaan venäläisten
kanssa. Marraskuun 7. päivänä lähti joukko mat-
ruuseja Helsingistä Lammille etsimään aseita ja
tunkeutui Mommilan kartanoon, jossa oli juhlit-
tu isännän, rikkaan suurliikemiehen maanviljelys-
neuvos Alfred Kordelinin syntymäpäivää. Kuul-
tuaan seudulla nähdyn suojeluskuntalaisia mat-
ruusit vangitsivat isännän ja osan vieraista ja lähti-
vät viemään heitä Helsinkiin. Alkumatkalla syn-
tyi tulitaistelu Lahdesta tulleiden suojeluskunta-
laisten kanssa, ja sen aikana venäläiset ampuivat
Kordelinin. Samana päivänä suojeluskuntalaiset
ja bolsevikit kahakoivat myös Oitin aseman luo-
na Hausjarvella. Nämä tapahtumat osoittivat por-
varilliselle väestölle yhä selvemmin, että Venä-
jän sotaväestä pitäisi päästä eroon.
Lenin puolestaan lähetti Suomen sosiaalide-
mokraateille innokkaan viestin heti otettuaan val-
lan Pietarissa: "Nouskaa, nouskaa viipymättä ja
ottakaa valta järjestyneen työväestön käsiin!" Hel-
singissä pidettiinkin marraskuun 8. päivänä ko-
kous, jossa olivat läsnä muun muassa Kullervo
Manner, O.W. Kuusinen ja Edvard Gylling. Bol-
sevikkeja edustivat muutamat sotilaat ja Leninin
Suomeen lähettämä pietarilainen bolsevikki, me-
tallityömies Jukka Rahja. He vaativat suomalai-
sia tekemään vallankumouksen, ja Kuusinen va-
kuutti sen tapahtuvan jo samalla viikolla.
Toisin kuitenkin kävi. Suomen työväenliikkeen
johtoelimet tosin julistivat marraskuun 14. päi-
vänä 1917 alkaneen suurlakon, ja tarkoituksena
oli kehittää siitä vallankumous. Yleislakko oli
jokseenkin täydellinen, ja punakaartit ottivat vai-
vattomasti vallan pääosassa Suomea saatuaan li-
sää kiväärejä venäläiseltä sotaväeltä. SDP:n joh-
to ei onnistunut kaikkialla hillitsemään joukkoja,
joten lakon aikana ja seuraavalla viikolla mur-
hattiin 25 porvarilliseen väestöön luettavaa hen-
kilöä, monet hyvin raa'alla tavalla. Verta vuoti
myös punakaartien ja suojeluskuntien yhteen-
otoissa.
Kumousta ei kuitenkaan syntynyt, koska Hel-
singissä muodostettu vallankumouksellinen kes-
kuskomitea epäröi. Osasyynä oli, että Leninin hal-
lituksen asema näytti epävarmalta. Se lisäsi komi-
tean jäsenten huolta siitä, onnistuisiko vallanku-
mous Suomessa, ja SDP:n perinnekin teki väki-
valtaisen kumouksen vastenmieliseksi. Sitä vas-
tusti muun muassa Työmies-lehden päätoimitta-
ja Edvard Valpas. Hän tosin saarnasi luokkavihaa
kuten ennenkin, mutta ristiriita selittyy hänen
dogmaattisesta kautskylaisuudestaan: vallanku-
moukseen tuli valmistautua mutta sitä ei pitänyt
tehdä väkisin eikä ennen aikojaan.
Monet keskuskomitean jäsenet muuttivat kan-
taansa lähes päivittäin. Maltillisina pidetyt mie-
het kuten Yrjö Mäkelin, Eetu Salin, Yrjö Sirola
ja Oskari Tokoi äänestivät yllättävästi vallanku-
mouksen puolesta, kun taas Kuusinen ja Gylling
vastustivat sitä koko ajan Mannerin ollessa epä-
röivällä kannalla. Mielipiteet näyttävät riippuneen
etupäässä tilanteenarvioinnista. Vihdoin päätet-
tiin lopettaa yleislakko 20. marraskuuta ja yrittää
"punaisen senaatin" muodostamista. Kun edus-
kuntaa ei ollut mitenkään mahdollista saada sellai-
sen tueksi, päätöksellä lienee haluttu hieman soke-
roida vallankumoushankkeen raukeamista.
Hämmentyneet sosiaalidemokraatit aloittivat
marraskuun 25. päivänä puoluekokouksen, jos-
sa pyrittiin määräämään puolueen toimintalinja.

ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Lenin oli muistanut kokousta kirjeellä, jossa hän
jatkoi yllytystään vallankumoukseen, ja Helsin-
kiin saapui hänen lähettinään kansallisuusasioi-
den kansankomissaari Josif Vissarionovits Stalin,
alkuaan Dzugasvili (1879-1953), karski georgia-
lainen bolsevikki. Hän lupasi neuvostohallituk-
sen tukevan Suomen vallankumousta ja maan it-
senäisyyttä. Stalin puhui tosin myös "Venäjän
kansojen yhteenliittämisestä yhdeksi armeijaksi",
mikä hätkähdytti kuulijoita, kun puhuja tuntui
lukevan suomalaisetkin näihin kansoihin.
Puoluekokous ei löytänyt yhteistä linjaa. David
Kirbyn mukaan Sirola oli päätellyt tähän men-
nessä, että joukot aloittaisivat joka tapauksessa
vallankumouksen, ja katsoi että SDP:n velvolli-
suus olisi johtaa ja valvoa sitä. Kuusinen ja Man-
ner olivat omaksumassa saman käsityksen. Tokoi-
kin alkoi taipua tälle kannalle, mutta Eetu Salin
oli palannut parlamentaariselle linjalle, jota puol-
sivat pontevasti myös Gylling, Taavi Tainio ja vii-
purilainen lehdentoimittaja Evert Huttunen.
Jyrkkiä vallankumouksen kannattajia olivat eräät
lähellä punakaarteja olevat miehet: kotkalainen
ammattiyhdistysmies Eero Haapalainen (1880-
1938), joka oli toiminut varhemmin Suomen am-
mattijärjestön puheenjohtajanakin, punakaarte-
ja organisoinut Ali Aaltonen, joka oli entinen Ve-
näjän armeijan luutnantti, turkulainen kauppias
Tuomas Hyrskymurto ja tietenkin bolsevikit Juk-
ka Rahja ja Adolf Taimi.
Marraskuun 27. päivänä puoluekokous hyväk-
syi päätöslauselman, jossa jätettiin mahdolliseksi
kaksi toimintalinjaa: osallistuminen kokoomus-
hallitukseen, jossa sosialidemokraatit olisivat enem-
mistönä, tai sitten vallankumous. Radikaalit sai-
vat näin oikeastaan täyden vapauden valmistella
vallankumousta, koska ensimmäinen vaihtoehto
oli eduskunnan porvarillisen enemmistön vuok-
si käytännössä mahdoton. Tämä omituinen ja
kohtalokas päätös, jota SDP:n eduskuntaryhmä
ei noussut vastustamaan, johti puolueen jo var-
sin selvästi kumoukseen vievälle tielle.
Puoluekokouksen päätösten taustaa on syytä tar-
kastella. SDP:n johtajien voi sanoa jakautuneen
kolmeen pääsuuntaan. Varsinaiset reformistit ku-
ten Matti Paasi vuori, Väinö Tanner ja Wäinö
Wuolijoki hylkäsivät kerta kaikkiaan vallanku-
mouksen, ja monet heistä olivat vetäytyneet jo
syksyllä 1917 lähes kokonaan politiikasta SDP:n
radikaalistumisen vuoksi. Ohimennen on syytä
todeta, että porvarillisten olisi ollut vaikea har-
joittaa sovittelevaa politiikkaa jyrkkien sosialisti-
en kanssa sen jälkeen, kun näiden maltillisimmat
puoluetoverit olivat heittäneet kintaat pöytään.
Sosialidemokraattien toisena ryhmänä olivat
radikaalit, kärjessä punakaartien päämiehet, kun
taas puolueen vanhoista johtomiehistä ei tähän
joukkoon kuulunut juuri muita kuin Eero Haa-
palainen. Hän oli pohtinut ammattiyhdistysliik-
keen toimintaa ja mahdollisuuksia paljon teoreet-
tisestikin, joten hänen suunnanmuutoksensa näyt-
tää yllättävältä. Valtaosa kansanedustajista ja
muista johtajista oli ääriryhmien välimaastossa.
Vakaumuksellisina marxilaisina he toivoivat val-
lankumousta ja sosialistista yhteiskuntaa, mutta
heitä kiusasi kysymys, pitäisikö odottaa kumouk-
sen spontaanista tapahtumista vai jouduttaa sitä.
Vielä vaikeampi oli kysymys aseellisesta väkival-
lasta.
Näiden sosialidemokraattien horjuvan asenteen
vuoden 1917 lopulla voi ymmärtää: ajan tapahtu-
mat olivat hämmentäneet heidät. 1916 valitun
eduskunnan hajottaminen oli riistänyt toistaisek-
si mahdollisuudet edistää sosialismia parlamen-
taarista politiikkaa harjoittamalla. Lenin taas oli
arvioinut Venäjän väliaikaisen hallituksen heik-
kouden oikein ja saanut aikaan vallankumouk-
sen huolimatta maan kehittymättömyydestä, jon-
ka vuoksi Kautsky olisi pitänyt kumousyritystä

Suomi itsenäistyy vallankumouksen varjossa 715
ilman muuta liian varhaisena, kuten hänen suo-
malaiset oppilaansa hyvin tiesivät.
He joutuivat nyt miettimään, olivatko bolsevik-
keja myötäilevät radikaalit kuitenkin oikeassa.
Oliko Suomessakin oikea aika vallankumouk-
seen? Kapitalistinen yhteiskunta oli täällä paljon
kehittyneempi kuin Venäjällä, ja työväki näytti
olevan valmis kumoukseen milloin hyvänsä. Sen
kiihtynyt mieliala johtui tosin osaksi agitaatiosta,
mutta siihen vaikuttivat myös elintarvikepula, hin-
tojen nousu ja työttömyys, ja vallankumous voi-
taisiin siis tulkita spontaaniseksi. Hyvin tärkeää
oli että Lenin kuului hyväksyvän Suomen itsenäi-
syyden. Hänen kansallisuuspolitiikkansa kaksi-
pohjaisuutta ei täällä tunnettu vaan hänen luul-
tiin tarkoittavan itsenäisyydellä todellista riippu-
mattomuutta.
Punakaartien valmistautuessa joulukuusta 1917
lähtien täydellä todella vallankumousyritykseen
vanhat aktiiviset sosiaalidemokraatit seurasivat
kehitystä neuvottomina. Omatunto oli rauhaton,
koska he eivät hyväksyneet väkivaltaa ja kumous-
yritys voisi epäonnistua. Bolsevikit olivat luvan-
neet apua, mutta oliko siihen luottamistapa venä-
läisten apuun turvautuminen oli sitä paitsi epä-
miellyttävää. Suomen porvarillisten voimia ei tun-
nettu, mutta varmaa oli, että marraskuun suur-
lakko ja väkivaltaisuudet olivat herättäneet hei-
dät varustautumaan.
Eetu Salinin nämä epäilyt saivat nyt asettumaan
kumousyritystä vastaan. Vielä suurlakon aikana
hän näyttää samoin kuin Yrjö Mäkelin arvioi-
neen, että kumous tapahtuisi spontaanisesti ja il-
man väkivaltaa, mutta kuukautta myöhemmin
sen yrittäminen bolsevikkien tuen varassa kauhis-
tutti Salinia. Hänen sisunsa ei silti riittänyt jyrk-
kään toimintaan punakaarteja vastaan, Eetu otti
viinaa ja vetäytyi syrjään. Sanomalehdentoimit-
taja Heikki Välisalmi, SDP:n kansanedustaja, vas-
tusti radikaaleja rohkeasti vielä joulun alla, ja Paa-
sivuori tuomitsi heidät jyrkästi. Mutta työväki oli
jo monin paikoin suuren kiihkon vallassa: Turussa
ryöstettiin joulukuussa liikkeitä järjestystä pitävän
miliisin ollessa lakossa.
Itsenäisyys julistetaan
sisäisen myrskyn uhatessa
Porvarilliset puolueet päättivät jo suurlakon kes-
täessä, että Suomi irtautuisi kokonaan Leninin
johtamasta Venäjästä. Bolsevikkien vähemmistö-
diktatuuria ei voitu eikä haluttu pitää keisarin val-
lan perillisinä. Hieman kiisteltiin siitä, mikä elin
käyttäisi Suomessa korkeinta valtaa Venäjän halli-
tuksen sijasta, kunnes eduskunta päätti marras-
kuun 16. päivänä 1917 Santeri Alkion ehdotukses-
ta käyttää sitä toistaiseksi itse. Päätös syntyi maa-
laisliiton, sosiaalidemokraattien ja itsenäisyys-
miesten äänin. Konservatiivit huomauttivat että
päätös ei nojautunut voimassa olevaan kustavi-
laiseen hallitusmuotoon.
Hyväksyessään tämän uuden "valtalain" SDP
tuli samalla tunnustaneeksi muodollisesti syksyl-
lä 1917 valitun eduskunnan laillisuuden. Tämän
jälkeen vahvistettiin viipymättä edellisen edus-
kunnan säätämä laki teollisuuden työväen kah-
deksantuntisesta työpäivästä ja demokraattiset
kunnallislait. Työaikalaki oli koko maailmassa en-
simmäinen, jossa työpäivä säädettiin näin lyhyek-
si, mutta maataloustyötä se ei koskenut. Juuri nä-
mä päätökset tekivät suurlakon lopettamisen
mahdolliseksi, koska työväen tahto oli toteutu-
nut tärkeissä asioissa.
Koska Setälän senaatin oli nimittänyt Venäjän
väliaikainen hallitus, senaattorit erosivat valtalain
hyväksymisen jälkeen, ja marraskuun 27. päivä-
nä eduskunta nimitti porvarillisen kokoomusse-
naatin, jota on kutsuttu myöhemmin itsenäisyys-

716 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
senaatiksi. Yhdestätoista senaattorista kuusi kuu-
lui nuoruomalaiseen puolueeseen, niin myös pu-
heenjohtaja P.E. Svinhufvud. Senaatin ohjelmassa
määriteltiin päätehtäviksi Suomen itsenäisyyden
turvaaminen ja kansanvaltaisen hallitusmuodon
luominen. Sen säilyttämiseksi tuli uudistaa maan
oloja itsenäistämällä torpat ja hankkimalla maa-
ta tilattomille, kehittämällä sosiaalivakuutusta,
säätämällä uskonnonvapaus ja oppivelvollisuus
sekä verottamalla suurituloisia tuntuvasti. Tällai-
sen ohjelman julkaissutta hallitusta vastaan osa
kansasta kiihotettiin kuitenkin kapinaan.
Valtalaki merkitsi jo sellaisenaan Suomen irtau-
tumista Venäjästä, mutta Svinhufvudin senaatti
piti välttämättömänä myös itsenäisyysjulistusta,
jotta voitaisiin ryhtyä hankkimaan ulkomaiden
tunnustusta. Tästä syntyi kiistaa sosiaalidemok-
raattien kanssa. He olivat viitanneet kesällä 1917
kintaalla Venäjän hallitukselle, mutta nyt he piti-
vät välttämättömänä, että itsenäisyydestä neuvo-
teltaisiin Leninin kanssa ja päätös alistettaisiin mo-
lempien maiden valtioelinten hyväksyttäväksi.
Puoluekokous oli nimenomaan luvannut Stalinil-
le, että Suomen itsenäistymisestä neuvoteltaisiin
venäläisten kanssa.
SDP:n ehdotus merkitsi, että Suomen itsenäi-
syys olisi riippunut neuvostohallituksen hyväksy-
misestä, ikään kuin sillä olisi ollut legitiimi oikeus
tähän. Itsenäisyyden toteutuminen olisi samalla
lykkääntynyt tulevaisuuteen, ehkä kauaskin.
Eduskunta hylkäsi joulukuun 6. päivänä 1917
SDP:n ehdotuksen äänin 100-88 ja julisti Suo-
men itsenäiseksi valtioksi. Julistuksessa mainittiin
myös senaatin ehdotus, että Suomesta tulisi tasa-
valta, eikä kukaan vastustanut tätä ilmoitusta, joka
nojautui professori KJ. Stählbergin johtaman
perustuslakikomitean lokakuun alussa antamaan
mietintöön. Tasavallan kannattajia olikin edus-
kunnassa suuri enemmistö, ilmeisesti yli 140 edus-
tajaa.
Suurta juhlamieltä itsenäisyysjulistus ei herät-
tänyt, koska poliittinen tilanne oli hämärä ja huo-
lestuttava. Jotta se selviäisi edes jossain suhtees-
sa, senaatti ryhtyi hankkimaan tunnustusta Suo-
men itsenäisyydelle suurvalloilta sekä Skandina-
vian mailta. Neuvosto-Venäjään ei haluttu vedo-
ta, kun bolsevikkien valta näytti toistaiseksi hy-
vin epävarmalta. Osoittautui kuitenkin, että tär-
keimmät ulkovallat halusivat odottaa nimen-
omaan venäläisten tunnustusta. Saksakin, joka
neuvotteli aselevosta Venäjän kanssa, kehotti suo-
malaisia yrittämään ensin Pietarissa, ja senaatti
joutui siis tekemään näin.
Sosiaalidemokraattien lähetystö: Kullervo Man-
ner, Eetu Salin ja Evert Huttunen, pohjusti asiaa
käymällä Leninin puheilla, ja työläis-ja sotilasneu-
vostojen toimeenpaneva keskuskomitea tunnus-
ti Suomen itsenäisyyden tammikuun 4. päivänä
1918. Tämä oli Leninin kansallisuuspolitiikan mu-
kaista ja välttämätöntä siitäkin syystä, että Suo-
men työväki oli hyvin kansallishenkistä. Toisaal-
ta Lenin neuvoi SDP:n lähetystöä taas kerran, että
Suomessa tulisi tehdä viipymättä vallankumous,
ja ihmetteli harmistuneena, miksei sitä ollut teh-
ty jo marraskuussa.
Sähkeiden kerrottua Venäjän tunnustuksesta
myös Ruotsi ja Ranska tunnustivat jo samana päi-
vänä eli 4. tammikuuta Suomen itsenäisyyden,
ja Saksa teki sen 6. tammikuuta. Englannin ja ym-
pärysvaltoihin huhtikuussa 1917 liittyneiden Yh-
dysvaltain tunnustusta ei vielä saatu. Niiden hal-
litukset halusivat odottaa Venäjän perustuslakia
säätävän kansalliskokouksen kannanottoa, eikä
neuvostohallituksen kanta auttanut asiaa, kun
Englanti ja Yhdysvallat eivät olleet tunnustaneet
sitäkään. Venäjän kansalliskokouksen kanta Suo-
men itsenäisyyteen jäi kuitenkin kuulematta, sil-
lä bolsevikkien saatua duuman vaaleissa vain
25 % edustajanpaikoista Lenin hajotutti parla-
mentin heti sen kokoonnuttua 18. tammikuuta.

Suomi itsenäistyy vallankumouksen varjossa 717
Silti englantilaiset ja amerikkalaiset jäivät yhä
miettimään Suomen ongelmaa.
Suomen itsenäisyys toteutui yllättävällä tavalla ja
poikkeuksellisissa olosuhteissa, pinnallisesti kat-
soen melkein kuin vahingossa. Näin ollen ei ole
ihme, että moni kirjoittaja on halunnut luoda itse-
näisyyden aatteelle syvälle historiaan menevät
juuret. Ellei niitä ole johdettu suorastaan Köyliön
Lallista tai piispa Tuomaasta, ainakin G.M. Sprengt-
porten on nähty Suomen itsenäisyyden suurena
viitoittajana, kun taas keisarinna Elisabet on mie-
luummin unohdettu. Toisten mielestä Sprengt-
porten oli tosin itsenäisyysmies mutta samalla niin
ilmeinen maankavaltaja, että hänestä on vaikea
johtaa linjaa myöhempään itsenäisyysaatteeseen.
Autonomian ajalla suomalaiset eivät tavoitelleet
itsenäisyyttä vaan autonomian säilymistä. Realis-
tinen ajattelu edellytti ^voitteen rajaamista siihen,
kun Venäjän voima tunnettiin, ja samoilla linjoil-
la useimmat porvarilliset kansanedustajat olivat
vielä 1917 ennen lokakuun vallankumousta. Suo-
men itsenäisyyden ajatus oli kyllä elänyt kaukaise-
na unelmana suppeissa lukeneiston piireissä ai-
nakin 1840-luvulta lähtien, mutta poliittisena oh-
jelmana sen ei voi sanoa esiintyneen ennen vuotta
1907. Silloinkin itsenäisyyden otti tavoitteekseen
vain pieni, maanalainen aktivistipuolue.
Samoihin aikoihin alkoivat myös eräät sosiaali-
demokraatit toivoa Suomen itsenäistymistä. Tä-
mä perustui osaksi haluun edistää sosialismia Suo-
messa venäläisten häiritsemättä, osaksi routavuo-
sina heränneeseen aidosti kansallismieliseen ak-
tivismiin. Selväpiirteisiä itsenäisyysmiehiä olivat
Saksaan aatteen vuoksi menneet jääkärit ja heitä
tukeneet aktivistit, joihin kuului myös sosiaalide-
mokraatteja. Aktivistien linja toteutui, kun mar-
raskuun 1917 valtalaki erotti Suomen Venäjästä.
Sisäisten ristiriitojen raatelema suurvalta näytti
vihdoinkin kyllin heikolta, ja lisäksi siellä oli pääs-
syt valtaan puolue, jolle enimmät suomalaiset ei-
vät halunneet antaa oikeutta puuttua maamme
asioihin.
Päätös Suomen itsenäisyydestä perustui edulli-
siin suhdanteisiin, mutta taustana oli kaukaa Ruot-
sin ajalta juontuva historiallinen perinne, jota on
seurattu edellisissä luvuissa. Tälle perinteelle auto-
nomian ajalla rakentunut poliittinen kehitys oli
vastoin hallitsijoiden toiveita etäännyttänyt suo-
malaisia Venäjästä ja luonut itsenäisyyteen kyp-
sän kansan, joka sitä täysin tajuamatta odotti vain
sopivaa tilaisuutta. Lokakuun vallankumous oli
Suomen kannalta satunnainen tapahtuma, mut-
ta se vapautti kansan, joka olisi muuten voinut
joutua nousemaan aseelliseen taisteluun itsenäi-
syytensä puolesta toivottomissa olosuhteissa.
Punakaarti ja suojeluskunnat
valmistautuvat taisteluun
Suomen punakaartien vahvuus oli ollut 1917 mar-
raskuun suurlakon aikana 40 000-50 000 mies-
tä, mutta sittemmin se aleni. Tammikuun 1918
lopulla miehiä oli 30 000 vaiheilla, mutta kivää-
rejä, joita oli saatu ja ostettu venäläiseltä sota-
väeltä, oli vain noin 10 000 miehelle. Kaarteille
valittiin marraskuun lopulla keskustoimikunta ja
niiden ylipäälliköksi nimitettiin Ali Aaltonen. Pari
viikkoa myöhemmin toimikunta muutettiin yleis-
esikunnaksi, mikä viittasi jo vallankumousarmei-
jan luomiseen, mutta samalla kertaa kaartit tun-
nustivat SDP:n ja Suomen Ammattijärjestön vaa-
timuksesta olevansa puolueen valvonnassa.
Tarkoituksena oli hillitä punakaartilaisia ja hei-
dän sotaisia päälliköitään, mutta todellisuudessa
kaartit alkoivat irtautua puolueen valvonnasta.
Helsingin vahva punakaarti julistautui 6. tammi-
kuuta 1918 itsenäiseksi järjestöksi. Omille teilleen
lähtivät myös Kymenlaakson kaartit sekä Turun

718
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
voimakas punakaarti, jota johti äkkijyrkkä radi-
kaali, sorvaaja ja lehtimies William Lundberg.
Hän kehotti helsinkiläisiakin innokkaasti ku-
moukseen ja kävi vuodenvaihteessa Pietarissa
hankkimassa aseita Turun kaartille. Viipurinkin
punakaarti oli radikaalien käsissä. Koko tämä ke-
hitys johtui suureksi osaksi venäläisten bolsevik-
kisotilaiden neuvoista.
Vuoden 1918 alkaessa punakaartit valmistau-
tuivat päättävästi vallankumouksen pikaiseen toi-
meenpanoon, ja niiden ja suojeluskuntien kes-
ken käytiin kahakoita. Esimerkiksi Kokkolassa
raatihuoneen vallanneet "punaiset" olivat käyneet
jo joulun alla tulitaistelun "valkoisten" kanssa.
Kaikki tämä osoitti porvarillisille selvästi, mitä oli
tulossa, vaikka moni elättikin viimeiseen saakka
toivoa maan rauhoittumisesta.
Osmo Rinta-Tassi osoittaa, että kapinaa joudutti
ratkaisevasti Ali Aaltosen tammikuun alkupuo-
lella Pietariin tekemä matka, koska hän sai Jukka
Rahjan ja hänen veljensä Einon välityksellä lu-
pauksen Suomen punakaartille lähetettävistä
aseista ja Lenin vahvisti tämän 20. tammikuuta
1918. Vaikka hän hieroi rauhaa Saksan kanssa,
näytti silti viisaalta varmistustoimelta tukea han-
ketta, jonka tuloksena Suomeen syntyisi taatusti
ystävällinen ja Neuvosto-Venäjästä riippuva halli-
tus.
Marraskuun suurlakko ja sen yhteydessä tapah-
tuneet väkivaltaisuudet olivat järkyttäneet porva-
rillista väestöä syvästi sen pelätessä sosialistista
vallankumousta ja halutessa päästä eroon venäläi-
sistä. Suojeluskuntia perustettiin näistä syistä yhä
rivakammin joka puolelle maata mutta varsinkin
Pohjanmaalle ja Karjalaan. Niiden aseistus oli hy-
vin heikko, kunnes Saksasta saatiin lokakuun lo-
hemmin vähän lisää. Saksalaiset koettivat siis Le-
ninin selän takana tukea Suomessa sellaista halli-
tusta, joka olisi turvallisuutensa takia sidoksissa
heihin.
Suojeluskunnille koulutettiin E.E. Kailan aloit-
teesta päällystöä etenkin Pohjanmaalla, ja kolmi-
senkymmentä jääkäriä oli komennettu tätä var-
ten Suomeen. Etelä-Pohjanmaalla järjesti Venä-
jän armeijassa palvellut kenraalimajuri Paul von
Gerich suojeluskuntia sangen tehokkaasti. Helsin-
gissä 11. joulukuuta pidetyssä suojeluskuntien
edustajakokouksessa todettiinkin, että niiden
varsinaisena tukialueena oli Pohjanmaa. Tammi-
kuun lopulla 1918 suojeluskuntalaisia oli noin
40 000, mutta kiväärejä oli vain 9 000 miehelle.
Vallankumouksen uhka oli jo vuodenvaihtees-
sa aivan ilmeinen, ja maassa oli sitä paitsi yhä
venäläistä sotaväkeä, nykyisten arvioiden mu-
kaan jopa 75 000 miestä, jotka Lenin halusi pitää
Suomessa saksalaisten hyökkäyksen varalta ja
valvoakseen maata. Näistä syistä eduskunta teki
tammikuun 12. päivänä 1918 sosiaalidemokraat-
tien vimmatusta vastustuksesta huolimatta päätök-
sen luoda "luja järjestysvalta". Tarkoitettiinko tällä
erikoisen vahvoja poliisivoimia vai armeijaa, jäi
tuonnempana nähtäväksi. Päätöksen on väitetty
suorastaan aiheuttaneen vallankumousyrityksen,
mutta todellisuudessa se enintään hieman joudutti
kapinan alkamista ja oli sinänsä välttämätön,
mikäli laillinen järjestys haluttiin säilyttää tai oi-
keammin palauttaa.
Senaatin armeija
saa kokeneen päällikön
Suomeen oli joulukuussa 1917 palannut Venäjäl-
tä ansioitunut sotilas, kenraaliluutnantti Gustaf
Mannerheim. Hän osallistui pariin suomalaisten
upseerien perustaman sotilaskomitean kokouk-
seen, mutta arvioituaan ettei komitean haparoi-
vasta työstä olisi tuloksia, Mannerheim sanoi sen

Suomi itsenäistyy vallankumouksen varjossa 719
kursailematta. Tämä vaikutti, ja komitean ehdo-
tuksesta Svinhufvud valtuutti tammikuun 16. päi-
vänä Mannerheimin järjestyksen säilyttämiseksi
luotavien voimien päälliköksi. Kahta päivää myö-
hemmin kenraali matkusti Vaasaan mukanaan
esikunnaksi muutettu sotilaskomitea, ja tammi-
kuun 25. päivänä 1918 suojeluskunnat julistettiin
hallituksen asevoimiksi, jolloin Mannerheimista
tuli niiden ylipäällikkö. Senaatilla oli nyt armei-
ja, tosin hyvin vaatimaton.
Vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim
(1867-1951) oli syntynyt kreivi Carl Robert Man-
nerheimin ja Hedvig Charlotta Helena vonjuli-
nin poikana Askaisissa, Louhisaaren komeassa
linnassa. Hän oli kuitenkin menettänyt jo lapse-
na kotinsa isän epäonnistuneista liiketoimista ja
uhkapelistä johtuneen vararikon takia, jäänyt or-
voksi äidistään ja eroon myös Ranskaan muutta-
neesta isästään. Sukulaiset pystyivät jonkin ver-
ran auttamaan pennitöntä poikaa. Se vaati kyllä
kärsivällisyyttä, sillä lahjakas mutta rasavilli nuo-
rukainen erotettiin koulusta ja myöhemmin myös
Haminan kadettikoulusta.
Luettuaan yksityisesti ylioppilaaksi Gustaf Man-
nerheim siirtyi Pietariin ja suoritti 1889 ratsuväki-
koulun upseerikurssin. Nuori suomalainen, josta
käytettiin Venäjällä nimeä Karl Karlovits Manner-
geim, tottui siellä sotilaskuriin ja yleni armeijassa
nopeasti. Sotakorkeakouluun hän ei tosin pääs-
syt mutta kunnostautui, kuten olen jo kertonut,
Japanin sodassa ja Sisä-Aasiaan tekemällään tie-
dustelumatkalla.
Maailmansodan alkaessa Mannerheim oli ken-
raalimajuri ja divisioonankomentaja, yleni 1915
kenraaliluutnantiksi ja komensi 1916-17 taitavasti
suuria voimaryhmiä Romanian rintamalla. Maa-
liskuun vallankumous vapautti hänet uskollisuu-
denvalasta keisarille, ja syksyllä 1917 armeijan yli-
johto siirsi hänet "oloihin sopeutumattomana" re-
serviin. Saatuaan tiedon Suomen itsenäistymises-
tä Mannerheim palasi kotimaahan palveltuaan
kolme vuosikymmentä Venäjän armeijassa. Ko-
mea sotilasura oli päättynyt katastrofiin, tulevai-
suus oli usvaista pimeyttä.
Gustaf Mannerheim rakasti Venäjän ylhäisön
kulttuuria, erikoisesti myös siihen kuuluvaa keitto-
taitoa, mutta hän oli Suomen alamainen, ja Bob-
riko v oli karkottanut hänen veljensä kreivi Carl
Erik Johan Mannerheimin perustuslaillisena
maanpakoon. Kreivi Mannerheim oli kannatta-
nut Suomen itsenäistymistä jo 1904-05. Paroni
Gustaf oli osallistunut sukunsa vapaaherrallisen
haaran päämiehenä viimeisille säätyvaltiopäiville
ja saanut paljon tietoa Suomen asemasta. Silti hän
oli ymmärrettävästi jossain määrin vieraantunut
kotimaan oloista, ja hänen suomalaiset tuttavansa
olivat pelkkää yläluokkaa.
Erinomaisen tyylitajunsa, huolellisen käytök-
sensä ja edustavan ulkonäkönsä ansiosta Manner-
heim oli hieno maailmanmies, jopa grand seig-
neur, ylhäinen herrasmies, jollaista Suomessa ei
liene nähty Gustaf Mauritz Armfeltin jälkeen. Se
herätti vaatimattomassa maassa ihailua mutta
myös etäisyyden tunnetta. Mannerheimin henki-
siä ominaisuuksia olivat terävä älyjä laajanäköi-
syys, päättäväisyys ja usein ironinen suhtautumi-
nen ihmisiin, mutta hänellä oli myös kykyä hu-
maaniin myötäelämiseen. Tyyni käytös verhosi
yleensä kenraalin kiivaan temperamentin, mutta
arvostaan hän oli hyvin arka.

lliiilMS

Punaisten kapinasta
tulee kansalaissota
721
Punakaarti tarttuu aseisiin työväenpuo-
lueen nimissä
Eduskunnan tammikuussa 1918 tekemä päätös ar-
meijan luomiseksi soi radikaaleille sosialisteille te-
hokkaan propagandanaiheen. He olivat väittäneet
ennenkin, että porvariston tarkoituksena oli tuho-
ta työväenliike ja kaikki sen saavutukset, ja nyt
selitettiin Svinhufvudin pyrkivän siihen asevoi-
min. Kesästä 1917 lähtien työväkeä oli peloteltu
suojeluskunnilla, ja nyt SDP:n puoluetoimikunta
julkaisi O.W. Kuusisen laatiman julistuksen, jossa
puhuttiin senaatin "lahtaripolitiikasta". Tämä pro-
paganda oli totuudenvastaista, koska porvarilliset
eivät halunneet tuhota työväenliikettä vaan torjua
sosialistisen vallankumouksen. Suuri osa työväes-
tä uskoi kuitenkin radikaalien väitteet todeksi.
Monet vanhat sosiaalidemokraatit vastustivat
sen sijaan yhä kapinaa. Turkulaisen "Sosialistin"
toimittajat Kalle Tähtelä ja Hannes Uksila kävivät
tammikuussa Helsingissä vaatimassa, että SDP:n
puoluetoimikunta suorastaan erottaisi vallanku-
mousmiehet. Punakaarti koetti puolestaan saada
tuekseen puolueen koko arvovallan. Puolueneu-
voston kokouksessa 22. tammikuuta 1918 siihen
valittiin Edvard Gyllingin ehdotuksesta lisäjäse-
niä, "jotta puolue ei hajoaisi". Koska lisäjäsenet
Emil Elo, Eero Haapalainen, Antti Kiviranta,
Lauri Letonmäki ja pietarilainen Adolf Taimi oli-
vat kaikki punakaartin johtomiehiä ja vallanku-
mouksen jyrkkiä kannattajia, päätös merkitsi to-
dellisuudessa antautumista radikaaleille.
Tammikuun 24. päivänä puolueneuvosto pe-
rusti Yrjö Sirolan ehdotuksesta "toimeenpanevan
komitean", johon valittiin neuvoston edellä mai-
nitut lisäjäsenet ja kuudenneksi yhtä jyrkkä Evert
Eloranta. Komitean puheenjohtajaksi tuli Haapa-
lainen. Oli täysin selvää, mitä nämä miehet pani-
sivat toimeen, joten puolueneuvoston maltillisten
jäsenten täytyy todeta luopuneen tässä vaihees-
sa lopullisesti vastarinnasta. Jotkut heistä eivät
edes tulleet kokoukseen. Sirola näyttää ajatelleen
Gyllingin tavoin, että SDP pystyisi ehkä luotsaa-
maan väistämättömän vallankumouksen pahim-
pien karikkojen ohi, mutta itsekseen hän aaviste-
li katastrofia, ja niin lienee ollut monenkin SDP:
n johtomiehen laita. Arpa oli kuitenkin jo heitet-
ty. Tammikuun 26. päivänä 1918 SDP:n toimeen-
paneva komitea teki päätöksen vallankumouksen
aloittamisesta seuraavana päivänä.
Loputtomasti on pohdittu kysymystä, johtuiko
punaisten kapina työväen raskaista olosuhteista
ja niiden synnyttämästä luokkavihasta vai sosia-
listisesta kiihotuksesta, jossa Leninillä ja hänen
Suojeluskunnat aloittivat 1918 vapaussodan riisumalla aseista Karjalan ja Pohjanmaan venäläiset varuskunnat, mutta Lapuan suo-
jeluskunta on tässä jo lähdössä Hämeeseen, punaisia vastaan. Vasemmalla muista erillään lapualaisten päällikkö Matti E. Laurila,
oikealla Vihtori Kosola konekivääreineen.

722 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
bolsevikeillaan oli suuri osuus. Tällaiset ongelmat
suovat aina mahdollisuuden moniin tulkintoihin,
joille on usein ominaista sanojen merkityksen
vaihtelevuus. Omasta puolestani vastaan heti joh-
dannoksi, että molemmat mainitsemani tekijät
olivat käsitykseni mukaan välttämättömät, ilman
toista tai toista ei vallankumousta olisi yritetty. Hy-
vinvoivaa työväkeä ei olisi saatu mukaan, mutta
köyhätkään eivät olisi nousseet ilman pitkällistä
ja voimakasta poliittista kiihotusta.
Suomen työväen ja torpparien olosuhteissa oli
elintason noususta ja monista uudistuksista huoli-
matta vielä 1910-luvulla paljon toivomisen varaa,
ja Internationalen sanat "ja köyhäin ihmisoikeus-
kin ompi tyhjä lause tuo" osuivat monen mieles-
tä oikeaan. Etenkin vuoden 1917 kesästä lähtien
mielialaa synkensivät ajankohtaiset tekijät: paha
elintarvikepula, työttömyys ja hintojen nousu, jo-
ten työväen mieliala oli kiusaantunut ja ärtynyt.
Köyhyys oli toisaalta ollut kautta vuosisatojen työ-
väen arkielämää, eikä yhteiskunnallista vallanku-
mousta ollut 1800-luvun lopulle mennessä edes
ajateltu. Nuijasotaahan ei voida sanoa sellaisek-
si; se oli maansa omistavien talonpoikien kapi-
na, joka johtui valtiovallan vaatimuksista.
Suomen vaurastuessa ja valistuessa 1860-luvulta
lähtien köyhät heräsivät työväenliikkeen opasta-
mina pohtimaan asemaansa. Kapinaan työväki
yhtyi uskoessaan yleisesti sosialismiin, jonka otak-
suttiin nyt toteutuvan. Agitaattorit olivat julista-
neet vallankumousta kentällä jo ennen maailman-
sotaapa 1917 voitiin rakentaa tälle pohjalle venä-
läisten bolsevikkien auttaessa kiihotustyössä suu-
rimmissa kaupungeissa. Se menestyi hyvin, eikä
itsenäisyyssenaatin erittäin edistyksellinen ohjel-
ma rauhoittanut joukkoja, kun sitä sanottiin pel-
käksi petokseksi.
Vallankumousyrityksen ratkaisi sitten radikaa-
lien johtajien uhkarohkea päätös, johon SDP:n
kokeneet johtomiehet alistuivat huolissaan mut-
ta neuvottomina. Venäjän bolsevikkien esimerk-
ki sekä Leninin jatkuva yllytys ja avun lupaukset
rohkaisivat punakaartia ratkaisevasti. Työväen
saamista liikkeelle helpotti suuresti, että kapina
päästiin tekemään sosiaalidemokraattisen puo-
lueen nimissä. Sitä työläiset olivat tottuneet kun-
nioittamaan ja rakastamaan, se oli oma joukko,
johon oli vaikea olla liittymättä.
Joku kysynee, voivatko "tavalliset ihmiset" us-
koa siinä määrin sosialismin kaltaiseen teoreetti-
seen ideaan, että nousivat sen takia kapinaan, jon-
ka oikeutusta ja onnistumista poliittisesti kouliin-
tuneimmat aateveljet epäilivät. Eikö kansanihmi-
nen usko kouraantuntuvaan todellisuuteen eikä
oppilauselmiin? Propagandalla voidaan kuitenkin
luoda, liioitella ja värittää tosiasioita, jolloin oppi-
maton ihminen uskoo niillä perusteltuun teoriaan.
Jo esihistoriallisia ihmisiä hallitsivat teoriat, joita
me sanomme uskomuksiksi. Nykyajan koulun-
käyneitä eurooppalaisia lienee vähän vaikeampi
saada uskomaan kokeilemattomaan teoriaan,
mutta se onnistuu, jos keinot on harkittu hyvin.
Sosialismiin ei sitä paitsi ollut vaikea uskoa. Sen
teoria on selväpiirteinen ja helppo perustella, eikä
1800-luvun yksioikoinen ihmiskäsitys antanut riit-
tävästi aihetta epäillä, voisiko sosialismi onnistua
elävässä elämässä. Kansanmies ei edes kysynyt
sitä, hänestä oli itsestään selvää, että kun "valta
on kansalla", vaikeudet katoavat savuna taivaal-
le. Optimistinen usko ihmisten siveelliseen kas-
vattamiseen oli vielä 1900-luvun alussa yleistä
muutenkin kuin työväenliikkeessä. Porvarilliset-
kin vastustivat sosialismia etupäässä siksi, että se
uhkasi heidän etujaan, harvemmin kai sen takia,
että he arvasivat viisaudessaan sen epäonnistu-
van.
Moni työmies hyväksyi kapinakäskyn uskoen
että tavoitteena oli kansanvalta: "otettaisiin her-
roilta vähän valtaa pois", kuten muuan suoraluon-
teinen renkimies myönsi ajatelleensa kesällä 1918

Punaisten kapinasta tulee kansalaissota 723
kuulusteltuna. Liikkeelle lähtöä helpotti ratkaise-
vasti, että toisetkin "tämmöset miähet" lähtivät.
Jos työmaalla oli hyvä yhteishenki, maltillisen tai
pelokkaankin miehen oli vaikea olla menemättä
työtoverien mukana. Kapinaa Hämeenkyrössä
seurannut kirjailija Frans Eemil Sillanpää koros-
taa myös nuorten miesten taipumusta railakkai-
siin äkkipäätöksiin: "Kyllä me näytämme kellä
enemmistö on. Meitä on vissiin enemmän, sitten
kun tosi tulee ... Aivan niinkuin reimaa sälliä jos-
sain nimipäivätanssissa alkavat ällöttää kahvi-
pöydät ja muut sievät laitokset. Hän hihkaisee ja
lyö" (Hurskas kurjuus).
Olen tietysti joutunut pohtimaan tammikuun
1918 lopulla alkaneen sodan nimeä: vapaussota,
kansalaissota vai sisällissota. Joskus puhutaan vel-
jessodasta, ja kommunistien suosima nimitys oli
luokkasota. Nimikysymys on hankala, koska so-
dan luonne oli auttamattomasti kaksinainen. Sen
alussa suojeluskuntalaiset jatkoivat jääkäriliikkee-
nä alkanutta vapaustaistelua riisumalla venäläi-
siä varuskuntia aseista, mutta myöhemmin sodal-
la oli kansalaissodan luonne. Punaiset saivat to-
sin aseensa venäläisiltä, valkoiset taas etupäässä
Saksasta, ja sodan taustana olikin muun ohella
Venäjän ja Saksan kilpailu strategisesti tärkeästä
maasta. Mutta taistelevat joukot olivat koko ajan
valtaosaltaan suomalaisia: valkoisia ja punaisia.
Nimitystä vapaussota on perusteltu sanomalla,
että valkoinen armeija turvasi maan itsenäisyy-
den palauttamalla järjestyksen ja laillisen hallitus-
vallan Etelä-Suomeen. Se olikin tarkoituksenapa
valkoisten voitto oli välttämätön itsenäisyyden
varmistamiseksi. Punaisetkin tosin hyväksyivät
Suomen itsenäisyyden, mutta miten he olisivat
saaneet maan rauhoittumaan pyytämättä lopulta
Leninin armeijaa apuun? Bolsevikkien selvänä
tarkoituksena taas oli liittää Suomi neuvostotasa-
valtojen federaatioon, myöhempään Neuvostoliit-
toon. Juuri sitä varten Lenin tuki Suomen kapinal-
lisia alusta alkaen minkä kykeni. Samaa hän yrit-
ti sittemmin myös Baltian maissa ja hyvällä me-
nestyksellä Ukrainassa ja Kaukasiassa.
Puhe vapaussodasta ei siis ole vailla katetta, eikä
tätä nimitystä voi pitää vääränä. Sen käytöllä ei
liene myöskään haluttu ainakaan talvisodan jäl-
keen vääristellä punaisten tarkoituksia. Sen sijaan
on korostettu sitä, että Suomen itsenäisyys ei syn-
tynyt sattumalta, vaan se turvattiin taistellen. Sa-
malla on koetettu ikään kuin verhota se surulli-
nen tosiasia, että taistelu käytiin toisia suomalai-
sia vastaan. "Vapaussota" viittaa loistavaan saavu-
tukseen, "kansalaissota" taas suureen onnetto-
muuteen, ja sellainen vuoden 1918 sota nimen-
omaan oli itsenäisyyden turvaamisesta huolimat-
ta.
Tästä syystä käytän sodasta etupäässä jo Roo-
man historiasta tuttua nimitystä kansalaissota, kos-
ka kovan ja kauan kestäneen sodan varsinaisena
aiheena oli punakaartin kapina laillista hallitusta
vastaan. Senaatin armeijan miehiä kutsun kuiten-
kin vapaussotureiksi, koska Suomi säilyi heidän
ansiostaan itsenäisenä, kotimaisen perinteen mu-
kaan hallittuna maana. Näkökulmasta riippuen
puhun joskus myös vapaussodasta, koska yksi
nimitys ei kerta kaikkiaan riitä.
Vaasan senaatti
ja punainen kansanvaltuuskunta
Vallankaappaus tehtiin aikaisemmin kuin oli var-
sinaisesti suunniteltu, ja siitä johtui heti alkuun
paha epäonnistuminen. Tarkoituksena oli ollut
vangita kaikki senaattorit, mutta heistä Heikki
Renvall, Alexander Frey ja Eero Yrjö Pehkonen
ehtivät matkustaa juuri ennen kapinaa Pohjan-
maalle. Valkoisten riisuttua aseista Vaasan venä-
läisen varuskunnan he ryhtyivät toimimaan siel-

724
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
lä senaattina, johon liittyi neljäs jäsen, kun Juha-
ni Arajärvi pääsi monivaiheisen matkan tehtyään
helmikuun alussa Vaasaan. Helsinkiin jääneet se-
naattorit kätkeytyivät kaupunkiin, joka oli täyn-
nä ystäviä. Sen muistoksi, että Vaasa oli vapausso-
dan aikana Suomen pääkaupunki, kaupungin
vaakunaan on liitetty vapaudenristi.
Koska myös senaatin puheenjohtaja Svinhuf-
vud oli joutunut jäämään Helsinkiin, hänen sijai-
senaan toimi maaliskuun lopulle lakitieteen toh-
tori Heikki Renvall (1872-1955). Näin Suomella
oli toimiva hallitus eduskunnan nimittämine jä-
senineen. Vaasan senaatin päätehtäväkin oli sel-
väpiirteinen: palauttaa maahan laillinen järjestys.
Vaikeuksia riitti loputtomasti rahan puutteesta al-
kaen, mutta kaikesta selviydyttiin. Valkoisen ar-
meijan huollon turvasi ennen kaikkea se, että vau-
ras Etelä-Pohjanmaa viljalaareineen ja lehmikar-
joineen saatiin heti sodan alussa senaatin joukko-
jen haltuun.
Sosialidemokraattisen puolueen toimeenpaneva
komitea nimitti tammikuun 28. päivänä 1918 pu-
naisen hallituksen eli kansanvaltuuskunnan, jon-
ka puheenjohtajana toimi Kullervo Manner. Muista
valtuutetuista mainittakoon että ulkopolitiikkaa
hoiti Yrjö Sirola, sisäministerille kuuluvia asioita
Eero Haapalainen apunaan Adolf Taimi, valistus-
asioita O.W. Kuusinen. Oskari Tokoi toimi elin-
tarvikeasiain valtuutettuna, ja Edvard Gylling
suostui epäröiden hoitamaan raha-asioita. Proku-
raattoriksi valittiin vuodesta 1906 puoluesihteeri-
nä toiminut Matti Turkia, jonka suhtautuminen
kapinan valmisteluihin oli vaihdellut miltei päivit-
täin. Lakien ylimpänä valvojana hänen tehtävän-
sä kapinahallituksessa oli jokseenkin ristiriitainen.
Punakaartin ylipäällikkönä oli aluksi Ali Aalto-
nen.
Monet maltillisemmat sosiaalidemokraatit,
myös suurin osa puolueen kansanedustajista, saa-
tiin suostutelluksi erilaisiin punaisten hallinnon
tehtäviin. Eetu Salin ryhtyi kovasti painostettuna
ja solidaarisuuden tunteesta työväkeä kohtaan
kansanvaltuuskunnan tiedotuslehden päätoimit-
tajaksi. Yrjö Mäkelinin suhde vallankumoukseen
oli aluksi horjuva, jollain tavoin myönteinenkin,
mutta kansanvaltuutetun tehtävästä hän kieltäy-
tyi ja jäi väkivallan vastustajana lopulta täysin syr-
jään kapinasta. Molemmat veteraanit olivat jou-
tuneet pahaan ristiriitaan.
Varsinaiset reformistit eivät avustaneet kapinal-
lisia millään tavoin. Jotkut itsenäisesti arvioivat
miehet näkivät heti alkuun, kuinka kapinassa kä-
visi. Eetu Salinkin sanoi sitä suoraan tyhmyydek-
si, ja kun Matti Paasi vuorta pyydettiin mukaan,
hän ilmoitti leppoisasti haluavansa kuolla luon-
nollisella tavalla eikä hirsipuussa. Taavi Tainio,
joka oli kirjoittanut kuopiolaisen Savon Työmie-
hen päätoimittajana jatkuvasti aseellista kumousta
vastaan, ei voinut kapinan alettua ottaa julkisesti
kantaa siihen valkoisten vangittua hänet sen en-
simmäisenä päivänä.
Edvard Valpas pysyi Työmies-lehden päätoi-
mittajana mutta suhtautui kapinaan hyvin viileäs-
ti. Maisteri Karl Harald Wiik (1883-1946), joka
oli Valppaan tavoin dogmaattinen kautskylainen,
oli vastustanut vallankumousta marraskuusta 1917
alkaen johdonmukaisesti ja jättäytyi syrjään. Mal-
tillisena sosialistina tunnettu ja kapinaa vastusta-
nut toimittaja Hannes Uksila sen sijaan ryhtyi
huhtikuun alussa yllättävästi Satakunnan puna-
kaartien päälliköksi. Hän teki sen yrittääkseen pe-
lastaa hengen hädässä olevat miehet ja estääk-
seen toisaalta valkoisiin kohdistuvan terrorin. Sen
Uksila oli tuominnut jo aikaisemmin ja varoitta-
nut kansanvaltuuskuntaa, että murhat johtaisivat
varmaan tappioon.

Punaisten kapinasta tulee kansalaissota 725
Venäläiset riisutaan aseista
Karjalassa ja Pohjanmaalla
Vallankumousyrityksen ensimmäisinä päivinä
tammi- ja helmikuun taitteessa 1918 punaisten
asiat näyttivät sujuvan kohtalaisen hyvin. Helsin-
ki, Turku ja Tampere olivat lujasti punakaartin
hallussa, samoin pääosa Etelä-Suomen maaseu-
tua. Karjalassa oli alkanut kansannousu punakaar-
tia ja venäläisiä vastaan jo tammikuun 22. päivänä
suojeluskuntalaisten yrittäessä vähäisin voimin
Viipurin valtaamista, mutta he olivat joutuneet
jättämään kaupungin venäläisten tukeman vah-
van punakaartin käsiin. Tästä alkumenestyksestä
huolimatta Ali Aaltosen katsottiin toimineen te-
hottomasti, ja häneltä olikin kulunut paljon ai-
kaa juopotteluun. Hänet erotettiin punakaartin
ylipäällikön tehtävistä, joita ryhtyi hoitamaan
Eero Haapalainen apulaisenaan Adolf Taimi.
Suomessa olevalta Venäjän sotaväeltä saatiin
kapinan alusta lähtien lisää aseita, ja tammikuun
lopussa Helsinkiin saapui Leninin lupaama ase-
juna, joka toi 15 000 kivääriä, 30 konekivääriä
eli "kuularuiskua", 10 kenttätykkiä ja suuret mää-
rät ammuksia. Kuljetusta johtivat Jukka ja Eino
Rahja, ja vaikka suojeluskuntalaiset kävivät ju-
nan kimppuun Viipurin eteläpuolella, se tuli peril-
le arvokkaine lasteineen. Helsingistä se jatkoi hel-
mikuun 2. päivänä matkaansa Tampereelle. Pu-
nakaarti oli nyt aika hyvin aseistettuja myöhem-
min aseita saatiin paljon lisää bolsevikkisotilailta
ja Venäjältä.
Punaiset olivat alun perinkin otaksuneet saa-
vansa vallan välittömästi vain maan eteläosassa,
koska Pohjanmaan suojeluskunnat tiedettiin mel-
ko vahvoiksi. Yllättävästi valkoiset olivat jo en-
nen punaisten vallankaappausta hyvin aktiivisia
myös Karjalassa. Sortavalassa vähälukuiset venä-
läiset riisuttiin aseista 23. tammikuuta, samoin
seuraavina päivinä Joensuussa ja strategisesti tär-
keässä Antreassa, joka oli Vuoksen varrella Viipu-
ria lähin paikkakunta.
Karjalan suojeluskuntien rohkea toiminta saat-
toi pääosan maakuntaa, Etelä-Karjalankin pohjoi-
sesta Vuoksen länsi-ja etelärannoille saakka val-
koisten käsiin ennen kuin venäläisten aseistarii-
sunta oli Pohjanmaalla alkanut. Näin aloitettuja
sotatoimia johti Karjalassa aluksi Antreaan tam-
mikuun 26. päivänä saapunut jääkärikapteeni
Woldemar Hägglund (1893-1963). Ylipäällikkö
Mannerheimin sittemmin Karjalan suojeluskun-
tajoukkojen komentajaksi nimittämä jääkärikap-
teeni Aarne Sihvo (1889-1963) oli suvultaan kar-
jalainen, reipas ja välitön mies ja nuoruutensa
Kannaksella asuneena omiaan innostamaan ja
rohkaisemaan karjalaisia. Sotatoimien suunnitte-
lusta vastasi Hägglund etevänä taktikkona.
Pohjanmaan eteläosassa oli Kristiinankaupun-
gin ja Kokkolan välillä 4 500 venäläistä sotilasta,
mutta he olivat pahoin hajallaan, suuri osa pie-
nehköissä varuskunnissa maaseudulla. Useimmat
olivat sitä paitsi perin pohjin kyllästyneitä sotimi-
seen. Koottuaan suojeluskuntalaisia avainpaikkoi-
hin antoi Ylihärmään siirtynyt Mannerheim tais-
telukäskyn tammikuun 27. päivänä 1918, ja sama-
na päivänä nujerrettiin Laihian pieni mutta vasta-
rintaa tehnyt varuskunta.
Muut Etelä-Pohjanmaan maaseudulla olleet
joukot antautuivat 28. tammikuuta taistelutta, ja
Vaasankin vahva varuskunta teki vastarintaa vain
lyhyen ajan. Pietarsaaressa, Kokkolassa ja Kris-
tiinankaupungissa jouduttiin taistelemaan jonkin
verran, kahdessa jälkimmäisessä myös punakaar-
tilaisia vastaan näiden auttaessa venäläisiä kuten
vähän myöhemmin myös Raahessa. Venäläisiltä
saatiin sotasaaliiksi 8 000 kivääriä, 34 konekivää-
riä ja 37 kenttätykkiä. Seinäjoelta vietiin aselähe-
tys rohkeasti Antreaan punaisen Varkauden kaut-
ta, viattoman näköisessä tavarajunassa Kauhavan
suojeluskunnan miesten vartioimana.

726
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Pohjois-Pohjanmaa joutui valkoisten käsiin hel-
mikuun 6. päivään mennessä. Torniossa joudut-
tiin venäläisiä vastaan taisteluun, jossa kaatui val-
koisia johtanut jääkärimajuri Friedel Jacobson, jää-
kärien merkittävimpiä aatteellisia johtajia. Oulun
vahvaa venäläistä varuskuntaa punakaarti auttoi
tehokkaasti, mutta komentajanaan vanhan so-
taväen ratsumestari Hannes Ignatius suojeluskun-
talaiset pääsivät voitolle kovassa taistelussa, jossa
valkoiset käyttivät ensi kerran tykkejä. Koko Poh-
janmaa oli pian senaatin joukkojen valvonnassa.
Satakunnassa täytyi Pori jättää punaisille, mut-
ta valkoiset muodostivat vahvan voimakeskuksen
Kankaanpäähän. Pohjois-Hämeessähe valtasivat
strategisesti tärkeän Haapamäen rautatienristeyk-
sen, ja Lapuan suojeluskunta eteni rohkean pääl-
likkönsä Matti Erkki Laurilan aloitteesta saman
tien Vilppulaan asti. Punaisten täällä helmikuus-
sa tekemät hyökkäykset epäonnistuivat, joten rau-
tatieyhteys Itä-Suomeen jäi valkoisten haltuun.
Jyväskylä, Mikkeli ja Savonlinna joutuivat tuota
pikaa valkoisille, samoin ennen pitkää Kuopio,
jossa vahva punakaarti epäröi liian kauan toimet-
tomana. Etelä-Savossa rintama vakaantui Män-
tyharjuun, mutta saarrettu Varkaus jäi toistaisek-
si punaisten haltuun.
Ylipäällikkö Mannerheim sijoitti päämajansa
toistaiseksi Seinäjoelle, missä sen upseerit työs-
kentelivät ja osaksi asuivatkin rautatieasemalle
pysäytetyssä junassa. Esikuntapäällikkönä toimi
eversti, sittemmin kenraalimajuri Gösta Theslöf
ja päämajoitusmestarina everstiksi, myöhemmin
kenraalimajuriksi ylennetty Hannes Ignatius
(1871-1941). Etappipäälliköksi, jolla oli osapuil-
leen myöhemmän ajan sotatalouspäällikön teh-
tävät, Mannerheim kutsui vanhan sotaväen ali-
luutnantin, paperiteollisuusmies Rudolf Walde-
nin (1878-1946), joka ylennettiin majuriksi. Wal-
den hoiti suuria vaikeuksia tuottaneen tehtävän-
sä hyvin ansiokkaasti.
Tutkiessaan kansalaissodan rintamalinjojen muo-
dostumista Viljo Rasila on verrannut sitä sosiaa-
lisiin oloihin ja todennut, että punaisten haltuun
jäi se osa Suomea, jossa yhteiskunnan luonne oli
suosinut SDP:n kannatusta. Pohjanmaan ja Ete-
lä-Karjalan maaseudun porvarillisuus taas teki
niistä valkoisten voimakeskuksia. Sosialismin kan-
natus oli toisaalta ollut vahva myös Keski-Suo-
messa sekä Savon ja Karjalan pohjoisosassa, jot-
ka joutuivat tuota pikaa valkoisten haltuun. Ete-
lässä taas punaisten valtaan jäivät myös sellaiset
"valkoiset" seudut kuin Varsinais-Suomen maa-
seutu, itäinen Kymenlaakso ja Karjalan kannak-
sen länsiosa.
Rasilan luoma kuva on pääpiirteissään oikea,
mutta Jussi T. Lappalainen huomauttaa myös
puhtaasti sotilaallisten tekijöiden vaikutuksesta.
Turun, Helsingin, Tampereen ja Viipurin vahvat
punakaartit pystyivät valvomaan ympäröivää
maaseutuakin. Punaisten täytyi myös varmistaa
Venäjälle vievä, strategisesti tärkeä rautatie niil-
täkin osin kuin se meni Kymenlaakson ja Karja-
lan valkoisten pitäjien kautta. Valkoiset taas var-
mistivat Pohjanmaalta Etelä-Karjalaan vievän ra-
dan, vaikka sen pohjoispuolelle jäi sisämaan pu-
naisia seutuja.
Kapinahallituksen politiikka
Kansanvaltuuskunta joutui hoitamaan yltiöpäis-
ten radikaalien tekemää vallankaappausta, jon-
ka jatkotoimia kukaan ei näytä edeltä päin suunni-
telleen, eikä kapinahallituksen monessa asiassa
osoittama neuvottomuus siis ihmetytä. Se ei pyrki-
nyt ainakaan välittömästi diktatuuriin kuten bolse-
vikit, vaan selitti nojautuvansa kansanvaltaan,
vaikka kapina olikin tehty demokraattisesti vali-
tun eduskunnan enemmistöä vastaan. Muuten
punaiset nojautuivat hallinnossaan suuressa mää-

Punaisten kapinasta tulee kansala
727
rin bolsevikkien esikuvaan, kuten Juhani Piilonen
on osoittanut. Kansanvaltuuskunnan nimikin oli
suora käännös Neuvosto-Venäjän kansankomis-
saarien neuvostosta.
Mannerin hallitus yritti, kuten Osmo Rinta-
Tassi osoittaa, houkutella puolelleen osan keski-
luokkaa ja talonpoikia, lupasi poistaa virkavallan
ja toteuttaa yhteiskunnallisia uudistuksia ja pu-
hui sosialismista niin vähän, että radikaalit alkoi-
vat huolestua. Kansanvaltuutetut epäilivät hypän-
neensä väärään kirnuun ja yrittivät nyt antaa sen
kuvan, ettei vallankumouksella oikeastaan tarkoi-
tettu mitään erikoista. Sen avuttomat yritykset laa-
jentaa kapinan kansansuosiota eivät liene sentään
käännyttäneet ketään.
Kansanvaltuuskunnalla oli paljon huolta hallin-
nosta jo sen takia, että lähes kaikki ylemmät virka-
miehet ja suuri osa alemmistakin kieltäytyivät pal-
velemasta kapinallisia. Punakaarti ja sen sodan-
käynti tulivat kalliiksi, ja siviiliväestön huolto tuot-
ti vaikeuksia, joskaan varsinaista nälänhätää ei
päässyt syntymään. Elintarvikeministeri Tokoi sai
hankituksi Venäjältä hieman viljaa, mutta sen
merkitys oli lähinnä propagandistinen: koetettiin
luoda se kuva, että Venäjä tuki kapinaa voimak-
kaasti. Jotenkuten kansanvaltuuskunta sai sentään
pyörät pyörimään, eikä kapina sortunut huolto-
vaikeuksiin.
Niin sanottu oikeuden valvonta oli hankalaa.
Oli koetettava pitää kurissa vallankumouksen vas-
tustajat, joita suljettiin kalterien ja piikkilankojen
taakse, mutta myös rikolliset ja liian väkivaltaiset
punakaartilaiset piti saada aisoihin. Tämä näytti
tärkeältä etenkin maaliskuusta alkaen, jolloin pu-
naisten tappiosta oli jo selvät enteet ja valkoisten
ankara suhtautuminen murhiin oli nähty. Kansan-
valtuuskunnan ainoana järjestystä pitävänä voi-
mana oli kuitenkin omavaltainen punakaarti, jo-
ten valvonta oli vaikeaa ja seuraukset olivat juuri
sellaiset kuin oli pelättykin.
Kansanvaltuuskunta teki heikkoja yrityksiä
hankkia ulkovaltojen tunnustuksia tai myötätun-
toa. Toiveita kiinnitettiin Ruotsiin, mutta tämän
maan hallitus, jossa oli mukana oikeistososialis-
teja, asettui viileän puolueettomuuden kannalle.
Itse asiassa Ruotsin sosiaalidemokraattista puo-
luetta hallitsevat reformistit pitivät kapinaa mielet-
tömänä, kun Suomen valtiosääntö oli kansanval-
taisempi kuin Ruotsin ja senaatti oli eduskunnan
nimittämä. Puolue tarjosi silti välitystään sodan
lopettamiseksi, mutta Vaasan senaatti ei pitänyt
sopimusta kapinallisten kanssa mahdollisena, eikä
sovinto kiinnostanut maaliskuun alussa myöskään
kansanvaltuuskuntaa. Haapalaisen ja Kuusisen
voitonvarmuus ihmetytti heidän ruotsalaisia vie-
raitaan.
Poikkeuksena ulkovaltojen asenteesta oli Neuvos-
to-Venäjä, jota tosin sitoi sen pyrkimys rauhaan
Saksan kanssa. Varhemmat rauhanneuvottelut
olivat kuitenkin rauenneet, ja aselevon päätyttyä
helmikuun 18. päivänä 1918 saksalaiset miehitti-
vät viikossa Liivinmaan ja Viron. Venäjän hajoa-
vasta armeijasta ei ollut enää vastusta. Näin synty-
nyt tilanne oli pahana vaarana neuvostohallituk-
selle, joka pyysi saksalaisia esittämään uudelleen
rauhanehtonsa, ja ne saatiin Pietariin 23. helmi-
kuuta, juuri Suomen kapinahallituksen ja Venä-
jän välisten neuvottelujen alkaessa.
Lenin oli viitannut jo tammikuun lopussa Neu-
vosto-Venäjän ja kansanvaltuuskunnan suhteiden
tulevaan kehitykseen. Muodostumassa olevan
Neuvostoliiton valmisteluksi Ukraina oli liittynyt
vastikään "federatiiviseen unioniin" Venäjän
kanssa, ja Lenin oletti suomalaisten tekevän pian
samoin. Oskari Tokoi uskoi englantilaiselle lehti-
miehelle Pietarissa 7. helmikuuta myöntämässään
haastattelussa, että näin tapahtuisi. Tämän ajatuk-
sen venäläiset olivat näköjään ajaneet pehmeä-
luonteisen miehen päähän. Englantilaisen kysyt-

728
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
tyä ihmetellen, miksi SDP oli luopunut itsenäi-
syyskannastaan, Tokoi selitti että lokakuun vallan-
kumous oli muuttanut tilanteen.
Helmikuussa Yrjö Sirola ehdotti komitean pe-
rustamista selvittämään Suomen ja Venäjän suh-
teita. Sen suomalaisiksi jäseniksi kansanvaltuus-
kunta nimesi muun muassa Edvard Gyllingin,
Edvard Valppaan ja Oskari Tokoin, joskin Val-
pas vetäytyi pian syrjään pitäessään punaisten
tappiota varmana. Venäjän edustajina oli Helsin-
gissä oleskelevia sotilaita. Alustavien neuvottelu-
jen jälkeen Gyllingin, Tokoin ja maisteri Sulo
Wuolijoen muodostama valtuuskunta matkusti
23. helmikuuta Pietariin.
Neuvoteltaessa Leninin ja hänen avustajiensa
kanssa taloudellisista suhteista pysyttiin hyvässä
sovussa, kuten Tuomo Polvinen on osoittanut.
Suomalaiset pyysivät Petsamoa, jota senaatti oli
1864 anonut korvaukseksi Venäjälle luovutetusta
Siestarjoen (Rajajoen) asetehtaan alueesta. Alek-
santeri II oli suostunut vain siihen, että anomus
kirjattiin varauksena, johon oli mahdollista pala-
ta myöhemmin, mutta Lenin myöntyi kansanval-
tuuskunnan pyyntöön. Korvaukseksi Venäjälle
luvattiin Inon linnoituksen alue Uudenkirkon pi-
täjästä Kannakselta. Lenin lienee ajatellut, että
Petsamon saaminen tukisi poliittisesti kansanval-
tuuskuntaa. Alueen nikkelimalmista ei vielä tie-
detty.
Suomalaiset valtuutetut uskaltautuivat tämän
jälkeen mainitsemaan myös Venäjän Karjalan,
jossa asui heidän käsityksensä mukaan samaa
kansaa kuin Suomessakin. Ehkä tämäkin alue voi-
taisiin liittää Suomeen? Näin herätetty kysymys
Suur-Suomesta todettiin kuitenkin "monimutkai-
seksi", ja Leninin kerrotaan nimittäneen suoma-
laisia aateveljiään heidän selkänsä takana "rajoista
riiteleviksi chauvinisteiksi".
Erimielisyyttä syntyi venäläisten ilmoittaessa,
että he myöntäisivät suomalaisille automaattises-
ti Venäjän kansalaisoikeudet ja toivoivat Suomen
menettelevän vastaavalla tavalla. Suomalaisia tä-
mä arvelutti, koska ehdotuksessa piili maan ve-
näläistymisen vaara eikä näyttänyt luultavalta, että
kansanvaltuuskunta suostuisi siihen. Kun asiaa
tiedusteltiin Helsingistä, Yrjö Sirola totesi vastauk-
sessaan, ettei "koko maailmassa ole sellaista itse-
näistä valtiota, jonka valtiollisissa vaaleissa vieres-
sä oleva suuri naapurimaa saa lähettää osanotta-
jia". Kansalaisoikeuspykälää laimennettiin sitten
huomattavasti.
Maaliskuun 1. päivänä 1918 solmittiin "Suomen
sosialistisen työväen tasavallan", kuten Lenin ha-
lusi maatamme kutsuttavan, ja Neuvosto-Venä-
jän valtiosopimus. Kansanvaltuuskunnassa huo-
mautettiin sittemmin äreästi, että suomalaisilla pi-
täisi olla sentään oikeus päättää itse, miksi hei-
dän maataan nimitettiin. Valtuutetuilla näkyy ol-
leen puutteellinen käsitys Leninin kansallisuuspo-
litiikan periaatteista. Sen tavoitteet esitti Stalin
selvästi huhtikuun alussa 1918 julkaistussa haastat-
telussa, jossa hän mainitsi tulevaan Neuvostotasa-
valtojen liittoon kuuluvina maina Ukrainan lisäksi
muun muassa Suomen ja Puolan.
Kapinahallituksen kanssa tehty sopimus katkai-
si Neuvosto-Venäjän suhteet Suomen senaattiin
ja sai tämän toteamaan epävirallisesti, että mai-
den välillä vallitsi sotatila. Kansanvaltuuskunta
puolestaan oli astunut avoimen maanpetoksen
tielle tehdessään valtiosopimuksen, joka syrjäyt-
ti Suomen laillisen hallituksen oikeudet. Puna-
kaartilaiset eivät tienneet, mitä kansanvaltuutetut
olivat tehneet heidän selkänsä takana, mutta hen-
kensä edestä taistelevat miehet eivät ehkä olisi
jaksaneet ajatella sitä.
Vain kaksi päivää kansanvaltuuskunnan ja Leni-
nin sopimuksen syntymisen jälkeen Venäjä ja
Saksa allekirjoittivat maaliskuun 3. päivänä Brest-
Litovskissa (nykyään Brest) rauhansopimuksen,
joka tuotti Suomen punaisille kolkon pettymyk-

Punaisten kapinasta tulee kansalaissota 729
sen. Muiden ehtojen ohella siinä sovittiin, että heillä ei ollut tästedes muuta toivoa kuin vallanku-
neuvostohallitus vetäisi joukkonsa Suomesta ja mouksen puhkeaminen Saksassa. Sen jälkeen
lopettaisi senaattia vastaan suuntautuvan propa- bolsevikit voisivat auttaa suomalaiset toverit voit-
gandankin. Punaisten luotettua Leninin apuun toon.

731
Senaatin armeija murtaa
punaisten vastarinnan
Punakaarti
ja valkoinen armeija
Ymmärtääksemme kansalaissodan kulkua on tar-
kasteltava kahta sen käynyttä armeijaa. Punakaar-
tilaisista jo ennen kapinaa mukaan liittyneet teki-
vät sen yleensä sosialistisesta vakaumuksesta, ku-
ten Aimo Klemettilä on osoittanut Tamperetta
koskevassa tutkimuksessaan. Kun kapina tehtiin
sitten Suomen sosialidemokraattisen puolueen ni-
messä, punakaartiin lähti paljon väkeä. Työväki
oli tottunut luottamaan puolueeseen, joka oli aja-
nut sen aseman kohottamista, ja vaati suurta itse-
näisyyttä epäillä, että puolue oli nyt valinnut vää-
rän ja tuhoisan tien.
Monet liittyivät punakaartiin lähinnä työtove-
rien ja naapurien esimerkkiä noudattaen, kuten
aina joukkoliikkeissä, mutta osa kapinallisista in-
nostui tosissaan, kuten näkyy valokuvista, joissa
miehet tuijottavat sotaisina eteensä kivääri kou-
rassa. Samanlaisia kuvia on suojeluskuntalaisista:
militarismi tarttui suursodan aikana. Punakaar-
tin johtomiehet selittivät voiton varmaksi, ja suu-
ressa joukossa tuntui muutenkin turvalliselta.
Yleisesti muistettiin sekin, miten helposti puna-
kaartit olivat saaneet vallan käsiinsä marraskuun
1917 suurlakon aikana, ja epäilemättä tämä hel-
potti suuresti miesten saamista kaartiin.
Myöhemmin moni liittyi punakaartiin työttö-
myyden vuoksi sodan haitatessa elinkeinoelämää.
Kaartilainen sai ilmaisen muonan ja palkankin,
josta oli turvaa perheelle. Maaliskuussa miehis-
töä piti kuitenkin jo värvätä tarmokkaasti, ja pian
alettiin turvautua pakkoon. Tuhannet Etelä-Suo-
men miehet kätkeytyivät tällöin metsiin punaisia
vihatessaan tai sodan pelosta, mutta jonkin ver-
ran miehiä otettiin pakkotoimin punakaartiin.
Entä venäläisten osuus punakaartin tukena?
Pohjanmaalla sodan alussa aseistariisuttuja venä-
läisiä oli noin 7 500 miestä. Punakaartin apuna
oli myöhemmin jonkin verran venäläisiä vapaa-
ehtoisia, Jussi T. Lappalaisen arvion mukaan toista
tuhatta miestä, paitsi maaliskuussa Venäjältä
Rautuun lähetettyjä, joita oli enimmillään noin
1 500. Kaiken kaikkiaan valkoisilla oli vastassaan
noin 10 000 venäläistä sotilasta, enimmät kuiten-
kin vain lyhyen aikaa. Valtaosa Suomessa kansa-
laissodan alkaessa olleista venäläisistä ei sekaan-
tunut siihen millään tavoin.
Viljo Rasila on koettanut arvioida punakaartilais-
ten sosiaalista taustaa nojautuen kaatuneista saa-
tuihin tietoihin, jotka eivät tosin voi olla kovin
täsmällisiä. Niiden mukaan 79 % punakaartilaisis-
ta oli työväkeä, 12 % torppareita ja mäkitupalaisia
tai näiden poikia sekä 5 % tilallisväestöä. Tehdas-
Helsingin punaisia keväällä 1918 saksalaisinevartijoineen. hätääntyneinä ja avuttomina. Luottaessaan johtajiinsa lukuisat työläiset
yhtyivät kapinaan, joka päättyi kovin usein joukkohautaan. Samojen työläisperheiden pojat puolustivat 1939-44 isänmaataan
Tolvajärvellä. Summassa ja Ihantalassa.

732
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
ja maatyöläisten osuudesta ei saa tarkkaa selkoa.
Virhetekijäin uhallakin yleiskuva on selvä: ky-
seessä oli työläisten armeija, jossa oli mukana
lukuisia omaa tai vuokratilaa asuvia pienviljelijöi-
tä tai pikemminkin näiden poikia. Punakaartiin
liittyi myös nuoria työläisnaisia, ehkä puolitoista
tuhatta, mutta taisteluihin heitä osallistui vain har-
voin.
Valtaosa punakaartilaisista oli alle 30 vuoden
ikäisiä, naimattomia miehiä, ja pääosa oli kirjoil-
la maaseudulla. Suurten kaupunkien liepeillä oli
kuitenkin laajoja, maaseurakuntaan luettuja esi-
kaupunkeja, ja niistä lähti paljon väkeä puna-
kaartiin. Kaartin kokonaisvahvuudesta ei ole tark-
koja tietoja, mutta Jussi T. Lappalainen otaksuu
sen olleen helmikuun lopulla 40 000 ja huhtikuun
alussa noin 65 000 miestä. Kaartin rintama-
vahvuus oli aina huomattavasti pienempi, maalis-
kuun puolivälissä tiettävästi noin 37 000 miestä.
Punakaartin miehistö vaihtui melkoisesti sodan
kuluessa, ja Lappalainen arvioi että lähes 90 000
punaisella oli sodan jossain vaiheessa ase kädes-
sään.
Enimmät punakaartilaiset olivat rehellisiä ja
kunnollisia työmiehiä ja pientilallisia, ruumiilli-
sen työn karaisemaa väkeä. Usein mainittua "kan-
samme huonointa ainesta" oli ainakin rintama-
joukoissa vähän, sillä rikolliset panevat harvoin
nahkansa likoon aatteen puolesta. Punakaartilai-
sen näköalat olivat tavallisesti ahtaat, mutta se ei
ollut hänen omaa syytään. Koulutuksen puutteen
takia hän oli tietämätön, ja kun hänelle ei ollut
uskottu vastuuta edes kotikunnan asioista, myös
hyvin kokematon. Toivolan Juha Sillanpään ro-
maanissa Hurskas kurjuus on liian tylsä ja avuton
varsinaisesti edustamaan punakaartilaisia, mutta
moni kapinoitsija uskoi johtajiaan yhtä naiivisti
kuin vanha Juha ja joutui samaan tapaan päis-
tikkaa kohtalon pyörteisiin.
Senaatin armeijan miehistä eli vapaussotureista
oli Rasilan mukaan talollisia ja heidän poikiaan
45 %, torppareita ja mäkitupalaisia sekä näiden
poikia 11 °/o, työväkeä 23 % sekä virkamiehiä,
opiskelijoita ja yrittäjiä 17 %. Kuva on siis kirja-
vampi kuin punakaartin kohdalla. Valkoisten suu-
rimpana ammattiryhmänä olivat maanviljelijät ja
heidän poikansa (56 %), mutta varsin paljon oli
työväkeäkin sekä keskiluokkaa ja lukeneistoa.
Koulunkäyneiden yliedustus oli vahva varsinkin
kaatuneista laskettuna. Lukeneistoa oli näet pal-
jon päällystönä, ja sen tappiot Jussi T. Lappalai-
nen toteaa suuriksi, koska valkoisten komppa-
nianpäälliköt ja aliupseerit johtivat miehiään
yleensä edellä kulkien.
Osa valkoisen armeijan miehistöstä joutui pal-
velukseen uudelleen käyttöön otetun vuoden
1878 asevelvollisuuslain nojalla, mikä lisäsi työ-
miesten osuutta. Pohjanmaan vapaussoturien mat-
rikkeleista näkee kuitenkin, että heitä lähti sotaan
varsin paljon myös suojeluskuntien mukana. Val-
koisen armeijan lukumääräistä vahvuutta ei tun-
neta toistaiseksi hyvin, mutta se näyttää olleen
maaliskuussa noin 45 000 ja huhtikuun lopulla
70 000 miestä. Nämä eivät kuitenkaan olleet yht-
aikaa rintamalla. Pääosa valkoisista oli erinomais-
ta sotilasainesta, sisukkaita ja karaistuneita mie-
hiä ja keskimäärin valistuneempia kuin vastusta-
jat.
Vapaustaisteluun lähteneet suojeluskuntalaiset
tekivät sen vakaumuksesta tunnuksenaan, kuten
lapualaisten sotalaulussa sanotaan: "Kaikki ryssät
maasta pois ja alas punakaarti!" Tosin sotainen
mieliala oli edellyttänyt melkoista aatteellista val-
lankumousta, koska sekä konservatiivit että libe-
raalit olivat olleet siihen asti sotia vastaan, kuten
Vesa Vares on osoittanut. Nuorisoseuraliikkeessä
oli ollut suorastaan pasifistista henkeä.
Monia ihanteellisia nuorukaisia suretti erityisesti
taistelu oman maan miehiä vastaan. Isäni kertoi,

Senaatin armeija murtaa punaisten vastarinnan 733
kuinka hänen serkkunsa, innokas nuorisoseura-
lainen, joka kävi sukulaistalossa ennen lähtöään
Pohjois-Hämeen rintamalle, hyrskähti itkuun pu-
huessaan siitä, että joutuisi ampumaan sodassa
myös suomalaisia. Silti tämä nuori talollisenpoika
lähti epäröimättä sotaan Kauhavan suojeluskun-
nan mukana ja kaatui ryhmänjohtajana Ruove-
dellä.
Kun Väinö Linnan romaanissa Täällä Pohjan-
tähden alla on keskeisenä Koskelan torppariperhe,
lukija voi helposti ajatella torpparikysymystä ka-
pinan pääsyyksi. Viittaan siis vielä tietoon, että
valkoisten puolella oli lähes saman verran torp-
pareita ja heidän poikiaan kuin punakaartissapa
molemmissa heitä oli melko vähän. Etupäässä oli
kyse torpanpojista, koska torpparit olivat yleen-
sä jo keski-ikäisiä miehiä, joita tilan hoitaminen
ja perheen huoltaminen sitoi kotinurkille. Osa va-
paussotureina taistelleista torpparinpojista oli as-
tunut riviin asevelvollisina, mutta punakaartiinkin
heitä oli voinut joutua myös pakko-otoissa. Torp-
parikysymys näyttää liittyneen kapinaan ennen
muuta siten, että SDP oli käyttänyt sitä paljon agi-
taatiossaan.
Jääkärit vahvistavat
senaatin joukkoja
Valkoisen ja punaisen armeijan suurin ero koski
päällystön koulutustasoa. Punakaartissa oli jon-
kin verran Suomen vanhassa sotaväessä tai Venä-
jän armeijassa palvelleita aliupseereita, ensin mai-
nitut jo keski-ikäisiä tai vanhahkoja miehiä. Up-
seereina olijoitakin venäläisiä vapaaehtoisia, joille
tuotti vaikeuksia suomen kielen taidon puute ja
miehistön epäluuloisuus "ryssiä" kohtaan. Heis-
tä oli punaisille eniten hyötyä korkeissa esikun-
nissa ja tykistössä. Punakaartin ainoa suomalai-
nen upseeri oli luutnantti Ali Aaltonen. Kun val-
koisessa armeijassa palveli lopulta noin 650 kou-
lutettua upseeria, ero oli musertava, ja valkois-
ten voitto oli jo sen vuoksi vain ajan kysymys.
Punakaarti valitsi päällystönsä komppanian-
päälliköstä rykmentinkomentajaan äänestämällä,
mikä heikensi sen muutenkin vähäistä arvoval-
taa. Kaartilaiset olivat jo vapaaehtoisuutensa vuoksi
omavaltaisia ja periaatteessa kaikkia käskyjä vas-
taan, joten sotilaskurista ei juuri voi puhua. Tiu-
kassa taistelutilanteessa toteltiin sentään hyviksi
johtajiksi tunnettuja päälliköitä. Sellaisia ei aivan
alussa juuri ollut, mutta kokemuksen kasvaessa
siviilimiehistä kehittyi monta kelvollista komppa-
nianpäällikköä. Suuremmat tehtävät tahtoivat olla
upseerikoulutuksen puutteessa ylivoimaisia.
Valkoisen armeijan johtoon saatiin jo sodan al-
kuvaiheissa kymmeniä Suomen vanhassa sota-
väessä tai Venäjällä palvelleita upseereita, jotkut
heistä suuria yksiköitä sodassa komentaneita tai
vaativissa esikuntatehtävissä olleita miehiä. Ken-
raaliluutnantti Mannerheimin ja parin kenraali-
majurin lisäksi heissä oli monia esiupseereita.
Ruotsista tuli valkoisten tueksi vapaaehtoisina 84
upseeria, joista useilla oli yleisesikuntaupseerin
arvokas koulutus. Ruotsalaisia aliupseereita palve-
li valkoisessa armeijassa noin 200. Jääkäripatal-
joona 27:n mukana tuli muutamia siinä palvelleita
saksalaisia upseereita.
Alempana päällystönä oli sodan alkaessa noin
80 Suomeen komennettua tai muuten täällä ollut-
ta jääkäriä sekä Pohjanmaan "sotakouluissa" pi-
kakurssin käyneitä siviilimiehiä, mutta venäläi-
set varuskunnat saatiin näinkin riisutuksi aseista.
Monet lukeneistoon kuuluvat nuorukaiset ja kan-
sanmiehetkin todettiin varsin kelvollisiksi jouk-
kueenjohtajiksi, jopa komppanianpäälliköiksi
kuten M.E. Laurila Lapualta, vanhan sotaväen
aliupseeri ja luontainen johtaja. Sotaa ei kuiten-
kaan voitu käydä tehokkaasti aluksi käytettävis-
sä olleen niukan päällystön varassa.

734
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Ratkaiseva merkitys oli niin ollen Jääkäripatal-
joona 27:n miesten paluulla kotimaahan. Heistä
110 tuli Vaasan Vaskiluotoon helmikuun 18. päi-
vänä laivoilla, joissa oli myös Suomen valtion
Saksasta ostamaa materiaalia: 70 000 venäläistä
kivääriä, 70 konekivääriä, 20 tykkiä ja runsaasti
ammuksia. Suuri osa materiaalista oli sotasaalista
mutta käyttökelpoisessa kunnossa. Tämän jälkeen
valkoisella armeijalla oli runsas aseistus jalka-
väelle, mutta tykistö oli heikko ja pysyi sellaise-
na. Sama puute oli punakaartin aseistuksessa.
Helmikuun 25. päivänä saapui Vaasan sata-
maan kaksi laivaa mukanaan 950 suomalaista jää-
käriä, ja myöhemmin tuli vielä toista sataa vii-
västynyttä jääkäriä, jotka ehtivät sotaan. Siihen
osallistui yhteensä 1 301 jääkäriä, noin kaksi kol-
masosaa pataljoonaan otetuista. Monet oli vapau-
tettu sairauden takia, ja noin 400 jääkäriä oli pois-
tettu rivistä sotapalvelukseen muuten kelvottomi-
na. Matti Lackman otaksuu että taustana oli ollut
suureksi osaksi miesten vasemmistolaisuudesta
johtuva haluttomuus, mutta tarkkaa selkoa tästä
tuskin saadaan. Ainakin jonkin verran poliittisesti
epäluotettavina pidettyjä oli todistettavasti jätet-
ty Saksaan.
Suomeen helmikuuhun 1918 mennessä palan-
neista jääkäreistä 403 oli ylennetty upseerin ar-
voon, 13 suoraa päätä majuriksi, ja 661 aliupsee-
riksi. Matti Lauerma toteaa tämän vastanneen
suurin piirtein Saksassa annettua koulutusta. Sitä
ei tosin ollut suunniteltu erikoisen hyvin, ja vain
pfadfinderit olivat saaneet reserviupseerin kou-
lutusta vastaavat taidot, jotkut vähän enemmän-
kin. Suuri osa aliupseereiksi ylennetyistä oli saa-
nut vain hyvän rivimieskoulutuksen paitsi joita-
kin 1917 järjestettyjä pikakursseja. Sotilaskurin oli-
vat kaikki oppineet Preussin armeijassa, ja rinta-
makokemuksella oli arvonsa, vaikka sitä olikin
saatu etupäässä asemasodassa. Siinäkin tottui ole-
maan vihollisen tulessa.
Jääkärien lähdettyä Saksaan tulevaa vapaustais-
telua odottaen tuntui raskaalta käydä sotaa etu-
päässä omia maanmiehiä vastaan. Enemmistö pa-
lanneista kannatti kyllä ilman muuta valkoisia,
mutta senaatin armeijassa taisteli myös lukuisia
jääkäreitä, jotka olivat olleet alkuaan sosiaalide-
mokraatteja. Heitä oli esimerkiksi kurikkalainen
räätälinkisälli, sosialisti ja pasifisti Frans Herman
Ilomäki, joka taisteli vapaussodassa vänrikkinä
ja kuoli aikanaan Suomen armeijan everstinä.
Vain nuori varavääpeli Leo Mäkelin kieltäytyi
1918 taistelemasta omaa puoluettaan vastaan ja
oli sodan alkuajan lievässä vankeudessa. Hän siir-
tyi 1920-luvulla Venäjälle, ehkä isänsä Yrjö Mä-
kelinin kohtelusta suuttuneenapa sinne meni ajan
mittaan parikymmentä muutakin jääkäriä.
Jotkut jääkärit olivat ajatelleet, että pataljoona
lähtisi sotaan yhtenäisenä valiojoukkona, joka rai-
vaisi nopeasti tien Tampereelle. Kuultuaan, että
kenraali Mannerheim halusi hajottaa jääkärit kou-
lutus-ja johtotehtäviin kautta valkoisen armeijan,
kolme jääkäriupseeria lähti Seinäjoelle esittämään
oman kantansa, mutta todettuaan ylipäällikön asi-
antuntemuksen nuoret miehet taipuivat hänen
tahtoonsa. Kuusi jääkärimajuria pääsi jo maalis-
kuussa komentamaan rykmenttiä, ja vastaavia
tehtäviä löytyi eräille muillekin. Karjalan rinta-
man komentaja Aarne Sihvo yleni sodan aikana
everstiksi ja esikuntapäällikkö VVbldemar Hägg-
lund everstiluutnantiksi kuten eräät muutkin jää-
kärit.
Taisteluissa jääkärit olivat urhoollisuuden ja vel-
vollisuudentunnon esikuvana miehilleen, ja hei-
tä kaatui vapaussodassa 127 miestä, joka kymme-
nes mukana ollut. Viipurissa kaatui helsinkiläi-
nen jääkärikapteeni Bertel Paulig, toinen niistä
ylioppilaista, joiden joulukuussa 1914 tekemä Tuk-
holman-matka oli iskenyt jääkäriliikkeen sytyttä-
neen kipinän. Kun tähän lisätään Saksassa kuol-
leet 79 jääkäriä, yhteensä 206 Preussin Jääkäri-

Senaatin armeija murtaa punaisten vastarinnan 735
pataljoona 27:n miestä antoi vapaussodan päätty-
miseen mennessä henkensä Suomen itsenäisyy-
den puolesta. Sen varmistaminen 1918 ei ollut yk-
sin jääkärien ansiota, mutta heidän osuutensa sii-
hen oli hyvin merkittävä.
Myöhemmät sodat: heimosodat, talvisota ja jat-
taljoonan kokonaistappiot sotaan kuolleina oli-
vat siis 286 miestä, 15 % kaikista Saksassa rivissä
olleista. Suomen armeija sai pataljoonasta ajan
mittaan 49 kenraalia, 89 everstiä ja paljon muita
erinomaisia sotilaita. Sotalippu hulmusi viimei-
sen kerran jääkärin haudalla ja kunnialaukaukset
kajahtivat merivoimien komentajana 1933-46
toimineen jääkärikenraali Väinö Valveen kuoltua
korkeassa iässä 1995. Jääkäripataljoona 27:n his-
toria päättyi silloin, mutta Suomi muistaa kauan
näitä vapaustaistelun aloittaneita nuoria miehiä.
Punakaartin hyökkäykset raukeavat
Sodan alussa jäi aivan etelärannikon tuntumaan
toimintakykyisiä suojeluskuntia. Porvoon ja Lo-
viisan kaupungit lähiympäristöineen olivat aluk-
si valkoisten hallussa, ja vasta maaliskuun 1. päi-
vänä viimeiset Porvoon saaristoon vetäytyneet
suojeluskuntalaiset joutuivat antautumaan. Osa
oli pelastautunut jäitse Viroon. Lännempänä Uu-
dellamaalla oli Siuntiossa ja Kirkkonummella
aseissa muutamia satoja valkoisia, etupäässä ruot-
sinkielisiä, jotka puolustautuivat ylivoimaisia mut-
ta heikosti johdettuja punakaartilaisia vastaan si-
sukkaasti helmikuun 27. päivään saakka.
Varsinais-Suomessa kokoontui Uuteenkaupun-
kiin noin 600 valkoista, joista enimmät olivat ko-
toisin Turusta ja sen lähiseudulta. Heikon aseis-
tuksensa vuoksi "Uudenkaupungin suojeluskun-
ta" vetäytyi helmikuun 7. päivänä Ahvenanmaalle
ja piti maakuntaa hallussaan kunnes luovutti 20.
helmikuuta aseensa Ruotsin sinne lähettämille
joukoille. Ruotsin kautta kuljetettuina miehet pää-
sivät sittemmin liittymään valkoiseen armeijaan.
Ahvenanmaa jäi toistaiseksi Ruotsin haltuun. Ete-
lä-Suomen suojeluskuntien vastarinta auttoi vas-
ta muodostumassa olevaa valkoista armeijaa mer-
kittävästi. Punaiset joutuivat usean viikon ajan
käyttämään niitä vastaan joukkoja, joita olisi tar-
vittu kipeästi etenkin Vilppulan suunnalla.
Kansalaissodan alussa oli näin syntynyt katko-
nainen rintamalinja, jossa ei tapahtunut helmi-
kuun kuluessa muita suuria muutoksia kuin Var-
kauden valloitus helmikuun 21. päivänä. Puna-
kaartilaisilla oli siellä vain vähän aseita, eivätkä
he kestäneet kauankaan kenraalimajuri Ernst
Löfströmin johtamien valkoisten hyökkäystä. Sa-
takunnassa, Hämeessä ja Karjalassa punaiset ja
heitä paikoin tukeneet venäläiset tekivät helmi-
kuussa joitakin verraten heikkoja hyökkäyksiä,
mutta ne torjuttiin kaikkialla, joskus kyllä mel-
koisin vaikeuksin.
Vapaussoturit muistelivat ylpeinä varsinkin
Ruoveden Pekkalassa helmikuun 12. päivänä
käytyä taistelua, jossa 250 venäläistä anarkistimat-
ruusia hyökkäsi mustat pääkalloliput liehuen La-
puan suojeluskuntaa vastaan. Nuoren pohjalai-
sen ylioppilaan päästyä lakaisemaan vihollista ko-
nekiväärillään M.E. Laurila johti urhoolliset la-
pualaiset vastahyökkäykseen. Sata matruusia jäi
kentälle, ja henkiin jääneet pysähtyivät Tampe-
reellekin vain hetkeksi paetakseen päätä pahkaa
Pietariin.
Vielä helmikuussa 1918 sodankäynti ei ollut ko-
vin tehokasta, koska miehet olivat molemmin
puolin kouluttamattomia ja tottumattomia sotaan
ja sotilaskuriin. Jussi T. Lappalainen toteaa, että
tällaiset joukot puolustivat asemiaan usein hyvin
urhoollisesti, mutta hyökkäyksessä niitä oli vai-
kea johtaa ja ne juuttuivat pian tulitaisteluun. Lu-

736 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
men vuoksi sodankäynti keskittyi teiden varsille,
eivätkä valkoisetkaan lukuisine hiihtotaitoisine
miehineen juuri yrittäneet koukata metsien kaut-
ta. Sotiminen oli kuin työssä käymistä, josta palat-
tiin yöksi majapaikkoina käytettyihin maataloi-
hinpa vain kenttävartiot jätettiin tien varrelle yök-
si. Huoltovaikeudet olivat hyvin suuret.
Maaliskuun alkupuolella punaiset aloittivat suu-
risuuntaiseksi ajatellun hyökkäyksen valkoisten
asemia vastaan Ruoveden ja Vilppulan suunnal-
la. Operaation oli suunnitellut Tampereella toi-
miva Länsi-Suomen punaisten joukkojen komen-
taja, venäläinen bolsevikkieversti Mihail Stepa-
novits Svetsnikov. Innostus oli aluksi suuri, kun
kenttätykkejäkin oli jonkin verran jalkaväen tu-
kena, mutta hyökkäys ei edistynyt suunnitelmien
mukaan.
Punakaartilaiset johdettiin rintamahyökkäyk-
seen ketjussa, syvässä lumessa kahlaten, ja jos val-
koisilla oli hyvät asemat ja kylmäverinen miehis-
tö, hyökkääjän tappiot kasvoivat pian suuriksi.
Kuten Somme-joen taistelussa 1916 konekivääri
oli kansalaissodassa tappava ase jalkaväkeä vas-
taan. Punakaartilaisten hyökkäyshenki sammui
vähitellen heidän pääsemättään Pohjois-Hämees-
sä tuloksiin, ja samoin kävi Satakunnassa, Savos-
sa ja Karjalassa, joskin valkoiset joutuivat taiste-
lemaan kaikkialla tosissaan.
Kiivaimmin punaiset hyökkäsivät Karjalassa,
Antreassaja varsinkin Raudussa, jossa Pietarista
lähetetyt venäläiset ja suomalaiset vapaaehtoiset
yrittivät vielä maaliskuun lopulla läpimurtoa.
Mannerheim toimitti tänne tuntuvia vahvistuk-
siapa valkoisten vastahyökkäyksen tieltä perään-
tyvä vihollinen saarrettiin Raudun Maanselän ky-
lään. Siellä se murskattiin huhtikuun 5. päivänä
kovassa taistelussa, jossa kunnostautui erikoises-
ti asevelvollisista muodostettu pataljoona komen-
tajanaan jääkärikapteeni Karl Lennart Oesch. Val-
taosa rajan takaa tulleista kaatui tai joutui van-
giksi, eikä punaisilla ollut sittemmin voimia uu-
siin hyökkäyksiin Kannaksen rintamalla.
Valkoisten suurhyökkäys
ja Tampereen valloitus
Valmistellessaan suurta hyökkäystä Mannerheim
järjesti armeijansa maaliskuun alussa viideksi ryh-
mäksi. Satakunnan ryhmää komensi ruotsinsuo-
malainen eversti Ernst Linder, Hämeen ryhmää
eversti Martin Wetzer, idempänä toimivaajämsän
ryhmää eversti Karl Fredrik Wilkman (myöhem-
min Wilkama) ja Savon ryhmää kenraalimajuri
Ernst Löfström. Karjalan ryhmää johti edelleen
jääkärikapteeni Aarne Sihvo. Kolme läntisintä
ryhmää määrättiin hyökkäämään punakaartin
voimakeskusta Tamperetta vastaan.
Valkoista armeijaa oli koulutettu tarmokkaasti
ennen kuin se lähti hyökkäykseen maaliskuun 15.
päivänä, ja joukot kykenivät entistä paremmin
liikuntasotaan, mutta haittana olivat yhä samat
tekijät kuin punaisilla. Jalkaväen on hankala hyö-
kätä, kun sillä ei ole tukena läpimurtovälineitä,
vähintäänkin siis vahvaa, tarkasti ampuvaa tykis-
töä runsaine ampumavaroineen. Esimerkiksi pa-
rin talon kivinavettoihin ja muihin rakennuksiin
suojautuneet punakaartilaiset, joilla oli pari kol-
me konekivääriä, puolustivat asemaansa sitkeäs-
ti ja kauan. Miehet olivat kylmäverisiä suomalai-
sia, ja sotakokemustakin alkoi jo olla.
Huhtikuun alusta lähtien valkoiseen armeijaan
voitiin liittää nuorehkoista asevelvollisista koot-
tuja jääkärirykmenttejä, joiden johdossa oli jääkä-
riupseereita. Nämä joukot olivat verraten hyvin
koulutettuja, ja muun muassa valkoisten tiedus-
telutoiminta parani nyt huomattavasti. Jääkäri-
joukot kykenivät suunnitelmalliseen liikuntaso-
taan, jopa kiertoliikkeisiin, niillä oli kohtalaisen
hyvät viestivälineet ja erinomainen päällystö. Jus-

Senaatin armeija murtaa punaisten vastarinnan 737
KARTTA 16 VUODEN 1918 SODAN TÄRKEIMMÄT TAISTELUPAIKAT JA RINTAMAN KULKU HELMIKUUN LOPULLA
f /
r /
pVaasa
/
\ Ruovesij
\ ■
K^röskoskiX
T Tampere^
r 1 pmnäälä
^ Lcllipaala
WTomio
S
r^ouiu
^Vilppula
jeLänkipohja
r^Helsinki
^Varkaus
/läntyharju
ViipurWT
\.
<
(Antrea\
Rautu^
Ä
\
2
r
K ■
si T. Lappalainen katsookin niillä olleen sodan mäen Länkipohjassa 16. maaliskuuta. Lapuan vah-
lopulla ratkaiseva vaikutus valkoisen armeijan so- va suojeluskunta menetti siellä molemmat komp-
tatoimien onnistumiseen. panianpäällikkönsä, kun luutnantti Matti E. Lau-
Valkoisten hyökkäys lähti liikkeelle verraten hi- rila ja hänen poikansa vänrikki Ilmari Laurila kaa-
taasti, ja voitto tuli joskus kalliiksi kuten Längel- tuivat punaisten tulessa. Vasta kun eversti Wiik-

738
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
manin reservinä ollut Vaasan krenatööripataljoo-
na lähti rynnäkköön Vaasan marssia laulaen, pu-
naisten vastarinta murtui.
Vähitellen valkoisten hyökkäys alkoi edistyä.
Punaiset pakenivat toisinaan epäjärjestyksessä
mutta useammin he tekivät sisukasta vastarintaa.
Wetzerin ryhmä pääsi melko pian Tampereen
edustalle, Linder hitaammin, ja Wilkmanin ryh-
män Mannerheim määräsi etenemään Kangasa-
lan kautta Lempäälään, jotta Tampereen yhtey-
det etelään katkeaisivat. Maaliskuun 24. päivänä
Linderin ryhmä sai aikaan läpimurron Kyröskos-
kella, ja kaksi päivää myöhemmin Tampereen
saartorengas oli taottu valmiiksi. Lempäälässä jou-
duttiin käymään vielä kovaa taistelua tarmokkaan
bolsevikin Eino Rahjan miesten yrittäessä mur-
taa saartorengasta.
Tampereen saartamiseen johtaneet taistelut oli-
vat rasittaneet pahoin kumpaakin armeijaa. Puo-
lustus oli murtumassa, suuri osa punakaartilaisis-
ta pakokauhun vallassa pelättyjen "lahtarien" lä-
hestyessä. Puolustajia johtanut kotkalainen lau-
tatarhan työmies, etevä amatöörinäyttelijä Hugo
Salmela rauhoitti kuitenkin osan miehistä lujuu-
dellaan ja puhetaidollaan ja järjesti puolustuksen
tehokkaaksi. Toivottomuus oli silti vallata hänet-
kin, ja katkerana Helsingissä turvassa oleville po-
liitikoille hän kirjoitti: "Ajakaa ne lainsäätäjät siel-
tä rintamille." Salmela sai surmansa 28. maalis-
kuuta, kun ylipäällikön työhuoneessa ollut käsi-
kranaattivarasto räjähti syystä, jota ei täysin tun-
neta.
Mannerheimin esikunnassa epäiltiin Tampe-
reen välitöntä valloitusta mahdottomaksi, mutta
sotaan tottunut ylipäällikkö ei horjunut. Maalis-
kuun 28. päivänä hän määräsi väsyneet, paljon
aseveljiään menettäneet miehet jatkamaan hyök-
käystä. Punaiset puolustautuivat epätoivon vim-
malla, ja heidän konekiväärinsä tekivät Kalevan-
kankaalla pahaa jälkeä, mutta vähitellen puolus-
tus alkoi murtua, eikä Rahjakaan päässyt apuun.
Mannerheimin heitettyä tuleen kaksi jääkäriryk-
menttiä tykistön tukema hyökkäys jatkui vääjää-
mättä, ja huhtikuun 6. päivänä Tampere antau-
tui. Valkoisia oli kaatunut tähän johtaneissa taiste-
luissa noin 600, punaisia 1 800 miestä; 11 000 pu-
naista joutui vangiksi. Kaupunki oli kärsinyt tykki-
tulessa pahoja vahinkoja.
Saksan apuretkikunta
ja sodan loppuvaiheet
Tampereen menetys oli punaisille murskaava is-
ku, ja vähän aikaisemmin oli kansanvaltuuskun-
ta saanut toisen pelottavan sanoman: Hangossa
oli huhtikuun 3. päivänä noussut maihin divisioo-
na saksalaista sotaväkeä laivaston alusten tuoma-
na. Tällä tapahtumalla oli huomattava merkitys
kansalaissodan kululle, mutta ensin on tarkastel-
tava sen poliittista taustaa.
Saksa oli auttanut Suomen senaattia jo helmi-
kuussa aselähetyksin ja kuljettamalla jääkärit ko-
timaahan. Helmikuun 14. päivänä päämajoitus-
mestari kenraali Erich Ludendorff, joka oli ollut
vuodesta 1916 lähtien hyvin kiinnostunut maas-
tamme, kehotti senaatin Saksassa olevaa edusta-
jaa professori Edvard Hjeltiä pyytämään saksalai-
sen apuretkikunnan lähettämistä Suomeen. Svin-
hufvud oli heti kapinan alettua antanut samanlai-
sen kehotuksen, samoin senaattori Renvall Vaa-
sasta päin, joten Hjelt toimitti avunpyynnön Sak-
san hallitukselle ottamatta yhteyttä senaattiin.
Kun punaisten tappiosta ei ollut vielä varmuutta.
Hjelt piti apuretkikunnan lähettämistä kiireelli-
senä.
Ludendorff tiedusteli, mitä Suomessa arveltai-
siin, jos saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan.
Hjelt vastasi tähänkin myönteisesti, ja seurauk-
sena oli saksalaisten maaliskuun 5. päivänä aika-

Senaatin armeija murtaa punaisten vastarinnan 739
nut maihinnousu Ahvenanmaalle. He miehitti-
vät nopeasti maakunnan, josta Ruotsin hallitus
veti joukkonsa tuota pikaa pois. Sotilaallisen ret-
kikunnan lähettämistä Suomen mantereelle Sak-
sassa hieman epäröitiin, koska sitä voitaisiin pi-
tää Brest-Litovskin rauhan rikkomisena, mutta
Suomen senaatin tehokas auttaminen näytti toi-
saalta Saksalle hyvin edulliselta.
Berliinissä laskettiin että apuretkikunta tekisi
Suomesta Saksan liittolaisen, mistä olisi paljon po-
liittista ja taloudellista hyötyä. Suomesta käsin
Saksa voisi valvoa ja painostaa tehokkaasti neu-
vostohallitusta, ja tarvittaessa voitaisiin järjestää
operaatio myös Muurmannin rannikolla toimi-
via englantilaisia, ranskalaisia ja amerikkalaisia
vastaan. Englannin laivasto oli näet valvonut jo
kauan Barentsin merta, ja maaliskuun 9. päiväs-
tä lähtien ympärysvallat veivät neuvostohallituk-
sen pyynnöstä joukkoja maihinkin. Kyseessä oli
saksalaisiin kohdistunut varotoimenpide, koska
pelättiin heidän tunkeutuvan Suomen avulla
Muurmannin suuntaan.
Saksalaisten esityksestä Hjelt allekirjoitti maa-
liskuun 7. päivänä 1918 Suomen ja Saksan rauhan-
sopimuksen sekä maiden välisen kauppasopi-
muksen. Niiden poliittista merkitystä tarkastelen
tuonnempana. Kolme päivää myöhemmin Berlii-
niin saapui senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhuf-
vud, joka oli paennut 3. maaliskuuta senaattori
Jalmar Castrenin kanssa Helsingistä Tallinnaan
suojeluskuntalaisten valtaamalla jäänsärkijällä.
Svinhufvud ja Castren hyväksyivät Hj eitin menet-
telyn, koska pitivät Etelä-Suomen pikaista vapaut-
tamista punaisten vallasta välttämättömänä. Cast-
ren korosti kuten jo Renvall aikaisemmin, että
sodan tulisi loppua ennen kevätkylvöjä. Svinhuf-
vud varmisti apuretkikunnan lähettämisen lupaa-
malla, että Suomen valtio maksaisi kustannukset.
Svinhufvud ja Castren pääsivät Ruotsin kautta
matkustettuaan Vaasaan 24. maaliskuuta. Senaat-
torit eivät pitäneet Hj eitin omin päin tekemistä
sopimuksista, varsinkaan kauppaa koskevasta, ja
kieltäytyivät vahvistamasta niitä, mutta saksalai-
sista näytti viisaalta jättää senaatin vastahakoisuus
huomaamatta. Myös Mannerheim oli hyvin tyy-
tymätön, koska hän oli jo suostuessaan ylipäälli-
köksi vaatinut, että ulkomailta ei pyydettäisi apua.
Hän väitti sittemmin Svinhufvudin suostuneen
hänen ehtoonsa, mutta tiettävästi tämä oli luvan-
nut vain sen, että senaatti ei turvautuisi ulkomai-
seen apuun muuuten kuin ylivoimaisten syiden
pakottamana.
Mannerheim oli tarkoittanut Svinhufvudille
esittämällään vaatimuksella nimenomaan Saksaa,
jonka hän epäili joutuvan suursodassa tappiolle.
Sen vuoksi Suomen piti kenraalin mielestä varoa
suhteitaan ympärysvaltoihin, joihin hän luki
myös aikanaan uudistuvan porvarillisen Venäjän.
Neuvostohallituksen otaksuttiin yleisesti kukistu-
van ennen pitkää. Mannerheim tunsi Svinhufvu-
din ja Hj eitin myös loukanneen hänen arvoval-
taansa. Kiistan sovittamiseksi Saksan keisari suos-
tui siihen, että apuretkikunta alistettaisiin Suomen
armeijan ylipäällikölle, ja senaatti ylensi Manner-
heimin ratsuväenkenraaliksi.
Hankoon 3. huhtikuuta nousseet saksalaiset jou-
kot, noin 9 500 miestä, kuuluivat tätä varten muo-
dostettuun Itämeren-divisioonaan, jonka komen-
tajana oli kenraalimajuri kreivi Riidiger von der
Goltz. Lisäksi oli 2 500 miestä käsittävä, eversti
Otto von Brandensteinin komentama prikaati lä-
hetetty Tallinnasta Loviisaan, jonne se saapui huh-
tikuun 7. päivänä.
Saksalaisten tulo järkytti kansanvaltuuskuntaa
siinä määrin, että asiaa koskevia tietoja väitettiin
perättömiksi ja valehdeltiin lisäksi punakaartin
etenevän Pohjanmaata kohti. Tällä verhottiin pu-
naisten johdon pakosuunnitelmaa. Kapinahallitus
ja tärkeät virastot evakuoitiin Viipuriin, ja huhti-

740
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
kuun 9. päivänä huoneet olivat tyhjinä. Punakaar-
tin tilanne oli nyt täysin toivoton, mutta yleisen
antautumisen esti valkoisia kohtaan tunnettu pel-
ko, eikä kansanvaltuuskunnalla ollut sitä paitsi
enää otetta joukkoihinsa. Sota käytiin siis katke-
raan loppuun.
Helsinkiä ei voitu puolustaa Itämeren-divisioo-
naa vastaan Eino Rahjan koottua miltei kaikki
Länsi-Suomen taistelukelpoiset joukot Lempää-
län rintamalle. Sotaan tottuneet ja vahvasti aseiste-
tut saksalaiset olivat laadullisestikin ylivoimaisia.
Huhtikuun 13. päivänä he valtasivat pääkaupun-
gin Kruunu vuoren selälle tulleiden sotalaivojensa
tykistön ja piilopaikkansa jättäneiden Helsingin
"valkokaartilaisten" tukemina. Kaupunki kärsi
verraten pieniä vaurioita, von Brandensteinin pri-
kaati eteni Loviisasta nopeasti Lahteen ja valtasi
19. huhtikuuta kaupungin, jonne ehtivät seuraa-
vana päivänä myös ensimmäiset senaatin joukot.
Tilannetta vielä täysin tuntematta Länsi-Suomen
punaiset olivat joutuneet saarroksiin.
Todettakoon, että taitamaton ja taukoamatta
juopotellut Eero Haapalainen oli erotettu maa-
liskuun 20. päivänä punakaartin ylipäällikkyydes-
tä ja sitä yrittivät siitä lähtien hoitaa yhteisvoimin
Evert Eloranta, Eino Rahja ja Adolf Taimi. Tästä
ylijohdon pätevyys ei paljoakaan kohentunut.
Pian punakaarti menetti kokonaan yhtenäisen
johtonsa, ja eri puolilla toimivat päälliköt joutui-
vat ratkaisemaan asiat omin päin, tuntematta var-
sinkaan Karjalassa kokonaistilannetta.
Tampereen ja Helsingin taisteluja seuranneet
tapahtumat ovat synkkää murhenäytelmää. Puna-
kaartilaisten lisäksi heidän omaisensa joutuivat
yleisesti pakokauhun valtaan. Ainoana toivona
tuntui olevan pääsy Venäjälle, jonne siis lähdet-
tiin junilla ja hevosrattailla, mukana omaa ja jos-
kus ryöstettyäkin omaisuutta. Kevään kelirikkoi-
silla teillä nämä surulliset ja pelokkaat matkueet
vaelsivat itää kohden, kunnes vastustaja pysäytti
rivistön toisensa jälkeen. Koetettiin taistellakin,
ja joskus punaisilla oli hetkellistä menestystä, mut-
ta samaan aikaan Lahden seudulle luotu sulku
tiukkeni.
Punaisten vimmatut rynnäköt Hauhon kirkol-
la ja Tuuloksen Syrjäntakana 28. ja 29. huhtikuu-
ta johtuivat epätoivosta, heidän voittonsa valta-
vasta ylivoimasta. Näissä taisteluissa, joiden rai-
vokkuutta on maalailtu punaisia ihailevaan sä-
vyyn, saksalaiset kärsivät menetyksiä, mutta Hau-
holla kaatui myös viisikymmentä nuorta keski-
pohjalaista vapaussoturia puolustaessaan laillista
esivaltaa. Idempänä nälkiintyneet, väsyneet ja toi-
vottomat punaiset törmäsivät kaikkialla lujaan
sulkuun ja luovuttivat aseensa. Yleinen antautu-
minen päättyi toukokuun 2. päivänä. Sekä puna-
kaartilaisten että siviiliväen pakomatka pysähtyi
vähin poikkeuksin viimeistään Lahden länsi- ja
lounaispuolella.
Jussi T. Lappalainen on pohtinut usein esitet-
tyä kysymystä, mikä oli saksalaisten osuus puna-
kaartin tappioon. Hän toteaa että sen ratkaisi jo
Tampereen menettäminen, johon saksalaisilla ei
ollut vaikutustapa arvioi ettei punakaarti olisi mis-
sään tapauksessa kestänyt myöhemminkään val-
koisen armeijan hyökkäyksiä. Punakaartin aseis-
tariisuminen Suomen eteläisimmässä osassa olisi
kuitenkin vienyt enemmän aikaa ilman saksalais-
ten apua, ja suurempi osa punaisista olisi ehditty
evakuoida Venäjälle.
Saksan apu valkoisille ei siis ratkaissut kansalais-
sodan lopputulosta mutta lyhentämällä sotaa se
lievensi Etelä-Suomen kärsimiä vaurioita, varmis-
ti kevätkylvöjen alkamisen oikeaan aikaan ja vä-
hensi punaisten pakoa Venäjälle, missä myös si-
viiliväki olisi joutunut kokemaan kurjuutta ja ajan
mittaan suuria onnettomuuksia. Edvard Hjeltin
Saksalle osoittamasta avunpyynnöstä oli siis rea-
listisesti katsoen hyvin myönteisiä tuloksia, vaik-
ka siitä koitui sittemmin myös poliittisia rasitteita.

Senaatin armeija murtaa punaisten vastarinnan 11\\
Punaisten hallussa oli huhtikuun lopulla vielä
Kymenlaakso ja osa Länsi-Karjalaa, ja he puo-
lustivat urhoollisesti Viipuria heikkona toivonaan
Venäjältä saatava apu. Kaupungissa ja sen ympä-
rillä oli vahva, hyvin aseistettu joukko punaisia,
joilla oli tukenaan panssarijunia. Kenraalimaju-
riksi ylennetyn Karl Wilkmanin täällä komenta-
ma armeijaryhmä, jonka joukoista pääosa oli tuo-
tu Länsi-Suomesta, joutui siis käymään kovan tais-
telun. Idempänä toimivan ryhmän komentajaksi
oli määrätty kenraali Löfström siihen asti itsenäi-
sesti taistelleiden karjalaisten harmiksi. Manner-
heimin esikunta oli siirtynyt Mikkeliin.
Hyökkäys Viipuria kohti alkoi 23. huhtikuuta
mutta keskeytyi pian. Valkoiset murtautuivat kui-
tenkin nopeasti Kannaksen lounaiselle rannikol-
le, lähelle Venäjän rajaa, joten Viipuri oli saar-
roksissa. Saarron tiivistämistä jatkettiin päivä päi-
vältä, ja huhtikuun 29. päivänä valkoisten ryn-
näkkö johti kovien taistelujen jälkeen punaisten
antautumiseen. Jotkut pienet osastot murtautuivat
etelään ja pakenivat Venäjälle. Viimeisenä jäi pu-
naisten haltuun Kymenlaakso, mutta taistelut jäi-
vät siellä vähiin, koska sosiaalidemokraattien mal-
tilliset johtomiehet vaativat pikaista antautumis-
ta. Toukokuun 5. päivään mennessä punakaarti-
laiset laskivat täälläkin aseensa, ja näin kansalais-
sota oli päättynyt.
Koko Suomi oli nyt senaatin hallinnassa, vapau-
tettuna venäläisistä ja punakaartista. Kapinan ku-
kistaminen ja maan rauhoittaminen sadassa päi-
vässä ikään kuin maasta poljetun armeijan voi-
min oli lähes uskomaton saavutus ja hyvin suures-
sa määrin kenraali Gustaf Mannerheimin johta-
mistaidon ja järjestelykyvyn, kokemuksen ja
mielenmaltin ansiota. Valkoisten puolellakin hän-
tä oli nimitelty sodan ensimmäisinä viikkoina se-
län takana milloin ryssäksi, milloin ruotsalaisek-
si aatelisherraksi. Vielä huhtikuun alussa jotkut
aktivistit, joille Mannerheimin palvelu Venäjän
armeijassa oli silmätikkuna, havittelivat jopa hä-
nen syrjäyitämistään. Sodan edistyessä ylipääl-
likköä kohtaan tunnettiin kuitenkin yleisesti sy-
venevää kunnioitusta.

743
Katkeran sodan
raskaat menetykset
Sodassa kaatuneet
ja punainen terrori
Kansalaissodan aiheuttamista ihmisuhreista vain
viidesosa oli taisteluissa kaatuneita, joiden kuo-
lema on sotien tavallista ankaraa todellisuutta. Sitä
enemmän suomalaisia kuoli 1918 murhattuina,
teloitettuina tai vankileirien kurjuudessa näänty-
neinä. Tämäkin on yleistä nimenomaan kansa-
laissodissa, mutta silti sellaisia tapahtumia kau-
histuu niiden satuttua oman kansan kohdalle:
miten suomalaiset ovat voineet kohdella toisiaan
niin julmasti? Vastauksia voi löytyä tapahtumien
kulkua seuratessa, oppaana Jaakko Paavolaisen
teokset punaisesta ja valkoisesta terrorista. Hän
on kyllä todennut, ettei hänen luomansa kuva ole
tarkka, ja jättänyt jotkut tärkeätkin kysymykset
myöhemmin selvitettäväksi. Lähdeaineisto on
valtava mutta silti puutteellinen ja vaikea käyt-
tää, joten yhden uutterankin tutkijan mahdolli-
suudet ovat rajoitetut.
Tappiot kansalaissodan taisteluissa olivat ny-
kyisten arvioiden mukaan valkoisten puolella
3 100, punaisten 3 600 henkeä. Valkoisten tap-
pioista tiedot ovat tarkat, punaisten paljon huo-
nommat, ja myös osa kadonneiksi ilmoitetuista
1 600 punaisesta lienee kaatunut sodassa. Kol-
masosa kaatuneista sai surmansa Tampereen
suurtaistelussa. Jos kaatuneita arvioidaan olleen
yhteensä 7 200 ja kivääriä sodassa kantaneita
150 000, kaatuneita oli 5 % näistä ja 0,5 % Suo-
men miespuolisesta väestöstä. Nämä eivät ole kor-
keita suhdelukuja, mutta pahempaa tapahtui
muuten kuin taisteluissa.
Valkoisen armeijan kaatuneiden ruumiit tuo-
tiin kotipaikkakunnalle, siunattiin kirkossa yleväs-
sä surujuhlassa ja laskettiin sankarihautaan, jolle
pystytettiin sodan jälkeen muistopatsas nimineen
ja muistosanoineen. Kaatuneet tai teloitetut puna-
kaartilaiset joutuivat enimmäkseen nimettöminä
joukkohautaanpa vasta talvisodan jälkeen tai vie-
läkin myöhemmin hautoja ryhdyttiin hoitamaan.
Omaisten osana oli suuri suruja raskas huoli per-
heen toimeentulosta, usein myös kalvava epätie-
toisuus siitä, mitä isälle, pojalle tai veljelle oli oi-
keastaan tapahtunut.
Kansanvaltuuskunta koetti vastustaa tarpeetonta
väkivaltaa, eikä Edvard Gyllingin ja Yrjö Sirolan
ajatus, että hillitön väkivalta vältettäisiin, kun val-
lankumousta johtaisivat punakaartilaisten sijasta
kansanedustajat, ollut aiheeton, miten heidän me-
nettelyään muuten arvostellaankin. Toisaalta ko-
ko vallankumous perustui väkivaltaan, ja puna-
kaartilaisten oli vaikea arvostella, missä oli vält-
tämättömän aseiden käytön raja. Kiihkeimmät
Punaisen terrorin uhreja Viipurin lääninvankilassa huhtikuun lopulla 1918. Kapinaa johtanut kansanvaltuuskunta joutui kokemaan,
että väkivaltaa on vaikea rajoittaa. Samoin kävi laillisen hallituksen: useimmat valkoisen terrorin uhrit olivat syyttömiä murhiin ja
kapinassakin vain ymmärtämättömiä rivimiehiä.

744 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
eivät edes välittäneet siitä, ja seurauksena oli että
noin 1 650 valkoiseen väestöön luettua henkilöä
surmattiin Paavolaisen laskelmien mukaan muu-
ten kuin taisteluja käytäessä. Lisäksi punaiset sur-
masivat 100 tilastoissa sosialistiksi luettua, joita
lienee pidetty työväenluokan pettureina.
"Punainen terrori" ajoittui etupäässä sodan al-
kuun ja loppuun siten, että sen alusta helmikuun
loppuun surmattiin 703, maaliskuussa vain 205,
mutta huhtikuussa 667 ihmistä. Kapinan alkuviik-
koina punakaartilaiset ampuivat monta nuorta
miestä, jotka olivat pyrkimässä pohjoiseen liit-
tyäkseen valkoiseen armeijaan, samoin vangiksi
saatuja Uudenmaan suojeluskuntalaisia. Joskus oli
kysymys harkitusta teloituksesta, joskus kiihty-
myksen vallassa tehdystä murhasta. Teloitusten
tarkoituksena oli pelottaa eteläsuomalaisia aset-
tumasta punaisia vastaan, mikä ei estänyt lähes
3 000 miestä pääsemästä valkoisten puolelle.
Myös vallankumouksen jyrkkinä vastustajina
pidettyjä henkilöitä murhattiin ja joskus yksityi-
siäkin vihamiehiä. Kaksi varsinaista poliittista
murhaa kohdistui kansanedustajiin, jotka olivat
vaatineet erikoisen innokkaasti sotalaitoksen luo-
mista senaatin käyttöön. Nuorsuomalainen laki-
tieteen kandidaatti ja lehtimies Antti Mikkola Tu-
rusta murhattiin Helsingissä aivan kapinan alus-
sa, suomalaista puoluetta edustava maanviljelijä
Ernst Saari Lapualta Tampereella vähän ennen
kaupungin valloitusta. Punakaartilaiset olivat etsi-
neet häntä jo Helsingissä, mutta sieltä hän oli
päässyt pakenemaan. Saaren nuori renki, joka oli
liittynyt Lapuan suojeluskuntaan, itki Tampereella
hyvää isäntäänsä.
Huhtikuussa valkoisia murhattiin usein juuri en-
nen kyseisen paikkakunnan joutumista valkoisen
armeijan haltuun. Esimerkiksi Sääksmäen Metsä-
kansassa ja Viipurissa punaiset syyllistyivät tap-
pion hetkellä kuohuttaviin joukkomurhiin, mut-
ta pienemmässä määrin näin tapahtui monessa
pitäjässä. Näiden tekojen tekijät olivat äärimmäi-
sen vastuuttomia kostaessaan täten valkoisten voi-
ton. Murhaajat eivät tajunneet, että kosto kertau-
tuisi raskaana punaisia kohtaan, tai olivat sellai-
sen kiihkon vallassa, etteivät välittäneet mistään.
Järjestelmällisesti valkoisia murhattiin Kymen-
laaksossa, jossa oli jo ennen kapinaa esiintynyt
vahvaa radikalismia. Vangitut kuljetettiin Kouvo-
laan tai Korialle ja siellä otettiin hengiltä noin 130
ihmistä, valtaosa heistä huhtikuussa sodan loppu-
tuloksen ollessa jo aivan selvä. Muuten punainen
terrori oli hyvin vaihtelevaa. Turun punakaarti-
laisten sanotaan syyllistyneen joukkomurhiin
muun muassa Kangasalan Suinulassa Tuomas
Hyrsky murron johtamina, mutta Turussa mur-
hia tapahtui vähän ja Tampereella Paavolaisen
mukaan vain 2-4. Tampereen sosialistit olivatkin
olleet maltillisia, eikä kapinaa olisi arvattavasti
tehtykään, jos se olisi heistä riippunut.
Paavolaisen tilaston mukaan punaisten surmaa-
mista siviilihenkilöistä ainakin 610 eli 37 % oli ta-
lollisia tai heidän perheenjäseniään, vähintään
302 (18 %) työväkeä tai siihen verrattavia ja 685
(42 %) lukeneistoa tai keskiluokkaa. Naisia punai-
set surmasivat noin 30. Näkyy siis selvästi että
kapinalliset pitivät erityisinä vihollisinaan "herro-
ja" ja talollisia. Virkamiehiä ja kunnallisia johto-
henkilöitä murhattiin varsin paljon heidän asetut-
tuaan laittomuuksia vastaan, joskus taas vanhan
kaunan vuoksi. Moni maanviljelijä sai surmansa
vastustaessaan elintarvikkeiden takavarikointia,
jota hän piti tietysti selvänä rosvouksena.
Monta murhaa tehtiin mielettömän kiihkon val-
lassa tavalla, jonka katsottaisiin oikeuden tutki-
muksessa osoittavan erikoista raakuutta ja jul-
muutta. Valkoisten puolella kierteli kertomuksia
myös kidutuksista, ja niihin uskottiin yleisesti. Paa-
volainen toteaa ainakin enimmät kidutustarinat
perättömiksi, mutta kaikkia niitä ei voitane tor-
jua, koska aina on ollut toisten kärsimyksistä

Katkeran sodan raskaat menetykset 745
nauttivia sadisteja. Joku Kymenlaakson murhaa-
jista näyttää olleen täysin sairaalloisessa mielen-
tilassa, ja Viipurissa joukko punaisia murhasi 30
vangittua erittäin raa'asti yöllisen juopottelun ai-
kana.
Punaisten sanomalehdet kirjoittivat varsinkin
maaliskuusta lähtien valkoisten hirmuteoista, totta
ja valhetta sekaisin, samanlaisia kidutustarinoita-
kin kuin valkoisella puolella. Totuudenmukaisia
vaikka usein liioiteltuja tietoja tihkui ajan mittaan
esimerkiksi Varkauden ja Tampereen teloituksis-
ta. Luodessaan pääpiirteissään oikean kuvan val-
koisten ankarasta suhtautumisesta vastustajiin nä-
mä tiedot ja huhut lujittivat punaisten taisteluhen-
keä ja tekivät heidän armoillaan olevien valkois-
ten aseman vaaralliseksi.
Maaliskuun alkupuolella työväenlehdissä lai-
nattiin myös ylipäällikkö Mannerheimin ja senaa-
tin puheenjohtaja Renvallin Ruotsin lehdille anta-
mia haastatteluja. Mannerheimin kerrottiin yleis-
täneen: "Vallankumoukselliset ovat syyllistyneet
kapinaan ja maanpetokseen ja rangaistus siitä on
kuolema." Renvall taas selitti niidenkin kapinallis-
ten, joita ei tuomittaisi maanpetoksesta, menettä-
vän kansalaisoikeutensa: "Heidät muutetaan paa-
riasluokaksi." Tällaisista lausunnoista vallanku-
mouksen kannattajat saivat hyvää aineistoa pro-
pagandaansa, ja sen kuumentama viha purkau-
tui veritöinä.
Valkoisten ankara kosto
Porvarillisessa väestössä esiintyi vanhastaan hy-
vin karsasta suhtautumista sosialisteihin. Luokka-
vihan lietsominen työväen keskuudessa oli aihe-
uttanut raskaan vastavaikutuksen, kuten maltilli-
set sosiaalidemokraatit olivat pelänneetkin. Vuon-
na 1917 maatalouslakot, marraskuun väkivaltai-
suudet ja vallankumouksellisten "veljeily" bolse-
vikkisotilaiden kanssa tekivät vihdoin myös työ-
väenliikettä jossain määrin ymmärtäneet maalais-
liittolaiset ja nuorsuomalaisten "varpuset" kylmik-
si sille. Melkoinen osa kansaa suorastaan vihasi
"punikkeja" jo ennen kapinaa. Kansalaissodan sy-
tykkeet olivat valmiina.
Kun vallankaappaukseen liittyi alusta pitäen ter-
roria ja yhteistyötä venäläisten kanssa, se sai val-
koisten silmissä julman ja kavalan maanpetoksen
leiman. Venäläisen sotaväen radikaaleille antama
tuki oli herättänyt levottomuutta keväästä 1917
lähtien. Punaisten aseet todettiin venäläisiksi, ja
rintamalla oli punakaartin apuna joskus venäläi-
siä. Niinpä punaiset tuomittiin järjestään "puna-
ryssinä", jotka olivat iskeneet omaa kansaansa sel-
kään tehdäkseen sen Leninin orjiksi. Sortokau-
della virinnyt venäläisviha kohdistui nyt leimua-
vana bolsevikkeihin. Punakaartilaisiin taas sovi-
tettiin petturin vanha raamatullinen malli: he oli-
vat Juudas Iskariotin kaltaisia hylkiöitä, joita ei
tarvinnut sääliä.
Olen jo todennut kollektiivisen ajattelun, joka
vallitsi Suomessa autonomian loppuajalla. Kaik-
kien piti olla samaa mieltä viiteryhmänsä kanssa,
poikkeaminen "oikeasta" mielipiteestä oli petos.
Näin ajattelivat myös vuoden 1918 kapinalliset,
ja heille itselleen tuli kohtalokkaaksi valkoisten
samantapainen mieliala. Punnitsematta, kuinka
suuri rivimiehen vastuu kapinasta saattoi olla, siitä
voitiin langettaa armoton tuomio kenelle tahan-
sa punakaartissa olleelle rengille tai suutarinsällille
ja "punahenkiselle" työläisnaisellekin.
Kun Varkaudesta taisteltiin helmikuussa, seudun
punaiset, jotka olivat jo syyllistyneet murhiin, ot-
tivat muutamia panttivankeja ja uhkasivat surma-
ta nämä, jos valkoiset hyökkäisivät paikkakunnal-
le. Neljä panttivankia ammuttiin vähän ennen Var-
kauden antautumistapa rangaistus oli kova: Han-
nu Soikkasen kriittisen arvion mukaan teloitet-

746 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
tiin muutamassa päivässä ainakin 200 punakaar-
tilaista. Kun ani harvat olivat sekaantuneet mur-
hiin, kosto kohtasi etupäässä tavallisia rivimiehiä.
Nähtävästi haluttiin lopettaa panttivankien otta-
minen kerralla, ja se loppuikin mutta ei valkois-
ten vankien surmaaminen.
Jo Varkauden teloitukset herättävät kysymyk-
sen, kuinka armeija, jonka usein mainittuna ta-
voitteena oli palauttaa laillinen järjestys, voi me-
netellä näin ankarasti ja summittaisesti. Suomen
laki ei näet hyväksynyt tilapäisiä tuomioistuimia.
Valtiopetoksesta sekä raskauttavassa tapaukses-
sa myös maanpetoksesta ja murhasta laki määrä-
si kuolemanrangaistuksen, mutta syyte tuli tut-
kia vakinaisessa tuomioistuimessa, ja sen päätök-
sestä oli oikeus valittaa senaatin oikeusosastoon
saakka. Tämä oli tietysti erikoisen tärkeää, mil-
loin kyseessä oli kuolemantuomio.
Sotaväen rikoslaki vuodelta 1886 tunsi kuiten-
kin sodan aikana asetettavat kenttäoikeudet, ja
ilmeisesti sen nojalla ylipäällikkö Mannerheim
antoi kansalaissodan alussa luvan perustaa sotaoi-
keuksia, joilla oli oikeus kuolemantuomioonkin.
Vaasan senaatin lakimiesjäsenet totesivat toisaal-
ta helmikuussa, että varsinaista sotatilaa koske-
via säädöksiä ei voitu soveltaa kapinaan ja kenttä-
oikeudet olivat siis laittomia. Tästä syystä Man-
nerheim antoi helmikuun 25. päivänä uuden käs-
kyn, jolla ne kiellettiin. Senaatti ei luopunut myö-
hemminkään periaatteistaan mutta ei kyennyt val-
vomaan kannattajiensa tekoja.
Kenttäoikeuksia, toisilta nimiltään sota- tai pika-
oikeuksia, perustettiin näet yleisesti valkoisten val-
taamille seuduille. Tämä perustui osaksi Manner-
heimin maaliskuun lopussa antamaan uuteen
käskyyn, että sotaoikeuksia oli perustettava järjes-
tyksen pitämiseksi senaatin armeijan keskuudes-
sa. Tutkittuaan Satakunnan itäosan tapahtumia
keväällä 1918 Juhani Piilonen on todennut, että
juuri tähän käskyyn perustuvia sotaoikeuksia käy-
tettiin myös punaisten tuomitsemiseen. Niissä oli
lainoppinut puheenjohtaja ja jäseninä maallikoita,
varsin monet kihlakunnanoikeuden lautamiehiä,
mutta siitä huolimatta ne ylittivät täysin val-
tuutensa ja langettivat lukuisia kuolemantuomioi-
takin. Samantapaisia tuomioistuimia toimi muu-
allakin maassa.
Vielä pahempaa jälkeä tekivät vallatuilla paik-
kakunnilla spontaanisesti muodostetut kenttä-
oikeudet. Niihin kuului paikkakuntalaisia, enim-
mäkseen jyrkkähenkisiä miehiä, ja usein myös
valkoisen armeijan sotilaita. Lähes jokaiseen val-
lattuun pitäjään perustettiin suojeluskunta tai el-
vytettiin aiemmin perustettu, ja sen ensimmäisiä
tehtäviä oli rikoksista epäiltyjen punaisten osoit-
taminen. Virallista puolustusta näille ei järjestet-
ty, mutta joku oikeuden jäsen saattoi sanoa hy-
vän sanan tietyn syytetyn puolesta. F.E. Sillan-
pää kertoo romaanissaan Nuorena nukkunut Hä-
meenkyrön tapahtumista: "kun valkoisten valta
tuli, koettivat isännät yleensä pelastaa omia mie-
hiään ja alustalaisiaan, mikäli ennättivät".
Kaiken kaikkiaan erilaiset pikaoikeudet tuomit-
sivat toukokuun puoliväliin mennessä tuhansia
punaisia kuolemaan. Mikään vakinainen tuomio-
istuin ei tarkastanut niiden päätöksiä, ja teloitus-
ryhmien yhteislaukaukset jysähtelivät. Jos asioi-
ta yleensä punnittiin oikeuden eikä pelkästään
koston lain pohjalta, ajateltiin nähtävästi Vanhan
Testamentin oikeusfilosofin tapaan: "Milloin pa-
haa tekoa ei pian seuraa rangaistus, ihmiset roh-
kaistuvat pahantekoon" (Saarnaaja 8:11).
Mannerheim ei liene sodanjohtoon keskittyes-
sään ollut selvillä siitä, kuinka paljon punaisia te-
loitettiin kevään mittaan, mutta sodan päätyttyä
toukokuussa hän kielsi teloitukset jyrkästi. Eräät
päämajan korkeat upseerit näyttävät tienneen val-
koisesta terrorista, mutta he hyväksyivät tuomiot
otaksuessaan, että ne kohdistuivat murhamiehiin
ja muihin pahimmin syyllisiin. Pikaoikeudet ei-

Katkeran sodan raskaat menetykset 747
vät kuitenkaan langettaneet kuolemantuomioita
yksin murhista vaan myös ryöstöistä ja takavari-
koinneista sekä kapinaan yllyttämisestä ja sen pai-
kallisesta johtamisesta, siis poliittisesta toiminnas-
ta.
Se että oikeutta käytiin voimakkaan tunnekuo-
hun vallassa, oli jo sinänsä syytetyille vaarallista.
Jaakko Paavolainen katsoo, että ilman kiinteitä
ohjeita ja valtuuksia toimivat kenttäoikeudet käsit-
telivät asioita niin puolueellisesti ja mielivaltaisesti,
ettei sitä voi sanoa juuri muuksi kuin terroriksi.
Piilosen tarkemmasta tutkimuksesta saa saman
käsityksen. Todettakoon kuitenkin ettei "valkois-
ta terroria" esiintynyt läheskään kaikkialla Etelä-
Suomessa. Siihen ei ollut kaikilla paikkakunnilla
aihetta, ja siellä täällä asioita hoitivat rauhalliset
ja järkevät miehet.
Kun valkoisten maltillisin aines kauhisteli kent-
täoikeuksien kovaa menettelyä mielessään tai kes-
kenään supisten, heitä saattoi rauhoittaa ajatus,
että punaisten johtajat olivat aiheuttaneet välilli-
sesti myös valkoisen terrorin. Tämä oli tavallaan
tottakin. Mutta kun miltei kaikki kapinan varsinai-
set johtomiehet olivat paenneet Venäjälle, voitiin
rangaista vähin poikkeuksin vain pieniä tekijöi-
tä, paikallisia johtajia ja rivimiehiä, ja siinä ei nou-
datettu lakia eikä juuri oikeuttakaan. Murhamies-
ten teloittamista ei voitane sinänsä ihmetellä,
mutta senkään perusteena ei ollut läheskään aina
päteviä todistuksia.
Kenttäoikeuksien jäsenet katsoivat päätöksiään
ilmeisesti enemmän tunteen ja poliittisten tavoit-
teiden kuin normaalin oikeuden kannalta. He
kostivat punaisten pahat teot: väkivallan ja omai-
suusrikokset sekä röyhkeät puheet ja sen hävyttö-
myyden, että työmiehet ja mökinäijät olivat ko-
mennelleet ja uhkailleet parempiaan. He halusi-
vat myös "opettaa" työväkeä, jotta se ei nousisi
enää toista kertaa esivaltaa ja isäntiään vastaan.
Opetus oli havainnollista, mutta rauhan palau-
duttua maahan turvauduttiin ajan mittaan aivan
toisenlaiseen kasvatukseen.
Punaisten teloittamiseen ei tarvittu aina kenttäoi-
keuttakaan, sotavankeja ammuttiin usein suoraa
päätä, kostoksi omien toverien kaatumisesta, jos-
kus kymmeniä miehiä. Monet ystäviään ja suku-
laisiaan menettäneet valkoiset rintamamiehet pi-
tivät kapinaan osallistumista etenkin ase kädessä
jo sinänsä murhan veroisena rikoksena. Tampe-
reen veristä taistelua seurasi vähintään kolmensa-
dan punakaartilaisen teloitus puhumattakaan ve-
näläisistä sotilaista, joita oli joutunut parisataa van-
giksi. Pohjanmaalla aseista riisuttuja venäläisiä oli
kohdeltu Mannerheimin käskystä hyvin, ja mil-
tei kaikki pääsivät lopulta kotimaahansa, mutta
Etelä-Suomessa vangiksi joutuneet "ryssät" am-
muttiin miettimättä kansainvälisen oikeuden kan-
taa tällaiseen menettelyyn.
Viipurissa teloitukset olivat erikoisen laajat kos-
tona kovasta taistelusta ja punaisten kaupungissa
tekemästä kuohuttavasta joukkomurhasta. Voit-
tajat ampuivat muun muassa punaisten siviilihal-
linnon virkamiehiä ja kaksi kansanedustajaa, joilla
ei ollut mitään tekemistä murhien kanssa. Lukui-
sia Viipurin venäläisiä teloitettiin ottamatta sel-
vää heidän mielipiteistään, ja tätä tapahtui jon-
kin verran myös Karjalan kannaksella, muun
muassa Kyyrölässä. Muuallakin Etelä-Suomessa
voittajat tekivät selvää jälkeä nimenomaan siinä
tapauksessa, että seudulla oli murhattu valkoisia
juuri ennen sen valloitusta.
Aina eivät valkoisen terrorin taustana olleet vas-
tapuolen verityöt. Jämsässä punaiset eivät olleet
ainakaan Jaakko Paavolaisen mukaan harjoitta-
neet mainittavaa väkivaltaa, mutta silti valkoiset
murhasivat vähintään 66 jämsäläistä sosiaalide-
mokraattia vain heidän puoluekantansa vuoksi.
Kaksi pääsyyllistä kävi jopa ampumassa viisi Poh-
janmaalle vietyä jämsäläistä. Puoluekanta riitti

748 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
muuallakin usein kuolemantuomioon, koska mo-
net olivat alkaneet pitää sosialistista vakaumusta
sinänsä rikoksena.
Valkoiset teloittivat Paavolaisen arvion mukaan
8 400 punaista, mutta luku voi olla liian pieni,
koska monen kadonneen kohtalo on jäänyt epä-
selväksi. Ainakin 360 ammutuista oli punakaar-
tiin liittyneitä tai erikoisen pahoiksi yllyttäjiksi väi-
tettyjä naisia. Kun myös punaisen terrorin uhrit
luetaan mukaan, kansalaissodan taisteluista Suo-
melle aiheutuneisiin tappioihin on lisättävä vä-
hintään 10 000 - 10 500 teloitettua tai murhattua.
Venäläisiä sotilaita lienee teloitettu 400-500.
Kapinahallituksen jäsenet välttivät valkoisten kos-
ton pakenemalla Viipurista laivalla Venäjälle jo
25. huhtikuuta. Heihin ei kuitenkaan liittynyt do-
sentti Edvard Gylling, joka piileskeli Suomessa
syksyyn 1918 ja yritti toimia vangittujen puna-
kaartilaisten hyväksi. Kotimaahan jäi myös puu-
seppä Antti Kiviranta, joka oli kuulunut kapinas-
ta päättäneeseen komiteaan, hoitanut kansanval-
tuuskunnassa viimeksi sotilasasioita ja yllyttänyt
vielä saksalaisten maihinnousun jälkeen puna-
kaartilaisia valheellisin tiedonannoin. Välittömästi
kiinni saatuna Kiviranta olisi epäilemättä ammut-
tu, mutta piileskeltyään hyvän aikaa ennen oikeu-
teen joutumistaan hän selviytyi vankeustuomiol-
la.
Muista punaisten johtomiehistä Ali Aaltonen,
joka oli ollut sodan ajan esikuntatehtävissä, kuoli
1918 teloitusryhmän edessä, ja "Turun diktaatto-
ri" William Lundberg ammuttiin kiinni saatuna
välittömästi. Jotkut Venäjälle paenneet kuten Ed-
vard Valpas ja Matti Turkia palasivat myöhem-
min Suomeen ja kärsivät vankeustuomion. Eetu
Salinin, Hannes Uksilan ja vallankumousta vain
puolittain kannattaneen Yrjö Mäkelinin isänmaal-
lisuus ja maltillisuus eivät pelastaneet heitä valtio-
rikosoikeudessa kuolemantuomiosta. Kaikki kol-
me armahdettiin, mutta kuritushuonekin tuntuu
näiden miesten kohdalla kovalta rangaistukselta.
Sairastellut Salin kuoli vankilassa. Aimo Tukiai-
sen veistämä muistomerkki, lähteestä juova
kuokkamies, muistuttaa Porissa hänen arvostaan
ihmisenä ja demokraattina.
Ihmeellisintä on että sanomalehdentoimittaja
Taavi Tainio tuomittiin yllytyksestä ja osanotosta
kapinaan yhdeksäksi ja ylioikeudessakin neljäk-
si vuodeksi kuritushuoneeseen. Hänet vapautet-
tiin miltei saman tien joukkoarmahduksen yhtey-
dessä, mutta perusteeksi olisi sopinut sekin, että
Tainio oli myös ja varsinkin vastustanut vallan-
kumousyritystä sen kuin ennätti. Laillinen järjes-
tys oli 1918 kuin paha lehmä, joka yrittää milloin
tien vasemmalle puolelle kaalimaahan, milloin
oikealle puolelle kaurapeltoon.
Nälkää ja kuolemaa
senaatin vankileireillä
Punakaartin vastarinnan romahdettua valtioval-
lan vastuulla oli noin 80 000 vankia, jotka olivat
toistaiseksi armeijan hallussa. Mitä heille pitäisi
tehdä, oli toukokuussa senaatin ja eduskunnan
ongelmana. Ratkaisuun näyttää vaikuttaneen kak-
si näkökohtaa: turvallisuus ja oikeuden periaate.
Pelättiin että jos paljon punaisia päästettäisiin va-
paiksi, he voisivat yrittää uutta kapinaa. Todelli-
suudessa vaara ei voinut olla suuri. Kapinalliset
oli perin pohjin nujerrettu ja riisuttu aseista, ar-
meija ja suojeluskunnat olivat varuillaan, Neuvos-
to-Venäjä oli suurissa vaikeuksissa. Ymmärrettä-
västi kapina oli järkyttänyt nimenomaan Etelä-
Suomen porvarillisia, mutta rauhallinen harkin-
ta olisi lieventänyt pelkoa olennaisesti.
Oikeuden periaate taas tuntui vaativan, että jo-
kaisen vangin syyllisyys kansalaissotaan ja sen ai-
kana tehtyyn väkivaltaan tutkittaisiin kunnolla ja

Katkeran sodan raskaat menetykset 749
kukin tuomittaisiin tekojensa mukaan. Senaatti,
jonka kannattajat olivat sodan aikana syyllisty-
neet tuhansiin laittomiin teloituksiin, pyrki nyt
ajattelemaan tiukan juridisesti. Tilanne oli tietys-
ti muuttunut: oli vihdoinkin olevinaan aikaa hoi-
taa asiat lainmukaisesti, ja vangit oli siis pidettä-
vä toistaiseksi korkeiden piikkilanka-aitojen sisäl-
lä.
Vankien valtavan lukumäärän vuoksi heitä oli
mahdoton tutkia normaaleissa oikeusistuimissa,
ja sitä varten perustettiinkin erityisiä valtiorikos-
oikeuksia (VRO), joita koskevan lain eduskunta
sääti toukokuun 28. päivänä 1918. Poikkeuksel-
listen tuomioistuimien luominen oli tässä ta-
pauksessa välttämätöntä, ja toimenpiteen oikeu-
dellista perustaa vahvisti se seikka, että VRO toi-
mi lain ja normaalin järjestyksen edellyttämällä
tavalla. Raskaan rangaistuksen sisältävät päätök-
set tarkastettiin valtiorikosylioikeudessa (VRYO).
Viitisentuhatta vangittua, joiden syyttömyys oli
ilmeinen, oli vapautettu jo ennen valtiorikosoi-
keuksien perustamista.
VRO:t käsittelivät syytteen noin 75 500 punais-
ta vastaan, ja 7 700 heistä vapautettiin syyttömik-
si todettuina. VRO:t langettivat 555 kuoleman-
tuomiota, mutta vain 125 tuomittua teloitettiin;
muiden tuomiota lievennettiin VRYO:ssa tai
myöhemmän armahduksen yhteydessä. Noin
44 500 syytettyä tuomittiin enintään kolmen vuo-
den vankeuteen, mutta miltei kaikki saivat ehdol-
lisen tuomion ja pääsivät heti vapaiksi. Noin
23 000 punaista tuomittiin ehdottomaan kuritus-
huone- tai vankeusrangaistukseen.
Valtiorikosoikeuksien tuomioiden oikeellisuus
on asetettu usein kyseenalaiseksi, ja näyttää siltä
että virheitä tehtiin paljonkin, vaikka yksityistä
tuomiota on yleensä hyvin vaikea arvostella. Ri-
kosoikeuden professorina ja myöhemmin oikeus-
neuvoksena toiminut Allan Serlachius esitti jo
1921 sen käsityksen, että tuomioistuimien tehtä-
vä oli ollut ylivoimainen eikä rivimiehiä olisi pitä-
nyt rangaista lainkaan; vain kapinallisten johto-
miehet olisi pitänyt saattaa vastuuseen teoistaan.
Joku selväjärkinen näki etukäteen, mitä vankilei-
rien piikkilankojen takana tapahtuisi. Vuorineu-
vos Arthur Lagerlöf, raahelainen sahateollisuus-
mies ja suomalaisen puolueen kansanedustaja, sa-
noi eduskunnan käsitellessä valtiorikosoikeuksia
24. toukokuuta: "Kumminkin on selvä, että me
emme voi heitä kaikkia tapattaa emmekä myös
kuritushuoneessa elättää. Me emme pysty heitä
kunnolla elättämään edes tilapäisissä säilytyspai-
koissaan. Heitä kuolee joukottain ei ainoastaan
lääkärien hoidotta tauteihin, vaan kelvollisen
ruuan puutteeseen ja suorastaan nälkään." Pan-
kinjohtaja Ernst Emil Schybergson ruotsalaises-
ta kansanpuolueesta, arvovaltainen ja humaani
poliitikko, kehotti edustajia kiinnittämään huo-
miota Lagerlöfin sanoihin, mutta muut istuivat
vaiteliaina.
Vuorineuvoksen ennustus oli hämmästyttävän
tarkka. Vielä toukokuussa vangeilla ei liene ollut
pahaa nälänhätää, mutta kesäkuussa se oli jo il-
meinen, paheni suuresti heinäkuussa ja jatkui syk-
syyn asti. Kesäkuussa vankileireillä ja niiltä sairaa-
laan vietyinä kuoli ainakin 2 500 punaista, heinä-
kuussa 5 000, elokuussa 2 000, syyskuussa ehkä
1 400 ja vielä lokakuussa vähintään 400. Kaiken
kaikkiaan punaisia vankeja kuoli Jaakko Paavolai-
sen huolellisen ja puolueettoman tutkimuksen
mukaan nälkään ja tauteihin 12 500 - 13 000 hen-
keä.
Kuolleisuus oli eri leireillä hyvin vaihteleva. Pa-
hin oli Tammisaaren vankileiri, jossa kuoli kesä-
kuun 4. päivästä syyskuun puoliväliin 31 °/o van-
geista, ja hyvin pahoja olivat myös Lappeenran-
nan (kuolleisuus 22 %) ja Hämeenlinnan (18 %)
leirit. Joillakin pienehköillä vankileireillä kuten
Vaasassa, Oulussa ja Turussa kuolleisuus oli pie-

750 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
ni, vain 1-4 % vankien luvusta, ja se lienee johtu-
nut etupäässä taudeista. Suuret erot osoittavat il-
man muuta, että "kuolemanleirejä" oli hoidettu
äärimmäisen huonosti.
Vankien ravinnontarve oli arvioitu alun pitäen
alakanttiin, mutta käytännössä he eivät saaneet
aina sitäkään vähää, ja lisäksi ruoka oli yleisesti
ala-arvoista, usein terveydelle vahingollista. Van-
kileireille saadut ruisjauhot käytettiin miltei kaik-
ki vartijoiden ruoaksi ja vangeille keitettiin velliä
etupäässä kaurajauhoista. Kun kaurat oli niiden
säästämiseksi jauhettu kuorineen, terävät kuoren-
palaset rasittivat pahoin vankien suolistoa. Lihaa
he saivat joskus nimeksi, kalaa enemmän mutta
usein pahentuneena, perunoita kovin vähän. Ruo-
kapakettien tuominen vangeille yleensä kiellet-
tiin erilaisin verukkein. Ilman tätä epäinhimillistä
kieltoa omaiset olisivat pelastaneet monen van-
gin hengen.
Nämä Paavolaisen esittämät tiedot ovat enim-
mäkseen peräisin vankileireillä ja sairaaloissa
työskennelleiden lääkärien lausunnoista. Nämä
miehet, joista on erityisesti mainittava vankilei-
rien väliaikaisena ylilääkärinäkin toiminut maa-
ilmankuulu fysiologi Robert Tigerstedt, totesivat
että vankeja kuoli nälkään ja sopimattoman ravin-
non aiheuttamiin häiriöihin. Suuri osuus oli myös
tarttuvilla taudeilla, joiden leviämistä edistivät
leirien kurjat hygieeniset olot; kaikki oli kuvaa-
mattoman likaista. Keskikesällä 1918 Suomeen
levisi kuuluisa espanjantauti, kaikkialla maailmas-
sa raivonnut influenssa, jonka on arvioitu surman-
neen enemmän ihmisiä kuin ensimmäinen maa-
ilmansota. Nälän heikentämät vangit kestivät eri-
koisen huonosti sitä ja muita tauteja, eikä toivo-
ton mielialakaan lisännyt vastustuskykyä.
Vartijoita ei voitu valita huolellisesti, vielä vä-
hemmän kouluttaa, koska heitä tarvittiin alkuai-
koina tuhansia eikä epämiellyttävä tehtävä vetä-
nyt puoleensa hyvää ainesta. Monet vartijat oli-
vat raakoja, ja lukuisia vankeja ammuttiin. Selityk-
senä oli yleensä: "Yritti saatana karata", mutta ly-
hytsanaisista lähteistä kuultaa usein läpi selvä
murha. Vankien kertomusten mukaan vartijat
syyllistyivät myös pahoinpitelyihin, joilla saattoi
olla kidutuksen luonnetta. Tietoja ei voitane to-
dentaa, kun pahoinpitelyt jätettiin tutkimatta,
mutta samasta syystä kuin otaksun punaisten
rääkänneen joskus vankejaan, epäilen sitä tapah-
tuneen vankileireilläkin.
Kuka oli vastuussa punakaartilaisten nälkäkuo-
lemasta? Sen perussyynä on pidetty pitkällistä oi-
keudenkäyntiä, jonka tavoitteena oli, että raskai-
siin rikoksiin syyllistyneet saataisiin varmasti tuo-
mituksi. Eduskunnan valtiorikosoikeuksista teke-
män päätöksen juridiset perustelut olivat sinänsä
vahvat, koska kapina oli rikos, johon osa vangeis-
ta oli syyllistynyt raskauttavalla tavalla. Toisaalta
oli yhtä varmaa, että useimpien syyllisyys oli lie-
vää laatua. Lukuisat VRO:t työskentelivät kyllä
tarmokkaasti, ja suuri osa vangeista päästettiin ke-
sän mittaan vapaaksi. Heinäkuun lopussa heitä
oli leireillä enää 41 000, mutta siihen mennessä
varsinainen katastrofi oli jo tapahtunut.
Epäkohtien tärkeänä syynä oli, että vankileirit
olivat sotilasviranomaisten valvonnassa, joskin
niiden johtajat olivat siviilimiehiä. Asia oli armei-
jan varsinaisille tehtäville vieras, ja määrärahat
olivat pahoin liian pienet. Vankileirien hoitamis-
ta varten olisi pitänyt perustaa oikeushallinnon
alainen virasto, nimittää siihen pätevät ja huolel-
liset virkamiehet ja osoittaa vankien huoltoon riit-
tävät varat. Leirien tarkastamiseen olisi pitänyt
kiinnittää jatkuvasti suurta huomiota. Senaatti
näyttääkin suunnitelleen jo huhtikuussa tällaista
järjestelmää, mutta Mannerheimin päämaja tor-
jui sen. Perustuiko tämä ylipäällikön määräykseen
ja oliko se käsitetty oikein, on epäselvää.

Katkeran sodan raskaat menetykset 751
Kun asia jäi järjestämättä oikeuden ja inhimilli-
syyden vaatimusten mukaisesti, syynä olivat aloi-
tekyvyttömyyden ja välinpitämättömyyden ohel-
la myös senaatin ja eduskunnan monet vaikeat
tehtävät. Saatuaan vankileirien kurjasta ravintoti-
lanteesta jo kesäkuun lopulla jokseenkin riittävät
tiedot senaatti päätti, että neljäsosa vangeista va-
pautettaisiin pikaisesti. Ilmeisesti luultiin että piik-
kilankojen sisään jäävien ravinto olisi sillä turvat-
tu, eikä tehty sen enempää, kun oli muita kiirei-
tä. Suomelle piti hankkia kuningas ja maata laa-
jentaa itään päin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta
olisi pitänyt muistaa, että tuhannet lapset odotti-
vat maaseudun mökeissä ja kaupungin ahtaissa
hellahuoneissa isää kotiin mutta saivat vain kuo-
linsanoman senaatin nälkäleiriltä.
Vankileirien oloja on puolusteltu puhumalla nä-
länhädästä, joka vallitsi maassa kesällä 1918. Mo-
nilla karuilla seuduilla oli selvä nälänhätä, mutta
joissakin maakunnissa oli viljaakin melkoisesti va-
rastossa. Paavolainen toteaa, että lehmien luku
ei ollut vähentynyt olennaisesti edes rauhanai-
kaan verraten, joten maassa olisi ollut saatavissa
kohtalaisesti lihaa, ja voita valtio osti varastoon-
kin. Punaisten vankien nälkäkuolema ei johtunut-
kaan yleisestä nälänhädästä vaan rikollisen huo-
nosta organisaatiosta. Heikki Rantatupa toteaa,
että elintarvikkeiden hankinta vankileireille oli ar-
meijan pääintendentuurin toimena, ja se piti en-
si sijassa huolen sotaväen tarpeista. Vankien huol-
to jäi sivuasiaksi.
Suhtautuminen vankeihin muuttui jonkin ver-
ran, kun tietoja heidän oloistaan oli julkaistu elo-
kuun lopulla 1918 Tukholman lehdissä. Kysees-
sä oli professori Robert Tigerstedtin salaisena pi-
detty kertomus Tammisaaren leirin olosuhteista.
Siitä tehdyn jäljennöksen sai haltuunsa entinen
senaattori Väinö Tanner, joka salakuljetti sen Tuk-
holmaan julkaistavaksi. Suomen viranomaiset
koettivat vähätellä Tigerstedtin tietoja, mutta nii-
den vaikutus näyttää olleen silti suuri. Paavolai-
nen olettaa sen vaikuttaneen myös ensimmäisiin
suuriin armahduksiin.
Senaatin neuvottomuuden uhreiksi joutui ke-
sällä 1918 suuri joukko tutkinto vankeja. Oikeus-
valtiossa kuuluu kuitenkin asiaan, että vangitusta
pidetään hyvää huolta, koska hänestä tulee syyl-
linen rikokseen vasta oikeuden langettavan pää-
töksen jälkeen. Tässä tapauksessa pääosa vankilei-
rillä kuolleista olisi tuomittu valtiorikosoikeudessa
vähäisiin rangaistuksiin tai peräti vapautettu, kun-
han he vain olisivat eläneet oikeuskäsittelyyn
saakka. Eikä kuritushuoneeseen tuomittujakaan
ole ollut Suomessa tapana näännyttää nälkään.
Johtuiko vankien huolimaton hoitaminen osak-
si halusta "opettaa" sosialisteja tälläkin tavoin lain-
kuuliaisuuteen? En usko että senaattoreissa oli
niin karskeja miehiä, mutta he syyllistyivät pahoi-
hin laiminlyönteihin, joilla oli raskaat seurauk-
set. Talousosaston puheenjohtaja J.K. Paasikivi
koetti sittemmin selviytyä asiasta väittämällä, että
"punaiset olivat saattaneet maan nälänhädän par-
taalle". Ajatuksena ehkä oli että punakaarti oli pis-
tänyt ruoan liiveihinsä, syönyt olennaisen osan
kolmen miljoonan suomalaisen ravinnosta. Näin
ei toki ollut, joskin molemmat armeijat olivat kan-
salaissodan aikana kuluttaneet runsaasti elintar-
vikkeita. Joissakin tapauksissa vastuuttomat pu-
naiset olivat ennen pakoaan jopa tuhonneet vil-
jaa, mutta ei sentään suuria määriä.
Jos Jaakko Paavolaisen arviot pitävät paikkan-
sa kohtalaisen hyvin, kansalaissota ja sen välittö-
mät seuraukset vaativat yhteensä noin 31 000 suo-
malaisen hengen. Näistä 4 800 oli valkoisia, noin
26 000 punaisia. Lisäksi paljon punaisia, vähin-
tään 6 000 mutta jonkin arvion mukaan jopa
10 000, pakeni Venäjälle, mistä harvat palasivat
kotimaahan. Etelä-Suomen työväelle ja muille vä-
hävaraisille, joita menetykset etupäässä koskivat,

752
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
kansalaissota oli paljon raskaampi kuin vuosien
1939-40 talvisota oli koko Suomelle, ja arvet para-
nivat hitaasti. Mutta paljon nimiä hakattiin myös
vapaussoturien sankaripatsaisiin varsinkin Kar-
jalassa ja Pohjanmaalla.
Pelko ja viha ruokkivat kapinavuotena toisiaan
ja kasaantuivat mustaksi pilveksi, joka pimensi
järkevän ja hyväntahtoisen suhtautumisen lähim-
mäisiin. Tosin oli paljon niitäkin, joiden ei käy-
nyt näin, mutta he olivat enimmäkseen maan hil-
jaisia, jotka eivät pysty kriisitilanteissa vaikutta-
maan kansakunnan kohtaloihin. Kuten niissä
oloissa yleensä ohjaksiin tarttuivat 1918 molem-
min puolin rohkeat ja suoraviivaiset ihmiset, joi-
den luonnossa on usein myös kovuutta ja raakuut-
ta. Nämä rajuilman linnut menettävät tavallisesti
otteensa rauhan tultua ja olojen muututtua nor-
maaleiksi, ja niin kävi Suomessakin.
Moni oli uskonut kansalaissodan aikana, että
vastapuolen kanssa tultaisiin toimeen vain terro-
ria harjoittamalla: käskyin ja uhkauksin, vangit-
semisin ja teloituksin. Näkyy olleen vaikea muis-
taa, että rauhan palauduttua pitäisi elää loukattu-
jen ja pahoinpideltyjen naapurien, jopa teloitet-
tujen ja murhattujen omaisten kanssa. Voitaisiin-
ko pakkotoimia jatkaa silloinkin? Joku ajatteli
niin. Senaattori Renvallin ajatus, että "punikit"
alistettaisiin paarialuokaksi, ei näytä olleen ainut-
laatuinen. Punaisten puolella taas oli kaavailtu,
että "lahtarit" joutuisivat vähintäänkin puille pal-
jaille kostoksi rikoksistaan, ja erään kapinalaulun
sanat: "Kauhea vaikka on puhdistustyömme ..."
tuntuivat ennustavan pahempaakin.
Omatunto ei ollut jälkeenpäin kummallakaan
puolen kunnossa, vaikka monet vannoivatkin
menneisyyden nimeen: oikein oli tehtyjä samaan
tapaan piti jatkaa. Maltillisetkaan eivät juuri tun-
nustaneet oman puolen syntejä ääneen mutta
halusivat silti ottaa oppia kokemuksesta. Senaat-
tori Kyösti Kallio ehdotti jo toukokuun alussa
1918 pitämässään, huomiota herättäneessä pu-
heessa sovinnollista ja tasoittavaa politiikkaa. Pää-
osa työväestä tarkistikin kansalaissodan jälkeen
suuntaa, ja suuri osa porvarillisista ymmärsi en-
nen pitkää, ettei vallankumousyritys ollut johtu-
nut yksin pahuudesta ja mielettömyydestä vaan
myös todellisista epäkohdista. Yhteiskuntaa ryh-
dyttiin rajuilman jälkeen uudistamaan siihen ta-
paan kuin itsenäisyyssenaatti oli suunnitellut mar-
raskuussa 1917.
Juho Kusti Paasikivi kutsuttiin keväällä 1918. kansalaissodan jälkitilanteessa, hoitamaan senaatin puheenjohtajana erittäin vaikeita
asioita. Se ei onnistunut hyvin, ja Paasikivi palasi Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan työhuoneeseen, mutta hänelle jäi silti
poliittistakin arvovaltaa.

P8
i
II
il
il
IMI
: 1
il
il
il
t<
<$

754
Monarkistit nojautuvat
Saksaan
Svinhufvud korkeimman
vallan haltijana
Kansalaissodan päätyttyä valtioelämää voitiin
ryhtyä kehittämään rauhan vallitessa Suomessa,
vaikka normaaleista olosuhteista ei ollut muuten
tietoakaan. Maailmansota jatkui verisenä ja sen
lopputulos näytti Suomesta katsoen aivan hämä-
rältä, mutta monen mielestä keskusvalloilla oli yli-
ote. Brest-Litovskin rauhan jälkeen saksalaiset oli-
vat siirtäneet Venäjää vastaan taistelleita joukko-
jaan länsirintamalle ja näin vahvistunein voimin
he aloittivat maaliskuun lopulla 1918 suurhyök-
käyksen Pohjois-Ranskassa.
Saksan päämajassa tiedettiin, että ratkaisevalla
voitolla oli kiire. Ympärysvaltojen merisaarto ku-
risti Saksan kansaa tappavana: uutta nälän ja vilun
talvea se ei enää kestäisi. Kotirintama horjui pa-
hasti jo alkuvuodesta 1918, mikä ilmeni suurina
lakkoina ja mielenosoituksina, mutta Saksan ar-
meijaakin uhkasi jättiläisen varjo. Yhdysvallat oli
yhtynyt huhtikuussa 1917 sotaan ympärysvalto-
jen puolella, ja amerikkalaisia joukkoja virtasi
Ranskaan. Huhtikuun alussa 1918 ensimmäiset
niistä kävivät taisteluun, kokemattomina mutta
tuorein voimin ja tervein hennoin. Myös Yhdys-
valtain taloudelliset voimavarat olivat entistä te-
hokkaammin ympärysvaltojen tukena.
Senaatti palasi Vaasasta Helsinkiin toukokuun 4.
päivänä, ja eduskunta kokoontui 15. toukokuuta
jatkamaan kapinan keskeyttämää työtänsä, kui-
tenkin pahoin vajaalukuisena. Sosiaalidemokraat-
tien edustajista oli joitakin teloitettu, monet oli-
vat paenneet Venäjälle, ja 56 edustajaa oli määrät-
ty pantavaksi syytteeseen valtiopetoksesta. Val-
tiopäiville saattoi osallistua aluksi vain yksi SDP:n
kansanedustaja, entinen senaattori Matti Paasi-
vuori, mutta myöhemmin sinne otettiin estynei-
den edustajien varamiehiä, kunnes eduskunnas-
sa oli tammikuussa 1919 jo 8 sosiaalidemokraattia.
Eduskunnan ensimmäisiä tehtäviä oli päättää
korkeimman vallan käytöstä, koska jo Ruotsin
ajalta juontuva perinne edellytti, että edustuslaitos
ei itse käyttäisi sitä. Kustavilaisen hallitusmuodon
mukaan eduskunnan olisi valtiosäätyjen vallan
perillisenä pitänyt valita maalle kuningas, mutta
väliaikaisena ratkaisuna tehtiin kuten usein Kal-
marin unionin loppuaikoina, jolloin kuninkaan
sijaiseksi asetettiin valtionhoitaja. Toukokuun 18.
päivänä päätettiin suurella enemmistöllä, että kor-
keinta valtaa käyttäisi toistaiseksi senaatin pu-
heenjohtaja Pehr Evind Svinhufvud. Epäviralli-
sesti häntä sanottiin valtionhoitajaksi.
Svinhufvud nimitti vähän myöhemmin uuden se-
naatin, jonka varapuheenjohtajaksi, pääministe-
riä vastaavaan virkaan, hän kutsui Kansallis-Osa-
ke-Pankin pääjohtajan, molempien oikeuksien
tohtori Juho Kusti Paasikiven, alkuperäiseltä ni-
meltään Johan Gustaf Hellsten (1870-1956). Tä-
mä suomalaisen puolueen poliitikko oli ollut jo

Monarkistit nojautuvat Saksaan 755
1908-09 senaattorina. Svinhufvudin valinta pe-
rustui Paasikiven laajoihin tietoihin, kyvykkyy-
teen ja uutteruuteen.
Useimmat itsenäisyyssenaatin jäsenet jäivät
paikalleen, eikä vaihdoksilla ollut poliittista mer-
kitystä. Uusiakin virkoja tarvittiin sota- ja ulkoasi-
oiden hoitamiseksi. Ulkoasiain toimituskunnan
päälliköksi eli Suomen ensimmäiseksi ulkominis-
teriksi nimitettiin pankinjohtaja, varatuomari Ot-
to Eliel Stenroth. Hänen tehtävänsä ei ollut help-
po. Ei voi sanoa, että suomalaisilta olisi puuttunut
poliittista kokemusta, mutta itsenäisen maan suh-
teet ulkovaltoihin olivat uusi alue, ja lisäksi maa-
ilmantilanne oli suursodan jatkuessa lievästi sa-
noen sekava.
Saksalaiset olivat Helsingissä ja muuallakin
maassa keväällä 1918 valkoisten suuressa suosios-
sa. He olivat vapauttaneet Helsingin porvarilliset
pelosta ja ahdistuksesta, ja yhtä naiivisti kuin pu-
naiset radikaalit olivat uskoneet Leninin ystävyy-
teen Suomea kohtaan, valkoiset luulivat Saksan
auttaneen maatamme epäitsekkäästi, vapauttaak-
seen pienen pohjoisen sivistyskansan barbaarien
vallasta. Vain jotkut harvat ympärysvaltojen ystä-
vät olivat toista mieltä.
Saksa oli vuoden 1918 suomalaisille Lutherin,
Bachin ja Goethen sekä erinomaisten yliopisto-
jen ja korkeakoulujen maa, monen mielestä omaa
luokkaansa kaikista sivistysmaista, eikä Saksaa pi-
detty täällä syyllisenä maailmansotaan. Suurim-
pia Saksan ystäviä oli Svinhufvud. Lähtiessään
1914 Siperiaan hän oli arvellut palaavansa sieltä
"Jumalan ja Hindenburgin avulla", niin kuin sit-
ten tavallaan kävikin, ja hänen kiitollisuutensa
ja ihailunsa Saksaa kohtaan säilyivät kuolemaan
saakka. Svinhufvudilla oli suoraviivainen luonne
ja niukasti taipumusta kurkistaa mitalin selkäpuo-
lelle. Useimmat senaattorit ihailivat Saksaa lähes
samaan tapaan.
Saksan arvovaltaisin vastustaja maassamme
oli armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim.
Hänellä ei maailmaa nähneenä miehenä ollut
harhakuvitelmia Saksan avun taustasta eikä sii-
tä johtuvaa sympatiaa saksalaisia kohtaan. Hän
suhtautui heihin korrektin tunteettomasti eikä pi-
tänyt tukeutumista Saksaan silloisessa tilantees-
sa viisaana. Järjestäessään Helsingissä toukokuun
16. päivänä pidetyn suuren paraatin, jossa ei ollut
mu-kana yhtään saksalaisia komppaniaa, Man-
nerheim halusi muistuttaa pääkaupunkilaisille,
mikä armeija oli voittanut vapaussodan ja kuka
sitä oli johtanut.
Voitonparaatin lisäksi Suomen itsenäisyyttä ko-
rostettiin symbolein. Senaatti muutti omin luvin
Viaporin nimen Suomenlinnaksi ja heitti siten
perinteen romukoppaan, ikään kuin olisi hävetty
maamme historiaa ja varsinkin sitä että itsenäinen
Suomi oli vasta kapaloissaan. Linnoituksen ruot-
sinkielinen nimi Sveaborg sentään säilyi. Touko-
kuun lopussa eduskunta hyväksyi lain Suomen
lipusta, josta tuli ristilippu pohjoismaiseen, Tans-
kan Dannebrogista juontuvaan malliin, ja väreik-
si valittiin Topeliuksen ehdottamat sininen ja val-
koinen. Monen kannattama, Suomen vaakunasta
muokattu leijonalippu hylättiin, kun "se oli liian
punainen" (Einar W. Juva). Kieltämättä leijona-
lippu olisi ollut myös piinallinen piirrettävä kou-
lulaisille. Vaakunasta saatiin kuitenkin kaunis kes-
kuskuvio valtio- ja sotalippuun.
Kaksi päivää sen jälkeen kun korkein valta oli
uskottu Svinhufvudille, Mannerheim jätti senaa-
tille eronpyynnön sotavoimien ylipäällikön viras-
ta. Tätä yllättävää tekoa ihmeteltiin ja pahoiteltiin
yleisesti, ja sen syitä on pohdittu kymmeniä vuo-
sia. Mannerheimin ja johtavien poliitikkojen käsi-
tykset Suomen suhteista Saksaan sekä sotavoimien
ylipäällikön asemasta olivat hyvin erilaiset. Ken-
raalin eroon oli kyllä asiallisia syitä, mutta päi-
vämääriä ajatellen vaikuttaa kyllä siltä, että eron-

756
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
pyynnön ratkaisi Svinhufvudin tuleminen val-
tionhoitajaksi.
Helsingin paraatin yhteydessä Mannerheim oli
pitänyt senaatille puheen, jossa hän toivoi valkoi-
sen armeijan nimessä, että "Suomen valtiolaivan
peräsin uskotaan lujiin käsiin, joihin eivät puo-
luekinat ylety ja joiden ei ole tarvis kompromisse-
ja tehdä, pilkkahinnasta kaupitella hallitusvaltaa".
Kun ajatellaan puheen sanamuotoa, on vaikea
torjua Einar W. Juvan ajatusta, että kenraali oli
tarkoittanut lujilla käsillä omiaan. Vedotessaan ar-
meijaan kenraali saattoi tuskin tarkoittaa kunin-
gasta, jonka lujuudesta ei ollut mitään tietoa. Man-
nerheim sen sijaan tunnettiin, tosin vain sotapääl-
likkönä.
Puhuessaan senaatille omin valtuuksin koko
armeijan nimessä Mannerheim menetteli niin häi-
käilemättömästi, että hänen voi hyvin ajatella ta-
voitelleen johtoasemaa sekä valtionhoitajana että
ylipäällikkönä kenraali Napoleon Bonaparten ta-
paan. Kun Mannerheimille sitten myönnettiin ero
hänen ollessaan läsnä senaatin istunnossa, hän
poistui mielenosoituksellisesti, vähääkään salaa-
matta suuttumustaan.
Palaan sopimuksiin, jotka Suomen asioita Berlii-
nissä hoitanut professori Edvard Hjelt oli tehnyt
Saksan kanssa maaliskuun 7. päivänä 1918. Saksa-
laisten vaatimuksesta hän allekirjoitti maiden väli-
sen rauhansopimuksen vaikka ihmetteli, miksi se
oli tarpeellista. Maamme oli tosin kuulunut Venä-
jän keisarikuntaan, ja saksalaiset olivat internoi-
neet maailmansodan alusssa Saksassa olleet suo-
malaiset vihollismaan alamaisina. Rauhansopi-
muksen sisältö oli kuitenkin tarkoitettu hyödyttä-
mään Saksaa, ja siitä sen tarpeellisuus johtuikin.
Suomi näet sitoutui rauhansopimuksessa pidät-
tymään "riippumattomuuttaan rajoittavista sopi-
muksista" muiden valtojen kanssa, ja Saksa lupa-
si puolestaan huolehtia siitä, että kaikki valtiot tun-
nustaisivat Suomen itsenäisyyden. Nämä sitou-
mukset saattoivat Suomen Saksan holhouksen
alaiseksi. Tältä osin rauhansopimuksella oli todel-
lista merkitystä, jopa siinä määrin että Englanti
menetti kiinnostuksensa Suomen itsenäisyyden
tunnustamiseen eikä Ranskakaan solminut dip-
lomaattisia suhteita maahamme.
Samalla kertaa Hjelt allekirjoitti myös kauppa-
ja merenkulkusopimuksen, kiintoisa asiakirja se-
kin. Siinä näet suotiin saksalaisille Suomessa ja
suomalaisille Saksassa eräin poikkeuksin samat
oikeudet elinkeinojen harjoittamiseen ja maan-
omistukseen kuin maan omilla alamaisilla oli. Sa-
laisen lisäpykälän mukaan Saksalla oli sitä paitsi
oikeus valvoa Suomen vientiä sodan aikana. Suo-
malaiset onnistuivat rajoittamaan kauppasopi-
muksen kestoajan vuoden 1920 loppuun, mutta
silti se oli hyvin arveluttava: sopimuskumppanin
voimakkuuden takia se olisi tehnyt Suomesta ai-
nakin joksikin aikaa Saksan siirtomaan.
Ei siis ole ihme, että Vaasan senaatti ei vahvista-
nut Hjeltin sopimuksiapa vielä toukokuussa 1918
niillä oli virallisesti vain luonnoksen arvo. Paasi-
kiven senaatti arveli kuitenkin, että läheistä suh-
detta Saksaan voitaisiin käyttää hyödyksi, ja päätti
katsoa sormien läpi sopimusten itsenäisyyden
kannalta outoja kohtia. Sopimukset tuotiin valtio-
päiville toukokuun lopulla, ja normaalin käsittely-
prosessin jälkeen eduskunta vahvisti ne heinä-
kuun 13. päivänä. Siitä lähtien Suomi oli Saksan
satelliitti, kuten nykyään sanottaisiin.
Hessenin prinssi
valitaan Suomen kuninkaaksi
Saksan tuen varmistamiseksi senaatti ryhtyi edus-
kunnan enemmistön tukemana valmistelemaan
monarkistista hallitusmuotoa, jonka nojalla Suo-
melle valittaisiin saksalainen kuningas. Pääehdok-

Monarkistit nojautuvat Saksaan 757
kaana oli aluksi eräs keisari Vilhelm II:n nuorem-
mista pojista, prinssi Oskar. Saksalaiset eivät kui-
tenkaan halunneet sitoa keisarillista perhettä Suo-
meen, jonka tulevaisuus näytti kansalaissodan jäl-
keenkin epävarmalta. Pettyneiden monarkistien
lopulliseksi kuningasehdokkaaksi tuli Hessenin
maakreivin poika prinssi Friedrich Karl, samaa
sukua johon oli kuulunut Ruotsin kuningas Fred-
rik I. Friedrich Karl oli hienosti sivistynyt mies,
luonteeltaan rehellinen ja vaatimaton, ja hänen
puolisonsa oli keisari Vilhelmin sisar. Ehdokkuu-
teensa prinssi suostui suuresti epäröiden.
Vaikeutena monarkisteilla oli Suomen itsenäi-
syysjulistukseen otettu selvä maininta, jonka mu-
kaan maa oli tasavalta. Eduskunta oli hyväksy-
nyt sen yksimielisesti, ja uudesta hallitusmuodosta
oli keskusteltu lähemminkin, mutta kapinan ta-
kia sitä ei ollut saatu lainvoimaiseksi, ja monarkis-
tit katsoivat tällä perusteella kustavilaisen ajan hal-
litusmuodon olevan yhä voimassa. Eduskunnas-
sa oli kumminkin kesällä 1918 vahva tasavaltalai-
nen vähemmistö, joka piti itsenäisyysjulistukseen
sisältyvää kannanottoa sitovana.
Tasavaltalaisten ydinjoukkona oli Santeri Al-
kion johtama maalaisliiton ryhmä, mutta siihen
kuului myös nuorsuomalaisia johtajanaan Kaar-
lo Juho Stählberg ja yksittäisiä edustajia muista
puolueista. Stählberg jätti tosin eduskunnan, kun
hänet oli elokuussa 1918 nimitetty korkeimman
hallinto-oikeuden presidentiksi. Maalaisliittolais-
ten kanta johtui jyrkästä kansanvaltaisuudesta.
Valtiollisen vallan tuli heidän mielestään kuulua
kansan valitsemalle eduskunnalle, eikä sitä sopi-
nut luovuttaa miltään osin kuninkaalle. Talonpoi-
kien perinteistä kuningasmielisyyttä oli sen sijaan
jäljellä läntisen Suomen eteläosassa, jossa maa-
laisliiton vaikutus oli vähäinen.
Paasikiven senaatti, josta maalaisliittolaiset jäse-
net erosivat elokuussa 1918, laati esityksen uudek-
si, monarkkiseksi hallitusmuodoksi. Tasavallan
kannattajat äänestivät sen kuitenkin vaalien yli,
kun monarkisteilla ei ollut perustuslain säätämi-
seen tarvittavaa määräenemmistöä. Tämän todet-
tuaan valtionhoitaja Svinhufvud, itse jyrkkä mo-
narkisti, kutsui eduskunnan lokakuussa 1918 yli-
määräisille valtiopäiville. Kun uudelle hallitus-
muodolle ei saatu vieläkään määräenemmistöä,
Hessenin Friedrich Karl valittiin lokakuun 9. päi-
vänä vuoden 1772 hallitusmuodon nojalla Suo-
men kuninkaaksi.
Vuoden 1918 monarkistien pyrkimyksiä on sa-
nottu vallankaappauksen yritykseksi ja "kuningas-
seikkailuksi". Vaikka olot olivat vielä syksyllä 1918
kovin epänormaalit eduskuntavaalien pitämiseen,
oli silti täysin varmaa, että äänestäjien suuri enem-
mistö kannatti tasavaltaa. Kapinaan osallistunei-
den ajateltiin menettäneen toistaiseksi poliittiset
oikeutensa, mutta jäljellä oli vähintään 350 000
sosiaalidemokraattia, jotka eivät olleet syyllisty-
neet valtiopetokseen kuin enintään ajatuksissaan,
ja he olivat tiukkoja tasavaltalaisia. Heidän kan-
naltaan katsoen oli todella kyseessä ilmeinen val-
lankaappaus. Monarkistit taas katsoivat vain nou-
dattavansa voimassa olevaa valtiosääntöä, ja val-
tio-oikeuden tuntija Robert Hermanson tuki hei-
tä tässä voimakkaasti.
Monarkistien kanta lienee toisaalta perustunut
pikemminkin poliittiseen kuin juridiseen arvioin-
tiinpa sen vuoksi sitä on tarkasteltava nimenomaan
vuoden 1918 näkökulmasta, kuten Vesa Vares on
tehnyt Lauri Ingmanin elämäkerrassa. Monar-
kian ajatus oli sinänsä varsin luonnollinen jo sen
vuoksi, että Euroopassa ei ollut vielä muita tasa-
valtoja kuin Ranska, Sveitsi ja Portugali. Venäjäl-
lähän vallitsi ilmeinen vähemmistödiktatuuri. Yh-
dysvallat oli tasavalta, mutta tämä maa oli suoma-
laisille vielä 1918 melko kaukainen esikuvaksi.
Nykyaikaisen demokratian kulmakivenä on
ajatus, että enemmistö on oikeassa. Jokainen jär-

758
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
kevä ihminen tosin ymmärtää, että enemmistö
voi yhtä hyvin olla väärässä, mutta silti katsom-
me, että kansanvallan pelisäännöt vaativat enem-
mistön tahdon toteutumista, koska muutakaan
mahdollisuutta ei ole. Jos tämä periaate hylätään
ja selitetään, että vähemmistö saa hallita, mikäli
se ajattelee politiikasta "oikein", portit ovat auki
mielivaltaiselle hallitukselle vähemmistön dikta-
tuuriin asti. Siitähän on paljon esimerkkejä 1900-
luvulta.
Perinne, johon Suomen konservatiivit pitäytyi-
vät 1918, oli sen sijaan eräänlainen keskitien jär-
jestelmä. Vanhan periaatteen mukaan päätöksen
sai ratkaista maior et sanior pars (latinaa, 'enem-
mistö ja järkevimmat'). Ei siis ollut viisasta toi-
mia pelkästään enemmistön kannan vaan myös
järjen ja kokemuksen mukaisesti, ja poliittisen joh-
toaseman tuli kuulua asioita tunteville ja valistu-
neille ihmisille, joiden oletettiin olevan myös riit-
tävän epäitsekkäitä.
Ruotsin ajalla oli perusteltu tähän tapaan nel-
jän valtiosäädyn valtaa mutta myös vahvaa mo-
narkiaa. Suomessa oli tosin luovuttu 1906 vanhas-
ta periaatteesta kansanvallan hyväksi, mutta moni
oli pitänyt sitä jo silloin uhkarohkeana askeleena
tuntemattomuuteen. Tätä tuki kesällä 1918 äskei-
nen kapina, joka näytti osoittavan, että pitkälle
viety kansanvalta voi johtaa katastrofiin. Kapina
oli sitä paitsi tehty nimenomaan kansanvaltaises-
ti valittua eduskuntaa vastaan.
Monarkistit kysyivät, eikö demokratiaa siis tu-
lisi täydentää siten, että maalla oli hallitsija, joka
pystyi estämään itsekkäät tai muuten epäterveet
pyrkimykset. Oli toki parempi hieman rajoittaa
demokratiaa kuin ajautua pakkotilanteeseen, jos-
sa jouduttaisiin käyttämään väkivaltaa. Euroopan
monarkioissa hallitsijalla oli valtaa hyvin vaihte-
levasti, mutta kaikkialla hänen ajateltiin valvovan
nimenomaan kansan kokonaisuuden etua. Ruot-
sissa ja Suomessa oli ajateltu näin jo Kustaa III:n
aikakaudella, paljolti tosin kuninkaan oman pro-
pagandan vaikutuksesta.
Naine ajatuksineen monarkistit pyrkivät täydes-
tä vakaumuksesta rajoittamaan eduskunnan val-
taa. Lokakuussa 1918 esitellyssä hallitusmuodos-
sa, johon eduskunnan puhemies, käytännöllisen
teologian professori Lauri Ingman (1868-1934)
oli maltillisena monarkistina vaikuttanut tuntu-
vasti, ei ollut silti etäännytty kauas demokratias-
ta. Yhtäläisen äänioikeuden hylkäämistä, jota jyr-
kät konservatiivit suosittelivat, ei ehdotettu eikä
liioin kaksikamarista parlamenttia. Tasavaltalai-
set pysyivät tästä huolimatta lujina tietäessään
edustavansa kansan enemmistön kantaa. Tasaval-
lan porvarillisten kannattajien lujaa uskoa demo-
kratiaan on syytä ihmetellä, kun kansalaissota-
kaan ei ollut horjuttanut sitä.
Suur-Suomea yritetään
toteuttaa Saksan avulla
Myös monarkian ulkopoliittinen perustelu, Sak-
san tuen välttämättömyys, on nähtävä ajan taus-
taa vasten. Suomen asema näytti 1918 kovin vaa-
ralliselta. Sortovuosina oli yleistynyt ajatus Venä-
jästä perivihollisena, joka oli vuosisatoja yrittä-
nyt anastaa Suomen ja venäläistää suomalaiset.
Tätä epähistoriallista näkemystä Leninin osuus
äskeiseen kapinaan tuntui tukevan vahvasti.
Kuinka kävisi, jos Neuvosto-Venäjä vahvistuisi
ajan mittaan ja Suomen punaiset nousisivat uu-
teen kapinaan? Ja vaikka niinkään ei kävisi, mi-
ten voitaisiin puolustaa pitkää itärajaa, jos Venä-
jä yrittäisi palauttaa valtansa maassamme?
Näiden vaarojen vuoksi valtionhoitaja Svinhuf-
vud ja Paasikiven senaatti pitivät Saksaan tukeu-
tumista välttämättömänä. He uskoivat että Saksa
oli voittamassa suursodan tai että se ainakin päät-
tyisi sovittelurauhaan Saksan jäädessä mahtavaksi

Monarkistit nojautuvat Saksaan 759
suurvallaksi. Vielä kevätkesällä 1918 näiden käsi-
tysten kumoamiseen olisi tarvittu erittäin hyvää
asiantuntemusta, mutta mistä sitä olisi ollut Paa-
sikivelläja hänen senaattoreillaan, jotka olivat ol-
leet vuodesta 1914 lähtien syrjäisessä maassaan
kuin säkki päässä. Svinhufvudin naiivin rehelli-
sessä mielessä taas ei ollut sijaa epäilylle. Mitä tu-
lee Mannerheimiin, hänen asenteensa Saksaan
sai jotkut miettimään, oliko mies yhä ryssän ken-
raali.
Näennäisessä ristiriidassa Suomen asemaa kos-
kevien pelkojen kanssa oli hallituksen pyrkimys
liittää Itä-Karjala osaksi maatamme, toisin sa-
noen luoda Suur-Suomi. "Kun ottaa huomioon,
että ekspansionistista politiikkaa suurvaltaa vas-
taan voi yleensä harjoittaa vain toinen suurvalta,
on tapaus omalaatuinen poliittisessa historiassa",
filosofoi Itä-Karjalan kysymystä tutkinut Mauno
Jääskeläinen. Suomen tapauksessa laajentumispo-
litiikkaa harjoitti kaiken lisäksi vastikään itsenäis-
tyneen, sisäisesti hajanaisen maan hallitus.
Taustana oli kuitenkin jos ei realistista niin ai-
nakin reaalipoliittista ajattelua. Katsottiin että lii-
tos vahvistaisi Suomea taloudellisesti sekä lisäisi
maan väestöä ja siis armeijaakin. Se myös helpot-
taisi puolustusta, joka voitaisiin keskittää kolmelle
Suomenlahden ja Vienanmeren sekä Laatokan ja
Äänisen rajaamalle kannakselle. Maaraja lyhenisi
noin puoleen ja olisi pääosaksi kaukana Suomen
vanhasta alueesta. Paasikivi ja moni muu otaksui,
että Suomen elinkelpoisuus itsenäisenä maana
suorastaan riippui Itä-Karjalan saamisesta, ja kos-
ka Neuvosto-Venäjä oli heikko, tämä tavoite piti
toteuttaa juuri nyt.
Suur-Suomen aatteella oli kuitenkin paljon van-
hemmat, alkuaan epäpoliittiset juuret. Vienan
Karjalalla oli ollut 1840-luvulta lähtien erikois-
asema suomalaisessa kansallisromantiikassa, kos-
ka tärkeä osa Kalevalan runoista oli saatu sieltä.
Myöhemminkin, karelianismin aikakaudella,
Viena oli monelle suomalaisille taiteilijalle ja hu-
manistille pyhä maa, ja luonnontutkijat osoittivat
Venäjän Karjalan kuuluvan luonnonmaantieteel-
lisesti samaan Fennoskandiaan kuin Suomikin.
Kielipoliittisessa runossaan Suomen valta August
Ahlqvist (Oksanen) oli jo 1860 määritellyt suoma-
laisen suuralueen rajat ulottaen ne idässä Äänisel-
le saakka:
Äänis-järvi, Pohjan-lahti,
Auran-rannat, Ruijan-suu,
Siin on, Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun ...
Venäjän Karjalan lukeminen Suomeen oli luon-
tevaa ja melko vaaratonta niin kauan, kuin mo-
lemmat kuuluivat samaan keisarikuntaan. Vähi-
tellen tämä ajatus alkoi kuitenkin saada poliittista
sisältöä. Sitä hahmotteli etevä fennougristi Tors-
ten Gustaf Aminoff 1868 julkaisemassaan kirjoi-
tuksessa huomauttaen, että Suomen oikeat rajat
ulottuisivat Ääniseen ja Vienanmereen ja että
itäkarjalaisten tulisi liittyä suomalaiseen kansal-
lisuuteen. Oululainen sanomalehtimies August
Wilhelm (Ville) Ervasti (1845-1900) esitti myö-
hemmin samoja aatteita kirjassaan Muistelmia
matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879.
Ervasti puhuu "Karjalan kysymyksestä" tarkoit-
taen vienankarjalaisten kielen ja kulttuurin säily-
mistä venäläistämisen paineessa. Tämä ihailtava
heimo, joka oli säilyttänyt vanhan jalon runouden,
oli myös moraalisesti korkealla tasolla. Tarvittiin
kuitenkin suomalaisten apua ja rohkaisua, jotta
"kaunis Karjalan maa pysyy puhtaana muukalai-
suudesta. Sitten kerran maailmassa taas koittaisi
aika jolloin suomalaisella isänmaalla olisi sa-mat
laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin län-
nestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kah-
deksi kappaleeksi." Rivien välistä näkyy ajatus,

760
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
että Suomesta tulisi aikanaan itsenäinen. Sanoil-
laan Ville Ervasti perusti poliittisen Suur-Suomen
aatteen, johon ei tarvinnut lisätä myöhemmin
mitään.
Tästä lähtien Venäjän Karjalasta ja sen asuk-
kaista kirjoitettiin Suomessa paljon ja myötämie-
lisesti. Sortokaudella yhteydet Vienan Karjalaan
vaikeutuivat, mutta kun venäläistämistoimet kiih-
tyivät sielläkin, jotkut karjalaiset alkoivat tuntea
kohtalonyhteyttä Suomeen. Aktiivisimpia tässä
asiassa olivat Suomeen muuttaneet vienankarja-
laiset, joista monet olivat entisiä laukkukauppiaita.
Heitä oli mukana, kun 1906 perustettiin karjalais-
suomalainen yhdistys Vienan Karjalan Liitto, joka
pyrki tekemään kansallishenkistä valistustyötä
rajan takana. Myös Aunuksen karjalaisiin koetet-
tiin saada yhteyksiä, mutta nämä itsetietoiset orto-
doksit pitivät "ruotseja" eli Suomen luterilaisia vie-
raana kansana.
Suur-Suomen aatteeseen liittyi, tosin verraten löy-
hästi, myös huoli Inkerin suomalaisten asemas-
ta. Inkerinmaa oli kuulunut vuodesta 1721 Venä-
jään, mutta sen vaiheilla oli silti lujat yhteydet
Suomen historiaan. Pääosa inkeriläisistä eli Venä-
jän alamaisiksi jouduttuaan maaorjuudessa ja si-
ten taloudellisessa ja henkisessä ahdingossa, jota
vain luterilainen kirkko saattoi hieman lievittää
väestön kuuluessa enimmäkseen siihen. Karta-
nonvoutien ruoskat antoivat oman leimansa inke-
riläisten elämälle, joka oli kovin erilaista kuin Suo-
messa asuvien heimolaisten.
Maaorjuuden päättyminen 1861 avasi inkeri-
läisille uusia mahdollisuuksia, ja heidän taloudel-
linen ja henkinen kulttuurinsa alkoi kohota. Kirk-
ko ja kansakoulut vaalivat suomen kieltä ja suo-
malaista perinnettä, ja inkeriläisten johtava aines
teki merkittävää kulttuurityötä. Pääosa inkeriläi-
sistä oli kuitenkin vaatimatonta ja vanhoillista
maalaiskansaa. Heidän väkilukunsa kasvoi no-
peasti, ja 1917 Inkerissä arvioidaan asuneen noin
200 000 suomalaista, joihin on laskettu myös vä-
hälukuiset inkeroiset, vatjalaiset ja inkerinvirolai-
set. Suomessa kiinnostuivat Inkeristä ennen Venä-
jän vallankumousta lähinnä vain kansanrunou-
den ja itämerensuomalaisten kielten tutkijat.
Määrätietoiseksi ohjelmaksi Suur-Suomen aate
kehittyi, kun 1907 perustettu Suomen aktiivinen
vastustuspuolue otti ohjelmaansa Venäjän Karja-
lan liittämisen tulevaan itsenäiseen Suomeen. Sa-
man aatteen omaksuivat maailmansodan aikana
monet aktivistit ja jääkärit, vieläpä siten kehitel-
tynä, että Kuolan niemimaakin kuuluisi Suomel-
le. Saatuaan vaikutteita Saksan imperialismista
jääkärit liittivät romanttiseen karelianismiin voi-
man politiikan. Hilfsgruppenfuhrer Heikki Nur-
mio, sittemmin Suomen armeijan eversti, kirjoit-
ti kesällä 1917 Jääkärimarssin, jossa Suur-Suomen
ajatus lausutaan painokkaasti:
Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa,
yks', suuri on Suomen valta.
Sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjan taivahan alta.
Suomen itsenäistymisen jälkeen kysymys Itä-
Karjalan asemasta tuli pian ajankohtaiseksi. Jot-
kut valveutuneet vienankarjalaiset olivat herän-
neet 1917 toivomaan itsehallintoa Venäjän yhtey-
dessä, kun taas heidän Suomessa asuvat heimo-
veljensä halusivat kotiseutunsa liittämistä Suo-
meen. Mutta millä voimalla se tehtäisiin? Jo vuo-
den 1918 alussa eräät suomalaiset, joista mainitta-
koon professori Edvard Hjelt, esittivät Saksan po-
liittiselle johdolle toivomuksen, että se asettuisi
tukemaan Itä-Karjalan ja Petsamon liittämistä
Suomeen. Asiasta keskusteltiin ennen kapinaa
myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa pää-
semättä kuitenkaan tulokseen.

Monarkistit nojautuvat Saksaan 761
Vapaussodan aikana Mannerheimin päämaja
ryhtyi ajamaan Suur-Suomen asiaa, ja helmikuun
23. päivänä 1918 Mannerheim antoi päiväkäskyn,
jonka mukaan Vienan Karjala "veren siteillä kuu-
luu meille". Ylipäällikkö jopa vannoi, "etten pane
miekkaani tuppeen, ennenkuin... viimeinen Leni-
nin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suo-
mesta kuin Vienan Karjalastakin", ja lopetti sa-
noin: "Me luomme nyt mahtavan suuren Suomen."
Jouko Vahtola pitää ilmeisenä, että päiväkäskyn oli
kirjoittanut eversti Hannes Ignatius vanhana akti-
vistina, mutta koska Mannerheim allekirjoitti sen,
hän ei ollut Suomen laajentumista vastaan.
Vaasan senaatti innostui samoihin aikoihin
Suur-Suomen luomisesta, jota etenkin senaattori
Heikki Renvall piti tärkeänä. Asiaan tarttuivat
myös monet aktivistit ja heimoromantikot, ja pian
oltiin kokoamassa vapaaehtoisia joukkoja vapaut-
tamaan Vienan Karjalaa Venäjän vallasta. Man-
nerheim suostui tähän, mutta ei osoittanut tehtä-
vään vakinaista sotaväkeä. Maaliskuun lopulla
1918 kaksi pientä osastoa vapaaehtoisia ylitti ra-
janpa toinen sai haltuunsa alueita Uhtuaa myö-
ten toisen toimiessa heikosti menestyen pohjoi-
sempana. Tätä toimintaa jatkettiin syksyyn 1918
asti, tosin hyvin heikoin voimin.
Pienten vapaajoukkojen ei ollut ajateltukaan
valloittavan Vienan Karjalaa omin voimin, mut-
ta oli uskottu että karjalaiset innostuisivat asiaan
ja ryhtyisivät tukemaan suomalaisia. Mieliala Vie-
nassa osoittautui kuitenkin hyvin penseäksi. Itä-
karj alaiset olivat yhtä väsyneitä sotaan kuin venä-
läiset, koska heiltäkin oli kaatunut paljon miehiä
tsaarin armeijassa "Rumanian soilla" ja muualla.
Suomalaisia myös epäiltiin anastajiksi, jotka veisi-
vät karjalaisilta maan ja sen luonnonvarat. Liitty-
mistä Suomeen ei näin ollen juuri kannatettu, pi-
kemminkin autonomiaa Venäjän yhteydessä. Bol-
sevikkeja ei osattu vielä erikoisesti pelätä, ja osa
karjalaisista suorastaan kannatti heitä.
Mannerheimin suhtautumista Itä-Karjalaan va-
laisee hänen kirjoittamansa muistio, jonka Ohto
Manninen ajoittaa toukokuun 1918 lopulle. Ken-
raali suunnittelee, että Suomen armeija auttaisi
vallankumousta vastustavia venäläisiä valtaamaan
Pietarin ja kukistamaan bolsevikit, ja avun hinta-
na olisi Itä-Karjalan luovuttaminen Suomelle Sy-
väriin, Ääniselle ja Vienanmerelle saakka. Man-
nerheim oli keskustellut tästä Suomeen paennei-
den ylhäisten venäläisten kanssa, ja nämä olivat
ilmaisseet suostumuksensa. Suur-Suomen aatet-
ta Mannerheim perustelee taloudellisin, kulttuu-
risin ja strategisin seikoin. Hän oli siis omaksu-
nut aktivistien linjan, kuitenkin siten muotoiltuna,
että Itä-Karjala saataisiin sovinnolla, valkoisten
venäläisten maksuna heitä auttaneille suomalai-
sille.
Itä-Karjala Englannin ja Saksan
politiikassa
Muurmannille asettuneet englantilaiset katsoivat
suomalaisten uhkaavan Vienan Karjalassa heidän
etujaan ja otaksuivat Saksan vaikutuksen olevan
heidän toimintansa taustana. Vastapainoksi eng-
lantilaiset muodostivat Vienassa töissä olleista suo-
malaisista ja sinne paenneista punaisista "Muur-
mannin legioonan", tuhatkunta miestä käsittävän
Englannin armeijan yksikön, joka vartioi Knäsön
kylästä käsin Pohjois-Vienaa.
Legioonaan liittyivät kansanvaltuutetut Oskari
Tokoi ja Emil Elo, jotka olivat siirtyneet Muur-
mannille elokuussa 1918, alkuaan Leninin ja O.W.
Kuusisen hiljaisella luvalla, kun heidän toivottiin
toimivan bolsevikkien hyväksi. He pettivät kui-
tenkin Leninin luottamuksen menemällä englanti-
laisten palvelukseen, Tokoi everstiluutnantin ar-
voisena legioonan valistusupseeriksi ja Elo tykki-
komppanian päälliköksi. Leniniä kannattavat pu-

762 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
naiset tuomitsivat molemmat miehet pettureina
kuolemaan, mutta tappamatta he jäivät.
Kuten Jukka Nevakivi osoittaa, legioonaa ja
englantilaisten itäkarj alaisista kokoamaa rykment-
tiä käytettiin hyvällä menestyksellä Suomesta tul-
leiden vapaajoukkojen torjumiseen, kunnes ne
joutuivat vetäytymään syksyllä 1918 Suomeen.
Kun Suomen ja Englannin välille oli 1919 solmittu
normaalit suhteet, britit eivät enää tarvinneet
Muurmannin legioonaa ja sopivat Suomen halli-
tuksen kanssa sen kotiuttamisesta. Lokakuussa
1919 pääosa legioonalaisista palasi englantilaisis-
sa asepuvuissaan Suomeen, jossa jotkut tuomit-
tiin valtiopetoksesta lieviin rangaistuksiin.
Eloja Tokoi eivät uskaltaneet palata Suomeen,
koska heitä hirvitti vankeusrangaistus ja kaiketi
myös kommunistien julistama tappotuomio. Elo
siirtyi Lontooseen, jossa hän elätti itsensä maala-
rina. Tokoi päätyi Yhdysvaltoihin, missä hän täy-
densi mielenmuutoksensa liittymällä suomalaisen
työväenliikkeen maltilliseen siipeen. Talvisodan
aikana hän hankki innokkaasti avustuksia vanhal-
le kotimaalleen. Kiitokseksi tasavallan presidentti
Risto Ryti armahti 1944 Oskari Tokoin kapinan
seurauksista, ja hänen käydessään myöhemmin
Suomessa häntä tervehdittiin hyvin lämpimästi.
Palatakseni vuoteen 1918 saksalaisilla ei ollut mi-
tään sitä vastaan, että liittoutuneille koituisi vai-
keuksia Muurmannin suunnalla, mutta toisaalta
he halusivat säilyttää rauhan neuvostohallituksen
kanssa. Uuden itärintaman synty oli ehdottomasti
estettävä saksalaisten keskittyessä hyökkäykseen
lännessä. Kesällä 1918 Saksan sotilasjohto oli sil-
ti ajoittain myötämielinen Suur-Suomen aatteelle.
Etenkin politiikkaa heikosti ymmärtävä kenraali
Ludendorff halusi Suomen lähettävän armeijan
Itä-Karjalaan. Saksan ulkoasiainministeriö taas
vastusti tiukasti näitä suunnitelmia, kuten Tuomo
Polvinen osoittaa tutkimuksessaan.
Saksan ulkoministeri Richard von Kuhlmann
ajatteli poikkeuksellisesti asiaa myös Suomen vas-
taisen turvallisuuden kannalta ja kirjoitti merkit-
tävät sanat: "Suomen turvallisuutta venäläiseen
naapuriinsa nähden ei saavuteta suurimmalla
mahdollisella laajentumisella vaan sellaiset olo-
suhteet luovalla rauhanomaisella järjestelyllä, jota
myös Venäjä ainakin toistaiseksi saattaisi pitää py-
syvänä." Kuhlmann lisäsi että Suomi tarvitsi voi-
mistuakseen ennen kaikkea rauhaa.
Tämä viisas kannanotto ei tullut sellaisenaan
Suomen hallituksen tietoon, mutta muuten ulko-
ministeri ei salannut suomalaisilta epäilyjään
maamme laajentamista kohtaan. Svinhufvud ja
Paasikivi hallituksineen olivat yhtä kaikki toista
mieltä ja he ajoivat kaikin voimin Suur-Suomen
asiaa tynkäeduskunnan suuren enemmistön kan-
nattamina. Enimmät tasavaltalaisetkin kannatti-
vat senaattia tässä asiassa, näin myös heimoaat-
teelle hyvin lämmin Santeri Alkio.
Suomen tavoitteita yritettiin toteuttaa rauhanneu-
votteluissa, joita käytiin Venäjän kanssa Berliinissä
elokuun alussa 1918 Saksan toimiessa välittäjä-
nä. Suomen valtuuskunta esitti Carl Enckellin var-
hemmin tekemän suunnitelman mukaisesti mel-
koiset vaatimukset: Suomen tuli saada Itä-Karja-
la Syvärin eteläpuolelta alkaen, Ääninen ja Ui-
kujoki itärajana, sekä Solovetskin saaret ja Kuo-
lan niemimaa. Vaatimuksia perusteltiin sillä, että
Suomi tarvitsi välttämättä Itä-Karjalaa, ja lisäksi
väitettiin itäkarj alaisten ilmaisseen halunsa liittyä
Suomeen. Näin olivat tosin tehneet siihen men-
nessä vain ani harvat vienankarjalaiset.
Venäläiset vastasivat vaatimuksiin ivallisesti ja
totesivat Vienanmeren alueen ja Muurmannin
rannikon merkityksen osoittautuneen maailman-
sodan aikana niin suureksi, ettei Venäjä missään
tapauksessa luopuisi niistä. Myös suomalaisten ta-
loudelliset korvausvaatimukset torjuttiin kylmästi-

Monarkistit nojautuvat Saksaan 763
Suomalaiset odottivat Saksan tukevan heitä mut-
ta pettyivät perin pohjin; saksalaiset vain neuvoi-
vat osapuolia jättämään suuret kysymykset toistai-
seksi sikseen. Koska sota oli länsirintamalla ratkai-
suvaiheessa, Saksan ja Venäjän välinen rauha oli
yhä pääasia.
Karvaasta pettymyksestään huolimatta Svinhuf-
vud ja Paasikivi senaatteineen säilyttivät optimis-
minsa arvellen, että kunhan Suomella olisi saksa-
lainen kuningas, kaikki muuttuisi toiseksi. Tällai-
nen naiivius tuntuu merkilliseltä, mutta korostet-
takoon vielä, että taustana oli myös olosuhteista
johtuva tietämättömyys. Eikä sovi unohtaa, kuin-
ka paljon politiikassa merkitsee kokemus tai täs-
sä tapauksessa sen puute. Sortovuodet eläneille
suomalaisille itsenäisyys oli kaiken lisäksi niin suu-
ri ihme, että melkein mikä tahansa näytti sen jäl-
keen mahdolliselta.
Sitä paitsi suomalaisten erehdykset eivät olleet
mitenkään ainutlaatuisia. Richard von Kuhlmann
ajatteli tosin Suomen ja Venäjän suhteista viisaam-
min ja kaukonäköisemmin kuin meikäläiset, mut-
ta toisaalta juuri Saksan hallituksen heikosti har-
kittu politiikka oli ollut suurena syynä maailman-
sotaan, josta maa yritti nyt epätoivoisesti päästä
eroon. Kuhlmann olikin saksalaiseksi harvinai-
nen lintu, joka erotettiin pian virastaan, kun hän
julkesi otaksua sodan päättyvän Saksan tappioon.
Saksan antautuminen
muuttaa Suomen politiikan
Elokuun alkupäivinä 1918 ranskalaiset ja englanti-
laiset aloittivat länsirintamalla suurhyökkäyksen
amerikkalaisten tehokkaasti tukemina, ja pian
osoittautui, että Saksan parhaidenkin joukkojen
vastustuskyky oli lopussa. Viholliset etenivät Rei-
niä kohti, ja Saksan kotirintamalla lisääntyi vas-
tarintahenki, jolle antoi nyt leimansa radikaali so-
sialismi. Aselevon pyyntöihin suurista tappiois-
taan katkeroituneet ympärysvallat vastasivat vaa-
timalla Saksaa antautumaan, sovittelurauhasta ei
ollut toivoa.
Itävalta-Unkari murtui sotilaallisesti lokakuun
lopussa ja antautui marraskuun 3. päivänä. Sama-
na päivänä Saksan laivaston matruusit nousivat
kapinaan Kielin sotasatamassa, ja 9. marraskuu-
ta maan vasemmistososialistit julistivat yleislakon,
joka toteutui laajalti. Samana päivänä keisari Vil-
helm II luopui kruunustaan, ja marraskuun 11.
päivänä 1918 Saksan uusi, tasavaltainen hallitus
suostui aselevon ehtoihin.
Rauhansopimus syntyi pitkien neuvottelujen jäl-
keen Versailles'ssa kesäkuun 28. päivänä 1919.
Itävalta-Unkari hajotettiin: kaksi päämaata ero-
sivat, Tsekkoslovakia itsenäistyi ja enimmät ete-
läslaavilaiset maat joutuivat Jugoslaviaksi laajen-
netulle Serbialle. Saksa menetti Afrikassa ja Tyy-
nen valtameren saarilla olleet siirtomaansa sekä
Ranskalta 1871 riistetyn Elsass-Lothringenin (Al-
sace-Lorraine). Puolan itsenäistyessä Saksa, Ve-
näjä ja Itävalta joutuivat luopumaan alueista, jot-
ka ne olivat saaneet jakaessaan maan 1700-luvul-
la. Venäjälle kuuluneesta osasta käytiin tosin vie-
lä sota, jonka puolalaiset voittivat.
Saksan aluemenetysten reaalinen merkitys oli
verraten pieni, koska maa jäi yhä suureksi ja rik-
kaaksi, mutta ne tuntuivat nöyryyttäviltä Englan-
nin ja Ranskan pysyessä suurina siirtomaavaltoi-
na. Saksalaisia loukkasi sekin, että heidät julistet-
tiin Versailles'ssa syyllisiksi sotaan, ja koska keisa-
rikunnan hallitus oli ollut hyvin autoritäärinen,
koko kansan syyllistäminen ei ollutkaan oikein.
Saksan sotavoimat rajoitettiin 100 000 mieheen,
ja Pohjois-Ranskalle ja Belgialle aiheutuneen tu-
hon vuoksi määrättiin Saksan maksettavaksi ras-
kas sotakorvaus. Tämäkin leimattiin Saksassa suu-
reksi vääryydeksi ja maan taloudellisten vaikeuk-

764 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
sien väitettiin johtuvan korvauksista, vaikka pää- Saatuaan Helsingissä ohjeita Mannerheim mat-
syynä oli itse sota. kusti marraskuun alkupuolella Lontooseen ja sit-
temmin myös Pariisiin. Englantilaiset olivat epä-
Suomen politiikalle Saksan antautuminen merkit- luuloisia. He paheksuivat Suomen äskeisiä suhtei-
si käännekohtaa. Paasikiven senaatti ei ollut kui- ta Saksaan ja halusivat olla solidaarisia porvarilli-
tenkaan vaeltanut enää syksyllä 1918 täydessä pi- selle Venäjälle, jonka palautumista he koettivat
meydessä; usko Saksan voittoon oli alkanut hor- auttaa. Ranskassa maan kieltä erinomaisesti puhu-
jua. Hallitus otti jo lokakuun alussa yhteyden Tuk- va Mannerheim hankki sen sijaan oivalliset yhtey-
holmassa oleskelevaan kenraali Mannerheimiin det ulkopolitiikan johtomiehiin, ja nämä osoitti-
ja tarjosi hänelle diplomaattisia tehtäviä Lontoos- vat ymmärtävänsä Suomen aseman varsin hyvin,
saja Pariisissa. Svinhufvud ja Paasikivi sivuuttivat Diplomaatin työ oli kenraalille uutta, mutta terä-
siis keväällisen selkkauksen arvovaltaansa mureh- vä älyjä Venäjän hovipiireissä opittu savoir-vivre,
timatta, kun Mannerheimia tarvittiin. Saksaan tu- esiintymisen taito, soivat hyvät edellytykset sii-
keutuvan politiikan vastustaminen teki hänestä henkin.
nyt valttikortin, eikä kenelläkään suomalaisella
liene ollut myöskään samaa maailmantuntemusta
ja edustuskykyä kuin hänellä.
Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin Kaarlo Juho Stählbergin vilpitön pyrkimys sovinnon ja kansanvallan rakentamiseen
sai laajaa tunnustusta. Jyrkimmän oikeiston mielestä hänen johtopäätöksensä vuoden 1918 kokemuksista olivat kuitenkin
vääränsuuntaisia.

fc**%
fS
m,
m *
»SI
.1
'
*"*. „>,--;.,
S&.-J;.
Vi

766
Murrosajan poliittisia
ongelmia
Tasavallan voitto vakiinnuttaa
Suomen aseman
Suomessa oli tällä välin muutettu hallitusta. Mar-
raskuun lopussa, Paasikiven senaatin erottua, oli
nimitetty Lauri Ingmanin johtama kokoomus-
hallitus, jossa monarkian kannattajilla oli enem-
mistö. Senaatin talousosaston sijalla oli tästedes
valtioneuvosto. Sen varapuheenjohtajasta tuli
pääministeri ja muista senaattoreista ministerejä.
Uuden ulkopoliittisen suunnan merkiksi Svinhuf-
vud erosi virastaan joulukuun 12. päivänä ja ken-
raali Gustaf Mannerheim valittiin valtionhoi-
tajaksi. Prinssi Friedrich Karl luopui joulukuun
14. päivänä Suomen kruunusta, ja viimeiset saksa-
laiset joukot poistuivat maasta samoihin aikoihin.
Valtionhoitajana Mannerheim ajoi maansa asiaa
entistä arvovaltaisemmin. Hän koetti saada Eng-
lannin tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle ja
estää asian siirtämisen rauhankonferenssiin, jos-
sa valkoiset venäläiset yrittäisivät kaiketi toimia
Suomea vastaan. Briteiltä ja ranskalaisilta tarvit-
tiin myös lupa ostaa viljaa Yhdysvalloista ja tuo-
da sitä Suomeen, vaikka maamme oli ollut Sak-
san liittolainen. Ranskalaisten tukemana Manner-
heim onnistui kaikessa: englantilaiset lupasivat
tunnustaa Suomen itsenäisyyden ja viljantuonti
sallittiin. Nämä hyvät uutiset tuoden valtion-
hoitaja saapui jouluksi kotimaahan. Kansalleen
hän esitti vetoomuksen, jossa sitä kutsuttiin yksi-
mieliseen työhön tulevaisuuden hyväksi.
Suomen olot olivat alkuvuoteen 1919 mennessä
suuresti rauhoittuneetpa koska tynkäeduskunnan
toiminnan jatkaminen olisi vahingoittanut maan
mainetta, pidettiin maaliskuun alussa itsenäisen
Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit. Myös SDP
jota ei voitu enää rangaista kapinasta puolueena,
sai osallistua niihin. Puolue kävi vaalipropa-
gandassaan rajusti porvarillisten kimppuun, ja sai
siten monet radikaalitkin vaaliuurnille. Eräät puo-
lueen jäsenet tuomittiin sittemmin oikeudessa ri-
kollisesta kiihotuksesta, muun muassa puoluetoi-
mikunnan puheenjohtaja Väinö Tanner (1881—
1966) peräti vankeuteen, mikä aleni korkeimmas-
sa oikeudessa sakkotuomioksi.
Erimielisyys vakiomuodosta oli johtanut joulu-
kuussa 1918 uuteen puolueryhmitykseen. Pääosa
nuorsuomalaisista ja 1917 syntyneen pienen kan-
sanpuolueen kannattajat perustivat tasavaltalai-
sen Kansallisen edistyspuolueen, valtaosa vanha-
suomalaisista ja nuorsuomalaisiin kuuluneet mo-
narkistit Kansallisen kokoomuspuolueen. Kokoo-
mukseen liittyi sellaisia merkittäviä nuorsuomalai-
sia kuin PE. Svinhufvud, E.N. Setälä, Heikki Ren-
vall, Tekla Hultin ja Jalmar Castren. Uusi puolue
sai täten väriä myös perustuslaillisista ja itsenäi-
syysmiehistä, eikä sitä voitu leimata laumaksi va-
lepukuisia suomettarelaisia. Maan itsenäistyttyä
vanhan suomalaisen puolueen varovainen Venä-
jän-politiikka oli näet huonossa huudossa. Mo-
net kansalaiset muistelivat olleensa oikeastaan ko-
ko ajan melkein aktivisteja.

Murrosajan poliittisia ongelmia 767
Vuoden 1919 vaaleissa SDP sai 80 edustajan-
paikkaa, maalaisliitto 42, kokoomus 28, edistys
26, ruotsalaiset 22 ja kristillinen työväenpuolue
2 paikkaa. Voittaja oli maalaisliitto, joka sai tasa-
valtalaisuutensa ansiosta paljon kannatusta Län-
si-Suomessakin. SDP menetti 12 paikkaa, mutta
kaiken tapahtuneen huomioon ottaen puolueen
voi todeta menestyneen yllättävän hyvin. Edus-
kunnan kokoonnuttua huhtikuun alussa 1919 val-
tionhoitaja kutsui pääministeriksi pankinjohtaja,
lakitieteen kandidaatti Kaarlo Castrenin, joka
muodosti porvarillisen hallituksen tasavallan kan-
nattajista.
Pääministeri kuului edistyspuolueeseen, samoin
ulkoministeri, filosofian tohtori Rudolf Holsti
(1881-1945), joka oli toiminut sodan aikana lehti-
miehenä Lontoossa ja tullut tunnetuksi ympärys-
valtojen kannattajana. Hän oli siis oikea mies neu-
vottelemaan niiden kanssa Suomen asemasta.
Kun vaalit ja tasavaltalaisten suurvoitto olivat li-
säksi osoittaneet vakuuttavasti Suomen demok-
ratiaksi, Englanti ja Yhdysvallat tunnustivat Suo-
men itsenäisyyden toukokuun alkupuolella ja
ennen pitkää sitten valtio toisensa jälkeen.
Heimokansoja koetetaan
auttaa sotaretkin
Kun Suomen itsenäisyys oli turvattu, voitiin ryh-
tyä auttamaan läheisiä heimokansoja. Viro oli ju-
listautunut itsenäiseksi helmikuun 24. päivänä
1918 mutta jäänyt heti saksalaisten miehityksen
jalkoihin, ja vasta Saksan antauduttua Viron halli-
tus voi ryhtyä toimimaan itsenäisesti. Ensimmäi-
senä tehtävänä oli puolustussota Viron valloitusta
yrittävää Neuvosto-Venäjää vastaan. Suomen hal-
litus antoi veljesmaalle aseita, mutta vakinaista
sotaväkeä ei liiennyt puolustuslaitoksen ollessa
vielä hyvin heikko. Vapaaehtoisia meni Viroon
tammikuuhun 1919 mennessä 3 800, ja kun pää-
osa miehistä oli sotaan tottuneita, he olivat mer-
kittävänä tukena Viron armeijalle. Bolsevikit voi-
vat asettaa vain vähän miehiä Viroa vastaan, ja
maan itsenäisyys saatiin turvatuksi.
Lokakuun vallankumouksen nostettua bolsevikit
valtaan osa Inkerin suomalaisista piti tätä suure-
na onnettomuutena. Niinpä he yrittivät luoda ke-
sällä 1918 jonkinlaista itsehallintoa, mikä johti
aseellisiin yhteenottoihin bolsevikkien kanssa.
Vuonna 1919 inkeriläiset aktivistit taistelivat neu-
vostohallitusta vastaan Länsi-ja Pohjois-Inkerissä
tukeutuen ensin mainitulla suunnalla virolaisiin
ja saavuttivat hetkellistä menestystäkin. Tavoittee-
na oli joko Inkerin liittäminen Suomeen tai auto-
nominen hallinto Venäjän yhteydessä, mutta bol-
sevikit eivät halunneet edes neuvotella kummasta-
kaan, kun oli kysymys Pietarin lähiympäristöstä.
Monet heimoaatteen suomalaiset kannattajat
yhdistivät inkeriläisten auttamisen tuonnempana
käsiteltävään ajatukseen Pietarin valtaamisesta.
Suomen hallitus ei suostunut tähän eikä nähnyt
sotilaallista apua inkeriläisille muutenkaan mah-
dolliseksi, mutta joitakin upseereita meni halli-
tuksen luvalla vapaaehtoisina heidän avukseen.
Valkoisetkaan venäläiset eivät hyväksyneet inke-
riläisten kansallisia pyrkimyksiä, vaan riisuivat ke-
säkuussa 1919 Länsi-Inkerin rykmentin aseista.
Tämä ei parantanut Suomessa valkoisten venä-
läisten mainetta. Viimeinen pohjoisinkeriläinen
vapaajoukko vetäytyi joulukuussa 1920 Lempaa-
lan Kujasalosta Suomen puolelle. Maahamme pa-
keni vuoteen 1922 mennessä arviolta 6 000 inke-
riläistä, joita koetettiin täällä avustaa.
Suomalaisten kiinnostus Itä-Karjalaan voimistui
uudelleen 1919, kun Saksan penseä politiikka ei
ollut enää esteenä ja suhteet länsivaltoihin olivat
parantuneet. Neuvostohallitus oli vuoden lopul-

768
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
le asti suurissa vaikeuksissa valkoisten venäläis-
ten ahdistaessa sitä joka suunnalta. Valkoiset ken-
raalit lähenivät joukkoineen Moskovaa etelästä
ja Pietaria lännestä, ja myös Venäjän pohjoisin
osa oli länsivaltain tukemien valkoisten hallussa.
Idässä amiraali Aleksandr Vasiljevits Koltsak oli
koonnut Itävallan joukoissa palvelleista tsekkiläi-
sistä sotavangeista ja valkoisista venäläisistä vah-
van armeijan, joka oli saanut valvontaansa koko
Siperian ja työntynyt Permiin ja Ufaan saakka.
Näissä oloissa suomalaiset heimoaktivistit kiin-
nittivät erityistä huomiota Aunukseen, jota pidet-
tiin arvokkaana etenkin viljavuutensa takia. Suo-
mihan ei ollut läheskään omavarainen leipävil-
jan suhteen, kuten 1917-19 oli kipeästi koettu. Toi-
veita herätti Pohjois-Aunuksessa sijaitsevan laa-
jan Repolan kunnan 1918 tekemä päätös liittyä
Suomeen, ja etelämpänäkin väitettiin väestön pel-
käävän ja vihaavan bolsevikkeja. Viron vapaus-
sodan onnistuminen ja suomalaisten osuus siihen
lisäsivät itseluottamusta.
Hallituksessa ajatus Aunuksen valloittamisesta
herätti sekavia tunteita, varsinkin kun se liittyi laa-
jempiinkin sotahankkeisiin. Monien vaikeuksien
kanssa kamppaileva maa ei kaivannut uutta ve-
renvuodatusta, ja muun muassa pääministeri
Castren oli Aunuksen sotaretkeä vastaan. Heimo-
aatteen kannattajat tekivät kuitenkin keväällä 1919
kiihkeää propagandaa Aunuksen auttamiseksi, ja
valtionhoitaja Mannerheim asettui tukemaan
asiaa. Avatessaan valtiopäivät huhtikuun 4. päi-
vänä hän sanoi, ettei Suomi voisi olla välinpitämä-
tön bolsevikkien vallassa olevien heimokansojen
kärsimyksille.
Mauno Jääskeläinen otaksuu, että Mannerheim
halusi näin puhuessaan innostaa suomalaisia tais-
teluun bolsevikkeja vastaan ylipäänsä. Hän olet-
ti että jos Suomi auttaisi voimakkaasti heidän ku-
kistamisessaan, kiitolliset venäläiset antaisivat Itä-
Karjalan Suomelle. Sellaisesta ei tosin näkynyt
merkkiäkään, ja myös Englanti ja Ranska suhtau-
tuivat varovasti suomalaisten toiveisiin. Valkoi-
sia venäläisiä tukiessaan länsivallat eivät halun-
neet astua heidän varpailleen, varsinkaan kun itä-
karj alaiset eivät olleet ilmaisseet selvästi tahtovan-
sa, että heidän maansa liitettäisiin Suomeen.
Tuloksena oli että hallitus varusti Aunuksen ret-
kikunnan armeijan luovuttamilla aseilla ja muul-
la materiaalilla ja eräät aktiiviupseerit saivat osal-
listua sotaretkeen, mutta miehistönä tuli olla va-
paaehtoisia. Retkelle saatiin värvätyksi noin 3 000
miestä, joukossa paljon koulupoikiajopa 15-vuo-
tiaista alkaen. Tämä vapaajoukko tunkeutui Raja-
Karjalasta Aunuksen eteläosaan huhtikuun lopul-
la 1919, ja eversti Aarne Sihvo suostui vähän
myöhemmin sotaretken johtajaksi Mannerhei-
min pyynnöstä vaikka ei ollut innostunut asiaan.
Sihvon epäily oli aiheellista, sillä Suomen halli-
tuksen apu jäi niukaksi ja aunukselaiset itse osoit-
tivat hyvin vähän harrastusta maansa vapauttami-
seen. Niinpä suomalainen vapaajoukko sai hal-
tuunsa vain pienen osan Aunusta, ja elokuun al-
kuun mennessä ylivoimaiset bolsevikit työnsivät
retkikunnan takaisin rajan yli. Aunuksen retki
vaikutti kuitenkin sen, että Repolan lisäksi toinen-
kin Pohjois-Aunuksessa sijaitseva kunta Porajärvi
päätti kesäkuussa 1919 liittyä Suomeen.
Valkoisten venäläisten
tukeminen ongelmana
Suomen ja valkoisten venäläisten yhteistyö tuli
ajankohtaiseksi toukokuussa 1919. Viroon tukeu-
tuvat valkoiset hyökkäsivät virolaisten avustami-
na Neuvosto-Venäjälle ja pääsivät etenemään jon-
kin matkaa. Sotaa Helsingistä käsin johtava jalka-
väenkenraali Nikolai Nikolajevits Judenits ryh-
tyi neuvottelemaan Mannerheimin kanssa siitä.
että suomalaisetkin hyökkäisivät Pietaria vastaan.

Murrosajan poliittisia ongelmia 769
Tämä oli yhä hyvin tärkeä kaupunki, vaikka Mos-
kovasta olikin tullut maaliskuussa 1918 Neuvos-
to-Venäjän pääkaupunki. Mannerheim oli kiin-
nostunut yhteistyöstä mutta asetti ehdoksi Suo-
men itsenäisyyden tunnustamisen ja huomautti,
ettei suomalaisia saataisi osallistumaan Pietarin
retkeen muuten kuin lupaamalla heille Itä-Karja-
la. Nämä ehdot olivat toukokuussa liikaa Jude-
nitsille.
Mannerheim lähipiireineen jatkoi kuitenkin in-
terventiohankkeen kehittelyä. Lauri Hyvämäki ja
Martti Ahti osoittavat tähän piiriin kuuluneen
vanhoja aktivisteja kuten yleisesikunnan päällik-
kö kenraali Hannes Ignatius sekä maisterit Kai
Donner ja Elmo E. Kaila. Ulkoministerin viran
hoitaja Leo Ehrnrooth kannatti hanketta, mutta
pääministeri Castren epäili sitä edelleen ja sota-
ministeri Rudolf Walden realistina suorastaan vas-
tusti. Asiasta keskusteltiin pitkin kesää 1919 val-
koisten venäläisten sekä Englannin ja Ranskan
edustajien kanssa, ja jotkut länsivaltain korkeat
upseerit yllyttivät Suomea hyökkäämään Pieta-
riin. Englannin hallituskin oli operaatiolle suo-
siollinen mutta ei sitoutunut tukemaan sitä edes
rahalla. Tämä hillitsi suomalaisia, koska oli sel-
vää että hyökkäys Pietariin maksaisi paljon.
Kesällä 1919 kenraali Judenits lupaili jo Suo-
men itsenäisyyden ja Itä-Karjalan itsemääräämis-
oikeuden tunnustamista, mutta valkoisten venä-
läisten ylin auktoriteetti, Omskissa hallitseva ami-
raali Koltsak ei suostunut kumpaankaan. Suomes-
sa moni päätteli että valkoisissa venäläisissä eli
sama imperialismi kuin Nikolai II:n aikana. Man-
nerheimia tukevat aktivistit painostivat kovasti
hallitusta ja puolueita, mutta heinäkuun lopulla
Pietarin-suunnitelma kuitenkin raukeni. Castre-
nin hallitus ei halunnut ratkaista näin suurta asiaa
ennen presidentinvaaleja, ja oli ilmeistä että vas-
tarinta olisi eduskunnassa hyvin voimakas.
Mannerheimin harrastus valkoisten venäläisten
auttamiseen ihmetytti monia aikalaisia. Tietenkin
hänen suhteensa keisarilliseen Venäjään oli aivan
toinen kuin sortovuodet Suomessa kokeneiden
poliitikkojen. Mannerheim vihasi bolsevikkeja
mutta muisteli kaivaten vanhaa Venäjää, ja kei-
sarinvallan palauttaminen oli hänelle rakas aja-
tus. Valtaosa porvarillisista suomalaisista suhtau-
tui puolestaan siihen epäluuloisesti tai vihamieli-
sesti, ja sosialisteille tsaarinvalta oli kuin myrs-
kyn merkki almanakassa.
Mannerheimin ja Judenitsin kesäkuussa 1919
laatiman sopimusluonnoksen mukaan ensin mai-
nittu olisi johtanut yhteistä operaatiota punaista
Pietaria vastaan. Jos se olisi onnistunut ja johta-
nut neuvostohallituksen kukistumiseen, mitä ei
tietysti ollut kirkossa kuulutettu, Mannerheim olisi
ollut Venäjän pelastaja ja keisarinvallan palauttaja
ennen kaikkia muita kenraaleja ja amiraaleja. Hä-
nen silmissään väikkyi siis maailmanhistoriallinen
tehtävä ja sen täyttämisestä johtuva kunnia.
Mannerheim uskoi ilmeisesti siihen, että uudis-
tettu keisarillinen Venäjä tunnustaisi Suomen it-
senäisyyden muiden suurvaltojen tavoin. Itä-Kar-
jalan liittämistä Suomeen Mannerheim oli kaa-
vaillut jo keväällä 1918 ja nyt hän käytti sitä
syöttinä Suomen hallitukselle. Hänen ajatuksen-
sa, että venäläiset todella luopuisivat tästä tärkeäs-
tä alueesta, joka oli kuulunut Venäjään koko his-
toriallisen ajan, näyttää varsin oudolta. Luottiko
niinkin kokenut mies muutaman yksityisen ve-
näläisen lupauksiin? Mannerheimilla ei kuiten-
kaan ollut vielä 1919 kovin laajaa ja monipuolis-
ta kokemusta politiikasta, ja otaksun että nimen-
omaan kunnianhimo sai hänet lankeamaan toi-
veajatteluun.
Pietarin valloittaminen viehätti Mannerheimia
vielä syksyllä 1919 hänen jäätyään yksityishenki-
löksi. Kenraali Judenitsin johtama uusi hyökkäys
Luoteis-Venäjälle edistyi lupaavasti. Lokakuun 20.

770
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
päivänä valkoiset olivat jo Pavlovskissa ja Tsars-
koje Selossa, mistä he näkivät kuinka "amirali-
teetin ja Iisakin kirkon kultaiset tornit kimaltelivat
ilta-auringossa" (Tuomo Polvinen). Siihen hyök-
käys kuitenkin pysähtyi L.D. Trotskin johtaessa
tarmokkaasti Pietarin puolustusta. Judenits pyysi
jälleen apua Suomelta, mutta koska amiraali Kolt-
sak ei taipunut vieläkään tunnustamaan maam-
me itsenäisyyttä, hallitus jätti asian sikseen. Itä-
Karjalan asiakin oli päätetty jättää neuvottelujen
varaan; asein sitä ei enää ajettaisi.
Tässä vaiheessa Mannerheim lähetti avoimen
kirjeen presidentti KJ. Stählbergille. Keskustel-
tuaan muun muassa Englannin sotaministerin,
bolsevikkeja suurena vaarana pitävän Winston
Churchillin kanssa hän väitti, että mieliala puolsi
Lontoossa ja Pariisissa voimakkaasti Suomen osal-
listumista Pietarin-retkeen. Kun tämä ei kuiten-
kaan ollut sikäläisten hallitusten virallinen mielipi-
de, Suomen valtioneuvosto, jossa oli nyt päämi-
nisterinä professori Juho Heikki Vennola (1872-
1938) edistyspuolueesta, pysyi kannallaan ja sa-
moin Stählberg.
Mannerheim katsoi bolsevikkien kohtalon riip-
puvan suomalaisten ratkaisusta, ja Lenin arvioi
myöhemmin, että Suomen hyökkäys olisi melko
heikkonakin murtanut Pietarin puolustuksen. Pi-
dän toisaalta ilmeisenä, että bolsevikit olisivat kes-
täneet tämän menetyksen, sillä puna-armeija oli
jo pääsemässä voitolle valkoisista venäläisistä ete-
lässä, idässä ja Pohjois-Venäjällä. Suomalaisten se-
kaantuminen Venäjän asioihin olisi myös suutut-
tanut tunnetusti isänmaallisia venäläisiä ja suo-
nut Leninille hyvän propagandan aiheen.
Marraskuun alussa Judenits kärsi ratkaisevan
tappion, ja alkuvuodesta 1920 Lenin hallitsi Venä-
jää Suomenlahdelta ja Mustaltamereltä Tyyneen
valtamereen. Jos suomalaisia joukkoja olisi ollut
tällöin Pietarissa, maamme olisi joutunut erittäin
kiusalliseen asemaan. Siitä hallituksen kylmä suh-
tautuminen valkoisiin venäläisiin oli säästänyt
Suomen, johtuipa se sitten heitä kohtaan tunne-
tusta epäluottamuksesta tai heidän tappionsa aa-
vistamisesta. Hallituksen Itä-Karjalan politiikka-
kin oli ollut suhteellisen varovaista. Mannerhei-
min rohkeat pyrkimykset olivat sen sijaan perus-
tuneet väärään tilanteenarviointiin ja toive-
ajatteluun.
Hallitusmuoto tasavallan
ja monarkian välimuotona
Tärkein sisäpoliittinen kysymys itsenäisen Suo-
men ensimmäisinä vuosina koski valtiosäännön
luonnetta. Kun yritykset monarkkisen hallitus-
muodon säätämiseksi olivat rauenneet syksyllä
1918, uusi eduskunta ja Kaarlo Castrenin hallitus
lähtivät 1919 siitä, että Suomen valtiomuotona oli-
si tasavalta. Kansansuvereniteettia koskevan opin
mukaisesti todettiin, että valtiovalta kuului Suo-
men kansalle. Muuten valtiosäännössä pyrittiin
toteuttamaan Montesquieun oppia, jonka mu-
kaan lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuo-
miovalta tuli erottaa toisistaan. Näin Suomen val-
tiosääntö rakentui kahteen jo Ruotsin ajalla arvos-
tettuun periaatteeseen, jotka saattoivat tosin olla
joskus keskenään ristiriitaisia.
Entuudestaan tasavaltaiset puolueet edistys,
maalaisliittoja SDP kannattivat nimittäin kansan-
suvereniteetin nimessä vallan keskittämistä edus-
kunnalle. Entiset monarkistit, siis kokoomus ja
enimmät ruotsalaisen kansanpuolueen edustajat,
taas vaativat Montesquieun hengessä vahvaa, ta-
savallan presidentille keskitettyä toimeenpanoval-
taa. Valtionpäämiehellä, olipa hän kuningas tai
tasavallan presidentti, piti olla oikeus estää itsek-
kyydestä johtuvat tai liian hätäisesti päätetyt rat-
kaisut. Historiallisena taustana oli kuten jo vuo-
den 1918 monarkisteilla punaisten tekemä kapi-

Murrosajan poliittisia ongelmia 771
na, jonka vuoksi oikeisto vaati eduskunnan val-
lan rajoittamista.
Kun tasavaltalaisilla oli yhteensä 150 edusta-
jaa, heillä oli eduskunnassa kahden kolmannek-
sen määräenemmistö, joka vuoden 1906 valtio-
päiväjärjestyksen mukaan vaadittiin perustusla-
kia koskeviin päätöksiin. Oikeiston 50 edustajaa
pystyivät toisaalta lykkäämään nämä päätökset
seuraaville valtiopäiville, koska asian kiireelliseksi
julistamiseen vaadittiin viiden kuudesosan enem-
mistö. Suomen asema oli alkuvuodesta 1919 kui-
tenkin sellainen, että tarkoituksenmukainen sisä-
politiikka ja vastikään itsenäistyneen maan arvo-
valta edellyttivät valtiosäännön pikaista säätämis-
tä. Muuten ei päästäisi edes valitsemaan tasaval-
lan presidenttiä.
Valtiosäännön käsittelyn perustana oli senaa-
tin maaliskuussa 1917 asettaman perustuslakiko-
mitean professori KJ. Stählbergin johdolla laati-
ma ehdotus, joka oli valmistunut saman vuoden
lokakuussa. Ehdotus toteutui olennaisilta osiltaan,
kuten Jaakko Nousiainen toteaa, mutta oikeisto
sai aikaan joitakin merkittäviä muutoksia. Edus-
kunta oli hallitusmuotoa (lyhennettynä HM) kä-
sitellessään joutumassa umpikujaan, mutta tällöin
otettiin käsittelyn pohjaksi perustuslakivaliokun-
nan puheenjohtajan, edistyspuolueeseen kuulu-
van varatuomari Heikki Ritavuoren (1880-1922)
varhemmin tekemä ehdotus, ja kokoomuksen
ryhmä suostui hyväksymään sen hieman tarkis-
tettuna. Uusi HM säädettiin täten kesäkuun 21.
päivänä 1919. Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys
jäi käytäntöön, kunnes se uudistettiin 1928 tasa-
vallan oloihin sopivaksi.
Korkein valta kuului vuoden 1919 HM:n mukaan
valtiopäiville kokoontuneelle eduskunnalle, jon-
ka ruotsinkielinen nimi riksdag ('valtiopäivät') pe-
riytyy Kustaa Vaasan ajasta saakka. Eduskunnan
valtaa korostaa oikeus järjestää valtion korkeim-
pien elinten keskinäiset suhteet uudelleen muutta-
malla perustuslakia. Toimeenpanovaltaa on käyt-
tänyt suureksi osaksi valtioneuvosto eli hallitus,
mutta HM:ssa määrättiin nimenomaisesti, lähin-
nä Ranskan valtiosäännöstä saadun mallin mu-
kaan, että hallituksen oli nautittava eduskunnan
luottamusta. Käytännössä on tosin usein riittänyt,
että eduskunta ei ole ilmaissut nimenomaista
epäluottamustaan.
Tämä parlamentaarisen hallitustavan pääperi-
aate oli Suomen valtiosäännössä uutuus. Parlamen-
taarisuutta oli pidetty yleisesti ihanteena jo ennen
maailmansotaa, mutta keisarillinen senaatti ei ol-
lut parlamentaarinen hallitus vaan hallitusvirasto,
joka käytti hallitsijan sille uskomaa valtaa, ja se-
naattorit olivat keisarin nimittämiä virkamiehiä.
Eduskunnan hallussa oli uuden HM:n mukaan
myös osa toimeenpanovaltaa, ennen kaikkea oi-
keus määrätä lopullisesti valtion tuloista ja me-
noista. Vuoden 1919 HM:n erikoisuutena olivat
kuitenkin tasavallan presidentin laajat valtaoikeu-
det, joille on ollut harvoja vastineita tämän ajan
tasavalloissa. Suomessa niiden tarkoituksena oli
valvoa eduskunnan päätöksiä ja toteuttaa joissa-
kin asioissa puolueista riippumaton toimeenpano-
valta. Esikuvana oli vuoden 1772 hallitusmuoto,
joskin presidentin valta oli selvästi pienempi kuin
kuninkaan valta kustavilaisella ajalla.
Keskusta ja vasemmisto halusivat antaa presi-
dentinvaalin eduskunnan tehtäväksi, kun taas
vuoden 1917 perustuslakikomitea oli ehdottanut
vaalin muodoksi kaksivaiheista kansanäänestys-
tä. Perustellakseen presidentin suuria valtaoikeuk-
sia oikeisto ajoi kuitenkin määrävähemmistöllään
läpi päätöksen, että kansa valitsisi hänet 300 va-
litsijamiehen välityksellä. Jos yksikään ehdokas
ei saanut näiltä toisessa äänestyksessä vähintään
151 ääntä, kahdesta eniten ääniä saaneesta valit-
tiin presidentti kolmannella kierroksella. Presi-
dentin uudelleenvalintaa ei rajoitettu.

772
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Tasavallan presidentti saattoi vaikuttaa lainsää-
däntöön kieltäytymällä vahvistamasta eduskun-
nan hyväksymää lakia. Jos eduskunta hyväksyi
saman lain myös uusien vaalien jälkeen, se tuli
kuitenkin voimaan ilman presidentin vahvistus-
ta. Vuoden 1919 HM:n ollessa voimassa presi-
dentti käytti veto-oikeuttaan aina yhteisymmär-
ryksessä valtioneuvoston kanssa ja niin vahvoin
perustein, että eduskunta joutui muuttamaan la-
kiesitystä tai luopumaan siitä.
Presidentillä oli myös oikeus antaa asetuksia
lakien toimeenpanoa koskevista asioista. Hänen
lainsäädäntöä koskevat valtuutensa olivat perin-
töä Kustaa III:n monarkiasta, paitsi että kunin-
kaalla oli ollut ehdoton oikeus kieltäytyä vahvis-
tamasta säätyjen hyväksymää lakia. Kaikki tär-
keät päätöksensä presidentti teki valtioneuvoston
istunnossa olematta kuitenkaan sidottu sen tai esit-
televän ministerin kantaan. Käytännössä presi-
dentin päätös on poikennut hyvin harvoin valtio-
neuvoston kannasta.
Tasavallan presidentin muita tärkeitä oikeuk-
sia olivat eduskunnan kutsuminen ylimääräisille
valtiopäiville sekä sen hajottaminen ja uusien vaa-
lien määrääminen. Presidentti "määräsi Suomen
suhteista ulkovaltoihin", mutta sotaa ja rauhaa
koskevat päätökset sekä lainsäädäntöön vaikut-
tavat sopimukset edellyttivät eduskunnan vahvis-
tusta. Presidentti oli puolustusvoimien ylipäällik-
kö, mutta sodan aikana hän sai luovuttaa tämän
tehtävän toiselle. Hän nimitti korkeimmat virka-
miehet, myös piispat ja valtion yliopistojen ja kor-
keakoulujen professorit, sekä kaikki upseerit. Hä-
nellä oli armahdusoikeus yksittäisissä tapauksis-
sa, mutta yleinen armahdus tietylle ryhmälle tuo-
mittuja edellytti eduskunnan säätämää lakia.
Merkittävä mahdollisuus vaikuttaa politiikkaan
piili siinä, että tasavallan presidentti kutsui HM:n
mukaan virkaansa myös valtioneuvoston jäsenet.
Tämän mukaisesti uudesta hallituksesta neuvotel-
tiin presidentin johdolla ja hänen ohjeittensa mu-
kaan, joita ei silti voitu aina noudattaa, niin että
presidentti saattoi joutua tarkistamaan niitä. Pre-
sidentin osuus hallituksen muodostamisessa on
vaihdellut vuoden 1919 HM:n voimassa ollessa
yksityistapauksissa hyvin paljon. Jaakko Nousiai-
sen mukaan se oli 1920-luvulla varsin suuri mut-
ta seuraavalla vuosikymmenellä pienempi puo-
lueiden eduskuntaryhmien ryhdyttyä käyttämään
mahdollisuuksiaan entistä tanakammin.
Tasavallan presidentin valtaoikeuksien käyttä-
minen riippui suuresti hänen poliittisista ihanteis-
taan ja luonteenlaadustaan sekä kulloinkin esiinty-
neistä tilanteista. Käytännössä presidentin vallan-
käyttö oli hyvin vaihtelevaa vuoden 1919 HM:n
ollessa vähin muutoksin voimassa 1900-luvun
loppuun. Kansakunta arvosti tasavallan presi-
denttiä suuresti jo hänen virkansa nojalla, ja syy-
nä oli Jaakko Nousiaisen mukaan "monarkian
kaudella juurtunut käsitys valtionpäämiehen ase-
masta ja tehtävistä". Tasavallan presidentti oli
Suomen hallitsija, tosin vain silkkihatulla kruu-
nattu ja määräaikainen.
Vuoden 1919 HM:ssa luetellaan kansalaisten
perusoikeudet kuten henkilökohtainen vapaus ja
tasa-arvoisuus sekä omaisuuden turva, sanan- ja
painovapaus, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus
ja uskonnonvapaus. Myös todetaan että suomi ja
ruotsi ovat tasavallan kansalliskielet ja periaattees-
sa samassa asemassa. Joissakin kohden tarvittiin
vielä selventäviä lakeja kuten kielilaki ja uskon-
nonvapauslaki.
Hallitusmuodon säätämistä kansalaisvapauksis-
ta on jouduttu käytännössä toisinaan poikkea-
maan, mutta päätös on edellyttänyt tällöin saman-
laista eduskuntaenemmistöä kuin perustuslain
muuttaminen. Kansalaisen asemaa koskevat sää-
dökset ovat lisänneet tuntuvasti suomalaisten oi-
keusturvaa, kun HM:ssa myös määrätään, että
tuomiovaltaa käyttävät yksinomaan riippumatto-

Murrosajan poliittisia ongelmia 773
mat tuomioistuimet. Näistä ylimmät ovat jo 1918
perustetut korkein oikeus ja korkein hallinto-oi-
keus, jotka korvasivat senaatin oikeusosaston.
Uuden HM:n voimaantulo edellytti valtionpää-
miehen vahvistusta. Tämä ei näyttänyt aivan var-
malta, koska valtionhoitaja Mannerheim oli va-
kaumuksellinen monarkisti. Jotkut aktivistit eh-
dottelivat hänelle peräti vallankaappausta: edus-
kunnan hajottamista ja väliaikaisen hallituksen
nimittämistä, minkä jälkeen voitaisiin lähteä val-
koisten venäläisten liittolaisina sotaretkelle Pieta-
riin. Mannerheim näytti ensin kannattavan tätä
hanketta mutta luopui pian siitä, kun ei saanut
edes kokoomuspuoluetta sen tueksi. Siellä eten-
kin professori Lauri Ingman vastusti jyrkästi täl-
laista politiikkaa. Heinäkuun 17. päivänä 1919
valtionhoitaja vahvisti Suomen tasavaltaisen hal-
litusmuodon.
Tasavallan presidentin valitsi ensimmäisellä
kerralla eduskunta tehtyään tästä päätöksen samalla
kuin hallitusmuoto hyväksyttiin. Näin joudutettiin
normaalin valtioelämän alkamista, ja presidentti
valittiinkin jo 27 heinäkuuta. Keskustan ja vasem-
miston ehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden
presidentti Kaarlo Juho Stählberg sai 143 ääntä,
ja kenraali Gustaf Mannerheim, joka oli epäröi-
den suostunut oikeiston ehdokkaaksi, 50 ääntä.
"Valkoinen kenraali" joutui palaamaan yksityis-
henkilöksi ilman vähäisintäkään virallista asemaa,
koska porvarillinen keskusta oli menettänyt luot-
tamuksensa häneen ja suuri osa vasemmistoa vi-
hasi kansalaissodan voittajaa. Vain 52-vuotiaana,
terveenä ja toiminnanhaluisena miehenä Man-
nerheim oli siirretty jälleen hyllylle, mutta syynä
olivat hänen omat erehdyksensä. Ne taas oli sel-
västi aiheuttanut hänen menneisyytensä venäläi-
senä kenraalina, joka ei ollut voinut omaksua
enimpien suomalaisten epäluuloista vastenmieli-
syyttä Venäjän valkoisia kohtaan.
Punaisten vankien armahtaminen
Valtiovallan tärkeimpiin toimiin itsenäisen Suo-
men alkutaipaleella kuului kapinasta tuomittujen
vankien armahtaminen, sillä syyskuun puolivälis-
sä 1918 oli vangittuna vielä noin 23 000 punais-
ta. Ensimmäisen ja suurimman armahduspäätök-
sen teki valtionhoitaja P.E. Svinhufvud lokakuun
30. päivänä 1918 sillä valtuudella, mikä hänelle
kuului hallitsijan sijaisena. Päätöksen pääsisältönä
oli että vangit, joiden vapausrangaistus oli enin-
tään neljän vuoden pituinen, oli laskettava heti
ehdolliseen vapauteen.
Uuden armahduksen Svinhufvud päätti joulu-
kuussa 1918 muuttamalla enintään kuuden vuo-
den vankeusrangaistukset ehdollisiksi. Nämä kak-
si armahdusta koskivat yhteensä noin 16 700 tuo-
mittua, ja 70 % jäljellä olleista punaisista vangeis-
ta oli täten vapautunut. Joulukuun armahduksessa
kuolemantuomiot myös muutettiin elinkautisiksi
kuritushuonerangaistuksiksi ja vapausrangaistuk-
sia lievennettiin tuntuvasti. Laajimmat armahduk-
set päätti siis kansalaissodan aikaisen hallituksen
päämies Svinhufvud, mikä todistaa huomattavan
inhimillistä suhtautumista äskeisiin vastustajiin.
Oikeutta ajatellen arveluttavampi oli joulukuun
1918 armahdukseen liittynyt päätös, että kapinaa
kukistettaessa "tarpeetonta väkivaltaa" harjoitta-
neita valkoisia ei pantaisi syytteeseen. Jotkut mur-
haajat jäivät tämän vuoksi rankaisematta, samoin
laittomien kenttäoikeuksien jäsenet ja vankeja
omin päin ampuneet rintamamiehet. Valkoiseen
terroriin syyllistyneiden tutkiminen ja rankaisemi-
nen oli kuitenkin käytännössä mahdotonta: mil-
loin voittajia on tuomittu sotarikoksista? Jo aiko-
muskin olisi aiheuttanut vaarallisen selkkauksen,
eikä vakiintumattomissa oloissa uskallettu ottaa
sellaista riskiä.
Uuden eduskunnan kokoonnuttua 1919 sosiaa-
lidemokraatit alkoivat tehdä valtiorikos vankeja

774 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
koskevia välikysymyksiä, ja valtionhoitaja Man- sesti. Tammikuun lopussa 1920 pääsi valtiorikos-
nerheim armahti kesäkuussa kaksitoista entistä vangeista, joita oli Jaakko Paavolaisen mukaan
kansanedustajaa ja yli 2 000 muuta kapinavankia. silloin 4 000 henkeä, noin 2 600 ehdolliseen va-
Armahduksia jatkettiin uuden hallitusmuodon pauteen, ja samalla palautettiin 40 000 valtiori-
mukaisesti eduskunnan säätämin laein, joita SDP koksista tuomitun kansalaisluottamus. Uusien ar-
ajoi tarmokkaasti ja osa porvarillista keskustaa mahdusten jälkeen vankiloissa oli vuoden 1921
kannatti mutta oikeisto vastusti jyrkästi. President- lopulla enää tuhatkunta kapinan aikaisista rikok-
ti Stählberg vahvisti armahduslait johdonmukai- sista tuomittua ja keväällä 1927 vain 48.
Itsenäisen Suomen suhteita Neuvostoliittoon häiritsi aluksi pyrkimys yhdistää Itä-Karjala maahamme. Hallituskin yritti sitä 1918.
mutta sittemmin Suur-Suomen aatetta ajoi etupäässä Akateeminen Karjala-Seura. Seuran toinen suuri aate oli maanpuolustuksen
vahvistaminen. AKS:n mustapohjaisen lipun piirsi taiteilija Toivo Vikstedt.

776
Suhteet ulkomaihin
tuottavat ongelmia
Tarton rauha avaa Suomelle
Kansainliiton jäsenyyden
Neuvostohallituksen voitto valkoisista venäläisistä
vuoden 1919 lopulla muutti Venäjän luoteisten
naapurivaltioiden aseman. Bolsevikit kävivät vie-
lä jonkin aikaa sotaa Viroa ja Latviaa vastaan,
mutta pian Lenin luopui valloitusyrityksistä jou-
duttuaan raskaaseen sotaan Puolan kanssa. Maan-
sa vanhaa suurvalta-asemaa muistaen puolalai-
set pyrkivät laajentamaan sitä kauas itään, ja sisäl-
lissodan heikentämä Neuvosto-Venäjä joutui kes-
kittämään voimansa heitä vastaan.
Syksyllä 1919 Lenin oli tarjonnut rauhaa luo-
teisille "reunavaltioille", myös Suomelle, ja Viro
solmikin rauhan Venäjän kanssa helmikuun alus-
sa 1920. Suomen hallitus viivytteli, koska mahdol-
lisuuksia maan merkittävään laajentamiseen luul-
tiin yhä olevan. Varsinaisten heimoaktivistien
ohella näitä toiveita elätti pitkään Rudolf Holsti,
joka toimi ulkoministerinä keväästä 1919 lähtien
kesäkuuhun 1922 saakka. Hän aliarvioi Itä-Karja-
lan merkityksen Venäjälle ja pyrki hankkimaan
toisaalta Englannin, toisaalta Puolan tukea alueen
saamiseksi Suomelle. Britit lopettivat kuitenkin
jo 1919 toimenpiteet Neuvosto-Venäjää vastaan,
ja puolalaisten huomio keskittyi Etelä-Venäjän
valloitusyritykseen.
Karjalan kysymys joutui 1919 uuteen valoon kan-
sallisen ajattelun edistyessä Vienan Karjalassa.
Uhtualla heinäkuussa 1919 pidetyssä kokoukses-
sa valittiin toimikunta kehittämään hanketta Vie-
nan itsenäistymiseksi. Tämä väliaikainen hallitus
sai tuekseen pienet asevoimatkin, ja vuoden lo-
pulla vieraiden joukkojen poistuminen Vienasta
herätti toiveita. Alkukesästä 1920 puna-armeijan
yksiköt miehittivät kuitenkin pääosan Itä-Karja-
laa. Huomattava merkitys tässä oli rykmentillä,
joka koostui Suomesta paenneista punakaartilai-
sista.
Ministeri Holsti säilytti silti optimisminsa, ja kun
keväällä 1920 alettiin valmistella rauhanneuvot-
teluja Neuvosto-Venäjän kanssa, hän pyrki yhä
liittämään Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan Suo-
meen. Tätä monet suomalaiset epäilivät jo suu-
resti. Kansojen itsemääräämisoikeuskin edellytti
vain karjalankielisten alueiden liittämistä maa-
hamme, jos nimittäin itäkarjalaiset haluaisivat sitä,
kuten Holsti uskoi. Neuvostohallitus puolestaan
kiirehti perustamaan kesäkuun alussa 1920 "Kar-
jalan työkansan kommuunin", jolla tuli olla jon-
kinlainen autonomia Venäjän yhteydessä.
Rauhanneuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa
alkoivat Tartossa kesäkuussa 1920. Suomen val-
tuuskuntaan kuuluivat muun muassa entiset pää-
ministerit J.K. Paasikivi ja J.H. Vennola sekä so-
siaalidemokraattien edustajina Väinö Tanner ja
Väinö Voionmaa. Puheenjohtajana oli Paasikivi,
jonka muistettiin ajaneen 1918 innokkaasti Itä-
Karjalan liittämistä Suomeen. Myös Vennola ja
Voionmaa olivat tämän aatteen kannattajia, ja

Suhteet ulkomaihin tuottavat ongelmia 777
1920 nimitetty porvarillinen kokoomushallitus,
jonka pääministerinä oli professori Rafael Erich
kokoomuspuolueesta, piti sen toteuttamista aluksi
täysin mahdollisena.
Suur-Suomen aate ei kuitenkaan kestänyt todel-
lisuutta. Hallitus totesi ennen pitkää välttämättö-
mäksi luopua siitä, jotta rauha saataisiin aikaan,
ja presidentti Stählberg päätti lopulta, että myös
Suomeen liittyneistä Repolan ja Porajärven kun-
nista luovuttaisiin. Suomi sai sen sijaan Petsamon
alueen, jonka Lenin oli luvannut jo 1918 kansan-
valtuuskunnalle. Muuten Suomen itäraja oli lähi-
main sama kuin vuodesta 1811 lähtien (Kuusa-
mon kohdalla rajaa oli hieman tarkistettu Suo-
men hyväksi rajankäynneissä Venäjää vastaan
1833 ja 1849). Taloudellisista kysymyksistä pääs-
tiin sopuun melko helposti. Suomi sai pitää kor-
vauksetta Venäjän rakentamat vahvat rannikko-
linnakkeet tykkeineen sekä muutaman vanhan
sota-aluksen. Pitkiksi venyneet neuvottelut päät-
tyivät lokakuun 14. päivänä 1920 rauhansopi-
muksen allekirjoittamiseen.
Omantuntonsa takia suomalaiset vaativat sopi-
mukseen mainintaa Itä-Karjalan autonomiasta,
jotteivät hylkäisi heimoveljiä kokonaan, mutta ve-
näläiset suostuivat antamaan vain yksipuolisen
ilmoituksen Karjalan itsehallinnosta. Kun oli käy-
nyt selväksi, että he tarkoittivat sillä jo perusta-
maansa Karjalan työkansan kommuunia, Suo-
men valtuuskunta ei ilahtunut ilmoituksesta. Moni
muu sai sen väärän käsityksen, että Itä-Karjalan
itsehallinto oli todettu itse rauhansopimuksessa,
jolloin Suomella olisi ollut teoriassa oikeus val-
voa sen toteuttamista.
Heimoaktivistit olivat katkeria "Tarton häpeä-
rauhasta", jossa itäkarjalaiset ja inkeriläiset oli jä-
tetty heidän mielestään rikollisella tavalla alttiik-
si venäläisten sorrolle. Repolan ja Porajärven ni-
mismiehen virkaa hoitanut nuori ylioppilas Hans
(Bobi) Siven teki vastalauseeksi itsemurhan Repo-
lassa. Toisen maailmansodan jälkeen taas on jos-
kus väitetty Suomen "hamunneen" Tartossa liian-
kin edulliset rajat Karjalan kannaksella. Kun ve-
näläiset eivät kuitenkaan edes yrittäneet saada
Kannaksen Suomen-puoleisia rajapitäjiä, on lii-
kaa vaadittu, että niitä olisi pitänyt tarjota heille.
Tarton rauha vakiinnutti Suomen kansainvälistä
asemaa siinä määrin, että maamme voi hakea
Kansainliiton jäsenyyttä ja saikin sen joulukuus-
sa 1920. Kansainliitto (engl. League of Nations)
syntyi reaktiona ensimmäisen maailmansodan
kansoille aiheuttamiin kärsimyksiin. Kansainväli-
sestä rauhanjärjestöstä keskusteltiin vuodesta 1915
lähtien, ja myöhemmin sen perustamista ryhtyi
ajamaan Yhdysvaltain presidenttinä 1913-21 toi-
minut demokraattisen puolueen johtaja Wood-
row Wilson. Tarkoituksena oli että Kansainliiton
jäsenmaat sitoutuisivat pidättymään erimielisyyk-
sien väkivaltaisesta selvittelystä ja vähentäisivät
sotavoimiaan olennaisesti.
Kansainliitto oli perustettu huhtikuussa 1919,
ja siihen liittyivät alusta pitäen ympärysvaltoihin
kuuluneet suurvallat Iso-Britannia, Ranska ja Ita-
lia. Yhdysvalloissa sen sijaan senaatin republikaa-
ninen enemmistö asettui Wilsonia vastaan ja ha-
lutessaan eristäytyä Euroopan politiikasta esti
maan liittymisen Kansainliittoon. Yhdysvallat ei
liittynyt siihen myöhemminkään. Saksa hyväk-
syttiin 1926 Kansainliittoon, mutta Neuvostoliit-
to ei toistaiseksi anonut sen jäsenyyttä. Liitto, jon-
ka vakinaisena kokouspaikkana oli Geneve, sel-
vitti 1920-luvulla joitakin pieniä selkkauksia ja li-
säsi kansainvälistä yhteistyötä monilla aloilla.

778
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Ahvenanmaan selkkaus
ja maakunnan itsehallinnon synty
Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina
syntyi Ruotsin kanssa Ahvenanmaata koskeva
selkkaus, joka näyttää jälkeen päin myrskyltä ve-
silasissa. Aikanaan se kuitenkin kuohutti tunteita
kovasti ja vaati selvittelyä eurooppalaisella foru-
milla. Ahvenanmaa oli julistettu 1856, itämaisen
eli Krimin sodan jälkeen, Englannin ja Ranskan
vaatimuksesta demilitarisoiduksi alueeksi, mutta
ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset
toivat sinne sotaväkeä ja alkoivat linnoittaa maa-
kuntaa. Englanti ja Ranska olivat nyt Venäjän liit-
tolaisia eivätkä vastustaneet, mutta Ruotsia ei
miellyttänyt tsaarin sotavoimien pureutuminen
lähellä Tukholmaa olevaan saaristoon.
Eräät Ruotsin oikeistopiirit vaativat liittymistä
sotaan Saksan puolella ja arvelivat, että Ahvenan-
maa voitaisiin siten saada Ruotsille. Se olisi lisän-
nyt Tukholman turvallisuutta ja ollut vähäinen
hyvitys siitä, että Norja oli 1905 irtautunut Ruot-
sin yhteydestä. Ahvenanmaan lähes yksinomaan
ruotsinkielinen väestö, jota oli noin 21 000 hen-
keä, rakasti kieltään ja kulttuuriperinnettään, mut-
ta vasta sitten kun maakunnassa ollut venäläinen
sotaväki syyllistyi 1917 helmikuun vallankumouk-
sen jälkeen mielivaltaan, Ahvenanmaalla alettiin
toivoa liittymistä Ruotsiin. Tukholmastakin alkoi
sinkoilla tulta tappuroihin. Talvella 1917-18 ah-
venanmaalaiset keräsivät yli 7 000 nimeä adres-
siin, jossa vaadittiin liittymistä Ruotsiin.
Suomen tapahtumien takia Ahvenanmaalla pe-
lättiin bolsevikkeja ja punakaartilaisia yhä enem-
män, ja kansalaissodan aikana helmikuussa 1918
Ruotsi ryhtyi aktiivisiin toimiin. Ahvenanmaalle
lähetettiin sota-aluksia väestön turvaksi, ja venä-
läiset sekä Suomesta tulleet punakaartilaiset suos-
tuivat poistumaan sieltä. Ahvenanmaalla oli kui-
tenkin myös Uudenkaupungin suojeluskunta (vrt.
s. 735), jonka tehtäväksi Mannerheim oli lähettä-
mässään sähkeessä antanut pitää maakunta miehi-
tettynä.
Kävi kuitenkin niin että Ruotsin meriministeri,
vapaaherra Erik Palmstierna sai Mannerheimin
sähkeen haltuunsa eikä ilmoittanut siitä edes Suo-
men Tukholman-lähetystölle. Suomen lähettilään
suostumuksella ruotsalaiset riisuivat Uudenkau-
pungin suojeluskunnan aseista ja poistivat sen Ah-
venanmaalta. Ruotsi anasti siis maakunnan Suo-
men hallituksen asevoimilta, vieläpä vilpillisin
keinoin. Mannerheim ja pääosa suomalaisia ei-
vät antaneet sitä kovinkaan äkkiä anteeksi, vaik-
ka ruotsalaiset selittivät pyrkineensä vain suoje-
lemaan ahvenanmaalaisia.
Ahvenanmaa joutui ennen pitkää saksalaisten
haltuun (s. 738-739), mutta syksyllä 1918 Saksan
kukistuttua halu erota Suomesta kasvoi taas Ah-
venanmaalla ja herätti yhä vastakaikua Ruotsis-
sa. Sitä kannattivat innokkaasti kuningas Kustaa
V sekä sosiaalidemokraattinen pääministeri Hjal-
mar Branting ja hänen hallituksensa, mutta aat-
teella oli myös tiukkoja vastustajia kuten Upsalan
yliopiston professori Harald Hjärne, kuuluisa his-
toriantutkija, ja suuri sanomalehti Dagens Nyheter.
Palmstierna jatkoi omintakeista diplomatiaansa
väittämällä, että Ruotsi ei ollut tunnustaessaan
Suomen itsenäisyyden tarkoittanut suinkaan hy-
väksyä maan rajoja. Hän myös kielsi Ahvenan-
maan kuuluneen koskaan Suomeen. Kun maa-
kunta oli kuulunut Turun hiippakuntaan ja Tu-
run lääniin niiden syntymisestä lähtien ja alusta
loppuun myös autonomiseen Suomeen, ministe-
rin valheet lisäsivät suomalaisten suuttumusta.
Ruotsissa huomautettiin toisaalta, että Suomi ta-
voitteli kansojen itsemääräämisoikeuteen vedo-
ten Itä-Karjalaa mutta ei halunnut myöntää sa-
maa oikeutta ahvenanmaalaisille. Suomen halli-
tuksen asenne olikin täten epälooginen ja osoitti,
että oman maan etu oli tärkeä.

Suhteet ulkomaihin tuottavat ongelmia 779
Ruotsin hallitus ajoi 1919 innokkaasti rajan siir-
tämistä Ahvenanmaan itäpuolellepa maakunnan
asukkaat säestivät johtajanaan sanomalehdentoi-
mittaja Julius Sundblom. Suomessa näitä pyrki-
myksiä vastustettiin sitä tiukemmin, ja siihen osal-
listuivat aktiivisesti monet mannermaan ruotsa-
laisten johtomiehet, muun muassa kansainväli-
sesti tunnetut tiedemiehet JJ. Sederholm ja Ed-
vard Westermarck. Valtakunnallisten syiden ohel-
la ruotsinkieliset ottivat huomioon, että Ahvenan-
maan ero olisi vähentänyt heidän lukuaan ja ruot-
sin kielen asema olisi voinut muutenkin heiken-
tyä sen takia. Tämänkin vuoksi he ottivat selvän
kannan Suomen puolesta.
Ruotsi yritti 1919 kahdesti saada Versailles'n
rauhankonferenssia käsittelemään Ahvenanmaan
kysymystä, mutta se ei kiinnostanut suurvaltoja,
eikä ruotsalaisten perusteluja pidetty vakuuttavi-
na. Suomen eduskunta puolestaan oli tehnyt jo
1918 Ahvenanmaasta oman läänin, ja keväällä
1920 se hyväksyi lain maakunnan pitkälle mene-
västä itsehallinnosta. Kun separatistit esiintyivät
kuitenkin yhä kiihkeämmin, Suomi lähetti Ahve-
nanmaalle sotaväkeä. Sundblom ja toinen separa-
tistijohtaja varatuomari Carl Björkman pantiin
syytteeseen maanpetoksesta heidän julistettuaan
maakunnan eronneen Suomesta.
Englannin aloitteesta Ahvenanmaan kysymys
otettiin vihdoin Kansainliiton tutkittavaksi vuo-
den 1920 lopulla, jolloin Suomenkin jäsenyys oli
periaatteessa selvä. Ruotsi kuului liittoon jo ennes-
tään. Kansainliitto totesi kesäkuussa 1921, että
Suomen oikeus maakuntaan oli kiistaton, mutta
määräsi sen demilitarisoitavaksi entiseen tapaan.
Ahvenanmaan väestön erityisoikeuksia oli myös
täydennettävä. Näiden päätösten toteuttaminen
lopetti kiistan, kun Sundblom ja Björkman vielä
armahdettiin saman tien lain mukaisesta rangais-
tuksestaan.
Ruotsissa on väitetty Suomen voiton johtuneen
maan "valmiudesta puolustaa asiaansa tarvittaessa
asein" (Sten Carlsson), mutta todellisuudessa se
perustui historiallisiin ja maantieteellisiin näkö-
kohtiin. Tärkeä oli myös monien suomenruotsa-
laisten jyrkkä asettuminen ahvenanmaalaisia vas-
taan, mikä osoitti, etteivät näiden pyrkimykset
johtuneet vähemmistökansallisuuden toivomuk-
sista vaan pienen väestönosan verraten ahtaasti
paikallisista tavoitteista.
Vuosina 1920-22 säädettyjen lakien nojalla Ah-
venanmaa sai laajan itsehallinnon, jonka nojalla
maakuntapäivät päättävät yksin Ahvenanmaata
koskevista asioista. Yhteyksistä Suomen valtakun-
nanhallintoon huolehtii maaherra, jonka tulee
nauttia maakuntapäivien luottamusta. Suomen
eduskuntaan kuuluu aina Ahvenanmaalta valit-
tu edustaja. Ainoana virallisena kielenä on ruot-
si, ja maakunnan ruotsalaisuus on pyritty takaa-
maan rajoittamalla mahdollisuuksia suomenkie-
liseen kouluopetukseen. Tämä on sangen jyrk-
kää suomen kielen syrjintää, varsinkin kun sitä
verrataan ruotsin asemaan muualla Suomessa.
Maan myymisen muille kuin ahvenanmaalai-
sille laki tekee käytännössä mahdottomaksi. Tämä
on estänyt maan joutumisen tukholmalaisten
huvilapalstoiksi, ja kun ahvenanmaalaiset saavat
sen vuoksi jatkuvasti hyvät tulot lomanviettäjistä,
heidän sanotaan olevan kaikessa hiljaisuudessa
kiitollisia Suomen hallituksen lujasta asenteesta
1918-21. Ahvenanmaan demilitarisointi ulottuu
niin pitkälle, että asevelvollisuus ei koske maakun-
nan väestöä. Toisen maailmansodan aikana sa-
dat nuoret ahvenanmaalaiset liittyivät kuitenkin
vapaaehtoisina Suomen armeijaan. Ahvenanmaa
on saanut myöhemmin oikeuden käyttää omaa
lippua ja omia postimerkkejä, mutta ajatus valtiol-
lisesta itsenäisyydestä ei ole saanut sanottavasti
ilmaa siipiensä alle.

780
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisun jälkeen
Suomen ja Ruotsin suhteet alkoivat hitaasti läm-
metä. Jo tämän kiistan aikana valtionhoitaja Man-
nerheim oli tehnyt 1919 valtiovierailun Tukhol-
maan, mutta presidentti KJ. Stählberg oli kan-
keampi eikä suostunut tapaamaan kuningasta,
jonka hän katsoi kieroilleen Suomea vastaan. Suu-
ri osa suomalaisia pysyi nyreinä Ruotsille 1930-
luvulle saakka, mihin vaikuttivat Ahvenanmaan
episodin ohella eräät Tukholman lehtien halven-
tavat kirjoitukset ja kotimainen kieliriita. Suomes-
sa esiintyi myös ilmeistä alemmuudentunnetta
vanhaa emämaata kohtaan, ja sitä purettiin pil-
kallisin huomautuksin. SDP loi kuitenkin lämpi-
mät suhteet ruotsalaisiin aateveljiin.
Vienan kansannousu
ja Akateeminen Karjala-Seura
Suomen ulkopoliittiset ongelmat jatkuivat vielä
1921-23 Itä-Karjalan kysymyksen takia. Vienan
Karjalan väliaikaisen hallituksen puolesta taistel-
leita miehiä oli kätkeytynyt selkosille tai paennut
Suomeen, ja syksyllä 1921 he olivat valmiina uu-
teen taisteluun neuvostojärjestelmää vastaan saa-
tuaan siitä epäedullisen käsityksen. Kysymykses-
sä oli aito itäkarjalainen liike, johon liittyi kuiten-
kin yli 500 suomalaista vapaaehtoista. "Karjalan
metsäsissejä" oli aseissa enimmillään 3 000 mies-
tä, ja ylimmäksi päälliköksi valittiin jo Aunuksen
retkellä 1919 taistellut jääkärimajuri Paavo Talve-
la. Liikkeen aatteellinen johtaja oli vienankarjalai-
nen Vasili Levonen eli "Väinämöinen", mutta yleis-
tä nousua venäläisiä vastaan ei Vienassa syntynyt.
Sotatoimet alkoivat marraskuussa 1921, ja met-
säsissit saivat pian haltuunsa Aunuksen luoteis-
osan ja siitä Tuoppajarvelle ulottuvan osan läntistä
Vienan Karjalaa. Neuvosto-Venäjän hallitus lähet-
ti kuitenkin sissejä vastaan ylivoimaisia joukko-
ja, ja viimeiset vapaustaistelijat vetäytyivät Suo-
meen helmikuussa 1922. Suomen hallitus oli täl-
lä kertaa jokseenkin viaton Vienan kansannou-
suun, olipa sisäministeri Heikki Ritavuori pahek-
sunut suomalaisten vapaaehtoisten värväämistä
ja kohdellut Vienasta palanneita tylysti. Tästä hän-
tä soimattiin oikeistolehdissä, ja helmikuun 14.
päivänä 1922 muuan fanaatikko ampui Ritavuo-
ren hänen kotiovellaan Helsingissä. Näin Suomi
menetti miehen, jota odottivat suuret tehtävät.
Vienan kansannousu aiheutti väittelyä Suomen
ja Neuvosto-Venäjän kesken, ja Suomi vetosi
asiassa Kansainliittoon vuoden 1921 lopulla sekä
uudelleen 1923, samoin eräisiin tunnettuihin ul-
komaisiin oikeustutkijoihin. Karjalaisten itsemää-
räämisoikeus saikin paljon tukea. Kaikki kilpistyi
kuitenkin siihen, että Venäjän hallitus totesi ilmoit-
taneensa Tarton neuvottelujen yhteydessä itä-
karj alaisten itsehallinnosta, joka oli sittemmin
toteutettu. Kansainvälisesti velvoittavaan rauhan-
sopimukseen asia ei sen sijaan kuulunut. Kun Ve-
näjä ei edes ollut Kansainliiton jäsen, mitään ei
ollut tehtävissä.
Heimoaate ei sammunut Suomessa Karjalan met-
säsissien tappioon. Vienassa vapaaehtoisina tais-
telleet ylioppilaat perustivat helmikuun lopulla
1922 Akateemisen Karjala-Seuran (AKS), joka ot-
ti tehtäväkseen Suur-Suomen luomisen. Perusta-
jista mainittakoon kuohuvan intomielinen teolo-
gi Elias Simojoki. Seuran ensimmäisenä tehtävä-
nä oli, kuten Toivo Nygärd osoittaa, avustaa Suo-
meen paenneita itäkarj alaisia ja inkeriläisiä, joita
oli yhteensä lähes 20 000. Myöhemmin AKS otti
ohjelmaansa myös yhteydenpidon Viroon, eten-
kin Tarton ylioppilaisiin, sekä Ruotsin Länsipoh-
jassa ja Norjan Ruijassa asuvien suomalaisten
asian ajamisen. Molemmissa maissa seuran toi-
minta näyttää heikentäneen syrjityn suomen kie-
len asemaa entisestään.

Suhteet ulkomaihin tuottavat ongelmia 781
AKS:n tärkein johtomies oli 1920-luvulla kuu-
luisa aktivisti maisteri Elmo E. Kaila, joka toimi
puheenjohtajana lähes yhtäjaksoisesti 1923-30.
Myöhemmistä johtajista merkittävin oli filosofi-
an tohtori Vilho Helanen. Kailalle ei pääasiana
liene ollut Suur-Suomen luominen vaan maan-
puolustus, jonka edistäminen olikin AKS:n toi-
nen suuri tavoite ja 1930-luvulla selvästi ensi si-
jalla. Kun AKS omaksui 1930-luvun alusta lähti-
en jyrkästi oikeistoradikaalin suunnan, siitä erosi
1932 toista sataa maltillisempaa jäsentä, joista
merkittävin oli varatuomari Urho Kekkonen.
Akateemiseen Karjala-Seuraan ja Naisylioppi-
laiden Karjala-Seuraan (myöhemmin Akateemis-
ten Naisten Karjala-Seura) liittyi ajan mittaan suuri
osa suomenkielisistä ylioppilaista. Heidän johto-
tähtenään oli syvä vakaumus Suur-Suomen aat-
teen oikeutuksesta, mihin sisältyi pateettista kan-
sallisromantiikkaa mutta myös aitoa, lämmintä
myötätuntoa heimokansoja kohtaan. AKS:n mus-
tapohjaisen lipun nauhaan kätkettiin Bobi Sivenin
sydämeensä ampuma luoti, ja molempien seuro-
jen johto kohdisti ylioppilaisiin suggestiivisen pro-
pagandan. Niiden tytäryhdistyksiä perustettiin
myös opettajaseminaareihin.
Suur-Suomen toteutumisen reaalisia mahdolli-
suuksia järjestön piirissä ei paljon pohdittu; jä-
senten velvollisuus oli uskoa, että horjumaton tah-
to veisi tulokseen. AKS:n propagandalla oli vah-
va vaikutus suomenkieliseen lukeneistoon ja mui-
hinkin oikeistolaisesti ajatteleviin, mutta järjestön
omaksuttua oikeistoradikaalit tunnukset Suur-
Suomen propagointi pääosalle kansaa vaikeutui
tuntuvasti. Se ei vakuuttanut missään vaiheessa
sosiaalidemokraatteja eikä 1930-luvulla enää por-
varillisen keskustankaan kannattajia.
Moskovassa AKS:ää pidettiin epämiellyttävänä
järjestönä sen lietsoessa avoimesti "ryssänvihaa"
ja järjestäessä räikeitä mielenosoituksia naapuri-
maata vastaan. Miksi Suomen hallitus siis salli täl-
laisen suhtautumisen suurvaltaan, johon oltiin vi-
rallisesti ystävällisissä suhteissa? AKS:n jyrkkä
esiintyminen, joka kohdistui myös Ruotsiin ja
Norjaan, saattoi huolestuttaa ministereitä, mutta
oli vaikeaa lakkauttaa heimokansojen auttamista
propagoiva järjestö, kun hallituskin oli toiminut
1918-23 niiden hyväksi. Ulkopoliittisista syistä
toimet AKS:ää vastaan olisivat ehkä tulleet kysy-
mykseen 1930-luvun lopulla, mutta silloin järjes-
tön maanpuolustuspropaganda tunnettiin hyvin
arvokkaaksi.
Turvallisuuspolitiikka
Kansainliiton varassa
Saksan antauduttua syksyllä 1918 Suomen turval-
lisuus näytti olevan kyseenalainen. Suurpoliitti-
nen tilanne oli edelleen sekava, ja hallituksen oli
vaikea ratkaista, miltä suunnalta pitäisi tavoitella
takeita. Kun maalta puuttui kokenut diplomaat-
tikunta, tietojen hankinta ulkomaiden politiikas-
ta oli vaikeaa. Olen jo todennut Mannerheimin
ja hänen piirinsä aikeen tukeutua valkoisiin venä-
läisiin, mitä Suomen hallitus ei hyväksynyt. Neu-
vostohallituksen voitto teki 1920 lopun tästä poli-
tiikasta, ja lähentyminen Ruotsiin ei toistaiseksi
käynyt Ahvenanmaan kysymyksen takia. Olen
jo todennut Suomen pääsemisen Kansainliittoon
1920.
Virolaisten poliitikkojen aloitteesta suunnitel-
tiin syksystä 1919 lähtien Venäjän länsinaapurien
eli "reunavaltioiden" yhteistyötä kokouksissa, joi-
hin osallistuivat Suomi, kolme Baltian maata ja
myöhemmin myös Puola. Yhteistyö sai lämpi-
män kannattajan ulkoministeri Rudolf Holstista.
Neuvotteluja häiritsi kuitenkin Liettuan ja Puo-
lan kiista Vilniuksesta (Vilna), joka oli Liettuan
vanha pääkaupunki, ja Puolan ratkaistua riidan
väkivalloin Liettua vetäytyi yhteistyöstä. Reuna-

782
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
valtiopolitiikkaa haittasi myös Puolan ja Venäjän
vuoteen 1921 kestänyt sota. Eteenpäin päästiin
vasta keväällä 1922, jolloin Holsti sekä Viron, Lat-
vian ja Puolan ulkoministerit allekirjoittivat poliit-
tisen yhteistyösopimuksen viideksi vuodeksi. Sa-
namuoto oli lähinnä puolalaisten tekoa.
Sopimus herätti Suomessa paljon vastarintaa.
Edistyksen ja maalaisliiton muodostama hallitus-
kin, jonka pääministerinä oli jälleen J.H. Venno-
la, oli epäröivällä kannalla. Sosiaalidemokraatit
eivät hyväksyneet Neuvosto-Venäjää vastaan koh-
distuvaa politiikkkaa, ja oikeisto piti sopimusta
liian epäselvänä; puolalaisten epäiltiin yrittävän
käyttää sitä myös Saksaa vastaan. Eduskunta kiel-
täytyi vahvistamasta sopimusta ja antoi epäluotta-
muslauseen Holstille, mikä johti koko Vennolan
hallituksen eroon. Suomen osallistuminen varsi-
naiseen reunavaltioyhteistyöhön sammui tähän.
Baltian maiden kanssa käytiin sittemmin joitakin
poliittisia neuvotteluja, mutta niistä ei syntynyt
munia eikä poikasia.
Suomen ulkopolitiikan päälinjana 1922-32 oli
puolueettomuus ja sen sivutuotteena eristynei-
syys, joka ei ollut loistava kuten Englannin splen-
did isolation kuningatar Victorian aikana vaan pi-
kemminkin huolestuttava. Suomen puolustusky-
ky oli heikko, kun taas Neuvostoliitto voimistui
hyvää vauhtia sisällissodan päätyttyä, ja oli epä-
miellyttävää kuvitella, että joutuisimme liittolai-
sitta selkkaukseen tällaisen naapurin kanssa. Silti
koetettiin luottaa Kansainliiton turvallisuus-
takuihin. Käytännössä liiton jäsenyys merkitsi
asettumista Englannin ja Ranskan vanaveteen
niiden ollessa liiton hallitsevat jäsenmaat, mutta
niiden ulkopolitiikka oli 1920-luvulla passiivista,
ja oli vaikea tietää, olisiko Kansainliitosta turvaa
tiukan tullen.
Suhteet Neuvostoliittoon
pysyvät viileinä
Neuvosto-Venäjä ja pienemmät neuvostotasaval-
lat yhdistettiin vuoden 1922 lopussa liittovaltioksi
nimeltä Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto
eli lyhyemmin Neuvostoliitto, jonka pääkaupun-
kina oli Moskova. Kansainliittoa pidettiin siellä
pelkkänä kapitalistien yhtymänä, joka oli suun-
nattu proletaareja vastaan, ja sen vastapainoksi
perustettiin Leninin johdolla keväällä 1919 Kom-
munistinen internationaali eli Komintern, eri mai-
den kommunistipuolueiden yhteiselin. Suomalai-
nen pakolainen O.W. Kuusinen toimi 1921-30
Kominternin sihteerinä ja sittemmin kauan sen
puhemiesneuvoston jäsenenä. Neuvostoliiton ul-
kopolitiikkaa ei kuitenkaan johtanut Komintern
vaan ulkoasiainministeriö, joka suhtautui asioi-
hin varsin käytännöllisesti.
Suomen jouduttua luopumaan 1923 itäkarja-
laisten asian ajamisesta viralliset suhteet Neuvos-
toliittoon olivat korrektit mutta viileät. Moskovas-
sa ei pääpyrkimyksenä enää ollut pikainen maa-
ilmanvallankumous vaan Neuvostoliiton vahvis-
taminen, ja ulkovaltoihin pyrittiin luomaan hy-
vät tai ainakin siedettävät suhteet. Moskovan suh-
tautumista Suomeen Keijo Korhonen luonneh-
tii: "Suomi oli liian pieni ollakseen tärkeä maail-
manvallankumouksen toteuttamiselle, mutta liian
tärkeällä maantieteellisellä paikalla ollakseen geo-
poliittisesti yhdentekevä myöskään neuvostohal-
litukselle."
Suomessa venäläisten tarkoituksia epäiltiin ylei-
sesti, mihin sortokauden ja vuosien 1917-18 koke-
mukset antoivat aihetta, ja kommunistien Neu-
vostoliitosta saama tukija ajan mittaan myös Suo-
meen kohdistunut vakoilu pitivät epäluuloja vi-
reillä. Lehdissä julkaistiin avoimen vihamielisiä
lausuntoja Neuvostoliitosta, niitä kuultiin edus-
kunnassakin, ja "ryssistä" kirjoitettiin kuten sorto-

Suhteet ulkomaihin tuottavat ongelmia 783
vuosinakin usein rasistisen halventavaan sävyyn.
Sosiaalidemokraatit puhuivat sentään paljon lep-
peämmin itäisestä naapurista kuin porvarilliset,
ja heidän reformistinen siipensäkin elätti pitkään
toiveita neuvostovaltion demokratisoitumisesta.
Leninin sairastuttua 1922 ja kuoltua 1924 käy-
tiin Moskovassa valtataistelua, jonka voittajaksi
selviytyi vähitellen kommunistisen puolueen kes-
kuskomitean pääsihteeri Josif Vissarionovits Sta-
lin. Hänen pahin kilpailijansa L.D. Trotski menetti
1925 paikkansa kansankomissaarien neuvostos-
sa, ja sen jälkeen Stalinista tuli aste asteelta diktaat-
tori. Vuodesta 1929 valta oli kiistattomasti hänen
käsissään. Hänen poliittisen oppinsa mukaan
Neuvostoliiton piti kehittää "sosialismia yhdessä
maassa" ja varoa vakavia ulkopoliittisia selkkauk-
sia. Niinpä Suomen hallituksen kanssa käytiin
joitakin kärhämiä pienehköistä asioista, mutta itse
asiassa Moskovassa oltiin tyytyväisiä, kun maam-
me ei ollut liittoutunut Puolan kanssa.
Neuvostohallitus ehdotti Suomelle 1920-luvul-
la kahdesti hyökkäämättömyyssopimusta, mutta
Helsingissä ei katsottu sen sopivan puolueettomuu-
teen. Myöhemmin Suomi luopui näistä epäilyistä.
Kun Neuvostoliitto esitti 1931 jälleen hyökkää-
mättömyyssopimusta läntisille rajanaapureilleen,
Suomen hallitus, jonka ulkoministerinä oli vapaa-
herra Aarno A.S. Yrjö-Koskinen, arvioi sen hyö-
dylliseksi, ja kun myös tasavallan presidentti Svin-
hufvud hyväksyi hankkeen, sopimus allekirjoitet-
tiin alkuvuodesta 1932. Useat muut Itä-Euroopan
maat noudattivat Suomen esimerkkiä. Keijo Kor-
honen otaksuu suomalaisten asenteen muuttu-
neen lähinnä siitä syystä, että Neuvostoliiton pi-
kaiseen sortumiseen ei enää uskottuja suhteita naa-
purimaahan näytti siis tarpeelliselta lämmittää.

f
"* 1
-*f,rfJM» *
«■:«
W^

785
Hajanaista sisäpolitiikkaa
1920-luvulla
Sosiaalidemokratia nousee
tuhkasta eikä pukeudu säkkiin
Olen jo todennut vanhan suomalaisen puolueen
perillisten 1918 tapahtuneen uudelleen ryhmitty-
misen eli kokoomus-ja edistyspuolueen synnyn.
Porvarillisten puolueiden rakenne säilyi sitten en-
nallaan 1930-luvun alkuvuosiin. Vasemmistossa
tapahtui sen sijaan suuria muutoksia, joiden alku-
syynä oli työväenliikkeen aatteellinen epäyhtenäi-
syys. Sitä oli esiintynyt jo autonomian ajan lo-
pulla, ja 1917-18 se korostui voimakkaasti, kun
reformistiset sosiaalidemokraatit tuomitsivat val-
lankumousyrityksen.
Työmies-lehdessä julkaistiin huhtikuun 10. päi-
vänä 1918, kansanvaltuuskunnan paettua Helsin-
gistä, vetoomus kansalaissodan lopettamiseksi.
Allekirjoittajina oli 21 sosiaalidemokraattia, jois-
ta Matti Paasi vuori, Julius Ailio, Väinö Tanner ja
Wäinö Wuolijoki olivat kuuluneet Tokoin senaat-
tiin ja Miina Sillanpää kauan puoluetoimikuntaan.
Vähän myöhemmin sama ryhmä julkaisi julistuk-
sen, jossa kapinaa sanottiin "arveluttavaksi ja tu-
hoisaksi seikkailupolitiikaksi" ja syytettiin siitä bol-
sevikkeja ja heihin liittyneitä suomalaisia johto-
miehiä. Julistuksessa kehotettiin työväkeä jatka-
maan luokkataistelua mutta pelkästään rauhan-
omaisesti, järjestötyötä tehden ja eduskunnassa.
Syksyyn 1918 mennessä sosiaalidemokraattinen
puolue kehitteli uutta, reformistista ohjelmaa: yh-
teistyössä uudistushenkisten porvarien kanssa tuli
vahvistaa kansanvaltaa ja työskennellä oikeuden-
mukaisen yhteiskunnan luomiseksi. Osuusliik-
keenjohtaja Väinö Tanner sai syyskesällä matkus-
taa Ruotsiin ja Tanskaan, missä hän solmi ystäväl-
liset suhteet näiden maiden reformistisiin työ-
väenjärjestöihin. Vuoteen 1917 ystävyys oli ollut
viileää, koska Suomen kautskylaiset sosiaalide-
mokraatit olivat pitäneet Ruotsin sosialismia vää-
räoppisena, mutta Tannerilla ei reformistina ol-
lut tätä rasitetta.
Skandinavian sosiaalidemokraattien Suomen
oloihin kiinnittämä huomio joudutti Hannu Soik-
kasen mukaan valtionhoitaja Svinhufvudin teke-
miä punaisten armahduspäätöksiä ja Suomen
maltillisen työväenliikkeen julkisen toiminnan sal-
limista. Niinpä sen uusi pää-äänenkannattaja Suo-
men Sosialidemokraatti sai syyskuun alkupuolella
ilmestymisluvan päätoimittajanaan lääketieteen
lisensiaatti Hannes Ryömä. Marraskuun alussa
1918 pidetyssä valtakunnallisessa kokouksessa
päätettiin aloittaa uudelleen sosiaalidemokraatti-
nen puoluetoiminta ja valittiin väliaikainen puo-
luetoimikunta. Sen puheenjohtajana oli Tanner,
varapuheenjohtajana Paasivuori.
"Iloisen 1920-luvun" sisäpolitiikka oli riitaista. Tasavallan presidentiksi 1925 valittu Lauri Kristian Relander ei voinut rauhoittaa
sitä. mutta hän lämmitti suhteita läntisiin naapurimaihin. Tässä hän on kotimaisessa edustustehtävässä. tutustumassa 1930
uuteen sukellusvene Vetehiseen.

786
ITSENÄINEN SUOMI SYNTY JA VAKIINTUU
Suomen kommunistisen
puolueen synty
Sosiaalidemokraattien kootessa voimiaan Suo-
messa he olivat saamassa kiivaita vastustajia Ve-
näjälle paenneista punaisista. Näiden oli pakko
omaksua Leninin aatteet, jos he aikoivat jatkaa
poliittista toimintaa. Oli siis hylättävä demokra-
tia sanan normaalissa merkityksessä ja otettava
tavoitteeksi "köyhälistön diktatuuri" myös Suo-
messa, jonne pakolaiset uneksivat palaavansa.
Ainoana keinona siihen pidettiin aseellista val-
lankumousta heti tilaisuuden tullen. Jyrkillekin
sosiaalidemokraateille leninismin omaksuminen
merkitsi vaikeaa "nahan luomista", kuten tätä
prosessia johtanut O.W. Kuusinen sanoi käyttä-
en käärmeiden maailmasta ottamaansa vertausta.
Hänelle ja monelle muulle se onnistui, toisille ei
alkuunkaan. Niinpä Matti Turkia ja Edvard Val-
pas palasivat pian Suomeen vaikka ymmärsivät
joutuvansa täällä joksikin aikaa kalterien taakse.
Punaiset pakolaiset perustivat syyskuun alussa
1918 Kuusisen, Kullervo Mannerin ja Yrjö Si-
rolan johdolla leniniläisen puolueen, jonka ni-
meksi vakiintui Suomen kommunistinen puolue
(SKP). Leninin suuntaa noudattavaa sosialismia
oli näet ruvettu kutsumaan kommunismiksi. SKP:
n keskuskomitean kymmenestä ensimmäisestä,
1918- 19 valitusta jäsenestä kuusi oli entisiä kan-
san valtuutettuja, ja lisäksi siihen kuuluivat vanhat
bolsevikit Eino ja Jukka Rahja. Puheenjohtajana
oli Manner vuodesta 1918 nimellisesti vuoteen
1935, vaikka hän menetti asemansa SKP:ssa jo
vuosia aikaisemmin esitettyään Stalinin opeis-
ta poikkeavia ajatuksia. Johtavista emigranteista
Jukka Rahja ja Tuomas Hyrskymurto saivat 1920
surmansa SKP:n opposition murhaamina.
Edvard Gylling palveli uutta kotimaataan Kar-
jalan autonomisen neuvostotasavallan hallituksen
puheenjohtajana pyrkien edistämään suomenkie-
listä sivistystä. Stalinin venäjänsuomalaisiin koh-
distuneen terrorin alkaessa Gylling erotettiin 1935
nationalistina. Samoin kävi hänen apulaistensa,
Karjalan Aluekomitean sihteerin Kustaa Rovion,
joka oli ollut 1918 kansanvaltuuskunnan palveluk-
sessa, ja Pohjanmaalta Venäjälle siirtyneen kansa-
koulunopettaja Heino Villiam (Wiljam) Raution,
joka oli toiminut Petroskoin suomenkielisen opet-
tajaopiston ja kustannusliike Kirjan johtajana.
Gyllingin piiri oli Markku Kangaspuron mukaan
todella suunnitellut Itä-Karjalan pitkälle menevää
suomalaistamista ja samalla tietysti venäläistymi-
sen pysäyttämistä.
Monet pakolaiset liittyivät puna-armeijaan, ja
etevimmät valmistuivat upseereiksi Pietariin pe-
rustetussa suomalaisessa punaupseerikoulussa.
Joidenkin suomalaisten sotilasura ylti puna-ar-
meijan everstin, jopa kenraalimajurin arvoon,
toiset puolustivat vallankumousta rivimiehinä.
Turkulainen koulupoika Viljo Heinonen, joka oli
Aunuksen retkellä vangiksi jäätyään joutunut pu-
na-armeijaan, seurasi alkuvuodesta 1920 Arkan-
gelin lähellä neuvostosotilaiden silmitöntä pakoa
valkoisten venäläisten hyökätessä. Punaisten rin-
taman murtumisen esti käänne, josta Heinonen
kertoo kirjassaan Kaksi vuotta kuolleena:
"Tuolta tuli sentään pieni joukko miehiä juos-
ten rintamalle päin, kiskoen mukanaan neljää
raskasta Maxim-konekivääriä ... ja kuulin: 'An-
takaa perkeleen ryssät tietä, tässä tulee suomalai-
sia'. Tuolta tuli juosten toinen joukko, taas suoma-
laisia!" Pidäteltyään konekivääreineen valkoisia,
kunnes "punaryssät" tointuivat, suomalaiset valta-
sivat takaisin asemat, joista nämä olivat paenneet.
Vaikka Suomen punaisen kaartin veteraanit olivat
periaatteessa tietenkin Viljo Heinosen vihollisia,
nuori suojeluskuntalainen muisteli kotimaahan
päästyään vilpittömän ylpeänä heidän urhoolli-
suuttaan.

Hajanaista sisäpolitiikkaa 1920-luvulla 787
Maltillisen ja radikaalin
työväenpuolueen tiet eroavat
SKP:n keskuskomitea toimi aluksi Pietarissa mut-
ta siirtyi pian Moskovaan. Suomessa puolue ei
voinut toimia laillisesti eikä julkisesti, mutta sitä
edusti Helsingissä salainen "Suomen byroo" mo-
nine jaostoineen. SKP:n paikalliskomiteoita pe-
rustettiin vuoteen 1928 mennessä, kuten Ilkka
Hakalehto osoittaa, kaikkiaan lähes kahdellesa-
dalle Suomen paikkakunnalle. Tiheimmässä nii-
tä oli Länsi-Suomessa, vähiten Etelä-Savossa ja
Pohjois-Karjalassa. SKP:n päämääränä oli 1918
torjutun vallankumouksen toteuttaminen Suo-
messa heti tilaisuuden tullen.
Suomen työväellä oli yhä taipumusta radika-
lismiin, mutta sosialidemokraattisen puolueen
enemmistö pyrki vuoden 1918 lopulla pidetystä
puoluekokouksesta lähtien torjumaan ainakin
varsinaisen kommunismin. Puoluesihteeriksi va-
littu Taavi Tainio veti alustuksessaan jyrkän ra-
jan tätä suuntaa vastaan mutta luonnehti toisaal-
ta S DP:n linjaa "proletaariseksi luokkataistelupo-
litiikaksi". Hannu Soikkasen luonnehdinnan mu-
kaan tämä oli osaksi "taktista sanaradikalismia".
Tässä kokouksessa ei vielä esiintynyt selvää va-
semmistolaista oppositiota, mutta 1919 sen ole-
massaolo kävi ilmeiseksi.
Perinteellinen kautskylaisuus, joka korosti luok-
kataistelua ja uskoi tulevaan vallankumoukseen,
eli näet yhä voimakkaana. Estääkseen sen kannat-
tajia luisumasta kommunismiin SDP:n reformistit
koettivat osoittaa tämän suunnan ja kommunis-
min erot suuriksi, ja apuna oli itse Karl Kautsky,
koska hän oli tuominnut sekä Leninin opit että
Suomessa tehdyn vallankumousyrityksen. Toi-
saalta SDP:n johto pitäytyi vielä 1919 julkisesti
jyrkkään kautskylaiseen sosialismiin samaan ta-
paan kuin ennen maailmansotaa.
Luokkataistelulinjan kannattajilta ei jäänyt silti
huomaamatta, että SDP: ta johtivat todellisuudes-
sa vannoutuneet reformistit. Jyrkimmät vasem-
mistolaiset tähyilivät kommunistien suuntaan,
kun taas SDP:n "keskustalainen", lähemmin sa-
noen kautskylainen ryhmä koetti saada sananval-
taa omassa puolueessaan. Koska ryhmällä oli voi-
maa, Väinö Tannerin johtama puoluetoimikun-
ta myönteli, että sen puheissa oli perääkin. "Kes-
kustan" johtaja, viipurilaisen Kansan Työn päätoi-
mittaja Johan Fredrik Aalto kutsuttiin 1921 Suo-
men Sosialidemokraatin päätoimittajaksi ja 1922
SDP:n varapuheenjohtajaksi. Tannerin sillä ker-
taa harvinaisen joustavan taktiikan ansiosta puo-
lueesta lohkesi vain jyrkin vasemmisto, mutta se-
kin oli paljon: SDP sai eduskuntavaaleissa 1922
vain 53 paikkaa eli 27 vähemmän kuin 1919.
Seuraavina vuosina SDP:n johto suuntautui var-
sin selvästi aidosta marxilaisuudesta kohti refor-
mistista sosiaalidemokratiaa. J.F. Aalto erotettiin
jo 1923 Suomen Sosialidemokraatista. Vuoden
1926 puoluekokouksessa hyväksyttiin yksimieli-
sesti ehdotus, että SDP voisi mennä hallitukseen,
jopa joidenkin porvarillisten puolueiden kanssa,
jos se olisi hyödyksi työväelle. Vanha luokkataiste-
luasenne oli siis ehtinyt heikentyä tuntuvasti.
Kun Taavi Tainion johtama toimikunta ehdotti
myös puolueen ohjelman uudistamista, ehdotus
kuitenkin hylättiin kautskylaisten vaikutuksesta.
Forssan ohjelma vuodelta 1903 jäi siis voimaan
ja niin ollen myös tuotantovälineiden sosialisointi
jäi tulevaisuuden tavoitteeksi, joka oli vielä kau-
an porvarillisten silmätikkuna. Reformistien liian
kova kiire aiheutti myös sen, että puolueen pu-
heenjohtaja Tanner ja puoluesihteeri Tainio työn-
nettiin 1926 syrjään ja puoluetoimikunnan mie-
hitti oppositio, joka halusi muuttaa kurssia hy-
vän matkaa vasemmalle. Puoluesihteeriksi valit-
tiin vanhakantainen kautskylainen Karl H. Wiik.

788
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Käytännössä SDP:n politiikka pysyi kuitenkin
toistaiseksi ennallaan.
Väinö Tannerin etevä taktiikka olisi tuottanut
kommunisteille suuria vaikeuksia, jos SKP olisi
toiminut Suomessa vain salaisesti ja tähdännyt pi-
kaiseen vallankumoukseen, kuten Kullervo Man-
nerin johtamat moskovalaiset toverit vaativat. Ot-
to Ville Kuusinen ja eräät muut pakolaiset pistäy-
tyivät kuitenkin 1919 salaa Suomeen, ja oloihin
perehdyttyään Kuusinen arvioi SKP:n linjan vää-
räksi. Puoluetyö oli hänen mielestään keskitettä-
vä "työväenliikkeen vanhoihin toimintamuotoi-
hin, julkisten järjestöjen kautta tapahtuvaan jouk-
ko vaikutukseen" (Ilkka Hakalehto). Tässä tarkoi-
tuksessa Kuusinen ryhtyi yhteistyöhön SDP:n va-
semmiston kanssa julkisen, radikaalin työväen-
liikkeen luomiseksi.
SKP:n uuden taktiikan tuloksena oli, että sosi-
aalidemokraattien jyrkin siipi irtaantui puoluees-
taan. Toukokuussa 1920 nämä radikaalit yrittivät
perustaa Suomen sosialistisen työväenpuolueen
(SSTP), joka esiintyi itse asiassa täysin kommu-
nistisin tunnuksin. Kun perustavassa kokoukses-
sa oli päätetty, että uusi puolue liittyisi Kominter-
niin, jonka jäsenpuolueiden oli määrä nimen-
omaan valmistella vallankumousta kotimaassaan,
poliisi hajotti kokouksen, ja sittemmin joukko sen
osanottajia tuomittiin valtiopetoksen valmistelus-
ta. Tämän tappion korvaukseksi perustettiin jo
kesäkuussa 1920 uusi äärivasemmistolainen puo-
lue, jonka nimi ja ohjelma olivat samat kuin ha-
jotetun edeltäjän. Kominterniin SSTP ei sentään
uskaltanut liittyä.
Kommunistien peitejärjestöt
ja niiden toiminta
SKP:n moskovalainen johto jatkoi tällä välin val-
lankumouspuuhiaan, jotka ulotettiin Ruotsiin
saakka. Miehiä yritettiin kouluttaa sotilaiksi ja
aseita kuljetettiin Pohjois-Suomeen. Taustalla oli
vanha vallankumousmies Eino Rahja, joka suun-
nitteli myös helmikuussa 1922 Kuolajärvellä (Sal-
lassa) tehdyn kapinan. Savotoista oli koottu sitä
varten yli 300 miestä, joita johti Venäjältä tullut
punakaartin veteraani Janne Myyryläinen salani-
menään Jahvetti Moilanen. Kapinalliset valtasi-
vat taistelutta Kuolajärven kirkonkylän ja ryösti-
vät metsäyhtiöiden omaisuutta mutta painuivat
pian Venäjälle, kun toivotusta yleisestä kansan-
noususta ei näkynyt merkkiäkään. Kuolajärven
metakka sai "läskikapinan" nimen Myyryläisen
pidettyä joukolleen puheen seisten laatikolla, jos-
sa oli amerikkalaista silavaa eli "Wilsonin pintaa".
Läskikapinan yhteyksistä Neuvosto-Venäjän eri
valtionelinten Suomen-politiikkaan ei ole saatu
varmaa selkoa. Ulkoasiainministeri (virallisesti
kansankomissaari) Georgi Vasiljevits Tsitserin,
joka oli vielä vuoden 1921 lopulla uhkaillut Suo-
mea, halusi sittemmin lämmittää suhteita muu-
hun Eurooppaan ja vaati läskikapinasta harmistu-
neena, että suomalaiset kommunistit pantaisiin
kuriin. Vielä 1923 nämä valmistelivat silti Poh-
jois-Suomessa tehtävää kapinaa uskaltamatta kui-
tenkaan lähettää Petroskoihin koottuja aseita ra-
jan yli. Tämän jälkeen SKP:n usko pikaiseen val-
lankumoukseen sammui, ja puolue hyväksyi lin-
jakseen Kuusisen suositteleman pitkän tähtäyk-
sen ohjelman, jota Kominternkin tuki.
Saatuaan vuoden 1922 eduskuntavaaleissa 27
paikkaa Suomen sosialistinen työväenpuolue har-
joitti valtiopäivilläkin kiivasta luokkataistelupro-
pagandaa. Työväkeä kehotettiin tukemaan kaikin

Hajanaista sisäpolitiikkaa 1920-luvulla 789
tavoin Neuvosto-Venäjää, ja syksyllä 1922 SSTP
teki lakialoitteen, jossa esitettiin Suomen muutta-
mista sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. SSTP:n
toiminnan jatkuessa myöhemminkin yhtä uhka-
rohkeana oli syytä odottaa valtiovallan vastatoi-
mia.
Puolueen nimi muutettiin 1923 Suomen Työ-
väenpuolueeksi, mutta yhtä kaikki sisäministerin
virkaa hoitava maalaisliiton kansanedustaja Otto
Äkesson pidätytti elokuussa 1923 yli 200 sen joh-
tomiestä, myös kaikki kansanedustajat. Monet pi-
dätetyistä tuomittiin sittemmin valtiopetoksen val-
mistelusta, ja korkein oikeus sinetöi 1925 puo-
lueen lakkauttamisen. Eduskunnan vajaalukui-
suudesta aiheutuneen ongelman presidentti Stähl-
berg ratkaisi alkuvuodesta 1924 hajottamalla
eduskunnan ja määräämällä uudet vaalit.
Suomen Työväenpuolueen tuhoon liittyy Yrjö
Mäkelinin elämän traaginen päättyminen. Hän
oli päässyt vankilasta 1922 elinkautisesta tuomios-
taan ehdolliseen vapauteen armahdettuna, ja so-
siaalidemokraatit toivoivat hänestä vaikutusval-
taista kannattajaa, mutta herkkätunteinen Mäke-
lin oli katkera ja poissa tolaltaan tuomion ja van-
keutensa tähden. Hän liittyi Ouluun asetuttuaan
SSTPihen ja kävi sen paikallisessa lehdessä kii-
vaasti porvarillisen yhteiskunnan kimppuun. Kun
Mäkelin pidätettiin kesällä 1923 Työväenpuo-
lueen johtaviin lehtimiehiin kuuluvana, hän otti
vankilassa yliannoksen unilääkettä.
Suomen Työväenpuolueen lakkauttaminen ai-
heutti kommunisteille paljon työtä, koska SKP
oli tullut laiminlyöneeksi oman maanalaisen
organisaation kehittämisen. Laillisen puolueen
korvaukseksi luotiin 1924 Sosialistisen työväen
ja pienviljelijäin vaalijärjesto, joka toimittaisi edus-
kuntaan kommunistisen ryhmän. Sellaista SKP
piti välttämättömänä, koska eduskuntatyöstä luo-
puminen olisi alentanut pahasti kommunistien
kannatusta. Varsinaista puoluetta ei haluttu kui-
tenkaan enää perustaa, koska sellainen voitaisiin
tuhota jälleen yhdellä iskulla.
Sen sijaan SKP loi laajan salaisen organisaa-
tion, jonka puitteissa kommunistit tekivät vallan-
kumouspropagandaa ja yrittivät heikentää por-
varillista yhteiskuntaa muun muassa järjestämäl-
lä lakkoja. Tärkeällä sijalla toiminnassa olivat
myös maanpuolustuksen sabotointi ja sotilaalli-
nen vakoilu Neuvostoliiton hyväksi. Kommunis-
tit hankkivat itselleen sanomalehtiä ja valtasivat
työväenjärjestöjä. He pääsivät 1920-22 johtoon
muun muassa Suomen Ammattijärjestössä ja Suo-
men sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa ja tais-
telivat Työväen Urheiluliitossa tasaväkisesti SDP:n
kanssa. Kun kommunistiset nuorisoliitot oli lak-
kautettu 1924-25, perustettiin lukuisia työläisnuo-
rison opintoyhdistyksiä ja kerhoja, jotka olivat
SKP:n valvonnassa. Työväenyhdistys joutui san-
gen monella paikkakunnalla kommunistien joh-
toon.
Kommunistien peitepuolue ja sittemmin vaali-
järjestö menestyivät vaihtelevasti eri osissa Suo-
mea. Heidän vahvaa aluettaan olivat Pohjois-Savo
ja Pohjois-Suomi. Länsi-Suomen eteläosassa kom-
munistien kannatus oli paikoittain verraten vah-
va Etelä-Pohjanmaalle asti, mutta ruotsinkielisil-
lä seuduilla he menestyivät heikosti. Satakunnas-
sa, Hämeessä ja Keski-Suomessa kommunistit hä-
visivät pahasti sosiaalidemokraateille, samoin Ete-
lä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Etelä-Karjalas-
sa kommunistien kannatus oli sangen heikko ja
Ahvenanmaalla aivan olematon.
Ilkka Hakalehto on kommunistien vaalimenes-
tystä tutkiessaan todennut sen olleen yleensä hyvä
sellaisilla paikkakunnilla, joilla vasemmiston ase-
ma oli muuten heikkoja päättelee vallankumous-
hengen säilyneen erityisesti tällaisissa ahdistavissa
oloissa. Tämä sopinee muun muassa joihinkin
Etelä- ja Keski-Pohjanmaan paikkakuntiin. Sata-

790
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
kunnassa ja Hämeessä, joissa työväki oli osallistu-
nut innolla punakapinaan ja joutunut kärsimään
siitä pahoin, kokemus näyttää varoittaneen jyr-
kästä vasemmistolaisuudesta ja aseellisen kumo-
uksen harhakuvasta.
Pohjois-Suomen "korpikommunismi" liittyi
osaksi siihen, että pääosa työväkeä ei ollut siellä
voinut osallistua kapinaan ja vanha radikalismi
oli säilynyt niin ollen talttumattomana. Tärkeäm-
mäksi tekijäksi epäilen kuitenkin Pohjois-Suomen
köyhyyttä sekä miesten raskasta työtä savotassa ja
tukkijoella, usein hyvin ankeissa oloissa. Sellainen
herättää ja säilyttää vastarintahenkeä varakkaam-
pia ja esivaltaa kohtaan. Pohjoisen porvarillises-
sakin väestössä eli perinteinen karsaus "herroja"
kohtaan, ja sama perinne teki työmiehen tai pien-
tilallisen hyvin alttiiksi kommunismille, ellei hän
sattunut kuulumaan konservatiiviseen herätysliik-
keeseen.
Kommunistien äänestäjien aatteellinen taus-
ta oli kirjava. Osa oli SKP:n kouluttamia tietoisia
kommunisteja, jotka uskoivat sosialismin kohotta-
van Neuvostoliiton kukoistavaksi maaksi ja johta-
van lopulta maailmanvallankumoukseen. Paljon
yleisempää oli sentään epämääräinen radikalismi
vanhan sosiaalidemokratian perintönä. Köyhäs-
tä pohjalaisesta näytti olevan oikein, että maat ja
metsät, sahat ja tehtaat otettaisiin isänniltä ja her-
roilta "kansalle", ja hän luuli että valta olisi kom-
munistisessa yhteiskunnassa samaisella kansalla.
Puoluejohdon diktatuuria ja kansan raudankovaa
valvontaa, joihin neuvostokommunismi perustui
jo Leninin aikana, hänen olisi ollut vaikea hyväk-
syä. Osa kommunistien kannattajista olikin lähel-
lä sosiaalidemokraatteja ja luisui vaaleissa helpos-
ti heidän puolelleen.
Parlamentarismin rattaat rutisevat
Eduskuntavaalit pidettiin 1920-luvulla vuosina
1922, 1924, 1927 ja 1929. Tuloksista kiintyy pää-
huomio maalaisliiton voimakkaaseen kasvuun ja
edistyksen vastaavaan kutistumiseen: 1919 maa-
laisliitto oli saanut 42 ja edistys 26 paikkaa, 1929
vastaavat luvut olivat 60 ja 7. Syynä oli etupäässä
Itä-Suomen maanviljelijäin siirtyminen liberaali-
sesta periaatepuolueesta eturyhmäpuolueeseen,
jollainen maalaisliitosta tuli 20-luvulla entistäkin
selvemmin. Samalla puolue kävi oikeistolaisem-
maksi ja kilpaili siis kokoomuksenkin kanssa.
Myös aluksi kasvanut kokoomus kärsi 19201u-
vun jälkipuolella tappioita: vuoden 1924 vaalien
38 paikasta sen edustus vajosi 1929 niinkin alas
kuin 28 paikkaan. Länsi-Suomen maaseudulla
maalaisliitto eteni kokoomuksen kustannuksella
ja valtasi siltä suureksi osaksi Etelä- ja Keski-Poh-
janmaan. Kokoomuskin sai toisaalta ääniä entisil-
tä edistyksen kannattajilta, jotka olivat menettä-
neet luottamuksensa heikentyvään puolueeseen.
Ruotsalaisen kansanpuolueen edustus vaihteli 22
ja 25 välillä. SDP vahvistui jonkin verran kom-
munistien kustannuksella ja sai 1924 ja 1927 jo 60
edustajaa.
Hallitusmuodon soveltaminen käytäntöön oli
kautta 1920-luvun hieman hankalaa, koska puo-
lueiden oli vaikea olla yhteistyössä. Ministeristö-
jä ehti olla kaksitoista, ja vain kaksi niistä nojasi
eduskunnan enemmistöön. Yhden puolueen halli-
tuksia oli neljä, ja kahdesti täytyi turvautua virka-
mieshallitukseen professori Aimo Kaarlo Cajan-
derin ollessa molemmilla kerroilla pääministerinä.
Kyösti Kallio, vuodesta 1926 Suomen Pan-kin
johtokunnan jäsen, joka johti maalaisliittoa San-
teri Alkion luovuttua 1922 päivänpolitiikasta, oli
kolmen vähemmistöhallituksen pääministeri-
nä. Ensimmäinen niistä teki 1922-24 kapeasta

Hajanaista sisäpolitiikkaa 1920-luvulla 791
pohjastaan huolimatta vuosikymmenen hallitus-
ten vaatimattoman ikäennätyksen: yli 14 kuukaut-
ta.
Porvaripuolueiden kiistellessä keskenään so-
siaalidemokraatit olivat 1926-27 yksinään halli-
tusvastuussa, Väinö Tanner pääministerinä. Kes-
kustan puolueita hän ei saanut mukaan. Ruotsa-
laisen kansanpuolueen (RKP) ja kommunistien
tukemana hallitus pysyi pystyssä runsaan vuoden,
vaikka oikeisto paheksui entisen kapinapuolueen
hallitusta. Miina Sillanpää oli sen toisena sosiaali-
ministerinä Suomen ensimmäinen naisministeri
ja ainoa vuoteen 1948 saakka. Ruotsalaisten ja
SDP:n suhteita oli parantanut sosiaalidemokraat-
tien maltillisuus kielikysymyksessä, vaikka RKP
oli yhä varsin oikeistohenkinen. Tämän puolueen
oli toisaalta vaikea olla samassa hallituksessa ruot-
sin kieltä vieroksuvan maalaisliiton kanssa, vaik-
ka viimeksi mainittu olikin tullut oikeistolaisem-
maksi.
Hallituksen perustana oli harvoin eduskunnan
varsinainen luottamus; yleensä jouduttiin tyyty-
mään siihen, että eduskunta ei ilmaissut epäluot-
tamustaan äänestyksissä. Hajanaisuuden pääsyy-
nä oli suomenkielisten porvarillisten puolueiden
keskinäinen kilpailu. Ennen vaaleja tuli annetuksi
tiettyjä lupauksia omille kannattajille eikä sitten
uskallettu joustaa ilmoitetusta ohjelmasta. Sitähän
enemistöhallituksen aikaansaaminen edellyttää
monen puolueen järjestelmässä. Äänestäjiä miel-
lytti, että oma puolue ei suostunut tekemään usein
moitittuja "lehmänkauppoja" eli sovitteluja tois-
ten kanssa, mutta hallitusten lyhyt ikä ja politii-
kan epävarmuus alkoi vähitellen käydä kansakun-
nan hermoille.
Porvarillisen keskustan
presidentit Stählberg ja Relander
Kaarlo Juho Stählberg oli tasavallan presidentti-
nä aito demokraatti ja oudoksui valtionpäämie-
hen suuria valtaoikeuksia, jotka oikeisto oli saa-
nut aikaan vasten hänen puolueensa tahtoa. Ulko-
politiikan hän jätti käytännössä ulkoministerin,
varsinkin suosimansa Rudolf Holstin hoitoon,
eikä hän puuttunut aktiivisesti sisäpolitiikkaan-
kaan, johon hänellä oli silti vaikutusta. Eduskun-
nan hajotus 1924 johtui poikkeuksellisesta tilan-
teesta. Vaikka Stählberg jäi kansalle melko etäi-
seksi, häntä kunnioitettiin yleisesti hänen tiukan
lakiin pitäytymisensä ja vaatimattoman käytök-
sensä vuoksi. Väinö Tanner kiittää kauniisti myös
presidentin kohteliaisuutta ja asiallisuutta.
Oikeisto kantoi toisaalta yhä kaunaa Stählber-
gille hänen tasavaltalaisuudestaan, ja jotkut van-
hat aktivistit lähes vihasivat häntä muistaen hä-
nen suhtautumisensa jääkäriliikkeeseen ja punais-
ten armahduksiin. Suur-Suomen aatteellekin Stähl-
berg oli pysynyt kylmänä. Hyvin tietäen oikeis-
ton karsaan asenteen hän kieltäytyi 1925 jatka-
masta presidentin virassa, vaikka keskustan puo-
lueet pyysivät hartaasti häntä ehdokkaakseen ja
hänet olisi valittu varmasti uudelleen myös SDP:n
tukiessa häntä. Stählberg näyttää toivoneen, että
hänen eronsa edistäisi parlamentaarista politiik-
kaa, mutta ilmeisesti hän oli myös kyllästynyt jul-
kisuuteen ryhdyttyään alun perin vastahakoises-
ti presidentin virkaan.
Puolueet odottivat liian kauan Stählbergin ratkai-
sua otaksuen hänen suostuvan lopulta ehdok-
kaaksi, ja siksi muut mahdollisuudet jäivät kun-
nolla tutkimatta. Niinpä maalaisliittoja ruotsalai-
set lähtivät valitsijamies vaaleihin nimeämättä
omaa ehdokasta, ja kokoomus painatti julisteisiin
Svinhufvudin kuvan mutta ei puhunut mainitta-

792
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
vasti hänen puolestaan. Presidentinvaalien toisella
kierroksella oli sitten pääasiana tiettyjen ehdok-
kaiden vastustaminen, missä eritoten RKP onnis-
tui hyvin. Koko vaalimenetelmä joutui tämän fars-
sin takia huonoon valoon.
Vasta toiseen äänestykseen maalaisliitto nime-
si ehdokkaan: Viipurin läänin maaherran, filoso-
fian tohtori Lauri Kristian Relanderin (1883—
1942), joka oli ollut muutaman vuoden eduskun-
nassa ja 1919 puhemiehenäkin mutta ei koskaan
ministerinä. Kolmannessa äänestyksessä hän voit-
ti edistyspuolueen ehdokkaan, Suomen Pankin
johtokunnan puheenjohtajan, lakitieteen kandi-
daatti Risto Heikki Rytin (1889-1956). Tämä ete-
vä juristi ja finanssimies oli ehtinyt olla jo kahdesti
valtiovarainministerinä, mutta oikeisto vieroksui
hänen puoluekantaansa. Hän sai vain oman puo-
lueensa ja SDP:n äänet.
Relanderista Suomi sai vilkasluonteisen, miel-
lyttävästi käyttäytyvän presidentin, mutta kauko-
näköisyyttä ja luovaa poliittista kykyä häneltä
näyttää puuttuneen, ja hän vaikutti joskus naii-
vilta. Tähän vaikutti myös Relanderin vähäinen
kokemus valtioneuvoston toiminnasta. Suhteita
demokraattisiin naapurimaihin hän lämmitti val-
tiovierailuillaan. Jo kesällä 1925 hän vieraili Tuk-
holmassa, ja Kustaa V vastasi saapumalla tuota
pikaa Suomeen. Normaalioloissa Relander olisi
ollut mitat täyttävä, ehkä suosittukin presidentti,
mutta virkakautensa lopulla hän joutui keskelle
pahaa sisäpoliittista myrskyä.
Yhteiskuntapolitiikka oli itsenäisessä Suomessa alusta pitäen hyvin edistyksellistä. Oppivelvollisuus alkoi lisätä valistusta, ja
lasten terveydenhoitoon kiinnitettiin suurta huomiota. Lieneekö pienimmän tytön ryhti näyttänyt huonolta, kun kouluhoitaja
tarkastelee hartioita.

794
Uudistuksia itsenäisyyden
ajan alkuvuosina
Kunnallishallinto demokratisoidaan
Kun suomalaiset ryhtyivät kansalaissodan pyör-
teistä selviydyttyään suunnittelemaan itsenäisty-
neen maan kehittämistä, perustana oli autono-
mian ajan perinne ja ohjeina uuden ajan aatteet,
joita ei ollut voitu kunnolla toteuttaa sortokaudella
ja sotien aikana. Valtion keskushallinnon elimet
perittiin vähin poikkeuksin keisarilliselta Suomel-
ta. Nimityksiä vähän muutettiin, ja ajan mittaan
on perustettu uusia ministeriöitä ja muita keskus-
virastoja uusien tarpeiden mukaan. Myös valtion
paikallishallinto jatkui entisenään, vain läänin
kuvernöörin virkanimi palautettiin maaherraksi.
Vaikka parlamentarismi oli 1920-luvulla hie-
man horjuvaa, eduskunta uudisti lainsäädäntöä
tarmokkaasti. Kunnallinen itsehallinto oli uudis-
tettu jo marraskuussa 1917, jolloin kunnallislakien
yksityiskohdista oli ollut kiistaa suurlakon järjes-
täneiden sosiaalidemokraattien ja porvarillisten
kesken. Niinpä toukokuussa 1918 kokoontunees-
sa eduskunnassa, josta edelliset olivat miltei koko-
naan poissa, vaadittiin kunnallislakeihin eräitä
muutoksia, ja alkuvuodesta 1919 niistä tehtiinkin
päätös. Kun sosiaalidemokraatit menestyivät vä-
hän myöhemmin sangen hyvin eduskuntavaaleis-
sa, he vaativat vielä tarkistuksia, ja kunnallislait
vahvistettiin lopullisesti vasta elokuussa 1919.
Uudistuksessa toteutui kansanvalta tunnukse-
naan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, samaan
tapaan kuin eduskuntavaaleissa. Äänivaltaisuu-
den ikärajana oli 24 vuotta. Maalaiskunnissa tuli
päättäväksi elimeksi kuntakokouksen sijasta kun-
nanvaltuusto, joka valittiin kolmeksi vuodeksi si-
ten, että kolmannes valtuutetuista oli vuosittain
erovuorossa. Tämän edellyttäessä kunnallisvaa-
lien pitämistä joka vuosi todettiin pian, ettei ää-
nestäjien kiinnostus säilynyt, ja vuodesta 1925 ko-
ko valtuusto valittiin kolmeksi vuodeksi. Toi-
meenpanevana elimenä säilyi kunnallislautakun-
ta, nyt valtuuston valitsemana. Kaupunkihallin-
non suurin uudistus koski äänioikeuden demokra-
tisoimista; valtuusto kaupungeilla oli jo ennestään.
Valtiovalta sai oikeuden kuntien hallinnon lain-
mukaisuuden melko pitkälle menevään valvon-
taan edustajanaan maaherra.
Kunnallishallinnon uudistaminen poisti erään
autonomian loppujakson pahimmista poliittisis-
ta epäkohdista suomalla työväelle ja naisille sa-
man äänioikeuden, joka oli kuulunut siihen asti
vain miehille ja heillekin varakkuuden jyrkästi
painottamana. Eräissä kaupungeissa kuten Turus-
sa oli suomenkielinen enemmistö ollut vähälu-
kuisten mutta varakkaiden ruotsinkielisten talu-
tusnuorassa, ja teollisuuspaikkakunnilla oli enem-
mistönä ollut työväki ollut täysin voimaton. Jo
1922 johti 30 prosenttia maalaiskunnista ja kaup-
paloista vasemmistoenemmistöinen valtuusto.
Kunnallishallinnon yhteiskunnallisia tehtäviä ryh-
dyttiin vuodesta 1919 hoitamaan uudessa henges-
sä, mihin vaikuttivat myös muun lainsäädännön
uudistukset.

Uudistuksia itsenäisyyden ajan alkuvuosina 795
Avara kielilaki
ja nyrpeät aitosuomalaiset
Eduskunnan ensimmäisiä tehtäviä oli myös kieli-
kysymyksen selvittäminen uusissa olosuhteissa.
Nyt ei ollut enää kiistaa suomen kielen oikeuksis-
ta, joista eduskunta piti hyvää huolta, mutta sen
sijaan ruotsinkieliset pelkäsivät äidinkielensä ase-
man heikentyvän vakavasti ja valmistautuivat ko-
vaan taisteluun. Jyrkimmät nojautuivat teoriaan
kahdesta eri kansallisuudesta ja koettivat saada
Ruotsinkin kiinnostumaan "itäruotsalaisten" sor-
retusta asemasta. Keväällä 1919 perustettiin ruot-
sinkielisten epäviralliseksi edustuslaitokseksi
Svenska Finlands folkting, joka esitti mantereen
ruotsalaisille samantapaista itsehallintoa, jonka
ahvenanmaalaiset olivat saaneet.
Nämä vaatimukset torjuttiin eduskunnassa il-
man muuta. Sosiaalidemokraatitkin asettuivat
niitä vastaan vaikka olivat muuten maltillisia kie-
liasiassa. Ruotsinkielisillä ei silti ollut valittami-
sen aihetta, kun kielilaki vahvistettiin lopullises-
sa muodossaan kesäkuun 1. päivänä 1922. Ruot-
si jäi suomen rinnalle maan toiseksi kansalliseksi
kieleksi ja virkakielenä tasaveroiseksi suomen
kanssa. Paikallishallinnossa vähemmistön kielel-
le jäi virallinen asema, jos sitä puhui vähintään
10 % kunnan asukkaista. Ruotsinkielisille luteri-
laisille seurakunnille perustettiin erityinen Por-
voon hiippakunta. Puolustusvoimien komento-
kielenä on käytännön syistä suomi.
Suomen kielilainsäädäntöä on ihailtuja ihmetel-
ty, mutta vähemmistökielen vahvalle asemalle oli
etenkin sen syntyaikana hyvät perusteet. Ruot-
sia äidinkielenään puhuvia oli tuolloin noin
340 000 henkeä eli 11 % Suomen kansasta, maas-
sa 600-800 vuotta asunutta, perinteiltään ja kult-
tuuriltaan kotimaista kantaväestöä. Ruotsin kie-
len asema maan toisena pääkielenä oli ikivanha
perinne, ja suomenruotsalaiset olivat toimeliasta,
taitavaa ja valistunutta väkeä, johon kuului suuri
osa tieteen ja taiteen etevimmistä edustajista. Vast-
ikään he olivat osallistuneet innokkaasti vapaus-
taisteluun jääkäriliikkeestä alkaen ja osoittaneet
solidaarisuutta maalleen myös Ahvenanmaan
jupakassa.
Tällaisen kielen painaminen alueellisen vähem-
mistökielen asemaan olisi ollut kohtuutonta me-
nettelyä, jota suomenkielisten kansanedustajien
enemmistö ei halunnut ottaa vastuulleen. Se olisi
myös heikentänyt Suomen kuvaa ulkomailla, kun
taas vuoden 1922 kielilaki ja myöhempikin kieli-
politiikka on ollut meille kunniaksi. Ruotsalainen
kansanpuolue on voinut lisäksi vaikuttaa päivän-
politiikassa ruotsin kielen ja sen puhujien hyväk-
si, ja ruotsinkieliset ovatkin olleet enimmäkseen
hyvin tyytyväisiä asemaansa. Kielilain hyväksy-
misen jälkeen syntyi tosin kiistaa Helsingin yli-
opiston opetuskielestä, eikä siitä 1923 säädetty
laki tyydyttänyt juuri ketään. Suuri taistelu tästä
asiasta käytiin kuitenkin vasta 1930-luvulla.
Kielilaki ei voinut hetkessä tyynnyttää kieliriitaa;
edellisillä vuosikymmenillä oli tullut lausutuksi ja
lauletuksi jyrkkiä käsityksiä, joiden kaiku kajahteli
vielä kauan. Ruotsalaisen lukeneiston ja varak-
kaan porvariston oli vaikea luopua ylemmyyden-
tunnostaan, vaikka suomenkielisten vapaussotu-
rien ansiot täytyikin myöntää. Kieliasiassa maltil-
liset tuttavani ovat kertoneet ylioppilaiden kes-
kuudessa olleen vielä 1920-luvulla tavallista, että
yhden ruotsalaisen ollessa seurassa puolen tusi-
naa suomalaista ryhtyi ikään kuin itsestään selväs-
ti puhumaan ruotsia. Nykyäänhän on miltei päin-
vastoin, omituista kyllä sekin.
Monet suomenkieliset olivat puolestaan peräti
kärkkäitä huomaamaan loukkauksia joka kään-
teessä. Monien ruotsalaisten todellinen ylemmyy-
dentunto, aiheettomat epäluulot ja kieliriidan pe-
rinne johtivat "aitosuomalaisuudeksi" kutsutun

796
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
liikkeen esiintymiseen. Se ei tietenkään syntynyt
vasta itsenäisessä Suomessa: aitosuomalaisuus
edusti nimenomaan vanhan fennomanian jatku-
mista suunnilleen yhtä jyrkkänä kuin se oli esiin-
tynyt nuorsuomalaisessa liikkeessä sen alkuaikoi-
na. Lauri Kivekäs olisi ilman muuta tunnustanut
aitosuomalaiset kieliasiassa aateveljikseen.
Tämä henki oli vallalla ennen kaikkea maalais-
liitossa, joka oli yhteiskunnallisiltakin aatteiltaan
vanhan talonpoikaisen fennomanian perillinen.
Ruotsalaisia herroja karsastettiin suomenkielisil-
lä seuduilla yleisesti samaan tapaan kuin J.V.
Snellmanin eläessä ja oltiin harmistuneita, kun
mokomista "muukalaisista" ei päästy eroon edes
itsenäisessä Suomessa. Akateeminen Karjala-Seu-
ra otti myös jo alkuvuosinaan aitosuomalaisuu-
den yhdeksi aatteelliseksi kulmakivekseen, mikä
johtui muun ohella ruotsin kielen vahvasta ase-
masta Helsingin yliopistossa. Kaikki on tosin suh-
teellista: Orisbergin kartanoa Isossakyrössä vil-
jelevät Björkenheimit olivat aitosuomalaisten ete-
läpohjalaisten suuressa suosiossa vaikka eivät mi-
tenkään salanneet ruotsinkielisyyttään.
Kieliriita synnytti kovaa suukopua ja pisteliäitä
kirjoituksia varsinkin maalaisliiton lehdissä ja
AKS:n julkaisuissa. Vaikka kokoomus oli puo-
lueena kielipoliittisesti maltillinen varsinkin Lau-
ri Ingmanin vaikutuksesta, jotkut senkin kannatta-
jat kirjoittivat ruotsalaisista kärkevästi. Kokoo-
muksen "Vaasan" päätoimittaja maisteri Oskari
Ikola, jonka äiti oli ruotsinkielinen, kiusasi tarjoili-
jaa Turun Hamburger Börsissä tivaamalla suo-
menkielistä ruokalistaa ja kirjoitti "Vaasan Jaak-
koona" tästä myrkyllisen pakinan lehteensä. Suo-
menkieliset eivät mielellään sanoneet ruotsia
kansalliseksi kieleksi vaan hieman väheksyvästi
"toiseksi kotimaiseksi", ja molemmin puolin kieli-
rajaa oltiin aina valmiina mielenosoituksiin.
Kieliriidan valopuolena oli kuten ennenkin, että
se vilkastutti kulttuurityötä molempien kieliryh-
mien piirissä. Se johti jopa kahden yksityisen
yliopiston perustamiseen: Äbo Akademi aloitti
toimintansa 1919 ja Turun suomalainen yliopisto
(vuodesta 1927 Turun yliopisto) 1922. Kumman-
kin talous perustui innokkaiden kannattajien lah-
joituksiin, Turun yliopiston myös laajaan kansa-
laiskeräykseen. Uusien yliopistojen alkuperäise-
nä ideana oli tiukka taistelu oman kielen puoles-
ta, mutta tulipa vanhasta Turusta samalla taas yli-
opistokaupunki. Tomtegubben i Äbo slott vei pul-
lon ikivanhaa viiniä tuomiokirkon suomenkieli-
selle tonttuvaarille, ja ukkojen hopeamaljat kilah-
tivat iloisesti historiallisen perinteen kunniaksi.
Julkista taloutta vahvistetaan
veroin ja lainoin
Yhteiskunnan uudistamiseen, jonka tarpeellisuu-
den enimmät suomalaiset ymmärsivät kansalais-
sodan jälkeen, tarvitaan varoja, ja julkisten varo-
jen niukkuus oli jarruttanut autonomian ajalla pa-
hoin muutenkin haparoivaa sosiaalipolitiikkaa.
Kansalaissodan jälkeen Suomi joutui perusta-
maan myös vakinaisen puolustuslaitoksen, mikä
maksaa aina melkoisesti, ja ulkoasiainhallintokin
tuotti kustannuksia. Oli siis pakko ryhtyä alusta
pitäen tehostamaan verotusta. Jo joulukuussa 1917
säädettiin laki tulojen "suostuntaverosta" ja vä-
hän myöhemmin toinen, joka koski erityisesti
suurten tulojen verotusta.
Uudet verot oli tarkoitettu alkuaan tilapäisiksi,
mutta jo 1920 säädettiin laki progressiivisesta tulo-
verosta, joka jäi pysyväksi. Eduskunnan porvaril-
linen enemmistö ei mielellään kiristänyt verotus-
ta, mutta muuta neuvoa ei ollut. Suurituloisimpien
veroprosentti oli aluksi 20, mutta sittemmin prog-
ressiivisuutta hieman lievennettiin. Jo 1919 oli sää-
detty laki varallisuusverosta, jota kutsuttiin myö-
hemmin omaisuusveroksi. Se oli valtiontalouden

Uudistuksia itsenäisyyden ajan alkuvuosina 797
ahdinkotilan takia aluksi varsin ankara, mutta
pian sitäkin alennettiin. Tästä 1930-luvun lop-
puun välitöntä verotusta ei juuri kiristetty, koska
valtion tullitulot kasvoivat tuntuvasti ja helpottivat
budjetin laadintaa.
Kunnallisverotusta tehosti merkittävästi 1919
säädetty laki, joka määräsi kuntalaiset ilmoitta-
maan tulonsa taksoituslautakunnalle; siihen asti
verotus oli ollut arvion varassa. Kuntien velvoit-
teet kasvoivat itsenäisyyden ajan alussa suuresti,
ja veroäyrin hinta oli jo 1920 maalaiskunnissa kes-
kimäärin yli 8 mk sadalta. Sitä olisi pidetty en-
nen maailmansotaa kaupungeissakin vallan hir-
veänä verotuksena. Sittemmin veroäyrin keski-
määräinen hinta vaihteli jonkin verran mutta ei
kohonnut maaseudulla olennaisesti 1930-luvul-
lakaan. Veroäyri oli halvin maan eteläosassa, mis-
sä tulotaso oli korkein.
Kaupungeissa verotus oli samantapaista, mut-
ta sitä kiristettiin niissä jonkin verran 1930-luvul-
la. Esimerkiksi Turussa äyrin hinta oli 1920-lu-
vulla 7 markan vaiheilla mutta 1930-luvulla 10-
11 mk, Tampereella vastaavasti 8 mk ja 9,5-10,5
mk ja pienessä Kokkolassa 7 mk ja 8,5-9 mark-
kaa. Kunnallisveroa pidettiin rasittavana, vaikka
se ei ollutkaan samaa luokkaa kuin 1900-luvun
lopulla. Vaikka näet kuntien velvoitteet kasvoi-
vat jatkuvasti, kuntalaisten tulotason kohoaminen
jarrutti äyrin hinnan nousua.
Julkisen talouden osuus kansantuotteesta, joka
oli autonomian ajan lopulla ollut 7 % vaiheilla,
oli 1930-luvun alussa noin 35 % ja saman vuosi-
kymmenen lopulla 27 %, keisarin aikaan verra-
ten suuri mutta selvästi pienempi kuin vuosisa-
dan lopulla. Varsinaisesta tulonsiirtopolitiikasta
ei ollut vieläkään kysymys. Valtion ja useimpien
kuntien talous saatiin kuitenkin pysymään vakaa-
na ja velat vähäisinä.
Suomen valtio sai 1920 suurehkon lainan Yh-
dysvaltain hallitukselta ja 1923 toisen amerikka-
laiselta suurpankilta, ja kun niitä lyhennettiin
säännöllisesti, "maa joka maksaa velkansa" sai
erittäin hyvän maineen. Amerikkalaisten muut
velalliset maksoivat näet huonosti jos ollenkaan.
Suomen valtionvelka oli 1930-luvun lopulla kan-
sainvälisesti katsoen poikkeuksellisen pieni ja
koostui suureksi osaksi kotimaisista lainoista. Eri-
näiset köyhät kunnat taas olivat koko ajan ahtaal-
la, ja 1930-luvun alun pulavuosina monikin maa-
laiskunta joutui vaikeuksiin.
Torpat itsenäistetään
ja työmiehille hankitaan maata
Torpparien asema, jota ei ollut saatu autonomian
ajalla parannetuksi, vaati huomiota heti Suomen
itsenäistyttyäpä Svinhufvudin senaatti jätti jo tam-
mikuussa 1918 eduskunnalle lakiesityksen vuok-
ratilojen itsenäistämisestä. Aloitteen oli tehnyt
suomalaisen puolueen edustaja, maanmittaushal-
lituksen ylitirehtööri Kyösti Haataja. Lähetekes-
kustelu ehdittiin käydä juuri ennen kapinaa, ja
porvarillisten ja SDP:n kanta todettiin samanta-
paiseksi, vain tilojen lunastushinnoista oli erimieli-
syyttä. Kuten Viljo Rasila kuivasti toteaa, vallan-
kumousta ei tarvittu torppien itsenäistämiseksi.
Tosin kansanvaltuuskunta julkaisi ensi töikseen
lain torppien itsenäistämisestä saadakseen kun-
nian pelkästään sosialisteille, mutta tämä ei oi-
kein onnistunut.
Kun näet eduskunta pääsi toukokuussa 1918
taas työskentelemään, vajaalukuisenaja lähes täy-
sin porvarillisena, torpparikysymys otettiin heti
käsiteltäväksi, ja pohjana ollut tarkistettu mietin-
tö oli nytkin etupäässä Kyösti Haatajan työtä.
Vanhoillisimmat edustajat arvostelivat torppien
pakkolunastusta mutta jäivät pieneksi vähemmis-
töksi, koska "kapina oli kypsyttänyt mieliä mones-
sa kohdassa", kuten Haataja päätteli. Laki vuok-

798
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
ra-alueiden lunastamisesta hyväksyttiin miltei yk-
simielisesti, ja lokakuun 15. päivänä 1918 valtion-
hoitaja Svinhufvud vahvisti sen.
Laki ei jäänyt tässä muodossaan lopulliseksi;
uusi eduskunta, jossa sosiaalidemokraatit olivat
mukana, teki siihen kesällä 1919 joitakin muutok-
sia. Selostan lakia sen tällöin saamassa muodos-
sa, jossa se toteutettiin. Lunastusoikeus koski kaik-
kia yksityismaalla olevia torppia, mäkitupia ja
lampuotitiloja. Torpasta muodostetun tilan pelto-
ala sai olla enintään 10 hehtaaria, erikoistapauk-
sissa sentään isompikin 20 hehtaariin asti; met-
sää siihen sai kuulua enintään 20 ha. Vuokratila,
jonka pellot jäivät alle 2 hehtaarin, luettiin mäki-
tuvaksi. Lunastushinnat tuli määrätä vuoden 1914
hintatason mukaan.
Tähän lakiin ehdotettiin "tynkäeduskunnassa"
uutuutena, että lunastusoikeus evättäisiin valtiope-
toksesta tuomituilta ja heidän perillisiltään. Tätä
rajoitusta asettui kansanedustaja, vuorineuvos
Arthur Lagerlöf inhimillisyyden nimessä vastusta-
maan jyrkästi, ja hänen kantansa hävisi äänestyk-
sessä vain niukasti. Lopulta määrättiin, että jos
vuokratilan haltija oli tuomittu kuolemaan tai vä-
hintään kymmenen vuoden vapausrangaistuk-
seen, tilaa ei saisi itsenäistää pakkolunastusta käyt-
täen. Tämä "punakaartilaispykälä" poistettiin
kuitenkin jo 1919 lunastuslaista "poikkeuksellisista
oloista" johtuneena.
Lunastuslain täydennykseksi säädettiin 1921-
22 lait seurakuntien ja valtion virkatalojen maal-
la olevien vuokratilojen ja valtion metsiin perus-
tettujen kruununmetsätorppien lunastamisesta.
Eduskunnan uudistushenki ja Kyösti Haatajan
selväjärkinen suunnittelutyö olivat näin johtaneet
kauniiseen tulokseen, jota vielä paransi lunastus-
hinnan edullisuus. Vuoden 1919 lakia säädettäes-
sä luultiin markan arvon palautuvan ennen pit-
kää vuoden 1914 tasolle, joten lunastushinta vas-
taisi suunnilleen tilan käypää hintaa. Todellisuu-
dessa markka heikkeni yhä enemmän, kunnes
lunastushinnat olivat vähän yli 10 % tilojen käy-
västä arvosta. Uudet tilalliset eivät siis velkaantu-
neet kovin pahoin ja pääsivät pian hyvään alkuun.
Lunastuslakien nojalla itsenäistyi noin 47 000
torppaa ja lampuotitilaa sekä 46 000 mäkitupaa.
Molempia jäi kyllä lunastamattakin nuoren väen
muutettua pois, muihin elinkeinoihin. Torpista
itsenäistyneiden tilojen peltoala oli keskimäärin
5 hehtaarin vaiheilla, raivauskelpoista maata lisäk-
si pari hehtaaria. Valtaosa torpista oli siis liian pie-
niä perheen elättämiseen, mutta ne vaativat toi-
saalta niin vähän maataloustyötä, että ainakin
isäntä saattoi hankkia sivuansioita. Metsästä oli
myös apua. Mäkitupien lunastus johti siihen, että
"enimmät Länsi-Suomen maatyöläiset saivat oman
tontin ja perunamaan" (Eino Jutikkala).
Eräissä pitäjissä, joissa suurilla kartanoilla oli
ollut paljon lampuotitiloja, päästiin eroon vuosisa-
toja sitten, feodaalisen laintulkinnan nojalla synty-
neistä vääryyksistä. Näin kävi varsinkin Jokioisis-
sa ja Humppilassa, joissa oli paljon "Jokilääniin"
kuuluvia lampuoteja eli sukuoikeudet omaavia
rälssitalonpoikia. He olivat vaatineet asemansa
korjaamista viimeksi 1880-luvulla. Torppia ei ol-
lut perustettu feodaalisten käsitysten nojalla eikä
laittomasti, mutta torpparien mieliala oli todista-
nut Anders Chydeniuksen jo 1799 lausuman aja-
tuksen, että jokaisella maataloustyötä tekevällä
tulisi olla oikeus omaan maahan.
Jotta muutkin maatyöläiset kuin mäkitupalaiset
voisivat hankkia oman tilan, Kyösti Kallio teki
aloitteen asutuslaiksi, joka säädettiin 1924. Tämän
Lex Kallioksi kutsutun lain nojalla vähävarainen,
tilaton mutta maatalouteen perehtynyt henkilö oli
oikeutettu saamaan asutustilan: enintään 20 heh-
taaria viljeltyä tai viljelykelpoista maata ja 20 ha
metsää. Valtio sai hankkia maata tähänkin tarkoi-
tukseen pakkolunastuksella, mutta se saatiin

Uudistuksia itsenäisyyden ajan alkuvuosina 799
yleensä vapaaehtoisin kaupoin. Asutustilallinen
sai lunastusmaksua varten edullisen lainan val-
tiolta. Lex Kallion ja siitä 1936 muokatun uuden
asutuslain nojalla muodostettiin noin 27 000
viljelystilaa, ja lisäksi lukuisat työläisperheet sai-
vat valtion avulla oman asuntotontin ja vähän
puutarhamaata.
Asutustoimien tarkoituksena oli etupäässä yh-
teiskunnan tervehdyttäminen kapinan osoitettua,
että se oli hyvin tarpeellista. Lisäksi huomautet-
tiin että maan omavaraisuus elintarvikkeiden suh-
teen paranisi, kun pientiloja viljeltäisiin itsenäisi-
nä entistä tehokkaammin. Vuosina 1917-19 koet-
tu elintarvikepula siis vaikutti näkemyksiin, mut-
ta lisäksi Ranskassa oli syntynyt jo 1700-luvulla
teoria, että maatalous tuotti parhaiten intensiivi-
sesti viljellyillä pientiloilla. Sama käsitys kulkeu-
tui Suomeen 1800-luvun lopulla uudelleen Tans-
kasta, jossa maareformein luodut pientilat menes-
tyivät hyvin. Voidaan hyvin puhua varsinaisesta
pien vilj ely ideologiasta.
Tosin asutuspolitiikkaa hieman epäiltiinkin.
Oliko viisasta lisätä sellaisenaan elinkelvottomia
tiloja, ja eikö joistakin elintarvikkeista syntyisi
toisaalta ylituotantoa peltoalan kasvaessa? Vaih-
toehtona olisi ollut teollisuutta suosiva politiikka,
joka olisi jouduttanut maataloudesta vapautuvan
työvoiman siirtymistä muihin elinkeinoihin, mut-
ta sellaista ei juuri ehdotettu, ja on vaikea sanoa,
miten se olisi onnistunut 1920-luvulla. Puoluepo-
litiikkakin vaikutti: maalaisliiton suosiessa asutus-
politiikkaa vasemmistopuolueet eivät uskaltaneet
vastustaa sitä peläten menettävänsä ääniä.
Entisten torpparien toimeentuloa saatiin asutus-
politiikalla kohennetuksi todella tuntuvasti. Vil-
jely tehostui, rakennuksia uudistettiin nopeassa
tahdissa, henki oli kaikin puolin toinen kuin en-
nen torpassa. Historiallisten seurojen myöhem-
min teettämä tutkimus osoitti toisaalta, että enti-
sissä torpissa ja vanhoissa taloissa asuvia perhei-
tä erotti ainakin lounaisissa maakunnissa vielä
1930-luvulla syvä sosiaalinen juopa, ja itsenäis-
tyneen torpan väki kannatti yleensä sosiaalide-
mokraatteja. Muutos alkoi vasta 1950-luvulla.
Kommunistien julistus ei näytä Etelä-Suomessa
juuri vedonneen entisiin torppareihin.
Oppivelvollisuus toteutuu
ja sosiaalihuoltoa tehostetaan
Yhteiskunnalliseltakin kannalta tärkeä uudistus
oli lasten oppivelvollisuuslain säätäminen 1921.
Kaikille Suomen lapsille haluttiin nyt antaa hyvä
alkuopetus, ja uuden lain pohjana oli valmistelu-
työ, jota oli tehty vuosisadan alusta lähtien semi-
naarinjohtaja, dosentti Mikael Soinisen, alkuaan
Johnsson (1860-1924), johdolla. Oppivelvolli-
suuslain toteutuessa hän oli kouluhallituksen yli-
johtajana. Laki koski 7-12 vuoden ikäisiä lapsia,
ja kouluna oli kansakoulu, joskin yksityiset val-
mistavat koulut korvasivat sen joissakin kaupun-
geissa. Kansakoulua täydennettiin perustamalla
alakansakoulu, jota lapsi kävi kaksi ensimmäistä
vuotta. "Alakoulua", joka oli hyvin tarpeellinen
kuihtuvan ja 1930-luvulla kokonaan päättyneen
kirkollisen lastenopetuksen korvaajana, kehitti
ansiokkaasti Hämeenlinnaan perustetun ala-
kansakouluseminaarin johtaja Aukusti Salo.
Kansakoulun kehittämistä johti kouluhallituk-
sessa kauan ja ansiokkaasti kouluneuvos, sittem-
min professori Alfred Salmela (1897-1979). Kou-
lujen perustaminen ja hoitaminen oli syrjäseuduil-
la vielä 1920-luvulla hieman takertelevaa, koska
se aiheutti kunnalle tuntuvat menot, mutta yhtä
kaikki pienviljelijäin ja maalaistyöväen lasten
koulunkäynti kohentui todella tuntuvasti. Kau-
pungeissa kansakoulu oli ollut jo ennen oppivel-
vollisuuslakia varsin hyvällä tolalla, mutta paran-
tamisen varaa toki oli.

800 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Kansakoulun opetus- ja kasvatustyötä tehtiin
entiseen tapaan ihanteellisin ja kristillisin periaat-
tein, eikä sosiaalidemokraattien vaatimus pakol-
lisen uskonnonopetuksen poistamisesta saanut
eduskunnan kannatusta. Opettajia tarvittiin nyt
niin paljon, että heidän tasonsa vaihteli enemmän
kuin ennen. Hilja Valtosen opettajaromaanit anta-
vat oikean kuvan siitä, että syrjäkylien kouluihin
voi ajautua melko heikkoakin ainesta.
Kansalaissodan jälkeen pidettiin myös yleisen so-
siaalihuollon kohentamista välttämättömänä. Sii-
nä tarkoituksessa oli jo 1917 perustettu sosiaalihal-
lituspa 1920 saatiin aikaan sosiaaliministeriö, jon-
ka tehtäväksi tuli huoltotyön johtaminen. Edus-
kunta sääti 1922 uuden köyhäinhoitolain, joka
"asetti kunnille velvollisuuden hoitaa köyhänsä
kunnolla" (Jouko Siipi). Laissa pidettiin kotiavus-
tusten antamista köyhäinhoidon päämuotona,
mutta jos se ei käynyt päinsä tai riittänyt, hoidetta-
va otettiin kunnalliskotiin. Varsinkaan kaupun-
geissa ei enää tyydytty siihen, että kunnallisko-
dissa oli kovin monenlaisia hoidettavia: krooni-
sesti sairaat pyrittiin siirtämään sairaaloihin tai
mielisairaalaan. Maaseudulla köyhäinhoito eriy-
tyi hitaammin ja sosiaaliministeriön ohjeista jäi
paljon toteuttamatta vielä 1930-luvullakin.
Turvattomia lapsia oli kansalaissodan jälkeen
paljon, etenkin kuolleiden tai invalideiksi jäänei-
den punakaartilaisten alle 15-vuotiaita lapsia.
Panu Pulman arvion mukaan näitä oli vähintään
20 000. Turvattomia lapsia varten ryhdyttiin pe-
rustamaan lisää lastenkoteja ja kunnalliskoteihin
järjestettiin erityisiä lastenosastoja. Pahantapaiset
tai rikoksia tehneet lapset toimitettiin jos mah-
dollista kasvatuslaitokseen, jolla oli suurin piir-
tein sama maine kuin kuritushuoneella. Kun vil-
kas hämeenlinnalainen koulupoika Jouko Siipi ei
jaksanut olla tunneilla hiljaa, opettaja lupasi lä-
hettää hänet kasvatuslaitokseen, jossa saisi "ker-
ran päivässä ruokaa ja kolme kertaa selkään". Tä-
mä näköala mahtoi hieman mietityttää tulevaa
sosiologian professoria.
Kaupunkeihin ja moneen suureen maalaiskun-
taan perustettiin jo 1920-luvulla erityinen lasten-
suojelulautakunta. Kaikkien lasten tulo kansakou-
lun suojiin oli terveydenhuollonkin puolesta hyvä
asia. Tosin esimerkiksi tämän kirjoittajaa huoles-
tutti alakoululaisena isojen poikien ilmoitus, että
lääkärintarkastuksessa otettaisiin silmät päästäjä
pantaisiin suolavesikuppiin, mutta tämän osoit-
tauduttua valheeksi uskon tarkastuksista olleen
paljon hyötyä. Kouluissa annetun terveysneuvon-
nan ohella oli tärkeää, että kaupungeissa ja vau-
raissa pitäjissä järjestettiin kouluihin keittola, jos-
sa lapset saivat lämmintä ruokaa.
Uraauurtavaa työtä lastenhoidon kehittämiseksi
teki Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto
(myöhempi Mannerheim-liitto), joka perustettiin
1920 kenraali Gustaf Mannerheimin aloitteesta
ja hänen sisarensa Sophie Mannerheimin anta-
mista virikkeistä. Vapaaherratar Mannerheimin
toimesta oli Helsinkiin perustettu jo 1918 Lasten-
linna, alkuaan lastenkoti, jossa oli hoitopaikkoja
myös turvattomille äideille, sittemmin lastenhoi-
tolaitos ja lastenhoitajakoulu. Lastenlinna siirtyi
ennen pitkää Mannerheim-liiton haltuun. Liiton
organisoimaa monipuolista huoltotyötä, opetus-
ta ja tutkimustoimintaa johti etevä lastenlääkäri
professori Arvo Ylppö toimiessaan hallituksen
puheenjohtajana 1920-60. Kuntiin alettiin perus-
taa myös lastenhoidon neuvoloita, ja lasten ter-
veydentila alkoi kohentua jo 1920-luvulla tuntu-
vasti.

Uudistuksia itsenäisyyden ajan alkuvuosina 801
Kieltolaki kallistelee
vihureissa ja kaatuu
Eduskunnan alkuajalta Suomi sai perinnöksi vä-
kijuomien kieltolain sellaisena kuin se oli hyväk-
sytty 1909. Laki oli jäänyt vahvistamatta (s. 609),
mutta keväällä 1917 kokoontunut eduskunta, jossa
kieltolakiin sitoutuneet sosiaalidemokraatit olivat
enemmistönä, lähetti sen kiireellisenä Venäjän
väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Näin
tehtiinkin, ja lain määrättiin tulevan voimaan
kesäkuun 1. päivänä 1919. Niin myös aikanaan
tapahtui, vaikka lain vahvistanut hallitus oli häi-
pynyt ajat sitten historiaan muista muutoksista
puhumattakaan.
Eduskunta ei ehtinyt 1919 muilta huoliltaan pal-
jon pohtia kieltolakia, ja kun se oli hyväksytty
1909 yksimielisesti, sitä olisi ollut vaikea vastus-
taa. Lisäksi vastaava laki oli tullut voimaan Norjas-
sa 1916, Yhdysvalloissa oli päätetty kieltolaki tam-
mikuussa 1919, ja Ruotsissakin raittiusväki pyrki
samaan ratkaisuun. Sosiaalipoliitikko Eino Kuu-
si, itse innokas raittiusmies, joutui kuitenkin tote-
amaan jo 1921, että kieltolaki oli tullut voimaan
"hyvin epäedullisissa olosuhteissa". Kuusi viitta-
si "siveelliseen höltymiseen", joka oli ilmennyt
maailmansodan aikana muun muassa elintarvike-
säännöstelyn rikkomisena.
Suomessa eli tosiaankin sodanajan "gulassien"
jäljiltä vahva salakaupan perinne, ja säännöste-
lyä oli totuttu yleisesti rikkomaan myös tuottaji-
na ja kuluttajina. 1800-luvun idealismi oli muuten-
kin mennyt repaleiksi kansalaissodan myrskyissä.
Osa työväestä vihasi kaikkia "lahtarien" lakeja ja
niitä valvovaa poliisia muistamatta, että nimen-
omaan kieltolain oli saanut aikaan ennen kaik-
kea työväenliike. Myös porvarillisessa väestössä
sotaan liittynyt laittomuus oli kehittänyt väljää
suhtautumista lakipykäliin. Jopa oikeistossa, jon-
ka perinteenä oli vedota voimassa olevaan lakiin,
oli itämässä valtiovaltaa ja sen säädöksiä vähek-
syviä ajatuksia.
Kieltolakia rikottiinkin yleisesti. Väkijuomien,
etupäässä väkiviinan eli spriin, kansankielellä
"pirtun" salakuljetus ulkomailta alkoi pian ja yl-
tyi vuosi vuodelta. Se tapahtui etupäässä merit-
se. Ulkomainen "emälaiva" toi pirtulastin pelti-
kanistereissa Suomen aluevesirajan lähelle, mis-
tä kotimaiset salakuljettajat toivat kanisterit no-
pein moottorivenein sisäsaaristoon. Sieltä pirtu
tuotiin kalastajavenein tai rekipelillä mannermaal-
le. Lännessä tärkeimmät reitit kulkivat Kustavin
ja Rymättylän kautta, idempänä spriitä tuotiin
varsinkin Kotkan seudulle, ja samantapaista oli
Pohjanlahden rannoilla. Etupäässä autokuljetuk-
sin viinaa levitettiin sitten kaikkialle maahan. Poh-
joisen selkosilla tosin tarpoivat pitkät "karavaa-
nit" jätkiä selkäreppu täynnä pirtua.
Merivartiolaitos ja poliisi taistelivat tarmokkaas-
ti salakuljetusta vastaan ja takavarikoivat paljon
pirtua, mutta kuljetusta ohjailevat liikemiehet li-
säsivät tappiot kylmästi aineen hintaan ja keksi-
vät yhä ovelampia juonia. Pirtun tuonti oli niin
valtavaa, että pontikan keittokaan ei tahtonut lyö-
dä leiville, koska salakuljetettu viina oli kovin
halpaa. Se oli suureksi osaksi tehty Saksassa ja
Puolassa ties mistä moskasta. Viron perunoista
keitetty piiritus oli parempaa, ja muualtakin tuo-
tua pirtua myytiin sen takia usein virolaisena. Pal-
jon ainetta sieltäkin kyllä tuotiin.
Suuri osa suomalaisia noudatti kieltolakia rait-
tiuskantansa takia tai lain kunnioituksesta, mutta
paljon sitä rikottiinkin nauttimalla väkijuomia.
Spriitä sai halvalla ja ylen helposti. "Useimmissa
ravintoloissakin juotiin miltei estoitta, olipa vain
tilattu avattu vichyvesipullo tai kova tee" (Jouko
Siipi). Pirtua sai ostaa yleisesti muun muassa "vo-
sikoilta" eli hevosajureilta, ja kaduilla käveli sala-
myhkäisiä kansalaisia, joilta sai ainetta tai aina-

802
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
kin osoitteen kysymällä: "Onks tiatoo?" Maaseu-
dulla oli mökkejä, joista löytyi aina miestä väke-
vämpää paitsi poliisin kysyessä. Eivätkä pirtua
nauttineet pelkästään hämäräperäiset ainekset
vaan lukuisat muuten kunnialliset kansalaiset.
Herroja varten tuotiin parempaakin, konjakkia
ja whiskyä myöten.
Pirtua jalostettiin kahvilla tai teellä ja sokerilla
"punssiksi" eli "plöröksi", mutta kansanmies
"lantrasi" sitä pelkällä vedelläkin, varovasti jottei
laimenisi liikaa. Kuinka paljon viinaa kieltolakiai-
kana juotiin, jäi tietenkin laskematta, mutta kun
sitä oli läämältään ja se juotiin väkevänä, seurauk-
set olivat hirveät. Tämä näkyy räikeimmin hen-
kirikoksista. Seuraava asetelma osoittaa niistä tuo-
mittujen vuotuisen keskimäärän miljoonaa asu-
kasta kohti laskettuna, kieltolain aikana ja sen kah-
den puolen. Olen jättänyt pois sota-ajan sekä vuo-
det 1919-20, jolloin salakuljetus ei ollut vielä te-
hokasta. Vuoden 1933 taas olen lukenut kielto-
lakiaikaan, koska juominen ei ollut vielä ehtinyt
tasaantua.
Henkirikoksista
tuomittuja 1904-14 1921-33 1934-38
murhasta tai
tahallisesta taposta 14,9 32,7 20,2
pikaistuksissa
tehdystä taposta 31,3 53,1 28,4
Yhteensä
46,2 85,8 48,6
Kun jälki oli tätä lajia, kukaan ei voine epäillä
kieltolain juomatapoja raaistavaa vaikutusta. Ti-
lastossa ei ole erotettu harkittua murhaa tahalli-
sesta taposta, joten on vaikea sanoa, paljonko
murhat yleistyivät, mutta salakuljetus lisäsi niitä-
kin. Jokunen salakuljettajan apumies yritti kiris-
tää pomoaan ja menetti henkiriepunsa. Salakul-
jettajat surmasivat myös miehiä, joiden arveltiin
ilmiantaneen heidät tai anastaneen varastoituja
väkijuomia, ja poliiseja ammuttiin heidän yrittä-
essään pidättää rikollisia. Pääosa henkirikoksista
oli silti tavanomaisia tappoja, useimmiten juopu-
neen kansanmiehen tekemiä puukolla, halolla tai
muulla käteen osuneella.
Henkirikoksia oli tehty Suomessa jo ennestään
pelottavan paljon, joten niiden lisääntyminen lä-
hes kaksin verroin kauhistutti. Kun kieltolaki ai-
heutti paljon muutakin onnettomuutta ja epäjär-
jestystä, jopa koko yhteiskunnan raaistumista ja
lakien yleistä halveksuntaa, eduskunnassa vaadit-
tiin vuodesta 1924 alkaen sen kumoamista. Kiih-
kein raittiusväki karritti vastaan yrittäen uskotel-
la, että kansa vieraantuisi ajan mittaan viinasta,
ja kieltolakia innokkaimmin ajaneiden puoluei-
den SDP:n ja maalaisliiton oli vaikea luopua kan-
nastaan arvovallankin takia.
Vihdoin keksittiin toimittaa 1931 neuvoa anta-
va kansanäänestyspä se osoitti että 72 % äänestä-
neistä toivoi kieltolain kumoamista. Alkuvuodesta
1932 eduskunta säätikin sen sijalle presidentti KJ.
Stählbergin ehdotukseen pohjautuvan väki-
juomakin, joka tuli voimaan huhtikuussa. Seu-
raavan vuoden alussa kumottiin myös Yhdysval-
tain kieltolaki, joka oli aiheuttanut laajan järjesty-
neen rikollisuuden syntymisen. Norjassa oli kiel-
tolaki kumottu jo 1927, ja Ruotsissa sen säätämi-
sestä oli älytty pitkän kiistelyn lopuksi luopua
muun muassa Suomessa saatujen kokemusten
vuoksi.
Puolustuslaitos hakee tietään
Valtiovallan tärkeimpiä tehtäviä oli puolustuslai-
toksen organisointi. Koska vuoden 1878 asevel-
vollisuuslaki oli vanhentunut, tynkäeduskunta
sääti 1919 väliaikaisen lain, mutta kun 1921 teh-

Uudistuksia itsenäisyyden ajan alkuvuosina 803
tiin esitys uudeksi asevelvollisuuslaiksi, syntyi an-
kara riita. Kommunistit olivat kerta kaikkiaan
"kapitalistisen" valtion armeijaa vastaan, ja sosiaa-
lidemokraatitkin vastustivat normaalia kaaderi-
armeijaa; jonkinlainen kansanmiliisi olisi ollut de-
mokraattisempi ja halvempi. Myös monet maa-
laisliittolaiset pitivät päätavoitteena kustannusten
karsimista. Vuonna 1922 hyväksytyllä asevelvol-
lisuuslailla luotiin kuitenkin kaaderiarmeija vaki-
naisine joukkoineen ja verraten runsaine päällys-
töineen, ja varusmiesten palvelusajaksi tuli yksi
vuosi.
Pitkin 1920-lukua käytiin taistelua puolustusvoi-
mien määrärahoistapa hyvin vähäisinä ne pysyi-
vät. Puolustusrevisioksi kutsuttu komitea puheen-
johtajanaan koulunjohtaja Eirik Hornborg laati
1923-26 realistisen mietinnön. Revisio totesi
Neuvostoliiton suureksi uhaksi Suomelle ja otak-
sui, että maamme voisi joutua taistelemaan pit-
kähkön aikaa yksinään puna-armeijaa vastaan.
Tämä ennuste edellytti puolustuslaitoksen huo-
mattavaa vahvistamista, mutta tulokset jäivät
1920-luvulla vähäisiksi, mikä johtui SDP:n pen-
seydestä ja maalaisliiton säästäväisyydestä.
SDP:n asenne puolustuslaitokseen johtui työ-
väenliikkeen perinteisestä pasifismista, joka oli
elänyt sen maltillisessa siivessä kansalaissodan yli,
ja tietysti myös vuoden 1918 muistoista. Niiden
näkyvyys puolustusvoimissa ärsytti, kun armei-
jan lippujuhlaakin vietettiin valkoisen armeijan
voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Monet so-
siaalidemokraatitkin pitivät armeijaa työväenlii-
kettä vahtivana väkivaltajärjestönä. Kommunis-
tit puhalsivat koko ajan tähän hiileen, eikä SDP
uskaltanut äänien menetystä pelätessään esiintyä
kovinkaan myönteisesti. Olen jo maininnut että
ainakaan useimmat sosiaalidemokraatit eivät sitä
paitsi pelänneet Neuvostoliittoa läheskään niin
paljon kuin porvarilliset.
Niistä varoista, joita oli käytettävissä puolustuk-
sen vahvistamiseen, suuri osa kului rannikkolai-
vaston rakentamiseen, jota propagoitiin kiihkeästi
keisarilta perityn ikivanhan torpedoveneen S 2:n
upottua 1925 syysmyrskyssä Selkämerellä muka-
naan koko miehistö, 54 merisotilasta. Vuodesta
1928 lähtien rakennettiin muutamassa vuodessa
viisi pienehköä sukellusvenettä sekä kaksi pans-
sarilaivaa, jotka vastasivat kooltaan ja aseistuk-
seltaan lähinnä suurvaltojen hävittäjäaluksia mut-
ta olivat niihin verraten kovin hitaita. Koululai-
vaksi ostettiin 1930 Saksasta komea teräsrunkoi-
nen fregatti Oldenburg, joka sai uuden nimen
Suomen Joutsen.
Maavoimien miehet noituivat laivastoon men-
neitä rahoja: he olisivat tienneet niille parempaa-
kin käyttöä, ja rannikkopuolustuksella oli sentään
Suomenlahdella ja Itämerellä lukuisia linnakkei-
ta vahvoine tykistöineen. Yhtä tyytymättömiä oli-
vat ilmavoimien miehet. Suomella oli ollut sotilas-
lentokoneita vuodesta 1918 lähtien, mutta 1920-
luvun lopullakin kalusto oli valtiovallan karuuden
takia puutteellista, kirjavaa ja ilmapuolustukseen
heikosti sopivaa. Ponttoonikoneiden osuus oli
ollut siihen asti suuri, jottei tarvitsisi rakentaa kal-
liita lentokenttiä.
Koulutukselle erittäin tärkeitä olivat 1919 pe-
rustettu Kadettikoulu, Haminaan 1920 sijoitettu
Reserviupseerikoulu, joka korvasi varhemmat
kurssit, sekä 1925 toimintansa alkanut Sotakor-
keakoulu. Sen ensimmäiseksi johtajaksi nimitet-
tiin jääkärieversti Aarne Sihvo. Varhemmin oli-
vat monet Suomen armeijan upseerit käyneet so-
takorkeakoulun ulkomailla, useimmat maineik-
kaan ranskalaisen Saint Cyrin sotakoulun Versail-
les^ lähellä tai Tukholmassa toimivan Ruotsin
sotakorkeakoulun.
Armeijassa oli vuodesta 1918 lähtien ollut ristirii-
taa Venäjän armeijassa palvelleiden korkeiden

804
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
upseerien ja nuorehkojen jääkäriupseerien välil-
lä. Jääkärit paheksuivat "ryssän kenraaleja", jot-
ka olivat pysyneet uskollisina Nikolai II:lle tämän
vainotessa Suomen autonomiaa. He pitivät lisäk-
si näiden miesten sotilaallisia oppeja vanhentu-
neina ja maamme oloihin sopimattomina, mikä
olikin paljolti totta. Syrjään työnnettyä kenraali
Mannerheimia jääkärit pitivät kuitenkin arvossa,
samoin tykistön tarkastajaa, kenraalimajuri Vil-
ho Petter Nenosta (1883-1960), joka oli nerokas
ballistiikan tutkija ja ampumatekniikan kehittä-
jä.
Kauan itänyt ristiriita kärjistyi 1924, ja kevääl-
lä 450 upseeria pyysi eroa armeijasta. Sitä ei
myönnetty, mutta valtiovalta joutui tästedes suh-
tautumaan asiaan hyvin vakavasti. Ensimmäinen
tärkeä reaktio oli suojeluskuntain ylipäällikön
jääkärieversti Lauri Malmbergin (1888-1948) ni-
mittäminen toukokuussa 1924 Lauri Ingmanin
johtaman hallituksen puolustusministeriksi. Ta-
savallan presidentti Stählberg ei kuitenkaan oi-
miehikseen eikä taipunut helpolla suunnitelmaan,
jonka Malmberg laati puolustusvoimien johdon
uudistamiseksi.
Vähitellen "venäläiset" upseerit painostettiin
eroamaan, ensimmäisenä 1924 yleisesikunnan
päällikkö kenraalimajuri Oscar Enckell, joka
muuten oli vanhan kaartin kaikkein etevimpiä so-
tilaita. Hänen seuraajakseen nimitettiin jääkäri-
everstiluutnantti Axel Erik Heinrichs (1890-
1965). Sitkeimmin vastusteli sotaväen päällikkö,
kenraaliluutnantti K.F. Wilkama, jonka vasta jää-
käreitä suosiva presidentti Relander syrjäytti
1926. Wilkaman seuraajaksi nimitettiin kenraali-
majuri Aarne Sihvo, sotilasarvoltaan korkein jää-
käriupseeri. Hän oli esiintynyt taistelussa vanho-
ja kenraaleja vastaan maltillisesti, kuten Vesa Saa-
rikoski osoittaa, eikä ollut missään tapauksessa
liikkeen johtaja.
Stählbergiläisen ja melko jyrkästi suomenmieli-
sen Sihvon nimittäminen ei miellyttänyt kaikkia
jääkäreitä, varsinkaan ruotsinkielisiä, eikä hänen
arvovaltansa vastannut hänen uutta asemaansa.
Armeijaan palautui joka tapauksessa työrauha,
ja Suomen olosuhteisiin sopeutettu armeijan or-
ganisaation, koulutuksen ja taktiikan suunnittelu
alkoi edistyä jääkäriupseerien päästyä ohjaksiin.
Kenraali Nenonen sai sentään pitää virkansa,
koska hänen ymmärrettiin olevan tykistön kehit-
täjänä korvaamaton eikä jääkäreillä ollut muu-
tenkaan mitään tätä tiedemieheltä vaikuttavaa,
vielä nuorehkoa miestä vastaan.
Suojeluskunnat
ja Lotta Svärd vahvistavat
maanpuolustusta
Puolustuslaitokseen kuului myös suojeluskunta-
järjestö, joka muodostettiin kesällä 1918 annetul-
la asetuksella vapaaehtoiseksi maanpuolustus-
järjestöksi, ja suojeluskunta oli pian joka paikka-
kunnalla. Suojeluskuntien suhde valtiovaltaan jäi
alkuun epämääräiseksi, mistä aiheutui 1921 va-
kava ristiriita. Helsingin suojeluskuntapiirin pääl-
likön kenraalimajuri Paul von Gerichin julkais-
tua reunavaltiopolitiikkaa arvostelevan lehtikir-
joituksen hallitus määräsi hänet erotettavaksi. Ak-
tiivipalveluksessa oleva upseeri ei näet saanut se-
kaantua politiikkaan. Kun suojeluskuntien yli-
päällikkö eversti Didrik von Essen kieltäytyi tot-
telemasta, presidentti Stählberg erotti hänetkin.
Kiistan laannutti vasta maltillisen, kansanomai-
sen ja suomenmielisen jääkärieverstiluutnantti
Lauri Malmbergin nimittäminen syksyllä 1921
suojeluskuntien ylipäälliköksi. Suojeluskuntien
aseman puolustusvoimien osana vakiinnutti 1927
säädetty laki. Järjestö oli puolustusministeriön ja
tasavallan presidentin käskyvallan alainen. Jäse-

Uudistuksia itsenäisyyden ajan alkuvuosina 805
niä oli 1938 satatuhatta ja poikaosastoissa lisäksi
30 000.
Kommunisteista puhumatta sosiaalidemokraa-
titkin leimasivat suojeluskunnat työväkeä ja sen
aatetta vastaan tähdätyksi poliittiseksi järjestök-
si, jota tuli vihata kiihkeästi. Suojeluskunnat muis-
tuttivat jo nimellään kansalaissodasta, eikä juhla-
puheissa salattu sitä, että niiden tarkoituksena oli
myös laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolusta-
minen. Se määriteltiin vuoden 1927 laissakin
maanpuolustuksen ohella järjestön tehtäväksi.
Vasemmistolaiset siis kutsuivat suojeluskuntalais-
ten lippalakkia "verikauhaksi" ja katselivat hei-
dän paraatejaan alta kulmien. Tuvanseinälle ri-
pustettu sotilaskivääri saattoi loukata päivämie-
hen tunteita, mutta jos isäntä kysyi, oliko Suomes-
sa yritetty 1918 vallankumousta vai eikö, oli vai-
kea vastata kumminkaan päin.
Todellisuudessa suojeluskuntajärjestö teki ää-
rimmäisen tärkeää työtä maanpuolustuksen hy-
väksi. Jo sen harjoittama puolustuspropaganda
oli arvokasta. Suureksi osaksi keräys-ja lahjoitus-
varoin järjestö hankki yli 80 000 sotilaskivääriä,
jotka olivat sittemmin talvisodassa armeijan niu-
kan aseistuksen lisänä, ja muuta kalustoa. Eikä
suojeluskuntalaisen tarvinnut lähteä sotaan siviili-
puvussa vaan järjestön lämpimässä sarkaisessa
univormussa. Suojeluskuntien uuttera koulutus-
työ paransi olennaisesti jäsenten ampumataitoa,
joka jäi armeijan varusmiehillä heikoksi harjoitus-
panosten niukkuuden takia.
Myös suojeluskuntien taistelukoulutus oli arvo-
kasta, ja järjestön massaurheiluharrastus paransi
jäsenten fyysistä kuntoa sekä hiihto-ja suunnistus-
taitoa. Järjestön upseerit ja aliupseerit olivat so-
dassa erinomaisena koulutetun päällystön lisänä.
Toiminnan taso vaihteli tosin suojeluskuntaa ja
miestä myöten. Muuan lihava isäntämies meni
taisteluharjoituksessa vain kontalleen, vaikka oli
komennettu maahan, ja puolustautui paikallis-
päällikön huomautettua tästä: "No minä muka-
vuussyistä ..." Mutta jos mukavuussyyt alkoivat
johtaa harjoituksista poisjäämiseen, varusteet piti
palauttaa tuota pikaa esikunnalle.
Naisia oli ollut jo vapaussodassa monenlaisissa
valkoisen armeijan aputehtävissä, ja kokemusten
nojalla perustettiin 1919 naisjärjestö, joka sai Vän-
rikki Stoolin tarinoiden isänmaallisen kanttiinin-
pitäjän mukaan nimen Lotta Svärd. Jäseniä oli
1938 yli satatuhatta ja lisäksi nuoret "pikkulotat".
Lotta Svärd toimi suojeluskuntien ja puolustus-
voimien apujärjestönä. Vasemmisto sosiaalide-
mokraatteja myöten koetti etenkin 1920-luvulla
halventaa lottienkin työtä parhaansa mukaan.
Kun naisten poliittinen merkitys oli tunnustettu
SDP:n piirissä alun pitäen suureksi, porvarillise-
na pidetty naisjärjestö oli vastenmielinen. Lotta
Svärd keskittyi kuitenkin maanpuolustuksen edis-
tämiseen.
"Lotat" pitkine vaaleanharmaine leninkeineen
ja sotilaallisine lippalakkeineen hoitivat huoltoa
suojeluskuntien kursseilla, kilpailuissa ja harjoi-
tuksissa, hankkivat varusteita suojeluskunnille ja
kouluttivat naisia lääkintä-ja huoltotehtäviin sekä
viestitykseen ja ilmavalvontaan. Lotta Svärdin
merkitys maanpuolustukselle oli erittäin suuri
sekä rauhan että sodan aikana. Sotien aikana
1939-44 oli puolustusvoimien palveluksessa jat-
kuvasti 30 000 - 40 000 lottaa ja vielä suurempi
määrä maanpuolustus- ja huoltotoimissa kotirin-
tamalla. Kolmesataa lottaa sai surmansa velvolli-
suuttaan täyttäessään. Järjestön puheenjohtajana
toimi vuodesta 1929 sen lakkauttamiseen saakka
kansakoulunopettaja Fanni Luukkonen (1882—
1947), etevä organisaattori, jonka voi hyvin sa-
noa tehneen kenraalin työn.

807
Lapuanliikkeen nousu
ja luhistuminen
Lapuanliikkeen kaksinainen luonne
Suomen pinnallisesti rauhallisessa sisäpolitiikas-
sa näkyi 1920-luvun lopulla myrskyn merkkejä.
Maassa oli 1926-30 jatkuvasti vähemmistöhalli-
tus, ja monet ristiriidat vieroittivat porvarillisiakin
puolueita toisistaan. Maalaisliitto vastusti itsepin-
taisesti virkamiesten kohtuullisia palkankorotus-
pyyntöjä ja talouspolitiikasta oli erimielisyyttä. Va-
semmalla jatkui SDP:n taistelu kommunisteja vas-
taan. Vuoden 1929 vaaleissa SDP menetti yhden
edustajapaikanpa sen paikkaluku 59 jäi yhtä pie-
nemmäksi kuin maalaisliiton, kun taas kommu-
nistit saivat kolmen paikan voiton ja 23 edusta-
jaa.
SDP:n vaalitappio oli pieni, mutta kun samaan
aikaan alkoi nopeasti paheneva pulakausi, pelät-
tiin kommunistien korjaavan pisteitä, jos SDP
esiintyisi kovin maltillisesti. Niinpä sosiaalidemo-
kraattien puoluekokous hyväksyi vuoden 1930
alussa jyrkkähenkisen ohjelman, joka oli etupääs-
sä puoluesihteeri Karl H. Wiikin käsialaa. Siinä
todettiin SDP:n käyvän luokkataistelua marxilai-
sen sosialismin hengessä mutta varoitettiin kom-
munismista ja korostettiin kansanvallan tärkeyt-
tä. Toisaalta ohjelmassa suunniteltiin tuotantoväli-
neiden pitkälle menevää sosialisointia työväen-
liikkeen päästyä valtaan. Karl Kautskyn oppien
mukaisesti tämän oletettiin tapahtuvan rauhalli-
sesti, väkivaltaisesta kumouksesta ei puhuttu.
Ohjelmassa vaadittiin Suomea myös vähentä-
mään sotavoimiaan ja sotilasmenoja mahdollisim-
man paljon. Suojeluskunnat piti lakkauttaa ja sota-
laitos kansanvaltaistaa, mitä se sitten merkitsikin.
Hannu Soikkanen arvelee vaatimusten perustu-
neen siihen toiveikkaiseen käsitykseen, että pysy-
vän maailmanrauhan aika oli alkamassa, mutta
taustana oli myös SDP:n perinteinen pasifismi ja
halu riistää tuuli kommunistien purjeista. Uusi oh-
jelma osoittaa puolueen johtavan teoreetikon Wii-
kin yhtä dogmaattiseksi kautskylaiseksi kuin
1917-18, ja hänellä näkyy olleen kannatusta, kos-
kapa ohjelma hyväksyttiin vähin äänin. Väinö
Tannerin johtamien reformistien ote puolueeseen
lienee ollut tuolloin entistä heikompi. Missään ta-
pauksessa Tanner ei ollut vielä SDP:n suvereeni
johtaja kuten myöhemmin 1930-luvulla.
Oikeistolaisia huolestutti kokoomuksen 1929
kärsimä tuntuva tappio: puolue sai vain 28 paik-
kaa saatuaan vuoden 1927 vaaleissa 34. Se ei ol-
lut kuitenkaan pääsyynä siihen oikeistohenkisenä
pidettyyn poliittiseen liikkeeseen, joka alkoi 1929
ja sai tuonnempana osoitettavista syistä pian "la-
puanliikkeen" nimen. Muutettuaan ajan mittaan
luonnettaan se omaksui 1932 nimen Isänmaalli-
nen Kansanliike. Sitä ennen liike oli ollut varsin
Kommunismia vastustanut lapuanliike turvautui ulkoparlamentaariseen painostukseen ja väkivaltaankin. Liikkeen suurin
mielenosoitus talonpoikaismarssi kesällä 1930 sujui sentään rauhallisesti. Tahti on rivakka marssilla Helsingin Suurtorilla, vaikka
mieliala on juhlallinen ja täynnä paatosta.

808
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
epäyhtenäinen. Siinä yhtyi laajaan kommunis-
minvastaiseen mutta sinänsä maltilliseen kansan-
liikkeeseen oikeistoradikaali suuntaus, joka pyr-
ki paljon pitemmälle kohdistuen myös sosiaali-
demokraatteja ja lopulta koko demokratiaa vas-
taan. Ero selvisi aikalaisillekin hitaasti, mutta sen
ymmärtäminen on välttämätöntä oikean koko-
naiskuvan saamiseksi lapuanliikkeestä ja sen mer-
kityksestä.
Koko porvarillista väestöä huolestutti kommu-
nismi, joka toimi yhteiskuntaa ja yleisen käsityk-
sen mukaan itsenäisyyttäkin vastaan. Kun etsi-
vän keskuspoliisin pätevät miehet olivat 1928 pal-
jastaneet SKP:n maanalaisen organisaation, osoit-
taneet sen maanpetoksellisen luonteen ja repineet
sen perin pohjin hajalle, pääteltiin maan olleen
suuressa vaarassa. Pahinta oli että kommunistit
näyttivät toimivan sen jälkeenkin kuin mitään ei
olisi tapahtunut. Ei pidä unohtaa että oli vasta alun
toistakymmentä vuotta siitä, kun sosialistinen kii-
hotus oli aiheuttanut suuren onnettomuuden.
Vuoden 1918 muistot huolestuttivat monia porva-
rillisia suomalaisia todella vakavasti, varsinkin
kun SDP:n uusi ohjelma loi 1930 sen kuvan, että
tämäkin puolue oli varsin radikaali.
Talousmiesten, varsinkin teollisuuden silmätikku-
na oli kommunistien johtoasema Suomen Am-
mattijärjestössä ja monissa ammattiliitoissa. Se oli
lisännyt lakkoja, joista oli jo 1920-luvun alussa
paljon riesaa työnantajille. Suurta huomiota he-
rätti Crichton-Vulcanin telakalla Turussa 1927
syntynyt lakko, joka alkoi juuri kun siellä piti ryh-
tyä rakentamaan laivastolle sukellusveneitä. Lak-
koa tuettiin Neuvostoliitosta käsin melkoisin va-
roin. Puhtaasti poliittinen oli 1928 alkanut pitkäl-
linen satamalakko, joka liittyi Moskovasta käsin
monissa maissa organisoituun lakkoiluun. Suo-
messa sen yhteyksiä ei tarkoin tunnettu, mutta
lakon luonne aavistettiin. Silti monikaan lakko-
lainen tuskin ajatteli toimivansa maan vaurastu-
mista ja kansan elintason nousua vastaan.
Teollisuuden suojelemiseksi lakoilta työnanta-
jat perustivat jo 1920 Vientirauha-yhtymän hank-
kimaan lakonmurtajia tärkeille työpaikoille. Tämä
menettely oli tehokasta etenkin vientiteollisuudel-
le tärkeissä satamatöissä, joissa käytettiin vielä
paljon enemmän ihmisvoimaa kuin koneita. Pää-
toimisena johtajanaan opettaja Martti Pihkala (al-
kuaan Gummerus) Vientirauha värväsi miehiä
maaseudulta, eniten Etelä-Pohjanmaalta. Järjes-
tö onnistui rajoittamaan tuntuvasti muun muas-
sa vuosien 1928-29 satamalakon vaikutusta teolli-
suustuotteiden vientiin hankkimalla arvion mu-
kaan jopa 25 000 lakonmurtajaa.
Työväki vihasi lakonrikkureita. Jos satamassa oli
töissä sata pohjalaista, heille ei juuri kannattanut
mennä huutelemaan, mutta yksinäisenä rikkuri
oli vaarassa. Toivo Pekkanen kertoo dramaattisen
tuokiokuvan Kotkassa näkemänsä tai kuulemansa
mukaan. Ravintolaan tuli työmieheltä näyttävä
mies, tilasi lasillisen teetä ja sekoitti siihen pirtua
taskumatistaan. Kun nuori työläinen viskasi vie-
raalle sanan "Rikkuri!" lakonmurtaja reagoi äreäs-
ti: "Hän ei vastannut mitään, mutta otti taskustaan
mustalle kiiluvan pistoolin, sekoitti sen piipulla
lasinsa ja ryyppäsi. Sitten hän laski aseensa pöy-
dälle, oikea käsi yhä sen kahvassa ja nauroi ää-
neen, ivallisesti ja halveksivasti" [Jumalan myllyt).
Todettakoon myös että työmailla painostettiin
"valkoisia työmiehiä": vapaussotureita ja suoje-
luskuntalaisia, 1920-luvun lopulla vielä entistä pa-
hemmin. Työtoverit kohtelivat heitä yrmeästi, ja
työkaluja ja tiilikiviä putoili joskus, luonnollisesti
ihan vahingossa, niskaan tai vaarallisen lähelle.
Tapaturmien välttämiseksi valkoisia työläisiä neu-
vottiin häipymään työmaalta tai pyytämään aikai-
sempaa menettelyään anteeksi työväenlehdissä,
mihin yksi ja toinen alistuikin leipänsä ja turval-
lisuutensa tähden.

Lapuanliikkeen nousu ja luhistuminen 809
Lapuanliikkeen tärkeänä syynä on pidetty myös
tuonnempana käsiteltävän pulakauden aiheutta-
mia taloudellisia rasituksia, jotka tuntuivat maa-
seudulla jossain määrin vuosista 1928-29 lähtien.
Niiden on ajateltu kiihottaneen katkeroituneita
talonpoikia vasemmistoa vastaan tai aiheuttaneen
epämääräistä ärtymystä, joka kohdistettiin sitten
kommunismiin. Tässäkin voi olla hieman perää,
vaikka maailmanlaajuisesta talouspulasta olikin
melko vaikeata syyttää Suomen kommunisteja.
Sitä paitsi pulakaudesta kärsivät maanviljelijät
suuttuivat nähdäkseni ennen kaikkea valtioval-
taan.
On myös katsottu teollisuuden työnantajien tu-
keneen kommunisminvastaista kansanliikettä ja
nimenomaan käynnistäneen sen. Vientirauhan
toiminnalla olikin selvä yhteys lapuanliikkeeseen,
kun tämän tärkeimmistä johtomiehistä Martti
Pihkala oli Vientirauhan johtaja ja "rikkuriken-
raali" Vihtori Kosola yhtymän Etelä-Pohjanmaan
piirin innokas ja arvovaltainen pääasiamies. Jot-
kut teollisuusmiehet tukivat lapuanliikettä myös
taloudellisesti niin kauan kuin se ei ollut kehitty-
nyt puhtaasti oikeistoradikaaliseksi, mutta vain
harvat sen jälkeen.
Oikeistohenkistä kuohuntaa lisäsi kommunismin
aiheuttaman pelon ohella perinteinen epäily de-
mokratiaa kohtaan. Oliko jokamiehen poliittisia
oikeuksia laajennettu eduskuntauudistuksessa
1906 liian pitkälle, ja eikö vuoden 1918 vallanku-
mousyritys ollut vahvistanut tätä epäilyä aiheel-
liseksi? Tuomittujen punaisten laajat armahduk-
set, monarkian aatteen sortuminen ja kunnallis-
elämän jyrkkä demokratisointi olivat aiheuttaneet
uusia turhautumia kansalaisille, jotka olivat huo-
lissaan siitä, että valta ei enää ollut "järkevimmil-
lä". Eikä 1920-luvun eripurainen, rämettyneeksi
moitittu eduskuntapolitiikka ollut lisännyt kaik-
kien uskoa demokratiaan.
Suomessa huomattiin myös joissakin muissa
maissa syntynyt oikeistoradikalismi. Se menes-
tyi 1920-luvulla parhaiten Italiassa, missä Benito
Mussolinin johtamat fascistit perustivat 1922-26
väkivaltaan nojautuvan diktatuurin. Italian olot
olivat enimmille suomalaisille vieraat, mutta se
vain lisäsi Mussolinin mainetta, kun hän oli joka
tapauksessa nujertanut maansa kommunistit ja
sosialistit. Saksan kansallissosialisteja Suomessa
ei sen sijaan tunnettu sanottavasti ennen heidän
syksyllä 1930 saamaansa suurta vaalivoittoa.
Myös tietyn ihmisryhmän poliittiset turhautu-
mat vaikuttivat ilmeisesti oikeistoradikaaliin liik-
keeseen. Siihen osallistui monia vanhoja jääkärei-
tä ja jääkärivärvärejä, vapaussotureita ja heimo-
aktivisteja, luonteeltaan ja perinteiltään aktiivisia,
rohkeita ja suoraviivaisia miehiä. Heistä tuntui
että isänmaallista puhdistustyötä, joka oli jäänyt
1918-19 kesken vasemmiston ja stählbergiläisten
juonien takia, pitäisi jatkaa. Väkivaltaan, jonka
isänmaan asia teki näiden miesten mielestä oikeu-
tetuksi, he olivat tottuneet jo vapaussodassa, ja
heillä oli demokratianvastaisia ajatuksia, joita täy-
tyy pitää taantumuksellisina.
Eräillä lapuanliikkeen tärkeimmillä johtomie-
hillä oli ollut kotiseudullaan Etelä-Pohjanmaalla
monia luottamustehtäviä 1920-luvulla, mutta sil-
ti mahdollisuus osallistua toimintaan, jolla otaksut-
tiin olevan suuri valtakunnallinen merkitys, vetosi
vanhojen aktivistien kunnianhimoon. Jotkut jyr-
kimmän siiven edustajat taas olivat tunteneet jää-
neensä täysin syrjään meltojen ja akkamaisten
stählbergiläisten yhteiskunnassa, joten uusi kan-
sanliike saattoi lääkitä henkilökohtaisiäkin turhau-
tumia.
Huomattakoon myös vasemmistolaisuuden kris-
tillisissä piireissä aiheuttama huoli. Jatkuvasti
muistettiin että punaiset olivat murhanneet 1918
kymmenen pappia. Kommunismin tiedettiin no-

810
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
jautuvan ateismiin ja materialismiin, ja tämä oli-
kin vakaumuksellisen kommunistin asenne.
SKP:n peitejärjestojen äänestäjistä valtaosa kuu-
lui kirkkoon, mutta aktiivisia kristittyjä heissä tus-
kin oli paljonkaan. Myös SDP:n johtomiehissä
tiedettiin olevan kirkosta eronneita, ja puolueen
suhde kirkkoon ja papistoon oli viileä, ei uskon-
nonvastainen mutta antiklerikaalinen.
Nämä seikat vaikuttivat uskoviin ja erikoisesti
pappeihin, jotka olivat vähin poikkeuksin vasem-
miston jyrkkiä vastustajia eivätkä salanneet sitä.
Erityisen kiihkeästi vastustivat kommunismia ja
sosialismia heränneet eli "körttiläiset", mihin vai-
kutti heidän perinteensä kokonaisuudessaan. He
olivat yhä jyrkkiä pietistejä ja tunsivat taistelevan-
sa lastensa ja kansansa puolesta "saatanaa ja maa-
ilmaa" vastaan. Heille oli myös vanhastaan omi-
naista ryhmittyminen johtajien ympärille ja tiuk-
ka sisäinen kuri omien eettisten normien eli van-
hojen hyvien tapojen säilyttämiseksi. Wilhelmi
Malmivaara oli varoittanut pakkokeinoista, mut-
ta kansanmiehillä oli taipumusta niidenkin käyt-
tämiseen.
Heränneille ja muille tiukasti perinteeseen pi-
täytyville kristityille 1920-luku oli raskasta aikaa.
Pyhäpäivistä ei enää piitattu, urheilukilpailujakin
voitiin järjestää kirkonaikaan. Nuorten siveyttä
ja hengellistä valppautta uhkasi elokuvien, teatte-
rin ja tanssin kasvava vaikutus, varsinkin kun mo-
ni uskovien vanhempien lapsi muutti työtä saa-
dakseen asutuskeskuksiin. Vanhempaa polvea
hävetti nähdäkin tyttöjen lyhyitä hameita ja hiuk-
sia puhumattakaan lehtikuvissa nähdyistä uima-
puvuista, jotka paljastivat liiaksi naisruumiin muo-
toja. Naisten pukujen helakat väritkin suututtivat.
Myös kieltolain seuraukset huomattiin, mutta
niistä ei syytetty itse lakia vaan rappion henkeä,
joka oli vaivannut yhteiskuntaa vuodesta 1905 ja
yhä pahemmin vuodesta 1917 lähtien. Kaikista
uuden ajan ilmiöistä ei voitu oikeastaan syyttää
kommunisteja, mutta ne lisäsivät vanhoillisten
kristittyjen yleistä epäviihtymystä, ja kun aika tun-
nettiin pahaksi, kommunistit ja koko vasemmis-
to joutuivat ukkosenjohdattimen asemaan. Työ-
väentalo leimattiin epäisänmaallisen propagan-
dan mutta myös tanssin, riettaiden renkutusten
ja pirtukaupan lähteeksi, olipa näistä paheista luo-
tettavia havaintoja tai ei.
Kansanliike johtui siis monista tekijöistä, jotka pai-
nottuivat vaihtelevasti, eikä niiden merkitystä voi-
tane punnita tarkasti. Kommunismia arvosteltiin
1929 entistä ankarammin muun muassa Suomen
Ammattijärjestön yleislakkohankkeen vuoksi. Sil-
lä piti tuettaman Tammisaaressa maanpetoksesta
istuvien kommunistien syömälakkoa, mutta yleis-
lakko epäonnistui täysin. Valtioneuvostossa oli
pohdittu jo varhemmin eräitä lainsäädännön tar-
kistuksia, ja syksyllä 1929 Kyösti Kallion maalais-
liittolainen hallitus tiukensi yhdistyslakia ja pyr-
ki rajoittamaan entistä tehokkaammin yhteiskun-
taa ja valtiota vastaan kohdistuvaa kirjoittelua.
Painostusta ja terroria
kommunismin vastustamisen
nimessä
Asioihin tuli vauhtia Lapualla marraskuun lopulla
1929 sattuneen mellakan jälkeen. Se liittyi työläis-
nuorten kommunististen opintoyhdistysten juh-
laan, josta järjestäjät puhuivat jo etukäteen här-
näävästi. Monilla osanottajilla oli punaiset paidat
varustettuina neuvostotunnuksin: sirpein, mouka-
rein ja viisisakaraisin tahdin, ja ohjelma sisälsi kii-
hotusta vallankumoukseen. Kun tämä tapahtui
Etelä-Pohjanmaan heränneiden keskuspaikassa
Lapualla, josta oli kaatunut vapaussodassa lähes
50 miestä, juhla oli kaiketi suorastaan tarkoitettu
provokaatioksi, ja niinhän metsä vastaa kuin sin-

Lapuanliikkeen nousu ja luhistuminen 81 I
ne huutaa. Työväentaloon tunkeutui nuoria mie-
hiä ja koulupoikia, jotka riistivät osanottajilta pu-
naiset paidat, pahoinpitelivät joitakin lievästi ja
keskeyttivät juhlan.
Tämän tapahtuman johdosta Lapualle kutsut-
tiin joulukuun alussa 1929 kansalaiskokous, jossa
puhetta johti maalaisliiton Ilkka-lehden toimitta-
ja Artturi Leinonen (1888-1963) Vaasasta, Itä-Ve-
näjällä vankina ollut jääkärivärväri ja maineikas
aktivisti. Kokous toimitti lähetystön esittämään
hallitukselle, että jo 1925 maanpetoksellisena lak-
kautetun kommunistisen puolueen laiton toimin-
ta estettäisiin tehokkaasti. Ponsi oli tähdätty kom-
munistien peitejärjestöjä vastaan.
Näin alkanut kansanliike sai voimakasta tu-
kea joka puolella maata pidetyiltä kokouksilta.
Eduskunnassa kommunistit tekivät puolestaan
välikysymyksen Lapuan tapahtumista, mutta ei-
vät saaneet tukea edes sosiaalidemokraateilta.
Nämä kävivät päinvastoin itsekin kommunistien
kimppuun vaikka varoittivat myös äärioikeistos-
ta. Maaliskuussa 1930 eduskunta kuitenkin hylkä-
si vähin äänin hallituksen esittämät painovapaus-
lain muutokset, koska niiden pelättiin rajoittavan
demokratiaa vahingollisella tavalla.
Vähän myöhemmin perustettiin Artturi Lei-
nosen johdolla Suomen Lukoksi nimitetty järjes-
tö, joka määritteli valistustyön tärkeimmäksi kei-
noksi taistelussa kommunismia vastaan ja korosti
laillisella pohjalla pysymisen tärkeyttä. Tämä oli
nimenomaan maalaisliiton puoluejohdon linja.
Osoittautui kuitenkin että kokoomuksen ja maa-
laisliiton piirissä oli väkeä, jonka mielestä lailliset
toimet eivät enää riittäneet kommunistien kukis-
tamiseen.
Kun eduskunta ei suostunut vesittämään painova-
pauslakia, lapuanliike astui terrorin tielle. Nuori
maanviljelijä Lauri Virrankoski tapasi Kauhavan
kirkonkylässä opettaja Ilmari Kivisen, joka ryhtyi
värväämään häntä salaperäiseen tehtävään "isän-
maan asialle". Kun jo saman päivän iltana piti
lähteä reissuun tiettyyn tienristeykseen tulevassa
autossa pistooli ja kovat panokset mukana, nuori
isäntä pyysi lähempiä tietoja. Opettajan kieltäy-
dyttyä antamasta niitä toinen totesi, ettei häneen
näköjään kovin paljon luotettu. Sotilasvalansa ta-
kia hän ei sitä paitsi lähtisi kovien panosten kans-
sa minnekään muuten kuin laillisen esivallan käs-
kystä.
Tämä pikkutarkka lainkuuliaisuus riisti isäl-
täni historiallisen tilaisuuden osallistua "Lapu-
an poikien" kanssa kommunistisen Työn Äänen
kirjapainon hävittämiseen Vaasassa maaliskuun
lopulla 1930. Painokoneet moukaroitiin hajalle.
Asiasta Vaasassa kesäkuun alussa pidetystä oikeu-
denistunnosta tuli "lapualaisten" mielenosoitus,
ja kirjapainon asianajaja, kommunistien kansan-
edustaja Asser Salo siepattiin autoon, kyydittiin
Lapualle ja vannotettiin pysymään poissa Poh-
janmaalta. Tämä oli lapuanliikkeen ensimmäinen
pakkokyyditys. Tätä väkivallan muotoa, johon
käytettiin aina autoa, ruvettiin kutsumaan "mui-
luttamiseksi", tiettävästi joskus mukana olleen la-
pualaisen Jussi Muilun mukaan.
Lapuanliikkeen terroriteot lisääntyivät hälyttä-
västi kesäkuussa, ja niitä tapahtui paljon syyskuul-
le saakka. Kommunisteina pidettyjä pahoinpidel-
tiin ja ainakin kolme vasemmistolaista murhattiin.
Muilutukset jatkuivat huolellisesti suunniteltui-
na, kuten Juha Siltala on osoittanut, ja yli 40 suo-
malaista pakotettiin kyydityksen päätteeksi astu-
maan itärajan yli Venäjälle. Heihin kuului viisi
kansanedustajaa ja lisäksi Suomen Ammattijärjes-
tön puheenjohtaja. Jotkut kommunistit pakenivat
vapaaehtoisesti rajan yli. Oli murhaan verrattavaa
väkivaltaa erottaa mies kodistaan ja perheestään
ja karkottaa hänet maahan, jossa tulijaa epäiltiin
vakoojaksi. Sievistä kesäkuussa 1930 rajan yli kar-
kotettu kommunistien kansanedustaja, metsänvar-

812
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
tija Kalle Kyhälä ammuttiin 1938 Stalinin puh-
distuksissa, ja niin lienee käynyt jonkun muun-
kin muilutetun.
Enimmät muilutukset päättyivät kotimaahan,
mutta niihinkin sisältyi väkivaltaa ja uhkailua. Eri-
koisen törkeä teko oli eduskunnan sosiaalidemok-
raattisen varapuhemiehen, Tampereen pormes-
tarin Väinö Hakkilan (1882-1958) kyyditys hei-
näkuussa 1930. Hänet kaapattiin Teiskosta, vie-
tiin Lapualle ja vapautettiin lopulta Kuortaneella.
Kyyditsijät, joista osa oli juovuksissa, pahoinpi-
telivät Hakkilaa ja uhkasivat hengenmenolla. Tu-
hatkunta kommunisteiksi luettua kunnanvaltuu-
tettua pakotettiin uhkauksin eroamaan luottamus-
toimistaan. Työväenyhdistysten ja muiden kom-
munististen seurojen omaisuutta anastettiin ja tär-
veltiin yleisesti, satojen työväentalojen ovi nau-
lattiin kiinni, pari jopa poltettiin lapualaisvuosina.
Lapuanliikkeen väkivalta kohdistui melko ylei-
sesti myös sosiaalidemokraatteihin. Heihin kuu-
luva Heinäveden kunnallislautakunnan puheen-
johtaja Onni Happonen murhattiin kyydityksen
yhteydessä. Lapualaiset tunsivat sosiaalidemo-
kraattien penseän suhtautumisen maanpuolustuk-
seen ja heidän vihansa suojeluskuntia kohtaan se-
kä puolueen jäsenten osallistumisen lakkoihin.
SDP:n vastikään julkaistu marxilainen ohjelma
soi oivallisen aiheen väitteeseen, ettei sosiaalide-
mokr aatteissa ja kommunisteissa ollut sanottavaa
eroa. SDP tunsikin lapuanliikkeen alusta pitäen
katkeraksi vihollisekseen.
Kesäkuussa 1930 järjestettiin monia kommunis-
minvastaisia mielenosoituksia, ja väkivallan yl-
tyessä alettiin yleisesti pelätä, että Suomea uhkai-
si oikeistolainen vallankaappaus. Tämä näytti sen-
tään enimmistä kommunismin vastustajistakin pi-
run karkottamiselta belsebubin avulla. Presidentti
Relander ja pääministeri Kallio hallituksineen vai-
kuttivat neuvottomilta: lapuanliikkeen väkivaltai-
suudet olivat anarkiaa, mutta näytti uskalletulta
ryhtyä voimatoimiin niin kovakouraisia miehiä
vastaan. Pelättiin sisällissotaa. Valaakseen öljyä
laineille hallitus alkoi myötäillä lapualaisia päättä-
mällä kesäkuussa laillisitta perusteitta, että kom-
munistilehtien kirjapainot suljettaisiin väliaikai-
sesti. Hallitus asetti myös ministerivaliokunnan
valmistelemaan lakeja kommunistien toiminnan
estämiseksi.
Lapuanliikettä johti keväällä 1930 eteläpohja-
lainen triumviraatti: maanviljelijät Vihtori Kosola
(1884-1936) Lapualta ja Vihtori Herttua Ylista-
rosta sekä pankinjohtaja Iivari Koivisto Ilmajoel-
ta. Kaikki kolme olivat vapaussotureita ja Kosola
myös maineikas jääkärivärväri, joka oli joudut-
tuaan 1916 juopuneena santarmien käsiin istunut
toista vuotta Spalernajan vankilassa. Hän ja Koi-
visto olivat olleet 1920-luvulla maalaisliittolaisia,
heränneisiin lukeutuva Herttua taas kokoomuk-
sen kannattaja. Liikkeen keulakuva "Kosoolan
Vikki" oli pohjimmaltaan verraten leppoisa ja
rehtinä pidetty isäntämies mutta liian tietämätön
ja naiivi johtamaan kansanliikettä tai puoluetta.
Lapualla ja lähiseudulla oikeistoradikaalin liik-
keen arvovaltaa lisäsi Lapuan kirkkoherra, rovasti
Kaarlo Reetrikki Kares, joka oli liittynyt sinne tul-
tuaan heränneisiin ja noudatti politiikassa tämän
suunnan Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa
omaksumaa jyrkkää linjaa. Oikeistoradikaalit sai-
vat "lapualaisten" nimen liikkeen alkutapahtumis-
ta, ja Kosolan talo oli vuoteen 1932 sen keskus-
paikkana, mutta on syytä huomauttaa, että maa-
laisliittolaisia oli Lapuallakin sentään aina enem-
män kuin oikeistoradikaaleja.

Lapuantiikkeen nousu ja luhistuminen 813
Lapualaisten aloite johtaa
kommunistien vaientamiseen
Lapuanliike järjestäytyi kesäkuun lopulla 1930
puolueen tapaan virallisena nimenään Lapuan
Liike ja valitsi valtuuskunnan, jossa maanviljeli-
jät olivat vähemmistönä enimpien jäsenten ollessa
pankinjohtajia ja liikemiehiä sekä lukeneistoa. Ko-
sola, Herttua ja Koivisto esiintyivät edelleen la-
puanliikkeen johtoryhmänä, mutta todellisuudes-
sa liike oli lähes anarkistisella kannalla. Voidaan
kysyä, johtiko lapuanliikettä varsinaisesti kukaan.
Sen kannattajille oli ominaista kuriton, usein hei-
kosti harkittuihin mielijohteisiin perustuva toimin-
ta, ja liikkeen terroristisiipi kävi jatkuvine väki-
valtaisuuksineen Kosolankin hermoille.
Kyösti Kallion varovaisuudesta huolimatta tai
sen takia lapualaiset arvostelivat häntä ankarasti
ja vaativat P.E. Svinhufvudin nimittämistä päämi-
nisteriksi. Hänen arveltiin tarttuvan kommunistei-
hin lujin ottein ja myötäilevän lapualaisia. "Ukko-
Pekka", kuten vanhaa herraa nimitettiin karjalai-
seen tapaan, oli haluton: hän olisi mieluummin
viljellyt rauhassa Luumäen Kotkaniemeä, metsäs-
tellyt ja ampunut kilpailuissa ikämiesten sarjas-
sa. Neuvoteltuaan presidentin, hallituksen ja la-
puanliikkeen johdon kanssa Svinhufvud suostui
kuitenkin ryhtymään pääministeriksi siinä ta-
pauksessa että hallitus eroaisi. Näin tapahtui hei-
näkuun alussa 1930, ja 4. päivänä Svinhufvud ko-
kosi porvarillisen kokoomushallituksen, johon
edistyspuolue ei kuitenkaan osallistunut.
Lapualaiset panivat suuria toiveita myös ken-
raali Gustaf Mannerheimiin. Hänellä oli Helsin-
gissä ryhmä innokkaita kannattajia johtajanaan
lapuanliikkeen valtuuskuntaan kuuluva kielentut-
kija, dosentti Karl Reinhold (Kai) Donner (1888-
1935), vapaussoturi ja aktivisti jääkäriliikkeen ja
heimosotien ajoilta. Myös herkästi innostuva ken-
raaliluutnantti Hannes Ignatius kuului tähän ryh-
mään, joka toivoi että Mannerheim ryhtyisi Suo-
men diktaattoriksi. Tilaisuutta siihen ei kuiten-
kaan tullut, ja Mannerheimin oma suhtautumi-
nen ihailijoiden kaavailuihin jäi epäselväksi. Ken-
raali Rudolf Waldenia Kosola kuuluu suorastaan
pyytäneen diktaattoriksi, mutta Walden kertoi vas-
tanneensa, ettei hän uskonut suomalaisten alistu-
van diktatuuriin.
Lapuanliikkeen suurimpaan mielenosoitukseen
"talonpoikaismarssiin" osallistui heinäkuun 7. päi-
vänä 12 000 miestä. Liike koetti hyötyä vuoden
1918 talonpoikaisarmeijan maineesta: talonpojat
pelastaisivat uudelleen maan punaisesta vaaras-
ta. Junin ja autoin tulleet miehet marssivat Helsin-
gin keskustaan siviilipukuisina mutta sotilaallises-
sa järjestyksessä ja ryhmittyivät Senaatintorille.
Mukana oli paljon ruotsinkielisiä etenkin Pohjan-
maalta, sillä lapuanliike ei lietsonut kieliriitaa; itse
Vihtori Kosola oli selittänyt sen turhaksi. Suurkir-
kon, myöhemmän tuomiokirkon portailla talon-
poikien paraatin ottivat vastaan presidentti Relan-
der, valtioneuvosto, kenraali Mannerheim ja mo-
net muut arvohenkilöt, ja Kosola piti mahtipon-
tisen puheen.
Lauri Hyvämäki pitää marssin esikuvana lähin-
nä fascistien marssia Roomaan 1922, ja Helsingis-
sä pelättiin talonpoikaismarssin johtavan vallan-
kaappaukseen. Sitä ei liene sentään varsinaisesti
aiottu, vaikka aseitakin oli mukana. Lapualaiset
elivät muutenkin voimantunnossa ja pohtivat jo
sellaisia hyödyllisiä uudistuksia kuin äänioikeu-
den sitominen varallisuuteen. Runoilijaprofessori
V. A. Koskenniemi julkaisi Suomen Kuvalehdes-
sä "Lapualle" omistetun, intomieltä uhkuvan ru-
non "Vala". Liikkeen vastustajista taas Väinö Tan-
ner herätti huomiota ja kunnioitusta menemällä
pelottomasti puhumaan kaikkein "lapualaisimmil-
lekin" seuduille. Helsingin lehdistä edistyspuo-
lueen äänenkannattaja Helsingin Sanomat, pää-

8U
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
toimittajanaan Eljas Erkko, sekä Hufvudstadsbla-
det varoittelivat lapuanliikkeen pyrkimyksistä.
Svinhufvudin hallitus päätti heti alkuun vangi-
tuttaa kommunistien kansanedustajat. Se ei oi-
keastaan perustunut lakiin, mutta toimenpiteen
sivutarkoituksena mainittiin edustajien turvaami-
nen väkivallalta. Lapualaiset olivat näet kaapan-
neet heinäkuun 5. päivänä kaksi kommunistia
verrattoman röyhkeästi perustuslakivaliokunnan
istunnosta. Heidät tosin palautettiin Svinhufvu-
din ankarasta käskystä saman tien Lapualta Hel-
sinkiin. Eduskunnan enemmistö hyväksyi kom-
munistijäseniensä vangitsemisen mutta äänesti la-
puanliikkeen painostuksesta huolimatta 15. heinä-
kuuta enimmät hallituksen esittämät "kommunis-
tilait" lepäämään. Kunnallislakeihin hyväksyttiin
sentään muutos, jolla riistettiin kommunisteilta
vaalikelpoisuus.
Saadakseen kommunistilait hyväksytyksi halli-
tus hajotutti eduskunnan ja määräsi vaalit pidettä-
väksi lokakuun alussa. Olisi melkoinen sukkeluus
sanoa vuoden 1930 vaaleja vapaiksi. Valtiovalta
ei antanut tarkkoja ohjeita kommunistien syrjäyt-
tämiseen, mutta presidentti Relander oli puhu-
nut eduskunnan hajottaessaan painokkaasti ja il-
meisen ohjeellisesti "maanpetoksellisen liikkeen"
tukahduttamisesta. Muutenkin hän oli osoittanut
kesän mittaan suosiotaan lapuanliikkeelle huo-
mauttamatta väkivaltaisuuksista. Juuri ennen vaa-
leja kenraali Mannerheim kiitti julkisesti lapu-
anliikkeen pyrkimyksiä, ja hänkin vaikeni laitto-
muuksista. Tämä "valkoisen kenraalin" vaalipuhe
saattoi vaikuttaa paljonkin, etenkin äänestysvilk-
kauteen.
Vaalilautakunnat tulkitsivat kunnallislakien uut-
ta pykälää yleisesti siten, että kommunistit eivät
olleet vaalikelpoisia eduskuntavaaleissakaan, ja
pääosa heidän listoistaan hylättiin. Äänioikeutet-
tujen luetteloista taas poistettiin kommunisteina
pidettyjä vaikka tuskin kovin paljon. Joka tapauk-
sessa vain harvoissa vaalipiireissä oli mahdollis-
ta äänestää kommunisteja, eivätkä he saaneet yh-
tään ehdokastaan eduskuntaan. Kaikki tämä oli
jokseenkin karkeaa laittomuutta, mutta se selitet-
tiin demokratian puolustamiseksi.
Vaaleissa menestyi parhaiten kokoomus, joka
voitti 14 paikkaa ja sai nyt 42 edustajaa, osaksi
hyvän onnensa ansiosta, koska puolueen ääni-
osuus 18,1 % olisi edellyttänyt vain 36 paikkaa.
Muuten kokoomuksen menestys johtui porvaril-
listen aktiivisesta osallistumisesta vaaleihin, mikä
näkyy verraten korkeasta äänestysprosentista, ja
heidän ryhmittymisestään oikealle lapuanliikkeen
propagandan vaikutuksesta. SDP:kin voitti sen-
tään 7 paikkaa ja sai 66 edustajaa, joten monet
kommunisteja kannattaneet olivat taipuneet ää-
nestämään sosiaalidemokraatteja.
Kun porvarillisia kansanedustajia oli nyt yh-
teensä 134, eduskunta hyväksyi kommunistilait
pitemmittä puheitta lokakuun lopulla 1930. So-
siaalidemokraateilta puuttui yksi edustaja perus-
tuslakien muutoksen estämiseen tarvittavasta kol-
manneksen määrävähemmistöstä, joten he voi-
vat huoletta äänestää kommunistilakeja vastaan
ja kerätä siten myötätuntoa vasemmalta laidalta.
Porvarit tekivät niin sanoakseni likaisen työn pois-
taessaan kentältä SDP:n hankalan kilpailijan.
Kommunistilaeiksi kutsutaan yhdistymis-ja pai-
novapautta rajoittaneita uudistuksia, joiden nojal-
la lakkautettiin nopeassa tahdissa kommunistien
peitejärjestöt lukuisia työväenyhdistyksiä, opinto-
yhdistyksiä ja urheiluseuroja myöten, samoin kaik-
ki heidän sanomalehtensä. Viranomaiset toimi-
vat tehokkaasti ja sumeilematta, niin että päätök-
sen perusteiksi riittivät vahvat epäilytkin. Kom-
munistilakien tarkoitus toteutui: S KP: n toiminta
painettiin todellakin maan alle. Puolueen aatteita
ei tietenkään saatu niin vain kitketyksi ihmisten
mielestä, mutta julkisen propagandan vaienta-
minen vaikeutti tehokkaasti niiden levittämistä.

Lapuanliikkeen nousu ja luhistuminen 815
Laillisuusrintama
nousee terroria vastaan
Samaan aikaan pestiin pyykkiä lapuanliikkeen
terroristisiiven teoista. Lukuisia kanteita nostet-
tiin muilutuksista ja muusta väkivallasta, ja kah-
teen murhaan syylliset saatiin aikanaan selville
ja tuomittiin. Kun yksi murhamiehistä oli Vihto-
ri Kosolan poika, raskas varjo lankesi koko liik-
keen päälle. Pääosa muiluttajista ja muista väki-
vallantekijöistä jäi kuitenkin tuomitsematta, kun
miehet olivat koettaneet pysyä tuntemattomina
ja todistajat pelkäsivät. Viranomaisetkin näyttä-
vät toimineen hieman innottomasti: lapualaisia
kohtaan oltiin myötätuntoisia tai heitä ei haluttu
ärsyttää uusiin väkivaltaisuuksiin.
Lokakuun puolivälissä 1930 sattui lapuanliiket-
tä pahoin vahingoittanut tapaus. Presidentti Kaar-
lo Juho Stählbergin ollessa aamukävelyllä Kulo-
saaressa hänet pakotettiin aseella uhaten nouse-
maan autoon, jonne hänen puolisonsa, kirjailija
Ester Stählberg, syntyään Elfving, seurasi vapaa-
ehtoisesti. Kyyditsijät aikoivat kai viedä president-
tiparin Neuvostoliiton rajalle, mutta sisu petti Jo-
ensuussa, jonne he jättivät vahingoittumattomat
uhrinsa. Harmaantunut mutta ryhdikäs Stählberg
Joensuun öisellä torilla oli demokratian voiton-
patsas: lapuanliikkeen voittokulku taittui tähän.
Liikkeen pohjalainen johto ei ollut vastuussa
tästä järjettömästä teosta, vaan se oli tapahtunut
Sortavalassa juopotelleiden aktiiviupseerien pu-
helimessa Helsinkiin antamasta käskystä, jota har-
kintakyvyttömät miehet noudattivat. Tämä tapah-
tuma, parhaita esimerkkejä lapuanliikkeen kurit-
tomuudesta, aiheutti Sortavalan kemuihin osallis-
tuneen yleisesikunnan päällikön, lapuanliikkeelle
suopean kenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksen
eron armeijasta. Jäi epäselväksi, oliko hän ollut
pääsyyllinen, mutta hänen korkealle yltänyt soti-
lasuransa katkesi yhtä kaikki sillä kertaa tähän.
Suomen porvarilliselle väestölle alkoi kommu-
nistilakien toteuduttua selvitä, että lapuanliikkeen
uudet tavoitteet edustivat selvää taantumusta. La-
pualaisiin vaikutti nyt fascistien esikuvan lisäksi
Saksan kansallissosialistien menestys, ja liike sai
jyrkästi oikeistoradikaalin leiman. Kun valtiovalta
ei ryhtynyt vainoamaan sosiaalidemokraatteja
vaarallisina marxilaisina, koko demokratia julis-
tettiin mädänneeksi, ja Suomeen päätettiin perus-
taa oikeistodiktatuuri. Mussolinin ja Hitlerin ta-
voin Suomen äärioikeisto oli siis ottamassa op-
pia Leniniltä, vaikka tavoitteet olivat yltiönatio-
nalistiset. Tälle linjalle valtaosa lapuanliikkeen ai-
kaisemmista myötäilij öistä ei lähtenyt; heille riit-
ti että kommunistit oli vaiennettu.
Presidentti Svinhufvud
kukistaa Mäntsälän kapinan
Tasavallan presidentin vaali alkuvuodesta 1931
oli jännittävä tapahtuma. Alun pitäen oli selvää,
että todellisia mahdollisuuksia oli vain edistyspuo-
lueen ehdokkaalla K.J. Stählbergillä ja kokoo-
muksen P.E. Svinhufvudilla. Presidentti Relan-
der oli osoittautunut liian pehmeäksi mieheksi,
ja maalaisliiton ehdokkaana olikin hänen sijastaan
Kyösti Kallio. Valitsijamiesvaaleissa Stählbergin
kannattajia valittiin 50 ja SDP:n ehdokkaan Väi-
nö Tannerin valitsijoita 90. Koska Tanner ei voi-
nut missään tapauksessa päästä presidentiksi,
Stählbergillä oli omissaan ja SDP:n valitsijamie-
hissä tukijoukko, johon tarvittiin vain 11 valitsi-
jaa lisää.
Toisella äänestyskierroksella ratkaisu oli hyvin
lähellä Stählbergin saadessa 149 ääntä. Svinhuf-
vud pääsi toisena kolmanteen äänestykseen. Sen
tulos riippui maalaisliiton valitsijoista, joita arvo-
valtainen kansanedustaja Juho Niukkanen pai-
mensi päättäväisesti Svinhufvudin tueksi. Se on-

816
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
nistuikin nipin napin, Ukko-Pekka sai kolman-
nella kierroksella 151 ääntä. Joidenkin maalais-
liittolaisten asettuminen entisen kuninkaantekijän
tueksi johtui siitä, että mieliala maassa oli yhä le-
voton; pelättiin jopa Stählbergin hengen olevan
vaarassa, jos hänet valittaisiin. Niukkasen mie-
lestä käytännöllinen Svinhufvud näytti myös sopi-
van tuolloin presidentiksi paremmin kuin Stähl-
berg, joka noudatti periaatteitaan joskus aika jäy-
kästi.
Presidentinvaalien jälkeen muodostettiin por-
varillinen kokoomushallitus pääministerinä yli-
johtaja Juho Emil Sunila maalaisliitosta, ja kun
presidenttinä oli vankka oikeistolainen, lapuan-
liikkeen olisi luullut rauhoittuvan. Kommunistit
oli häädetty julkisuudesta eikä SDP:llä ollut osuut-
ta vallankäyttöön. Lapualaisia vaivasi kuitenkin
hermostunut toimeliaisuus. Väkivaltaisuuksia ta-
pahtui vieläkin, ja liikkeen lehdissä oli repäiseviä
kirjoituksia, Suomessa ei kelvannut mikään ja
porvarillista keskustaakin vihattiin. Kuultuaan tie-
tyn opettajan tilaavan maalaisliiton lehteä muuan
aktiivinen lapuanliikkeen mies hämmästyi: "Tu-
looko sillen Ilakka? En min'oo tiännykkää jotta
se saatana on kommunisti!" Se ei ollut aivan vaka-
vaa puhetta mutta ei paljon muutenkaan.
Jonkinlaista vallankaappausta lienee Kosolan
komeassa talossa luonnosteltu, mutta tuskin ku-
kaan luotti ainakaan selvin päin sen mahdollisuu-
teen. Arvaamatta kuului kuitenkin aikamoinen
rämähdys. Mäntsälän Ohkolassa keskeytettiin
helmikuun 27. päivänä 1932 SDP:n puhetilaisuus
ison miesjoukon ammuskellessa työväentalon pi-
halla kivääreillä ja laskiessa pari laukausta ikku-
noista sisäänkin, tosin ihmisten päiden yli. Pitä-
jässä olikin kosolti innokkaita lapualaisia. Läänin
maaherra määräsi kokousta häirinneet pidätettä-
väksi, mutta suojeluskuntatalolle kerääntyneet
asianosaiset äkäytyivät jäämään sinne pyssyineen,
ja lisäväkeä tuli Mäntsälästä ja lähiseudulta.
"Mäntsälän kapina" oli selvästi yllätys lapuan-
liikkeen johdolle, vaikka muutakin on väitetty,
mutta Vihtori Kosola kumppaneineen päätti yrit-
tää: ehkä tästä sukeutuisi vallankumous. Mäntsä-
lässä ryhtyi johtajaksi terroristiveteraani Artturi
Vuorimaa, ja Kosola, Iivari Koivistoja lapuanliik-
keen johtoportaaseen kutsuttu kenraali Wallenius
matkustivat Hämeenlinnaan ohjaamaan näytel-
mää. Mannerheim seurasi tapahtumia valppaas-
ti Kai Donnerin ryhmän avustamana ja suositteli
Svinhufvudin läheteille kahdestikin Sunilan halli-
tuksen eroa, jota kapinalliset olivat vaatineet. Ken-
raali ei ehkä tarkoittanut suorastaan tukea Mänt-
sälän miehiä mutta pyrki lisäämään omaa vaiku-
tusvaltaansa. Svinhufvud pysyi kuitenkin lujana:
kapinallisille ei tehtäisi mitään myönnytyksiä.
Joillakin lapuanhenkisillä kulmakunnilla kapi-
na herätti suurta innostusta. "Pikku-Lapuaksi" kut-
sutulla Loimaan seudulla liikehdittiin, ja Jyväs-
kylässä lähipitäjien lapualaiset valtasivat posti- ja
lennätinkonttorin, puhelinkeskuksen ja suojelus-
kuntapiirin talon. "Piirin taloo" vallattiin Seinä-
joellakin, ja suuri joukko eteläpohjalaisia oli val-
miina lähtemään Mäntsälään, jonne oli jo ennes-
tään kerääntynyt 400-500 miestä, puolet tosin
aseitta.
Kapina romahti kuitenkin nopeasti. President-
ti Svinhufvud piti maaliskuun 2. päivänä voimak-
kaan radiopuheen vaatien kapinallisia hajaantu-
maan ja vetosi erikoisesti suojeluskuntalaisiin. Va-
kinainen armeija oli valmiustilassapa sen yksiköi-
tä siirrettiin hiljalleen lähemmäs levottomuuden
keskuksia sotaväen päällikön kenraali Aarne Sih-
von toimiessa presidentin lujana tukena. Kosola
ja Koivisto olivat siirtyneet maaliskuun alkupäivi-
nä Mäntsälään, mutta hekin pysyivät odottavalla
kannalla.
Suojeluskunnissa, joihin lapualaiset olivat pan-
neet toivonsa, oli siellä täällä kapinahenkeä, mutta
presidentin vetoomus vaikutti voimakkaasti. Ant-

Lapuanliikkeen nousu ja luhistuminen 817
reassa oli joukko Karjalan miehiä valmiina läh-
temään Mäntsälään, mutta Ukko-Pekan puheen
kuultuaan he palasivat kotiin. Presidentin lähetit
saivat myös Jyväskylän vallanneet suojeluskunta-
laiset rauhoittumaan. Seinäjoella suojeluskunta-
piirin arvostetun päällikön everstiluutnantti Matti
Laurilan pysyminen presidentin tukena laukaisi
tilanteen: "Soitin ehtoolla piirihin ja sanoon, aa-
mulla pitää taloon olla tyhyjänä. Kun minä me-
nin aamulla sinne, siäFei ollu ketään. Minä join
kaffit ..." Seinäjoelle koottuja miehiä johtanut
opettaja Kustaa Latvala totteli presidenttiä mutta
ampui ristiriidan murtamana itsensä. Hän oli
Mäntsälän kapinan ainoa vainaja.
Miehet hajaantuivat Mäntsälästä maaliskuun 6.
päivänä, ja johtajat ilmoittautuivat päivää myö-
hemmin Helsingissä. Kapinan vaarallisuutta lie-
nee liioiteltu. Se olisi kukistettu nopeasti, vaikka
lapualaiset olisivat ryhtyneet aktiivisiksi muualla-
kin kuin Mäntsälässä ja Jyväskylässä, koska valta-
osa kansaa oli ehdottomasti heitä vastaan. Presi-
dentti Svinhufvudin arvovalta ja rauhallisen päät-
täväinen toiminta estivät kuitenkin aseellisen selk-
kauksen, joka olisi ollut häpeäksi maalle ja häi-
rinnyt kansan eheytymistä. Ukko-Pekalla oli polii-
tikkona puutteensa, mutta hänellä oli rautaiset
hermot. Lapualaiset olivat tietysti pettyneitä ja ni-
mittelivät tasavallan presidenttiä Akka-Pekaksi,
mutta eihän haukku haavaa tee.
Kapinallisista tuomittiin vain muutamat johto-
miehet vapausrangaistuksiin ja heidätkin armah-
dettiin pian. Hallitusta on arvosteltu tästä vuo-
den 1918 tuomioihin verraten laupiaasta menette-
lystä, mutta oli toki viisasta hoitaa asia suomatta
lapuanliikkeelle marttyyreja. Lapuan Liike järjes-
tönä haaksirikkoutui Mäntsälän kapinaan: sisämi-
nisteri kielsi sen toiminnan, ja korkein oikeus vah-
visti 1935 järjestön lakkauttamisen. Jo kesäkuus-
sa 1932 oli sen toimintaa jatkamaan perustettu
uusi järjestö: Isänmaallinen Kansanliike (IKL).
Maamiesten huolet
ja Nivalan konikapina
Pian Mäntsälän kapinan jälkeen syntyi Keski-Poh-
janmaalla selkkaus, jonka luonne oli aivan erilai-
nen kuin äskeisen mellakoinnin. Kalajokilaaksos-
sa ja lähitienoilla oli maanviljelijöiden mieliala le-
voton talouspulan vuoksi. He olivat kohentaneet
1920-luvulla tarmokkaasti elinkeinoaan investoi-
den uusiin navettoihin, suonraivaukseen, konei-
siin ja rotukarjaan. Oli tehty velkaakin luottaen
metsätuloihin, ja kun ne tyrehtyivät pulavuosina
ja liikepankit vaativat tiukasti saataviaan, sattui
lukuisia vararikkoja. Perusvika oli siinä, ettei ol-
lut riittävän suurta luottolaitosta, joka olisi anta-
nut maanviljelijöille pitkäaikaista lainaa halvalla
korolla. Investoinnit eivät sillä alalla maksa itse-
ään kovin nopeasti.
Pohtiessaan näitä asioita Kalajokilaakson mie-
het totesivat, että hallituksessa oli istunut paljon
heidän maalaisliittolaisia puoluetovereitaan,
Kyösti Kallio Nivalasta ollut pääministerinäkin
ja rahapolitiikkaa johtavan Suomen Pankin joh-
tokunnassa. Katkeruus kohdistuikin ennen pitkää
rajuna häneen ja koko maalaisliittoon. Heränneet,
joita oli Kalajokilaaksossa paljon, eivät olleet täällä
oikeistolaisia vaan olivat siirtyneet nuorsuoma-
laisesta puolueesta maalaisliittoon. Niinpä Kala-
jokilaakson miesten turhautumat eivät purkautu-
neet lapualaisuutena vaan "pulaliikkeenä".
Keväällä 1932 syntyi Nivalassa kuohuntaa. Eläin-
lääkäri oli määrännyt talokas Sigfrid Ruuttusen
Hilppa-tamman lopetettavaksi, mitä omistaja vas-
tusti koska katsoi hevosen olevan vain tilapäises-
ti heikossa kunnossa. Niskoittelusta saamiaan sak-
koja hän ei maksanut ja oli kesäkuun 11. päivänä
lähdössä Oulun lääninvankilaan, kun ystävät
riistivät heränneisiin kuuluvan vanhahkon isän-
nän asemalla poliiseilta. Kansanlaulukin tietää:
"Ei missään oo niin ikävä kun Oulun linnassa".

818 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Näin alkanutta selkkausta on kutsuttu vanhan
kunnon Hilpan muistoa halventaen "konikapi-
naksi".
Nivalaan kokoontui miehiä lähipitäjistäkin, ja
hurjimmilla oli ase mukana. Hallitus ei Mäntsä-
län kapinan varoittamana jäänyt odottelemaan,
vaan lähetti Nivalaan joukon poliiseja ja komppa-
nian sotaväkeä päällikkönä jääkärikapteeni, sit-
temmin everstiluutnantti Nikolai (Nikke) Pärmi,
kansanmies Alahärmästä ja omaperäinen humo-
risti. Kalajokilaakso rauhoittui tuota pikaa, ja kor-
peen paenneet johtajat antautuivat viranomaisil-
le saadakseen aikanaan lievät rangaistukset kapi-
nasta. Sen tärkein johtomies oli ollut varakas talo-
kas Heikki Niskanen Nivalasta, heränneitä hän-
kin ja hyvin arvovaltaista sukua. On väitetty hä-
nen kadehtineen Kyösti Kallion johtoasemaa,
mutta en usko sen olleen rehdin Niskasen motii-
vina; hänen toimintansa näyttää johtuneen en-
nen kaikkea oikeudentunnosta.
Pian kapinansa jälkeen keskipohjalaiset perus-
tivat uuden puolueen, joka sai Kansanpuolueen
nimellä vuoden 1933 eduskuntavaaleissa paljon
ääniä Kalajokilaaksosta mutta aika vähän muu-
alta. Itse Kallio olisi pudonnut eduskunnasta, el-
lei häneen olisi yhä luotettu pohjoisempana, mut-
ta Niskanen pääsi valtiopäiville Kalajokilaakson
luottamusmiehenä. Velkojensa ärsyttämät maan-
viljelijät olivat liikehtineet muuallakin maassa "pu-
lamiehinä", ja pienviljelijäpuolueita oli sitten kak-
sikin, mutta ne kuihtuivat nopeasti saamatta ylei-
sempää merkitystä.
Puolustettiinko demokratiaa
liian kovin keinoin
Lapualaisvuosien lopputase nähtiin vuoden 1933
eduskuntavaaleissa, joissa oikeisto kärsi tappion.
Kokoomus ja isänmaallinen kansanliike olivat
vaaliliitossa, joka sai 32 edustajanpaikkaa eli 10
vähemmän kuin kokoomus 1930. Tappion suu-
ruus johtui tosin siitä, että kokoomusta 1930 suosi-
nut hyvä onni vaihtui nyt huonoksi. Oikeiston
ääniosuus 18,0 % oli sama kuin 1930, ja se olisi
siis edellyttänyt 36 paikkaa. Kokoomuksen osuus
saaliista oli 18 paikkaa, ja IKL sai 14 edustajaa,
vain kolmea enemmän kuin äärioikeiston halvek-
sima edistyspuolue. Sillä kannatuksella ei ihmei-
tä tehtäisi. Vaalien voittaja SDP sai 78 paikkaaja
komean 12 paikan lisäyksen, mikä osoitti puo-
lueen saaneen valtaosan äärivasemmistonkin en-
tisistä äänistä. SDP:n ääniosuus oli jo miltei sama
kuin 1919 ennen työväenliikkeen hajoamista.
Vuoden 1933 vaalien jälkeen demokraattinen
Suomi saattoi huokaista helpotuksesta. Ääriva-
semmisto oli lyöty maahan, äärioikeistoa vastaan
oli muodostumassa keskustan puolueiden ja
SDP:n laillisuusrintama. Tämä todettiin samana
vuonna, jona Adolf Hitler sai kansallissosialistei-
neen vallan kulttuuriltaan melko läheisessä Sak-
sassa. Toista ikivanhaa sivistysmaata Italiaa hallit-
sivat fascistit, ja miltei kaikissa Itä-Euroopan pie-
nehköissä maissa oli jonkinlainen oikeistodikta-
tuuri. Espanja oli sisällissodan partaalla radikaa-
lien ainesten voimistuttua oikealla ja vasemmal-
la. Suomi kuului sen sijaan ehdottomasti Länsi-
Euroopan demokratioihin. Kuka olisi uskonut
tätä kesällä 1930 puhumattakaan vuodesta 1918?
Suomen demokratia oli tosin hieman raapiutunut
lapualaisvuosina. Sitä oli puolustettu kommunis-
mia vastaan kovin ottein eikä lain pykäliä tai sen
henkeäkään ollut aina noudatettu. Selvin poikkea-
ma oli ollut kommunistien vaalilistojen torjumi-
nen syksyllä 1930: siinä oli rikottu lakia ja rajoi-
tettu pahasti normaaleja kansalaisvapauksia. Tä-
ten valittu eduskunta sääti sitten kommunistilait,
joten niiden syntytapa ei ollut demokratian muo-
tojen kannalta moitteeton. Valtiovalta oli lisäksi

Lapuanliikkeen nousu ja luhistuminen 819
suhtautunut kesällä 1930 hätkähdyttävän löysäs-
ti lapuanliikkeen väkivaltaisuuksiin ja sallinut sen
painostaa itseään.
Pyhittikö tarkoitus tässä tapauksessa keinot, jää-
nee vastaamatta objektiivisesti. Niillä keinoin
vaiennettiin Moskovasta johdettu liike, joka oli
pyrkinyt nujertamaan demokratian ja syyllisty-
nyt maanpetoksiin. Silti on muistettava, että lail-
lisuudesta poikettaessa lähdetään vaaralliselle tiel-
le, ja lapuanliike teki parhaansa houkutellakseen
suomalaisia siinä yhä pitemmälle. Kansamme po-
liittinen kokeneisuus ja demokraattiset ihanteet
estivät sitä kuitenkin harhautumasta kovin kau-
as; lapuanliikkeen eteneminen pysähtyi jo syk-
syllä 1930.
Jos katsotaan että lakia ei ollut rikottu aivan koh-
tuuttomasti, voidaan silti kysyä, oliko tarpeellista
poiketa siitä ollenkaan? Demokratian puolustus
on joskus hieman ongelmallista, koska vapauden
rajoittaminen luo uusia vaaroja. Lapualaisvuosina
moni ajatteli, että usko marxilaiseen sosialismiin
oli sinänsä rikos; mutta mielipiteenvapautta ei
saisi kieltää.
On myös arvioitu kommunismin olleen 1930
jo heikentymässä ja kysytty, eikö olisi ollut viisain-
ta tuomita vain maanpetokseen syyllistyneet mut-
ta jättää kommunistilait säätämättä ja antaa ääri-
vasemmiston kannatuksen kuihtua itsestään. De-
mokratian kannalta se olisi luultavasti ollut pa-
rasta, periaatteessa ainakin ja kenties myös itse
tavoitetta ajatellen. Sitä on tosin vaikea sanoa var-
masti; moni varmaan ajattelee, että oli hyvä vaien-
taa kommunistit hyvissä ajoin ennen talvisotaa.
Toisaalta heidän lapualaisvuosina saamansa mart-
tyyrin sädekehä oli heille suureksi hyödyksi toi-
sen maailmansodan jälkeen.

il:

821
Laillisuusrintama
yhdistyy hallitusyhteistyöhön
Ukko-Pekka ei huoli
sosialisteja hallitukseen
Lapuanliikkeellä oli puolueisiin ja niiden välisiin
suhteisiin vaikutuksia, joihin sen kannattajat ei-
vät olleet pyrkineet. Liikkeen rikokset tuottivat
pelon ohella myös tyydytystä sosiaalidemokraa-
teille, joita oli siihen asti seurannut punakapinan
varjo. He olivat tunteneet olevansa epäiltäviä ih-
misiä, joita porvarit, suojeluskuntalaiset ja sala-
poliisit katsoivat syrjäsilmällä. Vuoden 1918 val-
koisesta terrorista oli julkisuudessa vaiettu ja pu-
naisten rikoksia muisteltu ahkerasti, mutta nyt
oikeistoliikkeen rikokset loistivat kuin neonvalot
ja sosiaalidemokraatit tallustelivat nuhteettomina
kansalaisina. Väinö Hakkilan muilutus osoitti jo-
kaiselle, että roolijako oli toinen kuin kansalais-
sodan aikana.
Tästä kaikesta sosiaalidemokraatit saivat roh-
keutta ja ryhtiä, varsinkin sen jälkeen kun pää-
osa porvarillisista oli hankkiutunut eroon lapuan-
liikkeestä. Näin tekivät keskustan puolueet ja lo-
pulta kokoomuskin, jossa oli tosin kauan sympa-
tiaa äärioikeistoon. SDP joutui puolestaan tunnus-
tamaan enimmät porvarit demokraateiksi ja suu-
rin piirtein kunnon ihmisiksi, joiden kanssa voi-
taisiin olla poliittisessa yhteistyössä. Tätä tuki ha-
vainto, että kommunistien entiset kannattajat oli-
vat siirtyneet äänestämään SDP:tä, mitä he sitten
itsekseen ajattelivatkin. Se soi sosiaalidemokraa-
teille toiminnanvapautta, kun ei tarvinnut pelätä
joka askeleella äänien menettämistä vasemmal-
le.
Vuodesta 1933 talvisotaan SDP vahvistui hi-
taasti, kunnes se sai 1939 eduskuntavaaleissa 85
paikkaa. Väinö Tanner oli saanut suuren arvoval-
lan päättäväisestä esiintymisestään lapualaisvuo-
sina ja johti nyt puoluetta suvereenisti. Uusi ilma-
piiri edellytti SDP:n kurssin tarkistamistapa vuo-
den 1930 puolueohjelman radikaaleimmat koh-
dat unohdettiin vähitellen kokonaan. Tannerin
tärkeimmät apulaiset olivat lehtimies ja järjestö-
sihteeri Kaarlo Harvala, vuodesta 1930 lähtien
kuolemaansa asti SDP:n puheenjohtaja, ja räätä-
linä aloittanut lehdentoimittaja Aleksi Aaltonen
(1892-1956), älykäs mies, joka sivuutti 1936 Karl
H. Wiikin puoluesihteerin vaalissa. Väinö Hakki-
la oli samasta vuodesta alkaen eduskunnan puhe-
miehenä.
Kommunisteihin vaikuttivat kominternin keho-
tukset yhtyä sosiaalidemokraattien ja keskustan
kanssa kansanrintamaan "fasisteja" vastaan, mutta
he yrittivät silti saada oman äänensä kuuluviin
vasemmistojärjestoissa. SDP:n nyt täysin refor-
mistista linjaa vastusti pienehkö, perinteistä mar-
xilaisuutta suosiva oppositio, mutta Tanner piti
Kokenut valtiomies Kyösti Kallio valittiin 1937 tasavallan presidentiksi yhteiskunnallisen sovinnon lämpimänä kannattajana.
Eheytyvän kansan jouduttua suurpolitiikan myrskyihin talvisota ja Moskovan rauha mursivat presidentin voimat, ja erottuaan hän
kuoli sydänhalvaukseen tarkastaessaan kunniakomppaniaa.

822
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
sen kovassa kurissa, ja joitakin sen jäseniä jopa
erotettiin 1937 puolueesta. Timo Soikkanen otak-
suu, että tämän leikkauksen tarkoituksena oli
osaksi helpottaa yhteistyötä keskustan puoluei-
den kanssa. Wiik arvosteli Tannerin linjaa varsin
ankarasti, eikä se tietysti vastannutkaan Kautskyn
oppeja.
Maalaisliitto sai vuoden 1939 vaaleissa 56 edusta-
jaa ja oli edelleen verrattomasti vahvin porvaril-
linen puolue. Sen keskeisin poliitikko oli nyt Juho
Niukkanen (1888-1954), karjalainen maanvilje-
lijä Kirvusta, terävä ja poikkeuksellisen työkykyi-
nen mies, joka oli ministerinä hyvin monessa hal-
lituksessa, ensi kerran jo 1921-22. Kun Niukka-
nen oli lujatahtoinen ja kovapintainen, kaikki
puoluetoveritkaan eivät pitäneet hänestä, mutta
karjalaiseksi juro ministeri murahti varoittelijoille:
"Vihatkoot kunhan noteeraavat". Toisinaan Niuk-
kasen itsepäisyys ja hänen tietojensa rajoittunei-
suus olivat vahingoksi; puolustusministerinä hän
asettui joskus rohkeasti sotilaita vastaan uskomat-
ta asiantuntijoita.
Maalaisliiton nouseva tähti oli lakitieteen toh-
tori Urho Kaleva Kekkonen (1900-86), joka tuli
hallitukseen ensi kerran 1936 oikeusministerinä
ja toisena sisäministerinä. Kekkonen oli ollut suo-
jeluskuntalainen ja vapaussoturi, esimiehen käs-
kystä myös teloitusryhmän johtaja. Sittemmin hä-
nestä tuli etsivän keskuspoliisin kuulustelija, Aka-
teemisen Karjala-Seuran hallituksen jäsen ja kiih-
keä aitosuomalainen, mutta kun hän oli vähitel-
len maltillistunut, hänet kelpuutettiin ministerik-
si. Hänet tunnettiin älykkäänä mutta rajuluontei-
sena miehenä, joka kohteli vastustajiaan usein
varsin kovasti.
Edistyspuolue kuihtui 1930-luvulla pahoin ja
sai 1939 vain 6 kansanedustajaa. Liberalistiset aa-
tepuolueet ovat menestyneet itsenäisessä Suomes-
sa 1900-luvun loppuun asti aina heikosti kilpail-
lessaan eturyhmäpuolueiden kanssa. Ruotsalai-
nen kansanpuoluekin heikkeni ja sai 1939 vain
18 paikkaa, osaksi ruotsinkielisten väestöosuuden
pienenemisen vuoksi, osaksi menettäessään ää-
niä SDP:Ile. Oikeistossa voitti maltillisuus alaa.
Vuoden 1933 vaalitappion jälkeen kokoomus
valitsi 1934 puheenjohtajakseen valtioneuvosJ.K.
Paasikiven, ja hänen johtamanaan puolue irtautui
äärioikeistosta, jonka Paasikivi rinnasti Saksan
natseihin.
Lapuanliikkeen perinnettä jatkoi Isänmaallinen
Kansanliike, jota johtivat nuorehkot akateemiset
poliitikot kuten puheenjohtaja, professori Bruno
Salmiala, alkuaan Sundström, ja dosentti Vilho
Annala. IKL ei halunnut esiintyä puolueena,
mutta puolueeksi sitä kuitenkin ruvettiin sano-
maan. Akateemisen Karjala-Seuran jäsenet toi-
vat IKL:ään aitosuomalaisuuden ja karkottivat si-
ten ruotsinkieliset.
IKL omaksui mustat paidat fascisteilta ja terveh-
dyksen käsivartta nostamalla heiltä ja kansallis-
sosialisteilta, sillä Hitlerin Saksaa arvostettiin
IKL:n piirissä suuresti. Järjestön luonnosmaiseksi
jääneessä yhteiskunnallisessa ohjelmassa oli nat-
sien vaikutusta, mutta kiivas nationalismi ja sii-
hen liittyvä heimoaate sekä maanpuolustushenki
olivat kotimaista perinnettä. Puolueena IKL me-
netti kannatustaan kokoomukselle, joka sai 1939
jo 25 kansanedustajaa IKL:n paikkaluvun olles-
sa enää 8.
IKL:n aktiivijäsenissä oli paljon lukeneistoa,
joukossa lukuisia pappejakin, mutta myös maan-
viljelijöitä ja vähän työläisiäkin. IKL:n lujana tuki-
ryhmänä olivat alusta loppuun Etelä-Pohjanmaan
ja Savon heränneet, joiden vanhoillisia ja poliitti-
sesti taantumuksellisia ihanteita puolueen henki
vastasi. IKL vaali näet myös kristillistä perinnet-
tä ja poikkesi siinä esikuviensa, etenkin kansallis-
sosialistien perimmäisestä antikristillisyydestä.
IKL:n kannattajia kutsuttiin jo 1930-luvulla "fasis-

Laillisuusrintama yhdistyy hallitustyöhön 823
teiksi", mutta kun tätä nimitystä on käytetty ko-
vin väljästi, oikeistoradikaali on parempi määritel-
Sunilan hallitus kesti Mäntsälän kapinan ja hoiti
kieltolain lakkautuksen mutta kaatui 1932 talou-
dellisiin ongelmiin. Vaikea aika ei houkutellut ke-
tään jatkamaan, mutta professori Toivo Mikael
Kivimäki (1886-1968), edistyspuolueeseen kuu-
luva lakimies, sai kokoon hallituksen, jonka parla-
mentaarinen pohja oli kapea: edistys ja ruotsa-
laiset. Mukana oli lisäksi ammattiministereitä, osa
näistä "ottopoikia" maalaisliitosta ja kokoomuk-
sesta, jotka eivät asettuneet puolueina hallituksen
tueksi. Kivimäen hallitus istui lähes neljä vuotta,
mikä pysyi kauan ennätyksenä, ja se uudisti yh-
teiskuntaa merkittävästi. Hallituksen yllättävä
kestävyys johtui osaksi presidentti Svinhufvudin
luottamuksesta, mutta myös SDP oli kauan sen
hiljaisena tukena.
Kivimäen hallituksen kaaduttua 1936 Kyösti
Kallio muodosti hallituksen, jonka runkona oli-
vat maalaisliiton ja edistyksen ministerit. Sosiaali-
demokraatitkin olisivat halunneet hallitukseenpa
maalaisliitto näytti myöntyvän tähän. Neuvotte-
lut takertuivat kuitenkin presidentti Svinhufvu-
din kantaan, jonka Timo Soikkanen osoittaa ol-
leen alun perin ja johdonmukaisesti kielteinen.
Presidentti perusteli sitä puhumalla "sosialisteiksi"
kutsumiensa sosiaalidemokraattien marxilaisuu-
desta ja vaarallisuudesta lapuanliikkeen tyyliin,
ikään kuin puolueen valtasuunta ei olisi ollut re-
formistinen. SDP piti siis eristää. Ukko-Pekka ei
tunneihmisenä ollut päässyt eroon vuoden 1918
järkytyksestä, ja ehkä hänellä oli lisäksi tarvetta
hyvittää edes jollain tavoin nujertamiaan lapualai-
sia, joita hän piti kuitenkin kelpo patriootteina.
Kyösti Kallion valinta presidentiksi
ja "punamultahallitus"
P.E. Svinhufvudin asenteen takia sosiaalidemok-
raatit päättivät estää hänen uudelleen valitsemi-
sensa, mikäli se heistä riippuisi. Presidentti puo-
lestaan suostui 1937 kokoomuksen ehdokkaaksi
ja sai tuekseen myös IKL:n. Tannerin kannatta-
jat saivat 95 valitsijamiestä, Svinhufvudin 86, Kal-
lion 56 ja KJ. Stählbergin 36. Presidentinvaalis-
sa sosiaalidemokraatit ilmoittivat äänestävänsä
ensimmäisellä kierroksella Stählbergia ja toisella
Kalliota, ja sen he tekivät. Stahlberg sai ensimmäi-
sessä äänestyksessä tuekseen myös enimmät ruot-
salaiset ja kaikkiaan 150 ääntä. "Yhtä puuttuu,
sanoi piru kun sääskiä luki." Toisessa äänestyk-
sessä keskustan puolueiden valitsijamiehet ja SDP
ryhmittyivät Kallion tueksi, joten hänet valittiin
presidentiksi 177 äänellä.
Kyösti Kallion opillinen koulutus oli verraten
vaatimaton, muutama luokka Oulun lyseota, mut-
ta presidentiksi tullessaan hän oli maan koke-
neimpia poliitikkoja oltuaan neljästi pääministe-
rinä ja lukuisia kertoja eduskunnan puhemiehe-
nä. Sisäpolitiikan hän siis tunsi erittäin hyvin, mut-
ta ulkopolitiikka ei ollut varsinaisesti hänen alaan-
sa. Kallio oli säilyttänyt nuoruutensa alkiolaisen
idealismin ja muun muassa surrut kovasti kielto-
lain kaatumista, mutta toisaalta hän oli toiminut
realistisesti ja tarmokkaasti maatalouden etujen
hyväksi.
Vakaumuksellisena demokraattina Kallio piti
kansan yhteiskunnallista ja poliittista eheyttämistä
tärkeänä ja oli siinä suhteessa hyvin paikallaan
valtionpäämiehenä. Omaa linjaansa ajavaa presi-
denttiä hänestä ei odotettu, mutta Svinhufvudin
jälkeen sitä ei kaivattukaan. Helsingin hienostoa
hieman hymyilytti, kun pohjalaisesta talonemän-
nästä Kaisa Kalliosta (syntyään Nivala) tuli presi-
dentin rouva, mutta hänen älynsä, luonteva ar-

824
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
vokkuutensa ja lämmin suhtautumisensa hädän-
alaisiin herättivät ennen pitkää suurta kunnioi-
tusta.
Sosiaalidemokraattien pääsyä hallitukseen oli
ajateltu maalaisliitonkin piirissä jo 1930-luvun
keskivaiheilla; niinpä Artturi Leinonen oli julkais-
sut Ilkassa 1935 erään avustajan sitä puoltavan
kirjoitussarjan. Kallion tultua presidentiksi SDP:n
avulla oli tämän puolueen osallistuminen hallituk-
seen ilman muuta selvää, ja kumppaneiksi lähti-
vät maalaisliittoja edistys. Laillisuusrintaman pyr-
kimys kansalliseen eheyttämiseen oli täten saa-
vuttanut hyvin tärkeän voiton.
"Punamultahallituksen" pääministeriksi tuli
pääjohtaja, professori Aimo Kaarlo Cajander
edistyspuolueesta, kokenut ja yhteistyökykyinen
poliitikko. Muita tärkeimpiä salkkuja hoitivat ul-
koasiainministeri Rudolf Holsti edistyspuolueesta,
sisäministeri Urho Kekkonen, puolustusministe-
ri Juho Niukkanen ja valtiovarainministeri Väi-
nö Tanner. Cajanderin hallituksen ministerit oli-
vat yleensä kyvykkäitä miehiä, ja sen parlamen-
taarinen pohja oli raudanluja. Oppositiolla ei ol-
lut edes kolmanneksen määrävähemmistöä, ja
Lauri Hyvämäki toteaa, ettei hallitusta vastaan
tehty yhtään välikysymystä. Eräällä tärkeällä alal-
la useimmat Cajanderin ministerit olivat kuiten-
kin kokemattomia: ulkopolitiikka oli ennen kaik-
kea Holstin varassa.
Helsingin yliopiston
kielikiista laannutetaan
Cajanderin hallituksen saavutuksia oli uuteen val-
tavaan roihuun yltyneen kieliriidan laannuttami-
nen. Pitkin 1920-lukua kielirintamalla oli käyty
kiivaita etuvartiokahakoita, mutta suuri taistelu
virisi vasta uuden vuosikymmenen alettua. Sy-
säyksen antoi maalaisliitto, vanhastaan aitosuo-
malaisin puolue, tekemällä eduskunnassa kaksi
radikaalia aloitetta. Pääosa maalaisliiton eduskun-
taryhmästä yhtyi 1931 vaatimukseen Helsingin
yliopiston täydellisestä suomalaistamisesta, ja al-
kuvuodesta 1932 puolue teki vielä pitemmälle
menevän aloitteen. Suomi piti määrätä ainoaksi
viralliseksi kieleksi ja ruotsille jättää vain paikal-
lisia oikeuksia. Juuri tätä ruotsinkieliset olivat pe-
länneet Suomen itsenäistyttyä.
Hyökkäykset ruotsinkieltä vastaan jatkuivat
useita vuosia, usein hyvin kiivaina. Isänmaalli-
nen Kansanliike piti aitosuomalaisuutta eräänä
ohjelmansa ydinkohtanapa sen tehokkaana liitto-
laisena oli ylioppilaiden keskuudessa Akateemi-
nen Karjala-Seura. Maalaisliitossa aitosuomalai-
suudella oli jatkuvasti voimakas kannatus, ja sitä
oli kokoomuksessakin, mutta kummankin puo-
lueen oli ajan mittaan vaikea olla yhteisrintamas-
sa demokratiaa vastustavan IKL:n kanssa. Eten-
kin maalaisliiton eduskuntaryhmä siirtyi vähitel-
len verraten maltilliselle kannalle, ja pyrkimys
vuoden 1922 kielilain kaatamiseen haudattiin
hiljaisesti.
Kivimäen hallitus suhtautui pitkällä toimikau-
dellaan 1932-36 penseästi jyrkkiin kielivaatimuk-
siin mutta koetti saada aikaan sovintoa Helsingin
yliopiston asiassa. Hyvänä tukena olivat sosiaali-
demokraatit, jotka olivat kielikysymyksessä mal-
tillisia, koska vieroksuivat kaikkea nationalismia
eivätkä halunneet menettää ruotsinkielisiä kan-
nattajiaan. Aitosuomalaisten penseys esti kuiten-
kin toistaiseksi sovinnon. IKL ja AKS kiihottivat
jatkuvasti varsinkin ylioppilaita, ja molemmin
puolin kielirajaa pidettiin yliampuvia puheita.
Kun Suomi pyrki jo 1930-luvun keskivaiheilla
lähentymään Skandinavian maita, ministerit oli-
vat levottomia siitä, että hyökkäily suomenruotsa-
laisia vastaan herätti kielteistä huomiota etenkin
Ruotsissa. Presidentti Svinhufvud kehotti sen
vuoksi kansalaisia maltillisuuteen, samoin sota-

Laillisuusrintama yhdistyy h a II itu styö h ö n 825
marsalkka Mannerheim, ja tällä olikin vaikutus-
ta. Cajanderin hallituksen vahva parlamentaari-
nen asema ja ruotsalaisen kansanpuolueen oppo-
sitioon jääminen loivat vihdoin 1937 hyvät mah-
dollisuudet Helsingin yliopiston kieliasian järjes-
tämiseen erityisellä lailla.
Sen mukaan yliopiston pääasiallisena opetus-
kielenä oli suomi, mutta viidentoista varsinaisen
professorinviran haltijat opettivat ruotsin kielel-
lä. Laki oli kompromissi, johon harva oli täysin
tyytyväinen, mutta se teki lopun yliopistoa kos-
kevasta kieliriidasta. Kiihkeimmät tosin repäisivät
molemmin puolin vaatteensa, mutta pian he sai-
vat paljon muuta ajateltavaa. Suurpoliittinen ti-
lanne ei sallinut riitelyä "kuudennen luokan kysy-
myksestä", jollaiseksi Väinö Tanner oli leiman-
nut yliopiston kieliasian 1935 pitämässään pu-
heessa.

827
Suomen
vaurastuminen jatkuu
Teollisuusmaat
törmäävät pulakauteen
Suomen päästessä ensimmäisen maailmansodan
jälkeen käymään ulkomaankauppaa taloudelliset
olot olivat sekavat. Rahan arvo oli alentunut kai-
kissa maissa, ja sitä yritettiin yleisesti palauttaa
entiselleen. Siihen tähtäävä deflatorinen rahapo-
litiikka aiheutti 1920 pahan yleismaailmallisen
laman, joka voitettiin suurissa teollisuusmaissa
lopullisesti vasta 1925. Silloin alkoi voimakas nou-
su, mutta uusia vaikeuksiakin ilmaantui pian, kos-
ka suursota oli järkyttänyt tuotannon tasapainoa.
Ylituotantoa oli muun muassa Yhdysvaltain ja
Kanadan maataloudessa ja toisaalta Pohjois-Ame-
rikan ja Euroopan teollisuudessa. Muissa maan-
osissa oli lisätty sodan aikana omaa teollisuutta,
Neuvostoliitto ei ostanut juuri mitään, ja suoja-
tullitkin vähensivät kansainvälistä kauppaa. Libe-
ralismi oli hävinnyt maailmansodan aikana mai-
den välisistä kauppasuhteista, ja vaikka Englanti
yritti elvyttää sitä, lähes kaikkialla turvauduttiin
1920-luvulla protektionismiin, seuraavalla vuo-
sikymmenellä vielä innokkaammin.
Näin syntynyt talouselämän ahtaus ja epäjär-
jestys aiheutti vuoden 1929 lopulta lähtien suu-
ren maailmanpulan, äärimmäisen ankaran lama-
kauden. Suurista maista kärsivät pahimmin Yh-
dysvallat ja Saksa, joissa teollisuustuotanto aleni
noin puoleen vuoden 1929 tasosta ja työttömyys
paisui valtavaksi: Yhdysvalloissa työttömiä oli
1933 jopa 25 % työvoimasta, Saksassa vuotta
aikaisemmin 20 % vaiheilla. Englanti pääsi vä-
hemmällä muun muassa joustavan talouspolitii-
kan ansiosta: 1931 luovuttiin kultakannasta ja
punta devalvoitiin, minkä jälkeen brittien teolli-
suustuotteet alkoivat mennä kaupaksi ulkomail-
la. Hekin joutuivat luopumaan pulakaudella va-
paakaupasta ja pyrkivät sitten suojelemaan im-
periumin taloutta muuta maailmaa vastaan. Pula-
kausi voitettiin useimmissa maissa 1930-luvun
keskivaiheilla.
Neuvostoliitossa tuhoisa sisällissota ja yhteis-
kunnan sekasortoisuus aiheuttivat 1920-luvulla
äärimmäisiä taloudellisia vaikeuksia, joita halli-
tus saattoi lieventää vain hitaasti. Maa eristyi jo
sen vuoksi taloudellisestikin muusta maailmasta,
ja Stalin halusi sittemmin tehdä Neuvostoliiton
täysin omavaraiseksi. Taloutta kehitettiin vuodes-
ta 1928 alkaen viisivuotissuunnitelmin ja pyrit-
tiin erikoisesti raskaan teollisuuden lisäämiseen.
Tulokset olivat huomattavat: Neuvostoliiton teolli-
suuden kokonaistuotanto oli 1939 toiseksi suu-
rin Yhdysvaltain jälkeen. Kulutustavaroiden val-
mistus ja maatalous olivat kuitenkin kehittyneet
hitaasti, maatalous senkin takia, että kollektivoin-
Suomi vaurastui maailmansotien välillä nopeasti ja elinkeinot kehittyivät, vaikka maatalousvaltaisuus ei väistynytkään vielä
ratkaisevasti. Arvokas Outokummun kuparikaivos Kuusjärvellä. Pohjois-Karjalassa. oli maan teollistumisen arvostetuimpia
symboleja.

828 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
tiin oli liittynyt itsenäisen talonpoikaisväestön tu-
hoaminen.
Suomen eduskunta ja hallitus olivat päässeet vuo-
desta 1918 harjoittamaan kansallista talouspoli-
tiikkaa; Venäjän etuja ei tarvinnut enää ottaa huo-
mioon. Sodanjälkeisellä lamakaudella yritettiin
markan pahoin alentunutta arvoa korottaa ulko-
maiden esikuvan mukaisesti, mutta se osoittau-
tui mahdottomaksi, markka vajosi entistä alem-
mas. Tätä edisti valtiontalouden setelirahoitus so-
dasta johtuneiden vaikeuksien puristuksessa.
Vasta 1920 yleismaailmallinen lama pysäytti in-
flaation Suomessakin. Vuonna 1926 Suomen
Pankki palasi kultakantaanpa markka vakautettiin
arvoon, joka oli 13 % sodanedellisestä. Vuodesta
1921 lähtien maassamme koettiin vahva nousu-
kausi, kunnes se päättyi 1928 lähinnä runsaan
tuonnin, rohkean investoinnin ja huonon sadon
takia.
Vuosien 1929-33 pulakausi oli Suomessakin
paha: teollisuuden tuotanto aleni 30 % ja työttö-
miä oli alkuvuodesta 1932 tilastojen mukaan
92 000 henkeä, todellisuudessa enemmänkin. Sa-
hateollisuus kärsi eniten, paperiteollisuus ja muut
alat paljon vähemmän. Maaseudulla pula tuntui
pahoin: hakkuut vähenivät jyrkästi ja maatalous-
tuotteiden hinnat alenivat, jolloin metsätuloihin
luottaneet talolliset joutuivat vaikeuksiin ja hak-
kuu-ja uittomiehet jäivät työttömiksi. Muissa elin-
keinoissa palkkojen alenemisen vaikutusta lieven-
si elintarvikkeiden halpuus, eivätkä enimmät kau-
punkilaiset kärsineet pulakaudesta kovin paljon.
Rakennustyöläisille se oli kovaa aikaa, koska alan
lama oli raskas ja pitkällinen. Koko maan huo-
mioon ottaen yksityinen kulutus laski tuntuvasti
ja nousi ennalleen vasta 1935.
Syksyllä 1931 Suomen Pankki luopui Englan-
nin esimerkkiä seuraten kultakannasta ja devalvoi
samalla markan vähän tehokkaammin kuin Ruot-
si ja Norja, mikä helpotti tuntuvasti metsäteolli-
suuden tuotteiden vientiä. Kaiken kaikkiaan
maamme selviytyi pulakaudesta harvinaisen vä-
hin vaurioin, mikä johtui myös siitä, että maa ei
ollut vielä kovin pitkälle teollistunut. Sen vuoksi
Suomen riippuvuus viennistä ei ollut niin suuri
kuin varsinaisten teollisuusmaiden. Vuosina
1934-39 taloudellinen kasvu oli taas hyvin voima-
kasta.
Talouselämän
uudistuvia taustatekijöitä
Ensimmäisen maailmansodan aikainen rahan
runsaus synnytti uusia liikepankkeja kuin sieniä
sateella, ja 1919-20 niitä oli kerrassaan 23. Enim-
mät niistä olivat kuitenkin hyvin heikkoja ja me-
nivät kumoon tai sulautuivat suurempiin pank-
keihin viimeistään 1930-luvun pulakaudella. Sen
jälkeen liikepankkeja oli vain yhdeksän, jättiläi-
sinä muiden joukossa Suomen Yhdys-Pankin ja
Pohjoismaiden Osakepankin liittymänä 1919 syn-
tynyt Pohjoismaiden Yhdyspankki sekä Kansal-
lis-Osake-Pankki. Kolmas verraten suuri oli 1913
perustettu Helsingin Osake-Pankki.
Säästöpankit olivat maailmansotien välisenä
aikana vahvassa nousussa: liikepankkien osuus
talletuksista oli 1913 ollut 68 % mutta 1938 se oli
vain 48, säästöpankkien vastaavasti 31 % ja 39 %.
Osuuskassojen merkitys oli kasvanut ripeästi
mutta niiden osuus talletuksista oli silti ennen tal-
visotaa vain 7 %. Vakuutustoiminta oli myös kas-
vanut varsinkin henkivakuutuksen yleistyessä, ja
vakuutuslaitoksilla oli tärkeä osuus luotonannos-
Liikenteessä alkoi 1920-luvulla auton, moniin ne-
rokkaisiin keksintöihin perustuvan uuden kulku-
välineen aikakausi. Suomen tiettävästi ensimmäi-

Suomen vaurastuminen jatkuu 829
sen "automobiilin" hankki turkulainen kauppa-
neuvos Victor Forselius jo 1900, mutta 1922 auto-
ja oli vasta 2 500. Myöhemminkin autokanta kas-
voi aika hitaasti. Vuonna 1930 autoja oli noin
40 000, seuranneina pulavuosina ne vähenivät,
ja vielä 1939 niitä oli vain 53 500. Henkilöliiken-
teessä autolla oli silti jo suuri merkitys. Siellä missä
ei ollut rautatietä, linja-auto oli näet syrjäyttänyt
hevosen pitkähköillä matkoilla. Se tarjosi halpo-
ja palveluksia kaikille toisin kuin vain herrojen
käyttämä kallis kievarikyyti aikoinaan.
Rautateiden kapasiteettia lisäsivät maailmanso-
tien välillä valmistunut, Porista Haapamäen ja
Pieksämäen kautta Joensuuhun vievä poikkira-
tasysteemi, Karjalan radan jatkaminen Kajaanin
kautta Ouluun ja Pohjanmaan radan ulottaminen
Kemijarvelle. Rautatie hallitsi tavarankuljetukses-
sa, ja koottaessa tavaraa radan varteen tai jaetta-
essa sitä maaseudulle kuorma-auto voitti jo kirk-
kaasti hevosen, milloin matkaa oli kymmeniä ki-
lometrejä. Tiet olivat yhä mutkaisia ja kapeita,
soralla tai hiekalla päällystettyjäpä poutaisena ke-
säpäivänä auto nosti mahtavan pölypilven. Tiet-
tyinä aikoina päivästä auton eteen voi sattua
nautakarja, jolloin auttoi vain kärsivällisyys, kos-
ka lehmät tajusivat tilanteen enintään hyvin puut-
teellisesti. Talvisin tie oli joskus tukossa, kunnes
lumiaura ehti paikalle. Auraaminen kävi tosin
kuorma-auton voimin ihmeen nopeasti.
Meriliikenne uudistui tonniston kasvaessa ja
höyry- ja moottorialusten syrjäyttäessä purjelai-
vat. Suomen kauppatonnistosta oli 1920 proomu-
ja lukuun ottamatta 61 % konealuksia mutta 1939
kerrassaan 95 %. Vain merenkulkuneuvos Gus-
taf Eriksonin varustamolla Maarianhaminassa oli
vielä joukko suuria ja kauniita, valtameriä purjeh-
tivia parkkilaivoja kuten Herzogin Cecilie, Oli-
vebank, Pamir ja Pommern. Suurimmillaan Erik-
sonin laivasto oli käsittänyt kerrassaan 29 isoa
purjealusta.
Sisävesien laivaliikenne alkoi taantua, koska tal-
ven pituus teki autojen ja junien kilpailun ylivoi-
maiseksi. Tuontisatamista Helsinki oli ylivoimai-
nen ja toinen vanha suursatama Turku toisena,
mutta viennissä metsäteollisuuden tärkeimmät
satamat Kotka ja Viipuri kilpailivat ensimmäisestä
sijasta. Hangon ja Turun asema talvisatamina
heikkeni, kun 1930-luvulla hankittiin tehokkaita
jäänmurtajia pitämään muitakin satamia avoimi-
na.
Auton ohella varsinainen uutuus oli lentoliiken-
ne, jonka 1923 perustettu, valtion pääasiallisesti
omistama Aero Oy saattoi vakinaiselle kannalle.
Seuraavana vuonna yhtiö liikennöi jo Helsingis-
tä Tallinnaan ja Tukholmaan. Ensimmäiset koti-
maiset lentolinjat avattiin säännölliselle liikenteel-
le vasta 1937. Aluksi käytettiin veteen laskeutu-
via ponttoonikoneita, mutta 1935-36 valmistui-
vat liikennekoneille tarkoitetut lentokentät Helsin-
kiin (Malmille), Turkuun, Tampereelle ja Ouluun.
Suomen elinkeinoelämä edistyi 1920-ja 1930-lu-
vulla hyvin voimakkaasti ilman valtiovallan ko-
vin näkyviä toimenpiteitä. Nimenomaan ei py-
ritty erityisesti lisäämään teollisuutta ja sen osuutta
tuotannosta. Koska ensimmäisen maailmansodan
aikana saadut kokemukset vaativat elintarvike-
huollon omavaraisuuden nopeaa lisäämistä, ta-
louspolitiikassa suosittiin pikemminkin maata-
loutta, ja sen suotuisa kehitys tuntui osoittavan
tämän menettelyn oikeaksi.
Eduskunnan porvarillisesta enemmistöstä huo-
limatta hyväksyttiin eräissä tapauksissa valtion
puuttuminen talouselämään. Paitsi että valtion
lainoituksella muodostettiin uusia maatiloja, al-
koi 1920-luvulla valtion teollisuustoiminta. Tar-
koituksena oli ostaa yrityksiä ulkomaalaisilta ku-
ten metsäteollisuusyhtiöt Gutzeit ja Tornator tai
kehittää ripeästi avainaloja: Outokummun kaivos,
Imatran voimalaitos, Valtion rikkihappo-ja super-

830 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
fosfaattitehtaat, patruunatehdas ja lentokoneteh-
das. Kieltolain kaaduttua väkijuomien valmistus
tehtiin valtionyhtiön, Alkoholiliike Oy:n mono-
poliksi. Kaikki tämä poikkesi jyrkästä liberalis-
mista. Valtion metsätalous oli yhä laajaa; metsien
erottaminen itsenäistyneille kruununtorpille ja
asutustiloille ei paljon tuntunut.
Tullein suojattu maatalous menestyy
Maatalouden tullisuoja oli vielä 1920-luvulla ver-
raten heikko, mutta pulakaudella sitä lisättiin, ja
vuodesta 1934 alkaen viljan tuontitullin ja eräi-
den muiden viljelyn tukitoimien teho oli varsin
huomattava. Karjanhoidon tuotantoa tuettiin
maksamalla vuodesta 1929 lähtien vientitukea en-
sin munista ja sianlihasta, sitten voista ja juustos-
takin. Tällä pyrittiin lisäämään tuotteiden vientiä
ja korottamaan myös niiden kotimaisia hintoja.
Kaikkea tätä vasemmisto vastusti sitkeästi mutta
ei pystynyt estämään, ja kun palkkatasokin kohosi
pulavuosien jälkeen tuntuvasti, maatalouden tuki
ei näkyvästi heikentänyt kuluttajien toimeentu-
loa.
Kulutuksen lisääntymisen ja talouspolitiikan an-
siosta maatalouden kasvuedellytykset olivat hy-
vät. Peltoala lisääntyi paljon nopeammin kuin vä-
kilukuja myös kesannon väheneminen kasvatti
kylvöalaa. Valtaosa heinän- ja viljankorjuutyöstä
tehtiin 1930-luvulla jo hevosvetoisin konein ja
vilja puitiin isossa elosuojassa puimakoneella, jota
käytti poltto- tai sähkömoottori. Traktoreita ei
ollut vielä 1939 kuin 6 000 kappaletta. Salaojitus
yleistyi hyvin hitaasti. Väkilannoitus lisääntyi sen
sijaan suuresti, ja valtion koe- ja jalostustoiminta
kehitti viljelykasveista maahamme soveltuvia
lajikkeita. Niinpä satoisuus kasvoi tuntuvasti,
mihin oli tärkeänä syynä myös ilmaston huomat-
tava lämpeneminen.
Rehukasvien osuus tuotannosta kasvoi entises-
täänkin, mutta silti myös leipäviljan tuotanto li-
sääntyi suuresti. Varsinkin vehnän viljely kasvoi
1930-luvulla, kunnes sen sato oli noin 75 % ruissa-
don määrästä. Ensimmäisen maailmansodan ai-
kana suurta huolta aiheuttanut viljatilanne para-
ni, kunnes 1930-luvun lopulla 90 % leipäviljasta
saatiin omasta maasta. Tosin ainakin kolmannes
tästä riippui ulkomaisista väkilannoitteista, mut-
ta todellinen omavaraisuuskin oli paljon parem-
pi kuin autonomian ajan lopulla. Sokerijuurik-
kaan viljelyllä alkoi olla merkitystä Lounais-Suo-
messa, ja kauppapuutarhoja lisättiin kaupunkien
lähistöllä.
Karjanhoidossa säilyi lypsykarjan valta-asema;
lehmien luku kasvoi verraten vähän mutta nii-
den tuotto sitä enemmän rodunjalostuksen ja var-
sinkin ruokinnan paranemisen ansiosta. Kylvö-
heinä syrjäytti useimmissa taloissa vähäravintei-
sen luonnonheinänpä 1930-luvulla ruvettiin käyt-
tämään professori Artturi Ilmari Virtasen keksi-
mää säilörehua. Tuorerehun säilömisessä AlV-re-
huksi käytettiin alkuaan laimeaa rikki- ja suola-
happoliuosta. Maitotuotteiden lisäys johtui suu-
ressa määrin myös viljaruokinnan ja valkuaispi-
toisten väkirehujen käytöstä.
Lampaita vähennettiin edelleen, mutta sikoja
ja kanoja lisättiin sitä enemmän. Yorkshiren vaa-
leanpunertava sikarotu syrjäytti pitkäkarvaiset
maatiaissiat kokonaan. Valistuneet kasvattajat, joi-
den ammattilehdellä on mehevä nimi Sika, saivat
lihantuotannon nousemaan 1930-luvun lopulle
mennessä yli 50 % suuremmaksi kuin keisarin-
ajan lopulla. Kananhoito oli 30-luvulla tärkeä tuo-
tannonhaara monilla pikkutiloilla, ja kaunis koti-
mainen maatiaiskana väheni valkoisen Leghorn-
rodun tieltä, koska tämä tuotti paremmin. Varhais-
lapsuuteni suurehkon kanalan varjossa eläneenä
olen kuullut, ettei se suinkaan ollut kultakaivos,
koska aivan liian monessa talossa oli kanala.

Suomen vaurastuminen jatkuu 831
Teollisuus kasvaa
ja uudenaikaistuu
Kaikelle teollisuudelle oli suureksi eduksi Suomen
voimatalouden kehitys, sillä teollisuuden sähköis-
täminen tapahtui varsinaisesti maailmansotien vä-
lisenä aikana. Rakennetut vesivoimavarat tuotti-
vat 1920 vasta 100 miljoonaa kWh sähköenergiaa
vuodessa mutta 1939 jo 3 100 miljoonaa kWh.
Verrattomasti suurin voimalaitos oli valtion 1921—
29 Ruokolahdelle rakentama Imatra. Myös säh-
kön käyttö valaistukseen levisi jo laajalle Länsi-
Suomen maaseudullakin, mutta karulla Suomen-
selän alueella sekä Itä-Suomen sisämaassa ja Poh-
jois-Suomessa se oli vielä harvinaista. Suomi ja-
kautui siis ennen talvisotaa sähkö-ja öljylampun
alueisiin. Lapsuudenkotini tuvankatosta riippui
suhiseva "petromaksi" eli painelamppu, mutta
öljy siinäkin paloi.
Suomen teollisuus kasvoi sotienvälisenä aika-
na kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen no-
peasti, kaikkein eniten paperiteollisuus ja lähes
samaa vauhtia metalliteollisuus. Metsäteollisuu-
den kasvu lisäsi hakkuita, kunnes niiden volyy-
mi läheni 1930-luvulla vuotuista lisäkasvua. Met-
sänkasvu oli kyllä pääsemässä hyvään nousuun,
koska 1928 uudistettu laki yksityismetsistä soi val-
tion metsähallinnolle hyvät mahdollisuudet ko-
hentaa metsien hoitoa neuvonnalla ja lainoin sekä
tarvittaessa hakkuurajoituksin. Neuvonta oli teho-
kasta, koska kotimainen metsäntutkimus oli kehi-
tetty metsähallituksen pääjohtajan A.K. Cajan-
derin johdolla korkealle kannalle.
Suomen paperiteollisuuden teknistä tasoa jou-
duttiin kohentamaan 1920-luvulla, koska pape-
rin viennin suuntautuessa Venäjän sijasta länsi-
maihin laatua oli parannettava paljon. Tulokse-
na oli että Suomen paperiteollisuus oli pulakau-
della ja sen jälkeen uudenaikaisempaa kuin Ruot-
sin ja Norjan ja vienti onnistui hyvin. Paperin ja
etenkin selluloosan tuotanto kehittyi dynaamises-
ti, ja vaikka hinnat alenivat, runsas menekki säi-
lytti tuotannon edullisena. Alan merkkimies ken-
raalimajuri Rudolf Walden yhdisti Valkeakosken,
Jämsänkosken, Myllykosken ja Simpeleen pape-
ri- ja selluloosatehtaat Yhtyneet Paperitehtaat
Oy:ksi ja uudenaikaisti ne perin pohjin. Puuteol-
lisuudessa kasvoi erikoisesti vanerin tuotanto, ja
Suomesta tuli johtava maa sen ja lankarullateol-
lisuuden alalla. Kaiken kaikkiaan metsäteollisuu-
den jalostusaste kohosi suuresti.
Metalliteollisuuden volyymi oli kasvanut ensim-
mäisen maailmansodan aikana Venäjän sotatarvi-
ke tilausten ansiosta, ja se menestyi sittemmin hy-
vin kotimarkkinateollisuutena menekin kasvun
ja tullisuojan ansiosta. Teollisuutta suojaava pro-
tektionismi oli tosin Suomessa moniin muihin
maihin verraten lievää. Erikoisaloista sähkötek-
ninen teollisuus kasvoi nopeasti, ja Oy Strömberg
valmisti Pitäjänmäellä suuria generaattoreita,
moottoreita ja muuntajia. 1920-luvulla syntyi
myös radiotekninen teollisuus. Konepajoilla oli
paljon työtä metsäteollisuuden ja maatalouden
koneistamisessa, ja rakennuksilla tarvittiin paljon
valutuotteita. Erittäin hyviä höyryvetureita val-
misti Tampereen Pellava-ja Rautateollisuus Oy:n
ohella Tampereelle 1915 perustettu Lokomon ko-
nepaja.
Laivanrakennusteollisuus taantui 1920-luvulla,
mutta sotalaivaston suuri rakennusohjelma antoi
sitten hyvän sysäyksen, ja 1930-luvun lopulla tela-
koiden kapasiteetti oli jo varsin suuri ja työn laa-
tu tasokas. Suomessa rakennettiin jopa 8 000 ton-
nin valtamerialuksia. Laivanrakennuksen kehittä-
jänä on mainittava 1930-luvulla syntyneen suu-
ren Wärtsilä-yhtymän pääjohtaja, diplomi-insi-
nööri, sittemmin vuorineuvos Wilhelm Wahlforss
(1891-1969). Suomen metalliteollisuuden myö-
hempi nousu on perustunut suuressa määrin jo
1930-luvulla tapahtuneeseen kehitykseen.

832
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Välillä miltei sammunut kaivosteollisuus elpyi
maailmansotien välillä. Suuri merkitys oli ennen
kaikkea Outokummun kuparikaivoksella, joskin
louhinta oli vähäistä, kunnes kaivokselle raken-
nettiin 1928 rautatie. Tällä välin valtiolle ostettu
kaivos tuotti siitä lähtien niin paljon kuparia, että
Suomi oli tämän tärkeän metallin suhteen pitkän
aikaa omavarainen, sekä rikkiä ja jonkin verran
rautaa. Muut kaivokset olivat pieniä, ja raudan
saanti oli yhä etupäässä rautaromun ja tuonnin
varassa. Raudantuotantoa paransi olennaisesti Oy
Vuoksenniskan 1930-luvun lopulla rakentama
suuri rauta- ja terästehdas.
Neuvostoliiton 1920 luovuttamassa Petsamos-
sa löydettiin Kolosjoelta 1924 rikas nikkeli-ja ku-
parimalmiesiintymä. Hankalan matkan ja koti-
maisen pääoman niukkuuden vuoksi Suomen
valtio vuokrasi malmialueen englantilais-kanada-
laiselle yhtiölle The International Nickel Compa-
ny of Canada. Tämä oli alustavien töiden jälkeen
jo pääsemässä varsinaisen kaivostoiminnan al-
kuun talvisodan syttyessä.
Ansiokotiteollisuus taantui 1920-luvulla olennai-
sesti ja menetti valtakunnallisen merkityksensä,
mutta kehitys vaihteli eri aloilla. Eräänä syynä
kotiteollisuuden vähenemiseen oli maaseudun ti-
lattomien vähentyminen, joka vähensi sivutulojen
tarvetta. Silti ne olivat yhä tervetulleita monessa
työläiskodissa ja pienehkössä taloissa. Niinpä suk-
kalankojen kehruu tilauksesta oli yhä monen köy-
hän maalaisnaisen sivuelinkeinona, koska kehrää-
möjen tuottamaa lanka ei ollut kyllin pehmeää.
Kankaankudonta oli tärkein ansiokotiteollisuu-
den haara, mutta tehdastekoiset kudonnaiset kil-
pailivat yhä kovemmin kangaspuilla tehtyjen
kanssa. Kotikutoiset pukukankaat syrjäytyivät jo
1920-luvulla, mutta sisustustekstiilit, varsinkin
ikkunaverhot, sängynpeitteet ja pöytäliinat säilyt-
tivät menekkinsä paremmin. Niiden käyttö levi-
si työväenkin keskuuteen, ja kangaspuin kudo-
tut vaatimattomat ja halvat kodintekstiilit olivat
vielä 1930-luvulla suosittuja. Niitä tuotettiin kus-
tannusjärjestelmää käyttäen yhä paljon Kauha-
valla ja lähipitäjissä, ja kauhavalaisilla "kotikuto-
moilla" oli lopulta noin 2 000 kotityötä tekevää
kankuria. Myös Paraisilla, Orimattilassa, Kan-
kaanpäässä, Kuortaneella ja Kruunupyyssä ku-
dottiin innokkaasti, mutta eräillä muilla vanhoil-
la käsityöseuduilla kudonta kuihtui jo 1920-luvul-
la.
Joillakin ennen käsityönä tehdyillä tuotteilla oli
hyvä kysyntä, mutta tuotanto muuttui etupäässä
koneelliseksi kuten esimerkiksi suksien, huoneka-
lujen ja puukkojen valmistus. Jurvassa käsityöstä
kehittyi merkittävä koneistettu huonekaluteolli-
suus. Keinutuolien valmistus ei vielä teollistunut.
Joidenkin käsityöntuotteiden tarve loppui täysin
kuten Porvoon olkihattujen ja Kankaanpään vis-
kurien tai suli vähäiseksi kuten rukkien.
Puuastioiden menekki väheni pahoin paitsi saa-
vien, joita tarvittiin, kunnes isot muoviastiat kor-
vasivat ne toisen maailmansodan jälkeen. Kiesien
ja kirkkorekien kysyntä romahti 1920-luvun lo-
pulla, osaksi linja-autoliikenteen takia, osaksi hen-
kilöauton riistäessä niiltä statussymbolin aseman.
Työreellä oli yhä hyvä menekki metsätöiden ta-
kia. Pärekoppia tarvittiin maaseudulla vielä pal-
jon, ja niitä tehtiin etenkin Kankaanpäässä ja Mie-
hikkälässä. Pajukorienkin valmistus säilyi monin
paikoin. Muolaan "savipottien" kysyntä pysyi hy-
vänä talvisotaan asti, koska ruokaa haudutettiin
varsinkin Itä-Suomessa mielellään vanhaan ta-
paan saviastioissa.
Uusia tuulia kaupan alalla
Kotimaankauppa vilkastui maailmansotien välil-
lä suuresti mutta ei vielä keskittynyt mainittavas-

Suomen vaurastuminen jatkuu 833
ti; kyläkaupat ja osuuskaupan sivumyymälät me-
nestyivät auton ollessa maaseudulla harvinainen.
Kaupungeissa oli jo paljon erikoismyymälöitä, ja
isohkossa kirkonkylässäkin voi olla sekatavara-
kauppojen ohella ruokatavarakauppa, "lyhytta-
varakauppa", jossa myytiin asusteita ja rihkamaa,
ehkä myös kirjakauppa, kukkakauppa ja kellose-
pän myymälä. Lehtimainonta lisääntyi, ja 1930-
luvun lopulla oli aikaansa seuraavalla myymälällä
näyteikkuna. Jo 20-luvulla lehtimainokset olivat
usein iskulausein ja runon värssyin höystettyjä,
monesti hemaisevin tytönkuvin somistettuja, tai
sitten saatiin esimerkiksi Ruotsin arkkipiispa ke-
humaan kirjallisesti ihmeitä tekevää kurkku-
pastillia.
Ulkomaankaupasta tehtiin tällä aikakaudella kah-
denkeskisiä sopimuksia tärkeiden maiden kans-
sa. Suomen viennissä olivat metsäteollisuuden
tuotteet yhä etusijalla; niiden osuus oli yli 70 %
kaikesta. Sahatavaran viennissä jouduttiin käy-
mään kovaa kilpailua muiden metsäisten maiden
kanssa, mikä kiihdytti suuntausta paperi- ja mas-
sateollisuuteen. Paperiteollisuudelle avasi hyvät
markkinat Englannin kanssa 1933 tehty kauppa-
sopimus: suomalainen sanomalehtipaperi, sellu-
loosa ja puuhioke saivat tullivapauden ja alan
muut tuotteet alhaisen tullin. Vastineeksi Suomi
myönsi tullinalennuksia brittien kivihiilelle, kan-
kaille ja koneille. Englanti oli Suomen verratto-
masti tärkein vientimaa Saksan ollessa toisella si-
jalla, kun taas Neuvostoliiton eristäytyvä talouspo-
litiikka ja viileät poliittiset suhteet supistivat idän-
kaupan aivan vähäiseksi.
Tuonnissa kasvoi tuotantohyödykkeiden, eten-
kin metallien ja koneiden osuus. Viljan osuus oli
vielä 1920-luvun alussa melko suuri, mutta se pie-
neni nopeasti, ja kotimarkkinateollisuuden kas-
vu hillitsi muiden kulutustavaroiden tuontia. Suo-
men tärkein tuontimaa oli 1920-luvulla Saksa,
mutta sittemmin Englanti nousi sen rinnalle ja
lopulta ohikin. Koneita tuotiin etupäässä Saksas-
ta ja Ruotsista mutta myös Yhdysvalloista. Suo-
men ulkomaankauppa oli 1920-luvulla lievästi
tuontivoittoista mutta myöhemmin tuntuvasti
vientivoittoista, koska vientitavaroiden hinnat ke-
hittyivät edullisesti.
Tuotanto kasvaa ympäristön
kärsimättä kohtuuttomasti
Suomen kansantuote kasvoi 1920-ja 1930-luvul-
la pulakaudesta huolimatta hyvin nopeasti, kes-
kimäärin 4,7 % vuodessa, ja asukasta kohti las-
kien nousu oli 3,8 % vuodessa. Nämä ovat lukuja,
joita Suomessa ei ole toisen maailmansodan jäl-
keenkään kovin paljon ylitetty. Maa vaurastui to-
della tuntuvasti ja saavutti vuoteen 1938 mennes-
sä Ranskan ja Alankomaiden tason. Henkeä kohti
laskettu kansantuote oli Euroopan maista vain
Englannissa, Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa sel-
västi korkeampi kuin Suomessa, kun taas Etelä-
ja Itä-Euroopan maat olivat paljon köyhempiä.
Tämä kehitys ei johtunut elinkeinorakenteen
sanottavasta muuttumisesta. Tuotannon päähaa-
rojen osuus kansantuotteesta pysyi näet kaksi
vuosikymmentä lähes ennallaan, ja vielä 1938
maa-ja metsätalouden osuus oli 36 °/o, teollisuu-
den 30 % ja palvelujen 34 %. Tuotannonhaarojen
osuus väestön elinkeinojakautumasta oli aivan eri-
lainen: 1940 lienee maatalouden palveluksessa
ollut noin 60 %, teollisuuden 20 % ja palveluelin-
keinojen 17 % väestöstä. Maatalouden suuri osuus
työvoimasta osoittaa talouselämän melkoista van-
hakantaisuutta, ja Suomi olikin 1938 vähemmän
teollistunut maa kuin Ruotsi oli ollut jo 1910. Kou-
luissa opetettiin 1930-luvun lopullakin varauksitta,
että Suomen pääelinkeino oli maatalous.

834 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Jos joku maailmaa tunteva suomalainen oli pa-
hoillaan maansa heikosta teollistumisasteesta, hän
olisi voinut iloita mitalin kääntöpuolesta. Valta-
osa suomalaisista asui vielä maaseudun rauhassa
hengittäen puhdasta ilmaa, ja lapset leikkivät
omalla kotipihalla. Jotkut hitaasti virtaavat joet
olivat tosin saastuneita maa-ja kotitalouden pääs-
töistä. Jos juomavettä otettiin vielä joesta, kävi
kuin Lapualla, jossa leukailtiin 1920-luvulla, et-
tei lapualaiseksi päässyt ennen kuin oli asunut pi-
täjässä kymmenen vuotta ja sairastanut lavan-
taudin (Erkki Lehtinen). Mutta laajalla järvialueel-
la ja pohjoisen vuolaiden virtojen varsilla vedet
olivat yleensä puhtaat.
Elävä luonto kärsi entistä enemmän talouselä-
mästä ja suojelun puutteesta. Sellaiset kookkaat
lajit kuin karhu, susi, ilves, ahma, kotkat ja jout-
sen olivat vaarassa hävitä sukupuuttoon. Suurpe-
dot olivat vielä kokonaan rauhoittamatta. Hirven
rauhoitus oli pelastanut kannan, ja se oli hitaasti
vahvistumassa, mutta kaatolupia annettiin vielä
hyvin niukasti. Ilmaston lämpeneminen toi Suo-
meen uusia lintulajeja, ja monet aikaisemmin
maan eteläosassakin harvinaiset linnut kuten nau-
rulokki ja töyhtöhyyppä levisivät hyvää vauhtia
pohjoisemmaksi.
Urheilu kohensi maailmansotien välisenä aikana suomalaisten terveyttä ja itseluottamusta. Nuoren pesäpallon lyöjän asu
muistuttaa Suomeen 1910 tulleen partioliikkeen arvokkaasta työstä kouluikäisen nuorison ohjaamiseksi terveisiin harrastuksiin.

836
Suunta hyvinvointi
yhteiskuntaa kohti
Väkiluku kasvaa
varsinkin kaupungeissa
Suomen väkiluku, joka oli ollut 1914 noin 3,0 mil-
joonaa henkeä, kasvoi yhä verraten nopeasti, vuo-
teen 1939 mennessä 3,7 miljoonaan. Luonnolli-
nen lisääntyminen oli kuitenkin hidastunut tun-
tuvasti entisestään: kuolleisuus oli alentunut mutta
syntyneisyys vielä enemmän. Perhesuunnittelu oli
jo levinnyt laajoihin väestönkerroksiin etenkin
kaupungeissa, joissa syntyneisyys oli paljon alem-
pi kuin maaseudulla. Kaupunkiväestön luonnolli-
nen lisäys olikin erittäin heikko. Suuri muuttolii-
ke maalta kaupunkeihin lisäsi kuitenkin kaupun-
kien ja kauppalain väestöä ja sen osuutta Suo-
men väestöstä, kunnes se oli 1940 jo 27 %. Kun
maalaiskuntien taajamatkin otetaan huomioon,
noin kolmasosa suomalaisista asui tuolloin asu-
tuskeskuksissa.
Asutuskeskuksiin muuttaneet olivat etupäässä
maaseudun työväkeä, mutta paljon heissä oli ta-
lollistenkin lapsia. Kysymys oli yleensä työn hake-
misesta, koska sitä oli pulakauden jälkeen hyvin
saatavissa teollisuudessa ja palveluelinkeinoissa.
Maataloudessa taas tarvittiin ihmistyötä entistä
vähemmän viljelyn koneistuessa ja rationalisoi-
tuessa, vaikka peltoala kasvoikin. Etenkin pieneh-
köt talot voitiin hoitaa viljelijäperheen voimin, ja
palkatun väen osuus pieneni. Erään arvion mu-
kaan työväen osuus maatalouden työvoimasta oli
1920 noin 36 % mutta 1940 vain 24 %. Kylien
laiteilla autioitui paljon mäkitupia ja pieniä torp-
pia nuoren väen muutettua pois, ja Itä-Suomen
loisväestö supistui jo hyvin vähiin.
Reino Lennon arvion mukaan maaseudulta
muutti kaupunkeihin ja kauppaloihin 1918-39 py-
syvästi noin 200 000 henkeä. "Todellinen kärpäs-
paperi" (Kari Pitkänen) oli Helsinki, jonne muutti
noin 112 000 henkeä. Muihin Uudenmaan, Tu-
run ja Porin, Hämeen ja Viipurin läänin kaupun-
keihin muutti yhteensä 78 000 asukasta. Kun ete-
läisten läänien kaupungit saivat siis 190 000 uut-
ta asukasta, voi todeta maalta muutetun etupääs-
sä nopeasti teollistuvan Etelä-Suomen kaupun-
keihin.
Helsinki kasvoi jo varsin suureksi kaupungik-
si, jossa oli 1939 henkikirjan mukaan 252 000
asukasta. Toiseksi suurin oli Tampere 76 000
asukkaineen, sitten 73 000 hengen Viipuri ja Tur-
ku 71 000 hengen väestöineen. Tampereeseen ja
Viipuriin oli siihen mennessä liitetty tärkeimmät
esikaupungit, mutta Turkuun ja varsinkin Helsin-
kiin oli liittämättä väkirikkaita, elimellisesti kau-
punkiin kuuluvia alueita. Ne mukaan lukien Hel-
singin väkiluku olisi ollut 1939 jo 290 000 -
300 000 henkeä ja Turun noin 80 000.
Sotienvälisenä aikana syntyperäisistä helsinki-
läisistä kehittyi selvästi uusi väestöryhmä: "lande-
laisista" jyrkästi erottuvat, kotikaupungistaan yl-
peät "Stadin kundit ja friidut" tiettyine suurkau-
punkilaisen piirteineen. Aaro Hellaakoski julkai-
si 1920 runon Kalle kaupungista, jossa varttunut

Suunta hyvinvointiyhteiskuntaa kohti 837
helsinkiläinen oli saatu houkutelluksi maalle ihai-
lemaan luontoa ja maalais väen työntekoa. Kalle
kyllästyi pian:
Noitui. Astui asemalle, osti lipun kaupunkiin
asfaltille paahtuvalle, katukujiin ahtaisiin,
työntyi vuokraluolahansa, veti verhot akkunaan,
pisti piipun leukahansa, väänsi sähkön palamaan.
Iltatunnit kahvilassa sauhupilviss' tupakan,
porinassa, kalinassa, soiton käyden vinkuvan.
Siin' on synkkää viihdytystä, vaiti ollen, tarkastain,
outoin kasvoin väreilystä rintain äänet aavistain ...
Siirtolaisuus hidastutti väestönkasvua maail-
mansotien välillä verraten vähän. Pohjois-Ame-
rikkaan ja pieneksi osaksi Austraaliaan muutti
1918-39 vajaat 70 000 suomalaista. Eniten siirto-
laisia meni nyt Kanadaan, koska Yhdysvaltoihin
ei enää juuri otettu uusia tulokkaita. Paluumuut-
to näistä maista on kuitenkin otettava huomioon.
Suomeen tuli vanhempiensa mukana myös pie-
ni joukko kansalaisia, jotka olivat syntyneet Yh-
dysvalloissa kuten kansleri Kaarlo Hartiala tai Ka-
nadassa kuten tämän kirjoittaja. Mekin, immi-
grants from States and Canada, olemme tehneet
osamme Vanhassa maassa, vaikka emme näy ti-
lastoissa.
Neuvostoliittoon suomalaisia siirtyi paitsi 1918
myöhemminkin, etenkin pulavuosina työttö-
myyttä ja lapuanliikettä pakoon. Auvo Kostiai-
sen arvion mukaan pulavuosien laittomasti siirty-
neitä "loikkareita" saattoi olla 15 000 henkeä, ja
vain harvat palasivat. Suomeen siirtyi toisaalta Ve-
näjältä inkeriläisiä ja vienankarjalaisia, ja heitä jäi
pysyvästi maahan ainakin 12 000 henkeä. Lisäk-
si maahamme jäi joitakin tuhansia venäläisiä emi-
grantteja, joten muuttotappio Neuvostoliitolle lie-
nee ollut 1918-39 kaiken kaikkiaan vain 5 000 -
6 000 hengen tienoilla. Muu siirtolaisuus tuotti
Suomelle samaan aikaan ehkä 60 000 asukkaan
menetyksen.
Riidoista rauhoittumiseen
työelämässä
Vaikka Suomessa oli 1920-luvulla uudistushen-
keä, yhteiskunnan ilmapiiri ei tahtonut rauhoit-
tua eikä lämmetä. Jo 1922 saatiin tosin aikaan lait
työsopimuksista ja työsäännöistä, ja kun ne perus-
tuivat presidentti KJ. Stählbergin huolelliseen ja
tasapuoliseen suunnitteluun, ne tulivat tarkoituk-
senmukaiset ja ovat säilyneet kauan. Myös työn-
antajien järjestöjen ja työntekijöiden ammattiliit-
tojen välisistä kolmivuotisista työehtosopimuksis-
ta säädettiin 1924 laki, joka oli täysin ajan tasalla
vaan ei tahtonut kelvata kenellekään.
Jouko Siipi toteaa näet Suomessa olleen kovin
paljon ihmisiä, "jotka luottivat enemmänkin jouk-
kovoimaan ja härkäpäisyyteen". Työnantajat kiel-
täytyivät useimmilla aloilla solmimasta työehto-
sopimuksia, ja työläisetkin suhtautuivat niihin
epäilevästi. Kun sopimuksia ei tehty, työmailla
oli rauhatonta, ja äkillisiä lakkoja syntyi paljon.
Kun enimmät työväen ammattiliitot vielä soluivat
kommunistien johtoon, siinä oli työnantajille
1920-luvun loppuun saakka ainainen peruste aset-
tua ammattiyhdistysten ja liittojen toivomuksia
vastaan.
"Osapuolista vain sosiaalidemokraattinen am-
mattiyhdistysväki halusi todella neuvotella", ar-
velee Siipi. Heidän puolueellaan oli kyllä vaiku-
tusta eduskunnassa, ja keskustassakin oli yhä uu-
distushenkeä, joten työsuojelua pyrittiin edistä-
mään säätämällä 1925-29 uudet lait tapaturma-
vakuutuksista, ammattientarkastuksesta ja lasten
ja nuorten käyttämisestä ammattityöhön. Tässä-

838
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
kin uudistustyössä riitti silti kiistoja, ja vaikka lait
tulivat hyvät, työmarkkinoilla nuristiin kauan
molemmin puolin.
Sallan "läskikapina" 1922 kiinnitti valtiovallan
huomiota pohjoisen savottamiesten asuntoina
oleviin kämppiin, ja sisäasiain ministeriö lähetti
niitä tarkkailemaan filosofian lisensiaatti Sakari
Pälsin, jonka oli helppo naamioida työ kansa-
tieteelliseksi tutkimukseksi. Hän totesi raportis-
saan ja hauskassa kirjassaan Tukkimetsistäja uitto-
puroilta (1923) kämpät kelvottomiksi, ja tästä ja
muista selvityksistä oli seurauksena 1926 säädet-
ty laki metsä-ja uitto työläisten asunnoista. Käm-
pät paranivat sitten vähitellen, vaikka savotta-
miesten oma vanhoillisuus ja vaatimattomuus tah-
toivat olla jarruna.
Pulakausi ja lapuanliike vaikuttivat sitten monin
tavoin yhteiskuntaan, etupäässä välillisesti ja ajan
mittaan. Tosin lapuanliikkeen vaikutus työväen
ammattiliikkeessä tapahtuneeseen maanjäristyk-
seen oli vain toissijainen. Sosiaalidemokraatit oli-
vat jo 1920-luvun viimeisinä vuosina kyllästyneet
lopullisesti kommunistien otteisiin ammattiliitois-
sa ja Suomen Ammattijärjestössä, kun radikaalit
eivät pitäneet sopimuksia eivätkä tulleet toimeen
työnantajien kanssa. Jo 1928 sosiaalidemokraatit
väittivät, että SAJ:ta johdettiin Moskovasta.
Sosiaalidemokraattien erottua 1929 SAJ:n luot-
tamuselimistä muutamat ammattiliitot erosivat
tästä keskusjärjestöstä, ja uuden perustamista
suunniteltiin. Lapuanliikkeen painostus koitui sit-
ten SAJ:n tuhoksi. Svinhufvudin hallituksen käs-
kystä järjestön toimistot suljettiin heinäkuussa
1930, ja sisäasiainministeriö määräsi sen toimin-
nan lopetettavaksi syyskuun lopussa, siis ennen
kommunistilakien hyväksymistä. Niiden nojalla
SAJ lakkautettiin oikeusistuimen päätöksellä, lo-
pullisesti elokuussa 1931. Sen sijalle sosiaalide-
mokraatit olivat perustaneet jo lokakuussa 1930
Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton (SAK).
Kun samana vuonna oli lisäksi säädetty laki työ-
rauhan suojelemisesta, työmarkkinat rauhoittui-
vat huomattavasti.
Jonkin verran työriitoja syntyi 1930-luvun lo-
pullakin, mutta kun niillä ei ollut poliittista taus-
taa, ne loppuivat melko lyhyeen. Myös työnanta-
japuolella oli suhtautuminen muuttumassa, "van-
hat jääräpäät olivat taistelunsa taistelleet", sanoo
Jouko Siipi, ehkä liikaa yleistäen, ja uudet mie-
het eivät juuri vastustaneet työehtosopimuksia si-
nänsä. SAK:n asenne oli myös siksi asiallinen,
ettei se ärsyttänyt tavallista toimitusjohtajaa. Työ-
maaterrori "valkoisia työläisiä" vastaan loppui
jokseenkin tarkkaan, ja 1930-luvun lopulla työ-
miehen oli paikoittain mahdollista jopa kuulua
sekä ammattiyhdistykseen että suojeluskuntaan.
Viimeisenä vanhan ajan patruunana johti Yh-
tyneitä Paperitehtaita kenraali Rudolf Walden,
joka pysyi tiukasti 1920-luvulla omaksumissaan
asenteissa ja kieltäytyi hyväksymästä työväen am-
mattiyhdistyksiä neuvottelukumppaneikseen lii-
toista puhumattakaan. Walden oli muutenkin itse-
valtainen ja tarvittaessa kova johtaja. Hän paransi
tosin työväkensä oloja monin tavoin, mutta kai-
ken piti tapahtua hänen ehdoillaan. Kenraali vaati
myös että työväki osallistuisi suojeluskuntien ja
Lotta Svärdin toimintaan. Waldenin itse vakaisuus
herätti tietenkin vastustusta, mutta SDP:n johdon-
kaan vetoomus ei saanut häntä muuttamaan miel-
tään, ei edes toinen voimamies Väinö Tanner.
Pulakausi vaatii
sosiaalipolitiikan tehostamista
Uutena ja pahana yhteiskunnan häiriönä joudut-
tiin vuodesta 1929 lähtien toteamaan lisääntyvä
työttömyys. Se alkoi rakennusalalla jo mainitun
vuoden keväällä ja levisi nopeasti maaseudun työ-

Suunta hyvinvointiyhteiskuntaa kohti 839
väen ja savotassa ja uitossa käyneiden pienviljeli-
jöiden keskuuteen. Kunnat olivat vanhastaan
avustaneet pientä osaa talvisin työttömiksi joutu-
neista, mutta joukkotyöttömyys oli uusija hankala
ilmiö. Jo tammikuussa 1930 rekisteröitiin 43 000
työtöntä, valtaosa heistä maaseudulla, ja kuiten-
kin tutkimukset olivat hyvin puutteellisia. Työttö-
myys joka tapauksessa lisääntyi vuoteen 1932
saakka, ja kun työttömien säästöt olivat siihen
mennessä taatusti lopussa, avustustoimia joudut-
tiin harkitsemaan tosissaan.
Aluksi kunnat koettivat järjestää entiseen ta-
paan hätäaputöitä, mutta varat eivät riittäneet pit-
källe. Jo 1931 valtiovallan oli sen vuoksi pakko
tehostaa omia toimiaan. Valtiolta saatujen varo-
jen turvin kunnat järjestivät nyt varatöitä, joissa
palkka oli kyllä tuntuvasti normaalia palkkatasoa
alempi mutta työttömällä oli kuitenkin hengen
turva. "Työttömät eivät nyt enää harhailleet jon-
kinlaisena epätoivoisena laumana armoa etsimäs-
sä, ilmaiset ruuanjakelut ja muut hätätoimenpiteet
oli jo lopetettu" (Siipi).
Valtion varatyömaat olivat jo 1932 erityisten
työvirastojen alaisina, ja varatöiden palkkoja ryh-
dyttiin parantamaan. Valtion ylimääräisillä työ-
mailla, joilla tehtiin kuten varatyömaillakin suu-
reksi osaksi tietöitä, maksettiin jopa käypää palk-
kaa. Vuonna 1933 työttömyys alkoi vähentyä ja
koko pulakausi mennä ohi Suomen osalta, mut-
ta yhteiskunnalliseen ajatteluun se oli jättänyt
pysyvät jäljet. Työttömyys edellytti valtiovallan
järjestelmällisiä aputoimia ja siihen tarvittavaa
hallintoa, ja tämä herätti uudenlaista kiinnostus-
ta muuhunkin sosiaalipolitiikkaan.
Varatyömaalla lapiota käytellyt työmies ei ol-
lut varsinaisesti kiitollinen valtion avusta eikä edes
tyytyväinen, mutta hän oli kuitenkin saanut apua
sitä eniten tarvitessaan. Tämä alkoi muuttaa Ukko
Kruunun kuvaa jyrkkähenkisenkin työläisen sil-
missä. Siihen asti oli tuntunut siltä, että valtio vain
pakotti miehen parhaassa iässään vuodeksi sota-
väkeen simputettavaksi ja poliisit kyttäsivät työ-
läisten järjestötoimintaa ja pirtupulloja. Mutta
eikös vain sama valtio nyt koettanut pitää huolta
työmiehen elämisestä, tosin saidasti ja byrokraat-
tisesti mutta kumminkin tavalla, joka pani ajatte-
lemaan.
Pulakauden vielä kestäessä Sunilan hallitus ryh-
tyi auttamaan myös maanviljelijöitä. Jo 1916 pe-
rustetun Maakiinteistöpankin osakepääomaa li-
sättiin, jotta se voisi myöntää maanviljelijöille pit-
käaikaisia lainoja kiinnitys vakuutena. Pankki an-
toi vuoteen 1936 mennessä tukea 9 000 viljelijäl-
le. Tämä pankki ja asutushallitus lunastivat lisäk-
si pakkohuutokaupoista yli 3 600 tilaa, jotka py-
rittiin toimittamaan takaisin entisille isännilleen.
Täten "pulamiesten" tyytymättömyys otettiin
huomioon pyrkimällä korjaamaan pahimmat
epäkohdat.
Kivimäen hallitus jatkoi sitten yhteiskunnallista
uudistustyötä, eivätkä sen esitykset herättäneet
eduskunnan porvarillisessa enemmistössä kovin
paljon vastarintaa. Henki oli toinen kuin 1920-
luvun lopulla. Paljon merkitsi sekin, että julkiset
varat, joita tarvittiin sosiaalipolitiikan tehostami-
seen, lisääntyivät 1934 alkaneella taloudellisella
nousukaudella, vaikka verotusta ei erityisesti kiris-
tetty. Tulonsiirrot eivät kasvaneet vielä huomiota
herättävän suuriksi, mutta kehitys niihin perus-
tuvaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota kohti oli
alkanut. Uusi piirre oli sekin että yhteiskunnallis-
ta huoltoa säätelivät yhä enemmän lait ja sosiaa-
liministeriön määräykset, jotka kitsainkin kunnal-
lishallinto joutui ottamaan huomioon.
1930-luvulla säädettiin siten asuntohuoltoa pa-
rantava asemakaavalaki ja rakennussääntö, ter-
veydenhuoltolaki, lastensuojelulaki 1936 ja laki
äitiysavustuksista 1937. Alkoholistien ja irtolaisten
huollosta säädetyt lait merkitsivät, että heitä ei kä-

840 ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
sitelty enää rikollisina vaan apua tarvitsevina ih-
misinä. Kivimäen hallitus valmisteli myös vuosi-
kymmenen suurimman sosiaalipoliittisen uudis-
tuksen, 1937 säädetyn lain kansaneläkkeestä eli
yleisestä vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkkeestä,
jota sosiaalidemokraatit olivat ajaneet puolueen
perustamisesta lähtien. Työväen uusi tapaturma-
vakuutuslaki 1935 oli sekin edistyksellinen, sa-
moin 1939 säädetty vuosilomalaki, jonka perus-
telut liittyivät työntekijäin terveydenhoitoon.
Sairaalalaitos kehittyi 1920-luvulla verraten hi-
taasti, seuraavalla vuosikymmenellä nopeammin
maan vaurastuessa. Erityisesti on mainittava kun-
tainliittojen perustamat tuberkuloosiparantolat ja
piirimielisairaalat. Vuodesta 1929 mielisairaalat
saivat valtionapua. Kaupungeilla oli 1930-luvun
lopulla kauttaaltaan omat sairaalansa mutta vielä
1938 oli vain 99 maalaiskunnalla kunnansairaala.
Lääkintähoidon taso parani hiljalleen pätevän lää-
kärikunnan johtamana, mutta kovin suuria uudis-
tuksia ei sotienvälisenä aikana tapahtunut.
Urheilu antaa terveyttä
ja lisää itseluottamusta
Urheilulla oli Suomessa maailmansotien välise-
nä aikana paljon suurempi yhteiskunnallinen
merkitys kuin koskaan ennen tai jälkeen. Sitä or-
ganisoivat ennen kaikkea urheiluseurat, joista
suurin osa kuului vuodelta 1900 peräisin olevaan
Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon (SVUL).
Urheilun eri haaroja varten perustettiin erikoisliit-
toja ja seuroja: hiihtoliitto, jalkapalloliitto, nyrk-
keilyliitto ja monta muuta.
Työväen Urheiluliitto (TUL) sai 1919 alkunsa
siitä, että SVULrsta oli erotettu joukko seuroja,
joiden katsottiin sekaantuneen pahasti punaka-
pinaan. Tämän takia sellaiset seurat, joiden jäse-
net olivat etupäässä työväkeä, erosivat omaksi lii-
toksi. Se piti omia kilpailujaan ja osallistui työ-
väen olympialaisiin, joissa Suomi oli 1920- ja
1930-luvulla ylivoimaisesti menestyvin maa. Mo-
net TUL:n huippumiehet siirtyivät kyllä "porva-
rillisiin" seuroihin päästäkseen mukaan suurem-
piin kilpailuihin ja varsinaisiin olympiakisoihin.
TUL kiinnitti paljon huomiota naisurheiluun ja
suosi joukkourheilua työläisten terveyden paran-
tamiseksi. Kommunistilakien nojalla lakkautettiin
1930-luvun alussa lukuisia TUL:n seuroja, mutta
niiden tilalle perustettiin pian uudet.
Urheilun valtavirtana oli SVUL:n alaisten seu-
rojen toiminta. Joitakin uusia urheilumuotoja le-
visi Suomeen, varhemmin harvinainen nyrkkei-
ly yleistyi joissakin kaupungeissa, ja 1930-luvul-
la pelattiin jo jääkiekkoakin vaikka paljon vähem-
män kuin pohjoismaista jääpalloa. Suosittu uusi
peli tuli pesäpallosta, jonka loi etevä urheilukir-
jailija Lauri Pihkala (1888-1981), pakinoitsijani-
meltään "Tahko". Hän oli innokas isänmaan-
ystävä ja arvosti urheilun terveydellistä ja kasvat-
tavaa merkitystä mutta katsoi asiaa myös maan-
puolustuksen kannalta toimiessaan pitkään suo-
jeluskuntien yliesikunnan urheilupäällikkönä.
Pesäpallopelin Pihkala kehitti vuoteen 1922
mennessä pitkällisen pohdinnan ja kokeilun jäl-
keen esikuvina kuningaspalloksi nimitetty kan-
sanpeli ja amerikkalainen baseball. Pesäpallo sai
nopeasti suuren suosion, ja sitä levittivät tarmok-
kaasti suojeluskunnat, koska pelin arveltiin kehit-
tävän hyvän sotilaan ominaisuuksia. Siihen Lau-
ri Pihkalakin oli tähdännytkin. Pesäpalloa harras-
tivat erikoisseurat, vuodesta 1930 lähtien myös
TUL:ään kuuluvat. Ulkomaille se ei ole sanot-
tavasti levinnyt. Pesäpalloa on usein moitittu väit-
tämällä sen vähentäneen harrastusta niihin ur-
heilulajeihin, joissa Suomi kilpailee kansainväli-
sillä areenoilla, mutta tämä ei ole ainoa näkökul-

Suunta hyvinvointiyhteiskuntaa kohti
Kansainvälistä kosketusta Suomen urheilu sai
1920-luvulta lähtien maaotteluissa, joita järjestet-
tiin useimmin Ruotsin kanssa, ja ennen kaikkea
olympiakisoissa. Niissä ja maailmanennätyksiä
tarkastelemalla punnittiin Suomen urheilun kan-
sainvälinen taso, ja se oli varsinkin 1920-luvulla
joillakin aloilla huimaavan korkea. Tämä koskee
juoksuja 1 500 metristä maratonjuoksuun ja kei-
häänheittoa sekä 20-luvulla myös kuulantyöntöä,
kolmiloikkaa ja moniotteluja. Muista lajeista paini
oli Suomessa korkealla tasolla, ja myös ampujat
ja voimistelijat menestyivät, samoin hiihtäjät eten-
kin 1930-luvulla.
Urheilijoista koneteknikko Paavo Nurmi (1897—
1973), kirvesmiehen poika Turusta, saavutti keski-
pitkien matkojen juoksijana maailmanmaineen,
jollaiseen tuskin kukaan muu urheilija kuin bra-
silialainen jalkapalloilija Pele on hänen ohellaan
yltänyt. Nurmi voitti kolmissa olympiakisoissa:
Antverpenissa 1920, Pariisissa 1924 ja Amsterda-
missa 1928, yhteensä kuusi mieskohtaista kulta-
mitalia ja lisäksi kolme joukkuekilpailuissa. Hän
piti myös hallussaan lukuisia maailmanennätyk-
siä. Kilpailukierroksellaan Yhdysvaltoihin alku-
vuodesta 1925 Nurmi sai siellä maineen, joka ei
ollut täysin hävinnyt vuosisadan loppuun men-
nessäkään. Suomikin opittiin tuntemaan erityises-
ti "Lentävän suomalaisen" (The Flying Finn) koti-
maana.
Paavo Nurmen menestyksen perustana olivat
voimakas ruumiinrakenne ja erikoisen vahva sy-
dän sekä terävä äly, jota käyttäen hän suunnitteli
itsenäisesti järjestelmällisen harjoittelunsa ja tak-
tisesti etevät kilpailunsa. Nurmi muun muassa
kehitti askeleensa voimistelulla ja kovin juoksu-
harjoituksin harvinaisen pitkäksi, niin että hänen
tahdissaan juokseminen oli useimmille kilpato-
vereille kovin rasittavaa. Askeettiset elämäntavat
säilyttivät hänen kuntonsa kestävänä. Luonteel-
taan eristäytyvän Nurmen vähäpuheisuus ja kyl-
mä, jopa tyly käytös vain lisäsivät hänen yli-ihmi-
sen mainettaan. Ajan mittaan hän osoitti älyk-
kyyttään myös hyvin menestyvänä liikemiehenä.
Nurmesta tuli pian ammattiurheilija siinä mie-
lessä, että hän otti vastaan rahapalkintoja, mutta
harjoittelu oli hänen päätyönään vain ajoittain.
Kun kansainvälinen olympiakomitea oli yhden
äänen enemmistöllä julistanut hänet ammattilai-
seksi ja kieltänyt häntä kilpailemasta Los Ange-
lesin olympialaisissa 1932, joissa suomalaiset oli-
vat odottaneet häneltä maratonjuoksun voittoa,
kansakunta oli tukehtua raivoon. Kun Nurmen
kohtaloa pidettiin ruotsalaisten syynä, yleisurhei-
lusuhteet Ruotsiin katkaistiin moneksi vuodeksi.
Ulkomaillakin moni piti Nurmen diskvalifointia
kohtuuttoman ankarana menettelynä, koska har-
vat huippu-urheilijat olivat enää puhtaita amatöö-
rejä.
Nurmen ohella on mainittava amerikansuoma-
lainen mutta Pohjanmaalla syntynyt kestävyys-
juoksija Ville Ritola, "Peräseinäjoen susi", joka
voitti 1920-luvun olympialaisissa Suomea edus-
taessaan kolme arvokasta kultamitalia. Hannes
Kolehmainen lisäsi Tukholman olympialaisissa
saamaansa kunniaa Antverpenin maratonvoitol-
la. Pariisissa maratonjuoksun voitti veteraani Al-
bin Stenroos. Volmari Iso-Hollo voitti 3 000 met-
rin estejuoksun Los Angelesissa ja Berliinin olym-
pialaisissa 1936, ja 10 000 metrin juoksussa tuli
1936 kolmoisvoitto vääpeli Ilmari Salmisen ot-
taessa kultamitalin.
Keihäänheitto oli jatkuvasti suomalaisten vah-
voja lajeja. Jonni Myyrä voitti kultamitalin olym-
pialaisissa 1920 ja 1924 ja Matti Järvinen 1932.
Järvinen paransi myös maailmanennätystä mo-
neen kertaan. Eero Lehtonen voitti yleisurheilun
viisiottelun Antverpenissa ja Pariisissa, ja Paavo
Yrjölä ja Akilles (Aki) Järvinen, kuulun keihään-
heittäjän veli, saivat Amsterdamin kisoissa kun-
niakkaan kaksoisvoiton kymmenottelussa.

842
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Painissa suomalaiset saivat maailmansotien vä-
lisenä aikana saaliikseen kerrassaan 16 olympia-
laisten kultamitalia. Kahden olympiakullan mie-
hiä olivat painijat Oskari Friman, Kalle Anttila,
Väinö Kokkinen ja Kustaa Pihlajamäki. Pika-
luistelija Clas Thunberg menestyi Nurmen tapaan
Chamonix'n ja St Moritzin talviolympialaisissa
1924 ja 1928 ottamalla yhteensä viisi kultamita-
lia. Hiihtäjien suurin saavutus oli Veli Saarisen ja
Väinö Liikkasen kaksoisvoitto 50 kilometrin hiih-
dossa Lake Placidin talviolympialaisissa 1932.
Parhaiten menestyneistä ampujista mainittakoon
Einari Oksa, Kullervo Leskinen ja Olavi Elo sekä
kapteenit Viktor Miinalainen ja Johan Albert Ra-
vila.
Antverpenin kisoissa 1920, osallistuessaan ensim-
mäistä kertaa olympialaisiin itsenäisenä maana
Suomi sai yhtä monta kultamitalia kuin Yhdysval-
lat ja Pariisissa 1924 vain kahta vähemmän kuin
tämä rikas ja mahtava suurvalta. Eipä ihme että
suomalaiset päättelivät olevansa luontaiselta kun-
noltaan koko muun maailman yläpuolella. "Suo-
malaisesta sisusta" tuli sananparsina valtio ja kun-
nat alkoivat tukea urheilua, etenkin kenttien ja
muiden suorituspaikkojen rakentamista, 1930-lu-
vun lopulla jo tuntuvasti. Helsinkiin rakennettiin
kaunis stadion, jolla oli määrä järjestää olympia-
laiset kesällä 1940. Koko kansa ihaili huippu-ur-
heilijoita, ja Leningradin punaupseerikoulun suo-
malaiset oppilaat, joiden olisi pitänyt vihata syn-
nyinmaataan verenhimoisten porvarien pesänä,
hurrasivat riemusta kuullessaan uutisia Pariisin
olympiakisoista.
Vielä 1920-luvulla huippu-urheilu miellettiin
yleisesti lähes vanhaan tapaan reippaaksi leikik-
si, mutta seuraavalla vuosikymmenellä kansainvä-
linen kilpailu alkoi suomalaisten menestyksen hei-
kentyessä kiristää mielialaa. Naisille urheilu oli
vieläkin leikkiä, mutta heidän veljilleen alkoi suur-
kilpailuissa tulla veren maku suuhun. Jussi Kirja-
vainen ilmaisee sen hiihdon osalta hyvin teos-
sarjassaan Suomalaisia suurhiihtäjiä, jossa hän yh-
distää ansiokkaan tutkijantyön viehättävään ker-
rontaan. Suuri yleisökin huolestui, koska sille oli
vakiintunut käsitys, että Suomen maine ja menes-
tys riippuivat ratkaisevasti urheilusaavutuksista.
Tällaista liioittelua voi pitää urheiluinnostuksen
varjopuolena, mutta hiljattain itsenäistynyt, syrjäi-
nen ja hieman kehittymätön kansa tarvitsi kipeästi
itseluottamusta, ja sitä urheilu antoi maailmanso-
tien välisenä aikana todella paljon. Sen pettävää
perustusta ei huomattu, koska urheilun harras-
tus ei ollut ehtinyt kasvaa muissa maissa niin kaik-
kinieleväksi kuin Suomessa, ja mitaleja saatiin
vielä 1930-luvullakin aika hyvin. Ei myöskään
huomattu ihmetellä sitä, että suomalaiset eivät
menestyneet esimerkiksi jalkapallossa, jota arvos-
tettiin suuressa maailmassa kaikkein eniten.
Olipa itseluottamus perusteltua tai ei, se oli hy-
väksi niissä armottoman kovissa vaiheissa, joihin
kansamme joutui toisen maailmansodan aikana.
Suomen armeijan sisukkaan taistelun edellytyk-
siä pohdittaessa on syytä muistaa Paavo Nurmen
ja muiden urheilijoiden herättämä usko oman
kansan kykyihin. Monet urheilun huippumiehet
osoittautuivat sitä paitsi esimerkillisiksi sotilaiksi.
Yhtenä monista mainittakoon talvisodassa, Kol-
laanjoen kovissa taisteluissa reserviluutnanttina
kunnostautunut ja siellä kaatunut voimistelun-
opettaja ja huippuvoimistelija Martti Uosikkinen,
Kuopion poikia.
Nilsiässä syntynyt poliisikonstaapeli Pauli Pitkä-
nen, 18 kilometrin hiihdon maailmanmestari vuo-
delta 1938, kuoli 1941 sankarina vaikka ei ollut
taistelussa. Vammauduttuaan pahoin talvisodas-
sa Pitkänen opetti alokkaita kansakoululla toimi-
vassa koulutuskeskuksessa ja esitteli pojille par-
haillaan opetusvälineeksi luultua käsikranaattia,
kun huomasi sen räjähtävän tuota pikaa. Nuor-

Suunta hyvinvointiyhteiskuntaa kohti
ten miesten syöksyessä Pitkäsen käskystä luokka-
huoneesta rampa kersantti jättäytyi tyynesti vii-
meiseksi vaikka arvasi ajan loppuvan. Ikkuna oli
auki mutta pihalta raikuivat välitunnilla olevien
lasten iloiset huudot. Pauli Pitkänen ei heittänyt
kranaattia sinne vaan luokkahuoneen nurkkaan
ja menetti henkensä. Mutta lapset säästyivät.
Urheilulla oli suurten joukkojen harrastamana
muitakin myönteisiä henkisiä vaikutuksia kuin
kansallisen itseluottamuksen herättäminen. Se vi-
ritti sitä myös monessa arassa ja yksinäisessä nuo-
ressa, joka katseli kilpailuja ujona kunnes lähti
mukaan toverin tai opettajan neuvosta ja sai haus-
kan harrastuksen ja ystäviä, ehkäpä kunnostau-
tuikin urheilijana. Urheilu oli muutenkin kasvatta-
vaa, koska reilu kilpailuja terveet elintavat kuului-
vat vielä urheilijan ihanteisiin, ja moni todella
noudatti niitä kilpailuvuosinaan ja myöhemmin-
kin.
Kotimaisella tasolla harjoittelu ja kilpailut ei-
vät olleet maailmansotien välisenä aikana usein-
kaan kireää ihmisrääkkiä vaan terveellistä liikun-
taa. Maaseudun vaatimattomilla kentillä, tehdas-
kaupungin työläisnuorten kilpailuissa eli terveem-
pi urheiluhenki kuin muinaisen Hellaan ammat-
tilaisten kamppailuissa Olympian kentällä. Vain
kansainvälisellä huipputasolla henki alkoi kärsiä
kuten natsien kansalliskiihkon leimaamissa Ber-
liinin olympialaisissa 1936. Tämän kirjoittaja to-
sin eli seitsenvuotiaana suurimpia hetkiään, kun
radion huippuselostaja tohtori Martti Jukola huusi
Berliinin maratonjuoksua seuratessaan: "Muino-
nen kolmantena ... MUINONEN KOLMAN-
TENA"! Sisukas karjalainen Väinö Muinonen jäi
ikävä kyllä kumminkin mitalitta.
Vaurastuminen muuttaa elintapoja
Elintason kehitystä sotienvälisenä aikana tarkas-
telen etupäässä käyttäen hyväkseni Jouko Siiven
yleisesitystä Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon. Palk-
kataso alkoi nousta heti kun ensimmäisen maail-
mansodan aiheuttamista vaikeuksista oli selvitty.
Vuosina 1920-28 kaupunkien työväen reaali-
palkat kohosivat 40-60 % eri aloilla suuresti vaih-
dellen. Rakennus-ja sekatyöläisten palkat nousi-
vat eniten, teollisuustyöväen vähemmän. Myös
maatyössä palkkataso kohosi huomattavasti mutta
metsätöissä melko hitaasti.
Viran- ja toimenhaltijain palkat olivat jääneet
pahoin jälkeen inflaatiosta eivätkä ne enää nous-
seet ennalleen virkamieskunnan laajentuessa suu-
resti. Elämäntyyliä oli siis pakko muuttaa: "Vä-
hemmän huoneita ja vähemmän sisäköitä" (Jor-
ma Ahvenainen), ja moni virkamiesperhe joutui
lohduttautumaan sanoin: "Valtion leipä ei ole le-
veä, mutta se on pitkä." Varsin pahoin kärsivät
palkkatason alenemisesta ennestäänkin pienipalk-
kaiset toimenhaltijat kuten postivirkailijat ja rau-
tatieläiset, ja vain kovin ponnistuksin heidän jär-
jestönsä saivat reaaliansiot kohoamaan 1920-lu-
vun lopulla. Myös liikkeiden aputyövoima ja kont-
toriväki oli melko ahtaalla, samoin monet pien-
yrittäjät.
Pulavuosina palkkataso aleni yleisesti mutta
myös elinkustannukset alenivat, ja myöhemmin
1930-luvulla taloudellinen kasvu tuntui palkois-
sakin, selvimmin nimenomaan aloilla, joilla työn-
tekijöiden palkat olivat olleet siihen asti alhaiset.
Vuosina 1935-38 nousivat prosenteissa eniten
maa- ja metsätyö väen, sekatyömiesten ja teolli-
suudessa työskentelevien naisten palkat. Reaali-
palkkojen keskinousu 1928-39 oli pulakauden
taantumasta huolimatta arviolta 25 prosenttia.
Myös yrittäjien keskimääräinen tulotaso kohosi
tuntuvasti.

844
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Tulojen lisääntyminen tuntui kaikissa elintasoon
vaikuttavissa seikoissa, mutta niissä näkyivät
myös aikakauden uutuudet. Asumisen taso koho-
si jo 1920-luvulla, jolloin Suomessa rakennettiin
paljon sekä maalla että kaupungeissa. Kaupunkei-
hin rakennetuissa työväen omakotitaloissa, niin
kuin niiden uusi nimitys kuului, oli yleensä kaksi
huonetta, keittiö, lämmin eteinen ja pari komeroa.
Jos taloon tehtiin taitekatto, sen alle mahtui kaksi
ullakkohuonetta. Pelkistä hella- tai kakluunihuo-
neista päästiin lähes eroon vuokrataloissakin;
asuntoon kuului yleensä erillinen keittiö. Hirsi-
seinät korvattiin yhä yleisemmin lautarakenteella,
jonka sai sahajauhotäyttein varsin lämpimäksi.
Omakotitalo rakennettiin hyvin usein "hartiapan-
killa", oman perheen voimin ja tuttuja ammatti-
miehiä talkooväkenä.
Virkamiesperheillä ja muulla keskiluokalla ei
ollut enää 1920-luvulla varaa yhtä laajoihin asun-
toihin kuin ennen maailmansotaa; huoneita oli
vähemmän ja ne olivat pienempiä, mutta toisaal-
ta uudenajan mukavuudet kuten keskuslämmitys
ja vesiklosetti olivat yleistyneet. Kun lapsia oli en-
tistä vähemmän ja palveluskunta oli pienentynyt
tai kokonaan hävinnyt, ahtaus ei toki vaivannut.
Yksinäisille ihmisille kuten naimattomille virka-
naisille sekä liikeapulaisille ja konttoristeille oli
kerrostaloissa tarjolla mukavia kaksioita ja yksiöi-
tä.
Maaseudullakin lisättiin työväen asuntoihin
yleisesti huone tai kaksikin, ja itsenäistyneen tor-
pan asuinrakennus korvattiin yleisesti jo 1920-
luvulla isommalla ja paremmalla. Sitä kehtasi jo
sanoa taloksi, vaikka se ei vetänyt vertoja van-
hoille sukutaloille. Niihin taas hankittiin takan
yhteyteen tai sen sijalle viimeistään tähän aikaan
hella, joka teki ruoanlaiton paljon entistä muka-
vammaksi. Ahtaita ja hyvin alkeellisia asuntoja
oli sentään vieläkin syrjäseuduilla ja aina jokunen
missä tahansa. Asumisen taso parani edelleen
1930-luvun jälkipuolella, mutta silti suomalaiset
asuivat sen lopullakin keskimäärin tuntuvasti ah-
taammin kuin skandinaavit.
Kodin sisustus muuttui huomattavasti. Tosin vie-
lä 1930-luvulla tapasi vanhaan tapaan topatuin
huonekaluin, pitsiliinoin ja piirongin päällä ole-
vin pikkuesinein kyllästettyjä asuntoja, mutta nii-
den asukkaat olivat yleensä vanhoja. Arvokkaista
perintöhuonekaluista ei tietenkään luovuttu, jos
ne mahtuivat entistä pienempään asuntoon, mutta
ainakaan isot kaapit eivät mahtuneet. Uudet huo-
nekalut olivat verraten yksinkertaisia ja tyyliltään
melko sekalaisia. Porvarilliseen kotiin kuului ko-
vien tuolien ohella ainakin yksi "laiskanlinna",
pehmustettu nojatuoli. Muoti vaikutti sisustuk-
seen voimakkaasti; erityisesti ovat jääneet mie-
leeni 1920-luvun tapetit isoine, kummallisine ku-
vioineen ja tummine väreineen, jotka näyttivät
jo pari vuosikymmentä myöhemmin mahdotto-
milta.
Työväen asunnoissa taas oli entistä enemmän
huonekaluja ja tekstiilejä: ikkunaverhot, matot ja
pöytäliinat kuuluivat jo asiaan, ruukkukasveja oli
lisätty. Tyypillinen 1930-luvun uutuus työväen ja
keskiluokan kodeissa oli Helsingin teräshuone-
kalutehtaasta nimensä saanut "heteka": kaksiosai-
nen teräsputkisänky, jonka toinen puolisko lasket-
tiin päiväksi toisen sisään, jolloin lattiatila kasvoi
ja sänky muuttui leposohvaksi. Hetekan teräs-
verkkopohja ei ollut selälle hyvä, eikä sillä ollut
mukava istuakaan, vaikka oli sohvatyynykin se-
län takana, mutta se syrjäytti varsinkin nuorenpa-
rin kodista päästä- tai sivustavedettävät sängyt,
joita oli syytä epäillä luteiden tyyssijoiksi. Hete-
kanpeite oli vanhoja raanuja jokapäiväisempi,
ruskea tai harmahtava puolivillainen peite, usein
kotikutomon tuotetta.

Suunta hyvinvointiyhteiskuntaa kohti
Vaatetus parani ja lisääntyi merkittävästi. Jo 1920-
luvulla vaatteita sai entistä enemmän valmiina
kaupasta, mutta paljon niitä ommeltiin vielä ko-
tonakin tai teetettiin halvalla räätälillä tai ompeli-
jalla. Naisten puvuissa kotikutoiset kankaat väis-
tyivät vuosikymmenen lopulla työvaatteisiin;
muodinmukaisessa pyhäpuvussa piti maaseudul-
lakin olla painettuja kuvioita. Tämä ei kuitenkaan
koske syrjäseutujen vaatimatonta väkeä eikä he-
ränneitä körttipukuineen. Naisen hattu alkoi
1930-luvulla yleistyä maaseudullakin, mutta van-
han naisen ja vaatimattoman talonemännän pää-
hineenä oli perinteinen huivi.
Miesten muoti muuttui kuten tavallista vähem-
män, merkittävin uutuus taisi olla "upslaakit",
housunlahkeiden suuhun ilmestyneet vihoviimei-
set käänteet, jotka tulivat muotiin Walesin prins-
si Edvardin käännettyä lahkeensuunsa kuraisella
säällä. Alun toisella kymmenellä olevan kaupun-
gin tai kirkonkylän pojan piti 30-luvun lopulla
saada polvihousujen sijaan "golffarit" pussimai-
sine lahkeineen. Alkuaan ne olivat golfinpelaajan
housut, ja erityinen liikuntavaatetus yleistyi muu-
tenkin, siihen luettuna kenkätehtailla, kauppa-
neuvos Jussi Monosesta nimensä saaneet lujat
"monokengät".
Jouko Siipi toteaa että tehdastyöläiset hankki-
vat sotienvälisenä aikana yleensä erityisen työ-
asun, haalarit tai haalarihousut. Entiset työkamp-
peet olivat olleet paljolti vanhoja resuja, takki tai
pusero usein niin väljä, että vaara oli lähellä vin-
hasti pyörivien rattaiden ja kiitävien hihnojen
seassa liikkuessa. Kun työmies nyt vaihtoi ennen
kotiin lähtöään haalarit siisteihin housuihin ja pu-
seroon tai villapaitaan, hän oli kuin omassa va-
paudessaan oleva ihminen ainakin.
Illalla kaupungille lähtiessään nuori työmies
koetti pukuineen ja kravatteineen näyttää herras-
mieheltä ja usein näyttikin, vaikka käytös oli va-
paampaa ja rennompaa. Talvella kaupunkilaisel-
la oli pyhäpuvun päällä tehdastekoinen ulsteri.
Maaseudun miehet olivat vaatimattomampia,
ison talon isäntä voi olla ulkotöissä kuin varik-
senpelätti eikä juuri viitsinyt vaihtaa vaatteitaan
illaksikaan. Juhliin hän kuitenkin lähti mustassa
puvussa ja solmio paidankauluksen alla, vaikka
puvun harjaus ja prässäys vaihtelivat tasoltaan.
Maalaismieskin halusi siis yleensä pukeutua kor-
rektisti. Mutta varsinainen köyhyys näkyi kyllä
vieläkin jo vaatteista.
Suomalaisten ruokakulttuuri ei muuttunut sotien-
välisenä aikana kovin paljon. Tärkeintä oli että
nälkä väistyi karuimmille syrjäseuduille ja sellai-
siin ruokakuntiin, joiden tausta oli jollain tavoin
erikoisen onneton. Pettuleipä häipyi historiaan.
Rintamaiden ja kaupunkien kansa näyttää tämän
ajan valokuvissa usein hyvin pulskalta, ja ruoka-
resepteissä olikin runsaasti voita, kermaa ja soke-
ria. Lihan käyttö lisääntyi, ja erityisessä suosios-
sa oli sianläski kauppaneuvoksen pöydästä savot-
tamiesten kämppään saakka. Ymmärrettävästi
kansa, josta suuri osa oli elänyt miespolvesta toi-
seen nälkärajalla ja oppinut luulemaan laihuutta
keuhkotaudin syyksi, otti nyt tappiot takaisin.
Myös makkarasta tuli etenkin kaupungeissa
suosittu tuote, ja länsisuomalaisetkin oppivat tar-
koittamaan tällä sanalla myös kaupan lihamak-
karaa eikä vain perinteisiä veri- ja ryynimakka-
roitaan. Suolasilakat eivät kuljetuksen parannut-
tua olleet yhtä keltaisia ja härskiintyneitä kuin
monesti ennen, eikä sellaisia moni olisi enää syö-
nytkään. Tuoreiden hedelmien käyttö oli lisäänty-
mässä lähinnä keskiluokan piirissä, kun taas työ-
läis- ja maanviljelijäperheissä tyydyttiin yleensä
rusinoihin ja kuivattuihin luumuihin. Maalaista-
loissa koetettiin vielä pysyä ruoka-asioissa tietyn
omavaraisuuden kannalla, eikä esimerkiksi leik-
keleitä ostettu kuin poikkeuksellisesti.

846
ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
Siipi huomauttaa siitä, että työpäivän lyhennyt-
tyä kahdeksantuntiseksi voitiin pitää kunnollinen
ruokatunti, useimmiten eväiden syömisen ja eväs-
maidon juonnin tai vain kahvin ja pullan merkeis-
sä. Työmaaruokalat olivat vielä hyvin harvinai-
sia. Työläisperhekin voi syödä ravitsevan illalli-
sen sopivaan aikaan, kun äiti oli ehtinyt työstä
tultuaan laittaa keitettyä ruokaa. Torppien ja mä-
kitupien perinteen varassa ruoanlaittotaito saat-
toi kyllä olla vaatimaton.
Tupakkaa poltettiin jo paljon enemmän pape-
rosseina eli savukkeina kuin piipussa, nuuskaa-
minen väheni ja mällin purenta lähes loppui. Tu-
pakan vahingollisuudesta puhui vain harva lää-
käri, ja enimmät suomalaiset joutuivat hengittä-
mään paljon tupakansavua vaikka eivät olisi itse
polttaneetkaan. Kaupungeissa uskaltautui joku
nainenkin sytyttämään savukkeen, mutta maaseu-
dulla sitä katsottiin vihaisesti. Vanhojen emäntien
ja mökineukkojen piipunpolttoa suvaittiin kyllä
paikoin Pohjanmaalla. Todettakoon vielä hiilihap-
poisten virvoitusjuomien sekä makeisten suosio.
Tee opittiin jo tuntemaan Länsi-Suomessakin,
mutta kahvin kansansuosiota se ei uhannut.
Sosiaaliset erot kaventuvat
Yhteiskunnan yleistä ilmapiiriä on vaikea määri-
tellä ja paha tutkia, mutta silti voidaan sanoa va-
rauksitta, että se rauhoittui ja lämpeni etenkin
vuodesta 1933 lähtien. Syynä olivat poliittisten
ääriryhmien heikkeneminen, porvarillisen kes-
kustan ja sosiaalidemokraattien lähentyminen ja
elintason voimakas nousu. Toimeentulo ei enää
vaihdellut niin jyrkästi kuin autonomian ajan lo-
pulla: lukeneiston elintaso pysyi ennallaan ellei
vähän heikentynytkin, muun väestön etupäässä
kohosi, 1930-luvun lopulla jo huomattavasti. So-
siaalipolitiikka vaikutti paljon osoittaessaan itse-
näisyyden ensi vuosista lähtien, ettei porvarilli-
nen väestö suhtautunut vähävaraisiin niin kylmäs-
ti kuin vallankumouksen agitaattorit väittivät.
Myös tietty tapakulttuurin tasoittuminen oli ha-
vaittavissa 1920-luvulta lähtien. Kansanihmisten
tavat lähenivät jonkin verran herrastapoja, ja yhä
suurempi osa lukeneistoa ja keskiluokkaa oli ensi
polven väkeä, joka ei kyennyt erottumaan rah-
vaasta siinä määrin kuin entinen herrasväki eikä
halunnutkaan, vaan suosi mutkatonta käytöstä ja
yksinkertaisia tapoja. Vanhan sivistyneistön sil-
missä uusi lukeneisto saattoi olla nousukasmaista,
mutta kansa sanoi herrojen tulleen "alhaisemmik-
si", lähemmäs muita ihmisiä. Kun lukeneiston
äidinkieli oli jo etupäässä suomi, sitä ei voitu enää
pitää kieleltäänkään kansasta jyrkästi erottuvana
ryhmänä.
Yhteiskunnallista tasoittumista ei sovi liioitel-
la, eroja ja paikoin syviä kuilujakin oli jäljellä vielä
1939, mutta muutos oli silti entiseen verraten suu-
ri. "Rahvas" sai käsitteenä halventavan vivahteen
paitsi sosiaalihistoriassa; mieluimmin puhuttiin
"varsinaisesta kansasta", tosin hieman harhaan-
johtavasti koska kansaan kuuluu tietysti sen ylin
kerroskin. Toisaalta "yläluokan" määritteleminen
ja erottaminen alkoi olla jo 1930-luvulla hieman
työlästä. Kriteereiksi voi esittää tietynlaisen varal-
lisuuden tai virka-aseman, oppisivistyksen ja hie-
not tavat, mutta näin määritelty yläluokka oli ka-
pea, eikä se paljon näkynyt tasavallan arkisessa
kuvassa.
Voidaan sanoa että Suomi "keskiluokkaistui"
suuresti jo sotienvälisenä aikana. Siipi piirtää tuo-
kiokuvan 30-luvulla saavutetusta tasosta: "Nuori
ammattimies astuu luontevasti anniskeluravinto-
laan, tilaa jaloviinagrogin ja sytyttää North Sta-
ten." Kuva on hyvä, ja voisi vielä lisätä että kysei-
nen savukemerkki oli suomeksi Norstetti. Ilkiku-
risuuttaanko vai viisauttaan Siipi esittää ammatti-
miehen lähentyneen herroja nimenomaan pie-

Suunta hyvinvointiyhteiskuntaa kohti
nine paheineen, jotka ovat usein vieraan kulttuu-
rin houkuttelevin alue. Ohimennen sanoen nuo-
ri insinööri olisi ehkä tilannut viskigrogin ja la-
dannut suoravartisen piipun näyttääkseen englan-
tilaiselta, niin että eroakin oli.
Naisten yhteiskunnallinen
asema kohoaa
Naisen asema muuttui sotien välisenä aikana jon-
kin verran. Vuoden 1929 avioliittolaissa kumot-
tiin ikivanha käytäntö, että miehellä oli hallintaoi-
keus vaimon omaisuuteen, vuodesta 1889 lähtien
tosin eräin rajoituksin. Työväenliike vaati nais-
ten palkkatason kohottamista samaksi kuin mies-
ten, heillä kun oli usein paljon huonompi palkka
kuin samaa työtä tekevillä miehillä. Tässä ei kyl-
lä saatu aikaan sanottavaa parannusta. Esimerkik-
si maataloustyössä oli talon ruoassa olevan nai-
sen päiväpalkka kesällä 1939 keskimäärin 17,40
mk, miehen 28,10 markkaa. Maatyö vaati miehel-
tä enemmän ruumiillista voimaa, mutta naispal-
velijan kotitalous-ja karjanhoito työ edellytti mo-
nipuolista taitoa ja huolellisuutta, ja hänenkin
työnsä oli paljolti fyysisesti raskasta.
Naisten arvostus näyttää kyllä kasvaneen jo en-
nen toista maailmansotaa. Siihen vaikutti koulu-
tuksen tasoittuminen, kun kansakoulu oli yhtei-
nen tytöille ja pojille, eikä oppikoulun käynnis-
säkään ollut enää eroa, tyttöjä koulutettiin siinä
kuin poikiakin. Niinpä naisia nähtiin yhä useam-
massa kirjatietoakin vaativassa ammatissa, usein
tosin hieman epäillen. Kun yhteydet suureen maa-
ilmaan paranivat, Suomen naiset totesivat oman
asemansa huomattavan hyväksi, mikä ei silti estä-
nyt heitä vaatimasta entistä selvempää tasa-arvoi-
suutta. Kansankin keskuudessa halveksiva puhe
ämmistä tai akoista vähentyi, koska se sopi var-
sinkin 1930-luvun ilmapiiriin jo aika huonosti.
Käsitykseni mukaan perheissä säilyi kuitenkin
paljon vanhaa perinnettä. Vanha työnjako säilyi,
niin ettei poikaa juuri vaadittu auttamaan äitiä ta-
loustöissä, vaikka hän pilkkoi reippaasti polttopui-
ta ja kantoi niitä tuvan tai keittiön puulaatikkoon.
Ja eiköhän vain pojan syntyminen ollut yhä eri-
koisen suuri tapaus vanhemmille vähän siihen ta-
paan kuin aikoinaan Jukolan Juhanille. Maata-
loon oli saatu isän peltotöiden jatkaja, mutta poi-
ka oli useimmiten hyvin tervetullut mihin tahan-
sa perheeseen.
Suomi ei ollut 1930-luvun lopullakaan paratiisi;
maassa oli yhä paljon köyhyyttä ja turvattomuu-
den tunnetta sekä yhteiskunnallisia ja poliittisia
ristiriitoja. Väkivaltaisuus oli lähimain entisellään
vaikka se oli vähentynyt kieltolain kumoamisen
jälkeen. Yhtä kaikki tunnelma oli täysin toinen
kuin kapinatalvena 1917-18, ja silloinen Suomi
tuntui monesta sen eläneestä ihmisestä kuin pa-
halta unelta. Mikä muutoksen oli aiheuttanut, jää
sanomatta yhdellä sanalla tai virkkeellä, mutta
olen yrittänyt esittää aineistoa asian pohtimiseen.
Materiaalissa on tosin vielä muuan tärkeä puute:
1930-luvun maailmantilanteen vaikutus suoma-
laisten ajatteluun.

':. *;• -* •-•• - ■ >*-r;
»

sodanja
7

851
Diktaattorien
politiikka vaarantaa
Euroopan rauhan
Saksan yltiöpäinen johtaja
Yleismaailmallinen rauhanjärjestelmä, jonka luo-
miseksi Kansainliitto oli perustettu, alkoi ennen
pitkää rakoilla pahasti. Liitto tavoitteli vielä 1930-
luvun alussa yleistä aseistariisuntaa, mutta sitä
kannattivat vain muutamat demokraattiset maat,
joiden aseet eivät uhanneet ketään. Kansainliit-
toon kuuluva Japani, jossa imperialismin omaksu-
neet kenraalit olivat saaneet tosiasiallisen mää-
räysvallan, hyökkäsi 1931 Kiinan hallussa ollee-
seen Mantsuriaan ja 1937 itse Kiinaan, mistä al-
koi suuri, monivuotinen sota. Kun Kansainliitto
oli todennut 1933Japanin hyökkääjäksi, tämä val-
takunta erosi liitosta. Se oli ensimmäinen paha
isku liiton arvovallalle, ja uusia seurasi.
Saksassa Adolf Hitlerin (1889-1945) johtamat
kansallissosialistit etenivät, kunnes saivat 1932 uu-
den suuren voiton valtiopäivävaaleissa. Enem-
mistöasemaa he eivät saaneet, mutta vastustajien
hajanaisuuden ja neuvottomuuden ansiosta Hit-
ler anasti diktatuurin käyttäen avointa väkivaltaa
puolueen aseelliset järjestöt Sturmabteilung (SA)
ja Schutz-Staffel (SS) välineinään. Heinäkuussa
1933 määrättiin kansallissosialistinen työväen-
puolue (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiter-
partei), vastustajien kielenkäytössä "natsit", ai-
noaksi puolueeksi. Siitä lähtien Hitler eli der
Fiihrer ('johtaja') oli yksinvaltias, ja vastustajia val-
voi häikäilemätön ja tehokas Gestapo (Geheime
Staatspolizei, 'salainen valtiollinen poliisi'). Heil
Hitler! jyrisi kaduilla punaisten hakaristilippujen
liehuessa.
Hitler oli kotoisin Itävallasta mutta osallistui
maailmansotaan rivimiehenä Saksan armeijassa
ja liittyi 1919 kansallissosialistien tuolloin aivan
pieneen puolueeseen. Jo 1923 natsit tekivät
Miinchenissä vallankaappausyrityksen, joka vei
Hitlerin vankilaan mutta ei tuhonnut puoluetta.
Sen kannatus kasvoi vihdoin nopeasti vuodesta
1930 alkaen. Taustana oli ennen kaikkea Saksan
äärimmäisen syvä taloudellinen lama: 1932 noin
viidesosa ammatissa toimineesta väestöstä oli
työttöminä ja vain kolmasosa täysin työllistettynä.
Muita diktatuurin syntyä edistäneitä tekijöitä
olivat Saksassa keisarinvallan aikana yleistynyt
kiihkeä nationalismi ja militarismi sekä perinnäi-
nen alttius totella valtiovallan käskyjä. Demokra-
tian edellyttämä suhteellisen itsenäinen poliitti-
nen ajattelu oli vierasta kovin monille saksalaisil-
le, koska he olivat tottuneet vuoteen 1918 saakka
autoritääriseen hallitustapaan. Versailles'n rau-
hansopimusta nationalistit käyttivät taitavasti ym-
pärysvaltoja ruoskivassa propagandassaan: kaikki
saksalaisten vaikeudet johtuivat perimmältään
siitä. Tappio maailmansodassa taas oli johtunut
Adolf Hitlerin puolue kasvatti Saksaan nuorison, joka valmistautui hankkimaan maalleen vähintään Euroopan herruuden.
Voimistelijapojat antavat Niirnbergissä 1936 pidetyille puoluepäiville viattoman urheilujuhlan leimaa, mutta upea lavastus hakaristi-
lippuineen osoittaa poliittisen kiihotuksen pääasiaksi.

852
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
yksinomaan vasemmiston "iskusta armeijan sel-
kään".
Hitlerillä oli terävä äly, mutta vain vähän oppia
saaneena hän näyttää uskoneen sokeasti kaiken,
mitä oli lukenut nationalistisesta ja antisemiit-
tisestä kirjallisuudesta. Hillittömän juutalaisvi-
hansa hän yhdisti kansalliskiihkoon väittäen, että
juutalaiset pyrkivät turmelemaan saksalaisten
moraalin. Hitlerin ohjelmaan kuuluivat kommu-
nismin torjuminen, Saksan sotilaallisen voiman
nopea lisääminen, Versailles'n järjestelmän ku-
moaminen ja "elintilan" eli siirtomaan hankkimi-
nen idästä. Kysymykseen tulivat ennen kaikkea
viljava Ukraina ja Kaukasian öljy alueet. Jollain
mystisellä tavalla tämä ohjelma edellytti myös Eu-
roopan juutalaisten vainoamista ja tuhoamista.
Suggeroivana puhujana, vedotessaan ennen
kaikkea Saksan pikkuporvareihin ja työväkeen
Hitler oli hyvin etevä propagandistina hän sai avuk-
seen yhtä taitavan tohtori Joseph Goebbelsin. Nat-
sien menestystä tuli auttaneeksi myös Hjalmar
Schacht, etevä talousmies, jonka nerokkaat toi-
met saivat työttömyyden vähenemään ja häviä-
mään lyhyessä ajassa. Hitler sai ansion tästäkin,
vaikka Schacht ei ollut edes kansallissosialisti. Kan-
sa ei älynnyt Hitlerin tasapainottomuutta ja heik-
koa todellisuudentajua, kun taas konservatiiviset
poliitikot uskoivat aluksi voivansa käyttää häntä
maansa hyväksi rajoitetuin tavoittein. Vain joku
harva näki Hitlerin politiikan muistuttavan aivan
liiaksi Wagnerin oopperaa ollakseen tervettä.
Ulkopolitiikassaan Hitler osoittautui vaaralli-
simman lajin uhkapeluriksi: yllättävin ja rohkein
vedoin, suuria riskejä ottaen hän vapautti Sak-
san muutamassa vuodessa Versaillesin rauhan
määräyksistä. Jo 1933 Saksa erosi Kansainliitosta,
1935 Englannin hallitus suostui sokeudessaan so-
pimukseen, jonka mukaan Saksa sai hankkia sota-
laivaston, tosin verraten heikon, ja 1936 Saksan
armeija marssi demilitarisoituun Reininmaahan.
Armeijan miesluku oli nostettu yli puoleen mil-
joonaan, enemmän kuin viisinkertaiseksi rauhan-
sopimuksessa sallitusta.
Näillä toimillaan Hitler ihastutti saksalaisia ja
hämmensi länsieurooppalaisia, joiden oli vaikea
uskoa silmiään. Englannin alahuoneen jäsen
Winston Spencer Churchill oli yksi niistä harvois-
ta, jotka älysivät Hitlerin vaarallisuuden. Häntä
ei kuitenkaan uskottu vuosikausiin edes Lontoos-
sa, vaikka Hitlerin poliittisten oppien ja Saksan
sotalaitoksen pelottavan nopean vahvistumisen
olisi pitänyt riittää varoitukseksi. Churchillin to-
dellisuudentajuun ei uskottuja sen epäilemiseen
oli joskus aihettakin, mutta tässä asiassa hän näki
paljon kauemmas kuin Englannin hallitus.
Euroopan äärioikeisto siirtyi pian hyökkäyk-
seen muuallakin. Benito Mussolini aloitti 1935 so-
dan alistaakseen Abessinian (Etiopian) siirtomaak-
seen ja onnistuttuaan siinä miehitti keväällä 1938
Albanian. Espanjassa alkoi 1936 sisällissota up-
seerien ja katolisen papiston vanhoillisten aines-
ten nostaessa osan kansaa enemmistönä olevia
"tasavaltalaisia" vastaan. Nämä olivat hajanainen
ryhmittymä porvarillisista vasemmistoliberaa-
leista aina anarkisteihin saakka, mutta kommu-
nistikaappauksen vaaraa Espanjassa ei ollut mis-
sään tapauksessa esiintynyt. Katkera ja tuhoisa
sota päättyi 1939 kenraali Francisco Francon joh-
tamien, Italian ja Saksan aseellisesti tukemien oi-
keistolaisten voittoon. Neuvostoliitto oli tukenut
tasavaltalaisia mutta varsin heikosti.
Stalin tuhoaa todelliset
ja kuvitellut vastustajansa
Koska Hitler oli ilmaissut tärkeimmät tavoitteen-
sa jo 1925-27 kirjassaan Mein Äömp/(Taisteluni),
hänen kiivaat hyökkäyksensä bolsevismia vastaan
ja siirtomaahaaveensa Venäjän suunnalla herat-

Diktaattorien politiikka vaarantaa Euroopan rauhan 853
tivät Moskovassa vakavaa huolta hänen pääs-
tyään valtaan. Neuvostoliiton ja Saksan suhteet
olivat olleet vuosikausia ystävälliset ja sisältäneet
taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä, mutta täs-
tä tuli nyt loppu. Hitlerin puheet voitiin tosin selit-
tää vain sisäpolitiikkaa palvelevaksi propagandak-
si, mutta Venäjällä oli perinteenä varoa Saksaa,
ja siellä muistettiin tsaarinvallan sortuneen tätä
maata vastaan käytyyn sotaan. Bolsevikit eivät
halunneet kokea samaa.
Hitlerin ulkopoliittiset saavutukset, jotka osoit-
tivat hänen tarkoittaneen puheillaan ainakin osak-
si totta, huolestuttivat J.V. Stalinin johtamaa neu-
vostohallitusta vuosi vuodelta enemmän. Aluksi
Saksa tosin arvioitiin liian heikoksi hyökkäämään
Neuvostoliittoon, ja sitä paitsi maiden välissä oli
Puola, jonka sotilaallista voimaa taas yliarvioitiin
yleisesti. Neuvostodiplomaatit tunnustelivat kui-
tenkin poliittisen yhteistyön mahdollisuuksia län-
tisten rajanaapurien sekä Ranskan ja Englannin
kanssa. Vuonna 1934 Neuvostoliitto pyrkijä pääsi
Kansainliiton jäseneksi, ja 1935 Stalin solmi
avunantosopimuksen Ranskan kanssa.
Yhteistyöpyrkimyksiä haittasi pahoin Stalinin an-
saittu maine diktaattorina, jonka politiikka perus-
tui ainutlaatuisen laajaan ja säälimättömään väki-
valtaan. Jo 1930-luvun alkuvuosina miljoonia ta-
lonpoikia teloitettiin tai näännytettiin nälkään
maataloutta kollektivoitaessa. Tässä yhteydessä
karkotettiin myös paljon inkeriläisiä talonpoikia
kaukaisille seuduille, osaksi heidän kansallisten
pyrkimystensä takia. Leninin ajan perintöä oli ko-
ko yhteiskuntaa valvova valtiollinen poliisi GPU,
vuodesta 1934 NKVD, jonka salaiset asiamiehet
olivat läsnä kaikkialla. Poliisin öisin noutamia kan-
salaisia hävisi vankileireihin, joissa kuolleisuus oli
hirvittävä, ja lukemattomia epäiltyjä "likvidoitiin"
bolsevikkien arkisen säästäväisellä tavalla: pistoo-
linluoti niskaan.
Stalinin terrori huipentui 1937-38, jolloin hän
teloitutti näyttävien oikeudenkäyntien päätteek-
si useimmat Leninin aikaiset bolsevikkijohtajat.
Salaisemmin teloitettiin myös noin 35 000 upsee-
ria, muiden mukana puna-armeijaa etevästi kehit-
tänyt Neuvostoliiton marsalkka Mihail Nikolaje-
vits Tuhatsevski, kaksi muuta marsalkkaa ja sato-
ja kenraaleja; viidestätoista armeijankomentajasta
kaksi jäi henkiin. Vieläkään ei tiedetä, oliko soti-
lailla ollut todella tekeillä salaliitto Moskovan
joukkomurhaajan surmaamiseksi, vai oliko ky-
seessä valtiollisen poliisin juoni toista mahtavaa
valtatekijää vastaan tai vain Stalinin pitkälle me-
nevä varovaisuus.
Nämä "puhdistukset", joista Suomessa julkais-
tiin paljon tietoja, veivät ainakin miljoonan ihmi-
sen hengen, ja paljon useammat eloonjääneet eli-
vät vuosikausia hyytävässä pelossa. Terrori iski
hyvin raskaasti Neuvostoliiton suomalaisiin, joi-
ta surmattiin Kimmo Rentolan arvion mukaan
20 000 henkeä. Heidän useimmat johtomiehensä
menettivät henkensä. Yrjö Sirola ja Eino Rahja
olivat sentään kuolleet ennen Stalinin suuria puh-
distuksia. Kullervo Manner vangittiin vallanku-
mouksellisen vihollisena 1935, ja hänet lienee am-
muttu vuotta myöhemmin. Nationalisteina tuomi-
tut Edvard Gylling, Kustaa Rovio ja Wiljam Rau-
tio ammuttiin 1938, ja Eero Haapalainen kuoli
samana vuonna vankileirillä.
Evert Elorannasta tiedetään vain, että hän eli
30-luvulla kirvesmiehenä Leningradissa, ja Lau-
ri Letonmäki lienee tehnyt itsemurhan 1935.
Adolf Taimi lähetettiin 1930-luvulla salaisiin teh-
täviin Suomeen, missä hän joutui vankilaan,
mutta pääsi Moskovan rauhan jälkeen 1940 Neu-
vostoliittoon. Moni muukin suomalainen kom-
munisti lienee jäänyt henkiin vain sen ansiosta,
että istui vankilassa Suomessa, agitaattoriksi tai
vakoojaksi lähetettynä.

854
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Todella merkittävistä punaisista emigranteista
tiettävästi vain Otto Ville Kuusinen, Stalinin va-
rovainen ja puheissaan taitava myötäilijä, säilyi
hengissä kauemmin kuin diktaattori itse. Kuusi-
sella oli ollut 1920-luvulla vaikutusta Kominter-
nin toimintaohjelman muotoutumiseen, mutta
muuten hänen merkitystään kommunismin teo-
reetikkona on liioiteltu suuresti. Stalinin hallites-
sa ei ollut lupa tulkita poliittisia teorioita itsenäi-
sesti.
Suomi Kremlin epäluulojen kohteena
Neuvostoliiton diplomatia kiinnostui entistä
enemmän Suomestakin, ja Moskova yritti 1933—
34 saada maatamme mukaan eräisiin takuujär-
jestelyihin. Niiden tarkoituksena näytti kuitenkin
olevan maamme sitominen Neuvostoliiton val-
vontaan, mikä herätti Helsingissä syvää epäluu-
loa. Suomalaiset olivat saaneet Nikolai II:n sor-
tokaudella kyllikseen sidonnaisuudesta Venäjään,
ja Leninin tiedettiin yrittäneen saada jo 1917-18
Suomen uudelleen talutusnuoraansa. Pahan vai-
kutuksen tekivät myös venäläisten uhkaukset.
Varsinkin Stalinin läheisen luottamusmiehen An-
drei Aleksandrovits ädanovin karski puhe 1936
oli omiaan pelottamaan suomalaisia.
Suomen ulkopoliittisen johdon asennoitumi-
nen Saksan ja Neuvostoliiton uuteen ristiriitaan
vaihteli tosin tuntuvasti, kuten Keijo Korhonen
on osoittanut. Presidentti Svinhufvud, joka määrä-
si hallitusmuodon mukaan ulkopolitiikasta, oletti
vanhana Saksan ystävänä tämän maan voimistu-
misen olevan joka tapauksessa eduksi Suomelle.
Moskovan-lähettiläänä 1930-39 toiminut Aarno
A.S. Yrjö-Koskinen taas varoitteli hallitustaan ja
neuvoi lieventämään Suomen ja Neuvostoliiton
välistä epäluottamusta. Hän ymmärsi venäläisten
vakavan huolen maansa turvallisuudesta ja arve-
li, ettei heillä ollut välttämättä pahoja aikeita Suo-
mea kohtaan.
Keijo Korhonen epäilee kuitenkin, että "halli-
tus ei parhaillakaan ponnisteluilla olisi kyennyt
sanottavasti muuttamaan Suomen kuvaa Neuvos-
toliitossa". Bolsevikkien rasitteena oli oppi, jonka
mukaan jokainen "kapitalistinen" eli markkina-
talouden kannalla oleva maa oli ilman muuta vi-
hamielinen Neuvostoliitolle. Jos maa oli sinänsä
vaaraton, se oli kumminkin valmis avustamaan
mitä tahansa suurvaltaa sen hyökätessä Venä-
jälle. Voi tietysti kysyä, oliko aatteilla vaikutus-
ta Stalinin kaltaiseen ihmiseen, mutta doktriini
kaikkien kapitalistien vihamielisyydestä lienee
ollut hänellekin täyttä totta. Sitä paitsi yksinval-
tiaskaan ei ehdi itse ajatella kaikkea, joten myös
hänen apulaistensa näkemyksillä voi olla vaiku-
tusta. Kommunistinen oppi saattoi vaikuttaa Suo-
mesta muodostettuun kuvaan sitä enemmän, kun
Neuvostoliiton ulkoasiainhallinnolla ei ollut ai-
kaa syventyä maamme poliittisiin oloihin ja sen
tiedot perustuivat suureksi osaksi suomalaisten
kommunistien väitteisiin. Neuvostolehdistö tart-
tui mielellään myös Suomen oikeistoradikaalien
puheisiin ja kirjoituksiin, joista oli saatavissa Por-
voon mitalla venäläisvihasta todistavaa aineistoa.
Epäillessään, että Suomella olisi vispilänkauppo-
ja nimenomaan Saksan kanssa, venäläiset vetosi-
vat varsin usein Suur-Suomesta haaveileviin yli-
oppilaisiin.
Suomessa oli myös maltillisempia oikeistolai-
sia, jotka perinteinen saksalaisen kulttuurin ihailu
sokaisi siinä määrin, että he eivät älynneet Hit-
lerin ja muiden natsijohtajien olevan kansallis-
kiihkoisia barbaareja. Näihin hyväuskoisiin kuului
merkittäviä kulttuurihenkilöitäkin kuten Maila Tal-
vio ja V. A. Koskenniemi. Heidänkin sympatian-
sa Saksaa kohtaan pantiin Moskovassa tarkoin
merkille ja ehkä sekin, että Suomen oikeisto-
piireissä luettiin yleisesti Hitlerin ansioksi kom-

Diktaattorien politiikka vaarantaa Euroopan rauhan 855
munismin hävittäminen Saksasta. Sitä ei Krem-
lissä niinkään huomattu, että sosiaalidemokraatit
vihasivat natseja ja keskustan porvarilliset puo-
lueet suhtautuivat näihin vieroksuvasti. Tulokse-
na oli virheellinen kokonaiskuva suomalaisten ul-
kopoliittisista asenteista.
Suuntaus Skandinaviaan
ei vahvista Suomen asemaa
Suomen hallitus totesi suurpoliittisen ilmapiirin
nopean muuttumisen Hitlerin saatua Saksan her-
ruuden, ja maamme eristynyt asema pelkkien
Kansainliiton turvallisuustakuiden varassa alkoi
tuntua epävarmalta. Liiton voimattomuus näkyi
entistä pahemmin, kun se ei saanut Abessinian
sotaa pysäytetyksi eikä ryhtynyt pakkotoimiin
Saksaa vastaan Hitlerin miehitettyä Reininmaan.
Ranska ja Englanti olivat kaukana Suomesta, ja
ensimmäinen maailmansota oli osoittanut, että
maamme voi menettää helposti yhteydet niihin.
Hitleriin taas ei ajateltu tukeutua. Svinhufvudkin
oli liian realistinen sellaiseen, ja pääministeri Ki-
vimäki ja ulkoministeri Antti Hackzell olivat hä-
nellä viisaina neuvonantajina.
Jäljellä olivat siis läheiset Baltian maat ja Puola
sekä Skandinavian maat. Reunavaltiopolitiikka
oli kuitenkin jo kerran hylättyjä Puolan politiik-
ka näytti vaarallisen epävakaiselta kuten ennen-
kin. Viro ja Latvia toivoivat yhteistyötä Suomen
kanssa, mutta ne olivat selvästi uhatummassa ase-
massa kuin meidän maamme. Takuusopimus nii-
den kanssa voisi siis vetää Suomen sotaan Neu-
vostoliiton kanssa, eivätkä nämä heikot valtiot
kykenisi puolestaan auttamaan meitä. Kylmä har-
kinta osoitti, että liittokumppaneita kannattaisi ha-
kea vain lännestä, ennen kaikkea Ruotsista.
Lähentymistä Ruotsiin pohdittiin 1930-luvun
alusta lähtien, ja ulkoministeri Hackzell ryhtyi val-
mistelemaan sitä vakavasti. Hän keskusteli 1934
ruotsalaisen virkaveljensä Richard Sandlerin ja
samana vuonna myös Norjan ja Tanskan ulko-
ministerien kanssa. Hackzell piti mielialoja Skan-
dinavian maissa lupaavina ja sai presidentin sekä
pääministeri Kivimäen ja sotamarsalkka Manner-
heimin lämpenemään pohjoismaiselle suuntauk-
selle. Joulukuussa 1935 hallitus esitti virallisen jul-
kilausuman: Suomen puolueettomuuden turvaa-
miseksi pyrittäisiin pohjoismaiseen yhteistyöhön.
Mannerheim toivoi konkreettista tulosta, sotilaal-
lista puolustusliittoa.
Keskusteluja skandinaavien, lähinnä ruotsalais-
ten kanssa jatkettiin talvisotaan asti, vaikka 1936-
38 ulkoministerinä toiminut Rudolf Holsti oli
vähemmän aktiivinen kuin Hackzell. Pohjoismai-
den yhteistyö eteni kuitenkin kuin täi tervassa.
Ruotsin sotilasjohto oli tosin tehnyt 1920-luvulta
lähtien suunnitelmia Suomen auttamiseksi Neu-
vostoliiton hyökkäystä vastaan, ja Martti Turtola
on osoittanut maan hallituksen olleen selvillä niis-
tä. Ruotsalaiset kenraalit olivat 1930-luvun lopulla
hyvin huolissaan siitä mahdollisuudesta, että Sta-
lin yrittäisi valloittaa Suomen, ja puolustusesikun-
nan päällikkö kenraaliluutnantti Olof Thörnell
katsoi, että Ruotsin olisi siinä tapauksessa autet-
tava Suomea kaikin keinoin, tarpeen vaatiessa
yhtymällä sotaan.
Ruotsin hallitus, jonka pääministerinä toimi
1932-46 sosiaalidemokraatti Per Albin Hansson,
oli sen sijaan hyvin varovainen, pitäytyi tiukasti
puolueettomuuteen eikä luopunut siitä suurpo-
liittisen tilanteen kuumetessa. Kari Selen toteaa
että Tukholmassa arvioitiin puolustusliittoa Suo-
men kanssa samaan tapaan kuin Helsingissä yh-
teistyötä Baltian maiden kanssa: se voisi vetää
Ruotsin sotaan tarpeettomasti ja kohtalokkain
seurauksin. Ruotsilla oli lisäksi merentakaisena
naapurina Hitlerin Saksa, johon ei ollut luottamis-
ta. Hansson muisti skoonelaisena tämän erikoi-

856
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
sen hyvin. Niinpä suomalaisten yritykset tukeu-
tua Ruotsiin valuivat hiekkaan. Saksaa pelkäävät
tanskalaiset ja yleisesti pasifismia ihailevat norja-
laiset eivät kiinnostuneet senkään vertaa Suomen
aseman vaaroista.
Mannerheim johtaa
puolustuksen suunnittelua
Suomen turvallisuuspolitiikkaan ei kuulunut pel-
kästään tyhjiin rauennut liittolaisten hakeminen
vaan myös sisäisen rintaman eheyttäminen ja
puolustuslaitoksen vahvistaminen. Kansan yksi-
mielisyyttä toimia ja tarpeen vaatiessa taistella
Suomen itsenäisyyden puolesta vahvisti lapuan-
liikkeen vastapainoksi syntynyt laillisuusrintama.
Yhteishenkeä edistivät myös edellä kuvatut yh-
teiskunnalliset uudistukset sekä työväen elintason
kohoaminen taloudellisen kasvun ansiosta.
Puolustusvalmius sen sijaan parani vain hitaas-
ti. Yleisesikunta oli tosin ryhtynyt jo 1920-luvul-
la kehittämään Suomen oloihin sopivaa taktiik-
kaa, mutta muuten puolustuslaitos oli vielä 1930-
luvun alkaessa erittäin heikko. Silti sosialidemo-
kraattisen puolueen 1930 hyväksymässä ohjel-
massa vaadittiin sen heikentämistä entisestään-
kin. Tämä jäi sentään suunpieksännäksi, mutta
valtaosa muidenkin puolueiden kansanedustajista
oli lähes sokeita puolustusvoimien tarpeille, eikä
maassa näyttänyt olevan tarpeeksi arvovaltaista
miestä, joka olisi saanut aikaan käänteen.
Jo 1931 sellaisia miehiä ilmaantui sentään kak-
sikin. P.E. Svinhufvud oli jo pääministerinä olles-
saan suunnitellut kenraali Mannerheimin kutsu-
mista puolustuslaitoksen suunnittelun johtoon, ja
astuttuaan tasavallan presidentin virkaan hän kut-
sui seuraavana päivänä kenraalin luokseen tarjo-
takseen hänelle puolustusneuvoston puheenjoh-
tajan tointa. Siihen liittyisi sodan mahdollisesti syt-
tyessä puolustusvoimien ylipäällikön virka. Man-
nerheim suostui, ja presidentti määräsi jo maalis-
kuussa 1931 hänet puolustusneuvoston johtoon.
Puolustusneuvosto oli perustettu 1924 tasaval-
lan presidentin neuvoa-antavaksi elimeksi, mut-
ta 1931 siitä annettiin uusi asetus. Neuvostolla ei
ollut itsenäistä päätösvaltaa, ja sen puheenjohta-
jan asema oli rauhan aikana hieman epäselvä,
mutta joka tapauksessa 63-vuotias Mannerheim
oli nyt saanut tärkeän tehtävän omalta alaltaan.
Hänen asemansa korostui vielä tasavallan presi-
dentin ylentäessä hänet toukokuussa 1933 sota-
marsalkaksi. Mannerheim sai tämän arvon ensim-
mäisenä suomalaisena 1666 kuolleen Kustaa
Evertinpoika Hornin jälkeen.
Ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheim oli ollut
vuodesta 1919 lähtien porvarillisen kansanosan
ihailema ja kunnioittama yksityishenkilö, joka
vietti eläkkeensä ja suuren kansalaislahjan turvin
hienon ja varakkaan maailmanmiehen elämää.
Hän teki arvokasta sosiaalista työtä ensin Ken-
raali Mannerheimin lastensuojeluliiton perusta-
jana ja vuodesta 1922 Suomen Punaisen Ristin
hallituksen puheenjohtajana, matkusteli Suomes-
sa ja varsinkin ulkomailla, ampui Intiassa tiike-
rinkin. Kotona ollessaan hän luki paljon ja ajatteli
Suomen oloja, politiikkaa ja kansan luonnetta.
Aikaa oli liikaakin: terve, nuorekas ja aktiivinen,
harvinaiset kykynsä hyvin tunteva mies kärsi sii-
tä, että oli syrjässä keskeisistä tehtävistä.
Sotilaana Mannerheim oli syvästi huolestunut
Suomen puolustusvoimien heikkoudesta, ja de-
mokraattinen valtioelämä epäilytti miestä, joka
oli saanut aristokraatin kasvatuksen ja ollut kauan
keisarin palveluksessa. Tosin hän näki monarkian
epäonnistuneen Venäjällä, mutta demokratiakin
tuntui vieraalta. Ihanteellinen hallitusmuoto olisi
Mannerheimin mielestä epäilemättä ollut valistu-
nut yksinvalta, varsinkin hänen saadessaan väli-

Diktaattorien politiikka vaarantaa Euroopan rauhan 857
ta kuninkaan. Hänen 1920-luvun demokratias-
ta saamansa epäedullinen kuva sai hänet seuraa-
maan valppaasti lapuanliikettä siinä toivossa, että
se avaisi hänelle tavalla tai toisella tien johtavaan
asemaan. Todettuaan liikkeen kurittomuuden ja
sen johtajien kyvyttömyyden Mannerheim jättäy-
tyi kuitenkin syrjään.
Puolustusneuvoston puheenjohtajana Manner-
heim tuli huonosti toimeen sotaväen päällikön,
kenraaliluutnantti Aarne Sihvon kanssa. Vilkas ja
kansanomainen Sihvo oli Mannerheimille ihmi-
senä vieras, ja hyvin innokkaana demokraattina
ja aitosuomalaisena hän oli poliittisestikin eri lin-
joilla kuin "valkoinen kenraali". Sihvolla oli myös
monta kadehtijaa korkeimmassa upseeristossa,
mikä lienee kaikissa armeijoissa yleinen ilmiö.
Mäntsälän kapinan aikana hän suututti lujalla toi-
minnallaan äärioikeiston, joka sitten harjoitti kiih-
keää propagandaa häntä vastaan.
Tämän propagandan on epäilty vaikuttaneen
presidentti Svinhufvudiin, niin että hän lopulta
hylkäsi Sihvon. Otaksun kuitenkin että hän halusi
vain turvata korvaamattoman Mannerheimin py-
symisen toimessaan Sihvon arvosteltua ankarasti
eräitä puolustusneuvoston puheenjohtajan kan-
nanottoja. Kritiikkiä Mannerheim kesti aina huo-
nosti. Sotaväen päällikkö siis painostettiin vuoden
1933 alussa eroamaan ja siirrettiin lähes nimel-
liseen tarkastajantehtävään. Hänen seuraajak-
seen nimitettiin kenraalimajuri Hugo Österman
(1892-1975), pätevä ja Mannerheimin luottamus-
ta nauttiva jääkäriupseeri.
Sotilasasioita heikosti ymmärtäviä ministere-
jä Mannerheim ei voinut erotuttaa, mutta hän
yritti sisukkaasti vaikuttaa heihin, ja suursodan
uhan kasvaessa työstä Suomen turvallisuuden
hyväksi tuli marsalkalle sydämen asia. Vuoden
1933 eduskuntavaalit osoittivat, että myös kan-
san eheytyminen alkoi olla mahdollista. Saman
vuoden toukokuussa, vapaussodan päättymisen
muistopäivänä Mannerheim sanoi puhuessaan
valkoisten sotaveteraanien täyttämässä Kansallis-
teatterissa: "Isänmaallinen henki, jonka merkkinä
on puolustustahto ja päätös seisoa yhtenä miehe-
nä rivissä, jos tätä maata on kerran puolustettava,
siinä kaikki mitä vaadimme, eikä meidän tarvitse
enää kysyä, missä kukin oli viisitoista vuotta sitten."
Tämä merkitsi paljon. Erik Heinrichs toteaa,
että Mannerheim ei halunnut enää olla "valkoi-
nen kenraali". Vielä vähemmän hän halusi olla
vasemmiston silmissä "päälahtari". Varhaisesta
lapsuudestani muistan tyynenä kesäiltana lähimö-
kin pihalta römeiden miesäänten ja viinan voi-
malla kaikuneen laulun:
Mannerheimi vankka kävelöö kun ankka,
rinta on kun romukaupan näyteikkuna,
nenä on kun ryssänlimppu,
korvat on kun siankinkku,
pää on kun Haminan kaupunki.
Alkusäe ei sattunut ryhdikkääseen soturiin, pa-
remmin sitten toinen viitatessaan hänen kunnia-
merkkeihinsä, mutta äärivasemmiston käsityksen
Mannerheimista laulu ilmaisi väkevästi. Tanne-
rilaisille sosiaalidemokraateille alkoi 1930-luvul-
la sen sijaan kajastaa, että marsalkka oli yhteisen
puolustustahdon symboli.
Mannerheim ja puolustusneuvosto saivat aikaan
joitakin merkittäviä parannuksia. Erityisenä huo-
lena oli ollut Suomen ilmavoimien heikkous,
mutta valtion lentokonetehtaan kapasiteetti kas-
voi, ja lisenssillä valmistettujen ulkomaisten ko-
neiden lisäksi saatiin tuotantoon hyviä kotimaisia
koulukoneita. Kauhavalle sijoitettu Ilmailukou-
lu koulutti ja harjoitti Suomelle joukon taitavia
ja asiastaan innostuneita lentäjiä ja lentokone-
mekaanikkoja. Ajanmukaisia hävittäjäkoneitakin

858 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
koetettiin hankkia, mutta tulokset olivat melko
heikot.
Erittäin tärkeä uudistus oli aluejärjestelmä, jon-
ka ansiosta liikekannallepano ja sodanaikaisen
kenttäarmeijan muodostaminen kävi nopeasti ja
täsmällisesti. Yksiköt koottiin sotilasläänien ja
sotilaspiirien puitteissa, ja niiden varusteiden tuli
olla valmiina alueellisissa varikoissa. Tätä vaati-
vaa uudistusta valmisteltiin vuodesta 1928 lähti-
en pääsuunnittelijoina jääkärieversti (1942 ken-
raaliluutnantti) Leonard Grandell (1894-1967) ja
everstiluutnantti Aksel Fredrik Airo (1898-1985),
ja Mannerheimin hyväksyessä aluejärjestelmän
se saatiin 1934 toimintakuntoon. Sitä täsmennet-
täessä jokaiselle reserviläiselle määrättiin jo etu-
käteen hänen sodanaikainen tehtävänsä.
Poliitikkojen
kitsaus puolustusvoimien
harmina
Aluejärjestelmää toteutettaessa nähtiin, kuten Ka-
ri Selen toteaa, havainnollisesti puolustusvalmiu-
den puutteet. Määrärahojen niukkuuden takia oli
noin 110 000 palveluskelpoista miestä jätetty kou-
luttamatta, aseistus oli kaikin puolin heikko, eri-
koisesti tykistöä oli vähän ja sekin vanhentunutta,
tykinammusten tuotanto täysin riittämätön, ajan-
mukaisia taistelulentokoneita yhä hyvin niukas-
ti. Puolustuslaitoksen määrärahoja lisättiin jonkin
verran Kivimäen hallituksen aikana 1934-35 ja
edelleen A.K. Cajanderin hallituksen toimesta
vuodesta 1937 lähtien. Eduskunta heräsi kuiten-
kin todellisuuteen varsinaisesti vasta Euroopan
ollessa lähes ilmitulessa, ja silloin perushankin-
tojen lisääminen alkoi olla myöhäistä. Kun 1930-
luvun Suomea on sanottua militaristiseksi maak-
si, kyseessä on ollut paha asiantuntemattomuus
tai kylmäverinen valehtelu.
Eheytynyt kansakunta, joka alkoi olla henki-
sesti valmis puolustamaan itsenäisyyttään, oli to-
dellisuudessa vailla ajanmukaisia varusteita. Vir-
he ei ollut niinkään Cajanderin hallituksen kuin
kaikkien varhaisempien. A.K. Cajander tuli kui-
tenkin ilmaisseeksi elokuussa 1939 varomatto-
masti ilonsa siitä, että Suomi ei ollut hankkinut
nopeasti vanhenevaa sotamateriaalia vaan rahat
oli käytetty paremmin. Sotilaat kysyivät, eikö olisi
ollut viisaampaa hankkia edes sellaisia aseita kuin
oli saatavissa, ja sodan aikana he kysyivät sitä vielä
monesti. Pääministerin lausunnon takia myös tal-
visodan rintamilla yleinen siviiliasu, jossa sotilaal-
lisuutta edustivat armeijan vyö ja lakkiin kiinni-
tetty kokardi, sai pilkkanimen "malli Cajander".
Vastuussa puolustuslaitoksen heikkoudesta olivat
ennen kaikkea suurimmat puolueet SDP ja maa-
laisliitto. Maalaisliitossa oli 1930-luvullakin jäljellä
perinteistä kitsautta, joka oli aikoinaan hidasta-
nut kansakoulujen ja köyhäinhoidon kehittämis-
tä; verojen nousua pelättiin enemmän kuin heik-
koa puolustusvalmiutta. Talonpoikia vaivasi myös
liiallinen luottamus suojeluskuntien taisteluky-
kyyn ja tietty epäsuopeus armeijan kantahenki-
lökuntaa kohtaan. Aktiiviupseerit samastettiin
helposti entisajan kopeisiin virkamiehiin, ja mo-
nen everstin ruotsalainen nimikin tympäisi aito-
suomalaista isäntämiestä.
Mistä SDP:n vastahakoisuus puolustusvoimia
kohtaan oli johtunut 1920-luvulla, olen jo koetta-
nut osoittaa (s. 803). Vähitellen puolue tarkisti
kantaansa, mutta talvisotaan asti Väinö Tanner
oli penseä lisäämään puolustusmäärärahoja. Hän
puolustautui sittemmin: "on tietysti helppo sanoa,
että olisi täytynyt ottaa huomioon sodan tulo mää-
rärahoista päätettäessä, mutta eihän kukaan voi-
nut tietää varmasti, että sota oli tulossa" (1966).
Koska jokainen ymmärtää, että puolustusvalmiut-
ta on myöhäistä parantaa sodan ollessa jo var-

Diktaattorien politiikka vaarantaa Euroopan rauhan 859
ma, Tannerin lausunto näyttää siltä osin kovin
ontolta.
Tannerin toinen perustelu oli, että työläisten
elinehtojen parannuttua "heillä oli todella jota-
kin puolustettavaa, kansa kävi taisteluun yhtenäi-
senä. Sekä suurisuuntaiseen varustautumiseen
että elintason kohottamiseen ei taas olisi riittänyt
varoja." Tanner viitannee elintason kohoamiseen
ja tehokkaaseen sosiaalipolitiikkaan, jotka voima-
kas varustautuminen olisi hänen mielestään vaa-
rantanut. Valtionvelan pienuus olisi kuitenkin
sallinut ottaa suuriakin lainoja ja kohentaa puo-
lustusvalmiutta alentamatta työväen elintasoa,
mutta Mannerheimin ehdotettua tätä keväällä
1939 valtiovarainministeri Tanner torjui ajatuk-
sen jyrkästi.
Tannerilla oli tilaisuus puolustella politiikkaan-
sa jälkeen päin, koska Suomi oli pysynyt puolus-
tusmäärärahojen vähyydestä huolimatta itsenäi-
senä, mutta entä jos huonosti varustettu armeija
olisi murtunut jo talvisodan alussa? Se olisi ollut
täysin mahdollista. Uskallan olettaa että Tanner
ymmärsi realistisena miehenä sotien jälkeen ai-
van hyvin, kuinka suuren riskin hän ja muut
SDP:n johtajat olivat ottaneet säästäessään 1930-
luvulla valtion varoja maanpuolustuksen kustan-
nuksella. Niinpä olen alkanut epäillä, että kysy-
mys ei ollutkaan valtion budjetista vaan SDP:n
yhtenäisyyden varjelemisesta. Juuri siihen Tan-
ner ehkä halusi viitata muistelmissaan.
Cajanderin hallituksen ministerinä Väinö Tan-
ner lienee pelännyt, että jos SDP suostuisi puo-
lustusmenojen jyrkkään lisäämiseen, puolueen
vasemmisto-opposition kannatus kasvaisi kohta-
lokkaasti. SDP:n ohjelma oli muotoiltu vielä 1930
antimilitaristiseksi, ja puoluetta äänestivät sittem-
min myös monet entiset kommunistien kannat-
tajat. Epäilemättä SDP:n joutuminen pahoihin
sisäisiin ristiriitoihin olisi rasittanut henkistä puo-
lustusvalmiutta, ja jos Tannerin kitsauden todelli-
sena motiivina oli tämän kehityksen välttäminen,
hänen menettely ään voitaneen jossain määrin
ymmärtää. Toiveajattelua siihen kuitenkin aivan
ilmeisesti sisältyi, eikä Tanner ollut sen ainoa edus-
taja.

Suomi ei taivu
Stalinin ja Hitlerin
kauppoihin
861
Kansallissosialistit
Suur-Saksaa luomassa
Cajanderin hallitus totesi suurpoliittisen tilanteen
kärjistyvän jatkuvasti. Hitlerin seuraavana tavoit-
teena Reininmaan miehityksen jälkeen oli Itäval-
lan sekä Tsekkoslovakian saksankielisten osien
liittäminen Saksaan. Itävallassa oli mahtavan
suurvallan supistuminen pieneksi ja köyhäksi
maaksi aiheuttanut levottomuutta, kansa oli eripu-
rainen, ajatus Anschlussista eli Saksaan liittymises-
tä oli yleistymässä, ja itävaltalaiset kansallisso-
sialistit toimivat kiihkeästi. Maaliskuussa 1938 Hit-
lerin joukot marssivat Itävaltaan kohtaamatta vas-
tarintaa. Maa liitettiin Saksaan, ja natsien sen jäl-
keen järjestämässä kansanäänestyksessä tämän
hyväksyi virallisen tiedon mukaan 99 % itävalta-
laisista.
Tsekkoslovakiassa asui Böömin ja Määrin tsek-
kien lisäksi kaksi merkittävää vähemmistöä, joi-
den olemassaolo heikensi yhteishenkeä: lukuisat
slovakit idässä ja yli kolme miljoonaa saksalaista
etupäässä Saksaan rajoittuvilla vuoristoseuduilla.
Tsekkoslovakian "sudeettisaksalaisia", kuten heitä
kutsuttiin Sudeettien (Sudeten) vuoriston mu-
kaan, ei varsinaisesti sorrettu, mutta he tunsivat
itsensä jotenkin syrjäytetyiksipä kansallissosialistit
saivat 1930-luvulla vahvan otteen heistä. Kun
Hitler oli Itävallan kaapattuaan lähes saartanut
Böömin ja Määrin, hän ryhtyi toimenpiteisiin teh-
däkseen lopun Tsekkoslovakiasta. Maan teolli-
suus oli arvokas, ja sen alueella oli strategista mer-
kitystä Hitlerin suunnitellessa aggressiivista toi-
mintaa idän suunnalla.
Tsekkoslovakia oli paitsi epäyhtenäinen myös
verraten pieni maa, mutta sillä oli 1925 solmittu
puolustusliitto Ranskan ja 1935 tehty avunanto-
sopimus Neuvostoliiton kanssa. Verraten vahvan
naapurimaan Puolan kanssa oli rajariitoja. Kun
Saksan painostus Tsekkoslovakiaa vastaan yltyi,
Englannin pääministeri, mannermaan tilannetta
huonosti tunteva Neville Chamberlain, myötäili
Hitleriä luullessaan, että kyseessä oli vain oi-
keuden tekeminen sudeettisaksalaisille. Englan-
nin painostamana myös Ranskan heikko päämi-
nisteri Edouard Daladier taipui samaan politiik-
kaan ja petti siten tsekkiläiset liittolaisensa.
Taustana oli osaksi molempien länsimaiden joh-
tomiesten pelko, että jos ne joutuisivat sotaan Sak-
saa vastaan, Neuvostoliitto yhtyisi siihen ja tun-
keutuisi Saksan luhistuessa syvälle Keski-Euroop-
paan. He siis aavistivat sen, mikä tapahtui mo-
nen vaiheen jälkeen 1945. Moskovassa oli puhut-
tu kovin paljon maailmanvallankumouksesta, ja
Stalinia pidettiin lännessä Hitleriäkin vaarallisem-
pana imperialistina. Toisaalta länsivallat pelkäsi-
Syksyllä 1939 toisen maailmansodan tyrskyt lähenivät uhkaavasti Suomea. Valtioneuvos J.K. Paasikivi (keskellä) lähtee tasaval-
lan presidentin valtuutettuna ensimmäiselle neuvottelumatkalle Moskovaan. Kun Suomi ei myöntynyt Stalinin vaarallisiin vaati-
muksiin, diktaattori lähetti puna-armeijan Suomea vastaan.

862
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
vät myös Hitleriä, koska Englannin maavoimat
olivat mitättömät ja Ranska oli valmistautunut
vain puolustukseen vahvasti linnoitetun Maginot-
linjan suojassa. Sotaa ei haluttu provosoida jyr-
källä politiikalla.
Neuvottelut johtivat siihen, että Hitler, Musso-
lini, Chamberlain ja Daladier sopivat syyskuun
1938 lopussa Miinchenissä Tsekkoslovakian jaos-
ta: Saksa saisi miehittää sudeettialueet. Saman tien
solmittiin peräti ystävyyssopimus Saksan ja Eng-
lannin välille. Lontoossa Chamberlainia juhlittiin
yleisesti rauhanenkelinä, mutta Winston Chur-
chill lausui alahuoneessa: "... olemme ohittaneet
historiamme kauhean merkkipaalun, joka julis-
taa Euroopan tasapainon luhistumista." Todetta-
koon että Yhdysvallat jatkoi yhä Versailles'n rau-
han jälkeen omaksumaansa, lailla säädettyä poli-
tiikkaa, joka ei sallinut puuttumista Euroopan
asioihin, vaikka 1933 presidentiksi tullut demok-
raatti Francis Delano Roosevelt (1882-1945) oli
huolissaan Hitlerin politiikasta.
Otettuaan lokakuun alussa haltuunsa Tsekko-
slovakian saksalaisalueet Hitler arvioi, ettei mi-
kään estäisi häntä jatkamasta Suur-Saksan luomis-
ta. Maltilliset miehet varoittelivat, mutta mistään
piittaamatta Hitler miehitti maaliskuussa 1939
koko Böömin ja Määrin ja teki niistä protekto-
raatiksi kutsutun siirtomaan. Slovakiasta tuli Sak-
san satelliittivaltio. Myös Unkari ja Romania jou-
tuivat nyt riippuvaisiksi Saksasta, ja Puola totesi
olevansa suuressa vaarassa, koska Hitlerin täh-
täimessä oli sillekin kuuluvia alueita.
Stalin ehdottaa
Suomelle avunantosopimusta
Suomen hallitus ja asioita seuraavat kansalaiset
lukivat mannermaan uutisia huolestuneina. Syk-
syllä 1938 ulkoministeri Rudolf Holstin hieman
haparoiva politiikka päättyi siihen, että hän oli
solvannut Genevessä Hitleriä. Ehkä hän ei ollut
sanonut Fuhreriä vesikauhuiseksi koiraksi, kuten
oltiin tietävinään, mutta jollain tavoin liian lähel-
le totuutta kuitenkin. Holstin täytyi erota, ja hä-
nen seuraajakseen nimitettiin molempien oi-
keuksien kandidaatti, päätoimittaja Eljas Erkko
(1895-1965) edistyspuolueesta, maailmaa tunte-
va mies mutta ulkopoliitikkona amatööri. Mosko-
vassa Holstin ero tulkittiin kumarrukseksi Sak-
san suuntaan, mutta Erkolla ei ollut sympatioita
sinne päin vaan läntisiin suurvaltoihin.
Suomen hallituksen johtomiehillä oli 1938 ja
alkuvuonna 1939 paljon päänvaivaa neuvosto-
diplomaattien ehdotuksista. Ne välitti Helsingin-
lähettilään sijasta ensin lähetystösihteeri Boris
Jartsev, jonka asema ei koskaan oikein selvinnyt
suomalaisille, ja tämä salaperäisyys heikensi hä-
nen mahdollisuuksiaan saada mitään aikaan.
Myöhemmin on otaksuttu hänen saaneen valtuu-
tensa ja ohjeensa suoraan maansa ulkopolitiikan
johdolta, perimmältään siis Stalinilta.
Jartsev kertoi keväällä 1938, että Moskovassa
oletettiin Hitlerin hautovan hyökkäystä Neuvos-
toliittoon ja arveltiin hänen pyrkivän käyttämään
myös Suomen aluetta. Jotta puna-armeijan ei tar-
vitsisi miehittää Suomea, tämän maan olisi sitou-
duttava puolustautumaan ja ottamaan vastaan
Neuvostoliiton tarjoama apu: asetoimituksia ja
tarvittaessa joukkojakin. Kyseessä oli siis avun-
antosopimus. Kari Selen luonnehtii jyrkemmin:
"Itse asiassa Neuvostoliitto ei vaatinut enempää
eikä vähempää kuin Suomen alistumista sovulla
sen etupiiriin ja holhoukseen."
Neuvostoliitto oli Jartsevin mukaan halukas
osallistumaan Ahvenanmaan linnoittamiseen,
josta Suomi ja Ruotsi neuvottelivat parhaillaan.
Lisäksi venäläiset halusivat varustaa Suursaaren,
joka Suomen tuli antaa vuokralle. Vastineeksi Jart-
sev lupaili edullista kauppasopimusta ja vakuutti

Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin 863
Neuvostoliiton kunnioittavan Suomen itsenäisyyt-
tä.
Suomen hallitus ei ottanut kantaa Jartsevin eh-
dotuksiin, eivätkä kaikki ministerit liene tunte-
neetkaan niitä; Mannerheimille niistä ilmoitettiin
vasta syksyllä 1938. Jokunen ministeri keskusteli
Jartsevin kanssa, mutta asia ei edistynyt. Suoma-
laiset pitivät hänen välittämiään ehdotuksia tar-
peettomina, koska maamme puolustaisi muuten-
kin aluettaan, jos Saksan sotavoimat yrittäisivät tun-
keutua tänne. Neuvostohallituksen toivomuksiin
suostuminen taas tekisi lopun Suomen puolueet-
tomuudesta ja pohjoismaisesta suuntauksesta, joi-
ta valtaosa kansaa piti oikeana ulkopolitiikkana.
Maaliskuussa 1939 neuvostodiplomatia toi ken-
tälle arvovaltaisempia miehiä kuin Jartsev, jota
oli pidetty Suomessa vain tunnustelijana. Uudet
keskustelut aloitti ulkoministeri Maksim Maksi-
movits Litvinov, ja niitä jatkoi entinen Helsingin-
lähettiläs Boris Stein. Moskovan toivomukset oli-
vat täsmentyneet ja supistuneet entisestään: Neu-
vostoliitto halusi vuokrata "havaintopaikoiksi"
Suomenlahden itäosan ulappasaaret, joista tär-
kein oli Suursaari. Vastineeksi Suomi saisi alal-
taan paljon laajemman alueen Itä-Karjalasta.
Ehdotuksesta sai tiedon myös Mannerheim, jo-
ka neuvoi hallitusta suostumaan siihen. Saarilla
ei hänen mielestään ollut sotilaallista merkitystä
Suomelle mutta sen sijaan kyllä Leningradin me-
ripuolustukselle, ja suopea suhtautuminen Mos-
kovan toivomukseen parantaisi Suomen turvalli-
suutta. Marsalkan todistelu ei tehonnut hallituk-
sen johtomiehiin, joista nimenomaan ulkominis-
teri Erkko pitäytyi jyrkästi oikeudellisiin näkökoh-
tiin ja totesi tylysti, että Suomen alueesta ei neuvo-
teltaisi. Yhä vakuutettiin myös suomalaisten ha-
lua ja kykyä torjua alueemme kautta Neuvosto-
liittoa vastaan suunnatut hyökkäykset.
Suomalaisten järkähtämättömyyttä on jälkeen
päin usein moitittu. Sen tärkeänä syynä oli toivo
saada Ruotsi maamme takuumieheksi, minkä kat-
sottiin edellyttävän sitä, ettei Suomi istuisi Stali-
nin kelkkaan eikä sen reunallekaan. Yhtä kaikki
Ruotsi luopui omaa asemaansa varoen liitosta
Suomen kanssa ja myös Ahvenanmaan linnoitus-
hankkeesta, kun Neuvostoliiton uusi ulkominis-
teri Vjatseslav Mihailovits Molotov oli toukokuus-
sa 1939 vastustanut sitä jyrkästi. Mitä Manner-
heimin neuvon noudattaminen olisi vaikuttanut
käytännössä maamme asemaan, lienee mahdo-
tonta sanoa, kun Euroopan tilanne muuttui jo
lähikuukausina perin pohjin. Olisiko taipuminen
Stalinin vähimmäisvaatimuksiin muuttanut hä-
nen myöhempää Suomen-politiikkaansa, on kui-
tenkin täysin epävarmaa.
Toisen maailmansodan jälkeen on ollut tapana
valitella molemminpuolista luottamuksen puutet-
ta, joka vaivasi suomalaisten ja venäläisten suh-
teita ennen talvisotaa. Ajatuksena näyttää olleen,
että suomalaisten olisi pitänyt luottaa Stalinin rei-
luuteen ja hyvään tahtoon. Tämän esti jo se tun-
nettu tosiasia, että Stalin hallitsi Neuvostoliittoa
diktaattorina ja verrattoman väkivaltaisesti. Kuka
häneen olisi voinut luottaa? Venäläiset, jotka väri-
sivät Stalinin ja NKVD:n pelosta, olisivat naura-
neet tätä ajatustakin, jos olisivat uskaltaneet. Suo-
meen kohdistunut uhkailu ja maamme jatkuva
sotilaallinen vakoileminen eivät myöskään lisän-
neet luottamusta.
Suomalaiset eivät puolestaan voineet käsittää
Moskovan inttämistä, että maamme johto oli sak-
salaismielinen tai että täällä voisi ainakin tapah-
tua "fasistinen" vallankaappaus, josta seuraisi an-
tautuminen Saksan liittolaiseksi. Cajanderin halli-
tuksella ja sitä tukevalla suurella parlamentaari-
sella enemmistöllä oli puhdas omatunto. Eten-
kin sosialidemokraatit olivat syksystä 1938 läh-
tien täysin selvillä Hitleristä, koska heillä oli ollut
läheiset yhteydet tsekkiläisiin aateveljiin. Porva-

864 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
rillisiakin Hitlerin väkivaltaisuus kauhistutti, ja
myötätunto häntä kohtaan rajoittui suppeisiin pii-
reihin. Hallitus ja valtaosa kansaa olivat vilpittö-
mästi puolueettomuuden kannalla ja valmiit puo-
lustamaan sitä kaikkia hyökkääjiä vastaan.
Moskovaa tämä ei vakuuttanut. Puolueetto-
muus oli neuvostojohdon silmissä silloin ja myö-
hemminkin lähinnä vain pahojen juonien salaka-
valaa peittelyä. Kun kerran kommunistit oli Suo-
messa vaiennettu, maata hallitsivat tietenkin "fa-
sistit". Pidettiin myös teoreettisesti mahdottoma-
na, että Suomen työväenluokka tukisi Cajande-
rin hallitusta. Doktrinääriset kommunistit, ja sel-
laiseltahan venäläisen täytyi hengen uhalla näyt-
tää, pitivät Cajanderia ministereineen salafasis-
teina, jotka tukeutuivat Hitleriin sortaakseen
omaa kansaansa. Tätä kuvaa vahvistivat vielä hen-
gissä olevat suomalaiset kommunistiemigrantit,
joille aatetoverit toimittivat aineistoa Suomesta.
Kuinkapa O.W. Kuusinen olisi tohtinut Suomen
hallitusta puolustaakaan?
Stalinin kannalta taas oli pääasia, olivatko suo-
malaiset hänen vallassaan vai eivät. Hän tajusi,
kuten Keijo Korhonen toteaa, vain kaksi mah-
dollisuutta: Suomea pitäisi valvonnassaan joko
Neuvostoliitto tai Saksa. Tarjolla oli kuitenkin kol-
mas vaihtoehto: pohjoismainen suuntaus ja Suo-
men liittoutuminen Ruotsin kanssa. Jos Stalin olisi
sallinut tämän, Ruotsin tunnettuja koeteltu pyrki-
mys puolueettomuuteen olisi ollut lisätakeena
Suomenkin politiikasta. Terve järki sanoo näin,
mutta "tätä Moskovassa ei 1930-luvulla kertaa-
kaan suostuttu kokeilemaan" (Keijo Korhonen).
Se olisi kuitenkin ollut nimenomaan oikea tie säi-
lyttää rauha Suomen ja Neuvostoliiton rajalla.
Ahkerasti on toisteltu että suomalaiset ja venä-
läiset eivät ymmärtäneet 1930-luvulla toisiaan,
mutta se ei pidä paikkaansa. Kysymys ei suin-
kaan ollut "venäläisten" vaan Stalinin politiikan
ymmärtämisestä, ja sen suomalaiset tajusivat to-
sin hieman vaistonvaraisesti mutta oikein. Krem-
lin valtias halusi saada maamme samaan rautai-
seen otteeseen, jossa hän piti Neuvostoliiton kan-
soja. Stalin ei puolestaan nähnyt vaivaa ymmär-
tääkseen suomalaisia enempää kuin venäläisiä-
kään vaan hallitsi diktaattorina, ja siihen suoma-
laiset eivät aikoneet alistua.
Hitler ja Stalin jakavat Itä-Euroopan
Tsekkoslovakian loppu herätti Englannin halli-
tuksen viimeinkin todellisuuteenpa se muutti vii-
pymättä kurssinsa. Yhdessä Ranskan kanssa bri-
tit takasivat Alankomaiden, Belgian ja Sveitsin
koskemattomuuden ja vähän myöhemmin myös
Puolan sekä Kreikan, jota Mussolinin imperialis-
mi uhkasi. Hitler puolestaan aloitti kiihkeän pro-
pagandan Puolaa vastaan vaatien Versailles'n rau-
hassa vapaakaupungiksi julistetun Danzigin
(Gdansk) liittämistä Saksaan ja syyttäen puolalai-
sia saksalaisen vähemmistön sortamisesta. Kesällä
1939 näytti jo ilmeiseltä, että Hitler aloittaisi koh-
dakkoin sodan Puolaa vastaan.
Neuvostojohtajat olivat seuranneet Euroopan
tapahtumia syvästi epäluuloisina. Hitler näytti val-
mistelevan hyökkäystä Venäjälle hankkimalla vä-
lissä olevat maat käyttöönsä, ja Miinchenin sopi-
mus tuntui viittaavan hänen ja länsivaltojen väli-
seen salaliittoon, joka oli tehty venäläisten kaula-
villoiksi. Englannin ja Ranskan muutettua poli-
tiikkaansa Stalin ja hänen ulkoministerikseen tou-
kokuussa 1939 tullut kovapintainen V.M. Molo-
tov epäilivät kuitenkin niiden halua ja kykyä vas-
tustaa Hitleriä tehokkaasti. Tässä Neuvostoliiton
johto osoitti oikeastaan hyvää realiteettien tajua,
siksi noloa ja voimatonta länsieurooppalaisten po-
litiikka oli ollut vuodesta 1933 lähtien.
Ymmärtäen osittain Stalinin näkökannan Rans-
ka ja Englanti lähettivät kesällä 1939 valtuuskun-

Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin 865
nan Moskovaan neuvottelemaan avunantosopi-
muksesta Saksan hyökkäyksen varalta. Tulokseen
ei kuitenkaan päästy, koska Neuvostoliitto vaati
oikeutta marssittaa joukkonsa Puolaan ja Roma-
niaan siinä tapauksessa, että Saksa hyökkäisi näi-
hin maihin. Länsivallat eivät voineet luvata tätä,
ja kun asiaa tiedusteltiin Puolan hallitukselta, se
kieltäytyi jyrkästi venäläisten avusta. Nämä ha-
lusivat länsivaltain vaativan myös Suomelta Han-
gon seudun, Ahvenanmaan ja Suomenlahden
itäiset ulappasaaret liittoutuneiden eli käytännössä
neuvostolaivaston tukikohdiksi. Tätä suomalaiset
vastustivat, eivätkä länsivallat yrittäneet painos-
taa maatamme.
Koska Englanti ja Ranska olivat penseitä mu-
kautumaan Stalinin tahtoon, hän ryhtyi sodasta
säästyäkseen keskustelemaan saksalaisten kans-
sa. Ulkoministeri Joachim von Ribbentrop mat-
kusti Moskovaan ja suostui Hitlerin puolesta Sta-
linin vaatimuksiin. Elokuun 23. päivänä 1939
Neuvostoliitto ja Saksa solmivat hyökkäämättö-
myyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpykälässä
itäinen Eurooppa jaettiin etupiireihin. Saksan
osalle tuli vain Puolan läntisin osa, kun taas Neu-
vostoliiton valtapiiriin jäivät pääosa Puolasta, Lat-
via, Viro, Suomi ja osia Romaniasta sekä vähän
myöhemmin myös Liettua. Stalin oli näin saanut
aikaan "oman Miincheninsä" (Keijo Korhonen)
ja jättänyt Hitlerille vapaat kädet toimia Puolaa
ja länsivaltoja vastaan. Stalinin ryhtyessä sittem-
min perimään omaa osuuttaan oli helppo päätel-
lä, millainen sopimus Moskovassa oli syntynyt.
Varokeinoja sodan uhatessa Suomea
Sodanuhan käydessä Tsekkoslovakian tuhoami-
sesta lähtien ilmeiseksi Suomessa koetettiin teh-
dä edes jotain sen torjumiseksi oman maan ra-
joilta. Kun Hitler esitti keväällä 1939 hyökkää-
mättömyyssopimusta Saksan ja neljän pohjois-
maan välille, siihen suostui vain Tanska, kun taas
Ruotsi ja Norja eivät halunneet antaa tunnustus-
ta Hitlerin politiikalle tässäkään muodossa. Suo-
mi noudatti näiden maiden esimerkkiä, epäile-
mättä Hitlerin suureksi harmiksi. Moskovassa
Suomen kieltäytyminen ei näytä tehneen toivot-
tua vaikutusta; siellä jurnutettiin entiseen tapaan.
Loppusyksyllä 1938 sisäministeri Urho Kekko-
nen antoi eduskunnalle huomiota herättävän tie-
donannon: hallitus oli valtuuttanut sisäministeri-
ön lakkauttamaan isänmaallisen kansanliikkeen
ja sen lehdet. Päätös nojautui Kekkosen kokoa-
man lakimiesryhmän vuotta aikaisemmin aloitta-
maan valmisteluun, ja oikeudellisena perustelu-
na oli, että IKL oli jatkanut lakkautetun Lapuan
Liikkeen toimintaa. Eduskunnassa pidettiin tie-
donannossa ehdotettua päätöstä demokratian
kannalta hieman arveluttavana, mutta äänestyk-
sessä suuri enemmistö hyväksyi sen.
Helsingin raastuvanoikeus, jolle päätös alistet-
tiin yhdistyslain nojalla, kumosi sen viikkoa myö-
hemmin pitäen toimenpiteen oikeudellisia perus-
teita riittämättöminä. Äärioikeisto, joka piti Aka-
teemisesta Karjala-Seurasta eronnutta sisäminis-
teriä jo ennestään luopiona, oli vilpittömän vahin-
goniloinen "Kekkosen konstien" raukeamisesta
ja karsasti tästedes häntä entistä enemmän. Kari
Selen pitää Kekkosen operaatiota lähinnä sisäpo-
liittisena, mutta IKL:ää vastaan tähdätty isku oli-
si voinut palvella myös Moskovan rauhoittamis-
ta, koska kyseessä oli saksalaismielisin puolueem-
me. Tämä ei varmaankaan jäänyt huomaamatta
Kekkoselta ja muilta ministereiltä.
Myös vuoden 1939 eduskuntavaaleilla olisi voi-
nut olla rauhoittava vaikutus Kremlissä, jos Sta-
lin olisi kiinnittänyt todella huomiota suomalais-
ten ajatustapaan. Äänestysprosentti oli korkeampi
kuin koskaan vuoden 1919 vaalien jälkeen, mikä
osoitti kansan seuraavan politiikkaa kiinteästi.

866
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Hallituspuolueiden ja niitä lähellä olevan ruotsa-
laisen kansanpuolueen edustajapaikkojen yhteis-
määrä nousi hivenen entistä suuremmaksi ja oli
nyt 165. Vähintään 82 % suomalaisista antoi siis
hallitukselle täydet valtuudet puolueettomuuspo-
litiikan jatkamiseen ja yhteistyöpyrkimyksiin
Ruotsin kanssa. Samoin ajatteli sitä paitsi myös
pääosa kokoomusta äänestäneistä.
Kesällä 1939 Akateeminen Karjala-Seura teki
aloitteen Karjalan kannaksen linnoituslaitteiden
parantamiseksi. Suojeluskuntajärjestö ryhtyi to-
teuttamaan tätä ajatusta vapaaehtoisin voimin, ja
lotat huolehtivat miesten majoituksesta ja muoni-
tuksesta. Työt jatkuivat kaiken kesää, samanaikai-
sesti 1 500 - 3 000 miehen voimalla. Vapaaehtoi-
set rakensivat etupäässä luonnonkivisiä panssari-
esteitä, jotka tehtiin tosin liian keveitä; raskaat
hyökkäysvaunut ajoivat ne helposti kumoon,
mutta sitä ei kesällä 1939 tiedetty. Sinänsä oli roh-
kaisevaa, että linnoitustöistä tuli kansanliike, jo-
hon osallistui kymmeniätuhansia miehiä kaikista
kansankerroksista. Tässä toteutui AKS:n jäsen-
ten unelma kansallisesta yksimielisyydestä kuten
sitten myös talvisodassa.
Saksa ja Neuvostoliitto
murskaavat Puolan
Syyskuun ensimmäisen päivän aamulla 1939 ta-
pahtui se, mitä Eurooppa oli pelännyt viimeis-
tään Hitlerin joukkojen marssittua Prahaan: Sak-
san diktaattori puhalsi suursodan alkufanfaarin
hyökkäämällä Puolaan. Kahta päivää myöhem-
min Ranska ja Englanti julistivat Saksalle sodan,
mihin yhtyivät viivyttelemättä Brittiläisen impe-
riumin muut tärkeät maat. Viidessä maanosassa
pantiin joukkoja liikekannalle: toinen maailman-
sota oli alkanut. Sodanjulistuksen päivänä päämi-
nisteri Chamberlain kutsui Winston Spencer
Churchillin hallitukseen ensimmäiseksi meri-
lordiksi. Se oli painokas tunnustus miehelle, joka
oli arvioinut Hitlerin oikein, ja Englannin halli-
tuksen työskentely sai tästä lähtien leimansa Chur-
chillin ehtymättömästä toimeliaisuudesta ja taiste-
lunhalusta.
Sodan pääsyyllisistä ei ole tässä tapauksessa pie-
nintäkään epäilystä: ne olivat Adolf Hitler ja hä-
nen lähimmät miehensä. Muista maista löytyy
vain toissijaisia syyllisiä: Stalin jätetty ään elokuus-
sa 1939 Hitlerille vapaat kädet sekä tietyt Englan-
nin ja Ranskan johtomiehet, joiden poliittinen ly-
hytnäköisyys ja sotalaitoksen karkea laiminlyö-
minen olivat rohkaisseet natsijohtajia. Ei pidä
unohtaa myöskään Yhdysvaltain hallitusta, joka
piti silmällä Japanin imperialisteja mutta aliarvi-
oi Hitlerin vaarallisuuden.
Länsimaissa oli pyritty vilpittömästi maailman-
rauhan säilyttämiseen mutta unohdettu roomalai-
sen sotilaskirjailijan Flavius Vegetiuksen neljän-
nellä vuosisadalla jKr kirjoittama realistinen neu-
vo: Qui desiderat pacem, preparet bellum, 'joka toi-
voo rauhaa, valmistautukoon sotaan'. Omin ai-
voin ajatteleva ja kieltämättä myös jossain mää-
rin sotainen Winston Churchill, suuren Marlbo-
rough'n herttuan jälkeläinen, oli muistanut sen,
mutta häntä oli pidetty Englannissa yleisesti sota-
hulluna. Stalin oli Vegetiuksen oppilas siinä, että
hän varustautui sotaan, mutta sen sijaan hänen
rauhanrakkautensa ei ollut aitoa.
Puola murtui nopeasti Saksan iskuista. Sen armei-
ja oli miesluvultaan vahva, mutta sen varustus oli
täysin vanhentunut, kun taas Saksan armeija oli
moderni, yllättävän tarkoituksenmukainen hyök-
käys väline. Vahva tykistö ja syöksypommittajat
valmistelivat rynnäkköä tehokkaasti, ja lukuisat,
hyvin aseistetut panssarivaunut murtautuivat vah-
voina kiiloina järkyttyneen vastustajan linjojen

Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin 867
läpi ja syvälle selustaan. Tämä oli ensimmäinen
näyte saksalaisten "salamasodasta", jossa panssa-
rivoimat olivat avainasemassa. Saksan sotilaat ja
sotateollisuus olivat tehneet ihmeitä muutamas-
sa vuodessa, ja Länsi-Eurooppa huomasi kauhis-
tuneena oman heikkoutensa.
Stalin seurasi tarkkaan sodan tapahtumia, ja
syyskuun 17. päivänä 1939 puna-armeija ylitti
Puolan rajan edetäkseen Hitlerin kanssa sovitulle
demarkaatiolinjalle. Syyskuun lopussa urheiden
puolalaisten vastarinta päättyi Varsovassa, ja vii-
meiset joukot antautuivat muutamaa päivää myö-
hemmin. Hirvittävä miehitysaika alkoi Puolalle,
ennen kaikkea maan lukuisalle juutalaisväestölle,
jonka tuhoamiseen kansallissosialistit valmistau-
tuivat. Neuvostoliiton miehittämillä alueilla vä-
estön enemmistö oli ukrainalaisia ja valkovenä-
läisiä, jotka eivät olleet rakastaneet Puolan halli-
tusta, mutta vaikeampaa on sanoa, mikä käsitys
heillä oli Stalinista.
Stalin vaatii Suomelta liikaa
Moskovan neuvotteluissa
Sota sekä Hitlerin ja Stalinin näkyvä yhteispeli
järkyttivät syvästi suomalaisia, kaikkein eniten po-
liittisia ääriryhmiä, joiden mielestä diktaattorit oli-
vat pettäneet perin pohjin omat aatteensa ja nii-
den kannattajat. Kommunistien tunteet Stalinia
kohtaan kylmenivät yhtä nopeasti kuin oikeistora-
dikaalien Hitleriä kohtaan tuntema ihailuja kaik-
ki huolestuivat Suomen tulevaisuudesta. Pelko li-
sääntyi, kun Stalin oli 24. syyskuuta kutsunut Vi-
ron hallituksen edustajat Moskovaan ja taivutta-
nut neljässä päivässä heidät luovuttamaan tuki-
kohtia Neuvostoliiton laivastolle ja ilmavoimille.
Latvian kanssa Stalin teki vastaavan sopimuksen
lokakuun 5. päivänä, Liettuan kanssa kolme viik-
koa myöhemmin.
Suomenkin hallitus sai 5. päivänä lokakuuta
1939 odotetun kutsun Moskovaan neuvottele-
maan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä",
ja viikkoa myöhemmin pääneuvottelijaksi nimi-
tetty Tukholman-lähettiläs, valtioneuvos Juho
Kusti Paasikivi tapasi Neuvostoliiton edustajat.
Hieman yllättävästi nämä olivat itse puolueen
pääsihteeri J.V. Stalin ja ulkoministeri Vjatseslav
Mihailovits Molotov (1890-1986), mikä osoitti
Kremlin pitävän asiaa hyvin tärkeänä. Suomen-
kaan neuvottelija ei ollut mitätön mies: vanha
kokenut poliitikko ja entinen pääministeri, joka
oli ollut Moskovassa maltillisen miehen mainees-
sa Tarton rauhanneuvotteluista lähtien.
Moskovan neuvottelujen lomassa Paasikivi kävi
kahdesti Helsingissä saamassa lisäohjeita, ja toi-
sella ja kolmannella neuvottelumatkalla hänellä
oli kumppaninaan valtiovarainministeri Väinö
Tanner. Suurimman puolueen johtajana hän oli
oikea mies edustamaan hallituksen ja eduskun-
nan näkökantaapa hänen kokemattomuutaan ul-
kopolitiikan alalla on sotien jälkeen korostettu
liiaksi, kuten Mikko Majander on huomauttanut.
Se ei missään tapauksessa voinut vaikuttaa neu-
vottelujen epäonnistumiseen. Suomen neuvotte-
lijat olivat kiinteästi sidoksissa hallituksen ohjei-
siin, ja Stalin puolestaan ajoi omaa ohjelmaansa,
joka ei paljon riippunut suomalaisten reaktioista.
Neuvostoliiton ehdotukset perustuivat Stalinin
ilmoituksen mukaan sodan vaaraan, jonka takia
Leningradin monimiljoonaisen väestön turvalli-
suus tuli taata strategisin järjestelyin. Sitä varten
Suomen haluttiin luovuttavan Neuvostoliitolle
Karjalan kannaksen eteläosan lähelle Koiviston
kauppalaa sekä idempänä Muolaan Perkj arven
kylään ja Kivennavan Lipolaan saakka. Neuvos-
tolaivaston tukikohdiksi tulisi lisäksi luovuttaa itäi-
sen Suomenlahden ulappasaaret ja Hangon kau-
punki ympäristöineen aina Lappohjan (Lappvik)

868
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
satamaan saakka. Petsamon rannikolta Stalin tar-
vitsi Kalastajasaarennon Suomelle kuuluvan
osan. Korvaukseksi kaikesta tästä Suomi saisi laa-
jan alueen Itä-Karjalasta.
Neuvotteluja jatkettaessa marraskuun alussa
suomalaiset tarjosivat vähäistä rajantarkistusta
Kannaksen merenrannikolla ja Suomenlahden
itäisempiä ulappasaaria, lopulta Suursaartakin.
Stalin puolestaan kavensi hivenen Kannakselta
vaatimaansa aluetta ja lupasi tyytyä Hangon sijas-
ta Lappohjan satamaan ja muutamiin sen edustal-
la oleviin saariin. Kaikki tämä ei juuri muuttanut
näkökantojen suurta eroavuutta, eivätkä neuvot-
telut edistyneet.
Pääsyynä tähän oli, että Neuvostoliiton vaati-
mukset näyttivät Suomen puolustuksen kannal-
ta mahdottomilta. Tulee mieleen aikoinaan suosit-
tu selitys siihen, miksi juuri Paasikivi oli valittu
neuvottelijaksi: hänen hiuksensa olivat valmiiksi
pystyssä. Uudelta rajalta olisi ollut Viipuriin vain
30 kilometriä, ja Hangon seudun tukikohta olisi
ollut vaarallinen sillanpääasema Etelä-Suomea
vastaan operoitaessa, kun Viron rannikko oli jo
neuvostolaivaston käytössä. Pelättiin sitäkin että
Suomi joutuisi Stalinin vaatimuksiin suostuttuaan
hänen valtaansa vailla toiminnanvapautta, kuten
Viron oli ilmeisesti käynyt.
Paasikivi ja Mannerheim suosittelivat toki halli-
tukselle mahdollisimman myöntyväistä politiik-
kaa. Paasikivi uskoi aina edustavansa reaalipo-
liittista, koviin tosiasioihin perustuvaa näkemys-
tä, ja marsalkka oli erikoisen hyvin selvillä Suo-
men puolustusvalmiuden puutteista. Molemmat
olivat jokseenkin varmoja siitä, että Stalin aloittaisi
neuvottelujen katkettua sodan ja että se koituisi
Suomen tuhoksi. Väkiluvultaan moninkertaisen
Puolan nopea sortuminen oli juuri nähty, eikä
ollut syytä olettaa Suomen menestyvän sanot-
tavasti paremmin sodassa jättiläis valtiota vastaan.
Mannerheim ei kuitenkaan määritellyt lähem-
min
xx..xi, miten pitkälle voitaisiin myöntyä. Suoma-
laisten varustama pääpuolustusasema, jonka esit-
telen tuonnempana, olisi jäänyt miltei kokonaan
Suomelle, vaikka Stalinin vaatimuksiin olisi suos-
tuttu, mutta puolustussuunnitelman mukaan
takunnanrajan ja pääaseman välillä. Rajan siirtä-
minen Stalinin haluamalla tavalla olisi heikentä-
nyt pahoin pääasemankin puolustusta, koska vi-
hollinen olisi voinut ajaa tykistöä jo rauhan aika-
na aivan sen tuntumaan.
Suomen hallitus ottikin sen kannan, että aivan
pieniä myönnytyksiä pitemmälle ei mentäisi, ja
pysyi siinä. Mitä ministerit ajattelivat yksityisesti
sodan vaarasta ja Suomen puolustuksen mahdol-
lisuuksista, on vaikea sanoa varmasti. Pelkoa ja
tappiomielialaa ei voitu ryhtyä levittämään; mi-
nisterien täytyi esiintyä lujina, ja heihin kuului
luonnostaan rohkeita miehiä. Tärkeässä asemas-
sa oleva ulkoministeri Erkko esiintyi toiveikkaa-
na, ehkä brittiläisten ystäviensä rohkaisemana.
Tasavallan presidentti Kyösti Kallio oli ollut nuo-
rena perustuslaillinen ja vanhanakin hän oli ihan-
teellinen patriootti, jonka oli lähes mahdoton tai-
pua Stalinin kaltaisen tyrannin painostukseen.
Kuten Kari Hokkanen on osoittanut, Kallio va-
roitti siitä, että jos niin tehtäisiin, uusia vaatimuk-
sia seuraisi eivätkä suomalaiset ehkä pysyisi siinä
tapauksessa yksimielisinä.
Demokraattinen hallitus ei sitä paitsi voi toimia
kuinka tahansa. Suomen hallitusta tuki ja samal-
la valvoi eduskunta, ja sen takana oli yksimieli-
nen kansa. Paasikivi ja moni muukin on moitti-
nut Cajanderin hallituksen ministerejä amatöö-
rimäisestä politiikasta ja vastuuttomasta toiveajat-
telusta. Olkoon menneeksi, mutta he edustivat
jäykkää kansaa, jonka mielestä Suomen maape-
rästä ei annettaisi venäläisille hyvällä "vedenalais-
ta luotoakaan". Suomalaisten pääosan siihen asti

Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin 869
maltillinen suhtautuminen itänaapuriin muuttui
jyrkästi syksyllä 1939. Enimmät eivät olleet pit-
kään aikaan omistaneet venäläisille montakaan
ajatusta, mutta Stalin sai nyt sortovuosina synty-
neen vihan viriämään uudelleen ilmiliekkiin.
Ennen kaikkea nähtiin se ihme, että suomalais-
ten tarvitsi kaksi vuosikymmentä katkeran kan-
salaissodan jälkeen vain vilkaista toisiinsa, ja asia
oli selvä. "Sitten tapellaan", sanoi työmies junas-
sa sodan mahdollisuudestapa toinen jatkoi: "Mi-
täs muuta, jos kerran on pakko" (Antti J. Ranta-
maa). Mannerheimin suositeltua että unohdettai-
siin, missä kukin oli ollut vuonna 1918, eduskun-
nan puhemies, sosiaalidemokraatti Väinö Hakki-
la vastasi 1937: "Yhtenäinen Suomen kansa suo-
jaamaan vapauttamme, siinä olkoon tunnuslau-
seemme." Nyt tämä toteutui suuren vaaran uha-
tessa. Sotakiihkoa Suomessa ei esiintynyt, sotaa
pelättiin ja rauhan toivottiin säilyvän, mutta "her-
mosota" kestettiin hyvin. Kansa muisti että armei-
ja oli rajalla valmiina taistelemaan. Hallitustakin
on vaikea syyttää kovin suuresta hyväuskoisuu-
desta sen mobilisoitua armeijan heti Moskovan
neuvottelujen alkaessa.
Jo Puolan sodan sytyttyä reserviläisiä oli ruvet-
tu kutsumaan vähin erin palvelukseen; sotalai-
vasto ja rannikko tykistö oli saatettu taistelukun-
toon. Neuvottelukutsun tultua rauhanajan armeija
siirtyi puolustusasemiin, etupäässä Karjalan kan-
naksellepa lokakuun 10. päivänä alkoi reserviläis-
ten liikekannallepano ylimääräisten kertaushar-
joitusten (YH) nimellä. Aluejärjestelmä toimi kuin
kone: yksiköt muodostettiin, ja ne siirtyivät val-
miusasemiin oletetulle sotatoimialueelle. Kannak-
sella tehostettiin pääpuolustusaseman linnoitus-
töitä, rakennettiin taisteluhautoja ja korsuja eli
maanalaisia miehistösuojia, päällystö tutustui
maastoon. Nämä valmistelut ja tottuminen kenttä-
elämään helpottivat sitten suuresti pääaseman
puolustamista. Kaupungeista evakuoitiin osa
väestöä ilmahyökkäysten varalta.
Suomen hallitus koetti saada Moskovan neuvot-
telujen kestäessä selville, saataisiinko jostain po-
liittista tai sotilaallista tukea. Toiveita kiinnitettiin
lähinnä Ruotsiin, ja siellä osoitettiin myötätun-
toa, mutta poliitikot olivat eripuraisia, ja hallitse-
vaksi jäi pääministeri RA. Hanssonin varovai-
suus. Ruotsi esitti marraskuun alussa vetoomuk-
sen rauhanomaisen ratkaisun puolesta, mutta Mo-
lotov selitti vetoomuksen kylmästi Neuvostoliit-
toa kohtaan vihamieliseksi teoksi. Jotkut toivoi-
vat Ruotsin puuttuvan asiaan, jos Stalin todella
hyökkäisi, mutta Suomen hallituksen taipumatto-
muus ei johtunut siitä. Sen sijaan arveltiin, ettei
Stalin ehkä alottaisi sotaa, koska Hitlerin kanssa
tehdyn sopimuksen tarkoituksena oli selvästi ol-
lut Neuvostoliiton pitäminen erillään sodasta.
Huolestuttavalta tuntui että Molotov julkisti lo-
kakuun lopussa Suomelle esitetyt vaatimukset ja
moitti hallitustamme Leningradin turvallisuuden
väheksymisestä. Neuvostohallitus näytti siis aset-
tavan koko arvovaltansa vaatimusten tueksi. Suo-
men hallitus piti puolestaan päätehtävänään huo-
lehtia oman maansa turvallisuudesta, ja kolmas-
kin neuvottelukierros raukeni tyhjiin. Stalin osoitti
tyytymättömyyttään, ja Molotov mutisi jotain asi-
an siirtymisestä sotilaiden haltuun, eikä neuvot-
telujen jatkamisesta sovittu Paasikiven ja Tanne-
rin lähtiessä 13. marraskuuta Helsinkiin. Suomelle
ei kuitenkaan esitetty selvää uhkavaatimusta, ja
toiveikkuus jopa lisääntyi. Jonkin verran reservi-
läisiä kotiutettiin, ja evakuoituja palaili kaupun-
keihin ja rajaseudulle.

870
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Puna-armeija hyökkää Suomeen
Stalin näyttää otaksuneen syksyn 1939 neuvotte-
lujen alkaessa, että suomalaiset suostuisivat hä-
nen vaatimuksiinsa, ainakin jos hän hieman lie-
ventäisi niitä. Maamme puolustusvalmiutta hän
piti heikompana kuin se olikaan ja hän lienee
otaksunut myös poliittisten ja yhteiskunnallisten
ristiriitojen heikentävän Suomea siinä määrin,
ettei hallitus voisi uhmata sodan vaaraa. Stalin ei
siis liene ottanut aluksi vakavasti huomioon so-
dan mahdollisuutta. Joukkoja ja materiaalia oli
tosin keskitetty Leningradiin jo syyskuussa, mut-
ta kyseessä olivat suursodasta johtuvat varmistus-
toimet, jotka eivät merkinneet juuri sen enem-
pää.
Neuvottelujen aikana Stalin huomasi suomalai-
set yllättävän vastahankaisiksi ja ryhtyi pohtimaan
tosissaan sotaan ryhtymistä. Hänen diplomaat-
tinsa olivat jo ehtineet todeta, että Suomi joutuisi
puolustautumaan yksin; Ruotsi jäisi passiiviseksi,
ja Hitler näytti pysyvän sopimuksessaan. Rans-
ka ja Englanti olivat sidotut omaan sotaansa, ja
vaikka se oli ollut pelkkää asemissa kyyhöttämis-
tä, lännen suurvalloista ei arvioitu olevan vaaraa.
Eiväthän ne olleet voineet tehdä mitään Puolan-
kaan auttamiseksi vaikka olivat selvästi luvanneet
taata maan itsenäisyyden.
Suomen haltuunoton arveltiin siis käyvän mut-
kattomasti. Lokakuun lopulla maamme rajoille
alettiin kuljettaa varsinaisia hyökkäysjoukkoja. Se
otti aikansa, mutta talven tulo ei pelottanut kyl-
mään tottuneita venäläisiä. Leningradin sotilaspii-
rin komentaja kenraali Kirill Afanasevits Meret-
skov laati suunnitelman Suomen valloittamiseksi,
johon kuluisi kolme viikkoa, kun hänelle luvat-
tiin toimittaa joukkoja muualtakin. Puna-armei-
jaa tuntui odottavan pienehkö, voitokas ja kunnia-
kas sotaretki, joka olisi samalla hyvää harjoitusta
vastaisen varalle.
Marraskuun 26. päivänä 1939 Molotov ilmoit-
ti Suomen lähettiläälle, että rajan pinnassa Neu-
vostoliiton puolella olevaa Valkeasaaren Mainilan
kylää oli tulitettu rajan takaa tykein. Suomalaiset
tiesivät tämän valheeksi, ja sittemmin on todis-
tettu sitovasti, että "Mainilan laukaukset" oli am-
muttu puna-armeijan kranaatinheittimin. Suomi
ehdotti puolueetonta tutkimusta, mutta Mosko-
va vastasi peruuttamalla hyökkäämättömyysso-
pimuksen ja katkaisemalla 29. marraskuuta dip-
lomaattiset suhteet. Suomessa koetettiin vielä us-
koa hermosodan jatkuvan, mutta marraskuun 30.
päivänä puna-armeija ylitti rajan ja Helsinkiin
tehtiin ankara ilmahyökkäys. "Talvisota" oli al-
kanut.
Puoli vuosisataa Neuvostoliiton propagandistit
ja heitä myötäilevät suomalaiset kirjoittajat koet-
tivat väittää, että talvisodan syttyminen johtui ko-
konaan tai osaksi Suomen hallituksen vihamieli-
syydestä tai sen taipumattomuudesta kompromis-
siin. Mielellään vihjailtiin sellaistakin, että Suo-
men hallituksen politiikka olisi perustunut jo
1930-luvulla jollain tavoin Saksan tukeen. Pro-
fessori Viktor M. Holodkovski Neuvostoliiton tie-
deakatemiasta torjui tällaiset käsitykset jyrkästi
Petroskoissa 1981 pidetyssä symposiumissa: tal-
visodan syynä oli yksinomaan Stalinin ja Molo-
tovin imperialistinen politiikka.
Sodan alettua Cajanderin hallitus erosi, ja työtä
jatkoi kokoomushallitus, jossa olivat mukana
kaikki merkittävät puolueet paitsi IKL. Pääminis-
terinä oli Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti
edistyspuolueesta, maanviljelijän poika Huittisis-
ta, terävä-älyiseksi sekä luonteeltaan tyyneksi ja
asialliseksi tunnettu mies, joka oli iältään 50 vuo-
den ja täysissä voimissaan. Oltuaan vuodesta
1923 Suomen Pankin johdossa Ryti oli viisain toi-
min, ulkomaillakin arvostettuna finanssimiehenä
auttanut ratkaisevasti maataan selviytymään ta-

Suomi ei taivu Stalinin ja Hitlerin kauppoihin 871
loudellisista vaikeuksista muun muassa 1930-lu-
vun pulakautena. Ennen toista maailmansotaa
Ryti tunnettiin Englannin ja Yhdysvaltain ystä-
vänä; kommunismia hän vihasi, eikä hän hyväk-
synyt myöskään Saksan kansallissosialisteja.
Muu kuin talouspolitiikka ei ollut erikoisesti
kiinnostanut Rytiä, ja kun häntä pyydettiin pää-
ministeriksi, hän aluksi epäröi. Oli luonnollisesti
vaikea siirtyä Suomen Pankin pääjohtajan rau-
hallisesta virkahuoneesta äärimmäisen raskaa-
seen poliittiseen tehtävään. Otettuaan sen kuiten-
kin vastaan Risto Ryti kantoi vastuunsa uskolli-
sesti ja uhrautuvasti vaikka joutui tekemään toi-
sen maailmansodan aikana vaikeimman työn,
"mitä historiamme varrella kukaan aseeton Suo-
men mies on suorittanut", kuten Edwin Linko-
mies kirjoittaa, tietysti johtoasemia tarkoittaen.
Ulkoministeriksi nimitettiin hieman yllättäväs-
ti Väinö Tanner, jonka ehkä luultiin herättävän
vasemmistolaisena luottamusta Kremlissä. Se oli
erehdys: oikeistososialisti oli pahinta, mitä siellä
tiedettiin. J.K. Paasikivi toimi salkuttomana minis-
terinä. Uusi hallitus otti alusta pitäen tavoitteek-
seen rauhan palauttamisen, mutta Moskova ei
ollut aluksi tietävinään Rytin hallituksesta.
Stalin oli näet koonnut Suomelle oman mie-
lensä mukaisen hallituksen vuoden 1918 pakolai-
sista pääministerinä Otto Ville Kuusinen. Muut
ministerit eivät olleet Suomessa kovin tunnettua
väkeä, kun Stalin oli teloituttanut lähes kaikki
vähänkin edustavat emigrantit. Kuusisen hallitus
esitti julistuksessaan uudistusohjelman hamasta
kahdeksantuntisesta työpäivästä aina vakiomuo-
don kansanvaltaistamiseen. Molemmat oli kyllä
toteutettu Suomessa jo kauan sitten, mutta kan-
sanvallasta oli Neuvostoliitossa tietenkin toinen
käsitys kuin meillä.
Kuusisen hallitus ilmoitettiin kootun Suomes-
sa, Terijoen rajapitäjässä, ja joulukuun 2. päivä-
nä 1939 se solmi avunantosopimuksen Neuvosto-
liiton kanssa. "Suomen kansanhallitus" luovutti
sopimuskumppanilleen ne alueet, joita Stalin oli
vaatinut Moskovan neuvotteluissa, ja sai vasti-
neeksi puolen Itä-Karjalaa. Sopimustekstin mu-
kaan tämä täytti "Suomen ja Karjalan kansojen
vuosisataiset toiveet". Terijoen hallitukselle annet-
tiin myös "kansanarmeija", joka vapauttaisi Suo-
men työväen yhteistyössä puna-armeijan kans-
sa. Kuusisen demokraattisen hallituksen päävi-
holliseksi julistettiin Väinö Tanner, jonka väitet-
tiin olleen Moskovan neuvottelujen "paha hen-
ki" ja "Suomen kansan kavaltaja".
Suomalaiset näkivät nyt selvästi, että maastam-
me aiottiin tehdä neuvostotasavalta tai Stalinin
vasallivaltio, ja tämä lujitti erikoisen tehokkaasti
kansakunnan päätöstä puolustaa riippumatto-
muuttaan. Muuten Terijoen hallitus herätti vuo-
sisataisten toiveiden ja kansanvallan toteuttami-
sesta huolimatta vain vihaaja katkeraa hilpeyttä.
Otto Ville Kuusisen nimi ei sytyttänyt enää juuri
ketään. Stalin puolestaan pitäytyi muutaman vii-
kon ajan hänen kanssaan tehtyyn sopimukseen,
mutta tammikuun lopulla 1940 Terijoen kabinetti
heitettiin kursailematta yli laidan kuten herra
Petteri arkkiveisussa.
Terijoen hallituksen muodostamisen on epäil-
ty perustuneen Kuusisen ja hänen ystäviensä opti-
mismiin, mutta miten he olisivat uskaltaneet teh-
dä tällaisen aloitteen? Täytyy aina muistaa, mikä
mies Stalin oli. Jos taas aloite oli kotoisin Kremlis-
tä, kuten asiaa pohtinut Ohto Manninen olettaa,
ministerin tehtävistä kieltäytyminen olisi merkin-
nyt kuolemaa. Terijoen hallituksen jäseniä ei siis
voitane moittia juuri muusta kuin yliampuvasta
ohjelmajulistuksesta, joka oli selvästi heidän työ-
tään. Heitä ei sentään teloitettu, vaikka he olisi-
vat Stalinin kannalta katsoen oikeastaan ansain-
neet sen.
Kuusisen hallituksen tehtävänä oli lieventää
Suomen valloituksen ulkomailla aiheuttamaa

872
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
suuttumusta ja selittää se venäläisille, joille oli van-
nottu ja vakuutettu neuvostohallituksen periaat-
teellista rauhanrakkautta. Etukäteen ei tuntunut
mahdottomalta sekään, että Suomessa syntyisi jo-
tain innostusta Terijoen hallitukseen, ja silloin
maan nopea miehittäminen Kuusisen nimissä oli-
si näyttänyt hyvin siistiltä. Kremlissä varmaan toi-
vottiin, että Helsingissä sattuisi edes pari pientä
mutta näyttävää välikohtausta.
Sellaista tukea Terijoen hallitus ei saanut. Jo
YH:n aikana joukko entisiä punakaartilaisia oli
päinvastoin anonut, että he pääsisivät puolusta-
maan isänmaata erityisenä joukko-osastona. Mies-
ten iän ja varsinaisen sotilaskoulutuksen puutteen
vuoksi tämä ei käynyt päinsä, mutta joitakin Suo-
men punaisen kaartin veteraaneja pääsi asepal-
velukseen vapaaehtoisina. Jyrkissäkin vasemmis-
tolaisissa oli harvoin poikkeuksin sama henki.
Muuan kotipitäjäni kiivaimmista kommunisteis-
ta, älykäs ja tarmokas nainen, meni heti talviso-
dan alettua lottien paikallisen johtajan puheille
kysymään, mitä hän voisi tehdä, sai tärkeän teh-
tävän siirtoväen huollossa ja hoiti sen erinomai-
sesti.
Suomen itsenäisyys säilyi talvisodassa, mutta 400 000 Karjalan eteläosan ja Koillismaan rajaseudun asukasta menetti kotiseu-
tunsa. Rajapitäjien väestöä oli evakuoitu jo syksyllä 1939 Länsi-Suomeen. "Itken, kurja, kulgujani. raukka, rannan kiertojani.
Miun on huolet kolminaiset. murenet monennäköiset" (Suojärveltä).

874
Yksimielisen Suomen
torjuntavoitto talvisodassa
Sodan epäsuhtaiset osapuolet
Puna-armeijan maavoimia osallistui hyökkäyk-
seen sen alkuvaiheissa 460 000 miestä, joista
200 000 oli keskitetty Karjalan kannakselle ja
260 000 Suomen pitkälle itärajalle. Suomessa oli
Kannas tietysti ymmärretty tärkeimmäksi sota-
toimialueeksi, mutta massiivinen hyökkäys itära-
jan yli oli yllätys. Selityksenä olivat lukuisat tiet,
jotka oli rakennettu 1930-luvulla Itä-Karjalaan,
Muurmannin rautatieltä Suomen rajalle; ne salli-
vat nyt vahvojen, moottoroitujen ja hyökkäysvau-
nujen tukemien joukkojen kuljetuksen erämaiden
halki.
Vihollisen jalkaväkeä tukivat runsas, tosin usein
hieman epätarkasti ampuva tykistö, erittäin lukui-
sat ja korkealaatuiset hyökkäysvaunut, kuten
panssareita tuolloin nimitettiin, sekä vahvat ilma-
voimat. Sotakokemusta oli monilla keski-ikäisil-
lä sotilailla, mutta nuoremmilla sitä ei ollut mai-
nittavasti, koska saksalaisten nujertama Puola ei
ollut kyennyt enää paljoakaan taistelemaan pu-
na-armeijaa vastaan. Suomessa tiedettiin kuiten-
kin vanhasta kokemuksesta, että venäläiset olisi-
vat sodassa kärsivällisiä ja urhoollisia.
Suomen kenttäarmeija käsitti 250 000 miestä,
joista noin 130 000 puolusti Karjalan kannasta ja
120 000 itärajaa. Armeija oli liiaksi jalkaväen
aseistuksen varassa, ja tavallisten sotilaskiväärien
puute vähensi "militaristisen" maamme taistelu-
joukkoja sodan alussa 50 000 miehellä. Ase-
teknikko Aimo Johannes Lahden suunnittelema
Suomi-konepistooli oli erinomainen, mutta sitä
oli vähän, noin kahdeksan asetta komppaniaa
kohti. Kohtalokas puute oli että panssarintorjunta-
tykkejä oli vain nimeksi. Hyökkäysvaunuja tuhot-
tiin paremman puutteessa kasapanoksiksi nimi-
tetyin räjähtein, jollaista vahva mies pystyi jopa
heittämään vähän matkaa, sekä rintamalla keksi-
tyin polttopulloin eli "Molotovin cocktailein".
Niissä oli pintoihin tarttuvia ja helposti syttyviä nes-
teitä, ja kun hyökkäysvaunun pinta on öljyinen,
polttopullo aiheutti osuttuaan tuhoisan palon.
Muut aselajit olivat jääneet eduskunnan säästä-
väisyyden vuoksi kovin heikoiksi. Ajanmukaisia
hyökkäysvaunuja ei ollut, kenttätykistöä oli ko-
vin vähän ja se oli pienikaliiperista, sen kantama
oli lyhyt ja tulinopeus vähäinen. Pahin heikkous
oli ammusten paha niukkuus, joka jatkui koko
talvisodan ajan, mutta sen vähän, mihin varat riit-
tivät, suomalainen tykistö ampui ainutlaatuisen
tarkasti. Tykistön tulenjohtoja suuntaustekniikka
olivat näet kenraaliluutnantti (sittemmin tykistön-
kenraali) V.P. Nenosen keksintöjen ja niihin pe-
rustuvan koulutuksen ansiosta hyvin korkealla ta-
solla. Talvisodan aikana maailmankuulu mate-
maatikko Rolf Nevanlinna kehitti Nenosen me-
netelmiä vielä tuntuvasti. Suomen rannikkoty-
kistö oli vahva, mutta sitä ei päästy paljon käyttä-
mään vahvan jään estäessä neuvostolaivaston
operaatiot.

Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa 875
Vihollisen ilmavoimille rintamajoukot eivät
voineet juuri mitään, koska ilmatorjuntatykkejä
oli erittäin vähän ja ne kuten myös vähälukuiset
hävittäjäkoneet täytyi keskittää suureksi osaksi ko-
tirintaman ja rautatieyhteyksien suojaamiseen
pommituksilta. Joukkojen onneksi sota käytiin
etupäässä talvella, päivien lyhyyden rajoittaessa
huomattavasti ilmatoimintaa. Sodan lopulla päi-
vän piteneminen tuotti jo suurta haittaa viholli-
sen pommikoneiden häiritessä joukkojen siirto-
ja ja huoltoa.
Puolustusta vahvistivat Kannaksella pääpuolus-
tusaseman linnoitukset. Länsiosastaan tarpeetto-
man pitkänä tämä asema meni Koiviston Humal-
joelta lähes pohjoiseen, Kuolemajärven Summan
kylään, sieltä Muolaanjarven ja Äyräpäänjarven
kautta Vuoksen varteen ja sitten tätä leveää vir-
taa sekä Suvantoa ja Taipaleenjokea myöten Laa-
tokkaan. Pääasemaa oli vahvistettu 1920-luvulta
lähtien rakentamalla satakunta betonikorsua eli
bunkkeria, mutta osa niistä oli heikkoja; vain
uusimmat olivat todella lujaa teräsbetonia. Eni-
ten bunkkereita oli "Kannaksen portilla", kahden
puolen Summaa, missä pääasema oli toisaalta
vaarallisen lähellä Viipuria, hyökkäysvaunujen
käyttöön hyvin sopivilla kangasmailla.
Betonikorsut olisivat voineet olla suureksi hyö-
dyksi, mutta niiden aseistuksena oli vain koneki-
väärejä, eikä bunkkereista siis ollut apua viholli-
sen panssariasetta vastaan. Jalkaväkeä ne tietysti
pelottivat. Toiseksi bunkkereita olisi pitänyt suo-
jella puna-armeijan raskasta tykistöä ja pommiko-
neita vastaan, mutta kun nämä saivat moukaroida
niitä esteettä, vahvimmatkin hajosivat ennen pit-
kää. Venäläiset omaksuivat innokkaasti ulkomais-
ten lehtimiesten pääasemalle antaman nimen
Mannerheim-linja ja liioittelivat sittemmin suu-
resti sen merkitystä, koska hyökkäyksen hidas
edistyminen täytyi selittää jollain tavoin.
Suomalaisten sotavalmiudessa oli tiettyjä vahvo-
ja puolia, kaikkein tärkein niistä maineikas "talvi-
sodan henki", päättäväinen halu puolustaa maan
vapauttaja kansanvaltaa. Valtaosa taistelujoukois-
ta oli maaseudun miehiä, tottuneita ulkoilma-
elämään, taitavia käyttämään lapiota, sahaaja kir-
vestä, hyviä hiihtämään ja kulkemaan metsässä.
Varsinkin suojeluskuntalaisissa oli paljon hyviä
ampujia, ja monet osasivat suunnistautua tai-
tavasti karttaa ja kompassia käyttäen. Kaupunki-
laisistakin suuri osa oli urheilun ansiosta hyvä-
kuntoisia ja reippaita.
Hyvin tärkeä oli suomalaisen taipumus ajatel-
la ja toimia itsenäisesti, mikä oli tarpeen varsin-
kin metsissä taisteltaessa. Sotaan tottuessaan mie-
het sitkistyivät tuimaan puolustustaisteluun, ja
vastaiskuissa suomalaisen temperamentti tuntui
raskaana iskuvoimana. Kansamme talvisodan
aikana osoittama itseluottamus on silti ilmiö, jota
on vaikea selittää tieteellisesti. Tavallisen ja
miksei terveenkin järjen nimessä suomalaisten
olisi pitänyt järkyttyä suunniltaan jouduttuaan
sotaan väkiluvultaan viisikymmentä kertaa suu-
rempaa maata vastaan, mutta niin ei tapahtunut.
Ei tarvittu edes komeita puheita eikä julistuksia,
tämä kummallinen kansa vain ajatteli kylmästi:
"Sitten tapellaan."
Vain harvoin rohkeus johtui tietämättömyydes-
tä. Kaskun mukaan vanha Pohjanmaan muori oli
pohtinut sodan alussa: "Puala kesti kolome viik-
kua, saa nähärä kuinka kauan tua Ryssä kestää?"
mutta kansakoulun käynyt sukupolvi tiesi jo
enemmän. Kun suomalaiset jättivät turhan arvai-
lun sikseen ja keskittyivät toimintaan, taustana ei
yleensä ollut tietämättömyys tai tyhmyys vaan
maalaiskansan perinteinen, päättäväinen menta-
liteetti, jonka olivat synnyttäneet kylmät talvet ja
kalseat kesät, äreät äijät ja kiukkuiset akat, raskas
työ, köyhyys ja velat ja pakko luottaa omaan voi-
maan ja taitoon.

876
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Suomen armeijan ylipäälliköksi ajateltu sotamar-
salkka Mannerheim oli anonut muutamia päiviä
ennen sotaa eroa puolustusneuvoston puheenjoh-
tajan ja samalla myös sodanaikaisen ylipäällikön
tehtävästä. Heinrichs selittää marsalkan halun-
neen ilmaista täten vakaan käsityksensä, että jos
Suomi joutuisi sotaan Neuvostoliittoa vastaan, se
ei voisi päättyä kuin tappioon. Ylipäällikkyys lie-
nee tuntunut näissä oloissa myös liian suurelta
taakalta.
Sodan alettua Mannerheim peruutti heti ero-
anomuksensa. Jo 72 vuotta täyttänyt sotamarsalk-
ka ryhtyi siis johtamaan lähes epätoivoisessa tais-
telussa armeijaa, jonka heikosta varustuksesta hän
oli ollut huolestunut ja vihainen kitsaille poliiti-
koille. Kaksi vuosikymmentä kotimaassa asuttu-
aan Mannerheim oli kuitenkin perin pohjin kiin-
tynyt omaan kansaansa. Hän ei ollut enää mi-
tään muuta kuin suomalainen sotilas, eikä hän
toden tullen voinut eikä halunnut kieltäytyä tehtä-
västä, jonka presidentti ja koko kansa uskoivat
hänelle. Tyynenä ja vakavana, voimiaan ja ter-
veyttään säästämättä vanha marsalkka ryhtyi ää-
rimmäisen raskaaseen työhönsä.
Marsalkan lähimmät miehet Mikkeliin sijoite-
tussa päämajassa olivat yleisesikunnan päällikkö
kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch (1892-
1978) ja operatiivisen osaston päällikkö eversti
A.F. Airo, josta tuli sodan aikana päämajoitusmes-
tari ja kenraalimajuri. Tämä terävä-älyinen up-
seeri ei ollut jääkäri vaan kotimaisen tykistökou-
lun ja Saint Cyrin sotakoulun kasvatti. Kannak-
sen armeijan komentajana toimi helmikuun lopul-
le kenraaliluutnantti Hugo Österman. Kahden
siellä taistelevan armeijakunnan komentajina oli-
vat lännessä kenraaliluutnantti Harald Öhquist
ja idässä kenraalimajuri Erik Heinrichs (1890-
1965), kunnes hänet määrättiin Kannaksen armei-
jan komentajaksi. Itä-Kannaksen armeijakunnan
komentajaksi tuli tällöin kenraalimajuri Paavo
Talvela (1898-1973).
Suomen armeijan kenraaleista ja eversteistä
suuri osa oli jääkäriupseereita, viisissäkymmenis-
sä olevia kokeneita mutta vielä hyvissä voimissa
olevia miehiä. Sotakokemusta heillä oli niukalti
niitä vaikeita tehtäviä ajatellen, joihin he nyt jou-
tuivat, ja tästä johtui erinäisiä virheitä. Alempi
upseeristo koostui vakinaisen väen kadettiupsee-
reista sekä tuhansista reserviupseereista, heihin
luettuna suojeluskuntaupseerit. Reserviupsee-
reissa oli paljon kansakoulunopettajia ja ylioppi-
laita, mutta muuten heidän siviiliammattinsa oli-
vat hyvin vaihtelevat. He palvelivat etupäässä
joukkueenjohtajina ja vastaavissa tehtävissä, mo-
net komppanianpäällikköinäkin. Vain harvoilla
reserviupseereilla oli kokemusta vapaussodasta
tai heimosodista, mutta taisteluhenki heillä oli rau-
danluja.
Hyökkäys torjutaan Kannaksella,
suuria voittoja itärajalla
Osa sotatoimialueen väestöstä oli evakuoitu jo
ennen sotaa, mutta hallitus oli sallinut halukkai-
den palata kotiinsa, ja nyt monet karjalaiset pake-
nivat sananmukaisesti sodan jaloista. Varsinkin
rajaseudun asukkaat saivat mukaansa vain nimek-
si omaisuuttaan. Karjalaan jäi rakas koti, jäivät
oman kylän kauniit pellot ja metsät, kimmeltävät
vedet ja valkeat rantakoivut, tuttu kirkko ja hau-
tausmaa, jossa rakkaat vainajat lepäsivät. Surulli-
sina, suuria vaikeuksia kokien karjalaiset hakeu-
tuivat rautatien varteen ja sitten eri puolille maa-
ta, missä "evakot" otettiin vastaan aika vaihtele-
vasti. Tuon ajan sangen vanhoilliset ja ennakko-
luuloiset maalaiset saattoivat vieroksua heitä jo
vieraan murteen takia.

Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa 877
KARTTA 17 TALVISODAN TÄRKEIMMÄT TAISTELUPAIKAT KAAKKOIS-SUOMESSA JA PÄÄPUOLUSTUSASEMA
KARJALAN KANNAKSELLA. MOSKOVAN RAUHAN RAJA MERKITTY PISTEVIIVALLA.
p
A
Säkkijärvi*/''?
Suomenlahti
/
c
^Viipuri ^
/ Ägläjärvix
Tolvajärvix
Kollaanjokix
xKitelä
V
Mantsinsaari
L a g/t o
Taipale'*
S ;
i
's.
\
/
\
kka
c
<
Suomalaiset sytyttivät tyhjentyneiden kylien ra-
kennukset järjestelmällisesti tuleen, jottei viholli-
selle jäisi majoitustiloja. Taipaleessa komppani-
aansa johtanut luutnantti Yrjö Jylhä muisteli Met-
säpirtin poltettuja koteja [Tuomittu talo, 1941):
Autio piha, hyljätty talo,
ikkunoista on sammunut valo,
ovet on auki, liesi on jäässä,
ammuttu koira porraspäässä.
Autio talo, tuomittu talo,
räystäitä nuolee jo liekkien palo -
mutta ei liekit tuhota saata
rakasta, ikuista perintömaata.
Sodan alussa suojajoukot, jotka olivat vakinaista
armeijaa ja rajaseudun reserviläisiä, viivyttivät vi-
hollista jonkin aikaa, Länsi-Kannaksella pari viik-
koakin. Idempänä punasotilaat pääsivät joulu-
kuun 6. päivänä 1939 osaksi Taipaleenjoen yli,

878
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
mutta siitä lähtien suomalaiset torjuivat tällä suun-
nalla kovia taisteluja käyden kaikki hyökkäykset.
Summassa vihollinen yritti vahvoin voimin läpi-
murtoa joulukuun 17. päivästä alkaen, mutta puo-
lustajat, jotka olivat etupäässä Varsinais-Suomen
ja Satakunnan, osaksi myös Hämeen miehiä, tor-
juivat hyökkäyksen ja tuhosivat paljon panssari-
vaunuja. Vähän myöhemmin yritettiin kenraali
Öhquistin aloitteesta vastahyökkäystä, mutta se
tyrehtyi alkuunsa raskaan aseistuksen puutteessa.
Neuvostojoukkojen Kannaksella kokemat vai-
keudet johtuivat suureksi osaksi päällystön heik-
koudesta. Stalinin "puhdistusten" aiheuttama up-
seerikato näyttää vaikuttaneen, taktiikka ei ollut
tarkoituksenmukaista. Hyökkäysvaunujen ja jal-
kaväen yhteistyö oli joulukuussa heikkoa, kumpi-
kaan ei suojannut sanottavasti toistaan. Jalkaväki
pakotettiin yhä uudelleen etenemään tiheinä ri-
vistöinä, lumessa kahlaten kohti suomalaisten
asemia, joista välähteli tarkka kiväärituli ja kone-
kiväärien tappavat sarjat. Joskus näytti siltä kuin
ensimmäistä maailmansotaa ei olisi käytykään;
puna-armeijalaisia kuoli kentälle joukottain sa-
maan tapaan kuin englantilaisia Somme-joella
1916.
Laatokan koillisrannikolla jäi suomalaisten hal-
tuun Salmin Mantsinsaari, jota puolustavan komp-
panian tukena oli jääkäriluutnantti Jaakko Latikan
johtaman Mantsin linnakkeen kaksi järeää, kauas-
kantavaa rannikkotykkiä. Nämä kanuunat tulitti-
vat tarkasti myös Laatokan rannan tietä aiheut-
taen vihollisen miehistö-ja huoltokolonnille suu-
ria tappioita. Salmista luoteeseen etenevä vihol-
linen pysäytettiin joulukuun alkupäivinä Impilah-
den Kitelän seudulle, ja Suojärveltä rautatien vart-
ta lounaaseen edennyt divisioona jäi suomalais-
ten asemien eteen Kollaanjoelle, josta se ei pääs-
syt suurista vahvistuksista huolimatta eteenpäin.
Vähälukuisilla suomalaisilla, jotka olivat täällä
enimmäkseen Savon ja Karjalan miehiä, oli eri-
koisen hyvä henki, ja heidän tunnussanansa "Kol-
laa kestää" piti kovimmissakin taisteluissa.
Kenraalimajuri Woldemar Hägglundin armeija-
kunta hajotti Impilahdelle edenneet viholliset ja
saartoi ne lumisissa metsissä "moteiksi". Tämä
halkokuutiometriä tarkoittava savottatermi ihas-
tutti ulkomaisia sotakirjeenvaihtajia, jotka pitivät
motittamista sotataidon mestarinäytteenä, mutta
sen arvoa rajoitti, että puuttui tykistöä saarretun
vihollisen tuhoamiseksi. Joitakin motteja laukais-
tiin, mutta monet kestivät ja sitoivat joukkoja, joita
olisi tarvittu kipeästi muilla suunnilla. Kitelän
suurmottia auttaakseen venäläiset etenivät sodan
lopulla Pitkärannan edustalla oleville saarille, joi-
den savolaiset puolustajat kaatuivat lähes viimei-
seen mieheen, yksin Rantasalmelta yli 60 mies-
tä. Näin vihollinen sai yhteyden suurmottiin ja
turvasi sen huollon lopullisesti.
Suojärveltä länteen vetäytyvät joukot eivät aluk-
si saaneet vahvaa vihollista pysähtymään. Puo-
lustajien ollessa Korpiselän Tolvajarvella lähes
taistelukyvyttöminä heistä muodostettiin eversti
Paavo Talvelan johtama armeijaryhmä, joka ryh-
tyi vastatoimiin lisävoimien turvin. Joulukuun 12.
päivänä everstiluutnantti Aaro Pajari johti mie-
hensä, joista pääosa oli Tampereen seudulta, häi-
käilemättömään rynnäkköön ylivoimaista vihol-
lista vastaan. Isku osui sen arimpaan kohtaan,
jonka Pajari oli päätellyt oikein, ja säikäytti puna-
armeijan divisioonan pakoon. Vähän idempänä
Ägläjarvella lyötiin ennen joulua toinen divisi-
oona ja vihollinen ajettiin Suojärven Aittojoelle
saakka. Näissä taisteluissa suomalaiset saivat en-
simmäiset suuret voittonsa ja arvokkaan sota-
saaliin.
Ilomantsissa ja Kuhmossa vihollinen saatiin jou-
lukuussa vaivoin pysäytetyksi, ja Suomussalmel-
la syntyi todella vaarallinen tilanne. Edetäkseen

Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa 879
KARTTA 18 TALVISODAN TÄRKEIMMÄT TAISTELU-
PAIKAT POHJOIS-SUOMESSA.
\
(
>
J
i
\
)
/
\
\
Pelkosenniemi ) ^
x f S
Joutsijärvi n P c
1 M
| Suomussalmi /.
Kuhmow )
nopeasti Ouluun vihollinen lähetti tänne kaksi
vahvaa yksikköä, joista ensimmäisenä 163. divi-
sioona marssi koillisestaJuntusrannan kautta Suo-
mussalmen kirkolle yhden siihen kuuluvan ryk-
mentin tullessa sinne idästä, Raatteen tietä. Suo-
mussalmea puolusti vain yksi pataljoona, mutta
vihollisen vallattua kirkonkylän päämaja lähetti
tänne prikaatin, jonka komentajana oli eversti
Hjalmar Siilasvuo (1892-1947). Täydennykseksi
haalittiin etupäässä Pohjois-Suomesta lisäjoukko-
ja, paljolti heikosti koulutettuja mutta erittäin
hyökkäyshenkisiä miehiä.
Siilasvuo aloitti vastahyökkäyksen 11. joulukuu-
ta, ja kovissa taisteluissa 163. divisioona lyötiin
vihdoin 28. päivänä pakoon Suomussalmen kir-
konkylästä. Se menetti monia tuhansia miehiä
kaatuneina ja lähes kaiken kalustonsa. Voitto saa-
tiin viime hetkessä, sillä Raatteen tietä oli jo tu-
lossa uusi vihollinen, vahva 44. divisioona. Suo-
malaisten heikoin voimin pysäyttämänä tämä
joukko, etupäässä metsään tottumattomia ukrai-
nalaisia, oli ryhtynyt kaivautumaan tien varteen
sen sijaan että olisi kiirehtinyt 163. divisioonan
avuksi. Tammikuun alussa Siilasvuon joukot aloit-
tivat hyökkäyksen 44. divisioonaa vastaan met-
sästä tien molemmilta puolilta, ja loppiaiseen
mennessä sekin oli tuhottu. Miehistöstä pelastui
vain pieni osa rajan yli, ja sotasaalis oli valtava.
Kun päämajan lyhytsanaisia tilannetiedotuksia
luettiin radiossa, Tolvajärven ja Suomussalmen
voitot tuntuivat kuin unelta. Mitä tämä oli: aikoi-
vatko suomalaiset päästä voitolle jättiläismäisestä
vastustajastaan? Itärajalla todella saavutettiin sarja
komeita torjuntavoittoja, mutta sota ratkaistiin
Kannaksella. Siellä olisi tarvittu Siilasvuon mie-
hiäkin, mutta nämä taisteluissa kuluneet joukot
täytyi siirtää osaksi Kuhmoon, jossa vihollinen
oli edennyt kirkonkylän kaakkoispuolella uhkaa-
van pitkälle, osaksi Laatokan pohjoispuolelle.
Kuhmossakin Siilasvuo tuhosi osan vihollisista,
sinne tunkeutuneen hiihtoprikaatin kokonaan.
Suomalaiset kokivat epämiellyttävän yllätyksen
myös Sallan suunnalla puna-armeijan hyökätessä
sielläkin kahden divisioonan voimin. Kun puo-
lustajia oli aluksi vain yksi pataljoona, vihollinen
pääsi joulukuun puoliväliin mennessä Kemijär-
ven suunnalla Joutsijarvelle saakka ja pohjoisem-
pana aivan lähelle Pelkosenniemen kirkonkylää.
Päämaja lähetti nopeasti lisävoimia ja määräsi ko-
mentajaksi pohjoisen hyvin tuntevan kenraalima-
juri K.M. Walleniuksen. Hyvin johdettu vasta-
hyökkäys selvitti tilanteen jo ennen joulua, ja pal-
jon miehiä ja kalustoa menettänyt vihollinen jou-
tui vetäytymään Sallaan. Petsamoonkin venäläi-
set hyökkäsivät ja etenivät Patsjoen vartta Naut-
siin asti, mutta suomalaisten vastarinta ja huolto-
vaikeudet pysäyttivät heidät sinne.
Talvisodan alkuviikotkaan eivät olleet suoma-
laisille pelkkää voitonjuhlaa. Raskaita vaikeuk-

880
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
sia oli paljon: talven kylmyys, unen puutteesta
johtuva väsymys, muonituksen epäsäännöllisyys
kovien taistelujen aikana, huoli omaisista, su-
ru aseveljien kaatumisesta sekä jännitys ja pelko
omasta ja koko maan kohtalosta. Tottumattomuus
sotaan ja hyökkäysvaunujen pelko aiheuttivat jos-
kus pakokauhua, ja kokeneetkin miehet saattoivat
joutua sen valtaan väsyneinä ja vihollisen tulen
järky ttäminä.
Tottumus ja vastuuntunto auttoivat soturia jo-
tenkuten voittamaan kalvavan kuolemanpelon
etulinjan maailmassa, jossa "ihminen muuttuu
aivan kuin omalle itselleenkin vieraaksi, paljon
hänessä kuolee, paljon palaa poroksi ja paljon
syntyy uudestaan ... kaikkea on ikään kuin kos-
kettanut elämän ja kuoleman käsi" (Eino Hosia,
Tuliholvin alla). Vasta vihollisen tulesta päästyään
mies pystyi ajattelemaan jälleen muutakin kuin
kuolemanvaaraa ja omaa tehtäväänsä sotilaana,
palautui vähitellen normaaliksi ihmiseksi. Jos pa-
lautui.
Kotirintama kestää surun ja huolen
Kaatuneiden omaisille tuli tärkeäksi talvisodan
alkupäivinä tehty päätös, että jokainen vaina-
ja pyrittäisiin hautaamaan kotipaikkakunnalle.
Muualla maailmassa kaatuneet haudattiin yleen-
sä taistelukentälle. Aloitteen vainajien tuomiseksi
kotiin tekivät sotilaspapit, varmaan muistaen va-
paussodan aikaista menettelyä. Päämajassa epäil-
tiin tämän haittaavan muita kuljetuksia mutta
ymmärrettiin asian sielullinen merkitys. Pääosa
kaatuneista suomalaisista siunattiin siis kotikir-
kossa ja haudattiin omaan kirkkomaahan kuoron
virittäessä hitaan, taivaallisen kauniin hymnin,
jonka Heikki Klemetti oli muuntanut kansansä-
velmästä ja sanoittanut koruttomasti:
O i, Suomi synnyinmaa,
suo helmahas sun poikasi onnellisna nukahtaa,
kun hän henkensä halvan sulle antanut on.
Ei muuta kunniaa
kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi kuiskinaa,
kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.
Kaiken pelon ja surun ohella suomalaiset kokivat
talvisodan aikana hiljaisen mutta suuren ja hyvää
tekevän, syvällä sydämessä tuntuvan mielenliiku-
tuksen, kun sodassa kaatuneilla ei ollut enää po-
liittista eikä yhteiskunnallista eroa niin kuin vuon-
na 1918. Tolvajärvellä kaatunut tamperelainen
työmies ja Taipaleenjoella nukkunut lapualainen
maanviljelijä lepäsivät kumpikin sankarivainaji-
na Suomen sotalipulla verhotussa valkoisessa ar-
kussa.
Neuvostoliiton ilmavoimat jatkoivat koko sodan
ajan Suomen kaupunkien ja joskus maaseudun-
kin paikkakuntien pommittamista saaden aikaan
melkoisesti aineellista tuhoaja ihmishenkien me-
netyksiä. Pommitettiin satamia strategisina koh-
teina, mutta huomattava osa hyökkäyksistä oli
siviiliväestöön kohdistuvia terroripommituksia.
Mikkeliä pommitettiin päämajan takia erikoisen
kovasti, ja kaupunki sai sittemmin liittää vaaku-
naansa marsalkansauvat ja vapaudenristin. Suo-
men suurta taitoa osoittaneet hävittäjälentäjät ja
ilmatorjunta tuhosivat useita satoja viholliskonei-
ta, joten maamme ahdistaminen ilmasta kannat-
ti huonosti. Ilmasota ei näet ratkaissut mitään,
pommitukset lujittivat suomalaisten taistelutah-
toa.
Mieliala oli Suomessa kauan toiveikas, kun vi-
hollisen hyökkäykset oli pysäytetty kaikkialla ja
se oli kärsinyt suuria tappioita. Julkisessa sanas-
sakin toiveikkuus oli korkealla, ja Neuvostoliit-
toa verrattiin yleisesti savijaikaiseen jättiläiseen.
Vain lomalla käyvät rintamamiehet olivat kovin

Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa 881
hiljaisia. Hyvin monet sotilaat ja heidän omai-
sensa ottivat talvisodan aikana turvansa Jumalaan.
Joku ajatteli kuten kolmikymmenvuotisen sodan
aikana, ettei oikean asian puolesta taistelevan
kansan voisi käydä huonosti, toinen jätti rauhal-
lisena sielunsa Herran huomaan, mitä hyvänsä
tapahtuisikin.
Paljon myötätuntoa,
vähän apua
Ulkomailla Stalinin hyökkäys aiheutti paljon hä-
linää. Suomen vietyä asian Kansainliittoon se
erotti joulukuun 14. päivänä 1939 Neuvostolii-
ton jäsenyydestään. Tämä oli huomattavin poliit-
tinen tukitoimi Suomen puolesta ennen helmi-
kuuta, mutta sillä oli hyvin vähän merkitystä.
Muuten suomalaiset saivat osakseen niin paljon
lämmintä ja etenkin kaunopuheista myötätuntoa,
että koko sanalla on siitä lähtien ollut täällä outo
sivumaku, mutta enimmät ulkovallat olivat ko-
vin kaukana.
Suomelle lahjoitettiin melkoisesti rahaa, mutta
suursodan takia oli vaikeata ostaa materiaalia.
Ranskasta ja Englannista ostettiin taistelulento-
koneita, joista osa oli pahoin vanhentuneita. Poik-
keuksena muun maailman myötätunnosta oli
Saksan hallituksen jäinen suhtautuminen Suo-
meen, vaikka monet saksalaiset olivatkin myötä-
mielisiä. Risto O. Peltovuori osoittaa, että talvi-
sodan alussa päästettiin erä marraskuussa 1939
Saksasta tilattuja sotatarvikkeita Suomeen, mut-
ta sitten ovet sulkeutuivat. Italiasta ostetut Fiat-
hävittäjäkoneet piti tuoda kiertotietä Länsi-Euroo-
pan kautta, ja vain muutamia saatiin Suomeen
sodan aikana. Pohjois-Ruotsiin matkaavat saksa-
laiset kauppalaivat tukivat Pohjanlahdella Suo-
mea vastaan operoivien Neuvostoliiton sukellus-
veneiden huoltoa.
Ruotsissa oltiin valmiita uhraamaan jotain
omasta turvallisuudestakin, kunhan maa ei joutui-
si sotaan. Tuiman kenraali Olof Thörnellin raila-
kas ajatus, että Suomen avuksi pitäisi lähettää
80 000 miehen armeija, hirvitti hallitusta,vaikka
monet korkeissa viroissa olevat ruotsalaiset soti-
laat kannattivat kenraalia. Suomi sai kuitenkin
paljon humanitääristä apua ja Ruotsin heikosta
puolustusvalmiudesta huolimatta myös arvokas-
ta materiaalia. Armeijan varastoista luovutettiin
84 000 kivääriä, 455 konekivääriä ja noin kolme-
sataa tykkiä, joista ilmatorjunta- ja panssarintor-
juntatykit olivat erikoisen tärkeitä, sekä niiden
ammuksia. Lisäksi Suomi sai ostaa paljon sota-
materiaalia.
Ruotsin hallitus salli myös värvätä täysin va-
rustetun joukon vapaaehtoisia Suomen avuksi.
Everstiluutnantti kreivi Carl August Ehrensvärd,
Viaporin rakentajan jälkeläinen, johti joukon
muodostamista ja sai kokoon 8 000 miehen pri-
kaatin koulutettuja miehiä, joihin liitettiin 700 nor-
jalaista vapaaehtoista. Sanottuani 1964 norjalai-
selle ammatti veljelleni Stein Tveitelle: "Norjalais-
ten on kai ollut vaikea ymmärtää Suomen sodan-
aikaista politiikkaa", vastaus oli jyrkkä: "Ei mei-
dän perheessä. Isäni oli vapaaehtoisena talviso-
dassa." Ensimmäiset vapaaehtoiset tulivat Torni-
oon helmikuun puolivälin jälkeen, ja kuukauden
lopulla prikaati otti rintamavastuun Sallan Märkä-
järvellä, josta suomalaiset siirrettiin Viipurin-
lahdelle. Skandinaavinen prikaati ehti taistellakin
ja menetti parikymmentä kaatunutta.
Ylivoima murtaa rintaman
Länsi-Kannaksella
Joulukuun suurhyökkäyksen epäonnistuminen ja
raskaat tappiot osoittivat puna-armeijan johdol-
le, että vastustaja oli aliarvioitu perin pohjin. Tam-

882
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
mikuun alussa "luoteisrintaman" eli Suomea vas-
taan sotivien joukkojen komentajaksi nimitettiin
armeijankenraali Semjon Konstantinovits Timo-
senko ja hänen käyttöönsä toimitettiin hirmu-
vahva voimaryhmä etenkin Karjalan kannakselle,
missä Meretskov oli edelleen komentajana. Puna-
armeijalla oli siellä helmikuun 1940 alussa
600 000 miestä, 4 000 tykkiä ja tuhansia hyök-
käysvaunuja. Laatokan ja Petsamon välilläkin oli
400 000 miestä ja materiaalia sitä mukaa. Kaik-
kiaan Suomea vastaan oli siis keskitetty miljoona
miestä, noin 40 % Neuvostoliiton Euroopassa ole-
vista vakinaisista joukoista.
Myös Suomen armeija sai täydennystä, maalis-
kuuhun mennessä lähes 70 000 miestä, etupääs-
sä sodan aikana koulutettuja nostomiehiä ja nuo-
ria asevelvollisia. Sotaan tottumattomina nämä
kärsivät suuria tappioita. Kun miesten menetys
varhemmissa taisteluissa otetaan huomioon, rin-
tamajoukkojen vahvuus näyttää olleen vihollisen
uuden suurhyökkäyksen alkaessa 270 000 mie-
hen vaiheilla. Materiaalitilanne oli osittain hie-
man parantunut, mutta pahimmat puutteet, pans-
sarintorjuntatykkien ja tykinammusten niukkuus,
olivat miltei ennallaan. Kannaksella vihollisen
miehistöylivoima oli runsaasti kolminkertainen,
mutta materiaalin määrää ei voi vertaillakaan: pu-
na-armeijalla sitä oli suunnattomasti, suomalai-
silla vain nimeksi.
Puna-armeijan uutta suurhyökkäystä edelsi hel-
mikuun 1. päivänä alkanut murskaava tykkituli
koko Länsi-Kannaksella mutta varsinkin Sum-
massa ja siitä itään, Lähteen lohkolla. Turkulaista
jalkaväkijoukkuetta johtanut vänrikki (sittemmin
eversti) Vilho Tervasmäki, joka oli palannut lo-
malta Kämärän aseman seudulle, kertoo: "Sinne
kuului yhtenäinen tykistötuli, joka oli kuin joku
poriseva pata, ja silloin tällöin oli joukossa ras-
kaita kranaatteja, joiden räjähdykset eroittuivat
selvästi." Tällaista tykistökeskitystä ei ollut nähty
ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toista viik-
koa kestäneessä helvetillisessä röykytyksessä be-
tonikorsut murtuivat, ampumahaudat luhistuivat,
panssariesteet ja miinakentät hajosivat, puhe-
linjohdot katkesivat, paljon miehiä kuoli ja haa-
voittui. Henkiin jääneet väsyivät pahoin, jotkut
järkyttyivät taistelukyvyttömiksi.
Summan ja Lähteen lohkoa puolustavat joukot,
runkona varsinaissuomalaiset rykmentit JR 13 ja
JR 14, olivat hyvää, sotaan tottunutta väkeä, mutta
ne joutuivat taistelemaan lohkolla, johon oli koh-
distettu suurvallan massiivisen hyökkäyksen pai-
nopiste. Vihollisen rynnäkkö alkoi helmikuun 11.
päivänä 1940 kolmen jalkaväkidivisioonan voi-
min, tuhannen hyökkäysvaunun tukemana. Ase-
lajien yhteistoiminta oli parantunut olennaisesti:
jalkaväki suojasi hyökkäysvaunuja lähitorjunta-
miesten kasapanoksilta ja polttopulloilta ja pans-
sarit koettivat vaientaa suomalaisten konekivää-
rit.
Suomalaisten taktiikkaa uuden suurhyökkäyk-
sen torjumiseksi on arvosteltu: "taistelulle linnoi-
tetussa pääpuolustusasemassa oli ominaista puo-
lustusry hmityksen linj amaisuus, j äykkyy s j a j ous-
tamattomuus" (Anssi Vuorenmaa). Syynä oli suu-
reksi osaksi pääaseman ohuus: kun sen takana ei
ollut varustuksia, ei linjasta ollut varaa luopua.
Everstiluutnantti Vuorenmaa pitää tärkeänä syy-
nä puolustuksen joustamattomuuteen myös sitä,
että kyseessä oli "pyhä sota", palaakaan isänmaas-
ta ei haluttu jättää viholliselle, ja tämä vaikutti tak-
tiikkaankin. Myös upseerien koulutuksessa oli
tähdennetty sitä, että asemat pidetään ja "mene-
tetty asema on otettava vastahyökkäyksellä takai-
sin". Sinnikkään puolustuksen on katsottu lisän-
neen tappioita osin tarpeettomastikin, mutta sen
sielullinen tausta liittyi saumattomasti "talvisodan
henkeen".

Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa 883
Puna-armeijan toinen suurhyökkäys johti tulok-
siin. Panssarivaunut ja jalkaväki ryhtyivät ete-
nemään tykkitulen lomassa, aluksi ikään kuin
tunnustellen, sitten päivä päivältä vahvemmin
voimin. Helmikuun 11. päivänä kärkijoukko, etu-
päässä tverinkarjalaisista rekrytoitu 123. divisioo-
na, valtasi Lähteen lohkolla osan suomalaisten
asemista. Hyökkäyksen jatkuessa täydellä tehol-
la puolustus murtui helmikuun 14. päivänä koko
"Kannaksen portin" leveydeltä, ja joukot vetäy-
tyivät toistakymmentä kilometriä Viipuria kohti,
heikosti varustettuihin asemiin. Niissä taistelua
jatkettiin päättävästi mutta pahoin harventunein
joukoin. Varsinais-Suomen ja Loimaan seudun
sankarihautojen laatoissa, joita on paljon, Sum-
man nimi toistuu tiheään.
Sodan kovuutta joutuivat kokemaan raskaasti
myös läpimurron tehneet tverinkarjalaiset; hei-
dän kylissään oli sittemmin vähän sodista palan-
neita miehiä. Professori Pertti Virtarannalle ker-
rottiin suuressa Miitetsköin kylässä, että sieltä oli
lähtenyt sotaan 84 miestä ja vain neljä tullut ta-
kaisin, ja samantapaisista menetyksistä puhuttiin
muuallakin. Paljon tverinkarjalaisia kaatui var-
masti jo talvisodassa Summan länsisuomalaisten
puolustajien aseista, sillä Venäjältä saatujen tie-
tojen mukaan 123. divisioona tuhoutui Kannak-
sen taisteluissa miltei kokonaan. Karjalan heimon
vuosisatainen tragiikka jatkui talvisodassa monel-
la tavoin.
Hyökkäystä jatkaessaan neuvostojoukot painoivat
suomalaisia yhä lähemmäs Viipuria, sen esikau-
punkeihin saakka, joita puolustettiin epätoivon
vimmalla. Kylmä talvi salli hyökkäysvaunujen
käytön Viipurinlahden jäilläkin, ja maaliskuun al-
kupäivinä vihollinen pureutui Säkkijarvelle, lah-
den länsirannalle. Vihollisia oli myös suomalais-
ten jo sodan alussa tyhjentämillä Lavansaarella
ja Suursaarella valmiina etenemään jäitä myöten
Haminan ja Kotkan suuntaan. Mannerheim lä-
hetti päättäväisen kenraali K.L. Oeschin johta-
maan Viipurinlahden puolustusta, mutta tilanne
oli siellä hyvin hankala, vaikka uusmaalaiset jou-
kot taistelivat sitkeästi.
Vaara oli suuri myös Äyräpään Vuosalmel-
la, missä Vuoksi on kapea ja vihollinen koetti
ylittää sen päästäkseen Viipurin puolustajien se-
lustaan. Tänne siirrettiin Taipaleenjoelta evers-
tiluutnantti Matti Laurilan eteläpohjalainen ryk-
mentti JR 23, ja sen kokeneet miehet taistelivat
epäedullisessa maastossa suunnatonta ylivoimaa
vastaan nopeasti kuluvin voimin, totellen ko-
mentajan käskyjä mutta toivomatta enää mitään.
Rauhan tultua puna-armeijalaiset tyrmistyivät,
kun ampumakuopista nousi tusina tai kaksi uu-
puneita miehiä, jotka olivat loppuun asti pidätel-
leet vahvaa pataljoonaa.
Taipaletta puolustamaan jäi JR 21, everstiluut-
nantti Armas Kempin etupäässä keskisuoma-
lainen rykmentti, joka ei väistynyt tuumaakaan
vihollisen jatkuvista hyökkäyksistä huolimatta.
Sin-ne Taipaleenjoki oli kuitenkin rauhan tultua
jätettävä. Hyvin paljon miehiä menettäneen Soi-
nin komppanian päällikkö Yrjö Jylhä, runoilija ja
sotilas, katsoi viimeisen kerran kranaattien ruhjo-
maa maisemaa [Hyvästi, Kirvesmäki):
Mihin ikinä täällä silmäni luon,
nimet kaikki tihkuvat verta:
näen Mustanojan ja Surmansuon
ja takana lumisen virranvuon
ja kaistan Laatokan merta.
Mitä vannottiin, se pidetty on,
yli päämme kun löi tulilaine;
ja rinnalla tuntomme tuomion
muu kunnia meille on arvoton,
katinkultaa kiitos ja maine.

884
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Rauhantunnustelut
ja länsivaltojen avunlupaus
Risto Rytin hallituksen oli vaikea toteuttaa pyr-
kimystään päästä sodasta ja solmia rauha kohtuul-
lisin ehdoin. Varovaiset tunnustelut alkoivat tam-
mikuun puolivälissä 1940, ja kuun lopulla saatiin
Tukholman kautta viesti, jonka mukaan neuvosto-
hallitus katsoi voivansa tehdä rauhan Rytin hal-
lituksen kanssa. Tästä alkoivat rauhanehtoja kos-
kevat pitkälliset keskustelut, joita Ryti, Väinö
Tanner ja J.K. Paasikivi kävivät kysyen tiheään
Mannerheimin mielipidettä ja pyytäen hänen ar-
viotaan sotatilanteesta. Muu kansakunta ei pit-
kään aikaan tiennyt rauhan hieromisesta.
Moskovan ehdoista saatiin tieto helmikuun 12.
päivänä Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään,
vanhan bolsevikin Aleksandra Mihailovna Kol-
lontain välittämänä. Suomen tulisi luovuttaa Kar-
jalan kannas, Laatokan pohjoispuolinen alue ja
Suomenlahden ulappasaaret sekä vuokrata Han-
ko ympäristöineen neuvostolaivaston tukikoh-
daksi. Näihin aikoihin Suomen neuvotteluasemaa
heikensivät Summassa tapahtunut läpimurto ja
Ruotsin pääministerin RA. Hanssonin 16. helmi-
kuuta antama rehellinen mutta tyly ilmoitus, että
Ruotsi ei lähettäisi armeijaa Suomen avuksi. Vä-
hän myöhemmin Molotov toisti rauhanehdot,
joissa Suomea vaadittiin myös solmimaan avun-
antosopimus Neuvostoliiton ja Viron kanssa. Eh-
doista keskusteltiin seuraavina viikkoina Tukhol-
man-lähetystöjen toimiessa postitoimistoina, mut-
ta Molotov ei luvannut lievennyksiä.
Suomen hallituksella, jonka kaikki ministerit
saivat helmikuun lopulla tiedon rauhantunnus-
teluista, oli siitä lähtien raskas vastuu epäselvässä
tilanteessa. Joukot perääntyivät Viipurin seudul-
la ja tykinammukset olivat loppumassa, mutta silti
arveltiin ettei katastrofi olisi vielä aivan ovella.
Päämajan salaiset tilannekatsaukset synkkenivät
kuitenkin nopeasti. Toisaalta Kremlin vaatimuk-
set olivat paljon raskaammat kuin ne, jotka Suo-
mi oli torjunut syksyllä 1939. Ryti ja Tanner kes-
kustelivat helmikuun 28. päivänä Mikkelin lähellä
Mannerheimin ja Kannaksen rintaman kenraali-
en kanssa, ja sotilaat yhtyivät Tannerin käsityk-
seen, että rauha olisi solmittava hyvin pian ras-
kainkin ehdoin.
Erityisenä ongelmana oli suomalaisten silmissä
väikkyvä toivo saada apua lännestä. Hansson oli
tehnyt selväksi, että Ruotsista sitä ei tulisi, mutta
ranskalaiset ja englantilaiset olivat joulukuun 19.
päivästä 1939 lähtien väläytelleet mahdollisuut-
ta, että Suomeen lähetettäisiin vahva apuretkikun-
ta. Tosin suomalaiset huomasivat pian, että tällä
hankkeella olisi muitakin ja tärkeämpiä tarkoi-
tuksia kuin Suomen pelastaminen. Sen käsityk-
sen ovat täysin vahvistaneet historiantutkijat Max
Jakobson ja Jukka Nevakivi.
Pohjoisen sotaretken innokkain kannattaja,
Ranskan pääministeri Edouard Daladier näki sii-
nä tilaisuuden muodostaa toinen rintama Saksaa
vastaan ja estää siten Hitleriä käymästä Ranskan
kimppuun, mihin hänen tiedettiin valmistautu-
van. Englantilaiset ajattelivat samaan tapaan, vaik-
ka eivät tunteneet uuden rintaman tarvetta aivan
yhtä kipeästi kuin ranskalaiset. Lisäksi haluttiin
riistää saksalaisten käytöstä Ruotsin Lapin rauta-
malmi, jolla oli heille huomattava merkitys jo sen
erinomaisen laadun vuoksi. Malmi laivattiin Sak-
saan kesällä Luulajasta, talvella Norjan Narvikista.
Ruotsalaisen malmin merkitystä Saksalle on väi-
tetty jälkeen päin melko vähäiseksi, mutta aina-
kin keväällä 1940 se näytti suurelta niin Pariisis-
sa ja Lontoossa kuin Berliinissäkin.
Länsi vallat suunnittelivat malmin kuljetuksen
estämiseksi maihinnousua Narvikiin sekä Kiiru-
navaaran ja Jällivaaran malmialueiden miehittä-
mistä. Tästä aiheutui ilmeinen vaara, että Saksa

Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa 885
lähettäisi armeijan Ruotsiin ja Norjaan, ja sitä Da-
ladier halusikin. Operaatio naamioitiin Suomen
avustamiseksi siinä toivossa, että skandinaavit
eivät torjuisi niin kaunista hanketta. Ainakin Lon-
toossa aiottu sotaretki näyttää herättäneen myös
epäilyksiä, koska se voisi hajottaa lännen voimia
pahemmin kuin Saksan. Ruotsi ja Norja taas ei-
vät heikosti varustautuneina olisi olleet vahvoja
liittolaisia. Sitä paitsi britit eivät halunneet mil-
lään ehdolla joutua sotaan Neuvostoliiton kanssa.
Ruotsalaiset eivät innostuneet länsivaltain
interventiosta, joka tuottaisi heille arvaamatonta
vahinkoa. He olivat ottaneet päämääräkseen py-
syä erillään toisesta maailmansodasta ja sen he
tekivät. Se edellytti toistaiseksi rautamalmin sekä
kuulalaakerien ynnä muiden tuotteiden myymistä
Saksaan ja sittemmin myös saksalaisten joukko-
jen läpikulkua Ruotsin kautta. Valtaosa ruotsa-
laisista ei tosin pitänyt Hitleristä mutta vielä vä-
hemmän he pitivät sodasta Saksaa vastaan. Norja-
laisten asenne oli tähän aikaan samantapainen
kuin ruotsalaisten.
Olisiko länsivaltain interventio oikea keino
Suomen auttamiseen ja tulisiko siitä yleensäkään
mitään, oli ruotsalaisten mielestä hyvin epävar-
maa. Niin se oli myös Helsingin ja varsinkin Mik-
kelin näkökulmasta. Ranskan ja Englannin suun-
nitelmista saatiin kuulla monenlaisia huhuja: Suo-
meen oli tulossa milloin 50 000, milloin 6 000
sotilasta, ja myös arviot avun perilletulon ajasta
vaihtelivat kovasti. Ruotsi ja Norja kieltäytyivät
sitä paitsi ainakin periaatteessa päästämästä apu-
retkikuntaa alueelleen ja sen kautta Suomeen.
Voitiin arvailla, yritettäisiinkö joukkojen tuloa tiu-
kan tullen estää asein, mutta joka tapauksessa
hanke kävi kovin epävarmaksi.
Max Jakobson osoitti jo 1955 Hitlerin lähipiiriin
kuuluneen mutta Suomelle myötätuntoisen ken-
raali Hermann Göringin lähettäneen helmikuun
lopulla 1940 professori T.M. Kivimäen mukana
pääministeri Rytille suullisen viestin, että Suomen
tulisi tehdä rauha millä ehdoilla tahansa; mene-
tykset hyvitettäisiin aikanaan. Saksalaiset olivat
nähtävästi huolissaan länsi valtojen Skandinaviaa
koskevasta operaatiohankkeesta ja älysivät, että
Suomen sodan päättyminen poistaisi intervention
parhaan tekosyyn.
Ryti ja Tanner ymmärsivät tietysti ilman muu-
ta, että Göringin neuvo tarkoitti nimenomaan
Saksan etua. Heidän ollessaan juuri selvittämäs-
sä Suomea ahdingosta, jonka Hitlerin ja Stalinin
kesällä 1939 tekemä sopimus oli aiheuttanut,
Berliinin epämääräinen hännänheilautus tuskin
herätti myönteistä vastakaikua. Taipuminen Mos-
kovan rauhaan ei voinut missään tapauksessa joh-
tua Göringin lupauksesta; sehän olisi ollut äly-
töntä tuulentuvan rakentamista. Saksan seuraa-
va yhteydenotto kesällä 1940 aiheutti erilaisen re-
aktion, mutta tilannekin oli silloin perin pohjin
erilainen kuin maaliskuussa.
Voimien ehtyminen
pakottaa Suomen
Moskovan rauhaan
Sotatilanteen huonontuessa nopeasti Suomen hal-
lituksella ja päämajallakin oli jonkin aikaa taipu-
musta panna toiveita länsivaltojen apuun. Yritet-
tiin vaikuttaa ruotsalaisiin, jotta he pyörtäisivät
pyhät sanansa, ja viivytettiin rauhanneuvottelujen
aloittamista. Ennen pitkää ministerit alkoivat kui-
tenkin ymmärtää, että jos lännestä olisi tulossa
merkittävää apua, se tulisi liian myöhään. Pääma-
jassa oli päätelty samoin jo aikaisemmin: ennen
kurki kuolee kuin suo sulaa. Vaikka Molotov ei
luvannut lieventää rauhanehtoja, Suomen halli-
tus ilmoitti maaliskuun 5. päivänä, että ne voitai-
siin hyväksyä. Toivottiin toki niiden lieventyvän
neuvotteluissa jonkin verran.

886 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Rauhanvaltuuskunta lensi Moskovaan kaksi
päivää myöhemmin Tukholman ja Riian kautta:
ministerit Ryti ja Paasikivi, kenraali Rudolf Wal-
den ja kansanedustaja, professori Väinö Voion-
maa. Walden oli mukana Mannerheimin, Voion-
maa Tannerin luottamusmiehenä. Jälkeen päin
on paheksuttu sitä, että itse pääministeri lähti mat-
kaan, mutta tuskinpa se vaikutti Kremlissä sitä
tai tätä. Stalinia ei nähty neuvotteluissa, jos sellai-
sista voi puhuakaan, kun kyseessä oli selvä sane-
lurauha.
Molotov luki ehdot kolkkoon tyyliinsä: ottaa
tai jättää. Kremlin herrat olivat olleet paitsi kovia
myös epärehellisiä, sillä ehdot olivat raskaammat
kuin ennakolta oli ilmoitettu. Suomen kaakkois-
raja menisi pääpiirteissään kuten Uudenkaupun-
gin rauhassa 1721, Hangon seudulta piti vuokra-
ta Neuvostoliitolle laaja alue, johon kuului myös
itse kaupunki, ja uusi vaatimus oli Kuusamon ja
Sallan pitäjien itäosan luovuttaminen. Suomen pi-
ti myös rakentaa rautatie Kemijärveltä uudelle itä-
rajalle, mikä huolestutti sittemmin ruotsalaisia,
koska tätä rataa oli lyhyt matka Suomen poikki
Tornionjoelle. Avunantosopimuksesta Neuvosto-
liiton ja Viron kanssa Molotov ei suomalaisten
huojennukseksi puhunut.
Suomen hallitus epäröi rauhanehdoista kuul-
tuaan, ja Mannerheim mietti, olisiko vielä aikaa
esittää länsivalloille entistä hartaampi vetoomus.
Maaliskuun 9. päivänä hän sai kuitenkin kenraa-
li Heinrichsiltä ja armeijakuntien komentajilta
ratkaisevat lausunnot: Kannaksen armeijan väsy-
neiden pataljoonien taisteluvahvuus oli useimmi-
ten alle 250 miehen, ja armeija menetti päivit-
täin rivistä tuhatkin miestä. Rintamatilanne oli uh-
kaava, ja rauhan viipyminen johtaisi vain jatku-
viin aluemenetyksiin.
Tämän raportin Mannerheim toimitti hallituk-
selle ja neuvottelijoille Moskovaan, ja sen nojalla
valtioneuvosto päätti, että Kremlin rauhanehdot
hyväksyttäisiin. Valtuuskunnan yhdyttyä tähän
kantaan rauhansopimus allekirjoitettiin, ja se tuli
voimaan 13. maaliskuuta 1940. Sydäninfarktin
kokeneen presidentti Kyösti Kallion voimia tal-
visota oli heikentänyt pahoin, mutta Moskovan
rauha oli presidentille vielä raskaampi. "Kuivu-
koon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin
allekirjoittamaan", Kallio sanoi vahvistettuaan
rauhansopimuksen.
Mitä Suomi saavutti talvisodalla
Koska Suomi menetti Moskovan rauhassa pal-
jon enemmän kuin Stalinin syksyllä 1939 vaati-
mat alueet, talvisodasta oli pinnallisesti katsoen
pelkkää vahinkoa, kaatuneitakin pommituksissa
kuolleet siviilit mukaan lukien 24 000 henkeä.
Suomi joutui Moskovan rauhassa paljon pahem-
min Neuvostoliiton puristukseen kuin olisi joutu-
nut ainakaan välittömästi suostumalla Stalinin
vaatimuksiin jo lokakuussa. Huhtikuussa 1940
Stalin esitteli saavutuksiaan puna-armeijan upsee-
reille kehumalla, kuinka Suomi oli saatu ikään
kuin pihteihin: Helsinki oli välittömästi uhattuna
toisaalta Viipurista, toisaalta Hangosta käsin. Se
nähtiin hyvin Suomessakin. Eikö siis olisi ollut
viisaampaa taipua edellisenä syksynä?
Tähän vastataan usein viittaamalla Baltian mai-
den kohtaloon: taipuminen Stalinin tahtoon syk-
syllä 1939 olisi tehnyt Suomestakin pian neuvos-
totasavallan. Se jää kuitenkin sitovasti todistamat-
ta, koska Suomen strateginen asema oli erilainen
kuin Viron tai Latvian. Mutta kun ajatellaan Sta-
linin politiikan yleistä luonnetta ja sitä tosiasiaa,
että hän pyrki talvisodassa Suomen täydelliseen
alistamiseen, lähteminen hänen tarjoamalleen
tielle olisi epäilemättä johtanut suuriin vaaroihin.
Kun suomalaiset olisivat taipuneet kerran, vasta-
rintaan nouseminen olisi ollut myöhemmin pal-

Yksimielisen Suomen torjuntavoitto talvisodassa 887
jon vaikeampaa. Myös kansalliseen yksimielisyy-
teen olisi tullut helposti säröjä, mistä vaarasta
presidentti Kallio nimenomaan varoitti ennen
talvisotaa. Neuvostoliiton propagandan tehokas
vastustaminen olisi ollut hankalaa, jos olisi omak-
suttu myöntyväinen yleislinja.
Selvemmäksi talvisodan merkitys tulee, jos sitä
katsotaan Stalinin näkökulmasta. Hän oli synty-
nyt ja kasvanut Venäjän keisarikunnassa Suomen
kuuluessa siihen ja tehnyt 1917-18 Leninin apulai-
sena parhaansa, jotta Suomi olisi saatu kytketyksi
Neuvosto-Venäjän valtapiiriin. Stalinin silloinen
näkemys Suomesta Venäjän tai Neuvostoliiton
luontaisena osana oli tuskin muuttunut vuoteen
1939 mennessä. Hän piti suomalaisia vähäpätöi-
senä kansana, jolla oli mitätön puolustuslaitos ja
ainakin puoleksi kommunistinen työväenluokka.
Suomen liittäminen Stalinin hallitsemaan valtiol-
liseen järjestelmään kävisi siis helposti, kun sii-
hen oli saatu Saksan lupakin.
Talvisota avasi Stalinin silmät. Komentajat yritti-
vät huhtikuussa 1940 pidetyssä upseeriseminaa-
rissa selittää, miksi puna-armeijalta meni sata päi-
vää ennen kuin se pääsi Suomen rajalta Viipurin
esikaupunkeihin ja miksi muilla suunnilla kär-
sittiin raskaita tappioita. Stalinin edessä vapisevat
upseerit runoilivat minkä ehtivät mahtavasta Man-
nerheim-linjasta. Kyynisesti hymyilevä Stalin lisä-
si löylyä sotilaitaan pilkaten: puna-armeija olikin
oikeastaan voittanut myös Suomea tukeneet län-
nen kapitalistimaat. Todellisuudessa älykäs dik-
taattori ymmärsi, että armeijassa oli pahoja heik-
kouksia, joista pitäisi päästä. Osa komentajistakin
tulisi poistaa muonavahvuudesta, kuten myös ta-
pahtui.
Stalin näki erehtyneensä myös suomalaisista:
he eivät olleet riidelleet eivätkä horjuneet vaan
taistelleet yksimielisinä ja päättäväisinä ja iskeneet
syvälle. Puna-armeijan tappioista ei ole tarkkoja
tietoja, mutta Suomessa hiljattain tehdyn arvion
mukaan neuvostosotilaita kuoli talvisodassa vä-
hintään 150 000 ja monet vammautuivat pysy-
västi muun muassa paleltumien vuoksi. Armeija
näyttää siis menettäneen riveistään lopullisesti
ainakin 200 000 miestä, joukossa paljon koulutet-
tua päällystöä, vaikka sodan piti olla vain ohime-
nevä selkkaus. Ja Stalin kun oli halunnut säästää
joukkojaan vastaisen varalle.
Suomalaisiin ei näkynyt sopivan tsaarinajan ve-
näläisten käsitys, että he olivat ahdaskalloisia, hi-
taita ja aloitekyvyttömiä. He olivat päinvastoin
osoittaneet etenkin itärajansa tuntumassa suurta
taktista taitoa, ja vain heidän sotamateriaalinsa
niukkuus oli säästänyt puna-armeijan vielä pa-
hemmilta tappioilta. Suomalaisten kovuus näyt-
tää herättäneen Stalinissa tiettyä kunnioitustakin.
Vastustaessaan häntä Suomi oli paitsi voittanut
aikaa myös tehnyt diktaattorin varovaisemmaksi.
Nämä voivat tuntua pieniltä saavutuksilta, mutta
niillä oli ajan mittaan suuri merkitys. Ja kun ote-
taan huomioon Stalinin tavoite talvisodan alus-
sa: Suomen täydellinen alistaminen, suomalaiset
olivat saavuttaneet tärkeän torjuntavoiton.
Tietty osuus tähän oli länsi valtojen hankkeilla.
Niiden operaatio Skandinaviassa ei tosin olisi
uhannut välittömästi Neuvostoliittoa vaan Sak-
saa, eikä niillä ollut varaa joutua sotaan myös Sta-
linia vastaan, mutta poliittinen tilanne olisi tullut
entistä herkemmäksi ja kovin arvaamattomaksi.
Sellaista Stalin ei halunnut varsinkaan puna-ar-
meijan osoitettua pahoja heikkouksia. Hän veti
sormensa tulen läheltä ja teki rauhan suomalais-
ten kanssa, jotta Skandinaviassa säilyisi status quo.
Olihan hän sentään pelastanut arvovaltansa ar-
meijan murrettua "Mannerheim-linjan", josta
neuvostopropaganda loi tehokkaan myytin. Val-
takuntakin oli laajentunut, ei Aleksanteri I:n mut-
ta sentään Pietari Suuren rajalle.

888
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Suomalaiset tyrmistyivät Moskovan rauhasta,
koska lehdistö ei ollut voinut osoittaa sodassa ta-
pahtuneen käänteen vaarallisuutta. Eihän siitä
ollut sopinut puhua taistelujen jatkuessa. Alistut-
tiin kuitenkin välttämättömään ja toivottiin pa-
rempaa tulevaisuutta. Niihin verraten harvoihin,
jotka eivät lainkaan hyväksyneet valtion johdon
suostumista Moskovan rauhaan, kuului puolus-
tusministeri Juho Niukkanen, joka oli karjalaisena
menettänyt kotinsa, vaikka vihollisen hyökkäys
ei ollut ulottunut hänen kotipitäjäänsä Kirvuun.
Hän oli äänestänyt valtioneuvostossa rauhanso-
pimusta vastaan pitäytyen loppuun saakka siihen,
että tulisi odottaa länsimaiden lupailemaa apua.
Niukkanen ei koskaan leppynyt rauhan teh-
neille miehille.
Niukkasta voi ymmärtää, mutta epäilemättä
hän erehtyi vaatiessaan, että Suomen pitäisi jat-
kaa taistelua, kunnes Ranska ja Englanti tulisivat
apuun pommikoneineen, tykkeineen ja panssarei-
neen. Olihan käynyt selväksi, että näitä vehkei-
tä ei ollut tulossa ainakaan Suomeen asti. Ei ole
myöskään syytä epäillä Mannerheimin ja Hein-
richsin asiantuntemusta heidän arvioidessaan,
että Suomen armeijan kestokyky oli käytännölli-
sesti katsoen lopussa. Miksi siis olisi jatkettu tais-
telua, kunnes olisi täytynyt antautua ehdoitta?
Viipuri palaa talvisodan lopulla, taustalla luterilainen tuomiokirkko. Eteläisen Karjalan ja sen vanhan, kauniin pääkaupungin anas-
tamista ei annettu anteeksi, varsinkin kun se teki Suomen aseman entistäkin vaarallisemmaksi. Näin Josif Stalinin brutaali väki-
valtaisuus vei maamme uuteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

890
Suomen tie
Saksan suojelukseen
ja jatkosotaan
Moskovan rauhan silpoma Suomi
Rauhanteon jälkeen maaliskuussa 1940 ryhdyt-
tiin evakuoimaan menetetyn alueen väestöä.
Rauhansopimuksessa ei sanottu mitään sen koh-
talosta, mutta karjalaisille ja Kuusamon ja Sallan
asukkaille oli itsestään selvää, että Stalinin val-
taan ei jäätäisi, ja Hangon vuokra-alueelle tuskin
olisi saanutkaan jäädä. Eteläkarjalaiset, jotka oli-
vat taistelleet talvisodassa verrattoman urhoolli-
sesti ja suurin tappioin, hajaantuivat ympäri maa-
ta. Suomi joutui luovuttamaan laajoja alueita, joita
puna-armeija ei ollut saanut vallatuksi, ja siirto-
väkeä oli siis paljon enemmän kuin sodan aika-
na, yhteensä noin 420 000 henkeä. Aikaa oli
enemmän kuin tykkitulen jylistessä, mutta pal-
jon ei voitu nytkään ottaa mukaan; maanviljeli-
jät koettivat pelastaa arvokkaimmat kotieläimet
ja vähän muuta omaisuuttaan.
Varsinkin Viipurin menetys oli Suomelle äärim-
mäisen kova isku. Yhtenä maan neljästä suurim-
masta kaupungista Viipuri oli ollut Itä-Suomen
taloudellisen ja henkisen elämän luontainen kes-
kuspaikka. Viipurin vetämänä Karjala ja Savo oli-
vat kehittyneet autonomian ja itsenäisyyden ajalla
voimakkaasti ja saavuttaneet joka suhteessa Län-
si-Suomen, joka oli elänyt varhemmin onnelli-
semmissa oloissa. Nyt Suomelta oli riistetty van-
ha ja nuorekas, kaunis ja iloinen Viipuri, jossa
oli haastettu Etelä-Karjalan notkeaa murretta sekä
ruotsia, saksaa ja venäjää, käyty kauppaa ja har-
joitettu monenlaista teollisuutta, näytelty, laulet-
tu ja juhlittu hilpeämmin kuin missään muualla
Suomessa:
Mie oon Vihtori Viipurisi,
Karjala kauniista kaupungist.
Villi on Viipuri maineeltaa:
ei ole kaupunkia hauskempaa!
Karjalan pääkaupunki jäi nyt runneltuna ja au-
tiona väkivallan uhriksi, jäivät "Torkkel Nuuti-
poja" ikivanha linna, Pyöreä torni ja keskiajalta
säilyneet rakennukset, jäivät vanhat kadut kieh-
tovine nimineen: Mustainveljestenkatu, Karja-
portinkatu, Vesiportinkatu, Vahtitorninkatu. Ra-
jan taa jäivät Vuoksen rannat, joilla Anuja Mik-
ko rakastivat, kaunis Käkisalmi linnoineen, Sorta-
vala ja sen ihana saaristo, Valamoja muut luosta-
rit, runonlaulajien talot Raja-Karjalassa. Pohjoi-
sessa menetettiin ainutlaatuinen Paanajärvi, joka
oli innoittanut Gallen-Kallelan sivellintä, kaunis
Nuorunen ja jylhä Sallatunturi, Tuntsajoen ja Kut-
san erämaat mahtavine koskineen ja kirkkaine
järvineen.
Syksyllä 1940 oli koulussamme Vaasassa tilai-
suus, jossa Laihialla siirtolaisena asuva runonlau-
laja ja itkuvirsien taitaja Oksenja Mäkiselkä Suis-
tamon Äimäjärveltä lauloi kansanrunoja. En aa-
vistanut että tämä vanhahko, kaitakasvoinen
nainen oli ikäpolvensa maineikkaimpia runon-
laulajia, mutta nuoren pojan mieleen jäi iäksi "su-

Suomen tie Saksan suojelukseen ja jatkosotaan 891
rumielinen, monotoninen sävel Suistamolta, uu-
nilinnun sirkutus tummassa kuusimetsässä", ku-
ten Martti Haavio kuvaa Oksenjan sielukasta lau-
lutapaa, ja jokin runonsäekin:
Uni kysyy regehensä
ja haikho kainalohonsa,
enjoua unen regehen
enkä haikon kainalohon.
Suomi oli menettänyt myös suuria taloudelli-
sia arvoja: Viipurin ja Koiviston satamat, kolman-
nen osan maan rakennetusta vesivoimasta, kym-
menennen osan peltoalastaan, joukossa erittäin
hedelmällisiä, hyvin viljeltyjä seutuja, sekä laa-
jat, tuottoisat metsät. Uusin historiantutkimus on
todennut, että neuvostojohtajat olivat rajan mää-
rätessään ottaneet tarkoin huomioon maansa si-
ten saamat taloudelliset edut. Leningradin turval-
lisuus ei olisi suinkaan edellyttänyt Sortavalan ei-
kä edes Viipurin anastamista, mutta Kremlin im-
perialistien piti välttämättä saada suomalaisten ra-
kentamat selluloosatehtaat ja voimalaitokset. Neu-
vostoliiton selluloosan ja samalla ruudin tuotan-
to kasvoi olennaisesti, ei työtä tehden vaan va-
rastaen.
Hallitus tehostaa puolustusta
ja hakee liittolaisia
Vastalauseeksi Moskovan rauhasta maalaisliitto-
laiset ministerit Juho Niukkanen ja Uuno Han-
nula erosivat hallituksesta. Risto Ryti muodosti
uuden ministeristön, jossa oli useiden puolueiden
edustajia, vaikka siitä ei ollut neuvoteltu eduskun-
taryhmien kanssa. Väinö Tanner, jonka tiedet-
tiin nyt olevan sekä Neuvostoliiton että Saksan
epäsuosiossa, oli hallituksessa mutta siirrettynä
kansanhuoltoministeriksi. Ulkoministeriksi tuli
hänen sijastaan professori Rolf Witting (1879-
1944), merentutkija ja pankkimies, jota jotkut piti-
vät Saksan ystävänä mutta saksalaiset itse pikem-
minkin englantilaismielisenä. J.K. Paasikivi jäi
hallituksesta, koska hänet nimitettiin Suomen lä-
hettilääksi Moskovaan.
Puolustusministeriksi nimitettiin keväällä 1940
kenraaliluutnantti Rudolf Walden, joka oli toimi-
nut talvisodan aikana Mannerheimin yhteysmie-
henä hallitukseen ja nautti marsalkan ystävänä
hänen ehdotonta luottamustaan. Tästä jatkosodan
päättymiseen saakka Walden, joka ylennettiin
1942 jalkaväenkenraaliksi, teki korvaamattomia
palveluksia maalleen. Laajan teollisuusyhtymän
johtajana Walden oli tottunut hoitamaan suuria
asioita, mutta puolustusministerinä hän joutui
työskentelemään yli voimiensa ja sairastui kohta-
lokkaasti melkein heti sodan päätyttyä.
Koska tasavallan presidentti Kallio oli sairau-
tensa vuoksi voimaton, pääministeri Ryti joutui
ottamaan hänen sijastaan päävastuun ulkopoli-
tiikasta. Hän ei tehnyt tärkeitä päätöksiä neuvotte-
lematta Mannerheimin ja Waldenin kanssa, ja
vaikka Tannerin virka ei ollut keskeinen, hänen
mielipiteensä otettiin tarkoin huomioon, koska
sosiaalidemokraatit olivat verrattomasti suurin
puolue. Muut ministerit jäivät hieman syrjään
neuvotteluista, samoin eduskunta. Suomen kat-
sottiin olevan niin vaarallisessa asemassa, että ul-
kopolitiikasta voitiin keskustella avoimesti vain
hyvin pienessä piirissä, jota on sittemmin kutsut-
tu hallituksen "sisärenkaaksi".
Puolustusvalmius haluttiin pitää yllätysten varal-
ta hyvänä, ja Mannerheim pysyi ilman muodol-
lista määräystä ylipäällikkönä, vaikka hänen oli-
si hallitusmuodon mukaan pitänyt luovuttaa teh-
tävä rauhan tultua presidentille. Armeijaa kotiu-
tettiin hitaasti: kesäkuussa 1940 oli palveluksessa
185 000 miestä ja syksylläkin vielä 110 000, kun

892 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
nostomiesten koulutusta jatkettiin ja asevelvollis-
ten palvelusaika oli korotettu väliaikaisesti kah-
teen vuoteen. Puolustusvalmius parani, kun so-
dan aikana lännestä ostettuja aseita saatiin run-
saasti maahan ja oma ase- ja ammusteollisuus
työskenteli tarmokkaasti. Valtion vuoden 1940
budjetissa oli 45 % menoista ohjattu puolustus-
laitoksen tarpeisiin.
Uutta rajaseutua linnoitettiin kovalla kiireellä,
etenkin vaarallisinta, Suomenlahden ja Saimaan
vesistön välistä kohtaa. Vahvat panssariesteet ja
sadat betoniset taistelupesäkkeet tekivät Virolah-
delta Luumäelle ulottuvasta "Salpa-linjasta" lujan
linnoitusvyöhykkeen. Hangon vuokra-alueen ra-
jalle rakennettiin varustuksia ja Ahvenanmaan jo
sodan aikana alettua linnoittamista jatkettiin van-
hoista sopimuksista välittämättä. Suomenlahden
rannikkoa suojeli vanhastaan voimakas tykistö.
Moskova ei esittänyt huomautuksia linnoitus-
töistä, vaikka ne oli suunnattu Neuvostoliittoa vas-
taan, ja niiden merkitys olikin puhtaasti puolus-
tuksellinen.
Koska talvisota oli osoittanut, että Suomi pys-
tyisi puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan yk-
sinään vain lyhyen aikaa, oli jo sodan aikana jäl-
leen tunnusteltu mahdollisuuksia solmia puolus-
tusliitto Ruotsin kanssa. Rauhanteon jälkeen kes-
kusteluihin otettiin mukaan Norjakin. Skandinaa-
vit epäröivät kuitenkin entiseen tapaansa, eikä
Suomessakaan juuri uskottu liiton syntymiseen,
mutta mustiin kekäleisiin koetettiin silti puhaltaa.
Ajateltu puolustusliitto saisi hyökkääjän epäröi-
mään, ja jos Neuvostoliitto tai Saksa kävisi kum-
minkin Pohjoismaiden kimppuun, nämä voisivat
saada tukea Englannilta ja Ranskalta. Mutta kun
hankkeesta puhuttiin julkisesti, Molotov ärähti
maaliskuun lopussa: Neuvostoliitto vastusti sitä
jyrkästi.
Hitler valloittaa
Länsi-Euroopan mannermaan
Kohta tämän jälkeen Pohjoismaiden liittosuun-
nitelma raukeni dramaattisella tavalla. Englantilai-
set katsoivat yhä karsaasti malmin kuljetusta Nar-
vikista Saksaan ja päättivät huhtikuun alussa mii-
noittaa sen estämiseksi osan Norjan aluevesistä.
Kuultuaan tästä Hitler toteutti varhemmin teh-
dyn suunnitelman Norjan valtaamiseksi. Huhti-
kuun 9. päivänä 1940 Saksan sotavoimat miehit-
tivät Tanskan vastarintaa kohtaamatta ja aloitti-
vat sotatoimet Norjaa vastaan. Joukkoja kuljetet-
tiin laivoin muutamiin kohtiin Norjan rannikolle
aina Narvikia myöten, ja ilmavoimat tukivat mai-
hinnousuja tehokkaasti.
Norjalaiset tekivät urheaa vastarintaa, mutta
puolustusvalmius oli laiminlyöty vielä pahemmin
kuin Suomessa, ja Norja voitiin pitkänä ja kapea-
na maana katkoa palasiksi mereltä päin, joten
puolustus oli epäyhtenäistä. Englanti ja Ranska
lähettivät jonkin verran apuvoimia, mutta saksa-
laiset ottivat toukokuun alkupäiviin mennessä hal-
tuunsa Norjan etelä-ja keskiosan, ja kesäkuun al-
kupuolella puolustus luhistui pohjoisessakin. Län-
si vallat siirsivät joukkonsa pois, ja Norja joutui
pian Varanginvuonoa myöten Saksan armeijan
ja sotalaivaston haltuun.
Ruotsi oli täten joutunut pahoin eristetyksi län-
nen suurvalloista ja Suomi lähes täydellisesti, tie-
toliikennettä lukuun ottamatta. Ruotsissa pelät-
tiin saksalaisten hyökkäystä ja tämän vaaran tor-
jumiseksi tehostettiin puolustusvalmiutta kaikin
voimin, suorituskykyisen teollisuuden ansiosta
ajan mittaan varsin hyvin tuloksin. Toisaalta Ruot-
si myöntyi syksyllä 1940 saksalaisten joukkojen
ja sotatarvikkeiden kuljetukseen alueensa kautta
Pohjois-Norjaan. Ruotsissa pidettiin maan asemaa
maailmansodan loppuun saakka vaarallisena,
etenkin kun epäiltiin englantilaisten nousevan

Suomen tie Saksan suojelukseen ja jatkosotaan 893
KARTTA 19 EUROOPPA HEINÄKUUSSA 1940. SAKSAN JA NEUVOSTOLIITON VALVONNASSA OLEVAT MAAT.
H Saksa ja sen liittolaiset
0 Saksan ja sen liittolaisten miehittämät alueet
S Neuvostoliiton alue 1938
Q] Neuvostoliittoon 1939-40 liitetyt alueet

894
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
uudelleen maihin Norjassa. Ruotsin puolustusvoi-
mat pidettiin jatkuvasti taisteluvalmiina.
Hitlerin seuraavaa siirtoa ei tarvinnut odottaa
kauan: toukokuun 10. päivän aamuna Saksan ar-
meija lähti vyörymään maan länsirajan yli. Rans-
kalaiset olivat rakentaneet Saksan rajalle vahvan
linnoitusvyöhykkeen, mutta lännemmäksi tämä
Maginot-linja ei ulottunut, joten saksalaiset kier-
sivät sen muitta mutkitta Alankomaiden ja Bel-
gian kautta. Nämäkin maat joutuivat siis sotaan
Saksaa vastaan, mutta niistä oli vain vähän vas-
tusta, eikä sitä ollut paljon Ranskastakaan.
Saksan vahvat panssarijoukot, joita ilmavoimat
ja tykistö tukivat tehokkaasti, mursivat kärjessä
edeten nopeasti vastarinnanpa eripuraiset ranska-
laiset, joiden taisteluvälineet olivat pahoin van-
hentuneet, joutuivat epätoivon valtaan. Kesäkuun
14. päivänä saksalaiset valtasivat Pariisin, ja kym-
menen päivää myöhemmin Ranska alistui, ase-
lepo solmittiin ja koko maa joutui Hitlerin val-
vontaan. Toinen sotaan osallistunut lännen suur-
valta oli siis kukistunut puolessatoista kuukaudes-
sa.
Englannin pieni armeija oli sijoitettu Ranskan
luoteisosaan, missä se joutui saarroksiin Dunker-
quen seuduille. Koska meri oli Englannin laivas-
ton valvonnassa, britit saivat pelastetuksi pääosan
joukoistaan kotimaahan. Armeija oli kuitenkin
toistaiseksi heikko, ja suuri osa taisteluvälineistä
oli jäänyt Ranskaan. Tämän tietäen Hitler oletti
brittien menettäneen sisunsa ja tarjosi kesäkuus-
sa 1940 heille rauhaa, mutta toukokuussa päämi-
nisteriksi nimitetty Winston Churchill ei vastan-
nut ehdotukseen, vaikka pitikin maansa asemaa
hyvin vaarallisena.
Hitler ryhtyi siis valmistelemaan maihinnousua
Englantiin. Se edellytti kuninkaallisten ilmavoi-
mien lannistamista, ja sitä yritettiin pommittamal-
la syyskuuhun 1940 saakka varsinkin Englannin
lentokenttiä. Briteillä oli kuitenkin maailman par-
haat hävittäjäkoneetpa vaikka saksalaisten pom-
mit tekivät pahaa jälkeä, he menettivät liian pal-
jon lentokoneita. Ilman herruuden jääminen Eng-
lannille ja sen mahtava laivasto estivät maihin-
nousun. Saksalaisten aloitettua syksyllä kaupun-
kien järjestelmälliset terroripommitukset osoittau-
tui, että englantilaisten hermot kestivät nekin
mainiosti.
Suomi tuntee olevansa
suden suussa
Moskovaa saksalaisten sotamenestys huolestutti.
Siellä muistettiin Hitlerin aikaisempi vihamieli-
syys ja kysyttiin Ranskan luhistuttua, suuntaisiko
hän seuraavan iskun Venäjälle? Kesällä 1940
Fiihrer keskittyi Englantia vastaan käytyyn ilma-
sotaan, mutta entä jos englantilaiset alistuisivat
rauhantekoon? Länsi-Euroopan tapahtumia seu-
ratessaan Stalin ryhtyi käyttämään etupiirijaon
suomia mahdollisuuksia hyväkseen entistä tiu-
kemmin. Kesäkuun puolivälissä hän miehitytti
Viron, Latvian ja Liettuan, ja näiden maiden alis-
tamista jatkettiin nopein, säälimättömin toimen-
pitein, kunnes ne liitettiin elokuun alussa Neuvos-
toliittoon. Romania pakotettiin uhkavaatimuksin
luovuttamaan laajoja alueita.
Suomessa Baltian maiden kohtalo herätti suora-
naista kauhua. Harva uskoi valhetta Viron vapaa-
ehtoisesta liittymisestä Neuvostoliittoon: väkivalta
näkyi selvästi läpi, ja suomalaiset muistivat hy-
vin, mitä Stalin oli yrittänyt tehdä heillekin. Hal-
litusta huolestuttivat Moskovan monet painostus-
toimet. Väinö Tanner joutui eroamaan elokuun
puolivälissä hallituksesta Molotovin leimattua
hänet Neuvostoliiton viholliseksi, ja Suomen si-
säisiin asioihin sekaannuttiin muutenkin jatkuvas-
ti. Erostaan huolimatta Tanner kuului maata johta-

Suomen tie Saksan suojelukseen ja jatkosotaan 895
vaan sisärenkaaseen, jossa hän edusti sosialide-
mokraattien enemmistön käsityskantaa.
Petsamon nikkelikaivosta neuvostojohto vaati
kesäkuun lopulta lähtien omaan käyttöönsä, ja
suomalaiset olivat ahtaalla, kun ei haluttu louka-
ta toimiluvan malmialueella saaneita englantilai-
sia ja kanadalaisia eikä varsinkaan päästää venä-
läisiä Petsamoon. Erittäin pahan vaikutuksen teki
myös Suomen kommunistien toiminta. Osa näistä
oli herännyt Moskovan rauhan jälkeen kuin talvi-
kärpäset unestaan, ja toukokuussa 1940 perus-
tettu Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystä-
vyyden seura (SNS) kehittyi pian heidän propa-
gandansa ahjoksi. Moskovan agentit olivat jo saa-
neet osan Suomen äärivasemmistosta uskomaan,
että Stalin oli yhä Stalin eikä mikään Hitlerin
marionetti. Kun SNS:n mielenosoituksen aikana
Hakaniemen torilla Helsingissä halkopino syttyi
tuleen, seuran jäseniä kutsuttiin "pinonpolttajik-
si".
Elokuun alussa SNS:n harjoittama kiihotus Suo-
men hallitusta vastaan kiihtyi, ja Helsingissä ja
Turussa järjestetyissä äänekkäissä mielenosoituk-
sissa julistettiin, että Suomen kävisi tuota pikaa
samoin kuin Viron. Rytin hallitus joutui vihdoin
rajoittamaan kokoontumisvapautta, panemaan
monta SNSin johtajaa turvasäilöön eli lievään
vankeuteen ja lakkauttamaan joulukuussa 1940
koko järjestön. Samalla tehtiin propagandaa kom-
munisteja vastaan ja koetettiin rauhoittaa agent-
tiensa kohtelusta ärtynyttä Moskovaa ystävällisin
elein. Muutamat SDP:n kansanedustajat, joista
merkittävin oli Karl H. Wiik, olivat lähentyneet
kesällä 1940 kommunisteja siinä määrin, että hei-
dät erotettiin syyskuussa puolueesta. Ryhmän jä-
seniä oli alkuaan kuusi, mikä tuotti heille "kuu-
tosten" nimen.
Elokuussa 1940 Suomi oli täynnä huhuja Neu-
vostoliiton pikaisesta hyökkäyksestä, ja samaa
puhuttiin yleisesti ulkomaillakin. Niin pitkälle
Stalin ei sentään rohjennut mennä, koska hän
epäili Hitlerin valmistelevan hyökkäystä Venäjäl-
le. Sen varalta olisi ollut houkuttelevaa ottaa Suo-
mikin Moskovan haltuun, mutta sen tiedettiin
edellyttävän vahvoin voimin käytävää sotaa, eikä
saksalaisia haluttu ärsyttää niin jyrkin toimin. Val-
taosa suomalaisista taas oli Viron sortumisesta läh-
tien mielentilassa, jossa mistä tahansa tarjottu so-
tilaallinen tuki otettaisiin vastaan mielihyvin.
Barbarossa-suunnitelma
ja Hitlerin kiinnostus Suomeen
Saksan valloitettua Norjan oli Suomen asema tul-
lut entistä ahtaammaksi mutta samalla tietyssä
mielessä selvemmäksi. Ranska oli nyt miehitetty
maa, Englanti eristyneenä saarellaan, Yhdysval-
lat tuhansien kilometrien päässä ja lujasti päättä-
neenä pysyä erillään suursodasta. Ruotsin täytyi
keskittyä omaan ongelmaansa, jonka nimi oli Hit-
ler diktaattorin joukkojen ympäröidessä maata
etelässä, lännessä ja pohjoisessa. Ainoa maatol-
ta suomalaiset voivat tässä tilanteessa toivoa tu-
kea ja apua, oli näin ollen Saksa, jonka sotilaalli-
nen voima oli osoittautunut vastikään hyvin suu-
reksi. Nojautuminen Neuvostoliittoon ei sen si-
jaan tullut talvisodan jälkeisessä ilmapiirissä kysy-
mykseen.
Niinpä Suomen hallitus tunnusteli kesällä 1940
jatkuvasti Saksan suhtautumista maahamme. Ber-
liinin-lähettilääksi oli toukokuun alkupäivinä ni-
mitetty professori Toivo Mikael Kivimäki, älykäs
ja toimelias sekä pitkäaikaisena pääministerinä
arvovaltainen poliitikko. Hänellä oli ollut vanhas-
taan yhteyksiä Saksaan, mutta liberaalina hän ei
tuntenut sympatiaa kansallissosialisteihin. Kivi-
mäki teki kaikkensa saadakseen selville, lukiko
Saksa Suomen yhä Neuvostoliiton etupiiriin, ja
pääministeri Ryti puhui Suomen asemasta Sak-

896
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
san Helsingin-lähettiläälle Wipert von Bliicherille.
Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi puhuttu kivi-
seinälle.
Suomalaisten aavistamatta Berliinissä oli kuiten-
kin syntynyt suunnitelma, joka muutti heidän
merkityksensä Hitlerin silmissä. Heinäkuussa
1940 Fiihrer tuli siihen tulokseen, että englantilais-
ten itsepintainen päätös jatkaa sotaa perustui toi-
voon saada Neuvostoliitto aseveljekseen. Brittien
voittaminen oli tullut Hitlerille pakkomielteeksi,
ja hän johtui nyt suunnitelmaan, joka toteutti näi-
den pelättyjen vihollisten hartaimman toiveen.
Saksa aloittaisi sodan Neuvostoliittoa vastaan, ja
kun tämä maa olisi voitettu, myös Englannin täy-
tyisi Hitlerin luulon mukaan alistua.
Hitler esitteli ajatuksensa maansa johtaville so-
tilaille ja sai näiltä realistisilta miehiltä torjuvia,
jopa lähes kauhistuneita lausuntoja. Niistä vähää-
kään piittaamatta hän päätti heinäkuun lopussa
alustavasti, että idän sotaretki alkaisi keväällä
1941. Natsit suosivat mytologiaa, kunhan se ei
ollut kristillistä, joten he antoivat suunnitelmalle
nimen "operaatio Barbarossa" muistaen 1100-lu-
vun keisaria Fredrik Barbarossaa, jonka taru ker-
toi odottavan vuoressa uutta tuloaan saksalaisten
johtajaksi. Taustana oli runollinen ajatus Hitle-
ristä uutena Barbarossana.
Hitlerkin ymmärsi että kahden rintaman sodas-
sa oli riskejä, ja ilmasotaa brittejä vastaan jatket-
tiin ratkaisun toivossa. Lopulta der Fiihrer tajusi
hävinneensä taistelun Englannista Royal Air
Forcelle, mutta tämä katkera tappio ei estänyt
häntä jatkamasta idän sotaretken suunnittelua.
Hitler luuli Neuvostoliiton olevan yhtä heikko
kuin Venäjä oli ollut 1914, ja Suomen talvisota
oli vahvistanut tätä käsitystä. Ei näköjään tullut
mieleen, ettei puna-armeijan etenemisen hitaus
ollut johtunut yksin sen kehnoudesta vaan myös
suomalaisten kovasta vastarinnasta ja talven olo-
suhteista. Pari vuotta myöhemmin Hermann Gö-
ring arveli venäläisten peräti bluffanneen talviso-
dassa: hitaan etenemisen tarkoituksena oli ollut
saada saksalaiset aliarvioimaan puna-armeijaa!
Hitler pyrki salaamaan aikeensa neuvostohalli-
tukselta, mutta toisaalta oli välttämätöntä tukea
Suomea tulevana liittolaisena. Niinpä Berliinin
maahamme tuntema kiinnostus naamioitiin talou-
delliseksi: venäläisille haasteltiin Suomen puuta-
varasta ja paperista ja erikoisesti Petsamon nik-
kelimalmista, jota Saksa tarvitsikin kipeästi. Nik-
kelistä Saksa ja Neuvostoliitto kiistelivät kuukau-
sitolkulla, ja Moskovassa arvailtiin, oliko kysy-
mys vain Saksan sotatalouden intresseistä. Ei ol-
lut: Hitlerin salainen asiamies tohtori Ludwig
VVeissauer mainitsi jo heinäkuun lopulla 1940 Ry-
tin ja Mannerheimin kanssa keskustellessaan Sak-
san ja Neuvostoliiton välille mahdollisesti sytty-
västä sodasta, johon Suomi joutuisi mukaan ha-
lusi tai ei. Suomalaiset korostivat maan heikkoa
puolustusvalmiutta, ja Mannerheim ehdotti että
Saksa myisi Suomelle aseita.
Koska Hitlerkin oli huolissaan Moskovan Suo-
mea koskevista aikeista, hän päätti elokuussa, että
suomalaisille olisi todellakin toimitettava aseita.
Valtakunnanmarsalkaksi ylennetyn Göringin val-
tuuttama asekauppias, everstiluutnantti Josef Velt-
jens tapasi elokuun 18. päivänä 1940 Helsingissä
Mannerheimin ja päivää myöhemmin ministerit
Rytin, Waldenin ja Wittingin. Suomalaiset suos-
tuivat asekauppoihin tuima ilo sydämessään, ja
toimitukset alkoivat jo syyskuussa, toistaiseksi kyl-
lä vaatimattomina. Mutta pääasia olikin Saksan
aloitteen poliittinen merkitys.
Asekysymykseen liitettiin saksalaisten pyyntö,
että he saisivat käyttää Suomen tiestöä Ruijassa
olevien joukkojensa huolto- ja miehistökuljetuk-
siin. Siihen suostuttiin, ja syyskuun 22. päivänä
ensimmäiset joukot saapuivat Vaasan ja Oulun

Suomen tie Saksan suojelukseen ja jatkosotaan 897
satamiin pohjoiseen vietäväksi. Voimakas huojen-
nuksen tunne oli yleinen uutisen levitessä kautta
Suomenniemen. Vähän aikaisemmin Suomen
hallitus oli näet joutunut myöntämään Neuvosto-
liitolle oikeuden kuljettaa joukkoja ja sotatarvik-
keita rautateitse Hangon vuokra-alueelle. Se oli
näyttänyt pelottavalta, mutta nyt oli ilmaantunut
vastapaino. Moni tavallinen kansalainen alkoi
jopa toivoa, että Karjala saataisiin ennen pitkää
takaisin Saksan avulla.
Epätietoisuuden talvi 1940-41
Hallitus ja ylipäällikkö Mannerheim eivät tunte-
neet tulevaisuutta yhtä hyvin kuin tunneperäisem-
min ajatteleva kansa, mutta varovaista lähenty-
mistä Saksaan jatkettiin. Hitler salasi kuitenkin
aikeensa huolellisesti suomalaisilta, joilla oli ke-
vääseen 1941 saakka paljon päänvaivaa mietties-
sään, mitä oikeastaan oli tulossa. Jonkinlainen tu-
keutuminen Saksaan oli kuitenkin tosiasia elo-
kuusta 1940 lähtien, ja silloin alkanut kehitys vei
maamme vähitellen hyvin pitkälle, lopulta moni-
vuotiseen ja kovaan sotaan.
Jälkeen päin oli houkuttelevaa selittää, että suo-
malaiset olivat joutuneet tapahtumien virtaan
vähä vähältä kuten ajopuu, eivätkä voineet sit-
temmin muuttaa suuntaa, jonka he olivat tulleet
ottaneeksi aavistamatta, mihin se johtaisi. Tähän
"ajopuuteoriaan" nojautui professori Arvi Korho-
nen kirjassaan Barbarossa-suunnitelma ja Suomi
(1961), osaksi puolustaakseen maamme väärin
tuomittuja johtomiehiä, osaksi käytettävissä ollei-
den lähteiden harhauttamana. Korhosen esitys
ei vastaa joka suhteessa totuutta, mutta on muis-
tettava että hänen ei oikein sopinut tuomita Stali-
nia ja Molotovia talvisodasta ja Moskovan pakko-
rauhasta. Suomen johtomiehiä oli sen takia puo-
lustettava muulla tavoin.
Sittemmin on osoitettu edellä mainittu tosiasia,
että Ryti ja Mannerheim kuulivat hyvin varhain
Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan mahdol-
lisuudesta. Heille se oli kuitenkin toistaiseksi vain
mahdollisuus. Mitä he asiasta ajattelivatkin, se ei
estänyt heitä ottamasta vastaan aseita saksalaisil-
ta ja sallimasta joukkojen kuljetuksia Suomen
kautta. Pääasia oli saada jotain huojennusta Suo-
men äärimmäisen vaarallisena pidettyyn ase-
maan. Lokakuusta 1940 lähtien Suomen pääesi-
kunta ryhtyi myös antamaan saksalaisille sotilaal-
lisesti tärkeitä tietoja.
Toisaalta tunnusteltiin heinäkuusta joulukuu-
hun 1940, alkuaan ruotsalaisten yksityishenkilöi-
den aloitteesta, vielä kerran Suomen ja Ruotsin
puolustusliiton jopa valtioliitonkin mahdollisuut-
ta. Ohto Manninen osoittaa Ruotsin hallituksen
suhtautuneen hankkeeseen myönteisesti mutta
varovasti. Suomalaiset olisivat puolestaan tukeu-
tuneet paljon mieluummin puolueettomaan Ruot-
siin kuin Saksaan, jonka tuesta ei sitä paitsi ollut
varmuutta. Syksyn mittaan osoittautui kuitenkin,
että Neuvostoliitto ja Saksa vastustivat kumpikin
kiivaasti Suomen ja Ruotsin liittoa, ja niin se rau-
keni. Toteutuessaan se olisi mahdollisesti pelas-
tanut Suomen uudesta sodasta.
Syksyn 1940 sopimuksista alkanuttaja sotaan joh-
tanutta kehitystä en voi seurata tässä kovin yksi-
tyiskohtaisesti. Moskovassa saatiin pian vihiä asei-
den tuonnista Suomeen, ja myös saksalaisten kul-
jetukset Pohjanlahden satamista Kirkkoniemeen
näyttivät epäilyttäviltä. Molotov kyseli suomalai-
silta kuljetusten taustaa eikä ollut tyytyväinen vas-
tauksiin. Venäläiset alkoivat huolestua: oliko Suo-
mi luisumassa heidän otteestaan? Saavuttuaan
marraskuun 12. päivänä Berliiniin neuvottele-
maan Molotov otti siis puheeksi Suomen aseman:
lukiko Hitler tämän maan vielä Neuvostoliiton
etupiiriin?

898
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Vastatessaan Hitler laverteli Suomen merkityk-
sestä Saksan kaupalle, kun taas Molotov ihmet-
teli suomalaisten "vihamielistä" käytöstä ja ker-
toi Kremlissä suunnitellun Suomen kysymyksen
ratkaisemista samaan tapaan kuin Baltian mais-
sa. Hitler jatkoi kiertelevää puhettaan: hän halu-
si että Pohjois-Euroopassa säilyisi rauha. Tämä
sisälsi oikean ajatuksen, että Neuvostoliitto ei voisi
miehittää Suomea ilman sotaa. Hitlerin vastauk-
sesta selvisi, että hyökkäys Suomea vastaan tuot-
taisi Neuvostoliitolle poliittisen riskin, ja Stalin
luopuikin siitä toistaiseksi. Saksan tuki Suomelle
kävi tästä lähtien entistä näkyvämmäksi, ja maam-
me johtomiehille sanottiin suoraan, että he "sai-
vat nukkua yönsä rauhassa".
Suomessa vaihtui vuoden 1940 lopulla tasaval-
lan presidentti. Kyösti Kallio oli saanut elokuus-
sa halvauksen ja oltuaan sen jälkeen syrjässä
politiikasta hän pyysi marraskuussa eron viras-
taan. Isänmaan onnettomuuksien rasittaman pre-
sidentin voimat olivat lopussa, ja ollessaan puoli-
soineen lähdössä kotiin Pohjanmaalle hän kuoli
sydänhalvaukseen kunniakomppanian edessä
Helsingin asemalla. Voimakkaat käsivarret, jot-
ka estivät kuolevaa presidenttiä vaipumasta maa-
han, eivät olleet Mannerheimin, kuten legenda
kertoo, vaan eversti Aladär Paasosen. Heikkilän
isäntä Kyösti Kallio palasi Nivalaan saadakseen
viimeisen leposijansa kotikirkon viereen samoin
kuin talvisodassa kaatuneet Nivalan miehet, ja
häntä voidaan todella sanoa Kari Hokkasen ta-
voin "talvisodan korkea-arvoisimmaksi sankari-
vainajaksi".
Neuvostoliitto sekaantui uuden presidentin vaa-
liin: Molotov luetteli Moskovassa Paasikivelle
miehiä, joiden valitseminen tulkittaisiin rauhan-
sopimuksen rikkomiseksi. Risto Ryti ei ollut lu-
ettelossa, ja erityislailla tehtävään määrätyt vuo-
den 1937 valitsijamiehet valitsivat hänet 19. jou-
lukuuta 1940 presidentiksi. Pääministeriksi Ryti
nimitti tammikuun alussa 1941 Suomen pankin
johtokunnan jäsenen varatuomari Johan Wilhelm
Rangellin (1894-1982), joka kannatti edistys-
puoluetta ja oli lähinnä presidentin luottamus-
mies. Hallitukseen otettiin myös isänmaallisen
kansanliikkeen edustaja, mikä oli pieni kumarrus
Saksaan päin puolueen ollessa saksalaismielinen.
Idän sotaretken pääsuunnitelma valmistui Hitle-
rin päämajassa joulukuussa 1940. Suomalaisten
oletettiin osallistuvan hyökkäykseen, ei tosin ko-
vin suurin operaatioin. Saksan joukot hyökkäi-
sivät Pohjois-Suomesta itään katkaistakseen Mur-
manskin sataman ja Muurmannin radan muodos-
taman tärkeän kuljetusreitin, jota pitkin Neuvos-
toliitto voisi saada apua lännestä. Tästä suunni-
telmasta suomalaiset saivat ensimmäiset varsinai-
set tiedot tammikuun lopussa 1941 yleisesikun-
nan päällikön kenraaliluutnantti Erik Heinrich-
sin ollessa Berliinissä. Yksityiskohtia hänelle ei
kerrottu eikä annettu varmuutta suunnitelman to-
teuttamisesta.
Suomen hallituksen politiikka
vie maan jatkosotaan
Suomen suhteet Saksaan kehittyivät kevääseen
1941 ilman muodollisia sopimuksia. Saksalaiset
eivät tavoitelleet sellaisia pyrkiessään salaamaan
aikeensa Moskovalta. Suomen presidentillä ja
hallituksella taas ei ollut ilman eduskunnan pää-
töstä oikeutta tehdä sopimuksia, joiden voitiin aja-
tella johtavan sotaan, mutta kentällä aseellisen yh-
teistyön valmistelu eteni. Sitä tutkinut Mauno Jo-
kipii osoittaa muun muassa, että teiden rakentami-
nen Lapissa ja Ruijassa helmikuusta 1941 lähtien
tähtäsi selvästi Saksan joukkojen keskitysmarssin
helpottamiseen. Suomalaiset ymmärsivät myös

Suomen tie Saksan suojelukseen ja jatkosotaan 899
saksalaisten järjestelmällisen tie-ja maastotiedus-
telun mahdollisen sodan valmisteluksi.
Neuvostoliitto esitti alkuvuodesta 1941 Suomel-
le uusia Petsamon malmia koskevia vaatimuksia.
Tästä kehittyi suoranainen kriisi, Moskova aloitti
kiivaan propagandan Suomea vastaan ja Helsin-
gin-lähettiläs kutsuttiin pois. Saksalaiset neuvoivat
yhtä kaikki Suomen hallitusta olemaan luovutta-
matta nikkelikaivoksen hallintaa Neuvostoliitol-
le, ja Mannerheim ja Walden tukivat tätä jyrkkää
linjaa eronpyynnöin. Heille ei myönnetty eroa
mutta venäläisiäkään ei päästetty Petsamoon.
Valtioneuvos J.K. Paasikivi, joka ei Moskovas-
sa ollessaan saanut selvää kuvaa tilanteesta, varoit-
teli hallitusta Neuvostoliitosta ja suositteli vaka-
vasti tukeutumista Saksaan. "Meidän täytyy ...
koettaa päästä Saksan siipien suojaan", hän kir-
joitti Rytille maaliskuun alussa 1941. Palattuaan
samassa kuussa virastaan eronneena Helsinkiin
valtioneuvos huomasi hallituksen olevan samoilla
linjoilla. Keväämmällä Moskova yritti lepytellä
suomalaisia monin tavoin kuten vaihtamalla Hel-
singin-lähettilästään, mutta se oli jo myöhäistä.
Keväällä 1941 saksalaisten idän sotaretki näytti
tosin epävarmalta, koska Hitler sotkeutui sotiin
kaukana etelässä. Syynä olivat alkuaan Mussoli-
nin uskaliaat etten sanoisi mielettömät ratkaisut.
Hän oli julistanut sodan Ranskalle ja Englannille
ja syksyllä 1940 hän aloitti Albaniasta käsin so-
dan puolueetonta Kreikkaa vastaan. Italian armei-
ja menestyi siinä heikosti ja samoin myös Poh-
jois-Afrikassa, jossa Libya oli ollut vuodesta 1911
Italian siirtomaana. Brittiläiset joukot etenivät
Egyptistä pitkälle Libyaan. Keväällä 1941 Saksan
täytyi puuttua asiaan molemmilla sotanäyttämöl-
lä, jotta Kreikassa maihin nousseet britit eivät saisi
aloitetta käsiinsä Balkanin niemimaalla.
Afrikkaan lähetettiin siis saksalaisia joukkoja,
jotka palauttivat pian tasapainon. Balkanilla Hit-
ler hyökkäsi huhtikuun alussa Jugoslaviaan, ja
maan antauduttua viikossa saksalaiset etenivät
Kreikkaan. Tämäkin maa kukistui pian paitsi
Kreetan saarta, jonka saksalaiset valtasivat aust-
ralialaisilta ja uusseelantilaisilta vasta kesäkuun
alussa. Suomesta katsoen Balkanin sota näytti te-
kevän saksalaisten Venäjän-sotaretken kyseenalai-
seksi, ja lisäksi Berliini jatkoi vielä toukokuussa
hämäystä: pantiin liikkeelle huhuja Moskovan
kanssa käydyistä neuvotteluista.
Täytyi siis ottaa huomioon mahdollisuus, että
Hitler valmisteli yhtä kaikki maihinnousua Eng-
lantiin. Siinä tapauksessa hänen pitäisi saada var-
muus Neuvostoliiton puolueettomuudesta, ja se
edellyttäisi uusia myönnytyksiä. Kuinka Suomen
silloin kävisi? Minkäänlaista luottamusta Saksan
diktaattoriin Ryti ja Mannerheim eivät tunteneet.
Tosin oli jo hyvän aikaa näyttänyt siltä, että Hit-
ler valmisteli hyökkäystä Venäjälle, mutta olihan
hän voinut silti muuttaa mieltään todettuaan eng-
lantilaisten vaarallisuuden Välimeren alueella.
Sitä sieti ajatella.
Tässä tilanteessa saatiin tietää, että saksalaiset
halusivat värvätä Suomesta vapaaehtoisia SS-
joukkoihin. Mannerheim vastusti hanketta, ja
Ryti toivoi, että miehet liitettäisiin Saksan varsi-
naiseen armeijaan (Wehrmacht), mutta taipui lo-
pulta saksalaisten tahtoon. Asia oli raskas presi-
dentille, joka ei pitänyt natseista mutta ei toisaal-
ta rohjennut vastustaa heitä epäselvässä tilantees-
sa. Värvättiin siis 1 200 miestä Waffen-SS:ään,
joka oli kansallissosialistien puoluejärjeston soti-
laallinen jaosto. Miehet kuljetettiin toukokuussa
1941 Saksaan ja järjestettiin pataljoonaksi. Useim-
mat vapaaehtoiset lähtivät mukaan palvellakseen
maataan samaan tapaan kuin jääkärit 1915-18,
erityistä mieltymystä natseihin oli vain harvalla.
Toukokuussa kaikki viittasi jo siihen, että Saksan
hyökkäys Neuvostoliittoon oli todella tulossa, ja

900
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
kesäkuun alussa Suomen päämajan edustajat so-
pivat suullisesti laajasta yhteistoiminnasta. Presi-
dentti Ryti ja ministerit olivat selvillä tästä. So-
taan liittymisen edellytyksenä suomalaiset pitivät
kuitenkin sitä, että Neuvostoliitto hyökkäisi maa-
tamme vastaan. Kesäkuun alussa maa oli täynnä
sotahuhuja, ja armeija määrättiin liikekannalle
kuun 18. päivänä. Kolmea päivää myöhemmin
tasavallan presidentti vastasi kansanedustajien
tiedusteluun, että sota oli ilmeisesti tulossa Sak-
san ja Neuvostoliiton välille. Ryti piti sitä Suo-
men ainoana pelastuksena venäläisten valloitus-
aikeista mutta huomautti, ettei olisi vahingoksi
"vaikka Saksakin leikissä heikkenisi".
Saksalaiset aloittivat sodan Neuvostoliittoa vas-
taan aamuyöstä kesäkuun 22. päivänä 1941. Sa-
mana päivänä Hitler sanoi päiväkäskyssään suo-
malaisten olevan "im Bunde" ('liitossa') Saksan
kanssa. Fiihrerin tarkoituksena oli sitoa Suomi
täten sotaan, eikä hallituksemme puolueettomuu-
den vakuuttelu vaikuttanut neuvostojohtajiin, kun
Pohjois-Suomessa oli viisi saksalaista divisioonaa
valmiina hyökkäämään itärajan yli ja Saksan lai-
vasto ja ilmavoimat olivat ryhtyneet operaatioi-
hin Suomen alueelta käsin. Stalinille oli näissä
oloissa samantekevää, miten Suomen hallitus se-
littäisi sodan alkamisen, ja hän määräsi ilma-
voimansa pommittamaan 25. kesäkuuta Suomen
kaupunkeja. Saman päivän iltana pääministeri
Rangell totesi Suomen olevan sodassa ja edus-
kunta hyväksyi hallituksen tiedonannon.
Oliko "välirauhan" ajan
politiikalle vaihtoehtoa
Suomen johtomiehet, ennen muita tasavallan pre-
sidentti Ryti ja puolustusvoimien ylipäällikkö
Mannerheim mutta muutkin "sisärenkaaseen"
kuuluneet olivat siis sallineet maamme ajautua
uuteen sotaan, vaikka aavistivat ja lopulta myös
tiesivät, että niin kävisi. Tämä tapahtui sivuutta-
malla ainakin muodollisesti katsoen eduskunnan
perustuslaillinen oikeus päättää sodasta ja rauhas-
ta. Tuskinpa tämä menettely vastasi hallitusmuo-
don henkeäkään.
Sodasta ei tosin tehty varsinaista päätöstä, ja
presidentti ja ministerit sekä suuri vaikuttaja Väi-
nö Tanner otaksuivat tuntevansa eduskunnan ja
myös kansan enemmistön mielipiteet, niin ettei
sen tahtoa todellisuudessa loukattu. Ainakin on
ilmeistä, että pääosa kansaa luotti johtomiehiinsä.
Huomattakoon myös että parlamentaarisen de-
mokratian mallimaassa Isossa-Britanniassa pää-
ministeri Churchill oli toisen maailmansodan ai-
kana diktaattorin asemassa. Vaarallisina aikoina
on vaikea säilyttää kaikkia demokratian menette-
lytapoja.
Raskaampia ovatkin syytökset, että Suomen
johtomiehet tekivät väärän perusratkaisun. Ry-
tin ja Mannerheimin saadessa heinäkuusta 1940
lähtien vihjeitä, ennusteita ja lopulta verraten luo-
tettavia tietoja, että Saksan ja Neuvostoliiton vä-
lille oli tulossa sota, heillä oli teoriassa kolme
mahdollisuutta, joista yksi oli tukeutua Saksaan.
Koska johtomiehemme eivät pitäneet Hitlerin
politiikasta, kaikkein vähiten hänen hyökättyään
Skandinaviaan, tämä vaihtoehto ei miellyttänyt
heitä, mutta he valitsivat sen ja katsoivat tämän
johtuvan välttämättömyyden pakosta.
Mutta olisivatko muut vaihtoehdot olleet mah-
dollisia? Toinen olisi ollut tukeutuminen Neuvos-
toliittoon. Suomessa tiedettiin kuitenkin viimeis-
tään vuosista 1937-38 lähtien, että Stalin nojautui
Venäjälläkin epäinhimilliseen hirmuvaltaan, eikä
häneen sen vuoksi luotettu. Talvisota ja Baltian
maiden kohtalo olivat osoittaneet entistäkin sel-
vemmin, kuinka väkivaltaisesti Stalin toteutti po-
litiikkaansa ja kuinka täydellistä sitoutumista hän
vaati läntisiltä naapureiltaan. Talvisota ja Mosko-

Suomen tie Saksan suojelukseen ja jatkosotaan 901
van rauha olivat järkyttäneet suomalaisia siinä
määrin, että antautuminen Stalinin johtoon sii-
hen tapaan kuin Baltian kansat pakotettiin teke-
mään, oli meille täysin mahdotonta.
Kolmas mahdollisuus oli yrittää pysytellä puo-
lueettomana, kokonaan erillään suurvaltain risti-
riidoista ja sodasta. Mutta siihenhän Suomi oli
pyrkinyt ennen talvisotaa, ja oliko Stalin sallinut
sen? Suomen aineellinen puolustusvalmius oli
kuitenkin parantunut tuntuvasti kevääseen 1941
mennessä, ja Mauno Jokipii kysyy: "Olisiko tätä
uutta voimaa voitu käyttää puolueettomuuden säi-
lyttämiseen, koska hinta Suomen kimppuun käy-
misestä oli näin oleellisesti noussut?"
On hyvä tehdä tämä kysymys ja tarkastella
asiaa tästäkin näkökulmasta. Myönteinen vastaus
edellyttäisi, että voimistunut Suomi olisi todella
saanut suurvallat pysymään varovaisesti erillään
maastamme. Saksalaiset eivät siis olisi hyökän-
neet Norjasta Suomen Lapin kautta Murmanskia
ja Muurmannin rataa vastaan, eikä puna-armei-
ja olisi yrittänyt vallata Etelä-Suomea Saksan
mahdollisen maihinnousun estämiseksi. Kun ajat-
telemme vuosien 1940-41 tilannetta: neuvosto-
joukot Virossa, Viipurissa ja Hangossa, saksalai-
set Norjan Kirkkoniemessä ja Kautokeinossa, tun-
tuu pilventakaiselta ajatukselta, että mainitut eh-
dot olisivat toteutuneet. Uskalsihan Saksa käydä
Neuvostoliitonkin kimppuun, ja Stalin taas oli jo
1939-40 vallannut Suomen kaakkoisosan ja Han-
gon.
Suomi olisi ilmeisesti joutunut valitsemaan puo-
lensa sen mukaan, kumpi suurvalta olisi käynyt
ensimmäisenä kimppuumme, paitsi jos molem-
mat olisivat tehneet sen yhtaikaa. Joka tapauk-
sessa maa olisi menettänyt kaiken toimintavapau-
tensa, ja kansan yksimielisyys olisi voinut mur-
tua pahoin. Paperilla voidaan kokeilla vaihtoeh-
toja, mutta käytännössä Ryti ja Mannerheim saat-
toivat valita vain yhden. Kun he valitsivat niistä
ensiksi mainitsemani eli tukeutumisen Saksaan,
heitä ohjasi järkevä harkinta, ja koska olemme
eläneet jatkuvasti itsenäisessä ja demokraattises-
sa Suomessa, näyttää siltä että valinta oli paras
mahdollinen. Vuorenvarmasti sitä ei tietenkään
voida sanoa, kuten ei yleensäkään historiassa teh-
dyistä ratkaisuista.
Suomen johtomiehet joutuivat valitsemaan puo-
lensa varsinaisesti jo syksyllä 1940, jolloin maan
asema näytti äärimmäisen vaaralliselta ja tukeutu-
minen Saksaan käytännössä ainoalta mahdolli-
suudelta. Saksa ei ollut hyökännyt Suomen kimp-
puun kuten Neuvostoliitto, eikä kaukaisempi
suurvalta näyttänyt muutenkaan yhtä vaaralliselta
kuin rajanaapuri. Sitä paitsi Saksan sotilaallinen
voima arvioitiin Ranskan tappion jälkeen erittäin
suureksi, kun taas puna-armeija oli tehnyt suoma-
laisiinkin heikon vaikutuksen.
Suomen johtomiehet otaksuivat näissä oloissa,
että Saksa voittaisi mahdollisesti syttyvässä sodas-
sa Neuvostoliiton perin pohjin. Jos Suomi olisi
mukana, saisimme 1940 menetetyt alueet takai-
sin, ja jos tulisi tilaisuus liittää Itä-Karjala maa-
hamme, saataisiin helpommin puolustettava itä-
raja. Kansan mieliala tuntui tukevan johtomies-
ten kantaa. Uuden sodan spontaanisesti synty-
nyt nimi "jatkosota" osoittaa, että Moskovan rau-
hassa koetun raskaan vääryyden hyvittämistä ha-
luttiin yleisesti. Tämän rauhanteon ja uuden so-
dan välinen aika sai jatkosodan aikana "välirau-
han" nimen, joka on sinänsä epähistoriallinen
mutta osoittaa mitä suomalaiset ajattelivat.
Rytin, Tannerin ja Mannerheimin tekemää va-
lintaa helpotti tietämättömyys eräistä asioista, jot-
ka me tunnemme. He eivät tienneet, että amerik-
kalaiset joutuisivat mukaan suursotaan jo 1941,
mikä merkitsi että Saksa joutuisi Yhdysvaltain
sotateollisuuden suuren kapasiteetin takia melko
varmasti tappiolle. He eivät liioin tienneet kan-

902
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
sallissosialistien syyllistyvän kammottaviin rikok-
siin, jotka tekisivät sovittelurauhan mahdottomak-
si. Natsien aggressiivinen politiikka oli tehnyt
useimpiin suomalaisiin hyvin epäsuotuisan vai-
kutuksen, mutta julman terrorin harjoittamiseen
monessa maassa ja miljoonien juutalaisten mur-
haamiseen oli Suomen ratkaisun syntyessä vielä
matkaa.
Kun valinta oli tehty vuoden 1940 lopulla, suo-
malaisten käsityksen mukaan pakkotilanteessa, se
oli samalla lopullinen; olisi ollut vaarallista yrit-
tää muuttaa sitä seuraavana vuonna luopumalla
tukeutumisesta Saksaan. Hitlerin väkivaltaisuus
tunnettiin, eikä Suomella ollut varaa kaksinaamai-
seen politiikkaan. Jos Hitler yhtä kaikki päättäisi
lähettää armeijansa Englantiin eikä Venäjälle, hän
myisi pettureiksi leimaamansa suomalaiset arvele-
matta uudelleen Stalinille. "Sitä hiittä hirmuminen
jonka hiiden helman alla", sanoi vanha kansa tä-
mäntapaisista tilanteista.
Petroskoissa 1981 pidetyssä Suomen ja Neuvos-
toliiton historiantutkijain symposiumissa profes-
sori Viktor M. Holodkovski Neuvostoliiton tiede-
akatemiasta huomautti, ettei hänen maanmiehil-
lään ollut oikeutta arvostella Suomen johdossa
1940-41 olleita miehiä, koska näiden ratkaisut
johtuivat yksinomaan Stalinin ja Molotovin väki-
valtaisesta politiikasta. Aloittamalla talvisodan,
perustamalla Kuusisen hallituksen, pakottamalla
Suomen Moskovan rauhaan ja jatkamalla painos-
tusta myöhemminkin he olivat saattaneet Suo-
men asemaan, jossa maan hallituksella ei ollut
muuta mahdollisuutta kuin tukeutua Saksaan.
Holodkovski erotettiin tuota pikaa tiedeakate-
miasta, mutta 1989 Moskovassa pidetyssä sym-
posiumissa hän uudisti ankaran tuomionsa Stali-
nin Suomen-politiikasta.
Holodkovskin käsitys on sama kuin Suomen
"välirauhan" aikaista politiikkaa huolellisesti tut-
kineen amerikannorjalaisen Hans Peter Krosbyn:
Stalinin ja Molotovin politiikka ajoi suomalaiset
Saksan rinnalle. Kylmästi tilannetta arvioivat val-
tiomiehet Ryti, Tanner ja Mannerheim valitsivat
sen vaihtoehdon, joka säilytti parhaiten Suomen
toiminnanvapauden. Heidän ratkaisunsa loi näin
ollen mahdollisuudet selviytyä, tosin suurin uh-
rauksin, äärimmäisen vaarallisesta tilanteesta, jo-
hon Neuvostoliiton ja Saksan politiikka oli saat-
tanut puolueettomuuteen pyrkineen maan. Täl-
laiseen tulokseen voi siis päätyä olematta suoma-
lainen ja haluamatta sen vuoksi puolustaa Suo-
men sodanaikaisia johtomiehiä.
Suomen armeija valloitti 1941 raskain taisteluin Moskovan rauhassa menetetyt alueet ja miehitti pääosan Itä-Karjalaa, joka oli
ollut talvisodassa vihollisen vaarallinen tukialue. Moni toivoi jo senkin vuoksi Vienan ja Aunuksen liittämistä Suomeen. Kuvassa
konekiväärin miehistö matkalla uuteen tuliasemaan.

904
Jatkosodan hyökkäysvaihe
ja asemasodan aika
Saksalaiset etenevät Venäjällä
mutta sota pitkittyy
Barbarossa-operaation toimeenpano perustui
alusta pitäen puna-armeijan aliarviointiin, min-
kä näkee jo siitä, että hyökkäyksellä ei ollut pai-
nopistettä, vaan se tapahtui lähes yhtä suurin
voimin koko rintaman leveydeltä Ukrainasta Bal-
tiaan. Silti Saksan sotatoimet menestyivät kesällä
1941 hyvin. Joka suunnalla saatiin aikaan nopea
läpimurto, suuria neuvostojoukkoja joutui saar-
roksiin, ja lähes kaksi miljoonaa miestä antautui
vangiksi.
Pohjoisessa saksalaiset valtasivat syyskuun 8.
päivänä Nevan niskassa olevan Pähkinälinnan
(Schlusselburg), minkä jälkeen Leningradilla ei
ollut maayhteyksiä muuhun Venäjään. Etelässä
saksalaiset etenivät Rostoviin saakka, Donin suul-
le. Heidän haltuunsa joutuneen valtavan alueen
väestö ei ollut juuri rakastanut Stalinia, mutta alis-
tamalla venäläiset ja ukrainalaiset röyhkeästi ja
väkivaltaisesti natsit synnyttivät kaikkialla leppy-
mätöntä vihaaja saivat ennen pitkää aikaan voi-
makkaan vastarintaliikkeen.
Moskovan valtaamista Hitler piti alkuaan sivu-
seikkana, kun taas sotavoimien johto piti sitä pää-
tehtävänä. Diktaattorin tahto ratkaisi, mutta syys-
kuussa hän muutti mielensä ja joukot ryhmitettiin
uudelleen: painopiste Moskovan suunnalle.
Keskirintaman hyökkäys edistyi sitten hyvin, ja
joulukuun alussa 1941 saksalaiset olivat Mosko-
van tuntumassa. Tällöin puna-armeija aloitti kui-
tenkin yllättävän vastahyökkäyksen kaikilla rin-
tamilla ja työnsi saksalaisia jonkin verran taakse-
päin. Harvinaisen kylmä talvikin hyydytti etu-
päässä kesävarusteissa taistelevan Saksan armei-
jan. Leningrad jäi kumminkin saarroksiin. Mil-
joonakaupunkia voitiin vielä huoltaa Laatokan
kautta ja lentokonein, mutta siellä syntyi silti nä-
länhätä, johon kuoli lähes miljoona asukasta.
Suomen armeijan menestynyt
mutta rasittava hyökkäys
Mannerheimin päämaja oli jatkosodan aikana-
kin Mikkelissä. Marsalkan tärkein apulainen ope-
raatioiden suunnittelussa oli ammattitaitoinen ja
järkkymättömän levollinen päämajoitusmestari,
kenraalimajuri A.F. Airo, joka uskalsi tarvittaes-
sa sanoa vastaan Mannerheimillekin. Myös yleis-
esikunnan päällikkön kenraaliluutnantti Erik
Heinrichsin kokeneisuutta ja tyyntä harkintaa
marsalkka piti arvossa, mutta Heinrichs toteaa silti
toimineensa päämajassa ollessaan lähinnä kans-
liapäällikkönä tai hallintojohtajana.
Yleisesikunnan työtä johti näet marsalkka itse
pitäen uutterana ja työkykyisenä silmällä suuria
ja pieniä asioita. Toisin kuin modernissa esikunta-
työssä oli tapana, Mannerheim ei juuri järjestä-
nyt yhteisiä neuvotteluja vaan keskusteli kusta-
kin asiasta etupäässä vain yhden kenraalin kans-

Jatkosodan hyökkäysvaihe ja asemasodan aika 905
sa. Niinpä tärkeät päätökset jäivät ylipäällikön
oman taidon ja arvostelukyvyn varaan. Sodan-
käynnin lisäksi hän tarkkaili "alinomaa ja valp-
paasti ... poliittista taustaa ja sen vaihteluita"
(Heinrichs), mutta kenraalit sotamarsalkka piti
tarkoin erillään politiikasta.
Armeija oli jatkosodan alussa paljon vahvem-
pi kuin talvisodassa. Kenttäarmeijan miesvahvuus
oli noin 400 000 miestä, ja sen aseistus oli paran-
tunut suuresti, vaikka siinä oli yhä pahoja puut-
teitakin. Suunnitelman mukaan päähyökkäys tuli
aloittaa Laatokan pohjoispuolelta, ensin kohti
Laatokkaa ja sitten Aunuksen suuntaan. Tähän
tarkoitukseen muodostettiin vahva Karjalan ar-
meija, jonka komentajaksi määrättiin kenraali
Erik Heinrichs toistaiseksi vapaana yleisesikun-
nan päällikön tehtävistä. Hänen esikuntansa oli
Joensuussa. Armeijakuntien komentajina toimi-
vat talvisodassa kunnostautuneet kenraalimajurit
Woldemar Hägglund ja Paavo Talvela.
Karjalan armeijan hyökkäys alkoi heinäkuun 10.
päivänä ja edistyi nopeasti. Laatokan ranta saavu-
tettiin Impilahdella 16. heinäkuuta ja sen jälkeen
tunkeuduttiin palan matkaa Aunukseen. Karja-
lan kannaksella käytiin asemasotaa, kunnes hei-
näkuun lopulla 1941 kaksi armeijakuntaa kävi
hyökkäykseen komentajinaan tiukkaluonteinen
kenraaliluutnantti K.L. Oesch ja sitä joviaalimpi
kenraalimajuri Taavetti Laatikainen, maisteris-
miehenä jääkäriksi lähtenyt savolaistalon poika
Haukivuoresta. Oeschin joukot valtasivat 30. elo-
kuuta Viipurin, mistä iloitsi koko kansa ja kaik-
kein eniten karjalaiset. Jo pari päivää myöhem-
min suomalaiset pääsivät koko Kannaksen levey-
deltä Tarton rauhan rajalle suljettuaan paljon vi-
hollisia motteihin.
Kannaksella edettiin paikoin vähän vanhan ra-
jan ylikin mutta vain puolustusaseman lyhentä-
miseksi. Presidentti, hallitus ja ylipäällikkö olivat
yhtä mieltä siitä, että Leningradia ei ahdistettaisi
Suomen puolelta. Jo sodan alussa oli ilmavoimia
kielletty ulottamasta sotatoimia kaupungin alueel-
le. Ymmärrettiin ettei historia loppuisi tähän eikä
haluttu tehdä venäläisistä Suomen leppymättömiä
vihamiehiä. Turhaan saksalaiset koettivat saada
suomalaisia osallistumaan Leningradin valloituk-
seen; Mannerheimille siitä puhuttiin vähän väliä
mutta aina turhaan.
Silti suomalaisiakin on syytelty Leningradin
saartamisesta, koska he olivat vallanneet Karja-
lan kannaksen. Suomen armeija ei ollut kuiten-
kaan kajonnut Leningradin pohjoiseen puolustus-
vyöhykkeeseen eikä tulittanut kaupunkia. Moit-
teita olisi ansainnut ennen kaikkea Stalin, joka
oli puhunut ennen talvisotaa paljon Leningradin
turvallisuudesta ja lähettänyt sitten vähintään
200 000 neuvostosotilasta kuolemaan tai joutu-
maan invalideiksi sodassa Suomea vastaan. Jos
nämäkin turhaan menetetyt miehet olisivat olleet
1941 mukana puolustamassa Nevan kaupunkia,
olisiko se edes joutunut saarroksiin?
Suomen armeijan hyökkäys jatkui Leningradin
sijasta Itä-Karjalaan, ja saksalaiset lakkasivat tois-
taiseksi vaatimasta sotatoimia Nevan suurkaupun-
kia vastaan. Talvelan armeijakunta aloitti syys-
kuun alussa taitavasti johdetun hyökkäyksen Au-
nuksen lounaisosaan ja saavutti Syvärin virran jo
7. päivänä. Vähän myöhemmin Hägglundin ar-
meijakunta lähti etenemään Petroskoita kohti, ja
lokakuun alussa suomalaiset valtasivat Aunuksen
pääkaupungin, jonka nimi muutettiin innostuk-
sen vallassa Äänislinnaksi. Taistelua jatkettaessa
suomalaiset työntyivät leveällä rintamalla Syvärin
eteläpuolelle, jonne saksalaiset olivat luvanneet
edetä lounaasta. Se jäi kuitenkin tekemättä.
Aunuksen koillisosassa suomalaiset valtasivat
vuoden lopulla Karhumäen ja Poventsan kaupun-
git, ja rintama vakiintui Äänisen ja Seesjarven

906 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
KARTTA 20 RINTAMALINJA SUOMEN ITÄPUOLELLA VUODEN 1941 LOPUSSA (EHYT VIIVA). KATKOVIIVA OSOITTAA
SUOMEN JA SAKSAN ARMEIJOIDEN PÄÄVASTUUALUEEN RAJAN. MUTTA SUOMALAISIA JOUKKOJA TAISTELI SEN
POHJOISPUOLELLAKIN.

Jatkosodan hyökkäysvaihe ja asemasodan aika 907
välille. Karjalan armeija oli näin vallannut Muur-
mannin rautatien eteläosan, mutta sen pohjois-
osa ja uusi, Sorokasta Arkangelin-Moskovan ra-
dalle vievä haara jäivät venäläisille. Saksalaiset
pyysivät useaan kertaan Mannerheimia hyökkää-
mään Sorokan pohjoispuolelle, jotta kuljetukset
tärkeällä radalla loppuisivat kokonaan. Suomen
etuihin ei kuitenkaan kuulunut vahingoittaa Ve-
näjää liian pahoin. Hitler epäili suomalaisia kak-
soispelistä mutta ei kyennyt murtamaan Manner-
heimin diplomaattisia selityksiä.
Pohjoisempana eversti Erkki Raappanan divi-
sioona eteni Nurmeksesta ja Kuhmosta Aunuk-
sen pohjoisosaan Rukajärvelle, melko lähelle
Muurmannin rautatietä täälläkin. Suomalaisten
varsinainen vastuualue ulottui Kuhmoon, mutta
pohjoisempanakin oli vahvoja joukkoja yhteis-
toiminnassa saksalaisten kanssa. Nämä pääsivät
Vienan Karjalassa kenraalimajuri Hjalmar Siilas-
vuon armeijakunnan tukemina Uhtualle ja Kies-
tinkiin, mutta Muurmannin rataa ei saavutettu.
Sallasta saksalaiset etenivät Kannanlahtea kohti,
mutta hyökkäys pysähtyi melko pian, ja Jääme-
ren rannalla vuoristojääkärit eivät päässeet juuri
minnekään. Kun puna-armeijalaisten käskettiin
pysäyttää hyökkääjä ehdottomasti, he tekivät sen,
ja Muurmannin rataa pitkin voitiin helposti siir-
tää joukkoja painopisteeseen.
Hangon tukikohtaa, jota suojelivat miinoitukset
niin maalla kuin merellä, suomalaiset tyytyivät
vartioimaan, mihin osallistui myös pataljoonan
verran ahvenanmaalaisia ja Ruotsista tulleita va-
paaehtoisia. Kun Hangossa olleet neuvostojou-
kot olivat eristyneet pahoin saksalaisten ollessa
jo Leningradin liepeillä, ne koetettiin evakuoida
joulukuun alussa 1941, mutta tämä tehtiin liian
myöhään ja suuri osa miehistöstä kuoli alusten
tuhoutuessa miinoihin ja vastustajan tuleen.
Suomalaisten hyökkäystä 1941 on kutsuttu jos-
kus "riemusodaksi", mutta rintamamiehet eivät
olisi hyväksyneet tätä sanaa. He joutuivat käy-
mään kovia ja verisiä taisteluita lujan vastustajan
kukistamiseksi, ja voitokkaan sodankäynnin tuot-
tamaan iloon sekoittui paljon kärsimyksiä ja su-
rua. Neuvostosotilaiden taisteluhenki osoittautui
erinomaiseksi heidän käydessään sotaa maansa
puolustamiseksi. Heitä johtivat kovat upseerit, jot-
ka tekivät kaikkensa vastustajan voimien kulut-
tamiseksi säästämättä omiakaan miehiä. Neuvos-
toarmeijan päällystön koulutusta oli ehditty pa-
rantaa Suomen talvisodassa saadun kokemuksen
perusteella, vaikka riippuvuus ylempää tulevista
käskyistä olikin yhä haittana.
Suomalaisilla oli yleensä miehistöylivoima
hyökkäyksen painopisteessä, mutta hyvin varus-
tautuneen vastustajan asemien murtamiseen ei
tahtonut olla sopivia välineitä. Tykistöä, varsin-
kin raskasta, oli yhä liian vähän ja panssarivau-
nuja hyvin niukalti, vain talvisodassa vallatut ja
korjatut panssarit. Ilmasodassa suomalaiset me-
nestyivät etenkin taitavien hävittäjälentäjien an-
siosta hyvin, mutta syöksy pommittajia ei ollut, ja
muitakin pommikoneita oli liian vähän. Saksan
aseapu oli jäänyt lopultakin verraten vähäiseksi.
Kun vastustajan asemia ei siis voitu murtaa ras-
kaiden aseiden tulella, paras keino oli "koukkaa-
minen", vihollisen asemien kiertäminen, jota käy-
tettiin ahkerasti, vaikka se kävi miesten voimille.
Mutta yritettiinpä mitä tahansa, tappiot olivat
suuret. Suomen armeija menetti 1941 kaatunei-
na noin 21 000 miestä ja lisäksi monia invalideina
riveistä poistuneita. Hyökkäysvaiheen kaatunei-
den luku oli siis vain vähän pienempi kuin armot-
toman kovalta tuntuneen talvisodan.
Kun suuri osa tappioista kärsittiin Itä-Karjalan
puolella, joutuu kysymään eikö niitä olisi voitu
vähentää etenemällä hitaammin. Mannerheim oli

908
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
kuitenkin määrännyt tavoitteet, jotka oli saavu-
tettava ennen talvea, ja hyökkäyksessä täytyi olla
voimaa, koska vastustajaa ei olisi saatu muuten
peräytymään lainkaan. Hyökkäystä johtavat up-
seerit tekivät epäilemättä virheitä, joista aiheutui
turhiakin tappioita, mutta niitä on sodassa vai-
kea välttää. Rivimiehet otaksuivat herkästi ras-
kaiden tappioiden johtuneen "herrojen" kunnian-
himosta, mutta kuinka paljon se todellisuudessa
lisäsi joukkojen rasitusta, on vaikea arvioida. Sota-
hulluja upseereita ei liene ollut niin paljon kuin
väsyneet, kiusaantuneet ja toveriensa kuolemas-
ta järkyttyneet miehet luulivat.
Joukkojen mieliala kesti yhtä kaikki pitkälle:
käskyjä toteltiin ja eteenpäin mentiin, ja vasta
vuoden 1941 loppua kohti väsymys alkoi tuntua
todella pahoin. Moni oli luullut sodan kestävän
vain pari kolme kuukautta, mutta nyt oli edessä
talvi, joka jouduttaisiin olemaan rintamalla. Per-
heellisillä miehillä oli huolia kotiväestä, ja nuo-
remmat tunsivat elämän valuvan käsistä, kun tu-
levaisuuden hyväksi ei voinut tehdä mitään. Fyy-
sinen rasitus ja kalvava kuoleman pelko rasittivat
monen hermoja pahoin, ja sotatoimien jatkuessa
Petroskoin valtaamisen jälkeen väsymys aiheutti
jopa kieltäytymisiä ja karkaamisia. Poliittista taus-
taa niillä ei välttämättä ollut.
Erillissota ja sen tavoitteet
Rangellin hallitus säilytti valtuutensa sodan syt-
tymisen jälkeenkin, mutta Väinö Tanner otettiin
jälleen mukaan kauppa-ja teollisuusministeriksi.
Presidentti Ryti ja valtioneuvosto olivat tiukasti
sillä kannalla, että Suomi ei Hitlerin julistuksesta
huolimatta ollut liitossa Saksan kanssa vaan kävi
erillistä sotaa Moskovan rauhan hyvittämiseksi
ja maan alueen turvaamiseksi. Saksalaisia voitiin
sanoa enintään aseveljiksi, ei liittolaisiksi. Tämän
pääosa kansanedustajistakin hyväksyi. Todella
saksalaismielisiä heissä oli varsin vähän, IKL:n
edustajat ja jotkut harvat muut oikeistolaiset.
Muodollista liittoa Saksan kanssa varsinkin so-
siaalidemokraatit vihasivat jo ajatuksenakin, ja
pääosa ruotsalaisista oli länteen suuntautuneina
samaa mieltä. Todettakoon toisaalta että SDP:sta
erotettu jyrkin oppositioryhmä "kuutoset", jota
K.H. Wiik edelleen johti, vangittiin vuoden 1941
lopulla ja tuomittiin vankeuteen valtiopetoksen
valmistelusta. Silti puolueen eduskuntaryhmään-
kin jäi oppositiomiehiä, jotka eivät hyväksyneet
Tannerin politiikkaa kaikin puolin.
Suurta huomiota herätti Mannerheimin 10. hei-
näkuuta 1941 Karjalan armeijan hyökkäyksen al-
kaessa antama päiväkäsky. Hän muistutti vanno-
neensa 1918 että vapauttaisi Suomen lisäksi Itä-
Karjalan. Viena ja Aunus olivat odottaneet kauan
tämän lupauksen täyttymistä, mutta nyt "Karja-
lan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme
maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa
vyöryssä". Päiväkäsky hämmästytti presidenttiä
ja eduskuntaa, koska marsalkkaa ei ollut valtuu-
tettu julkistamaan sodan päämääriä. Monet rinta-
mamiehet oudoksuivat päiväkäskyä suuresti, ja
Wolf H. Halsti sanoo aiheellisesti, että olisi ollut
parempi selittää Itä-Karjalaan etenemisen sotilaal-
liset syyt järkeen käyvästi. Nyt osa miehistä jopa
purnasi vastaan joukkojen ylittäessä Tarton rau-
han rajan, koska marsalkan sanat näyttivät liitty-
vän heille vieraaseen Suur-Suomen aatteeseen.
Mannerheim oli viimeistellyt julistuksen sana-
muodon ja allekirjoittanut sen, mutta päämajan
komentopäällikkö kenraalimajuri Wiljo Einar
Tuompo kertoo päiväkirjassaan, että sanat vuo-
den 1918 valasta ja Itä-Karjalan vapauttamisesta
olivat hänen ideoitaan. Tuompo halusi innostut-
taa sotilaita lennokkain sanoin ja oli ilmeisesti itse
Suur-Suomen kannattaja. Mannerheiminkin mie-

Jatkosodan hyökkäysvaihe ja asemasodan aika 909
leen nousivat hänen ajatuksensa Itä-Karjalasta
vuosilta 1918-19 (vrt. sivut 761 ja 768-769). Niin-
pä marsalkka esiintyy päiväkäskyssä suorastaan
heimoromantikkona, ja moni päätteli ettei hän
tuntenut vieläkään hyvin kansansa ajatustapaa.
Myöhemmin päiväkäsky harmitti Mannerheimia,
ja hän nimitti Tuompoa usein "runoilijaksi".
Presidentti Rytin ei sopinut kumota ylipäälli-
kön julistusta mutta hän ei vahvistanutkaan sitä.
Moni alkoi joka tapauksessa ajatella kotimaassa
ja ulkomailla, että Suomen hallitus havitteli valta-
kunnan laajentamista. Itä-Karjalan kysymystä tut-
kinut Ohto Manninen osoittaa, ettei tämä ajatus
ollutkaan vieras Rytille ja eräille ministereille. Jo
keväällä 1941 oli ryhdytty toimiin siltä varalta,
että sota johtaisi Venäjän hajoamiseen. Kun epäil-
tiin Hitlerin suunnittelevan Pohjois-Venäjän muo-
dostamista Saksan protektoraatiksi eli siirto-
maaksi, Ryti antoi parin tiedemiehen tehtäväksi
todistella Itä-Karjalan luontaista kuulumista Suo-
melle.
Sodan puhjettua monetkin johtomiehet halusi-
vat liittää Itä-Karjalan pysyvästi maahamme.
Mannerheim piti sitä tarpeellisena ennen kaik-
kea sotilaallisin perustein, jotta raja saataisiin
kauas Suomen kantaosasta, helposti puolustet-
taville vesistölinjoille. Marsalkan mielessä olivat
luonnollisesti raskaat muistot talvisodan vaaralli-
silta ajoilta. Rytin mielestä alueenlaajennus vah-
vistaisi Suomea kaikin puolin, ja samaa mieltä oli
J.K. Paasikivi, joka sai yksityishenkilönä sanoa
painavan sanansa näin tärkeästä asiasta.
Moraaliset tekijät eivät talvisodan jälkeen vai-
kuttaneet suomalaisten asenteisiin. Neuvostoliit-
to oli anastanut Suomen-Karjalan eteläosan pel-
kästään teoreettisen vaaran takia, jonka väitettiin
uhanneen Leningradia. Miksi Suomi ei siis olisi
miehittänyt Itä-Karjalaa, josta oli talvisodan ai-
kana hyökännyt Suomeen kaksikymmentä puna-
armeijan divisioonaa? Ja eikö suomalaisilla ollut
sen vuoksi riittävästi aihetta tavoitella tätä aluetta
pysyvästikin itselleen? Silti voidaan huomauttaa,
että Suomen heikentyneen turvallisuuden välit-
tömät vaatimukset olivat syrjäyttäneet historiaan
nojautuvan pitkän tähtäyksen ajattelun.
Sen huomasi ainakin yksi "sisärenkaan" miehis-
tä. Väinö Tanner oli muita varovaisempi, koska
hän arveli, ettei Venäjää voitaisi kumminkaan
murskata lopullisesti, ja katsoi Itä-Karjalan pysy-
vän valtaamisen aiheuttavan vaaroja, joihin tör-
mättäisiin tulevaisuudessa. Tanner oletti sitä paitsi
läntisten suurvaltojen pääsevän suursodassa lo-
pulta voitolle, ja silloin Suomen olisi paras tyy-
tyä Tarton rauhan rajoihin. Saksan avulla han-
kittua uutta rajaa olisi vaikea perustella Lontoos-
sa ja Washingtonissa. Tanner edusti hyvin perus-
teltua ja vahvaa mielipidesuuntaa: hänen kans-
saan samaa mieltä oli ainakin pääosa sosiaalide-
mokraattien ja ruotsalaisen kansanpuolueen kan-
sanedustajista.
Kesällä ja syksyllä 1941 sodan päämääristä kes-
kusteltiin paljon, ei tosin julkisesti vaan lähinnä
puolueiden eduskuntaryhmien piirissä. Mosko-
van rauhassa menetetyt alueet liitettiin eduskun-
nan yksimielisellä päätöksellä takaisin Suomeen
itsenäisyyspäivänä 1941, ja Suur-Suomen luomi-
seenkin oli kiinnostusta oikeiston ja maalaisliiton
piirissä kuten jo 1918-20. Sosiaalidemokraatit hy-
väksyivät lopulta, vasenta siipeä lukuun ottamat-
ta, Itä-Karjalan valtaamisen sodan ajaksi, mutta
korostivat että alueen myöhemmästä kohtalosta
päätettäisiin vasta sodan päätyttyä. Tämä oli toki
hallituksenkin linja: karhun taljaa ei haluttu ja-
kaa ennen sen kaatamista. Hallitus jopa koetti
vaientaa kovin innokkaat Suur-Suomen suunnit-
telijat, jotta heidän puheensa eivät huonontaisi
mielialaa.
Itä-Karjalan suomalaista miehityshallintoa tutki-
nut Antti Laine on todennut, että Suomen halli-

910
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
tus käynnisti loppukeväästä 1941 alkaen alueen
miehitykseen ja pysyvään valloitukseenkin liitty-
vät valmistelut. Miehityshallinnon johtoasemiin
nimitettiin etupäässä heimojärjestoihin kuten
Akateemiseen Karjala-Seuraan kuuluvia miehiä,
ja he tekivät aluksi työtään Suur-Suomen henges-
sä. Syksystä 1943 lähtien miehityspolitiikkaa
muutettiin kuitenkin radikaalisti, koska oli jo il-
meistä, että Itä-Karjalaa ei voitaisi liittää Suomeen.
Alueen siviiliväestöstä, jota oli 85 000 henkeä,
noin puolet oli suomensukuisia, ja he olivat syk-
syyn 1943 asti etuoikeutetussa asemassa verrat-
tuna venäläisiin, joista lähes puolet eli noin 20 000
henkeä koottiin keskitysleireihin. Elintarvike-
huolto oli niissä 1942 heikkoja 2 500 leirien asu-
kasta kuoli nälkään ja puutostauteihin. Lähes
19 000 sotavankiakin eli miltei kolmannes suo-
malaisten vangiksi joutuneista kuoli Suomessa sa-
mana vuonna etupäässä heikon huollon takia.
Elintarviketilanne oli vaikea, mutta silti piikki-
lankojen takana olevien vankien suuri kuolleisuus
osoittaa asianomaisten viranomaisten hoitaneen
työnsä kelvottomasti koko maan häpeäksi. Man-
nerheimin päästyä tyrmistyneenä selville sota-
vankien huollon puutteista asia korjattiin rava-
kasti.
Neuvostoliiton ja Englannin suhteet paranivat
Saksan hyökättyä Venäjälle, ja heinäkuussa 1941
maat solmivat liiton sodan ajaksi. Britit tunsivat
yhä olevansa pahassa ahdingossa, ja Winston
Churchill pani vihamielisyytensä bolsevikkeja
kohtaan toistaiseksi hyllylle vaikka epäili Stalinin
aikomuksia. Suomelle britit kylmenivät varsin-
kin armeijan hyökättyä Itä-Karjalaan, ja saksalai-
set painostivat puolestaan maatamme kaikin voi-
min katkaisemaan suhteet Englantiin. Kun brit-
tien Helsingin-lähetystön oli todettu toimittavan
sodankäyntiä koskevia tietoja Neuvostoliittoon,
saatiin aihe välien viilentämiseen, ja elokuun alus-
sa 1941 diplomaattiset suhteet katkesivat suoma-
laisten aloitteesta.
Syyskesästä lähtien britit ja Suomen parasta tar-
koittava Yhdysvaltain hallitus koettivat saada
maamme luopumaan sodasta tai ainakin lopetta-
maan etenemisen Itä-Karjalassa. Stalin taas vaati
Englantia julistamaan sodan Suomelle. Lopulta
hän teki siitä luottamuskysymyksen, ja kun Man-
nerheim ei antanut brittien vaatimia takuita hyök-
käyksen lopettamisesta, Englannin hallitus eli siis
Churchill alentui julistamaan sodan Suomen itse-
näisyyspäivänä 1941. Mannerheimia on moitit-
tu, kun hän ei ollut ilmoittanut, että suomalaisten
hyökkäys oli juuri päättymässä, mutta sodanju-
listukseen olisi kyllä löytynyt jokin muu syy, kun
Lontoon ja Moskovan suhteet kerran näyttivät
edellyttävän sitä. Pieni maa, joka ei taistellut Eng-
lannin puolella, ei merkinnyt Churchillille mi-
tään.
Toisaalta Churchill ei ollut voinut valita liitto-
laistaan sen vapaammin kuin Rytikään, ja tämä
oli sittemmin kohtalokasta monille Euroopan
maille. Useimmat Itä-Euroopan maat kärsivät
tänä päivänäkin Lännen suurvaltojen ja Neuvos-
toliiton liittolaisuuden seurauksista. Amerikkalai-
sia ja brittejä voidaan puolustaa sillä, että heidän
voimansa olivat rajalliset, mutta olivatko Suomen
resurssit suuremmat? On kohtuutonta puhua suo-
malaisista tuomitsevassa sävyssä Hitlerin asevel-
jinä, jos vaietaan siitä että anglosaksit päästivät
Stalinin Wieniin ja Weimariin saakka.
Japanin hyökkäys
vetää Yhdysvallat suursotaan
Vuoden 1941 lopullajapanin imperialistit ryhtyi-
vät Hitlerin hurjimmatkin päätökset ylittävään
uhkayritykseen aloittamalla sodan Yhdysvaltoja
vastaan: joulukuun 7. päivänä he tekivät lento-

Jatkosodan hyökkäysvaihe ja asemasodan aika 911
konein ja sukellusvenein yllättävän ja tuhoisan
hyökkäyksen Havaijille, Pearl Harbourin laivasto-
tukikohtaan. Amerikkalaiset olivat ryhtyneet jo
kesällä auttamaan Englantia ja myös venäläisiä
toimittamalla heille sotatarvikkeita, mutta Itä-
Aasiassa etelään päin työntyville japanilaisille ei
ollut voitu mitään, koska yleinen mielipide kan-
natti Yhdysvalloissa eristäytymispolitiikkaa. So-
taan amerikkalaiset eivät kerta kaikkiaan aikoneet
lähteä.
Presidentti Franklin D. Roosevelt, joka halusi
amerikkalaisten auttavan omankin turvallisuuten-
sa vuoksi kaikin voimin Englantia samoin kuin
Hitleriä vastaan taistelevaa Neuvostoliittoa, pää-
si nyt yhdellä iskulla eroon kongressin penseästä
politiikasta. Joulukuun 8. päivänä Yhdysvallat ja
Englanti julistivat sodan Japanille, ja kolme päi-
vää myöhemmin tämän maan kanssa jo ennes-
tään liittoutuneet Saksa ja Italia totesivat olevan-
sa sodassa myös Yhdysvaltain kanssa. Toinen
maailmansota oli nyt tosiasia sanan täydessä mer-
kityksessä.
Sodan näin laajennuttua Suomen suhteet Wash-
ingtoniin heikkenivät jonkin verran, mutta kun
suomalaiset olivat selvästi lopettaneet hyökkäyk-
sen, amerikkalaiset eivät pitäneet tarpeellisena
edes katkaista diplomaattisia suhteita maaham-
me. He huomauttelivat toistuvasti että Suomen
pitäisi vetäytyä sodasta, mutta näyttivät toisaalta
ymmärtävän, että se oli helpommin sanottu kuin
tehty. Suursodan kehittyessä sittemmin Suomen
kannalta epäedullisesti rauhanomaiset suhteet
Yhdysvaltoihin olivat tärkeänä toivonsäteenä.
Suomen poliittinen johto totesi maamme ase-
man huonontumisen Englannin sodanjulistuksen
vuoksi ja alkoi myös epäillä suursodan lopputu-
losta Yhdysvaltain liityttyä siihen. Hallitus tiesi
senkin, että mieliala oli kansan ja eritoten työ-
väestön keskuudessa painunut sodan pitkittyes-
sä. Miehistötappiot ja elintason aleneminen oli-
vat tehneet pahan vaikutuksen, ja tulevaisuus
huolestutti, kuten Touko Perko osoittaa teokses-
saan Aseveljen kuva. Toistaiseksi ei ollut kuitenkaan
mitään tehtävissä.
Vasemmiston mielialoja kuvasti Suomen Sosia-
lidemokraatin päätoimittajan Eino Kilven tam-
mikuun 1941 alussa julkaisema pääkirjoitus, jos-
sa hän ehdotti varovaisin sanankääntein erillis-
rauhaan pyrkimistä. Sensuurin päälliköllä, toh-
tori Kustaa Vilkunalla oli hieman selvittämistä,
kun hän oli sallinut kirjoituksen julkaisemisen, ja
Saksan lähettiläs oli tuohduksissaan. Mutta SDP:n
puoluetoimikunnan kokouksessa helmikuun lo-
pulla kiiteltiin Kilven kirjoitusta ja toivottiin hal-
lituksen suhtautuvan sotaan tästedes hyvin pidät-
tyvästi.
Puolustusta ja asemasotaa
Saksan hyökkäysten hiipuessa
Suomalaisten sota olikin joulukuusta 1941 kesä-
kuuhun 1944 etupäässä asemasotaa. Alkuvuodes-
ta 1942 neuvostojoukot tekivät tosin kaksi suu-
rehkoa hyökkäystä aloittaen molemmat huhti-
kuussa, jolloin kelirikko alkoi jo tuntua. Syvärillä
operaation painopiste oli kannaksen keskiosassa.
Rynnätessään vahvoin voimin puna-armeija saa-
vutti alkumenestystä, mutta varsin pian Aunuk-
sen ryhmän silloisen komentajan kenraali
Oeschin johtamat suomalaiset saivat yliotteen ja
palauttivat asemansa ennen huhtikuun loppua.
Vihollinen kärsi raskaat tappiot.
Taistelun päättyessä Syvärillä neuvostojoukot
aloittivat uuden hyökkäyksen Vienassa, Kiestin-
gin suunnalla, mutta kenraali Siilasvuon armeija-
kunta ja saksalaiset torjuivat yrityksen. Neuvos-
tojoukot olivat yrittäneet horjuttaa hyökkäyksil-
lään vastustajan itseluottamusta ja saada hyvät
lähtökohdat vastaisiin operaatioihin, mutta keli-

912
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
rikko haittasi hyökkääjää pahemmin kuin puo-
lustajia. Torjuntavoitot osoittivat suomalaisille,
että puolustusasemien työntäminen kaukaisille
kannaksille oli ollut strategisesti edullista, joten
ylijohdon arvovalta kasvoi.
Asemasota ei ollut läheskään vaaratonta: Suo-
mi menetti 1942-43 noin 14 000 miestä kaatunei-
na ja kadonneina. Etulinjassa ollessaan miehet
asuivat maanalaisissa, ahtaissa korsuissa, joissa
elämä oli epämukavaa ja hermoille käyvää. Aika
kävi pitkäksi "puhdetöistä" eli hyödyllisten tai
koristeellisten esineiden näpertelystä, lukemises-
ta ja kortinpeluusta huolimatta. Palvelus oli var-
tiointia taisteluhaudassa, jossa piti varoa viholli-
sen tarkka-ampujia ja ajoittaista tulitusta suora-
suuntaustykein ja kranaatinheittimin. Öisin oli
turvallisempaa, paitsi jos vihollispartio yritti sie-
pata vartiomiehen vangiksi. Joskus venäläiset te-
kivät pieniä hyökkäyksiä väkivaltaisen tieduste-
lun merkeissä. Suomalaisten kaukopartiot koet-
tivat selvittää vihollisen suunnitelmia ja tuhota
huoltokeskuksia varikkoineen.
Turkulainen sosiologian opiskelija Knut Pipping,
sittemmin saman aineen professori, tarkasteli
pohjoissuomalaisia rintamamiehiä palvellessaan
1941-44 aliupseerina Itä-Karjalassa, eräässä JR
12 :n konekiväärikomppaniassa. Harrastuksesta
alaansa Pipping ryhtyi tekemään muistiinpanoja
asetovereistaan ja kokosi aineiston teokseen Kom-
paniet som samhälle, jolla hän väitteli 1947 toh-
toriksi Äbo Akademissa. Viisas ja huumorintajui-
nen sosiologi luo teoksessaan suomalaisesta soti-
laasta hyvin samantapaisen kuvan kuin Väinö
Linna sittemmin romaanissa Tuntematon sotilas
(1954), jota Pipping sanoo kirjansa suomenkieli-
sessä laitoksessa erinomaiseksi sosiologiseksi do-
kumentiksi.
Pipping toteaa että kansanmiehet koettivat vii-
saasti tehdä olonsa sodassa mahdollisimman
mukavaksi tinkimättä silti turvallisuudesta. Soti-
laalliset tehtävät hoidettiin huolellisesti mutta
oman arvostelun mukaisesti, tekemättä mitään
turhaksi katsottua. Järkevä upseeri, jollaisia oli
varsin paljon, antoi puolestaan miesten toimia
omin päinsä, ellei vakavaa kurittomuutta ilmen-
nyt. Miehet loivat sodassakin omat norminsa
siviilielämän arvojen mukaan. Rohkeus ja sota-
taito olivat kunnioitettuja ominaisuuksia, mutta
niin olivat myös "pinnaaminen" joutavana pide-
tyistä tehtävistä, varusteiden hankkiminen "eva-
kuoimalla" eli varastamalla valtiolta, pontikan
keittäminen ja juominen, rasvaisten juttujen ker-
tominen ja ylimalkaan vapaa ja rempseä käytös.
Aliupseerien "natsoihin" eli arvomerkkeihin ri-
vimies ei kiinnittänyt huomiota, ja myös suhtau-
tuminen upseeriin riippui enemmän hänen per-
soonallisuudestaan ja käytöksestään kuin sotilas-
arvosta. Rohkeaa ja taitavaa, ystävällistä ja mie-
histään huolehtivaa upseeria arvostettiin ja hä-
nestä pidettiin, mutta turhantarkkaa ja koppavaa
karsastettiin. Pahinta oli jos upseeri näytti alaisten-
sa hengestä piittaamattomalta "miesten tapatta-
jalta". Sellaisen ampumisesta voitiin puhua, ja
jokunen vihattu upseeri lienee todella murhattu.
Suomalainen sotamies kuului perinteiltään väki-
valtaiseen kansaan, ja myös "herravihalla" ja po-
liittisella oppositiohengellä oli vaikutusta.
Saksalaisten jouduttua vaikeuksiin ensimmäise-
nä sotatalvena Ryti ja Mannerheim alkoivat epäil-
lä vakavasti Saksan voittoa. Kesällä 1942 saksalai-
set jaksoivat hyökätä vain etelärintamalla, mutta
siellä hyökkäys edistyi aluksi hyvin: joukot pää-
sivät kauas Pohjois-Kaukasiaan ja saavuttivat elo-
kuun lopulla Volgan Stalingradin (entinen Tsarit-
syn, nykyinen Volgograd) luona. Tällöin Stalin
lähetti sinne suuria lisäjoukkoja, ja pitkällisissä
taisteluissa neuvostojoukot saartoivat Volgalle tun-
keutuneen armeijan. Helmikuun alussa 1943 sen

Jatkosodan hyökkäysvaihe ja asemasodan aika 913
rippeet antautuivat, ja ennen kevättä saksalaiset
joutuivat luopumaan lähes kokonaan 1942 valtaa-
mastaan alueesta.
Kesällä 1943 aloite oli jo neuvostojoukoilla, ja
kovissa taisteluissa ne työnsivät saksalaisia var-
sinkin keski- ja etelärintamalla pitkälle länteen
vallaten muun muassa Kiovan. Saksalaisten vai-
keudet johtuivat osaksi siitä, että heidän joukko-
jaan oli sidoksissa myös Euroopan miehitykseen
ja Pohjois-Afrikan sotaan. Siellä saksalaiset jou-
tuivat syksyllä 1942 puolustuskannalle ja kevää-
seen 1943 mennessä täysin tappiolle. Sen jälkeen
englantilaiset ja amerikkalaiset tekivät maihinnou-
sun Sisiliaan ja pian Italian mantereellekin.
Neuvostoliitto osoittautui yksinäänkin arvaa-
mattoman kovaksi vastustajaksi. Se sai apua länsi-
valloilta, mutta ennen kaikkea maan oma korkea-
tasoinen sotateollisuus, jonka Stalin oli viisaasti
sijoittanut Venäjän itäosiin, teki ihmeitä. Puna-ar-
meijan panssarivaunut olivat parhaat, mitä toi-
sessa maailmansodassa käytettiin, ja niitä valmis-
tui paljon. Miehiäkin riitti suuressa maassa hir-
vittävistä menetyksistä huolimatta, ja taisteluhenki
parani voiton alkaessa häämöttää.
Kun saksalaisilla oli verraten vähän apua muista
liittolaisistaan, he kiinnittivät paljon huomiota
Suomen "sankarikansaan", joka taisteli heidän
aseveljinään, tosin pysyen vuodesta 1942 alkaen
jäykästi asemissaan. Mannerheim keksi jatkuvasti
syitä, jotka estivät suomalaisia katkaisemasta
Muurmannin radan pohjoisosaa. Leningradista
saksalaiset eivät enää jaksaneet juuri puhuakaan
itsepäiselle marsalkalle, vaikka kaupunki oli vie-
lä 1942 saarrettuna. Hitler lupasi puolestaan Suo-
melle paitsi Itä-Karjalaa jo Kuolan niemimaankin
ja täyden itsenäisyyden sodanjälkeisessä "uudes-
sa Euroopassa".
Tämän kohteliaisuuden huippu oli Hitlerin Suo-
men-matka Mannerheimin täyttäessä 75 vuotta
kesäkuun 4. päivänä 1942. Saksan johtaja otet-
tiin vastaan Ruokolahden Immolassa, ja paikalla
oli paitsi ministerejä ja kenraaleja tasavallan pre-
sidentti Ryti, joka oli samana päivänä myöntä-
nyt Mannerheimille Suomen marsalkan arvoni-
men. Suomalaiset vertailivat ilokseen Hitlerin
jokapäiväistä olemusta ja ikään kuin maireaa käy-
töstä Mannerheimin eleganttiin hahmoon ja huo-
lettoman arvokkaaseen maailmanmiehen esiin-
tymiseen. Silti muistettiin Hitlerin yhä vielä lu-
kuisat divisioonat, joten häntä kohdeltiin moit-
teettoman ystävällisesti.
Sodanajan taloudelliset ongelmat
Jatkosota tuotti suuria vaikeuksia Suomen talous-
elämälle. Kun kovin suuri osa miehistä oli ase-
palveluksessa, syntyi paha työvoimapula. Nais-
ten, vanhahkojen miesten ja kasvavien poikien
työ korvasi miesten puutteen maataloudessa, jos-
kin heikonlaisesti. Naistyövoimaa lisättiin myös
teollisuudessa. Vanhimpien ikäluokkien kotiutta-
minen 1942 helpotti työvoimapulaa jonkin ver-
ran. "Talkootöin", joihin kaupunkilaiset osallis-
tuivat, koetettiin helpottaa etenkin polttoainepu-
laa, ja varttuneita koululaisiakin vietiin "mottimet-
sään" puita kaatamaan. Saksan miehittämästä In-
keristä siirrettiin saksalaisten aloitteesta maaham-
me maaliskuusta 1943 lähtien noin 63 000 suo-
malaista. He pelastuivat näin sodan jaloista ja
nälänhädästäpä samalla saatiin hyvää työvoimaa
etenkin maatalouteen. Myös rauhallisiksi arvioi-
tuja sotavankeja oli maatöissä.
Suurin osa siirtoväestä, noin 280 000 henkeä,
palasi jatkosodan aikana kotiseudulleen, mutta
sotatoimialueen tuntumaan heitä ei päästetty, ja
osa Karjalan pelloista jäi siis viljelemättä. Maata-
louden haittana oli myös väkilannoitteiden niuk-
kuus, ja kun säätkään eivät olleet suotuisat, leipä-

914
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
viljaa saatiin 1940-45 keskimäärin 11 °/o vuosien
1937-39 keskisadosta. Noin kolmannes tarvitusta
leipäviljasta tuotiin Saksasta, samoin tärkeä osa
lannoitteista. Karjanhoitoa haittasi rehun viljelyn
heikkeneminen ja väkirehujen puute, ja nauta-
karja oli vähentynyt jo 1939-40 Karjalan eva-
kuoinnin takia. Maidon tuotanto oli sotavuosina
vain 65 % rauhanaikaisesta, ajoittain vähemmän-
kin.
Vientiteollisuus kärsi pahoin, ja metsäteollisuu-
den volyymi oli pienimmillään alle 40 % vuoden
1938 tasosta. Paperiteollisuus kärsi enemmän
kuin puuteollisuus, jonka tuotteita Saksa osti pal-
jonkin. Kudonnaistenjajalkineiden tuotanto kärsi
pahoin raaka-aineiden puutteesta, mutta elintar-
vike- ja nautintoaineteollisuus pysyi lähes ennal-
laan, ja lääkeaineteollisuus kasvoi melkoisesti
tuonnin vaikeuduttua.
Erikoisasemassa oli metalliteollisuus, jonka
puolustusvoimien suuret tilaukset työllistivät: tar-
vittiin aseita, ammuksia, kuljetusvälineitä ja pal-
jon muutakin. Tehtaisiin täytyi järjestää työvoi-
maa sodasta huolimatta, ja metallimiesten luku
kasvoi sotavuosina 45 000 hengestä (1938) 54 000
henkeen. Jo 1920- ja 1930-luvulla vahvistunut
metalliteollisuus kasvoi huomattavasti, eniten ras-
kas teollisuus: rautatehtaat, valimot, konepajat ja
laivaveistämöt. Konepajojen tuotannon volyymi
oli sota-ajan lopulla 30 % suurempi kuin 1938.
Ulkomaankauppa supistui, kunnes kokonais-
vaihto oli 1943 alle puolet sodan edellisestä. Jat-
kosodan aikana käytiin noin 70 % kaupasta Sak-
san kanssa, ja muista maista olikin merkitystä lä-
hinnä vain Ruotsilla ja Tanskalla. Suomen leipä-
viljan riittämättömyys soi Saksalle mahdollisuu-
den kiristää maan hallitusta taloudellisin keinoin.
Viljalaivat pysähtyivät joskus vaikkapa "jää-
esteiden vuoksi", kun Suomen hallitus tai sodan-
johto eivät tahtoneet taipua saksalaisten vaatimiin
ratkaisuihin.
Tuotannon heikentyessä ja ulkomaankaupan
lamaantuessa alkoi ilmetä puutetta lähes kaikista
elintarvikkeista, nautintoaineista, vaatteista, jalki-
neista ja polttoaineista. Kansanhuoltoministeriö
joutui rakentamaan laajan säännöstelyjärjestel-
män, ja kauppojen myyjillä oli työ ja tuska muis-
taa, mitä milläkin ostokorttien kupongilla sai an-
taa. Samalla virisi suurisuuntainen "mustan pörs-
sin" kauppa, jota kansan oikeustaju ei sinänsä
paheksunut. Moni oli sitä mieltä, että elintarvik-
keiden korttiannoksin oli vaikea pysyä edes hen-
gissä. Mustan pörssin hinnat suututtivat kuiten-
kin kuluttajia ja saivat aikaan kauan säilynyttä
katkeruutta maanviljelijöitä kohtaan.
Turvauduttiin myös monenlaisiin korvikkeisiin,
esimerkkeinä paperilangasta kudotut matot ja ik-
kunaverhot, puupohjaiset kengät sekä paahde-
tuista rukiinjyvistä tai voikukan juurista jauhettu
kahvi. Niukan ostotupakan lisäksi käytettiin ylei-
sesti kotikasvuista, jonka hajua jotkut koettivat
jalostaa erinäisin kemikaalein. Bensiinin puutteen
vuoksi autoihin jouduttiin asentamaan pilkkeillä
tai puuhiilellä toimivat kaasuttimet, jotka tekivät
autoliikenteen mahdolliseksi mutta olivat työläinä
ja heikkotehoisina harmiksi kuljettajille.
Tavallista kuluttajaa vaivasi yleensä eniten elin-
tarvikepula, mutta varsinaiseksi nälänhädäksi sitä
ei voi sanoa. Suurissa kaupungeissa oltiin ajoit-
tain ahtaalla, esimerkiksi Helsingissä talvella
1941-42, jolloin perunatkin olivat pitkän aikaa
lopussa, ei sadon huonouden vaan kuljetusvai-
keuksien vuoksi. Nälkä pysyi kuitenkin sillä as-
teella, että sen pääasialliset vaikutukset olivat ve-
risuonitautien väheneminen ja hampaiden kun-
non paraneminen, kun sokerista oli kova puute.
Suomen rahan arvo aleni pahoin, mikä johtui
lähinnä valtiontalouden vaikeuksista: suurista
sotamenoista ei selvitty muuten kuin lisäämällä
setelistöä. Jatkosodan alusta lähtien täytyi muun
muassa maksaa sotapalveluksessa oleville päivä-

Jatkosodan hyökkäysvaihe ja asemasodan aika 915
rahan lisäksi perheenjäsenten luvusta riippuvaa masta, joka sillä oli ollut 1939. Valtio lisäsi tulojaan
sotakuukausipalkkaa. Vuoteen 1944 mennessä kiristämällä verotusta, mikä vähensi hieman in-
markka menetti vähän yli puolet siitä ostovoi- flaatiopainetta.

-.. _ •>*:--*
^jJc--
w ^w^-
^«*
^
W . ,>.

917
Sodasta päästään taistellen
ja suurin uhrauksin
Linkomiehen hallitus
tunnustelee sodasta irtautumista
Suomen politiikkaa johti vuoden 1943 alkaessa
sama sisärengas kuin ennenkin, mutta koska Risto
Ryti oli valittu tasavallan presidentiksi vain Kyösti
Kallion keskeytyneen virkakauden loppuajaksi,
oli helmikuussa toimitettava presidentin vaali.
Senkin tekivät vuoden 1937 valitsijat. Ennen vaa-
leja keskusteltiin kulissien takana mahdollisuudes-
ta valita Mannerheim presidentiksi, koska jotkut
poliitikot olivat jossain määrin tyytymättömiä
Rytiin. Marsalkka asetti kuitenkin ehdoksi, että
hänen valintansa olisi ehdottoman varma. Kos-
ka tätä ei voitu taata, hän kieltäytyi, ja Ryti valit-
tiin uudelleen presidentiksi suurella enemmistöl-
lä.
Vaalien jälkeen uudistettiin hallitus, josta jätet-
tiin pois joitakin saksalaismielisiksi leimattuja
miehiä kuten ulkoministeri Witting. Pääministe-
riksi tuli hieman yllättävästi Helsingin yliopiston
Rooman kirjallisuuden professori Edwin Linko-
mies (1894-1963) kokoomuspuolueesta. Hänet
oli tunnettu jyrkkänä oikeistolaisena, mutta so-
dan aikana hän oli osoittautunut realistiksi, jon-
ka mielestä liittosuhteet eivät sitoneet Suomea
sotaan. Saksan voittoon Linkomies ei enää usko-
nut. Väinö Tanner jäi hallitukseen. Ulkoasiain-
ministeriksi nimitettiin kauppapolitiikkaan pereh-
tynyt Suomen Höyrylaiva Oy:n johtaja, filoso-
fian tohtori Henrik Ramsay (1886-1951).
Linkomiehen hallitus piti tehtävänään Suomen
irroittamista sodasta, jos se olisi mahdollista jou-
tumatta uuteen, tuhoisaan sotaan Saksan kanssa.
Yhdysvaltain tarjouduttua maaliskuussa 1943
välittämään rauhanneuvotteluissa ministeri Ram-
say matkusti Berliiniin tunnustelemaan Saksan
suhtautumista. Hitler ja Ribbentrop arvostelivat
hanketta uhkaavin sanoin, joten suomalaiset jou-
tuivat hylkäämään amerikkalaisten aloitteen.
Tästedes Saksa painosti Suomea kovasti yrittäen
saada Rytiä suostumaan sitovaan liittoon Berlii-
nin kanssa, ja Helsingissä pelättiin, että jos Saksa
solmisi erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa,
maamme myytäisiin taas Stalinille. Suomen hal-
litus ei kuitenkaan taipunut Hitlerin vaatimuksiin.
Suomalaiset SS-miehet olivat käyneet 1941-43
kovia taisteluja Etelä-Venäjällä ja Kaukasiassa
saakka suurin tappioin, kuten Mauno Jokipii
osoittaa pataljoonan historiassa. Natsien sotari-
koksiin suomalaisilla ei ollut mitään osuutta. Suo-
men hallitus piti pataljoonaa pahana poliittisena
rasitteenapa vetoamalla oman armeijansa miehis-
töntarpeeseen Mannerheim sai vastahakoiset sak-
salaiset lopulta suostumaan sen kotiuttamiseen.
Heinäkuussa 1943 miehet vaihtoivat SS:n pää-
Jatkosota. johon Suomi oli joutunut olosuhteiden pakosta, päättyi torjuntavoitoista huolimatta Moskovan rauhan menetysten
uudistumiseen. Pohjois-Suomesta jouduttiin karkottamaan saksalaiset, jotka viivyttivät vastustajaa laajoin strategisin hävityksin.
Suomalainen lähetti raunioiksi poltetun Rovaniemen kadulla.

918 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
kallokokardit Suomen armeijan sinivalkoisiin ja
jatkoivat taistelua sen riveissä.
Neuvostoliiton taholta vihjailtiin suomalaisille hei-
näkuun lopulla 1943 Kremlin rauhantahdosta,
mutta kun Stalin näytti vaativan Moskovan rau-
han rajoja, Ryti ei ryhtynyt neuvottelemaan. Ole-
matta selvillä Suomen hallituksen periaatteellises-
ta pyrkimyksestä rauhaan 33 vasemmiston ja
porvarillisen keskustan kannattajaa, joukossa pal-
jon ruotsinkielisiä, laati vetoomuksen erillisrau-
han puolesta ja saattoi sen julkisuuteen Tukhol-
massa. Suomen eduskunnan enemmistö luotti
yhä hallitukseen, ja kun eräät Ruotsin lehdet al-
koivat arvostella kärkevästi Suomen "sotapolitiik-
kaa", sitä pidettiin täällä pahansuopana ja teko-
pyhänä kirjoitteluna. Valtaosa ruotsalaisista ym-
märsi toki Suomen politiikkaa.
Syksyllä 1943 Neuvostoliitto tehosti Suomea
vastaan suunnattua propagandaansa. Marras-
kuussa Moskova ehdotti Suomelle rauhanneuvot-
teluja ja lupasi kunnioittaa maamme riippumatto-
muutta. Suomalaiset vastasivat ystävällisesti mutta
ehdottivat neuvottelujen pohjaksi Tarton rauhan
rajaa. Suomen asemaa käsiteltiin Churchillin,
Rooseveltin ja Stalinin marraskuun lopulla Tehe-
ranissa pitämässä konferenssissa, ja Stalin lupasi
Suomen jäävän itsenäiseksi mutta ilmoitti samal-
la Moskovan rauhan rajat neuvottelujen lähtö-
kohdaksi. Lisäksi suomalaisten tulisi luovuttaa
Petsamo sekä karkottaa tai internoida saksalaiset
ja toisaalta kotiuttaa nopeasti armeijansa. Saatu-
aan kuulla tämän Suomen hallitus totesi, ettei
neuvotteluihin ollut vielä yhteistä lähtökohtaa.
Suursota kehittyi kuitenkin yhä uhkaavammalla
tavalla. Tammikuun puolimaissa 1944 neuvosto-
joukot mursivat Leningradin saarron ja etenivät
nopeasti Viron itärajalle. Helmikuussa tehtiin vii-
kon tai parin väliajoin kolme suurta yöllistä ilma-
hyökkäystä Helsinkiin, mutta eversti Pekka Joki-
paltion hyvin järjestämä ilmatorjunta heikensi
hyökkäysten tehoa olennaisesti, eivätkä vahingot
olleet kovin suuret. Suomen hallitus ehdotti nyt
joka tapauksessa rauhanneuvotteluja, vaikka jot-
kut ministerit vastustivat yhä Stalinin vaatimaa
Moskovan rauhan rajojen palauttamista. Manner-
heim taas piti sitä jo mahdollisena Suomen strate-
gisen aseman heikennyttyä ratkaisevasti.
Kun Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Alek-
sandra Kollontai oli lupaillut, että rauhanehdot
lievenisivät neuvotteluissa, Suomen hallitus lähetti
maaliskuun lopussa 1944 valtioneuvos J.K. Paa-
sikiven ja kokeneen diplomaatin Carl Enckellin
Moskovaan. Ulkoministeri Molotov osoitti heti,
että rouva Kollontain viserrykset olivat olleet
joutavia: rauhanehdot sen kuin kovenivat. Sak-
salaiset pitäisi internoida niin nopeasti, että Suo-
men armeija olisi neljän kuukauden kuluttua rau-
hanajan vahvuudessa. Kaiken lisäksi Suomen tuli
maksaa viidessä vuodessa 600 miljoonan dolla-
rin sotakorvaus.
Kun ehdot oli kuultu, Suomessa aluksi epä-
röitiin. Hallituksen sisärengas olisi suostunut Stali-
nin rajavaatimuksiin, mutta saksalaisten inter-
nointi, maan jääminen suojattomaksi armeijan
kotiuttamisen jälkeen ja suuri sotakorvaus näyt-
tivät vaarallisilta. Mannerheimkaan ei puoltanut
suostumista niihin, ja Linkomies neuvoi eduskun-
taa pysymään lujana. Tannerinkin arvioinnin mu-
kaan oli odotettava tilanteen kehitystä. Suoma-
laiset näet toivoivat että amerikkalaisten ja brit-
tien odotettu suuri maihinnousu Länsi-Euroop-
paan vähentäisi Stalinin vaatimuksia. Valtioneu-
vos Paasikivi vaati että Moskovan ehtoihin suos-
tuttaisiin ja suuttui tapansa mukaan kovasti, kun
ei pystynyt vakuuttamaan muita.
Hallitus sai eduskunnalta luottamuslauseen, ja
Moskovaan ilmoitettiin, että rauhanehdot näytti-
vät ylittävän Suomen kestokyvyn. Niiden anka-

Sodasta päästään taistellen ja suurin uhrauksin 919
ruus oli järkyttänyt myös rauhanoppositiota, ja
yleinen mielipide oli selvästi hallituksen tukena.
Saksalaiset olivat puolestaan vihaisia neuvotteluis-
ta ja supistivat asetoimituksiaan. Suomesta kat-
soen heillä oli tuohon aikaan vielä siksi paljon
voimaa, että rauhanehtojen hyväksyminen olisi
voinut aiheuttaa maalle suuria onnettomuuksia.
Maailmansodan
huolestuttava kehitys
Toukokuussa suomalaiset odottivat levottomina,
mitä olisi tulossa. Maalla oli kyllä sotilaallista ja
henkistä vastustuskykyä, aseistus oli parantunut
ja sotasaaliiksi saaduista panssarivaunuista oli
koottu jopa panssaridivisioona. Tykistö oli pal-
jon entistä vahvempi, ja ilmavoimille oli ostettu
Saksasta Messerschmitt-hävittäjäkoneita, jotka ve-
tivät vertoja Neuvostoliiton nopeimmille. Puolus-
tettaville kannaksille oli rakennettu linnoituslait-
teita vaikka ei kovin lujia, koska oli vaikea päät-
tää, missä tulisi asettua varsinaiseen vastarintaan
vihollisen hyökätessä. Karjalan kannaksella pää-
asema oli lähellä Tarton rauhan rajaa.
Wolf H. Halsti katsoo, että Mannerheim osoitti
keväällä 1944 jonkinlaista neuvottomuutta, mikä
johtui perimmältään voimien vähyydestä. Armei-
ja oli liian pieni torjumaan suurhyökkäyksen joka
suunnalla. Karjalan kannas näytti tärkeimmältä
puolustaa, mutta jos hyvin suuri osa armeijasta
keskitettäisiin sinne, Aunuksen puolustus heiken-
tyisi kohtalokkaasti. Se masentaisi joukkojen mie-
lialaa, ja lisäksi Mannerheimin arvellaan pitäneen
Aunusta panttina, josta luovuttaisiin vasta rauhan-
neuvotteluissa muiden ehtojen keventämiseksi.
Näyttää kyllä oudolta että marsalkka olisi ajatel-
lut näin, koska Stalin oli sanonut jo 1943 Mosko-
van rauhan rajoja neuvottelujen ehdottomaksi
lähtökohdaksi.
Halsti arvostelee päämajaa ja joukkojen komen-
tajia siitä, että armeijan kuri oli päästetty löyhty-
mään ja taistelutahto heikkenemään. Energisenä
aktiiviupseerina hän ei näytä täysin ymmärtäneen
rintamamiesten ajattelutapaa. Suomalaisina heil-
lä oli hyvä halu omintakeiseen pohdintaan, jo-
hon omat mielipidejohtajat vaikuttivat enemmän
kuin hallituksen propaganda. Sekin oli sitä paitsi
sangen maltillista. Miehillä oli myös oikeaa tie-
toa, koska Suomen sanomalehdistö oli verraten
vapaa. Saksan-vastaista politikointia sensuuri ei
sallinut, mutta suursodan kulku kerrottiin niin
totuudenmukaisesti kuin tietolähteet sallivat.
Näin ollen useimmat rintamamiehet ymmärsi-
vät viimeistään keväällä 1943, Stalingradin kata-
strofin ja puna-armeijan sitä seuraavan etenemi-
sen jälkeen, että Saksa oli menettänyt sodan. Siis-
pä Suomi ei voisi missään tapauksessa pitää Itä-
Karjalaa, ja Karjalan kannas olisi jälleen suures-
sa vaarassa, ehkä laajempikin alue. Mieleen nou-
sivat nyt ne tappiot ja kärsimykset, jotka olivat
aiheutuneet Itä-Karjalan turhalta näyttävästä val-
taamisesta, ja vasemmistolaisten tai muuten "her-
roja" karsastavien rivimiesten mieleen nousi nä-
rää sodanjohtoa ja päällystöä vastaan.
Yritäpä tällaisen mielialan levitessä koventaa
armeijan kuria ja saada miehet uhkumaan taiste-
luhenkeä sekä rakentamaan lujia asemia Syvärin
eteläpuolelle tai Karjalan kannaksen eteläosaan.
Halsti on tietenkin oikeassa siinä, että kurinalai-
nen ja taistelutahtoinen yksikkö on aina parem-
massa asemassa kuin veltostunut ja pessimistinen,
mutta minkä sille mahtoi, että suomalaisilla oli
runsaasti taipumusta itsenäiseen ja realistiseen
ajatteluun ja lehdistön rehellisyyden ansiosta hy-
vä aineistokin.
Kotirintamalla ymmärrettiin sotilaallisesta tilan-
teesta vähemmän, eivätkä lomalla käyvät rinta-
mamiehet ilmaisseet aina huolestumistaan. Tai-

920
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
vaan merkit eivät silti näyttäneet lupaavilta. Sak-
salaisten tappiot muuttivat 1943-44 sekä soti-
laiden että kotirintaman mielialoja heille epä-
edulliseen suuntaan. Se näytti perustuvan paljolti
sodan kulun herättämään katkeruuteen: "Narra-
sivat meidät mukaan ja nyt saavat selkäänsä joka
puolella." Pohjois-Suomessa, jossa oli saksalaisia
joukkoja, oltiin katkeria joidenkin naisten suhteis-
ta heihin, ja mielialaan vaikutti tietysti vasemmis-
ton vanha karsaus natseja kohtaan. Näiden suu-
rimmista rikoksista ei kuitenkaan tiedetty, ennen
kuin liittoutuneet valtasivat juutalaisten tuhoamis-
leirit.
Mieliala oli Suomessa yhtä kaikki lähes käsittä-
mättömän rauhallinen. Kansakunta kaiketi luot-
ti siihen, että johtomiehet tekisivät parhaansa, ja
ennen kaikkea se luotti marsalkkaan arkisesti sa-
noen kuin pukki suuriin sarviinsa. Muistan kuin-
ka ihmisten pohtiessa tulevaisuutta, usein hieman
huolestuneina, päädyttiin aina samaan, liturgian
luontoiseen yhteenvetoon: "Kyllä Mannerheimi
tietää, kuinka sodasta päästään eroon." Merkilli-
sintä on että poliittisesti kokemattomat ja melko
vähän tietävät tuttavani ennustivat oikein. Kun ai-
ka tuli, "Mannerheimi" teki sen, mitä kansakunta
odotti.
Neuvostoarmeijan suurhyökkäys ja
Viipurin menettäminen
Kevään mittaan, Leningradin saarron murruttua
ja Suomen rauhanneuvottelujen rauettua Man-
nerheimin päämajassa syntyi levottomuutta siitä,
että Karjalan kannaksella oli liian vähän joukko-
ja suurhyökkäyksen torjumiseen. Yleisesikunnan
päälliköksi 1942 palannut jalkaväenkenraali Erik
Heinrichs ja kenraali Airo sekä yleisesikunnan
operatiivisen osaston älykäs päällikkö eversti Va-
lo Nihtilä ehdottivat vuoden 1944 alussa, että Au-
nuksesta siirrettäisiin Karjalan kannakselle tuntu-
via lisävoimia. Mannerheim siirsikin sinne kaksi
divisioonaa, joista toinen oli Panssaridivisioona,
mutta ehdotuksen tehneet pitivät tätä liian vähäi-
senä vahvistuksena.
Mannerheim oletti keväällä 1944, että ame-
rikkalaiset ja englantilaiset, jotka olivat ajaneet
Japanin puolustuskannalle, tekisivät pian mai-
hinnousun Länsi-Euroopan mannermaalle. Sitä
odottaessaan marsalkka oli optimistisempi kuin
eversti Nihtilä. Hän oletti Stalin pitävän pääasia-
na edetä mahdollisimman pitkälle Keski-Euroop-
paan, jonka strateginen ja taloudellinen merkitys
oli toista kuin Suomen. Niinpä Mannerheim ei
uskonut puna-armeijan tekevän suurhyökkäystä
Suomea vastaan. Jotkut kenraalit sen sijaan arveli-
vat, että Stalin haluaisi arvovaltansa vuoksi antaa
lujan iskun suomalaisille, jotka olivat nujertaneet
hänen joukkonsa 1941. Oivallinen tilaisuus tuli-
si länsivaltain ollessa juuttuneina maihinnousua
seuraaviin koviin taisteluihin.
Halsti viittaa varovasti siihen, että Suomen
marsalkan arviointiin vaikutti myös haluttomuus
vetäytyä Itä-Karjalasta, koska sen valtaaminen
voisi silloin näyttää erehdykseltä. Kun arvovalta-
tekijät merkitsivät Mannerheimille paljon, niillä
on voinut olla merkitystä tässäkin. Ennen kaikkea
marsalkan lienee kuitenkin käynyt kuin entisen
sääprofeetan: ennustus oli oikea mutta sää viku-
roi. Stalin erehtyi hyökätessään Suomea vastaan
1939, ja hänellä oli turhia toiveita myös 1944.
Kysymys oli tuskin pelkästä arvovallasta, Stalin
otaksui myös että suurhyökkäys saisi Suomen
armeijan murtumaan. Silloin hänen Teheranis-
sa antamansa lupaus ei estäisi häntä hankkimas-
ta täydellistä hegemoniaa Suomessa, ja sillä olisi
puolensa.
Toukokuun puolivälistä lähtien tiedustelulentä-
jät ja Karjalan kannaksella olevat joukot totesivat

Sodasta päästään taistellen ja suurin uhrauksin 921
KARTTA 21 KESÄN 1944 TÄRKEIMMÄT TAISTELU-
PAIKAT KAAKKOIS-SUOMESSA JA RINTAMALINJA
ASELEVON ALKAESSA (KATKOVIIVA).
p
A
lhantalax
Tienhaarax/.. x\
* Kuuterselkäx xy
Suomenlahti V.
\
* \ :
t % /
\
1 . )'\
i /"\ \
s i
/\
\ La ai ok ka
ai mi /
iränmäki ^
vihollisen puolella monia seikkoja, jotka viittasi-
vat suurhyökkäyksen valmisteluun. Havainnois-
ta tuli tietoja päämajaankin, mutta niistä tehtiin
erilaisia päätelmiä, ja yleisesikunnan eri osasto-
jen yhteistä tilanneanalyysia ei nytkään tehty.
Pääesikunnan operatiivinen osasto varoitteli tu-
lossa olevasta suurhyökkäyksestä, mutta ylipääl-
likön strateginen ja poliittinen arviointi aiheutti,
että hyökkäyksen torjumiseen ei valmistauduttu
läheskään riittävän määrätietoisesti. Se aiheutti ke-
säkuussa 1944 vaarallisen tilanteen.
Stalin oli nimittäin päättänyt suunnata Suomea
vastaan Karjalan kannaksella yhden puna-armei-
jan vahvimmista hyökkäyksistä. Sitä johtamaan
määrättiin armeijankenraali Leonid Aleksandro-
vits Govorov, ja hänen käyttöönsä osoitettiin 24
divisioonaa, yhteensä 300 000 miestä. Suomalai-
sia oli hyökkäyksen alkaessa Karjalan kannaksella
reservit mukaan lukien kuusi divisioonaa, yksi
niistä kenraalimajuri Ruben Laguksen johtama
Panssaridivisioona, sekä kaksi prikaatia, yhteen-
sä noin 90 000 miestä. Näitä vastaan puna-armeija
asetti siis yli kolminkertaisen miehistöylivoiman
puhumattakaan mahtavasta tykistöstä sekä vah-
voista panssarivoimista ja lentoaseesta.
Hyökkäys ajoitettiin länsi valtojen Norman-
diaan tekemän maihinnousun mukaan. Kun tämä
oli alkanut kesäkuun 6. päivänä 1944, Stalin odot-
ti pari päivää nähdäkseen, että länsivaltain jou-
kot pääsisivät kunnollisesti maihin, ja määräsi sit-
ten Govorovin alkamaan hyökkäyksen 10. päivä-
nä kesäkuuta. Se oli paitsi voimakas myös taita-
vasti johdettu, ja joukkojenkin taito oli aivan toista
kuin vielä 1941. Hyökkäyksen painopisteessä, jo-
ka oli sijoitettu lähelle Suomenlahtea, suomalai-
set lyötiin nopeasti hajalle, osittain pakokauhun
valtaan, ja joukot menettivät paljon kalustoa,
myös pääosan tykistöstään.
Neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystä leveällä
rintamalla mutta ennen kaikkea Kannaksen länsi-
osassa, siis Viipuria kohti. Suomalaiset puhuivat
sittemmin itseään ivaillen "Kannaksen halkijuok-
susta", mutta vastustajista se ei tainnut tuntua sel-
laiselta. Pienehkö osa suomalaisista pakeni järkyt-
tyneinä ja toivottomina, mutta enimmät taisteli-
vat sitkeästi ja tekivät paikallisia vastahyökkäyk-
siäkin. Kannaksen joukkojen komentajaksi mää-
rätty kenraaliluutnantti K.L. Oesch oli sopinut
Mannerheimin kanssa vetäytymisestä puolustus-
linjalle, joka meni Viipurin eteläpuolelta Antrean
Kuparsaareen ja sieltä Vuoksen vartta Laatokalle,
mutta vihollista tuli kuluttaa taistelemalla.
Uudenkirkon Vammelsuusta koilliseen Taipa-
leenjoelle menevän, alun perin pääpuolustusase-
maksi ajatellun linjan heikoista varustuksista ei
ollut viholliselle paljon haittaa. Mutta Kanneljär-
ven Kuuterselässä sillä oli kesäkuun 14. ja 15. päi-

922
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
vänä täysi työ torjua Panssaridivisioonan vasta-
hyökkäys, jota jalkaväki ja jääkärit tukivat. Idem-
pänä, Kivennavan Siiranmäessä JR 7:n komen-
taja everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth saavutti
samaan aikaan torjuntavoiton ylivoimaisesta vi-
hollisesta miehistönään oman rykmentin urheat
eteläsavolaiset ja karjalaiset ja lisävoimia muista
yksiköistä. Vastustaja sai aikaan pahan murtuman
ja painosti kovasti, mutta kun Ehrnrooth lähetti
yhden pataljoonan yllättävään sivustaiskuun, suu-
ria tappioita kärsinyt vihollinen luopui järkytty-
neenä hyökkäyksestä.
Kannaksen itäosassa hyökkäys oli heikompi,
mutta suomalaiset joutuivat perääntymään, jot-
teivät jäisi saarroksiin. Joukot vetäytyivät Vuok-
sen pohjoispuolelle ja alkoivat varustaa puolustus-
asemaa. Täällä oli suomalaisten rinnalla JR 200,
joukko virolaisia vapaaehtoisia, jotka olivat paen-
neet saksalaisten sortoa. Syksyllä 1944 monet
"Soomepoisid" palasivat Viroon puolustaakseen
isänmaataan neuvostojoukkoja vastaan. Näistä
miehistä ja heidän myöhemmistä vaiheistaan
kertoo heihin kuulunut Ilmar Taive, tosin taiteili-
jan vapautta käyttäen, viisaasti ja humoristisesti
romaanissaan Juhansonin matkat.
Viipurin suunnalla suomalaisilla oli suuria vai-
keuksia. Osajoukoista oli hajoamassa, karkureita
oli melko paljon, ja kurin lujittamiseksi ryhdyt-
tiin koviin toimenpiteisiin: kenttäoikeuden pää-
töksin teloitettiin toista sataa karkuria. Ehkä se
lujitti kuria, mutta ammuttujen toverit katsoivat
monessa tapauksessa, ettei hermonsa menettänyt
mies ollut vastuussa pakoon lähtemisestään.
Suomalaiset menettivät Viipurin kesäkuun 20.
päivänä 1944 puolustajien jouduttua sekavassa
tilanteessa pakokauhun valtaan. Mutta kun voit-
toisa vihollinen yritti kaksi päivää myöhemmin
jatkaa hyökkäystä länteen rynnistämällä kapean
Kivisillansalmen yli Tienhaaraa kohti, se kohtasi
taipumattoman puolustuksen. Salmen länsiran-
nalla oli asemissa everstiluutnantti Alpo Martti-
sen komentama JR 61, etupäässä Keski-Pohjan-
maan ruotsinkielisiä sotureita, ja nämä jo Aunuk-
sen valtauksessa kunnostautuneet päättäväiset
miehet torjuivat yhä uudelleen vihollisen voimak-
kaat yritykset päästä salmen yli. Kivisillan eli
Tienhaaran taistelussa puna-armeijan suurhyök-
käys pysäytettiin ensi kerran lopullisesti.
Kotikonnuilleen palanneet karjalaiset joutuivat
Kannaksen taistelujen aikana siirtymään taas kii-
reesti muualle Suomeen ja menettivät maittensa
ja talojensa lisäksi pääosan irtainta omaisuuttaan.
Elisenvaaran asemalla Kurkijoella kuoli paljon
siirtoväkeä, etupäässä naisia ja lapsia, vihollisen
ilmapommituksen uhreina. Vastaanotto Länsi-
Suomessa saattoi olla nytkin viileä, kun hermot
olivat kireällä eikä ymmärretty, mitä siirtoväki oli
joutunut kestämään. Moni tulija herätti toki kun-
nioitusta. Kun vanhaemäntä Helena Kurri Hii-
tolasta tuli isäni kotitaloon Kauhavalle, hän ky-
syi heti tupaan tultuaan työtä, kehräsi sitten ahke-
rasti päivät päästään ja käyttäytyi luontevan ar-
vokkaasti, niin että koko talonväki ihaili vanhaa
karjalaisnaista.
Aunuksen kannaksella hyökkäsi suomalaisia vas-
taan yhdeksän vihollisdivisioonaa ja Äänisjärven
luoteispuolella Maanselän kannaksella kolme.
Hyökkäys alkoi kesäkuun 20. päivänä, mutta jo
sitä ennen suomalaiset olivat aloittaneet vetäyty-
misen. Koska Karjalan kannakselle oli saatava
nopeasti lisäjoukkoja, Mannerheim oli 16. kesä-
kuuta antanut käskyn tyhjentää Itä-Karjala suo-
malaisista joukoista. Pääosa niistä kuljetettiin Vii-
purin seutukunnalle, vain muutama divisioona
jäi viivyttämään vihollista. Heinäkuun alkupäi-
vinä suomalaiset vetäytyivät Aunuksesta Tarton
rauhan rajan yli ja onnistuivat siinä ilman suuria
tappioita kenraaliluutnantti Paavo Talvelan joh-

Sodasta päästään taistellen ja suurin uhrauksin 923
taessa Syvärin joukkoja. Myös Maanselän kan-
nakselta, missä kenraalimajuri Einar Mäkinen
komensi armeijakuntaa, joukot pääsivät Suomen
puolelle hyvässä kunnossa.
Viipurin seudulla tilanne oli yhä uhkaava, vaik-
ka lisäjoukkoja ja tykistöä virtasi Aunuksesta. Man-
nerheim oli nähnyt etenkin panssarintorjunnan
puutteet ja todennut jo kesäkuun 11. päivänä
välttämättömäksi pyytää apua Saksalta. Hitler
päätti auttaa suomalaisia niin kauan kuin he tais-
telivat. Baltiasta saapui 17. kesäkuuta eversti Kurt
Kuhlmayn johtama vahva osasto taistelulentoko-
neita: hävittäjiä ja syöksypommittajia. Saksasta
taas lähetettiin uusia tehokkaita panssarintorjunta-
välineitä: sinkoja eli silloisilta nimiltään panssari-
nyrkkejä ja panssarikauhuja.
Tämä apu paransi suomalaisten itseluottamus-
ta, mutta hallitus oli huolissaan, koska Saksaan ei
haluttu sitoutua liiaksi. Mutta kun Moskovaan oli
lähetetty Ruotsin kautta tieto, että Suomi olisi val-
mis neuvottelemaan rauhasta, vastauksena oli ke-
säkuun 23. päivänä vaatimus antautua. Presidentti
Ryti ja ministeri Tanner olisivat halunneet jatkaa
keskusteluja kuullakseen, mitä Moskova tarkoitti,
mutta pääministeri Edwin Linkomiehen lujuus
esti sen. Jos Stalin olisi tarkoittanut muuta kuin
ehdoitta antautumista, hän olisi varmaan käyttä-
nyt toista sanaa. Rytinkin hermot olivat kyllä
kunnossa. Kun armeijan taistelumoraalin väitet-
tiin heikentyneen, presidentti tokaisi harvinaisen
karskisti: "Perhana, kyllä niiden täytyy tapella!"
Risto Ryti hankkii lisäaikaa
ja armeija torjuu vihollisen
Asioiden ollessa arveluttavalla kannalla Saksan
ulkoministeri von Ribbentrop saapui 22. kesä-
kuuta 1944 yllättäen Helsinkiin. Hän oli tiedus-
tellut Saksan Helsingin-lähettiläältä, voisivatko
Hitlerin suomalaiset ystävät tehdä vallankaappa-
uksen, mutta von Bliicher oli todennut sen täy-
sin mahdottomaksi, koska natseja oli Suomessa
enintään nimeksi. Niinpä Ribbentrop vaati Suo-
melta liittosopimusta. Tämä ei miellyttänyt halli-
tusta, mutta Mannerheim piti sopimusta välttä-
mättömänä, koska rintamalle tuli ehdottomasti
saada lisää apua Saksasta. Niinpä loogisesti ajatte-
leva Linkomies totesi, että muuta mahdollisuutta
ei tässä tilanteessa ollut.
Ulkoministeri Ramsay sai Ribbentropin kans-
sa neuvotellessaan hänet tyytymään tasavallan
presidentin antamaan vakuutukseen, että Suomi
ei tekisi erillisrauhaa. Ryti uhrautui hieman epä-
röityään tekemään ratkaisun, josta hänet voitai-
siin myöhemmin tuomita, antamalla vaaditun va-
kuutuksen kesäkuun 26. päivänä Hitlerille osoi-
tetussa kirjeessä. Saksan johtajakin tyytyi siihen
otaksuen kaiketi, ettei suomalaisten kanssa voisi
päästä sen pitemmälle. Valtioneuvostossa Ryti
huomautti nimenomaisesti siitä, että hän voisi
aikanaan vapauttaa Suomen tästä sitoumuksesta
eroamalla presidentin virasta. Sosiaalidemokraatit
hieman nurisivat mutta jäivät hallitukseen ja tun-
nustivat siten Rytin päätöksen välttämättömäksi.
Suomeen saapuivat heti tämän jälkeen ennak-
koon tehdyn suunnitelman mukaisesti saksalai-
nen jalkaväkidivisioona sekä rynnäkkö tykkipri-
kaati, jonka tykit voivat tuhota puna-armeijan ras-
kaimmatkin panssarit. Toinen seuraus Rytin sitou-
muksesta oli, että Yhdysvallat katkaisi 30. kesä-
kuuta diplomaattiset suhteet Suomeen. Lähetti-
lään kysyttyä Ramsaylta, mitä suomalaiset luuli-
vat voittavansa liittoutumalla tällä tavoin Saksan
kanssa, ulkoministeri vastasi yhdellä sanalla:
"Time", aikaa. Washingtonista ei kuulunut sodan-
julistusta.
Puna-armeijan ylijohto päätti Viipurin valloituk-
sen jälkeen jatkaa hyökkäystä tavoitteena ensin

924 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Saimaan etelärannikko ja sitten Kymijoen linja.
Samalla oli valmistauduttava koko maan valloi-
tukseen. Suomalaiset eivät tunteneet tätä suunni-
telmaa mutta arvasivat jokseenkin oikein. Uusi
hyökkäyskäsky annettiin 21. kesäkuuta, ja muu-
taman päivän kuluttua neuvostojoukot lähtivät
liikkeelle. Aluksi niille luvattiin vain lisää mate-
riaalia, mutta kesä-ja heinäkuun vaihteessa Kan-
nakselle jouduttiin lähettämään myös muutamia
uusia divisioonia. Suomalaiset olivat näet onnis-
tuneet kuluttamaan hyökkääjän joukkoja tuntu-
vasti; vihollinen oli menettänyt "Kannaksen halki-
juoksussa" kaatuneinakin 65 000 miestä ja pal-
jon panssarivaunuja.
Suomen armeijasta oli ehditty kesäkuun lopul-
le mennessä keskittää varsin suuri osa hyökkäyk-
sen painopisteeseen Viipurin seudulle, missä luja-
hermoinen kenraaliluutnantti Taavetti Laatikai-
nen komensi vahvaa armeijakuntaa. Kannaksen
rintamalla oli suomalaisia nyt 11 divisioonaa ja
lisäksi pienempiä yksiköitä. Puna-armeija jatkoi
hyökkäystä noin 30 divisioonan voimin, mutta
monet niistä olivat heikentyneet pahoin. Vihol-
linen pääsi silti aluksi vähän matkaa eteenpäin
Viipurin koillispuolella saatuaan aikaan murtu-
man Talissa, Viipurin pitäjässä.
Heinäkuun alussa hyökkäys, jonka painopiste
oli nyt Talista pohjoiseen, Ihantalan kylän seudul-
la, alkoi takertua pahoin. Täällä ja lännempänä
Juustilaan saakka käytiin toista viikkoa rajua tais-
telua, jossa suomalainen jalkaväki joutui jännittä-
mään viimeisetkin voimansa. Tukena oli kuiten-
kin vahva tykistö, jonka armottoman tarkka tuli
tuhosi kerran toisensa jälkeen suuren osan hyök-
käykseen ryhmittyneistä vihollisen joukoista.
Suuri apu oli myös omista ilmavoimista ja saksa-
laisten syöksypommittajista, ja oman panssaridi-
visioonan tehokas osallistuminen taisteluihin roh-
kaisi suuresti jalkaväkeä.
Kaikkein tärkeintä oli että taisteluhenki oli el-
pynyt äskeisestä tappiomielialasta. Halsti kirjoit-
taa, kuinka suomalaiset "saattavat olla suorastaan
ällistyttävän kevytmielisiä, suurpiirteisiä ja välin-
pitämättömiä niin kauan kuin tilanne heistä näyt-
tää helpolta ... mutta seinää vasten asetettuina he
muuttuvat peräti toisenlaisiksi". Ehkäpä armei-
jassa oli ollut korven eläjien rentoa perinnettä,
mutta tilannekin oli muuttunut keväästä. Ei enää
odotettu epämääräisen hermostuneina, mitä tu-
leman piti, vaan rivimies ymmärsi selityksittä, että
kysymys oli Suomen itsenäisyydestä. Se muutti
mielialan päättäväiseksi. Kansamme joskus han-
kalalta tuntuva taipumus omaperäiseen ajatteluun
osoittautui taas kerran suureksi voimanlähteeksi.
Knut Pipping kertoo, miten pohjoissuomalai-
nen pataljoona, jonka mukana hän oli palvellut
Vienan Karjalassa ja myöhemmin Äänisen ran-
nikolla, täytti tehtävänsä Ihantalassa, jonne JR 12
oli siirretty kesäkuussa 1944. Miesten innostus
sotaan oli ollut siihen asti laimeanpuoleista. He
tosin pelkäsivät venäläisiä ja moni vihasikin hei-
tä neuvostopartisaanien surmattua siviiliväkeä
Pohjois-Suomen rajaseudulla, mutta toisaalta mie-
het "epäilivät politiikkamme tarkoituksenmukai-
suutta ja pitivät sotaa 'herrojen sotana', joka ei
oikeastaan heitä liikuttanut".
Ihantalassa JR 12:n II pataljoona otti 28. päi-
vänä kesäkuuta vastuun osasta suomalaisten rin-
tamaa. "Seuraavan viikon se taisteli taukoamat-
ta, torjui hyökkäyksen toisensa jälkeen ja menet-
ti kolme neljäsosaa miehistöstään, mutta saades-
saan vaihdon 4. heinäkuuta pataljoona jätti sa-
mat asemat, jotka se oli ottanut vastaan." Pippin-
gin karu muistokirjoitus aseveljilleen on yhtä vai-
kuttava kuin Thermopylaissa kaatuneille Spartan
sotureille omistettu. Hänen sotilaallisen lakoniset
mutta paljon sisältävät sanansa voitaisiin pienin
muutoksin sovittaa moneenkin Suomen armei-
jan yksikköön.

Sodasta päästään taistellen ja suurin uhrauksin 925
Asemat pidettiin, vihollinen torjuttiin, ja niin kävi
kaikilla Suomen rintamilla. Todettuaan hyök-
käyksen juuttuneen Ihantalaan neuvostojoukko-
jen johto määräsi heinäkuun alussa kolme divi-
sioonaa rynnistämään laivaston avulla Viipurin-
lahden yli. Ne pääsivät lahden länsirannalle, mut-
ta saksalainen divisioona heitti hyökkääjät me-
reen ja vihollinen siirtyi puolustukseen. Vuosal-
mella puna-armeij alaiset pääsivät heinäkuun alus-
sa Vuoksen yli ja yrittivät edetä Ihantalan puolus-
tajien selkään, mutta sillanpäätä ei saatu laajen-
netuksi. Everstiluutnantti Ehrnrooth savolaisi-
neen kunnostautui Vuosalmellakin, muttaJR 7:n
alkuperäinen miehistö hupeni kovissa taisteluis-
sa pahoin.
Puolustus oli käynyt kaikkialla Karjalan kan-
naksella ja lähitienoilla liian sitkeäksi murtaa, ja
viholliselta loppui aika. Stalin totesi länsivaltain
joukkojen pääsevän Ranskassa jo nopeasti eteen-
päin ja keskitti voimansa Saksan valloitukseen.
Heinäkuun puolivälin jälkeen neuvostosotilaita
ryhdyttiin siirtämään Kannakselta, minkä heitä
vielä oli hengissä ja taisteluky ky isinä. Hyvin pian
Saksakin veti Karjalasta taisteluosasto Kuhlmayn
ja maavoimien yksiköt. Ne olivat auttaneet maa-
tamme tärkeällä tavalla vaarallisessa tilanteessa,
mutta poliittisesti saksalaiset olivat pahana rasit-
teena Suomelle.
Laatokan pohjoispuolella Aunuksesta vetäyty-
nyt suomalainen armeijakunta, jota johti heinä-
kuun alkupäivistä lähtien kenraalimajuri Armas-
Eino Martola, asettui puolustukseen heikosti va-
rustettuun asemaan, joka ulottui Impilahdelta
Suistamon itäosaan ja Toivajarvelle. Vihollisen
voimat olivat ehtineet kulua, ja Martolan miehet
pysäyttivät sen kovissa taisteluissa heinäkuun
keskivaiheilla. Ilomantsissa vihollinen pääsi Suo-
men puolelle, mutta kenraalimajuri Erkki Raap-
panan joukot pysäyttivät hyökkäyksen ja saarsivat
heinäkuun lopussa alkanein vastahyökkäyksin
monta yksikköä. Motteja ei jaksettu purkaa, mutta
pääosa niihin joutuneista pakeni jättäen suoma-
laisten saaliiksi paljon materiaalia.
Suomalaiset saivat heinäkuussa 1944 arvokkaan
torjuntavoiton, armeija pelasti maan itsenäisyy-
den suurin ponnistuksin ja verta vuotaen kuten
talvisodassakin. Stalin oli toisaalta saanut sotilaal-
lisen arvovaltansa palautetuksi puna-armeijan
karkotettua suomalaiset Itä-Karjalasta ja vallattua
Viipurin. Vaikka joukot eivät olleet päässeet Ky-
mijoelle, Govorov sai Neuvostoliiton marsalkan
arvon. Suomalaiset olivat menettäneet 1944 noin
30 000 miestä kaatuneina ja jatkosodassa yhteen-
sä noin 65 000. Puna-armeij alaisia oli kaatunut
sodassa Suomea vastaan 1941-44 suomalaisten
tutkijoiden arvion mukaan noin 300 000 miestä.
Oli todella tullut aika neuvotella rauhasta.
Mannerheim johtaa
maata rauhaa kohti
Nähtyään, ettei Suomea saataisi antautumaan,
Stalin ilmoitti heinäkuun keskivaiheilla Aleksan-
dra Kollontain välityksellä olevansa valmis neu-
vottelemaan rauhasta. Suomalaisten tulisi kuiten-
kin tehdä aloite, ja presidentti Rytin ja ministeri
Tannerin sekä koko Linkomiehen hallituksen olisi
erottava. Ryti, Mannerheim ja hallituksen sisären-
gas neuvottelivat tilanteesta ja päätyivät siihen,
että Ryti eroaisi ja Mannerheim valittaisiin tasa-
vallan presidentiksi.
Venäläisten pääteltiin hyväksyvän Mannerhei-
min, koska he otaksuivat marsalkan ymmärtävän
heidän ajatustapaansa. Häntä kohtaan Suomes-
sa tunnettu suuri luottamus taas tekisi sodasta ir-
tautumisen mahdolliseksi sen aiheuttamatta sisä-
poliittisia vaikeuksia. Presidentin vaihdosta pe-
rusteltiin Rytin terveyden heikentymisellä, ikään
kuin 77-vuotiaan Mannerheimin kunto olisi ollut

926 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
sen parempi, mutta myös maan vaarallisella ase-
malla, jonka vuoksi poliittinen ja sotilaallinen joh-
to oli hyvä keskittää samalle miehelle.
Eduskunta valitsi elokuun 4. päivänä 1944 eri-
tyisellä lailla Mannerheimin tasavallan presiden-
tiksi. "Sairauksien ja työn uuvuttama vanha mies
seisoi nyt yksin kansan luottamuksen valokeilassa.
Vain häneen kansa saattoi epätoivoisessa asemas-
saan turvautua. Hän jos kukaan, niin ajateltiin,
voi pitää eri suuntiin pyrkivät yhdessä ja johtaa
maansa pois sodasta", kirjoittaa Erik Heinrichs.
Suomen marsalkka astui uuteen virkaansa heti.
Risto Ryti palasi Suomen Pankin pääjohtajaksi.
Hän oli pääministerinä kantanut päävastuun Mos-
kovan rauhasta 1940 ja myöhemmin tasavallan
presidenttinä maan tukeutumisesta Saksaan, mikä
johti jatkosodan syttymiseen. Ensimmäisenä hän
ryhtyi 1943 pyrkimään jälleen rauhaan, mutta
maan ollessa perikadon partaalla hän sitoutui yli-
päällikön vaatimuksesta henkilökohtaisesti sodan
jatkamiseen. Siihen asti Ryti oli aina vastustanut
muodollista liittoa Hitlerin kanssa, mutta maan
edun vaatiessa hän uhrautui tälläkin tavoin Suo-
men hyväksi ja kun oli tullut aika erota presiden-
tin virasta, hän teki sen sanomatta yhtään turhaa
sanaa.
Rytin epäitsekkyys ja hänen tyyni, asiallinen
valtiomiehen työnsä raskaina aikoina, suunnat-
toman vastuun painamana, olivat aina täysin
eleettömät, ikään kuin itsestään selvät. Siitä osaksi
johtunee, että hänen kansansa ei näytä tähän päi-
vään mennessä täysin ymmärtäneen hänen suu-
ruuttaan isänmaan palvelijana. Kun mies ei pyy-
dä itselleen mitään eikä tehosta koskaan itseään,
voi kulua hieman aikaa, ennen kuin hänen teko-
jensa arvo täysin tajutaan. Risto Ryti ei ollut ereh-
tymätön, ja hän oli luonteeltaan liian pidättyvä
luodakseen välitöntä yhteyttä kansaansa, mutta
hän teki Suomelle hyvin suuria palveluksia.
Mannerheimilla oli hieman vaikeuksia uutta hal-
litusta muodostettaessa. Sen tuli olla rauhanhal-
litus, mutta sen koostumus ei saisi hälyttää saksa-
laisiakaan liiaksi. Kokoomushallituksen pääminis-
teriksi saatiin lopulta suostumaan kansanedusta-
ja Antti Hackzell, entinen ulkoministeri ja Mosko-
van-lähettiläs, ja ulkoministeriksi venäläiset hy-
vin tunteva Carl Enckell. Linkomies ja Tanner
jäivät syrjään, mutta samoin kävi rauhanopposi-
tion miesten ja Paasikiven.
Berliinissä elätettiin vielä toivoa suomalaisten
"uskollisuudesta", ja elokuun keskivaiheilla sota-
marsalkka Wilhelm Keitel saapui Mikkeliin muka
vahvistamaan Suomen presidentin selkärankaa
korkealla kunniamerkillä. Mannerheim totesi
kuitenkin muitta mutkitta, että Rytin pakkotilassa
antama vakuutus ei hänen erottuaan sitonut suo-
malaisia. Keitelin mielialaa tuskin paransi Man-
nerheimin lentokentälle toimittama lahja: suuri
korillinen rapuja, joiden takaperoinen liikkumis-
tapa viittasi Saksan sotilaallisen aseman kehityk-
seen. Mannerheimin ilkeistä piloista tämä lienee
ollut pirullisin.
Kun Saksan asema huononi hyvin nopeasti,
Mannerheim päätti elokuun lopulla muutamien
luottamusmiestensä kanssa neuvoteltuaan pyrkiä
viipymättä rauhaan. Moskovaan annettiin tästä
tieto, ja sieltä saatiin ennakkoehdot: suhteet Sak-
saan oli katkaistava ja sen joukkoja oli vaadittava
poistumaan Suomesta syyskuun 15. päivään men-
nessä. Suomen antautumisesta ei enää puhuttu.
Eduskunnan enemmistö päätti että ennakkoeh-
toihin suostuttaisiin, ja aselepo alkoi syyskuun 5.
päivänä 1944. Sen jälkeen Suomessa levisi mo-
nenlaisia huhuja tulossa olevista kovista rauhan-
ehdoista. Kuulin perunannostossa kotikylän eu-
koilta muun muassa sen, että koko Pohjois-Suo-
mi pitäisi antaa Neuvostoliitolle.
Moskovaan lähetettiin rauhasta neuvottele-
maan valtuuskunta, jota johti aluksi pääministeri

Sodasta päästään taistellen ja suurin uhrauksin 927
KARTTA 22 SUOMEN MOSKOVAN RAUHASSA 1940 MENETTÄMÄT ALUEET JA PARIISIN RAUHASSA 1947
MENETETTY PETSAMON KUNTA (TIHEÄ VIIVOITUS).

928
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Hackzell ja hänen sairastuttuaan Suomesta kii-
reesti lähetetty Carl Enckell. Mukaan ei ollut huo-
littu J.K. Paasikiveä, jota pidettiin yleisesti liian
myöntyväisenä. Valtuuskuntien kokoonnuttua ul-
koministeri Molotov nöyryytti Suomen edusta-
jia kiukkuisin puhein tapansa ja makunsa mu-
kaan. Se olikin sopiva alkusoitto niin sanotuille
neuvotteluille, jotka olivat kuten jo 1940 pelkkää
rauhanehtojen sanelua. Niistä oli kuitenkin päät-
tänyt Stalin eikä Molotov, joka oli loppujen lo-
puksi vain herransa palvelija.
Kysymyksessä oli alustava rauhansopimus, jo-
ka vahvistettaisiin myöhemmin Neuvostoliiton
liittolaisten myötävaikutuksella. Tärkeimpiin eh-
toihin kuului Moskovan rauhan rajojen palautta-
minen ja lisäksi Petsamon kunnan luovuttaminen
sekä laajan alueen vuokraaminen Porkkalan seu-
dulta Neuvostoliiton tukikohdaksi 50 vuoden
ajaksi. Karjalaisten lisäksi menettivät rakkaan
maansa Petsamon kolttasaamelaiset, jotka vetäy-
tyivät Suomeen ja saivat uudet asuinsijat Inarin
Sevettijärveltä. Sotakorvausta Suomen oli makset-
tava 300 miljoonaa dollaria, sotarikolliset tuomit-
tava ja "hitleriläismieliset eli fascisminluontoiset"
järjestöt lakkautettava, kun taas muut poliittisen
toiminnan rajoitukset tuli kumota. Armeija oli
saatettava rauhankannalle kahdessa ja puolessa
kuukaudessa. Rauhansopimuksen täyttämistä
valvoisi liittoutuneiden asettama komissio.
Kiire oli olevinaan niin kova, että Suomen val-
tuuskunta ei saanut odottaa eduskunnan päätös-
tä vaan joutui allekirjoittamaan rauhansopimuk-
sen syyskuun 18. päivänä 1944 omalla vastuul-
laan. Eduskunta vahvisti sopimuksen, mutta lä-
hes kolmannes läsnä olleista edustajista äänesti
sitä vastaan. Se oli mielenosoitus; tuskin he sen-
tään ajattelivat jatkaa sotaa. Rauhanehtojen pa-
himmat pykälät oli toki tiedetty tai arvattu etukä-
teen, ja sotakorvaus oli puolta pienempi kuin
keväällä 1944 vaadittu. Vakavaa huolta herätti-
vät eräät sopimuksen tulkinnanvaraiset kohdat,
ja Porkkalan tukikohta saattoi Suomen vielä il-
keämpään asemaan kuin Hanko talvisodan jäl-
keen, koska sieltä voitaisiin ampua Helsinkiin
melkein millaisella tykillä hyvänsä.
Hackzellin jouduttua eroamaan sairauden ta-
kia heti rauhanteon jälkeen pääministeriksi
suostuteltiin korkeimman hallinto-oikeuden pre-
sidentti Urho Jonas Castren. Hän oli toiminut
1920-luvulla oikeusministerinä, mutta häneltä
puuttui ulkopoliittista kokemusta, eikä hallitus
näyttänyt muutenkaan ajanmukaiselta. Rauhan-
oppositioon kuuluneet tai sitä lähestyneet poliiti-
kot halusivat hallituspohjan uudistamista, ja mar-
raskuun alussa 1944 SDP:n maltilliseen opposi-
tioon kuuluvat ministerit Karl-August Fagerholm
ja Eero A. Wuori kaatoivat Castrenin hallituksen
pyytämällä eroa.
Sota Saksaa vastaan
ja Lapin läänin hävitykset
Saksalaisten karkottaminen Suomesta tapahtui
olennaisesti jo Castrenin hallituksen aikana. Mie-
lialan kääntymistä saksalaisia vastaan he itse aut-
toivat yrittämällä syyskuun puolivälissä siepata
Suursaaren. Everstiluutnantti Martti Miettisen
johtama varuskunta torjui yrityksen ja otti hen-
kiinjääneet saksalaiset vangiksi. Suomen hallitus
käytti tätä heikosti harkittua operaatiota propa-
gandaan, mutta se suututti kansakuntaa ilmankin
ja helpotti poliittista suunnanmuutosta. Saksalais-
ten haaveilemasta oppositiosta ei näkynyt merk-
kiäkään.
Sen varalta, että pohjoisessa jouduttaisiin tais-
telemaan, Mannerheim alkoi syyskuun alkupäivi-
nä siirtää joukkoja sinne ja nimitti kenraaliluut-
nantti Hjalmar Siilasvuon näin muodostetun ar-
meijakunnan komentajaksi.Jo syyskuun alkupuo-

Sodasta päästään taistellen ja suurin uhrauksin 929
lella suomalaiset evakuoivat valtaosan väestöä
Lapin läänistä sekä Kuusamosta ja Suomus-
salmelta osaksi etelään, osaksi Ruotsiin. Saksa-
laiset upseerit avustivat evakuoinnissa otaksues-
saan sen tapahtuvan puna-armeijan hyökkäyk-
sen pelosta. Ruotsiin evakuoitujen huolto järjes-
tettiin siellä tarmokkaasti ja taitavasti.
Lapin sotaa tutkinut Sampo Ahto osoittaa, että
suomalaisten alkuperäisenä tarkoituksena oli an-
taa saksalaisten poistua rauhassa. Niinpä sovit-
tiin aikataulusta, jonka mukaan he vetäytyisivät,
ja suomalaisten oli määrä seurata melko tiiviissä
tuntumassa mutta ahdistamatta äskeisiä ase veljiä.
Tämä ei johtunut niinkään ystävyydestä heihin
kuin halusta välttää omia tappioita ja vahinkoja.
Oulun seutu ja Pudasjärvi siirtyivätkin täten so-
vinnolla suomalaisille.
Tähän valesotaan puuttui syyskuun lopussa
venäläisten johtama valvontakomissio, joka vaa-
ti tiukasti suomalaisia käymään sotaa tosissaan.
Taisteleminen Saksan vahvaa 20. Vuoristoarmei-
jaa vastaan ei houkutellut, mutta käskyä oli totel-
tava. Siilasvuo ryhtyi heti näyttävään ja uhkaroh-
keaan yritykseen: everstiluutnantti Wolf H. Hals-
tin komentama JR 11 vietiin Oulusta vain kevyin
ilmatorjuntatykein suojatuilla rahtialuksilla Tor-
nioon, jonne se saapui 1. päivänä lokakuuta. Sii-
lasvuon vaarallinen operaatio yllätti saksalaiset,
heidän vastahyökkäyksensä torjuttiin, ja loka-
kuun 7. päivänä Tornio ja Kemi olivat suomalai-
silla.
Muun Peräpohjolan ja Lapin valtaaminen kävi
hitaasti jo sen vuoksi, että teitä oli vähän ja keli-
rikko haittasi. Suomalaiset etenivät joenvarsia
ylöspäin ja taistelivat sotaväsymyksestään huoli-
matta hyvin. Silti pohjoiseen perehtyneet saksa-
laiset vetäytyivät omassa tahdissaan, jonka mää-
räsi valtavien varastojen evakuointi Norjaan. Vas-
tustajan viivyttämiseksi tuhottiin sillat, miinoitet-
tiin tiet ja poltettiin miltei kaikki rakennukset.
Välillä vuoristojääkärit taistelivat, ja tappioita syn-
tyi molemmin puolin.
Kun JR 11 valtasi 16. lokakuuta Rovaniemen,
8 000 asukkaan kauppala todettiin perin pohjin
tuhotuksi, ja samoin oli Lapin puolella. Vain ani
harvassa tapauksessa saksalaiset olivat säästäneet
kairassa asuvan tutun perheen yksinäisen talon,
ja useimmat kirkot olivat pystyssä. Kyseessä oli
etupäässä normaali strateginen hävitys, "poltetun
maan taktiikka", mutta hävityksen täydellisyyttä
näkyy jossain määrin lisänneen halu kostaa enti-
sille aseveljille, joita pidettiin pettureina.
Saksalaiset poistuivat Inarin Lapista marras-
kuun puolivälin jälkeen, mutta Enontekiöllä he
pureutuivat vielä tammikuussa mielenosoituksel-
lisesti Kilpisjärven maastoon. Maaliskuun alussa
1945 Suomen hallitus muisti vihdoin julistaa Sak-
salle sodan, mutta sotatoimet olivat silloin jo lo-
pussa. Suomi oli palauttanut armeijansa sopimuk-
sen mukaisesti rauhankannalle, ja joukkojen huol-
taminen oli talvisessa Lapissa vaikeaa, joten vuo-
ristojääkäreitä ei yritetty karkottaa tunturista, en-
nen kuin he häipyivät itsestään huhtikuun 25. päi-
vänä. Viisi päivää myöhemmin Hitler teki itse-
murhan ja Saksa antautui.
Tilitystä raskaista sodista
Lapin sodassa maamme menetti miinanraivauk-
sessa kuolleet mukaan lukien noin 1 000 kaatu-
nutta. Kaiken kaikkiaan suomalaisia kuoli sodis-
sa 1939-45 noin 92 000 henkeä. Suomen kan-
salta oli riistetty arvokkaita, asukkailleen äärettö-
män rakkaita alueita. Jokainen sodassa ollut oli
myös kärsinyt pahoja mieskohtaisia menetyksiä:
vähintään monta vuotta nuoruudesta oli mennyt,
usein myös tuntuva osa terveydestä ja kunnosta.
Noin 50 000 miestä jäi pysyvästi vammaisiksi,
monelta oli mennyt käsi tai jalka tai näkö silmis-

930
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
tä, toisilla oli muita pahoja vaurioita. Sota-
vammaisten kärsimykset ovat kestäneet kauan,
mutta harvoin he ovat nurkuneet tai valittaneet.
Mikään puhe heidän urheudestaan ei riitä, pa-
rempi tehdä kunniaa vaieten.
Tunsin Pälkäneellä sotainvalidin, entisen rengin
Niilo Mäkisen, joka oli saanut sotamiehenä va-
paudenristin mutta haavoittunut lopulta käsikra-
naatista. Raudan siruja jäi päähänkin. Niilon jär-
ki oli terävä ja mieli terve, mutta työ ei käynyt,
kiduttava päänsärky vaivasi muutenkin usein.
Niilo istui kesäaamuna kivellä tien vieressä selkä
kyyryssä, kasvot tuhannessa tuskan rypyssä, ja
uskoi tutulle miehelle: "... toi pää taas niin perke-
leen kippee!" Mietin hetken ja sanoin hämäläi-
sen arkista puheensävyä tapaillen: "Niilolta meni
terveys tän maan takia." Niilo sävähti. Selkä
suoristui, rypyt hävisivät kasvoista, katse hyväili
Harhalan kylämaisemaa, jota Mallasvesi ja Pintele
kehystivät kesäauringossa loistaen. Kaunis hymy
kirkasti Niilon kasvot kun hän virkahti: "Ei olisi
väliä vaikka olis henkikin menny ... tämmöisen
maan takia!"
Ymmärrettävästi on kymmeniä vuosia pohdittu,
olisiko sodat voitu välttää maan ja kansan joutu-
matta vielä suurempiin onnettomuksiin. Monilla
ihmisillä on vastustamaton halu kuvitella, että aina
ja kaikissa tilanteissa olisi voitu tehdä toisinkin.
Oma käsitykseni vuosien 1939-41 tapahtumista
on jo käynyt selville, ja korostan vielä sitä, että
Suomi oli Ison-Britannian ohella ainoa sotaan jou-
tunut Euroopan maa, joka säilyi miehitykseltä.
Suomi pysyi myös demokratiana sota-ajan ohi.
Mutta kuten aina historiassa, jää osoittamatta sito-
vasti kuinka olisi käynyt, jos olisi menetelty toi-
sin.
Rauhanteon jälkeen alkoi sodanajan johtomies-
ten syyttely väärästä politiikasta, mutta kaikki ei-
vät siihen yhtyneet. Kannattaa muistaa Helsin-
gin juutalaisen rabbiinin puhe Suomen armeijas-
sa kaatuneiden juutalaisten muistojuhlassa itse-
näisyyspäivänä 1944. Maamme vähälukuiset juu-
talaiset olivat taistelleet sodissa kuten muutkin
suomalaiset, monet suuresti kunnostautuen, mut-
ta silti olisi voinut otaksua heidän paheksuneen
aivan erikoisesti Suomen tukeutumista Saksaan.
Muistojuhlaan kutsuttuna tasavallan presidentti
Mannerheim sai synagogassa kuulla, mitä Suo-
men juutalaiset ajattelivat maastaan, jossa he oli-
vat saaneet 1918 kansalaisoikeudet. Erik Hein-
richs kertoo tästä kirjassaan marsalkasta.
Rabbiini lausui syvän kunnioituksensa Suomel-
le, joka "siinä vaikeassa tilanteessa, mihin armo-
ton kohtalo on tämän maan syössyt", oli uskolli-
sesti säilyttänyt perustavat ihmisoikeudet. "Se
tapa, jolla Suomi on kohdellut juutalaisia kansa-
laisiaan näinä kohtalokkaina vuosina, merkitään
kultakirjäimin Juudan kansan ja muidenkin kan-
sakuntien historiaan valonsäteenä tässä pimeäs-
sä ja katkerassa ajassa."Juutalaiset, jotka ovat ha-
jallaan ja vainottuina pyrkineet aina kouluttamaan
lapsiaan ja arvostaneet sivistystä, osoittivat siis
suurta asiallisuutta ja rehellisyyttä. He uskalsivat
myös, toteaa kenraali Heinrichs, "valita juuri tä-
män epäkiitollisen hetken todistaakseen siitä, mitä
rikkinäinen ja kylmä ympäristö kieltäytyi näke-
mästä ja julki lausumasta".
Risto Ryti (vasemmalla). Väinö Tanner (edessä) ja Edwin Linkomies poistuvat 1946 Säätytalosta sotasyyllisyysprosessin päätyt-
tyä, tuomittuina tekemättömistä rikoksista takautuvan lain nojalla. Näiden miesten kunniaa ei voitu riistää, eikä sitä tarvitse siis
palauttaa. Todellista sotasyyllistä ei nähty Säätytalossa.

••■; *.

932
Vaarallisen
näköinen rauha
Valvontakomission vaatimukset
ja kommunismin paluu
UJ. Castrenin hallituksen lyhyenä toimiaikana
ehti tapahtua paljon. Liittoutuneiden etupäässä
venäläisistä koostuva valvontakomissio saapui
Helsinkiin syyskuun lopulla; kolmen englantilai-
sen jäsenen merkitys oli vain muodollinen. Ko-
mission puheenjohtajaksi Stalin oli nimittänyt
kenraalieversti Andrei Zdanovin, jota pelättiin
Suomessa, koska hän oli hyvin korkealla neuvos-
tohierarkiassa ja hänen tiedettiin johtaneen 1940
kovin ottein Viron itsenäisyyden tuhoamista.
Zdanov oli alkuaikana melko paljon Helsingissä,
myöhemmin vähemmän, mutta hän ei ollut ko-
vin aktiivinen eikä hyökkäävä, ja valvontakomis-
sio osoittautui yleensäkin asiallisemmaksi kuin oli
odotettu.
Ensimmäisiä tehtäviä oli sotavankien palautta-
minen Neuvostoliittoon. Valvontakomissio vaati
että myös Suomeen siirretyt inkeriläiset oli pa-
lautettava, joskaan tätä ei valvottu tiukasti. Mo-
net inkeriläiset pakenivat Ruotsiin, ja jonkin ver-
ran heitä jäi vähin äänin Suomeenkin. Hyvin ras-
kasta oli palauttaa Neuvostoliittoon ne suomen-
sukuiset sotilaat, jotka olivat joutuneet sodan ai-
kana eri tavoin maahamme ja liittyneet täällä pe-
rustettuun Heimopataljoonaan. Suuri osa heistä
karkasi ennen luovuttamista, usein suomalaisten
auttamina. Näitä miehiä etsittiin myöhemminkin,
ja vielä 1949 kuulin Keski-Suomessa etappi-
linjasta, jota käyttäen vaarassa olevia autettiin siir-
tymään Ruotsiin. Kinnulassa oli asiamiehenä suo-
jeluskunnan entinen paikallispäällikkö Toivo Lep-
pänen, ja näkemäni pakolainen oli nuorehko vi-
rolainen mies.
Rauhansopimuksen määräys "hitleriläismielis-
ten" eli "fasisminluontoisten" järjestöjen lakkaut-
tamisesta osoittautui tulkinnanvaraiseksi. Asialli-
sesti katsoen se olisi edellyttänyt vain muutaman
mitättömän kansallissosialistisen ryhmän lakkaut-
tamista. Kun hallitus katsoi parhaaksi lakkauttaa
jo syyskuussa 1944 myös Isänmaallisen Kansan-
liikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran sekä vas-
taavan naisjärjestön, tätä saattoi perustella aina-
kin näiden järjestöjen ilmeisellä neuvostovastai-
suudella.
Suojeluskuntajärjestö taas ei ollut missään ta-
pauksessa hitleriläinen eikä fasistinen joukko-
kunta vaan osa Suomen puolustuslaitosta, mutta
neuvostohallitusta epäilytti sen jääminen armei-
jan tueksi, joten suojeluskunnat täytyi lakkauttaa
marraskuussa 1944. Vähän myöhemmin sama-
na vuonna lakkautettiin myös Lotta Svärd -järjes-
tö ja vihdoin tammikuun lopulla 1945 Suomen
Aseveljien Liitto, jonka toiminnan pääpaino oli
ollut sodasta kärsineiden huoltotyössä. Näiden
suurten järjestöjen lakkautus oli epäilemättä suu-
reksi osaksi suomalaista tilaustyötä.
Tällaiset toimenpiteet herättivät etenkin porva-
rillisessa väestössä kasvavaa huolestumista, kun

Vaarallisen näköinen rauha 933
Suomen kommunistinen puolue pääsi toisaalta
toimimaan täysin laillisesti. SDPista erotetut "kuu-
toset" vapautuivat syksyllä 1944 vankeudesta ja
palasivat eduskuntaan. He alkoivat lähentyä kom-
munisteja, ja lokakuun lopussa perustettiin löy-
hä vasemmistoainesten ryhmittymä Suomen
Kansan Demokraattien Liitto (SKDL), johon
kuuluivat SKP ja "kuutoset" sekä muuta sosiaali-
demokraattien oppositioainesta, joka oli arvos-
tellut jo sodan aikana Tannerin politiikkaa.
SKDL:n puheenjohtajana toimi lyhyen aikaa
Karl H. Wiik, mutta pian kommunistit ottivat lii-
tossa tosiasiallisen johdon. SKDL ei määritellyt
aatepohjaansa selvästi, kun tarkoituksena oli ka-
lastaa joukkoon lisää sosiaalidemokraatteja ja
maalaisliitonkin vasemman laidan kulkijoita. Lii-
ton kannattajia ryhdyttiin kutsumaan "kansan-
demokraateiksi" kuten myös vastaavia ryhmiä
useissa Itä-Euroopan maissa erotukseksi perintei-
seen parlamentaariseen demokratiaan pitäyty-
vistä puolueista.
Lokakuussa 1944 perustettiin Suomi-Neuvos-
toliitto-Seura (SNS), johon liittyi SDP:n oppositio-
miehiä, kuutosten kannattajia ja kommunisteja
mutta paljon porvarillistakin väkeä. Seura kutsui
valtioneuvos J.K. Paasikiven kunniapuheen-
johtajakseen. SNS:n jäsenyys oli jonkin aikaa tär-
keä uuden suuntauksen tunnusmerkki, mutta seu-
ran poliittinen merkitys jäi vähäiseksi, ja ennen
pitkää sen toiminta jollain tavoin koteloitui. Seu-
ran hyökkäys aseveliliittoa vastaan oli kuitenkin
tammikuussa 1945 ainakin osaksi syynä liiton lak-
kauttamiseen.
Paasikivi tarttuu valtiolaivan ruoriin
Castrenin hallituksen erottua marraskuussa 1944
porvarilliset puolueet pyysivät Juho Kusti Paasi-
kiveä ryhtymään pääministeriksi, ja vaikka hän
oli lähes 74 vuoden iässä, hän suostui tähän vai-
keaan tehtävään. Selvästi hän uskoi olevansa ai-
noa mies, joka pystyisi johtamaan Suomea uusissa
oloissa, ja niin ajatteli myös suuri osa kansakun-
taa. Pääministeri Paasikiven sanat kaikuivat roh-
kaisevina radiopuheessa itsenäisyyspäivänä 1944:
"Olemme nyt... laakson pohjassa, johon tapauk-
set ovat meidät heittäneet. Tie ylöspäin on vai-
kea. Ilman ponnistuksia emme pääse nousemaan.
Tarvitaan lujia otteita. Mutta jokainen askel tulee
viemään meitä lähemmäs vapaita maisemia."
Jo Paasikiven ikä herätti luottamusta, kun sii-
hen liittyi monipuolinen kokeneisuus. Tavallinen
kansa ei ollut selvillä valtioneuvoksen terävästä
älystä ja laajoista tiedoista, mutta johtomiehet
tunsivat ne. Poliitikkona Paasikivi tosin tunnet-
tiin lähinnä vuodelta 1918, jolloin hän oli puske-
nut päänsä seinään, mutta hänen otaksuttiin silti
tulevan toimeen venäläisten kanssa. Nämä taas
pitivät Paasikiveä tiettävästi ennen kaikkea myön-
tyväisenä miehenä, kun eivät tunteneet valtioneu-
voksen monipohjaista luonnetta ja ajattelua.
Paasikivellä oli suuren päällikön piirteitä, jotka
vaikuttivat ihmisiin. Hänen graniittinen nimen-
säkin herätti vaistomaista luottamusta. Valtioneu-
vos oli pitkä ja roteva, ja iso nenä, turpeat huulet
ja pystytukka tekivät hänestä veistoksellisen ru-
man miehen, mikä herätti kunnioitusta ja pel-
koakin. Vaikutelmaa lisäsi römeä ja käheä ääni.
Paasikiven tuntevat tiesivät hänen hermostuvan
helposti, kiukuttelevan ihmisille vihaisesti pär-
pättäen ja moittivan usein toisia, eritoten poliitik-
koja, mutta ailahtelevasta käytöksestä huolimat-
ta valtioneuvoksesta uhosi suuri itseluottamus.
Lähipiiri tiesi sen horjuvan, jos tilanne näytti "hir-
muiselta", Paasikiven mielisanaa käyttääkseni,
mutta hänen rohkeutensa palautui yleensä no-
peasti.
Paasikiven toinen hallitus oli sekoitus porvaril-
lisen keskustan ja vasemmiston edustajia. Joukos-

934
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
sa oli rauhanopposition miehiä, kuutosia ja yksi
kommunistikin: toinen sosiaaliministeri Yrjö Lei-
no. Salkuttomana varapääministerinä toimi
SDP:n oppositioon kuulunut metsähallituksen
pääjohtaja Mauno Pekkala ja oikeusministerinä
rauhanoppositiota lähentynyt tohtori Urho Kek-
konen maalaisliitosta. Hallituksen tehtävänä oli
viestittää myönteistä suhtautumista Neuvostoliit-
toon, ja siihen se sopi. SKPille oli ongelmallista
osallistua porvarillisen valtion hallitukseen, mut-
ta se näytti suotavalta idänsuhteiden takia. Paasi-
kivi halusi puolestaan hillitä puoluetta vetämällä
sen mukaan parlamentaariseen politiikkaan.
Koska eduskunta oli istunut yhteen menoon vuo-
desta 1939 eikä sen koostumus vastannut kansan
sodanjälkeisiä mielipiteitä, jo Castrenin hallitus
oli päättänyt, että vaalit pidettäisiin keväällä 1945.
Niihin valmistauduttaessa SKDL koetti saada so-
siaalidemokraatteja vaaliliittoon, mitä osa SDP:n
oppositiosta kannattikin. Tästä syntyi erimielisyyt-
tä, koska sosiaalidemokraattien Väinö Tannerin
linjaan pitäytyvä "asevelisiipi" asettui puoluesih-
teerin, filosofian kandidaatti Unto Varjosen (1916-
54) johtamana vastustamaan jyrkästi tällaista liit-
toa. Ryhmän nimitys johtui eräiden sen jäsenten
innokkaasta osallistumisesta edesmenneen aseve-
liliiton toimintaan.
SKDL:n vaadittua, että tietyt tannerilaiset joh-
tomiehet syrjäytettäisiin vaalilistoilta, SDP:n puo-
luetoimikunta hylkäsi vaaliliiton lopullisesti. Puo-
lueen osastoja kiellettiin myös hakemasta
SKDL:n jäsenyyttä. Osa oppositiosta erosi nyt
SDP:sta ja siirtyi SKDL:ään, mikä eheytti sosiaa-
lidemokraattien sisäistä rintamaa. Eronneisiin
kuului Mauno Pekkala. Puolueeseen jäi silti mal-
tillisempi vasemmisto-oppositio johtajinaan mi-
nisteri Eero A. Wuori, alkuaan helsinkiläinen leh-
timies, ja kansanedustaja K. A. Fagerholm (1901-
84), ruotsinkielinen sosiaalidemokraatti Siun-
tiosta. Älykäs Fagerholm oli alkuperäiseltä am-
matiltaan kähertäjä, sittemmin lehtimies.
Ennen vaaleja pääministeri Paasikivi neuvoi ra-
diopuheessaan sodanaikaisia johtomiehiä vetäy-
tymään syrjään, jotta eduskuntaan saataisiin "uu-
sia kasvoja". Eräät johtavat poliitikot jättäytyivät-
kin vaalilistoilta, muiden mukana entinen päämi-
nisteri Edwin Linkomies, sosiaalidemokraattien
pitkäaikainen johtaja Väinö Tanner ja maalaislii-
ton puheenjohtaja Viljami Kalliokoski (1894-
1978), halsualainen maanviljelijä, joka oli ollut
1940-44 taitavana maatalousministerinä. Aivan
vaalien aattona Paasikivi ja Wuori löivät puheis-
saan lisää löylyä uuden suunnan puolesta taval-
la, joka oli "ainakin demokratian hengen vastais-
ta" (Jukka Tarkka).
Maaliskuussa 1945 syntyi hyvin vilkkaissa vaa-
leissa ääni vyöry SKDL:n hyväksi sen saadessa
23 % äänistä ja 49 edustajanpaikkaa. SDP sai 50
edustajaa 1939 saamiensa 85 paikan sijasta. Por-
varillisista puolueista maalaisliitto sai 49 paikkaa,
seitsemää vähemmän kuin 1939 SKDL:n saatua
ääniä pientilallisilta etenkin Pohjois-Suomesta.
Kun otetaan huomioon kommunismin ja kauts-
kylaisen sosialismin yhteinen kannatus vuoden
1930 vaiheilla, SKDL:n vaalivoitossa ei ole pal-
jon ihmettelemistä: puolitoista vuosikymmentä
pinnan alla kytenyt radikaali sosialismi oli leimah-
tanut uuteen liekkiin. Epäilemättä myös katke-
ruus sodan aikana koetuista vaivoista ja menetyk-
sistä oli herättänyt katkeruutta Tannerin kannat-
tajia ja maalaisliiton johtoa vastaan.
"Tannerilaisten" heikentyminen näkyi vaalien
jälkeen siitä, että Fagerholm valittiin SDP:n pu-
heenjohtajaksi. Kun puolueen asevelisiipi oli hie-
man hämmentynyt vaalitappiosta, päädyttiin
SKDL:n, SDP:n ja maalaisliiton neuvotteluissa
"kolmen suuren" muodostamaan hallitukseen,
jonka pääministerinä oli valtioneuvos Paasikivi.

Vaarallisen näköinen rauha 935
Hallitusohjelman luonnosteli SKDL:n johtavak-
si hahmoksi noussut Hertta Kuusinen (1904-74),
Otto Ville Kuusisen 1930-luvulla Suomeen tullut
ja sotien aikana täällä piileskellyt tytär. Ohjelman
hahmottelussa auttoi Urho Kekkonen, joka siis
hakeutui yhteistyöhön radikaalien kanssa ja lei-
mautui joidenkin aikalaisten silmissä loppuiäk-
seen vaaralliseksi mieheksi.
Näin syntynyt ohjelmaluonnos näytti jyrkästi
vasemmistolaiselta: Suomen valtiovallan tuli aset-
tua "poliittista taantumusta" vastaan, tutkia äskei-
seen sotaan liittyvät kiistakysymykset ja tehdä joh-
topäätökset niistä, "kansanvaltaistaa" ja puhdis-
taa virkamieskunta, armeija ja poliisilaitos ja ot-
taa suurpääoma "tarvittavassa laajuudessa" yhteis-
kunnan hallintaan. Tällaisena Paasikiven kolman-
nen hallituksen ohjelma noudatti suuressa mää-
rin kommunistien toiveita, mutta pääministeri
saneli sen valtioneuvoston pöytäkirjaan tuntuvasti
kesymmässä muodossa.
Hallitukseen otettiin "kolmen suuren" lisäksi
kaksi RKP:n edustajaa, mutta se painottui silti va-
semmalle, kun ministereistä kolme oli kommu-
nisteja ja kolme vasemmistososialisteja. Entinen
neuvosto vakooja Yrjö Leino sai tärkeän sisämi-
nisterin salkun. Hallituksen koostumus ja ohjel-
ma osoittavat kommunistien havitelleen samaa
taktiikkaa kuin Itä-Euroopan maissa, joissa kom-
munistien, sosiaalidemokraattien ja agraaripuo-
lueen hallitus edelsi kommunistien suvereenia
johtoasemaa. Suomessakin he otaksuivat voivan-
sa rapauttaa poliittisen ja yhteiskunnallisen perin-
teen vähä vähältä, ja tämä näyttikin jonkin aikaa
mahdolliselta. Kommunistien suuret torikokouk-
set rohkaisivat heidän joukkojaan, ja SDP läheni
monen mielestä heitä aivan liiaksi. Pinnan alla
kehityksen suunta alkoi kuitenkin pian muuttua.
Porkkalan alue. sotakorvaus
ja asekätkentäjuttu
Rauhansopimuksen määräyksistä Porkkalan tu-
kikohdan luovuttaminen aiheutti ongelmia, kun
alue oli sovittu ylimalkaisesti, mutta suomalais-
ten mukautuessa vastapuolen ehdotuksiin siitä ei
syntynyt pahoja riitoja. Alueeseen kuului Deger-
byn pitäjä, suuri osa Siuntiota ja Kirkkonummea
ja vähän Inkoota ja Espoota. Vuokra-alue ulottui
Helsingin ja Turun välisen rautatien pohjoispuo-
lelle, mutta junaliikenne sai jatkua, kunhan mat-
kustajavaunujen ikkunat peitettiin teräslevyin en-
nen junan tuloa vuokra-alueelle ja neuvostosoti-
laita nousi vartijoiksi. "Porkkalan tunneli" huvitti
jos harmittikin suomalaisia, ja länsimaisille mat-
kustajille se oli värisyttävä sensaatio.
Sotakorvaus aiheutti heti alkuun melkoisen jär-
kytyksen. Rauhansopimuksessa sen suuruudek-
si oli määrätty 300 miljoonaa Yhdysvaltain dol-
laria, mikä tuli maksaa tavaroina kuuden vuoden
kuluessa. Neuvoteltaessa Zdanov ilmoitti yllät-
täen, että Neuvostoliitolle toimitettavat tavarat
hinnoiteltaisiin vuoden 1938 kurssin ja hintojen
mukaan, siis paljon vuoden 1944 tasoa halvem-
miksi. Aivan näin ei asia käytännössä mennyt, ja
lisäksi Stalin pidensi 1945 korvauksen maksuajan
kahdeksaksi vuodeksi ja alensi 1948 sen nimel-
lisarvoa. Joka tapauksessa Suomi joutui maksa-
maan sodanjälkeisen kurssin mukaan 500-550
miljoonaa dollaria.
Korvaus rasitti tuntuvasti kansan- ja valtionta-
loutta, mutta se maksettiin sangen täsmällisesti,
ja viimeinen erä suoritettiin 1952. Palaan myö-
hemmin korvausten taloudelliseen merkitykseen,
mutta totean vaikeuksia olleen niin paljon, että
Stalin olisi voinut niitä hyväkseen käyttämällä
saada Suomen hyvin hankalaan asemaan. Niin-
pä jo korvausajan pidentäminen 1945 herätti
maassa ihmetystä mutta myös toivoa. Muuten-

936
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
kin neuvostohallitus suhtautui Suomen vaikeuk-
siin korvausasioissa yleensä ymmärtävästi, kos-
ka se ei halunnut vaikeuttaa Neuvostoliitolle ar-
vokkaiden tuotteiden toimittamista.
Todettakoon tässä yhteydessä, että Suomi ei us-
kaltanut ottaa vastaan varoja, joita Yhdysvaltain
hallitus toimitti vuodesta 1947 alkaen tukeakseen
Länsi-Euroopan jälleenrakentamista. Marshall-
avusta, kuten ohjelmaa kutsuttiin Yhdysvaltain
ulkoministerin kenraali George Marshallin mu-
kaan, oli silti apua Suomellekin, koska se lisäsi
metsäteollisuuden tuotteiden kysyntää Länsi-Eu-
roopassa.
Toukokuussa 1945 tehty ilmianto osoitti aktiiviup-
seerien johtaman organisaation kätkeneen eri
puolille maata puolustusvoimien varikoista otet-
tuja aseita. Aloitteen oli tehnyt jo ennen jatkoso-
dan päättymistä everstiluutnantti Usko Sakari
Haahti päämajan operatiiviselta osastolta, ja tar-
koituksena oli luoda miehityksen varalta mahdol-
lisuudet sissisotaan. Operatiivisen osaston pääl-
likkö eversti Valo Nihtilä suostui hankkeeseen,
ja se pantiin toimeen vuoden 1944 loppuun men-
nessä. Kätkentään osallistui tuhansia miehiä, ja
jalkaväen aseita ja muita varusteita varastoitiin
yli 30 000 miestä varten. Hanke oli muodollises-
ti Nihtilän vastuulla, mutta monella ylemmällä
upseerilla oli siitä tietoa, otaksuttavasti myös Man-
nerheimilla.
Asekätkennän paljastuttua valvontakomissio
lähetti Suomen hallitukselle ankaran kirjelmän,
ja kotimainen äärivasemmisto säesti innokkaas-
ti. Hankkeen selitettiin kohdistuneen Neuvosto-
liittoa ja Suomen demokraattisia voimia vastaan,
joten se oli selvitettävä perin pohjin ja syylliset
tuomittava. Oikeusministeri Kekkonen yhtyi hal-
lituksen puolesta näihin vaatimuksiin. Valvonta-
komissio rauhoittui kuitenkin suuresti, kun oli
osoitettu asekätkennän tapahtuneen aktiiviupsee-
rien eikä "fasistien" aloitteesta, kuten kommunis-
tit olivat väittäneet. Venäläisistä se alkoi näyttää
normaalilta sotilaalliselta varotoimelta.
Asekätkentää on arvosteltu jälkeen päin väittä-
mällä, että Moskova olisi voinut käyttää sitä pe-
rusteena Suomen alistamiseen, mutta tarpeen
vaatiessa olisi kyllä keksitty muitakin perustelu-
ja. Toisaalta on otaksuttu, että asekätkennän osoit-
tama aktiivisuus pelotti Suomen kommunisteja
yrittämästä väkivaltaista kumousta. Tässä voi olla
hieman perää, mutta pelkoon oli muitakin syitä,
kun armeijan asevarikotkaan eivät olleet kumous-
miesten hallussa. Suomessa ei syntynyt sellaista
tilannetta, että asekätköjä olisi tarvittu, mutta syk-
syllä 1944 siitä ei ollut suinkaan varmuutta, joten
niistä huolta pitäneet olivat selvästi isänmaan
asialla.
Kuinka tahansa, eduskunta sääti tammikuussa
1947 lain, jonka nojalla asekätkijöitä voitiin ran-
gaista rauhansopimuksen vastaisesta toiminnas-
ta. Kun kenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari
Erkki Raappana ja lähes 1 500 muuta oli tuomit-
tu vankeuteen tai kuritushuoneeseen, kommunis-
tien kiihtymys laantui. Yleisesikunnan päällikkö
kenraaliluutnantti A.F. Airo, jota oli pidetty yli
kaksi ja puoli vuotta tutkinto vankeudessa, joudut-
tiin vapauttamaan, ja eräät muutkin kauan van-
gittuina olleet upseerit jäivät tuomiotta. Jotkut ei-
vät jääneet odottamaan oikeudenkäyntiä. Muuta-
mat etevät upseerit kuten eversti, Mannerheim-
ristin ritari Alpo Marttinen liittyivät kotimaasta
poistuttuaan Yhdysvaltain armeijaan ja saivat siel-
lä tärkeitä koulutustehtäviä.
Puolustusvoimien komentaja, jalkaväenkenraa-
li Erik Heinrichs painostettiin jo 1945 eroamaan
asekätkentäjutun takia, vaikka hänen ei voitu
osoittaa olleen mitenkään vastuussa siitä. Hein-
richsin seuraajaksi nimitettiin vakinaisesti vasta
1946 kenraaliluutnantti Aarne Sihvo, jonka asen-
noituminen muun muassa Mäntsälän kapinaan

Vaarallisen näköinen rauha
937
1932 teki hänestä sodan jälkeen käyttökelpoisen.
Jalkaväenkenraaliksi ylennetty Sihvo oli virassaan
vuoteen 1953 ja tuli hyvin toimeen Paasikiven
kanssa.
Sotasyyllisprosessi jolla
oli oikeudenkäynnin muoto
Paasikiven kolmas hallitus joutui hoitamaan toi-
senkin syksyn 1944 rauhansopimuksesta johtu-
van ja äärimmäisen hankalan tehtävän: oikeuden-
käynnin niin sanottuja sotasyyllisiä vastaan. So-
pimuksessa puhutaan "sotarikoksista syytetyistä",
ja Suomessa tämä tulkittiin aluksi siten, että tar-
koituksena oli rangaista sellainen Neuvostoliiton
kansalaisten vahingoittaminen, joka ei ollut liit-
tynyt suoranaisesti sotatoimiin. Tällaiseen syyl-
listyneitä alettiin tutkia ja tuomita pian sodan jäl-
keen, ja heitähän löytyi jonkin verran, kun asiaa
tehtiin tikustakin.
Vuoden 1945 alusta lähtien puhuttiin kuiten-
kin myös sotaan syyllisiksi väitettyjen poliitikko-
jen rankaisemisesta. "Kuutoset" esittivät sitä edus-
kunnassa jo tammikuussa ja sittemmin SKDL ja
eräät vuoden 1943 rauhanoppositioon osallistu-
neet kesäkuussa tekemässään välikysymyksessä.
Hallitus asetti kuutosten kyselyn jälkeen komi-
tean tutkimaan asiaa puheenjohtajanaan histo-
riantutkija, filosofian tohtori Eirik Hornborg, ja
sen heinäkuussa 1945 antamassa mietinnössä kat-
sottiin tiettyjen johtomiesten syyllistyneen jois-
sakin tapauksissa maan etujen kannalta arvelut-
tavaan menettelyyn. Syytteiden nostaminen näyt-
ti tämän mietinnön perusteella kuitenkin vaikeal-
ta.
Elokuussa 1945 liittoutuneet päättivät Lontoos-
sa pitämässään kokouksessa, että sotaan syyllisiä
Saksan ja sen liittolaismaiden poliitikkoja vastaan
oli aloitettava oikeudenkäynnit. Tämän jälkeen
oli selvää, että näin oli tehtävä Suomessakin, ja
että asia olisi parasta hoitaa kotimaisin voimin jos
suinkin mahdollista. Ainoa laillinen menettely oli
kuitenkin syytettyjen haastaminen valtakunnan-
oikeuteen, ja asiantuntijat totesivat, että siellä hei-
dät hyvin luultavasti vapautettaisiin.
Tarvittiin siis taannehtiva laki ja siihen nojau-
tuva erikoistuomioistuin, jotta voitaisiin tuomita
poliitikkoja teoista, joita niiden tapahtuessa voi-
massa ollut laki ei määritellyt rikkomuksiksi.
Kaikki tämä oli vastoin kotoista ja länsimaista
oikeusperinnettäpä erikoistuomioistuimet kiellet-
tiin nimenomaisesti Suomen hallitusmuodossa.
Asiantuntijat totesivat kaiken tämän moneen ker-
taan, mutta poliittinen tarkoituksenmukaisuus
näytti edellyttävän erityislain säätämistä, ja maan
ollessa vaarallisessa asemassa se ratkaisi asian.
Syyskuussa 1945 eduskunta sääti valvontako-
mission lausunnon kannustamana lain sellaisen
henkilön rankaisemisesta, joka "ratkaisevalla ta-
valla on vaikuttanut Suomen liittymiseen sotaan
vuonna 1941 ... tai estänyt sodan aikana rauhan
aikaansaamisen". Hallituksen esityksen sana-
muoto olisi rajoittanut kanteen nostamisen peri-
aatteessa tasavallan presidenttiin ja valtioneuvos-
ton jäseniin. Kyseessä olevana aikana vain soti-
laallisessa tehtävässä olleen Mannerheimin halut-
tiin siis jäävän oikeudenkäynnin ulkopuolelle.
Perustuslakivaliokunnassa kanteen nostamisen
mahdollisuutta oli kuitenkin väljennetty.
Erinäisten valmistelujen jälkeen hallitus päätti
panna syytteeseen kahdeksan sodanajan johto-
miestä. Mannerheimia ei luettu heihin, mutta ylei-
sesti pelättiin että valvontakomissio puuttuisi
asiaan ja vaatisi häntäkin tuomittavaksi. Oikeu-
den jäseniksi määrättiin kolme korkea-arvoista
lakimiestä ja kaksitoista eduskunnan määräämää
jäsentä, joista neljä oli suorittanut lakitieteen kan-
didaatin tutkinnon. Puheenjohtajana toimi kor-

938
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
keimman oikeuden presidentti ja syyttäjänä oi-
keuskansleri Toivo Tarjanne, joka ei ollut käyttä-
nyt lain hänelle suomaa oikeutta määrätä tehtä-
vään toinen henkilö ja vetäytyä siten vastuusta.
Sotasyyllisoikeus piti Säätytalolla kuusi istun-
toa marraskuusta 1945 helmikuuhun 1946. Syy-
tetyt puolustautuivat tarmokkaasti ja taitavasti,
mutta kun oikeudenkäynti oli alun pitäen rajoi-
tettu koskemaan vuosia 1941-44 ja talvisotaa kiel-
lettiin nimenomaisesti käsittelemästä, todelliset
sotasyylliset Stalin ja Molotov jäivät pimentoon.
Syytetyt ja heidän avustajansa onnistuivat kyllä
viittaamaan tähän ja totesivat painokkaasti sen-
kin, että kyseessä oli täysin poliittinen prosessi,
jolla oli vain oikeudenkäynnin muoto.
Enimmät suomalaiset seurasivat järkyttyneinä
oikeudenkäyntiä, josta sanomalehdet antoivat
osuvan kokonaiskuvan lukuun ottamatta SKDLin
lehtien kiihkeitä ja puolueellisia selostuksia. Pää-
ministeri Paasikivi ja oikeusministeri Kekkonen
koettivat selittää suuttuneelle kansakunnalle me-
nettelyn välttämättömyyttä, mutta monen oli vai-
kea ymmärtää sitä. Ankarasti arvosteltiin eten-
kin oikeuskansleri Tarjannetta, joka joutui han-
kalassa tehtävässään sanomaan monenlaista kuo-
huttavaa. Syytetythän oli pakko tuomita rikok-
sista, joita ei ollut tapahtunut. Kymmeniä vuosia
myöhemmin on vaadittu syytettyjen kunnian pa-
lauttamista, mutta siihen Säätytalon prosessi ei
koskenut vähääkään.
Syytteet käsittelivät Suomen joutumista jatko-
sotaan ja rauhanteon viivyttämistä siinä henges-
sä, kuin syytetyillä olisi ollut paljonkin valinnan
varaa, ja tuomioitahan siitä syntyi. Valvontako-
mission kovasti painostaessa presidentti Risto
Rytin rangaistukseksi tuomittiin helmikuun 20.
päivänä 1946 kerrassaan 10 vuotta kuritushuo-
netta. Muut joutuivat kärsimään vankeusrangais-
tuksen, pääministeri J. W. Rangell 6 vuotta, pää-
ministeri Edwin Linkomies ja ministeri Väinö
Tanner 5,5 vuotta, lähettiläs T. M. Kivimäki 5
vuotta, ministeri Henrik Ramsay 2,5 vuotta, mi-
nisterit Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka 2 vuot-
ta. Eduskunnan valitsemista tuomareista kaksi so-
siaalidemokraattia ja kaksi porvaria äänesti kaik-
kien syytettyjen vapauttamista. Tuomituilla ei ol-
lut vetoamisoikeutta, ja heidät lähetettiin saman
tien rangaistustaan kärsimään lääninvankilaan,
Helsingin Katajanokalle.
On syytä erikoisesti huomata Väinö Tannerin
raskas tuomio. Hän ei ollut toiminut sotavuosina
pääministerinä, ja kuitenkin hänen vankeusai-
kansa oli sama kuin Linkomiehen. Tanner oli kyl-
lä kuulunut koko ajan hallituksen sisärenkaaseen,
mutta olen osoittanut hänen suhtautuneen Neu-
vostoliittoon sangen maltillisesti. Se ei kummin-
kaan merkinnyt mitään, koska Suomen kommu-
nistit vihasivat Tanneria vanhana ja vaarallisena
vastustajana, ja Neuvostoliitossakin karsastettiin
erikoisesti reformististen sosiaalidemokraattien
johtajaa. Kreml oli omalta kannaltaan oikeassa.
Väinö Tannerin osuus suomalaisten yksimielisyy-
teen ja puolustustahtoon oli ollut sodan aikana
erittäin suuri, ja näin oli myös taistelun jatkuessa
sodan jälkeen uusissa olosuhteissa.
Suomen marsalkkaa ei lopultakaan luettu sota-
syyllisiin, ja ääneen lausumattomana perusteena
oli, että hän oli johtanut Suomen rauhaan syk-
syllä 1944. Lisäksi Stalin näyttää aavistaneen, että
virassa olevan tasavallan presidentin vangitsemi-
nen ja syyttäminen tuottaisi melkoisia riskejä. His-
toriantutkija, professori Pentti Airas kertoi 1991
yksityisesti, että joukko upseereita, joista useat
olivat Mannerheim-ristin ritareita, oli päättänyt
estää marsalkan tuomitsemisen sieppaamalla hä-
net poliisilta ja viemällä Ruotsiin. Oli hyvä että
näin dramaattista toimintaa ei tarvittu. En tullut
kysyneeksi, mutta Mannerheim tuskin tunsi ky-
seistä hanketta.

Vaarallisen näköinen rauha 939
Prosessi "sotasyyllisiä" vastaan oli raskas presi-
dentille ja pääministerille, jotka joutuivat allekir-
joittamaan sitä koskevia päätöksiä. Mannerheim
tiesi olleensa vähintään yhtä suuressa vastuussa
puheena olevista ratkaisuista kuin Ryti, jonka si-
toutumista sodan jatkamiseen kesällä 1944 hän
puolustikin oikeudenkäynnissä avoimesti. Paasi-
kivikin muisti hyväksyneensä jatkosotaan johta-
neen politiikan, mutta hänen täytyi kestää tragi-
koominen oikeudenkäynti kylmin ilmein. Paikal-
la olleiden mieleen painuivat Risto Rytin viimei-
sen oikeudessa esittämän lausunnon loppusanat:
"Mutta isänmaan palvelemisessa ei paikka ole rat-
kaiseva vaan tahto. Se voi yhtä hyvin käydä van-
kilassa kuin presidentin linnassa."
Paasikivi moittii päiväkirjassaan syytettyjä ly-
hytnäköisestä politiikasta ja muista virheistä, mut-
ta se oli vain mielen keventämistä kolkossa tilan-
teessa. Kun hän tasavallan presidenttinä armahti
toukokuussa 1949 sairauden takia presidentti Ris-
to Rytin, se oli "ylevin teko, jossa olen ollut mu-
kana viimeisten viiden vuoden aikana". Se myös
sovitti osittain sen "häpeällisen teon", jonka "kat-
soimme olevamme pakotetut tekemään" tuomit-
semalla sotasyylliset. Paasikivi ennusti että tuo-
miot haittaisivat Suomelle talvisodassa tehdyn
vääryyden ohella pahasti todellisen ystävyyden
syntymistä suomalaisten ja venäläisten välille.
Rytin kuoltua 1956 valtaosa kansakuntaa osoitti
pitävänsä häntä kunnioitettuna suurmiehenä, ja
tasavallan presidentti Urho Kekkonen totesi
muistopuheessaan, että "kaikissa kannanotois-
saan hän piti silmämääränään isänmaan paras-
ta".
Suomen "sotasyyllisten" tuomiot joutuivat uu-
teen valoon, kun syksyllä 1946 kuultiin, että kym-
menen Saksan johtomiestä oli Niirnbergissä pi-
detyn oikeudenkäynnin päätteeksi hirtetty syyl-
lisinä sotaan tai suuriin sotarikoksiin. Valtakun-
nanmarsalkka Göring oli välttänyt hirsipuun te-
kemällä itsemurhan. Tähän verrattuna Suomi oli
päässyt hyvin vähällä. Voidaan todeta itse Stali-
nin hyväksyneen sitä suoraan sanomatta suoma-
laisten käsityksen, jonka mukaan he olivat käy-
neet sotaa Neuvostoliittoa vastaan omista paina-
vista syistään eivätkä Saksan liittolaisina. Tämä
lienee vaikuttanut muutenkin Stalinin sodanjäl-
keiseen Suomen-politiikkaan.

941
Paasikivi johtaa kansaansa
vapaita maisemia kohti
Mannerheim väistyy.
Paasikivi jatkaa työtä
Presidentti Mannerheimin voimat alkoivat sodan
jälkeen ehtyä, kun ikää oli paljon ja takana sota-
vuosien suunnattoman raskas työ. Pääministeri
Paasikivi joutui ottamaan yhä enemmän vastuu-
ta hartioilleen, ja kun hän oli itsekin vanha, tämä
tuntui perin hankalalta. Väsynyt marsalkka olisi
ehkä eronnut piankin, mutta Suomen ollessa vaa-
rallisen näköisessä asemassa oli vaikea arvioida,
kuinka kauan kansa tarvitsi hänen yhdistävää ja
rauhoittavaa vaikutustaan. Syksystä 1945 lähtien
sairaus heikensi kuitenkin marsalkkaa yhä pa-
hemmin, ja maaliskuun alussa 1946, heti sotasyyl-
lisprosessin jälkeen, hän pyysi eroa tasavallan pre-
sidentin tehtävistä.
Elämänsä viimeiset vuodet Suomen marsalk-
ka asui enimmäkseen Sveitsissä, etupäässä kau-
niissa Lausannessa Geneven järven rannalla. Hän
käytti paljon aikaa muistelmiensa kirjoittamiseen
ja sanelemiseen muutamien avustajiensa kanssa,
joista eversti Aladär Paasonen kirjoitti luonnok-
sen suurimpaan osaan teosta. Siitä ei tullut tie-
teellistä tutkimusta, vaan sotilaan ja valtiomiehen
muistomerkki, joka osoittaa ennen kaikkea sen,
mitä Mannerheim toivoi hänestä ajateltavan.
Historiantutkijat ja muu jälkimaailma ovat poh-
tineet Mannerheimin elämäntyötä yli puoli vuo-
sisataa, ja aineistoa riittänee vielä pitkäksi aikaa.
Sen lisäksi, mitä olen jo sanonut edellä, kerron
professori Arvi Korhosen yksityisesti esittämän
arvion marsalkan merkityksestä sotavuosina
1939-44: "Mannerheimin taidot sotapäällikkönä
olivat selvästi vanhentuneet, mutta valtiollisena
tilanteenarvioijana hän oli korkeinta luokkaa."
Mutta Suomen marsalkassa ei kiinnosta ainoas-
taan hänen työnsä, vaan myös hänen kiehtova ja
tutkimaton persoonallisuutensa.
Yksinäinen, hienosti käyttäytyvä aristokraatti
Mannerheim rakasti koko ikänsä nuoruutensa
maailmaa, joka oli sittemmin täysin tuhoutunut.
Joutuu kysymään, kuinka Louhisaaren kreivin
pojasta ja keisarinnan chevalierkaartin upseeris-
ta saattoi tulla Suomen demokraattisen ja korut-
toman kansan syvästi ihailtu johtaja, johon luo-
tettiin raskaina aikoina lähes sokeasti. Kuvailtu-
aan Moskovan rauhan vaikutusta Kollaanjoen
puolustajiin Erkki Palolampi jatkaa: "Hiljaa alkaa
sotilaille kirkastua, että Suomi on vielä jäljellä,
on hallitus, kansa ja sotamarsalkka" (Kollaa kes-
tää). Mikä liitti vanhan sotilaan kansaansa niin
lujin sitein, että se tunsi hänet olemassaolonsa yh-
deksi kulmakiveksi? Tavallinen kansalainen tajusi
Helsingin olympialaiset 1952 eivät olleet suomalaisille pelkästään suuri urheilujuhla vaan myös tärkeä merkki maan aseman
vahvistumisesta. Stadionin täyttävä yleisö tervehtii riemuiten maailman kuuluisinta urheilijaa Paavo Nurmen tuodessa Olympian
kentällä sytytetyn tulen kisojen avajaisiin.

942
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
varmaan ennen kaikkea marsalkan järkkymättö-
män velvollisuudentunnon ja tunsi sydämessään:
se mies tekee parhaansa Suomen hyväksi.
Mannerheimin erottua uusi tasavallan presidentti
valittiin hänen jäljellä olevaksi virkakaudekseen.
Erityisen lain nojalla sen teki eduskunta, ja tehtä-
vä oli helppo, kun oli vain yksi todellinen ehdo-
kas: pääministeri, valtioneuvos Juho Kusti Paasi-
kivi. Uuteen hallitukseen tuli SKDL:stä kuusi
ministeriä, maalaisliitosta ja SDP:stä viisi kum-
mastakin, yksi RKP:n edustaja sekä ulkoministe-
riksi tässä tehtävässä yhteen menoon vuodesta
1944 ollut Carl Enckell, ammattiministeri.
Pääministeriksi nimitettiin Mauno Pekkala,
sisäministeriksi edelleen Yrjö Leino, joka oli sol-
minut avioliiton Hertta Kuusisen kanssa, ja oi-
keusministeriksi Eino Pekkala, kaikki SKDL:n
edustajia. SDP:n ministereistä ei ollut keskustel-
tu puolueen elinten kanssa, eikä hallituksessa ol-
lut asevelisosialisteja. Sen väri oli niin vasemmis-
tolainen, että kansakunnan enemmistö sosiaali-
demokraatteja myöten epäili raskaasti sen tarkoi-
tuksia. Paasikivi oli kuitenkin valinnut pääminis-
terin oman makunsa mukaan pitäessään Mauno
Pekkalaa vaarattomana nahjuksena, joka oli toi-
saalta uskollinen maalleen.
Sosiaalidemokraatit
voittavat taistelun työväestä
Lähinnä Pekkalan hallituksen kauteen voitaneen
sovittaa Lauri Hyvämäen sodanjälkeistä aikaa
koskevan kirjan otsikko "Vaaran vuodet". Hyvä-
mäki tarkoittaa mahdollisuutta, että kommunis-
tit olisivat tehneet vallankaappauksen tai Neuvos-
toliitto olisi miehittänyt Suomen. Suomalaisten
huolestumiseen vaikutti paljon sisäministeri Lei-
non jo keväästä 1945 lähtien johtama valtiollisen
poliisin uudistaminen. Lakitieteen tohtori Otto
Brusiinin johdolla erotettiin osa henkilökunnas-
ta, muun muassa apulaispäälliköt, ja korvattiin
kouluttamattomilla, etupäässä äärivasemmistolai-
silla miehillä. Työtehoa uusilla miehillä oli hei-
kosti. "Leinon Valpo" sai pahan maineen jo ase-
kätkentäjutun yhteydessä tapahtuneista mielival-
taisuuksista, ja eduskunta arvosteli syksystä 1946
lähtien toistuvasti sen toimintaa.
Muutakin virkamieskuntaa "puhdistettiin" so-
tien jälkeen tuntuvasti. Huomiota herätti yleisra-
dion pääjohtajan savustaminen virastaan ja jyrk-
känä vasemmistolaisena tunnetun kirjailija Hella
Wuolijoen nimittäminen hänen seuraajakseen
huhtikuussa 1945. Hän johti kuitenkin radiota
varsin maltillisesti pelätessään ilmeisesti Paasiki-
veä. Toukokuun lopulla pakotettiin presidentti
Risto Ryti eroamaan Suomen Pankin pääjohta-
jan virasta. Mainittakoon myös kouluhallituksen
pääjohtajan L. Arvi P. Poijärven ja Helsingin yli-
opiston rehtorin Rolf Nevanlinnan erottaminen
samana vuonna. Monta miestä erotettiin vielä
1946 virastojen ja armeijan puhdistamiseksi "fa-
sismin jäännöksistä", kuten kommunistit selitti-
vät.
Erittäin kova taistelu käytiin työväen ammattiyh-
distysliikkeessä, jossa kommunistit onnistuivat
valtaamaan useita tärkeitä liittoja. Suomen Am-
mattiyhdistysten Keskusliiton ylijohtokin oli liu-
kumassa heille, mutta sosiaalidemokraatit saivat
sen täpärästi estetyksi. Otteet olivat molemmin
puolin kovat, työpaikoilla tapeltiin ja ammattiliit-
tojen toimistoja vallattiin murtautumalla niihin
yöllä, minkä jälkeen vaihdettiin lukkoja ryhdyt-
tiin käyttämään toimistoa liiton vaalitulosten rai-
lakkaaseen väärentämiseen. Tästä syytettiin eri-
koisesti kommunisteja, mutta sosiaalidemokraa-
tit katsoivat yhtä hyvin, että tarkoitus pyhitti kei-
not. Tuloksena oli joka tapauksessa, että SAK:n

Paasikivi johtaa kansaansa vapaita maisemia kohti
johto oli kesästä 1947 lähtien lujasti sosiaalide-
mokraattien käsissä.
Kommunistit pyrkivät 1946 torikokouksia ja
mielenosoitusmarsseja järjestämällä nostamaan
suuren kansanliikkeen tuekseen, mutta tuloksiin
sopii sananlasku "Paljon porua ja vähän villoja,
sanoi piru kun sikaa keritsi." Suomalaiset eivät
oikein innostuneet. SDP oli puolestaan samaan
aikaan eheytymässä: enemmistönä olevien ase-
velisosialistien ja opposition välinen jännitys vä-
heni tuntuvasti. Ensinmainittuja oli myös 1946
puoluesihteeriksi tullut riuskaotteinen Väinö Les-
kinen (1917-72). Opposition toinen johtaja Eero
A. Wuori siirtyi 1945 lähettilääksi Lontooseen,
ja K.A. Fagerholm kääntyi 1947 selvästi SKDL:ää
vastaan. Joulukuussa 1947 SDP osoittautui kun-
nallisvaaleissa tuntuvasti vahvemmaksi kuin
SKDL.
Ei sovi unohtaa porvarillisen väestön lujaa asen-
netta, mutta ratkaisevana esteenä kommunismin
tiellä oli, että sosiaalidemokraattinen työväki kan-
natti vakaumuksesta kotimaista yhteiskunnallis-
ta perinnettä. Ollessani 1947 harjoittelijana Wel-
jekset Friis Oy:n konepajassa Ykspihlajassa häm-
mästyin monien työtovereitteni tuimaa isänmaal-
lisuutta ja peittelemätöntä katkeruutta Neuvosto-
liittoa kohtaan. Päättelin, että kun sosiaalidemo-
kraateissa oli tämä henki, kommunistien olisi ää-
rimmäisen vaikea päästä Suomessa voitolle. Yleis-
tin ehkä liikaa, mutta päätelmä oli oikea.
Ystävyys-ja
avunantosopimuksen synty
Vuoden 1946 mittaan liittoutuneet valmistelivat
lopullista rauhantekoa Saksan puolella olleiden
maiden kanssa, ja näihin luettiin meidänkin
maamme suomalaisten erillissotaa koskevasta teo-
riasta huolimatta. Hallituksen edustajat tunnus-
telivat Moskovassa etukäteen mahdollisuuksia
saada lievennystä rauhanehtoihin, lähinnä siten
että rajaa korjattaisiin Karjalassa Suomen hyväk-
si. Stalin torjui tällaiset toiveet, mutta suomalai-
set luulivat silti, että heillä olisi tilaisuus ainakin
neuvotella ehdoista Pariisissa heinäkuun lopussa
1946 alkaneessa rauhankonferenssissa.
Tämä osoittautui harhakuvaksi. Suomen ehdo-
tuksista ei keskusteltu, ja Neuvostoliiton apulais-
ulkoministeri Andrei Januarj evits Vysinski sanoi
yksityisesti: "Koettakaapa saada raja lähemmäs
Leningradia vieraan vallan avulla ... niin näette
mitä siitä seuraa!" Kun suomalaiset eivät olleet
aikoneetkaan turvautua vieraisiin valtoihin, he
jättivät aluekysymyksen sikseen, eikä lopullinen
rauhansopimus, jonka Suomen valtuuskunta al-
lekirjoitti eduskunnan päätöksen nojalla helmi-
kuun 10. päivänä 1947, muuttanut Moskovan
välirauhansopimusta olennaisesti. Neuvostoliitto
ratifioi rauhansopimuksen vasta elokuun lopus-
sa, mutta viivytys ei johtunut Suomea koskevista
syistä. Valvontakomissio poistui maasta syyskuus-
sa 1947 kansamme suuresti kaipaamatta.
Rauhansopimuksen luultiin vakiinnuttavan Suo-
men aseman, mutta vuodesta 1948 tuli todelli-
suudessa hyvin jännittävä. Se johtui osaksi suur-
poliittisen ilmapiirin viilenemisestä, kun Yhdys-
vallat ryhtyi presidentti Harry S. Trumanin joh-
dolla vastustamaan yhä tiukemmin Neuvostolii-
ton vaikutusvallan kasvua ja Stalin lujitti puoles-
taan asemaansa Itä-Euroopassa. Puola ja Itä-Saksa
olivat lujasti hänen valtapiirissään, ja helmikuus-
sa 1948 kommunistit anastivat vallan Tsekkoslo-
vakiassa. Unkari ja Romania joutuivat samaan
aikaan tekemään pitkälle menevän sotilaallisen
yhteistyö-ja avunantosopimuksen Neuvostoliiton
kanssa.
Helmikuun lopulla Stalin lähetti presidentti
Paasikivelle kirjeen, jossa hän ehdotti Suomelle

944
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
samantapaista sopimusta kuin Unkarin kanssa
tehty. Ehdotuksella oli historiallista taustaa jo
1930-luvun lopulta, ja Mannerheim oli president-
tinä keskustellut Zdanovin kanssa 1944-45 soti-
laallista yhteistyötä koskevasta sopimuksesta
asiantuntijoinaan Carl Enckell ja Erik Heinrichs.
Vanhana tsaarin kenraalina marsalkka tunsi venä-
läisten strategista ajattelua, ja hän laati luonnok-
senkin kyseistä sopimusta varten. Asia jätettiin
odottamaan lopullista rauhansopimusta, mutta si-
tä ei unohdettu Moskovassa eikä Suomessakaan,
vaikka Helsingissä toivottiin, ettei asia tulisi ajan-
kohtaiseksi. Molotov kuuluu viitanneen siihen jo
1947, mutta Paasikivi ei näytä saaneen silloin tie-
toa tästä.
Stalinin yhteydenotto yllätti siis lähes kaikki
suomalaiset ja herätti syvää huolestumista. Vain
kommunistit olivat heti valmiit suostumaan ehdo-
tukseen. Kokoomus, edistyspuolue ja maalaisliitto
vastustivat jyrkästi sellaista sopimusta, jonka
Unkari oli solminut, kun taas SDP ja ruotsalaiset
olivat valmiit keskustelemaan. Paasikivi hidaste-
li, vaikutti epävarmalta ja pelkäsi Stalinin aloit-
teen olevan Suomen entistä pahemman alistami-
sen alkusoittona. Hän toivoi kuitenkin, että Mos-
kova suostuisi sopimukseen, joka ei olisi yhtä si-
tova kuin Unkarin tekemä, ja päätti ryhtyä neu-
vottelemaan.
Valtuuskunnan johtajaksi Paasikivi määräsi
Mauno Pekkalan. Jäseniksi tulivat kokeneet mie-
het Carl Enckell ja hänen apulaisensa ministeri
Reinhold S vento (alkuaan Sventorzetski), joka oli
SKDL:ään liittynyt, venäläisiä hyvin tunteva so-
siaalidemokraatti. Yrjö Leino edusti kommunis-
teja. Keskustasta olivat mukana eduskunnan pu-
hemies Urho Kekkonen ja RKP:n kansanedus-
taja, lakitieteen tohtori Johan Otto Söderhjelm
(1898-1985), sotilasasioiden tuntijoina taas jalka-
väenkenraali Erik Heinrichs ja kenraalimajuri
Väinö Oinonen. Paasikiven pitäessä häntä kuusi
vuotta nuorempaa Enckelliä vanhana ja Pekka-
laa pehmeänä hän pyysi Sventoa, Söderhjelmiä
ja Kekkosta hoitamaan asian.
Valtuuskunnan tultua Moskovaan maaliskuun
22. päivänä 1948 ulkoministeri V. M. Molotovin
todettiin esiintyvän aivan eri miehenä kuin en-
nen: hän oli suorastaan rakastettava ja neuvotteli
asiallisesti. Joka kohdasta ei sentään päästy heti
yhteisymmärrykseen suomalaisten ehdotuksen
erotessa tuntuvasti Unkarin sopimuksesta. Paasi-
kivi taisteli sillä välin Helsingissä sopimusta vas-
tustavien kansanedustajien kanssa hermostunee-
na tai vihaisena ja itsekin epävarmana. Valtuus-
kunnan lähetettyä Kekkosen ja Söderhjelmin käy-
mään Helsingissä Paasikivi syytti neuvottelijoita
peräti isänmaan kavaltamisesta mutta rauhoittui
taas asialliseksi. Soittaessaan valtuuskunnalle
Moskovaan Kekkonen syötti venäläisille, joiden
hän ymmärsi kuuntelevan puhelua, ovelasti sen
käsityksen, että presidentin oli lähes mahdoton-
ta suostuttaa eduskuntaa minkäänlaiseen sopi-
mukseen.
Kekkosen ja Söderhjelmin palattua Moskovaan
he ottivat ohjat käsiinsä, ja neuvottelut edistyivät
nopeasti, kun Kekkosen puhelinsanoman hälyt-
tämät venäläiset eivät halunneet jännittää jousta
liiaksi. Niinpä Molotov esitti tekstiä, jonka tär-
keimmät artiklat noudattivat nimenomaan suo-
malaisten ehdottamaa sanamuotoa. Sen oli varsi-
naisesti hahmotellut kenraali Heinrichs, Söder-
hjelmin sanojen mukaan "viisas ja kristallinkirk-
kaasti ajatteleva" sotilas, joka tunsi avunantosopi-
muksen problematiikkaa jo Mannerheimin presi-
denttikaudelta.
Näin syntyi ystävyys-, yhteistyö- ja avunanto-
sopimus eli lyhyemmin YYA-sopimus. Siinä to-
dettiin, että jos Saksa tai sen kanssa liittoutunut
valtio hyökkäisi Suomeen tai maamme alueen
kautta Neuvostoliittoon, Suomi "uskollisena vel-
vollisuuksilleen itsenäisenä valtiona" taistelisi

Paasikivi johtaa kansaansa vapaita maisemia kohti
torjuakseen hyökkäyksen. Neuvostoliitto antaisi
"tarpeen vaatimaa" apua, jonka antamisesta so-
vittaisiin erikseen. Sopimus velvoitti osapuolet
neuvottelemaan jo siinä tapauksessa, että kysei-
sen hyökkäyksen uhka oli todettu, mikä jätti aika
lailla tulkinnan varaa.
Sopimuksen osapuolet sitoutuivat myös edistä-
mään yhteistyön ja ystävyyden hengessä maiden
välisiä taloudellisia ja kulttuurisuhteita. Toisen
sopimuspuolen sisäisiin asioihin ei puututtaisi.
Sopimuksen johdannossa todettiin Suomen pyr-
kimys "pysyä suurvaltojen välisten eturistiriito-
jen ulkopuolella", ja tämä lausunto oli sittemmin
maamme puolueettomuuspolitiikan peruskivenä.
Edelleen ilmaistiin yhteinen kannatus sille kan-
sainväliselle yhteistoiminnalle, jota 1945 perus-
tettu maailmanjärjestö Yhdistyneet Kansakunnat
(YK) harjoitti. Tämäkin toteamus oli enteellinen;
Suomi ei näet vielä kuulunut YK:hon.
YYA-sopimus allekirjoitettiin kymmenen vuo-
den ajaksi huhtikuun 6. päivänä 1948 Stalinin
ollessa läsnä, ja sen jälkeen istuttiin iltaa iloisin
mielin. Stalinin todettua, että Neuvostoliitto oli
tullut neuvotteluissa suomalaisia vastaan ja hy-
väksynyt heidän ehdotuksensa, Kekkonen huo-
mautti nokkelasti, ettei sopimusta voitu silti pitää
suomalaisten sanelemana. Stalin tokaisi yhtä na-
sevasti, ettei tulos ollut kaukana siitä. Se oli suu-
rin piirtein tottakin: sopimus ei tehnyt Suomesta
Neuvostoliiton varsinaista liittolaista, kuten oli
pelätty käyvän.
Eduskunnassa sopimusta pidettiin eräissä pu-
heenvuoroissa tarpeettomana, mutta muuten sitä
ei juuri arvosteltu ja se hyväksyttiin huhtikuun
28. päivänä hyvin suurella enemmistöllä. Parii-
sin rauhansopimuksen ohella YYA-sopimus oli
toistuvasti uudistettuna Suomen ja Neuvostolii-
ton suhteiden peruskirjana, kunnes viimeksi mai-
nittu valtio hajosi 1991. Sopimuksen sotilaallista
avunantoa koskevat kohdat hieman arveluttivat,
mutta tulevaisuuden näytettäväksi jäi, mitä vai-
kutusta niillä saattoi olla Suomen ulkopoliittisiin
suhteisiin. Suomessa kansa oli seurannut asian
kehitystä huolestuneena ja aika lailla peloissaan,
joten YYA-sopimuksen melko vaaraton muoto
herätti syvän huojennuksen tunteen.
Puhuvana osoituksena presidentti Paasikiven
periaatteista on Suomen Akatemian ensimmäis-
ten jäsenten nimittäminen maaliskuun lopulla
1948 Moskovan neuvottelujen aikana. Akatemia-
lautakunta ehdotti muun muassa kemian Nobel-
palkinnon saanutta professori A. I. Virtasta, sä-
veltäjä Yrjö Kilpistä, runoilijana ja kirjallisuuden-
tutkijana arvostettua professori V. A. Koskennie-
meä sekä maailmankuulua matemaatikkoa, pro-
fessori Rolf Nevanlinnaa. Virtanen oli erittäin roh-
keapuheinen patriootti, ja muita mainitsemiani
pidettiin aiheellisesti Saksan ystävinä. Kun he oli-
vat pysyneet sellaisina Hitlerin aikanakin, kuusi
ministeriä vaati, että osa heistä tai kaikki neljä
hylättäisiin. Paasikivi puolestaan totesi kylmästi,
että poliittiset näkökohdat eivät tulleet kysymyk-
seen, ja nimitti akatemialautakunnan ehdokkaat
sallimatta äänestystä.
Kommunistit vastatuulessa
Samaan aikaan kuin YYA-sopimuksen eduskun-
takäsittely oli tulossa ratkaisuvaiheeseen, Helsin-
gissä kierteli huhuja, joiden mukaan kommunis-
tit yrittäisivät huhtikuun lopulla vallankaappaus-
ta. Paasikivi otti tai oli ottavinaan nämä puheet
vakavalta kannalta ja ryhtyi kenraali Sihvon ja
Helsingin poliisikomentajan Erik Gabrielssonin
avulla näkyviin varotoimiin. Osa Panssariprikaa-
tista siirrettiin Hämeenlinnasta Hyrylään, ja pre-
sidentin linnan eteen Helsingin Eteläsatamaan
ankkuroi kaksi pientä sota-alusta. Poliisin ja ar-
meijan asevarikkojen vartiointia tehostettiin. Sei-

946
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
viä kaappausyrityksen merkkejä ei kuitenkaan
näkynyt, ja jännitys laukesi saman tien kuin oli
syntynytkin.
Aikalaiset ja historiantutkijat ovat pohtineet
kauan, mitä huhtikuussa 1948 oli oikeastaan te-
keillä. Yleisin tulkinta näyttää olevan, että vallan-
kaappaushuhut olivat perättömiä mutta Paasiki-
vi ja SDP käyttivät niitä hyväkseen saattaakseen
kommunistit pahaan maineeseen. Tämä voi olla
oikea käsitys, koska S KP: n johdon täytyi ymmär-
tää, että kaappauksen onnistumisesta ei olisi ol-
lut mitään toivoa. Viimeksi Kimmo Rentola on
viitannut toiseenkin mahdollisuuteen: Stalin oli
ehkä laatinut kaappaussuunnitelman sen varal-
ta, että Paasikivi ei suostuisi avunantosopimuk-
seen. Suomen kommunistit joutuivat joka tapauk-
sessa nielemään omat keitoksensa uhkailtuaan
vastustajiaan vuosikausia, niin että enimmät suo-
malaiset olivat valmiit uskomaan heistä mitä hy-
vänsä.
Yleisesti vihattu sisäministeri Yrjö Leino joutui
toukokuussa 1948 hankaluuksiin eduskunnan
saatua tietää, että hän oli luovuttanut 1945 ilman
laillisia valtuuksia Neuvostoliittoon 21 maassam-
me pitkään asunutta venäläistä, joista osa oli Suo-
men kansalaisia. Tämä oli tapahtunut valvonta-
komission vaatimuksestapa luovutetut oli tuomit-
tu Neuvostoliitossa vapausrangaistuksiin maan-
petoksesta. Eduskunta antoi Leinolle epäluotta-
muslauseen, ja näin ollen Paasikivi erotti hänet,
mutta kommunisteja hyvitettiin nimittämällä
Hertta Kuusinen-Leino salkuttomaksi ministerik-
si. Hän pääsi Miina Sillanpään jälkeen toisena
Suomen naisena valtioneuvostoon.
SKDL piti kovaa elämää Yrjö Leinon erottami-
sesta organisoimalla mielenosoituksia ja yrittämäl-
lä järjestää yleislakon. Hanke kuitenkin lahosi,
kun sosiaalidemokraatit hallitsivat useimpia työ-
paikkoja. Ulkopuolisilta salattiin että Leino oli
todellisuudessa mennyttä miestä, koska venäläi-
set olivat todenneet hänet alkoholismin vuoksi
kykenemättömäksi ja epäluotettavaksi. SKP:lle
tämä oli paha tappio. J. O. Söderhjelm sai Mos-
kovan-matkalla 1948 sen käsityksen, että Leino
oli isänmaallinen mies, ja Kekkonen näkyy olleen
samaa mieltä. Toisaalta huomattiin Leinon pel-
käävän kovasti venäläisiä, ja siinä hänen vasta-
syntyneen isänmaallisuutensa tausta ehkä olikin.
Kesällä 1948 pidettäviin eduskuntavaaleihin SDP
valmistautui huolellisesti. Jo keväällä 1947 puo-
lue oli levittänyt kaikkialle "Jo riittää" -julisteita,
joissa tuomittiin "mielipideterrori ja pakkodemo-
kratia". Tämä ymmärrettiin ilman muuta hyök-
käykseksi kommunisteja vastaan. Seuraavan ke-
vään vallankaappaushuhut, mikä niiden alkupe-
rä olikin, hyödyttivät sosiaalidemokraatteja vaa-
litaistelussa, ja toukokuun alussa 1948 puolue il-
moitti myös purkavansa "kolmen suuren" yhteis-
työn SKDL:n ja maalaisliiton kanssa. Ennen hei-
näkuussa pidettyjä vaaleja Jo riittää -julisteiden
levittäminen tehostui, ja myös maalaisliitto kävi
kiivaasti ääri vasemmiston kimppuun.
Vuoden 1948 ennätyksellisen vilkkaissa vaaleis-
sa SKDL kärsi pahan tappion. Sen ääniosuus
vajosi 20 prosenttiin, kun SDP sai 26 %, maalais-
liitto 24 % ja kokoomuskin 17 % äänistä. Paikka-
luvut olivat: maalaisliitto 56, SDP 54, SKDL 38
ja kokoomus 33. Kun SKDL:n edustajaluku oli
ollut edellisen vaalikauden päättyessä 51 ryhmän
saatua kaksi loikkaria SDP:sta, se menetti 13 paik-
kaa. Maalaisliitto voitti 7, kokoomus 5 paikkaa,
ja porvarillisten puolueiden yhteinen edustaja-
luku joka oli ollut 1945 vain 101, oli nyt 108.
SKDL:llä oli ollut ennen vaaleja 23 kansanedus-
tajaa enemmän kuin kokoomuspuolueella, nyt
ero supistui viiteen paikkaan. Haaveet vallanku-
mouksesta tai kommunistisesta vyörytyksestä oli
siis haudattava ainakin toistaiseksi.

Paasikivi johtaa kansaansa vapaita maisemia kohti 9A7
Vaalien jälkeen K. A. Fagerholm muodosti so-
siaalidemokraattien vähemmistöhallituksen, jo-
hon kuului puolueen eri mielipidesuuntien edus-
tajia, salkuttomana ministerinä vanha merkittä-
vä tannerilainen Aleksi Aaltonen. Sisäasianmi-
nisterinä oli asevelisosialisteihin luettu lakitieteen
lisensiaatti Aarre Simonen (1913-77), jonka en-
simmäisiä toimia oli tehdä loppu kommunistien
valtaamasta valtiollisesta poliisista. Tämä tapah-
tui siten, että koko instituutio lakkautettiin ja sen
sijalle perustettiin suojelupoliisi, josta kommunis-
tit oli poistettu huolellisesti. Tämän tylyn toimen-
piteen eduskunnan suuri enemmistö hyväksyi
joulukuussa 1948.
Vuoden 1948 vaalit olivat sodanjälkeisen politii-
kan käännekohta, jonka jälkeen alkoi syntyä uu-
sia asetelmia kommunismia vastaan käydyn tais-
telun rinnalle. Sitäkin jouduttiin jatkamaan, kos-
ka SKP koetti turvautua koviin otteisiin ja sai tu-
kea Neuvostoliiton lehdistöltä. Maalitauluna oli
Fagerholmin hallitus. Ratsupoliisit joutuivat hil-
litsemään lakkolaisia syksyllä 1948 Arabian poslii-
nitehtaalla Helsingissä, ja kesällä 1949 Kemi-yh-
tiön radikaalit työntekijät järjestivät mellakan
Kemissä. Poliisit ampuivat ilmaan konepistoolein,
ja kaksi lakkolaista sai surmansa, toinen tosin ta-
paturmaisesti ja toinen luodista, jota ei ollut am-
muttu poliisin asein. Sisäministeri Simonen sai
mellakoiden lannistajana kommunisteilta Sape-
li-Simosen pilkkanimen.
Neuvostoliitossa oli unohtunut, että YYA-sopimus
kielsi naapurimaan sisäisiin asioihin puuttumisen,
ja kirjoittelu Suomen kommunistien tukemiseksi
jatkui Neuvostoliiton loppuun asti, usein hyvin
räväkkänä. Materiaalia toimitettiin Suomesta tar-
peen mukaan. Vuoden 1950 presidentinvaalien
lähetessä kommunistilehdet aloittivat kiihkeän
taistelun itseään Paasikiveä vastaan Venäjän kar-
hun säestäessä kumeasti muristen. Kremlin luot-
tamusta nauttivasta presidentistä oli yhtäkkiä su-
keutunut mustimman taantumuksen edustaja.
Moskovan päälehti Pravda julisti Hertta Kuusis-
ta siteeraten: "Paasikiven ulkopoliittinen 'linja' ei
ole koskaan ollut itsenäisyyden, rauhanpolitiikan
ja Suomen ja Neuvostoliiton todellisen ystävyy-
den linja."
O. W. Kuusisen tyttären huvittava kuva Paasi-
kivestä Suomen itsenäisyyden kaivajana liittyi
väitteisiin, että presidentti oli Yhdysvaltain kapi-
talistien agentti ja aikoi tehdä Suomesta heidän
siirtomaansa. Taustana oli länsi valtojen ja Neu-
vostoliiton "kylmä sota". Amerikkalaiset olivat
pakottaakseen Japanin antautumaan räjäyttäneet
elokuussa 1945 ensimmäiset ydinpommit Hiro-
simassa ja Nagasakissa. Lännen saaman sotilaal-
lisen etumatkan Neuvostoliitto tavoitti kuitenkin
hyvin pian: ensimmäinen ydinpommi räjäytettiin
siellä 1949 ja vetypommi 1953.
Läntisen maailman voimien kokoamiseksi pe-
rustettiin 1949 Pohjois-Atlantin liitoksi kutsuttu
puolustusjärjestö (North Atlantic Treaty Organi-
zation eli NATO). Saman vuoden lopulla Kore-
assa alkoi 1950 sota kahtia jaetun maan pohjois-
osan kommunistien hyökätessä Etelä-Koreaan.
Sodasta tuli länsivaltojen puolustuskyvyn koetin-
kivi, sillä Yhdistyneet Kansakunnat (YK) ryhtyi
pian tukemaan Etelä-Koreaa aseellisesti, etupääs-
sä amerikkalaisin joukoin. Kommunistinen Kii-
na tuli puolestaan syksyllä 1950 joukkoineen
Pohjois-Korean avuksi, mutta Neuvostoliitto tyy-
tyi toimittamaan materiaalia kommunisteille.
Maailmanpoliittisen jännityksen vuoksi neuvos-
tojohto oli huolissaan Euroopankin tilanteesta, ja
alkoi epäillä Paasikiveä vastustajakseen. Niinpä
yritettiin pelottaa suomalaisia äänestämästä hän-
tä uudelleen tasavallan presidentiksi. Meikäläis-
ten hermot olivat kuitenkin vahvistuneetpa Paasi-
kiveen sitoutuneet porvarispuolueet sekä häntä

948 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
sivulta tukenut SDP saivat yhteensä 171 valitsija-
miestä, SKDL:n ehdokas Mauno Pekkala vain 67.
Maalaisliiton Urho Kekkonen, korkeushypyn
Suomen mestari vuodelta 1924, kokeili ponnistus-
voimaansa ja sai 62 valitsijaa. Se ei ollut huono
tulos miehelle, joka ei ollut vielä toiminut pää-
ministerinäkään.
Paasikiven toinen kausi
ja Kekkosen nousu
tähtipoli itikoksi
Paasikivi valittiin siis vaikeuksitta uudelleen, ja
pian hänestä tuli neuvostojohdon silmissä jälleen
ihan mukiinmenevä valtiomies. SKDL ei pääs-
syt kertaakaan hallitukseen Paasikiven toisella
presidenttikaudella vaikka tointui vuosien 1951
ja 1954 vaaleissa jonkin verran tappiostaan. Kom-
munistit olivat täysin oikeassa otaksuessaan, että
vanha herra vihasi heitä, minkä valtaosa kansa-
kuntaa luki suureksi ansioksi Paasikivelle.
SKDL:n pitäminen oppositiossa johtui kuitenkin
myös talouspoliittisista erimielisyyksistä ja oli ajan
mittaan eduksi liiton kannatukselle, kuten oppo-
sitioasema usein on.
Tohtori Urho Kekkoselle Paasikiven toinen
presidenttikausi oli vahvan poliittisen nousun ai-
kaa. Vuosina 1950-56 istui seitsemän hallitusta,
keskimäärin siis melko lyhyen ajan, ja Kekkonen
oli pääministerinä viidessä. Maalaisliitto oli lähes
aina hallituspuolueena, ja ruotsalaisilla oli yleen-
sä ministerinpaikka tai kaksi, joskus myös edistyk-
sellä tai 1951 perustetulla Suomen Kansanpuo-
lueella, johon Kansallinen Edistyspuolue oli lii-
tetty. SDP osallistui neljään hallitukseen, mutta
pääministerin paikkaa puolueelle ei suotu, mikä
katkeroitti sen kannattajia suuresti. Suomen Pan-
kin pääjohtajan Sakari Tuomiojan (1911-64) joh-
tamassa hallituksessa oli 1953-54 sen sijaan nel-
jä ministeriä kokoomuspuolueesta, ensi kerran
sotien jälkeen.
Paasikivi, joka oli edelleen huolestunut neuvos-
tojohtajien asenteesta, oletti Kekkosen nauttivan
heidän luottamustaan ja nimitti hänet yhä uudel-
leen pääministeriksi piittaamatta siitä, että Kek-
konen oli ollut 1950 hänen kilpailijanaan. SDP:ssä
oli Paasikiven toisella presidenttikaudella johto-
asema asevelisosialisteilla. He uskaltautuivat aset-
tamaan vankeudesta 1948 vapautuneen Tanne-
rin ehdokkaaksi vuoden 1951 eduskuntavaaleis-
sa, ja saatuaan valtavasti ääniä hän palasi kan-
sanedustajaksi. SDP:n suhteet Moskovaan häiriin-
tyivät tästä pahoin, koska neuvostojohto ei ollut
muuttanut mieltään Tannerista ja hänen paluus-
taan politiikkaan tuli Kremlille arvovaltakysymys.
Sisäpolitiikkaa hallitsivat etupäässä maanviljeli-
jöiden ja kuluttajien kiistat elintarvikkeiden hin-
noista ja maatalouden verotuksesta.
Ulkopoliittisesti Paasikiven toinen presidentti-
kausi oli Suomelle paljon edullisempi kuin Mos-
kovan lehtien vaalikirjoittelu vuonna 1950 olisi
antanut aavistaa. Viimeisten sotakorvaussuoritus-
ten toimittaminen Neuvostoliittoon 1952 vahvis-
ti Suomen asemaa, kun tärkeä velvoite oli täten
suoritettu, ja kansakuntaa rauhoitti myös olym-
piakisojen pitäminen samana vuonna Helsingis-
sä. Paavo Nurmen tuodessa kepeästi juosten
olympiasoihdun stadionille Suomi tuntui hetken
maailman keskipisteeltä, ja turvallisuuden tunne
kasvoi. Mielialaa ei häirinnyt pahasti edes suo-
malaisten urheilijoiden heikonlainen menestys.
Merkittävän ulkopoliittisen avauksen suoritti
pääministeri Kekkonen presidentti Paasikiven
luvalla ja Ruotsin pääministerin Tage Erlanderin
kaikessa hiljaisuudessa kannattamana tammi-
kuussa 1952. Puheen sisältönä oli, että Suomi voisi
yhdessä Skandinavian maiden kanssa edistää
yleistä turvallisuutta Pohjois-Euroopassa muodos-

Paasikivi johtaa kansaansa vapaita maisemia kohti 949
tamalla puolueettoman vyöhykkeen. Kun Tans-
ka ja Norja olivat liittyneet alusta pitäen NATOin
jäseniksi, niiden paluu puolueettomuuteen olisi
merkinnyt muutosta Neuvostoliiton eduksi, mutta
Ruotsin puolueettomuuden jatkumiseen Kekko-
nen saattoi vedota avoimesti. Rivien väleihin kät-
keytyi ajatus, että Pohjoismaat voisivat joka ta-
pauksessa yhteistyöllään rauhoittaa poliittista il-
mapiiriä.
Kekkosen sairastuttua puhe jäi pitämättä, mut-
ta se julkaistiin sanomalehdessä ja sai "pyjaman-
taskupuheen" nimen. Kun Erlanderin osuutta
asiaan ei tunnettu, Kekkosta moitittiin Kremlin
asioilla juoksemisesta. Maamme oli YYA-sopi-
muksen vuoksi vaikeasti määriteltävässä erityis-
suhteessa Neuvostoliittoon, mutta Kekkonen pyr-
ki siihen, että Suomi tunnustettaisiin ajan mittaan
puolueettomaksi maaksi. Tästä pyrkimyksestä,
jonka ensi askeleena pyjamapuhetta voidaan pi-
tää, hän ei luopunut myöhemminkään. Se oli hä-
nen lisäyksensä Paasikiven linjaan, jonka tunnuk-
sena oli Neuvostoliiton luottamuksen säilyttämi-
nen vahingoittamatta Suomen itsenäisyyttä. Seu-
raavina vuosina Kekkonen pyrki varovasti siihen,
että Suomi voisi liittyä 1952 perustettuun Poh-
joismaiden neuvostoon.
Korean sodan päätyttyä kesällä 1953 aselepoon
ja poliittiseen kompromissiin suurpoliittinen jän-
nitys väheni tuntuvasti. Tähän vaikutti myös Sta-
linin kuolema maaliskuussa 1953, sillä Neuvosto-
liitossa käytiin sen jälkeen valtataistelua, joka
heikensi maan ulkopoliittista toimintakykyä. Al-
kuvuodesta 1955 kommunistisen puolueen ukrai-
nalainen pääsihteeri Nikita Sergejevits Hrustsev
sai vallan melko kiinteästi käsiinsä, mutta diktaat-
toria hänestä ei tullut senkään jälkeen, kun hän
otti 1958 haltuunsa myös pääministerin viran.
Keskustellessaan Hrustsevin kanssa Moskovas-
sa syyskuussa 1955 pääministeri Kekkonen il-
moitti Suomen aikovan liittyä Pohjoismaiden
neuvostoon, ja kun pääsihteeri ei suoraan vastus-
tanut tätä, hanke vietiin lokakuussa eduskuntaan,
joka hyväksyi sen. Moskovan-matkan varsinai-
nen aihe oli vielä tärkeämpi ja hyvin ilahdutta-
va: Neuvostoliitto lupasi palauttaa Porkkalan
vuokra-alueen Suomen hallintaan. Sotilaspoliit-
tisen tilanteen muututtua Itämerellä ei tukikoh-
dalla ollut enää merkitystä, ja sen palauttaminen
oli tarkoitettu yleisemminkin rauhoittavaksi
eleeksi. Vastineeksi Moskova halusi YYA-sopi-
muksen jatkamista 20 vuodeksi eteenpäin, mistä
sovittiin vaivattomasti. Epävirallisesti tunnustel-
tiin Moskovassa myös mahdollisuuksia Etelä-
Karjalan palauttamiseen Suomelle, mutta vas-
tauksena oli tiukka kielto.
Käytännössä Porkkalan alue palautui Suomel-
le tammikuun lopulla 1956. Kansakunta seurasi
riemuiten, kuinka rajapuomi nostettiin ja Raja-
jääkärikoulun oppilaat marssivat Porkkalaan en-
simmäisinä valtiovallan edustajina. Joulukuussa
1955 Suomi oli hyväksytty myös Yhdistyneiden
Kansakuntien jäseneksi, mitä Paasikivi ei ollut
varhemmin halunnutkaan, koska maamme olisi
joutunut ottamaan siellä kantaa Lännen ja Idän
ristiriitoihin. Presidenttikautensa viimeisenä vuo-
tena vanha valtiomies saattoi siis korjata ilahdut-
tavia hedelmiä raskaasta työstä, jota hän oli teh-
nyt uskollisesti ja väsymättä Suomen kansainvä-
lisen aseman lujittamiseksi.
Todettakoon jo tässä että Suomi saavutti pian
arvovaltaisen aseman YKissa muun muassa an-
sioitumalla rauhaa turvaavissa sotilaallisissa toi-
missa. Kenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari
Armas-Eino Martola (1896-1986) toimi 1956-58
YK:n pääsihteerin sotilaallisena neuvonantajana
ja 1966-69 järjestön Kyproksella ole vien joukko-
jen komentajana. Näissäkin tehtävissä hyvin an-
sioitunut Martola ylennettiin 1982 jalkaväenken-
raaliksi. YK:n suomalaiset sotilaat on tunnettu

950
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
rauhallisina ja rohkeina miehinä, jotka ovat pal-
velleet monessa vaarallisessa paikassa ja kärsineet
jonkin verran tappioitakin.
Paasikiven toisella presidenttikaudella Suomen
marsalkka Gustaf Mannerheim siirtyi elävien il-
moilta. Marsalkan kuoltua Lausannessa tammi-
kuun 27. päivänä 1951 hänet tuotiin Suomeen, ja
hän oli arkussaan Helsingin Suurkirkossa kym-
menientuhansien kansalaisten hiljaisen kunnian-
osoituksen kohteena. Mannerheimin hautajaisista
helmikuun 4. päivänä 1951 tuli suuri isänmaalli-
nen juhla. Siunaustilaisuudessa puhui eduskun-
nan sosiaalidemokraattinen puhemies K. A. Fa-
gerholm. Hevoset vetivät tykinlavetilla lepäävän
arkun Hietaniemen hautausmaalle, missä kahdek-
san Mannerheim-ristin ritaria laski marsalkan
hautaan. Arkkua saattoi ryhmä kenraaleja valkoi-
sine turkislakkeineen, ja heitä seurasivat tuhan-
net reservin upseerit komppania komppanialta,
kunniamerkit päällystakkeihin kiinnitettyinä.
Vaikuttavimman kunnianosoituksen marsalkal-
le näin seistessäni ylioppilaiden kunniakujassa
Arkadiankadun varrella. Köyhä työmies, var-
maan rintamaveteraani, oli kiivennyt kadun etelä-
puolella ristikkorakenteiseen lyhtypylvääseen,
mittansa muiden yläpuolelle, ja odotti siellä kärsi-
vällisenä, ohut ruskea puku verhonaan kireässä
pakkasessa ja viimassa. Marsalkan arkun tullessa
kohdalle mies otti lippalakin käteensä paljastaen
hieman harvenneet hiuksensa. Upseerien komea
saattojoukko häipyi silmistäni hetkeksi sumuun,
näin vain tuon yksinäisen, vaatimattoman vete-
raanin, joka toi suomalaisen sotamiehen viimei-
sen tervehdyksen ylipäällikölle kuin suoraan
taisteluhaudasta.
Stalinin maltillisen
Suomen-politiikan syyt
"Paasikiven linjasta" on tullut iskusana, usein hie-
man väljä ja epämääräinen, mutta olen yrittänyt
esittää, mitä hänen johtamansa politiikka oli
1944-56 ja miten se menestyi. Etenkin ulkomaa-
laiset ovat pitäneet miltei ihmeenä sitä tosiasiaa,
että Suomi käytyään toisen maailmansodan yh-
teydessä kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan ja
jäätyään hävinneelle puolelle pysyi itsenäisenä
eikä joutunut myöskään kotimaisten kommunis-
tien valtaan. Asiaa on siis syytä vähän analysoi-
da.
Ihmeen selitykseksi on usein tarjottu Suomen
sotilasmaantieteellistä asemaa, joka oli tuntuvas-
ti erilainen kuin itäisen Euroopan mannervaltioi-
den Virosta Romaniaan. Ne olivat kaikki Neu-
vostoliiton ja lännen suurvaltojen valvonnassa
olevien maiden välissä, ja niiden alue olisi ollut
äskeisessä sodassa saadun kokemuksen mukaan
venäläisille äärimmäisen tärkeä, jos kolmas maa-
ilmansota olisi syttynyt.
Suomi oli todellakin syrjässä Elbeltä ja Reiniltä
Moskovaan vieviltä valtateiltä, mutta maamme
strateginen merkitys ei ollut silti pieni. Suomen
raja oli Viipurin taakse siirrettynäkin lähellä Le-
ningradia, ja Moskovaankin oli täältä paljon vä-
hemmän matkaa kuin mistään muusta maasta,
jota neuvostoarmeija ei ollut miehittänyt. Toisaal-
ta oli selvää että lännestä tuleva hyökkääjä ei sai-
si Suomea haltuunsa kovin nopeasti, mikäli Ruot-
si pysyisi puolueettomana. Neuvostoliittoa ei siis
näyttänyt uhkaavan sodanjälkeisen ajan oloissa
välitön vaara Suomen suunnalta, mutta silti tätä
maata pyrittiin pitämään tarkoin silmällä.
Monet seikat viittaavat siihen, että Stalin toivoi
saavansa Suomen tiukempaan valvontaan kuin
rauhansopimus edellytti. Kaikki oli hyvin valvon-
takomission ollessa Suomessa, mutta arvaamat-

Paasikivi johtaa kansaansa vapaita maisemia kohti 951
toman tulevaisuuden varalta Stalin olisi halunnut
Suomeen Moskovalle ehdottoman myötämieli-
sen ja Neuvostoliiton tuen varassa olevan halli-
tuksen. Väkivaltaa hän ei kuitenkaan halunnut
käyttää. Neuvostoliitto oli kärsinyt sodissa suun-
nattomia menetyksiä, ja kansa oli perin pohjin
väsynyt niihin, joten uusi sota vain Suomeakin
vastaan olisi edellyttänyt painavia syitä, eikä sel-
laisia ollut näkyvissä.
Stalin näyttää yhtä kaikki toivoneen, että Suo-
messa voitaisiin siirtyä kommunistiseen hallin-
toon samalla painostukseen ja uhkailuun, taita-
vaan vyörytykseen ja lopulta ravakkaan vallan-
kaappaukseen perustuvalla taktiikalla, jolla asiat
hoidettiin Manner-Euroopan itäosassa. Välinee-
nä piti olla Suomen kommunistien, joiden tuli
muodostaa kansanrintamahallitus yhdessä sosiaa-
lidemokraattien ja agraaripuolueen kanssa, val-
lata poliisi, armeija ja hallinto sekä ottaa vihdoin
johto käsiinsä äkillisellä tempauksella.
Tätä varten oli syrjäytettävä muiden puoluei-
den tärkeimmät johtajat sotasyyllisprosessin avul-
la ja muuten painostamalla, kuten suuressa mää-
rin tapahtuikin. Stalin teki kuitenkin sen perus-
erehdyksen, että asettui tukemaan kokenutta ja
ovelaa patrioottia Paasikiveä. Lisäksi sosiaalide-
mokraattien ja maalaisliiton johtoon nousi nuo-
rehkoja mutta perinteiset ihanteet omaavia mie-
hiä, jotka eivät aikoneet antautua kommunismille.
Toisin kuin Moskovassa kenties luultiin, heihin
kuului myös Urho Kekkonen.
Suomen kommunisteihin Stalin pettyi jälleen
kerran uskottuaan heihin turhaan jo 1939. Varsi-
naisia kommunisteja olikin Suomessa aivan liian
vähän, ilman muuta paljon alle puolet SKDL:ää
1945 äänestäneistä. SKP:n johtoa taas heikensi,
että siihen kuului monia Neuvostoliitosta palan-
neita emigrantteja. He eivät olleet valiojoukkoa,
kun etevimmät oli teloitettu Stalinin puhdistuk-
sissa, ja lisäksi tulokkaat eivät tunteneet hyvin
suomalaisten ajatustapaa. Niinpä SKP:n propa-
ganda ampui Suomen olojen kehnoutta maala-
tessaan usein pahasti yli.
On myös epäilty, toivoivatko Stalinin Venäjäl-
lä harjoittamaan terroriin hyvin perehtyneet
maanmiehemme kuten Hertta Kuusinen ja
SKP:n pitkäaikainen pääsihteeri Ville Pessi ko-
vinkaan vilpittömästi, että sitä päästäisiin toteut-
tamaan Suomessa, vaikka olivatkin vakaumuk-
sellisia sosialisteja. Kommunismin historian hyvä
tuntija Kimmo Rentola pitää 1997 julkaistussa
artikkelissaan selvänä, että Venäjältä palanneet
emigrantit nimenomaan pelkäsivät tällaista kehi-
tystä. Omaksumansa roolin takia heidän ei kui-
tenkaan sopinut sanoa sitä ääneen.
Kremlissä ehkä myös aliarvioitiin suomalaisten
isänmaallisuus ja siihen liittyvä vastenmielisyys
venäläisiä kohtaan. Propagandasta huolimatta
täällä muistettiin hyvin, kuka oli hyökännyt Suo-
meen 1939 ja riistänyt Karjalan eteläosan olles-
saan kaiken lisäksi liitossa Hitlerin kanssa. Näitä
asioita ei sopinut julistaa kaduilla ja toreilla, mut-
ta niistä puhuttiin sitä enemmän yksityisesti.
Sotasyyllisprosessi tehosi vain valmiisiin ääriva-
semmistolaisiin ja toisaalta hyvin tietämättömiin
ihmisiin, kun taas pääosa kansasta katkeroitui siitä
ja ihaili tuomittuja entistä enemmän. Mannerhei-
min arvovaltaan Stalinkaan ei katsonut viisaaksi
kajota.
Suomen kommunistit puolestaan eivät voineet
ajatellakaan väkivaltaista kumousta paitsi "barri-
kadilinjan" melko harvalukuiset kannattajat, joi-
ta toiset joutuivat hillitsemään sydän kurkussa.
Enimmät SKDL:n äänestäjät olisivat varoneet vi-
susti sekaantumasta kumousyritykseen. Jokainen
tiesi mihin sellainen oli johtanut 1918. Mitä toi-
voa siis oli 1945 tai 1948, kun vastassa olisi ollut
"porvarien" lisäksi vähintään puolet työväestä,
yhteensä satojatuhansia sotaan tottuneita miehiä
käsissään aseet valtion hyvin vartioiduista väri-

952
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
koista. Kaappausyritys olisi murskattu parissa päi-
vässä, jos neuvostoarmeija ei olisi tullut heti
apuun, eikä Moskova luvannut sitä; Zdanov päin-
vastoin varoitti Suomen kommunisteja turhista
toiveista.
Viimeistään 1947 Stalin joutui toteamaan, että
kommunistit eivät voineet vallata Suomea. Sosi-
aalidemokraattien voitto SAK:ssa ja kunnallisvaa-
leissa, kansanedustajien hyökkäykset valtiollista
poliisia vastaan ja Paasikiven luja ote asioihin
osoittivat, että Moskovan täytyi tulla toimeen sel-
laisen Suomen kanssa kuin kuvasta näkyi. "Aika
S KP: n vallanottoon oli Moskovan horisontista
aina liian varhainen, kunnes se oli liian myöhäi-
nen" (Kimmo Rentola). Sopivaa tilaisuutta ei to-
dellakaan tullut, mutta se ei ollut sattumaa vaan
johtui suomalaisten mielenlaadusta.
Molotov sanoi haastattelulausunnossa, joka jul-
kaistiin vasta 1991, mitä olisi seurannut Suomen
väkivaltaisesta yhdistämisestä Neuvostoliittoon:
"... meihin olisi jäänyt pysyvä haava. Ihmiset ovat
siellä hyvin, hyvin itsepäisiä. Sellainen vähem-
mistö olisi ollut kovin vaarallinen." Niin kai
Kremlin johtajien täytyi kokemustensa nojalla
ajatella. Toinen tärkeä näkökohta oli Ruotsin puo-
lueettomuus. Tämän maan sotilaallinen voima oli
kunnioitettava, toisin kuin 1939, eikä sitä haluttu
ajaa NATO:n jäseneksi, mihin Suomen alistami-
nen olisi johtanut. Stalinin järkevän harkinnan
tuloksena oli YYA-sopimus, joka jätti Moskoval-
le oikeuden vedota Suomen valtionjohtoon so-
danvaaran uhatessa. Sopimuksen muoto ja
SKDL:n tappio kesän 1948 vaaleissa osoittivat,
että demokratia oli voittanut Suomessa.
Urho Kekkosen ensimmäinen presidenttikausi alkoi keväällä 1956 työväen ammattiliikkeen julistaman yleislakon varjossa, mut-
ta sillä ei liene ollut suoraa yhteyttä presidentinvaalien tulokseen. Mieliala kiristyi lakon aikana usein kuten tässäkin, lakkolais-
ten pysäytettyä linja-auton Helsingin Malmilla.

954
Presidentti Kekkosen
taistelut ja voitot
Älykäs ja karski voimamies
presidenttinä
Paasikiven toisen presidenttikauden päättyessä
alkuvuodesta 1956 näytti jo hänen korkean ikänsä
vuoksi ilmeiseltä, että maalle oli valittava uusi
presidentti. Tosin Paasikivi suostuteltiin vaalien
eräässä vaiheessa oikeiston ehdokkaaksi, mutta
hän ei saanut yleisempää kannatusta. Hänen kol-
mas presidenttikautensa olisikin jäänyt lyhyeksi,
sillä hän kuoli joulukuussa 1956. Hänen seuraa-
jansa Urho Kekkosen tie presidentiksi oli kivi-
nen, koska hänellä oli maalaisliitossakin aluksi
vähäinen oppositio, jonka ehdokas oli Viljami
Kalliokoski. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa
Kekkonen kuitenkin voitti ennen kaikkea oman
puolueensa ja SKDL:n kannattamana. Myöhem-
min valtioneuvoksen arvon saanut K. A. Fager-
holm hävisi äärimmäisen niukasti äänten jakau-
tuessa kolmannella kierroksella 151-149.
Lakitieteen tohtori Urho Kaleva Kekkonen oli
syntynyt 1900 Pielavedellä metsätyönjohtajan
poikana ja polveutui savolaisesta talonpoikaissu-
vusta. Savutuvassa hän ei ollut syntynyt, niin kuin
joku propagandisti runoili, mutta kuitenkin vaa-
timattomissa oloissa, ja kieltämättä Kekkonen oli
selvemmin peräisin kansan syvistä riveistä kuin
varakkaiden talollisten pojat Kyösti Kallio ja Risto
Ryti. Perhe muutti sittemmin Savosta Kajaaniin,
ja Kekkonen pitikin Kainuuta varsinaisena koti-
seutunaan. Oppikouluikäisenä hän oli kesät uitto-
hommissa eri puolilla Kainuuta ja oppi tuntemaan
jätkien elämän ja mielenlaadun. Kekkosen myö-
hemmistä vaiheista ennen presidentiksi tuloa olen
jo kertonut.
Urho Kekkonen oli kookas, roteva mies, ja hä-
nen kalju päänsä, lujat kasvonpiirteensä ja jäh-
meän vakava ilmeensä tekivät etenkin vanhem-
malla iällä arvovaltaisen vaikutuksen. Kekkosen
älyn harvinaista nopeutta ja terävyyttä ei kukaan
ole kiistänyt, ja hän oli myös kirjallisesti sivisty-
nyt, laajatietoinen mies sekä etevä puhuja ja kir-
joittaja. Valtiolliseen historiaan hän oli perehty-
nyt huomattavan hyvin. Hänen puolisonsa Sylvi
Kekkonen, syntyään Uino (1900-74) oli tunnus-
tusta saanut kirjailija, jonka otaksutaan avartaneen
miehensä maailmankuvaa.
Oppisivistyksestään huolimatta Kekkonen ei
esiintynyt kovin hienostuneesti, pikemminkin
hän oli jäyhä ja särmikäs vaikka pystyi halutes-
saan esiintymään myös leppoisana ja hauskana
seuramiehenä. Pohjoissuomalaiseen tapaan hän
puhui mieluiten lyhyeen mutta painokkaasti ja
iskevästi, joskus kiivaastikin ja usein ironisesti.
Presidentin harrasteet olivat luonteeltaan hyvin
miehisiä ja vastasivat kotimaista perinnettä: urhei-
lu, vanhemmiten erikoisesti hiihtäminen, kalastus
ja metsästys, saunominen ja joskus myös rohkea
väkevien nautiskelu luotettujen ystävien seurassa.
Kansan presidentti Kekkosesta saamaan käsi-
tykseen vaikutti melkoisesti propaganda, mutta
vanhoilla kansallisilla ihanteilla oli osuutensa. Pre-

Presidentti Kekkosen taistelut ja voitot 955
sidentin korostunut miehisyys vetosi suomalai-
siin, joista valtaosa oli tehnyt ruumiillista työtä
ainakin nuoruudessaan, ja monet kaupunkiin
muuttaneetkin ihailivat Urho Kekkosta ulkoilma-
ihmisenä ja urheilijana. Suomen presidentin jä-
merä olemus näyttää tehonneen myös venäläi-
siin, jotka olivat tottuneet arvostamaan voimaa
ja jäykkää päättäväisyyttä.
Presidenttinä oli nyt todellinen ammattipoliitikko,
ja Urho Kekkonen hallitsi alan perin pohjin. Voi-
dakseen vaikuttaa asioihin poliitikolla täytyy olla
valtaa, mutta Kekkosta on moitittu aivan liialli-
sesta vallanhimosta. Hän oli toisaalta hahmotel-
lut itselleen ohjelman: hankkia Suomelle mah-
dollisimman paljon toiminnanvapautta suurpo-
litiikan ristiaallokossapa hallitusmuodon mukaan
tasavallan presidentti määräsi maan ulkopolitii-
kasta. Sen takia Kekkonen halusi olla president-
tinä ja kieltäytyi uskomasta, että joku muu pys-
tyisi johtamaan ulkopolitiikkaa. Tämä sopi hei-
kosti demokratian periaatteisiin ja herätti myös
normaalia kateutta. Kekkonen joutuikin käymään
poliittisia taisteluita, jotka muovasivat hänen luon-
teensa yhä kovemmaksi.
Urho Kekkosen ulkopolitiikka:
varovasti selvemmille vesille
Urho Kekkosen ulkopolitiikan lähtökohtana oli
neuvostojohtajien luottamuksen säilyttäminen,
mutta sen tavoitteena oli lähentyminen toisiin
Pohjoismaihin ja mahdollisuuksien mukaan myös
Lännen suurvaltoihin. Suomen puolueettomuu-
den tuli saada varma tunnustus joka taholta. Kek-
konen halusi myös vahvistaa kauppasuhteita län-
teen vaarantamatta silti edulliseksi osoittautunutta
idänkauppaa, jota pidettiin Moskovassakin hy-
vin tärkeänä. Vaikea ongelma oli suhtautuminen
kahtia jaettuun Saksaan, mutta sekin hoidettiin
taitavasti, ja kauppaa käytiin sekä Saksan liittota-
savallan että "Saksan demokraattisen tasavallan"
eli Itä-Saksan kanssa.
Tässä kaikessa presidentti Kekkonen toimi pit-
källä tähtäyksellä ja varovasti, peräytyikin välil-
lä, mutta suunta oli vakiintunut ja menestys ajan
mittaan hyvä. Kekkosen toistuva kulissientakai-
nen politikointi neuvostojohtajien kanssa ja jos-
kus kovin mukautuvalta näyttävä menettely syn-
nyttivät toisaalta jo 1960-luvulla alkuaan Länsi-
Saksassa keksityn termin "suomettuminen" (finn-
landisierung), jolla tarkoitettiin että Suomi oli lä-
himain Neuvostoliiton satelliitti. Tällaista ylimal-
kaista arviota on vaikea kumota, mutta käsityk-
seni mukaan se ei tehnyt lainkaan oikeutta Urho
Kekkosen ulkopolitiikalle eikä sen tuloksille.
Juhani Suomi on osoittanut, että Kekkonen otti
1960-luvulla Saimaan kanavan liikennettä koske-
vasta sopimuksesta neuvoteltaessa jälleen pu-
heeksi myös Viipurin ja muiden Suomelta riis-
tettyjen alueiden palauttamisen. N. S. Hrustsev
torjui kuitenkin tämän ajatuksen. Kekkonen näyt-
tää silti palanneen siihen varovasti myöhemmin-
kin, tosin tuloksetta. Kuten olen edellä osoitta-
nut, ajatus oli syntynyt Paasikiven presidenttikau-
della, mutta Kekkosen esiintyminen juontui myös
hänen aidosta isänmaallisuudestaan, jota on muu-
tenkin turha epäillä.
Todettakoon myös että Kekkonen pyrki alku-
vuodesta 1964 Viroon tekemällään epävirallisel-
la vierailulla rohkaisemaan maahan painettuja
heimoveljiä ja onnistui hyvin. Tarton yliopistossa
presidentti yllätti suuren kuulijakuntansa pitämäl-
lä erittäin lämpimän puheen viroksi keskittyen
Viron ja Suomen kulttuuriyhteyksiin. Puheen oli
kirjoittanut professori Kustaa Vilkuna, mutta Kek-
konen vastasi sen sisällöstä. Puheen rohkaiseva
vaikutus oli voimakas, ja vanhat virolaiset muista-

956
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
vat Suomen presidentin vierailua vieläkin syvästi
kiitollisina.
Kekkosella oli kuitenkin usein kahdet kasvot
kuten roomalaisten Janus-jumalalla, ja keväällä
1964 hän jo suututti monet suomalaiset Viron
ystävät. Kehottaessaan luomaan yhteyksiä Neu-
vosto-Viroon Kekkonen vaati näet samalla katkai-
semaan suhteet virolaisiin emigrantteihin, joita
oli paljon niin lähellä kuin Ruotsissa. Presidentin
vaatimusta noudatettiin vain osittain, eikä sitä lie-
ne juuri valvottu.
Kekkosen ensimmäisen
kauden jännitteet
Kekkosen suhteissa kotimaan puolueisiin ja Neu-
vostoliittoon oli monia vaiheita. Jo 1950-luvun
alkuvuosina SDP:n voimakas oikeistosiipi karsasti
häntä, kun hän oli lähes yhtä mittaa pääministe-
rinä ja tukeutui politiikassaan SKDL:ään. Tämä
suututti sosiaalidemokraatteja, jotka tiesivät oman
osuutensa kommunismin torjumiseen hyvin suu-
reksi, ja varsinkin kiihkeäluonteinen Väinö Les-
kinen kirjoitti kiivaasti Kekkosta vastaan. Kekko-
sen ensimmäisen presidenttikauden alussa sisäpo-
litiikka oli edelleen rikkinäistä. Maalaisliitto ja
SKDL tukivat presidenttiä, kun taas sosiaalide-
mokraattien käsitykset politiikan suunnasta oli-
vat ristiriitaiset. Väinö Tannerin kannattajat äänes-
tivät 1957 hänet SDP:n puheenjohtajaksi suuren
erimielisyyden vallitessa: K. A. Fagerholm hävi-
si vain yhdellä äänellä.
Tannerin luonteessa oli melkoisesti jyrkkyyttä,
ja hän oli katkera kommunisteille ja SDP:n va-
semmistolle samoin kuin Kekkoselle. Hänen ja
hänen puolueensa suhtautuessa jatkosodan aika-
nakin Neuvostoliittoon varsin maltillisesti kansan-
edustaja Kekkonen oli kirjoittanut nimimerkki-
nään "Pekka Peitsi" vielä 1942 erittäin vihamieli-
sesti "ryssästä" ja kannattanut Suur-Suomen luo-
mista. Yhtä kaikki SDP:n vanha, kunnioitettu
johtaja tuomittiin sotasyyllisenä vankilaan hänen
entisen hallitustoverinsa Kekkosen istuessa oi-
keusministerinä. Tämä loukkasi syvästi Tanneria,
joka ei liene edes uskonut, että sotasyyllisproses-
siin oli ollut pakko alistua.
Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa SKDL sai yl-
lättävän voiton: 50 paikkaa eli seitsemän enem-
män kuin vuonna 1954, ja ääniosuuskin oli hive-
nen suurempi kuin maalaisliiton ja SDP:n. Suu-
rimpana ryhmänä SKDL otaksui pääsevänsä il-
man muuta hallitukseen, kun vasemmistolla oli
lisäksi eduskunnassa pieni enemmistö, mutta Tan-
ner asettui kannattajineen ehdottomasti tätä vas-
taan. Vaikka SDP:n oppositio varoitteli tästä po-
litiikasta johtajanaan puolueen edellinen puheen-
johtaja, huolto tarkastaja Emil Skog, syntyi kesäl-
lä 1958 Fagerholmin johtama laajapohjainen hal-
litus, jossa SDP:n kumppaneina olivat maalais-
liitto ja kokoomus, kun taas SKDL jätettiin op-
positioon.
Äärivasemmiston hätähuudot herättivät Mos-
kovan väittämään, että Suomen ulkopolitiikkaa
oltiin muuttamassa silloisessa tulenarassa tilan-
teessa. Neuvostoliiton ja Lännen suurvaltojen Ko-
rean sodan jälkeen lauhtuneet välit olivat näet ki-
ristyneet pian uudelleen. Sysäyksenä olivat Mos-
kovan tukeman Egyptin ja länsivaltain 1956 kär-
jistynyt kiista Suezin kanavan käytöstä ja Unka-
rissa samaan aikaan alkanut kommunisminvastai-
nen kansannousu, jonka neuvostoarmeija kukis-
ti verisesti. Vielä pahemman kriisin sai aikaan
Neuvostoliiton impulsiivinen pääministeri Hrust-
sev, joka yritti vuodesta 1958 lähtien muuttaa län-
si valtojen miehitysalueeseen kuuluvan Länsi-Ber-
liinin asemaa Neuvostoliiton hyväksi.
Kuten kaikki suurpolitiikan myrskyt myös kiista
Berliinistä herkisti Moskovan Suomen asemaan

Presidentti Kekkosen taistelut ja voitot 957
kohdistamaa huomiota, ja hälytyskelloja soitet-
tiin kovalla räminällä. Kauppaneuvottelut Suo-
men kanssa keskeytettiin, vienti maastamme Neu-
vostoliittoon tyrehtyi, jopa suurlähettiläs kutsut-
tiin Helsingistä ja siirrettiin muihin hommiin.
Fagerholmin hallitusta syytettiin neuvostolehdis-
tössä suoranaisesta vihamielisyydestä. Kremlin
tyytymättömyys näytti kohdistuvan myös Kek-
koseen, joka oli nimittänyt pahennusta herättä-
vän hallituksen, mutta presidentti oli ilmoittanut
venäläisille yksityisesti, ettei hänkään hyväksynyt
Fagerholmin hallitusta.
Nämä "yöpakkaset", kuten Hrustsev kauniste-
levasti nimitti harjoittamaansa ankaraa painostus-
ta, riittivät Kekkoselle ja hänen lähipiirilleen. Ul-
koministeri Johannes Virolaisen ja valtiovarain-
ministeri Ahti Karjalaisen johdolla maalaisliitto
vetäytyi joulukuussa 1958 hallituksesta. Tanner
tuomitsi tämän jyrkästi ja katsoi Kekkosen juoni-
neen venäläisten käskystä ja heidän avullaan ku-
moon hallituksen, jolla oli ollut eduskunnassa jo-
pa määräenemmistö. Kekkonen taas päätteli, et-
tä neuvostojohtajien käsitykset piti ottaa huomioon
entistä tarkemmin hallitusta muodostettaessa.
Suomessa herätti epäluuloja, että Kekkonen oli
keskustellut kriisin aikana neuvostojohtajien kans-
sa yksin, ottamatta kumppanikseen ulkoministe-
riä tai Moskovan-suurlähettilästä. Halusiko presi-
dentti siis tukeutua mieskohtaisesti Kremlin joh-
tajiin? Tästä Kekkosta epäiltiin myöhemminkin,
mutta hänen menettelynsä johtui ainakin osaksi
venäläisten suhtautumistavasta, kun he eivät ar-
vostaneet parlamentaarista demokratiaa vaan no-
jautuivat mieluummin yksityisiin luottamusmie-
hiin, joiden tuli sitten pitää huoli maansa politii-
kasta. Kekkonen katsoi että Moskovan tapoihin
oli mukauduttava, ja avainasemassa oleminen
miellyttikin häntä, mutta moni muu kysyi, mitä
oikeutta Kremlin herroilla oli määräillä Suomen
hallituksesta.
Liitto Kekkosta vastaan
kaatuu Moskovan juoniin
Moni arveli Suomessa "yöpakkasten" jälkeen, että
1962 olisi vaihdettava presidenttiä. Tannerin ja
Leskisen johtaman SDP:n ohella tätä pohdittiin
kokoomuspuolueessa, ja maalaisliitostakin erka-
ni vuoden 1959 alussa Kekkosen kiivaan vastus-
tajan lakitieteen lisensiaatti Veikko Vennamon
johtama ryhmä, joka perusti Suomen Pientalon-
poikien Puolueen (vuodesta 1966 Suomen Maa-
seudun Puolue eli SMP). Vennamo oli ansioitu-
nut Karjalan siirtoväen asuttamisessa, ja hän sai
kannatusta karjalaisilta sekä pienviljelijöiltä, joi-
ta yhteiskunnan nopea muuttuminen pelotti. Eri-
koisen kiihkeästä propagandastaan tunnettu Ven-
namo menestyi kohtalaisesti; SMPilla oli enim-
millään 18 kansanedustajaa.
SDP:n vähemmistönä oleva mutta vahvistunut
oppositio piti puolestaan Tannerin suunnan poli-
tiikkaa vaarallisena puolueelle. Tämä ryhmä lä-
hentyi Kekkosta ja perusti keväällä 1959 Työväen
ja Pienviljelijäin Sosialistisen Puolueen (TPSL),
johon liittyi merkittäviä ammattiyhdistysjohtajia.
Myös Emil Skog ja entinen asevelisosialisti Aarre
Simonen asettuivat Tanneria ja Leskistä vastaan.
TPSLin puheenjohtajaksi valitun Skogin mukaan
ryhmää kutsuttiin yleisesti "skogilaisiksi". K. A.
Fagerholm ei ottanut selvää kantaa SDP:n erimie-
lisyyksiin mutta jäi kuitenkin vanhaan puoluee-
SDP:n ollessa tämän lohkeamisen jälkeen melko
yksimielisesti Kekkosta vastaan puolue hakeutui
yhteistyöhön kokoomuksen kanssa, mikä ei ol-
lut yllättävää, kun kokoomuksen valitsijamiehet
olivat jo 1956 äänestäneet Fagerholmia presiden-
tinvaalien kolmannella kierroksella. Yhteistä pre-
sidenttiehdokasta vuoden 1962 vaaleihin oli kui-
tenkin vaikea löytää, ja monet alustavasti kysytyt

958
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
kieltäytyivät. Vuoden 1961 alussa kokoomuksen,
SDP:n, ruotsalaisen kansanpuolueen ja SMP:n
neuvotteluissa nimettiin vihdoin juuri eläkkeelle
siirtynyt oikeuskansleri Olavi Honka, alkuaan
Bremer (1894-1988) yhteiseksi ehdokkaaksi.
Tämä herätti hämmästystä, koska Honka oli po-
liitikkona kirjoittamaton lehti, ja monen oikeis-
tolaisenkin oli vaikea uskoa, että hän sopisi tasa-
vallan presidentiksi. Kokoomuksen "vuorineu-
vossiipi", idänkaupasta kiinnostuneet teollisuus-
johtajat, epäili sitä erikoisen raskaasti, ja puolueen
päälehti Uusi Suomi oli hyvin penseä. Kentältä
kuului samantapaisia ääniä. Kekkosta tuki maa-
laisliitto, ja siihen valmistautuivat myös SKDL ja
TPSL vaikka asettivatkin omat presidenttiehdok-
kaat. Käsitykseni mukaan Kekkonen olisi saanut
muiden puolueiden rivimiehiltä 1962 aivan riit-
tävästi lisätukea, jos asiat olisivat saaneet edetä
normaaliin tapaan.
Kekkosen kannattajat pelkäsivät kuitenkin "Hon-
ka-liittoa", ja varsinkin SKDL:n lehdet nostivat
äänekkään hälinän. Pääteemana oli että Suomen
ulkopolitiikkaa aiottiin muuttaa vaarallisella ta-
valla. Honka-liiton piirissä arvosteltiinkin Kek-
kosen itsevaltaista ulkopolitiikkaa ja korostettiin
Suomen oikeuksien ensisijaisuutta, mutta se oli
vaalipropagandassa luonnollista. Suomen silloista
asemaa ajatellen on vaikea uskoa, että ulkopoli-
tiikan jyrkkää muuttamista olisi suunniteltu. Sel-
vää sisäpoliittista linjaa heterogeenisellä liitolla ei
myöskään voinut olla, mutta tulevan presidentin
toivottiin tietysti nojautuvan kokoomukseen ja
leskisläisiin eikä maalaisliittoon ja SKDL:ään.
Honka-liiton johtomiehet eivät olleet ottaneet
vakavasti huomioon, että suurpoliittinen tilanne
oli 1961 vielä kireämpi kuin "yöpakkasten" aika-
na 1958. Kiista Berliinistä oli kärjistynyt Hrustse-
vin yrittäessä estää länsivaltojen kaupunkiin suun-
tautuvat huoltokuljetukset. Lisäksi hän oli ryhty-
nyt tukemaan Kuubaan 1959 syntynyttä kommu-
nistihallitusta, jolla oli kireät välit Yhdysvaltoihin.
Tässä tilanteessa Kekkosen ja myös Suomen kom-
munistien hyvät yhteydet Moskovan varmistivat
sen, että Kremlissä huolestuttiin Suomen presi-
dentinvaaleista. Ilmeisesti siellä alettiin epäillä,
että Honka-liitto todella pyrkisi kääntämään
maamme ulkopolitiikan uusille raiteille.
Presidentti Kekkonen puolestaan työskenteli
1961 pontevasti saadakseen lännen suurvaltojen
johdon ymmärtämään Suomen aseman. Neuvos-
toliitossa oli vuodesta 1956 lähtien myönnelty,
hieman epämääräisesti ja vastahakoisesti, että
Suomi oli puolueeton tai ainakin "rauhaa rakas-
tava" maa. Keväällä 1961 Kekkonen teki matkan
Englantiin ja sai pääministeri Harold Macmillanil-
ta selvän tunnustuksen Suomen puolueettomuu-
dellepa lokakuussa hän matkusti samoissa asiois-
sa Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Tuloksena oli Yh-
dysvaltain presidentin John Fitzgerald Kennedyn
yksiselitteinen lupaus kunnioittaa Suomen puo-
lueettomuuspolitiikkaa.
Nämä Kekkosen suuret saavutukset olisivat
vahvistaneet tuntuvasti hänen asemaansa presi-
dentinvaaleissa. Siltä kannalta Moskovan ei olisi
tarvinnut panna tikkua ristiin, mutta Hrustsevia
ei ehkä miellyttänyt ajatus, että Kekkonen voittaisi
vaalit nimenomaan Suomen ja lännen suurval-
tojen suhteiden parantajana. Niinpä Kekkosen
ollessa lomalla Havaijilla tuli lokakuun 30. päi-
vänä 1961 tieto neuvostohallituksen merkillisestä
nootista Suomen hallitukselle. Siinä tähdennet-
tiin suursodan vaaraa ja vaadittiin, että YYA-so-
pimuksen mukaiset neuvottelut sotilaallisesta yh-
teistyöstä alettaisiin välittömästi. Suomen presi-
dentinvaaleista nootissa ei tietenkään puhuttu. Se
olisi suonut Hongan kannattajille oivan tilaisuu-
den huomauttaa, että samassa YYA-sopimukses-
sa luvattiin olla puuttumatta toisen sopimus-
puolen sisäisiin asioihin.

Presidentti Kekkosen taistelut ja voitot 959
Puhe suurpolitiikan kireästä vaiheesta sai enim-
mät suomalaiset uskomaan, että Kremlissä pelät-
tiin vakavasti kolmatta maailmansotaa. Nootin
taitava muotoilu viittaa siihen, että Helsingistä oli
annettu hyviä neuvoja, mutta olivatko niitä anta-
neet muut kuin kommunistit? On otaksuttu myös
Kekkosen lähipiirin olleen asialla, mutta ei liene
mahdotonta, että nootti ilmaisi verhottua epäilyä
häntäkin kohtaan. Impulsiivinen ja epäluuloinen
Hrustsev saattoi katsoa presidentin Amerikan-
matkaa pitkään ja ajatella, että Suomen puolueet-
tomuudesta puhuttiin liikaa.
Urho Kekkonen koetti Suomeen palattuaan
rauhoittaa omaa kansaansa ja myös venäläisiä.
Kun Moskovassa kuitenkin yhä epäiltiin, että Suo-
men presidentivaaleissa oli käymässä hullusti,
Kekkonen päätti marraskuussa 1961 hajottaa
eduskunnan. Suunnitelma oli tehty jo edellisenä
keväänä, ja ajatuksena oli että Honka-liitto joutuisi
hankaluuksiin, kun eduskuntavaalit pidettäisiin
heti presidentinvaalien jälkeen. Puolueiden olisi
vaikea tehdä yhteistyötä Hongan hyväksi ja kil-
pailla samaan aikaan eduskuntavaaleissa. Vuo-
den 1919 HM:n tarkoituksena ei tietenkään ol-
lut, että presidentti saisi hajottaa eduskunnan tur-
vatakseen uudelleenvalintansa, mutta verukkeek-
si esitettiin, että Moskova saataisiin ehkä täten luo-
pumaan sotilaallisista neuvotteluista.
Kun eduskunnan hajottamisesta ei näyttänyt
olevan apua idänsuhteisiin, maalaisliittolaisen
maaherra Martti Miettusen johtama hallitus pyysi
Kekkosta matkustamaan Hrustsevin puheille, ja
Moskova "suostui" tätä koskevaan pyyntöön. Lie-
neekö Kekkonen ollut tämän ajatuksen isä, vai
oliko se kotoisin Kremlistä, on vaikea sanoa. Täs-
sä vaiheessa eduskunnan puhemies K. A. Fager-
holm luopui SDP:n yleisestä linjasta ja ehdotti
Kekkosen valitsemista uudelleen presidentiksi
poikkeuslailla. Päivää myöhemmin, marraskuun
24. päivänä 1961 oikeuskansleri Honka ilmoitti
luopuvansa ehdokkuudestaan.
Samana päivänä Kekkonen neuvotteli Hrustse-
vin kanssa kaukaisessa Novosibirskin kaupungis-
sa, missä pääsihteeri sattui parhaillaan olemaan.
Virallisen selityksen mukaan Kekkonen huo-
mautti tällöin, että sotilaalliset konsultaatiot saisi-
vat Pohjoismaissa aikaan turhaakin sodanpelkoa,
ja tämän vuoksi niistä päätettiin toistaiseksi luo-
pua. Hrustsev pyysi kuitenkin suomalaisia tark-
kaamaan tilanteen kehitystä ikään kuin Kremlin-
kin puolesta. Kekkonen oli näin selviytynyt sekä
"noottikriisistä" että Honka-liitosta, joka hajosi
menetettyään ehdokkaansa.
Suomalaisten suhtautuminen esitettyyn melo-
draamaan vaihteli suuresti ja vaihtelee vielä ny-
kyäänkin. Osa kansaa ihaili nootista pelästyttyään
Kekkosta sankarina ja Suomen pelastajana. Toi-
set pitivät noottikriisiä Siperian-matkoineen huo-
nona teatterina ja epäilivät Kekkosta entistä enem-
män juonien punomisesta venäläisten kanssa.
Pääosa kansaa lienee katsonut Kekkosen olleen
joka tapauksessa oikeassa siinä, että Suomen ulko-
politiikkaan ei saisi kajota, Kremlin luottamus
YYA-sopimuksen mukaiseen linjaan täytyisi saa-
da säilymään.
Sää tyyntyy mutta ilma ei ole puhdas
Noottikriisi oli ennen kaikkea Hrustsevin sotaretki
Honka-liittoa vastaan, mikä suomalaisten osuus
sitten olikin, ja operaatio onnistui: Kekkonen va-
littiin 1962 presidentinvaaleissa ensi kierroksella
porvarillisten valitsijamiesten äänin, joita kertyi
199. Näin omalaatuisesti alkanut presidenttikausi
oli ulkopoliittisesti varsin rauhallinen. Neuvosto-
johtajilla ei näytä olleen Suomen suunnalla uusia
pyrkimyksiä, ja he luottivat siihen, että Kekko-

960
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
nen hyväksyi Suomen ja Neuvostoliiton suhtei-
den säilymisen ennallaan. Kreml tuki Kekkosta
tämän politiikan takuumiehenä, vaikka hän ajoi
kauppapolitiikassa oman maansa etua eikä suosi-
nut kommunismia. Suomen ääri vasemmisto jou-
tui alistumaan siihen, ettei Moskova tukenut sitä
tehokkaasti, vaikka SKDLin kannatus alkoi hei-
ketä vuodesta 1966.
Venäläisillä oli muuten suuri taipumus sekaan-
tua Suomen sisäpolitiikkaan esimerkiksi työnty-
mällä poliitikkojen neuvonantajiksi eli "kotirys-
siksi". Neuvostoliiton prameassa, Stalinin makua
kuvastavassa lähetystötalossa vilisi diplomaattien
joukossa valtiollisen poliisin KGB:n (Komitet
Gosudarstvennoi Bezopasnosti, 'valtion turvalli-
suuskomitea') miehiä, joista jotkut ovat sittemmin
kerskailleet yhteyksistään Suomen johtomiehiin,
ehkä hieman liioitellen vaikutusvaltaansa. Minis-
teri Max Jakobson tosin huomauttaa presidentin
muun muassa sivuuttaneen hallitusmuodon mää-
räyksen, että tiedonannot ulkovalloille oli toimi-
tettava asianomaisen ministerin välittäminä: Mos-
kovaan ne toimitettiin "KGB:n kautta".
Kekkosen ulkopolitiikan ilmeinen menestys
herätti joka tapauksessa varsin yleistä kunnioitusta
ainakin Suomessa, etenkin kun maailmankirjat
olivat 1960-luvun alussa pahoin sekaisin. Hru-
stsev uskaltautui Yhdysvaltoja painostaakseen ra-
kennuttamaan Kuubaan ohjusasemia ja lähetti
syksyllä 1962 sinne peräti ydinkärjillä varustettuja
strategisia ohjuksia. Niiden ollessa matkalla At-
lantilla kolmas maailmansota oli lähellä, mutta
presidentti Kennedyn päättäväisyys pakotti ve-
näläiset kääntämään laivojensa keulat ja luopu-
maan ohjushankkeesta. Suurpolitiikassa seurasi
nyt vakaantunut vaihe molempien valtaryhmien
tyytyessä status quohon.
N. S. Hrustsevin moniin virheisiin kyllästyneet
neuvostopoliitikot syrjäyttivät hänet 1964, ja joh-
don sai Leonid Iljits Breznev, aluksi kommunis-
tisen puolueen pääsihteerinä ja vuodesta 1977
presidenttinä. Tämän karskin miehen johtaessa
Neuvostoliittoa venäläiset nujersivat 1968
moskovalaisesta kommunismista poikenneen
Tsekkoslovakian miehittämällä maan brutaalisti,
mutta sekään ei aiheuttanut lännessä merkittäviä
reaktioita. Tapahtuma tulkittiin Neuvostoliiton
voimannäytteeksi, joka osoitti ettei Euroopassa
syntynyttä tasapainoa voitaisi muuttaa.
Suomessa leskisläiset ja skogilaiset sosiaalidemo-
kraatit kilpailivat yhä keskenään, mutta TPSL:n
menestys oli heikko. Mieliala rauhoittui iäkkään
Väinö Tannerin luovuttua 1963 puolueen pu-
heenjohtajan tehtävistä. Hänen seuraajansa, mal-
tillinen ja vaatimaton lehtimies Rafael Paasio
(1903-80) sai vähitellen aikaan sovinnon, jonka
sinetöi TPSL:n lakkauttaminen 1972. SDP pyrki
myös normalisoimaan suhteensa Kekkoseen ja
Neuvostoliittoon ja onnistuikin varsin pian. Pi-
simmälle suunnanmuutoksessa meni Kekkosen
vanha vainooja Väinö Leskinen, joka muuttui
suorastaan nöyräksi ja pääsi 1970 peräti ulkomi-
nisteriksi.
SDP:n sisäisten riitojen tyyntymistä seurasi
1966 puolueen selvä vaalivoitto sen noustessa 55
paikkoineen eduskunnan suurimmaksi. Suomen
kommunisteja taas hajottivat vakavat ristiriidat.
SKP:n puheenjohtajaksi 1966 valitun Aarne Saa-
risen (syntynyt 1913) johtama enemmistö oli
omaksunut vähitellen varsin maltillisen linjan,
joka oli lähellä vanhakantaista kautskylaisuutta:
oltiin varmoja sosialisteja mutta ei hyväksytty vä-
kivaltaista kumousta eikä "köyhälistön diktatuu-
ria". Saarinen, alun perin kivityömies, piti täysin
sopivana osallistua sodanaikaisen yksikkönsä ase-
velijuhliin. Taisto Sinisalon johtama vähemmis-
tö eli "taistolaiset" taas yritti epätoivon vimmalla
palauttaa puoluetta vanhoihin taisteluasemiin Le-
ninin hengessä ja Moskovan hillitysti tukemana.

Presidentti Kekkosen taistelut ja voitot 961
"Uusvasemmistolaisuuteen" liittynyt radikalis-
min aalto nuolaisi 1960-luvun lopulta lähtien
SDPmkin nuorta polvea, ja sen piirissä puhuttiin
jonkin aikaa muun muassa talouselämän avain-
alojen sosialisoinnista, josta puolue oli välillä täy-
sin luopunut suunnittelemasta. Tällaiset kautsky-
laiset haaveet murskasi porvarillisten suuri vaali-
voitto 1979. Lisäksi mielipidetiedustelut osoitti-
vat, että jopa pääosa SKDL:n äänestäjistä piti so-
sialisointia tarpeettomana. Edellä mainittu radi-
kalismi johtui kuten tuonnempana käsiteltävä
samantapainen opiskelijaliikekin etupäässä Neu-
vostoliiton voiman tekemästä vaikutuksesta. Jät-
tiläisvaltion sisäinen lahous ei näkynyt vielä 1970-
luvulla Suomeen asti.
Vuoden 1968 presidentinvaali oli selväpiirteinen:
Kekkonen sai tuekseen 201 valitsijamiestä oltuaan
keskustapuolueen ja vasemmiston, nyt myös
SDP:n ehdokkaana. Maalaisliiton nimi oli muu-
tettu 1965 keskustapuolueeksi, jotta kannatuspoh-
ja laajenisi. Kokoomuksella oli ollut ehdokkaana
pankinjohtaja Matti Virkkunen, mistä Kekkonen
oli harmissaan, kun Virkkusen vaalilausekin
"Maa tarvitsee presidentin" ärsytti häntä. Tämä
ensi katsomalta pelkästään naiivi lause viittasi näet
siihen, että Kekkosen hallitustapa kallistui liiaksi
diktatuuriin. Presidentin äreys osoitti toisaalta hä-
nen tulleen niin itsevarmaksi, että kilpailu hänen
kanssaan oli luvatonta. Suuri valta vaikuttaa ajan
mittaan siihen tapaan.
Kekkoselle annetaan jatkoaikaa
valtiosäännöstä poiketen
Urho Kekkonen oli viitannut jo 1967 siihen, että
hän ei suostuisi ehdokkaaksi vuoden 1974 presi-
dentinvaaleissa. Huhtikuussa 1972 hän ilmoitti
jatkavansa, jos kansan enemmistö vaatisi sitä,
mutta totesi samalla, ettei hän asettuisi ehdok-
kaaksi vaaleihin. Joulukuussa 1972 Kekkonen taas
ilmoitti yllättävästi, ettei hän jatkaisi missään ta-
pauksessa. Sitä ennen hän oli jo vihoitellut lehti-
miehille siitä, että hänen neuvostojohtajien kans-
sa Zavidovon metsästysmajalla käymistään, Suo-
men ja Euroopan talousyhteisön (EEC) suhteita
koskeneista neuvotteluista oli vuotanut tietoja.
Jotkut ihmettelivät, oliko vuoto järjestetty tahal-
lisesti, Kekkosen aloittaman pelin pohjustukseksi.
Kävihän näet ilmeiseksi, että presidentin dii-
vailun tarkoituksena oli saada eduskunta anta-
maan hänelle jatkoaika poikkeuslailla. Sellaises-
ta oli ollut puhetta joskus varhemminkin, ensi ker-
ran jo 1961 "noottikriisin" aikana. Aikansa epä-
röityään enimmät puolueet pyysivät maaliskuus-
sa 1973, että Kekkonen suostuisi virkakautensa
jatkamiseen vaaleitta, ja samassa kuussa eduskun-
ta sääsi äänin 170-28 lain, jolla sitä jatkettiin vuo-
teen 1978. Lakia vastaan äänestivät SMP ja eräät
oikeistolaiset.
Eduskunnan enemmistöä ja lakiesityksen anta-
nutta, sosiaalidemokraatti Kalevi Sorsan johtamaa
hallitusta voidaan arvostella poikkeuslaista anka-
rasti. Se säädettiin hallitusmuodon mukaisessa
järjestyksessä, mutta tasavallan presidentin suur-
ta valtaa oli aina perusteltu sillä, että hän sai sen
Suomen kansalta erikseen, tarkoin säädetyllä ta-
valla valittuna. Niin ollen poikkeuslaki loukkasi
HM:n selvää tarkoitusta ja kansan valtiollisia oi-
keuksia.
Tämä ratkaisu syntyi kaiken lisäksi keskellä sy-
vää rauhanaikaa täysin normaaleissa olosuhteis-
sa. Ei ollut mitään todisteita siitä, että Suomen ja
Neuvostoliiton suhteiden säilyminen ennallaan,
johon luonnollisesti vedottiin, olisi edellyttänyt
Kekkosen kauden jatkamista poikkeuslailla. To-
dellisuudessa syrjäytyminen näyttää olleen pre-
sidentille sietämätön ajatus ennen kaikkea sen
vuoksi, että hänen innokkaasti ajamansa Euroo-

962
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
pan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK)
lähestyi ja hän halusi olla sen isäntänä Helsingissä.
Puolueiden johtajat ja kansanedustajat ottivat
1973 ilmeisesti huomioon juuri tämän konferens-
sin ja Kekkosen tärkeän osuuden sen valmiste-
lussa. Näihin seikkoihin olisi kuitenkin voitu ve-
dota aivan hyvin normaaleissa presidentinvaaleis-
sapa äänestäjät olisi varmasti saatu ymmärtämään
asia. Nyt kansan oikeudet sivuutettiin Kekkosen
turhan hermostumisen takia. Toisaalta lopputu-
los ei siitä muuttunut, sillä ilmeisesti vain SMP
olisi kieltäytynyt kannattamasta Kekkosen ehdok-
kuutta vuoden 1974 presidentinvaaleissa.
Moni aikalainen ihmetteli voimakasta tukea, jon-
ka Kekkonen antoi vuoden 1970 vaiheilla "uusva-
semmistolaiselle" ylioppilasliikkeelle. TämäLän-
si-Euroopassa syntynyt liike oli idealistista mar-
xilaisuutta, jonka kannattajilla oli yleensä täysin
väärä käsitys Neuvostoliiton poliittisista ja yhteis-
kunnallisista oloista. Suomessa liike sai vuodesta
1968 lähtien jonkin verran kannatusta etenkin
ylioppilailta, ja täällä siihen sekoittui Breznevin
aikaisia moskovalaisia aatteita, koska "taistolais-
ten" propaganda vaikutti pieneen mutta äänek-
kääseen osaan nuorisoa.
Radikaalien ylioppilaiden keppihevosena oli
erikoisesti "mies ja ääni" -periaate, jonka mukaan
opettajilla, tutkijoilla ja opiskelijoilla tuli olla kor-
keakoulun hallintoelinten vaaleissa yksi ääni kul-
lakin. Kun tämän periaatteen otaksuttiin johta-
van asiantuntemuksen syrjäytymiseen politiikan
tieltä, professorit vastustivat sitä jyrkästi. Presi-
dentti Kekkonen taas asettui kannattamaan aatet-
ta, ja hänen tahdostaan Mauno Koiviston ensim-
mäinen hallitus koetti toteuttaa sitä. Erikoisesti
opetusministeri Johannes Virolainen osoitti suurta
intoa, kai tehdäkseen mieliksi Kekkoselle, jonka
kanssa hän ei muuten ollut erikoisen hyvissä vä-
leissä.
Mies ja ääni -hankkeessa edettiin eduskuntaan
1969 tuotuun lakiesitykseen asti, mutta kokoo-
muspuolue jarrutti sen käsittelyä professorien
kirjoittamin puhein, kunnes esitys siirtyi kevääl-
lä 1970 eduskunnan istuntokauden yli. Sen annet-
tiin raueta, mutta Kalevi Sorsan johtama hallitus
yritti vielä 1972-73 ajaa samaa periaatetta uu-
distetussa muodossa. Nyt se hylättiin jo eduskun-
nassa. Nuoremman opettajakunnan ja ylioppilai-
den osuutta korkeakoulujen hallintoon on sittem-
min lisätty kohtuullisemmin. Presidentti Kekko-
nen kannatti innolla myös "kouludemokratiaa",
jonka tarkoituksena oli politisoida koulut, mutta
kun oikeisto osoittautui kouluneuvostojen vaaleis-
sa ylivoimaiseksi, hanke jäädytettiin pian.
Opiskelijaradikalismi eli "kuuskymmenlukulai-
suus" oli romanttinen liike, jossa vallankumouk-
sen käsitteellä oli hämärä merkitys mutta sitä sy-
ty ttävämpi kaiku. Jotkut mukana olleet ovat poh-
tineet syvällisesti liikkeen yhteiskunnallisia ja aat-
teellisia juuria, mutta arkinen tosiasia lienee, että
se johtui etupäässä kauan jatkuneesta neuvosto-
propagandasta, jota Suomen kommunistit myö-
täilivät. Tämä päätelmä voi loukata aikakauden
"kultaista nuorisoa", mutta kun propaganda on
järjestelmällistä ja etevästi suunniteltua, kohtalai-
sen älykäskin ihminen saattaa uskoa, jos tietoja
ja kokemusta puuttuu.
Urho Kekkosen suurin voitto:
Euroopan konferenssin isännyys
Kekkosen mieliajatus hänen kolmannella presi-
denttikaudellaan oli jo mainitsemani Euroopan
maiden suhteita normalisoivan ja niiden yhteyk-
siä parantavan konferenssin järjestäminen. Suo-
mi pyrki hänen johdollaan tähän vuodesta 1969
alkaen ja tarjoutui konferenssin isäntämaaksi. Pit-
källisten valmistelujen jälkeen, joista mainitta-

Presidentti Kekkosen taistelut ja voitot 963
koon Helsingissä 1973 pidetty ulkoministerien
kokous, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökon-
ferenssi (ETYK) todella pidettiin Suomen pääkau-
pungissa kesällä 1975. Mukana olivat miltei kaik-
ki Euroopan maat sekä Yhdysvallat ja Kanada.
Seikko Eskola toteaa että kyseessä oli maailman-
historian laajin valtionpäämiesten kokous Wie-
nin kongressin (1814-15) jälkeen.
Kokouksessa tehtiin tärkeitä päätöksiä, joiden
pohjalta työtä on myöhemmin jatkettu etenkin län-
tisen Euroopan maiden taloudellisten ja poliittis-
ten yhteyksien vahvistamiseksi. Maanosan poliit-
tinen jako pyrittiin samalla ikään kuin vahvista-
maan rauhan nimessä, mutta siltä osin tulokset
eivät ole säilyneet. Suomalaisten ansiot ETYK:in
valmistelussa ja kokouksen isäntämaana toimimi-
nen vahvistivat Suomen asemaa puolueettomana
ja kansainväliseen politiikkaan rakentavasti osal-
listuvana maana, ja puhe "suomettumisesta" al-
koi vähentyä. Myös kokouksen pääisäntä president-
ti Kekkonen sai osuudestaan suurta tunnustusta.
Yhdistyneisiin Kansakuntiin päästyään Suomi on
osallistunut myös tämän järjestön työhön aktiivi-
sesti, mutta karttanut kovin näkyvää sekaantumis-
ta kansainvälisiin riitoihin. Sodanjälkeisen ajan
kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia on mi-
nisteri, varatuomari Helvi Sipilä, syntyään Mau-
kola (syntynyt 1915), joka on osallistunut kansain-
välisten naisjärjestöjen johtotehtäviin muun mu-
assa International Council of Women'in varapu-
heenjohtajana. Helvi Sipilä kuului Suomen val-
tuuskuntaan YK:n yleiskokouksissa 1966-71 ja
toimi 1972-80 maailmanjärjestön apulaispääsih-
teerinä. Hänen arvostustaan todistaa lukuisien yli-
opistojen kunniatohtorin arvo.
Diplomaatti ja historiantutkija Max Jakobson
(syntynyt 1923) toimi 1965-72 Suomen pysyvä-
nä edustajana YK:n päämajassa New Yorkissa ja
oli 1971 vahvana ehdokkaana maailmanjärjestön
pääsihteeriksi, mutta ei saanut suurimpien mai-
den tukea. Kremlin sanotaan vastustaneen Jakob-
sonia pitäessään häntä liiaksi länteen suuntautu-
neena, eikä siellä liene myöskään haluttu suoda
Suomen puolueettomuudelle sitä tunnustusta, jota
pääsihteerin virka olisi merkinnyt. Ministeri Ja-
kobson siirtyi 1972 Suomen suurlähettilääksi Tuk-
holmaan. Hän on julkaissut lähimenneisyyden
historiasta ja maailmanpolitiikasta tärkeitä teok-
sia, joista tunnetuin on Diplomaattien talvisota
(1955).
Vuoden 1978 presidentinvaalien lähestyessä osoit-
tautui, ettei maasta löytynyt vakavasti otettavaa
kilpailijaa Urho Kekkoselle, vaikka hän oli ollut
valtionpäämiehenä jo 22 vuotta. Keskenään kil-
pailevat puoluejohtajat pitivät helpompana yrit-
tää käyttää vanhaa presidenttiä hyväkseen kuin
ottaa vastuuta hänen seuraajansa valinnasta. Ta-
vallinen propagandan kyllästämä kansalainen
taas luuli Kekkosen olevan yhä täydessä terässä,
ja hänen valitsijamiehensä saivat enemmän ää-
niä kuin koskaan ennen. Todellisuudessa presi-
dentti oli sairas vanhus, jota vaivasivat näön tun-
tuva heikkeneminen, ajoittaiset muistikatkot ja
yleinen fyysinen rappeutuminen.
Kekkonen näyttää epäilleen aluksi virkakauten-
sa jatkamista mutta uskoi sitten lähipiirinsä koh-
teliaisiin ja jossain määrin itsekkäisiin vakuutte-
luihin. Esikuvana oli tietysti Paasikivi, joka oli
aloittanut toisen presidenttikautensa 80-vuotiaa-
na ja suoriutunut siitä osoittamatta kovin näky-
vää voimattomuutta. Näin Kekkonen tuli teh-
neeksi pahan ja tarpeettoman erehdyksen. ETY-
konferenssin jälkeen hän olisi voinut vetäytyä
syrjään kunnian kruunaamana. Hänhän oli saa-
vuttanut suurimman voittonsa, jonka ansiosta
jälkimaailmankin on vaikea väheksyä hänen an-
sioitaan Suomen ulkopolitiikan hoitajana.

964
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Vaikka Neuvostoliitto oli osallistunut ETY-koko-
ukseen, Kremlissä ei oikein sulatettu Suomen ar-
vovallan kasvua ja maan puolueettomuuden yleis-
tä tunnustamista. Tämä johtui varmaan osaksi
siitä, että Neuvostoliiton omat asiat olivat arvelut-
tavalla kannalla. Sotavarustelu kilpaa koko länti-
sen maailman kanssa horjutti vuosi vuodelta pa-
hemmin jättiläis valtion kansantaloutta, jota hei-
kensivät myös kansan henkinen takapajuisuus ja
huono työteho. Vastapainoksi touhuttiin muun
muassa Suomen kommunistien tukemiseksi;
nuorten suomalaisten opiskelu Moskovan puolue-
koulussa oli huipussaan 1973-79.
Presidentti L. I. Breznev oli viimeiset vuotensa
ennen 1982 tapahtunutta kuolemaansa sairauden
lamauttama, ja tämäkin häiritsi maan kehitystä.
Puolueen johtavan aineksen eli "nomenklatuu-
ran" yksinvaltaa leimasi näissä oloissa entistä pa-
hemmin luutunut ja hedelmätön byrokratia. Sen
piirissä käytiin myös kiihkeää valtataistelua, ja
tämä lienee aiheuttanut, että joissakin poliitikois-
sa heräsi halu kunnostautua muuttamalla Suomen
asemaa itäblokin hyväksi.
Siispä venäläiset sekaantuivat yhä Suomen si-
säisiin asioihin ja muuan suurlähettiläs uskaltau-
tui 1975 ääneen paheksumaan sitä, että Suomen
puolueettomuutta oli korostettu ETY-konferens-
sissa. Neuvostokenraalit puhuivat yhteisistä sota-
harjoituksista ja Suomen yhtymisestä Varsovan
liittoon, joka oli muodostettu NATOin vastapai-
noksi. Itse puolustusministeri marsalkka Dmitri
Fjodorovits Ustinov kävi 1978 tämän takia Suo-
messa, ja hänelle juteltiin leppoisasti, mutta hä-
nen asiansa sivuutettiin vähin äänin. Kekkosta
koetettiin kääntää sivutielle, mutta vanha suomen-
hevonen piti suuntansa vaikka luimisteli joskus
huolestuneena korviaan. Eikä vanha sotilas, Man-
nerheim-ristin ritari Adolf Erik Ehrnrooth, joka
herätti huomiota ja ihailua varsinkin kouluissa
pitämillään isänmaallisilla puheilla, saanut presi-
dentiltä suinkaan moitekirjettä, vaan ylennyksen
jalkaväenkenraaliksi 1980.
Kekkosen asema Suomen politiikan johtomiehe-
nä oli suvereeni siitä alkaen, kun Hrustsev oli jär-
jestänyt hänelle 1961 selkävoiton Honka-liitosta.
Presidentin kannattajat antoivat ymmärtää, että
vain Kekkonen pystyisi pitämään suhteet Neuvos-
toliittoon kunnossa, ja se riitti murtamaan enim-
män vastarinnan. Vuodesta 1968 alkaen Kekko-
sen luottamus asemaansa horjui silti pahasti, mikä
aiheutti vuoden 1973 poikkeuslain. Myös Vanhal-
la ylioppilastalolla mekastavan nuorison ja vallan-
kumouksesta haaveilevien koululaisten tukemi-
nen liittyi samaan huoleen: Kekkonen yritti hank-
kia uutta tukiryhmää ja erehtyi luulemaan uus-
vasemmistolaisuutta nuorten valtaliikkeeksi.
Kekkosen hermostuminen ei varmaankaan joh-
tunut yksin ETY-konferenssin merkityksestä,
myös terveyden heikentyminen vaikutti. Eihän
Kekkonen ollut valuterästä enempää kuin muut-
kaan ihmiset; ikä ja armottoman työnteon tuot-
tama pitkällinen rasitus alkoivat tuntua. Sitä pait-
si "tarpeettomaksi joutuminen" pelottaa monia
vanhenevia, toimintaan tottuneita ihmisiä, ja Kek-
konen oli tottunut sen lisäksi myös suureen val-
taan. Hänen toisinaan oudon menettelynsä taus-
tana lienee siis ollut poliittisten syiden lisäksi ras-
kas taistelu vanhuutta ja sairauksia vastaan. Sa-
manlaisesta taistelusta on Sir Winston Churchil-
lin lääkäri lordi Moran julkaissut valaisevan teok-
sen (Winston Churchill, 1966).
Kekkosen yhä leveiden hartioiden takana oli
lisäksi virkamiehiä ja poliitikkoja, joille hänen
valtansa jatkuminen oli tärkeä, ja he tukivat oman
etunsa takia vanhaa miestä, jotta hän jatkaisi työ-
tään. Lääkäreitä taas ei sovi moittia, koska työ on
hyvää terapiaa moniin tauteihin ja myös vanhe-
nemiseen. Nopeasti heikentyvän voimamiehen
kamppailu oli kuitenkin tuomittu päättymään tap-

Presidentti Kekkosen taistelut ja voitot 965
pioon. Kekkosen oli yhä vaikeampi hoitaa tehtä-
viään, ja syksyllä 1981 hän luhistui: allekirjoittaes-
saan lokakuussa eroanomuksen hän oli täysin työ-
kyvytön. Muutaman hiljaisen vuoden jälkeen
Urho Kekkosen elämä päättyi elokuussa 1986.
Etevää ulkopolitiikkaa,
mutta kestikö kansan moraali
Presidentti Kekkosesta ei ole syntynyt lopullista
ja yhtenäistä kuvaa, enkä yritä luoda sitä tässä-
kään. Ilmeisesti hän oli täysin vakuuttunut poli-
tiikkansa pätevyydestä ja piti itseään ainoana hen-
kilönä, joka pystyisi johtamaan Suomen väljem-
mille vesille. Oliko näin pitkälle menevä itsetun-
to oikeutettua, jäänee lopullisesti selvittämättä,
kun vaihtoehtoja ei saatu kokeilla. Kekkosen ulko-
politiikka onnistui joka tapauksessa hyvin: Suo-
mi irtautui ajan mittaan Neuvostoliiton tiukasta
holhouksesta suhteiden säilyessä silti sopuisina.
Maamme asema oli vahvistunut vuoteen 1981
mennessä lähes uskomattomalla tavalla siitä, mikä
se oli 1956. Mutta olisiko sama voitu saada ai-
kaan ilman Urho Kekkosta?
Suomen hyvä selviytyminen johtui olennaisesti
suurvaltojen suhteiden rauhoittumisesta Yhdys-
valtain ja Neuvostoliiton kilpailun vietyä ihmis-
kunnan ensin ydinasein käytävän suursodan par-
taalle. Suomen asemaa vakiinnutti myös kansa,
josta vähintään kolme neljäsosaa äänesti itsepin-
taisesti demokratian puolesta "köyhälistön dikta-
tuuria" vastaan. Se oli Kekkosen politiikan luja
kotimainen selkänoja, ja samantapainen politiik-
ka olisi saanut muidenkin harjoittamana saman
tuen. Moskovassa muistettiin myös ne kokemuk-
set, joita suomalaisista oli saatu sotien aikana.
Mikä varsinaisesti oli Urho Kekkosen mieskoh-
tainen osuus suotuisaan kehitykseen, on kaiken
kaikkiaan vaikea kysymys, josta väiteltäneen sa-
toja vuosia. Onko tällaisiin kysymyksiin sitä paitsi
milloinkaan täsmällistä vastausta?
Kekkosen presidenttikaudellakin Suomessa pe-
lättiin ajoittain, että Neuvostoliitto voisi uhata
maamme itsenäisyyttä. Vaara lienee ollut Suomen
osalta verraten vähäinen, mutta on ymmärrettä-
vää, että vuoden 1958 "yöpakkaset", suurpoliitti-
nen kriisikausi ja Honka-liiton kohtalo 1961-62
sekä Tsekkoslovakian häikäilemätön miehittämi-
nen 1968 saivat monet pelkäämään jättiläismäis-
tä naapurimaata. Tiedotusvälineissäkin yleensä
kartettiin Neuvostoliiton olojen ja politiikan arvos-
telua, vaikka aihetta olisi riittänyt. Tätä ehkä tur-
hankin suurta varovaisuutta on ollut tapana kut-
sua itsesensuuriksi.
Itsesensuuri vaihteli tavalla, jota ei ole tutkittu
kunnolla. Giovanni Guareschin Don Camillo-ro-
maaneja julkaistiin Suomessa 1962-64 useina pai-
noksina, eikä mitään meteliä noussut, vaikka kir-
jailija arvostelee Neuvostoliittoa ja kommunismia
purevasti ja ironisesti. Aleksandr Solzenitsynin
romaanin Vankileirien saaristo julkaiseminen
Suomessa sen sijaan estettiin 1970-luvun jälkipuo-
lella, tiettävästi presidentti Kekkosen tahdosta.
Solzenitsyn oli karkotettu Neuvostoliitosta, kos-
ka hän osoitti isähahmona palvotun Leninin aloit-
taneen terrorin, joka oli selitetty siihen asti pel-
kästään Stalinin syyksi. Kun Kekkonen oli puo-
lestaan väittänyt Leninin "lahjoittaneen" Suomel-
le itsenäisyyden ja pyrkinyt siten tekemään hä-
nestä sen takuumiehen, hän ei pitänyt Vladimir
Iljitsin rikosten paljastamisesta.
Mielestäni on kuitenkin vahvaa liioittelua, että
kansakunta olisi ollut "rähmällään" Neuvostolii-
ton edessä, kuten Timo Vihavainen sanoo erään
kirjansa repäisevässä nimessä. Sanonta sopii kyl-
lä tiettyihin julkisuuden henkilöihin. Venäläisillä
pelotteluja heihin solmittujen suhteiden hyväksi
käyttö sisäpolitiikassa oli verraten yleistä samaan

966
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
tapaan kuin Ruotsissa vapaudenajalla. Muuan mi-
nisteri jopa ehdotti vietettäväksi Suomen ja Neu-
vostoliiton yhteistä kansallisjuhlaa syksyn 1944
aselevon vuosipäivän vaiheilla, mikä ei näytä in-
nostuttaneen juuri ketään.
Enimpien suomalaisten epäilevää suhtautumis-
ta venäläisiin kuvastavat maata kiertäneet kaskut,
joista kerron yhden parhaista. Kekkosta odotet-
tiin Valkeakoskelle korkeine neuvostovieraineen,
ja kaupungin pääisäntä, Yhtyneiden Paperitehtai-
den johtaja vuorineuvos Juuso Walden oli käske-
nyt laittaa pihat siisteiksi ja pyykkivaatteet pois
narulta. Kiertäessään kaupunkia vieraineen hän
huomasi yhtä kaikki vanhan työmiehenlesken pi-
halla pyykin, jota koristivat monet flanelliset alus-
housut kirjavine paikkoineen. Vuorineuvos ajoi
huomispäivänä nuhtelemaan eukkoa, mutta tämä
puolustautui totisena: "No meinasin mä ny vähä
... että kun ryssiä tullee ja vuarineuvoskin on käs-
keny ... mutta kun ne on vaan semmosia vanho-
ja riapuja nin mä tuumasin että v i ä k ö ö t!"
Sisäpolitiikkaan Kekkonen otti presidenttinä kan-
taa paljon aktiivisemmin kuin kukaan hänen edel-
täjänsä. Osaksi se johtui hänen mielipiteistään:
hän kannatti pohjoismaista hyvinvointivaltion
ideaa, koska ymmärsi vähävaraisten asemaa, ja
myös maatalouden ja maaseudun merkityksen
korostaminen vastasi vanhan maalaisliittolaisen
omaa vakaumusta. Toisaalta Kekkosen sisäpoliitti-
nen aktiivisuus johtui hänen halustaan pysyä val-
lassa.
Välineenä olivat etenkin presidentin valtioneu-
voston muodostamista koskevat valtaoikeudet.
Ne olivat vuoden 1919 hallitusmuodonkin mu-
kaan suuret, ja Kekkosen kova ote korosti niitä.
Hallituksen tuli nauttia ennen kaikkea presiden-
tin luottamusta, eduskunnan hän hoiteli sitten
puoluejohtajien avulla. Kekkosen tukeutuessa lä-
hinnä omaan vanhaan puolueeseensa maalaisliit-
to eli keskustapuolue oli avainasemassa ja minis-
terinvirkoja siunaantui paljon sen johtomiehille.
Puolue sai "valtionhoitajapuolueen" liikanimen,
ja vielä nykyäänkin se, vuodesta 1988 lähtien Suo-
men Keskustana, joutuu selvästi kärsimään Kek-
kosen aikana syntyneestä katkeruudesta.
Urho Kekkosen pitkän valtakauden on katsot-
tu rappeuttaneen sisäpolitiikan moraalia, mutta
kuka sen todistaa? Kekkosen valtakausi oli demo-
kratian kannalta liian pitkä, ja hänen häikäile-
mättömyytensä vaikutti poliitikkoihin: president-
tiä liehuteltiin ja käytettiin hyväksi ajettaessa omia
tai jonkin ryhmän etuja. Valtion hallinto virkoja
täytettäessä otettiin puolueansiot kiinteästi huo-
mioon, ja sama menettely levisi kunnalliselä-
mään, niin että luokanopettajaa, terveydenhoi-
tajaa ja kunnantalon vahtimestaria valittaessa
punnittiin hakijoiden poliittista kantaa ja puolu-
eiden "kiintiöitä". Samaan tapaan on kuitenkin
menetelty yleisesti muulloinkin täysin demokraat-
tisissa maissa. Taistelu vallasta on ollut aina sa-
mantapaista, eikä "maailma silti ole omaan mah-
dottomuuteensa hajonnut" (Yrjö Blomstedt).
Jykevän kauniina, muinaisen Egyptin temppeliä muistuttavana Suomen eduskuntatalo on monet myrskyt kestäneen vapauden ja
kansanvallan oivallinen vertauskuva. J.S. Sirenin piirtämä. 1931 valmistunut monumentaalinen rakennus on punertavaa graniittia.
Istuntosalia kaunistavat Wäinö Aaltosen veistokset.

968
Sovinnollista uudistuspolitiikkaa
1900-luvun lopulla
Yksimielisyys sisäpolitiikan
päälinjoista
Kekkosen presidenttikauden sisäpolitiikkaa olen
käsitellyt jonkin verran sen liityttyä usein läheises-
ti Suomen ulkopoliittiseen asemaan. Olen kuiten-
kin puhunut etupäässä puolueiden välisistä tai
niiden sisäisistä ristiriidoista, ja on syytä koros-
taa että sisäpolitiikan päälinjoista on Kekkosen
aikana ja myöhemminkin vallinnut pitkälle me-
nevä yksimielisyys. Puolueet oikealta vasemmal-
le ovat pitäytyneet vapaan markkinatalouden säi-
lyttämiseen mutta pyrkineet toisaalta toimimaan
pohjoismaisen hyvinvointivaltion hengessä. Kom-
munistien oli Neuvostoliiton hajoamiseen asti pe-
riaatteessa vaikea hyväksyä markkinataloutta,
mutta heidänkin enemmistönsä joutui tekemään
niin käytännössä.
Valtataistelun ohella on riittänyt normaalia kiis-
telyä talouspolitiikasta, veroista ja korkeista vi-
roista. Kekkosen tultua vastikään presidentiksi
1956 näytti syntyvän isompikin riita, kun SAK
julisti yleislakon lähinnä maataloustuotteiden
hinnankorotusten vuoksi. Kolmisen viikkoa kes-
täneen lakon aikana pantiin toimeen suuria mie-
lenosoituksia ja pieniä mellakoita, ja mieliala oli
jännittynyt, kunnes hyödytön lakko päättyi neu-
votteluratkaisuun. Nuori historiantutkija Yrjö
Blomstedt oli arvioinut oikein katsellessaan mie-
lenosoituskulkuetta: "Ei noin hyvissä ulstereissa
kävelevät miehet mitään vallankumousta tee."
Historiantutkijoiden ammatillisen snobismin il-
mauksia on usein kuultu väite, että historiasta ei
opi mitään. Maallikot ovat tavallisesti toista miel-
tä, ja haluan tässä asiassa liittyä heihin. Suomen
kansa näyttää ottaneen jonkin verran oppia on-
nettomuuksistaan. Niin suurta kuin erimielisyys
olikin heti sotien jälkeen, varsinaisista poliittisis-
ta väkivaltaisuuksista säästyttiin, vallankumous-
yrityksistä puhumattakaan. Ja niin katkerasti kuin
jotkut vihasivat presidentti Kekkosta, häntä ei lie-
ne koskaan uhannut Heikki Ritavuoren kohtalo.
Hyvinvointivaltion luominen on edellyttänyt ve-
rotuksen kovaa kiristämistä, mihin on vaikutta-
nut myös valtion ja kuntien menojen muista syistä
johtunut kasvaminen. Tulonsiirtoja eivät ole kui-
tenkaan periaatteessa vastustaneet kuin verraten
harvat konservatiivit. Poliittisten aatesuuntien ja
puolueiden eriävissä arvioinneissa on ollut kysy-
mys aste-eroista ja käytännön mahdollisuuksien
pohdinnasta, mutta yleisesti on pyritty lisäämään
kansalaisten sosiaalista turvallisuutta ja tasa-arvoi-
suutta.
Aktiivinen yhteiskuntapolitiikka ei ole johtunut
yksin yleiseurooppalaisista ideoista ja Skandinavi-
an maiden esimerkistä. Tärkeä lähtökohta oli se-
kin, että valtiovalta joutui ottamaan Suomessa jo
toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä
vuosina suuren vastuun sodan ja sen seurausten
ihmisille tuottamista vaikeuksista, joiden jonkin-
lainen korvaaminen oli periaatteessa itsestään

Sovinnollista uudistuspolitiikkaa 1900-luvun lopulla 969
selvää. Tämä kaikki totutti kansakuntaa yhteis-
vastuun ajatukseen, ja valtion ja kuntien osuus
oli siinä luonnollisesti suuri, etenkin kun kehitys
hyvinvointivaltiota kohti oli alkanut jo maailman-
sotien välisenä aikana.
Suomessa syntyi 1990-luvun pahana lamakau-
tena enemmän työttömyyttä kuin kymmeniin
vuosiin, ja se on osoittautunut vaikeaksi voittaa.
Toisaalta lamaa seurasi voimakas joskin epätasai-
nen taloudellinen kasvu. Nämä seikat ovat lisän-
neet tulojen ja varallisuuden eroja, joiden tasoit-
tamiseen oli pyritty vuosikymmenien ajan. Tä-
män on väitetty johtaneen hyvinvointiyhteiskun-
nan hylkäämiseen ja eriarvoisuuden hyväksymi-
seen. Kymmeniä vuosia noudatetut periaatteet
ovat kuitenkin juurtuneet siksi syvälle, ettei niis-
tä niin vain luovuta. Mutta kun ongelmat ovat
osaksi uusia ja taloudellisen kasvun on odotettu
parantavan työllisyyttä itsestään nopeammin kuin
on tapahtunut, sosiaalipolitiikkaa ei ole tarkistet-
tu kovin tehokkaasti.
Sisäpolitiikan arkipäivä on ollut 1900-luvun jäl-
kipuolella niin kiinteässä yhteydessä maan talou-
delliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen, että
olisi hankalaa käsitellä näitä asioita erillään toi-
sistaan. Voi näyttää materialistiselta kannanotolta,
että otan lähtökohdaksi sosioekonomisen kehi-
tyksen ja käsittelen poliittisia ratkaisuja talous-ja
sosiaalihistorian yhteydessä. Tämä on kuitenkin
lähinnä esityksellinen ratkaisu. Aatteellisten ja
materiaalisten kehityslinjojen ensisijaisuus on yh-
tä vaikea ratkaista kuin vanha ongelma, onko mu-
na vanhempi kuin kana.
Puolueissa ja niiden voimasuhteissa on tapahtu-
nut 1900-luvun lopulla joitakin merkittäviä muu-
toksia. Edistyspuolueen seuraajaksi oli 1951 pe-
rustettu Suomen Kansanpuolue ja sittemmin 1966
Liberaalinen Kansanpuolue, mutta sekin pysyi
pienenä ja menetti lopulta täysin merkityksensä.
Maa oli täynnä sosiaaliliberaalista henkeä, mutta
menestys edellytti myös jonkin eturyhmän kan-
natusta, liberaalin periaatepuolueen siivet eivät
kantaneet. Periaatteen varassa ovat toimineet
myös 1958 perustettu Suomen Kristillinen Liitto
ja ympäristökysymyksiin keskittyneet "vihreät",
jotka järjestyivät 1988 puolueeksi nimenään Vih-
reä Liitto. Molempien vaalimenestys on ollut par-
haimmillaan 10 kansanedustajan vaiheilla. Suo-
men Maaseudun Puolue, vuodesta 1995 Perus-
suomalaiset, menetti otteensa kokonaan 1990-lu-
vulla.
Vanhastaan suurista ryhmistä SKDL vajosi
1970-luvulta alkaen nopeasti ja sai 1987 vain 16
kansanedustajaa. Radikaali vasemmisto muutti
tämän vuoksi 1990 organisaationsa perin pohjin:
SKDL lakkautettiin ja Suomen Kommunistinen
Puolue lopetti toimintansa eduskuntapuolueena.
Sijalle perustettiin Vasemmistoliitto, jonka tun-
nuksena ei ole sosialismi, vielä vähemmän vallan-
kumous, vaan oikeudenmukainen ja turvallinen
yhteiskunta. Tämä ei kuulosta kovin omaperäi-
seltä, ja liiton kansanedustajien luku on jäänyt
toistaiseksi 20 vaiheille. Vasemmistoliiton kanna-
tuksen taustana lienee sekä radikaalia aatteellista
perintöä että yhteiskunnan epäkohdista johtuvaa
tyytymättömyyttä.
Suurimmat puolueet ovat 1980-luvulta lähtien
olleet vaihtelevassa järjestyksessä SDP, Suomen
Keskusta ja kokoomus; kansanedustajien keski-
määrä on ollut vuosina 1983-99 SDP:n 55, kes-
kustan 45 ja kokoomuksen 44. Suomen keskustan
yhä varsin suuri kannatus osoittaa, että siitä on
tullut maalaisten ja maaseudun ystävien yleispuo-
lue, jonka suosio on hyvin paljon laajempi kuin
viljelijäväestön suuresti alentunut lukumäärä
edellyttäisi, vaikka eläkkeellä olevatkin otetaan
huomioon.
Hallitukset ovat olleet 1900-luvun lopulla yleen-
sä kahden suurpuolueen yhdistelmiä täydennet-

970 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
tyinä muutamalla pienemmistä puolueista hanki-
tulla ministerillä, jotta parlamentaarinen pohja
olisi mahdollisimman luja. Täten koottu hallitus
kestää helposti koko vaalikauden, eikä sen tarvitse
välittää kovin paljon kansan vaihtuvista mieli-
aloista. Sisältäkään päin hallitus ei helposti ha-
joa, kun puolueet ovat lähes yksimielisiä politii-
kan päälinjoista. Niinpä sisäpolitiikka vaikuttaa
kovin liikkumattomalta, ja äänestäjät ovatkin käy-
neet entistä unisemmiksi, mikä näkyy vaalien
osanottoprosenteista.
Varovainen mies
presidenttinä suurten
muutosten vuosina
Urho Kekkosen erottua valittiin tasavallan presi-
dentiksi 1982 sosiaalidemokraatti: Suomen Pan-
kin pääjohtaja, filosofian tohtori Mauno Koivis-
to (syntynyt 1923), puusepän poika Turusta. Hän
voitti 167 äänellään selvästi keskustapuolueen eh-
dokkaan, maatalous- ja metsätieteiden tohtori
Johannes Virolaisen (1914-2000), kokeneen ja yh-
teistyökykyisen poliitikon, joka sai sittemmin
valtioneuvoksen arvonimen. Koiviston tukena oli
oman puolueen sosiaalidemokraattien ohella osa
SKDL:n valitsijamiehistä, mutta hänellä oli kan-
natusta muissakin piireissä. Koiviston realistisia,
kaunistelemattomia ennusteita taloudellisesta
kehityksestä oli totuttu kunnioittamaan, ja moni
oli ilahtunut hänen kieltäytyessään huhtikuussa
1981 hajottamasta hallitustaan presidentti Kek-
kosen käskystä vedoten siihen, että valtioneuvos-
to nautti eduskunnan luottamusta.
Mauno Koivistosta tuli korostetun varovainen
presidentti, mutta hän onkin syntynyt ja kasva-
nut Turussa, jossa hurmaavasta kaunottaresta tyy-
dytään sanomaan: "On mar hän tavalise näköne
flikk". Koivisto pyrki jatkamaan ulkopolitiikassa
Kekkosen linjaa, mutta kaihtoi vastoin edeltäjänsä
tapoja sekaantumista sisäpolitiikkaan ainakaan
näkyvästi. Suomi palasikin hänen aikanaan nor-
maalin demokratian tielle. Vuonna 1988 Koivis-
to valittiin toisen kerran presidentiksi hänen saa-
tuaan jo vaalien ensi vaiheena olleessa kansanää-
nestyksessä lähes puolet äänistä.
Koiviston presidenttikaudella Neuvostoliitossa ta-
pahtui paljon. Uudeksi johtajaksi tuli Breznevin
kuoltua eräiden välivaiheiden jälkeen Mihail Ser-
gejevits Gorbatsov, joka valittiin 1985 puolueen
pääsihteeriksi ja 1989 valtakunnan presidentiksi.
Hän pyrki kohentamaan talouselämää perestroi-
kan ('elvyttäminen') merkeissä, pysyi kommunis-
min periaatteissa mutta lisäsi sananvapautta. Van-
hoillisten kommunistien reaktio, jota Gorbatsov
alkoi lopulta myötäillä, ehkä sitä hillitäkseen, hui-
pentui elokuussa 1991 Gennadi Ivanovitsjanaje-
vin johtamaan vallankaappausyritykseen. Se kaa-
tui moskovalaisten aseettomaan mutta jäykkään
vastarintaan, jonka johtoon asettui Venäjän neu-
vostotasavallan presidenttinä kesästä 1991 ollut
Boris Nikolaj e vits Jeltsin.
Janajevin kapina sysäsi alkuun nopean kehityk-
sen, jonka taustana olivat Neuvostoliiton valtiol-
lista rakennetta ja taloutta jo kauan jäytäneet heik-
koudet sekä alistettujen kansojen kyllästyminen
isovenäläisten ylivaltaan. Liittovaltio hajosi: Viro,
Latvia, Liettua, Ukraina, Valko venäjä, Moldovia
sekä kolme Kaukasian maata ja Länsi-Aasian
muslimitasavallat itsenäistyivät. Neuvostoliiton sa-
telliitit Puola, Tsekkoslovakia, Unkari, Romania
ja Bulgaria pääsivät puolestaan kehittämään olo-
jaan vapaina venäläisten valvonnasta. Jo 1990
Moskova oli sallinut Itä-Saksan yhdistämisen Sak-
san liittotasavaltaan. Gorbatsov joutui eroamaan
jo 1991, ja valta keskittyi Jeltsinille, jonka sairaus
aiheutti kuitenkin pian samantapaisen pysähty-
neisyyden kuin Breznevin viimeisinä vuosina.

Sovinnollista uudistuspolitiikkaa 1900-luvun lopulla 971
Jäljelle jäänyt, yhä jättiläismäisen laaja Venäjä
joutui Jeltsinin presidenttikaudella lähes kaoot-
tiseen tilaan, jota on leimannut talouselämän ja
hallinnon sekasortoisuus. Pakkoon ja koko kan-
san vakoilemiseen perustuneen, heikosti sisäiste-
tyn kommunistisen yhteiskuntamoraalin romah-
dettua ei ole vielä syntynyt uutta näkemystä, joka
hillitsisi rikollisuutta ja muita hajottavia voimia.
Pahoja ongelmia on tuottanut Pohjois-Kaukasias-
sa vuodesta 1994 käyty, venäläisillekin raskaak-
si tullut sota tsetsenien itsenäisyysliikettä vastaan
mahdollisimman sekavassa tilanteessa.
Presidentti Koivisto suhtautui Baltian maissa
1980-luvun lopulla heränneeseen itsenäisyysliik-
keeseen erittäin varovasti, mutta Viron, Latvian
ja Liettuan julistauduttua saman vuoden elokuus-
sa itsenäisiksi hän totesi nokkelasti, ettei Suomi
ollut tunnustanut de jure näiden maiden liittämis-
tä Neuvostoliittoon. Ne olivat siis olleet Helsin-
gistä katsoen koko ajan itsenäisiä, vaikka tätä ei
ollut aikaisemmin huomattu. Miten niiden asema
oli ollut vähän aikaisemmin Neuvostoliiton sisäi-
nen asia, näyttää arvoitukselta. YYA-sopimuksen
Koivisto ja eduskunta uskalsivat sittemmin pur-
kaa yksipuolisesti, kun toinen osapuoli oli lakan-
nut olemasta.
Syksyllä 1991 Neuvostoliiton hajottua Koivisto
totesi, että Suomen aluemenetykset 1940-47 perus-
tuivat kolmeen sopimukseen, ja vaikeni diplomaat-
tisesti siitä, että ne kaikki olivat Stalinin 1939 teke-
män hyökkäyksen seurausta. Suomen hallitus on
ollut Karjalan asiassa myöhemminkin passiivinen,
eikä vilkas epävirallinen keskustelu, jota on käyty
osin Venäjänkin lehdissä, ole muuttanut Kremlin
kielteistä suhtautumista. Tosin presidentti Jeltsin tu-
li kerran tunnustaneeksi, että Stalinin menettelyä
Suomea kohtaan oli mahdotonta puolustaa, mutta
myöhemmin hänkin halusi vaientaa keskustelun
diktaattorin maaltamme riistämistä alueista.
Karjalan ja muiden Suomen menettämien
alueiden palautuksen kannattajat ovat vedon-
neet kansamme kiistattomaan oikeuteen ja ko-
rostaneet palautuksen edullisuutta etenkin vaike-
aan asemaan joutuneelle Itä-Suomelle, joka saisi
Viipurista uudelleen talouselämänsä ja kulttuu-
rinsa luontaisen keskuksen. Epäilijät ovat puo-
lestaan selittäneet palautuksen taloudellisesti ja
turvallisuuspoliittisesti vahingolliseksi ja Karja-
laan jäävän muukalaisväestön peräti vaaralliseksi.
Suomen alueen ulottuminen lähelle Pietaria aihe-
uttaisi myös hankaluuksia. Mutta jos neuvottelui-
hin päästäisiin, Suomi tuskin tavoittelisi Tarton
rauhan rajaa aivan sellaisenaan.
Kun Venäjän hallitus ei ole halunnut edes kes-
kustella Karjalan kysymyksestä, syynä lienevät ol-
leet arvovaltaseikat, mutta myös Suomenlahden
satamien tärkeys Venäjälle. Tämä on korostunut
entisestään venäläisten menetettyä 1991 oikeudet
Baltian maiden satamien valvontaan. Havainnol-
lisena osoituksena Venäjän meriliikenteen ongel-
mista on suuren öljysataman rakentaminen Koi-
vistolle 2002 siitä huolimatta, että sen tiedettiin
saattavan Suomenlahden entistä alttiimmaksi me-
reen vuotavan öljyn tuottamille vaurioille. Tästä
johtuvan suuren, Suomen rannikkoa välittömästi
koskevan vaaran välttäminen on nykyoloissa täy-
sin Venäjän vastuulla.

972
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Suomi liittyy Euroopan unioniin
Itä-Euroopan hitaan kehityksen ja hajoamisil-
miöiden vastakohtana on ollut läntisen Euroo-
pan voimakas taloudellinen kasvu sekä yhä pi-
temmälle menevä integroituminen ja kansainvä-
linen yhteistyö varsinkin 1900-luvun lopulla.
Tämä Ranskan ja Saksan johtama kehitys on vielä
kesken. Sopimus monipuolisen yhteistyön tiivistä-
miseen tähtäävän Euroopan unionin (EU) perus-
tamisesta allekirjoitettiin 1992, ja Suomi liittyi
unioniin alkuvuodesta 1995, kun enemmistö oli
kannattanut tätä kansanäänestyksessä. Pääminis-
terinä oli EU:hun liityttäessä Suomen keskustan
puheenjohtaja, valtiotieteen maisteri Esko Aho,
jonka johtama hallitus toteutti hankkeen, vaikka
maanviljelijät vastustivat sitä varsin yleisesti.
EU:n luonteesta ja vaikutuksesta ei voida vielä
sanoa mitään lopullista. Jotkut haluaisivat unio-
nin kehittyvän Euroopan liittovaltioksi, toisella
laidalla vastustetaan sitä jyrkästi.
Suomen äänestyksen tulokseen vaikutti talous-
poliittisten syiden ohella kytevä pelko, kun idäs-
tä kantautuvat tiedot osoittivat Suomeen kohdis-
tuvaa imperialistista ajattelua yhä esiintyvän Ve-
näjällä. Kun maamme oli varhemmin lähenty-
nyt Länsi-Euroopan talousyhteisöjä turvallisuus-
syistä hyvin varovasti, Suomi hakee Neuvostolii-
ton hajottua Länsi-Euroopasta myös poliittista tu-
kea. Suhteet Venäjään on pidetty korrekteina,
mutta Suomen puolueettomuuden sävy on muut-
tunut, ja maamme yhtymisestä Pohjois-Atlantin
liittoon on keskusteltu julkisesti. Siihen ei ole näh-
ty toistaiseksi aihetta, mutta valmiutta sotilaalli-
seen yhteistyöhön NATOin kanssa on kehitetty
kriisitilanteen varalta.
Suomen liittyessä Euroopan unioniin tasaval-
lan presidenttinä oli ollut vuodesta 1994 valtio-
sihteeri Martti Ahtisaari (syntynyt 1937). Hän
toimi varhemmin Suomen suurlähettiläänä Afri-
kan maissa ja ansioitui 1977-93 YK:n tehtävissä,
etenkin valmistellessaan järjestön apulaispääsih-
teerinä Namibian itsenäistymistä. Ahtisaari voit-
ti SDP: n ehdokas vaaleissa yllättävästi kokeneen,
neljän hallituksen pääministerinä toimineen po-
liitikon, yhteiskuntatieteiden maisteri Kalevi Sor-
san. Ahtisaaren seuraajaksi valittiin vuonna 2000
toinen sosiaalidemokraatti, sitä ennen ulkominis-
terinä toiminut oikeustieteen kandidaatti Tarja
Halonen (syntynyt 1943) ensimmäisenä naisena
ja myös ensimmäisenä syntyperäisenä helsinki-
läisenä tasavallan presidentin korkeassa virassa.
Presidenttikautensa jälkeen Martti Ahtisaari,
jota arvostetaan ulkomailla etevänä valtiomiehe-
nä, on toiminut menestyksellisesti YK:n sovitte-
lijana Serbian ja sen naapurimaiden välisessä
selkkauksessa. Tärkeitä kansainvälisiä tehtäviä on
saanut myös 1987-91 pääministerinä ollut valtio-
neuvos Harri Holkeri (syntynyt 1937).
Kokemukseen perustuva
valtiosäännön uudistus
Presidentti Halonen joutuu toimimaan virassaan
erilaisin edellytyksin kuin aikaisemmat tasaval-
lan presidentit, koska vuoden 2000 uusi perus-
tuslaki on kaventanut valtionpäämiehen valtaoi-
keuksia olennaisesti. Kekkosen presidenttikaudel-
la moni harmitteli vuoden 1919 hallitusmuodon
tasavallan presidentille suomaa suurta valtaa, jon-
ka turvin jäntevä mies pystyi hallitsemaan Kus-
taa III:n tavoin ylittämättä laillisia valtuuksiaan
kovinkaan paljon. Muutenkin uusi valtiosääntö
ilmaisee suomalaisten itsenäisyyden ajalla saamaa
poliittista kokemusta.
On muistettava että vuoden 1919 HM oli syn-
tynyt kompromissina aikapulassa ja että presiden-
tin suuri valta ei vastannut porvarillisen keskus-
tan ihanteita, vielä vähemmän vasemmiston, joka

Sovinnollista uudistuspolitiikkaa 1900-luvun lopulla 973
KARTTA 23 EUROOPAN UNIONIIN KUULUVAT MAAT 2009.

974
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
oli yksikamarisen eduskunnan alusta lähtien kan-
nattanut vallan keskittämistä valtiopäiville. Ruot-
sin esikuva on myös ollut tärkeä: kuningas on me-
nettänyt poliittisen valtansa viimeisetkin rippeet,
valta on kokonaan valtiopäivillä, ja pääministeri
on verrattomasti mahtavin ruotsalainen. Suomes-
sakin alettiin Koiviston presidenttikaudella suun-
nitella uutta valtiosääntöä, joka tuli pitkään val-
misteltuna voimaan maaliskuun alussa 2000. Se
on viralliselta nimeltään perustuslaki (PL), ja se
korvaa hallitusmuodon ja valtiopäiväjärjestyksen.
Jo aikaisemmin oli uudistettu kahteen otteeseen
tasavallan presidentin vaalitapaa. Vuonna 1988
käytettiin kaksivaiheista vaalimenetelmää: ensim-
mäisellä kierroksella toimitettiin kansanäänestys,
ja kun kukaan ehdokas ei ollut saanut yli puolta
äänistä, valitsijamiehet äänestivät toisella kierrok-
sella kahdesta eniten ääniä saaneesta. Vuosina
1994 ja 2000 presidentti valittiin jo 1917 ehdote-
tulla kaksivaiheisella kansanäänestyksellä: toinen
äänestys ratkaisi vaalin kahden ensi kierroksella
eniten ääniä saaneen kesken. Tämä vaalitapa,
jonka uusi perustuslaki vakiinnuttaa, edellyttää
käytännössä, että voittaja saa ainakin toisessa ää-
nestyksessä paljon kannatusta oman puolueensa
ulkopuolelta.
Tämä älyttiin SDP:ssä paremmin kuin muissa
puolueissapa puolueen ehdokas on voittanut vaa-
lit kolme kertaa, vaikka eduskunnassa on ollut
1970-luvulta lähtien vahva porvarillinen enem-
mistö. Istuvan presidentin vahva asema tuotti
1988 voiton Koivistolle, koska enemmistö katsoi
hänen hoitaneen virkansa asiallisesti. Vuonna
1994 tulos riippui Ahtisaaren maineesta Namibi-
an itsenäisyyden edistäjänä, koska ovambot ovat
monelle suomalaiselle veljeskansa maanmiestem-
me Ambomaalla tekemän lähetystyön ansiosta.
Porvarilliset eivät myöskään pitäneet Ahtisaarta
varsinaisena puoluemiehenä. Vuonna 2000 Tar-
ja Halonen voitti toisella äänestyskierroksella Es-
ko Ahon käsitykseni mukaan voimakkaan nais-
liikkeen ansiosta, vaikka hän olikin ollut selväpiir-
teinen puoluepoliitikko.
Vuoden 2000 perustuslaki eroaa vuoden 1919
HM:sta verraten vähän muuten kuin tasavallan
presidentin aseman määrittelyssä. Hänen valtaan-
sa on vähennetty merkittävästi siltä osin, mikä
koskee eduskunnan hajottamista ja uusien vaa-
lien toimeenpanemista. Vanha HM soi presiden-
tille oikeuden uusien vaalien määräämiseen pe-
riaatteessa yksin hänen harkintansa nojalla. Täl-
laista valtaa ei monen demokraattisen maan pää-
miehellä ole ollut, ja harvoin sitä Suomessakin
käytettiin, mutta se vaikutti mahdollisuutenakin.
Vuoden 2000 PL:n mukaan presidentti voi mää-
rätä uudet vaalit vain pääministerin aloitteesta ja
eduskuntaryhmiä kuultuaan. Päätöksen tekee kui-
tenkin presidentti ja se voi olla myös kielteinen.
Valtioneuvoston muodostamisessa käytettävää
menettelyä on selvennetty uudessa PL:ssa taval-
la, joka lisää eduskunnan päätösvaltaa ja rajoit-
taa presidentin vaikutusmahdollisuuksia. Vanhas-
sa HM:ssa sanottiin melko epämääräisesti, että
presidentti kutsui valtioneuvoston jäseniksi rehel-
lisiä ja taitavia kansalaisia, joiden tuli ministerei-
nä toimiessaan nauttia eduskunnan luottamusta.
Aloite kuului valtioneuvostoa muodostettaessa
selvästi presidentille. Käytännössä hänellä oli
suuret mahdollisuudet vaikuttaa neuvottelemal-
la pääministerin valintaan ja valtioneuvoston
kokoonpanoon ja oikeus kieltäytyä epämieluisista
vaihtoehdoista. Jotkut presidentit, etenkin Svin-
hufvud ja Kekkonen käyttivät näitä oikeuksia
kovin ottein.
Uusi valtiosääntö määrää, että presidentti ni-
mittää eduskunnan valitseman pääministerin ja
sen jälkeen muut ministerit pääministerin ehdo-
tuksen mukaisesti. Ennen pääministerin valintaa
eduskuntaryhmät neuvottelevat tulevasta valtio-

Sovinnollista uudistuspolitiikkaa 1900-luvun lopulla 975
neuvostosta ja sen ohjelmasta. Niiden kannan
kuultuaan presidentti "antaa eduskunnalle tie-
don" pääministeriehdokkaasta, jonka eduskunta
hyväksyy tai hylkää. Jos seuraavakaan ehdokas
ei saa kansanedustajilta yli puolta äänistä, edus-
kunta valitsee pääministerin avoimella äänestyk-
sellä. Tasavallan presidentillä on siis valtioneuvos-
ton muodostamisessa oikeus ehdottaa pääminis-
teri ja koettaa siten vaikuttaa politiikan suuntaan,
mutta määräysvaltaa hänellä ei ole.
Presidentin veto-oikeutta lainsäädännössä on
kavennettu. Vuoden 1919 HM:n mukaan edus-
kunnan hyväksymä laki, jota presidentti ei ollut
vahvistanut, jäi lepäämään mutta tuli voimaan,
jos uusi eduskunta hyväksyi vaalien jälkeen sen
muuttamattomana. Vuoden 2000 PL:ssa proses-
sia on joudutettu: jos presidentti ei vahvista lakia
enintään kolmen kuukauden kuluessa, se palau-
tuu eduskuntaan, ja jos se hyväksytään siellä uu-
delleen muuttamatta, se tulee voimaan ilman pre-
sidentin vahvistustakin.
Myös ulkopolitiikan hoitamista koskee tärkeä
rajoitus. Vuoden 1919 HM:n sanamuodon mu-
kaan presidentti "määrää Suomen suhteista ulko-
valtoihin", lukuun ottamatta sotaa ja rauhaa sekä
tärkeitä kansainvälisiä sopimuksia. Uudessa PL:ssa
sanotaan presidentin johtavan Suomen ulkopo-
litiikkaa "yhteistoiminnassa valtioneuvoston kans-
sa". Eduskunta hyväksyy kuten ennenkin tärkeät
sopimukset ja velvoitteetpa suhteita EU:hun hoi-
tavat etupäässä valtioneuvostoja eduskunta erityi-
sin valtuuksin. Tasavallan presidentin asema ul-
kopolitiikan johtajana on hämmentävällä tavalla
tulkinnanvarainen, mutta missään tapauksessa
hänellä ei edellytetä olevan siihen yhtä lujaa otetta
kuin varhemmin.
Vuoden 1919 HM:ssa pyrittiin jakamaan valta
eduskunnan ja presidentin kesken, ja tasavallan
presidentin tehtävänä oli valvoa eduskunnan toi-
mia kokonaisuuden edun nimessä. Hänen suu-
ren valtansa tuli myös vakaannuttaa politiikkaa
sekä hillitä eduskunnan eripuraisuutta. Kaikki
tämä osoitti, että kansanedustajien harkintakykyä
pidettiin jossain määrin epäilyksenalaisena, mi-
hin historian katsottiin antavan aihetta.
Jos demokratiaan halutaan uskoa, kansan valit-
semiin edustajiin on kuitenkin periaatteessa luo-
tettava, ja siinä suhteessa uusi valtiosääntö on
asianmukainen. Uudistuksen arvostelijat ovat
huomauttaneet, että valtionpäämiehen suuret val-
taoikeudet voivat olla hyödyksi etenkin poliittis-
ten kriisien aikana. Varsinkin Suomen vaiheet
1939-45 näyttävät osoittavan tämän. Aika näyt-
tää, joudutaanko vuoden 2000 perustuslain sää-
döksiä täydentämään mahdollisina kriisikausina
erityisin toimenpitein, jollaisiin on "valtalain" ni-
misinä turvauduttu varhemminkin.
Uusi PL määrää, että "sama henkilö voidaan
valita presidentiksi enintään kahdeksi peräkkäi-
seksi toimikaudeksi", joten kukaan ei voi tavoitel-
la Kekkosen ennätystä. Ristiriitaiselta voi näyt-
tää, että tasavallan presidentin saadessa valtaoi-
keutensa entistä korostetummin suoraan kansal-
ta niitä on samalla supistettu olennaisesti. Nämä
uudistukset eivät ole kuitenkaan suorassa yhtey-
dessä toisiinsa, joten ristiriita on tältä osin näen-
näinen. Presidentillä on melkoisesti valtaa jäljellä-
kin, varsinkin virkanimityksissäpä hänellä on täy-
si oikeus puuttua lausunnoissaan politiikkaan mil-
loin haluaa, mitä kuninkaalle ei sallita ainakaan
Skandinavian maissa. Joka tapauksessa maamme
valtionelinten voimasuhteet ovat muuttuneet lä-
hes vallankumouksellisella tavalla. Suomi on nyt
parlamenttivaltainen maa Ruotsin tapaan, ja pää-
ministerin asema on paljon entistä korostetumpi.
Aika näyttää, onko se vahvempi kuin presiden-
tin ja riippuuko tämä olennaisesti henkilöistä.
Vuoden 1919 HM:n aikana saatu kokemus sekä
Suomessa tapahtunut yhteiskunnallinen ja henki-
nen kehitys tekivät uudistuksen tarpeelliseksi,

976 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
miten onnistunut se yksityiskohdissaan onkin. taan ennen vuotta 1999, eikä edes poliittisten voi-
Muistettakoon että vapaudenajalla jäykkä pitäy- masuhteiden järkkyminen 1945 muuttanut tasa-
tyminen vuoden 1720 hallitusmuotoon vei koko vallan luonnetta valtiona. Vuoden 2000 PL:n
järjestelmän perikatoon. Olen pitänyt perusteet- voimaan tultua edellä mainittuja nimityksiä voi-
tomana puhetta ensimmäisestä ja toisesta tasaval- täisiin sen sijaan puolustaa, jos niitä ei olisi käy-
lasta, rajana jatkosodan päättyminen. Vuoden tetty liian varhain ja aiheetta.
1919 valtiosääntö ei muuttunut olennaisilta osil-
Elektroniikkateollisuus on Suomen nuori mutta vahva erikoisala. Ylivieskalainen tehdas valmistaa elektronisia komponentteja
alan suuryrityksen alihankkijana, työntekijöinä etupäässä naisia, joista moni oli jäänyt työttömäksi maamme kudonnais-
teollisuuden taantuessa 1980-luvulta alkaen.

978
Suomen talouselämä
uudistuu perusteellisesti
Sähkö ja elektroniputket
mullistavat maailmaa
Maailmantalouden muutosten avaimena on ol-
lut toisen maailmansodan jälkeen tekniikan en-
tistäkin nopeampi, jopa vallankumouksellinen
kehitys. Suomessa sen tulokset ovat tietenkin etu-
päässä lainaa suurista teollisuusmaista mutta ei-
vät kokonaan, koska kotimainen tekniikan tutki-
mus on kehittynyt voimakkaasti. Jotkut teknolo-
giaa edistävät tieteenalat kuten ydinfysiikka vaa-
tivat kuitenkin niin kalliita välineitä, ettei niitä
kannata hankkia pieneen maahan. Suomen no-
peaa teollistumista tämä seikka ei ole estänyt.
Sähkön käyttö lukuisine sovellutuksineen on
saanut toisen maailmansodan jälkeen aikaan to-
della mullistavan kehityksen. Teollisuusmaissa
miltei kaikki tekniikka perustuu jossain vaihees-
sa sähköön, jota tuotetaan monin tavoin tasku-
laskimen patterista ja auton akkumulaattorista
ydinvoimalaan asti. Silloinkin kuin on perimmäl-
tään kyse vesivoimasta tai kivihiilen käytöstä,
energia muunnetaan sähköksi ennen kuin se pan-
naan käyttämään työkoneita.
Sähkötekniikan sovellutuksia on myös elekt-
roniikka, jota käytetään lukemattomin tavoin;
tärkeimpiä ovat radiotekniikan ja automaattisen
tietojenkäsittelylaitteen (ATK) eli tietokoneen
monenlaiset käyttötavat. Nuoresta ihmisestä sen
ohella esimerkiksi väritelevisio ja pienikokoinen
radiopuhelin, jota sanotaan matkapuhelimeksi tai
"kännykäksi", ovat jokapäiväisen elämän luon-
nollisia elementtejä, vaikka hän ei välttämättä ym-
märrä niiden rakennetta ja toimintaa. Vanhem-
man polven edustajan teoreettinen asiantuntemus
rajoittuu useimmiten siihen, että hän on kuullut
elektroniputken nimen.
Tietokone lienee useimmille tuttu mikroproses-
sorina, jolla on helppoa kirjoittaa ja muokata teks-
tiä. Hallinnossa ja elinkeinoelämässä monenlai-
silla, varsinkin suurilla, erikoistarkoituksiin sovel-
letuilla tietokoneilla on suunnaton merkitys. Kun
vuoden 2000 lähestyessä epäiltiin, että tietoko-
neet eivät osaisi lukea numerolla 2 alkavaa vuosi-
lukua, elettiin melkein maailmanlopun tunnelmis-
sa, mutta asiantuntijat torjuivat vaikeudet hyvis-
sä ajoin.
Paitsi suurten tietoaineistojen hallintaan ja mut-
kikkaiden laskutehtävien salamannopeaan suo-
rittamiseen ATK:ta käytetään tehtaissa työkonei-
den ohjaamiseen. Täten on voitu vähentää myös
tapaturmanvaaraa, kun tehdashalleissa liikkuu en-
tistä vähemmän ihmisiä. Tietokonein on pyritty
nimenomaan vähentämään ihmistyötä ja onnis-
tuttukin siinä määrin, että automatisoinnin varjo-
puolena tunnetaan monella alalla työpaikkojen
väheneminen.
Taloudellisesti merkityksellistä on ollut erikois-
terästen kehittäminen muuntamalla rautaa lisä-
ainein erilaisiin tarkoituksiin sopivaksi. Seurauk-
sena on ollut esimerkiksi auton moottorin ja voi-
mansiirtolaitteiden kestävyyden suuri paranemi-

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 979
nen; ajokilometrejä kertyy paljon enemmän kuin
1930-luvulla. Sama koskee muitakin koneita ja
laitteita halkosahan terästä alkaen. Uutta on myös
synteettisten aineiden kuten muoveiksi kutsuttu-
jen suurimolekyylisten orgaanisten aineiden, laaja
käyttö. Myös lasikuitu on syrjäyttänyt puun ja me-
tallit monista käyttötarkoituksista. Veneet tehdään
nykyään tavallisesti lasikuidusta ja suomalaisen
keksinnön ansiosta myös kirvesvarret.
Teknologian nopean kehityksen ohella aikakau-
delle on ollut ominaista modernin yrittäjähengen
leviäminen. Siihen kuuluu mahdollisimman suu-
ren voiton tavoittelu kaiken taloudellisen toimin-
nan päämääränä ja myös yritysten yhdistyminen
yhä suuremmiksi ja vahvemmiksi yksiköiksi. Nä-
mä kapitalismiin liittyvät piirteet eivät ole synty-
neet teollistumisen kaudella vaan paljon varhem-
min, mutta niiden toteuttamiseen on nykyään toi-
set mahdollisuudet kuin milloinkaan aikaisem-
min.
Monet pelkäävät että yhteiskunnallinen valta
on näissä oloissa siirtymässä suurten yritysten ja
erilaisten etujärjestöjen johtajille. Kapitalismin
pelätään johtavan paitsi luonnon yhä tuhoisam-
paan hyväksikäyttöön myös "pienen ihmisen"
vaikutusvallan häviämiseen, jopa hänen inhimil-
lisyytensä köyhtymiseen ja koteloitumiseen sii-
hen tapaan kuin Aldous Huxleyn romaanissa Ul-
jas uusi maailma (1932). Tällaisesta arvellaan huo-
matun selviä enteitä, mikä on herättänyt luon-
non ja ihmisen suojelua korostavan "vihreän" liik-
keen. Mutta jos kyseiset epäkohdat halutaan vie-
rittää nimenomaan kapitalistisen talousjärjestel-
män syyksi, täytyy todeta niiden olleen vielä suu-
remmassa määrin ominaisia maille, joissa elettiin
pitkän aikaa sosialistisessa yhteiskunnassa.
Energian tarve ongelmana
Teollisuuden valtava kasvu sekä liikenteen ja asu-
misen vaatimukset ovat lisänneet energian tarvet-
ta, kunnes siitä on tullut yhä paheneva ongelma.
Fossiilisten polttoaineiden kivihiilen, maaöljyn ja
maakaasun käyttöön saatava määrä on rajallinen,
ja puuta liikenee polttoaineeksi vain vähän. Työ
hiilikaivoksissa on myös vaarallista. Kivihiilen ja
maaöljyn käytön pahimpana epäkohtana ovat
ympäristöä rasittavat päästöt, koska niitä poltet-
taessa vapautuvat rikki- ja typpioksidit happa-
moittavat ympäristöä, ja hiilidioksidi aiheuttaa
lisäksi ilmakehän lämpenemistä eli "kasvihuoneil-
miön". Se on sinänsä välttämätön ilmiö, koska
maapallon ilmakehä olisi ilman hiilidioksidia liian
kylmä kasveille ja eläimille, mutta sen lämpene-
minen nykyisestä johtaa ennusteiden mukaan
pahoihin ongelmiin.
Sähkön tuottaminen ydinreaktoreissa näytti
aluksi ratkaisevan energiakysymyksen, mutta
ajan mittaan ydinjätteen sijoittaminen vaaratto-
malla tavalla on todettu vaikeaksi ongelmaksi.
Myös monet ydinvoimaloissa tapahtuneet onnet-
tomuudet, joista tähän asti tuhoisin lienee ollut
reaktorin tuhoutuminen Tsernobylissa, Ukrainas-
sa 1986, ovat saaneet monet asiantuntijatkin epäi-
lemään niiden hyödyllisyyttä. Suurta yleisöä ydin-
voima voi kammottaa senkin takia, että se tuo
mieleen ydinaseet.
Suomessa voimataloutta kasvatettiin sotien jäl-
keen rakentamalla suuria vesivoimalaitoksia kor-
vaamaan Vuoksen ja Jänisjoen Neuvostoliitolle
menetetyt generaattorit ja luomaan edellytykset
teollisuuden kasvulle. Eniten merkitystä oli Ke-
mijoen, Iijoen ja Oulujoen kahlitsemisella 1960-
luvun alkuun mennessä, mikä vaati suuria raken-
nustöitä mutta tuotti myös paljon energiaa. Nämä
voimalaitostyöt ja jokiuomien luonteen muuttu-
minen tuhosivat lohenpyynnin ja aiheuttivat pa-

980
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
hoja maisemallisia vaurioita, kun suunnittelijat
eivät juuri ottaneet huomioon muuta kuin voi-
matalouden näkökohdat. Suurista, vuolaista vir-
roista ovat rakentamatta vain Tornionjoki rajajo-
kena ja Kiiminginjoki sekä välillä jo vakavasti
uhatut Ounasjoki ja Oulankajoki.
Vesivoimalla tultiin toimeen sodan jälkeen pa-
rikymmentä vuotta, kun sähköenergiaa tuotettiin
yhä enemmän myös kivihiilestä ja öljystä. Kasva-
va voimantarve aiheutti lopulta sen, että Suomi
siirtyi osaksi ydinenergiaan: 1977-80 rakennet-
tiin neljä reaktoria, kaksi Loviisan Hästholmeniin,
kaksi Eurajoen Olkiluotoon. Uusistakin ydinvoi-
maloista on keskusteltu, mutta vastustajien perus-
telut ovat painaneet toistaiseksi enemmän kuin
puoltajien varsinkin sen takia, että Ruotsissa ja
Saksassa on otettu kielteinen kanta ainakin ydin-
voiman lisäämiseen.
Liikenteen voimanlähteenä ovat öljyä käyttävät
polttomoottorit syrjäyttäneet höyrykoneen. Pie-
nehköjä laivoja kuljettavat dieselmoottorit, isom-
pia höyry- tai kaasuturbiinit. Lentokoneessa on
1950-luvulta lähtien yleisesti suihkumoottori tai
useampi, ja Suomeenkin hankittiin 1960 ensim-
mäinen suihkumoottorilla käyvä liikennekone.
Lentoliikenne on tullut pitkähköillä matkoilla hy-
vin suosituksi. Hevonen on hävinnyt Suomen teil-
tä, lukuun ottamatta kilpa-ajoihin harjoitettavia
ravureita, ja miltei täysin metsätöistäkin. Suomen
rautateillä siirryttiin 1940-luvun lopulta lähtien
höyryvetureista dieselmoottoreihin, mutta 1968
otettiin käyttöön ensimmäinen sähkö veturi, ja
kymmenen vuotta myöhemmin rautatieliikenne
oli pääosaksi sähköistetty.
Maanteillä alkoi autojen luku kasvaa nopeasti
1950-luvulla, ja 1970 niitä oli jo viisitoista kertaa
niin paljon kuin ennen talvisotaa. Henkilöauto-
jen luvun lisääntyminen oli nopeaa vuoden 1990
tienoille mutta on sen jälkeen hidastunut suures-
ti. Niitä olikin 1999 jo yksi 2,5 asukasta kohti, ja
autoton perhe oli varsin harvinainen. Monella
perheellä on lähinnä työmatkojen takia kaksi au-
toa. Autoliikenteen kasvu on edellyttänyt valtion
varojen runsasta käyttöä teiden rakentamiseen ja
kestopäällysteisiin.
Tavaraliikenteessä kuorma-auto on syrjäyttänyt
suureksi osaksi junan ja lähes kokonaan sisävesi-
alukset, ja myös puutavaran uittaminen on päät-
tynyt. Suuritöisistä puro-ja jokiuitoista luovuttiin
jo 1960-luvulla. Teollisuuden tuotteet kuormataan
nykyään enimmäkseen tehtaalla "konteiksi" (engl.
container) kutsuttuihin säiliöihin, jotka siirretään
nosturilla autoon tai junaan ja myöhemmin ehkä
laivaan. Näin säästyy paljon ihmistyötä.
Sotakorvaus maksetaan
ja sodasta kärsineitä autetaan
Suomi oli toisen maailmansodan päättyessä köy-
hä ja uuvuksissa menetettyään paljon miehiä ja
myös arvokkaita maa-alueita, rakennuksia ja irtai-
mistoa. Pellot olivat sodan aikana laihtuneet vä-
kilannoitteiden puutteessa, koneet kuluneet, ja
useimmista tarvikkeista oli paha puute. Rauha oli
sentään jättänyt toivon, että itsenäisyys ja kotimai-
nen yhteiskunnallinen perinne säilyisivät, ja so-
dan vaaroilta välttyneet miehet ja kotona suuris-
sa vaikeuksissa työskennelleet naiset terästäytyi-
vät uudelleen rakentaakseen maata kovalla työl-
lä. Sodanjälkeinen Suomi ei saanut mitään lah-
jaksi, eikä kansalla ollut aikaa murehtia liiaksi
syviä haavojaan.
Moskovan välirauhassa oli Suomen velvoitteek-
si asetettu raskaan sotakorvauksen suorittaminen.
Suomalaiset toivoivat saavansa maksaa sen lähin-
nä metsäteollisuuden tuotteilla, mutta Neuvosto-
liitto tarvitsi ennen kaikkea koneita ja laitteita sekä
laivoja. Korvaustuotteiden valmistus jäikin etu-

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 981
päässä metalliteollisuuden vastuulle. Tätä alaa oli
kehitetty voimakkaasti jo ennen sotia ja myös
niiden aikana, joten ammattitaitoa kyllä oli, mut-
ta silti metalliteollisuutta jouduttiin kehittämään,
koska venäläisten laatuvaatimukset olivat anka-
rat.
Sotakorvausten suorittamisesta huolehtivaa vi-
rastoa, sotakorvausteollisuuden valtuuskuntaa
(Soteva) johti ansiokkaasti varhemmin Veitsiluoto
Oy:n johtajana toiminut vuorineuvos Lauri Ki-
vinen (1895-1955). Vaikeudet olivat suuret var-
sinkin sen vuoksi, että raaka-aineiden ja puoli-
valmisteiden saanti Länsi-Euroopasta oli hanka-
laa, kun niitä tarvittiin kipeästi muuallakin, eikä
niitä aina lähetetty mielellään Suomeen, jos tie-
dettiin niiden päätyvän Neuvostoliittoon. Kor-
vaukset maksettiin kuitenkin vuoteen 1952 men-
nessä asianmukaisesti, mikä lienee sotakorvaus-
ten historiassa ainoa tapaus. Saksalle 1919 mää-
rätty suhteellisesti pienempi korvaus maksettiin
vain osaksi, ja silti varsinkin kansallissosialistit
käyttivät sitä kiihkeään propagandaan.
Sotakorvausten edullista vaikutusta Suomen
metalliteollisuuden kehitykseen kiitettiin aika-
naan suuresti, mutta se oli etupäässä Moskovan
mieliksi sepittyä propagandaa. Maallemme oli
ajan mittaan hyötyä siitä, että metalliteollisuuden
kapasiteettia oli lisätty sotakorvausten vuoksi,
mutta niin olisi tapahtunut myös vietäessä alan
tuotteita maksua vastaan. Muuten korvaukset
rasittivat Suomea ensimmäisinä vuosina tuntuvas-
ti kaventaen kansantuloa, korottaen verotusta ja
pahentaen inflaatiota.
Muita sodan valtiolle asettamia velvoitteita oli
huolenpito huoltajansa sodassa menettäneistä
perheistä ja sotainvalideista, hävitetyn Lapin lää-
nin ja pommitettujen kaupunkien jälleenraken-
taminen sekä Karjalan siirtoväen asuttaminen.
Maatalousväestöön kuuluville tilattomille rinta-
mamiehille oli jatkosodan aikana luvattu hank-
kia maatiloja, ja lupaus oli täytettävä. Keväällä
1945 tuli voimaan maanhankintalaki, jonka no-
jalla asutustoiminta käynnistettiin lunastamalla
maata valtiolta, kunnilta ja muilta yhteisöiltä sekä
toissijaisesti suurehkojen maatilojen omistajilta.
Karjalan siirtoväki sijoitettiin Suomen etelä- ja
keskiosaan siten, että saman pitäjän väestö tuli
asumaan samalla seudulla.
Asutustoiminnalla luotiin noin 43 000 uutta vil-
jelyalaa ja lisäksi 16 000 raivaamatonta "kylmää
tilaa", joiden omistajat saivat tukea uudisraivauk-
seen. Karjalaiset ja muut viljely tilojen saajat rai-
vasivat tarmokkaasti lisää maata ja rakensivat ta-
lonsa paljolti "hartiapankin" turvin eli oman per-
heen voimin. Pääosa uusista tiloista oli melko pie-
niä, ja myös normaalit talonjaot pienensivät maa-
tilojen keskikokoa. Sen oltua alle 2 hehtaarin kää-
piötiloja lukuun ottamatta 1940 Moskovan rau-
han jälkeen 10,4 ha keskimääräinen pinta-ala oli
1959 vain 8,9 ha. Kun järkevä maatalous olisi
edellyttänyt tilakoon nopeaa laajentamista, Suo-
men asutustoiminta saattaa näyttää jälkeen päin
heikosti perustellulta. Suuri osa uusista tiloista jäi-
kin verraten pian asumattomiksi tai ainakin vilje-
lemättä.
Suomessa oli kuitenkin sodan jälkeen paljon
teessä muihin elinkeinoihin. Osa siirtoväestä vaih-
toi elinkeinoa vapaaehtoisesti, mutta muilta olisi
ollut kohtuutonta vaatia sitä, kun karjalaisten
kotiseutu oli jouduttu uhraamaan maan itsenäi-
syyden pelastamiseksi. Lukuisat rintamamiehet
taas olivat taistelleet vuosikausia isänmaan puo-
lesta omistamatta yhtään aaria maata tai mitään
muutakaan. Kuinka heidät olisi voitu jättää heit-
teille, työttömiksi maa- ja sekatyömiehiksi? Nä-
emme siis että aktiivisella asutuspolitiikalla tor-
juttiin pahoja sosiaalisia epäkohtia. Erkki Pihka-
la toteaa, että tuloksekas asutustoiminta kohensi

982
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
sitä paitsi elintarviketuotantoa ja lisäsi maaseu-
dun "taloudellista ja henkistä toimeliaisuutta".
Sodanjälkeisenä murroskautena Suomessa koet-
tiin hyvin voimakas inflaatio. Syynä olivat vain
osaksi valtiontalouden vaikeudet, sillä niistä py-
rittiin selviytymään lainanotolla eikä setelistöä li-
säämällä. Inflaation varsinaiset syyt olivat poliit-
tiset: vasemmiston ja varsinkin sen radikaalin sii-
ven vahvistuminen tuki työväen palkkavaatimuk-
sia. Maan hallituskin myöntyi niihin 1944-46
useaan otteeseen jo sen takia, että sotakorvaus-
ten suorittaminen ei sallinut suuria lakkoja. Teol-
lisuustyöväen palkat oli sitä paitsi sidottu jo 1945
elinkustannusindeksiin.
Kun toisaalta myös maatalousväestön etuja val-
voi voimakas puolue ja valtiovallan oli pakko tu-
kea kotimaista viljelyä elintarvikehuollon turvaa-
miseksi, palkankorotuksia seurasivat säännöllises-
ti maataloustuotteiden hinnankorotukset ja päin-
vastoin. Suomi oli täten joutunut noidankehään,
jonka seurauksena oli 1945-48 lähes hallitsema-
ton inflaatio. Tästäjohtuneiden ulkomaankaupan
ongelmien takia markka jouduttiin devalvoimaan
1945 kolmesti ja 1949 vielä kaksi kertaa. Sen arvo
aleni kaiken kaikkiaan kolmanteen osaan entises-
tä Englannin puntaan verraten.
Vasta 1948-49 inflaatio saatiin sillä erää hilli-
tyksi. Siihen mennessä se oli syönyt pääosan val-
tion kotimaisesta velasta ja vapauttanut muutkin
lainanottajat enimmistä veloistaan. Säästäjät sen
sijaan olivat menettäneet pääosan talletustensa ja
vakuutustensa arvosta ja monet lainanantajat saa-
tavansa. Hyvin pahaa jälkeä inflaatio teki raken-
nusalalla, koska urakoita ei ollut sidottu indek-
siin eivätkä rakennuttajat suostuneet hyvittämään
kustannusten nousua. Rakennustarvikkeiden hin-
tojen ja palkkojen noustessa huimasti lähes kaik-
ki rakennusyritykset joutuivat konkurssiin. Myö-
hemmin työmarkkinajärjestöt ovat neuvotelleet
palkoista ja muista työelämän ongelmista verra-
ten asiallisesti, pitäen silmällä sekä työntekijäin
että talouselämän etuja.
Uudistuva maatalous
ja muu alkutuotanto
Maa- ja metsätalous miellettiin vielä 1950-luvun
alussa Suomen pääelinkeinoksi, ja maalaisliiton
lehdissä muistutettiin hyvin itsetietoisesti, kuka
omisti maan. Palkkojen ja hintojen kilpajuoksu
synnytti kaunaa maataloustuottajien ja työväen
sekä näiden ryhmien etua ajavien puolueiden vä-
lille. Maalaisliitto leimautui tiukaksi painostuspuo-
lueeksi, jonka organisaatio oli tehokas ja propa-
ganda kiihkeää. Puolue tuki viljelijäin etujärjestöä,
Maataloustuottajain Keskusliittoa, vasemmisto-
puolueiden ollessa työväen ammattiliittojen ja
Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton tuke-
na. Myös teollisuudella ja työnantajilla on vah-
vat etujärjestöt, jotka toimivat enemmän kulissien
takana mutta tehokkaasti. Monesti on ollut aihet-
ta kysyä, kuka hallitsee maata, eduskunta vai etu-
järjestöt.
Valtiovalta joutui tukemaan maataloutta vuosi-
kymmenestä toiseen muun muassa antamalla
tekohengitystä elintarvikkeiden, varsinkin karjan-
tuotteiden ylituotannosta johtuvalle viennille.
Valtion tuki nousi 1960-luvulla reilusti yli 20 pro-
senttiin maatalouden tuloista, ja kun nämä ulko-
mailla maksettujen alhaisten hintojen kompen-
sointiin käytetyt varat otettiin veronmaksajilta, oli
helppoa kiihottaa kuluttajia maataloutta vastaan.
Näyttää siltä kuin tätä mielialaa olisi jäljellä vielä
2000-luvun alussakin, vaikka kotimaista maata-
loutta on nykyoloissa täysi syy hoitaa kuin kuk-
kaa kämmenellä.
Maataloutta tuettiin monessa muussa maassa
samaan tapaan kuin Suomessa, koska sen kan-

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 983
nattavuus ei säilynyt ilman erityisiä toimenpitei-
tä kustannusten noustessa nopeasti, ja kotimaista
elintarviketuotantoa pidettiin tärkeänä. Sitä pait-
si valtiovalta on Suomessa tukenut monin tavoin
teollisuuttakin. 1970-luvulla maatalouden ylituo-
tantoa ruvettiin vihdoin hillitsemään muun mu-
assa suosimalla lypsykarjatalouden sijasta soke-
rijuurikkaan ja öljykasvien tuotantoa.
Maatalouden kustannuksia kasvattivat ennen
kaikkea koneiden ja polttoöljyn hinnat. Traktori
ja lypsykone yleistyivät 1950-ja 1960-luvulla, leik-
kuupuimuri ja koneelliset viljankuivaajat 1960-
luvulla, ja 1970-luvun tärkeitä uutuuksia olivat
niittosilppuri, kylvölannoitin ja heinänpaalaajat.
Koneistuminen on kallista lystiä, pientiloilla mah-
dotontakin, mutta se vähensi nopeasti ihmistyön
tarvetta. Tähän liittyi maan lounaisosassa yleinen
siirtyminen karjattomaan maatalouteen, jota on
tapahtunut jo muuallakin maassa.
Peltoala kasvoi, osaksi valtion uudisraivaustuen
ansiosta, 1960-luvulle saakka. Myös salaojien
yleistyminen on lisännyt viljelysalaa ja helpotta-
nut koneiden käyttöä. Hevosten nopea vähentä-
minen vapautti 1950-luvulta alkaen satojatuhan-
sia hehtaareja muuhun kuin niiden rehun vilje-
lyyn. Tilakoko kasvoi aluksi hitaasti ja oli vielä
1970 keskimäärin 10 peltohehtaarin vaiheilla. Sit-
temmin pikkutiloja on yhdistetty ravakasti isom-
piin, joten keskimääräinen peltoala oli 1900-lu-
vun lopussa noin 17 hehtaaria. Kun pellon
vuokraaminen on lisäksi yleistynyt, aktiivitilojen
viljelyala ylitti jo 25 hehtaaria. Tätäkin pidetään
nykyään pienenä alana todella kannattavaan vil-
jelyyn.
Rukiin viljely romahti heti sotien jälkeen eikä ole
juuri noussut, vaikka valtio on ajoittain tukenut
kotimaista ruista sen ollessa yhä suosittu leivän-
aine. Vehnästä on tosin tullut Suomessakin tär-
kein leipävilja. Valtaosin rehuksi käytetty kaura
säilytti kauan asemansa eniten kylvettynä viljala-
jina, mutta 1990-luvulla sen viljely on vähenty-
nyt tuntuvasti. Ohra nousi 1960-luvulla vehnän
edelle, seuraavalla vuosikymmenellä se voitti kau-
rankin ja nykyään se on verrattomasti tärkein vil-
jalaji. Ohraa käytetään etupäässä kotieläinten,
varsinkin sikojen rehuksi sekä maltaiksi tehtynä
oluenpanoon.
Muista viljelykasveista peruna on hieman taan-
tunut suomalaisten korvatessa nykyään senkin ra-
vinnossaan osaksi vehnällä. Sokerijuurikkaan vil-
jely on kasvanut erikoisesti 1980-luvulta lähtien,
ja öljykasvi rypsi on kehittynyt tärkeäksi. Puutar-
haviljely on saanut suuren merkityksen vihannes-
ten ja juuresten käytön kasvaessa sangen nopeasti.
Herkkusienen viljelyssä on siirrytty 1900-luvun
lopulla kokeilusta vakinaiseen tuotantoon. Koti-
maisella omenanviljelyllä on ollut pahoja kannat-
tavuusongelmia. Suomalaiset ostavat kyllä mielui-
ten kotimaisia elintarvikkeita, koska ruoan ter-
veellisyyden kannalta epäilyttäviä torjunta-ja säi-
löntäaineita ei täällä juuri käytetä, ja myötätun-
toa maataloutta kohtaan pitäisi siis olla teoriassa
paljonkin.
Karjanhoito on pysynyt pääosassa maata lypsy-
karjavaltaisena, mutta Lounais-Suomessa pide-
tään nykyään hyvin vähän lehmiä ja pääpaino
on sianhoidossa. Kananhoitokin on lisääntynyt,
koska munien lisäksi broilerien tuotanto teuras-
eläimiksi on saanut suuren merkityksen. Lehmien
luku on alentunut 1900-luvun loppua kohti, mutta
maidon tuotanto on saatu pysymään suurena ja-
lostamalla eläimiä ja ruokkimalla niitä tarkoituk-
senmukaisesti. Suomenkarja on joutunut suures-
sa määrin väistymään Ayrshire-karjan ja itäfriisi-
läisten tieltä.
Kuiva korsirehu eli vanhaan tapaan korjatut,
pellolla kuivatut heinät on ruvettu 1900-luvun
lopulla korvaamaan etupäässä nurmesta tuoree-
na korjatulla säilörehulla, jonka suuri valkuais-

984
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
ainepitoisuus saadaan säilymään lisäämällä hapat-
tavia kemikalioita, etupäässä muurahaishappoa.
Kyseessä on siis varhemmin käytetyn AlV-rehun
muunnos. Valtiovalta on pyrkinyt lisäämään hin-
tapolitiikalla maidon valkuaisainepitoisuutta ja siis
suosimaan säilörehua. Viljan käyttöä väkirehuna
on vähennetty, koska se lisää nimenomaan voi-
rasvaa.
Lapissa ja pohjoisimmassa Suomessa kasvatet-
tiin porokantaa nopeasti 1980-luvulle saakka, ja
seurauksena oli jäkälän ehtyminen laajoilla alu-
eilla, niin että poroja on jouduttu ruokkimaan
talvisin suureksi osaksi heinällä. Lapin poromies
ei enää aja porolla paitsi urheilukseen, arkisena
ajokkina on talvella moottorikelkka. Kesäisin po-
rot saavat samoilla vanhaan tapaan vapaina tun-
turissa ja metsissä vain paliskuntien välisen poro-
aidan rajoittaessa niiden kulkua.
Erkki Pihkala on kiinnittänyt huomiota kehityk-
seen, joka on muuttanut varhemmin pääosaksi
talonpoikaisväestön omavaraistaloutta palvelleen
maatalouden kaupalliseksi tuotannoksi. Tämä
kehitys ehti pitkälle jo ennen toista maailmanso-
taa, sillä kun maataloustuotteista tuli 1910-luvun
alussa markkinoille arvion mukaan kolmannes,
niistä myytiin 1930-luvun lopulla jo 50-60 %.
Kehitys on vienyt yhä pitemmälle: 1970-luvun
alussa markkinoitiin noin 90 % maatalouden tuo-
tannosta ja nykyään vielä suurempi osa. Tähän
on liittynyt tilakohtainen erikoistuminen harvoi-
hin tuotteisiin.
"Kaupallistumisen myötä maatalous muuttui
1960-luvulta lähtien lopullisesti elämänmuodos-
ta yrittäjätoiminnaksi", Pihkala päättelee. Maati-
lalla on kuitenkin yrityksenä aivan erityinen luon-
ne. Tosin maatalous on muuttunut: nykyään sen
menestyminen edellyttää sovellettujen luonnon-
tieteiden tulosten seuraamista ja toisaalta tuottei-
den hintakehityksen tarkkaa tuntemista, ja vaik-
ka kätevyys on viljelijälle yhä suureksi hyödyksi,
sitä vaatii nyt etupäässä koneiden käyttö ja kor-
jaaminen. Maataloutta täytyy kuitenkin ajatella
entiseen tapaan pitkällä tähtäyksellä, koska tuo-
tantoa ja sen edellytyksiä on vaikea muuttaa ko-
vin nopeasti. Sen takia viljelijän mielenlaatuun
kuuluu yhä perinteinen harkinta ja kohtuullisuu-
den taju. Maatila on myös viljelijän koti, ja per-
heen tunnesiteitä taloon lujittaa, että se on useim-
miten peritty vanhemmilta, joskus esi-isiltä vuo-
sisatojen takaa.
Kotieläinhoitoon voidaan lukea myös turkistar-
haus, joka alkoi tavallisen ketun satunnaisena kas-
vattamisena. Ensimmäiset hopeaketut tuotiin
Suomeen 1916, ja turkiskaniinit olivat niiden ohel-
la tavallisimmat tarhaeläimet, kunnes minkin ja
naalin, kauppanimeltä siniketun, tarhaus alkoi
1930-luvulla. Turkistarhaus sai todellista merki-
tystä vasta sotien jälkeen minkin ollessa pitkään
tärkein tarhaeläin. Sittemmin on myös sinikettu
yleistynyt, ja hilleri ja supikoira ovat saaneet mer-
kitystä.
Tarhaus on tärkeä elinkeino etenkin Etelä- ja
Keski-Pohjanmaalla, ja nahat ovat olleet merkit-
tävä vientiartikkeli, milloin hinnat ovat olleet
maailmanmarkkinoilla hyvät. Suomen ilmasto on
näet hyvin suotuisa turkistarhaukselle. Se on sää-
dösten mukaisesti harjoitettuna laillinen elinkei-
no, mutta koska tarhaeläimet eivät elä luonnon-
mukaisissa oloissa, tarhausta on usein arvosteltu.
Sitä koskevia säädöksiä ja niiden valvontaa on-
kin tehostettu.
Jotkut kiihkeät eläinsuojelijat, jotka pitävät tar-
hausta eläinrääkkäyksenä ja paheksuvat sitä, että
se tuottaa ylellisyystavaraa, ovat ryhtyneet 1990-
luvulla vainoamaan turkistarhoja tahrimalla eläi-
pauteen, jossa ne eivät tule toimeen. Turkistar-
hauksen merkitystä muutenkin ahtaalle joutuneen

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti
985
maaseudun elinkeinona nämä aktivistit eivät ota
huomioon. Kiihkeimmät ovat vaatineet myös pe-
rinteisen karjanhoidon lopettamistapa tätäkin on
koetettu tukea väkivallanteoin.
Kalastuksen merkitys on edelleen vähentynyt. Si-
lakanpyynti on nykyään etupäässä troolausta,
pyyntivälineenä veneestä vedetty laahusnuotta eli
trooli. Vanhastaan tärkeä jokikalastus on menet-
tänyt merkityksensä, kun voimalaitosten padot
estävät arvokalojen nousun merestä jokiin. Tär-
kein poikkeus on Teno, jonne Jäämeren kookas
ja maukas lohi nousee yhä runsaana. Myös Tor-
nionjoki on vapaana, mutta sen kuuluisaa lohi-
kantaa on vähentänyt pahoin Pohjanlahdella har-
joitettu voimaperäinen pyynti, siitä huolimatta
että kantaa koetetaan elvyttää lohenpoikasia istut-
tamalla.
Etenkin lounaisella rannikolla on ryhdytty kas-
vattamaan mereen rakennetuissa verkkoaltaissa
kirjolohta, joka on kotoisin Tyynestä valtamerestä
ja siihen laskevista Pohjois-Amerikan joista. Ny-
kyään se on monessa pöydässä suosituin kalalaji.
Kalanviljelyn epäkohtana on vesien rehevöity-
minen niihin levinneen kalanrehun ja kalojen erit-
teiden vaikutuksesta.
Teollisuuden päähaarat:
puun ja metallin jalostus
Suomen teollisuuden kehitys on ollut erittäin voi-
makas sen kokonaisvolyymin kasvaessa jo 1948-
79 lähes kuusinkertaiseksi ja vielä 1980-luvulla
hyvin tuntuvasti. Sen jälkeen teollisuuden volyy-
mi on kasvanut verraten hitaasti, kun kaikki alat
otetaan huomioon, mutta kehitys on vaihdellut
aloittain. Ajan mittaan Suomi on työntynyt joil-
lakin aloilla ainakin laadun puolesta teollisuus-
maiden kärkijoukkoon.
Metsäteollisuudessa sahauksen ja muun puu-
teollisuuden merkitys on alentunut paljon, kun
taas paperin ja selluloosan osuus teollisuuden ko-
konaistuotannostakin on noussut jonkin verran.
Paperiteollisuuden teknologiaa on kehitetty mo-
nin tavoin, mutta haittana on ollut suomalaisen
paperin korkeasta laadusta huolimatta ajoittain
tuotantokapasiteetin vajaakäyttö. Vuosisadan lo-
pulla vientimarkkinat ovat vahvistuneetpa pape-
rin osuus maamme teollisuustuotannosta oli 1900-
luvun päättyessä tuotteiden arvon mukaan las-
kien 15 % vaiheilla.
Raaka-aine on riittänyt kohtalaisen hyvin, kos-
ka metsien tuottoa on lisätty ojituksin, nuoren-
nushakkuin, istutuksin, lannoituksella ja puita ja-
lostamalla. Polttopuun käyttö on myös vähenty-
nyt ja raakapuun vienti ulkomaille loppunut; sitä
on tuotukin Venäjältä. Metsänhakkuu justeerisa-
halla ja kirveellä loppui pian moottorisahan tul-
tua käyttöön 1950-luvun lopulta alkaen. Savotta-
miehet ja tukkijätkät ovat hävinneet eläkkeellä
olevia veteraaneja lukuun ottamatta, sillä pahaa
ääntä pitävää ja vaarallista moottorisahaa käyt-
tää yleensä erikoistunut metsuri kypäröineen ja
korvasuojaimineen.
Metsurienkin ammattikuntaa näyttää uhkaavan
jo häviäminen metsänkorjuukoneiden eli "met-
säpuimurien" tieltä. Nämä 1970-luvulta lähtien
yhä yleisemmin käytetyt koneet soveltuvat avo-
hakkuisiin tai jätettäessä metsään vain harvakseen
siemenpuita. Metsänpohjan nämä vehkeet jät-
tävät siihen kuntoon, ettei siinä pysty moneen
vuoteen edes kävelemään kompastumatta risui-
hin, ja marjat ja sienet katoavat pitkäksi aikaa.
Ihmistyön kalleus on tämänkin kehityksen syy-
Metalliteollisuus on kasvanut suuresti ja kehitty-
nyt yhä selvemmin Suomen teollisuuden pää-
haaraksi. Sen osuus teollisuuden kokonaistuotan-

986
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
nosta arvon mukaan laskien oli 1950 Riitta Hjerp-
pen mukaan 24 % mutta 1977 jo 33 % ja 1998
kerrassaan 42 %. Todettakoon kuitenkin, että Ou-
tokumpu Oy:n kaivosteollisuus on hiipunut vä-
hiin malmivarojen ehtyessä, ja yhtiön korkeata-
soinen kuparinjalostuskin päättyi, kun sen van-
ha nimikkokaivos suljettiin 1989.
Rauta- ja terästeollisuus on tärkeä muun me-
talliteollisuuden raaka-aineen tuottajana ja itse-
kin merkittävänä vientiteollisuutena. Avainase-
massa ovat 1900-luvun lopulla olleet valtiojoh-
toiset yhtiöt Outokumpu ja Rautaruukki. Outo-
kumpu omistaa näet yhä tärkeitä jalostuslaitoksia,
muun muassa Tornion jaloteräs tehtaan. Rauta-
ruukki Oy:llä on Raahessa suuri terästehdas, jon-
ka tuotevalikoima on hyvin laaja.
Suomen konepajateollisuus on saanut hyvän
maineen muun muassa paperi- ja selluloosateh-
taiden koneiden valmistajana. Myös kotitalous-
koneiden valmistus on ollut tärkeä haara. Koti-
maiset traktorit ovat saaneet tunnustusta, samoin
erikoisrakenteiset, lujat kuorma-autot ja sotilai-
den kuljetusautot. Yhteistyössä ulkomaisten yri-
tysten kanssa on henkilöautojakin koottu Uudes-
sakaupungissa 1960-luvulta alkaen. Suomen len-
tokoneteollisuus, joka tuotti 1920-luvun lopulta
1990-luvun alkuun ilmavoimien koulukoneita, ei
ole sittemmin saanut uusien koneiden rakenta-
mista kannattavaksi, koska riittävän suuria sarjo-
ja ei ole tilattu.
Laivanrakennus oli sodan jälkeen tärkeää muun
muassa sotakorvaustuotteiden takia, mutta kan-
nattavuus heikkeni 1960-luvulla, ja myöhemmin-
kin on riittänyt vaikeuksia. Maailman telakka-
teollisuutta on pitkään vaivannut ylikapasiteetti,
ja lisäksi sillä on joissakin maissa vahva valtion
tuki, mitä Suomessa ei ole haluttu ottaa käytän-
töön. Suomalaisten erikoisalana on ollut viime
aikoina risteilijöiksi kutsuttujen suurten ja ylellis-
ten matkailualusten valmistaminen Turun Pernon
telakan saadessa jatkuvasti näitä tilauksia, jotka
edellyttävät suurta taitoa ja huolellisuutta.
Metalliteollisuuteen luetun elektroniikkateolli-
suuden volyymi kasvoi 1991-99 miltei kuusi ker-
taa entistä suuremmaksi, kunnes sen tuotanto oli
arvoltaan noin 10 % koko teollisuuden tuotan-
nosta. Alan pääyritys Nokia Oy on monissa mais-
sa toimivine tehtaineen maailman suurimpia. Yh-
tiön elektroniikan tuotannon aloitti kaukonäköi-
nen diplomi-insinööri, sittemmin vuorineuvos
Björn Westerlund (s. 1912) perustamalla 1960 yh-
tiön elektroniikkaosaston. Virhearvioiden vuok-
si yhtiö kahlasi 1980-luvulla syvissä vesissä, mut-
ta toimitusjohtajana vuodesta 1992 ollut diplo-
mi-insinööri Jorma Ollila on menestynyt esikun-
tineen varsinkin matkapuhelimien tuotannossa ja
myynnissä. Ala on kuitenkin herkkä suhdanteille,
ja kilpailukin on kova.
Kotimarkkinoihin
keskittyvää teollisuutta
Elintarvike- ja nautintoaineteollisuuden osuus,
joka oli 1950 noin 12 % Suomen teollisuudesta,
oli 1998 enää 7 %, koska vatsan ja maksan sieto-
kyvyn rajallisuus pysäyttää väkisinkin tämän alan
tuotteiden menekin kasvun. Meijerituotanto on
keskittynyt melko harvoihin suuriin laitoksiin. Pe-
rinteisiin aloihin kuten mylly- ja leipomoteol-
lisuuteen on liittynyt sotien jälkeen laaja säilyke-
teollisuus ja valmiiden ruokien valmistus. Se kas-
vattaa "uusavuttomia" ihmisiä, jotka eivät osaa
laittaa ruokaa vaan ainoastaan avata säilyketölk-
kejä, jos purkinavaaja sattuu olemaan tiedossa.
Sellaisia ihmisiä oli tosin ennenkin, nimittäin
melkein kaikki miehet, mutta avuttomuus ei nä-
kynyt, kun naiset osasivat ja tekivät.
Teollisuudenaloista on taantunut eniten tekstii-
li-ja kenkäteollisuus, jonka osuus koko teollisuu-

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 987
desta oli 1950 noin 16 % mutta 1977 enää 7 °/o ja
1998 vain 2 %. Tämän alan tuotteita vietiin pal-
jon Neuvostoliittoon, jonka talouden romahtami-
nen 1990-luvulla oli ankara isku Suomen vaate-
tusteollisuudelle. Pääsyynä taantumiseen lienee
kuitenkin alan työ vakaisuus: palkkatason nous-
tessa Suomessa kudonnaisten, kenkien ja vaat-
teiden valmistus on paennut maihin, joissa työ-
voima on halpaa.
Monipuolinen, nopeasti kasvanut kemian teol-
lisuus tuottaa etenkin maanviljely- ja teollisuus-
kemikaaleja ja vie niitä myös ulkomaille. Tärkein
yritys on valtion omistama Kemira Oy, jonka his-
torian aloitti 1920 perustettu yhtiö Valtion Rikki-
happo-ja Superfosfaattitehtaat. Kemiraan on yh-
distetty typpitehdas, joka on valmistanut Oulus-
sa vuodesta 1952 lähtien typpeä nestemäiseksi
muutetusta ilmasta tislaamalla. Öljyteollisuutta
harjoittavan, valtiojohtoisen Fortum-yhtiön (en-
tinen Neste Oy) pääjalostamot ovat Naantalissa
ja Porvoon Sköldvikissä. Polttoöljyjen ohella For-
tum tuottaa bitumeja ja monia kemian teollisuu-
den perusaineita. Myös lääketeollisuus on mer-
kittävää, tärkeimpänä yrityksenä Orion-yhtymä,
jonka historia alkaa vuodesta 1917.
Paljon rakennuksia on tehty Suomessa jatkuvasti
puusta, asunnoiksikin pienehköjä omakotitaloja.
Kerrostaloihin on käytetty sotien jälkeen etupääs-
sä betonia, jos kohta yhä tiiltäkin. Rakennusaine-
teollisuus on vallannut suuren osan rakennustyön
vanhasta alueesta, kun rakennusten runko on
ruvettu tekemään yleisesti betonielementeistä. Ne
valetaan tehdashalleissa, joissa pakkanen ei häi-
ritse, siirretään rakennuspaikalle ja kootaan käyt-
täen paljon koneita ja verraten vähän ihmistyö-
tä. Työ on tullut entistä kevyemmäksi, mutta ra-
kentaminen on yhä kallista. Elementtirakennuk-
sissa on myös ilmennyt epäkohtia kuten kosteu-
den haittavaikutuksia.
Ulkomaankaupan
suuntaus ja tuoteryhmät
Suomen ulkomaankauppa, jota hallitus säännös-
teli sodanjälkeisinä vuosina tiukasti, perustui aluk-
si vanhaan tapaan kahdenkeskisiin eli bilateraa-
lisiin kauppasopimuksiin. Sellainen solmittiin
1951 Neuvostoliiton kanssa varsin pitkäaikaise-
na. Suomalaisten jatkuvana ongelmana oli Län-
si-Euroopan maiden nopeasti voimistuva talou-
dellinen yhteistyö ja pyrkimys niiden välisen kau-
pan vapauttamiseen, mikä uhkasi ulkopuolisten
etuja. Ensimmäinen yhteistyöjärjestö Organiza-
tion for European Economic Cooperation (OEEC)
perustettiin jo 1948. Suomen hallitus joutui siitä
lähtien harjoittamaan tarkoin harkittua kauppa-
politiikkaa säilyttääkseen hyvät edellytykset se-
kä lännen- että idänkauppaan.
Neuvostoliittoon ostettiin Suomesta runsaasti
tavaraa, kun maamme teollisuustuotteiden kor-
kea laatu oli opittu tuntemaan jo sotakorvaus-
vuosina. Meille taas tuotiin idästä varsinkin maa-
öljyä. Idänkauppa järjestyi Suomelle edulliseksi,
joten se haluttiin turvata, ja Neuvostoliitossa pi-
dettiin läheisiä kauppasuhteita yleispoliittisestikin
tärkeinä. Suomi kävi toisaalta verrattomasti enem-
män kauppaa Länsi-Euroopan maiden kanssa, ja
kun niiden välistä kauppaa vapautettiin rajoituk-
sista ja tulleista, Suomen täytyi pyrkiä saamaan
samat edut. Onneksi Länsi-Euroopassa tunnet-
tiin poliittista myötätuntoa Suomea kohtaan ja
pidettiin kauppaa maamme kanssa myös sinän-
sä arvokkaana. Metsäteollisuuden tuotteiden vien-
timaana Suomi oli vanhastaan tärkeä, ja ajan mit-
taan opittiin tuntemaan muitakin maamme teol-
lisuuden tuotteita.
Suomen ja OEEC-maiden lähentämiseksi muo-
dostettiin 1957 "Helsinki-klubi" allekirjoittamalla
sopimus, jonka mukaan Suomi sai vientikaupas-
saan samat edut kuin kyseisen järjestön maat. Jo

988
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
samana vuonna kuusi läntisen Euroopan manner-
valtiota muodosti kuitenkin Euroopan talousyh-
teisön (European Economic Community eli
EEC), joka toimi vapaakauppa-alueena mutta
tähtäsi pitemmällekin menevään yhteistyöhön.
Kun puolueettomat maat kuten Ruotsi eivät ha-
lunneet liittyä EECihen sen poliittisen luonteen
vuoksi ja Englantikin epäröi, nämä kaksi maata
ja viisi muuta muodostivat 1959 Euroopan vapaa-
kauppaliiton (European Free Trade Association
eli EFTA). Se ei ollut leimallisesti poliittinen, jo-
ten Suomi saattoi liittyä 1961 sen ulkojäseneksi.
Sopimukseen, josta käytetään nimeä FINEFTA
sisältyi erityismääräyksiä Suomen idänkaupan
turvaamiseksi. Tämä sopimus oli maallemme eri-
koisen suureksi hyödyksi.
Kun EFTA uhkasi 1960-luvun lopulla hajota
Englannin pyrkiessä lähestymään EEC:tä, Poh-
joismaissa suunniteltiin tanskalaisten aloitteesta
omaa talousyhteisöä, josta käytettiin työnimeä
NORDEK. Valmiiksi neuvoteltu sopimus rau-
keni kuitenkin 1970 Suomen luovuttua asiasta.
Tämän on epäilty johtuneen venäläisten painos-
tuksesta, mutta he eivät tiettävästi puuttuneet
hankkeeseen. Suomen hallitus otti idänkaupan
kyllä huomioon, mutta lisäksi lienee epäilty
Nordekin kestävyyttä Tanskan vilkuillessa jo
EEC:hen, eivätkä Pohjoismaiden yhteiset edut
olleet muutenkaan selvät.
Tanska liittyikin EEC:hen jo 1973, kun taas
Suomi ryhtyi neuvottelemaan vapaakauppaso-
pimuksesta talousyhteisön kanssa ja solmi sen
teollisuustuotteiden osalta 1974. Sopimukset
EFTA:n ja EEC:n kanssa olivat presidentti Kek-
kosen ja hänen apulaistensa, etenkin tärkeitä mi-
nisterinvirkoja hoitaneen valtiotieteen tohtori Ah-
ti Karjalaisen (1923-70), sekä talouselämän johto-
miesten suuria saavutuksia. Samoina vuosina teh-
tiin kauppaa helpottavia sopimuksia myös Itä-
Euroopan sosialististen maiden kanssa, millä oli
vain vähän taloudellista merkitystä Suomelle,
mutta neuvostojohtajien maamme ulkopolitiik-
kaa koskevia huolia se tuntui vähentävän.
Läntisen Euroopan maiden taloudellinen lä-
hentyminen jatkui yhä tiiviimpänä, kunnes 1992
päätettiin Euroopan unionin (EU) perustamises-
ta. Unionin päämaja on Brysselissä. Sittemmin
on perustettu Euroopan rahaliitto (European
Monetary Union eli EMU), johon kuuluvien mai-
den on määrä ottaa vuonna 2002 käyttöön yhtei-
nen raha euro. Suomi on liittynyt molempiin jär-
jestöihin ulkomaankauppansa takia ja osaksi
myös turvallisuuspoliittisista syistä. Suomessa on
arvosteltu unionin maatalouspolitiikkaa ja sen
osoittamien tukirahojen edellyttämää byrokrati-
aa ja "paperisotaa", mutta teollisuus on tyytyväi-
nen läntiseen Eurooppaan solmittuihin, entistä
kiinteämpiin yhteyksiin.
Teollistuneesta Suomesta on tullut täysin ulko-
maankaupastaan riippuva maa, ja samalla vien-
nin rakenne on muuttunut suuresti. Vielä 1950-
luvun lopulla siitä perustui 77 % puuhun ja met-
säteollisuuden tuotteisiin, mutta 1970-luvun lopul-
la niiden osuus oli enää 40-45 %, kun taas metal-
liteollisuuden tuotteiden osuus kasvoi samaan
aikaan 15 prosentista yli 30 prosentin. Sama ke-
hitys on jatkunut myöhemminkin, kunnes puu-
ja paperiteollisuuden osuus viennistä oli 1900-
luvun viimeisinä vuosina 30 % vaiheilla ja metal-
liteollisuuden noin 50 prosenttia.
Metalliteollisuuden haaroista elektroniikkateol-
lisuus on saanut 1990-luvulla erittäin suuren mer-
kityksen sen tuotteiden viennin arvon kasvaessa
1991-99 yli kahdeksankertaiseksi. Alan osuus
viennistä oli 1999 kerrassaan 28 %, mutta sen jäl-
keen nousu on heikentynyt. Välillä kasvanut vaat-
teiden ja neuletuotteiden vienti on romahtanut
1990-luvulla jo mainituista syistä. Kemian teolli-
suuden tuotteiden osuus on ollut 1980-luvulta

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 989
lähtien 10 % viennistä tai ylikin. Vientituotteiden
jalostusaste on noussut suuresti.
Tuonti on tavaroiden käytön mukaan laskien
pysynyt pääryhmittäin ennallaan: raaka-aineita
ja tuotantohyödykkeitä on tuotu jatkuvasti yli 40
% tuonnin arvosta, poltto- ja voiteluaineita 10 %
tienoille, investointitavaroita noin 25 °/o. Kulutus-
tavaroiden osuus on noussut jonkin verran Suo-
men vaurastuessa, alle 20 prosentista 25 % vai-
heille.
Eri maiden osuus Suomen ulkomaankaupan vaih-
dosta on muuttunut monin tavoin, ja yhä useam-
pi maa on saanut siinä merkitystä. Englannin
osuus sekä viennistä että tuonnista oli sodan jäl-
keen 25 % vaiheilla, mutta se on alentunut lähes
jatkuvasti. Kauppa Ruotsin kanssa oli aluksi vaa-
timatonta, mutta se kasvoi 1970-luvulle saakka,
jolloin läntinen naapurimaa olijoinakin vuosina
Suomen tärkein kauppakumppani. Neuvostolii-
tonkin merkitys oli pitkän aikaa suuri, toistakym-
mentä prosenttia tuonnista ja viennistä hieman
vaihdellen. Kokonaisvaihto Neuvostoliiton kans-
sa oli korkeimmillaan 1970-luvun lopulla, lähes
20 % Suomen ulkomaankaupasta.
Länsi-Saksan kanssa käyty kauppa alkoi sotien
jälkeen hyvin vähäisenä mutta kasvoi jo 1950-
luvulla, ja siitä alkaen Saksa, ennen maan yhdis-
tymistä nimenomaan liittotasavalta, on ollut
yleensä Suomen tärkein tuontimaa. Vienti Sak-
saan oli kauan paljon vähäisempää. Aivan 1900-
luvun lopussa Saksa oli Suomen tärkein kauppa-
kumppani ja toisella sijalla Ruotsi; molempien
osuus sekä viennistä että tuonnista ylitti 10 % kau-
pan arvosta. Englanti, Yhdysvallat ja Ranska osti-
vat kukin yli 5 % Suomen vientitavaroistapa tuon-
nissa Yhdysvallat, Venäjä, Englanti ja Japani ylit-
tivät tämän rajan. Vienti Venäjälle, jonka osuus
oli 1989 vielä 15 %, on supistunut maan taloudel-
listen vaikeuksien takia 4 % tienoille.
Suomen kauppatase oli sotien jälkeen ylijäämäi-
nen tuonnin säännöstelyn takia mutta muuttui
1960-luvulta lähtien enimmäkseen alijäämäisek-
si. Näin oli myös vaihtotaseen laita, ja Suomi
velkaantui tuntuvasti. Tämä merkitsi toisaalta sitä,
että maamme investoi etenkin asumiseen ja teol-
lisuuteen ulkomaisten lainojen varassa. 1990-lu-
vulla kauppatase on ollut jatkuvasti ylijäämäinen
ja samoin vaihtotase vuodesta 1994 lähtien. Maan
velkaantuminen on lieventynyt melkoisesti, ja
ulkomaalaiset ovat sijoittaneet paljon varoja suo-
malaisten yhtiöiden osakkeisiin.
Kotimaankauppa keskittyy
Kotimaankauppa on kasvanut sodanjälkeisenä
aikana elintason noustessa ja kotitalouden oma-
varaisuuden vähentyessä. Samalla on tapahtunut
suuria rakennemuutoksia. Lukuisat pienehköt
tukkuliikkeet ovat sulautuneet kahdeksi suurek-
si, jotka ovat Kesko Oy ja Tukkukauppojen Oy
(Tuko). Niiden ohella toimivat edelleen osuus-
kauppojen vanhat keskusliikkeet SOK ja OTK,
jälkimmäinen vuodesta 1983 nimellä Osuuskun-
ta Eka-yhtymä. Suuri helsinkiläinen Osuusliike
Elanto jättäytyi kuitenkin Eka-yhtymän ulkopuo-
lelle itsenäiseksi liikkeeksi.
Kaupungeissa on lukuisia pieniä kauppaliikkei-
tä lopetettu vähittäiskaupan keskittyessä yhä
enemmän tavarataloihin ja suuriin elintarvikkei-
den valintamyymälöihin. Joillakin aloilla kuten
kirjojen, huonekalujen ja valaisimien myynnissä
erikoisliikkeet ovat pitäneet puolensa kohtalaises-
ti, etenkin suurehkoina yksikköinä. Suurmyymä-
löitä eli "marketeja" on rakennettu viime aikoina
etupäässä kaupunkien reunaosiin, missä maa on
verraten halpaa, joten myymälä voi toimia yhdes-
sä kerroksessa ja autojen paikoitukseen on tilaa.
Kaupan henkilökuntaa ei ole lisätty 1950-luvulta

990
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
lähtien paljon, vaikka myynti on kasvanut suu-
resti, joten ostajan voi olla valintamyymälöissä
vaikea löytää tavaroita.
Maaseudullakin väestön siirtyminen pitäjän
reunaosista keskustaajamiin ja autoliikenteen kas-
vu ovat muuttaneet vähittäiskaupan kuvaa. Osuus-
kauppojen sivumyymälät ovat kadonneet, sa-
moin lähes kaikki yksityiset kyläkaupat myynnin
keskittyessä taajamiin; isojen pitäjien keskuspai-
koissa on suuriakin valintamyymälöitä. Kaup-
pamatkoja tehdään paljon myös läheisiin kaupun-
keihin. Välivaiheena oli myymäläautojen käyttö
syrjäkyliin myytäessä, mutta jo 1980-luvulla se
hiipui vähiin yksityisautojen luvun kasvaessa. Lii-
kemainonnan kasvaminen ja tehostuminen tuot-
taa nykyään melkoisia kustannuksia, jotka nosta-
vat tavaran hintoja, mutta menekkiä mainonta
lisännee suuresti.
Pankkilaitos ja julkisen
talouden osuus
Pankkilaitos kehittyi sotien jälkeen siten, että lii-
ke- ja säästöpankkien osuus yleisön talletuksista
aleni huomattavasti, osuuskassojen ja postisäästö-
pankin kohosi. Osuuskassat muutettiin 1970 eri-
tyisellä lailla osuuspankeiksi ja postisäästöpankki
samana vuonna valtionenemmistöiseksi liikepan-
kiksi nimeltään Postipankki Oy. Suuri Pohjoismai-
den Yhdyspankki otti 1975 uuden nimen Suo-
men Yhdyspankki.
Kaikissa teollisuusmaissa on julkisen talouden eli
valtion, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen osuus
kansantaloudesta noussut 1900-luvun jälkipuolel-
la hyvin suureksi. Tämä on johtunut ennen kaik-
kea yleisen sosiaaliturvan ja terveydenhoidon te-
hostamisesta sekä opetuslaitoksen suuresta kas-
vusta. Valtion menotaloudessa on vanhastaan ol-
lut merkittävä osuus yleisen hallinnon, maanpuo-
lustuksen ja tielaitoksen kustannuksillapa nämä-
kin ovat kasvaneet teollistumisen myötä.
Suomessakin on tapahtunut näin, mikä on nä-
kynyt palvelujen lisääntymisenä mutta myös ve-
rotuksen kiristymisenä, varsinkin kun välittömien
verojen osuus on sosiaaliturvamaksut mukaan
luettuina ollut 1960-luvulta lähtien huomattavas-
ti suurempi kuin välillisten. Verotuksen kokonais-
osuus bruttokansantuotteesta oli sodan jälkeen ja
vielä 1950-luvulla vajaa 30 % mutta kohosi 1980-
luvulla lähelle 40 prosenttia ja 1990-luvulla 45
prosentin vaiheille. Euroopan maista vain Ruot-
sissa ja Tanskassa on vielä raskaampi verotus, ja
kansainväliset talousjärj estot ovat kehotelleet Suo-
mea lieventämään verotusta.
Ankara verotus haittaa kansantaloutta lisäämäl-
lä yritysten ja yhteisöjen palkkamenoja ja muita
kustannuksia sekä vähentämällä kansalaisten os-
tovoimaa. Se taas rajoittaa tavaroiden ja palvelu-
jen kysyntää. Mitalin toinen puoli on, että valtio
ja kunnat ovat saaneet runsaasti varoja hyvinvoin-
tia ja sosiaalista tasa-arvoisuutta parantaviin pal-
veluihin. Suomalaiset ovat nämä seikat ymmär-
täen suhtautuneet verorasituksen kasvuun pitkä-
mielisesti, eikä mikään puolue ole vaatinut vaka-
vissaan sen jyrkkää alentamista.
Elinkeinorakenteen
raju muuttuminen
Suomen elinkeinorakenne on muuttunut toisen
maailmansodan jälkeen niin nopeasti ja mullis-
tavasti, että asian seuraamiseksi tarvitaan tau-
lukko.

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 991
Väestö aloittain 1950-1999 prosentteina ammatissa
toimivista
Toimiala
1950 1960 1975 1990 1999
6
Alkutuotanto 46 35 15 9
Teollisuus ja
rakentaminen 28 31 36 30 28
Kauppa, liikenne,
rahoitus 14 20 28 34 34
Muut palvelut 11 14 21 27 31
Palvelut yhteensä 25 34 49 61 65
Alkutuotanto on Suomessa etupäässä maa- ja
metsätaloutta. Maatalousväestön vähetessä 1950-
ja 1960-luvulla todella rajusti syynä oli työvoi-
mantarpeen väheneminen. Se taas johtui koneis-
tumisesta ja maataloustuotteiden jalostuksen siir-
tymisestä maalaistaloista teollisuuteen. Tämän ke-
hityksen jatkuttua samaan tapaan maanviljelijät
ovat nykyään varsin pieni väestöryhmä. Tämä
osoittaa selvemmin kuin mikään muu, kuinka
nopeasti Suomi on muuttunut osittain teollistu-
neesta maatalousmaasta tyypilliseksi teollisuus-
maaksi.
Teollisuuden osuus työvoimasta kasvoi 1970-
luvulle saakka, mutta myöhemmin se on rationa-
lisoinnin vuoksi hieman vähentynyt tuotannon
suuresta kasvusta huolimatta. Palvelujen osuus
työvoimasta on kasvanut eniten kuten kaikissa
teollisuusmaissa. Yhteen laskien palvelualojen
työvoiman määrä ohitti teollisuuden osuuden
1950-luvulla, ja vuosisadan päättyessä kaksi kol-
mannesta suomalaisista työskenteli palveluelin-
keinoissa. Niiden osuutta on lisännyt viime aikoi-
na etenkin sosiaalipalvelujen ja opetuksen kasvu
ja hallinnon tehtävien lisääntyminen. Opetuksen
ohella muutkin kulttuuripalvelut ja viihteen tuot-
taminen ovat työllistäneet yhä enemmän suoma-
laisia.
Vahva kasvu törmää
1990-luvun lamaan
Edellä on ollut tarkoituksena luoda havainnol-
linen kuva taloudellisen kehityksen yleissuun-
nasta ja eri alojen osuudesta siihen, mutta vielä
on perehdyttävä kasvun ajalliseen vaihteluun. Se
on johtunut kuten jo 1800-luvun keskivaiheilta
lähtien etupäässä maailmantalouden suhdanteis-
ta, jotka tuntuvat Suomessa, kuten Erkki Pihkala
toteaa, "viennin vaihteluista johtuvien heijastus-
vaikutusten kautta".
Sotaa edeltänyt kansantuotteen taso saavutet-
tiin Suomessa jo 1946, ja siitä vuoteen 1974 koet-
tiin kaikki aikaisemmat voittanut kasvukausi, jona
bruttokansantuote nousi keskimäärin 4,9 % vuo-
dessa. Silloinkaan vuodet "eivät olleet veljeksiä".
Ensimmäinen taantuma koettiin 1949, mutta se
päättyi jo 1950 Korean sodasta johtuneen kilpa-
varustelun vuoksi. Suomen vientiin vaikutti suu-
resti selluloosan kysynnän kasvu. Suurvallat val-
mistivat suomalaisesta sellusta isot varastot ruu-
tia valmistautuessaan kolmanteen maailmanso-
taan.
Kun sitä ei kumminkaan saatu aikaan, seurasi
1952 maailmantalouden taantuma. Pian alkanut
uusi nousu taittui Suomessa 1956-58 yleislakon
tuottamien palkankorotusten aiheuttamaan inflaa-
tioon. Sen pysäyttämisessä auttoi 1957-58 pää-
ministerinä olleen varatuomari Rainer von Fie-
andtin (1890-1972), Suomen Pankin aikaisem-
man pääjohtajan, tiukka ja tarkoituksenmukainen
talouspolitiikka. Yleismaailmallinen taantuma
kesti vähitellen lieventyen vuoteen 1959 saakka.
Tämän jälkeen elettiin hyviä vuosia, kunnes
1965-68 koettiin hitaasti paheneva taantuma ja
sen jälkeen taas virkeä nousu vuoteen 1973 saak-
ka. Silloin öljymaat Lähi-idästä alkaen korottivat
maaöljyn hintaa kahteen otteeseen siinä määrin,
että maailmantalouden kasvu heikkeni tuntuvas-

992
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
ti. Kriisin alussa Suomessa kiellettiin joksikin ai-
kaa mainosvalojen käyttö, ja kaupungeissa oli
Topeliuksen ajan tunnelma, kun neonvalot eivät
kiusanneet silmiä. Suomessa "öljykriisi" oli pa-
himmillaan 1975-77, ja se alkoi hellittää vasta
1979 työttömyyden oltua edellisvuonna vähän yli
7 % työvoimasta.
Vahva taloudellinen kasvu antoi leimansa 1980
luvulle, mutta 1990-luvun alussa koettiin yleis-
maailmallinen taantuma, ja Suomessa liittyi sii-
hen erikoispiirteitä, jotka aiheuttivat lyhytaikai-
sen mutta syvän laman. Rahamarkkinat joutuivat
1980-luvun lopulla varomattoman talouspolitii-
kan vuoksi pahaan sekasortoon, joka tuhosi mon-
ta rahalaitosta. Suomen Pankki oli säännöstellyt
sotien jälkeen rahamarkkinoita etupäässä kor-
kopoliittisin keinoin, mutta 1970-luvulta lähtien
säännöstelyä purettiin asteittain muiden maiden
esimerkin mukaan. Vuosina 1983-86 lopetettiin
vähitellen pankkien antolainauskoron valvonta,
ja elokuussa 1987 ulkomaisen pääoman tuonti
Suomeen vapautettiin kokonaan.
Luotonoton vapauttamisesta oli seurauksena
valtava rahavirta maahan. Saadakseen korkotulo-
ja monet pankit suorastaan tyrkyttivät rahaa yrit-
täjille ja yksityistalouksille tutkimatta vakuuksia
normaaliin tapaan, ja luottoa saaneet investoivat
rohkeasti. Lainanottoa lisäsi suuresti se seikka,
että lainojen korot sai vähentää verotettavista tu-
loista. Eri rahalaitosten menettelyssä oli melkoi-
sesti eroa: etenkin osuuspankeissa mielenmaltti
säilytettiin hyvin. Kaikkein eniten laajensi luoton-
antoaan Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki
(SKOP) pyrkiessään valtaamaan asiakkaita liike-
pankeilta.
Rahamarkkinoiden vapauttaminen johti tä-
ten talouselämän pahaan "ylikuumenemiseen",
jota Suomen Pankin voimat eivät riittäneet hal-
litsemaan. Nousukauden taittumisesta alkoi olla
merkkejä jo 1989. Kun vuoteen 1991 osui kohta-
laisen paha yleismaailmallinen lama ja Neuvos-
toliiton romahtaminen lopetti Suomen idänkau-
pan lähes kokonaan, maassamme syntyi tuhoisa
kriisi ja monet pankit kärsivät valtavia luottotap-
pioita. Eniten niitä kertyi SKOP:lle, joka joutui
1991 konkurssiin, ja se vei mukanaan lukuisia
paikallisia säästöpankkeja, jotka olivat yhdisty-
neet SKOP:n muodostamaan Suomen Säästö-
pankkiin.
Suomen Pankki yritti vaikeuksista huolimat-
ta itsepäisesti säilyttää markan arvon, kunnes se
oli pakko devalvoida marraskuussa 1991. Syksyllä
1992 markka laskettiin vihdoin "kellumaan": sen
arvo sai määräytyä kysynnän ja tarjonnan mu-
kaan, kuten näinä vuosina monen muunkin va-
luutan. Pankkikriisin selvittämiseen valtio joutui
uhraamaan muutamassa vuodessa 40 miljardia
markkaa, mikä aiheutti valtionvelan suuren kas-
vun. Konkurssiin ajautuneet säästöpankit luovu-
tettiin 1992-93 Kansallis-Osake-Pankin ja eräi-
den hyvin hoidettujen säästöpankkien haltuun.
Liikepankeista oli KOP:11a niin suuria vaikeuk-
sia, että se joutui yhdistymään syksyllä 1994 Suo-
men Yhdyspankkiin. Tämän luottopolitiikka oli
ollut varovaisempaa, mutta vahvistuminen oli
SYP:llekin hyvään tarpeeseen. Yhdistynyt suur-
pankki sai 1996 nimen Merita Pankki ja 2001
Nordea Pankki. Tämä ja eräät muut rahalaitok-
set ovat hankkineet lisää selkänojaa yhdistymäl-
lä eräiden Skandinavian maiden pankkien kans-
sa. Osuuspankit keskuspankkeineen selviytyivät
kriisistä pienin vaurioin, samoin Postipankki, joka
sai uuden nimen Leonia Pankki mutta fuusioitui
2000 vakuutusyhtiö Sammon kanssa Sampo Pan-
kiksi. Rahamarkkinat vakaantuivat laman vaih-
duttua länsimaissa vahvaan nousukauteen
Pankkikriisin ja siihen liittyneen laman syitä on
pohdittuja todettu Suomen talouspolitiikassa teh-
dyn 1980-luvulta lähtien virheitä, joiden vaiku-

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 993
tusta kansainvälinen lama pahensi. Virheistä oli-
vat vastuussa ennen kaikkea Suomen Pankin joh-
to sekä 1983-91 toimineet hallitukset. Tasaval-
lan presidentti Mauno Koivisto, jonka olisi pitä-
nyt kokemuksesta ymmärtää rahapolitiikkaa, jät-
täytyi ehkä liian passiiviseksi. Esko Ahon hallitus
sai 1991 perinnöksi täysimittaisen laman ja voitti
sen vähitellen suhdanteiden parantuessa, mutta
suuri yleisö, joka ymmärsi tietenkin heikosti la-
man syitä, syytti siitä usein juuri tätä hallitusta.
Pankkikriisi ja Neuvostoliiton (Venäjän) talouden
romahtaminen aiheuttivat Suomessa pahan kon-
kurssiaallon, ennätyksellisen työttömyyden ja
kansantuotteen tuntuvan alenemisen. Konkurs-
sien luku kasvoi vuodesta 1990 vuoteen 1992
kaksinkertaiseksi, ja työttömyys 1990-94 melko
vähäisestä 3,2 prosentista kerrassaan 16,6 prosent-
tiin. Bruttokansantuote aleni 1990-92 noin 7 pro-
senttia, ja se tuntui pahasti joillakin aloilla kuten
suhdanneherkässä rakentamisessa.
Vielä 1993 kansantuote nousi vain vähän, mutta
1994 alkoi selvä kasvu. Erikoisesti elektroniikka-
teollisuuden vetämänä se oli vuosisadan viimei-
sinä vuosina ennätyksellisen voimakas bruttokan-
santuotteen kohotessa 1993-99 noin 46 %. Suo-
men liityttyä Euroopan unioniin Euroopan kes-
kuspankki (EKP) on ottanut osittain vastuun
maamme rahapolitiikasta, mutta Suomen Pankilla
on silti jäljellä päätösvaltaapa kansakuntaa on taas
varoiteltu talouselämän ylikuumenemisesta. Toi-
saalta on ilmennyt myös laskukauden oireita, ja
Yhdysvalloissa näyttää talouskasvu pysähtyneen.
Toinen maailmansota oli riistänyt Suomelta osan
itsenäisyyden alkujakson taloudellisen kasvun
tuloksista, mutta sodanjälkeisten alkuvaikeuksien
jälkeen bruttokansantuote nousi 1948-80 keski-
määrin 4,5 % vuodessa, siis saman verran kuin
maailmansotien välisenä aikana. Taloudellinen
kasvu oli nopein 1950-ja 1960-luvulla; myöhem-
min se on ollut keskimäärin hitaampi mutta yhä
varsin huomattava. Voimakas kasvu on kohotta-
nut Suomen maailman vauraimpien maiden jouk-
koon, 1970-luvulla jo vanhan teollisuusmaan Eng-
lannin edelle ja 1980-luvulla Ruotsin tasaveroi-
seksi kilpailijaksi. Kansantuote antaa tosin asukas-
takin kohti laskettuna yksipuolisen kuvan toi-
meentulosta ja hyvinvoinnista, kun siihen ei vai-
kuta vaurauden jakautuminen eikä varsinkaan
tilastolaskelmia uhmaava elämän laatu.
Ympäristön ja luonnon
suojelu elinkysymyksenä
Tuotannon valtava kasvu on toisen maailmanso-
dan jälkeen rasittanut maapallon luontoa entistä
paljon pahemmin. Luonnonvarat kuten suolaton
vesi, maaöljy, metsät ja kalasto ovat kuluneet run-
saan käytön ja siitä johtuvien sekundääristen vai-
kutusten vuoksi. Myös teollisuuden, liikenteen ja
maatalouden jäteaineiden päästöt (rikkiyhdisteet,
fosfori, typpi, maahan tai vesiin vuotanut öljy,
eri tarkoituksiin käytetyt myrkyt ja radioaktiivi-
set aineet) ovat saaneet paikoittain aikaan suurta
tuhoa.
Hiilidioksidin lisääntymisen otaksutaan, kuten
olen jo edellä todennut, lämmittävän ilmakehää
tavalla, joka aiheuttaa ajan mittaan monenlaisia
haittoja. Tiettyjen aineiden kuten freonien katso-
taan stratosfäärin eli yläilmakehän otsonia vähen-
tämällä altistaneen ihmisiä avaruudesta tulevan
liiallisen ultraviolettisäteilyn vaikutuksille. Saas-
teiden vaikutusta on pyritty teollisuusmaissa vä-
hentämään, ja parannuksia onkin saatu aikaan,
mutta kyse on niin suurista epäkohdista, että nii-
den kyllin tehokas torjuminen näyttää usein toi-
vottomalta. Näin ainakin jos samalla pyritään
taloudellisen kasvun loputtomaan jatkumiseen.

994
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Suomi on yhä melko harvaan asuttu maa, ja
tuotanto on pinta-alaan verraten paljon vaatimat-
tomampaa kuin Manner-Euroopan maissa. Toi-
saalta maamme luonto vahingoittuu herkästi.
Suomen maaperä on etupäässä moreenia, joka
happamoituu helposti, ja havupuiden karike on
luontaisesti hapanta. Meri ja järvet ovat matalia,
ja joet virtaavat heikosti, joten saasteilla on taipu-
musta kasaantua. Suomessa on vesiä koskevia
ongelmia niiden rehevöityessä etenkin yhdyskun-
tien jätevesistä ja maatalouden päästöistä tulevan
typen ja fosforin vaikutuksesta. Sisävedet on to-
sin saatu kohtalaiseen kuntoon, mutta Itämeren
tila on huono sen rehevöityessä saasteiden vuok-
si, jolloin vesi samenee ja levät lisääntyvät. Me-
ren saastuminen voidaan pysäyttää vain tehok-
kaalla kansainvälisellä yhteistyöllä.
Toisen maailmansodan jälkeen on kiinnitetty en-
tistä enemmän huomiota elävän luonnon moni-
muotoisuuden säilyttämiseen. Varhemmin vaino-
tut suurpedot on pääasiallisesti rauhoitettuja nii-
den kanta onkin päässyt voimistumaan, ilveksen
paljonkin, koska se pienimpänä ei juuri vahin-
goita ihmisten taloutta eikä tunnu pelottavalta.
Karhu ja susi pelottavat monia kannan vahvis-
tuessa, mutta karhu on sentään päässyt lisäänty-
mään etenkin Itä-Suomessa. Pienemmistä pedois-
ta näädän kanta on elpynyt hyvin ja saukonkin
jossain määrin. Kotka ja merikotka ovat lisäänty-
neet suojelutoimien ansiosta, ja lähes sukupuut-
toon hävitetty joutsen on yleistynyt ja levinnyt
Etelä-Suomeen saakka. Tämä oli alkuun eläinlää-
käri Yrjö Kokon vuodesta 1950 julkaisemien kir-
jojen ansiota hänen avatessaan koko kansan sydä-
met joutsenelle.
Riistaeläimistä hirvi lisääntyi tehokkaasti rau-
hoitettuna toisen maailmansodan jälkeen siinä
määrin, että sitä on voitu metsästää runsaasti. Hir-
vikantaa onkin pakko säännöstellä, koska hirvi
vahingoittaa metsäpuiden taimistoja ja on vaara-
na autoliikenteessä. Kun "hirvikolareissa" menee
vuosittain monta ihmishenkeä, hirvikannan run-
sautta on arvosteltu viime aikoina kovasti. Suo-
mesta sukupuuttoon hävitetty metsäpeura on pa-
lannut, kun eläimiä on tullut Venäjältä itäiselle
rajaseudulle ja niitä on siirretty lännemmäksikin,
harvaan asutulle Suomenselän alueelle.
Metsien kanalinnut ovat vähentyneet pahoin
eri syistä, joiden kaikkien taustana ovat pohjim-
maltaan ihmisten toimet. Metsän talouskäytön te-
hostuminen, joka suosii yksipuolisesti mäntyä ja
kuusta ja vähentää lahopuita, on vahingoksi mo-
nelle eläinlajille, myös linnuille ja hyönteisille.
Salaojitus ja peltojen tehoviljely rasittaa monia
lintuja, pahimmin ehkä ruisrääkkää ja peltopyytä.
Kahta meressä elävää hyljettä taas on suojeltu
jopa niin tehokkaasti, että kalastajat ovat alkaneet
valittaa etenkin harmaahylkeen aiheuttamista va-
hingoista. Pahoin vähentynyt saimaannorppakin
näyttää pelastuvan.
Suomen luontoon on tullut myös uusia lajeja,
jotkut varta vasten tuotuina tai turkistarhoista
karanneina. Ensimmäiset valkohäntäpeurat tuo-
tiin 1934 Pohjois-Amerikasta Minnesotan suoma-
laisten lahjana, ja niistä on kasvanut maan lounais-
osaan vahva, hitaasti leviävä kanta. Samoin poh-
joisamerikkalainen piisami on vuodesta 1922 läh-
tien istutettuna tullut hyvin yleiseksi. Sukupuut-
toon kuolleen majavan korvaamiseksi on tuotu
sekä euroopan- että amerikanmajavaa, joita yri-
tetään nyt pitää erossa toisistaan. Tarhakarkulai-
sista on syntynyt itäsiperialaisen supikoiran vah-
va kanta, ja Pohjois-Amerikasta tuotu minkki on
hävittänyt lähisukuisen mutta heikomman vesi-
kon sukupuuttoon. Molemmat karkulaiset ovat
vaarallisia maassa pesiville linnuille.
Fasaanin istutukset ovat tuottaneet osaan Suo-
mea melko vahvan kannan, joka tosin selviytyy
talvista vain ihmisten varassa. Eteläinen kyhmy-

Suomen talouselämä uudistuu perusteellisesti 995
joutsen, Pohjois-Amerikasta tuotu kanadanhanhi
ja alun perin arktinen, 1900-luvun lopulla Itäme-
ren alueen oloihin sopeutunut valkoposkihanhi
ovat levinneet etelä-ja länsirannikon tuntumaan
etupäässä luontaisesti. Euroopan nopeasti vallan-
nut turkinkyyhky on tullut Suomeen omin siivin.
Kaakosta pyrkii maahamme villisika, joka ei tule
toistaiseksi hyvin toimeen talvisin, mutta Inkerin-
maalta ja Pohjanlahden ympäri Ruotsista vaelta-
nut metsäkauris näyttää yleistyvän aika vauhtia.
Monet Suomen alkuperäiseen elämistöön kuu-
luvat, vähemmän huomiota herättävät lajit ku-
ten hyönteiset ovat vähentyneet, jotkut hävinneet-
kin, mutta uusia lajeja tulee maahan ja alkaa li-
sääntyä ilmaston lämmetessä ja biotooppien
muuttuessa kulttuurin vaikutuksesta niille edul-
lisiksi. Alkuperäisen luonnon turvaamiseksi on
Lappiin ja Pohjois-Suomeen perustettu laajoja
suojelualueita. Etelä-Suomessa ne ovat suppeam-
pia, koska täällä on vaikeampi rajoittaa maan ta-
loudellista käyttöä sen ollessa yksityisomaisuutta.
Maanomistajia koetetaan saada suojelemaan tär-
keitä kohteita oma-aloitteisesti. Paikoin koetetaan
elvyttää vanhan kulttuurimaiseman elementtejä
kuten kukkaketoja, jotka pyrkivät metsittymään.
Rantaniityt taas alkavat karjan laiduntamisen lo-
puttua kasvaa ruovikkoa, joten niille koetetaan
hankkia hevosia ja lampaita.
Voimakas luonnon-ja ympäristönsuojelua kan-
nattava liike on tehnyt näitä asioita tehokkaasti
tunnetuksi, ja suojelusta on kehittynyt uusi yh-
teiskuntapolitiikan sektori lakeineen, ministeriöi-
neen ja viranomaisineen. Tärkeintä on kuitenkin
saada yksityiset ihmiset ottamaan ympäristönsuo-
jelu asiakseen. Väliin tehdään pahojakin rikok-
sia luontoa kohtaan, mutta suojelu on edistynyt
viime aikoina ja sitä kohtaan tunnettu ymmärtä-
mys on kasvanut. Kyseessä on myös ihmisen suo-
jelu, koska luontoa vahingoittavat päästöt ovat
vahingollisia meillekin ja henkinen terveytemme
edellyttää kosketusta elävään ja vahingoittumat-
tomaan luontoon.

997
Hyvinvointivaltio
ja sen uudet ongelmat
Väkiluku, muuttoliikkeet
ja väestön etninen rakenne
Suomen väkiluku nousi toisen maailmansodan
päätyttyä aluksi nopeasti, koska syntyneisyys oli
joinakin vuosina korkeampi kuin milloinkaan
ennen itsenäisyyden aikana ja kuolleisuus aleni
entisestään. Samanlainen "baby boom" (Vauva-
tulva') todettiin muissakin sotaa käyneissä mais-
sa, lähinnä sodan viivästyttämien avioliittojen
solmimisen ansiosta. Suomen väkiluku ylitti 1946
neljän miljoonan rajan. Pian syntyneisyys kään-
tyi kumminkin laskuun, ja 1960-luvulta alkaen
se on ollut hyvin alhainen kuten tosin kuollei-
suuskin.
Kun muuttoliikkeiden yhteisvaikutus oli lisäk-
si kauan alijäämäinen, väkiluku ylitti 5 miljoo-
naa vasta 1991 ja oli vuosisadan päättyessä 5,2
miljoonan hengen vaiheilla. Vuonna 1998 oli
82 % lapsiperheistä sellaisia, joissa oli enintään
kaksi lasta, joskaan kyseessä ei ollut aina perheen
lopullinen lapsiluku. Toisaalta oli ja on paljon
lapsettomia ja sellaisiksi jääviä ihmisiä. Tätä me-
noa naapurit, joilla on ollut harmia meistä sodis-
sa ja jääkiekossa, pääsevät ajan mittaan eroon
suomalaisista.
Suomalaisia muutti ulkomaille sota-ajasta lähti-
en, mutta 1950-luvulla siirtolaisuus alkoi kiihtyä,
ja 1960-luvulla se oli hyvin runsasta; 1969-70
maan väkiluku jopa hieman aleni. Vuoteen 1980
mennessä maasta muutti noin 600 000 henkeä,
80 % heistä Ruotsiin Kanadan ollessa toiseksi tär-
kein määrämaa. Maastamuutto johtui etupäässä
maatalouden työvoimantarpeen vähenemisestä,
jota muiden elinkeinojen kasvu ei korvannut, ja
siirtolaisuus alensi siis olennaisesti työttömyyttä.
Ruotsiin muuttaneet hankkiutuivat etupäässä teol-
lisuuden palvelukseen. Työnsaannin parantues-
sa Suomessa monet siirtolaiset ovat palanneet,
mutta Ruotsiin näyttää kuitenkin jääneen lopul-
lisesti noin 300 000 henkeä.
Elinkeinorakenteen kehitys on johtanut toi-
seenkin suureen muutokseen. Suomen väestö,
joka oli vielä toisen maailmansodan aikana vah-
vasti maaseutuvaltainen, on muuttanut puolessa
vuosisadassa pääosaksi kaupunkeihin. Maaseu-
dullakin suuri osa syrjäkylien ja yksinäistalojen
asukkaista on siirtynyt kirkonkylään tai muihin
taajamiin. Kun 1940 vain 27 % suomalaisista asui
kaupungissa, vastaava suhdeluku oli 1950 jo
38 °/o, ja 1970 kaupunkilaisia oli 51 % eli pieni
enemmistö. Vuonna 1998 asui 76 % väestöstä
kaupunkimaisissa tai taajaan asutuissa kunnissa
Molempien vanhempien ollessa yleisesti ansiotyössä lapset koetetaan saada päiväkotiin, entiseltä nimeltään lastentarhaan.
Kunnallisissa päiväkodeissa opettajat ja hoitajat tekevät arvokasta työtä lasten vaalimiseksi ja viihdyttämiseksi. Pohjalaislapset
iloitsevat tässä päiväkodin pukujuhlasta.

998
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
ja vain 23 % varsinaisella maaseudulla. Muutto-
liike on suuntautunut myös pohjoisemmilta seu-
duilta Etelä-Suomeen. Helsingin, Espoon ja Van-
taan kaupunkien muodostamassa tihentymässä
oli 1999 yhteensä 940 000 asukasta, 18 % maan
väkiluvusta.
Ruotsinkielisten osuus Suomen väestöstä on vä-
hentynyt itsenäisyyden aikana. Maailmansotien
välillä se aleni hitaasti ja lähinnä sen vuoksi, että
suuri osa ruotsia puhuvista oli kaupunkiväestöä,
jonka luonnollinen lisäys oli heikompi kuin maa-
laisten. Sotien jälkeen, nimenomaan 1950- ja
1960-luvulla, ruotsinkielisten lukumääräkin ale-
ni tuntuvasti, koska heitä muutti varsinkin Poh-
janmaalta paljon Ruotsiin. Sittemmin taantumi-
nen on käytännöllisesti katsoen tauonnut, mutta
pitkälle menevä kaksikielisyys on yleistynyt suu-
resti, koska valtaosa suomenruotsalaisten avio-
puolisoista on ollut viime aikoina suomenkieli-
siä. Pohjanmaan maaseutua tämä ei koske.
Ruotsinkielisten luku oli 1900-luvun päättyes-
sä vähän alle 300 000 henkeä ja heidän koko vä-
kiluvusta laskettu osuutensa, joka oli 1940 vielä
10 prosenttia, oli 1998 vain 6 prosenttia. Kieli-
lain ollessa pääpiirteissään ennallaan maamme
ruotsinkielisten asema yhteiskunnassa on toistai-
seksi turvattu heidän väestöosuutensa pienemi-
sestä huolimatta, eikä sotien jälkeen ole tehty va-
kavaa yritystä sen heikentämiseksi.
Suomen 1939-45 käymät sodat hälvensivät kie-
lellisiä ennakkoluuloja tuntuvasti. Monet ruotsin-
kieliset yksiköt ja yksityiset sotilaat kunnostautui-
vat rintamalla, ja yhteinen taistelu yhdisti muu-
tenkin. Sotien jälkeen on ainakin suomenkielinen
lukeneisto yleensä hyväksynyt ruotsinkieliset kan-
salaisimme kaikin puolin kelpo suomalaisiksi.
Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaan, kan-
sanedustaja Elisabeth Rehnin presidentinvaaleis-
sa 1994 suomenkielisiltä saama suuri äänimäärä
osoitti myös syvien rivien suhtautumisen muut-
tuneen suuresti 1930-luvulta.
Ruotsin kielen kouluopetusta on tosin moitit-
tu, kun peruskoulun jokainen suomenkielinen op-
pilas joutuu lukemaan toista kansallista kieltäm-
me. Tätä on väitetty tarpeettomaksi ja huomau-
tettu suomen kielen heikosta asemasta Ruotsis-
sa, jossa suomi on vähintään yhtä monen asuk-
kaan äidinkielenä kuin ruotsi Suomessa. Useim-
mat valistuneet suomalaiset pitävät kuitenkin
ruotsinkielistä kulttuuria arvokkaana osana kan-
sallista perinnettä eivätkä halua ottaa esimerkkiä
Ruotsin nationaliselta näyttävästä asenteesta.
Saamelaisia oli Suomessa vuonna 2000 vähän yli
7 000 henkeä mutta saamelaiskieliä pääkielenään
puhuvia tuntuvasti vähemmän. Niitä on Suomes-
sa kolme: ruijan- eli pohjoissaame Enontekiöllä
ja Utsjoella, inarinsaame sekä koltansaame, jon-
ka puhujat siirtyivät Petsamosta Inarin pitäjän
koillisosaan. Saamelaiskielten asemaa on toisen
maailmansodan jälkeen ryhdytty kohentamaan
Suomen ja muiden pohjoismaiden saamelaisten
aktiivisuuden ansiosta. Tärkeä askel oli Pohjois-
maiden saamelaisneuvoston perustaminen 1956.
Suomessa saamelaisten oikeuksia valvoo saame-
laisvaltuuskunta, jonka valtioneuvosto määrää
saamelaisten vaaleissa eniten ääniä saaneista hen-
kilöistä.
Saamelaislasten omakielinen perusopetus on
ollut 1970-luvulta alkaen hyvässä järjestyksessä,
ja saamelaiskielten asemasta virka-asioissa säädet-
tiin laki 1991. Parhaillaan käydään keskustelua
niiden laajojen Lapin alueiden omistuksesta ja
käytöstä, jotka joutuivat aikoinaan isossajaossa
valtion haltuun. Kun saamelaisilla ei ollut sen
tapahtuessa osuutta valtiolliseen valtaan, heidän
täytynee katsoa olleen tuolloin alistetun siirtomaa-
väestön asemassa, joten korjaus vaatimukset ovat
ainakin periaatteessa oikeutettuja.

Hyvinvointivaltio ja sen uudet ongelmat 999
Muista vanhoista etnisistä vähemmistöistä mus-
talaisia eli romaneja oli 1900-luvun lopulla muu-
tama tuhat henkeä, mutta heidän äidinkielensä
on nykyään yleensä suomi. Oman kulttuurinsa
erikoisuuksien takia heillä on ollut jatkuvasti so-
peutumisvaikeuksia. Vähälukuiset juutalaiset ja
tataarit ovat sen sijaan omaksuneet vaikeuksitta
maan pääväestön kulttuurin ja menestyneet hy-
vin. Juutalaisilla on ollut sodanjälkeisenä aikana
merkittävä osuus Suomen kulttuurielämässä.
Suomeen on muuttanut 1990-luvulla entistä
enemmän ulkomaalaisia, ei vielä niinkään maam-
me työvoiman tarpeen kuin kotimaansa köyhyy-
den tai poliittisten olojen takia. Eniten väkeä on
tullut Venäjältä, varsinkin Inkerin suomalaisia tai
heidän jälkeläisiään, joita pidetään virallisesti "pa-
luumuuttajina", koska heidän esivanhempansa
olivat kotoisin Suomesta. Verraten paljon on saa-
punut myös virolaisia työnhakuun. Muutama tu-
hat henkeä on poliittisia väkivaltaisuuksia pae-
tessaan tullut hajonneen Jugoslavian osista (heis-
tä ovat monet palanneet) ja Somaliasta sekä jon-
kin verran Irakista, Iranista ja Vietnamista. Ulko-
maiden kansalaisia oli 1990 noin 26 000 mutta
vuonna 2008 jo 143 000 henkeä, vaikka osa maa-
hanmuuttajista oli ehtinyt saada Suomen kansalai-
suuden. Tulijat ovat asettaneet työnsaannin takia
etupäässä kaupunkeihin.
Elinikä pidentyy
ja terveys paranee
Väestön ikärakenne on muuttunut suuresti syn-
ty neisyyden alenemisen ja eliniän pidentymisen
takia. Tätä kehitystä valaisee seuraava asetelma,
jonka numerot ilmaisevat paljon.
Ajankohta
1920 1960 1999
Väestöstä alle 15-vuotiaita 33 % 30 % 18 %
65 vuotta täyttäneitä 6% 7% 15%
Keskimääräinen elinikä vuosia
miesten 40 65 74
naisten 48 72 81
Eliniän pidentyminen johtui ennen toista maa-
ilmansotaa etupäässä pikkulasten kuolleisuuden
nopeasta vähenemisestä. Se on jatkunut sodan
jälkeenkin, jolloin terveydenhoidon ja lääke-
tieteen kehitys on vähentänyt suuresti myös ai-
kuisten kuolleisuutta. Hygienian paraneminen ja
rokotteet monia tauteja vastaan pitävät enimmät
lapset terveinä, ja valistustyö ja sairaanhoidon
tehostuminen ovat parantaneet useimpien aikuis-
tenkin terveyttä. Ruokavalio on tullut valistustyön
ansiosta entistä terveellisemmäksi, ja tupakointi
on käynyt vähäisemmäksi kuin missään muualla
Euroopassa. Naisten elinikä on pysynyt jatkuvasti
7-8 vuotta pitempänä kuin miesten syistä, joista
ei ole täyttä selvyyttä.
Vanhat kulkutaudit näyttää voitetun influenssaa
lukuun ottamatta, mutta uutena vaarana on Suo-
meenkin kulkeutunut tappava virustauti immuu-
nikato (HIV, AIDS), joka esiintyy etupäässä su-
kupuolitaudin luontoisena. Enimmät bakteeri-
taudit, myös pelätty keuhkotuberkuloosi, on toi-
sen maailmansodan jälkeen käytännöllisesti kat-
soen lannistettu antibiootein, ja niillä paranne-
taan myös muut infektiot. Useimmat suomalai-
set kuolevat nykyään vanhoina sydän- ja veri-
suonitauteihin tai syövän eri muotoihin.
Hampaiden hoidon yleistymisen ja korkean
tason ansiosta on enää vähän hampaattomia van-
huksia, eikä bakteereita pääse elimistöön kariek-
sen vahingoittamien hampaiden kautta siinä mää-
rin kuin ennen. Myös näön ja kuulon huonone-

1 000 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
mistä vastaan on monta hyvää keinoa. Tieteelli-
seen tutkimukseen perustuva lääkintälaitos on
puutteineenkin aikamme parhaita saavutuksia.
Nurmi-Tuomas korjaa kyllä aikanaan jokaisen
mutta keskimäärin paljon entistä vanhempana.
Vaatii erityistä filosofiaa pitää tätä epäkohtana.
Vaurastuminen ja
uudenaikaistuminen
muuttavat elämää
Teollistumisen myötä tapahtunut suuri elintason
nousu on koskettanut koko kansaa, tosin epätasai-
sesti. Kerrostaloissa asuminen lisääntyi nopeasti
siinä vaiheessa kuin kansa muutti kaupunkeihin,
mutta myöhemmin tämä kehitys on tauonnut.
Vuodesta 1980 vuosisadan loppuun kerrostalos-
sa asuvien suomalaisten osuus ei muuttunut lain-
kaan, mutta rivitalojen merkitys kasvoi jonkin
verran omakotitalojen kustannuksella. Vuonna
1998 asui 54 % suomalaisista omakotitaloissa,
14 °/o rivitaloissa ja vastaavissa ja 43 % kerrosta-
loissa. Asuntojen tilavuus henkeä kohti on kas-
vanut sotien jälkeen tuntuvasti: se oli 1960 vain
14 mutta 1998 jo 34 neliömetriä, ja ahtaasti asu-
vien luku on melko pieni. Kun asunnot ovat
yleensä myös lämpimät, niitä voitaneen sanoa
enimmäkseen hyviksi.
Tarkoituksenmukaisia vaatteita riittää suoma-
laisille paljon enemmän kuin vielä 1930-luvulla.
Ruokaa meillä on usein liikaakin, ja useimmat
joutuvat näkemään nälkää vain laihdutuskuurilla.
Ravinnon laatu vaihtelee, mutta se ei riipu niin-
kään varakkuudesta kuin valistustasosta. Todet-
takoon että lihan osuus ravinnosta on lisäänty-
nyt vauraille maille ominaisella tavalla. Koska li-
han tuottaminen rasittaa luonnonvaroja enem-
män kuin kasvisten, vannoutuneet kasvissyöjät
perustelevat aatettaan muun muassa tähän vedo-
ten. Työttömyyden ja muiden seikkojen vuoksi
Suomessa on kuitenkin myös köyhiä, joilla on
kehno asunto jos sitäkään eikä aina edes riittä-
västi ruokaa.
Kotitalouden hoitamista helpottavat koneet.
Sähköhella ja pölynimuri alkoivat yleistyä pian
sodan jälkeen, jääkaappi alkoi korvata mahdolli-
sen kylmän kellarin 1950-luvun alusta lähtien ja
1970-luvulla myös pakastin. Molemmat ovat hel-
pottaneet kodinhoitoa hyvin paljon kuten myös
astioiden ja vaatteiden pesukoneet. Mikroaalto-
uunikin sekä sähköllä toimiva kahvinkeitin ja lei-
vänpaahdin kuuluvat jo ajanmukaisen keittiön
kalusteisiin. Keittiö muistuttaa näin ollen hieman
konehuonetta, mutta hieman totuttuaan siellä
selviää töistä melko helposti. Toista oli 1930-lu-
vulla, jolloin keittiössä tarvittiin todella paljon
taitoa ja suurta ahkeruutta.
Uudenaikaisuuden ja mukavuuden ohella kau-
punkeihin muuttaminen ja nimenomaan kerros-
talossa asuminen sisältää epäkohtia, joita maaseu-
dulla ei tunneta. Luonto on väistynyt kauemmas
tai se on peräti tuhottu, tilaa lasten ulkoleikeille
on heikosti, ja asfaltilla päällystetyt pihat ja kadut
ovat ikäviä ja rumia. Tosin joku paljasjalkainen
helsinkiläinen voi puolestaan sanoa, ettei mikään
vedä vertoja maaseudun peltojen ja metsien ikä-
vyydelle varsinkaan talvella.
Ihailkoon tämä Stadin kundi autoja kuhisevia
katuja ja näyteikkunoita, mutta useimmat maalta
taajamiin muuttaneet eivät ole unohtaneet luon-
non viehätystä kolmannessa tai neljännessä pol-
vessakaan. Se näkyy kesäasunnoista, joita oli 2001
noin 450 000, mikä on noin 30 % Suomen per-
heiden luvusta maalaisetkin mukaan luettuina.
Monia kesämökkejä käyttävät myös omistajien
lapset ja lastenlapset, joten puolet kaupunkilaisista
voi väistyä niiden ansiosta osaksi kesää maaseu-
dulle. Muuan amerikkalainen sanoikin luulleen-
sa maataan maailman varakkaimmaksi vain sii-

Hyvinvointivaltio ja sen uudet ongelmat 1001
hen asti kuin pääsi selville suomalaisten kesämö-
keistä. Yhdysvalloissa kahden asunnon omistami-
nen edellyttää rikkautta.
Kiitettyjä moitittu sosiaalihuolto
Yhteiskunta, jota edustavat virallisesti valtio, kun-
nat ja kansaneläkelaitos, koettaa turvata jokaisel-
le suomalaiselle ainakin tietyn vähimmäistoi-
meentulon jopa silloinkin, kun kansalainen ka-
ventaa sitä elintavoillaan. Alkoholismi ja muiden
huumeiden käyttö ovatkin sairauksia, ehkäpä lii-
allinen lihavuuskin. Sosiaaliturvan kulmakivenä
on kansaneläke eli yleinen vanhuus-ja työkyvyt-
tömyyseläke, jota koskeva laki uudistettiin 1956.
Kansaneläke kuuluu periaatteessa kaikille, joskin
sitä maksetaan enintään nimeksi niille, joilla on
muuten hyvä eläke.
Varsinaista työeläkettä olivat nauttineet lähin-
nä valtion virkamiehet ja toimenhaltijat, kunnes
1962 säädettiin työntekijäin eläkelaki (TEL), joka
takaa työajasta riippuvan vanhuus- ja työkyvyt-
tömyyseläkkeen kaikille työntekijöille. Itsenäisiä
yrittäjiä ja vapaiden ammattien harjoittajia var-
ten säädettiin sitten vastaavat eläkelait kuten yrit-
täjäeläkettä ja maatalousyrittäjien eläkettä koske-
vat. Varat eläkkeisiin kerätään asianomaisen olles-
sa vielä ansiotyössä työnantajilta tai yrittäjiltä it-
seltään.
Eläkejärjestelmää täydentää muu sosiaalihuol-
to, jolla koetetaan auttaa vaikeuksiin joutuneita
ihmisiä taloudellisesti tukemalla tai neuvontaa
antamalla. Tähän sisältyy laajoja toimia tervey-
denhuollon ja sairaanhoidon tehostamiseksi sekä
lasten suojelemiseksi ja huoltamiseksi. Lasten päi-
väkodit ja lastentarhat ovat kunnallisia. Yleisen
sairausvakuutuslain (1963) edellyttämät korvauk-
set maksaa kansaneläkelaitos. Tämä on saanut
suomalaiset hakeutumaan entistä herkemmin ter-
veyskeskukseen tai yksityislääkärin vastaanotol-
le, jolloin sairauksia päästään hoitamaan ennen
niiden kehittymistä kovin pitkälle. Vielä on tosin
vanhahkoja miehiä, jotka maaseudun perinteen
mukaisesti menevät lääkärille vasta ambulanssilla
vietynä. Tämä lienee yhtenä syynä miesten elin-
iän lyhemmyyteen.
Yhteiskunta joutuu käyttämään paljon varoja
paitsi suoranaisiin huoltomenoihin myös tarvitta-
van henkilökunnan palkkaamiseen. Kaiken kaik-
kiaan nykyaikainen sosiaalihuolto edellyttää laa-
joja tulonsiirtoja palkannauttijoilta ja yrittäjiltä
eläkkeen sekä terveydenhoito-ja huoltoavun saa-
jille. Ankara verotus vähentää työssä olevien sääs-
töjä, jotka voisivat muuten rajoittaa eläkkeiden
ja avustusten tarvetta. Toisaalta eläkettä tai huolto-
apua saavien terveyden ja ostokyvyn säilyminen
tukee elinkeinoelämää ja parantaa siten sosiaali-
huollonkin edellytyksiä.
Kuinka paljon yhteiskunnallinen huolto todel-
lisuudessa rasittaa elinkeinoja, on siis mutkikas
kysymys. Nykyisen sosiaalipolitiikan tunteminen
ja arviointi ylittävät useimpien kansalaisten mah-
dollisuudet, joten meillä on niistä yleensä kape-
aan tietoon perustuvat ja subjektiiviset käsityk-
set. Arvellaan sosiaaliavustusten jaon olevan ai-
van liian löysää ja järjestelmän "vuotavan" pa-
hoin, kun taas toiset katsovat yhteiskunnallisen
eriarvoisuuden kasvavan jatkuvasti. Yksimieli-
syys vallinnee siitä, että byrokraattinen välinpi-
tämättömyys ja selvä typeryys vähentävät yksi-
tyistapauksissa huoltotoimien tehoa.
Huumeet, työttömyys ja liikarasitus
Monia sosiaalisia epäkohtia pystytään nykyises-
sä Suomessa torjumaan, mutta niitä on jäljelläkin,
ja jotkut ovat tulleet 1900-luvun lopulla entistä
pahemmiksi. Rikollisuus on kasvanut merkittä-

1 002 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
västi etenkin omaisuus- ja talousrikosten lisään-
tyessä, ja väkivaltaisuus näyttää olevan jokseen-
kin ennallaan. Väkijuomien käyttö on lisäänty-
nyt roimasti. Pääosa suomalaisista nauttii niitä
kohtuullisesti ja suosii olutta ja viinejä, mutta
myös vanhakantainen viinan juominen humal-
tumiseen saakka on yhä yleistä surkeine seurauk-
sineen. Suuri osa liikenneonnettomuuksista joh-
tuu rattijuoppoudesta. Viime aikoina ovat nimen-
omaan alaikäiset alkaneet nauttia väkijuomia var-
sin yleisesti, ja viinan aiheuttama vanha ongel-
ma on siis yhä ajankohtainen ja paha.
Vuoden 2000 lopulla laaditun arvion mukaan
Suomessa on lisäksi noin 30 000 muiden huumei-
den kuin alkoholin käyttäjää. Monet huumeet
tuottavat välittömän hengenvaaran ja kaikki suu-
ria terveydellisiä ja sosiaalisia riskejä. Huumeita
maahan tuovat ja niitä välittävät rikolliset koetta-
vat laajentaa niiden käyttöä muun muassa tyrkyt-
tämällä niitä alaikäisille. Huumeongelma on tul-
lut Suomeen vasta toisen maailmansodan jälkeen;
varhemmin esiintyi vain harvakseen morfiinin
väärinkäyttöä. Teollistuminen ja siitä johtuva vau-
raus eivät ole tuoneet paratiisia maan päälle.
Paljon huolta on varsinkin 1990-luvulta lähtien
aiheuttanut työttömyys. Sitä esiintyi varhemmin-
kin etenkin taloudellisen kasvun taantuessa, pa-
himmin 1978, jolloin työttömiä oli noin 160 000
henkeä. Seuraavina vuosina tilanne parani, ja
1990 työttömien luku oli alle 100 000 eli 3,2 %
työvoimasta. Kyse oli osaksi "kitkatyöttömyydes-
tä" eli siitä että uuden, sopivan työpaikan löytä-
miseen kuluu usein hieman aikaa, mutta maassa
oli myös rakenteellista työttömyyttä. Maa-ja met-
sätaloudesta sekä teollisuuden ja rakentamisen
"lapiotöistä" poistunutta työvoimaa oli jäänyt
sijoittumatta muihin elinkeinoihin niissä vaaditun
ammattitaidon puutteessa. Osa työttömistä oli
liian vanhoja vaihtamaan ammattia vaikka vielä
työkykyisiä.
Vuoden 1990 lopulla työttömyys alkoi kasvaa
lamakauden vuoksi nopeasti, ja seuraavat vuo-
det olivat vielä pahempia, kunnes työttömiä oli
1994 noin 450 000 henkeä eli 16,6 % maan
työvoimasta. Se oli jo suurtyöttömyyttä, jonka
ylitti vain vuosien 1932-33 tilanne eräissä teolli-
suusmaissa. Vuoden 2000 lopulle mennessä työl-
lisyys oli parantunut joskin hitaasti, sillä työttö-
minä oli yhä 224 000 henkeä eli 9 % ammatissa
toimineista.
Työttömistä on koetettu pitää huolta, mutta
määrärahat ovat olleet valtiontalouden vaikeuk-
sien vuoksi rajoitetut. Lisäksi pelätään liian tehok-
kaan ja automaattisen avustamisen estävän työ-
hön hakeutumista. Näissä oloissa monet työttö-
mät ovat joutuneet pahoihin taloudellisiin vai-
keuksiin. Työttömällä on myös raskaita henkisiä
rasitteita: tuntee olevansa tarpeeton yhteiskunnal-
le ja pelkäksi vaivaksi työssä oleville. Tämä on
alentavaa ja surullista, kun useimmiten on kysy-
mys ammattitaitoisesta kansalaisesta, jonka työ
kelpasi mainiosti vuoteen 1990 saakka.
Suuri työttömyys johtui aluksi etupäässä lama-
kaudesta, mutta työmarkkinoiden rakenteelliset
muutokset ovat vaikuttaneet sen jatkumiseen.
Automaatio ja muu rationalisointi on vähentänyt
monella alalla työvoiman tarvetta. Toisilla aloilla
se on päinvastoin kasvanut, mutta työttömien
kouluttaminen uuteen ammattiin ei ole helppoa
eikä läheskään aina edes mahdollista. Teknolo-
gian kehittyessä nopeasti työnantajilla on lisäksi
taipumusta suosia nuoria työnhakijoita tuliterän
koulutuksen takia, ja yli neljänkymmenen ikäi-
siä syrjitään helposti pelkästään iän vuoksi. Se on
vastoin lakia, mutta nuoremman valintaa on help-
po perustella vetoamalla iän sijasta muihin, lailli-
siin syihin.

Hyvinvointivaltio ja sen uudet ongelmat 1003
Voi näyttää oudolta, että moni joutuu työttömyy-
den vaivaamassa maassa tekemään työtä yli voi-
miensa, jottei työnantajan tarvitsisi palkata lisää
henkilökuntaa. Palkat ovat melko korkeat, työnte-
kijöiden lomaedut huomattavat, ja työnantajia
rasittavat työntekijöiden korkeat sosiaaliturva-ja
tapaturmavakuutusmaksut. Niinpä työvoimalta
vaaditaan äärimmäistä tehokkuutta, ja koska
työntekijän erottaminen ei ole työehtosopimus-
ten vuoksi helppoa, katsotaan tarkasti, keitä ote-
taan työhön. Yleisesti käytetty menetelmä on
myös "pätkätyön" teettäminen: osa työntekijöis-
tä otetaan systemaattisesti vain lyhyeksi määrä-
ajaksi. Näissä oloissa suomalaiset ovat oppineet
uuden käsitteen stressi, joka tulee huolista, jänni-
tyksestä ja liikarasituksesta.
Kova kilpailu työpaikoista ja työelämässä etene-
misestä sekä huoli työttä jäämisestä painavat suo-
malaisten mieltä ja saavat yhteiskuntafilosofin
miettimään markkinatalouden epäkohtia. Jos aja-
tellaan 1930-luvun työelämää, viljelytilan isäntä
perheineen oli jokseenkin turvallisessa asemassa
vaikka elikin useimmiten aika vaatimattomasti.
Myös yrittäjän asema oli tavallisesti verraten va-
kaa, koska elinkeinot kehittyivät hitaasti ja kil-
pailu oli harvoin kovin kireää. Monella työläisellä
oli kyllä huolia, koska kaikki työpaikat eivät ol-
leet vakinaisia ja yhden homman loppuessa seu-
raava oli usein epävarma. Nykyaikaan mennes-
sä monien suomalaisten työhuolet ovat lisäänty-
neet tuntuvasti, mutta vastapainoksi tulotaso on
kyllä noussut.
Naisten osuus työelämässä on Suomen kehitty-
essä teollisuusmaaksi lisännyt olennaisesti heidän
itsenäisyyttään ja itseluottamustaan. Käytännös-
sä kaikki naiset hankkivat nykyään koulutuksen
johonkin ammattiin ja pyrkivät ansiotyöhön. Tä-
mä johtuu myöhään kaupunkilaistuneen kansan
perinteestäkin, sillä vanhassa maataloudessa jo-
kainen nainen oli ammattityössä joko talon tai
torpan emäntänä tai sitten maatyöläisenä.
Suurena erona nykyaikaan verraten oli, että nai-
set tekivät ennen työnsä pääasiallisesti kotonaan.
Itsellisperheen äiti joutui tosin käymään osan
vuotta päivämiehenä taloissa, mikä vaikeutti huo-
lenpitoa omista lapsista. Nykyään perheenäidin
ansiotyössä ja siten poissa kotoa oleminen aiheut-
taa yleisesti ongelmia. Oikeastaan muutos on vie-
läkin laajakantoisempi. Urho Rauhala osuu nau-
lan kantaan kirjoittaessaan entisajan naisista, että
"he ovat muiden tähdellisempien asioiden lisäk-
si hoitaneet lapset, sairaat, vammaiset ja vanhuk-
set". Kaiken tämän korvaava sosiaalihuolto on
ollut vaikea rakentaa, ja siinä on puutteita.
Nykyajan naisliike vaatii että naisilla olisi työ-
elämässä samat oikeudet kuin miehillä myös käy-
tännössä eikä vain paperilla. Naisten etenemistä
työelämässä on koetettu edistää säätämällä 1986
tasa-arvolaki, joka kieltää naisten syrjimisen työ-
paikkoja täytettäessä. Diskriminointia voi silti ta-
pahtua syrjäyttämällä nainen näennäisesti muis-
ta syistä kuin sukupuolen takia. Valtiovaltaa on
tämän takia vaadittu kiintiöimään joillakin aloil-
la työhön otettujen naisten määrät. Naisilla on
myös keskimäärin huonommat palkat kuin mie-
hillä. Sellaisten ammattiryhmien kuin luokan-
opettajien ja sairaanhoitajien palkkatason katso-
taan olevan alhainen juuri siksi, että niihin kuu-
luu etupäässä naisia.
Onko Suomessa
enää yhteiskuntaluokkia
Elinkeinorakenteen suuret muutokset 1900-luvun
jälkipuolella ja hyvinvointivaltioon tähtäävä po-
litiikka ovat muuttaneet yhteiskunnan rakennet-
ta siinä määrin, että varhemman ajan jaottelu-
perusteet eivät näytä kelpaavan juuri mihinkään.

1 004 SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
Sellainen vielä 1930-luvulla verraten suuri ryh-
mä kuin maatalouden työväki on käytännöllises-
ti katsoen kadonnut, eikä entisajan sekatyömie-
hiäkään ole enää juuri olemassa, kun taas palvelu-
elinkeinojen ja teollisuuden piirissä tavataan lu-
kuisia uusia ammattiryhmiä.
Sosiaalisen jaottelun mittapuiksi voidaan ottaa
tulot ja varallisuus, ammatillisen aseman itsenäi-
syys, ruumiillisen tai henkisen työn kuuluminen
toimenkuvaan, ammattiin tarvitun koulutuksen
luonne ja asianomaisen kulttuuriperinne. Ratkai-
sevana voitaisiin pitää kunkin omaa samastumis-
ta tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, ellei se olisi sub-
jektiivinen ja altis poliittisten aatteiden vaikutuk-
selle. Eri jaottelukriteerit johtavat helposti risti-
riitaisiin tuloksiin ja voivat olla vaikeita soveltaa.
Hyvin monien suomalaisten työ ei esimerkiksi
ole varsinaisesti ruumiillista eikä henkistä vaan
etupäässä jonkin koneen käyttämistä.
Nykyäänkin puhutaan työväenluokasta, ja sii-
hen voitaneen lukea sellaiset toisen palvelukses-
sa olevat, joiden työ ei ole luonteeltaan selvästi
henkistä. Siitä eroaa jollain tavoin niin sanottu
keskiluokka: lukuisa joukko eri elinkeinojen toi-
mihenkilöitä sekä pienehköjen yritysten omista-
jia, näihin luettuina myös useimmat maanviljeli-
jät. Toimihenkilöt ovat tosin toisen palveluksessa
kuten työläisetkin, joten erona lienee lähinnä
kuuluminen eri ammattiliittoihin ja siitä riippu-
vat samastumiset.
Koulutus ei aina määrää yhteiskunnallista ase-
maa: toimihenkilöllä voi olla vain ahdas tekni-
nen koulutus, ja tehtaiden koneita valvomassa on
monta ylioppilastutkinnon suorittanutta. Keski-
luokkaan olisi ilmeisesti luettava myös lukuisat
opiskelijat, joista osa on siirtymässä vanhempien
sosiaaliryhmästä johonkin toiseen, usein ainakin
toiveiden mukaan hieman ylemmäs. Kuinka ta-
hansa, keskiluokka on kasvanut tuntuvasti työ-
väestöä runsaammaksi, mikä näkyy jo puoluei-
den kannatuksesta: porvarilliset ovat selvänä
enemmistönä.
Tiettyä kansalaisryhmää kutsutaan "johtavas-
sa asemassa oleviksi henkisen työn tekijöiksi".
Tosin on hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka eivät
ole johtavassa asemassa vaikka ovat hyvin arvos-
tettuja kuten tiedemiehet ja menestyvät taiteili-
jat. Huvittavinta on että jos puhutaan keskiluo-
kasta, pitäisi olla myös yläluokka, mutta kuka lu-
keutuu nykyään siihen? Toisaalta nykyään ei pu-
huta myöskään alaluokasta. Parasta lienee siis
puhua yläluokan sijasta "yhteiskunnan ylimmäs-
tä kerroksesta", jotta emme loukkaisi demokra-
tian ihanteita, ja unohtaa mahdollinen alaluokka
kokonaan.
Yhteiskunnan kerrostumisen uusin historia on
kaiken kaikkiaan vyyhti, jota on vaikea selvittää
suppeassa esityksessä. Määriteltiin kerrokset tai
luokat miten hyvänsä, ne ovat lähentyneet toi-
siaan suuresti. Tähän on vaikuttanut koulutuksen
tietty yhtenäistyminen peruskoulun aikakaudel-
la. Vahvasti progressiivisen verotuksen vuoksi
myös todelliset tuloerot ovat tuntuvasti pienem-
mät kuin bruttotulojen, joihin julkisessa keskus-
telussa aina vedotaan. Silti palkkatasossa on tun-
tuvia eroja, vaikka emme edes ajattelisi tulohai-
tarin ääripäitä. Paljon taitoa ja työtä vaativiin teh-
täviin houkutellaan ihmisiä hyvällä palkalla.
Myös tavat ja kulttuuri ovat tasoittuneet tuntu-
vasti. Nuorehkon työläisen käytös on yleensä hy-
vin sivistynyttä. Raakaa puhetta kuulee eräitä van-
hoja pappoja lukuun ottamatta etupäässä koulu-
laisten suusta murrosiän epävarmuuden verho-
na. Esikuvaa lienee tosin otettu sekä painetusta
sanasta että televisiosta, ja tuloksena on yleisesti
huono viihtyminen koulussa, mikä koskee myös
opettajia. Työläiselle taas on nykyisessä Suomes-
sa yleensä ominaista avoin katse ja ystävällinen

Hyvinvointivaltio ja sen uudet ongelmat 1005
puhe; kyräilevä luokkaviha näyttää siirtyneen his-
toriaan. Työttömistä en osaa sanoa, mutta heitä
olisi vaikea moittia karkeastakaan esiintymisestä.
Näennäisesti ristiriidassa suomalaisen demokra-
tian kanssa ovat arvonimet ja kunniamerkit, van-
ha perinne kylläkin. Virkamiehet ja menestyneet
yrittäjätkin saivat Ruotsin valtakunnassa jo 1700-
luvulla arvonimiä, ja monella upseerilla oli vir-
kaa korkeampi sotilasarvo. Kunniamerkkejä myön-
tämään perustettiin useita ritaristoja. Autonomi-
sessa Suomessa niitä ei ollut, mutta keisari myönsi
suomalaisillekin venäläisiä kunniamerkkejä, joi-
ta osattomiksi jääneet sanoivat "prenikoiksi" (ven.
prjanik, 'piparkakku'). Arvonimiäkin annettiin,
Ruotsilta perittyjä tai venäläisiä.
Suomen hallitusmuodosta loisteltaessa 1919 va-
semmisto ja keskusta vastustivat kunniamerkke-
jä ja arvonimiä, mutta oikeisto halusi säilyttää mo-
lemmat. SDP teki lopulta lehmänkaupat: tittelien
ja mitalien säilymisen hinnaksi tuli hallitusmuo-
toon säädös kansalaisten työvoiman suojelemi-
sesta. Arvonimiä on keksitty sitten lisää, joten
niillä voidaan palkita miltei joka alan napamiehiä.
Jotkut kiivaat demokraatit kieltäytyvät kyllä titte-
leistä ja kunniamerkeistä ja marisevat, että Ruot-
sin kuningaskaan ei myönnä niitä enää alamai-
silleen. Nämä kunnianosoitukset tyydyttävät kui-
tenkin hyvin inhimillistä tunnustuksen tarvetta
aika viattomalla tavalla, ja arvonimet ovat kansal-
linen erikoispiirre vaikka ehkä hieman huvitta-
va. Niistä pitää lisäksi maksaa vähän valtiolle, ja
se ilahduttaa sentään veronmaksajaa.
Perheen ja lasten asema
muuttuvassa yhteiskunnassa
Suomalaisten muuttaessa kaupunkeihin ihmisel-
le tärkeät pienyhteisöt ovat vaihtuneet toisiksi.
Kyläyhteisö on jäänyt maaseudulle ja menettä-
nyt sielläkin merkitystään. Suku on hajaantunut,
ja perheestä asuu yhdessä enintään ydin: van-
hemmat lapsineen. Maaseudulla vanha sosiaali-
nen perinne on jossain määrin säilynyt, mutta siel-
läkin on moni ydinperhe jäänyt yksin, kun eläk-
keelle mennyt isäntäpari on ostanut asunnon kir-
konkylästä tai leskeksi jäänyt puoliso on turvau-
tunut vanhainkotiin. Tosin isovanhemmilla voi
olla myös kaupungissa läheinen yhteys lastenlap-
siinkin.
Perheen ohella on uusia pienyhteisöjä, joita yh-
distävät aate, uskonto tai harrasteet: sinfoniakon-
sertit, tanssi, golfinpeluu, onkiminen rannalta tai
avannosta, aktiivinen tai penkkiurheilu ja niin
edespäin. Työpaikka yhdistää siellä kauan pysy-
neitä, jos he ovat muuten hyvissä väleissä. Nuo-
rilla voi olla hyviä ystäviä luokka- tai opintoto-
vereissa tai he hakeutuvat jengeihin, joiden luon-
ne vaihtelee suuresti. Hieman valjuksi elämä me-
nee, jos ainoana lähiyhteisönä on muutama tie-
tyssä oluttuvassa eli "pubissa" käyvä yksinäinen
mies, mutta sekin on toista kuin täydellinen yksi-
näisyys, joka ajaa helposti itsemurhaan.
Perheen asema on perinpohjaisesti muuttunut
1900-luvun Suomessa. Perheiden päätyypit jakau-
tuivat 1998 seuraavasti: aviopari lapsineen 39 °/o,
avopari lapsineen 7 %, äiti lapsineen 12 %, isä
lapsineen 2 %, lapseton aviopari 30 % ja lapseton
avopari 11 %. Nuorehkot lapsettomat parit ovat
siis yleisiä, ja kun lapsia aletaan hankkia myö-
hään, niitä ei saada lopultakaan kuin yksi tai kaksi.
Avioerot ovat tulleet hälyttävän yleisiksi. Erään-
lainen rinnakkaisilmiö on "avoliittojen" yleistymi-
nen: pariskunta elää avioparin tapaan ja voi saa-
da lapsiakin, mutta suhdetta ei ole vahvistettu vi-
rallisesti. Avioliiton hajottua eronneet puolisot
hakeutuvat yleisesti uusiin liittoihin. Kun toisella
osapuolella tai molemmilla voi olla ennestään

1006
SUOMI KESTÄÄ SODAN JA RAUHAN MYRSKYT
lapsi tai useampia, "uusperheissä" esiintyy mo-
nenlaisia yhdistelmiä.
Vanhempi polvi murehtii perheen aseman
muuttumista. Avioerot ja avoliitot eivät vastaa pe-
rinteisiä kristillisiä ihanteita, ja vanhempien ero
on usein pahana rasituksena lapsille, jotka ovat
kiintyneitä sekä äitiin että isään. Entisajan perhet-
tä tosin luullaan usein liikaa yleistäen aapiskirjassa
kuvatun ihanteen mukaiseksi. Avioparin suhde
saattoi olla todellisuudessa riitaisa tai kylmä, vä-
kivaltaa esiintyi, eikä aviopuolisoiden uskotto-
muus ollut harvinaista. Avioero merkitsee usein
sellaisen rikkoutumisen tunnustamista, jota ko-
etettiin entisaikaan salata, koska kirkko ja ylei-
nen mielipide tuomitsivat eron. Mutta tämänkin
muistaen avioerot ovat pelottavan yleisiä.
Perheeseen on vaikuttanut nykyajalle ominainen
yksilön vapauden ihannointi, johon liittyy tun-
teen korostaminen: naisen ja miehen suhde ei saa
riippua perinteistä eikä velvollisuudesta vaan
yksinomaan "rakkaudesta" eli eroottisesta tun-
teesta. Kun se kylmenee tai suuntautuu uuteen
kohteeseen, avioliitto hajoaa kuin kohtalon voi-
masta. Naisten itsenäistyminen näkyy myös per-
heessä, sillä varhemmin oli sääntönä, että nimen-
omaan vaimo mukautui lähes kaikkeen. Nyky-
ajan nainen ei niin vain mukaudu eikä uhraudu,
ja koska hän pystyy elättämään itsensä, hänen ei
välttämättä tarvitsekaan.
Sukupuolten välisen eron biologinen perusta
on tietysti ennallaan: naisen osa on synnyttää lap-
sia ja pitää niistä huolta etenkin ensi vuosina. Nais-
liike ei kieltäne tätä mutta korostaa, että siihen ei
saa vedota naisen oikeuksia ja ihmisarvoa louk-
kaavasti. Monen miehen on kuitenkin vaikea luo-
pua ylemmyydentunnostaan ja perinteisestä roo-
listaan, ja silloin syntyy vaimon ansiotyössä ol-
lessakin sellainen työnjako, että taloustyöt ja las-
tenhoito kuuluvat vain naiselle, jonka taakka on
liian suuri. Monet nuoret miehet ovat kyllä jo täy-
sin luopuneet tällaisesta rooliajattelusta.
Vaimon tähtääminen ammattiin tai toimiminen
siinä voi johtaa vaikeuksiin. Hän haluaisi saada
lapsen tai useampiakin, mutta ensin täytyy hank-
kia pätevyys ammattiin. Sitten on saatava vaki-
nainen työpaikka, jotta voisi saada palkallista äi-
tiyslomaa ja palata sen jälkeen ansiotyöhön. Jos
vaimo saa lapsen ennen työpaikkaa, hänen on
vaikea päästä ainakaan kunnolla palkattuun toi-
meen. Työnantajat epäilevät häntä toisen lapsen
haluamisesta ja syrjäyttävät hänet laillisilta näyt-
tävin verukkein.
Moni nuori aviopari haluaa myös omistusasun-
non ja auton, vaimon työmatkan takia ehkä kak-
sikin, ennen kuin lapsi tulee kysymykseen. Tä-
hän kaikkeen menee vuosia, ja pariskunnan yh-
teenkuuluvuuteen voi helposti tulla säröjä, kun
ei ole lapsiakaan yhdistämässä heitä. Puolisoita
on kuitenkin vaikea moittia, ehkä pikemminkin
maan vaurastuessa materialistiseksi käynyttä
yleistä ajattelutapaa.
Myöskään lasten asema ei ole aina onnellinen.
Vanhempien riitainen tai särkynyt suhde rasittaa,
ja rauhallisempaa ja viihtyisämpää voi olla toi-
sen vanhemmista huoltaessa heitä yksin. Uuden
avio- tai avioliiton luoma perhekin voi olla laa-
tuunkäyvä. Terve järki sanoo kuitenkin, että olisi
helpointa ja luonnollisinta, että alkuperäinen per-
he pysyisi koossa ja sopuisana. Haluamatta var-
sinaisesti saarnata kristinuskon eettistä perinnet-
tä tieteelliseksi tarkoitetussa esityksessä uskallan
pitää sen kasvavaa väheksyntää 1900-luvun jäl-
kipuolella vahingollisena kehityksenä.

«*,
Itsenä iöe
tuu
:oriii!

1011
Koulutus ja tiede
itsenäisessä Suomessa
Peruskoulu ja ammattiopetus
Yhteiskunnan ja elinkeinojen kehitys oli Suomes-
sa jo 1920-luvulta lähtien siksi nopeaa, että kou-
lutuksen kehittäminen vaati erityistä huomiota.
Kansakoulusta tehtiin 1921 oppivelvollisuuskou-
lu. Tämä näytti tyydyttävän kansan pääosan kou-
lutustarpeen oivallisesti. Niin kauan kuin maa oli
maatalousvaltainen, koulujen kasvattava ja yleis-
sivistyksellinen merkitys oli etualalla, koska maa-
taloudessa tarvittavat taidot opittiin yhä etupääs-
sä käytännön työssä. Uutta tietoakin tosin tarvit-
tiin, ja sitä tuli opettaa maalaiskansakouluun lii-
tetyillä jatkoluokilla.
Kaupungeissa taas kävi ilmeiseksi, että teolli-
suuden ja eräiden palveluelinkeinojen työnteki-
jöiden ammattitaidon turvaamiseksi tuli kehittää
varsinaista ammattiopetusta. Kansakoulun jatko-
luokista oli tähän hieman apua, mutta pitemmäl-
le päästiin teollisuuslaitosten perustamissa ammat-
tikouluissa, ja jonkin verran hyötyä oli myös työn-
antajien perustaman ammattienedistämislaitok-
sen järjestämistä kursseista. Tällaisin keinoin sel-
viydyttiin toisen maailmansodan aikoihin saakka.
Sen jälkeen alkanut elinkeinoelämän nopea
kehitys osoitti varsin pian, että Suomen koulutus-
järjestelmä oli vanhentunut. Erikoisesti ammatti-
opetus edellytti pikaista uudistamistapa 1958 sää-
detty ammattioppilaitoslaki sälytti pääosan siitä
kuntien hoidettavaksi. Valtiokin perusti alueellisia
keskusammattikouluja, ja myös joitakin keski-
koulupohjaisia ammattiopistoja syntyi, enimmäk-
seen valtion toimesta. Vanhastaan oli joitakin
teollisuuskouluja ja teknillisiä opistoja.
Oppikoulujen eli keskikoulun ja lukion oppilas-
määrä kasvoi toisen maailmansodan jälkeen en-
tistä nopeammin. Keskikouluja perustettiin 1950-
luvulta lähtien yhä useampiin maalaiskuntiinkin.
Kun oppikouluissa oli ollut 1920-luvun alussa
noin 30 000 oppilasta, näitä oli 1950 vasta 90 000
mutta 1970-luvun alussa 320 000. Kasvun syynä
oli osaksi tavoite, että lapset pääsisivät koulua
käymällä "helpommalla kuin vanhemmat", mi-
hin kuului parempi ja varmempi toimeentulo sekä
vapautuminen raskaasta ruumiillisesta työstä.
Oma vaikutuksensa oli myös oppisivistyksen pe-
rinteisellä arvostuksella: pappia, tuomaria, toh-
toria ja opettajaa oli kunnioitettu oppineina mie-
hinä.
Jo 1800-luvulla kansakoulua suunniteltaessa oli
pohdittu kaikille lapsille tarkoitetun pohjakoulun
luomista, mutta kansakoulusta ei tullut sellaista.
Tosin se toimi käytännössä pohjakouluna, koska
useimmat oppikouluun menevät lapset kävivät
kansakoulua ainakin neljä vuotta, joskus kuusikin.
Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset ovat päässeet jälleen Venäjälle tutkimaan suomensukuisten kansojen kieltä ja
perinnettä. Molempiin aloihin perehtynyt akateemikko Pertti Virtaranta on tässä tutkimusmatkallaan tverinkarjalaisten maassa.
Miitetsköin kylässä. Kivellä istuva opas on samoja karjalaisia.

1012
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Erityisiä valmistavia kouluja oli vain suurimmis-
sa kaupungeissa.
Pohjakoulun aatetta voimistutti Ruotsissa 1950
tehty päätös oppivelvollisuuden nojalla käytävään
peruskouluun siirtymisestä, mutta Suomessa sitä
vielä epäiltiin. Oppikoulunopettajat olivat paljolti
uudistusta vastaan, kun taas kansakoulunopetta-
jat, joiden luokat kuihtuivat oppikoulunkäynnin
lisääntyessä, olivat peruskoulun kannalla. Se oli
myös vasemmiston ja maalaisliiton suosiossa, ja
erikoisen tarmokkaasti peruskoulua ajoi kouluhal-
lituksen pääjohtajana 1950-72 toiminut sosiaa-
lidemokraatti, ministeri Reino Henrik Oittinen.
Lopputulos oli että peruskoululaki tuli voimaan
1970 ja muutos toteutettiin muutamassa vuodes-
sa. Kansakouluja keskikoulu yhdistettiin kunnal-
liseksi peruskouluksi, johon kuuluu kuusivuoti-
nen, lähinnä kansakoulua vastaava ala-aste ja kol-
mivuotinen yläaste. Korvaavat yksityiset koulut
jätettiin laissa mahdollisiksi, mutta niitä on vä-
hän. Lukiolla on oma hallinto mutta usein perus-
koulun kanssa yhteinen koulutalo. Myöhemmin
on lukiota pyritty uudistamaan siirtymällä luokat-
tomaan opiskeluun, jossa eri aineiden kurssit voi-
daan suorittaa jokseenkin vapaasti. Tarkoitukse-
na on ollut jouduttaa koulunkäyntiä, mutta tulos
ei ole vastannut odotuksia. Ylioppilastutkinto on
säilytetty, vaikka sen tarkoituksenmukaisuutta on
usein epäilty.
Ammatillisista kouluista ja opistoista pyrittiin
luomaan lukion rinnalle keskiasteen koulutus,
jonka suorittanut voi myös siirtyä jatkamaan kor-
keakouluun suorittamatta ylioppilastutkintoa.
Kun tämä tie ei saanut riittävää suosiota, on 1990-
luvulla koottu eri alojen ammattioppilaitoksia ul-
komaisten esikuvien mukaisesti ammattikorkea-
kouluiksi. Niiden kehitys on kesken, eikä niiden
tehtävä näytä vielä täysin selkiytyneeltä.
Tässä hahmotelluin tavoin yhteiskunta on pyr-
kinyt vastaamaan elinkeinoelämän ja tekniikan
nopean kehityksen haasteisiin. Koulutuksen tuli-
si olla joustavaa ja sitä täytyisi voida uudistaa no-
peasti. Sen tulisi myös jatkua periaatteessa työssä-
olon lopulle saakka. Näin on ollut jo kauan kor-
keakouluissa: professori on koko ikänsä opiskeli-
jan asemassa jos haluaa pysyä ammattitaitoisena
ja pätevänä. Koulutusyhteiskunta, josta nykyään
puhutaan paljon, vaatii samaa lukuisilta ellei kai-
kilta jäseniltään. Tavallisesta mukavuutta rakasta-
vasta kansalaisesta se on rasittavaa, mikä näkyy
turhautumisena ja masentumisena sekä pyrkimi-
senä eläkkeelle ennen normaalia määräikää.
Peruskouluun kohdistuneet toiveet eivät ole kai-
kin puolin täyttyneet; koulutyössä on ilmennyt
monia epäkohtia. Jotkut oppilaat häiritsevät ope-
tusta levottomuudellaan ja harjoittamalla ilkival-
taa, puhuvat opettajille röyhkeästi tai uhkaavasti
ja kiusaavat säälimättä joitakin tovereitaan. Eräi-
den oppilaiden, usein juuri kyseisten "häiriköi-
den", on vaikea edistyä luokkatoverien tahdissa,
toiset taas kärsivät koulun liiasta helppoudesta.
Nämä ilmiöt eivät ole uusia, mutta oman koulu-
ajan muisteleminen saa vanhahkon suomalaisen
toteamaan, että ne ovat yleistyneet 1900-luvun
lopulla. Valitukset koskevat enimmäkseen perus-
koulun yläastetta, missä epäkohdat ovat pahim-
millaan oppilaiden ikäkaudenkin takia. Lukioissa
työrauha lienee useimmiten tyydyttävä.
Peruskoulun kasvatusopillisena perustana oli
ainakin alun perin usko siihen, että ihmisten luon-
taisessa lahjakkuudessa ja taipumuksissa ei ole
eroa, joten yhtäläinen, hyvin suunniteltu opetus
tuottaa kauttaaltaan hyviä tuloksia. Tämän aja-
tuksen suosio johtuu osaksi siitä, että se sopii hy-
vin demokratian ideologiaan ja on sen vanhan
käsityksen vastapainona, että lahjakkuus meni
"veren perintönä" lähinnä säätyläisten ja muiden
varakkaiden perheissä.

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1013
Lahjakkuus on käsitteenä ylimalkainen, mutta
lasten luontaiset taipumukset eroavat joka tapauk-
sessa yksilöllisesti, ja liian yhtenäinen opetus tuot-
taa ongelmia senkin vuoksi, että oppilaiden mo-
tivaatio vaihtelee. Peruskoulun vaikeuksia on seli-
tetty myös vetoamalla opettajiston naisistumiseen,
monien oppilaiden kodin rikkinäisyyteen ja koko
yhteiskunnan kylmyyteen ja itsekkyyden suosi-
miseen, minkä arvellaan johtuvan markkinatalou-
den luonteesta. Epäkohtien taustana ovatkin suu-
reksi osaksi koulusta riippumattomat tekijät, mut-
ta seuraukset rasittavat opettajia ja koululaisia.
Oppimiskyvyn epätasaisuuden vuoksi järjestet-
tiin peruskoulun yläasteella aluksi erilaajuisia "ta-
sokursseja", mutta niistä on luovuttu. Poikkeaville
lapsille on koetettu sitten järjestää kouluavustajia
ja erityisopetusta, mutta monien velvoitteiden
rasittamat kunnat myöntävät varoja kitsaasti.
Kurin tiukentamiseksi on ehdotettu myös häirik-
köjen tuntuvaa rankaisemista, mutta onko siihen
tehokkaita ja samalla inhimillisiä keinoja?
Nopeasti laajentunut
korkeakoululaitos
Korkeakoululaitos on kasvanut 1900-luvun jälki-
puolella valtavasti: yhden vanhan ja kahden nuo-
ren yliopiston rinnalle on perustettu toisen maa-
ilmansodan jälkeen seitsemän uuttaja erityisalo-
jen korkeakouluja on lisätty ravakasti. Alkuaan
yksityisten Äbo Akademin ja Turun yliopiston
kasvaessa sotien jälkeen nopeasti valtio joutui ra-
hoittamaan pääosan niiden toiminnasta, ja vuo-
teen 1981 mennessä molemmat muutettiin val-
tionyliopistoiksi. Korkeakoululaitoksen laajene-
misen on pelätty heikentävän akateemisen ope-
tuksen ja tutkimuksen tasoa, mutta tästä lienee
mahdotonta sanoa mitään, koska korkeakoulu-
jen lukua ei voida erottaa muista tekijöistä. Kehi-
tys on joka tapauksessa ollut Suomessa samanta-
painen kuin muissa Pohjoismaissa.
Opetuksen luonne on kehittynyt hitaanlaisesti:
kirjatenttejä ja luentoja pidetään entiseen tapaan,
seminaareja ja muuta niihin verrattavaa ryhmä-
opetusta entistä enemmän. Akateeminen opetus
on suureksi osaksi ohjattua itseopiskelua, jossa
opiskelijan oma-aloitteisuus ja tarmo merkitsevät
paljon. Se onkin oikein: samoja ominaisuuksia
tarvitaan muussakin henkisessä työssä. Tutkinto-
jen luonnetta pyrittiin 1970-luvulla muuttamaan
Itä-Saksan mallin mukaan, tarkoituksena yhte-
näistää eri alojen tutkintoja; ne kaikki tuli muun
muassa suorittaa neljässä vuodessa. Eräät suun-
nittelijat pyrkivät soluttamaan samalla opintoihin
marxilaista indoktrinaatiota, mutta yliopistot tor-
juivat sen, ja myös tutkintojen yhtenäistäminen
oli käytännössä mahdotonta.
Perusopintoihin kuluva aika on yleisesti veny-
nyt 1900-luvun loppua kohti, mutta se johtuu vain
osaksi kurssivaatimusten kiristymisestä. Ylioppi-
laat hakeutuvat opintojensa lomassa yleisesti an-
siotyöhön varojen puutteessa tai saadakseen tun-
tuman työelämään ja yhteyksiä työnantajiin.
Taustana on pelko, että tutkinnon suorittaminen
merkitsisi vain siirtymistä työttömyyskortistoon.
Toisaalta opiskelijat ajattelevat yleisesti, että opis-
keluajankin tulisi olla "täyttä elämää", mihin sisäl-
tyy mukiinmenevä asunto, kulttuuriharrastuksia
ja huvittelua, jopa avio- tai avoliitto, kenties lap-
sikin.
Heti sotien jälkeen opiskelleet eivät uneksineet
tällaisesta. Tosin moni kyllästyi ahtaaseen elä-
määnsä, mutta ratkaisuna oli yleensä vakinaisen
työpaikan hankkiminen kesken opintojen, mikä
onnistui usein erinomaisesti, ja tutkinto saattoi
sitten jäädä suorittamatta. Opiskelijalle sopivia ti-
lapäisiä työpaikkoja oli vähän. Hyvin tuntemal-
lani 1950-luvulla valtion stipendejä riitti harvoil-
le, opintolainoja ei ollut ja pankkilainan ottami-

ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
nen normaalikorolla olisi ollut tuhoisaa. Ylioppi-
laiden asuntoloihin mahtuivat harvat, enimpien
täytyi asua alivuokralaisina vaihtelevissa oloissa.
Täytyi kiristää vyötä ja yrittää lukea tarmokkaasti.
Suurta huomiota tutkimukseen
Valtiovalta on kiinnittänyt 1900-luvun lopulla pal-
jon entistä suurempaa huomiota korkeakoulujen
opetukseen ja tieteelliseen tutkimukseen. Tämä
johtuu koulutusyhteiskunnan tarpeista ja korkea-
koulujen suurista kustannuksista. Korkeakoulu-
jen itsehallinto on silti säilytettyjä sitä on laajen-
nettukin; professorejakaan ei enää nimitä tasaval-
lan presidentti vaan korkeakoulun kansleri. Ope-
tuksen ja tutkimuksen tuloksia on toisaalta ryh-
dytty mittaamaan ja arvioimaan, ja korkeakoulu-
väkeä "kannustetaan" ja valvotaan monin tavoin.
Moni ulkopuolinen lienee saanut sen kuvan, että
korkeakoulut ovat olleet varsinaisia vanhoillisuu-
den ja laiskuuden pesiä.
Akateeminen opettaja- ja tutkijakunta näyttää
kuitenkin selviytyvän älynsä ja pätevyytensä an-
siosta varsin hyvin; mätämunia on löytynyt aika
vähän. Vanhasta ammattimiehestä olisi tärkein-
tä, että tutkimuksen vapautta säilyisi riittävän
paljon ja yksilöllinen tutkimuskin voisi elää suu-
rien hankkeiden eli projektien lomassa kuin pu-
nainen kärpässieni mäntymetsän katveessa. Epäi-
len näet että nerokkuus on lopultakin yksilölli-
nen ominaisuus. Pyrkimys individuaaliseen työ-
hön johtaa toisaalta helposti vaikeuksiin ja risti-
riitoihin aloilla, joilla tutkimukseen tarvitaan pal-
jon laitteita ja välineitä.
"Laboratoriotieteet" eli luonnontieteet ja lääke-
tiede ovat etääntyneet 1900-luvun jälkipuolella
entistäkin kauemmas kulttuuria ja yhteiskuntaa
tutkivista tieteistä. Ensin mainitut tarvitsevat kal-
liita laitteita ja materiaaleja, kun taas ihmistieteis-
sä tehdään yhä varsin paljon pelkästään tietoko-
neen, jopa kynän ja paperin varassa. Suuret ti-
lastot voivat tosin vaatia näilläkin aloilla tietoko-
netta muuhunkin kuin tekstinkäsittelyyn.
Suuri ero on myös tieteenhaarojen kansainvä-
lisyydessä. Fyysikko tai lääkäri ei juuri kirjoita tut-
kielmaa muulla kielellä kuin englanniksi, ja tut-
kijan ja laitoksen pätevyyttä mitataan kansainvä-
lisissä julkaisuissa ilmestyneiden tutkimusten lu-
vulla ja volyymilla. Humanistille kansainvälisel-
lä forumilla esiintyminen on harvinaisempaa, eikä
se ole sääntönä muissakaan ihmistieteissä. Var-
sinkin kirjallisuuden, historian ja perinnetieteiden
tutkijat pitävät suoranaisena velvollisuutenaan
kirjoittaa kansallisilla kielillä, jotta asianharrasta-
jatkin voisivat lukea tutkimuksia. Tosin myös
luonnontieteiden ja lääketieteen tuloksia esitel-
lään usein kiitettävästi suurelle yleisölle.
Kun ajatellaan matemaattisten tieteiden, luon-
nontutkimuksen ja varsinkin näitä tuotantoon so-
veltavan tutkimuksen kouraantuntuvaa hyödylli-
syyttä, on pelättävissä että valtion varoja käyte-
tään niiden tukemiseen ihmistä ja yhteiskuntaa
tutkivien tieteiden kustannuksella. Näin väitetään
viime aikoina tapahtuneenkin. Ihmistieteet tar-
vitsevat kyllä verraten vähän varoja koneisiin ja
laitteisiin, mutta nämä varat olisi turvattava.
Viime aikoina on kiinnitetty huomiota siihen,
että ylioppilaiden suomen kielen taito on heiken-
tynyt tuntuvasti entisestään. Näyttää siltä että kou-
luopetuksessa ja ylioppilaskirjoituksissa on alen-
nettu vaatimuksia, ja korkeakouluissa on vaikea
korjata näin syntyneitä vahinkoja. Työtä on muu-
tenkin paljon, eikä ole oikein totuttu siihen, että
muun alan professorien ja lehtorien pitäisi opettaa
ylioppilaille äidinkieltäkin. Kaiken sivistyksen pe-
rusta on kuitenkin oman kielen hyvä taitaminen.
Latinan kielen harrastus ja taito ovat heikenty-
neet sotienjälkeisenä aikana tuntuvasti, mikä on
kohtalokasta taantumista koko kulttuurielämän

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1015
kannalta. Jos suomalaiset haluavat olla euroop-
palainen kulttuurikansa, mistä puhutaan suurin
sanoin, molempia tässä mainittuja vinoutumia
olisi ryhdyttävä poistamaan tehokkaasti. Englan-
nin taito, vaikka se olisi hyväkin, ei korvaa kan-
sallisia kieliämme eikä Euroopan kulttuurin yh-
teistä äidinkieltä latinaa. Myös klassisen kreikan
taitoa olisi hyvä elvyttää.
Suomen Akatemia
ja sen luonteen muuttuminen
Valtiovallan harrastus tieteellisen tutkimuksen
edistämiseen aktivoitui heti toisen maailmanso-
dan jälkeen. Ensimmäisiä toimia oli Suomen
Akatemian perustaminen 1947 säädetyllä lailla.
Tämän sai aikaan ennen kaikkea nuori matemaa-
tikko maisteri Leo Sario, joka ajoi asiaa määrä-
tietoisesti ja sitkeästi kunnes sai vaikutusvaltaiset
miehet kannattamaan sitä. Tarkoituksena oli edis-
tää myös taiteita, ja niin ollen akatemian kahdes-
tatoista jäsenestä 7-9 tuli olla eteviä tiedemiehiä
ja 3-5 taiteilijoita.
Akatemian jäsenille pyrittiin järjestämään hy-
vät edellytykset tutkimuksen tai taiteen harjoitta-
miseen vapaina muista tehtävistä. Suomen Aka-
temia oli tällaisena näkyvä ja nimeltään muhkea
instituutio, mutta käytännössä sen tiedemies-
jäsenten asema herätti kysymyksiä, koska etevim-
mänkin tutkijan luonnollinen työympäristö on
etenkin laboratoriotieteissä asianomainen korkea-
koulun laitos. Monikin tiedepoliitikko alkoi pian
epäillä Suomen Akatemian hyödyllisyyttä.
Paljon painoi Helsingin yliopiston rehtorina ja
sittemmin kanslerina 1956-63 toimineen profes-
sori Edwin Linkomiehen kanta, että akatemian
luonnetta olisi muutettava. Samaa mieltä oli ak-
tiivinen tiedepoliitikko professori Kustaa Vilku-
na, vuodesta 1959 Akatemian jäsen, joka vaikut-
ti presidentti Kekkosen ystävänä ja neuvonanta-
jana hänen käsityksiinsä. Vasemmiston ja maa-
laisliiton kannattamana uusi laki Suomen Akate-
miasta säädettiin 1969, ja vanhamuotoinen aka-
temia lakkautettiin seuraavana vuonna.
Uudistettuna Suomen Akatemiasta tuli valtion
tiedehallinnon johtoelin, joka suunnittelee tieteen
määrärahojen käyttöä muuhun kuin yliopistojen
ja korkeakoulujen opetukseen suoranaisesti liitty-
viin tutkimustehtäviin. Sen käytettävänä on jouk-
ko määräaikaisia akatemiaprofessorin (varhem-
min tutkijaprofessorin), tutkijan ja tutkimusassis-
tentin virkoja sekä eritasoisia apurahoja. Akate-
mia ja sen alaiset tieteelliset toimikunnat järjestä-
vät myös seminaareja ja tukevat tutkijoiden osal-
listumista kansainvälisiin konferensseihin. Lak-
kautetun akatemian perinteen jatkamiseksi on an-
sioituneille tutkijoille ja taiteilijoille annettu aka-
teemikon arvonimiä lähinnä venäläisen esikuvan
mukaan.
Merkittäviä apurahoja jakavat myös tietyt yksi-
tyiset säätiöt, ennen kaikkea toimintansa 1939
aloittanut Suomen Kulttuurirahasto. Mainitta-
koon myös 1908 perustettu Svenska kulturfonden
sekä suuryrittäjien lahjoitusvaroin perustetut Al-
fred Kordelinin säätiö (vuodesta 1917), Emil Aal-
tosen säätiö (1939) ja Jenny ja Antti Wihurin sää-
tiö (1942). Hyvin suuren osan teknisestä ja kaupal-
lisesta tutkimuksesta rahoittaa elinkeinoelämä
säätiöineen ja tutkimuslaitoksineen. Muun mu-
assa tämän vuoksi yliopistoissa on ajoittain tun-
nettu huolta soveltavan tutkimuksen valta-ase-
masta ja epäilty perustutkimuksen kuihtuvan joil-
lakin aloilla pahasti.
Humanistinen perustiede filosofia
Ryhtyessäni esittämään katsausta eri tieteenalo-
jen kehityksestä tiedän tehtävän vaikeaksi. Peri-

1016
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
aatteessa asiat voidaan aina esittää suppeasti-
kin, mutta tietojen valinnan tulee silloin perus-
tua todelliseen asiantuntemukseen, jota minulla
on enintään yhdeltä alalta. Niinpä viittaan sii-
hen, että varsinaista tietoa saa tieteiden histo-
riaa käsittelevistä erikoisteoksista, jos kohta ke-
hityksen kuva voi olla niissäkin selkiintymätön
lähestyttäessä nykyaikaa. Valinnan vaikeuden
vuoksi mainitsen elossa olevia tutkijoita nimel-
tä vain harvoin, joskus nimenomaan asianomai-
sen edustaessa Suomessa uutta alaa tai tutkimus-
suuntaa.
Filosofian alalla lähdettiin itsenäisyyden alus-
sa vielä idealistisesta perinteestä, vaikka hege-
liläisyys oli jo menettänyt merkityksensä. Erik
Ahlman (1892-1952), joka toimi filosofian profes-
sorina Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakou-
lussa ja sitten Helsingin yliopistossa, tutki arvojen
olemusta ja kulttuurifilosofiaa selkeästi kirjoite-
tuissa teoksissaan, jotka ovat saaneet 1900-luvun
lopulla uutta kantavuutta.
Suomen Akatemian jäsen Eino Kaila (1890-
1958) toi Suomeen kokeellisen psykologian. Filo-
sofina hän liittyi lähinnä loogiseen empirismiin,
joka pyrki soveltamaan filosofiaan uusimman
matematiikan ja fysiikan menettelytapoja. Kaila
tunnettiin myös persoonallisuuspsykologian ke-
hittäjänä hänen korostaessaan sielunelämän ja
ajattelun kokonaisvaltaista tulkintaa ihanteenaan
Goethe. Akateemikko Oiva Ketonen (1913-2000)
tutki logiikkaa, aatehistoriaa, tieteen etiikkaa ja
tiedepolitiikkaa. Hän toimi professorina myös
Wisconsinin yliopistossa.
Georg Henrik von Wright (1916-2003), Suo-
men Akatemian jäsen hänkin, oli maailmankuu-
lu filosofi, joka toimi professorina paitsi Helsin-
gin, myös Cambridgen ja Cornellin yliopistoissa,
Cambridgessa maineikkaan Ludwig Wittgenstei-
nin seuraajana. Hänen analyyttisesta filosofias-
taan von Wright sai voimakkaita vaikutteita [Loo-
ginen empirismi 1943), mutta hän on kehitellyt
itsenäisesti sekä tietoteoriaa että arvofilosofiaa.
Tieteellisessä esityksessä tärkeitä kielenfilosofian
ongelmia käsittelee muun muassa von Wrightin
teos Logik, filosofi och spräk (1957). Esseistinä hän
on valaissut Dostojevskin ja Leo Tolstoin ajattelun
taustaa herätteitä antavalla tavalla (Ajatus ja julis-
tus 1961).
Teoksessaan Vetenskapen och förnuftet (1986)
Wright tarkastelee tieteiden, teknologian ja ter-
veen järjen suhteita etenkin teollistumisen ai-
kakaudella. Pyrkimystä rajattomaan taloudelli-
seen kasvuun hän arvostelee ankarasti katsoen
sen tapahtuvan ihmisen persoonallisuuden sekä
luonnon rikkauden ja puhtauden kustannuksel-
la, von Wrightin oppilaista on eniten kansainvä-
listä mainetta saanut Jaakko Hintikka (syntynyt
1929). Toimittuaan professorina Helsingissä hän
on opettanut vuodesta 1964 lähtien myös Yhdys-
valloissa, viimeksi Bostonin yliopiston filosofian
professorina.
Historia, arkeologia ja perinnetieteet
Suomen historian tutkijoista lähes yksinomaan
keskiaikaa käsitellyt professori Jalmari Jaakko-
la (1885-1964) tunsi hyvin tämän aikakauden
ja sen lähteet, mutta nationalistina hän koros-
ti liiaksi Suomen erikoisasemaa Ruotsin yhtey-
dessä ja eräiden johtomiesten sille osoittamaa
ymmärtämystä. Jaakkolan kansallinen paatos ja
mahtipontinen tyyli tuottivat hänelle varsinkin
1930-luvulla profeetan maineen suomenkielisen
sivistyneistön keskuudessa, mutta hänen laajat
teoksensa ovat vanhentuneet nopeasti.
Professori Eric Anthoni (1893-1978) tutki Suo-
men varhaista rälssisäätyä ja julkaisi tästä me-
todisesti vaikeasta aiheesta ansiokkaan teoksen
Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel{\970). Pro-

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1017
fessori Kauko Pirinen (1915-99) tutki Turun tuo-
miokapitulin vaiheita keskiajalla ja 1500-luvulla
ja myöhemmin Savon historiaa samalta aikakau-
delta. Hänelle on ominaista huolellisuus, tutki-
musmenetelmien suvereeni hallinta ja looginen
ja selkeä esitystapa. Keskiajan historian lähdeon-
gelmien kehittämää metodista taitoa osoittavat
myös professorien Gunvor Kerkkosen ja Seppo
Suvannon teokset. Keskiajan tutkimus näytti vä-
lillä olevan kuihtumassa, mutta 1980-luvulla al-
koi näkyä vihreitä versoja, ja nykyään keskiajan
historia on vahvassa nousussa.
Professori Pentti Renvall (1907-74) kartoitti rah-
vaan mentaliteettia taitavasti teoksessaan Suoma-
lainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa va-
lossa. Klaus Erikinpoika Flemingiä tutkiessaan
Renvall katsoi hänen harjoittaneen Suomen eri-
koisaseman edellyttämää turvallisuuspolitiikkaa
ja vain toissijaisesti valtapolitiikkaa. Teoksessa Ny-
kyajan historiantutkimus (1965) Renvall käsittelee
lähdemetodiikkaa mestarillisesti, mutta tutkijan
itsekritiikkiä liian vähän. Omaksuttuaan Eino Kai-
lan ajatukset tieteellisten tulkintojen kokonaisval-
taisuudesta Renvall käytti siihen päästäkseen jos-
kus aika rohkeasti deduktiivista päättelyä, mistä
on historiantutkimuksessa omat vaaransa.
Professori Arvi Korhosen (1890-1967) tutki-
mukset kohdistuivat ennen kaikkea 1600-luvun
sotahistoriaan, josta hän julkaisi alkuosan laajak-
si suunniteltua teosta Hakkapeliittain historia. Si-
vutuotteena syntyi 1634 kaatuneen kenraalisota-
komissaari Eerikki Antinpojan (Trana) elämäker-
ta, tutkimustaidon mestarinäyte ja hyvä esitys ajan
sotatalouden ongelmista. Opettajana Arvi Korho-
nen vaati historiantutkijalta laajaa asiantuntemus-
ta, ankaraa kriittisyyttä ja selkeää, terveeseen jär-
keen pitäytyvää ajattelua.
Professori Armas Luukon (1908-93) Pohjan-
maan maakuntahistorioiden osat ja etenkin hä-
nen selväpiirteinen yleisesityksensä Suomen histo-
ria 1617-1721 ovat saaneet kestävän maineen.
Professori Aulis Johannes Alasen (1906-87) teok-
sista mainittakoon Santeri Alkion rikassisältöinen
elämäkerta. Professori Yrjö Blomstedt (1926-94)
tutki Ruotsin-ajan sijaistuomarijärjestelmää ja kir-
joitti hyvän elämäkerran J. A. Ehrenströmistä ja
K. J. Stählbergistä. Sukututkijana hän levitti ge-
nealogian harrastusta selvittelemällä myös hämä-
läisiä talonpoikaissukuja. Vilkas ja nopeaälyinen
Blomstedt oli virittävä keskustelija ja opetti huo-
maamattaan toisia nuorten tutkijoiden pohtiessa
historiaa.
Dosentti Bruno Lesch (1888-1945) käsitteli val-
tiollista historiaaJ. A. Jägerhornin ja C. E. Man-
nerheimin elämäkerroissa ja vastusti jyrkästi Yrjö
Koskiselta periytynyttä tulkintaa, joka teki vuo-
den 1788 upseerioppositiosta itsenäisyysliikkeen
ja G. M. Sprengtportenista suuren patriootin.
Leschin kantaa koetettiin vastustaa suomalaiskan-
sallisessa hengessä, mutta ajan mittaan se on pääs-
syt voitolle. Professori Oscar Nikula (1907-96)
tutki porvariston valtiopäiväedustusta ja kirjoitti
hyvän elämäkerran Augustin Ehrensvärdistä ja
A. F. Munckista sekä mainion monografian Pie-
tarsaaren Malmien kauppahuoneesta.
Valtionarkistonhoitaja Toivo J. Paloposki (1928-
91) tutki huolellisesti ja kriittisesti vapaudenaikaa:
Suomen talonpoikien valtiopäiväedustusta ja hal-
lituksen toimia maamme talouselämän edistämi-
seksi. Professori Ilkka Mäntylän (1935-2000) eri-
koisalat olivat 1700-luvun kaupunkien hallinto ja
kruunun väkijuomapolitiikka, joista hän julkaisi
tärkeitä, huolellisesti tehtyjä tutkimuksia. Hän
hallitsi hyvin myös 1600-luvun historian.
Myös Turun yliopiston professori Einar Wil-
helm Juva, alkuaan Juvelius (1892-1966) oli 1700-
luvun tutkija, mutta hänen tärkein teoksensa on
P.E. Svinhufvudin elämäkerta (1957-61). Kiitos-

1018
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
ta ansaitsee myös Juvan hyvin kirjoitettu ja lu-
kijoita innostuttanut kymmenniteinen populaa-
riesitys Suomen kansan aikakirjat (1927-38). Au-
tonomian ajan poliittisen historian tutkijoista
professorit Lauri Hyvämäki (1913-80) ja Juhani
Paasivirta (1919-93) käsittelivät etevästi myös it-
senäisen Suomen historiaa. Ylikirjastonhoitaja,
professori Olof Mustelin (1924-99) oli etevä aate-
ja oppihistorian tutkija, jonka töistä mainittakoon
teos Euterpe-ryhmästä (1963). Hän käsitteli myös
kustavilaista aikaa.
Nuorin tutkijapolvi on askarrellut suureksi
osaksi 1900-luvun poliittisen historian parissa,
koska siinä riittää ongelmia ja dramatiikkaa, ja
yleisöäkin näyttää kiinnostavan pikemminkin po-
litiikka kuin historia. Vanhan Ruotsin valtakun-
nan poliittinen historia taas tuntuu jäävän yhä
enemmän ruotsalaisten tutkijoiden varaan, vaikka
se on tärkeää Suomenkin kannalta ja suomalaista
näkökulmaa tarvittaisiin sen tutkimuksessa.
Väinö Voionmaan ja Gunnar Suolahden kylvöstä
on versonut merkittävä sosiaalihistorian harras-
tus. Tällä alalla on tehty syväkyntöä 1950-luvulta
lähtien innokkaasti harjoitetussa paikallishistorian
tutkimuksessa. Nimenomaan maaseudun paikal-
lishistoria on suomalaisten erikoisala, jota on tut-
kittu samaan tapaan ja yhtä paljon vain Norjassa.
Paikallishistorian merkitys on suurten kaupun-
kien historioita lukuun ottamatta rajoittunut, mut-
ta siihen sisältyy paljon hyvää tutkimusta ja te-
kijöiden siinä saama kokemus on ollut hyödyksi
laajemmissa tehtävissä. Sosiaalihistorian tutkimus
on erikoisesti paikallishistorian ansiosta kohdistu-
nut Suomessa koko kansaan.
Pohjoismaisissa paikallishistorian kokouksis-
sa ja muissa seminaareissa todettiin 1970-luvulla,
että ruotsalaiset ammattitoverit eivät tunteneet
juuri ollenkaan maaseudun agraarisen kauden
yhteiskuntahistorian lähteitä ja tutkimusmetodia.
Suomalaisten esitelmät osoittivat heille tuomio-
kirjojen ja kirkollisten lähteiden merkityksen,
ja esiteollisen ajan sosiaalihistoria alkoi kehittyä
Ruotsissa nopeasti. Ranskalaisen annalistien kou-
lukunnan metodisista uudistuksista Suomessa on
opittu melko vähän koska samat, alkuaan Karl
Lamprechtilta juontuvat ideat on tunnettu täällä
Voionmaan ajasta lähtien.
Sosiaalihistoriaa on harrastettu paljon Turun
yliopistossa, jossa organisoitiin yleisen historian
professori Vilho Niitemaan (1917-91) johdolla
suurisuuntainen tutkimushanke Suomen kauko-
siirtolaisuudesta. Projekti on tuottanut miltei kai-
ken kattavat tiedot suomalaisten muutosta neljään
merentakaiseen maanosaan ja myös Venäjälle.
Suomen historian oppiaineessa on tutkittu tulok-
sekkaasti Ruotsin-ajan ammattikäsityöläisiä.
Maineikas sosiaalihistorian tutkija akateemikko
Eino Jutikkala (1907-2006) väitteli 1932 Gunnar
Suolahden oppilaana läntisen Suomen kartano-
laitoksesta. Tähän erinomaiseen tutkimukseen
on vuosikymmenien kuluessa liittynyt uraauurta-
vaa väestöhistoriaa, taloushistoriaa, laajoja Turun
ja Tampereen historian niteitä ja poliittista histo-
riaakin sekä esiteollisen ajan sosiaalihistorian pe-
rusteos Suomen talonpojan historia (1942), kaikki
kriittistä ja pätevää työtä. Myös Jutikkalan laatima
Suomen historian kartasto on kulunut tutkijoiden
käsissä. Eino Jutikkalan teksti on kauttaaltaan sel-
keää ja jäntevää.
Sosiaalihistoriaan erikoistui myös professori
Kaarlo Wirilander (1908-88), jonka teokset Suo-
men 1700- ja 1800-luvun upseereista ja aliupsee-
reista ovat perustavia käsikirjoja. Herrasväkeä,
Suomen säätyläistö 1721-1870 (1974) on suuritöi-
nen, harvinaista metodista taitoa todistava teos.
Wirilanderin kieli on varsinkin Savon historian
aikakautta 1721-1870 koskevassa osassa kaunista,
mehevää ja persoonallista. Professori Sven-Erik

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1019
Äström (1921-89) tutki etenkin taloushistoriaa
muun muassa teoksissa From Stockholm to St. Peters-
burg (1962) Englannin ja Ruotsin kauppasuhteista
sekä From Tar to Timber (1988). Kirjassaan Natur
och byte (1978) Äström tarkastelee Suomen talous-
historiaa luonnonvarojen käytön kannalta ja so-
veltaa täten historiaan ekologista näkökulmaa.
Professori Aimo Halila (1912-98) oli kansa-
koululaitoksen historian suuri ekspertti ja moni-
puolinen tutkija, jonka vahvoja alueita oli myös
kaupunkien hallintohistoria Ruotsin-ajalta. Sano-
malehdistön historian uranuurtaja akateemikko
Päiviö Tommila (syntynyt 1931) on omien tärkei-
den teostensa lisäksi ansioitunut laajan, perusteel-
lisen ja hyvin suuritöisen Suomen lehdistön historian
(1885-92) organisoijana ja johtajana.
Kirkkohistorian alalta Ilmari Salomies (1893-
1973) julkaisi hyvän monografian Henrik Ren-
qvististä ja kolme nidettä Suomen kirkon histo-
riaa, mutta arkkipiispan tehtävät estivät teoksen
valmistumisen. Tampereen piispan Erkki Kansan-
ahon (1915-2003) teoksista todettakoon 17001u-
vun herännäisyyttä koskevat kuten Wegeliuksen
postillan lähteet ja teologia. Apulaisprofessori Eero
Matinolli (1924-81) julkaisi muun muassa hyvän
tutkimuksen Turun hiippakunnan papinvirkojen
täyttämisestä 1700-luvulla ja suurta henkilöhisto-
rian taitoa vaativan Turun tuomiokapitulin paimen-
muiston. Keskiajan kirkon eteviä tutkijoita olivat
professorit Jarl Gallen ja Wolfgang Schmidt, joilla
oli molemmilla muitakin vahvoja aloja, sekä do-
sentti Birgit Klockars.
Arkkipiispa Mikko Juva (1918-2004), Einar W.
Juvan poika, on julkaissut hyvän esityksen Varsi-
nais-Suomen seurakuntaelämästä 1600- ja 1700-
luvulla ja kolmen teoksen sarjan uskonnollisen
liberalismin tulosta Suomeen 1800-luvulla ja sen
vaikutuksesta kirkkoon. Nämä teokset ovat hyvin
arvokkaat myös aatehistorian kannalta.
Kirkkohistorian tutkimus on ollut Suomessa
etenkin 1900-luvun jälkipuolella metodisesti kor-
keatasoista, ja Suomen kirkon historia (1991-95),
jonka kirjoittivat professorit Kauko Pirinen, Pentti
Laasonen ja Eino Murtorinne, perustuu lukuisien
etevien tutkijoiden työhön.
Yleisen historian tutkimus on ollut meillä paljol-
ti Suomen ja muiden maiden suhteiden selvitte-
lyä, mutta myös varsinaisia ulkomaiden historian
tutkijoita voidaan mainita. Antiikin historian tut-
kimusperinnettä jatkoi Herman Gummeruksen
oppilas dosentti Gunnar Mickwitz (1906-40),
jonka teoksista etenkin Geld und Wirtschaft im
römischen Reich des vierten Jahrhunderts n. Chr. on
kansainvälisesti arvostettu. Reservivänrikki Gun-
nar Mickwitz kaatui helmikuussa 1940 kovissa
torjuntataisteluissa Heinjoella Summan rintaman
murruttua.
Professori Jaakko Suolahti (1918-87), Gunnar
Suolahden poika, hankki kestävän kansainvälisen
maineen teoksillaan Rooman valtakunnan up-
seereista ja censorin viran haltijoista. Innostava-
na opettajana Suolahti elvytti kotimaassa antiikin
historian harrastusta. Siihen on vaikuttanut myös
vuorineuvos Amos Anderssonin toimesta 1938
perustettu Suomen Rooman-instituutti, joka toi-
mii Villa Lanten renessanssitalossa. Vastaava ins-
tituutti on perustettu myös Ateenaan.
Arvi Korhosen oppilas Vilho Niitemaa julkai-
si 1952-62 Itämeren piirin keskiaikaista kauppaa
ja poliittisia suhteita käsitteleviä teoksia, joiden
ansiosta hän on erittäin arvostettu tutkija varsin-
kin Saksassa ja Baltian maissa. Korhosen oppi-
laita ovat myös professori Pekka Suvanto (syn-
tynyt 1924), jonka teoksia Wallensteinista ja Axel
Oxenstiernan Saksan-politiikasta pidetään suu-
ressa arvossa, ja sotahistorian ekspertti professori
Matti Lauerma (1922-83). Ulkomailla arvoste-
taan hänen teoksiaan Ranskan armeijan vallan-

1020
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
kumoussotien ajan tykistöstä ja sotateoreetikko
Jacques-Antoine-Hippolyte de Guibertistä, ko-
timaassa etenkin monumentaalista jääkäriliik-
keen historiaa (1966). Professori Aira Kemiläinen
(1919-2006) oli Kansainvälisesti arvostettu natio-
nalismin ja rotuteorioiden tutkija.
Kansainvälisesti kuuluisin suomalainen arkeo-
logi, professori Aarne Michael (Mikko) Tallgren
(1885-1945) tutki Venäjän, Siperian ja Kaukasian
pronssikautta ja varhaista rautakautta. Hän pääsi
vielä 1930-luvulla tutkimusmatkoille Neuvosto-
liittoon ja oli yhteistyössä venäläisten tutkijoiden
kanssa. Tallgren tutki myös kotimaan rauta- ja
pronssikautta, ja hänen Venäjää koskevat tutki-
muksensa ovat viitoittaneet Suomen esihistorial-
lisia kulttuuriyhteyksiä. Tallgren auttoi useiden
muiden suomalaisten kanssa Tarton yliopiston
professorina itsenäisen Viron akateemisen ope-
tuksen alkuun pääsyä.
Professori Aarne Äyräpää (alkuaan Europaeus,
1887-1971) loi Suomen kivikautisen keramiikan
tyylillisiin eroihin perustuvan jaon aikaryhmiin.
"Metodiltaan esikuvallisina, rakenteeltaan kiin-
teinä ja tuloksiltaan luotettavina nuo tutkimukset
pysyvät klassillisina" (Carl Axel Nordman). Pro-
fessori Ella Kivikoski (1901-90) tutki rautakau-
den kulttuuria etenkin Aurajoen varrella ja julkai-
si 1961 silloin hyvin ajanmukaisen yleisesityksen
Suomen esihistoriasta. Professori Carl Fredrik
Meinander (syntynyt 1916) on etevä myöhäiskivi-
kautisen Kiukaisten kulttuurin sekä Etelä-Pohjan-
maan pronssi-ja rautakauden tutkija.
Arkeologit pitäytyivät kauan tiukasti esineel-
liseen lähdeaineistoon; vielä Ella Kivikosken
yleisteoksesta on vaikea löytää päätelmiä, jotka
nojautuisivat osaksi muihin tieteenaloihin. Sit-
temmin arkeologit ovat hakeutuneet monitietei-
seen yhteistyöhön käyttämällä hyväkseen fyysi-
sen antropologian, kielitieteen, perinnetieteiden
ja paleobotaniikan tutkimustuloksia, mikä on ri-
kastuttanut suuresti esihistorian kuvaa. Todetta-
koon myös historiallista aikaa koskevan arkeolo-
gian suuri edistyminen.
Perinnetieteet ovat erikoistuneet 1900-luvulla, ja
niihin kuuluvat nykyään kansatieteen ja kansan-
runoudentutkimuksen eli folkloristiikan lisäksi us-
kontotiede ja sosiologiasta vaikutteita saanut kult-
tuuriantropologia. Kansatieteen tutkijoita olivat
kansanomaisia rakennuksia ja tapakulttuuria kä-
sitellyt professori Albert Hämäläinen (1881-1949)
sekä tohtori Ilmari Manninen (1894-1936), joka
toimi dosenttina Tartossa ja tutki muun muassa
virolaisten esineellistä kulttuuria.
Suomen Akatemian jäsen Kustaa Vilkuna
(1902-80) tutki esineellistä kansankulttuuria ja
tapoja sekä varhaishistoriaa. Hänen pääteoksen-
sa ovat tutkimus Varsinais-Suomen kansanomai-
sesta taloudesta ja erinomainen Kemijoen lohen-
pyynnin historia Lohi (1974). Vilkunan levollinen
ja ytimekäs tyyli on parhaimmillaan yleistajuises-
sa teoksessa Isien työ (1943). Vaatetuksen historian
ekspertti professori Riitta Pylkkänen, syntyään
Kilpi (1910-82), julkaisi erinomaiset teokset re-
nessanssin ja barokin puvuista Suomessa. Raken-
nustutkija, professori Toivo Vuorelan laaja yleis-
esitys Suomalainen kansankulttuuri (1975) on hyvä,
rikassisältöinen käsikirja.
Etevä arkeologi ja etnologi professori Sakari
Pälsi (1882-1965) kuvasi tsuktsien kansantaidetta
ja julkaisi esseistinä meheviä ja asiantuntevia teok-
sia Suomen kansanelämästä kuten Työtä ja juhlaa
hämäläiskylässä ja Omaa työtä. Pälsin matkakirjois-
ta parhaita on Kanadasta kertova Suuri, kaunis
ja ruma maa. Tohtori Lauri Kuusanmäki (1894-
1967) kuvasi kotiseutunsa Keski-Suomen kansan-
elämää savutupien aikakauden lopulla hauskassa
teoksessa Elämänmenoa entisaikaan.
Kuurojen koulun opettaja Samuli Paulaharju

Länsi-Suomi liittyy Ruotsin valtakuntaan 1021
(1875-1944) ei ollut tiedemies mutta hän hyödytti
tutkimusta keräämällä kesätyönään uutterasti kan-
sanperinnettä Suomesta ja Lapista, Ruotsin Länsi-
pohjasta, Ruijasta ja Itä-Karjalasta. Työn tuloksena
syntyi lukuisia arvokkaita kirjoja, joiden viehätys-
tä lisäävät tekijän kauniit piirrokset. Professorin
arvonimen saaneen Paulaharjun työn laajaa ulot-
tuvuutta osoittavat jo otsikot kuten Van-ha Raahe,
Ruijan suomalaisia, Härmän aukeilta ja Sompio,
Luiron korpien vanhaa elämää. Sanankäyttäjänä
hän oli taiteilija. Paulaharju on kansallinen suur-
mies, jonka työn arvo kasvaa vuosi vuodelta.
Saamelaisten kulttuurista kansallismuseon
osastonjohtaja, tohtori Toivo Immanuel Itko-
nen (1891-1968) julkaisi erinomaisen, suureksi
osaksi omiin tutkimuksiin nojautuvan yleisesityk-
sen Suomen lappalaiset vuoteen 1945 (1948). Sitä
täydentää professori Helmer Tegengrenin En ut-
död lappkultur i Kemi lappmark (1852) Kemijoen
latvusalueen kulttuurista, joka hävisi suomalais-
ten asuttaessa tämän seudun. Saamelaiskulttuu-
rin myöhempää kehitystä käsittelee Karl Nickulin
teos Saamelaiset kansana ja kansalaisina (1970).
Toisen maailmansodan jälkeen kansatietees-
sä on käsitelty myös kaupunkiväestön, erikoisesti
työväen kulttuuria. Tätä on edistänyt opettajana
etenkin Turun yliopiston virolainen professori II-
mar Taive (syntynyt 1919), jonka omat tutkimukset
ovat kohdistuneet etupäässä perinteiseen kulttuu-
riin kuten saunan ja riihen historiaan ja suomalais-
ten kansanomaiseen ruokaan.
Kulttuuriantropologeista professori Gunnar
Landtman (1878-1940) tutki sosiologina Uuden
Guinean alkuasukkaita ja professori Rafael Kars-
ten (1879-1956) Ecuadorin jivaro-intiaanien ta-
poja ja uskontoa sekä Inkavaltiota. Kummankin
teokset ovat yhä suuressa arvossa myös ulko-
mailla. Viime aikoinakin ovat suomalaiset histo-
riantutkijat ja arkeologit käsitelleet Inkavaltiota.
Polynesian alkuperäiskansojen kulttuuria tutki
monipuolisesti professori Aarne Antti Koskinen
(1915-82), ja hänen arvokas työnsä on saanut
myös suomalaisia jatkajia.
Kansanrunoudentutkimuksen alalla professori
Väinö Kaukonen (1911-90) jatkoi A.R. Niemen
työtä tutkimalla Kalevalan syntyvaiheita ja myös
Kantelettaren syntyä. Suomen Akatemian jäsen
Martti Haavio (1899-1973) käsitteli monia folklo-
ristiikan aloja ja kehitti suuresti alan tutkimusme-
todia. Hänen teoksistaan mainittakoon Karjalan
jumalat, joka koskee kansanuskomusten yhteyk-
siä kristilliseen pyhimystarustoon, ja Viimeiset
runonlaulajat (1943), lämmin kansallisromantti-
nen kertomus kansanrunojen keruusta ja niiden
taitajista. Haavion puoliso tohtori Elsa Enäjärvi-
Haavio (1901-51) oli etevä kansanrunouden tut-
kija, joka käsitteli teoksessaan Ritvalan helkajuhla
sääksmäkeläisten vanhaa juhlaa ja siinä laulettuja
runoja viisaasti ja kriittisesti.
Myös akateemikko Matti Kuusi (1914-98) oli
etevä folkloristi ja monipuolisti merkittävästi kan-
sanrunouden ja siihen vaikuttaneiden tekijöiden
analyysia. Kuusi oli myös runoilija ja merkittä-
vä kulttuuripoliitikko. Suomen kirjallisuus -teok-
sessa (1963) hän pohtii "kalevalaisen" runouden
luonnetta ja historiaa kivikauden samanismista
kristilliseen aikaan kartoittaen ongelmia ja osoit-
taen hyvin perusteltuja ratkaisuja niihin. Lyyristä
runoutta Matti Kuusi "kuuntelee" runoilijan vais-
tolla, luo teorian Lintuelegikoksi nimittämästään
naislyyrikosta ja havainnollistaa hyvin sen tosi-
asian, että lyriikkaa ovat luoneet runoilijat yksilöi-
nä eikä epämääräinen "kansa".
Akateemikko Pertti Virtaranta (1918-97) kä-
sitteli lingvistinä etupäässä suomen murteiden
äännehistoriaa. Folkloristina hän keräsi kansan
muistelmia etenkin Länsi-Suomesta sekä sanan-
laskuja ja arvoituksia. Virtarannan erikoisalaksi
tuli tverinkarjalaisten kielen ja perinteen tutkimi-
nen hänen päästyään 1950-luvulta alkaen tutkimus-

1022
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
matkoille Venäjälle. Virtarannan työkyvyllä ei ol-
lut rajoja, ja hän tutustutti suurta yleisöäkin kan-
sanperinteeseen ja sen taitajiin monessa haus-
kassa kirjassa. Kauas läksit karjalainen (1986) on
unohtumattoman sydämellinen ja elävä, hyvien
valokuvien kaunistama muistelmateos tverinkar-
jalaisista ja tutkimustyöstä heidän parissaan.
Folkloristiikasta eriytyi 1900-luvulla uskonto-
tiede. Siihen erikoistunut professori Uno Harva
(alkuaan Holmberg, 1882-1949) tutki Venäjän
suomensukuisten kansojen ja Siperian uskonto-
ja; Suomalaisten muinaisusko (1948) on alan perus-
teoksia. Professori Lauri Honko (1932-2002), ar-
vostettu uskonto tieteilijä ja muun muassa Intian
kansanepiikan tutkija, toimi pitkään folkloristien
maailmanjärjestön puheenjohtajana. Akateemik-
ko Anna-Leena Siikala (o.s. Aarnisalo, syntynyt
1943) on kansainvälisesti erittäin arvostettu var-
haisten uskontojen, erikoisesti samanismin tut-
kija.
Kielitieteen tutkijoita
Suomen kielen ja sen sukukielten monista ete-
vistä tutkijoista Lauri Kettunen (1885-1963) toi-
mi 1919-24 professorina Tartossa ja myöhemmin
Helsingissä sekä julkaisi laajan teoksen Suomen
murteet, joka sisältää runsaasti karttoja murresa-
nojen muodoista. Myös akateemikko Martti Ra-
pola (1891-1972) tutki suomen murteita ja lisäksi
vanhaa kirjasuomea. Vuodesta 1985 on julkaistu
suomen murteiden sanakirjaa uutteran keruutyön
jälkeen, mistä on huolehtinut Sanakirjasäätiö ja
myöhemmin kotimaisten kielten tutkimuskeskus
lukemattomien tiedonantajiensa auttamana. Jot-
kut näistä ovat laatineet laajan sanaston kotipitä-
jänsä murteesta.
Suomen Akatemian jäsen Yrjö Henrik Toivo-
nen (1890-1956), etevä suomen sanahistorian tut-
kija, aloitti ensimmäisen kielemme etymologisen
sanakirjan toimittamisen. Monipuolinen kielen-
tutkija professori Lauri Hakulinen (1899-1985)
julkaisi tärkeän yleisesityksen Suomen kielen ra-
kenne ja kehitys (1941-46), ja akateemikko Lauri
Posti (1908-88) tutki etenkin kantasuomen ja lii-
vin kielen äännehistoriaa. Professori Osmo Ikola
(syntynyt 1918), suomen lauseopin ja vanhan kir-
jasuomen tutkija, on julkaissut muun muassa erin-
omaisen kielenkäytön oppaan Nykysuomen käsi-
kirja (1971).
Fennougristeja olivat Suomen Akatemian jä-
senet Paavo Ravila (1902-74) ja Erkki Itkonen
(1913-92). Ravila oli ennen kaikkea saamelais-
kielten ja mordvan tutkija. Itkonenkin tutki saa-
melaiskieliä ja sittemmin perustavalla tavalla suo-
malais-ugrilaisten kielten äännehistoriaa, etenkin
vokalismia. Professori Aulis Johannes Joki (1913-
89) jatkoi samojedikielten tutkimuksen perinnettä
ja selvitteli suomalais-ugrilaisten kielten vanhoja
indoeurooppalaisia lainasanoja. Marin (tseremis-
sin) kielen tutkimusta on harrastettu paljon Turun
yliopistossa.
Nimistöntutkimus eli onomastiikka oli Suomes-
sa kauan hataraa ja sitä käytettiin asutushistorian
tutkimukseen usein kovin virheellisesti. Uusia
menetelmiä ovat onomastiikkaan tuoneet profes-
sorit Viljo Nissilä (1903-86) ja ennen kaikkea Ee-
ro Kiviniemi paikan- ja henkilönnimiä sekä alan
teoriaa koskevissa tutkimuksissaan. Historian-
tutkija Jouko Vahtola, sittemmin Oulun yliopis-
ton professori, sovelsi 1980 modernia, etupäässä
nimiin sisältyvien appellatiivien levinneisyyteen
nojautuvaa nimistöntutkimusta Kemi- ja Tornion-
joen alueen varhaista asutusta käsittelevässä väi-
töskirjassaan käänteentekevin tuloksin.
Pohjoismaisen kielitieteen edustajista professori
Hugo Rudolf (Rolf) Pipping (1889-1963) tutki
vanhoja ruotsalaisia lakitekstejä, Eerikinkronik-

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1023
kaa ja sananlaskuja. Professori Olav Ahlbäck
(1911-89) tutki suomenruotsia ja sen murteita ja
totesi, ettei Suomessa ollut rautakautiseen ruot-
salaiseen asutukseen viittaavia paikannimiä. Ger-
maanisen filologian tutkijoista kansainvälisesti ar-
vostetun professori Emil Öhmannin (1894-1984)
teokset käsittelevät romaanisten kielten vaikutus-
ta saksaan, Saksan kirjallisuutta ja kielitieteen teo-
riaa.
Englantilaisen filologian tutkija, professori Tau-
no Mustanoja (1912-96) käsitteli etupäässä kes-
kienglantia ja sen aikaista kirjallisuutta. Hänen
teoksensa A Middle English Syntax on hyvin ar-
vostettu. Akateemikko Nils Erik Enkvist (1925-
2009), anglisti hänkin, on saanut suuren kan-
sainvälisen maineen tekstilingvistiikan tutkijana.
Romaanista filologiaa edusti professori Arthur
Längfors (1881-1959), etevä Ranskan keskiaikai-
sen kirjallisuuden tutkija. Sitä tutki myös akatee-
mikko Tauno Nurmela (1907-85), joka kirjoitti
myöhemmin Giovanni Boccacciosta ja oli kuului-
sa esseistinä ja puhujana. Etevä slavisti, professori
Jalo Kalima (1884-1952) tutki muun muassa itä-
merensuomalaisten kielten ja venäjän lainasuh-
teita. Akateemikko Valentin Kiparsky (1904-83),
arvostettu venäjän kielen ja kirjallisuuden tutkija,
julkaisi myös valaisevan teoksen Suomi Venäjän
kirjallisuudessa (1945).
Klassisten kielten tutkijoista professori Edwin
Linkomies käsitteli Rooman kirjallisuutta ja lati-
nan kielioppia ja julkaisi innostavia teoksia ja es-
seitä Rooman historiasta ja kulttuurista. Profes-
sori Henrik Zilliacus (1908-92), joka tutki muun
muassa valtakielten kilpailua Itä-Roomassa sekä
antiikin kreikan käyttöä erilaisisa yhteyksissä, oli
kuuluisa myös papyrustekstien asiantuntijana.
Monipuolinen assyriologi professori Armas
Salonen (1915-81) tutki etenkin muinaisen Me-
sopotamian aineellista kulttuuria ja sitä koskevaa
kielenkäyttöä. Hän julkaisi myös itämaiden myö-
hempää kulttuuria ja islamia esitteleviä teoksia,
joista mainittakoon Allahin kansat (1950). Hänen
oppilaansa professori Jussi Aro (1928-83) tutki
akkadin ja keskibabylonian kieliä sekä Lähi-Idän
kansojen kulttuuria. Aro julkaisi juutalaisuuden,
kristinuskon ja islamin suhteita hyvin valaisevan
teoksen Aabrahamin perilliset (1970). Uutta ulottu-
vuutta Suomen kielitieteessä edustaa Intian kiel-
ten ja kirjallisuuden sekä muinaisen Indus-kult-
tuurin tutkija professori Asko Parpola.
Taiteiden historiaa
ja estetiikkaa
Kirjallisuudentutkimuksen merkkimiehen profes-
sori Yrjö Hirnin (1870-1952) estetiikan teoriaa
käsittelevistä teoksista mainittakoon The Origins
ofArt (1900) ja Barnlek, jossa hän tutkii esteettis-
tä tunnetta tarkkaamalla leikkien historiaa. Hirn
oli loistava kirjoittaja, jonka temaattisilla essee-
kokoelmilla kuten Ön i världshavet ja Lärt folk och
landstrykare i detfinska Finlands kulturliv on pysyvä
arvo. Yrjö Hirnin paras kirja lienee Dr Johnson och
James BosvueA (1922), jossa hän kertoo asiantunte-
vasti brittien kansallisfilosofista ja hänen elämä-
kertansa skotlantilaisesta kirjoittajasta osoittaen
Boswellin suureksi taiteilijaksi.
Aleksis Kiven tutkijoina ansioituivat professo-
rit Viljo Tarkiainen (1879-1951) jajohannes Vih-
tori Lehtonen (1883-1948). Tarkiainen tutki myös
Otto Mannisen runoutta ja Mikael Agricolaa, ja
Lehtonen oli hyvä Ranskan kirjallisuuden tunti-
ja. Professori Rafael Koskimies, alkuaan Forsman
(1898-1977), tutki kirjallisuuden teoriaa mutta oli
ennen kaikkea uuttera kirjallisuudenhistorian tut-
kija, joskus hieman sovinnainen. Sitä ei tosin voi
sanoa teoksesta Walter Scottin mestarivuodet (1931),
jossa varsinkin romaani Mid-Lothianin sydän on
esitelty pätevästi ja viehättävästi.

1024
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Professori Lauri Viljanen (1900-84) seurasi vi-
reästi Euroopan silloista modernia kirjallisuutta
ja välitti sen tuntemusta tutkielmissaan, usein es-
seen muodossa, mutta ansioitui myös Runeber-
gin ja Aleksis Kiven tutkijana. Viljanen käsitteli
erikoisesti Kiven runoutta asiantuntevasti, kun oli
itsekin arvostettu lyyrikko. Professori Annamari
Sarajas (1923-85) kartoitti väitöskirjassaan (1956)
suomalaisen kansanrunouden tuntemusta Ruot-
sin-ajalla. Tekijän laajojen tietojen ja älykkäiden
päätelmien, selkeän sanonnan ja hyvin valittujen
näytteiden ansiosta teos on loistavaa kulttuurihis-
toriaa. Annamari Sarajas tutki myös Suomen uus-
romanttista kirjallisuutta ja sitä seurannutta rea-
lismia.
Professori Tuomas Anhavaa (1927-2001) on
vaikea sijoittaa kirjallisen kulttuurin kartalle: hän
oli runoilija ja suomentaja, esseisti ja kirjallisuus-
kriitikko, etevä kustannustoimittaja ja kirjallisen
Parnasso-lehden päätoimittaja. Olematta ammat-
titutkija hän oli suuri kirjallisuuden tuntija ja mer-
kittävä esteetikko, jonka esseillä on pysyvä arvo.
Hän huomasi myös ensimmäisenä monen lah-
jakkaan kirjailijan ja runoilijan kyvyt, opetti ja
rohkaisi. Anhavan omat runot ovat pelkistetty-
jä, älyllisiä ja samalla syvästi elettyjä, ylhäisiä ja
lahjomattomia; joka säettä täytyy miettiä. Hän
on tunnustanut sukulaisuutensa Kiinan klassisen
ajan runoilijoihin, mutta lukijan mieleen voi tul-
la myös joku Anhavan pohjoisen kotimaakunnan
pidättyvä ja viisas kansanfilosofi.
Taidehistorian tutkijoista Suomen Akatemian jä-
senen Onni Okkosen (1886-1962) yleisesityk-
siä on kritikoitu vanhoillisista näkemyksistä. Hä-
nen tärkein alkuperäistutkimuksensa, monografia
Akseli Gallen-Kallelasta (1949), sisältää mesta-
rin elämäkerran ja aikansa edellytyksin pätevää
taidehistoriaa. Myöhemmistä kuvataiteen tutki-
joista professori Aimo Reitala (syntynyt 1931)
on julkaissut erinomaiset monografiat Werner
Holmbergista ja Victor Westerholmista. Eten-
kin Westerholm-tutkimus valaisee koko Suomen
taideelämää hänen aikanaan, myös aatehisto-
rian näkökulmasta. Professori Sixten Ringbom
(1935-92) tutki kuvataiteen teoriaa ja modernia
maalausta. Suppean mutta korkeatasoisen Suo-
men taidehistorian yleisesityksen Konsten i Fin-
land frän medeltid tili nutid (1978) päätoimittaja-
na hän kirjoitti siihen useita hyviä lukuja. Myös
laaja teos Ars - Suomen taide (1987-90, päätoi-
mittaja professori Salme Sarajas-Korte) on erin-
omainen. Hyviä monografioita on julkaistu mo-
nesta taiteilijasta, ja kaiken kaikkiaan moderni
taidehistoria on tuottanut paljon iloa kuvataitei-
den ystäville.
Rakennustaiteen tutkimuksessa on omistettu pal-
jon huomiota Suomen kirkoille. Dosentti Mar-
kus Hiekkanen on tutkinut keskiajan kivikirkkoja
(The Stone Churches of the Medieval Diocese of
Turku, 1994) käyttäen varhemmasta tutkimukses-
ta poiketen etupäässä taidehistoriallista metodia
ja käänteentekevin tuloksin. Puukirkoista julkai-
si professori Heikki Klemetti laajan tutkimuksen
Suomalaisia kirkonrakentajia (1927-36), millä hän
perusti niihin kohdistuvan tutkimuksen. Varhem-
min oli keskitytty kivikirkkoihin. Klemetti osoitti
kansanrakentajien suunnitelleen 1800-luvun alku-
puolelle saakka monia kauniita kirkkoja nojau-
tuen perinteeseen, jonka eurooppalaista alkupe-
rää hän ei halunnut myöntää.
Professori Lars Pettersson (1918-93) tutki muun
muassa Viaporin arkkitehtuuria, mutta hänen eri-
koisalanaan olivat vanhat puukirkot, joista hän jul-
kaisi erinomaisia teoksia kuten Templum Saloen-
se, Pohjalaisen tukipilarikirkon arvoitus (1987) ja
teoksen Svenska Österbottens historia kirkkora-
kennuksia koskeva osa. Petterssonin äärimmäisen
huolelliseen tutkimustapaan liittyi arvoitukselli-

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1025
nen kyky saada teokset siitä huolimatta valmiiksi
selkeästi kirjoitettuina. Museoviraston pääjohta-
ja, filosofian tohtori Henrik Lilius (syntynyt 1939)
on julkaissut vanhojen kaupunkien asemakaavoja
ja rakennuksia koskevia tutkimuksia kuten Suo-
malainen puukaupunki ja Der Pekkatori in Raa-
he (1967).
Musiikkitieteessä kansallisromantiikka ei saanut
aikaan sellaista innostusta suomalaiseen kansan-
musiikkiin kuin voisi luulla; sitä kerättiin jonkin
verran jo autonomian ajalla mutta ei paljonkaan
tutkittu. Professori Otto Anderssonin (1879-1969)
väitöskirja käsittelee jouhikanteletta, mutta myö-
hemmin hän julkaisi etupäässä konserttimusiikin
viljelyn historiaa. Tampereen yliopiston kansan-
musiikin professuurin ensimmäinen haltija Erk-
ki Ala-Könni (1911-96) keräsi suuren aarteiston
kansanlauluja, pelimannimusiikkia ja varhaiskan-
taisin soittimin esitettyjä sävelmiä. Musiikkitie-
teen tutkimus on kasvanut merkittävästi 1900-lu-
vun lopulla yliopistoissa ja Sibelius-Akatemiassa,
vireänä ja tuloksekkaana.
Vanhemman polven tutkijoista professori John
Rosas (1908-84) tutki Paciusta ja Sibeliusta sekä
Turun Soitannollisen Seuran historiaa. Sibeliusta
onkin tutkittu innokkaasti. Pianisti ja musiikki-
kriitikko, professori Erik Tavvaststjerna (1916-93)
kirjoitti hänestä ansiokkaan elämäkerran, ja pro-
fessori Fabian Dahlström on johtanut Sibeliuk-
sen teosten kriittisen kokonaisjulkaisun toimitus-
työtä.
Yhteiskuntatieteet ja oikeustiede
Yhteiskuntatieteistä ei käytetty Suomessa tätä ni-
meä vielä itsenäisyyden ajan alussa, mutta joita-
kin niistä oli tarkasteltu jo kauan: taloustiedettä
ja sosiaalipolitiikkaa 1700-luvulta, valtio-oppia ja
sosiologiaa autonomian ajalta lähtien. Ensimmäi-
nen kansantaloustieteen oppituoli oli perustettu
1908 Teknilliseen korkeakouluun. Tärkeä uudis-
tus oli Äbo Akademin valtiotieteellisen tiedekun-
nan perustaminen yliopistoa suunniteltaessa 1918.
Vastaava tiedekunta on myös Helsingin yliopis-
tossa nimeltään valtiotieteellinen, muualla yhteis-
kuntatieteellinen.
Yhteiskuntatieteisiin on kiinnitetty entistä pal-
jon enemmän huomiota toisen maailmansodan
jälkeen, osaksi yhteiskunnan nopean ja hämmen-
tävän kehityksen vuoksi. Nämä tieteet ovat ke-
hittyneet nopeasti muissakin maissa, ja niihin on
luettu jo mainittujen lisäksi psykologia, sosiaali-
politiikka ja väestötiede. Kasvatustiedekin voitai-
siin lukea yhteiskuntatieteisiin, mutta valitettavas-
ti se on eristäytynyt omiin tiedekuntiinsa.
Psykologian eriydyttyä Suomessakin käytännöl-
lisestä filosofiasta sen ensimmäinen oppituoli pe-
rustettiin 1936 Jyväskylän kasvatusopilliseen kor-
keakouluun mutta Helsingin yliopistoon vasta
1951, jolloin professoriksi tuli Kai von Fieandt
(1909-2000). Hän tutki varsinkin havaintopsy-
kologiaa mutta myös sosiaalipsykologiaa ja oli
suomalaisen sotilaspsykologian perustaja. Profes-
sori Kirsti Lagerspetzin, syntyään Ahlman (1932-
2001), aggressiota koskevat tutkimukset ovat saa-
neet kansainvälistä tunnustusta.
Kasvatustieteessä oli itsenäisyyden alkuaikoina
jäljellä 1800-luvun idealismia. Siihen liittyen pro-
fessori Juho August Hollo (1885-1967), humanis-
tisen kulttuurin ystävä ja ansioitunut kaunokir-
jallisuuden suomentaja, korosti mielikuvituksen
kehittämistä ja itsekasvatusta. Maailmansotien
välillä empiirinen tutkimus kehittyi alan valtalin-
jaksi. Professori Matti Koskenniemi (1908-2001)
on tutkinut erikoisesti kouluyhteisöä ja opetus-
tapahtumaa ja julkaissut muun muassa teoksen
Koululuokan pienoisyhteiskunta (1943) sekä pro-

1026 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
fessori Arvo Lehtovaaran kanssa käsikirjan Kasva-
tuspsykologia (1954).
Viime aikoina on monen kasvatustieteilijän väi-
tetty menettäneen kosketuksen koulujen käytän-
nön ongelmiin, mutta on vaikea sanoa, onko kri-
tiikki perusteltua. Kasvatustiede on ajan suurten
muutosten keskellä luonnollisesti yhtä vaikeassa
asemassa kuin koulukin. Jotkut opettajat tosin kat-
sovat koulun ongelmien johtuvan ennen kaikkea
joidenkin kasvatustieteilijöiden ideoista, mutta tä-
mäkin voi olla liian poleeminen tai yksipuolinen
käsitys.
Yhteiskunnan ryhmittymiä tutkiva sosiologia
eriytyi 1900-luvun ensi kymmenillä filosofiasta ja
sosiaalipolitiikasta. Siitä on tullut ajan mittaan
tärkeä tieteenala, koska sen metodia ja kysymyk-
senasettelua on sovellettu monen muunkin alan
tutkimukseen. Suomen johtava sosiologi on ollut
kauan akateemikko Erik Allardt (syntynyt 1925),
Helsingin yliopiston professori 1958-91. Hän on
tutkinut yhteiskunnan ja yksityisen suhteita mo-
nesta näkökulmasta, kuten näkyy hänen kirjojen-
sa otsikoista: Syntyperää ja sosiaalista kohoamista
koskevat arvostukset. Yhteiskunnan rakenne ja sosiaa-
linen paine, Spräkgränser och samhällsstruktur.
Sotilassosiologina mainitsemani (s. 912) profes-
sori Knut Pipping (1920-97) tutki myös sosiolo-
gian teoriaan liittyviä kysymyksiä. Sotien jälkeen
alkuun saatettu erikoisala on työnsosiologia, jota
edustaa muun muassa Mauno Koiviston haastat-
teluihin ja satamatyökonttorin virkailijana han-
kittuun asiantuntemukseen perustuva väitöskirja
Sosiaaliset suhteet Turun satamassa (1956).
Sosiaalipolitiikan tutkijoista akateemikko Heik-
ki Waris, alkuaan Waren (1901-89), julkaisi 1932-
34 arvostetun teoksen Työläisyhteiskunnan syntymi-
nen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Tämä ti-
lastoihin ja mestarillisesti käytettyyn muistitietoon
perustuva teos on hyvää sosiologiaa ja sosiaalipo-
litiikkaa, mutta silti Waris on siinä ennen kaikkea
sosiaalihistorian tutkija ja siltä osin Gunnar Suo-
lahden oppilas. Myöhemmissä teoksissaan kuten
Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka (1961) ja
Muuttuva suomalainen yhteiskunta (1968) Waris tutki
sosiaalipolitiikan ja sosiologian raja-alueita muis-
taen aina historiankin näkökulman.
Sosiaalipolitiikan ekspertti professori Jouko Sii-
pi (1920-70), joka kuoli sotavamman seurauksiin,
väitteli aiheenaan Palkkatyöväen viihtyvyys ja jul-
kaisi viisaasti ja elävästi kirjoitetun teoksen itse-
näisen Suomen yhteiskuntakehityksestä otsikko-
na Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon (1967). So-
siaalipolitiikkaan liittyvän väestöhistorian perus-
teoksia ovat professori Reino Lennon teos maas-
samuutosta 1878-1939 ja professori Aarno Ström-
merin Väestöllinen muuntuminen Suomessa.
Valtio-oppia oli autonomian ajan Suomessa tut-
kittu etupäässä kansainvälisen oikeuden kannal-
ta, kuten on ymmärrettävää maan asemaa ajatel-
len. Modernin valtio-opin varhainen edustaja
Karl Robert Brotherus (1880-1949) nimitettiin
1924 alan ensimmäiseen virkaan Helsingin yli-
opiston yleisen valtio-opin professoriksi. Hän oli
hyvin perehtynyt myös oikeusfilosofiaan. Profes-
sori Jussi Teljo (1904-92) torjui Snellmanista
väitellessään "metafyysisen" hegeliläisen valtio-
käsityksen ja julkaisi 1949 selväpiirteisen esityk-
sen Suomen valtioelämän suuresta murroksesta
1905-08. Professori Sven Lindman (1910-83) tut-
ki korkeatasoisissa teoksissaan parlamentarismia
ja sen soveltamista Suomen valtioelämään.
Taloustieteen tutkijoista professori Bruno Su-
viranta (1893-1967) käsitteli modernin kansanta-
louden ongelmia etupäässä Suomen näkökulmas-
ta ja myös finanssitieteen kysymyksiä sekä maam-
me 1944-52 maksamaa sotakorvausta ja sen vai-
kutuksia. Professori Hugo Edvard Pipping (1895-
1975) tutki autonomian ajan talous-ja sosiaalihis-

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1027
toriaa kuten pankkitoimintaa ja vuoden 1865 ra-
hanuudistusta sekä Suomen elinkeinoelämää toi-
sen maailmansodan jälkeen. Maatalouden on-
gelmiin keskittyi akateemikko Nils Westermarck
(1910-2002) tutkiessaan erityisesti perheviljel-
mien taloutta ja kehitysmaiden kansantalouden
erikoiskysymyksiä.
Viime aikoina Suomessa on tutkittu ahkeras-
ti 1990-luvun alussa sattuneen talouskriisin syi-
tä sen yllätettyä ainakin useimmat talouselämän
johtomiehet joskaan ei kaikkia kansantalouden
tutkijoita. Suomen Pankin tutkimuslaitoksessa on
ulotettu kansantuotteen laskenta 1800-luvun vii-
meisille vuosikymmenille saakka ja todettu talou-
dellinen kasvu jo 1890-luvulta lähtien yllättävän
nopeaksi.
Oikeustieteessä kansainvälisen oikeuden pro-
fessori Erik Castren (1904-84) jatkoi alan koti-
maista tutkimusperinnettä entistä yleisemmästä
näkökulmasta. Hänet kutsuttiin moniin merkittä-
viin kansainvälisiin välitystehtäviin kuten myös
hänen seuraajansa Bengt Broms (syntynyt 1929),
joka on tutkinut Yhdistyneitä Kansakuntia muun
muassa teoksessa The Definition of Aggression in the
United Nations.
Suomen itsenäistymisen ja yhteiskunnan kehi-
tyksen edellyttämiä uusia tutkimusaloja edustivat
kauaskantoista työtä tehnyt verotuslainsäädän-
nön tutkija professori Aarne Rekola (1893-1965)
ja suomalaisen työoikeuden perustaja professori
Arvo Sipilä (1898-1974). Professori Lars Erik Ta-
xell 1913-2009) on tutkinut etupäässä osakeyh-
tiöitä koskevaa lainsäädäntöä mutta myös yleistä
oikeusteoriaa (Rätt och humanitet 1963). Professo-
ri Inkeri Anttila, syntyään Metsämies (syntynyt
1916), moderni ja kansainvälisesti arvostettu ri-
kosoikeuden tutkija, oli väiteltyään 1946 maam-
me ensimmäinen naispuolinen lakitieteen tohtori
ja varhaisin nainen myös oikeustieteen professo-
rina.
Matematiikka, eksaktit luonnontieteet
ja tekniikan tutkimus
Matematiikan alalla Suomessa on ollut useita
kansainvälisesti arvostettuja tiedemiehiä, monet
Ernst Lindelöfin perinnettä jatkaneita funktio-
teorian tutkijoita. Hänen oppilaitaan oli profes-
sori Pekka Juhana Myrberg (1892-1976), jonka
poika professori Lauri Myrberg on hänkin tutki-
nut etupäässä funktioteoriaa. Lindelöfin oppilas
oli myös Suomen Akatemian jäsen Rolf Nevan-
linna, alkuaan Neovius (1895-1980), aikansa ete-
vimpiä matemaatikoita, jonka vaikutus varsinkin
funktioteorian kehittämiseen oli hyvin merkittä-
vä. Hän tutki erikoisesti meromorfisia funktioita
ja loi niitä koskevan"Nevanlinnan teorian". Rolf
Nevanlinnan arvostusta osoittaa, että hänet va-
littiin 1959 matemaatikkojen kansainvälisen lii-
ton (International Mathematical Union) presi-
dentiksi.
Funktioteorian tutkimusperinteeseen liittyy
myös keskeinen osa akateemikko Olli Lehdon
(syntynyt 1925) työstä. Kaksi samaan koulukun-
taan luettavaa matemaatikkoa siirtyi Yhdysvaltoi-
hin huipputason yliopistojen professoreiksi. Hel-
singin yliopiston apulainen Lars Ahlfors (1907-96)
toimi vuodesta 1946 Harvardin yliopistossa kas-
vattaen joukon eteviä oppilaita, ja varsinkin ana-
lyyttisia funktioita tutkinut Leo Sario (syntynyt
1916) Kalifornian valtionyliopistossa Berkeleyssä.
Joku voi valittaa "aivovuotoa" rikkaaseen Ame-
rikkaan, toinen on ylpeä suomalaisten tiedemies-
ten kyvykkyydestä, mutta tieteistä puhuttaessa ei
kuulune asiaan laskea eri maiden mitaleja.
Professori, sittemmin vuorineuvos Jarl Wasa-
stjernaa (1896-1972) voidaan pitää modernin fy-
siikan ensimmäisenä suomalaisena edustajana.
Toimittuaan Helsingin yliopiston professorina
1925-46 hän siirtyi teollisuuden palvelukseen

1028
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
ehditty ään kouluttaa monia eteviä fysiikan tutkijoi-
ta. Wasastjerna tutki muun muassa liuoksissa ioni-
soituneiden atomien rakennetta ja osoitti, kuinka
ionien kokoa ja välimatkaa koskevin mittauksin
saadaan tietoa kiteiden ominaisuuksista. Suomen
Akatemian jäsen Erkki Laurila (1913-98) johti Tek-
nillisen korkeakoulun ensimmäisenä teknisen fysii-
kan professorina elektroniikan ja säätöteorian tut-
kimusta ja sen tulosten soveltamista käytäntöön.
Tärkeä suomalainen erikoisala on tullut kylmä
fysiikasta eli hyvin alhaisten lämpötilojen vaikutuk-
sesta fysikaalisiin ilmiöihin. Alan perustutkimuk-
sen aloitti Suomessa Turun yliopiston professori
Väinö Hovi (1913-82) 1950-luvun lopulla yliopis-
tolle kuuluvassa Wihurin fysiikantutkimuslaitok-
sessa. Hovi tutki myös ydinfysiikkaa. Hänen as-
sistenttinaan ollut Olli Lounasmaa (1930-2002),
sittemmin Teknillisen korkeakoulun professori ja
akateemikko, jatkoi alan tutkimuksia Helsinkiin
perustamassaan kylmälaboratoriossa. Siellä saavu-
tettiin 1970-luvulla ydinmagnetointia ja jäähdytys-
tä käyttäen siihen asti alhaisin lämpötila.
Kemisteistä professori Niilo Johannes Toivo-
nen (1888-1961) tuli ulkomaillakin tunnetuk-
si muun muassa terpeenien tutkijana. Orgaani-
sesta kemiasta eriytyi maailmansotien välisenä
aikana biokemia, jonka etevin tutkija oli pro-
fessori Artturi Ilmari Virtanen (1895-1973), sit-
temmin Suomen Akatemian jäsen. Hän tutki
muun muassa bakteerien aiheuttamia käymis-
ilmiöitä sekä valkuaisaineiden ja vitamiinien
muodostumista. Tulosten sovellutuksesta säilö-
rehun valmistukseen olen kertonut sivulla 830.
Virtanen sai 1945 kemian Nobelin palkinnon.
Viime aikoina biokemian tutkimus on kehitty-
nyt voimakkaasti.
Geotieteiden tutkijoista professori Ilmari Bons-
dorff (1879-1950) sai hyvän koulutuksen Pul-
kovassa Pietarin tiedeakatemian observatorion
astronomina ja tuli 1918 Suomen geodeettisen lai-
toksen johtajaksi. Hän johti kolmiomittausta ja
tuli kuuluisaksi keksimästään menetelmästä pit-
kien etäisyyksien mittaamiseksi auringonpimen-
nyksien avulla. Maan painovoimakentän tutkija,
Teknillisen korkeakoulun geodesian professori
Veikko Aleksanteri Heiskanen (1895-1971) toi-
mi monissa tehtävissä myös Yhdysvalloissa. Hän
johti 1950-65 koko maapallon käsittävää paino-
voiman havaintoverkostoa Ohion Columbuk-
sessa. Meteorologian professori Vilho Väisälän
(1889-1969) 1930-luvun alussa suunnittelemaa
radioluotainta, jolla tutkitaan ilmakehän läm-
pötilaa ja kosteutta, tuulen suuntaa ja voimak-
kuutta sekä ilmanpainetta stratosfääriin saakka,
käytetään monissa maissa. Ensimmäisenä suo-
malaisen teknisen tutkimuksen tuotteena tämä
"Väisälä-luotain" sai laajat kansainväliset mark-
kinat. Suomen Akatemian jäsen vapaaherra Erik
Paimen (1898-1985) tutki meteorologina ilma-
kehän virtauksia, erikoisesti sykloneja, ja yhdis-
ti tähän merentutkimuksen, koska merenpin-
nan korkeusvaihteluilla, vedenkerrostumisella ja
merivirroilla on yhteyksiä säätilaan. Paimen oli
maineikas tiedemies, joka vieraili moneen ottee-
seen Chicagon yliopiston professorina. Akatee-
mikko Ilmo Hela (1915-76), Miamin yliopiston
oseanografian professori ja Suomen merentutki-
muslaitoksen ylijohtaja, kiinnitti hyvin varhain
huomiota teollisuuden aiheuttamiin ympäristö-
ongelmiin.
Tähtitieteilijä ja fyysikko, Suomen Akatemian
jäsen Yrjö Väisälä (1891-1971), Vilho Väisälän
veli, johti Turun yliopiston professorina Piikkiön
Tuorlassa toimivaa observatoriota loistavin tu-
loksin. Keksimällään kaksoisvalotusmenetelmäl-
lä hän löysi oppilaineen yli 800 uutta pikkupla-
neettaa, ja hänen kehittämänsä tähtikaukoputken
linssien hiontamenetelmä on maailmankuulu.
Väisälän 1923 keksimää interferenssikomparaat-

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1029
toria, valon interferenssiin perustuvaa välimatko-
jen vertailukojetta, käytetään muun muassa maa-
pallon kartoitukseen tarvittavien geodeettisten
perusviivojen määräämiseen.
Metallien valmistuksen korkeasta tasosta on
Suomessa vastannut suureksi osaksi oma metal-
lurginen tutkimus, jota professori Heikki Miekk-
oja (1908-73) kehitti Teknillisessä korkeakoulussa
menestyksekkäästi 1940-luvulta alkaen. Typpi-
teollisuuden yhteydessä on valmistettu harvinais-
ten maametallien yhdisteitä teollisesti, mitä ei
tiettävästi ole muualla tehty yhtä varhain. Nämä
prosessit perustuvat professori Olavi Erämetsän,
alkuaan Enwald (1906-74) kyseisiä metalleja kos-
keviin tutkimuksiin. Muuan niistä, prometium,
tunnettiin vain synteettisenä, kunnes Erämetsä
onnistui eristämään sitä luonnosta.
Erittäin tärkeä keksintö oli kuparin ja eräi-
den muidenkin metallien valmistuksessa käytet-
ty liekkisulatus, joka säästää näiden prosessien
varhemmin hyvin runsaasti kuluttamaa energiaa.
Menetelmän kehitti 1945-49 Outokumpu Oy:
n tutkimusryhmä: toimitusjohtaja, filosofian toh-
tori ja vuorineuvos Eero Mäkinen (1886-1953),
diplomi-insinööri, myöhemmin vuorineuvos Pet-
ri Bryk (1913-77) ja yli-insinööri John Ryselin
(1902-82). Liekkisulatusta käsiteltiin 1960-luvulla
maailmanlaajuisissa tieteellisissä kongresseissa, ja
1970-luvun alkuvuosina, polttoaineiden kallistut-
tua se sai suuren taloudellisen merkityksen Outo-
kummun myymin lisenssein käytettynä. Tämän
keksinnön ansiosta Petri Bryk sai 1975 ensimmäi-
senä eurooppalaisena metallurgistina American
Institute of Miningin myöntämän James Dougla-
sin kultamitalin.
Teknillisen korkeakoulun radiotekniikan pro-
fessori Martti Tiuri (syntynyt 1925) on edistänyt
suuresti alan tutkimusta ja johtanut radioteknis-
tä tuotekehittelyä. Heikkojen sähkömagneettis-
ten värähtelyjen vahvistamiseen käytettyjä pa-
rametrivahvistimia, joita on suunniteltu Tiurin
johdolla, on toimitettu tutkimuskäyttöön varsin-
kin Yhdysvaltoihin. Edellä on jo kerrottu Vilho
Väisälän radioluotaimesta. Elektroniikkaa ja tie-
tojenkäsittelyn tekniikkaa on kehitetty tarmok-
kaasti teknillisissä korkeakouluissa, Oulun yli-
opistossa ja teollisuuden, etenkin Nokia Oy:n
tutkimuslaitoksissa
Geologia, maantiede ja biologia
Maailmankuulu geologi, professori Pentti Es-
kola (1883-1964) jatkoi J. J. Sederholmin työtä
tutkiessaan Suomen kallioperän syntyä sekä si-
likaattimineraalien ja graniittien alkuperää. Hän
osoitti että kemialliselta koostumukseltaan sa-
ma aine kiteytyy eri lämpötiloissa ja painesuh-
teissa erilaisiksi mineraaleiksi. Professori Aar-
ne Laitakarin (1890-1975) toimiessa geologisen
tutkimuslaitoksen johtajana tehtiin merkittäviä
malmilöytöjä ja aloitettiin lentokoneesta tehtä-
vät geofysikaaliset mittaukset. Professori Matti
Sauramo (1889- 1958) tutki maaperägeologina
Itämeren kehityksen historiaa ja Salpausselkien
muodostumista sekä Suomen ilmaston ja kasvil-
lisuuden vaiheita.
Suomen maantieteellisen tutkimuksen suu-
ria nimiä on VäinöAuer (1895-1981), joka toi-
mi Helsingin yliopistossa ensin maantieteen ja
myöhemmin geologian ja paleontologian profes-
sorina. Auer olikin sekä maantieteen että maape-
rägeologian tutkija, ja hänen erikoisalanaan oli
Argentiinaan kuuluvan Patagonian ja Tulimaan
tutkimus. Siinä hän ansioitui niin suuresti, että
Argentiinan hallitus ja keskuspankki käyttivät
häntä 1940- ja 1950-luvuilla vakinaisena asian-
tuntijanaan.

1030 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Suomen taloudellisten ja yhteiskunnallisten olo-
jen muuttuessa nopeasti 1900-luvun jälkipuolel-
la huomio on suuntautunut erikoisesti talous-
maantieteeseen. Paljon on käsitelty eritasoisia toi-
mintakeskuksia ja niiden vaikutusalueita, koska
niitä koskeva tieto on tärkeää muun muassa lii-
kenteen ja hallinnon suunnittelussa. Vaikutus-
alueita on tutkinut erikoisesti professori Oiva
Tuominen (1909-93) kotimaan ja vertailun vuoksi
myös Japanin puitteissa. Myös asutushistorian
uusia ongelmia kuten saariston autioitumista on
tarkasteltu.
Akateemikko Ilmari Hustich (1911-82) laajen-
si aluettaan kasvimaantieteestä talousmaantie-
teeseen. Hän tutki muun muassa Lapin tunturi-
en kasvillisuutta, Kanadan metsiä ja niiden käyt-
töä sekä Suomen kehitysalueiden ongelmia. Aka-
teemikko Olavi Granö (syntynyt 1925),J. G. Gra-
nön poika, on kansainvälisesti tunnettu talous-
maantieteen tutkija. Hän on käsitellyt muun mu-
assa Suomen rannikon luonnetta ja käyttöä, Poh-
janmeren rannikoita, Suomen merenkulkua ja
maantieteen tutkimuksen teoriaa.
Kasvitieteen alalla professori Mauno Johannes
Kotilainen (1895-1961) perusti Suomen kasvi-
ekologisen tutkimuksen ja selvitteli maaperän ja
ilmaston vaikutusta suo- ja kalliokasvien, erikoi-
sesti sammalien esiintymiseen. Opettajana hän
innosti monia nuoria tutkijoita ekologiaan. Pro-
fessori Antero Vaarama (1912-75) oli merkittävä
kasvien genetiikan tutkija ja sovellutti sitä puu-
tarhakasvien risteytyksiin. Turun yliopiston pro-
fessori Paavo Kallio (1914-92) tutki Tunturi-La-
pin kasvillisuutta ja siihen vaikuttavia tekijöitä ja
perusti 1958 Utsjoen Kevojärvelle yliopistonsa
hoitaman Lapin tutkimusaseman.
Metsätieteessä Suomen Akatemian jäsen Yrjö
Ilvessalo (1892-1983) kehitti A. K. Cajanderin
metsätyyppejä koskevaa teoriaa ja tutki metsien
rakennetta ja tuotosta. Ilvessalo suunnitteli ja johti
Suomen metsien inventoinnin 1921-63 ja oli
asiantuntijana metsänarvioinnissa myös toisissa
Pohjoismaissa ja muualla Euroopassa sekä Poh-
jois-Amerikassa ja Intiassa.
Eläintieteilijöistä professori Alexander Luther
(1877-1970) tutki kehitysfysiologiaa ja selvitti var-
hemmin heikosti tunnettujen värysmatojen ra-
kenteen ja systematiikan. Etevä eläinfysiologi pro-
fessori Gunnar Ekman (1883-1937) tutki selkä-
rankaisten rakennetta ja kehitysmekaniikkaa,
etenkin sydämen kehitystä, ja onnistui kasvatta-
maan sydämen aiheen kudosviljelmässä toimin-
takykyiseksi elimeksi.
Helsingin yliopiston ensimmäinen perinnölli-
syystieteen professori Harry Federley (1879-
1951) käsitteli erikoisesti perhosten risteytymiä ja
kromosomien asemaa perhosten genetiikassa.
Hänen työtään jatkoi akateemikko Esko Suoma-
lainen (1910-95) tutkimalla muun muassa hyön-
teisten partenogeneesiä sekä perhosten laji-
kehitystä ja levinneisyyttä. Professori Uunio Saa-
las (1882-1969), J.R. Sahlbergin poika ja neljän-
nen polven hyönteistieteilijä, oli kansainvälisesti
tunnettu metsähyönteisten, nimenomaan puun
tuholaisten tutkija.
Filosofian tohtori, professori Einari Merikallio,
alkuaan Hellman (1888-1961) kartoitti Suomen
linnuston levinneisyyttä linja-arvioinnein ja jul-
kaisi ainutlaatuiset tuloksensa 1950-luvulla. Ne
olivat arvokkaana vertailuaineistona, kun myö-
hemmin on laadittu monumentaaliset atlakset
maan pesimälinnustosta (1983, 1998). Vilkkaan
ja huolellisen tutkimuksen ansiosta, jossa ama-
tööriornitologien osuus on suuri, Suomen linnus-
to tunnetaan paremmin kuin useimpien muiden
maiden. Alan ammattimiehistä professori vapaa-
herra Lars von Haartman (1919-98) oli lintujen
levinneisyyden ja pesimäbiologian tutkija, jonka

Koulutus ja tiede itsenäisessä Suomessa 1031
tärkeänä tutkimuskenttänä oli Lempisaaren karta-
non puisto Askaisissa.
Lääketieteen
ja odontologian tutkimus
Lääketieteen valtavan edistymisen takia riittäi-
si merkittäviä tutkijoita mainita enemmän kuin
esitykseni suppeus sallii, mutta valinta ei ole vai-
keaa, kun kyseessä on fysiologian suurmies, aka-
teemikko Ragnar Granit (1900-91). Suvultaan
korppoolainen Granit perehtyi neurofysiologiaan
ennen kaikkea Oxfordissa professori Sir Charles
Sherringtonin oppilaana. Helsingin yliopiston fy-
siologian professorin virasta Granit siirtyi 1940
Tukholmaan Karoliinisen instituutin neurofysio-
logian laitoksen johtajaksi kutsuttuna. Granit sai
alallaan maailmanmaineen etenkin tutkiessaan
silmän verkkokalvon sekä lihas- ja jänneaistin fy-
siologiaa ja neurofysiologian teoreettisia perustei-
ta. Hän sai 1967 kahden muun tutkijan kanssa fy-
siologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon.
Akateemikko, lääketieteen ja kirurgian tohtori
Leena Peltonen-Palotie (syntynyt 1952) on maa-
ilman johtavia lääketieteellisen molekyyligenetii-
kan tutkijoita. Erikoisesti suomalaisille ominaisia,
sairauksia aiheuttavia geenejä selvittäessään hän
on saavuttanut tutkijaryhmineen tuloksia, jotka
valaisevat monipuolisesti suomalaisten populaa-
tiogenetiikkaa. Akateemikko Peltonen on hoita-
nut tärkeitä tutkimus- ja opetusvirkoja myös Yh-
dysvalloissa ja Englannissa.
Lääketieteen perusteita tutkii myös patologinen
anatomia, jonka etevä ekspertti oli professori Axel
Wallgren (1869-1946). Hän tutki muun muassa
tuberkuloosin kudoksissa aiheuttamia muutok-
sia, solubiologiaa ja säteilybiologiaa. Saman alan
myöhemmistä tutkijoista mainittakoon professori
Osmo Järvi (1911-2000), jonka tutkimukset klii-
nisen soluopin alalta sekä nenän ja ruoansulatus-
kanavan kasvaimista tuottivat kansainvälistä ar-
vostusta.
Bakteerioppia opetettiin Helsingin yliopistossa
jo 1800-luvulla, mutta serobakteriologisen tutki-
muksen perusti varsinaisesti kansainvälisesti kuu-
luisa professori Werner Oswald Renkonen, alku-
aan Streng (1872-1951), 1910-luvulta lähtien. Hän
tutki ihmisen veriryhmiä sekä bakteriofageja eli
bakteereja tuhoavia viruksia. Oswald Renkonen
sai arkkiatrin arvonimen, joka annetaan hyvin an-
sioituneelle suomalaiselle lääkärille, vain yhdelle
kerrallaan.
Professori Nils Oker-Blom (1919-95) kansain-
välisesti erittäin arvostettu virusopin ja virustau-
tien tutkija, valittiin biologisten tieteiden kansain-
välisen liiton presidentiksi. Kotimaassa hänkin
sai arkkiatrin arvonimen. Lääketieteellisen gene-
tiikan professorina Helsingissä ja vuodesta 1997
Ohion valtionyliopiston syöpägenetiikan profes-
sorina Columbuksessa on toiminut akateemik-
ko vapaaherra Albert de la Chapelle (syntynyt
1933), kuuluisa lääketieteellisen genetiikan, mole-
kyylibiologian ja sisätautiopin tutkija.
Kirurgian kehittäjänä on mainittava professorit
Richard Faltin (1867-1952), plastiikkakirurgian
uranuurtajia Suomessa, ja Per Nylander (1897-
1955), sydän- ja verisuonikirurgian sekä keuh-
kokirurgian ansioitunut tutkija. Nylander muun
muassa suoritti 1937 Suomessa ensimmäiset keuh-
kolohkon poistoleikkaukset. Professori vapaaher-
ra Fabian Langenskiöldiä (1886-1957), joka tutki
etenkin ortopedistä kirurgiaa ja toimi Invalidi-
säätiön johtajana, pidetään Suomen invalidihuol-
lon uranuurtajana. Työtä jatkoi hänen poikansa
Anders Langenskiöld (1916-2000), ortopedian ja
traumatologian professori, hänkin hyvin ansioitu-
nut invalidien hoidon edistäjänä.

1032
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Naistautien ja synnytysopin professoriksi ni-
mitettiin 1930 Laimi Leidenius (1877-1938), Suo-
men ensimmäinen naispuolinen lääketieteen pro-
fessori. Hänen ansionsa ajanmukaisen naistautien
sairaalan perustamisessa Helsingin yliopiston yh-
teyteen olivat suuret, sillä hän sai naisjärjestöt ja
naispuoliset kansanedustajat tukemaan naisten-
klinikan rakennushanketta. Arkkiatri Arvo Ylppö
(1887-1992), joka oli hankkinut Saksassa hyvän
koulutuksen pediatrian alalla, toimi 1921-57 Hel-
singin yliopiston lastentautiopin professorina, tut-
ki vastasyntyneiden, erikoisesti keskosten elintoi-
mintoja ja sairauksia ja edisti lasten terveyden-ja
sairaanhoitoa myös organisaattorina.
Silmätautien tutkijoista professori Arvo Oksa-
la (1920-93) kehitti silmätautien ultraäänidiag-
nostiikkaa ja sai siitä suurta kansainvälistä tun-
nustusta. Silmälääketieteen suuri edistyminen on
johtanut siihen, että varhemmin lukuisia vanho-
ja ihmisiä sokeuttaneet taudit kaihi ja glaukooma
eli viherkaihi voidaan nykyään useimmiten tor-
jua, jos asianomainen hakeutuu ajoissa lääkärin-
hoitoon.
Psykiatreista professori Martti Kaila (1900-78)
tutki suomalaisen sosiaalipsykiatrian uranuurta-
jana muun muassa nuorisorikollisuutta ja alko-
holismia. Professori Yrjö Alanen (syntynyt 1927)
on skitsofreniaa tutkiessaan kiinnittänyt erityistä
huomiota potilaan perheen ja ympäristön osuu-
teen sairauden synnyssä ja hoitamisessa. Alanen
on myös tarkastellut Dostojevskin teoksia psyko-
analyyttisen teorian nojalla. Professori Karl (Kal-
le) Achte (syntynyt 1928) on tutkinut skitsofreniaa
ja itsemurhien taustaa sekä kehittänyt psykiatris-
ta hoitoa ja aivovammojen tutkimusta. Hän on
kirjoittanut myös mielisairaanhoidon historiaa ja
tutkinut Aleksis Kiveä psykiatrian näkökulmasta.
Hammaslääketieteen eli odontologian opetus ja
tutkimus ovat edistyneet suuresti itsenäisessä Suo-
messa. Hammaslääkäreitä oli vuonna 1920 noin
250 mutta 1980-luvun alussa lähemmäs 4 000.
Alan tärkeimpiä kehittäjiä oli hammasproteesi-
opin professori Eero Tammisalo (1892-1977), joka
tutki myös hampaiden anatomiaa ja niiden oiko-
mista. Turun yliopiston hammaslääketieteellisen
röntgenologian professori Yrjö Paatero (1901- 63)
kehitti menetelmän koko hampaiston röntgenku-
vaamiseksi, myös kolmiulotteisina kuvina, ja se on
tullut käyttöön kaikkialla maailmassa.
Professori Arje Scheinin (1923-2003) tutki Tu-
run yliopistossa fluoridien merkitystä karieksen
(hammasmädän) estämisessä, hammasytimen
mikroverenkiertoa sekä sokerien ja ksylitolin
(koivusokerin) vaikutusta hampaistoon. Ksylito-
lia on sen kariesta estävän vaikutuksen takia ru-
vettu käyttämään varsin yleisesti sokerin sijasta.
Scheinin sai tutkimuksistaan suurta kansainvälistä
tunnustusta.
Tarkastellessani tietämättömyyteni uhallakin Suo-
men luonnontieteiden, tekniikan ja lääketieteen
tutkimusta olen nähnyt, kuinka korkealle tasolle
ne ovat kohonneet viime vuosikymmenillä. Yh-
teiskuntaa ja kulttuuria käsittelevien tieteiden ti-
laa on vaikeampi arvioida, kun kansainvälistä
mittapuuta ei ole aina käytettävissä, mutta näil-
läkin aloilla on ollut hyvin eteviä tutkijoita. Suo-
malaisilla olisi aihetta rohkaistua tiedemiestensä
saavutuksista surun ja häpeän päivinä, kun am-
mattiurheilijat, autonajajat ja viihdelaulajat ovat
pettäneet toiveet ja kansakunnan itseluottamus on
romahtamaisillaan.
Luterilainen kirkko on pyrkinyt mukautumaan kulttuurin ja yhteiskunnan kehitykseen, jottei kansa vieraantuisi kirkosta sen van-
hoillisuuden takia. Tärkeimpiä uudistuksia on ollut naisten vihkiminen papiksi vuodesta 1986 lähtien. Monet vanhemmat haluavat
naispapin kastamaan lasta kuten tässäkin.

X
\

1034
Uskonto etenevän
materialismin aikakaudella
Kirkon poliittiset rasitteet
kansalaissodan jälkeen
Kansakunnan henkisen rakenteen ja mielenlaa-
dun kehitystä itsenäisyyden ajalla valaisevat mo-
net jo edellisissä pääluvuissa käsitellyt seikat. Vie-
lä on kuitenkin tarkasteltava tärkeitä henkiseen
ja yhteiskunnalliseen kulttuuriin liittyviä elämän-
aloja, joilla perinne on kohdannut uusimman ajan
virtaukset vaihtelevin seurauksin. Ensimmäisenä
niistä otan käsiteltäväksi hengellisen elämän, en-
nen kaikkea evankelis-luterilaisen kirkon.
Kansalaissodan muistot jäivät rasitukseksi Suo-
men kirkolle. Papit pitivät sitä vapaussotana, tuo-
mitsivat kapinoitsijat yleisesti maanpettureina ja
rikollisina ja vastustivat kansanedustajina olles-
saan armahduslakeja. Heränneiden arvovaltainen
johtaja Wilhelmi Malmivaara myönsi, ettei kos-
taminen ollut kristillistä, mutta vaati tiukasti, että
rikokset rangaistaisiin. Joku harva pappi ajatteli
kapinan osoittaneen, että yhteiskunta kaipasi ki-
peästi uudistuksia, mutta enimmät olivat sangen
vanhoillisia. Maallikoiden, myös aktiivisten kris-
tittyjen, kanta oli vaihtelevampi.
Monet lukeneistoon kuuluvat, jotka olivat vas-
tustaneet kirkkoa uskonnollisen vapaamielisyy-
den nimessä, kansalaissota sai ajattelemaan asiaa
uudessa valossa. Kirkon nähtiin luoneen vahvan
henkisen taustan valkoisen armeijan miehille; en-
nen taistelua Siionin virsiä veisaavat körttisotilaat
olivat tehneet vaikutuksen moneen uskonnolle
kylmään upseeriin. Sodan jälkeen vapaamieliset
vaimensivat esiintymistään kirkkoa ja uskontoa
vastaan, eikä ateistinen liike saanut juuri kanna-
tusta akateemiselta sivistyneistöltä, koska kirkko
ja kristityt näyttivät vahvalta voimalta kommunis-
mia vastaan.
Vaikka pappi ei olisi puhunut saarnoissaan poli-
tiikkaa, seurakuntalaiset tunsivat tai arvasivat hä-
nen kantansa, ja työväenliike piti pappeja yleensä
vastustajinaan. Monet sosiaalidemokraattienkin
johtajat erosivat kirkosta heti sen tultua luvalli-
seksi. Ristiriitaa pahensi monen teologin koros-
tetun kansallinen ja samalla vanhoillinen näke-
mys kristillisyydestä. Tätä henkeä edusti etenkin
Antti Jaakko Pietilä (1878-1932), systemaattisen
teologian professori vuodesta 1919. Hän hahmot-
teli kotimaisten herätysliikkeiden pohjalta "suo-
malaista teologiaa", jonka ankarat normit ja muut
pietistiset piirteet olivat vasemmistolaisten ja mo-
nen muunkin silmissä taantumusta.
Lapuanliikettä papit kannattivat sen alkuaikoi-
na yleisesti ja monet hyvin aktiivisesti. Kiuruve-
den kiihkeäluonteinen kappalainen Elias Simo-
joki osallistui jopa erään savolaisen kommunistin
muiluttamiseen Neuvostoliiton rajaa kohti. Papis-
ton nuorin polvi oli samanhenkistä, Akateemi-
sen Karjala-Seuran jäseninä oli eri tiedekuntien
miesylioppilaista suhteellisesti eniten teologeja.
Tämän seuran piirissä kristilliset käsitteet voi-
vat saada kansallisen sisällön: puhuttiin uskos-

Uskonto etenevän materialismin aikakaudella 1035
ta isänmaahan ja kansallisesta ylösnousemukses-
ta, toteaa Eino Murtorinne. Tästä näkökulmasta
myös "ryssänvihaa" voitiin pitää Vuorisaarnasta
välittämättä kristityn velvollisuutena.
Kaksi kansallista
kirkkokuntaa
Evankelisluterilaisen kirkon ulkonainen asema
muuttui jonkin verran, kun Suomen valtiota ei
vuoden 1919 hallitusmuodossa enää määritelty
tunnustukselliseksi. Periaatteessa se oli siis samas-
sa asemassa kuin muut uskontokunnat varsinkin
sen jälkeen kun 1923 voimaan tullut uskonnon-
vapauslaki teki kirkosta eroamisen mahdollisek-
si. Käytännössä evankelisluterilainen kirkko jäi
erikoisasemaan sen vuoksi, että valtaosa suoma-
laisista kuului siihen. Yllättävän harvat nimittäin
erosivat kirkosta: vuonna 1923 vajaat 23 000 hen-
keä ja vuoteen 1929 mennessäkin vain 48 000,
runsas prosentti kansakunnasta.
Hallinnollisesti kirkon ja valtion yhteys näkyi
muun muassa siinä, että tasavallan presidentti
nimitti arkkipiispan ja piispat aina vuoden 2000
valtiosäännön uudistukseen saakka. Sen jälkeen
asianomainen tuomiokapituli antaa valtakirjan
vaalissa eniten ääniä saaneelle piispalle. Kirkon
itsenäistämiseksi suunniteltiin kauan kirkkohalli-
tusta erikoisesti kirkon taloutta hoitavaksi viras-
toksi, mutta tämä hanke toteutui vasta 1944, lähin-
nä kirkon tehtävien laajentumisen vuoksi.
Vuoden 1922 kielilain seurauksia oli ruotsin-
kielisen hiippakunnan perustaminen 1923. Poh-
jalaisten pettymykseksi sen residenssipaikaksi tuli
Porvoo, josta suomenkielinen piispa siirrettiin
Tampereelle. Uudistusta täydensi Äbo Akademin
1924 perustettu teologinen tiedekunta, ja myös
Helsingin yliopistossa voi opiskella teologiaa ruot-
sin kielellä. Kirkon hallintojakoa on myöhemmin-
kin uudistettu, niin että kun luterilaisia hiippakun-
tia oli Suomen itsenäistyessä neljä, niitä on ny-
kyään yhdeksän. Turun piispan virka on erotettu
1998 arkkipiispan virasta, mutta arkkipiispankin
residenssipaikkana on yhä Turku. Kenttäpiispa
johtaa hengellistä toimintaa puolustusvoimissa.
Suomen ortodoksisessa kirkossa oli 1917 noin
63 000 jäsentä, runsas viidennes heistä venäläi-
siä. Kirkko oli Suomen itsenäistyessä Venäjän kir-
kon johtoelimen Pyhän synodin alainen, ja Suo-
men arkkipiispana oli Sergeitä 1917 seurannut yh-
tä venäläismielinen Serafiin. Kirkossa oli synty-
nyt kansallinen ristiriita, kun sitä oli koetettu sorto-
kaudella käyttää Raja-Karjalan venäläistämiseen.
Maamme itsenäistyttyä ja Venäjän kirkon jou-
duttua bolsevikkien uskonnonvastaisen asenteen
vuoksi hankaluuksiin suomalaiset ortodoksipapit
alkoivat toivoa kirkkonsa itsenäistymistä.
Kuten Antti Inkinen ja Voitto Setälä osoittavat,
näitä pyrkimyksiä johti tuomiorovasti Mikael Ka-
sanski ja hänen kuoltuaan 1921 Sortavalan semi-
naarin ortodoksinen uskonnon lehtori Sergei
Solntsew (1867-1933), Ilomantsin lukkarin poi-
ka. Jo 1918 senaatti hyväksyi Kasanskin johdolla
laaditun asetuksen, joka soi ortodoksiselle kirkolle
tunnustetun aseman maan toisena kansalliskirk-
kona. Ortodoksisen kirkko-oikeuden säädökset
täytyi kuitenkin ottaa tarkoin huomioon. Suomen
ortodoksisen kirkon katkaistua 1921 yhteytensä
Moskovan patriarkaattiin, joka oli perustettu val-
lankumouksen jälkeen Pyhän synodin sijalle, se
pyrki Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan
alaisen autonomisen kirkkokunnan asemaan.
Tämän toteuduttua 1923 Suomen hallitus aset-
ti Moskovan patriarkaatille lojaalin arkkipiispa
Serafimin kielilain nojalla lakkautuspalkalle ja ni-
mitti 1925 hänen seuraajakseen virolaisen apulais-
piispa Hermanin, sukunimeltään Aav. Arvoval-
tainen tiedemies ja poliitikko E. N. Setälä oli kar-

1036
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
jalaisten ystävänä tukenut tässä hankalassa pro-
sessissa Suomen ortodokseja vuodesta 1918 al-
kaen. Ortodoksisen arkkipiispan residenssipai-
kaksi tuli Sortavala, ja 1935 perustettiin lisäksi
Viipurin hiippakunta. Suomen kirkon piiriin kuu-
luivat nyt myös vanhat Valamon, Konevitsan ja
Petsamon luostarit ja 1895 perustettu Lintulan
naisluostari Kivennavalla.
Toinen maailmansota järkytti Suomen orto-
dokseja Neuvostoliiton riistettyä pääosan heidän
asuinseuduistaan. Siirtoväkenä he hajaantuivat
ympäri maan, ja uusien seurakuntien alueet tu-
livat laajoiksi. Kirkkohallinto täytyi järjestää sen
mukaisesti, ja eräiden vaiheiden jälkeen päädyt-
tiin kolmeen hiippakuntaan. Kuopiossa asuva
arkkipiispa toimii samalla Karjalan hiippakunnan
piispana, Helsingin ja Oulun piispoilla on metro-
poliitan arvonimi.
Konevitsan ja Petsamon luostarit ovat sulautu-
neet Uuden Valamon luostariin, joka toimii nyky-
ään Heinävedellä samoin kuin Lintulan naisluos-
tari. Vanha Valamo on herätetty 1989 toimimaan
Venäjän kirkon yhteydessä ja sittemmin myös
Konevitsan luostari. Suomen ortodoksien luku-
määrä on vähentynyt hitaasti, suureksi osaksi
avioliittojen vaikutuksestapa oli 1999 noin 57 000
henkeä. Valtiovalta on suhtautunut ortodokseihin
hyvin suopeasti, ja suhteet luterilaiseen kirkkoon
ovat olleet erittäin lämpimät.
Luterilaisen kirkon edistykselliset johtomiehet
pyrkivät jo maailmansotien välisenä aikana sii-
hen, että kirkosta tulisi kansankirkko, jonka myös
työväki tuntisi omakseen. Rohkaisevaa oli kir-
kosta eroamisen vähäisyys; eivät edes kommu-
nisteja äänestäneet eronneet yleisesti. Varsinaisia
aatteellisesti kouliintuneita kommunisteja olikin
vähän, eikä muuten radikaalikaan sosialisti kat-
kaissut mielellään perinteellisiä siteitä kirkkoon.
Tällaisen uskollisuuden täytyi vaikuttaa pappiin-
kin, ellei hän ollut silmitön oikeistoradikaali. Mie-
liala lauhtui.
Moni pappi irtautui sitä paitsi lapuanliikkeestä
sen syyllistyessä jatkuvasti laittomuuksiin. Lauri
Ingman, josta tuli arkkipiispa 1930, selitti sama-
na vuonna lapuanliikkeen suojelevan kristinus-
koa kommunismilta, mutta 1932 hän tuomitsi ra-
diopuheessa jyrkästi Mäntsälän kapinan ja kaikki
poliittiset väkivaltaisuudet. Monien pappien ää-
rioikeistolaisuus oli alentanut lapualaisvuosina
kirkon arvovaltaa porvarillisen keskustankin sil-
missä, mutta 1930-luvun lopulla se kohentui. Jo-
kainen näki että Isänmaallisen kansanliikkeen
eduskuntaryhmään oli 1933 kuulunut kuusi pap-
pia, mutta 1939 heistä oli jäljellä enää K. R. Ka-
Toisen maailmansodan aikana papit joutuivat
hoitamaan tehtäviään raskaissa olosuhteissa. Rin-
tamalla kenttäpapit pitivät jumalanpalveluksia ja
toimivat sielunhoitajina mutta keskustelivat myös
miesten perheistä ja kotioloista, ja moni pappi
kävi kotiseudulta päin tervehtimässä rintamamie-
hiä. Kotiseurakunnan pappi siunasi kaatuneen
sankarihautaan ja koetti lohduttaa omaisia. Eten-
kin talvisodan aikana moni uskonnolle kylmäkin
ihminen antoi arvoa pappien työlle. Myös jatko-
sodan aikana kirkon puolesta vaikuttivat samat
myönteiset tekijät, ja kirkon sosiaalinen toiminta
sodasta kärsineiden hyväksi tehostui vuosi vuo-
delta.
Jotkut AKS:n kasvattamat papit hämmensivät
tosin tätä kehitystä julistamalla jatkosodan alkuai-
koina Suur-Suomen syntymistä. Näin kylvetty sie-
men putosi yleensä kalliolle, ja sodan pitkittyessä
moni vasemmistolainen alkoi ajatella katkerana,
että kirkko oli "pyhittänyt sodan". Yleisesti ei
sentään tiedetty, että Suomen ja Saksan luterilais-
ten kirkkojen välille oli solmittu jo vuoden 1940
lopulla ystävyysliitto, jonka saksalaiset toivoivat,

Uskonto etenevän materialismin aikakaudella 1037
kuten Eino Murtorinne on osoittanut, vahvista-
van poliittisiakin suhteita. Eräiden pappien saksa-
laismielisyys kesti Suomen 1944 tekemään erillis-
rauhaan asti.
Sotien jälkeen Suomen sosialidemokraattisen
puolueen suhde kirkkoon osoittautui paljon entis-
tä myönteisemmäksi. Vaatimus kirkon ja valtion
erottamisesta ja koulujen uskonnonopetuksen lo-
pettamisesta poistettiin 1949 puolueen ohjelmas-
ta. Seuraavalla vuosikymmenellä valittiin jo pap-
peja kunnanvaltuustoihin sosiaalidemokraattien
listoilta, ja kirkon arvostelu puolueen piirissä vä-
heni hyvin tuntuvasti. SKDL:n piirissä kirkkoon
suhtauduttiin paljon kylmemmin, mutta senkin
äänestäjät pysyivät yleensä seurakunnan jäseni-
nä. Kun kirkkoa ja kristinuskoa vastaan hyökät-
tiin taas rajusti 1960-luvulla, se ei enää johtunut
vasemmiston perinteistä vaan liittyi yhteiskunnan
ja kulttuurin yleisempiin muutoksiin.
Kentällä luterilaisen kirkon toiminta on noudat-
tanut itsenäisyyden aikana etupäässä samoja
muotoja kuin ennenkin. Erilaisten kristillisten yh-
distysten merkitys on kasvanut. Lasten ja nuor-
ten parissa on pyritty työskentelemään entistä
enemmän ja rippikoulussa heitä on lähestytty
ottaen huomioon heidän ikänsä ja ajan olosuh-
teet. Rippikoulu onkin tullut nuorten keskuudes-
sa viime aikoina varsin suosituksi. Kirkon neu-
vonta-ja huoltotyöllä on ollut huomattavasti mer-
kitystä, ja etenkin arkkipiispana 1982-98 toimi-
nut John Vikström (syntynyt 1931) on kirkon ja
kristittyjen yhteiskunnallista vastuuta korostaes-
saan saanut etupäässä myönteistä vastakaikua.
Suomen luterilaisen kirkon lähetystyön paino-
piste on siirtynyt Afrikasta osaksi Aasiaan. Van-
himmalla työkentällä Ambomaalla kotimainen
kirkko on täysin itsenäistynyt; ovambolainen
Leonard Auala (1908-83) toimi vuodesta 1963
Ambo-Kavangon luterilaisen kirkon ensimmäi-
senä piispana. Ennen Namibian itsenäistymistä
jotkut suomalaiset lähetystyöntekijät ottivat roh-
keasti kantaa afrikkalaisten riippumattomuuden
puolesta, ja Etelä-Afrikan liittovaltion hallitus
karkotti joitakin heistä, kunnes heidän puolus-
tamansa asia pääsi voitolle.
Pienemmät uskontokunnat
itsenäisyyden ajalla
Kahden kansalliskirkon ohella selvästi suurim-
maksi uskontokunnaksi on kasvanut helluntailii-
ke, joka vahvistui tuntuvasti jo 1920-luvulla ja
vielä enemmän toisen maailmansodan jälkeen,
kunnes siihen kuului 1990-luvun alussa noin
45 000 henkeä. "Helluntailaiset" korostavat Kris-
tuksen sovintokuolemaa sekä kasteesta seuraavaa
Pyhän Hengen suomaa "henkikastetta" ja uudesti-
syntymistä. Kastetun tulee ymmärtää ratkaisun-
sa, joten lapsia ei kasteta. Helluntaiseurakunnat
pitäytyvät jyrkästi riippumattomuuteensa, mutta
niiden kesken on vapaata yhteistoimintaa. Mo-
net helluntailaiset ovat kirkon jäseniä, ja liikkeen
suhteet luterilaisiin ovat kehittyneet ystävällisik-
si. Suomen helluntailaiset harjoittavat merkittä-
vää lähetystyötä Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Ame-
rikassa.
Muut protestanttiset vähemmistöryhmät ovat
pieniä, ja monet niistä kuten baptistit ja metodistit
ovat menettäneet kannatustaan helluntailaisuu-
delle. Enemmän on Jehovan todistajia, joiden
luku kasvoi melkoisesti jo 1920-luvulla, ja 1990-
luvun alussa heitä oli Suomessa lähes 20 000 hen-
keä. Tämän monin tavoin poikkeavan uskonto-
kunnan erikoisuutena on maallisten yhteisöjen,
periaatteessa valtionkin, ja myös sotapalveluksen
jyrkkä vastustaminen. Sen jäsenet ovat siis osin
eristyneet muusta yhteiskunnasta, mutta tämä
lisännee todistajien välistä yhteistuntoa.

1038
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Helsingissä ja Viipurissa oli jo 1800-luvulla roo-
malaiskatolinen seurakunta, ja niihin kuului etu-
päässä syntyperältään puolalaisia ja liettualaisia
sotilashenkilöitä perheineen. Seurakunnat kuu-
luivat Mohilevin hiippakuntaan, mutta Venäjän
vallankumous katkaisi yhteydet sinne, ja paavin-
istuin koetti hankkia Suomen katoliselle kirkolle
oikeustoimikelpoista asemaa muulla tavoin. Se
onnistui lopullisesti 1929, mutta hollantilainen
kardinaali oli vihkinyt jo 1923 Helsingin katoli-
sen hiippakunnan piispan. Kirkon jäsenluku on
kasvanut hitaasti, kun suomalaisiakin on liittynyt
siihen, mutta vielä vuonna 2000 katolilaisia oli
Suomessa vain 5 000 henkeä. 1980-luvulta läh-
tien täällä on toiminut kaksi katolista nunnaluos-
taria: birgittalaisten Turussa ja karmeliittasisarten
Espoossa.
Pietismin perintö
aiheuttaa ristiriitoja
Suomen vanhat luterilaiset herätysliikkeet ovat
koettaneet pysytellä perinteensä pohjalla, vaikka
yhteiskunnan ja kulttuurin kehitys on edellyttä-
nyt melkoista sopeutumista. Herännäisyys säilytti
toiseen maailmansotaan asti jyrkän asenteen yleis-
kulttuuriin eli "maailmaan", mutta sittemmin lii-
ke on vähitellen muuttunut varsin suvaitsevaksi.
Körttipukua ei nähty 1900-luvun lopulla kuin
ihmeeksi edes "herättäjäjuhlilla", liikkeen vuotui-
sissa suurseuroissa. Heränneet pyrkivät noudat-
tamaan perinteistä kristillistä siveyttä, mutta nor-
meja rikkoneita varotaan tuomitsemasta. Vanhaa
lakihenkisyyttä lienee jäljellä maaseudulla, mut-
ta herännäispappien uskonkäsitys on evankelinen
Martin Lutherin hengessä.
Heränneet ovat alkaneet viime aikoina käyttää
itsestään melko yleisesti vanhoja pilkkanimiä
"körttiläiset" tai "kortit", joita oli tosin käytetty
leikillä ennenkin. Nimitys "heränneet" on ehkä
alkanut tuntua kovin pietistiseltä ja hieman oma-
hyväiseltäkin; mieluummin puhutaan "ystävistä".
Heränneet puhuvat kuten ennenkin enemmän
Jumalan armosta kuin omasta uskostaan tai edes
heräämisestään, eikä Paavo Ruotsalaisen suosi-
ma hiljaisen, Herran työhön luottavan kilvoituk-
sen henki ole suinkaan hävinnyt. Lounais-Suo-
men rukoilevaiset ovat pysyneet monessa suh-
teessa vanhoillisina, vaikka tähän suuntaan on
liittynyt pappejakin. Karjalan renqvistiläisyydelle
oli kohtalokasta sen kannattajien hajoaminen Laa-
tokan-Karjalan jouduttua Neuvostoliitolle.
Lestadiolaisten hajaantuminen on jatkunut, mutta
vanhoillinen suunta on säilynyt enemmistönä.
Maallikkojohtajien valta on pitänyt liikkeen jois-
sakin asioissa yleiskulttuuria vastustavilla linjoil-
la. Alkuaan Amerikan lestadiolaisista johtunut
riita aiheutti 1934, että vanhoilliset erottivat usei-
ta arvovaltaisia saarnaajia, ja näin syntyi liikkeen
neljäs pääsuunta, jota kutsutaan aikakauslehden
mukaan "rauhansanalaisiksi". Sillä on luja ote Tor-
nionlaakson ja ruotsinkielisen Pohjanmaan lesta-
diolaisiin. Rauhan Sanan suunta on uskonkäsi-
tykseltään lähellä vanhoillisia mutta kulttuuri-
asioissa suvaitsevampi, eivätkä sen kannattajat
tuomitse vanhoillisten tavoin lapsiluvun rajoitta-
mista ja television katselua.
Vuoden 1960 tienoilla pääosa vanhoillislesta-
diolaisten papeista erotettiin liikkeestä opillisten
ristiriitojen vuoksi, mutta maallikkoja ei lohjennut
sillä kertaa paljonkaan. Vanhoillisten edustama
evankelisen uskon ja konservatiivisten kulttuuri-
käsitysten yhdistelmä on toisaalta kestänyt ih-
meen hyvin ajan muutokset. He eivät ole sen-
tään tuominneet muita uuden ajan keksintöjä kuin
television ja senkin kaiketi lähetysten sisällön ta-
kia. Tuttuudessaan turvallinen perinne ja omaan
piiriin sulkeutunut yhteistunto ovat näin säilyttä-

Uskonto etenevän materialismin aikakaudella 1039
neet vanhoillislestadiolaisuuden vahvana etenkin
pohjoisessa.
Lähinnä herännäisyyden ja evankelisen suunnan
perinteen mukaan kehitelty "suomalainen teolo-
gia" joutui 1950-luvulla arvostelun kohteeksi. Se
sai alkunsa Lundin yliopiston Lutherin tutkijois-
ta, joilta suomalaiset teologit saivat vaikutteita.
Rohkeimmin esiintyi pastori Erkki Niinivaara
(1907-85), jonka teos Maallinen ja hengellinen
(1952) viritti kiihkeän keskustelun. Niinivaara
katsoi herätysliikkeiden edustavan sisäpiireihin
rajoittuvaa kristillisyyttä, joka oli vieroittanut val-
taosan seurakuntalaisista ja heikentänyt sitä so-
siaalisuutta, jota lähimmäisenrakkaus edellyttää.
Elämänpiiri oli jaettu Raamatusta ja Lutherin
opista poiketen jyrkästi maalliseen ja hengelliseen
ja ihmisen ajallisia tehtäviä ruvettu väheksymään,
vaikka niitäkin olisi pidettävä kristityn kutsumuk-
sena.
Monet merkittävät teologit kuten Tampereen
piispa Eelis Gulin (1893-1975) ja hänen veljen-
sä, systemaattisen teologian professori Lennart Pi-
nomaa (1901-96) asettuivat puoltamaan Niinivaa-
raa. Toisaalta "lundilaisia" arvostelivat eräät koti-
maiseen perinteeseen pitäytyvät hengenmiehet,
varsinkin professorit Osmo Tiililä (1904-72) ja
Yrjö Jaakko Edvin Alanen (1890-1960). He ko-
rostivat Kristuksen lunastustyötä ja uskonelämän
perustamista siihen: kirkko ei saisi olla vain hyvin-
vointivaltion kylkiäinen, vaan sen oli alati muis-
tutettava sielun pelastumisen ensisijaisuutta. Ala-
sen liittyminen sosiaalidemokraattiseen puoluee-
seen osoittaa, että tämän kannan ei tarvinnut mer-
kitä sosiaalisen toiminnan väheksymistä.
Suuri osa papeista näyttää hyväksyneen Niini-
vaaran ajatukset ja pyrkineen noudattamaan nii-
tä. Joistakin uskovista tällainen ajanmukaisuus
näytti vaaralliselta, ja 1960-luvulla, äänekkään po-
liittisen ja kulttuurisen radikalismin vuosikymme-
nellä, syntyi vastapainoksi uusi herätysliike. Sitä
on kutsuttu uuspietismiksi ja "viidenneksi herätys-
liikkeeksi", ja sen organisaatioksi perustettiin 1967
Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys.
Uuspietismi "painottaa henkilökohtaisen uskon
ja uskonratkaisun merkitystä sekä vetää selvän
rajan todellisen seurakunnan ja nimikristittyjen
välille" (Eino Murtorinne), mikä muistuttaa suu-
resti 1700-luvun pietismin korostuksia.
"Viidesläiset" ovat vastustaneet tiukasti Helsin-
gin yliopistossa esiintynyttä liberaalia raamatun-
tutkimusta. Samoin he vastustavat kirkon suosi-
maa ekumeenista liikettä, koska se sisältää lähen-
tymistä myös katoliseen kirkkoon, eikä paavi Jo-
hannes Paavali II:n Suomen-vierailu 1989 saa-
nut heitä sulamaan. Uuspietismin vaikutusta on
vaikea mitata, mutta sillä on yhteyksiä evankeli-
seen liikkeeseen, joka korostaa samalla tavoin
selvää ratkaisua, jättäytymistä uskossa Kristuksen
sovitustyön varaan. Evankeliset ovat entiseen ta-
paansa dogmaattisesti tiukkoja luterilaisia, ja tämä
suunta on yleensäkin muuttunut 1900-luvulla
hyvin vähän.
Naisten pitkä tie papinvirkoihin
Kristikunta on totellut kauan apostoli Paavalin
sanoja: "Niin kuin on laita kaikissa pyhien seura-
kunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan
kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan hei-
dän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo"
(1. Kor. 14:33-34). Apostoli nojautui siis alku-
seurakunnan yleiseen tapaan ja "lakiin" eli Van-
han Testamentin periaatteeseen, jonka mukaan
nainen oli isän tai puolison holhouksessa. Näin
siitäkin huolimatta, että seurakunnissa oli jo Paa-
valin arvostamia naispuolisia työntekijöitä. Paa-
valin auktoriteetti kristinuskon pääteologina ai-
heutti, että hänen sangen ylimalkaisesti peruste-

1040 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
lemansa kanta käsitettiin kaikkia aikoja koskevak-
si ohjeeksi.
Koska Suomen naisten yhteiskunnallinen ase-
ma oli 1800-luvun jälkipuolelta lähtien suuresti
muuttunut eivätkä miehet enää pitäneet valtaa
entiseen tapaan, heräsi vähitellen ajatus, että kir-
konkin tulisi tarkistaa kantaansa. Ensimmäinen
askel otettiin kirkolliskokouksen hyväksyessä
1913 uudistuksen, joka soi äänioikeuden kirkolli-
sissa vaaleissa myös naisille. Vaalikelpoisuuden
seurakunnan luottamustoimiin he saivat 1925, ja
1933 naiset pääsivät kirkolliskokouksen jäsenik-
si. Jokaisen uudistuksen jälkeen haluttiin odottaa
vähän aikaa, tapahtuisiko jotain kohtalokasta.
Naiset pääsivät 1901 annetun asetuksen nojal-
la yliopistoon opiskelemaan myös teologiaa, mut-
ta vielä 1920-luvun alussa tätä oikeutta käytti vain
muutama naisylioppilas vuodessa. Vuosikym-
mentä myöhemmin heitä oli viidennes jumaluus-
opin ylioppilaista, ja 1930-luvun mittaan satakun-
ta naista suoritti teologisen erotutkinnon. Valta-
osa hakeutui uskonnonopettajiksi, jotkut kristil-
listen järjestöjen palvelukseen. Piispainkokouksen
todettua 1935, ettei mikään estänyt ottamasta
naisia myös seurakuntatyöhön, heitä kiinnitettiin
lähinnä tyttöjä ja naisia koskeviin tehtäviin.
Toisen maailmansodan jälkeen naisten osuus
teologeista kasvoi edelleen nopeasti, ja 1963 kir-
kolliskokous päätti, että seurakunnat saivat pe-
rustaa lehtorin virkoja teologisen tutkinnon suo-
rittaneita naisia varten. Myös naisten vihkimistä
papiksi ehdotettiin, mutta kiivaan keskustelun jäl-
keen pienehkö enemmistö torjui hankkeen. Tämä
oli Pyrrhoksen voitto: naispappeuden kannatta-
jat saivat pian tuekseen muun muassa puoluei-
den naisjärjestöt ja ennen kaikkea yleisen mieli-
piteen. Tämä ei vakuuttanut niitä naispappien
vastustajia, jotka nojautuivat ikivanhaan tradi-
tioon ja konservatiivisesti tulkittuun Raamatun
sanaan, mutta monet aktiiviset kristityt alkoivat
epäillä alkukirkon tapojen sitovuutta kaksi vuosi-
tuhatta myöhemmin.
Ratkaisu tapahtui 1986 kirkolliskokouksen hy-
väksyessä suurella enemmistöllä naisten vihkimi-
sen papeiksi. Päätöksen vastustajia on kohdeltu
kärsivällisesti uhkaamatta rangaistuksella niitä-
kään kirkon viranhaltijoita, jotka asennoituvat jul-
kisesti päätöstä vastaan. Oulun piispa Olavi Rim-
piläinen sai pitää virkansa eläkeikään saakka eli
vuoteen 2000 vaikka kieltäytyi vihkimästä yhtään
naista papiksi. Hänen seuraajansa kanta on toi-
nen. Naispappeutta vastustavat etenkin vanhoil-
lislestadiolaiset, jotka eivät tosin anna papinviralle
yhtä suurta merkitystä kuin kirkko, ja evankelis-
ten vanhoillisin siipi. Kirkosta eroamista ei ole
tapahtunut naispappien takia ainakaan mainit-
tavasti.
Naisten vihkiminen papeiksi hälvensi sitä jäy-
kän vanhoillisuuden kuvaa, jonka kirkon vastus-
tajat olivat siitä maalanneet. Samaan tapaan on
vaikuttanut kirkolliskokouksen päätöksellä 1992
käyttöön otettu uusi raamatunsuomennos, joka
hyvien asiantuntijoiden huolellisesti valmiste-
lemana on osoittautunut hyvin onnistuneeksi. Se
on kaunista, selvää kieltä, eikä ilmaisun tuntuva
ajanmukaistaminen ei ole vähentänyt tekstin ar-
vokkuutta. Kielellisesti uudistettu Raamattu on
tiettävästi hyväksytty yleisesti.
Vieraannutaanko kristinuskosta
Kirkosta eroaminen johtunee yleensä siitä, että
asianomainen ei tunne uskovansa ainakaan siten
kuin kirkko opettaa. Politiikka ei sen sijaan rasita
kirkkoa niin kuin kansalaissodan ja talvisodan vä-
lillä: sosiaalidemokraattisen puolueen kannatta-
jia näyttää nykyään kuuluvan kirkkoon suhteel-
lisesti enemmän kuin kokoomuksen. Eronneiden
luku on kasvanut entistä nopeammin 1900-luvun

Uskonto etenevän materialismin aikakaudella 1041
lopulla: 1971 kuului 92 % suomalaisista evankelis-
luterilaiseen kirkkoon mutta 1999 enää 85 °/o.
Muihin kristillisiin uskontokuntiin kuuluvia on
kahden prosentin verran.
Nämä luvut eivät sallisi puhua vahvasta maal-
listumisesta, mutta jumalanpalvelukseen osallis-
tumisen vähenemistä voisi pitää selvempänä merk-
kinä. Se alkoi jo autonomian ajan lopulla, nopeu-
tui 1930-luvulla ja jälleen 1960-luvulla. Nykyään
kirkossa käyvien osuus on eri seurakunnissa 1-3
prosentin vaiheilla. Ei ole kuitenkaan aivan var-
maa, miten kirkossa käynnin väheneminen on tul-
kittava. Ainakin on huomattava sen täyttäneen vielä
1800-luvulla sosiaalisia ja tiedollisia tarpeita, jotka
tyydytetään nykyään muulla tavoin. Hengellistä
rakennustakin voi saada nykyään myös radiota
kuuntelemalla ja tietysti itsekseen lukemalla.
Ehtoollisen nauttiminen aleni 1900-luvun alku-
puolella vielä nopeammin kuin kirkossa käynti,
mutta 1960-luvulla se kääntyi vahvaan nousuun.
Nykyään hyvin suuri osa kirkossa kävijöistä naut-
tii ehtoollisen, ja sen toivotaan yhdistävän kirkko-
kansaa. Jos kirkkoon tullut ei ole syystä tai toises-
ta pitänyt tapanaan käydä ehtoollisella, hän voi
kyllä tuntea olevansa ulkopuolinen ja jättää kir-
kossa käynnin vastedes olettamansa "sisäpiirin"
asiaksi. Sielunhoidollinen saarna on ollut monelle
kirkossa käyvälle pääasia ehtoollisen tuntuessa
hieman vieraannuttavalta mystiikalta, vaikka sitä
perustellaan Raamattuun vedoten.
Kirkon ystävät eivät mielellään näe eivätkä tun-
nusta, että Suomessa olisi tapahtunut 1900-luvul-
la merkittävää vieraantumista kristinuskosta. Ve-
dotaan kirkosta eronneiden vieläkin pienehköön
määrään sekä mielipidetutkimuksiin, jotka osoit-
tavat uskontoon jollain tavoin suopeasti suhtau-
tuvia olevan paljon. Näin varmaan onkin, mikä
näkyy myös kasteen, konfirmaation, jossain vai-
heessa tapahtuvan avioliittoon vihkimisen ja
kristillisen ruumiinsiunauksen jatkuvasti suures-
ta arvosta. Silti nykyajan yhteiskunta ja kovin mo-
nien ihmisten mielenlaatu ovat pitkälle epäkris-
tilliset, jos niitä verrataan Suomen oloihin 1800-
luvulla.
Nimikristittyjä on tosin ollut aina, mutta nyky-
ään valtaosa kansaa on eristänyt uskonnon tie-
toisuudessaan lokeroon, josta se otetaan esiin vain
joissakin erityisissä tilanteissa; arkielämässä se
unohtuu entistäkin helpommin. Tämä ei johtune
kirkon heikkouksista, vielä vähemmän piispojen
ja pappien, jotka tekevät parhaansa, vaan kulu-
neella vuosisadalla tapahtuneista henkisistä ja yh-
teiskunnallisista muutoksista, jotka ovat järkyttä-
neet kaikkea muutakin perinnettä kuin uskontoa.
On vaikea mukautua näihin muutoksiin ja pysyä
silti kristittynä, koska nykyinen yhteiskunta on
perusteiltaan ilmeisen materialistinen ja myös
suuressa määrin itsekkyyttä suosiva, kun taas Jee-
sus Nasaretilaisen eettinen opetus Uudessa Tes-
tamentissa on sama kuin ennenkin.

Kaunokirjallisuus,
teatteri ja elokuva
1043
Kansankuvaajat tutkivat
suomalaisten hengenlaatua
Jo autonomian loppuvuosina tuli kirjailijana tun-
netuksi Ilmari Kianto (alkuaan Calamnius, 1874-
1970), Suomussalmen kirkkoherran poika ja van-
haa runoilijasukua. Hänen taiteellisesti ehein
teoksensa Punainen viiva ilmestyi 1909. Kainuun
köyhät eläjät kohtaavat siinä sosialismin onnen-
sanoman, joka innostuttaaja hämmentää, kunnes
erämaa murskaa armotta toiveet. RyysyrannanJoo-
seppi (1924) on lämmin kertomus Rämsänrannan
pitäjässä eli Suomussalmella elävästä köyhästä ja
saamattomasta mutta älykkäästä mökinmiehestä.
Vanha pappila (1922) on hauska ja kulttuurihisto-
riallisesti arvokas kuvaus, vaikka Kiannon liioit-
televa tarinointi vähentää sen todistusvoimaa.
Hieman lapsellisena pysynyt "korpikirjailija"
Kianto tuhlasi lahjojaan hilpeään boheemielä-
mään eikä pitänyt edes kynäänsä läheskään aina
kurissa, mutta tämä kuului ilmeisesti Turjanlinnan
isännän "riitinkeihin" siinä kuin pursuava mieli-
kuvitus ja aina eloisa ilmaisu. Kaunis piirre Ilma-
ri Kiannossa on hänen uskollinen rakkautensa
köyhään kotiseutuun, sen luontoon ja kansaan.
Myös vienankarjalaisiin ja heidän maahansa hän
oli syvästi kiintynyt. Hänen poikansa Uolevi
Kianto on julkaissut rehellisen ja ymmärtävän,
kirpeän humoristisen ja ilmeisen osuvan kuvauk-
sen kirjailijasta: Saat kertoa kaiken, sanoi Iki-Kian-
to (1966).
Volter Kilpi oli vaiennut kirjailijana kauan yl-
lättäessään lukijat "Saaristosarjalla", johon kuu-
luvat romaanit Alastalon salissa ja Kirkolle sekä
kertomuskokoelma Pitäjän pienempiä (1933-37).
Yhdessä ne muodostavat rikkaan ja taiteellisen
kuvauksen tekijän kotipitäjästä. Kilpi oli meri-
kapteenin poika Kustavista ja tunsi aiheensa hy-
vin. Hänen lähisukulaisensa maanviljelijä Taavi
Kilpi on kuitenkin osoittanut teoksessaan Histo-
rian kuteita (1987), kuinka suuresti kirjailija on
muovannut todellisuutta taiteilijan vapautta käyt-
täen.
Saariston luonto on Kilven pitäjänkertomuksen
kehyksenä, meren kohina kuuluu koko ajan, mut-
ta vesillä ollaan vain Kirkolle-romaanissa, jossa
veneellä tehty kirkkomatka on ihmiselämän ver-
tauskuvana. Sarjan laajin teos Alastalon salissa
kuvaa "retareita" eli laivanvarustajia pohtimassa
parkkilaivan rakentamista 1860-luvun alussa. Ro-
maanin juonen niukkuutta on päivitetty paljon,
mutta kertomukseen sisältyy myös runsaasti tie-
toa pitäjän historiasta ja kulttuurista sekä päähen-
kilöiden aikaisemmista vaiheista, joten sen puit-
teet ovat todellisuudessa varsin väljät. Siihen on
oksastettu muun muassa Vaasan Villen fregatin
Taiteiden historiaa ei ole seurattu tässä kirjassa nykyaikaan, koska suhteemme taiteisiin on subjektiivinen ja kehityksen
pääpiirteetkin selkeytyvät hitaasti. Kukaan ei toki kieltäne esimerkiksi Aaro Hellaakosken runojen nerokkuutta. Hänen piirteensä
on muovaillut runoilijan ystävä Wäinö Aaltonen.

ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
tarina, joka voittaa useimmat maailmankirjallisuu-
den aarrekertomukset.
Tämä romaani on muun ohella nerokas tutkiel-
ma neljän päähenkilön sielunrakenteesta. Alas-
talo on etevän liikemiehen perustyyppi, yritteliäs,
ovela ja huolellinen, mutta hänessä on muutakin:
unelma valtameriä purjehtivista ylväistä laivois-
ta ja rohkeista seikkailuista vaaroineen ja voittoi-
neen. Pukkilan kapteenin mielikuvitus hälventää
todellisuuden, ja tästä johtuneet kolhut ruokki-
vat vilkkaan miehen alemmuudentuntoa, kunnes
uudet kuvitelmat lohduttavat. Langholma on aris-
tokraatti, jollaisia kirjallisuudessa ei ole monta,
ylpeä ja tulinen mies, joka pitää itsensä rautaises-
sa kurissa oman ja pitäjän kunnian tähden.
Monipohjaisin on Härkäniemi, taitava ja luja-
kourainen kapteeni, jonka jyrisevä kirous saa
karskit merimiehet kalpenemaan, mutta pohjim-
maltaan filosofi ja runoilija. Härkäniemi on van-
hapoika koska uneksii herkästä ja hienosta nai-
sesta, jollaista hän tuskin uskaltaisi lähestyä. Alas-
talon emäntä Eevastiina ja tytär Siviä, joiden kau-
neus on vaikuttanut Härkäniemeen, ovat liian
touhukkaita ja topakoita, äiti kovin suulaskin.
Kilpi osoittaa toki senkin, että naisten elämä oli
miesten elämänpiiriin verraten ahdasta ja silti
vaativaa talon arvostuksen ollessa suureksi osak-
si heidän vastuullaan.
Kilven omintakeista kielenkäyttöä on ihailtu jos
moitittukin. Se on usein todella merkillistä, ja
myös Kilven monisanaisuus voi kyllästyttää lu-
kijaa, mutta silti on mahdotonta kuvitella Kusta-
vin retarien eeposta normaalikielelle käännetty-
nä. Volter Kilven kieli on hänen taiteensa muus-
ta erottamaton juonne, joka korostaa hänen per-
soonallista kertojanääntään, ja luontoa hän maa-
laa suorastaan taianomaisin ilmaisuin.
Sääminkiläinenjoel Lehtonen (1881-1934) oli pe-
räisin Savon loisväestöstä, ja vaikka hän pääsi va-
rakkaiden ystävien avulla kouluun, hänen risti-
riitansa johtuivat ehkä osaksi tästä taustasta. Hä-
nestä tuli sivistynyt herra, mutta hän tunsi kipeää
myötätuntoa köyhälistöön ja kaikkiin heikkoihin
ja syrjittyihin. Nuori Lehtonen omaksui vuosisa-
danvaihteen uusromantiikan ja nietzscheläisen
rajattoman itsensä toteuttamisen aatteen, minkä
hän muunsi idealismiksipa tavoitteli toisaalta elä-
mänrohkeutta kaikesta ulkonaisesta riippumatta.
Jumalaa hänellä ei ollut. Luonnon ja ihmisten
tarkkailijana Lehtosella oli terävät silmät ja ete-
vän taidemaalarin taito kuvata näkemäänsä.
Lehtonen tuli toimeen sanomalehtityöllä, mut-
ta Eurooppaa raadellut sota ja kansalaissodan jät-
tämä veljes viha masensivat hänen henkensä; hän
pettyi syvästi ihmisiin. Kertomussarja Kuolleet
omenapuut (1918) ja laaja romaani Putkinotko (1919-
20) tulkitsevat tätä pettymystä. Herrat ja itsensä-
kin Lehtonen näkee nyt halpamaisina, sosiaalis-
ta mieltä teeskentelevinä nousukkaina, kotiseu-
dun köyhän kansan taas toivottomassa henkises-
sä pimeydessä viruvana, rikkaita vihaavana mas-
sana. Vain luonto on kaunis ja avokätinen, aurin-
ko yrittää valaa iloa ja voimaa lähes eläimen tasol-
le jätettyihin putkinotkolaisiin. Romaanissa on
paljon komiikkaa, mutta se vain korostaa Käk-
riäisten kohtalon surullisuutta. En ole lukenut
monta pohjimmaltaan ankeampaa kirjaa kuin
Putkinotko.
Joel Lehtonen kirjoitti paljon myös 1920-luvul-
la, vaikka häntä kalvoi ankara sairaus. Hänen pet-
tymyksensä elämään ja ihmisiin ei väistynyt, yri-
tykset palata romantiikkaan ja idealismiin eivät
kestäneet kirjailijan näön terävyyttä. Lehtosen
tämän kauden tärkein romaani lienee Rakastunut
rampa eli Sakris Kukkelman, köyhäpolseviikki (1922).
Kukkelman on rujo haaveilija, jonka unelmat
ovat valhetta ja ainoa aito sieluntila epätoivo.
Kukkelmanin asuinpaikan Krokelbyn raiskattu
ympäristö osoittaa luontoa rakastavan kirjailijan

Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva 1045
raivoa ihmisten teoista. Joel Lehtosen pettymyk-
sistä kuvastuu hänen ihan teittensä kirkkaus, ja
vaikka hänen nerokkaat teoksensa tuskin kohot-
tavat mieltä, ne varoittavat halpamaisuudesta ja
epäinhimillisyydestä.
Frans Eemil Sillanpää (1888-1964) oli mäkitupa-
laisen poika Hämeenkyröstä, maaseudun köyhä-
listön lapsia kuten Joel Lehtonen mutta ihmisenä
hyvin erilainen. Sillanpää opiskeli luonnontieteitä
tähtäimessään lääkärin tutkinto, mutta veri veti
taiteilijaksi. Hänen teoksissaan on kuitenkin aina
filosofista pohdintaa ja taustana käsitys ihmisestä
biologisena olentona, hyvin korostuneena hänen
romaaniensa vahvoissa naisissa. Vahvaa miestä
Sillanpään romaaneissa ei oikeastaan olekaan.
Joitakin omaisuuttaan varjelevia taitavia isäntiä
hän tarkastelee ironisesti kuten Hurskaan kurjuu-
den Pirjolaa, joka tuntee syvää mielenrauhaa toi-
mitettuaan renkinsä Toivolan Juhan toisen talon
torppariksi.
Naisten vahvuus Sillanpään romaaneissa ei ole
sattumaa. Hän näki sen perustuvan biologiaan:
nainen on synnyttäjä, lapsen ruokkija ja haavoit-
tuneen miehen hoitaja. Sillanpään suurten romaa-
nien voima perustuu naispuolisen päähenkilön
kuvaan: Elämä ja aurinko (1916) Korkeen Lyylin,
Nuorena nukkunut (1931) Salmeluksen Siljan, Mie-
hen tie (1932) Vormiston Alman. Naisten kohtalo
on kuitenkin erilainen. Keuhkotauti vie eheän ja
hienon Siljan, jota rakkaus on koskettanut väke-
västi ja kauniisti, verevä Alma valloittaa rakasta-
mansa miehen vahvan sydämensä ja terveen ruu-
miinsa voimin. Näistä kirjoista eroaa filosofista
lyriikkaa edustava kertomussarja Ihmiset suviyös-
sä (1934).
Sillanpään tärkein teos lienee romaani Hurskas
kurjuus (1919), kertomus typerästä ja saamatto-
masta Toivolan Juhasta, jonka jääkäriupseeri am-
puu keväällä 1918. Juhan elämäntarina saa siitä
traagista merkitystä, mutta ilman sitäkin Sillan-
pää osaisi herättää lukijan myötätunnon. Kirjai-
lija ei ota kantaa siihen, johtuiko Juhan avutto-
muus veren perinnöstä vai virikkeiden puuttees-
ta, mutta voimattomia ja kykenemättömiä ihmi-
siä lienee aina, eikä heille ole paljon apua teo-
rioista. Sillanpää osoittaa Hurskaassa kurjuudes-
sa, että heikot tarvitsevat inhimillisyyttä ja hyvyyt-
tä mutta joutuvat kokemaan useimmiten vain ko-
vuutta ja hyväksikäyttöä.
Niin kävi Juhankin, ja lopulta hänet surmattiin
lähemmin ajattelematta, ehkä varsinaisesti sen
vuoksi, että paremmin onnistuneita ihmisiä kyl-
lästytti nähdä hänen tympeää hahmoaan. Hurs-
kas kurjuus on suuri romaani, jonka rinnalla muut
kansalaissodan kuvaukset kalpenevat, mutta Sil-
lanpää olikin elänyt tuon ajan Hämeenkyrössä,
sangen punaisella seudulla, ja tunsi hyvin molem-
pien puolien mielteet ja aatteet. Hän kuvaa kan-
salaissodan aikaa elävästi ja dramaattisesti myös
romaanissa Nuorena nukkunut.
F. E. Sillanpään tyyli on erittelevää ja filosofis-
ta. Henkilöiden teot ja puheet eivät riitä ilmaise-
maan heidän sielunelämäänsä, vaan kirjailija selit-
telee sitä alinomaa kovin epämoderniin tapaan.
Tämä voi väsyttää lukijaa, mutta esitystapa on
kiinteässä yhteydessä Sillanpään henkiseen ra-
kenteeseen ja hänen katsomuksiinsa. Joskus te-
kee mieli kysyä, eikö Sillanpää nähnyt maalais-
rahvaassa lainkaan henkisiä pyrkimyksiä, mutta
niiden tarkastelu ei kaiketi sopinut hänen ottama-
ansa tehtävään, perusihmisen kuvaamiseen. Sil-
lanpään teoksista on julkaistu paljon käännöksiä,
ja hän sai 1939 kirjallisuuden Nobel-palkinnon.
Uudistuvan yhteiskunnan kirjailijoita
Toivo Pekkanen (1902-57), kotkalaisen työmie-
hen poika, koki paljon: metallityömiehestä tuli

1046 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
kirjailija ja lopulta Suomen Akatemian jäsen. Hän
oli maamme varhaisin merkittävä työläiskirjaili-
ja ja sai jo sen vuoksi huomiota osakseen. Pekka-
nen pohti vakavasti ja suuren lukeneisuuden avar-
tamin mielin aikansa yhteiskuntaa. Hänen ensim-
mäinen huomattu romaaninsa Tehtaan varjossa
(1932) on kappale nuoren kotkalaisen työmiehen
elämää, ja paras osa Pekkasen muutakin epiikkaa
on kertomusta Kotkasta, tehtaiden ja suursahojen
kaupungista, jonka tietystä kehityskaudesta hän
luo monumentaalisen kuvan.
Myöhempien yhteiskunnallisten ja henkisten
muutosten jälkeen Pekkasen tuotanto tuntuu yllät-
tävän pahoin historiaan jääneeltä. Lapsuuteni,
muistelmaromaani, jossa viileän rauhallinen esi-
tystapa verhoaa muistojen raskaan katkeruuden,
vaikuttaa sentään yhä voimakkaasti. Pekkasen
voiman ja heikkoudet Kai Laitinen ilmaisee hy-
vin: "Hänen voimanaan on aiheen asiallinen,
huolekas, tarkkapiirteinen elävöittäminen, heik-
koutenaan taas kankea, virallissävyinen lauseen-
muodostus, köyhähköjä väritön sanasto sekä so-
vinnainen sananvalinta ..." Mutta teosten sisäl-
töä ajatellessa tulee mieleen, että Toivo Pekkanen
olisi voinut olla suuri mies myös filosofian profes-
Kun on sanottu Unto Seppäsen tuoneen Karja-
lan kannaksen Suomen kirjallisuuteen, lienee
unohtunut merkittävä, häntä vanhempi kirjaili-
ja, Kaukolassa syntynyt Viljo Kojo (1891-1966).
Vakavan ja karun Kojon tulkinta ei vastaa tavan-
omaista käsitystä välittömistä ja hilpeistä karja-
laisista niin hyvin kuin Seppäsen, mutta se voi
olla yhtä oikeutettu. Kojo sijoittaa kertomuksis-
taan ja runoistaan vain harvat selvästi Kannak-
selle mutta liikkuu silti paljon sen kotoisella maa-
perällä ja käyttää joskus murrettakin. Selvästi ko-
tikylään liittyvät jatkosodan aikaa kuvaavat Kym-
menen savun kylä (1943) ja Mikko Mustapää (1956).
Unto Seppänen (1904-55) kävi koulua Viipu-
rissa mutta vietti kesiään Kanneljärvellä, Nikkas-
ten sukuun kuuluvan äitinsä kotipitäjässä. Siellä
nuorukainen oppi tuntemaan kannakselaiset ja
kiintyi heihin. Hän halusi luoda suuren romaa-
nin äitinsä suvusta, ja sen ensimmäiset osat Myrs-
ky ja aurinko (1931) ja Ilohuoneet (1932) ovat koh-
talaisen onnistuneita vaikka liioitellun romantti-
sia 1900-luvun alun tyyliin. Kolmannessa osassa
(Voittoon, 1934) tekijän eeppinen ote heltiää, mutta
kirjassa on omaelämäkerrallisia piirteitä ja kan-
salaissodan ajan muistumia. Karjalaisissa on täs-
sä teossarjassa enemmän riehuvaa voimaa kuin
hilpeää joustavuutta.
Tyypillistä tarinan iskentää on Seppäsen var-
hainen, venäläisten huvilavieraiden aikaan sijoi-
tettu teos Iloisten ukkojen kylä'(1927). Rakkaus me-
netettyyn kotiseutuun tekee myöhemmin Mylly-
kylän tarinoiden (1945) joistakin parhaista hersy-
vää runoutta, samoin niiden kehyskertomuksesta.
Sen otaksuman että Unto Seppäsen tarinat pe-
rustuisivat välittömästi kansanperinteeseen, Han-
nes Sihvo on torjunut: perinne on vaikuttanut nii-
hin, mutta valtaosin ne ovat kotoisin tekijän vilk-
kaasta mielikuvituksesta. Sama koskee Seppäsen
kielenkäyttöäkin.
Seppäsen romaani Punajuupeli rakkaus (1953)
on ainutlaatuinen proosaruno tomeran kannak-
selaisen ajurin ja hänen hienoluonteisen vaimon-
sa rakkaudesta. Leskeksi jääneen Esinkin sielu on
jo kulkenut Tuonelanjoen yli, mutta hän on saa-
nut viedyksi mukanaan viimeisen, hätäisen aja-
tuksensa: "Mistähän löydän meijän Marin!" Näin
alkaa kaunis, syvästi runollinen kertomus, jonka
päsen maine aikojen taakse.
Aivan erilaiseen ympäristöön vie lukijansa Pent-
ti Haanpää (1905-55) Piippolasta. Arvostelijat
luulivat hänen olleen savotassa ja uitossa, eikä

Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva 1047
Haanpää torjunut tätä harhaluuloa, mutta todel-
lisuudessa hänen ainoa ammattinsa oli kirjoitta-
minen, ja jätkien elämää hän oppi kuuntelemal-
la heidän juttujaan. Haanpää kävi vain kansakou-
lun mutta luki paljon, opetteli englannin kielenkin
ja plagioi piruuttaan paria James Joycen kerto-
musta, mitä kriitikot eivät huomanneet. Hänen
älykkään, kaunokirjallisia kertomuksia julkais-
seen isänsä, maanviljelijä Mikko Haanpään ym-
märtävä suhtautuminen oli tärkeä kotonaan kau-
an asuneelle kirjailijalle: "Jos Pentti ei osaa tehdä
kirvesvartta, niin ehkä hän ei sitä tarvitsekaan."
Haanpään ympäristöä ja aiheita Arvo Turtiainen,
itse helsinkiläinen, luonnehtii sattuvasti kauniis-
sa muistorunossaan Pentti Haanpää:
Harmaita pilviä, virtojen juoksua,
soilta pursun ja kanervan tuoksua,
auringon päiviä, syksyn kuita,
vanhoja ukkoja, tervaspuita;
naisen naurua helmassa illan,
juopunut jätkä korvassa sillan,
korttisakki: pokka ja ventti.
Siinä on meillä Haanpään Pentti.
Hänessä miestä jokainen tuuma.
Ihmislämpöä. Nauru kuuma.
Haanpää on omaperäinen Pohjois-Suomen
kansan kuvaaja: lyhytsanainen mutta ilmeikäs
kertoja, kitkerä ja pisteliäs ja pienen ihmisen puo-
lustaja tendenssiin saakka mutta samalla humo-
risti. Hän on äärimmäinen individualisti, jonka
on mahdotonta seisoa rivissä, olipa kysymys mis-
tä hyvänsä. Varusmiespalvelu armeijassa tieten-
kin tympäisi Haanpäätä, minkä hän ilmaisi ro-
maanissaan Kenttä ja kasarmi (1928). Hän sai va-
semmistolaisen ja epäisänmaallisen kirjailijan lei-
man sanottuaan totuuden armeijassa yleisestä kar-
keasta simputuksesta, jota hän ei tosin ollut jou-
tunut kokemaan omakohtaisesti. Jatkosodan jäl-
keen kommunistit pitivät Haanpäätä aatetoveri-
naan, mutta hän sai pian kyliänsä heistäkin.
Parastaan Pentti Haanpää luo tarinoissa. Sil-
mänkääntäjän tavoin hän saa lukijan hyväksy-
mään vaikkapa Heta Rahkon, joka varastettuaan
kuolevan naisen rahat valehtelee itselleen kun-
niallisen menneisyyden ja rutkasti lisää ikää. Mo-
nen jutun runkona on kasku, josta Haanpään
kuivankäreä tyyli muovaa nautittavan. Huviret-
kessä kolme renkiä kävelee syksyn römppäviikolla
kaupunkia katsomaan. Kaupunki nähdään mat-
kan päästä, mutta riita aiotusta ryyppäämisestä
sen kapakoissa saa joukon johtajan Maan Akse-
lin lähtemään vihapäissään niiltä sijoilta takaisin.
Toiset seuraavat nyrpeinä toistakymmentä penin-
kulmaa räntäsateessa Akselin murahtaessa aina
väliin: "Tämmöisiä nuo lienevät ne herrain hupi-
retket." Hyvää Haanpäätä on myös sodanajan ro-
maani Yhdeksän miehen saappaat (1945).
Modernismin ruotsinkieliset
uranuurtajat ja työn jatkajia
Etevimmat suomenkieliset kirjailijat kuvasivat siis
1930-luvulle asti maalaiskansaa, joskus tosin lä-
hinnä psykologian kannalta. Suomenruotsalaisen
kirjallisuuden luonne oli aivan erilainen. Se oli
ajan virtausten ja ihmishengen pohdintaa, joka
liikkui usein kaupunkimiljöössä tai perinteisen
säätyläistön piirissä, ja ulkomainen moderni kir-
jallisuus vaikutti siihen vahvasti.
Vielä 1920-luvulla eli dagdrivare-polven perin-
ne, joka oli saanut leimansa patrioottisen ja kris-
tillisen idealismin sortumisesta. Murrosta pahen-
si maailmansota, jonka ruotsinkielinen sivistyneis-
tö koki kipeästi. Se oli samastunut sivistyneeseen
Eurooppaan kiinteämmin kuin suomenkieliset,
ja sota näytti nyt tuhoavan koko vanhan kulttuu-

1048 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
rin, kuten tietyssä mielessä kävikin. Pessimismiä
lisäsi ruotsin kielen aseman heikentyminen Suo-
men yhteiskunnassa ja kulttuurielämässä. Roh-
kaisevasta kielilaista huolimatta oman perinteen
säilyminen näytti joskus toivottomalta, vaikka sitä
ei juuri sanottu julkisesti.
Pessimismi ei kuitenkaan ulottunut kovin laa-
jalle, ja varsin pian osoittautui, että kulttuuritra-
ditio oli yhä suuri voimanlähde. Sotienvälisen
Suomen etevimman ruotsinkielisen proosakirjai-
lijan Runar Schildtin (1888-1925) elämä päättyi
kuitenkin tuhoon. Hänen luomiskautensa oli ly-
hyt: 1912 se alkoi novellikokoelmalla Den segran-
de Eros, ja viimeiset teoksensa, kolme näytelmää,
Schildt julkaisi 1923. Hänen lähtökohtansa ei ol-
lut tyypillisesti yläluokkainen, ja hän kokeili myös
kansankuvausta. Hänen keskeiset ongelmansa
olivat illuusioiden sortuminen, luomisvoiman eh-
tyminen ja ihmisten kovuuden ja karkeuden ai-
heuttama pessimismi.
Vielä 1922 Runar Schildt kirjoitti erinomaisen
näytelmän Galgmannen ('Hirsipuumies'), jossa on
vain kaksi henkilöä. Eversti Christoffer Toll on
kaikkeen väsynyt ja itseäänkin inhoava maail-
manmies, mamselli Maria hieno ja puhdas nuori
nainen ja rakkaudessaan valmis uhraamaan kai-
ken. Tämän hyvin kauniin näytelmän kirjoittaja
murtui kuten moni hänen luomistaan henkilöis-
tä. Schildtin kohtalona ei ehkä ollut niinkään ajan
kulttuurikriisi kuin omien sielullisten vaikeuksien
herättämä, itsemurhaan johtanut toivottomuus,
jota lisäsi tieto mielisairauden esiintymisestä su-
vussa ja siitä johtunut pelko.
Uutta elinvoimaa suomenruotsalainen kirjallisuus
sai jo 1920-luvulla modernismiksi sanotusta suun-
nasta, joka omaksuttiin Länsi-Euroopasta aikai-
semmin kuin suomenkielisellä taholla. Syventy-
mättä tämän monimuotoisen virtauksen juuriin
totean sen perustuneen muun muassa runoilija-
nakin merkittävän Friedrich Nietzschen vaati-
mukseen, että runoudessa tuli hyväksyä subjektii-
vinen tunne ja välitön kielenkäyttö. Tärkeät oli-
vat myös Sigmund Freudin havainnot sielunelä-
män tiedottomista aineksista, koska ne alkoivat
vaikuttaa ihmiskuvaan ja avasivat runoudessakin
uusia väyliä.
Suomenruotsalaisen modernismin ensimmäi-
nen suuri lyyrikko Edith Södergran (1892-1923)
oli Närpiöstä Pietariin muuttaneen mekaanikon
tytär, ja äidinkin ruotsinkielinen perhe oli lähtöi-
sin Suomesta. Käytyään koulua Pietarissa Edith
sairastui kuusitoistavuotiaana keuhkotautiin. Hä-
nen elämänsä oli hiljaista ja ankeaa: ellei hän ol-
lut parantolassa, hän asui äitinsä kanssa vanhas-
sa huvilassa Kivennavan Raivolassa, Karjalan
kannaksen eteläkolkassa, vaatimattomasti eläen,
jopa nälkää nähden, kissa lähes ainoana ystävä-
nä. Maailmankaupungissa Edith Södergran oli
kuitenkin saanut tärkeitä vaikutteita, ja Raivolan
huvilayhdyskuntakin oli kosmopoliittinen, mut-
ta pääasia oli, että nuoren runoilijan hyvä kieli-
taito avasi ovet kirjallisuuteen.
Edith Södergranin ensimmäinen runokokoel-
ma Dikter (1916) ei herättänyt paljon huomiota.
Sen vapaamittaiset runot olivat Helsingin kirjalli-
suudenystäville outoja, ja niihin suhtauduttiin
välinpitämättömästi tai pilkallisesti. Poikkeukse-
na oli runoilija Erik Grotenfeltin myötämielinen
arvostelu. Näin heikosti ymmärrettiin runoa, joka
osoitti kypsää mieltä ja stoalaista lujuutta ja oli
muodoltaan "välkkyvää värileikkiä" (Bo Carpe-
lan). Aikalaiset paheksuivat Edith Södergranin
subjektiivisuutta, mutta Carpelanin mielestä hä-
nen runojensa "persoonallinen, subjektiivinen
itseilmaisu on niin intensiivistä, että se yltää yleis-
pätevyyteen ja tasapainoon". Tähän paradoksaa-
liseen arviointiin voi hyvin yhtyä.
Lukijoiden olisi pitänyt havahtua jo kokoelman
ensimmäisestä runosta tuntemaan ihmeiden te-

Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva 1049
kijä (mukailen Uuno Kailaan käännöstä):
Näin puun joka oli kaikkia muita suurempi
ja täynnä käpyjä joihin ei ylettynyt;
näin suuren kirkon ovet avoimina
ja sieltä tulevat olivat kalpeita ja väkeviä
ja valmiita kuolemaan;
näin naisen hymyillen ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa onnestaan
ja näin että hän hävisi.
Kaiken tämän ympärillä oli kehä
jonka yli ei kukaan astu.
Edith Södergranin myöhemmissä runokokoel-
missa ilmaisu yhä kehittyi. Runoissa kuvastui
hänen suhteensa kuolemaan, joka tavoitteli hän-
tä, rakkauteen jota hän kaipasi, luontoon joka oli
hänelle kauneutta ja mystiikkaa. Elämänsä viimei-
sinä kuukausina hän sai mielenrauhaa Raama-
tustapa hänen kuolemansa jälkeen julkaistu runo
Landet som icke är ('Maa jota ei ole') alkaa runoili-
jan äidinkielellä:
Jag längtar tili landet som icke är,
ty allting som är, är jag trött att begära.
Mänen berättar mig i silverne runor
om landet som icke är.
Landet, där ali vär önskan blir underbart uppjylld,
landet, där alla vara kedjorfalla,
landet, där vi svalkar vär sargade panna
i mänens dagg...
Kaipaan maahan jota ei ole,
sillä mitään olevaa en jaksa haluta.
Kuu kertoo hopeaisin riimuin
maasta jota ei ole.
Maasta jossa toiveet täyttyvät suloisesti,
maasta jossa kahleet kirpoavat,
maasta jossa haavainen otsa viilenee
kuun kasteessa ...
Edith Södergran oli onnellinen siitä että hänen
"sisarensa", etevä kirjailija ja kriitikko Hagar Ols-
son (1893-1978) ymmärsi hänen runouttaan, mut-
ta vasta runoilijan kuoltua hänen säkeittensä ne-
rokkuus alkoi kirkastua muillekin. Moni pitää
Edith Södergrania vuosisadan merkittävimpänä
ruotsinkielisenä lyyrikkona.
Modernismi osoittautui sittemmin kasvualus-
taksi, joka tuotti suomenruotsalaisten pienessä
piirissä muitakin hyvin eteviä ja kultivoituneita
kirjailijoita ja runoilijoita. Suomen ruotsinkielisel-
le kulttuurielämälle on kunniaksi, että heitä ter-
vehdittiin jo ymmärtäen ja arvostaen. Gunnar
Björling (1887-1960) aloitti 1920-luvulla kiihkeä-
nä ekspressionistina ja kehittyi monen vaiheen
kautta sotien jälkeiseen kypsyyteensä. Hänen
vapaamittaiset, hyvin pelkistetyt, kirkkaat ja kau-
niit runonsa koskevat ihmisenä olemisen, luon-
non ja sen luojan arvoitusta tunnuksenaan:
"Olemme itsemme ja kaiken edessä, siitä nöyryys.
Meillä on elämän ongelma ja tehtävä, myös ru-
non."
Edith Södergranilla oli vaikutusta akateemik-
ko Rabbe Enckellin (1903-74) lyriikkaan, mutta
hän loi oman vapaamittaisen runonsa selkeine
kuvineen, joilla hän valaisee unelmien ja toden
suhdetta sekä "oikean ja väärän, voiman ja heik-
kouden ristiriitaa" (Bo Carpelan). Runodraamois-
saan Enckell hakeutuu antiikin Kreikan mytolo-
giaan. Vanha runoilija löysi onnea "kaikessa pie-
nuudessa piilevästä suuruudesta" ja tuli näin lähel-
le Aaro Hellaakoskea. Enckell oli myös proosa-
kirjailija ja taidemaalari.
Uuden hakijoita
ja Hellaakosken runous
Maalaisrahvaan kuvausten vastapainoksi syntyi
1920-luvulla myös suomenkielinen kirjailijaryh-

1050 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
mä, jonka tunnuslauseena oli ikkunoiden avaa-
minen Eurooppaan. Tätä eräiden albumien ja Tu-
lenkantajat-lehden mukaan "tulenkantajiksi" kut-
suttua ryhmää voidaan sanoa aloitteleviksi mo-
dernisteiksipa siihen luettavat lyyrikot ja proosa-
kirjailijat kokeilivat monenlaista ajassa liikkuvaa.
Ketkä tulee lukea tulenkantajiin, on osittain kiis-
tanalaista, kuten heitä tutkinut Kerttu Saarenhei-
mo osoittaa, mutta varmimmin tähän ryhmään
kuuluvat lyyrikot Katri Vala, Elina Vaara, Lauri
Viljanen, Uuno Kailas ja Yrjö Jylhä, proosakir-
jailijoista Olavi Paavolainen ja Mika VValtari.
Tulenkantajien virittävillä keskusteluilla oli
osuutta heihin luettujen kirjailijoiden taiteellisiin
voittoihin. Nuoruudessaan 1920-luvulla he ihai-
livat junaa ja muita koneita, kaupunkien sähköva-
loja, joita nähtiin varsinkin ulkomaiden metro-
poleissa, elokuvia ja filmitähtiä, jazzia ja tangoa,
baareja ja yöklubeja, vanhaa Pariisia ja nuorta
New Yorkia. Kaiken tämän ja paljon muuta aina
saksalaista alastomuusliikettä myöten vyörytti
suomalaisten lukijoiden eteen Olavi Paavolainen
(1903-64) teoksessaan Nykyaikaa etsimässä (1929),
joka herätti ihastusta ja hilpeyttä, jopa hieman
kauhuakin.
Kivennavalla syntynyt Olavi Paavolainen kuu-
lui etevään karjalaissukuun mutta oli kultivoitu-
neena maailmanmiehenä ja suurena snobina kau-
kana Kannaksen peltoja viljelevästä rahvaasta.
Hän oli äsken mainitun kirjansa ansiosta "tulen-
kantajien keulakuva" ja enemmän esseisti kuin
runoilija. Paavolaisen myöhemmistä teoksista
merkittävin oli Kolmannen valtakunnan vieraana
(1936). Se on terävää kulttuurin, politiikan ja pro-
pagandan tarkastelua, jokseenkin murhaava kan-
sallissosialismin ja Hitlerin analyysi. Kun Paavo-
lainen ei osoittanut kaikkea sormellaan vaan jätti
päätelmiä lukijan tehtäväksi, monet erehtyivät
luulemaan, että hän ihaili natseja. Sotien jälkeen
Paavolainen jäi kovin yksinäiseksi, kun hänen
väitettiin ajanmukaistaneen sodanajan päiväkir-
jaansa Synkkä yksinpuhelu (1946).
Suomenkielisistä lyyrikoista oululainen Aaro Hel-
laakoski (1893-1952) oli jo 1920-luvulla merkittä-
vimpiä, uudistaja hänkin vaikka ei kuulunut tulen-
kantajiin. Hän toimi luonnonhistorian ja maan-
tiedon opettajana Helsingissä ja väiteltyään toh-
toriksi 1928 myös maantieteen dosenttina. Geo-
morfologian tutkijana, etenkin Saimaan kehityk-
sen selvittäjänä Hellaakoski oli etevä tiedemies.
Taiteista häntä viehättivät maalaus, jota hän har-
joitti itsekin, ja kuvanveisto, mutta eniten sentään
kirjallisuus. Hän julkaisi 1916-28 kuusi runoko-
koelmaa ja vähän proosaakin, mutta keskittyi sit-
ten toistakymmentä vuotta tieteeseen ja opetta-
miseen.
Hellaakosken runoilijankuva selkiytyi 1920-lu-
vulla hitaasti, yksilöllisenä, voimakkaasti miehi-
senä, joskus kylmän älyllisenä mutta täynnä in-
tohimoista pyrkimystä ihmisen ja maailmankaik-
keuden suhteen tulkitsemiseen.yfläj&d/i-kokoelma
(1928) ilmaisee vihdoin vapautumista, lämpöä ja
avioliiton tuottamaa iloa. Hellaakosken puoliso
Lempi Aaltonen oli kuvanveistäjä Wäinö Aalto-
sen kaunis sisar, ja langokset olivat läpi elämän
läheiset ystävät ymmärtäessään hyvin myös tois-
tensa taidetta. Jääpeilissä on kuuluisa, salaperäi-
nen Hauen lauluja, myös Pyhät päät. "Kansakun-
nan kaapin päällä näätkös päitten riviä!" Koko-
elman kaunein runo lienee alkuun sijoitettu Ke-
väinen junamatka:
Trolliusten vasarat
silmiäni takovat
hoi
mies herää/
kevät tekee terää

Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva
1051
juna juoksee jyskyttäin
halki kenttäin vihreäin
rentukoita
kulleroita
kevään kultavasaroita
valkoisessa harsossaan
tuomet tanssii syliin
pian
pian joudutaan
kukkivihin kyliin
Toinen maailmansota ja Suomen joutuminen
siihen vei Aaro Hellaakosken pelottavaan sielul-
liseen kriisiin, josta hän vaivoin selviytyi. Hän oli
pohjattoman pessimistinen ja uskoi Suomen tu-
houtuvan. Sotaa seurasi runoilijan jyrkille mie-
lenliikkeille ominainen vastavaikutus: hän heit-
täytyi äärivasemmiston kannattajaksi, mutta pää-
tyi pian pitämään tätä suuntaa hedelmättömänä
ja palasi yksinäisyyteensä. Hänellä oli toki aina
tukenaan rakastava, voimakas puoliso, jonka Un-
to Kupiainen katsoo pelastaneen sodan aikana
Hellaakosken mielenterveyden, ja uskollinen tai-
teilijaveli Wäinö Aaltonen.
Runoilija Aaro Hellaakosken uusi nousu alkoi
kokoelmista Uusi runo (1943) ja Huojuvat keulat
(1946), joita seurasi kolme muuta 1949-53. Täy-
teen, huimaavaan korkeuteensa hänen taiteensa
kohosi kokoelmassa Sarjoja (1952). Jokainen sen
säkeistö on mestariteos, Kupiaisen sanoin: "Ra-
kenteeltaan ja viritykseltään se on nerokkainta ly-
riikkaa, mitä suomen kielellä vielä koskaan on ...
kirjoitettu." Runojen muoto on mestarin työtä,
Hellaakoski käyttää loppusointua vapaasti, ja
rytmikin vaihtelee mutta on enimmäkseen hyvin
levollinen paitsi silloin kun runossa on voimakas
jännite.
Sarjoissa Hellaakoski on vapautunut tuskasta
ja epävarmuudesta, kaikesta turhan tavoittelus-
ta, hän kuuntelee rauhassa sielunsa ääntä ja en-
nen kaikkea luontoa. Se on hänelle tiedemiehe-
nä perin pohjin tuttu, ja runoilijalle se on osa
hänestä itsestään siihen tapaan kuin Kiinan van-
hoilla mestareilla. Yli tuhannen vuoden takaa
tulee mieleen Liu tsung-jyan, jonka runon Vanha
kalastaja Eino Tikkanen on suomentanut. Näyt-
teeksi Hellaakosken parhaasta kokoelmasta valit-
sen katkelman sarjasta Ikuisuudenmatala. Nuoren
mielen retkeä äärettömyyden oville kuvaa siinä
pohjalaisin sanoin kerrottu purjehdus silakan-
pyyntiin kauas Pohjanlahden paunoille. Ollaan
jo kotimatkalla Ikuisuudenmatalasta:
Eikä hän huomaa: jo maa lähenee,
ulkopauhoilla humahtelee
purku, ja karikot vaahtoavat
niinkuin on niitten tavat.
Sadetta vihmoo. Vihuri soi.
Isä on siirtynyt ruorin varteen,
vaari nukkunut. Poikanen voi
miettiä sitä ja miettiä tätä,
mutta ei paina hätä.
Olkoon myrskyjä lyököön sää nyt,
pojan on kuin hän muualla ois.
Hän on johonkin iäksi jäänyt
palaamatta pois.
Muita sotienvälisen ajan lyyrikoita
Kansanrunouden tutkija Martti Haavio, Yläneen
kirkkoherran poika, käytti runoilijana romantti-
sen vanhan Tallinnan Mustapäiden talosta otta-
maansa nimeä P. Mustapää. Hän julkaisi 1920-
luvulla kaksi runokokoelmaa mutta keskittyi sit-
ten Hellaakosken tavoin tutkimustyöhön, kunnes
sota ja sen Suomelle aiheuttamat menetykset
kirvoittivat 1945 julkaistun merkittävän kokoel-

1052
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
man Jäähyväiset Arkadialle. Siihen liittyi myöhem-
min kaksi muuta runokokoelmaa, mutta kaiken
kaikkiaan Mustapään runotuotanto on niukkaa.
Luonteeltaan se on hyvin akateemista, viittauk-
sia klassilliseen antiikkiin on paljon, ja rakkau-
den ja harmonian kaipuuta verhoaa hieno, äly-
käs huumori.
Itähämäläisen Uuno Kailaan, alkuaan Salosen
(1901-33), lyriikkaa hallitsevat ahdistavat voimat.
Runoilijaa vaivasi syyllisyydentunto, johon oli
monia aiheita kuten vihamielinen suhde isään,
ja lapsuudenkodista omaksuttu uskonto vain sy-
vensi ahdistusta. Kailas sairasti skitsofreniaa ja
vihdoin myös keuhkotautia, johon hän kuolikin
nuorena. Hänen runoissaan vallitsee ääretön jän-
nite: rauhan ja sovituksen kaipaus kuoleman kam-
moa ja syyllisyyttä vastaan. Vahvoja sielullisia
rasitteita oli myös Kaarlo Sarkialla, alkuaan Sulin
(1902-45), joka syntyi Satakunnan maalaisköy-
hälistöön mutta saattoi sentään lukea ylioppilaak-
si. Hänkin sairasti keuhkotautiapa pasifistina hän
kärsi sodista, vaikka ei sairaana joutunut niihin
mukaan. Sarkia oli harvinainen muodon taitaja,
jonka runot ovat kauniita ja viimeisteltyjä.
Toisella tavoin sota ruhjoi Yrjö Jylhää (1903-
56), joka oli terve ja reipas urheilun harrastaja
mutta silti herkkä ihminen ja runon taitajana vir-
tuoosi, hyvin ansioitunut myös lyriikan suomen-
tajana. Sota piteli Jylhää armottomin kourin:
komppanianpäällikkönä Taipaleenjoella hän jou-
tui taistelemaan talvisodan kovimmillaan. Rinta-
maupseerin kokemuksista syntyi Kiirastuli (1951),
runomuotoinen tilitys ihmisen suhteesta velvol-
lisuuteen ja kuolemaan. Jylhän runoissa koros-
tuu rakkaus aseveljiin ja isänmaahan, vihaa niis-
sä ei ole.
Katri Vala eli Karin Alice VVadenström, aviolii-
tossa Heikel (1901-44), metsänhoitajan tytär, josta
tuli vasemmistolainen runoilija, asettui 1930-lu-
vulla inhimillisyyden ja rauhan nimessä fasismia
ja militarismia vastaan ja vaikutti vasemmisto-
radikaalin kirjailijaryhmän Kiilan syntyyn. Es-
panjan sodasta lähtien lasten kohtalo sodan ja-
loissa oli runoilijalle äitinä erikoisen kipeä. Toi-
sen maailmansodan aikana Katri Vala julkaisi
viimeisen runokokoelmansa Pesäpuu palaa (1942),
kiihkeän ja syvästi humaanin vetoomuksen äitien
ja lasten puolesta. Sitten "runoilijoiden tauti"
keuhkotuberkuloosi vei hänetkin. Katri Vala oli
varhaisin merkittävä suomenkielinen vapaan
runomitan käyttäjä.
Nuorison kirjallisuus ja pakinat
Nuorisonkirjallisuus lisääntyi itsenäisessä Suo-
messa nopeasti. Sen etevin edustaja oli sotienvä-
lisenä aikana Anni Swan (1875-1958), vuodesta
1907 runoilija Otto Mannisen puoliso, joka kir-
joitti aluksi runollisia ja kauniita, usein symbolis-
tisia satuja ja myöhemmin kertomuksia koulu-
ikäiselle nuorisolle. Parhaina tekijä piti aiheelli-
sesti romaanejaan Pikkupappilassa (1922) ja Ulla
ja Mark (1924). Maija Lehtonen osoittaa että näi-
den kertomusten päähenkilö Ulla on Anni Swa-
nin omakuva, ja molemmissa on muistumia hä-
nen lapsuudestaan, Pikkupappilan miljöössä Va-
najasta, jossa Swanin perhe asui jonkin aikaa, Ul-
lan ja Markin taas Lappeenrannasta.
Sukumuistoillakin on osuutensa Anni Swanin
kirjoissa: hän polveutui pohjalaisista pappissu-
vuista ja aatelisista von Esseneistä. Etenkin Ulla-
kirjoissa on kulttuurihistoriallisesti arvokkaita ja
samalla kodikkaita, taitavasti piirrettyjä laatu-
kuvia, joiden ansiosta ne ovat aikuisellekin haus-
kaa lukemista. Tuntee olevansa hyvässä ja hienos-
sa seurassa, kun ylhäinen, älykäs ja hyväntahtoi-
nen neiti Kristiina Blylodh tulee vieraaksi pikku-
pappilaan: "Pastori itse ohjasi vanhaa, hidasta
Liinaharjaa. Hänen rinnallaan istui suorana van-

Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva 1053
ha nainen." Anni Swanin romantiikka ja huumo-
ri olisivat viihdyttävää luettavaa myös nykyajan
nuorille ja vanhemmillekin, mielellään historialli-
sin selityksin varustettuna.
Vasta 1900-luku toi pakinan suomenkieliseen
kirjallisuuteen. Sen varhaisin mestari oli Päivä-
lehden Teemu alias Eino Leino. Hän kirjoitti
sittemmin Helsingin Sanomiin, ja työtä jatkoi
samassa lehdessä Tiitus, porvarilliselta nimel-
tään Ilmari Kivinen (1883-1940). Hänen ai-
hepiirinsä on vaihteleva kuten ainakin lehti-
pakinoitsijan, mutta etenkin liikemies Aukusti
Bartholomeus Kenosen rehevä nousukashah-
mo huvittaa sukupolvesta toiseen. Helposti in-
nostuvan Kenosen huikeimpia seikkailuja oli
joutuminen vahingossa suurmiehen hautajais-
saattoon. Kenosen haudalla osoittama lohduton
suru teki hänestä muistomerkkitoimikunnan
arvovaltaisen jäsenen. Luullessaan kuolevansa
pieneen kuumeeseen herra Kenonen kaavaili it-
selleenkin hautakiven, johon oli määrä hakata
Adlercreutzin ylväät sanat Hannu Munterista:
"Hän oli suomalainen".
Kersti Bergroth, avioliitossa Matson (1886—
1975), oli kotoisin Viipurista ja tunsi hyvin lähi-
seudun maalaiskansan. Hänen Antreaan sijoi-
tettujen näytelmiensä Anu ja Mikko (1932) ja
Kuparsaare Antti (1956) suvista tunnelmaa ko-
rostavat karjalanmurre ja viisas huumori. Kersti
Bergroth kirjoitti paljon muutakin kuten nokkelia
ja hauskoja koululaiskertomuksia Mary Marckin
nimellä, ja todellinen mestari hän on pakinoitsi-
jana, nimimerkkinään Tet. Hänen älykäs huumo-
rinsa valloittaa vuosikymmenien takaa tekijän las-
kiessa leikkiä miesten tärkeilystä ja poikamaisesta
paheellisuuden ihailusta, naisten itsetehostukses-
ta ja lapsellisuudesta, aina ystävällisesti hymyil-
len. Tet kujeilee paljon myös omalla kustannuk-
sellaan.
Uuden Suomen pitkäaikainen pakinoitsija Ol-
li, professorin arvonimen saanut maisteri Väinö
Nuorteva (1889-1967), teki älykästä pilaa ihmis-
ten tärkeilystä ja teeskentelystä, virkavaltaisuudes-
ta ja erilaisista muoti-ilmiöistä. Poliittisesti Olli oli
kaukana oikealla. Hän oli parodian mestari, jon-
ka huippusaavutuksia on verraton ooppera Niin-
kuin salama, mutta hän viljeli myös harmitonta
arkihuumoria muun muassa maalaisia kuvates-
saan. Ollin pakinakieli oli varsinkin "Eturientolan
erikoisuuskirjeenvaihturin" uutisissa koomisesti
tyyliteltyä ja nerokkaan virheellistä. Siten hän tu-
li tahtomattaan istuttaneeksi kieleen ainakin sana-
hirviön "uutisoida".
Suuria kertojia sotienjälkeiseltä ajalta
Mika Waltari (1908-79) kuului tulenkantajiin
joukon nuorimpana, julkaisi useita romaaneja
ja näytelmiä jo ennen sotia ja herätti syntype-
räisenä helsinkiläisenä huomiota kaupunkilais-
aiheillaan. Pääteoksensa Sinuhe, egyptiläinen
hän julkaisi 1945. Sitä seurasi useita laajoja
historiallisia romaaneja. Waltari on pitkien ta-
rinoiden kertoja, jonka mielikuvitus on rikas,
esitystapa humoristinen tai haikea, joskus sen-
timentaalinen. Historiallisiin romaaneihin hän
hankki paljon tietoa lukemalla sekä museoihin
ja paikkoihin tutustumalla. Kymmenille kie-
lille käännetty Sinuhe on saanut tunnustusta
egyptologeilta, ja se on kaiketi paras Waltarin
romaaneista. Etupäässä siihen perustui myös
hänen kutsumisensa Suomen Akatemian jäse-
neksi.
Waltarin laajan tuotannon heikkoutena on tiet-
ty kaavamaisuus, aina sama eleginen filosofoin-
ti ja hieman pinnallinen ihmiskuvaus. Naisia on
yleensä vain kahta tyyppiä: hyvin hyvä ja hyvin
paha nainen. Miehillä on enemmän ulottuvuuk-

1054 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
sia, mutta jaloluonteinen, ruhtinassukuun kuulu-
va, asemastaan syrjäytetty ylimys toistuu kuten
myös Sancho Panzan tyyppinen palvelija, raaka
ja kova soturi ja salakavala pappisruhtinas. So-
danjälkeistä Eurooppaa kuvailevassa matkakir-
jassa Lähdin Istanbuliin (1948) Waltari on suuresti
edukseen älykkäänä ja laajatietoisena humoris-
tina. Välitöinään hän kirjoitti hyviä salapoliisiro-
maaneja, joissa lukijaa huvittavat äreän humo-
ristinen komisario Palmuja katupoikamainen et-
sivä Kokki, sekä filmikäsikirjoituksia ja muuta-
kin viihdettä.
Urjalassa syntynyt Väinö Linna (1920-92) oli kir-
jailijaksi ryhtyessään tamperelainen tehdastyö-
läinen ja kuollessaan akateemikko. Hänen tur-
haan väheksytty varhaistyönsä romaani Musta
rakkaus (1948) on vaikuttava kertomus mustasuk-
kaisuudesta. Tuntematon sotilas (1954), romaani jat-
kosodassa taistelleen konekiväärijoukkueen mie-
histä, teki Linnasta kansallisen suurmiehen, mut-
ta varsinkin aluksi kirja herätti myös kritiikkiä rea-
lisminsa ja lievähkön mutta monia lukijoita suu-
tuttaneen tendenssin takia.
Enimpien upseerien suhde miehistöön on näet
Linnan romaanissa kireä tai teennäinen, ja kir-
jan miltei ainoan lotan kuvaus on häpäisevä. Vas-
taavalla tavalla Linna luo myöhemmässä romaa-
nissaan vastenmielisen kuvan jääkäriupseerista.
Selityksenä lienevät vasemmistolaiset ennakko-
luulot, vaikka kirjailija tuskin tarkoitti kaikkia
henkilöitään tietyn ryhmän tyypillisiksi edusta-
jiksi. Antti Rokan hahmon hän kuitenkin kertoi
luoneensa Etelä-Karjalan soturien kunniaksi.
Väinö Linna ei tuntenut koulunkäyneiden ih-
misten mentaliteettia ja kuvasi heitä puisevasti,
mutta sitä elävämpiä ovat kansanmiehet, joiden
yksilöllisyyttä korostavat murreasuiset repliikit.
Koskela ja Hietanen ovat hyvin lähellä ihmisen
ja sotilaan ihannetta. Muuten Linna kertoo sodas-
ta kuten vain mukana ollut osaa, realistisesti ja
asiallisesti. Samassa pataljoonassa palvellut vaka-
va Vetelin isäntä Yrjö Torppa totesi yksikantaan:
"Se on justhan niinkö meirän porukan sota oli!"
Miehistön ja aliupseerien suhtautumistavasta Lin-
na kertoo niin pätevästi, että Tuntematonta soti-
lasta on käytetty sotilaspsykologian oppikirjana.
Huumori keventää romaania olennaisesti, Linna
tunsi leikinlaskun arvon sodan kovassa todelli-
suudessa.
Tuntematonta sotilasta on yritetty käyttää Vän-
rikki Stoolin tarinoiden arvon vähentämiseen,
mutta se on sotaromaaniksi patrioottinen, mel-
kein kuin "Vänrikkien" täydennys. Linnan asian-
tuntemus on tosin verrattomasti parempi. Omaan
kansaan hän suhtautuu yhtä ihailevasti kuin Ru-
neberg vaikka osaksi eri perustein, ja Linnan rin-
tamamiehistä luoma kuva auttaa ymmärtämään
suomalaisten torjuntavoittoja. Kaikki upseeritkin
ovat hyvin urhoollisia. Sodan ihannointi on Lin-
nalle silti vierasta, ja Rokan tappaessa konepis-
toolillaan kymmeniä vihollisia kertoja säälii hei-
tä vaikka ihailee saarrostusyrityksen torjumista.
Seuraavaksi tehtäväkseen Väinö Linna otti suu-
ren romaanin kansalaissodasta ja sen seurauksis-
ta, osaksi kai selvittääkseen aiheen ongelmat itsel-
leen. Kolmiosainen Täällä Pohjantähden alla
(1959-62) on pääosiltaan historiallinen romaani,
jonka rakentamiseen Linna käytti muistitietoa ja
paljon kirjallisuutta. Vielä ei tosin ollut saatavis-
sa Viljo Rasilan kirjoja torpparikysymyksestä eikä
tutkijaryhmän teosta punaisten historiasta. Olisi
väärin suomia Linnaa virheistä, jotka hän olisi
välttänyt lukemalla myöhemmin ilmestyneitä
teoksia, mutta ei liioin pidä luulla "Pohjantähteä"
tyhjentäväksi dokumentiksi kansalaissodasta.
Jaakko Paavolaisen vähän myöhemmät, objek-
tiiviset teokset punaisesta ja valkoisesta terrorista
tukevat kyllä siltä osin Linnan luomaa kuvaa.

Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva 1055
Täällä Pohjantähden alla on ennen kaikkea tai-
deteos, tutkielma ihmisten kohtaloista liian suu-
rissa tapahtumissa, joihin he eivät voi vaikuttaa
paljoakaan. Siinä on unohtumattomia henkilöi-
tä: ahkera ja rehellinen torpparipari Jussi ja Alma,
viljelijänä ja soturina yhtä uskollinen Akseli,
hienoluonteinen Elina ja viileän älyn edustajat
Otto ja Janne Kivivuori. Erikoista hellyyttä kir-
jailija tuntee avutonta Leppäsen Preetiä kohtaan
ja samoin lukijakin siitä alkaen kun Preeti perii
kolme munimatonta kanaa ja ilahtuu: "Rupee
oleen vähän to ta elukkaakin." Preeti on parhaita
ihmisiä ja poliittisestikin maltillinen: "Täytyy
meitin tämmösten miesten vähän olla kallellansa
niin kun sinnepäin."
Väinö Linnan huumori on Pohjantähdessä re-
hevää ja monipuolista. Se menee farssiksi hänen
kuvatessaan lapualaismielistä opettajaa, jolla on
"suomalaisen talonpojan kourrra", tai kulkukaup-
piasta, jonka suusta Lakeuden ääni kaikuu jyl-
hänä: "Min oon sitä mieltä, ettei valakoonen mies
voi olla oikeuren eres punaasen syytöksistä", mut-
ta lukija myhäilee mukana. Linna hymyilee myös
entiselle punapäällikölle Akselille, kun kommu-
nisti Hellberg "tulee tänne Venäjältä saakka vete-
leen toisten torppia", Akselilla kun on jo kaksi
itsenäisinä taloina. Huumori ja lämmin inhimil-
lisyys ovat Väinö Linnan voimanlähteet, mutta
kerronta on joskus vanhanaikaisen osoittelevaa,
lukija älyäisi vähemmästäkin.
Väinö Linnan suurten romaanien on sanottu
lääkinneen vuoden 1918 ja jatkosodan jättämiä
traumoja, mutta niiden on myös epäilty johtaneen
vasemmistolaisiin harhakäsityksiin. Jos lukija us-
koo Linnan kertovan lopullisen totuuden histo-
riasta, hän joutunee pari piirua liikaa vasemmal-
le. Mutta kun ajatellaan kansalaissodan tapahtu-
mista varhemmin luotua julkista kuvaa tai jatko-
sodan ajan propagandaa, Linna edisti paljon ta-
sapuolisemman käsityksen syntymistä. Tämä li-
säsi hänen kirjojensa kansallista arvoa niiden il-
mestyessä. Nykyään on parasta lukea niitä taide-
teoksina ja nojautua muuten historiantutkimuk-
seen, mutta sillekin Väinö Linna osoitti tärkeitä
aiheita.
Tamperelaisen työmiehen poika Lauri Viita
(1916-65) oli käynyt keskikoulun mutta työsken-
nellyt rakennuksilla, joten hänetkin on tapana
lukea työläiskirjailijaksi. Hän sai tunnustusta ru-
nokokoelmastaan Betonimylläri (1947), jonka
muoto on onnistunut ja ajatukset itsenäisiä. Krii-
tikoille ongelmia tuottanut saturunoelma Kuku-
nor (1949), "viehättävä rakkausruno ja tietyn elä-
mänkauden eheän onnen tunnustus" (Kaarlo
Marjanen), sisältää omaperäistä idealismia leikki-
vässä ja kuulaassa muodossa. Viidan pääteos on
humaani ja elävä romaani Moreeni (1950), työläis-
perheen kuvaus Tampereen Pispalasta, mihin si-
sältyy myös kertomus vuoden 1918 tapahtumis-
ta. Asiaa siinä on vähän liikaakin. Lauri Viita kuoli
liikenneonnettomuuden seurauksiin toipuessaan
sairaudesta, uuden luomiskauden kynnyksellä.
Perinteistä kansankuvausta edustaa Kalle Pääta-
lo (1919-2000) Taivalkoskelta, metsätyömiehen
poika, joka työskenteli itsekin jätkänä, luki kol-
missakymmenissä rakennusmestariksi mutta jät-
täytyi 1963 vapaaksi kirjailijaksi. Päätalo julkaisi
nelisenkymmentä romaania, joista on otettu mah-
tavia painoksia. Kirjat ovat etupäässä tekijän
omaa elämäkertaa, mutta niissä on kuvattuna
myös suku ja tuttavat, koko Taivalkosken pitäjä
ja miltei kaikki muukin, mitä kirjoittaja on koke-
nut, nähnyt ja kuullut. Tyyli on kansanmiehen
koristelematonta kerrontaa, sanonta osittain mur-
teellista ja usein raakaa mutta ei enempää kuin
totuus vaatii.
Pelkistäminen tai tuntuva tiivistäminen ovat
Päätalolle tuntemattomia käsitteitä; hän kirjoittaa

1056
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
niin yksityiskohtaisesti ja arkisesti, että muutakin
lukenut ihminen voi tuskastua. Mutta Kalle kir-
joittikin kansanihmisille, etenkin pohjoissuo-
malaisille, ja sieltä helähti vastakaiku kirkkaana.
Suurten muutosten aikakaudella Päätalon romaa-
nien lukijat ovat löytäneet niistä oman elämänsä,
tunteensa ja ajatuksensa, saaneet lohtua vaikeuk-
siinsa ja kalvavaan tunteeseen, jota kaikki tämä
uusija vieras aiheuttaa. Kalle Päätalo on rakastettu
kirjailija, ja moni ilahtui kuullessaan hänen 1978
saamastaan professorin arvonimestä. Esteetikot
pohtikoot, ovatko Päätalon kirjat taidetta, mutta
paljon hänellä oli annettavaa kansalle, joka ei viit-
sisi lukea muunlaisia kirjoja.
Viipurissa syntynyt ja Oulussa evakkona kasva-
nut Paavo Rintala (1930-99), joka oli menettä-
nyt sodassa isänsä, ei rakastanut sotaa eikä milita-
rismia, ja näitä tuntojaan hän pohti monessa kir-
jassaan. Jo tuoreutensa vuoksi erinomainen on
romaani Pojat (1958), kertomus jatkosodan ajas-
ta oululaisten, varsinkin Raksilan kaupunginosan
köyhien poikien silmin. Oulussa oli jyrkkää hen-
keä oikealla ja vasemmalla, lestadiolaisuus pai-
noi kaupunkiin oman leimansa, ja sodan aikana
Oulu sai lisäväriä läpikulkevista saksalaisista so-
tilaista, joilla oli siellä vakinaistakin miehistöä.
Oululaisten elämän monitahoinen jännite kuvas-
tuu romaanissa nuoren ja viattoman mutta tietoa
ja kokemuksia janoavan Kaarelan Immon näke-
mänä.
Uuden mestariteoksen Paavo Rintala julkaisi
jo 1959. Koma.ani Jumala on kauneus on vapaa tut-
kielma taidemaalari Vilho Lammesta ja hänen yk-
sinäisestä painiskelustaan elämän ja taiteen on-
gelmien kanssa. Lammen omakuva puhuu Rin-
talan tulkitsemana: "Kaikille kaikkina aikoina. Ja
moukilta iäti salassa ... Kauneus on kuolematon.
Minä olen noutanut sen tauluihini suoraan Kau-
neuden Valtakunnasta." Rintalan nerokkaan kir-
jan luettuaan katsoo kauan Lammen tauluja, var-
sinkin uskomattoman kaunista Raitaa. Sivuutan
tässä Rintalan monet muut merkittävät teokset;
jo kahdella nuoruudentyöllään hän hankki itsel-
leen pysyvän maineen.
Suomen saamelaisten rikasta suullista perinnettä
kuten tarinoita, historiallista muistitietoa ja joikuja
on tallennettu lähinnä vasta 1900-luvulla ja täy-
sin pätevästi vasta sen jälkeen kun akateemista
koulutusta saaneita saamelaisia on ollut mukana
työssä. Kirjoitettu saamenkielinen kaunokirjalli-
suus on melko nuorta mutta silti huomionarvois-
ta. Hyvä suomennettu antologia Skabmatolak (Tu-
lia kaamoksesta', 1974) sisältää muun muassa uts-
jokelaisen kansakoulunopettajan Aslak Guttor-
min (1907-92) koruttoman kauniita ja havain-
nollisia runoja ja kertomuksia Tenon jokilaakson
luonnosta ja saamelaisten elämästä. Idyllisen su-
vinen Reätkanjar-Juoksa ('Katajaniemen Joose') ja
Muhtum skabmaidja ('Muuan kaamosilta'), täyn-
nä talviyön kylmyyttä ja taistelua susien kanssa,
voittavat suomalaisten kirjailijoiden parhaatkin
Tunturi-Lapin kuvaukset. Tenon ihanan laakson
nähneelle Guttormin kertomukset ovat kuin tai-
vaan lahja.
Syvälle luotaavaa
kirjallisuutta ruotsin kielellä
Suomenruotsalaisista kirjailijoista mainitsen vie-
lä kaksi vanhemman polven edustajaa. Psykiatri
Oscar Parlandin (1912-97) kaunokirjallinen tuo-
tanto ei ole runsas, mutta siihen sisältyvät viehät-
tävät romaanit Den förtrollade vägen (Lumottu tie,
1953) ja Tjurens dr (Härän vuodet, 1962) pienestä
Riki-pojasta ja hänen ympäristöstään. Parlandin
suvun juuret olivat etupäässä saksalaiset ja venä-
läiset, ja hän eli varhaislapsuutensa Viipurin pi-

Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva 1057
täjässä. Suvussa puhuttiin saksaa, ruotsia, venäjää
ja ranskaa, ja ympäristö oli suomenkielinen. Vii-
purista Terijoelle vallitsi värikäs ja romanttinen
kielten ja kulttuurien sekoitus, joka on vaikutta-
nut moneenkin suomenruotsalaiseen kirjailijaan,
ja taustalla oli keisarin Venäjän kuohuva, moni-
kulttuurinen pääkaupunki.
Parlandin romaanit ovat kertomus sielusta si-
ten kuin se kuvastuu lapsen elämyksissä ja kuvitel-
missa. Ne pohjautuvat kirjailijan lapsuuteen, mut-
ta kuten hän sanoo: "Maisema, jossa muiston tie
kiemurtelee, tuntuu yhä enemmän fantastiselta
ja epätodennäköiseltä. En tiedä enää mikä on
muistoa, runoa tai unta." Rikin maailmaa hallit-
sevat Jumala ja Isoäiti, joka on salaperäisessä yh-
teydessä Jumalaan ja joskus miltei häntä mahta-
vampi. Härän vuosi on 1918, kansalaissodan vuo-
sija Rikin elämää varjostaa pelottava Härkä, joka
on samalla Raamatun Baal ja vaatii ihmisuhreja.
Isoäidin pyhällä kirjalla on kaikin puolin suuri
osuus Rikin sielunmaisemassa. Oscar Parland oli
pätevä lapsensielun tuntijaja suuri runoilija, omaa
laatuaan ainakin Suomen kirjallisuudessa.
Filosofian tohtori vapaaherra Bo Carpelan (syn-
tynyt 1926), joka väitteli 1960 Gunnar Björlingin
runoudesta, on itsekin herkkä taiteilija, kieltä ja
ilmaisua etevästi kehittänyt lyyrikko. Carpelanin
vapaamittaisten runojen kieli ja rytmi ovat kau-
niit, kuvat persoonallisia, usein vaikeita tulkita.
Hänen runonsa olivat kauan tummaa ja raskasta
oman sielunmaiseman kuvailua, jossa Nils-Börje
Stormbom näkee sodan ja väkivallan varjoja, eh-
kä myös vanhan kulttuurin kuihtumisen aiheut-
tamia ristiriitoja. Myöhemmin Carpelan on ha-
keutunut etsimään rauhaa ja turvallisuutta arki-
elämän "pienistä asioista", läheisten ihmisten rak-
kaudesta ja Björlingin ja Rabbe Enckellin tavoin
myös luonnosta, "airon loiskeesta aamun-
kirkkaalla järvellä" (Stormbom).
Bo Carpelanin tuotannossa ovat romaanit nous-
seet ajan mittaan etualalle. Vandrande skugga (Kul-
keva varjo, 1977) on monipohjainen rikostarina
kuvitteellisesta pikkukaupungista, Urvoind (1993)
eri aikatasoissa liikkuva tutkielma ihmisistä ja hei-
dän suhteistaan. Romaanien psykologia tuo mie-
leen Dostojevskin, mutta niiden muoto on kiin-
teä ja moderni, oivallukset Carpelanin omia. Axel
(1986) on kertomus tekijän isosedän Axel Car-
pelanin ja Jean Sibeliuksen ystävyydestä. Yksi-
näinen ja sairas mutta kultivoitunut Carpelan
ymmärsi mestarin musiikkia paremmin kuin ku-
kaan muu aikalainen ja oli hänelle tärkeänä tu-
kena. Bo Carpelanin dokumentteihin nojautuva
romaani on saanut suurta tunnustusta myös Ruot-
Muumipeikot ja viihdekirjallisuus
Omaa taidelajiaan edustaa professori Tove Jans-
son (1914-2001), jonka vuodesta 1945 ruotsiksi
kirjoittamat sadut ystävällisistä muumipeikoista
lumosivat nuoret ja vanhat. Tekijän persoonalli-
set piirrokset lisäävät kirjojen viehätystä mutta
enemmän sentään kirjallinen kerronta, jossa on
paljon viisautta, kaunista huolenpitoa heikoista
ja aroista ja leppoisaa huumoria. Verraton on esi-
merkiksi kertomus, jossa muumit saavat ihmis-
ten hätääntyneistä puheista sen käsityksen, että
lähestyvä joulu on jokin pelättävä olento.
Seikkailunhaluinen Muumipappa ja huolehti-
va Muumimamma, pahankurinen pikku Myy,
yksinäisyyttä rakastava Nuuskamuikkunen ja
muut Tove Janssonin hahmot ovat lukematto-
mien käännösten ansiosta maailmankuuluja. Hän
julkaisi satuja myös sarjakuvina, ja myöhemmin
"muumituotantoa" on jatkettu teollistuneessa
muodossa, joka on joskus vieras satujen hengel-
le. Yhtä kaikki on liikuttavaa nähdä nuorten mutta

1058 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
näöltään aikuisten japanilaisten hakeutuvan kesä
kesältä "Muumimaailmaan", Naantalin Kailon
saareen. Heidän kotimaassaan on tehty muu-
meista piirrettyjä elokuvia, jotka ovat ilmeisesti
osuneet japanilaisten sydämeen.
Populaari- eli viihdekirjallisuuden ja taiteen raja
on häilyvä, ja otaksun että joku voi lukea esimer-
kiksi Mika Waltarin tuotannosta viihteeseen muu-
takin kuin salapoliisikirjat ja romaanin Ihmeelli-
nen Joosef. Kolmen suositun naiskirjailijan tuotan-
to kuulunee viihteen puolelle. Sotien välisenä ai-
kana kirjoitti opettaja, kotiseutuneuvos Hilja Val-
tonen, syntyään Kurki (1897-1988), useita haus-
koja, terävästi luonnehtivia romaaneja kuten Nuo-
ren opettajattaren varaventtiili, Vaimoke ja Tarvaa-
tar. Sankaritar on niissä temperamenttinen, puo-
lensapitävä ja nenäkäskin Karjalan tytär, leimal-
lisesti uuden ajan naisia.
Myöhemmin areenalle tulleen Aino Räsäsen
romaaneissa kuten suositussa Helena-sarjassa lii-
kutaan paljon kartanomiljöössä. Anni Polva, por-
varilliselta nimeltään Polviander, on julkaissut
rakkausromaanien ohella lasten- ja nuortenkir-
joja. Kummankin kirjailijattaren tuotanto käsit-
tää kymmeniä niteitä. Viihdekirjallisuutta ilmes-
tyi melkoisesti jo maailmansotien välisenä aika-
na, ja myöhemmin sitä on julkaistu tulvimalla.
Sen luonne ja vaikutus ovat tutkimisen arvoisia
asioita, mutta joudun sivuuttamaan ne jo asian-
tuntemukseni heikkouden vuoksi.
Näin on myös viime vuosikymmenien runsaan
kaunokirjallisuuden laita kauttaaltaan: en ole jak-
sanut seurata sitä edes kohtalaisesti ja joudun tun-
nustamaan Samuel Johnsonin tavoin, että minua
vaivaa tältä osin "tietämättömyys, silkka tietämät-
tömyys". Olisi vastenmielistä kirjoittaa taiteesta
ilman persoonallista kosketusta siihen, eikä tulok-
silla olisi sanottavaa arvoakaan, koska kyseessä
on vaikea erikoisala. Taiteiden historia ei sitä paitsi
jäsenny nopeasti: vasta vuosikymmenet erotta-
vat jyvät akanoista. Jätän siis aihepiirin tähän va-
littaen sitä, että en voi näin ollen kiittää eräitä suu-
resti arvostamiani kirjailijoita. Aihepiiristä kiin-
nostuneelle lukijalle suosittelen asiantuntijoiden
teoksia: kirjallisuuden tutkimusta.
Vahva teatteri- ja tanssitaide
Suomen teattereilla oli 1920- ja 1930-luvulla ta-
loudellisia vaikeuksia niiden joutuessa kilpaile-
maan yleisön kiinnostuksesta entistä enemmän
tanssin, urheilun ja elokuvien kanssa. Suuri pula-
kausi 1930-luvun alkuvuosina oli myös rasituk-
sena. Valtion ja kaupunkien tuki loi toiminnan
edellytyksiä, mutta silti 1930-luvulla alkoi kes-
kittymisprosessi, joka johti yleisesti "porvarilli-
sen" ja työväenteatterin yhdistymiseen kaupun-
ginteatteriksi. Helsingissä taas syntyi 1933 Kan-
santeatteri kahden pienehkön teatterin yhdistyes-
sä. Ohjelmistoon otettiin 1920-luvulla paljon ope-
retteja, ja seuraavalla vuosikymmenellä kevyiden
kotimaisten komediojen osuus oli suuri. Juhani
Tervapään eli Hella Wuolijoen, syntyään Murrik
(1886-1964), Niskavuori-näytelmät ovat hyvää
teatteria, ja ne saivat vuodesta 1936 lähtien par-
rasvaloihin tultuaan suuren yleisönsuosion.
Teatteritaidetta pyrkivät jo 1920-luvulla uudis-
tamaan muutamat etevät ohjaajat. Professori Eino
Kalima (1882-1972), joka toimi Suomen Kansal-
listeatterin pääjohtajana 1917-50, oli saanut Mos-
kovassa vaikutelmia Konstantin Stanislavskin
psykologisesta realismista ja Saksassa ja Ranskas-
sa ekspressionistisesta näyttämötaiteesta, muun
muassa Max Reinhardtin ohjauksista. Kalima sai
suurta tunnustusta etenkin Anton Tsehovin draa-
mojen hienosta, parhaaseen venäläiseen perin-
teeseen liittyvästä ohjauksesta.

Kaunokirjallisuus, teatteri ja elokuva 1059
Sotien välisen ajan muita merkittäviä ohjaajia
oli professori Wilho Ilmari (1888-1983), joka toi-
mi Turussa, Tampereella ja Helsingissä ja nou-
datti hänkin Stanislavskin menetelmiä etevänä
teatteripedagogina. Etupäässä Tampereella toimi
professori Eino Salmelainen (1893-1975), teatte-
rineuvos Mia Backman taas Kansan Näyttämön
ohjaajana Helsingissä. Juhani Tervapään ensim-
mäiset näytelmät Salmelainen ohjasi toimiessaan
tuolloin Helsingissä.
Aikakauden etevimpiä näyttelijöitä olivat Kan-
sallisteatterin henkevä komedienne Ruth Snell-
man, syntyään Sibelius (1894-1976), ja Kerstin
Nylander, avioliitossa Lindström (1899-1976),
joka esitti Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa vaa-
tivia traagisia osia mutta oli myös etevä kome-
dienne. Aku (August) Korhonen (1892-1960) ja
Uuno Laakso olivat Kansallisteatterin suosittuja
luonneosien esittäjiä, erikoisesti eteviä koomik-
koja, ja kumpikin esiintyi myös lukuisissa eloku-
vissa. Akateemikko Joel Rinne (1897-1981), Kan-
sallisteatterin näyttelijöitä hänkin, tutki osansa
tarkkaan ja kunnostautui muun muassa Tsehovin
näytelmissä.
Sotien jälkeen teatteritoiminta alkoi laajentua
ja yleisömäärä kohota, mihin vaikutti muun mu-
assa uusien pienten näyttämöiden perustaminen
Helsinkiin ja ohjauksen kehitys tasokkaammaksi
ja vaihtelevaksi. Klassikkojen ohella uudet ulko-
maiset näytelmäkirjailijat kuten Jean-Paul Sartre,
Jean Anouilh, Eugene O'Neill ja Arthur Miller
vetivät yleisöä teattereihin, ja kotimaastakin saa-
tiin hyviä näytelmiä kuten Kyllikki Mäntylän ja
Walentin Chorellin kirjoittamat. Lähinnä 1960-
luvulta alkaen jotkut vasemmistolaiset ohjaajat
katsoivat, että teatterin tehtävänä oli taiteen ta-
voitteiden ohella "selkeitten yhteiskunnallisten
päämäärien tinkimätön noudattaminen" (Irmeli
Niemi). Yleisöä oli kuitenkin vaikea innostuttaa
kovin radikaaleihin päämääriin, ja taiteelliset ta-
voitteet ovat myöhemmin taas korostuneet.
Sodanjälkeisen ajan näyttelijöistä mainittakoon
älykäs komedienne Ansa Ikonen (1913-89) ja val-
loittava miehisten miesten esittäjä Tauno Palo
(1908-82) sekä akateemikko Eeva-Kaarina Vola-
nen, avioliitossa Puurunen (1921-99), sielukas ja
toisaalta vahvaan dramaattisuuteen yltänyt luon-
nenäyttelijä. Näyttelijöiden ammattikoulutus on
vuosikymmenien mittaan kehittynyt suuresti:
1920 perustetun Suomen Näyttämöopiston työ-
tä jatkoi 1943 Suomen Teatterikoulu, jonka en-
simmäisenä rehtorina Wilho Ilmari teki perusta-
vaa työtä. Teatterikoulu uudistettiin 1979 valtion
varoin toimivaksi kaksikieliseksi Teatterikorkea-
kouluksi.
Kaksi etevää näyttelijää on mainittava myös
rakastettuina lausuntataiteilijoina. Professori Ella
Eronen (1900-87) oli suurten traagisten osien esit-
täjä ja lausujana erikoisesti Eino Leinon runojen
kuten Helkavirsien taitava tulkki. Ja kuinka hur-
maavan keinotekoisin äänenpainoin Ella lausui
Leinon pienen ivarunon: "Gyldyyri, gyldyyri, gyl-
dyyri, sse hhuuto on Ssuomessa ssyyri." Lausues-
saan talvisodan aikana Tukholman stadionilla Ru-
nebergin runon Värt land ('Maamme') Ella Ero-
nen innosti lukemattomia ruotsalaisia Suomen
humanitääriseen avustamiseen. Professori Veik-
ko Sinisalo (syntynyt 1926) on ansioitunut teatte-
rissa, etenkin Nummisuutarien Eskona, ja myös
elokuvanäyttelijänä, lausujana taas muun muas-
sa Toivo Pekkasen, Lauri Viidan ja Väinö Lin-
nan teoksia tulkitessaan.
Ensimmäinen Suomessa syntynyt näytelmäfilmi
oli jo 1907 tehty Salaviinanpolttajat, mutta vasta
vuodesta 1923 saatiin aikaan merkittäviä kotimai-
sia elokuvia, ensimmäisinä Koskenlaskijan morsian
ja Nummisuutarit, jotka ohjasi suomalaisen my-

1060
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
kän filmin etevin tuottaja Erkki Karu. Yhdysval-
loissa läpimurron 1927 tehnyt äänielokuva opit-
tiin tuntemaan pian Suomessakin, ja ensimmäi-
nen kotimainen äänifilmi oli Karun 1931 ohjaa-
ma Tukkipojan morsian. Näinkin modernilla tai-
teenalalla turvauduttiin siis aluksi tukkilaisro-
mantiikkaan kuten muuten vielä toisen maail-
mansodan jälkeenkin.
Uutterimmat 1930-luvun elokuvanohjaajat oli-
vat Risto Orko, Valentin Vaala ja Toivo Särkkä,
mutta parhaisiin taiteellisiin tuloksiin yltivät Teuvo
Tulio [Taistelu Heikkilän talosta ja Nuorena nukku-
nut} ja talvisodassa, vänrikkinä Suojärvellä kaa-
tunut Nyrki Tapiovaara (Juha, Miehen tie). Koti-
maisen filmin kansansuosio oli korkealla, varsin-
kin jos kyseessä oli kevyt komedia, mutta myö-
hemmin nähtyinä useimmat 30-luvun elokuvat
ovat piinallisen teatterimaisia, koska kaikki näyt-
telijät olivat saaneet kokemuksensa teatterin pal-
keilla.
Sotien jälkeen Suomessa on tuotettu varsin pal-
jon aivan kevyitä elokuvia viihteeksi sille yleisöl-
le, joka ei välitä filmin taiteellisuudesta. Varsinai-
nen elokuvataide on kehittynyt toisaalta korke-
alle tasolle hylättyään filmatun teatterin ja omak-
suttuaan elokuvan omat tavoitteet ja keinot. Tai-
de-elokuvien tuottaminen on pienessä maassa
taloudellisesti ongelmallista, mutta valtio on tu-
kenut sitä Suomen elokuvasäätiön kautta, ja ko-
timainen televisio on ostanut filmien esitysoi-
keuksia yleisesti jo ennakkoon. Monta elokuvaa
on tehty myös nimenomaan televisiota varten.
Aikakauden ensimmäiset suuret ohjaajat olivat
teatteriohjaajanakin ansioitunut professori Edvin
Laine (1905-89) ja Sergei Bondartsukin oppilaa-
na Neuvostoliitossa ollut professori Mikko Nis-
kanen (1929-90). Laineen merkittävimpiä eloku-
via ovat Tuntematon sotilas sekä Akseli ja Elina,
Niskasen taas muun muassa Kahdeksan surman-
luotia, Pojat ja Pulakapina, jolla on vahva yhteys
ohjaajan nivalalaisen suvun historiaan. Elokuvan
myöhempää kehitystä en voi tässä lähemmin seu-
rata.
Oopperaan ja teatteriin läheisesti liittyvä tanssi-
taide oli Suomessa kauan maailmankuulujen pie-
tarilaisten tähtien satunnaisten vierailujen varas-
sa, mutta 1909 Manner-Euroopassa vapaata tans-
sitaidetta opiskellut vapaaherratar Margarita
(Maggie) Gripenberg (1881-1976) perusti Helsin-
kiin balettikoulun. Suomalaisen Ooperan johta-
ja Edvard Fazer, jolla oli ollut hyvät suhteet Pie-
tarin keisarilliseen balettiin, perusti 1921 erityi-
sen balettiryhmän oopperan yhteyteen.
Oopperan balettimestarina toimi aluksi George
Ge, alkuaan Grönfeldt (1893-1962), ja hänen jäl-
keensä vuodesta 1935 Alexander Saxelin (1899-
1959), molemmat koulutuksensa Pietarissa saa-
neita miehiä. Täten venäläisen klassillisen baletin
perinne juurtui Suomeen, mutta sekä Ge että
Saxelin harjoittivat myös moderneja tanssidraa-
moja. Merkittävimmät tanssijat olivat 1930-luvul-
la Saxelinin ohella Lucia Nifontova ja Arvo Mar-
tikainen. Sotien jälkeen suomalainen baletti on
kehittynyt suuresti ja saanut tunnustusta ulko-
maillakin.
Itsenäisen Suomen nimeä ovat tehneet 1900-luvulla tunnetuksi varsinkin maineikkaat arkkitehdit ja taideteollisuuden eri alojen
mestarit. Tässä Kaj Franckin pitkälle pelkistettyä, korutonta taidelasia.

1062
Arkkitehtuuri, taideteollisuus
ja kuvataiteet
Uudistuva rakennustaide
ja Alvar Aallon elämäntyö
Itsenäisen Suomen arkkitehtuuri haki 1920-luvul-
la tietään, kansallisromantiikka oli mennyttä ai-
kaa, ja uutta hapuiltiin eräänlaisesta uusklassisis-
mista. Siinä pyrittiin yksinkertaisiin muotoihin
eikä antiikin jäljentämiseen, vaikka joskus käy-
tettiin kreikkalaisia pylväitäkin. Näiden vuosien
arkkitehtuurin merkittävin muistomerkki on
eduskuntatalo, joka rakennettiin 1927-31 Teknil-
lisen korkeakoulun professorin Johan Sigfrid Si-
renin (1889-1961) piirtämänä. Kalvolan puner-
tavasta graniitista rakennettuna ja kulmikkaan
monumentaalisena eduskuntatalo tuo mieleen
muinaisen Egyptin temppelit. Sisätilat ovat hy-
vin kauniit. Eduskuntatalo oli valmistuessaan tyy-
lillisesti hieman vanhentunut mutta hyvin edus-
tava itsenäisen Suomen voiman ja lujuuden ver-
tauskuvana.
Uudesta suunnasta näkyi merkkejä jo 1920-lu-
vun lopulla, ja 1930 se murtautui selvästi läpi Erik
Bryggmanin ja Alvar Aallon Turkuun piirtämissä
töissä. Kyseessä oli funktionalismi, jota oli kehitet-
ty Alankomaissa, Saksassa ja etenkin Pariisissa,
jossa sitä edusti suuri, alkuaan sveitsiläinen arkki-
tehti Le Corbusier (Charles Edouard Jeanneret).
Tämän tyylin tekniikkaan kuului betonirungon
käyttö, mutta seinät tehtiin Suomessa pitkän aikaa
etupäässä rappauksella verhotusta tiilestä. Myö-
hemmin on käytetty betonivalutekniikkaakin.
Funktionalistit pyrkivät vapaisiin, pelkistettyi-
hin ja selkeisiin muotoihin, jotka sulautuvat kau-
niisti ympäristöön. Sisätilojen kuului palvella ra-
kennuksen tehtävää eli funktiota vapaina tarpeet-
tomista lisistä ja kaikesta koristelusta. Lasia käy-
tettiin runsaasti seinien jäsentelemiseksi ja valoi-
sien tilojen aikaansaamiseksi. Rakenne edellytti
mieluiten tasakattoa, joka ei sovi hyvin Suomen
olosuhteisiin, ja Paimion parantolan ylilääkäri
kutsui itse Alvar Aaltoa epäkunnioittavasti "vuota-
vien kattojen spesialistiksi". Näin syntynyttä
"funkkistyyliä", kuten sitä puhekielessä kutsuttiin,
käytettiin sekä asuntotaloihin että julkisiin raken-
nuksiin, sovellettuna myös tehtaisiin.
Suomalaisen funktionalismin suurimpia nimiä
on professori Erik Bryggman (1891-1955), joka
suunnitteli rakennuksia etenkin kotikaupunkiinsa
Turkuun. Niistä mainittakoon Katariinanlaakson
tammimetsään kätkeytyvä varhainen, korutto-
man tyylikäs Villa Solin (1928), nykyään Turun
kaupungin edustuskäytössä, ja Äbo Akademin
kirjaston korkea osa (1935). Turun ympäristössä
on monia Bryggmanin piirtämiä kauniita huviloi-
ta. Monumentaalisempaa arkkitehtuuria on Vie-
rumäen urheiluopisto (1936). Bryggmanin töitä
on myös hyvin kaunis Ylösnousemuskappeli (1941)
Turussa hienoine suhteineen ja lasiseinineen, joka
avaa näkymän puistomaisemaan. Funktionalismi
on Ylösnousemuskappelissa romanttisesti muun-
tunut, jos sitä voi lukeakaan tähän suuntaan.

Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja kuvataiteet
1063
Kuortaneella syntynyt Alvar Aalto (1898-1976),
Suomen Akatemian jäsen, on Sibeliuksen rinnalla
1900-luvun tunnetuin suomalainen taiteilija, jol-
le kotimaa pystyi kaikeksi onneksi tarjoamaan
runsaasti tilaisuuksia ideoittensa toteuttamiseen.
Paljon hän piirsi ulkomaillekin. Aalto sai vaikut-
teita Le Corbusier'lta mutta kehitti pian täysin it-
senäisen arkkitehtuurin, joka toteutti funktiona-
lismin parhaita periaatteita. Jo 1930-luvun lopul-
la hänen rikas mielikuvituksensa ja persoonalli-
nen näkemyksensä sai hänet toisinaan murta-
maan funktionalismin rajat ja sotien jälkeen yhä
useammin.
Aallon kyky nerokkaaseen suunnitteluun ei
riippunut rakennuksen koosta. Hän onnistui piir-
täessään suuren, vehreää mäntykangasta kaunis-
tavan Paimion sairaalan, alkuaan tuberkuloosipa-
rantolan (1933), tai Sunilan selluloosatehtaan val-
tavan rakennuskompleksin Kotkaan (1936-54),
mutta yhtä varmalla kädellä hän loi Noormark-
kuun viehättävän loistohuvilan Villa Mairean
(1938-39). Viipurin kaunis kirjastotalo (1935)
vaurioitui sodassa ja on ollut korjattunakin vaa-
rassa huonon hoidon takia. Toisen maailmanso-
dan jälkeen Aalto saattoi jättää rakennuksen pu-
natiiliset seinät näkyviin kuten Säynätsalon kun-
nantalossa (1951), mutta Seinäjoen keskustan jul-
kiset rakennukset (1960-68) hohtavat valkoisina.
Merkittävin tässä kompleksissa on Lakeuden Ris-
ti, kirkko korkeine torneineen. Alvar Aalto oli
myös etevä asemakaavojen suunnittelija.
Aallon ikäpolveen kuuluvia arkkitehteja oli
nuorena kuollut Pauli Blomstedt (1900-35), ark-
kitehti Yrjö Blomstedtin poika, jonka merkittä-
vin työ oli hotelli Pohjanhovi Rovaniemellä (val-
mistui 1936). Tämän hienoine sisätiloineen hy-
vin kauniin rakennuksen saksalaiset tuhosivat so-
dassa 1944. Kannonkosken kirkko (1937) on
Blomstedtin puolison arkkitehti Märta Blom-
stedtin, syntyään von Willebrand (1899-1982),
viimeistelemänä komea funktionalismin edusta-
ja. Erkki Huttusen (1901-56) piirtämä Nakkilan
kirkko (1937) korkeine kellotorneineen on kau-
niisti pelkistettyä funktionalismia. Pauli Blom-
stedtin veli Aulis Blomstedt (1906-79) pyrki ke-
hittämään kerrostalojen suunnittelua siten, että
niitä kaunistavat selkeä jäsentely ja hyvät suhteet.
Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti suunnittelivat
Helsingin kauniin olympiastadionin vuodeksi
1940 aiottuja kisoja varten. Professori Keijo Pe-
täjän (1919-88) töistä merkittävin lienee Lautta-
saaren kirkko (1958). Akateemikko Reima Pieti-
län (1923-93) ja hänen puolisonsa Raili Pietilän
(syntyään Paatelainen) yhdessä suunnittelemista
töistä mainittakoon huimasti korkeuksiin kohoa-
va Kalevan kirkko (1966) Tampereella ja saman
kaupungin pääkirjasto "Metso" (1986), etenkin
sisätiloiltaan omaperäinen ja kaunis rakennus.
Pietiläin voitettua 1993 tasavallan presidentin vir-
ka-asunnon Mäntyniemen suunnittelukilpailun
tämä moderni ja edustava rakennus on valmistu-
nut heidän piirustustensa mukaisena. Professori
Pekka Pitkäsen (syntynyt 1927) piirtämä Turun
oikeustalo (1997) on huomattava etenkin sisätilo-
jen kauniin ja loppuun saakka ajatellun arkkiteh-
tuurin ansiosta.
Suomalainen arkkitehtuuri on varsinkin Alvar
Aallon ansiosta tullut hyvin tunnetuksi suuressa
maailmassa, ja ulkomaisia arkkitehteja nähdään
usein tutustumassa siihen Suomessa. Ehkä hie-
man yllättyneinä he näkevät myös paljon rumia
ja kolkkoja rakennuksia ja kokonaisia kaupun-
ginosia. Varsinkin sotien jälkeen yleistynyt ele-
menttirakennus on rakennustaiteen kannalta epä-
kiitollista, koska tehdastekoisten elementtien koko
ja muoto sitovat suunnittelijaa pahoin. Raken-
nuttajat ja kunnalliset valvontaelimet panevat
myös usein etualalle kaiken muun kuin raken-
nuksen kauneuden ja tyylikkyyden.

1064
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Vanhoja, korjauskelpoisia rakennuksia ja koko
kulttuurimaisemaa ei ole useinkaan suojeltu riit-
tävästi, joten kylät ja kaupunkien vanhat osat
ovat liian usein muuttuneet kammottavaksi se-
koitukseksi monenlaista tyylittömyyttä. Profes-
sori Vilhelm Helander kirjoittaa: "Juuri tutuin ja
tyypillisin Suomen rakennetussa maisemassa on
hävitetty. On sanottu, että Euroopassa tuskin on
toista maata, joka siinä määrin olisi menettänyt
kasvonsa kuin Suomi viime vuosikymmeninä"
(1982). Poikkeuksena ovat toki jotkut vanhat kort-
telinsa hyvin hoitaneet kaupungit ja kauniina säi-
lyneet kylät.
Suomen maailmankuulu
taideteollisuus
Arkkitehtuurin rinnalla on suomalainen taide-
teollisuus saanut toisen maailmansodan jälkeen
suuren kansainvälisen maineen. Tämä monia
aloja käsittävä taiteenhaara oli jugend-tyylin rau-
ettua jonkin aikaa hapuilevaa, kunnes funktio-
nalismi ohjasi muotoilua uudelle suunnalle. Sen
kantavimpia nimiä on taideteollisuudessakin Al-
var Aalto, joka yhteistyössä puolisonsa arkkiteh-
ti Aino Aallon, syntyään Mandelin (1894-1949),
kanssa suunnitteli muodoltaan yksinkertaisen
kauniita, keveitä ja mukavia huonekaluja ja myös
taidelasia.
Gunnel Nyman (1909-48), Nuutajärven lasi-
tehtaan taiteellinen johtaja ja suomalaisen lasi-
taiteen tärkeimpiä uranuurtajia, ei ollut funktio-
nalisti vaan romantikko, joka otti esineittensä
aiheita luonnosta, kukista ja simpukoista. Hänelle
oli ominaista materiaalin etevä käsittely. Profes-
sori Kaj Franck (1911-89) oli sekä lasi- että kera-
miikkataiteilija ja toimi muun muassa suuren ke-
raamisen tehtaan Arabian muotoilupäällikkönä.
Franck oli koruttoman kauniin muodon mestari,
joka suunnitteli myös käyttökeramiikkaa. Akatee-
mikko Tapio Wirkkala (1915-85) muotoili etenkin
taide- ja käyttölasia ja sai tällä alalla suuren kan-
sainvälisen maineen. Hän loi myös keramiikkaa
sekä metallisia ja puisia esineitä.
Myös professori Timo Sarpaneva (1926-2006)
on monialainen taiteilija, joka on muotoillut puh-
daslinjaista taidelasia, käyttölasia ja posliinia sekä
teräs-, hopea- ja muoviesineitä, jopa tekstiilejä.
Suomen keramiikkataiteen etevimpiä edustajia
on professori Birger Kaipiainen (1915-88), jo-
ka loi yksilöllisiä taideteoksia kuten maalattuja
fajanssilaattoja ja koristeellisia vateja ja veistok-
sia mutta myös käyttökeramiikkaa. Kaipiainen
on romantikko, jonka taiteeseen vaikuttivat Ita-
lian renessanssi sekä Bysantin ja Karjalan perin-
teet. Hänen värikkäiden teostensa aiheina ovat
useimmiten kukat, linnut ja hedelmät. Rut Bry-
kin (1916-99) työt ovat viehättävää abstraktia tai-
dekeramiikkaa.
Akateemikko Bertel Gardberg (1916-2007) on
toiminut toisella taideteollisuuden alalla muotoil-
len hopeaa ja terästä hyvin etevästi opiskeltuaan
alaa Tanskassa ja työskenneltyään sitten kauan
Irlannissa. Gardberg on yhdistänyt ruokailuväli-
neitä ja kynttilänjalkoja muotoillessaan metallin
usein jalopuuhun. Hän on tehnyt myös koruja se-
kä kirkkojen alttarihopeita.
Tekstiilitaiteessa koetettiin kehittää suomalaista
ryijyä muuntelemalla perinteisiä kuvioita ja vä-
rejä varovasti, mutta kun etenkin 1950-luvulta
lähtien on siirrytty vapaaseen sommitteluun ja
rohkeaan värien käyttöön, on tavoitettu hyvin
kauniita yhdistelmiä. Varsinkin tummahkoja vä-
rejä käyttävän Uhra-Beata Simberg-Ehrströmin,
taiteilija Hugo Simbergin tyttären (1914-79), ja
Kirsti Ilvessalon (s. 1920) hienostuneet työt osoit-
tavat, kuinka käsityön perinteellistä tekniikkaa voi-
daan soveltaa hedelmällisesti. Molemmat taitei-

Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja kuvataiteet 1065
lijat ovat suunnitelleet myös käyttö tekstiilejä.
Maija Kansasen, syntyään Backman (1889-1957),
värikkäät kuvakudokset, joita on eduskuntatalos-
sa ja monissa kirkoissa, olivat jo 1930-luvulla var-
sin moderneja. Dora Jung (1906-80) suunnitteli
pellavasta hienostuneita kuvakudoksia muun
muassa kirkolliseen käyttöön ja myös teollisesti
kudottavia kankaita.
Kuvataiteiden
kirjo klassisismista
modernismiin
Maalaustaiteesta todettakoon ensin, että monen
autonomian ajan lopulla huomiota ja arvostusta
herättäneen maalarin luomisvoima näyttää hei-
kentyneen 1920-luvulla, mutta Helene Schjerf-
beck ja Ellen Thesleff säilyttivät neroutensa ja ke-
hityskykynsä. Heitä nuorempi Sigrid Schauman
(1877-1979) opiskeli Italiassa ja Pariisissa ja käyt-
ti nuorena maalarina tummia värejä ja raskasta
viivaa. Sotien välisenä aikana hän maalasi melko
vähän mutta toimi erittäin arvostettuna taidekrii-
tikkona. Omassa taiteessaan hän suuntautui 1920-
luvulta lähtien uusimpressionismiin, kuvasi mai-
semia voimakkain värein ja vetäen maalia pak-
sulti, usein palettiveitsellä.
Parhaan luomiskautensa Sigrid Schauman eli
vasta vanhana 1950- ja 1960-luvulla, ja nyt valo
loistaa hänen puhtain värein maalaamistaan nais-
vartaloista ja eteläeurooppalaisista maisemista
muodon lähes häipyessä. Tätä tyyliä voi miltei
sanoa abstraktiksi ekspressionismiksi. Eugen
Schaumanin sisaren luonnetta leimasi tempera-
mentti ja tuima huumori. Syötyään joskus 1960-
luvulla banaanin autossa, joka ohitti presidentin
virka-asunnon Tamminiemen, neiti Schauman
viskasi hedelmän kuoret auton ikkunasta ja vir-
kahti yksikantaan: "Hoppas han halkar!" ('toivot-
tavasti liukastuu'). Tämä oli tiettävästi ainoa atten-
taatti presidentti Kekkosta vastaan.
Professori Lennart Segersträle (1892-1975) oli
alkuperäiseltä ammatiltaan metsänhoitaja ja maa-
lasi varhaistöissään erämaata ja lintuja. Hän ha-
keutui sittemmin monumentaaliteoksiin, teki lasi-
maalauksia kirkkoihin ja suuret isänmaalliset sei-
näfreskot Suomi herääjä. Suomi rakentaa Suomen
Pankkiin. Vielä niitäkin kauniimpi on Rovanie-
men uuden kirkon alttariseinän täyttävä harras
maalaus Lapin kirkkokansasta (1951). Segersträ-
len töissä on paljon valoa ja selkeä rakenne, idea-
lismia aatteissa ja realismia esitystavassa. Hän oli
myös hyvin etevä graafikko.
Länsimainen modernismi saavutti Suomen 1920-
luvulla turkulaisen Edwin Lydenin (1879-1956)
palattua Miinchenistä kotikaupunkiinsa, jonka
hän tutustutti kubismiin ja abstraktiin ekspressio-
nismiin saatuaan vaikutteita etenkin Paul Kleen
ja Wassily Kandinskyn taiteesta. Helsingissä taas
Olli Miettinen (1899-1969) ja Birger Carlstedt
(1907-75) näyttivät 1930-luvun alussa, mitä he
olivat oppineet Pariisissa. Miettisen kubismi oli
maltillista, mutta sekin oli kotimaassa liikaa. Myö-
hemmin hän maalasi etupäässä valoisia maise-
mia värein, joissa oli paljon sinisen ja vihreän sä-
vyjä; kubismin vaikutusta oli vielä muotojen ko-
rostuksessa. Carlstedt maalasi persoonallisesti ku-
bismin ja surrealismin hengessä ja siirtyi myö-
hemmin abstraktiin maalaukseen, vaikka koti-
maassa moitittiin "uuden, perverssin tyylin sai-
raalloisia taipumuksia".
Lydenin turkulaisista oppilaista merkittävin oli
Otto Mäkilä (1904-55), joka opiskeli myös Alan-
komaissa, Pariisissa ja Sveitsissä ja sai vaikutteita
etenkin Marc Chagallin, Pablo Picasson ja Kleen
taiteesta. Mäkilä tuli 1930-luvulla tunnetuksi sur-
realistisista maalauksistaan (esimerkiksi Ystävät,
1932), jotka saivat aluksi tunnustusta vain Turus-

1066
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
sa mutta teilattiin muualla. Ajan mittaan niissä
on huomattu paljon tunnetta ja älyä sekä hyvin
kaunis väriasteikko. Vuoden 1950 vaiheilla Mä-
kilä siirtyi nonfiguratiiviseen maalaukseen ja an-
sioitui suuresti siinäkin.
Suomen Akatemian jäsen Sam Vanni (alkuaan
Samuel Besprosvanni, 1908-92) opiskeli Pariisis-
sa ja Firenzessä, aloitti maalarinuransa uusimpres-
sionistinaja siirtyi eri kehityskausien jälkeen vuo-
den 1950 vaiheilla abstraktiin maalaukseen. Sii-
nä hän noudatti konstruktivismin teoriaa maala-
ten geometrisesti jäsenneltyjä, puhtaita väripin-
tojarytmillisesti sommitellen. 1960-luvulla Vanni
kokeili kineettistä taidetta, jossa katsoja saa ku-
vasta optisesti harhautumalla liikkeen vaikutel-
man. Vannin tunnetuimpia töitä on Contrapunctus
(1959), kolmiosainen maalaus, jonka selitetään
kuvaavan ihmisen taistelua ainetta vastaan.
Perinteisempää maalausta edusti liminkalainen
Vilho Lampi (1898-1936), joka aloitti työnsä Tyko
Sallisen kiihkeän ekspressionismin ihailijana.
Tutkittuaan 1931 Pariisin museoita Lampi näki
etenkin Cezannen ansiosta taiteilijantiensä kau-
neuden etsimisenä ja päätyi lopulta "intiimiin ja
mietiskelevään lakeusmaiseman kuvaukseen"
(Aimo Reitala). Lammen omatkuvat ovat voimak-
kaita ja suggestiivisia. Uskoessaan häviävänsä tais-
telun mielisairautta vastaan tämä etevä taiteilija
meni Merikoskeen. Edellä olen kertonut kirjaili-
ja Paavo Rintalan teoksesta (s. 1057), jossa hän
kuvaa vapaasti Lammen taiteilijanuraa.
Pohjalainen on myös professori Veikko Vion-
oja, alkuaan Laine (1909-2001), puusepän poika
Ullavasta. Luontaiset lahjat veivät hänet Ateneu-
miin, ja hän kehitti sitten taidettaan itsenäisesti
maalatessaan suurella rakkaudella Pohjanmaan
maaseutua, kylämaisemia vanhoine rakennuk-
sineen kuten Kyrönjoki (1972) ja paljon sisäkuvia.
Niissä on tyypillisenä aiheena avonainen ovi tai
kaksikin, niiden kautta näkyvä ikkuna ja pilkah-
dus pihaa (esimerkiksi Jokikamari, 1981). Näitä
kuvia katsoessa tuntuu, että mieli on taistelujen
jälkeen hallinnassa ja rauhallinen. Vionojan tai-
detta on vaikea liittää suuntiin; ehkä sitä voisi sa-
noa henkistyneeksi realismiksi.
Ihmisiä Vionojan kuvissa on harvoin, lukuun
ottamatta hänen vaikuttavia piirroksiaan talviso-
dasta, mutta onhan aina mukana aiheen näkijä,
hänen herkkä pohjalainen sielunsa. Monien
Vionojan taulujen värit ovat tummat tai harmaat
ja sinertävät, mutta hän voi maalata hyvinkin läm-
pimin värein. Metsään eksyneen lapsen pelkoa
kuvaavassa Haapamaassa (1989) punaisen ja rus-
kean sävyt ovat uskomattoman kauniit, ja pohja-
laistalon seinä loistaa usein hehkuvan punaise-
na. Vionojan taulujen rakenne on hyvä, arkki-
tehtoninen ja tasapainoinen. Veikko Vionoja on
maalannut paljon Italiassa ja on sielläkin arvos-
tettu taiteilija. Kotimaassa hänen työnsä arvo
noussee yhä enemmän kansakunnan etsiessä sie-
luaan.
Suomen maalaustaiteen yleiskuva on ollut 1900-
luvun jälkipuolella äärimmäisen kirjava: monen-
laiset abstraktit suunnat ovat kilpailleet uuden-
laisen, usein lievästi sanoen kouraantuntuvan rea-
lismin kanssa. Välille mahtuu monivivahteista
ekspressionismia, joskus hehkuvan koloristisena
kuten Kittilässä maalanneen professori Reidar
Särestöniemen (1925-81) töissä. Hieman vanhoil-
lisenkin katselijan on myönnettävä, että uusim-
massa kuvataiteessa on paljon viehättävää.
Taiteilijoilla on nykyään entistä enemmän luo-
misen vapautta, kun apurahat ovat lisääntyneet
ja julkisiin rakennuksiin on lain nojalla ostettava
taideteoksia. Taiteen taloudellisten edellytysten
vahvistuminen on voinut lisätä houkutusta esotee-
risuuteen, maalaamiseen vain valituille asiantun-
tijoille. Toisaalta on myönnettävä, että valoku-

Arkkitehtuuri, taideteollisuus ja kuvataiteet 1067
vauskoneen suljettua maalaustaiteelta monia ovia
uutta täytyy kokeilla senkin uhalla, että yleisö ei
jaksa aina seurata.
Piirtäjistä mainittakoon Toivo (Topi) Vikstedt
(1891-1930), joka kehitti hyvin persoonallisen
tyylin muun muassa Nummisuutarien kuvittajana
ja pilapiirtäjänä. Professori Erkki Koponen (1899-
1996), etevä maalari ja piirtäjä, kuvitti Ollin pa-
kinoita verrattoman humoristisin piirroksin. Pro-
fessori Erkki Tanttu (1907-85) kuvitti kirjoja
puupiirrostekniikalla, piirsi varhaista kotimaista
sarjakuvaa Rymy-Eetusta ja laati osuvan humoris-
tisia piirroksia sananlaskukirjoihin. Helsingin Sa-
nomien poliittinen pilapiirtäjä professori Kari
Suomalainen (1920-99) teki taitavasti karrikoiden
pilkkaa puoluepolitiikasta, usein nimenomaan
pääministeri Kekkosesta, kuitenkin enemmän
humoristina kuin satiirikkona. Moniin kulttuuri-
elämän ilmiöihin "Kari" otti kantaa horjumat-
toman vanhoillisessa hengessä.
Kuvanveistossa elivät pitkään klassiset ihanteet.
Vanhempaa polvea edusti Felix Nylund (1878—
1940), joka tuli puunleikkaajan kisällinä Turun
piirustuskouluun ja matkusti 1898 Kööpenhami-
naan, missä hän oli iäkkään Vilhelm Bissenin
oppilaana. Nylund asui Tanskassa vuosikausia
vielä 1920-luvullakin. Hänen tyylinsä kehittyi pel-
kistyneeksi ja entistä realistisemmaksipa hän kun-
nostautui muotokuvien veistäjänä ja mitalitaitei-
lijana. Päätyötään hän suunnitteli kauan, kunnes
pronssiveistos Kolme seppää paljastettiin 1932
Helsingin keskustassa, Vanhan ylioppilastalon
luona. Se on komea, voimaa ja liikettä uhkuva
kunnianosoitus ruumiilliselle työlle. Raskasta
moukaria kohottavan nuoren sepän mallina on
taiteilija itse nuorempana.
Kaksi kuvanveistäjää erikoistui eläinkuviin,
vapaaherra Emil Cedercreutz (1879-1949) hevo-
siin, joita hän kuvasi pronssiin valettuina myös
peltotöissä, auran tai äkeen edessä. Nämä veis-
tokset kuten Äestäjä (1912, valettu 1920) Porissa
ovat samalla maanviljelijän työn kauniita monu-
mentteja. Professori Jussi Mäntynen (1886-1978)
veisti yksinomaan eläimiä luonnonkiveen, prons-
siin ja puuhun. Hänen hirvensä, karhunsa,
ilveksensä ja lintunsa ovat jonkin verran tyylitel-
tyjä ja pelkistettyjä, levollisia ja monumentaali-
sia. Mäntysen töistä mainittakoon Hirvi (1928)
Viipurissa (uusi valos Turussa) sekä Kurkikaivo
(1950) Loviisassa ja Joutsenet (1959) Turussa.
Suomen Akatemian jäsen Wäinö Aaltonen
(1894-1966) opiskeli maalausta kotikaupungis-
saan Turussa ja harrasti maalaamista myöhem-
minkin, mielellään surrealistiseen tyyliin. Kuvan-
veistäjänä hän oli itseoppinut mutta sai Italian-
matkallaan 1923 vaikutteita maan klassisesta tai-
teesta. Aaltonen sai jo 1920-luvulla kansakunnan
hoviveistäjän roolin eikä uskaltanut luopua mo-
numentaalitöissään tilaajien rakastamasta klas-
sisismista. Sitä edustavat taiteellinen ja vauhdi-
kas Paavo Nurmi (1925, useita pronssivaloksia),
Tampereen Hämeensillan historiallisaiheiset, hie-
man sovinnaiset graniittiveistokset (1927-29),
eduskuntatalon suuren istuntosalin veistokset
(1930-32) ja Aleksis Kivi (1934, pronssiin 1939)
Helsingin Rautatientorilla.
Ikään kuin vastalauseeksi omalle klassisismil-
leen Wäinö Aaltonen loi primitivistisen puuveis-
toksen Seitanainen (1961), joka saa katsojan pa-
hoittelemaan, ettei hän tehnyt enemmän tämän-
tapaisia töitä. Aaltosen taiteellisesti vahvin veis-
tos lienee hänen lankonsa ja ystävänsä Aaro Hel-
laakosken pronssiin valettu muotokuva (1939),
jossa nerokkaan runoilijan jyrkkä persoonallisuus
on tavattu ilmeisen hyvin. Kovin sovinnaisia ja
jäykkiä ovat sen sijaan K. J. Stählbergin (1959) ja
P. E. Svinhufvudin (1961) patsaat eduskuntata-
lon edessä.

1068
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Professori Aimo Tukiainen (1917-96) pitäytyi
veistoksissaan kauan realismiin ja loi sen mer-
keissä huomattavia töitä. Etenkin monta henki-
lökuvaa käsittävä 1939-45 kaatuneiden muisto-
merkki Porissa (1952) on suunniteltuja toteutettu
vaikuttavasti. Maamme sankaripatsaista se lienee
taiteellisin. Tukiainen sai tehtäväkseen myös suu-
ren kansallisen monumentin, Suomen marsalkka
Mannerheimin ratsastajapatsaan (1960), joka on
vanhaan traditioon liittyvänä komea ja arvokas
mutta vaikuttaa hieman juhlapuhemaiselta. Sen
valmistuttua Tukiainen siirtyi abstraktiin kuvan-
veistoon, missä hänen mielikuvituksensa ja tai-
teellinen vaistonsa tuottivat kauniita tuloksia, esi-
merkiksi pronssiveistoksen Elämän laulu (1966).
Abstrakti kuvanveistotaide, johon en tässä yri-
tä syventyä, on tuottanut monia hyvin onnistunei-
ta töitä, esimerkkinä vain Carl-Gustaf Liliuksen
(1928-98) veistokset kuten sarja Linnunsiipinen
nainen (1968). Lilius oli myös etevä maalari. Var-
haisin julkiseksi muistomerkiksi hyväksytty abst-
rakti veistos on professori Eila Hiltusen (avio-
liitossa Pietinen, 1922-2003) Helsingissä oleva
Sibelius-muistomerkki (1967) ruostumattomasta
teräksestä, kaunis ja mestarin sinfonioiden raken-
netta hyvin luonnehtiva teos.
Konserttimusiikin ja oopperan ohella on kansanmusiikki ollut jatkuvasti yleisön suosiossa. Kaustisen pelimannipitäjän maineik-
kaan soittajan Konsta Jylhän toverina on nousevan polven lupaava edustaja. Viulu on tosin hieman kookas tulevalle sinfoniaorkes-
terin konserttimestarille.

1070
Musiikkikulttuurin kasvu
Konserttimusiikin harrastus
ja sen uudet puitteet
Suomen musiikkielämän puitteet olivat toiseen
maailmansotaan asti pääpiirteissään ennallaan,
mutta muutoksiakin tapahtui. Suuren yleisön
mahdollisuudet kuulla musiikkia paranivat tek-
nisten keksintöjen ansiosta. Jo 1900-luvun alussa
oli Suomeen saapunut gramofoni, jota käytti kam-
mella vedettävä jousi, ja äänilevyjen laatu parani
vähitellen. Gramofonista kuunneltiin etupäässä
tansseja ja muuta kevyttä musiikkia, mutta Suo-
men Yleisradio lähetti jo 1930-luvulla myös le-
vytettyä taidemusiikkia. Suorina lähetyksinä kuul-
tiin myös radion sinfoniaorkesterin esityksiä, joi-
ta valtaosa kansaa ei rakastanut. Joku kuulija kir-
joitti radion johdolle vilpittömän toivomuksen:
"Erkki Linko orkestereineen pois, helvettiin, Suo-
men yleisradiosta!"
Radionkuuntelu lisääntyi suuresti sotavuosien
aikana, ja kun Suomi alkoi 1960-luvulta lähtien
vaurastua, musiikinharrastuksen mahdollisuudet
laajenivat nopeasti. Gramofonin korvasi ennen
pitkää sähköllä käyvä levysoitin, ja äänilevyjen
laatu kohosi aivan uudelle tasolle. Myös ääninau-
ha sai laajan ja monipuolisen käytön. Uutuutena
ovat viimeksi olleet laserlevyt (CD- eli compact
disc -levyt), joiden numeromerkit soitin muun-
taa ääniksi. Yleisradio on esittänyt 1900-luvun vii-
meisillä vuosikymmenillä kiitettävän paljon mo-
nipuolista ja hyvin valittua taidemusiikkia. Näin
on kaikkialla Suomessa opittu tuntemaan
Viulut, unta näkevät,
sellon vyöryt väkevät,
ooboenja huilun pillit,
käyrätorven syöksyt villit...
Aaro Hellaakoski, Näköala
Yleisradio innostutti sotien jälkeen yhä useam-
mat suomalaiset taidemusiikkiin, mutta sitä halut-
tiin kuunnella myös aitoina esityksinä omalla
paikkakunnalla tai ainakin lähikaupungissa. Tai-
demusiikin harrastus on kasvanut ajan mittaan
lähes uskomattomasti; kaikkialla maaseudullakin
on jo innokkaita kuuntelijoita. Suuri harrastus on
johtanut lukuisien orkesterien perustamiseen, niin
että monella suurehkolla kaupungilla on korkea-
tasoinen kaupunginorkesteri. Joissakin tapauksis-
sa sen korvaa maakuntaorkesteri, esimerkiksi
Kokkolassa maineikas Keski-Pohjanmaan kama-
riorkesteri.
Useat kaupungit ovat myös hankkineet hyvän
konserttisalin tai kaksikin. Turkuun on saatu kau-
pungin ison konserttisalin lisäksi 400 hengen
Sigyn-sali, joka rakennettiin kekseliäästi vanhan
telakkahallin sisään; nimensä se sai museolaivana
olevasta purjealuksesta. Lahdessa, Kuopiossa ja
Kokkolassa on myös erinomainen konserttisali.
Todettakoon vielä että Viipuri oli talvisotaan asti

Musiikkikulttuurin kasvu 1071
erittäin huomattava musiikkikaupunki, jonka me-
nettäminen oli senkin vuoksi suuri tappio Suo-
men kulttuurielämälle.
Suomalainen Ooppera jatkaa toimintaansa Hel-
singissä muhkeassa 1993 valmistuneessa talossa
nimenään vuodesta 1956 Suomen Kansallisoop-
pera. Vakinaista oopperaa ei muualla maassa ole,
mutta paikalliset oopperayhdistykset ovat esittä-
neet hyvää oopperaa etenkin Tampereella ja Vaa-
sassa. Korkeatasoisia kuoroja on monissa kaupun-
geissa, ja kirkkokuoro voi olla maaseudullakin
erinomainen etevän kanttorin johtaessa. Taide-
musiikin asianmukaisen esittämisen edellytykse-
nä on muusikkojen hyvä koulutus, joka on kehit-
tynyt tavattomasti sotien jälkeen, varsinkin sitten
kun musiikkiopistoille ryhdyttiin 1969 antamaan
valtionapua. Jo 1970-luvulla paikallisia tai maa-
kunnallisia musiikkiopistoja oli 75 ja oppilaita niis-
sä yli 30 000. Kouluissa on musiikkiluokkia, ja
monella paikkakunnalla toimii erityinen musiikki-
lukio.
Korkeinta musiikkiopetusta antoi Helsingin
Musiikkiopisto, jonka nimeksi tuli 1924 Helsin-
gin Konservatorio ja 1939 Sibelius-Akatemia.
Konservatoriolla oli jo 1920-luvulla musiikki-
korkeakoulun luonne, ja Sibelius-Akatemiaan pe-
rustettiin 1939 professorin virkoja. Säätiöltä kor-
keakoulu siirtyi 1980 valtion omistukseen. Sen
osuus maamme musiikkielämän edistymiseen on
ollut ratkaisevaa laatua. Kukaan taidemusiikin
harrastaja ei voi olla tunnustamatta, että harras-
tus ja taito ovat kehittyneet 1900-luvun jälkipuo-
lella loistavasti. Suomalaiset säveltäjät ja esittävät
muusikot, etenkin kapellimestarit ja laulajat ovat
tehneet maataan ansiokkaasti tunnetuksi myös ul-
komailla. Samaa ovat vaikuttaneet Suomessa jär-
jestetyt nuorten muusikkojen kilpailut.
Suuria suomalaisia säveltäjiä
Suomen sävellystaide voidaan toiseen maailman-
sotaan asti lukea vähin poikkeuksin kansallisro-
mantiikan tai uusklassisismin piiriin, ja monet
edellisen aikakauden suuret säveltäjät jatkoivat
vielä luomistyötään, Sibeliuskin 1930-luvun al-
kuvuosiin. Nuoremmista kaikkein etevimpiä oli
professori Leevi Madetoja (1887-1947), perämie-
hen poika Oulusta, missä hän esiintyi kouluaika-
naan taitavana kanteleensoittajana. Madetoja
opiskeli sävellystä Helsingin Musiikkiopistossa ja
Sibeliuksen yksityisoppilaana sekä myöhemmin
Pariisissa, jossa hän sai tärkeitä virikkeitä.
Madetojaa pidetään lähinnä kansallisromantik-
kona hänen saatuaan vaikutteita pohjalaisista hen-
gellisistä sävelmistä ja muusta kansanmusiikista;
orkesteriteoksissa on nähty hieman Sibeliuksen
vaikutusta. Madetojan tyylille antoivat toisaalta
leimansa "uudesta ranskalaisesta musiikista omak-
sutut soinnillinen hienostuneisuus, muodon tasa-
painoisuus ja ilmaisun kohtuullisuus", kuten Erkki
Salmenhaara luonnehtii. Maailmansotien välise-
nä aikana Madetoja nousi kotimaan musiikin-
ystävien silmissä suureksi mestariksi.
Leevi Madetojan tuotannosta on mainittava
kolme erinomaista sinfoniaa ja rakastettu ooppe-
ra Pohjalaisia (1924), jossa eteläpohjalaisiin kan-
sansävelmiin on saatu "sinfonista ulottuvuutta"
(Salmenhaara). Kaunis duetto Kauan kaipasin ys-
tävää on säveltäjän oma luomus. Toinen ooppe-
Ydijuha (1935) ei ole saanut samaa yleisön suosio-
ta. Madetoja sävelsi myös pienempiä orkesteri-
teoksia. Yksinlauluista mainittakoon kaunis Itkisit
joskus illoin Larin-Kyöstin (Karl Gustav Larsson)
runoon. Madetojan suosittuja mieskuorolauluja
ovat komea Det skönaste landet ('Maa, kaunehin
maa') Bertel Gripenbergin sanoihin, humoristi-
nen Hiiren peiaat (Kantelettaresta), lyyriset Suvi-
illan vieno tuutija. Hän kulkevi kuin yli kukkien Eino

1072
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Leinon sanoihin ja kaunis, dramaattinen Kuljen,
soittoniekat myötä Sandor Petöfin runoon. Uuno
Klami (1900-61), kauppiaan poika Virolahdel-
ta, menetti lapsena molemmat vanhempansa ja
joutui kokemaan vapaana taiteilijana paljon vai-
keuksia. Merkittävää tunnustusta hän sai verraten
myöhään, lopulta Suomen Akatemian jäsenyy-
denkin, ja nykyään hänet tunnustetaan kiistat-
ta suureksi säveltäjäksi. Klami aloitti opintonsa
Helsingissä ja jatkoi niitä Pariisissa ja Wienissä.
Perinteisestä kansallisromantiikasta hän irtautui
mutta käytti joskus "kalevalaisia" aiheita. Hänen
musiikissaan on uusklassisia ja impressionistisia
aineksia, jopa primitivismiä hänen saatuaan vai-
kutteita Maurice Ravelilta ja Igor Stravinskilta.
Klamin huumoria ja mielikuvitusta kiitetään, hä-
nen soitinnuksensa on virtuoosimaisen taitavaa ja
värikästä.
Klamin kahta sinfoniaa merkittävämpiä ovat
eräät pienimuotoiset orkesteriteokset kuten viulu-
konsertto ja muutama alkusoitto. Hänen pääteok-
sinaan pidetään Kalevala-sarjaa, joka valmistui
lopullisessa muodossaan 1943, sekä Oratorio Psal-
musta (1936) Johannes Cajanuksen virsirunoel-
maan "Etkös ole ihmisparka" ja osittain kesken
jääneen Pyö'rteitä-ba\etin musiikkia. Viimeksi mai-
nittu on Salmenhaaran sanoin "kuvausvoimai-
nen, rytmiä ja väriä uhkuva mestariteos". Sotien
jälkeen, modernismin kaudella Klami juuri ja
juuri muistettiin, mutta tyylillisen ilmapiirin va-
pauduttua 1980-luvulla hänen musiikkinsa ar-
vo alkoi jälleen nousta. Sitä pitäisi vain esittää
enemmän, yleisö ei tunne Uuno Klamia riittävän
hyvin. Suomen Akatemian jäsen Yrjö Kilpinen
(1892-1959) keskittyi lied-tyyppisten laulujen sä-
veltämiseen esikuvinaan etenkin Schubert ja Hu-
go Wolf. Kilpinen sävelsi mielellään laajan sarjan
saman tekijän, kotimaisista runoilijoista etenkin
V.A. Koskenniemen runoihin. Tyylillisesti hän
oli kotimaassaan yksinäinen liittyessään lähinnä
uusklassisismiin. Saksassa Kilpistä sen sijaan pi-
dettiin ennen toista maailmansotaa mitä suurim-
massa arvossa, samoin Englannissa, jonne perus-
tettiin 1935 Kilpinen Society. Kotimaassa Kilpinen
on saanut osakseen sekä arvostusta että kritiikkiä.
Rakastamme Vilho Edvard Törmäsen kauniisiin
runoihin sävellettyä, heleän lyyristä Tunturilau-
luja-sarjaa, jonka sävelmissä Taneli Kuusisto on
todennut merkittävää joikujen vaikutusta. Ina-
rilaisessa Törmäsessä oli saamelaisverta, mutta
joikuihin Kilpisen tutustutti julkaistu kokoelma.
Hänen laulunsa Isänmaan kasvot, Lippulaulu ja
Metsämiehen laulu tunnetaan toki yleisesti. Useim-
mat lied-sarjat tuntuvat sen sijaan jääneen sak-
salaisten klassikkojen varjoon, ja sotien jälkeen
Kilpinen oli Suomessa poliittisissa syistä hieman
epäajanmukainen, mutta Saksassa häntä pidetään
nykyäänkin erittäin merkittävänä lied-säveltäjä-
nä. Myös Yhdysvalloissa Kilpinen on varsin kuu-
luisa, ja vuonna 2000 perustettiin amerikkalainen
Kilpinen Society.
Poikkeuksena traditiosta esiintyi jo 1920-luvul-
la kolme merkittävää modernistia: Väinö Rai-
tio, Aarre Merikanto ja Venäjältä muuttanut Er-
nest Pingoud (1887-1942), jonka äiti oli Viipurin
saksalaisia. Opiskeltuaan Saksassa Max Regerin
johdolla Pingoud antoi 1918 Helsingissä sävel-
lyskonsertin, josta lasketaan maamme modernin
musiikin alku. Pingoudin kosmopoliittista uuden-
aikaisuutta ei juuri hyväksytty Suomessa, vaikka
hänen musiikkinsa oli tonaalista ja lähinnä sukua
Sergei Prokofjevin ja Richard Straussin tyylille.
Pingoud oli levoton kokeilija, joka sävelsi jopa
shimmyä ja foxtrotia sekä salanimellä iskelmiä
kuten suositun, itse asiassa venäläisestä kansansä-
velmästä sovitetun Asfalttikukan: "Laulu kaupun-
gin yllä asfaltin ..."
Väinö Raitio (1891-1945) opiskeli Erkki Melar-
tinin johdolla sekä Moskovassa 1916-1917 ja myö-

Musiikkikulttuurin kasvu
1073
hemmin Berliinissä ja Pariisissa. Raitio sävelsi
muun muassa sinfonian, useita sinfonisia runoel-
mia ja viisi oopperaa. Hänen varhaisista teoksis-
taan erikoisessa arvossa on impressionistinen sä-
velrunoelma Joutsenet (1919), mutta 1920-luvun
tuotanto on hyvin itsenäistä, tyyliltään lähinnä
ekspressionistista. Raition myöhemmät orkesteri-
teokset ovat perinteellisempiä, sinfoninen runo
Lemminkäisen äiti kalevalaisine aiheineen jopa
pohjautuu kansansävelmiin. Sen sijaan ooppe-
roissaan, joista varhaisin, Jeftan tytär, on vuodel-
ta 1929, Raitio on hyvin moderni. Ne saivat tun-
nustusta kriitikoilta, mutta yleisöä ne eivät miel-
lyttäneet. Viime aikoina Raition arvostus on ol-
lut vahvassa nousussa.
Aarre Merikanto (1893-1958) oli Oskar Meri-
kannon poika mutta musiikissaan aivan eri tei-
den kulkija. Hän sai perusteellisen koulutuksen
Leipzigissa Regerin ja 1915-16 Moskovassa Ser-
gei Vasilenkon oppilaana. Merikanto sävelsi 1920-
luvulla modernia musiikkia ekspressionismin
hengessä. Osa sävellyksistä oli polytonaalisia.
Kuuluisan Schott-konserton (1924) finaalissa Meri-
kanto noudatti Arnold Schönbergin kehittämää
dodekafonista eli kaksitoistasävelistä järjestelmää.
Merikanto sävelsi muun muassa kaksi sinfoniaa
ja kymmenkunta konserttoa. Jotkut hänen teok-
sensa saivat jo 1920-luvulla suurta tunnustusta ul-
komailla, mutta Suomessa ne olivat liian moder-
neja. Ooppera/HÄö (1920) esitettiin vasta säveltä-
jän jo kuoltua 1963, mistä alkoi sen voittokulku
meillä ja muualla. Merikanto vetäytyi myöhem-
mällä iällään tiettyyn sovinnaisuuteen, mutta Si-
belius-Akatemian musiikin teorian opettajana,
vuodesta 1951 sävellyksen professorina, hän val-
misti modernin musiikin nousua. Aarre Merikan-
non arvostus on kokenut vahvan renessanssin
1960-luvulta alkaen.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen sävel-
taiteessa on vallinnut samantapainen monimuo-
toisuus kuin kuvataiteissa. Traditionaalista, klas-
sista tai romanttista musiikkia on yhä luotu mut-
ta ajoittain paljon enemmän atonaalista ja varsin-
kin 1950- ja 1960-luvulla nimenomaan dodeka-
fonista. Myöhempi kehitys on ollut tasapainoi-
sempaa. Nuori säveltäjäpolvi pyrki sotien jälkeen
irtautumaan Sibeliuksen ja Madetojan taikapii-
ristä johtotähtinään etenkin Schönbergin ja Alban
Bergin musiikki. "Uuden musiikin" keskuspai-
kaksi tuli heti sodan jälkeen Länsi-Saksan Darm-
stadt, jonne nuoret suomalaiset matkustivat kuun-
telemaan kansainvälistä opettajakuntaa. Tärkeä
opettaja oli myös sveitsiläinen Vladimir Vogel
Asconassa, Lago Maggioren rannoilla.
Sotienjälkeisen lähikauden etevimmistä sävel-
täjistä Gotlannissa syntynyt mutta lapsuudestaan
Helsingissä asunut professori Einar Englund
(1916-99) pitäytyi kuitenkin tonaaliseen musiik-
kiin, sinfonisuuteen ja soittimien taidokkaaseen
käyttöön. Hänen katsotaan saaneen vaikutteita
lähinnä Dmitri Sostakovitsilta ja Bela Bartökilta.
Englund sävelsi muun muassa seitsemän sinfo-
niaa, useita konserttoja eri soolosoittimille, pal-
jon kamarimusiikkia ja joitakin kuoroteoksia.
Hän sävelsi myös monen elokuvan musiikin.
"Nykymusiikkia" Englund kritikoi 1960-luvulla
hyvin kärkevästi.
Suomen Akatemian jäsen Joonas Kokkonen
(1921-96) seurasi 1959 Aarre Merikantoa Sibe-
lius-Akatemian sävellyksen professorina. Kokko-
nen sävelsi aluksi tonaalista kamarimusiikkia saa-
tuaan hänkin tyylivaikutteita Sostakovitsilta ja
Bartökilta. Siirryttyään 1959 dodekafoniaan Kok-
konen sävelsi ihaillun ensimmäisen jousikvartet-
tonsa, kaksi sinfoniaa ja Sinfonia da Cameran
(1962) pelkille jousille; se sai hyvän vastaanoton
ulkomaillakin. Kokkosen "uustonaalinen" kausi
alkoi kahdella sinfonialla.

1074 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
Vihdoin Joonas Kokkonen sävelsi 1975 kanta-
esityksensä saaneen oopperan Viimeiset kiusauk-
set pikkuserkkunsa Lauri Kokkosen librettoon.
Oopperan aiheena on kuolintautiaan sairastavan
Paavo Ruotsalaisen viimeinen uskonkilvoitus, ja
pohjoissavolaisen säveltäjän syvällinen eläytymi-
nen Paavon uskonkäsitykseen ja hänen suuri mu-
siikillinen taitonsa tuottivat oopperan, jota mer-
kittävämpiä ei ole sävelletty 1900-luvulla kovin
monta. Viimeiset kiusaukset sai Suomen kansal-
lisoopperan esittämänä loistavan vastaanoton ul-
komaillakin, muun muassa Lontoossa 1979 ja
New Yorkissa 1983.
Akateemikko Erik Bergman (syntynyt Uudessa-
kaarlepyyssä 1911) opiskeli paitsi Helsingissä
muun muassa Berliinissä ja Wienissä ja toimi ko-
timaassa valiokuorojen johtajana sekä 1963-76
Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina.
Bergman aloitti lähinnä romantikkona mutta hyl-
käsi 1940-luvun lopulla tonaalisuuden ja siirtyi
1952 dodekafoniaan. Hän on "uuden musiikin"
radikaaleimpia edustajia mutta sävyttää sitä silti
usein varsin romanttisesti käyttäen muun muas-
sa kaukaisten maiden kansanmusiikista saamiaan
vaikutteita, aina kuitenkin hyvin itsenäisesti. Hä-
nen musiikkinsa on saanut kotimaassakin kaut-
taaltaan suopean vastanoton.
Bergman on säveltänyt orkesterimusiikkia mut-
ta varsinkin kuoroteoksia, joissa on käytetty lau-
lun ohella tai sen sijasta monenlaisia muita ää-
niä: "Kuoro puhaltaa ilmaa, sihisee, viheltää klus-
tereita, napsauttelee sormilla poskiinsa, mais-
kauttaa huulillaan" (Mikko Heiniö). Erik Berg-
manin huumorintajua ei ole turhaan kiitetty. Hä-
nen jo melko iäkkäänä säveltämäänsä oopperaa
Det sjungande trädet (1988) Heiniö pitää vakuutta-
vana synteesinä hänen taidoistaan.
Helsinkiläinen Einojuhani Rautavaara (synty-
nyt 1928) opiskeli muun muassa New Yorkissa,
Sveitsissä ja Saksassa ja toimi Sibelius-Akatemi-
an sävellyksen professorina 1976-91. Hän aloitti
sävellystyönsä uusklassikkona, siirtyi sitten dode-
kafoniaan ja siitä taas 1960-luvun lopulla romant-
tissävyiseen uustonaalisuuteen. Hän ei siis ole
suostunut jäämään tietyn suunnan vangiksi. Rau-
tavaaran ominta musiikkia ovat konsertot eri soo-
losoittimille huilusta kontrabassoon, mutta hän
on säveltänyt myös sinfonioita ja kuoroteoksia
sekä oopperoita: Thomas (1985) piispa Tuomaas-
ta, Vincent (1990) maalari Vincent van Goghista
ja Auringon talo (1990). Rautavaaran ammattitai-
to on vahva, hänen teostensa soitinnus hyvin vä-
rikästä.
Itsenäisyyden ajan
esittäviä muusikoita
Esittävistä muusikoista mainittakoon kolme huo-
mattavaa kapellimestaria. Leo Funtek (1885-
1965), syntyperältään sloveeni, tuli Saksassa opis-
keltuaan 1906 Helsinkiin filharmoonisen seuran
orkesterin konserttimestariksi. Funtek toimi sit-
temmin Suomalaisen Oopperan ylikapellimesta-
rina ja Sibelius-Akatemian ensimmäisenä viulun-
soiton professorina. ProfessoriJussiJalas, alkuaan
Blomstedt (1908-85), Kansallisoopperan ylika-
pellimestari, oli kuuluisa appensa Jean Sibeliuk-
sen musiikin tulkitsija. Jorma Panula (syntynyt
1930) on säveltänyt muun muassa oopperany<2fl£-
ko Ilkka, mutta suurimman maineen hän on saa-
vuttanut musiikkipedagogina toimiessaan 1973-
93 Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon profes-
sorina. Omaperäistä orkesterityötä suosiva, Kau-
hajoen murteella murahteleva Panula on koulut-
tanut lukuisia eteviä kapellimestareita, joista mo-
net ovat jo kansainvälisesti kuuluisia.
Soitinmuusikoista mainitsen joitakin vanhem-
paan polveen kuuluvia. Merkittäviä pianisteja

Musiikkikulttuurin kasvu 1075
ovat olleet Sibelius-Akatemian pianonsoiton pro-
fessorina toimineet Timo Mikkilä (syntynyt 1912)
ja Tapani Valsta (syntynyt 1924), viulunsoittajia
Arvo Hannikainen (1897-1942), Erik Cronvall
(1904-79), Kerttu Wanne (1905-63) ja Sibelius-
Akatemian professori Anja Ignatius, avioliitossa
Hirvensalo (1911-95), kuuluisa Sibeliuksen viulu-
konserton tulkitsija. Hyvin etevä sellonsoittaja oli
Yrjö Selin (1894-1965), joka koulutti Sibelius-
Akatemian professorina useita erinomaisia sellis-
tejä.
Laulutaiteilijoita, joista merkittävimmät ovat
laulaneet oopperassa ja antaneet myös konsert-
teja, on vaikea valita suppeassa esityksessä mai-
nittaviksi. Sen ansaitsevat ainakin koloratuurisop-
raano Pia Ravenna, porvarilliselta nimeltään
Hjördis Alexandroff, syntyään Thesleff (1894-
1964), sekä Kilpisen tulkitsijana kuuluisa ja pe-
dagogina hyvin ansioitunut sopraano Aune Ant-
ti, alkuaan Anttonen, avioliitossa Holmqvist (1901-
83), niin myös monessa Manner-Euroopan oop-
perassa laulanut koloratuurisopraano Lea Piltti,
avioliitossa Killinen (1904-82), sekä Aulikki Rau-
tawaara, avioliitossa Aminoff (1906-90), sopraa-
no hänkin ja ulkomaillakin kuuluisa konserttilau-
laja.
Miespuolisista laulajista baritoni Helge Lind-
berg (1887-1928) toimi useita vuosia laulajana ja
laulunopettajana Stuttgartissa ja Wienissä ja oli
mannermaalla kuuluisa suurena, omaperäisenä
taiteilijana. Professori Wäinö Sola, alkuaan Sund-
berg (1883-1961), oli kansainvälisesti kuuluisa
oopperatenori ja lisäksi etevä ohjaaja ja ooppera-
pedagogi. Baritonilaulaja Oiva Soini (1893-1971)
oli Suomalaisen Oopperan kantavia voimia ja
toimi 1939-52 sen johtajana. Hän oli Sibelius-
Akatemian ensimmäinen yksinlaulun professori.
Bassolaulaja Kim Borg (1919-2000), alkuperäi-
seltä koulutukseltaan diplomi-insinööri, esiintyi
oopperassa muun muassa New Yorkin Metropo-
litanissa ja Moskovan Bolsoissa ja oli myös mai-
neikas konserttilaulaja. Borg toimi 1972-89 Tans-
kan kuninkaallisen musiikkikorkeakoulun profes-
sorina. Aikansa kuuluisimpia bassoja varsinkin
oopperalaulajana oli Hiitolassa syntynyt Martti
Talvela (1935-89), joka lauloi useita vuosia Wie-
nin valtionoopperassa. Talvelan muhkea basso
sai suuren maineen etenkin hänen laulaessaan
Paavon osan Kokkosen oopperassa Viimeiset kiu-
saukset ja Modest Musorgskin Boris Godunovin
nimiosan, josta hän sai niin Yhdysvalloissa kuin
Venäjälläkin mitä suurinta tunnustusta.
Kansanmusiikin harrastus
ja populaarimusiikki
Kun ennen puhuttiin kansankulttuurista tarkoi-
tettaessa syvien rivien harrastuksia, nykyään mai-
nitaan populaarikulttuuria. Jotain on jäljellä pe-
rinteestäkin nimenomaan musiikin alalla. Kan-
sanlaulu on lähes vaiennut elävänä traditiona,
vaikka esimerkiksi moni tämän kirjoittajan tun-
teva tietää, ettei se ole sammunut kokonaan, ja
viulu- ja hanuripelimannit ovat käyneet vähiin.
Heitäkin riittää vielä pitäjien kesäjuhlille, joskin
he ovat jo kauan soittaneet orkesterimuusikkojen
tyyliin. Ainakin vanhempi sukupolvi arvostaa yhä
pelimanneja, mikä selittää kansanmusiikkiesitys-
ten, varsinkin Kaustisella vuodesta 1968 pidetty-
jen suurten kansanmusiikkijuhlien suosion.
Toista on kuitenkin uudemman viihdemusiikin
menestys, tanssin yhteydessä tai levyiltä kuun-
neltuna. Osa nuorista seuraa kiinteästi populaa-
rimusiikin kehitystä innostuen aina uusiin Yhdys-
valloista tai Englannista leviäviin muoteihin. Tä-
hän saattaa liittyä myös oman ulkoasun romant-
tista muotoilua esihistoriaan ja kaukomaihin viit-
taavalla tavalla tai muuten taatusti huomiota he-
rättävin asuin ja koristein. Asiantuntijat korosta-

1076 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
vat rock'n rolFin ja muun viihdemusiikin esteet-
tisiä arvoja, enkä halua kiistää niitä ainakaan pe-
riaatteessa. Taidemusiikin ja viihteen rajat eivät
ole selvät, ja ne riippuvat suuresti kuulijan tun-
temasta perinteestä ja yksilöllisestä mausta. Viih-
teen päätavoite on kuitenkin useimmiten kaupal-
linen.
Vanhempi polvi on puolestaan ihaillut "suoma-
laista tangoa" ja kotimaisia iskelmiä, joita sävelsi-
vät kahden puolen toista maailmansotaa muun
muassa Georg Malmsten (1902-81), Toivo Kärki
(1915-92) ja Unto Mononen (1930-68), kuului-
san Satumaa-tangon tekijä. Taidemusiikin ystävät
voivat arvostaa myös populaarimusiikkia, mikä
huomattiin havainnollisesti Turun kaupunginor-
kesterin esittäessä 1998 sinfoniakonsertin ylimää-
räisenä kappaleena Toivo Kärjen Täysikuu-tangon
kauniisti soitinnettuna. Turun temperamenttisen
ja tässä tapauksessa pikantisti yllätetyn konsertti-
yleisön aplodit huumasivat korvia.
Koska sanat ovat populaarimusiikissa tärkeät,
mainittakoon vanhemmista sanoittajista lukuisia
hauskoja kupletteja tehnyt rakennusmestari Al-
fred Tanner (1884-1927), jonka suosituin kappa-
le on Kulkurin valssi, ja Yhdysvaltoihin siirtynyt
Hiski Salomaa, alkuaan räätäli Hiskias Möttö
(1891-1957) Kangasniemestä, luonteikkuudes-
saan suorastaan taiteellisen Lännen lokarin tekijä.
Erittäin tuottelias populaarirunoilija Reino He-
lismaa (1913-65) sepitti sanat Toivo Kärjen tun-
nelmallisiin lauluihin Reppuja reissumies sekä Lai-
vat puuta, miehet rautaa ]a. moneen muuhun.
Pukeutumisessa ja muussa ulkoasussa kuvastuu suomalaisten pyrkimys yksilöllisyyteen 2000-luvun alkaessa mutta samalla
myös muodin ja sitä levittävän mainonnan mahti ihmismieleen. Niinpä helsinkiläisen katuyleisön asu on tässäkin Esplanadilla
otetussa kuvassa perin kirjavaa.

1078
Tiedonlähteet, tavat
ja mielenlaatu teollistuneessa
Suomessa
Joukkoviestinnän kasvu
ja matkustelu maailmalla
Itsenäisen Suomen ja varsinkin sotienjälkeisen
ajan kulttuurin tärkeänä uutuutena on ollut kuten
muissakin teollisuusmaissa joukkoviestinnän eli
median valtava kasvu. Sanomalehtien lukeminen
lisääntyi maan vaurastuessa jo maailmansotien
välillä, ja viikkolehden menekki kasvoi. Viimek-
si mainittuja edustivat tuolloin ennen kaikkea
Suomen Kuvalehti, perheenemäntien lehti Koti-
liesi ja 1930-luvulla myös kevyempää sarjaa edus-
tavat Apuja Seura sekä lähinnä varakkaille ja mo-
derneille naisille tarkoitetut Eeva ja Hopeapeili.
Sotien jälkeen sanomalehdet ovat hieman vä-
hentyneet, koska jokunen merkittäväkin lehti on
kuihtunut ja kuollut; mainittakoon helsinkiläinen
Uusi Suomi ja turkulainen Uusi Aura. Lehdet elä-
vät ennen kaikkea ilmoitustuloilla, ja ilmoitusten
kasautuessa yhä enemmän kaupungin
ykköslehteen, tämä on jäänyt lopulta lähes aino-
aksi. Pääkaupunkiseudun väkiluvun huomioon
ottaen on silti yllättävää, että Helsinkiin ei Uu-
den Suomen sammuttua 1991 jäänyt muuta suur-
ta aamulehteä kuin Erkon suvun yhä omistama
Helsingin Sanomat. Sitä voi sanoa liioittelematta
koko maankin päälehdeksi. Lehtien kuvitus li-
sääntyi tuntuvasti 1930-luvulla ja sen jälkeen yhä
enemmän. Miltei kaikki lehdet ovat luopuneet
1900-luvun lopulla sidonnaisuudesta puolueisiin.
Paikallislehtiä syntyi jo ennen toista maailman-
sotaa, mutta sen jälkeen ne ovat lisääntyneet suu-
resti. Niiden levikki käsittää yhden tai muutaman
paikkakunnan, ja ne tulevat yleensä hyvin toi-
meen paikallisten ilmoitusten ansiosta. Suppean
alueen tiedotusvälineinä niillä on melkoinen käy-
tännöllinen arvo, ja kun niitä kiinnostaa yleensä
myös paikallinen perinne ja henkinen kulttuuri,
moni lukee etenkin pienillä paikkakunnilla pai-
kallislehden numerot alusta loppuun.
Suuresti lisääntyneiden viikkolehden taso vaih-
telee. Joillakin on yhteiskunnallisia ja kulttuuri-
sia intressejä, toiset taas ratsastavat etupäässä jul-
kisuuden henkilöiden yksityiselämän penkomi-
sella. Tämä voi näyttää arvottomalta, mutta ilmei-
sesti nämä lehdet ovat monelle lukijalle lähiyh-
teisön korvikkeena.Juuriltaan repäistyjä yksinäi-
nen ihminen tuntee olevansa paremmin muka-
na elämässä seuratessaan "julkkisten" värikkäitä
ja usein myös väritettyjä vaiheita viikkolehdistä
ja Helsingin iltapäivälehdistä. Toisista puhuminen
kansanlaulun juoruämmien tapaan on ollut en-
nenkin suosittu harraste: "Kun me viikon Hessan
kans oikeen toimitimma, niin sitte ei ollu enää
muita oikeeta ihimisiä muuta kun minä ja Hessa"
(Ilmajoelta).
Yleisölle tarkoitetut radiolähetykset alkoivat Suo-
messa harrastelijoiden toimesta 1923, ja osake-
yhtiönä perustetun Suomen yleisradionkin jo

Tiedonlähteet, tavat ja mielenlaatu teollistuneessa Suomessa 1079
1926. Vuonna 1935 yleisradiotoiminta tuli val-
tion yksinoikeudeksi. Vastaanottimia oli 1930 yli
100 000, ja niiden luku kasvoi ripeästi jo sotien
aikana, jolloin uutisten tarve oli polttava ja halut-
tiin myös kuulla viihdettä muuten ikävänä aika-
na.
Televisiolähetykset alkoivat 1955-56, taaskin
harrasteena, mutta jo vuoden 1958 alusta yleisra-
dion yhteydessä toimiva Suomen Televisio otti
ne ohjelmaansa. Mainos-TV oli aloittanut lähetyk-
sensä yleisradion vuokralaisena jo vähän aikai-
semmin. Television näkyvyysaluetta laajennettiin
nopeasti, kunnes se käsitti vuodesta 1965 koko
maan. Väritelevisioon siirryttiin vuodesta 1969
lähtien.
Lehdistö, radio ja televisio kilpailevat yleisös-
tä, mutta kaikilla kolmella on yhä luja asema.
Näiden viestimien tehtävät ovat muodostuneet
jonkin verran erilaisiksi, ja niiden suosio vaihte-
lee taloudesta toiseen. Melkoinen osa yleisöstä
pitää TV:n auki työstä tultuaan maatamenoon
saakka ja voi luopua iltayön unestakin, jos on me-
nossa tärkeitä urheilutapahtumia tai houkuttele-
va elokuva. Television vaikutus on hyvin suuri,
eikä sieltä saada pelkkää ajanvietettä, vaan se on
muun ohella tärkeä tiedon ja taidevalistuksen
väline.
Televisiota voitaneen moittia siitä, että hyvää
kotimaista ohjelmaa on liian vähän, mutta sen
tuottaminen tulee pienessä maassa suhteellisesti
kalliiksi. Niinpä esitetään runsaasti ulkomaisia,
etupäässä amerikkalaisia elokuvia, jotka sisältä-
vät paljon rikoksia, väkivaltaa ja muuta eettisesti
arveluttavaa, mitä se sitten kansaan vaikuttaakin.
Myös tapakulttuuria TV:n elokuvat muuttanevat
Yhdysvaltain mallin mukaiseksi, mutta sitä Eu-
roopassa on muutenkin tapahtunut 1920-luvulta
lähtien. Varmaa on että TV:n nuoret katsojat op-
pivat ymmärtämään puhuttua englantia parem-
min kuin pelkästään koulua käymällä.
Tuorein joukkoviestin on aivan viime vuosina
suurta suosiota saanut internet-verkosto, jota voi
seurata verraten pienin lisäkustannuksin vaati-
mattomastakin tietokoneesta. Internetin jo nyt
hyvin laajasta ja hyvin kirjavasta sisällöstä on
mahdotonta sanoa mitään yleistävää, vielä vä-
hemmän sen vaikutuksesta. Tietokone-ohjelmiin
sisältyy yleisesti pelejä, jotka jäljittelevät usein
sotaa tai muuta väkivaltaa. Periaatteessa ne eivät
ole kaukana entisajan poikien sotaleikeistä, mut-
ta liikuntaa tietokonepelit eivät edistä siinä mää-
rin kuin hiipiminen puupyssy kädessä ojissa, port-
tikäytävässä tai roskalaatikon nurkalla.
Suomalaisten maailmantuntemusta on 1900-lu-
vun viimeisillä, vaurailla vuosikymmenillä kas-
vattanut myös yleistynyt matkustaminen ulko-
maille. Työmatkoihin on ollut entistä enemmän
aihetta ja varoja, ja lomanvietto kaukaisilla seu-
duilla kuten Välimerenmaissa ja Kanarian saa-
rilla, viime aikoina jopa Floridassa ja Kaakkois-
Aasiassa saakka on käynyt tavalliseksi. Nuoretkin
tutustuvat Euroopan maihin halvoilla junamat-
koilla. Joukkoviestinnän ja matkojen suoman tie-
don ja valistuksen runsautta ei vastaa sen syvälli-
syys, jos pohjana on enintään niukalti kirjatietoa,
mutta pinnallinenkin tieto ja kokemus avartavat
sentään näköpiiriä. Olisi epäilemättä ahtaan van-
hoillista ajatella, että se vain sekoittaa enimpien
ihmisten pään.
Taideharrastusten
ja urheilun muuttuminen
Harrasteet ja niihin liittyvä populaarikulttuuri
muodostavat laajan aihepiirin, jota voin käsitellä
vain hyvin suppeasti. Suuria muutoksia on syn-
tynyt ihmisten siirtyessä taajamiin ja koulutuk-
sen kehittyessä. Harrasteiden organisaatio on

1080
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
muuttunut, kun maanpuolustusjärjestöt lakkau-
tettiin heti sodan jälkeen ja nuorisoseurojen ja
työväenyhdistysten kulttuurityö alkoi vähentyä.
Moni yhdistys on sammunutkin nuorison vähen-
tyessä etenkin maaseudulla. Poikkeuksiakin on:
jotkut työväenyhdistykset ja nuorisoseurat jatka-
vat kulttuurityötään vireästi.
Kaupungeissa ja maaseudun keskuksissa on
kansalais- ja työväenopistojen toiminta voimis-
tunut, ja niiden yhteyteen tai muuten on synty-
nyt harrastuspiirejä varsinkin kirjallisuuden, ku-
vataiteiden, musiikin ja taidetanssin merkeissä.
Kunnat ovat tukeneet kotiseutu- ja museoharras-
tusta, ja kesäiset pitäjänjuhlat ovat suoneet tilai-
suuden esitellä tuloksia. Musiikkiopistoja on sik-
si tiheässä, että ne ovat paljolti myös maalaisnuor-
ten ulottuvilla. Myös kansanopistoja on yhä toi-
minnassa lähes sata. Henkisen kulttuurin harras-
tajan ei siis tarvitse välttämättä jäädä maaseu-
dullakaan yksinäiseksi.
Radio ja televisio ovat kuitenkin vähentäneet
esittävän taiteen harrastusta. Kun ammattilaisten
ylivoimaista soittoa, laulua ja näyttelemistä voi
seurata viestimistä tai käymällä konsertissa tai
teatterissa lähikaupungissa, omien esitysten har-
joitteleminen ei oikein innostuta, ja mistä maa-
seudulla tai pienessä taajamassa saa hyvän johta-
jan tai ohjaajan? Niinpä torviseitsikoita on enää
harvassa, ja vähänlaisesti maaseudulla ja pikku-
kaupungeissa näytelläänkin 1900-luvun ensi vuo-
sikymmeniin verraten.
Suomalaisille tärkeästä urheilusta ei voi enää pu-
hua yhtenäisenä käsitteenä. Kuntourheilua eli lii-
kuntaa harrastetaan paljon ja monin tavoin, usein
ihailtavan reippaasti ja terveyttä edistävällä taval-
la. Liikunnan lajivalikoima on kasvanut: kävelyä
ja hölkkäämistä, voimistelua ja pelejä. Huippu-
urheilu taas alkoi kehittyä toisen maailmansodan
jälkeen entistä nopeammin kaupallisen viihde-
tuotannon suuntaan, selvästi kuitenkin vasta
1960-luvulla. Karjalan Kurkijoella syntynyt hiih-
täjä Veikko Hakulinen saavutti vielä 1952-60 van-
hassa urheiluhengessä useita olympiavoittoja ja
maailmanmestaruuksia ja Lydia Wideman, hiih-
täjä hänkin, 1952 ensimmäisenä Suomen naise-
na olympialaisten kultamitalin.
Ajan mittaan ammattiurheilu kuitenkin yleis-
tyi. Urheilijoille alettiin maksaa entistä enemmän
rahapalkintoja tai osallistumismaksuja salaa ja lo-
pulta julkisesti, eikä ammattiurheilijoita häädetä
enää edes olympiakisoista. Tässä on oikeastaan
palattu antiikin Kreikan oloihin. Koska hyvin mo-
ni huippu-urheilija harjoittelee päätoimisesti kaut-
ta vuoden, se edellyttää paikkaaja myös apuraho-
ja julkisilta yhteisöiltä, urheiluseuroilta tai yksityi-
siltä suosijoilta. Kukapa haluaisi pelkästään kat-
selijoiden huviksi harjoitella ankarasti, jopa ter-
veytensä uhalla? Etenkin jääkiekkoa pelataan niin
rajusti, että vammoja tulee myös otteluissa.
Hyviä palkkoja tavoitellessaan monet nuoret
suomalaiset urheilijet, etenkin jääkiekonpelaajat
ja jalkapalloilijat, hakeutuvat muiden Euroopan
maiden ja Pohjois-Amerikan seuroihin. Suomes-
sa taas monet joukkueet ovat täynnä muualta ko-
timaasta varta vasten värvättyjä pelaajia ja myös
ulkomaalaisia, joten niitä kutsutaan aiheellisesti
muukalaislegiooniksi. Seurat ostavat päälle päät-
teeksi pelaajia toisiltaan melkein kuin antiikin
Roomassa ostettiin gladiaattoreja, taistelijaorjia.
Fysiologian ja muun lääketieteen merkitys val-
mennuksessa on kasvanut, ja jotkut urheilijat pyr-
kivät menestymään myös käyttämällä kiellettyjä
hormoneja tai muita voimaa ja kestävyyttä lisää-
viä valmisteita. Tämän "dopingin" estäminen
tuottaa paljon vaivaa eikä tahdo onnistua täydel-
lisesti. Suomenkin urheilulle siitä on ollut tuntu-
vaa vahinkoa. Kaiken kaikkiaan huippu-urheilun
luonne on muuttunut perin pohjin: se on nykyään
viihdeteollisuutta ja liiketoimintaa, jossa on ky-

Tiedonlähteet, tavat ja mielenlaatu teollistuneessa Suomessa 1081
symys aika suurista rahoista. Ei siis ole ihme että
rehellisyyskin tahtoo horjua.
Urheilukilpailuissa käyvät ja niitä viestimistä
seuraavat penkkiurheilijat näyttävät hyväksyvän
ammattiurheilun kuten muunkin ammattilaisten
tarjoaman viihteen. Suomessa elää silti myös pe-
rinteinen, nationalistinen kiinnostus omien poi-
kien ja tyttöjen menestykseen. Suomen lipun Ke-
huttaminen katsomossa sinivalkoinen sotamaa-
laus kasvoilla on tosin osaksi pelkkää hulluttelua,
mutta varsin monet luulevat tänä päivänäkin, että
urheilu turvaa Suomen maineen maailmalla pa-
remmin kuin mikään muu. Urheilutoimittajat tu-
kevat tätä harhakuvaa parhaansa mukaan, ja ylei-
sö yrittää iloita pistesijoistakin, kun mitaleja tu-
lee enää vain harvakseen.
Tavat muuttuvat
ja tasoittuvat
Tapakulttuuria olen jo seurannut 1930-luvulle
saakka, ja myöhemmästä kehityksestä olen kir-
joittanut jonkin sanan sosiaalihistorian yhteydes-
sä. Kyseessä on kuitenkin alue, jonka kuvaami-
nen ja pohdinta yhden pienen maan puitteissa ei
näytä kovin hedelmälliseltä. Teollistuminen ja sii-
hen liittynyt kaupan ja viestinnän kasvu ovat
yhtenäistäneet tapakulttuuria hyvin paljon varsin-
kin Euroopassa ja samaan kulttuuripiiriin kuulu-
vassa Pohjois-Amerikassa, joka on kulkenut mo-
nin tavoin tapojen kehityksen kärjessä. Nykyajan
suomalaistenkin, varsinkin nuoremman polven
tavoista saa hakea kansallisia erikoispiirteitä lä-
hes kynttilä kädessä.
Tavat ovat tasoittuneet yhä enemmän myös yh-
teiskunnallisesti kaikkien piirien omaksuessa kes-
kiluokkaisia, etten sanoisi pikkuporvarillisia piir-
teitä. Samalla tapakulttuuri on muuttunut entistä
yksilöllisemmäksi ja siis melko kirjavaksi. Esi-
keät puhuttelutavat.
Sinuttelu oli Suomessa ikivanha perinne, mut-
ta 1700-luvulta lähtien omaksuttiin säätyläisiltä pu-
huttelua kolmannessa persoonassa ja teitittelyä:
"Tuliskos rovasti ottaan kaffia?" tai "Tulukee Put-
kosen emäntä kahaveelle!" Rahvaskin omaksui
yleisesti teitittelyn puhutellessaan vanhempia tai
muuten arvovaltaisia ihmisiä, paljolti omaa isää
ja äitiäkin isovanhemmista puhumattakaan.
Vielä toisen maailmansodan jälkeen jopa yli-
opiston opiskelijat saattoivat sanoa toisiaan teiksi,
jos eivät olleet ennestään tuttuja. Sittemmin si-
nuttelu on yleistynyt suuresti muun muassa Ruot-
sin esikuvan mukaan ja myös tasa-arvoisuuden
nimessä. Sehän on todellakin mutkatonta, mutta
silti moni koettaa käyttää sosiaalisia tuntosarviaan
herkemmin löytääkseen kuhunkin tilanteeseen
sopivan puhuttelutavan.
Suomalaisten vaatetus on kehittynyt viime vuo-
sikymmenillä melko vaatimattomaksi paitsi varsi-
naista juhla-asua. Muuten pyritään väljään ja mu-
kavaan oloon, ja mieltymys liikuntaan kuvastuu
usein vaatteistakin. Kansamme säästää varojaan-
kin yleisesti juuri vaatetuksessa, mikä onkin vii-
sasta, mutta esteettisesti tulos ei ole aina kehutta-
va. Nuorista ei aina tiedä: haalistunut pusero ja
resuiset farmarihousut voivat olla kalliita merkki-
tuotteita, jotka on tehty muodin takia varta vas-
ten kurjan näköisiksi. Lämpimämmistä maista
omaksuttu piirre on etenkin miesten taipumus
olla päähineettä aika pakkasellakin.
Nykyään korostetaan mielellään pukeutumisen
ja muun ulkoasun yksilöllisyyttä: hiuksia ja par-
taa muotoillaan ja värjätään rohkeasti ja koruja
käytetään joskus tavalla, joka ihmetyttää vanhah-
koa kansalaista. Vaatii hieman malttia, jottei hän
itsekseen tuomitsisi melko viattomia ihmisiä. Jos
näet tarkemmin ajatellaan, kuka ei tehostaisi it-
seään jollakin tavoin? Ajan mittaan tulemme epäi-

1082 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
lemättä samanlaisiksi kuin pariisilaiset, jotka ei-
vät ole enää pitkään aikaan ihmetelleet mitään.
Suomalaisten ruokatottumukset ovat kehittyneet
muun muassa terveysneuvonnan takia. Tärkeä
uutuus on vihannesten runsas käyttö, ja voin ja
läskin syöntiä on vähennetty tuntuvasti, mutta silti
monet meistä lihovat liiaksi ja olemme keskimää-
rinkin kansainvälisesti katsoen pulskaa kansaa.
Lehdissä julkaistaan paljon eksoottisten maiden
ruokaohjeita, mutta moniko ottaa niistä mallia,
Suomessa kun ei yleensä käytetä kovin paljon
aikaa ruoanvalmistukseen.
Vanhempi väki rakastaa lähes samaa kotiruokaa
kuin 1930-luvulla, ja joulupöydässä on vanhaan
tapaan kinkkua, lipeäkalaa, kasvislaatikoita ja riisi-
puuroa. Ulkomaalainen pelästytetään yhä sopi-
vasti esimerkiksi mämmillä, maksalaatikolla ja
suolatulla, hänen mielestään raa'alla kalalla. Nuor-
ten suosiossa ovat Napolista maailmalle levinneet
pizzat, ja peruna tuntuu olevan parasta öljyssä kei-
tettyinä "ranskalaisina" tai maustettuina lastuina.
Juomatavat ovat muuttuneet vahvahkon oluen
tultua sotien jälkeen kauppaan. Se on lieventä-
nyt kansanmiehen kantaa, jonka mukaan ainoa
miehisen miehen väkijuoma oli viina. Vieläkin
se on suosittu juoma, ja osa miesväkeä pitää vuo-
sisataiseen tapaan viinan väärinkäyttönä, jos ei
saada tolkkua pois, mikä näkyy yhä rumasta hen-
kirikostilastostakin. Viinejä on pidetty kauan ja
sitkeästi joutavina herrojen juomina, mutta nii-
den suosio on kasvanut etenkin kaupungeissa, ja
moni suomalainen on harjaantunut arvioimaan
mannermaan tapaan, mikä viini sopii tietyn ruoan
kanssa.
Mentaliteetti ja sen kehitys
Kansan mentaliteetin eli mielenlaadun kehitystä
on vaikea tutkia, vaikka ymmärrämme helposti,
mistä on kysymys, koska suomenkielinen termi
on hyvin osuva. Ihmisen perusluonne ei näytä
muuttuneen sanottavasti lajimme syntymisen jäl-
keen eikä ainakaan muutamassa vuosikymmenes-
sä, vaan kyseessä ovat kulttuurin muutokset, jot-
ka voivat vaikuttaa paljonkin käyttäytymiseen.
Vaikeutena on, että emme oikeastaan tunne suo-
malaisten mielenlaatua miltään aikakaudelta.
Kaunokirjallisuudesta ei ole paljon apua, ja erilai-
set ohjelmalliset kirjoitukset ilmaisevat pikemmin-
kin ihanteita kuin kansan todellista mentaliteet-
tia.
Voimme siis kaavailla lähinnä vain sitä, mihin
suuntaan suomalaisten mielenlaatu on muuttu-
nut. Pitäisi kai myös vertailla meidän ja muiden
kansojen nykyistä mentaliteettia, mutta siihen
tuskin kykenee kukaan muu kuin monessa maas-
sa oleskellut lehtimies tai diplomaatti. Hänenkin
käsityksensä voi sitä paitsi heijastaa etupäässä hä-
nen omaa mielenlaatuaan.
Tosin ei ole vaikea arvata, että teollistuminen
ja muutto maaseudulta taajamiin sekä näihin liit-
tyvät työelämän muutokset, koulutuksen kasvu
ja kulttuurin kansainvälistyminen ovat vaikutta-
neet suomalaisten mielenlaatuun. Toisaalta tätä
alaa tutkineet korostavat, että mentaliteetti muut-
tuu hitaammin kuin yhteiskuntana pitäisi siis tar-
kata, onko nykyajan suomalaisissa säilynyt pal-
jonkin vanhaa maaseudun perinnettä. Onhan
voimakas urbanisoituminen Suomessa myöhäi-
nen ilmiö.
Muuan tärkeä kysymys on, vaikuttaako mielen-
laatuumme se maailmankuvan muutos, joka joh-
tuu fysiikan, tähtitieteen ja biologian kehitykses-
tä. Tieto atomeista on kumonnut vanhat käsityk-

Tiedonlähteet, tavat ja mielenlaatu teollistuneessa Suomessa 1083
set aineesta: sehän onkin etupäässä tyhjyyttä, jos-
sa äärimmäisen pienet hiukkaset menevät piiri-
tanssia sähkövarauksineen. Aine voi myös muut-
tua energiaksi. Ihmisen ruumiskaan ei koostu
enää luista, lihasta ja verestä vaan soluista ja kro-
mosoomeista, geeneistä ja DNA:sta. Sielun ole-
mus on hämärtynyt vielä enemmän: onko sitä
olemassakaan ?
Tähtitiede on laajentanut maailmankaikkeutta
ja kasvattanut sen ikää käsityskyvyn rajojen yli.
Kaiken tämän vuoksi meidän pitäisi oikeastaan
ajatella elämää viileän tieteellisesti, pelotta ja tun-
teilematta. Todellisuudessa ihminen on yhä oman
maailmankaikkeutensa keskipiste, arka tunteis-
taan, arvostaan ja eduistaan. Isiensä tavoin hän
myös kammoksuu katoavaisuutta ja tyhjyyttä.
Kuolemaa odottavan keisari Hadrianuksen sanat
vuodelta 138: "Animula vagula, blandula..." ('sie-
lu pienoinen, eksyvä, häilyväinen') tuntuvat ei-
len lausutuilta.
Jos kristityn maailmankuva perustuu Raama-
tun kirjaimeen, luonnontieteet voivat järkyttää
sitä pahoin. Vanhat kristityt näkivät Jumalassa
jotain ihmistä muistuttavaa ja ikään kuin käsitet-
tävää, mutta nyt hän tuntuu lähes kadonneen lai-
timmaisten tähtisumujen taa. Maailmankaik-
keudella lienee Luoja, koska siinä näyttää vallitse-
van nerokas järjestelmä, mutta mitä hänelle mer-
kitsevät ihmiset ja mitä minä vähäpätöinen? Us-
koa hämmentää myös tieto ihmiskunnan rikok-
sista ja kärsimyksistä: miksi Kaikkivaltias sallii
tällaista? Tämä on ahdistanut ajattelevia ihmisiä
Raamatun Jobista lähtien, ja nykyään kysymyk-
set ovat entistä kipeämpiä kaiken kuullun ja lue-
tun takia.
Moni ei silti yhdy 1700-luvun filosofin Julien
Offray de Lamettrien kyynisiin sanoihin elämän
lopusta: "La farce est jouee" ('farssi on näytelty
loppuun'). Tanskalainen teologi Hai Koch arve-
lee ihmisen tavoittelevan vaistomaisesti ikivan-
haa kansanuskoa, joka kätkeytyy uskontunnus-
tusten taakse. Haluamme tavoittaa elämän perus-
voimat ja ilmaista syvimmät tunteemme, ja us-
konnon tulisi olla myös moraalisena oppaana ih-
miselle ja yhteisöille. Uskonto näyttääkin säily-
vän sitkeästi, nykyään kyllä useammin tunteena
kuin dogmein määriteltyinä käsityksinä.
Olemme joutuneet seisomaan vuosisatoja rivissä
aatteiden ja arvojen vartijoina. Kirkon julistuk-
seen piti uskoa ja sen käskyjä noudattaa, virka-
miehiä totella järjestyksen ja turvallisuuden ni-
messä. Sittemmin nousi itse kansa isänmaan oi-
keuksien ja suomen kielen turvaksi, ja vähem-
mistö loi oman rintaman suojellakseen ruotsin
kieltä. Sosialismi nosti köyhät vaatimaan jyrkästi
oikeuksiaan, ja kun punainen aate näytti vaaran-
tavan perinnäisen yhteiskunnan, muu kansa rien-
si sinisten ja vihreiden lippujen alle. Jokainen rin-
tama vaati jäseniään uhrautumaan aatteen hyväk-
si.
Hyvän sosiologisen teorian mukaan aatteita
ajaa tosin aina pieni mielipidejohtajien ryhmä
kansan enemmistön ollessa välinpitämätöntä tai
ainakin passiivista. Kuinka tahansa, historian ta-
pahtumat, tiedon kasvuja uudet aatteet ovat pyr-
kineet 1900-luvun jälkipuolella murentamaan
vanhoja arvoja ja sidonnaisuuksia todella tuntu-
vasti. Yksimielisyyden ja yhteisvastuun periaat-
teet eivät ole enää yhtä ehdottomat kuin sata vuot-
ta sitten. Eikö ole inhimillistä ja järkevää, että
kukin saa toimia tunteittensa, järkensä ja oman
etunsa mukaan? Kollektiivisuuden ja individua-
lismin eli joukkohengen ja yksilön vapauden aat-
teilla on omat aikansa, ja läntisessä maailmassa
on toisen maailmansodan jälkeen purjehdittu in-
dividualismin aallonharjalla.
Lieneekö yksilön vapaus kuitenkaan edistynyt
käytännössä kovin suuresti? Valtiovalta perii en-
tistä paljon korkeammat verot ja velvoittaa nuo-

1084 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
ret miehet asepalvelukseen tai vastaaviin rasittei-
siin. Lasten on pakko käydä peruskoulu ainakin
jotenkuten. Työelämän sääntöjä rikkomalla pää-
see helposti eroon etenkin yksityisestä työnanta-
jastapa ammattiliiton periaatteista poikkeaminen
tuo rikkurin nimen ja ehkä pari mustelmaakin.
Yleinen tapa ja vallitseva muoti ovat lähes joka
asiassa kahleena kuten ennenkin.
Suomessa on joskus ennustettu kansallishengen
kuihtuvan Euroopan unioniin ja rahaliittoon yh-
tymisen vuoksi, mutta sitä ei ole ehditty vielä näh-
dä. Puolustustahtoa kansalla näyttää olevan yhä
hyvinkin paljon, mutta eduskunta myöntää puo-
lustusvoimien määrärahoja vanhaan tapaan kit-
saasti, ikään kuin talvisota ei olisi opettanut mi-
tään. Usein on myös moitittu kansamme huonoa
itsetuntoa, joka ilmenee hermostuneena pohdin-
tana, mitä ulkomaalaiset ajattelevat meistä.
Kielteisenä kansallishenki ilmenee suhtaudut-
taessa vihamielisesti maahanmuuttajiin, etenkin
vierasrotuisiin, usein myös mustalaisiin ja poh-
joisessa joskus saamelaisiinkin. Lukemalla 1900-
luvun ensi vuosikymmenillä julkaistuja kirjoja ja
lehtiä näkee mielestäni kuitenkin, että rasismi on
selvästi vähentynyt normaalista ajattelusta. Räi-
keä rasismi liittynee nykyisessä Suomessa etu-
päässä vahvoihin henkilökohtaisiin ärsykkeisiin,
jotka purkautuvat muullakin tavoin.
Suhtautumisessa sukupuolielämään, avioliit-
toon ja perheeseen osa suomalaisista on ottanut
melkoisia vapauksia. Vanhassa maaseutuyhteisös-
säkään ei tosin noudatettu kaikin puolin luterilai-
sia ihanteita. Talollisperheissäkin katsottiin ylei-
sesti, että kihlaus salli samat vapaudet kuin avio-
liitto, ja eteläisten maakuntien köyhälistö näyt-
tää olleen seksuaaliasioissa melko vapaamielistä.
Silti rakkaussuhteiden lyhytjännitteisyys näyttää
yleistyneen viime vuosikymmenillä tuntuvasti
Suomessa kuten muissakin teollisuusmaissa.
Tämän ilmiön syitä pohdittaessa voitaneen aja-
tella, että koulutuksen ja työelämän vaatimusten
paineessa elävä ihminen haluaa antaa edes jos-
sain asiassa vallan tunteilleen. Kyseessä lienee ta-
vallaan romanttinen ajatustapa, joka korostaa
eroottisen tunteen ja seksualiteetin merkitystä ja
pyrkii individualismiin yhdistyneenä vapautta-
maan ihmiset sosiaalisesta vastuuntunnosta ja
muusta perinteisestä moraalista. Suurten muutos-
ten aiheuttama sosiaalinen epävarmuus voi myös
aiheuttaa erotiikan korostusta: naisen tai miehen
"iskeminen" on lujittavinaan horjuvaa itsetuntoa.
Tärkeä Suomen ja muiden teollisuusmaiden väes-
tön mentaliteettiin luettu piirre on suuri alttius ku-
lutukseen: ostamiseen, syömiseen ja juomiseen,
Suomessa myös matkoihin kaukaisille aurinko-
rannoille tai kotimaan laskettelurinteille sekä mo-
neen muuhun. Tulojen lisääntyessä entinen pa-
kollinen säästäväisyys on unohtunut, mikä on
sinänsä ymmärrettävää. Rahan ansaitsemisen ja ku-
lutuksen arvostukseen liittyy toisaalta sosiaalisen
vastuuntunnon heikentymistä ja kerskailua omal-
la varakkuudella. Lapsikin saa helposti kuulla sa-
manikäisiltä kunniansa, jos hänen asunsa on vaa-
timaton eikä hänellä ole esimerkiksi käsipuhelinta
tai tietokonetta, ja sitten seuraa räikeän nou-
sukasmainen kysymys: "Ootteks te niin köyhii?"
Varsin moni suomalainen tuntee toki nykyään-
kin säästämisen arvon, ja hyvin monen on myös
pakko säästää. Toisilta menee rahaa sitä enem-
män, joskus silloinkin, kun säästäminen olisi hy-
vin aiheellista. Kulutusmentaliteettia lisännee tun-
tuvasti tavaroiden ja palvelujen valtava, monin
keinoin tapahtuva mainonta. Mainosrumpujen
pärinällä tuntuu olevan hieman samantapainen
vaikutus kuin noitarummun kuminalla muinai-
sina aikoina: ihmiset uskovat miettimättä. Ihmekö
tuo, kun asialla ovat hyvin koulutetut ja joskus
lähes nerokkaat ammattimiehet.

Tiedonlähteet, tavat ja mielenlaatu teollistuneessa Suomessa 1085
Kulutuksen kasvulla on tietysti kaksi puolta. Elin-
tason nousu on sinänsä miellyttävä asia, mutta
kulutuksen voimakas lisääntyminen rasittaa pe-
lottavasti luonnonvaroja ja koko ympäristöä. Suo-
malaisten osuus vaaralliseen kehitykseen on to-
sin pieni verrattuna suuriin teollisuusmaihin, ja
meidän maassamme on myös kiinnitetty aika lail-
la huomiota sen torjumiseen. Maailmanlaajuisesti
ajatellen on kuitenkin luultavaa, että tulevat su-
kupolvet eivät ihaile nykyistä ihmiskuntaa vaan
pitävät meitä ymmärtämättöminä ja vastuuttomi-
na barbaareina.
Joku kristillistä perinnettä arvostava voi sitä pait-
si kysyä, mitä materialismi vaikuttaa ihmisen sie-
luun. "Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa
omakseen koko maailman mutta menettää sie-
lunsa?" (Matt. 16:26). Kristikunnan historia osoit-
taa, ettei tätä Jeesuksen kysymystä ole muistettu
milloinkaan erikoisen hyvin, mutta viime aiko-
jen kehitys on omiaan tekemään sen hyvin ajan-
kohtaiseksi.
Murroskauden suomalaiset:
valoa ja varjoa
Elinikämme pidentyessä ja maamme turvallisuu-
den kasvaessa on ruvettu toisaalta puhumaan
suomalaisten erikoisesta ahdistuneisuudesta. Tätä
perustellaan mielitautien, itsemurhien ja väkival-
lan yleisyydellä useimpiin muihin läntisen Euroo-
pan kansoihin verraten. Meille kuuluu olevan
ominaista myös masentuneisuus ja väsyminen
sekä kyllästyminen työhön ja työympäristöön.
Holtiton väkijuomien käyttökin voi olla ahdistu-
neisuuden oire, ja avioerojen yleisyys voitaneen
johtaa osaksi siitä. Sekä alkoholismi että avioero
voinevat tosin olla yhtä hyvin ahdistuneisuuden
syytä kuin seuraustakin.
Suomalainen ahdistuneisuus on toisaalta jo kä-
sitteenä vaikea ja mutkikas. Sen tässä mainitut
tunnusmerkit koskevat erilaisia elämänvaiheita,
eikä ole varmaa että ne liittyvät lainkaan toisiin-
sa. Yhteisiä syitä on vaikea löytää, ja mieleen tu-
levat mahdollisuudet eivät ole ominaisia yksin
Suomelle vaan koskevat muitakin teollisuusmai-
ta. Muuan selitys voisi piillä suomalaisten gee-
neissä, mutta siinä joudumme ymmärtääkseni tie-
teellisen ajattelun ulkopuolelle.
Jos kuitenkin uskomme kansamme erikoisen
ahdistuneisuuden olevan totta ja pohdimme sen
yleisiä syitä, tulee mieleen Suomen nopea teol-
listuminen ja siihen liittyvä muuttoliike kaupun-
keihin toisen maailmansodan jälkeen. Näin suurta
ja varsinkaan yhtä äkillistä yhteiskunnan ja kult-
tuurin muutosta ei ole tapahtunut monessakaan
Länsi-Euroopan maassa.
Suuri murros on huuhtonut pääosan kansaa
kotiseudultaan, suvut, perheet ja kylänväki ovat
hajonneet. Menestymisen pakko ja siihen liitty-
vä kireä ilmapiiri ovat yleistyneet varhaisempaan
aikaan verraten. Rauhallisuudestaan kuuluja, kii-
reettömiä suomalaisia edustaa lähinnä osa van-
hasta polvesta, nuoremmille on ominaista kiire
ja jännitys. Maantielläkin ilme kiristyy, kun pi-
täisi päästä edellä ajavan auton ohi eikä heti on-
nistu. Kuitenkaan ei sovi unohtaa, että yhteiskun-
nan ja miljöön muutokset ovat toisaalta merkin-
neet hyvin monille sosiaalista ja henkistä vapau-
tumista sekä koulutuksen luomia uusia ammatil-
lisia ja kulttuurisia mahdollisuuksia. Valo ja var-
jo vaihtelevat yksilöllisesti.
Maaltapaon katsotaan aiheuttaneen turvattomuu-
den tunnetta ja johtaneen juurettomuuteen ja
sosiaalisen ja eettisen perinteen murenemiseen.
Näkökulmaa vaihtaen voidaan tosin myös ajatel-
la, että entisajan maalaisten mentaliteetti ei aina
sovi kaupunkiyhteisöihin. Maaseudun yhteisöis-

1086 ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIAA
sä oli tietyn tasapainon ohella piirteitä, joiden
tuonti kaupunkiin ei ole ollut pelkästään edullis-
ta. Talollisväen omanarvontuntoon ja itsenäisyy-
teen saattoi liittyä pöyhkeyttä ja piittaamatonta
itsekkyyttä. Isäntä ei kumartanut eikä Kehitellyt
ketään, mutta myös kohteliaisuus ja hienotuntei-
suus voivat olla hänelle vieraita käsitteitä: hän
toimi ja käyttäytyi niin kuin itse tahtoi. Työväki
ja torpparit taas kadehtivat isäntää ja emäntää
koko sydämestään ja moittivat kaikesta mahdol-
lisesta.
Haluamatta yleistää näitä maalaisperinteen piir-
teitä liiaksi uskon lukijan tunnistavan ne monista
kaupungeissa asuvista tuttavistaan. Särmikkyys ja
jäykkyys, epäkohteliaisuus ja suoranainen epä-
sosiaalisuus voitiin selittää aikoinaan talonpojan
jämerän miehekkyyden ja riippumattomuuden
kääntöpuoleksi. Kaupungissa nämä piirteet ovat
entistä pahemmin haitaksi toisille ja usein vastuk-
seksi asianomaiselle itselleenkin. Tottuminen kau-
punkielämään saattaa ajan mittaan heikentää niitä
tuntuvasti, mutta vanhojen suomalaisten mielen-
rauha ei ehkä hevin palaudu.
Ruotsia puhuvat suomalaiset eivät näytä kärsivän
ahdistuneisuudesta yhtä paljon kuin suurempi
kieliryhmä. Puuttumatta muihin mittareihin, jot-
ka viittaavat ruotsinkielisten parempaan selviy-
tymiseen, totean heidän keskimääräinen elin-
ikänsä olleen viime aikoina 2-3 vuotta pitempi
kuin suomenkielisten. Suomenruotsalaisten pa-
rempi ja pitkäaikaisempi viihtyminen elämässä
ei voi johtua kielestä eikä geeneistäkään, jotka
ovat samat kuin suomenkielisillä, ja vaikka ruot-
salaiset lienevät keskimäärin varakkaampia, ero
on pieni eikä se selitä mitään.
Varmaa sen sijaan on, että ruotsalaiset ovat asu-
neet vanhastaan rannikkoseuduilla, ja vanhaa
kaupunkiväestöäkin heissä on enemmän kuin
suomea puhuvissa. Niinpä he ovat saaneet var-
hemmin tuntumaa lännestä tulleisiin innovaa-
tioihin, ja tätä on edistänyt ruotsalaisen rahvaan
melko luonteva suhde samaa kieltä puhuneisiin
säätyläisiin. Niinpä suomenruotsalaiset eivät ole
joutuneet kokemaan viime vuosikymmenien ku-
luessa läheskään yhtä suurta ja järkyttävää muu-
tosta kuin suomenkieliset. Onko siis ihme että
heidän sosiaalinen ja henkinen tilansa on parempi
kuin suomenkielisen kansanosan?
Suomenruotsalaisilla on ollut etua vahvasta
yhteistunnostaan, mutta heillä on huoltakin oma-
kielisen kulttuurinsa tulevaisuudesta. Joku kadeh-
tinee heidän sivistystään ja henkistä tasapainoaan
tai ihailee heitä hieman alakuloisena, mutta luul-
lakseni heillä on ollut ennen kaikkea hyvä onni.
Näin pääteltyäni otaksun, että suomenkielisillä on
periaatteessa samat mahdollisuudet kuin ruotsia
puhuvilla veljillä sopeutua ajan mittaan kaupunki-
elämään ja luoda nykyistä terveempi kulttuuri.
Jos "suomalainen ahdistuneisuus" on totta, se voi
siis olla lähinnä murroskauden ilmiö ja lieventyä
jo parin miespolven aikana.
Kuvattuani suomalaisten puolustussotia ja ihme-
teltyä selviytymistä kylmän sodan maailmassa
olen päätynyt arkisiin ongelmiin, jotka liittyvät
yleismaailmalliseen teollistumiseen. Ainakaan
vielä Suomen kansa ei ole toki murtunut, seisom-
me vielä omalla kannallamme. Sauna savuaa yhä
tuhansien järvien rannoilla rentouttaen lämmittä-
jän ruumista ja mieltä. Käden taitoa on jäljellä:
Suomen mies nauttii tarttuessaan kalaverkkoon,
kirvesvarteen tai työpuukon kahvaan, naiset ar-
vostavat kotitekoisia kudonnaisia ja osaavat teh-
dä niitä. Perinneruoasta ymmärrämme ehkä naut-
tia entistä paremminkin. Lännessäkin osataan jo
arvostaa karjalanpiirakkaa ja kalakukkoa siinä
kuin laukkamakkaraa ja siikakeittoa. Todettakoon
myös suomalaisen oluen korkea laatu, muinais-
ajan perinteitä sekin.

Tiedonlähteet, tavat ja mielenlaatu teollistuneessa Suomessa 1087
Meidän kansamme on myös valmis puolus-
tamaan siniristilippua entiseen tapaan. Joskus
19801uvulla maailmalla ruvettiin jostain syystä
pohtimaan, taistelisivatko suomalaiset, jos Neu-
vostoliitto yrittäisi miehittää maan. Suuren ame-
rikkalaisen viikkolehden reportteri tiedusteli asiaa
puolustusvoimien seuraavaksi komentajaksi vast-
ikään nimitetyltä amiraali Jan Klenbergiltä. Ami-
raalin vastauksessa ei ollut tulkinnan varaa: "You
can be damn sure that we should fight" ('olkaa
peijakkaan varma siitä, että me taistelisimme').
Kysyin samaa pohjalaiselta reserviläiseltä, ja tämä
vastasi: "Meidän prikaati on taisteluvalmis puo-
lessa vuorokaudessa ja lähtee, mihin käsketään."
Arkioloissakin on miellyttävää kuulla suomalais-
ten matalaäänistä, levollista rupattelua ja hillitty-
jä naurahduksia, ja tiukassa tilanteessa meikäläis-
ten kylmän rauhalliset ilmeet tekevät sydämelle
hyvää.
Kulttuurin kansainvälistyminen ja rahan, muo-
din ja mainoksen valta joukkoihin näyttävät tosin
uhkaavan kaikkien pienten kansojen omaa luon-
netta ja kotoista perinnettä. Molempien kansal-
listen kieltemme on jopa arveltu olevan ennen
pitkää vaarassa hävitä tai ainakin joutua samanta-
paiseen asemaan, missä suomen kieli oli 1700-lu-
vulla. Tällaisen taantumisen estämiseksi tarvitaan
määrätietoista kulttuuripolitiikkaa, jota tulee sisäl-
lyttää opetukseen sen kaikilla asteilla.
Voimme pysyä suomalaisina, kun säilytämme
kansallisen itseluottamuksemme, eikä kansallis-
henkeä, joka pyrkii säilyttämään henkistä kulttuu-
riperinnettämme, saa tietenkään rinnastaa oma-
hyväiseen kansalliskiihkoon. On täysi syy kysyä,
minkä vuoksi pieni kansa ei saisi kunnioittaa ja
rakastaa omaa perinnettään, kun se on suurille
kansakunnille itsestään selvää. Suomalaisia paljon
pienempienkin kansojen kulttuuriperinteen vaali-
minen ja viljeleminen aikojen muuttuessa koskee
myös koko ihmiskunnan henkisten voimavarojen
säilymistä. Emme siis saa unohtaa Suomen kol-
matta ikivanhaa kansanheimoa: saamelaisia.

Luetteloja Suomen historiaan
1089
VALTIONPÄÄMIEHET
Ruotsin kuninkaat ja valtionhoitajat (vh)
(suluissa vuosi, jona kuningas tai kuningatar ryhtyi täysi-ikäi-
senä itse hallitsemaan valtakuntaa)
EerikJedvardinpoika (Pyhä)
Kaarle Sverkerinpoika
Knuut Eerikinpoika
Sverker Kaarlenpoika
Eerik Knuutinpoika
Juhana Sverkerinpoika
Eerik Eerikinpoika vanhempi
Knuut Holmgerinpoika (Pitkä)
Eerik Eerikinpoika nuorempi
Valdemar Birgerinpoika
(varsinaisena hallitsijana Birger jaarli
Maunu Birgerinpoika (Ladonlukko)
Birger Maununpoika
Maunu Eerikinpoika
Albrekt Mecklenburgilainen
Margareeta
Eerik Pommerilainen
vh. Kaarle Knuutinpoika (Bonde)
Kristoffer Baijerilainen
Kaarle Knuutinpoika
Kristian I Oldenburgilainen
Kaarle Knuutinpoika
vh. Jöns Bengtinpoika Oxenstierna
Kaarle Knuutinpoika
vh. Sten Sture vanhempi
Hannu
vh. Sten Sture vanhempi
vh. Svante Nilsinpoika (Natt och Dag)
vh. Sten Sture nuorempi
Kristian II
noin 1156-60
noin 1160-67
noin 1167-95
1196-1208
1208-16
1216-22
1222-29
1229-34
1234-49
1250-75
1250-66)
1275-90
1290-1318(1298)
1319-64(1332)
1364-89
1389-1412
1412-39
1439-41
1441-48
1448-57
1457-64
1464-65
1465-67
1467-70
1471-97
1497-1501
1501-03
1504-11
1512-20
1520-21
vh. Kustaa Eerikinpoika (Vaasa)
Kustaa I Vaasa
Eerik XIV
Juhana III
Sigismund
(kuninkaan sijainen, Kaarle-herttua)
Kaarle IX
Kustaa II Aadolf
Kristiina
Kaarle X Kustaa
Kaarle XI
Kaarle XII
Ulriika Eleonoora
Fredrik I
Aadolf Fredrik
Kustaa III
Kustaa IV Aadolf
1521-23
1523-60
1560-68
1568-92
1592-99
1599-1603
1603-11
1611-32
1632-54(1644)
1654-60
1660-97(1672)
1697-1718
1719-20
1720-51
1751-71
1771-92
1792-1809(1796)
Venäjän keisarit Suomen suuriruhtinaina
Aleksanteri I
Nikolai I
Aleksanteri II
Aleksanteri III
Nikolai II
1809-25
1825-55
1855-81
1881-94
1894-1917
Suomen korkeimman vallan haltijat (valtionhoitajat)
Pehr Evind Svinhufvud
Carl Gustaf Emil Mannerheim
1918
1918-19

1090
LUETTELOJA SUOMEN HISTORIAAN
Suomen tasavallan presidentit
Kaarlo Juho Stählberg 1919-25
Lauri Kristian Relander 1925-31
Pehr Evind Svinhufvud 1931-37
Kyösti Kallio 1937-40
Risto Heikki Ryti 1940-44
Carl Gustaf Emil Mannerheim 1944-46
Juho Kusti Paasikivi 1946-56
Urho Kaleva Kekkonen 1956-81
Mauno Henrik Koivisto 1982-94
Martti Oiva Kalevi Ahtisaari 1994-2000
Tarja Kaarina Halonen 2000-
Constantin Linder 1900-05
Emil Edvard Streng 1905
Leopold Henrik Stanislaus Mechelin 1905-08
Edvard Immanuel Hjelt 1908-09
Vladimir Ivanovits Markov 1909-13
Mihail Mihailovits Borovitinov 1913-17
Antti Oskari Tokoi 1917
Emil Nestor Setälä 1917
Pehr Evind Svinhufvud 1917-18
VALTIONEUVOSTOT
JA PÄÄMINISTERIT
SUURIRUHTINASKUNNAN
KENRAALIKUVERNÖÖRIT
Göran Magnus Sprengtporten 1808-09
Mihail Bogdanovits Barclay de Tolly 1809-10
Fabian Steinheil 1810-23
Arseni Andrejevits Zakrevski 1823-31
Aleksandr Sergejevits Mensikov 1831-55
Friedrich Wilhelm Rembert Berg 1855-61
Platon Ivanovits Rokassovski 1861-66
Nikolai Vladimirovits Adlerberg 1866-81
Fjodor Logginovits Heiden 1881-97
Nikolai Ivanovits Bobrikov 1898-1904
Ivan Mihailovits Obolenski 1904-05
Nikolai Nikolajevits Gerard 1905-07
Vladimir Aleksandrovits von Böckmann 1908-09
Frans Albert Seyn 1909-17
Mihail Aleksandrovits Stahovits 1917
SENAATIN TALOUSOSASTON
VARAPUHEENJOHTAJAT
Carl Erik Mannerheim
Samuel Fredrik von Born
Anders Henrik Falck
Gustaf Hjärne
Lars Gabriel von Haartman
Johan Mauritz Nordenstam
Edvard Gustaf af Forselles
Samuel Werner von Troil
Sten Carl Tudeer
1822-26
1826-28
1828-33
1834-41
1841-58
1858-82
1882-85
1885-91
1891-1900
Pääministeri
P.E. Svinhufvud (nuors) I
J.K. Paasikivi (suom) I
Lauri Ingman (kok) I
Kaarlo Castren (ed)
J.H. Vennola (ed) I
Rafael Erich (kok)
J.H. Vennola II
A.K. Cajander I
Kyösti Kallio (ml) I
A.K. Cajander II
Lauri Ingman II
Lauri Ingman III
Antti Tulenheimo (kok)
Kyösti Kallio II
Väinö Tanner (sdp)
J.E. Sunila (ml) I
Oskari Mantere (ed)
Kyösti Kallio III
P.E. Svinhufvud (kok) II
J.E. Sunila (ml) II
TM. Kivimäki (ed)
Kyösti Kallio IV
A.K. Cajander (ed) III
Risto Ryti (ed) I
Risto Ryti II
J.W. Rangell (ed)
Edwin Linkomies (kok)
Antti Hackzell (kok)
U J. Castren
J.K. Paasikivi II
toimiaika
1917-18
1918
1918-19
1919
1919-20
1920-21
1921-22
1922
1922-24
1924
1924
1924-25
925
1925-26
1926-27
1927-28
1928-29
1929-30
1930-31
1931-32
1932-36
1936-37
1937-39
1939-40
1940-(41)
1941-43
1943-44
1944
1944
1944-45
hallituksen
koostumus
porv.
porv.
ed, kok, rkp
ed, ml, rkp
ed, ml
porv.
ed, ml
toimitusministeristö
ml, ed
toimitusministeristö
porv.
kok, ed, rkp
kok, ml
ml, kok
sdp
ml
ed, kok
ml, ed
porv.
porv.
ed, rkp
ml, ed
sdp, ml, ed
porv. ja sdp
porv. ja sdp
porv. ja sdp
porv. ja sdp
porv. ja sdp
porv. ja sdp
sdp, skdl, ml, ed, rkp

1091
J.K. Paasikivi III
Mauno Pekkala (skdl)
K.A. Fagerholm (sdp) I
Urho Kekkonen (ml) I
Urho Kekkonen II
Urho Kekkonen III
Urho Kekkonen IV
Sakari Tuomioja
Ralf Törngren (rkp)
Urho Kekkonen V
K.A. Fagerholm III
VJ. Sukselainen I
Rainer von Fieandt
Reino Kuuskoski
K.A. Fagerholm III
VJ. Sukselainen (ml) II
Martti Miettunen (ml) I
Ahti Karjalainen (ml) I
Reino Lehto
J. Virolainen (ml/kes)
Rafael Paasio (sdp) I
Mauno Koivisto (sdp) I
Teuvo Aura I
Ahti Karjalainen II
Teuvo Aura II
Rafael Paasio II
Kalevi Sorsa (sdp) I
Martti Miettunen II
Martti Miettunen III
Kalevi Sorsa II
Mauno Koivisto II
Kalevi Sorsa III
Kalevi Sorsa IV
Harri Holkeri (kok)
Esko Aho (kes)
Paavo Lipponen (sdp) I
Paavo Lipponen II
Anneli Jäätteenmäki (kes)
Matti Vanhanen (kes) I
Matti Vanhanen (kes) II
1945-46
1946-48
1948-50
1950-51
1951
1951-53
1953
1953-54
1954
1954-56
1956-57
1957
1957-58
1958
1958-59
1959-61
1961-62
1962-63
1963-64
1964-66
1966-68
1968-70
1970
1970-71
1971-72
1972
1972-75
1975-76
1976-77
1977-79
1979-82
1982-83
1983-87
1987-91
1991-95
1995-99
1999-2003
2003
2003-07
2007-
sdkl, sdp. ml, ed, rkp
skdl, sdp, ml, rkp
sdp
ml, ed, rkp
ml, sdp, rkp, ed
ml, sdp, rkp
ml, rkp
toimitusministeristö
ml, sdp, rkp
sdp, ml
sdp, ml, kp, rkp
1) ml, rkp, kp
2) ml, kp, sdp:n
oppositio
toimitusministeristö
pääas. toimitusmin.
porv. ja sdp
ml, rkp
ml
porv. ja sdp.
toimitusministeristö
porv.
sdp, kes, skdl, tpsl
sdp, kes, skdl, tpsl,
rkp
toimitusministeristö
1) sdp, kes, lib, rkp,
skdl
2) sdp, kes, lib, rkp
toimitusministeristö
sdp
sdp, kes, rkp, lib
sdp, kes, skdl, rkp, lib
kes, rkp, lib
sdp, kes, rkp, skdl
kes, sdp, rkp, lib, skdl
sdp, kes, rkp, skdl
sdp, kes, rkp, smp
sdp, kok, rkp, smp
kes, kok, rkp, krist
sdp, kok, rkp, vas, vihr
sdp, kok, rkp, vas,
vihr.
kes, sdp, rkp
kes, sdp, rkp
kes, kok, vihr, rkp
Lyhenteet: porv. = porvarillisia puoluei-
ta, nuors = nuorsuomalainen puolue, suom
= suomalainen puolue, kok = kansallinen
kokoomuspuolue, ed = kansallinen edistys-
puolue, rkp =ruotsalainen kansanpuolue,
ml = maalaisliitto, sdp = Suomen sosialide-
mokraattinen puolue, skdl = Suomen kan-
san demokraattinen liitto, kp = Suomen kan-
sanpuolue, tpsl = työväen ja pienviljelijäin
sosialidemokraattinen liitto, kes = keskusta-
puolue/Suomen keskusta, lib = liberaalinen
kansanpuolue, smp = Suomen maaseudun
puolue, krist = Suomen kristillinen liitto, vas
= vasemmistoliitto, vihr = vihreä liitto.

1092
LUETTELOJA SUOMEN HISTORIAAN
KANSANEDUSTAJIEN LUKU PUOLUEITTAIN
Suomalainen puolue
Nuorsuomalainen puolue
Kansanpuolue I
Maalaisliitto
Ruots. kansanpuolue
Krist. työväenpuolue
Sos.dem. puolue
1907
59
26
9
24
2
80
1908
54
27
9
25
2
83
1909
48
29
13
25
1
84
1910
42
28
17
26
1
86
1911
43
28
16
26
1
86
1913
38
29
18
25
-
90
1916
33
23
19
21
1
103
1917
32
24
5
26
21
-
92
Isänmaallinen kansanliike
Kansall. kokoomus
Kansall. edistys
Kansanpuolue II
Maalaisliitto
Pienvilj. puolue
Ruots. kansanpuolue
Ruot. vasemmisto
Krist. työväenpuolue
Sosialidem. puolue
Sos. työväki ja pienviljelijät
(1922 sos. työväenpuolue)
1919
28
26
42
22
2
80
1922
35
15
45
25
53
27
1924
38
17
44
23
60
27
1927
34
10
52
24
60
18
1929
28
7
60
-
23
59
20
1930
42
11
59
1
20
1
66
23
1933
14
18
11
2
53
3
21
78
-
1936 1939 1945 1948 1951 1954
Isänmaallinen kansanliike 14 8
Kansallinen kokoomus 20 25 28 33 28 24
Suomen kansanpuolue
(vuoteen 1951 edistys) 7 6 9 5 10 13
Kansanpuolue II 1
Maalaisliitto 53 56 49 56 51 53
Pienviljelijäin puolue 12 -
Ruots. kansanpuolue 21 18 14 14 15 13
Ruots. vasemmisto ~ *
Suomen sosialidem. puolue 83 85 50 54 53 54
Suomen kansan dem. liitto 49 38 43 43

1093
1958 1962 1966 1970 1972 1975 1979
Perustuslaill. kansanpuolue
Kansallinen kokoomus
Liberaalinen kansanpuolue
(v:een 1966 S. kansanp.)
Vapaamielisten liitto
Keskustapuolue
(vuoteen 1962 maalaisliitto)
Suomen maaseudun puolue (v:een
1966 Suomen pientalonp. puolue)
S. kansan yhtenäisyyden p.
Ruots. kansanpuolue
Kristillisdemokraatit (v:een 1999
Suomen krist. liitto)
Suomen sosialidem. puolue
Työväenjapienvilj. sosiali-
demokraattinen liitto
Suomen kansan dem. liitto
29
8
48
14
48
3
50
32
13
1
53
-
14
38
2
47
26
9
49
1
1
12
55
7
41
37
8
36
18
12
1
52
-
36
34
7
35
18
10
4
55
-
37
1
35
9
39
2
10
9
54
40
-
47
4
36
7
10
9
52
35
1983
1
44
1987
-
53
1
1991 1995 1999 2003 2007
Perustuslaill. oikeistopuolue (v:een
1983 perustuslaill. kansanpuolue)
Kansallinen kokoomus 44 53 40 39 46 40 50
Liberaalinen kansanpuolue
Nuorsuomalainen puolue II 2 -
Suomen keskusta (v:een 1991 38 40 55 44 48 55 51
keskustapuolue)
Kristillisdemokraatit (v:een 1999 3 5 8 7 10 7 7
Suomen krist. liitto)
Suomen maaseudun puolue 17 9 7
Perussuomalaiset
Ruots. kansanpuolue 11 13 12
"Remonttiryhmä"
Suomen sosialidem. puolue 57 56 48
Suomen kansan dem. liitto 27 16
Demokraattinen vaihtoehto 4
Vasemmistoliitto 19 22 20 19
"Kirjava puolue" 1
Vihreä liitto (v:een 1991 "vihreät" 2 4 10 9 11 14
1
12
53
1
12
1
51
3
9
53
5
9
45

1094
LUETTELOJA SUOMEN HISTORIAAN
KANSALLISTEN KIRKKOKUNTIEN PÄÄMIEHET
Suomessa toimineet lähetyspiispat
raenriK, maiiuonisesii upsaian piispa, loim
vasti 1150-luvulla
Rodulf, kuolinvuodeksi mainittu 1178
Folkvin
Turun roomalaiskatoliset piispat
Tuomas
Bero (Björn) I
Ragvald I
Kettil (Catillus)
Johannes I
Maunu I
Ragvald II
Pentti (Bengt)
Hemming
Henrik II Hartmanninpoika
Johannes II Pietarinpoika
Johannes III Westfal
Bero II Balk
Maunu II Tavast
Olavi Maununpoika
Konrad Bitz
Maunu III Särkilahti
Lauri Suurpää
Johannes IV Olavinpoika
Arvid Kurki
Eerik Sveninpoika
Martti Skytte
n suomessa muna-
noin 1229-45
kuollut 1258
kuollut 1266
1266-86
1286-90
1291-1308
1309-21
1321-38
1338-66
1366-67
1367-70
1370-85
1385-1412
1412-50
1450-60
1460-89
1489-1500
1500-06
1506-10
1510-22
1523-27
1528-50
Turun luterilaiset piispat vuoteen 1817
Mikael Agricola
Pietari Follingius
Paavali Juusten
(virka avoinna 1575-83, sitä hoiti 1579-83
Henrik Knuutinpoika superintendenttinä)
Eerik Sorolainen
Isak Rothovius
1554-57
1558-63
1563-75
1583-1625
1627-52
Eskil Petraeus
Johannes Terserus
Johannes Gezelius vanhempi
Johannes Gezelius nuorempi
Herman Witte
Lars Tammelin
Jonas Fahlenius
Johan Browallius
Karl Fredrik Mennander
Jakob Haartman
Jakob Gadolin
Jakob Tengström
Suomen luterilaiset arkkipiispat
Jakob Tengström
Erik Gabriel Melartin
Edvard Bergenheim
Torsten Ture Renvall
Gustaf Johansson
Lauri Johannes Ingman
Erkki Kaila
Aleksi Emanuel Lehtonen
Ilmari Johannes Salomies
Martti Ilmari Simojoki
Mikko Einar Juva
John Edvin Vikström
Antti-Jukka (Jukka) Paarma
Suomen ortodoksiset arkkipiispat
Antoni
Nikolai
Sergei
Serafim (Aleksandr Lukjanov)
Herman (Herman Aav)
Paavali (Yrjö Olmari)
Johannes (Johannes Wilho Rinne)
Leo (Leo Makkonen)
1652-57
1658-64
1664-90
1690-1718
1721-28
1728-33
1734-48
1748-55
1757-75
1776-88
1788-1802
1803-17 (1832)
1817-32
1833-47
1850-84
1884-98
1899-1930
1930-34
1935-44
1945-51
1951-64
1964-78
1978-82
1982-98
1998-
1892-98
1898-1905
1906-17
1918-23
1925-60
1960-87
1988-2001
2001-

1095
SUOMEN VÄKILUKU
Kyseessä on vuoteen 1940 saakka alue, joka kuului Suomeen
Tarton rauhan (1920) rajojen mukaan. Vuoteen 1724 saakka
luvut perustuvat arvioihin, jotka ovat etenkin vuoteen 1350
saakka hyvin epävarmoja. Vuodesta 1750 lähtien luvut ovat
kutakuinkin luotettavat.
Kivikausi (3000-4000 eKr)
rautakausi (1100 jKr)
1350
1540
1570
1660
1695
1698
1724
1750
1772
1809
1860
1900
1920
1940
1970
2000
6 000 - 9 000
50 000 - 60 000
100 000
250 000
300 000
400 000 - 430 000
520 000 - 550 000
360 000 - 400 000
400 000 - 420 000
550 000
730 000
1 050 000
1 745 000
2 660 000
3 150 000
3 700 000
4 600 000
5 200 000
VANHAT KAUPUNGIT
(ennen itsenäisyyden aikaa syntyneet tai perustetut)
Pori, Helsinki ja Vaasa luetaan samoiksi kaupungeiksi kuin
varhemmin toisella paikalla sijainneet Ulvila, vanha Helsinki
ja vanha Vaasa.
Turku (Äbo) syntyi vuoden 1250 vaiheilla ja sai kaupunki-
hallinnon 1290-luvulla.
Käkisalmi (Kexholm) mainitaan kaupungin luonteisena
yhdyskuntana 1300-luvun alussa ja säilyi kaupunkina seudun
siirryttyä Ruotsin haltuun Stolbovan rauhassa.
Viipuri (Viborg) syntyi 1300-luvun alussa; sai oman kaupunki-
hallinnon tiettävästi 1403 oltuaan siihen saakka linnan-
päällikön valvonnassa.
Pori syntyi 1300-luvun alkupuolella nimenään Ulvila (Ulfsby),
ja määrättiin 1365 noudattamaan kaupunkilakia. Siirrettiin
1558 lähemmäs Kokemäenjoen suuta ja sai tällöin nimen
Björneborg, joka lyheni suomalaisten suussa Poriksi.
Porvoo (Borgä), kehittyi kaupungiksi 1300-luvun lopulle men-
nessä, mutta kaupunginoikeuksien virallisesta vahvistamises-
ta ei ole luotettavia tietoja.
Rauma (Raumo) syntyi Rauman ja Unaj an kauppakylistä 1400-
luvun alussa ja sai kaupunginoikeudet 1442.
Naantali (Nädendal) syntyi 1400-luvun jälkipuolella luostarin
saatua jo 1441 oikeudet kaupungin perustamiseen. Naantalin
kaupunki oli keskiajalla luostarin hallinnon alainen.
Tammisaari (Ekenäs) perustettiin 1546.
Helsinki (Helsingfors) perustettiin 1550 Vantaanjoen suulla
olevan Helsingforsin luo, mistä kaupunki määrättiin 1640
siirrettäväksi Estnäsin kallioiselle niemelle.
Oulun (Uleäborg) perusti Kaarle IX antaen siitä käskyn 1605,
ja 1610 kaupunki sai privilegionsa.
Vaasa (Vasa) perustettiin Kaarle IX:n 1606 antaman käskyn
nojalla ja sai hänen sukunsa nimen. Suuren palon jälkeen Vaasa
siirrettiin uuteen paikkaan 1852.
Uusikaupunki (Nystad) perustettiin 1616.
Kokkola (Gamlakarleby) perustettiin 1620. Kaupungin ruot-
sinkielinen nimi on nykyään Karleby, vanhan osan edelleen
Gamlakarleby.
Uusikaarlepyy (Nykarleby) perustettiin 1620.
Tornio (Tomeä) perustettiin 1621 ikivanhalle, tärkeälle kauppa-
paikalle.
Hämeenlinna (Tavastehus) sai kaupunginoikeudet 1638.
Savonlinna (Nyslott) sai kaupunginoikeudet 1639.
Sortavalan synty perustui kuninkaan 1632 antamaan käskyyn,
mutta uuden kaupungin paikka valittiin lopullisesti vasta 1643.
Suuren Pohjan sodan jälkeen Sortavala oli kauppakylä, kun-
nes Katariina II perusti 1783 kaupungin uudelleen.

1096
LUETTELOJA SUOMEN HISTORIAAN
Kristiinankaupunki (Kristinestad) perustettiin 1649.
Lappeenranta (Villmanstrand) sai kaupunginoikeudet 1649.
Raahen (Brahestad) perusti 1649 seudun lääninherra, kreivi
Pietari Brahe, joka antoi kaupungille oman nimensä. Suoma-
laisten suussa Brahestadista tuli Raahenkaupunki ja lopulta
Raahe.
Kajaani (Kajana) sai kaupunginoikeudet 1651 Kajaanin
vapaaherrakunnan haltijalta kreivi Pietari Brahelta.
Kuopion perusti 1652 seudun lääninherra, kreivi Pietari Brahe,
mutta 1678 hallitus peruutti kaupungin privilegiot. Kuopio
perustettiin uudelleen 1775.
Pietarsaaren (Jakobstad) perusti 1652 seudun lääninherra, krei-
vitär Ebba Brahe, joka nimitti kaupungin edesmenneen puo-
lisonsa kreivi Jakob De la Gardien mukaan.
Brahean perusti Pietari Brahe vapaaherrakuntaansa, nykyi-
sen Lieksan paikalle 1653, mutta 1681 hallitus peruutti hei-
kosti kehittyneen kaupungin privilegiot. Uusi Lieksan kauppala
perustettiin 1936.
Hamina (Fredrikshamn) perustettiin 1653. Kaupungin nime-
nä oli Vehkalahti, kunnes se sai 1723 uuden nimen kuningas
Fredrik I:n mukaan.
Loviisa (Lovisa) perustettiin 1745. Sen nimenä oli Degerby,
mutta 1752 se sai uuden nimen kuningatar Loviisa Ulriikan
mukaan.
Tampere (Tammerfors) perustettiin 1779. Perustamisvuodeksi
mainitaan joskus 1775, mutta silloin ei ollut vielä kyse varsi-
naisesta kaupungista.
Kaskinen (Kaskö) perustettiin 1785.
Jyväskylä sai kaupunginoikeudet 1837.
Mikkeli (Sankt Michel) perustettiin 1838.
Heinola sai kaupunginoikeudet 1839.
Joensuu perustettiin Pielisjoen suuhun 1848.
Maarianhamina (Mariehamn) perustettiin 1861. Kaupungin
nimi johtuu keisarinna Maria Aleksandrovnasta.
Kemi perustettiin 1869.
Hanko (Hangö) sai kaupunginoikeudet 1874. Nimi johtuu
Hankoniemestä (Hangö udd).
Kotka sai kaupunginoikeudet 1878. Kaupungin nimi johtuu
Kotkansaaresta.
Iisalmi sai kaupunginoikeudet 1891.
Lahti perustettiin Hollolan Lahden kylään 1905.
RAUHANSOPIMUKSET
Ruotsin ja Venäjän (1809-1917) muiden valtioiden kanssa
solmimat rauhansopimukset mainitaan vain jos suomalaisia
joukkoja tai lukuisia suomalaisia upseereja oli osallistunut so-
taan.
Sopimuspalkka
Ruotsin aika
Pähkinäsaali
Lödöse
Tartto
Novgorod
Moskova
Stettin
Täyssinä
Knäred
Stolbova
Altmark (välirauha)
Stuhmsdorf (välirauha)
Brömsebro
Osnabriick (Westfalenin
rauha)
Roskilde
Oliva
Kööpenhamina
Kardis
vuosi
1323
1339
1351
1497
1557
1570
1595
1613
1617
1629
1635
1645
1648
1658
1660
1660
1661
sopimuksen toinen
osapuoli
Novgorod
Novgorod
Novgorod
Venäjä
Venäjä
Tanska
Venäjä
Tanska
Venäjä
Puola
Puola
Tanska
Saksan
valtakunnansäädyt
Tanska
Puola, Brandenburg.
Saksan keisari
Tanska
Venäiä

1097
StGermain
Fontainebleau
Traventhal
Varsova
Altranstädt
Frederiksborg
Uusikaupunki
Turku
Hampuri
Värälä
Hamina
Autonomian aika
Adrianopoli (Edime)
Pariisi
San Stefano, Berliini
Portsmouth
1679
1679
1700
1705
1706
1720
1721
1743
1762
1790
1809
1829
1856
1878
1905
Brandenburg
Tanska
Tanska
Puola
Saksi
Tanska
Venäjä
Venäjä
Preussi
Venäjä
Ruotsin ja Venäjän
välinen sopimus
Turkki
Iso-Britannia,
Ranska
Turkki
Japani
Itsenäisyyden aika
Berliini
Tartto
Moskova
Moskova (välirauha)
Pariisi
1918
1920
1940
1944
1947
Saksa (muodollinen
rauhansopimus)
Neuvosto-Venäjä
Neuvostoliitto
Neuvostoliitto,
Iso- Britannia ym.
Neuvostoliitto,
Iso- Britannia ym.

1098
Kirjallisuus
Tämän kirjan tiedot ovat peräisin sadoista teoksista ja artikke-
leista, joista mainitsen seuraavassa tärkeimmät. Runkolähteinä
olen käyttänyt teoksia Suomen historian käsikirja 1-2 (1949),
Suomen historia (WSOY, 1956-67) ja Suomen historia 1-8
(Weilin & Göös, 1984-88) sekä seuraavia erikoisalojen yleise-
sityksiä: Suomen kansanedustuslaitoksen historia (1958-80);
Jaakko Nousiainen, Suomen poliittinen järjestelmä (4. painos,
1970); Jussi T. Lappalainen, Aseet ja taistelut (1989); Suomen
taloushistoria (1980-82); Eino Jutikkala, Suomen talonpojan
historia (1958); Suomen kirkon historia 1-4 (1991-95); Suo-
men kulttuurihistoria 1-3 (1979-82); Sata suomalaisen kult-
tuurin vuotta 1870-luvulta nykyaikaan (1974); Toivo Vuorela,
Suomalainen kansankulttuuri (1975); Ilmar Taive, Suomen kan-
sankulttuuri (1979); T.I. Itkonen, Suomen lappalaiset vuoteen
1945 (1948); Matti Klinge, Anto Leikola et alia, Helsingin Yli-
opisto 1640-1990 (1987-90); Suomen kirjallisuus 1-8 (1963-
70); Päiviö Tommila, Suomen historiankirjoitus (1989); Päiviö
Tommila ja Raimo Salokangas, Tidningar för alla. Den
finländska pressens historia (1998); Konsten i Finland frän
medeltid tili nutid (1978); Ars - Suomen taide (1987-90); Fa-
bian Dahlström ja Erkki Salmenhaara, Suomen musiikin his-
toria (1995); Suomalaisia säveltäjiä (1994). Huomattava mer-
kitys on ollut myös maakuntahistorioiden osilla ja eräillä pai-
kallishistoriallisilla teoksilla, varsinkin suurten kaupunkien
historioilla.
Eri aloilta myös: Jorma Ahvenainen, Suomen sahateollisuu-
den historia (1984); Eino Jutikkala, Pohjoismaisen yhteiskun-
nan historiallisia juuria (1965); Einar W.Juva, Suomen kansan
aikakirjat (1927-30); Einar W Juva ja Mikko Juva, Suomen
kansan historia (1964-67); Markku Kuisma, Metsäteollisuu-
den maa (1993); Matti Kuusi, Vanhan kansan sananlaskuviisaus
(1953); Matka-arkku. Suomalaisia tutkimusmatkailijoita (1989);
Karl Nickul, Saamelaiset kansana ja kansalaisina (1970); Jari
Niemelä, Lääninlampureista maatalouskeskuksiin (1996); El-
jas Orrman, Geographical Factors in the Spread of Permanent
Settlement in Parts of Finland and Sweden from the End of
Iron Age to the Beginning of Modern Times (Fennoscandia
archaeologica VIII, 1991); Arne Rousi, Auringonkukasta
viiniköynnökseen. Ravintokasvit (1997); Kari Tarkiainen,
Finnarnas historia i Sverige 1-2 (1990-93); Helmer Tegengren,
En utdöd lappkultur i Kemi Lappmark (1952).
Naapurimaiden historian päälähteet: Sten Carlsson ja Jerker
Rosen, Sveriges historia (1961-62); Nils Herlitz, Grunddragen
av det svenska statsskickets historia (1936); Eli F. Heckscher,
Sveriges ekonomiska historia (1936-49); Vilho Niitemaa ja
Kalervo Hovi, Baltian historia (1991); Venäjän ja Neuvostolii-
ton historia (1986).
ESIHISTORIAN päälähteenä ovat Torsten Edgrenin, Unto
Salon ja Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin kirjoitukset Suo-
men historiassa sekä Anna-Leena Siikalan kirjoitus kansan-
uskosta teoksen 3. osassa. Tärkeitä ovat olleet myös Ella Kivi-
koski, Suomen esihistoria (1961); Matti Huurre, 9000 vuotta
Suomen esihistoriaa (1979); Uno Harva Suomalaisten
muinaisusko (1948); Martti Haavio, Suomalainen mytologia
(1967); Arto Latvakangas, Riksgrundarna. Varjagproblemet i
Sverige frän runinskrifter tili enhetlig historisk tolkning (1995);
Matti Kuusen ja Lauri Hongon esitykset kansanrunoudesta
teoksessa Suomen kirjallisuus 1; Pohjan poluilla (1999), eten-
kin Marja-Liisa Savontauksen ja Päivi Lahermon, Aldur W.
Erikssonin, Pekka Sammallahden, Petri Hälisen, Asko
Parpolan, Jorma Koivulehdon, Christian Carpelanin, Torsten
Edgrenin ja Matti Huurteen artikkelit.
Lisäksi eri aloilta:
Arkeologia ja varhaiskulttuurit: Torsten Edgren, "Offerkällan"
i Levänluhta, Storkyro (HTF 1994); Tarja Formisto, An
Osteological Analysis of Human and Animal Bones from
Levänluhta (1993); Lars Hellberg, Ortnamnen och den svenska

1099
bosättningen päÄland (1980); Anna-Liisa Hirviluoto, Päätty-
vän rautakauden ja varhaiskeskiajan hautalöydöistä (HA XX,
1987); C.F. Meinander, Etelä-Pohjanmaan historia I (1950) ja
Die Kiukaiskultur (1954); Aleksandr Saksa, Rautakautinen
Karjala (1998); Unto Salo, Suomen kaupunkilaitoksen synty-
juuria ja varhaisvaiheita (HArk 78, 1982), Raudan synty; rauta-
tekniikan varhaisvaiheista Suomessa (Sananjalka 1992), Rau-
takauden käräjälaitoksesta Suomessa (Studia Historica Sep-
tentrionalia 21,1992) ja Ukko ukkosenjumala (Studia historica
fenno-ugrica 2, 1997); Ari Siiriäinen, On the Cultural Ecology
of the Finnish Stone Age (SM 1980) Jukka-Pekka Taavitsainen,
Ancient Hillforts of Finland (1990); Pirjo Uino, Ancient Kare-
lia (1997); Väinö Voionmaa, Hämäläinen eräkausi (1947).
Suomalaisten ja saamelaisten rodullinen alkuperä: T.I. Itko-
nen, Lappalaiset (Suomen suku II, 1928); Karin Mark, Zur
Herkunft der finnisch-ugrischen Volker vom Standpunkt der
Anthropologie (1970); Reijo Norio, Suomi-neidon geenit
(2000).
Suomalais-ugrilaisten kielten historia: Kaisa Häkkinen, Suo-
malaisten esihistoria kielitieteen valossa (1996); Jorma Koivu-
lehto, Verba mutuata (1999); Pekka Sammallahti, Saamelais-
ten alkuperästä (Suomalaisen tiedeakatemian vuosik. 1990-
1991).
Kansojen ja heimojen nimet: Alfred Bammesberger ja Simas
Karaliunas, Zu Fragen nach der etnischen Identität der Aisten.
(Baltistik: Aufgaben und Methoden, Heidelberg 1998); Petri
Kallio, Suomi(ttavia) etymologioita (Virittäjä 1998); Jorma
Koivulehto, Suomi (Virittäjä 1993), Ala-Satakunnan Kainuu
ja pohjoisen Kainuu (Kielen ja kulttuurin Satakunta, 1995),
Were the Baltic Finns "clubmen"? (Studia Fennica linguistica,
1997), Puhdas ja Suomi (Virittäjä 1998); Matti Kuusi, Karjalan
arvoitus (Virittäjä 1983); Vilho Nissilä, Karjalan nimestä (Vi-
rittäjä 1962); Tuomo Pekkanen, Karjalan nimi (Virittäjä 1984);
Pentti Virrankoski, Kainu - Pohjanmaan rautakautinen kan-
sa? (Faravid 2, 1978).
Paikallisyhteisöt: Aulis Oja, Keskiaikaisen "Etelä-Suomen"
asutus ja aluejaot (1955); Enn Tarvel, Die Gauinstitution in
Estland am Anfang des 13. Jahrhunderts (Culture Clash or
Compromise? The Europeanisation of the Baltic Sea Area
1100-1400 AD, Visby 1998); Kustaa Vilkuna, Kihlakunta ja
häävuode (1964) ja Mikä oli lapinkylä ja sen funktio? (KV 51,
1971).
Kansanrunous: Matti Kuusi, Tytär-Karjalan kalevalaisuus (KV
53, 1973) jaTveriläisepiikasta (KV 58, 1978); Muinaisrunotja
todellisuus (HA XX, 1987), etenkin Anna-Leena Siikalan ja
Jouko Vahtolan kirjoitukset.
Henkilönnimet: August Valdemar Forsman, Tutkimuksia Suo-
men kansan persoonallisen nimistön alalla (1891); Eeva Ma-
ria Närhi, Ei susikaan sukunimestään suutu. Katsaus suoma-
laisten sukunimiin (KV 52, 1972); Aulis Oja, Keskiajan poika-
loppuiset liikanimet (KV 52, 1972); Eero Kiviniemi, Suomen
varhaisiin henkilönnimisysteemeihin liittyviä ongelmia (SSJ
34, 1982); Jouko Vahtola, The oldest Finnish personal names
(Studia Fennica linguistica, 1997).
KESKIAJAN historian päälähteenä on Seppo Suvannon kir-
joitus Suomen historiassa. Tärkeitä ovat olleet myös Eric
Anthoni, Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel (1970);
Heikki Kirkinen, Karjala idän kulttuuripiirissä (1963); Erkki
Lehtinen, Suomen varhaishistorian ja ristiretkikauden kuvas-
ta uskonpuhdistus-ja suurvalta-aikana (1968); Erik Lönnroth,
Tidens flykt (1999); Michael Nordberg, I kung Magnus tid.
Norden under Magnus Eriksson 1317-1374 (1995); Toivo J.
Paloposki, Viipurin-Karjalan asema kolmannen ristiretken ai-
koina (HAik 1966); Seppo Suvanto, Suomen poliittinen ase-
ma Sten Sture vanhemman valtakautena vuosina 1483-1497
(1952); Enn Tarvel, Die dänische Ostseepolitik im 11.-13.
Jahrhundert (Studien zur Archäologie des Ostseeraumes,
Neumiinster 1998); Jouko Vahtola, Tornionjoki-ja Kemijoki-
laakson asutuksen synty (1980); Christer Öhman, Helgon,
bönder och krigare.
Berättelser ur den svenska medeltidens historia (1994).
Lisäksi eri aloilta:
Ristiretkiaika: Eric Anthoni, Korstägstiden och dess innebörd
(HTF 1955) Jarl Gallen, Kring Birger jarl och andra korstäget
tili Finland. En omdatering och en omvärdering (HTF 1946);
Mauno Jokipii, Hämeen ristiretki (SKHS vuosik. 52-53, 1965);
Gunvor Kerkkonen, De danska korstägens hamnar i Finland
(HLS 27-28, 1952); Gisela Nordstrandh, En kritisk läsning av
Erikskrönikans första korstägsepisod (HTF 1990); Toivo J.
Paloposki, Viipurin-Karjalan asema kolmannen ristiretken ai-
koina (HAik 1966); Seppo Suvanto, Ensimmäinen ristiretki -
tarua vai totta? (HA XX, 1987).

1100
KIRJALLISUUS
Valtiollinen historia: Kaarlo Blomstedt, Anian David (Suo-
men talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon, 1952); Poul Enemark,
Kalmarin unionista Tukholman verilöylyyn (1986);Jarl Gallen,
Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgräns (1968);
Mika Kallioinen, Suomi ja Itämeren kriisi 1300-luvun lopulla
(THArk 49, 1995); Heikki Kirkinen, Mikä oli Pähkinäsaaren
rauhan raja? (HAik 1992); Olli Nuutinen, Satakunnan synty
ja Kainuun kato (Virittäjä 1989).
Linnat: Knut Drake, Die Burg Hämeenlinna im Mittelalter
(1968) ja Raseborg - grästensmurarna berättar sin historia
(Snappertuna, en kustbygds hävder 1,1991); Carl Jacob Gard-
berg, Suomen keskiaikaiset linnat (1994) ja Borgbacken i Bor-
gä (HTF 1994); Jukka Luotoja Aki Pihlman, Ala-Satakunnan
keskiaikaisten linnojen arkeologisesta taustasta (THArk 34,
1980); Kari Uotila, Kuusiston piispanlinna - turvaa vihollisel-
ta, veroja kansalta (THArk 49,1995) ja Medieval Outer Baileys
in Finland (1998).
Asutus: Lars Hellberg, De finländska Karlabyarna och deras
svenska bakgrund (Studier i nordisk filologi 65, 1984); Lars
Hulden, Bynamn i Österbotten (Studier i nordisk filologi 65,
1987); Mika Kallioinen, Pestepidemierna och bosättnings-
expansionen i det medeltida Finland (HTF 1998); Yrjö
Kaukiainen, Viipurin läänin ruotsalaisasutuksen synty varhais-
keskiajalla (HAik 1974); Carl Fredrik Meinander, Om
svenskarnes inflyttningar tili Finland (HTF 1983); Arvo M.
Soininen, Pohjois-Savon asuttaminen keski-ja uuden ajan vaih-
teessa (1961); Paavo Suihkonen, Klusiilien vaihtelusuhteet
Kala-ja Lestijokilaakson murteissa (1992).
Talous ja yhteiskunta: Mauno Jokipii, Saastamalan vaski-
teollisuudesta (Satakunta XV, 1952); Juhani Rinne, Pitäjän it-
sehallinnon historiaa (HArk 52, 1947); Unto Salo, Kaupunki-
laitoksen varhaisvaiheet Aurajoen laaksossa (THArk 33, 1979)
ja Nousiaisten Moisio - ikkuna Suomen uskonto- ja yhteis-
kuntahistoriaan (SM 1997); Seppo Suvanto, Knaapista
populiin. Tutkimuksia erilaistumisesta Satakunnan talonpojis-
tossa vuosina 1390-1571 (1987); Väinö Voionmaa, Hämäläi-
nen eräkausi (1947).
Kirkkoja kulttuuri: Elsa Enäjärvi-Haavio, Ritvalan helkajuhla
(1953);Jaakko Gummerus, Onko katolisella keskiajalla ollut
suomenkielisiä virsiä? (SKHS vuosik. 21,1931); Martti Haavio,
Karjalan jumalat (1959); Markus Hiekkanen, The Stone
Churches of the Medieval Diocese of Turku (1994); Birgit
Klockars, Magnus Tavast, Birgitta och birgittinerna (HTF 1976)
ja Klosterfolket i Nädendal (Frän medeltid tili 1900-tal, 1977);
Erkki Kuujo, Ortodoksisen kirkon alkuvaiheet Suomessa
(Novella plantatio, 1955); Matti Kuusi, Pakanuuden ja kristin-
uskon murros suomalaisen kansanrunouden kuvastimessa
(Novella plantatio, 1955); John Lind, Fortaellingen om
Valamoklostret. En nyfunden kilde til klostrets aeldste historie
(HTF 1992); Aarno Maliniemi, Kansankieli Suomen keskiajan
kirkossa (Novella plantatio, 1955);Jussi Nuorteva, Suomalais-
ten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perusta-
mista 1640 (1997); Ari-Pekka Palola, Maunu Tavast ja Olavi
Maununpoika - Turun piispat 1412-1460 (1997) ja Turun piis-
pat Kalmarin unionin aikana (SKHS vuosik. 87-88, 1999);
Kauko Pirinen, Suomen lähetysalueen kirkollinen järjestämi-
nen (Novella plantatio, 1955) ja Turun tuomiokapituli keskiajan
lopulla (1956).
SUURTEN RASITUSTEN AIKAKAUDEN historian pää-
lähteinä ovat olleet Kyösti Kiuasmaan, Aimo Halilan ja Toivo
J. Paloposken kirjoitukset Suomen historiassa sekä Helge Poh-
jolan-Pirhosen Suomen historia 1523-1617 ja Armas Luukon
Suomen historia 1617-1721 (1967). Tärkeitä ovat olleet myös
Ingvar Andersson, Eerik XIV (1954); Heikki Kirkinen, Karja-
la idän ja lännen välissä I—II (1970-76); Esko M. Laine, Sodan
ja rauhan perusteet (SKHS vuosik. 84-85, 1995); Arvi Korho-
nen, Eerikki Antinpoika (1953) Jussi T. Lappalainen, Finland's
Contribution to the War in Germany (käsikirjoitus) ja Kaarle
X Kustaan Venäjän-sota Suomen suunnalla (1972); Erkki Leh-
tinen, Hallituksen yhtenäistämispolitiikka Suomessa 1600-lu-
vulla (1961); Nils Erik Villstrand, Ett avlägset krigs närhet.
Det trettioäriga kriget och Finland. (Vägen tili westfaliska
freden, Lund 1998).
Lisäksi eri aiheista:
Nuijasota: Eric Anthoni, Konflikten mellan hertig Carl och
Finland (1937); Yrjö Koskinen, Nuijasota (uudistettu laitos
1877); Heikki Ylikangas, Nuijasota (1977); Armas Luukko, Ete-
lä-Pohjanmaan historia II (1950); Kauko Pirinen, Savon his-
toria 11:1 (1982); Erkki Lehtinen, Lapuan historia I (1963);
Mikko Himanka, Ljungo Tuomaanpojan pilkka (Keskipohja-
laista kirkkohistoriaa, 1993).
Suuri Pohjan sota: Johanna Aminoff-Winberg, Österbottniska
flyktingar 1713-1721 (Väst möter öst, Stockholm 1996); Gun-
nar Arteus, Karolinsk och europeisk stridstaktik 1700-1712

1101
(1972); Eirik Hornborg, Karoliini Armfelt ja kamppailu Suo-
mesta isonvihan aikana (1955); Antti Kujala, Karl XII, rädet
och Finland 1700-1713 (HTF 1999); Christer Kuvaja,
Försörjning av en ockupationsarme. Den ryskä armens
underhällssystem i Finland 1713-1721 (1999); Ockuperat
omräde. Stora ofreden i Finlands och i synnerhet Äbolands
historia (1983).
Asutus ja väestö: Alexander Loit, Invandringen frän Finland
tili Baltikum under 1600-talet (HTF 1982); Mauno Mielonen,
Die Vaara-Siedlung in Nordkarelien und ihre Beziehung zur
Landvvirtschaft (1965); Seppo Muroma, Suurten kuolovuosien
1696-1697 väestönmenetys Suomessa (1991); Ilkka Mäntylä,
Kruunu ja alamaisten nälkä. 1690-luvun katovuosien verotu-
lojen vähennys Pohjanmaalla ja esivallan vastatoimenpiteet
(1988); Kari Pitkänen, Pesten i Finland 1710-1711 - en tvivel
underkastad historia (HTF 1977); Veijo Saloheimo, Pohjois-
Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla (1971) sekä Pohjois-Kar-
jalan historia II (1976) ja Kaukaiset karjalaiset (Hiidenkivi
1998); Kari Tarkiainen, Ingermanland som svensk provins.
Ingermanland - om land och folk (1993); Helmi ja Pertti Vir-
taranta, Kauas läksit karjalainen (1986).
Talous: Ulla Heino, Käsityö ja sen tekijät 1600-luvun Sata-
kunnassa (1984); Elmo E. Kaila, Pohjanmaa ja meri 1600-ja
1700-luvuilla (1931); Antti Kujala, Talonpoikien veronmaksu-
kyvyn kehitys Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen
lääneissä 1694-1712 (HAik 1999); Sylvi Möller, Suomen
tapulikaupunkien valtaporvaristo ja sen kaupankäynti-
menetelmät 1600-luvun alkupuolella (1954); Matleena Torn-
berg, Kartanotalous ja rälssitalonpoikien asema Varsinais-Suo-
messa läänityskaudella (THArk 32,1978) ja Ilmaston-ja sadon-
vaihtelut Lounais-Suomessa 1550-luvulta 1860-luvulle (THArk
44, 1989); Kustaa Vilkuna, Lohi (1974); Kustaa HJ. Vilkuna,
Valtakunnan eduksi - isänmaan kunniaksi - ruukinpatruunalle
hyödyksi. Suomen rautateollisuus suurvalta-ajalla (1994).
Yhteiskunta: Yrjö Blomstedt, Laamannin- ja kihlakunnan-
tuomarinvirkojen läänittäminen ja hoito Suomessa 1500-1600-
luvuilla (1958); Mauno Jokipii, Suomen kreivi-ja vapaaherra-
kunnat I-II (1956-1960); Kimmo Katajala, Nälkäkapina.
Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-
1697 (1994); Toivo Nygärd, Suomen palvelusväki 1600-luvul-
la (1989); Pentti Renvall, Suomalainen 1500-luvun ihminen
oikeuskäsitystensä valossa (1949); Gunnar Suolahti, Suomen
papisto 1600-ja 1700-luvuilla (1919); Martti Ursin, Kuuden-
nusmieslaitoksen alkukehitys Suomessa (HArk 57,1961); Heik-
ki Ylikangas, Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla
Suomessa (HArk 65, 1971).
Sotalaitos: Jussi T. Lappalainen, Kaarle X Kustaan Venäjän-
sota Suomen suunnalla (1972) ja Elämää Suomen sotaväessä
Kaarle X Kustaan aikana (1975); Ali Pylkkänen, Talonpojan
vainiolta sotilaan ruokapöytään (1996); Sakari Pälsi, Omaa
työtä (1947); Nils Erik Villstrand, Anpassning eller protest.
Lokalsamhället inför utskrivningarna av fotfolk tili den svenska
krigsmakten 1620-1679 (1992); Pentti Virrankoski, Suurvalta-
kauden pohjoispohjalaiset palkkasoturit (Oulun Historiaseuran
julkaisuja I, 1967) ja The Impact of Military Service on Fin-
nish Rural Society in the 17th Century (THArk 38, 1982).
Kirkko ja uskonto: Antero Heikkinen, Paholaisen liittolaiset
(1969); Tuomo Itkonen, Piirteitä Suomen lappalaisten käännyt-
tämisestä ja sen taustasta (Novella plantatio, 1955); Mikko Juva,
Varsinais-Suomen seurakuntaelämä puhdasoppisuuden
hallitsemina vuosisatoina (Varsinais-Suomen historia VII: 3-
4 (1955); Pentti Laasonen, Johannes Gezelius vanhempi ja suo-
malainen täysortodoksia (1977) sekä Luterilaisuus Rooman ja
Geneven välissä (1998); Martti Parvio, Isaacus Rothovius
(1959); Veijo Saloheimo, Ortodoksinen kirkko Pohjois-Karja-
lassa 1600-luvulla (Investigatio memoriae patrum, 1975).
Kulttuuri: Matti Kuusi, Matthias Salamnius (käsikirjoitus Kan-
sallisbiografiaan); Tuija Laine, Sigfridus Aronus Forsiuksen
ennustuskirjat vuosina 1606-1652 (Opusculum 1-4/1990); Erk-
ki Lehtinen, Havaintoja suomalaisuudesta Ruotsin vallan ai-
kana (HAik 1965); Lars Pettersson, Hailuodon palanut puu-
kirkkoja sen maalaukset (1971), Tornion kirkkoja kellotapuli
(1986) sekä Templum Saloense (1987); Riitta Pylkkänen, Ba-
rokin pukumuoti Suomessa 1620-1720 (1970); Eero Saaren-
heimo, Keksin tulvalaulu (KV 55, 1975); Annamari Sarajas,
Suomen kansanrunouden tuntemus 1500-1700-lukujen kirjal-
lisuudessa (1956); Pentti Virrankoski, Kuka oli Narvan ilolaulun
sepittäjä IGHS? (Sananjalka 10, 1968) ja Pohjois-Suomen kan-
sallisen humanismin juuria (Scripta Historica XXVII, 1998).
Luvun VANHA YHTEISKUNTA SÄILYY VALTIOLLIS-
TEN OLOJEN MUUTTUESSA päälähteenä ovat olleet Eino
Jutikkalan ja Erkki K. Osmonsalon kirjoitukset Suomen histo-
rian käsikirjassa ja Toivo J. Paloposken, Yrjö Blomstedtin ja
Olavi Junnilan kirjoitukset Suomen historiassa sekä edelleen
CG. Malmström, Sveriges politiska historia frän konung Karl

1102
KIRJALLISUUS
XII:s död tili statshvälfhingen 17721-VI (2. painos, 1893-1901);
J.R. Danielson-Kalmari, Kustavilainen aikal-II (1921) ja Alek-
santeri I:n aika I-IV (1920-25); Osmo Jussila, Suomen
perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan
1808-1863 (1969); Keijo Korhonen, Suomen asiain komitea.
Suomen korkeimman hallinnon järjestelyt ja toteuttaminen
vuosina 1811-1826 (1963); Päiviö Tommila, La Finlande dans
lapolitique europeenne en 1809-1815 (1962) ja Suomen auto-
nomian synty 1808-1819 (1984); Thiodolf Rein, Juhana Vil-
helm Snellman 1-2 (3. painos, 1928).
Lisäksi eri aloilta:
Vapaudenajan politiikka: Gunnar Arteus, Krigsmakt och
samhälle i frihetstidens Sverige (1982); Yrjö Blomstedt, Suo-
men itsenäisyys. Aatteita ja hankkeita 1700-luvulta 1900-lu-
vulle. Näkökulmia menneisyyteen (1967); Hattujen sota ja
Turun rauha (toim. Pentti Virrankoski, 1993); Einar W. Juva,
Kaksi suomalaista vapaudenajan myllerryksissä (1960); Oscar
Nikula, Augustin Ehrensvärd (1960) ja Finländska borgare pä
1700-talet i kamp för sinä och ständets privilegier (1978); Toi-
vo J. Paloposki, Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäiväedus-
tus vapaudenajalla (1961) ja Suomen talouden kehittäminen
1750-1760-lukujen valtiopäiväpolitiikassa (1976); Georg Schau-
man, Biografiska undersökningar om Anders Chydenius
(1908); Pentti Virrankoski, Anders Chydenius (1986) ja Ale-
xander Kepplerus ja hänen sukunsa (THArk 53, 1999); Kaar-
lo Österbladh, Juhana Browallius (1929).
Kustavilaisen ajan politiikka: Yrjö Blomstedt, Johan Albrecht
Ehrenström (1963); Gustav III:s ryskä krig (Stockholm 1992),
etenkin Gunnar Arteuksen, Lars Ericsonin ja Jan Gleten kir-
joitukset; Kahden kruunun alla (toim. Eeva-Liisa Oksanen,
1992); Georg Landberg, Gustaf III inför eftervärlden (1968);
Bruno Lesch, Självständighetsmännen och den nationella
romantiken pä Gustav IILs tid (1933), Kring Valhalla-
ideologien (HTF 1938) ja Jan Anders Jägerhorn (1941); Erik
Lönnroth, Den stora rollen (1986); Gabriel Nikander,
Gustaviansk politik i Finland (1958); Oscar Nikula, Adolph
Fredric Munck (1991); Ulla Riitta Waris, Arkkiveisuissa ilme-
nevä suhtautuminen isänmaahan, kuninkaaseen ja maalliseen
esivaltaan kustavilaisella ajalla (HArk 61, 1967).
Suomen sota 1808-09: J.R. Danielson, Suomen sota ja Suo-
men sotilaat (1896); Eirik Hornborg, När riket sprängdes
(1955); Veikko Laakso, Suur-Loimaan historia II (1994); Sylvi
Möller, Kapinayritys Loimaalla ja kansan mieliala syksyllä v.
1808 (HArk 45, 1939); Wilhelm Odelberg, Viceamiral Carl
Olof Cronstedt (1954).
Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n ajan politiikka ja aatteet: J.R.
Danielson-Kalmari, Viipurin läänin palauttaminen muun Suo-
men yhteyteen (1911); Aira Kemiläinen, Korotettuna kansa-
kuntien joukkoon - 1809 ja 1899 (HAik 1999); Matti Klinge,
Ylioppilaskunnan historia 1 (1967) ja Adolf Ivar Arvvidsson
eller Johan Jacob Nordström? (HLS 43, 1968); Sven Lind-
man, Hegel, Snellman och spräket (Frän medeltid tili 1900-
tal, 1977); Raimo Savolainen, Släktsenaten 1809-1870.
Senatorsläkterna i kollegialitetens bojor (HTF 1992); Jouko
Teperi, Vanhan Suomen suomalaisuusliike I—II (1965-67).
Sotalaitos: CG. Aminoff, Nyuppsatta truppförband i Finland
1770-1808 (1971); Kaarlo Wirilander, Suomen upseeristo 1700-
luvulla (1950), Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo
1718-1810. Virkatalonhaltijain luettelot (1953) ja Suomen ar-
meijan upseeristo, aliupseeristo ja sotilasvirkamiehistö 1812-
1871. Viranhaltijainluettelot (1985).
Asutus ja väestö: Max Engman, S:t Petersburg och Finland.
Migration och influens 1703-1917 (1983); Eino Jutikkala, Fin-
nish Population Movement in the eighteenth Century
(Population in History, Essays in historical Demography, Lon-
don 1965); Tarja Nahkiaisoja, Inarin Lapin väestö-ja asutus-
historian piirteitä (Scripta historica 27, 1998); Kari Pitkänen,
Finlands folkmängd är 1749 (HTF 1979); Oiva Turpeinen, De
finländska städernas folkmängd 1727-1810 (HTF 1977),
Katastrofaalinen kuolleisuus Suomen kaupungeissa 1808-1809
(Nälkä Talous Kontrolli, 1988) ja Suomen väestö 1638-1815
sekä vertailu Viroon (Ihmisiä, ilmiöitä ja rakenteita historian
virrassa, 2001).
Talous: Toini Aunola, Pohjois-Pohjanmaan kauppiaiden ja
talonpoikien väliset kauppa-ja luottosuhteet 1765-1809 (1967);
Yrjö Kaukiainen, Suomen talonpoikaispurjehdus 1800-luvun
alkupuoliskolla (1970);J.Juhani Kortesalmi, Suomen poron-
hoidon historia (käsikirjoitus 2001) Jari Ojala, Tuhannen purje-
laivan kaupunki. Kokkolan purjemerenkulun historia (1996);
Per Schybergson, Hantverk och fabriker 1-3 (1973-74); Arvo
M. Soininen, Vanha maataloutemme (1974); Kirsi Vainio-Kor-
honen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa (1994) ja Kä-
sin tehty - miehelle ammatti, naiselle ansioiden lähde (1998);
Juhani Viertola, Kustavilaisen ajan maantierakennukset (1980);

1103
Pentti Virrankoski, Suomen varhaiskantainen salaojitus (SM
66, 1959), Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa
autonomian ajan alkupuolella (1963), Pohjanmaan salpietari
autonomian ajalla (THArk 17, 1964) ja Potaska suomalaisen
talonpojan teollisuuden tuotteena (Scripta historica 11, 1987);
Aimo Wuorinen, Turku kauppakaupunkina Ruotsin vallan
loppukautena I-II (1959-66).
Yhteiskunta: Lassi Huttunen, Etelä-Pohjanmaan henki-
rikollisuudesta vv. 1749-1900 (HArk 56, 1958); Alpo Juntu-
nen, Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian ai-
kana ja karkotetut Siperiassa (1983); Eino Jutikkala, Läntisen
Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana I-II
(1932); Ulla-MaijaJuutila, Blev skomakarens son vid sin läst?
(Fundera tar längsta tiden, sa skräddarn, da han sydde byxor,
1997); Reino Kallio, Pohjanmaan suomenkielisten kylien
oltermannihallinto (1982); Timo Myllyntaus, Työvoima-
politiikka autonomian ajan alkupuoliskolla (HArk 76, 1981);
Ilkka Mäntylä, Suomalaisen juoppouden juuret. Viinanpoltto
vapaudenaikana (1985), Suomalaisen juoppouden kasvu. Kus-
tavilaisen kauden alkoholipolitiikka (1995) ja Brottsstatistik frän
slutet av 1700-talet - en bortglömd rättshistorisk kalla (HTF
2000) Jari Niemelä, Tuntematon ruotusotilas. Ruotsinajan lo-
pun ruotuarmeijan miehistön sosiaalinen ja taloudellinen ase-
ma Satakunnassa (1990); Samuli Paulaharju, Härmän aukeilta
(1932) ja Rintakyliä ja larvamaita (1943); Kirsi Siren,
Brottsligheten i Finland i slutet av 1700- och början av 1800-
talet (HTF 1995); Arvo M. Soininen, Torpparilaitos yhteis-
kunnallisena instituutiona (HAik 1999); Gunnar Suolahti, Suo-
men pappilat 1700-luvulla (1912) ja Suomen papisto 1600-ja
1700-luvuilla (1919); Jouko Teperi, Sudet Suomen rintamai-
den ihmisten uhkana 1800-luvulla (1977); Heikki Waris, Yli-
opisto sosiaalisen kohoamisen väylänä. Tilastollinen tutkimus
säätykierrosta Suomessa 1810-67 (HArk 47, 1940); Kaarlo
Wirilander, Herrasväkeä. Suomen säätyläistö 1721-1870 (1974);
Pentti Virrankoski, Pohjois-Suomen maaseutuväestön sosiaa-
lisen rakenteen erikoispiirteet vanhan agraariyhteiskunnan
aikana (THArk 36, 1982); Heikki Ylikangas, Puukkojunkka-
reitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla
1790-1825 (1976), Selitysperusta väkivallan perinteiseen ylei-
syyteen Suomessa (HArk 88, 1986) ja Rikollisuus Etelä-Poh-
janmaalla autonomian aikana (Etelä-Pohjanmaan historia VI,
1987).
Kirkko ja uskonto: Historiska upplysningar om religiösa
rörelserna i Finland I-VII, utg. af Matthias Akiander (1857-
63); Harri Heino, Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevai-
suuden synnyttäjä (1976); BengtJonzon, Studier i Paavo Ruot-
salainen fromhet (1935); Mikko Juva, Rukoilevaisuuden su-
kupuu (HAik 1978); Petri Järveläinen, Yks enkeli yks perkele.
Kirjoituksia Paavo Ruotsalaisesta (1994); Erkki Kansanaho,
Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia (1950) ja Suomalai-
set yltiöpietistit Lauri Ulstadius ja Pietari Schaefer (SKHS
vuosik. 41-42, 1954); Olavi Kares, Palava kynttilä. Niilo Kus-
taa Malmbergin elämä (2. painos, 1937); Onni Kurvinen,
Halullisten sielujen hengelliset laulut. (SKHS vuosik. 72,1982);
Erkki Kuujo, Unohdetut Ilomantsin luostarit (KV 69, 1949) ja
Ruotsi vai Venäjä Antikristuksen valtakunta? Vanhauskoisuu-
den leviämisestä 1600-luvulla Ruotsin alaisiin Karjalaan ja
Inkeriin (KV 53, 1973); Pentti Laasonen, Ervveckungs-
bevvegungen im Norden im 19. und 20. Jahrhundert (Der
Pietismus im neunzehnten und zvvanzigsten Jahrhundert,
Göttingen 2000); Tuija Laine, Ylösherätys suruttomille.
Eglantilaisperäinen hartauskirjallisuus Suomessa Ruotsin val-
lan aikana (2000); Gabriel Nikander, Jacob Tengström säsom
akademisk lärare och biskop intill 1808 (1913); Ilkka Pärssinen,
Paavon puheet ja puheet Paavosta. Lähdekritiikin tarpeelli-
suudesta uudessa herännäistutkimuksessa (SKHS vuosik. 82-
83, 1994); Viljo Remes, Herännäisyyden nousuja hajoami-
nen (1995); Mauno Rosendal, Suomen herännäisyyden histo-
ria XIX:llä vuosisadalla 1-4 (1902-15); Martti Ruuth, Abra-
ham Achrenius (1904); Aapeli Saarisalo, Erämaan vaeltaja -
Paavo Ruotsalainen (1969); Bill Widen, Kristendomsundervis-
ning och nomadliv (1964); Erik Vikström, Ortotomisk applika-
tion. Bibelordets tillämpning och delning enligt den konserva-
tiva pietismens predikoteori (1974); Kaarlo Wirilander,
Herännäisyys ja säätyerotus (HArk 70, 1975).
Oppihistoria: Jaakko Fellman, Poimintoja muistiinpanoista
Lapista (1961); Tore Frängsmyr, Sökandet efter upplysningen
(1993); Antero Heikkinen, Yliopistoja yhteiskunnallinen muu-
tos. Talousopin opetuksen käynnistäminen Upsalan yliopistos-
sa ja Turun akatemiassa (1976); Tuomo Itkonen,Jacob Fellman
Suomenlapin Agricolana (SKHS vuosik. 35-36, 1948); Mart-
ti Kerkkonen, Pietari Kalm talousopin professorina (1935);
Matti Klinge, Mikä mies Porthan oli? (1989); Sten Lindroth,
Svensk lärdomshistoria. Frihetstiden (1978); Juha Manninen,
Valistus ja kansallinen identiteetti (2000); Jari Niemelä, Vain
hyödynkö tähden? Valistuksen ajan hyötyajattelun, luonnon-
tieteen ja talouspolitiikan suhde Pehr Adrian Gaddin elämän-
työn kautta tarkasteltuna (1998); Porthanin monet kasvot
(2000), Juha Mannisen, Päiviö Tommilan, Heikki S. Eskeli-

1104
KIRJALLISUUS
sen, H.K. Riikosen, Eero Jarvan, Lauri Hongon, Osmo Iko-
lan, Simo Heinisen, Kalevi Rikkisen ja Allan Tiitan kirjoituk-
set; Magnus Gottfrid Schybergson, Henrik Gabriel Porthan
I—II (1908-11); Kimmo Särje, Anders Chydeniuksen liberaali
ajatteluja sen lähteitä (1985); Seppo Sivonen, Henrik Jakob
Wikar - suomalaissyntyinen Afrikan tutkija 1700-luvulta (HAik
1982; Georg August Wallin, Tutkimusmatkoilla arabien paris-
sa. Otteita matkapäiväkirjoista ja kirjeistä (toim. Jussi Aroja
Armas Salonen, 1966); Kalevi Wiik, Suomen kielen morfofono-
logian historia 1 (1989);
Kirjallisuus: Veikko Anttila, Henrik ja Simo Achrenius (Keski-
Pohjanmaan Maakuntaliiton Pitäjien sarja IV, 1954); Finlands
svenska litteraturhistoria 1 (1999); Atte Kalajoki, Suomalaisen
runon tienraivaajia. 1700-luvun runoilevat Calamniukset
(1999); Vihtori Laurila, Suomen rahvaan runoniekat sääty-
yhteiskunnan aikana I (1956); Päiviö Tommila, Suomen leh-
distön levikki ennen vuotta 1860 (1963).
Kansanrunouden keruu ja tutkimus: Aarne Anttila, Elias Lönn-
rot I—II (1931-35); Martti Haavio, Viimeiset runonlaulajat
(1943) ja Lönnrotin persoonallisuus (KV 64, 1984); Karjalan
laulajat (1968); Eeva Matinolli,Johdanto H.G. Porthanin Ope-
ra omnia -teoksen IX osaan (1993); Annamari Sarajas, Suo-
men kansanrunouden tuntemus 1500-1700-lukujen kirjallisuu-
dessa (1956); Hannes Sihvo, Karjalan löytäjät (1969).
Rakennustaide: Heikki Klemetti, Suomalaisia kirkonrakentajia
1600- ja 1700-luvuilla (1927) ja Suomalaisia kirkonrakentajia
1800-luvulla (1936); Lars Pettersson, Kaksikymmentäneljäkul-
maisen ristikirkon syntyongelmia (1978) ja Kyrkor och klocks-
taplar i Svenska Österbotten (Svenska Österbottens historia
V, 1985).
Musiikki: Erkki Ala-Könni, Die Polska-Tänze in Finnland
(1956); Otto Andersson, Musikaliska sällskapet i Äbo 1790-
1808 (1940); Fabian Dahlström, Turkulaisia pianonrakentajia
1700-ja 1800-luvulla (THArk 33, 1979); Päivi-Liisa Hannikai-
nen, Pommerista Pohjanmaalle - saksalaiset sotilassoittajat ja
urkurit Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla (Tabulatura 1995).
Tavat: Lucina Hagman kertoo lapsuudestaan Kälviältä 1853-
1865 (1936); Lauri Kuusanmäki, Elämänmenoa entisaikaan
(1954) ja Eteläisen Keski-Suomen haikutupiaja elämää niissä
1800-luvulla (Keski-Suomi V, 1956); Eva-Christina Mäkeläi-
nen, Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jäl-
kipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella
(1972); Riitta Pylkkänen, Säätyläisnaisten pukeutuminen Suo-
messa 1700-luvulla (1982); Pentti Virrankoski, Pohjanlahden
ja Suomenselän kansaa. Kahdeksan vuosisataa Keski-Pohjan-
maan historiaa (1997); Anna-Maria Äström, 'Sockenboarne'.
Herrgärdskultur i Savolax 1790-1850 (1993).
AUTONOMIAN AJAN JÄLKIPUOLEN POLIITTISEN
HISTORIAN päälähteinä ovat olleet Erkki K. Osmonsalon,
K.N. Rantakarin ja O. Seitkarin kirjoitukset Suomen historian
käsikirjassa, Pirkko Rommin, Aimo Halilan ja Osmo Apusen
kirjoitukset Suomen historiassa sekä Juhani Paasivirta, Suomi
ja Eurooppa. Autonomiakausi ja kansainväliset kriisit 1808-
1914 (1978); Osmo Jussila, Nationalismi ja vallankumous
venäläis-suomalaisissa suhteissa 1899-1914 (1979) jaKejsaren
och lantdagen - maktrelationerna, särskilt ur kejsarens
synvinkel (HTF 1979); Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen
historia (toim. Päiviö Tommila, 1989).
Lisäksi vuosilta 1854-99: Mikko Juva, Valvojan ryhmän synty-
historia (THArk 11, 1951); Valentin Kiparsky, Suomi Venäjän
kirjallisuudessa (1945); Lauri Hyvämäki, Ennen routaa. Essei-
tä ja tutkielmia 1880-luvusta (1960) ja Suomalaiset ja suur-
politiikka. Venäjän diplomatia Suomen sanomalehdistön ku-
vastimessa 1878-1890 (1964); Sten Högnäs, Kustens och
skogarnas folk. Om synen pä svenskt och finskt lynne (1995);
Matti Klinge, Kansalaismielen synty (1967) ja Ylioppilaskun-
nan historia 2-3 (1967-68); Ilkka Liikanen, Fennomania ja
kansa (1995); Mongoleja vai germaaneja - rotuteorioiden suo-
malaiset (toim. Aira Kemiläinen, HArk 86,1985)-Jaakko Num-
minen, Suomen nuorisoseuraliikkeen historia I (1966); Toivo
J. Paloposki, Rajajoen asetehtaan alueen liittäminen Venäjän
keisarikuntaan v. 1864 (HAik 1967); Lauri A. Puntila, Ruot-
salaisuus Suomessa (1944); Kari Teräs, Arjessa ja liikkeessä.
Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin
1880-1920 (2001); Vesa Vares, Varpuset ja pääskyset. Nuor-
suomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuo-
teen 1918 (2000).
Sortokaudet ja valtiopäiväuudistus: Venäläinen sortokausi
Suomessa 1969); Aulis J. Alanen, Santeri Alkio (1976); K.R.
Brotherus, Suomen valtiollisen järjestysmuodon kehitys. (4.
painos 1968); Jari Ehrnrooth, Sanan vallassa, vihan voimalla
(1992); Herman Gummerus, Aktiivisilta taisteluvuosilta (1935);
Vilho Hämäläinen, Karjalan kannaksen venäläinen kesäasu-
tus ja sen vaikutus Suomen ja Venäjän suhteiden kehitykseen

1105
autonomian ajan lopulla (1974); Hannu Immonen, Stolypin,
terrorismi ja Suomi (HAik 1991); Einar W. Juva, P.E. Svinhuf-
vud I (1957); Martti Kerkkonen, Suomen sortovuodet kan-
sainvälisestä näkökulmasta (HAik 1965); Antti Kujala, Vallan-
kumous ja kansallinen itsemääräämisoikeus (1989); Pertti Lun-
tinen, Suomi Pietarin suojana ja uhkana venäläisten sotasuun-
nitelmissa 1854-1914 (HArk 79, 1982); Eino Murtorinne, Pa-
pistoja esivalta routavuosina 1899-1906 (1964); Hannu Mus-
takallio, Säätypapista kansalaiseksi (1983); Tuomo Polvinen,
Die Finnischen Eisenbahnen in den militärischen und
politischen plänen Russlands (1962) sekä Valtakunta ja raja-
maa. N.I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898-1904
(1984); Maija Rajainen, Yleiset äänioikeusteoriat ja naisten
äänioikeusliike Suomessa (HAik 1959) ja Maamme naisasia-
liikkeen ulottuvuuksista työläisväestön naisten keskuuteen
ennen eduskuntalaitoksemme uudistamista v. 1906 (HArk 74,
1978); Pirkko Rommi, Myöntyväisyyssuuntauksen hahmottu-
minen Yrjö-Koskisen ja suomalaisen puolueen toimintalinjaksi
(1964); Marja-Leena Salkola, Julistaja ja poliitikko. Yrjö
Mäkelinin elämä ja toiminta (1967); Hannu Salokorpi, Pieta-
rin tie (1988); Hannu Soikkanen, Sosialismin tulo Suomeen
(1961) ja Kohti kansan valtaa 1 (1975); Jussi Teljo, Suomen
valtioelämän murros 1905-1908 (1949); Päiviö Tommila, Suuri
adressi (1999); Vesa Vares, Konservatiivi ja murrosvuodet.
Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1922
(1993); Seppo Zetterberg, Viisi laukausta senaatissa. Eugen
Schaumanin elämä ja teko (1986).
AUTONOMIAN AJAN JÄLKIPUOLEN TALOUS-JA
KULTTUURIHISTORIAN päälähteinä ovat olleet alussa
mainittujen yleisteosten kirjoitukset ja lisäksi eri aloilta:
Väestö: Max Engman, S:t Petersburg och Finland. Migration
och influens 1703-1917 (1983); Reino Kero, Migration from
Finland to North America in the Years betvveen the United
States Civil War and the first World War (1974) ja Suuren Län-
nen suomalaiset (1976); Reino Lento, Maassamuuttoja siihen
vaikuttaneet tekijät Suomessa vuosina 1878-1939 (1951); Väi-
nö Molander, Juutalaisuus Suomessa (Stefan Hahn, Abraham
Brody ja W. Fiirstenberg, Juutalaisten historia, 1958); Karl
Nickul, Saamelaiset kansana ja kansalaisina (1970); Aarno
Strömmer, Väestöllinen muuntuminen Suomessa (1969); Oiva
Turpeinen, Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-1868
(1986); Raino Vehmas, Suomen romaaniväestön ryhmäluonne
ja akkulturoituminen (1961); Keijo Virtanen, Settlement or
Return. Finnish Emigrants 1860-1930 in the International
Overseas Return Migration Movement (1979).
Talous: Keijo Alho, Suomen teollisuuden suurmiehiä (1961);
Veikko Anttila, Talonpojasta tuottajaksi (1974); Sakari Heikki-
nen, Kulutus Suomessa autonomian ajan jälkipuoliskolla (HArk
76, 1981); Eirik Hornborg, Purjehdusmerenkulun historia
(1965); Greta Karste-Liikkanen, Pietari-suuntaus
kannakselaisessa elämänkentässä (1968); Yrjö Kaukiainen,
Sailing into twilight (1991); Taavi Kilpi, Historian kuteita. Ete-
läisen Vakka-Suomen talonpoikaispurjehduksen vaiheita
(1987); Antti Kuusterä, 1860-luvun epäonnistunut talouspoli-
tiikka (Nälkä Talous Kontrolli, 1988); Matti J. Lahti, Kuinka
Helsinkiä on rakennettu (1960); Jukka Pekkarinen, Yhteiskun-
nallisten kriisien merkitys talouselämän murroksissa (Nälkä
Talous Kontrolli, 1988); Erkki Pihkala, J.V. Snellman ja vuo-
den 1865 rahareformi (HAik 1981); Per Schybergson,
Aktiebolagsformens genombrott i Finland (1964); Pentti Vir-
rankoski, Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus
1865-1944(1994).
Yhteiskunta: Pertti Haapala, Tehtaan valossa. Teollistuminen
ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820-1920 (1986);
Pekka Häätänen, Suomen maalaisköyhälistö (1968); Kai Hoff-
man, Työvoimatarpeen kausivaihteluista Suomen sahateol-
lisuudessa ennen I maailmansotaa (HArk 76, 1981); Antti
Häkkinen, Nälkävuosien sosiaalinen protesti (Nälkä Talous
Kontrolli 1988); Yrjö Kaukiainen, Laiva Toivo, Oulu (1998);
Susanne Lindgren, Utomäktenskaplig fertilitet i Helsingfors
under 1800-talets senare del (HArk 76, 1981); Jari Lybeck,
Nyrkki on lyhennetty merilaki. Hierarkia, kuri ja karkaami-
nen purjelaivoilla 1800-luvun jälkipuoliskolla (Keulakuvia ja
peränpitäjiä, 2000); Erkki Markkanen, Maaseutuväestön
varallisuusolot ja luottosuhteet Sisä-Suomessa elinkeinoelämän
murroskaudella (1977); Matti Peltonen, Talolliset ja torpparit
(1992); Veikko Piirainen, Kylänkierrolta kunnalliskotiin (1958);
Viljo Rasila, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909 (1961),
Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe (1970), Teollisuustyöväes-
tön muodostuminen Suomessa 1800-luvulla (THArk 32, 1978)
jaTeollistumiskauden muuttoliikkeet (1983); Per Schybergson,
Barn- och kvinnoarbete i Finlands fabriksindustri vid mitten
av 1800-talet (HTF 1974); Hannu Soikkanen, Kunnallinen it-
sehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon
historia (1966); Arvo M. Soininen, Maataloustyöväen palkat
vv. 1878-1913 (HArk 76, 1981); Irma Sulkunen, Raittius
kansalaisuskontona (1986); Heikki Waris, Työläisyhteiskunnan

1106
KIRJALLISUUS
syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle (2. painos
1973).
Koulutus ja tutkimus: Marja Engman, Det främmande ögat.
Alma Söderhjelm i vetenskapen och offentligheten (1996) ja
Lydia Sesemann. Finlands första kvinnliga doktor (HTF 1996);
Aimo Halila, Suomen kansakoululaitoksen historia I—II (1949)
ja Väinö Voionmaa (1969) Jouko Hautala, Eemil Nestor Setä-
lä kansanrunoudentutkijana (KV 44, 1964); Jukka Tervonen,
J.R. Danielson-Kalmari. Historiantutkija ja opettaja (1991).
Kansanperinne ja sen tutkimus: Kalle Achte, Europaeuksen
persoonallisuudesta (KV 67, 1988); Veikko Anttila, Suomen
kotiseuduntutkimus 1894-1920 (1964); Martti Haavio, Viimei-
set runonlaulajat (1943);Jouko Hautala, Suomen ruotsinkieli-
sen kansanrunouden harrastuksen vaiheita (KV 43, 1963);
Senni Timonen, Legenda Ontroposta (KV 58, 1978).
Kirjallisuus ja teatteri: Finlands svenska litteraturhistoria 1
(1999); Anneli Asplund, Balladeja ja arkkiveisuja. Suomalai-
sia kertomalauluja (1994); Ritva Heikkilä, Ida Aalberg (1998);
Rafael Koskimies, Aleksis Kivi. Henkilöjä runous (1974); Kai
Laitinen, Kirjojen virrassa (1999); Erkki Markkanen, Juho
Lallukka (1976); Hannes Sihvo, Karjalan löytäjät (1969); Viljo
Tarkiainen, Aleksis Kivi. Elämä ja teokset (2. painos 1915).
Kuvataiteet: Lena Holger, Helene Schjerfbeck. Elämä ja taide
(Stockholm 1990); Ritva Kava, Emil Cedercreutz - Satakun-
nan eurooppalainen (1994); Onni Okkonen, A. Gallen-Kalle-
la, elämä ja taide (1949); Jaakko Puokka, Magnus Enckell.
Ihminen ja taiteilija (1949); Aimo Reitala, Victor Westerholm
(1967) ja
Werner Holmbergin taide (1986); Salme Sarajas-Korte, Ellen
Thesleff, Beda Stjernschantz. Taiteilijattaria (1981); Riikka Ste-
ven, Hugo Simberg - unien maalari (1989); Markku Valkonen,
Kultakausi (1989).
Kirkkoja uskonto: Leonard Auala, Kerron elämästäni (1975);
Mikko Juva, Suomen sivistyneistö uskonnollisen vapaamieli-
syyden murroksessa 1848-1869 (1950),
Rajuilman alla. Suomalaisen kahdeksankymmenluvun synty
(1956) ja Valtiokirkosta kansankirkoksi (1960); Eino Murto-
rinne, Taistelu uskonnonvapaudesta suurlakon jälkeisinä vuo-
sina (1967); Reino Antero Mäntylä, Eriuskolaiskysymys Suo-
messa 1870-ja 1880-luvuilla (THArk 19, 1967); Juha Seppo,
Den savolaxisk-österbottniskapietismen och kulturlivet 1888—
1898 (SKHS vuosik. 58-59, 1970); Abishai Shejavali, Ongerki
Yomovvambokavango. Ambo-Kavangon kirkko (1970).
Tavat: Esko Aaltonen, Muutoksia maaseudun oloissa suuren
murroksen ajoilta (THArk 11, 1951); Jussi Kirjavainen, Suo-
malaiset suurhiihtäjät Aappo Luomajoesta Jussi Niskaan
(1938); Matti J. Lahti, Turkulaista asuntokulttuuria sääty-yh-
teiskunnan loppuaikana (THArk 13, 1956).
Luvun ITSENÄINEN SUOMI SYNTYY JA VAKIINTUU
päälähteinä ovat olleet Osmo Apusen ja Kari Selenin kirjoi-
tukset Suomen historiassa sekä Jussi T. Lappalainen, Itsenäi-
sen Suomen synty (4. painos, 1985), Henrik Meinander,
Finlands historia 4 (1999), Tuomo Polvinen, Venäjän vallanku-
mous ja Suomi I—II (1967-71) sekä Viljo Rasilan ja Eino Jutik-
kalan kirjoitukset teoksessa Suomen poliittinen historia 1809-
1975, 2 (1977). Tärkeitä ovat olleet myös Yrjö Blomstedt, KJ.
Stählberg. Valtiomieselämäkerta (1969); Erik Heinrichs, Man-
nerheim Suomen kohtaloissa I—II (1957-59); Kari Hokkanen,
Kyösti Kallio 1-2 (1986); Kimmo Ikonen, J.K. Paasikiven po-
liittinen toiminta Suomen itsenäistymisen murrosvaiheessa
(1990); Einar W Juva, P.E. Svinhufvud 1-2 (1957-61);Jorma
Kallenautio, Suomi katsoi eteensä. Itsenäisen Suomen ulko-
politiikka 1917-1955 (1985); Tuomo Polvinen, J.K. Paasikivi,
Valtiomiehen elämäntyö I (1989); Hannu Soikkanen, Kohti
kansan valtaa 1 (1975).
Lisäksi eri aiheista:
Jääkäriliike: Osmo Apunen, Suomi keisarillisen Saksan poli-
tiikassa 1914-1915 (1968); Matti Lackmanjääkärimuistelmia
(1994) jajääkäreiden tuntematon historia. (2000); Matti
Lauerma, Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27 (1966);
Viljo Rasila, Vuoden 1914 venäläistämisohjelman synty (HAik
1966); Oiva Turpeinen, Jägarrörelsen och de ryskä planerna
pä att inkalla finländare tili militärtjänst är 1916 (HTF 1979).
Vapaustaisteluja kansalaissota: Jussi T. Lappalainen, Juhani
Piilonen, Osmo Rinta-Tassi ja Marja-Leena Salkola, Yhden
kortin varassa. Suomalainen vallankumous 1918 (1989); Ilkka
Hakalehto, Suomen sisällissodan tausta (HAik 1966); J.O.
Hannula, Suomen vapaussodan historia (5. painos, 1956); Pek-
ka Kalevi Hämäläinen, Luokka ja kieli vallankumouksen Suo-
messa (1978); Kimmo Ikonen, "Politiikan on palveltava sotilas-
johtoa." Ludendorff ja Suomi 1917-1918 (THArk 49, 1995);
David Kirby, The Making of a Radical: Yrjö Sirola, 1904-
1918 (THArk 37, 1982); Matti Klinge, Omvälvningarnas är

1107
(Finlands historia 4, 1999); Jussi T. Lappalainen, Punakaartin
sota 1-2 (1981); Ohto Manninen, Kansannoususta armeijaksi.
Asevelvollisuuden toimeenpanoja siihen suhtautuminen val-
koisessa Suomessa kevättalvella 1918 (1974) ja Mannerheim ja
punavangit (HAik 1981); Turo Manninen, Vapaustaistelu, kan-
salaissota ja kapina (1982), Sisällissodan synty Itä-Suomessa
19.-27.1.1918 (HAik 1987) ja Elintarvikepula ja Oulun
voimellakka vuonna 1917 (Scripta historica 27, 1998); Juhani
Paasivirta, Suomi vuonna 1918 (1957); Jaakko Paavolainen,
Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 I—II (1966-67) ja
Vankileirit Suomessa 1918 (1971);Juhani Piilonen, Venäläiset
esikuvat punaisen Suomen hallinnossa 1918 (HArk 65, 1971)
ja Rättskipning i undantagstider. Fronträtten i Satakunta vären
1918 (HTF 1997); Heikki Rantatupa, Elintarvikehuoltoja-sään-
nöstely Suomessa vuosina 1914-1921 (1979); Viljo Rasila, Kan-
salaissodan sosiaalinen tausta (1968); Osmo Rinta-Tassi, Kan-
sanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena (1986); Han-
nu Soikkanen, Varkauden historia (1963); Vesa Vares, Kult-
tuurin vai sotilaan asein? (THArk 49, 1995).
Sisäpolitiikka: Kaksi vuosikymmentä Suomen sisäpolitiikkaa
1919-39 (1964); Seikko Eskola, P.E. Svinhufvud ja nykyaika
(HA XXII, 1998); Ilkka Hakalehto, Suomen kommunistinen
puolue ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliik-
keeseen 1918-1928 (1966); Viljo Heinonen, Kaksi vuotta kuol-
leena (1924); Lauri Hyvämäki, Sinistä ja mustaa. Tutkielmia
Suomen oikeistoradikalismista (1971); Markku Kangaspuro,
Neuvosto-Karjala: suomalainen vai venäläinen (HAik 1998);
Pauli Kettunen, Den finländska socialdemokratins demokrati-
uppfattning mellan inbördeskriget och lapporörelsens fram-
trädande (HTF 1980); Matti Klinge, Vihan veljistä valtioso-
sialismiin (1972); Matti Lackman, Taistelu talonpojasta. Suo-
men Kommunistisen Puolueen suhde talonpoikaiskysymyk-
seen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918-1939 (1985); Juhani Myl-
ly, Maalaisliittoja turvallisuuspolitiikka I—II (1978-83); Neljä-
tuhatta veljestä, sataneljä elämäntarinaa. AKS:läinen elämä-
kerrasto (toim. Matti Kuusi ja Ville-Paavo Aitola, 1991); Toivo
Nygärd, Maalaisliiton kannattajia ja kapinan tekijöitä (Niva-
lan kirja, 1970) ja Suomalainen äärioikeisto maailmansotien
välillä (1982); Vesa Saarikoski, Keskustajääkäri Aarne Sihvo
(1997); Kari Selen, CG.E. Mannerheim ja hänen puolustus-
neuvostonsa 1931-1939 (1980); Juha Siltala, Lapuan liike ja
kyyditykset 1930 (1985); Timo Soikkanen, Kansallinen ehey-
tyminen - myytti vai todellisuus? (1983); Väinö Tanner, Kah-
den maailmansodan välissä (1966); Mikko Uola, Sinimusta
veljeskunta. Isänmaallinen kansanliike 1932-1944 (1982).
Ulkopolitiikka: Itsenäisen Suomen ulkopolitiikan alkutaival
(1962); Martti Ahti, Salaliiton ääriviivat. Oikeistoradikalismi
ja hyökkäävä idänpolitiikka 1918-1919 (1987); A.W. Ervasti,
Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa (2. painos, 1918); Lauri
Hyvämäki, Aktivistit ja Pietarin retki (HAik 1972); Kari Im-
monen, Ryssästä saa puhua ... Neuvostoliitto suomalaisessa
julkisuudessa ja kirjat julkisuuden muotona 1918-39 (1987);
Mauno Jääskeläinen, Itä-Karjalan kysymys (1961); Jorma
Kalela, Grannar pä skilda vägar (1971); Keijo Korhonen, Suo-
mi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan 1-2 (1966-71);
Ohto Manninen, Mannerheims linje i maj 1918 (HTF 1983);
Jukka Nevakivi, Muurmannin legioona (1970); Toivo Nygärd,
Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen (1978); Juhani
Paasivirta, Ensimmäisen maailmansodan voittajat ja Suomi
(1961) sekä Suomi ja Eurooppa 1914-1939 (1984); Kari Selen,
Genevestä Tukholmaan. Suomen turvallisuuspolitiikan paino-
pisteen siirtyminen Kansainliitosta pohjoismaiseen yhteistyö-
hön 1931-1936 (1974); Martti Turtola, Tornionjoelta Rajajoel-
le (1984); Jouko Vahtola, "Suomi suureksi - Viena vapaaksi"
(1988).
Talous-ja sosiaalihistoria: Itsenäisen Suomen taloushistoriaa
1919-1950 (1967); Auvo Kostiainen, Loikkarit. Suuren lama-
kauden laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon (1988); Reino
Lento, Maassamuuttoja siihen vaikuttaneet tekijät Suomessa
vuosina 1878-1939 (1951); Panu Pulma ja Matti Kauppi,
Värden av de röda krigsvärnlösa 1918 som socialt och politiskt
problem (HTF 1990); Sakari Pälsi, Tukkimetsistäja uittopuro-
ilta (1923); Viljo Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe
(1970); Jouko Siipi, Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon. Sosi-
aalinen kehitys itsenäisessä Suomessa (1967); Hannu Soikka-
nen, Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta.
Maalaiskuntien itsehallinnon historia (1966); Heikki Waris,
Muuttuva suomalainen yhteiskunta (1974); Pentti Virrankos-
ki, Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-
1944 (1994).
Urheilu: Martti Jukola, Huippu-urheilun historia (3. painos,
1956); Urheiluja historia (THArk 51, 1997); Toivo T. Kaila,
Paavo Nurmi (1925); Erkki Laitinen, Pesäpallo - kansallispeli
60 vuotta (1983); Jussi Kirjavainen, Suomalaiset suurhiihtäjät
Santeri Tasasta Martti Lappalaiseen (1941) ja Suomalaiset suur-
hiihtäjät Veli Saarisesta Eino Olkinuoraan (1955).

1108
KIRJALLISUUS
SUOMEN HISTORIASTA TOISEN MAAILMANSODAN
AIKANA ovat olleet päälähteinä Arvi Korhosen kirjoitus
Suomen historian käsikirjassa, Ohto Mannisen kirjoitus Suo-
men historiassa sekä Wolf H. Halsti, Suomen sota 1939-1945
1-3 (1955-57); Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohta-
loissa II (1959); Ohto Manninen, Sovjetunionens mälsättnin-
gar i Norden 1939-1945 (HArk 110:1, 1997); Tuomo Polvinen,
Suomi kansainvälisessä politiikassa 1941-1947 I—II (1979-80);
Tapani Valli, Varsinaissuomalaisten sotatie 1939-1944 (1991).
Lisäksi eri aiheista:
Talvisota: Sampo Ahto, Talvisodan henki (1989); Viktor M.
Holodkovski, Stalinin 'rauhaarakastava politiikka' vuonna
1939 (HArk 95, 1991); Lauri Immonen, Kaksi tykkiä. Mant-
sinsaari talvisodassa (1966) ja Unohdettujen rintama (1967);
Max Jakobson, Diplomaattien talvisota (1955); Mauno Jokipii,
Mitä Göring tarkoitti helmikuussa 1940? (Kanava 2000); Mik-
ko Majander, Sota-Tannerin synty. (... vaikka voissa paistais?
Venäjän rooli Suomessa, 1998); Jukka Nevakivi, Apu jota ei
pyydetty. Liittoutuneet ja Suomen talvisota 1939-1940 (1972);
Risto Pajari, Talvisota ilmassa (1971); E. Palolampi, Kollaa kes-
tää (8. painos, 1955); Lauri Palva, Sankarivainajien tie kotiin
(1997); Risto O. Peltovuori, Saksa ja Suomen talvisota (1975);
Kimmo Rentola, Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kom-
munismi ja sota 1939-1945 (1994); Svenska officersprofiler
under 1900-talet (toim. Gunnar Arteus, 1996); Anssi Vuoren-
maa, Talvisodan puolustustaistelun strateginen painopiste ja
torjuntataistelujen luonne (HArk 95, 1991).
"Välirauhan" aika, jatkosota ja Lapin sota: Sampo Ahto, Ase-
veljet vastakkain. Lapin sota 1944-1945 (1980); Jatkosodan
kujanjuoksu (1982); Mauno Jokipii, Panttipataljoona (1968) ja
Jatkosodan synty (1987); Eino Jutikkala, Mielialojen kirjo jat-
kosodan aikana (THArk 42, 1987); Arvi Korhonen, Barbaros-
sa-suunnitelma ja Suomi (2. painos, 1961); Hans Peter Krosby,
Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941 (1966) ja Suomen
valinta 1941 (1967); Edwin Linkomies, Vaikea aika. Suomen
pääministerinä sotavuosina 1943-44 (1970); Ohto Manninen,
Toteutumaton valtioliitto (1977) ja Suur-Suomen ääriviivat
(1980); Touko Perko, Aseveljen kuva. Suhtautuminen Saksaan
jatkosodan Suomessa 1941-1944 (1971); Knut Pipping, Komp-
pania pienoisyhteiskuntana (1978); Martti V. Terä, Ruotsi Sak-
san suunnitelmissa vuosina 1940-1941 (HAik 1967); W.E.
Tuompo, Päiväkirjani päämajasta 1941-1944 (1978).
AJANJAKSON 1944-2000 HISTORIAN päälähteinä ovat
olleet Jukka Tarkan ja Lauri Haatajan kirjoitukset Suomen
historiassa sekä J.K. Paasikiven päiväkirjat 1944-1956 1-2
(1985-86); Lauri Hyvämäki, Vaaran vuodet 1944-48 (1954);
Max Jakobson, Kuumalla linjalla. Suomen ulkopolitiikan
ydinkysymyksiä 1944-1968 (1968); Tuomo Polvinen, Suomi
kansainvälisessä politiikassa 1941-1947 III (1981) jaJ.K. Paa-
sikivi. Valtiomiehen elämäntyö 3-4 (1995-99).
Lisäksi on mainittava:
Poliittinen historia: Reijo Ahtokari, Asekätkentäjuttu (1971);
Ilkka Herlin, Kivijalasta harjahirteen. Kustaa Vilkunan yh-
teiskunnallinen ajatteluja toiminta (1993); Max Jakobson, 20.
vuosisadan tilinpäätös I—II (1999-2001); Jorma Kallenautio,
Suomi katsoi eteensä (1985); Joni Krekola, Oppia idästä - suo-
malaisten kommunistien koulutus Neuvostoliitossa. (... vaikka
voissa paistais? Venäjän rooli Suomessa, 1998); Jukka Neva-
kivi, Zdanov Suomessa. Miksi meitä ei neuvostoliittolaistet-
tu? (1995), Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomet-
tui? (1996) ja Sovjetunionen, Finland och nordiskt samarbete
1945- 1963 (HArk 110:1, 1997); Pertti Pesonen, Valtuutus kan-
salta (1965); Yrjö Pessi, Karjalamme rajan takana (1998);
Kimmo Rentola, Filialkontoret. Fem fragment om FKP:s för-
hällande tili Sovjetunionen 1937-1968 (HTF 1992) ja Den
finska kommunismens tvä fosterland (HArk 110:1, 1997); He-
lena Sepp, Urho Kaleva Kekkonen: Soome patrioot ja Eesti
(Akadeemia 9-11, 2000, Tartto); Yrjö Soini, Kuin Pietari hii-
livalkealla. Sotasyyllisasian vaiheet 1944-1949 (1956); Juhani
Suomi, Urho Kekkosen elämäkertasarja 1-8 (1986-99); J.O.
Söderhjelm, Kolme matkaa Moskovaan (1970); Timo Viha-
vainen, Kansakunta rähmällään (1991) ja Stalin ja suomalai-
set (1998).
Talous- ja sosiaalihistoria, yleisesitysten ja tilastojen lisäksi:
Riitta Hjerppe, Kasvun vuosisata (1990); Antti Inkinen, Vir-
ka-arvot ja arvonimet Suomessa ennen itsenäisyyden aikaa
(HArk 54, 1953); Tapani Paavonen, Suomalaisen protektionis-
min viimeinen vaihe. Suomen ulkomaankauppa- ja integraa-
tiopolitiikka 1945-61 (1998); Urho Rauhala, Mikä on järke-
vän perhepolitiikan esteenä? (Sosiaalipolitiikka, historiallinen
kehitys ja yhteiskunnan muutos, 1981); Suomalaiset. Yhteis-
kunnan rakenne teollistumisen aikana (1980); Heikki Waris,
Muuttuva suomalainen yhteiskunta (1974).

1109
ITSENÄISEN SUOMEN KULTTUURIHISTORIA, yleis-
esitysten lisäksi:
Kirkko: Antti Inkinen, Arkkipiispa Serafim (HAik 1960); Hai
Koch, Kansanuskontoja kirkko (HAik 1961); Eino Murtorin-
ne, Veljeyttä viimeiseen saakka. Suomen ja Saksan kirkkojen
suhteet 1940-44 (1975); U.VJ. Setälä, Kansallisen ortodoksi-
sen kirkkokunnan perustamiskysymys Suomen politiikassa
1917-1925 (1966); Abishai Shejavali, Ongerki Yomovvambo-
kavango. Ambo-Kavangon kirkko (1970); Hannu Soikkanen,
Sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja kirkon suhteiden
kehitys 1950-luvulle (Kirkkoja politiikka, 1990).
Kirjallisuus: Vesa Karonen, Haanpään elämä (1985); Eino
Kauppinen, Pentti Haanpää 1 (1966); Unto Kupiainen, Aaro
Hellaakoski (1953); Jussi T. Lappalainen, Selkosesta kaupun-
kiin (THArk 53, 1999); Maija Lehtonen, Anni Swan (1958);
Kerttu Saarenheimo, Tulenkantajat (1966); Hannes Sihvo,
Unto Seppäsen myllytarinat (1968); Vilho Suomi, Viljo Kojo
(KV 42, 1962).
Musiikki: Helena Kinanen, V.E. Törmänen - tunturilaulujen
sanoittaja (KV 51, 1971); Taneli Kuusisto, Lapin joikujen kai-
kuja Yrjö Kilpisen melodiikassa (KV 51, 1971).
LYHENTEET:
HA = Historian aitta
HAik = Historiallinen aikakauskirja
HArk = Historiallinen arkisto
HLS = Historiska och litteraturhistoriska studier
HTF = Historisk tidskrift för Finland
KV = Kalevalaseuran vuosikirja
SKHS vuosik. = Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikir-
ja
SM = Suomen museo
SSJ = Suomen sukututkimusseuran julkaisuja
THArk = Turun historiallinen arkisto

1110
Kuvalähteet
Asikainen, Katja 509, 665, 967, 1077
Ateneumin taidemuseo 453 (yksityiskohta)
Helsingin kaupunginmuseo 494-495, 564 (Ernst Andersin),
581 (I. Tmiriasew), 694-695, 708 (Raoul Sjöholm?), 793 (R.
Roos), 953
Helsingin yliopiston kirjasto 130-131
Hyttinen, Pertti 306
Kuvatoimisto Gorilla 1033 (Tapio Vanhatalo)
Lehtikuva 931
Melametsä, Esa 147, 202, 248, 378, 521, 614, 977, 996, 1069
Museovirasto, Arkeologian osasto 14-15, 16 (J. Salo), 27 (Sa-
kari Pälsi), 37 (E. Holmberg), 61 (Sakari Pälsi)
Museovirasto, Historian kuva-arkisto 72 (Teuvo Kanerva), 85
(Daniel Nyblin), 102 (P. O. Welin), 132, 167 (Signe Brander),
182, 220, 231, 239 (Teuvo Kanerva), 263 (I. K. Inha), 282-
283,345,358 (P. O. Welin), 392 (Gustin Lojander), 403 (P. O.
Welin), 420, 464 (Timo Syrjänen), 496, 547 (A. Tuhka), 602,
612-613, 638, 730, 741, 765, 784 (Pietinen), 806, 820 (A. J.
Tenhovaara), 826, 848-849, 860, 873 (Pietinen), 903
Otavan kuva-arkisto 720, 753
Sotamuseo 697, 850, 889, 916 (T. K. Borg)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto 435,
630
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kirjallisuusarkisto 647,678,
1008-1009 (kuvassa vasemmalta Anna Kaari, Lauri Viljanen,
Ilmari Pimiä, Elina Vaara, Onni Halla, Olavi Paavolainen, Ei-
nari Vehmas, Sylvi Kunnas-Vehmas, Yrjö Jylhä, Matti Kurjen-
saari, Toivo Pekkanen), 1042
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kirjasto 160, 593,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1010, 1061
Suomen kansallismuseo 284, 776 (Harald Malmgren)
Suomen Urheilumuseo 835, 940
Svenska Porträttarkiv, Nationalmuseum 320
Tampereen museot, kuva-arkisto 687
Virrankoski, Pentti 202, 521

Paikkakuntahakemisto
Hakemisto sisältää viitteet myös Suo-
men historian kannalta tärkeiden lin-
nojen, kartanoiden, taistelupaikkojen
ja eräiden muiden paikkojen mainin-
toihin.
Aachen 116
Aborch 88
Ahlainen 300
Aittojoki 878
Alahärmä (ks. myös Härmä) 390, 432-
433, 818
Alajärvi 104
Alasjoki ks. Tavastila
Alatornio (ks. myös Tornio) 216, 245,
256
Alaveteli 311, 351, 376, 389, 428, 471,
579, 662
Alavieska 543
Alavus 398-399
Altmark 190
Amsterdam 348, 841
Amuri 554
Ania 92
Anjala, kartano 335-336
Anjala, pitäjä 224
Anklam 194
Anola 175
Antrea 20-21, 452, 725, 736, 1053
Antverpen 841-842
Arboga 101, 170, 174
Arkangeli 149, 184, 270
Ascona 1073
Asikkala 347, 575
Askainen 238, 251, 389, 719, 1031
Ateena 1019
Auvainen 459
Basel 113
Batavia 350, 423
Berkeley 1027
Berliini 511, 667, 675, 683, 685, 739,
841, 843, 958, 1073-1074
Birka 39
Bogesund 95
Bologna 113
Bonn 470
Bomarsund 500
Boston 1016
Brahea 207
Breitenfeld 193
Brest-Litovsk (Brest) 419, 728
Brinkhall ks. Prinkkala
Brunkeberg 94, 99
Bryssel 988
Brömsebro 195
Cambridge (Englanti) 1016
Chamonix 842
Chemnitz 194
Chicago 1028
Columbus (Ohio) 1028, 1031
Cornell, yliopisto (Ithaca) 1016
Dalsbruk 540
Danzig (Gdansk) 109, 190, 680, 864
Darmstadt 1073
Degerby, pitäjä 935
Degerby, kaupunki ks. Loviisa
Detroit 668
Dragsfjärd 540
Dresden 681
Dusseldorf 668-669
Eckerö 669
Elfsborg ks. Älvsborg
Elimäki 224, 244-245, 251, 325, 340
Elisenvaara 922
Eno 144, 262, 347
Enontekiö 129, 208, 247, 349, 351, 360,
406, 480, 929, 998
Enso 537
Eräjärvi 347, 390
Espoo 634, 935, 1038
Eura 40, 45, 50, 53, 209
Eurajoki 88, 459, 980
Evijärvi 142, 352
Evo 617
Fagervik 389
Falköping 89
Falun 191, 206
Finström 397, 668
Firenze 258, 1066
Fiskars 426-427
Forssa 427, 590
Fraustadt 272
Fredriksten 279
Gdansk ks. Danzig
Gemäuerthof272, 288
Geneve 777
Glasgow 207, 534
Grabbacka 111
Greifswaldll7, 166
Gripsholm 150
Gustafsvärn 327, 394
Gävle 238, 340-341
Göteborg 201, 299, 331,337
Göttingen 365-367
Haapajärvi 142-143, 260, 279, 369, 462
Haapamäki 533, 726, 829
Haapaniemi (Kiskossa) 166
Haapaniemi (Rantasalmella) 328, 419,
438
Haapavesi 543, 692
Hailuoto 63, 74, 261, 347-348, 543
Hakaniemi 599
Hakoinen 70

1112
PAIKKAKUNTAHAKEMIS TO
Häiden 279
Halikko 47,49, 60, 67, 76, 111,166,274,
376, 410, 450
Halkokari 500
Haisua 53, 679, 934
Hamina 207, 296, 299-300, 333-334,
349, 355,406, 419, 587, 883
Haminalahti 470
Hammarland 79
Hampuri 304, 348, 473
Handöl 280
Hanko (Hankoniemi) 76,327,394,532,
535,738,829,867-868,884,886,890,
907
Hannover 619
Harjavalta 557
Hartola 395, 656
Harvard, yliopisto (Massachusetts) 1027
Hattula 40, 115, 119, 271, 363, 541
Hauho 40, 50, 120, 136, 277, 428, 434,
740
Haukipudas 389
Haukivuori 905
Hausjärvi 713
Heilbronn 193
Heinjoki 1019
Heinävesi 812, 1036
Heinola 21, 375, 419, 428
Helsinki, pitäjä (Vantaa) 155, 277, 375,
541, 954
Helsinki, kaupunki 149, 207, 218, 252-
253,275,293,297,300,350,365,411-
413,429,432,435,449-451,465-466,
471-475,503, 505,508,514-515,519,
532,534-535,541-542,544,549-550,
553-554,557,559,565,572-573,575-
576,580,585,596,598-599,601,610,
617,637,662-664,666-668,670,676-
677,680-682,684,691,704-706,710-
713, 717, 725-726, 731, 740, 754-755,
800,807,813,829,836,895,914,918,
928,930,940-941,947-948,963,972,
989, 1026, 1036, 1038, 1058-1059,
1063,1067-1068,1078
Hiitola 146, 922, 1075
Hiittinen 47
Himanka 428, 636
Hirvensalmi 458
Hollola 40, 47, 50, 62, 336, 347
Honkajoki 543
Honkilahti 459
Houtskari (Houtskär) 261
Huittinen 25, 50, 173, 634, 870
Humppila 224, 244-245, 401, 798
Hyrylä 945
Hyrynsalmi 157
Hyvinkää 532, 672
Hämeenkyrö 50, 63, 65, 92, 723, 746,
1045
Hämeenlinna, linna 71, 96, 173, 180
Hämeenlinna, kaupunki 207, 293, 394,
514, 532, 682, 749, 816, 945
Härmä 560, 651
Härnösand 313, 387
Hästholmen 980
Hörnefors 400
Ihantala 921, 924-925
li 63,97-98,107,146,158,163,210,347,
455, 500, 692
Iisalmi 203,223,399,413,455,460,462,
473, 533, 651, 653
Iitti 467
Ikaalinen 103
Ikalapori (Ikalaborg), vapaaherrakunta
225
Ilmajoki 104,174,176,178,260,278,293,
347,364,426,433,543,552-553,634,
812,1078
Ilomantsi 103, 144, 156, 269, 293, 325,
339, 356, 441, 459, 878, 925, 1035
Imatra 544, 829, 831
Immola913
Impilahti 355, 426, 878, 905, 925
Inari 129, 163, 204 , 208, 234, 350-351,
406, 480-481, 530, 928, 998, 1072
Inkeroinen 537
Inkoo 155, 389, 935
Ino 728
Isojoki 575
Isokyrö (Kyrö) 33, 42, 75-76, 163-164,
174-176, 178,261, 275-276, 293, 796
Ivalo 350
Ivangorod 189
Jakarta ks. Batavia
Jalasjärvi 373
Janakkala 70, 664
Jekaterinburg 712
Jepua 300
Joensuu (Halikossa) 166, 410
Joensuu, kaupunki 428, 513, 533, 668,
725, 815, 829, 905
Jokioinen 224, 244-245, 349, 401-402,
798
Jomala 79
Joroinen 634
Joutsa 458
Joutselkä 145
Joutseno 64
Joutsijärvi 879
Juankoski 426
Juntusranta 879
Jurva 543, 832
Juuka 667
Juupajoki 347
Juustila 924
Juva 103, 142, 164, 397
Jyväskylä 143, 428, 450, 455, 513, 533,
537, 616, 637, 667, 681, 726, 816-817
Jämijärvi 543
Jämsä 40, 50, 103, 143, 177, 203, 747
Jämsänkoski 537, 831
Järvenpää 683
Jääski 63-64, 81-82, 84, 145
Kaaresuvanto 643
Kaarina 47, 49, 66, 162, 397, 427
Kaavi 144, 461
Kainuu (Kalix) 399
Kairo 468
Kajaani, linna ja kaupunki 203,207,214,
253,276,354,363,413,422,439-440,
457, 534, 954
Kajaani, vapaaherrakunta 223,225,240,
245,258-259,301
Kakskerta 389
Kalajoki 76,174,215, 225, 257,259, 277,
348,381,388,390,400,428,460,681
Kalanti (Uusikirkko) 47,57, 76, 107, 111,
309, 373
Kalastajasaarento 868
Kalevankangas 738
Kallio (Helsingissä) 559
Kalmar 90, 180, 184
Kalvola 1062
Kangasala 92, 153, 166, 634, 738, 744
Kangasniemi 427, 458, 657, 1076
Kankaanpää 455, 543, 726, 832
Kankainen 166, 224

1113
Kannanlahti (Kantalahti) 158
Kanneljärvi 921-922, 1046
Kannonkoski 1063
Kannus 76, 236, 704
Kapkaupunki 362
Kaprio 189
Kardis 201
Karhumäki 905
Karijoki 17
Karjaa 56, 111, 161
Karjala, pitäjä 56
Karjalohja 56, 164
Karkku 50, 107
Karlebyks. Kokkola
Karlskrona395
Karstula 398
Karuna 194, 543
Karunki 543
Karvia 543
Kaskinen (Kaskö) 326-327
Kassel 363
Kastelholma 89, 96, 146, 152, 180
Kauhajoki 369, 398, 1074
Kauhava 383, 432, 477, 542-543, 560,
571, 635-636, 651, 725, 733, 811, 832,
857, 872
Kaukola 36, 1046
Kaustinen 364, 428, 471, 616, 679-680,
686, 1068
Kauttua53,209
Kemi, pitäjä 76,97-98,104,107,114,142,
158, 161, 177, 234, 260
Kemi, kaupunki 536, 929, 947
Kemijärvi 204, 208, 217-218, 829, 879,
886
Kemikylä 204
Kemiö 252
Kempele 229, 235
Kenkäveronniemi 177
Kerimäki 144, 443, 456, 472
Kesälahti 440
Keuruu 390, 575
Kevojärvi 1030
Kiestinki907,911
Kiihtelysvaara 293
Kiiminki 428, 543
Kilpisjärvi 929
Kinnula 932
Kujasalo 767
Kirkholma 184, 224
Kirkkonummi 735, 935
Kirvu 822, 888
Kisko 166
Kitee 103, 144, 425
Kitelä 878
Kitka (Kitkajärvi), lapinkylä 204, 235-
236, 247
Kittilä 204-205, 644, 1066
Kiukainen 26, 28
Kiuruvesi 450, 1034
Kivennapa 144-145, 300, 605, 867, 922,
1036, 1048
Kivijärvi 173
Kivisillansalmi 922
Kliszovv (Klissow) 272
Knäred 184
Knäsö 761
Koivisto 55, 76, 81, 535, 867, 875, 891
Kokemäenkartano 88, 96
Kokemäki 47, 50, 76, 88, 256, 623
Kokkola, pitäjä 74,107,161,176,178,262,
319,376,381-382,385,389-390,428,
633
Kokkola, kaupunki 207, 210-213, 249,
290,299,311,313,324,327,350,352,
361,377,383,385-386,423,446,500,
534, 644, 662, 671, 718, 725, 797,943,
1070
Kokkoneva 398
Kolikkoinmäki 554
Koljonvirta 399, 444
Kollaanjoki 842, 878, 941
Kolosjoki 832
Konevitsa 87, 122, 155, 356, 1036
Kontiolahti 443
Kontokki 632
Koria 744
Koroinen 68, 75, 78
Korpiselkä 201, 355-356, 878
Korppoo, pitäjä 389
Korppoo, kartano 389
Korsholma 88-89, 96
Korsnäs 432
Kortesjärvi 428, 680
Koskenkylä 209
Kotka 339, 536, 549, 714, 738, 801, 808,
829, 883, 1045-1046,1063
Kouvola 533, 744
Kristianstad 323
Kristiansten 279
Kristiinankaupunki 17,207,327,399,401,
725
Kronstadt272,275
Kruunupyy 210,218,253,261,354,365,
367,389-390,428,479,542-543,634,
832
Kuhmo 203, 878-879
Kuhmoinen 177
Kuitialll, 166
Kuivaniemi 500
Kulosaari 815
Kumionpää 76
Kuola, kaupunki ja linna 99, 158, 184-
185
Kuolajärvi, lapinkylä 204
Kuolajärvi, pitäjä ks. Salla
Kuolemajärvi 875
Kuopio (Tavinsalmi), pitäjä 103,120,142,
146,203,223,235,314,365,397,470,
556, 675
Kuopio, kaupunki 207, 349, 384, 396-
397,413,428,447,449,607,622,639,
650,653,661,666,724,726,842,1036,
1070
Kuorevesi 347
Kuortane 390, 399, 617, 680, 686, 812,
832, 1063
Kurala (Kaarinassa) 47
Kurikka 178,543, 734
Kurkijoki 81,100,144,268-269,356,531,
543, 922, 1080
Kuru 398
Kustavi 74, 535, 656, 801, 1043
Kuusamo 129, 208, 247, 267, 348, 671,
777, 886, 929
Kuusankoski 537-538
Kuusisto 113, 133, 136
Kuusjärvi 540, 827
Kuuterselkä 921-922
Kymi 74, 76
Kyrkosundet 47
Kyrö ks. Isokyrö
Kyröskoski 538, 738
Kyttälä 554
Kyyjärvi 398
Kyyrölä356,747
Käkisalmi 55-56, 64, 81-82, 87, 98, 107,
122, 156, 185, 274, 890
Kälviä 74, 371, 390, 428
Kärkölä 390

11U
PAIKKAKUNTAHAKEMISTO
Kärsämäki 692
Kökar 115, 136
Köln 116-117
Köyliö 40, 50, 66, 119
Kööpenhamina 199, 389, 619, 626, 676,
1067
Laatokanlinna ks. Staraja Ladoga
Lahti 668, 740, 1070
Laihia 33, 124, 372, 543, 598, 635, 651,
725, 890
Laitila 50, 57, 107, 173, 232, 543
Lake Placid 842
Lammi 50, 92, 347, 617, 713
Lapinlahti 142, 455, 672
Lappajärvi 142
Lappee 55-56, 64, 82, 138, 155, 390
Lappeenranta 207, 210, 292-293, 296,
355, 663, 749, 1052
Lappi, pitäjä 107
Lappohja 867-868
Lapua 104, 176, 178, 398, 456, 462, 642,
700, 721, 726, 733, 735, 737, 744, 810-
814, 834
Larsmo (Luoto) 379, 391
Laukaa 205, 390, 397
Laukko 600
Lausanne 941, 950
Lauttasaari 1063
Lautvesi 76
Lavansaari 883
Leiden 253
Leipzig 113,117,194,621,680,685,1073
Lemi 64
Lemland 79
Lempäälä 631, 767
Lempäälä 50, 63, 93, 738, 740
Lempisaari 389, 1031
Lemu 122
Lemunniemi 397
Leningrad ks. Pietari
Leppävirta 103, 142, 390, 422, 443
Lesnaja 273, 288
Lestijärvi 163, 203, 236, 380
Levänluhta 42
Lieksa 103, 157, 207, 268
Lieto 47, 49, 67
Liikkala334
Liinmaa 88
Liminka 98, 142, 157-158, 177, 205, 277,
474, 634, 681, 1066
Linköping 180, 183
Linnaluoto 88
Linnanmäki (Porissa) 88
Lintula 1036
Lintulahti 398
Liperi 144, 156,223,244, 268-269,397,
428,459,542-543
Lissabon 374
Littoinen 427
Liuksiala 153
Lockstedt 700
Lohja 115, 161,252,258
Lohtaja 74, 164, 176, 211, 288, 302, 377,
379-380,385,389-390,450
Loimaa 40, 63, 103, 173, 223, 288, 311,
387, 401-402, 816
Lokalahti 397
Lontoo 619, 666, 681, 767, 1074
Loppi 191
Los Angeles 841
Louhisaari 238, 251, 359, 405, 719
Louvain 117, 136
Loviisa 296,299,318, 735,739,980,1067
Lund 242
Luoto ks. Larsmo
Luulaja (Luleä) 107, 884
Luumäki 355, 813, 892
Liitzen 193-194
Lyypekki 91,109,124,134-135,139,151
Längelmäki 347, 390, 456, 737
Länkipohja 737-738
Maalahti 40, 543, 635
Maaninka 142, 455, 504
Maanselkä, lapinkylä 204, 247
Maaria (Rantamäki) 49-50, 68,162,164
Maarianhamina 829
Madrid 387
Mainila 870
Maksamaa (Maxmo) 62
Malmi 952
Malminkartano 288, 386
Mantsinsaari 878
Marttila 162, 180
Masku 50, 62, 66-67, 116, 166, 259
Matarenki ks. Ylitornio
Mattisenlahti 428
Mekka 469
Merikarvia 374-375, 459, 536
Merimasku 56
Messukylä 558
Metsämaa 543
Metsäpirtti 431, 631-632, 877
Miehikkälä 832
Mietoinen 47
Miitetsköi 883, 1010-1011
Mikkeli (Suur-Savo, Savilaksi), pitäjä 40,
55-56, 63, 81-82, 84, 103, 120, 142,
177,339,349, 390-391,427
Mikkeli, kaupunki 428,726,741,876,904
Milano 681
Minden 191
Mohilev 272, 702, 1038
Mommila 713
Montreal 361
Moskova 146, 185, 189, 272, 681, 768-
769, 782, 787, 867, 886, 904, 1058,
1072-1073,1075
Mouhijärvi 107
Muhos 142, 227
Muolaa 63,356, 411,428,543,551, 832,
867
Muonio 204
Murmansk 898
Mustasaari 88, 107, 261, 432
Mustiala 425, 617, 626
Mustio 161
Muurla 313
Myllykoski 831
Munchen 851, 862, 1065
Mynämäki 50, 56, 76, 96, 107, 112, 115,
353
Männäinen 309
Mäntsälä 375, 816-817
Mänttä 537
Mäntyharju 458
Märkäjärvi 881
Naantali 107,113,115-116,124,136,363,
987
Nakkila 459, 543, 1063
Napue 276
Narva 149, 155-156, 158, 268, 271-272,
300
Narvik884
Nastola 40, 325, 328, 347
Nautsi 879
Nauvo 73, 218
Nevanlinna (Nyen) 212, 272, 275, 300

1115
New York 361, 550, 681, 1074-1075
Nidaros ks. Trondheim
Nikolainkaupunki ks. Vaasa
Nilsiä 455, 667, 842
Nivala (Pidisjärvi) 213, 456, 462, 598,
660, 664, 817-818, 898
Nokia 176, 537-538, 541
Noormarkku 300, 1063
Norrköping 183, 222, 331
Nousiainen 47, 50, 66-68, 103, 110, 113,
119, 122,374,376,428
Novgorod, kaupunki 39, 56, 58, 75, 156,
185, 189
Novosibirsk 959
Nummela (Nurmijärvellä) 557
Nummenmäki (Nummenpakka) 554
Nummi ks. Kaarina
Nurmes 144, 397, 534
Nurmijärvi 300, 434, 456, 557, 648
Nurmo 456, 462
Nuutajärvi 1064
Nyborg, kreivikunta 223
Nyen ks. Nevanlinna
Nyköping 82, 186
Nurnberg 851
Nyystölä 177
Närpiö 74, 326, 398, 428, 1048
Nördlingen 193
Odessa 470
Oitti 713
Ojamo 161
Olavinlinna ks. Savonlinna
Oliva 199
Olkijoki 399
Olkiluoto 980
Omsk 627, 769
Oravainen 399
Orimattila 381, 428, 832
Orivesi 347, 369, 375
Os628
Oulu (Oulujoki) pitäjä, 63, 76, 98, 107,
158, 177, 185, 266
Oulu, kaupunki 207-209, 211, 213-214,
253, 260-262, 290, 299, 313, 327,
350, 354, 384, 387, 389, 413, 423,
425-426, 439, 443, 446, 449, 456,
460, 499-500, 534, 536, 541, 544,
590, 621, 632, 639, 654, 658, 667,
675, 681, 691-692, 710, 726, 749,
759, 789, 823, 829, 896-897, 929,
987, 1036, 1050, 1056, 1071
Oulujärvi, pitäjä 142, 144, 146, 157
Oulunsalo 98, 163
Outokumpu 540, 827, 829, 832, 986
Oxford 1031
Padasjoki 177
Paimio 47, 49, 111, 258, 389, 460, 1063
Pajala 643
Paltamo (ks. myös Oulujärvi) 203, 210,
223, 233, 250, 253, 256, 258, 260,
456, 656
Panelia 26
Parainen 111, 260-261, 402, 541-542,
832
Pariisi 113, 116-117, 133, 322, 341, 387,
470, 626, 667-669, 671-677, 680-
682, 841-842, 943, 1065-1066,
1072-1073
Parikkala 223, 356
Parkumäki 339
Parola 354, 419
Pavlovsk 770
Pedersöre ks. Pietarsaari
Peking 628
Pelkosenniemi 247, 879
Pello 104
Peltojärvi 204
Peräseinäjoki 127, 841
Perevolotsna 273
Perho 398, 444, 526
Pernaja 140, 209, 251, 288, 386
Perniö 49, 209, 376
Petroskoi (Äänislinna) 788, 870, 905
Petsamo 144, 158, 184, 728, 777, 832,
868, 879, 895-896, 899, 918, 927-
928, 998, 1036
Petäjävesi 390
Philadelphia 361
Pieksämäki 349, 427, 542, 829
Pielavesi 954
Pielisjärvi 103, 157, 207, 223, 268-269,
339, 397, 456, 672
Pietari (Leningrad) 272, 276, 334, 357,
361-363, 421-422, 424, 428-430,
456, 467-468, 470, 477, 498, 501,
532, 534, 545, 550, 605, 615, 629,
672, 675, 681, 699, 702-703, 707,
712, 719, 761, 768- 770, 787, 863,
904-905, 913, 918, 1028, 1048, 1060
Pietarsaari (Pedersöre), pitäjä 74, 107,
1115, 161-162, 174, 181, 210, 223,
261,391
Pietarsaari (Jakobstad), kaupunki 207,
210-212, 299, 313, 327, 350, 359,
372, 423, 443, 465, 500, 534, 554,
596, 725
Pihkova 189
Piikkiö 113, 1028
Piippola 1046
Piitime (Piteä) 107
Pirkkala 50, 63, 92, 107-108, 175-176,
294, 327, 362
Pirttikylä (Pörtom) 33
Pispala 554
Pitäjänmäki 831
Pitkäranta 426, 878
Pohja, pitäjä 426
Polvijärvi 461
Porajärvi 768, 777
Pori 88, 162, 207, 223, 252, 313, 347,
350, 361, 374-375, 383, 423, 425,
533-534, 536, 543, 575, 666-667,
691, 726, 748, 829, 1067-1068
Porkkala (Kirkkonummella) 350, 928,
935, 949
Porkkala (Lammilla) 92
Porras 223
Porrassalmi 339, 658
Port Arthur 594
Porvoo, pitäjä 47, 76, 155, 194, 427,
542, 832
Porvoo, kaupunki 73, 88, 96, 107, 116,
207, 209, 348-349, 359, 405-406,
427, 443, 632, 637, 679, 735, 832,
987, 1035
Posio 247
Poventsa 905
Praha 112, 117
Prinkkala (Brinkhall) 389
Pudasjärvi 157, 247, 929
Pulkkila 395
Pulkova 1018
Pultava (Poltava) 273, 278, 288
Punkaharju 557
Punkalaidun 370
Puolanka 157, 347, 543
Pyhäjoki 277, 311, 400
Pyhäjärvi (Karjalan) 87, 357
Pyhäjärvi (Pohjanmaan) 142-143, 443,
462, 543
Pyhämaa 163
Pähkinälinna (Schliisselburg) 145, 156,
189, 272, 904

1116
PAIKKAKUNTAHAKEMISTO
Pähkinäsaali 82
Pälkäne 40, 50, 76, 275, 277, 456, 653,
930
Pälkjärvi 103, 325, 339, 397
Pärnu 150, 155, 189, 212, 272
Pöytyä353,402,461
Quebec 361
Raahe 207,213,223,299,354,500,534,
725, 749, 986, 1027
Raala300
Raasepori 89, 94, 96, 133
Raate 879
Raisio 50, 110, 115-116, 163
Raivola 1048
Rajajoki ks. Siestarjoki
Rantasalmi 142, 328, 339, 419, 878
Rantsila 236, 369
Rauma 76, 107, 109-110, 115-116, 136,
161,207,210,262,375,380,389,428,
480, 534, 655
Raunistula 554
Rautalampi 143, 162, 173-174, 176-177,
203,205, 213, 302, 397, 443
Rautavaara 144
Rautu 43, 81, 145, 731, 736
Renko 119
Repola 768, 777
Retusaari 272
Revonlahti 142, 395
Riihimäki 532
Riika 149, 189-190, 200, 212, 270, 272-
274, 288, 419
Rikala 76
Rio de Janeiro 423
Ristijärvi 157
Ritvala 119, 123
Rooma 197, 676, 813, 1019
Roskilde 199
Rostock 117, 136,253
Rostov (Donin suulla) 904
Rounala 204
Rovaniemi 17, 104, 157-158, 185, 468,
534, 917,929, 1063, 1065
Rukajärvi 907
Ruokolahti 46, 390, 544, 831, 913
Ruona 399
Ruotsinsalmi 321,339-340
Ruovesi 143,162,236,390,398,422,444,
505,557, 667, 674, 733, 735-736
Ruskeala 52, 542
Rusko 79
Rymättylä 76, 645-646, 801
Räisälä 55, 82, 98
Rantamäki ks. Maaria
Rääkkylä269,540
Saari (Mietoisissa) 47
Saarijärvi 431,444, 590
Sahalahti 375
Sakkola 43, 81, 632-633
Salla (Kuolajärvi) 247,350, 788,879,881,
886
Salmi (Kuortaneella) 399
Salmi, pitäjä 55, 81, 356, 878
Salo (Sälöinen) 97,99,107,185,205,223,
261,1024
Saltsjöbaden 673
Saltvik 79, 252
Sammatti 439
Sankt Moritz 842
SanStefano511
Santahamina 149
Santamala 122
Santavuori 178
Santiago de Compostela 119
Sarajevo 698
Sarvilahti 251
Sastamala 50, 63
Sauvala 47
Savilaksi ks. Mikkeli
Savitaipale 64, 155, 339, 390
Savo, pogosta ks. Mikkeli
Savonlinna (Olavinlinna) 84, 99-100,
104, 134, 144, 156, 177, 276, 355
Savonlinna, kaupunki 207,295,361,639,
681, 726
Savukoski 247
Schliisselburg ks. Pähkinälinna
Seesta328
Seili (Själö) 218
Seinäjoki 427, 533, 726, 816-817, 1063
Seneca Falls 562
Sevettijärvi 928
Siestarjoki (Rajajoki), asetehdas 728
Sievi 388, 462,531, 811
Sigtuna 67, 107
Siikainen 375
Siikajoki 158, 277, 394-395, 543
Siilinjärvi 46
Siiranmäki 921-922
Simo 163
Simpele 831
Sipoo 375
Siuntio 166, 223, 649, 735, 934-935
Sjundby 166
Skara 364
Skänninge 125
Sköldvik987
Snappertuna 89
Soanlahti 355-356
Sodankylä 204, 247, 465, 530
Soikkola 631
Soini 428, 883
Solovetski 98, 123, 157
Somero 103, 278, 299
Sompio 204
Sorokka907
Sortavala 43, 81, 98, 157, 207, 461, 603,
616, 725, 815, 890, 1035-1036
Sotkamo 157
Spurila 47
Stalingrad (Volgograd) 912
Staraja Ladoga (Laatokanlinna) 66, 87
Staraja Russa 185
Stenberga 66-67
Stettin (Szczecin) 151, 194
St Moritz 842
Stolbova 189
Stralsund 274, 279, 344
Strängnäs 134,311
Stuttgart 1075
Stängebro 180
Suinula 744
Suistamo 201, 355, 679-680, 890-891,
925
Sulkava 120
Suma 158
Summa 875, 878, 882-884
Sund 79, 89, 468, 500
Sundholma 111
Suojärvi 356, 872, 878, 1060
Suomenlinna ks. Viapori
Suomenniemi 64
Suomusjärvi 20
Suomussalmi (Kianta) 203,347,456,632,
878-879,929,1043
Suonttavaara 204
Suur-Savo ks. Mikkeli

1117
Suursaari 324, 868, 883, 928
Svalöv531
Svartholma 296, 327, 394-395, 460
Sveaborg ks. Viapori
Syrjäntaka 740
Sysmä 40, 50, 177
Syväri, luostari 157
Säkkijärvi 25, 64, 74, 428, 543, 883
Säkylä 107
Särkilahti, kartano 110-111
Säyneinen 144
Säynätsalo 1063
Sääksmäki 50, 109, 119, 123, 425, 744,
1021
Sääminki 63,98, 103,142,144,215,456,
1044
Söderköping 170, 174
Sörnäinen 559
Taalintehdas 540
Taavetti 355
Tainionkoski 537
Taipaleenjoki (Taipale) 877-878, 883
Taipalsaari (Taipale) 138, 145
Taivalkoski 204, 1055
Taivassalo 74, 110, 113, 136
Takaharju 557, 668
Tali 924
Tallinna (Rääveli) 75, 92-93, 107, 109,
146, 149-150, 155, 166, 190,211-212,
272, 471, 668, 739, 829, 1051
Tammela 103, 257, 401-402, 425, 617
Tammisaari 149,253,314,500, 616,673,
749, 751
Tampere 327, 421, 427, 532, 540-541,
549,553-554,556,558-559,572,576,
590,596,609,621,634,636,639,653,
663-664,667-668,674,686, 711,725-
726, 731, 736, 738, 740, 744, 747, 797,
812, 829, 831, 836, 878, 1035, 1054-
1055, 1063, 1067, 1071
Tankar383
Tartto 200, 253-254, 272, 776, 780, 955,
1020, 1022
Taubila ks. Touvila
Tavastilall2
Tavinsalmi ks. Kuopio, pitäjä
Teerijärvi 443
Teijo 209
Teisko 103, 812
Teljä47
Tenhola 236
Teno, lapinkylä 204, 208
Terijoki 871
Tervakoski 538
Tervola 428
Tienhaara 921-922
Tihvinä 185, 189
Tiiliruukki 554
Tilsit 393
Tiukka (Tjöck) 398
Tiurinlinna 55, 82
Tobolsk288
Tohmajärvi 144, 241, 293, 651
Toholampi 520
Toijala 532
Toivala 397, 399
Tolvajärvi 878-879, 925
Tornio, pitäjä 76, 99, 104, 107-108, 114,
121, 146, 158, 184
Tornio, kaupunki 207-208, 214, 230,
251-252,261,349,373,406, 413,533,
726, 881, 929, 986
Tottijärvi 600
Touvila (Taubila) 357
Trondheim (Nidaros) 119, 279-280
Tsarskoje Selo 770
Tsernobyl 979
Tsusima594
Tucson 1031
Tukholma 89, 94-95,100,104, 107,109,
119, 133-134, 138, 152, 162, 175, 180,
187,205,207,210-212,228,261,290-
292,299,308-310,312-313,316,323,
326-327,331,341,350,370,383-384,
389,427,472-473,558,607,619,666-
667, 684, 803, 829, 1031
Tuorla 1028
Turku 65-66, 70-71,75-76, 78-79,82,88,
92,96,108-111,113,116,119,123,125,
133, 136,150, 152-153,163-164, 166,
180-181, 187, 198, 207-209, 211, 213,
218,221,236-238,250-254,257-258,
262,291,294-295,299-300,318,344,
347-353,355,363,366,368-370,373,
376,382-385,387,389-390,401,410-
411,413,422-423,426-427,429,438,
451-452,465-466,469,471-472,475,
515,519,532,534-535,541,544,551,
553-556,575-576,596,617, 621,663,
666-667, 669-670, 676, 680-681, 710,
714-715, 717-718, 721, 725-726, 735,
744, 749, 786, 794, 796-797, 808, 829,
836, 841, 895, 970, 1035, 1038, 1062-
1063,1065-1067,1070,1076,1078
Tuulos 428, 543, 740
Tuusula 650
Tver200
Tiibingen 446
Tyrnävä 261, 543
Tyrvää 50, 92, 450
Täyssinä 158
Uhtua 761, 776, 907
Ullava 1066
Ulvila 76,107,161-162,175-176,347,402
Unaja 76
Upsala 65-66, 116, 146, 152, 154, 253,
279, 360,466
Urjala 541, 543, 1054
Uskela 428
Utajärvi 142, 347, 692
Utö 350
Utsjoki 129,144,204,208,351,360,406,
480-481, 530, 998, 1030, 1056
Uukuniemi 223
Uumaja (Umeä) 313, 364, 400
Uusikaarlepyy 207, 252-253, 371, 391,
397-398, 439, 474, 616, 661, 1074
Uusikaupunki 207, 210, 286, 470, 472,
500,534, 735
Uusikirkko (Varsinais-Suomen) ks.
Kalanti
Uusikirkko (Karjalan) 142,356, 605, 728
Uusi Valamo 1036
Vaasa 207, 214, 218, 253, 261, 290, 299,
313, 327, 364, 373, 375, 383, 404, 427,
452,501,533,541,633, 644, 660,666,
668, 723-725, 734, 739, 749, 754, 811,
896-897,1071
Vadstena 115-116, 133
Vahviala537
Valamo (ks. myös Uusi Valamo) 87, 122,
185, 355-356, 890, 1036
Valkeakoski 537-538, 831, 966
Valkeasaari 870
Valkjärvi 356, 428, 543
Wallhof 190
Vallila 559

1118
PAIKKAKUNTAHAKEMISTO
Valparaiso 423
Valtimo 144
Vanaja 47, 50, 70-71, 76, 1052
Vanhalinna 67
Vantaa ks. Helsinki, pitäjä
Varberg 151
Varikkoniemi 47
Varkaus 426, 726, 735, 745-746
Varsova 199
Vatikaani 621
Vehkalahti, pitäjä 74, 334
Vehkalahti, kaupunki ks. Hamina
Vehmaa376,543
Versailles 763, 779
Vesilahti 92-93, 111, 440, 600
Veteli (Yliveteli) 74, 104, 120, 213, 287,
364,384, 443,446, 679, 1054
Viapori 285, 296-297, 322, 327, 394-
395,398,402,411,500,599,652,755,
1024
Wien 667, 680, 683, 1072, 1074-1075
Vihti 632
Viik, vapaaherrakunta 223
Viiki (Nokialla) 92
Viipuri, pitäjä 55,63-64, 76,81,300,924,
1056-1057
Viipuri, kaupunki ja linna 82, 87,92-93,
96-100, 107-109, 114-116, 125, 133-
134, 136, 139-140, 142, 144-145, 149,
164,166, 168, 180, 187, 207-210, 218,
251-252,262,274-275,286,299-300,
349,357,359,386,425,428,443,449,
452,465-466,498,534,541,549,553-
554,580,663,670, 704, 718, 725-726,
739-745, 747-748, 787, 829, 836, 875,
883, 888, 890-891, 905, 922, 1038,
1046, 1053, 1056, 1063, 1067, 1070-
1071
Viipurinlahti 339, 925
Viitasaari 46, 365, 532, 557, 811
Viksberg389
Vilna (Vilnius) 585, 781
Vilppula 726, 736
Vimpeli 104
Virolahti 74, 82, 676, 692, 892, 1072
Virrat 347, 398
Virttaankangas 402
Wismar 194, 274, 286
Wittenberg 140-141, 253
Wittstock 194
Voikkaa 537
Voipaala 425
Vreghdenborch 88
Vuokkiniemi 439-440, 632, 659
Vuoksela 45
Vuoksenniska 832
Vuole 631
Vuorentakalll
Vuosalmi 883,921, 925
Värdö 279, 535
Vähäkyrö 542-543
Värtsilä 241, 426
Värälä 340
Västeräs 136-137
Växjö 338
Vääksy (Kangasalla) 166
Vöyri 40, 42, 124, 432, 456
Ylihärmä (ks. myös Härmä) 432-433,
450, 456, 462, 479, 543, 725
Ylikiiminki 158, 428, 543
Ylistaro 41, 75, 104, 176, 451, 456, 462,
472, 812
Ylitornio 104, 175, 216, 245, 259, 278,
390,543
Yliveteli ks. Veteli
Ylivieska 279, 456, 462, 651, 976-977
Ylämaa 428
Yläne 375
Ylöjärvi 623
Ypäjä 401
Zavidovo 961
Zurich 618
Äsele 643
Äsle 89
Ägläjärvi 878
Ähtävä (Esse) 372
Älvsborg 151, 170, 184
Äyräpää 63-64,81-82,84,144-145,883
Äänekoski 537
Äänislinna ks. Petroskoi
Örbyhus 152
Örebro 137
Östby 280
Östermyra 427

Henkilöhakemisto
1119
Viittaan hakemistossa vasten yleistä ta-
paa myös tekstissä mainitsemiini tutki-
joihin, koska tämä kirja perustuu etupääs-
sä heidän teoksistaan saamiini tietoihin.
Aadolf Fredrik, kuningas 295-296, 303,
317-318, 322,1089
Aalberg Ida 664
Aalto Aino 1064
Aalto Alvar 1062-1064
Aalto Johan Fredrik 787
Aaltonen Aleksi 821, 947
Aaltonen Ali 714, 717-718, 724-725,733,
748
Aaltonen Emil 541, 1015
Aaltonen Esko 690-691
Aaltonen Lempi ks. Hellaakoski Lempi
Aaltonen Wäinö 966, 1043, 1050-1051,
1067
Aav Herman 1094
Aboicus (Tammelinus) Lauritsa Pietarin-
poika 112, 257-258
Abraham Melkiorinpoika 176
Achrelius Erik 218
Achrenius Abraham 372, 374, 376, 388,
621
Achrenius Anders 376
Achrenius Henrik 381, 385, 388-389
Achrenius Simon 388
Achte Emmy 681
Achte Karl (Kalle) 441, 650, 1032
Achte Lorenz Nikolai 681
Ackte Aino 681
Adelcrantz Carl Fredrik 391
Adlerberg Nikolai 512-513, 520, 532,
565, 1090
Adlercreutz Carl Johan 395, 397-400,
406
Adolf Johann, Pfalz-Zweibriickenin hert-
tua 226
Aeimelaeus, suku 257
Affleck Simon ("Simo Hurtta") 268,274
Agricola Mikael 53-54,57,120,140-142,
161, 165, 233, 258, 1023, 1094
Ahlbäck Olof 1023
Ahlfors Lars 1027
Ahlman Erik 1016
Ahlman Kirsti ks. Lagerspetz Kirsti
Ahlqvist August Engelbrecht 512, 622,
650, 759
Ahlström Antti 536
Aho Esko 972, 974, 993, 1091
Aho (Brofeldt)Juhani 219,452,480,532,
556,570,607,646-647,651,653-654,
659, 682,689-690, 1071, 1073
Ahti Martti 769
Ahtisaari Martti 972, 974, 1090
Ahto Sampo 929
Ahvenainen Jorma 210, 843
Aikia Aikianpoika 235-236
Ailio Julius 622, 785
Airas Pentti 938
Airo Aksel Fredrik 858, 876, 904, 920,
936
Aitamurto Juho 692
Akiander Matthias 467
Aksakov Ivan 577
Ala-Könni Erkki 385, 1025
Alanen Aulis Johannes 1017
Alanen Yrjö Jaakko Edvin 1039
Alanen Yrjö Olavi 655-656, 1032
AlbrektMecklenburgilainen 88-89,1089
Aleksandra Fjodorovna, keisarinna 702
Aleksanteri I 343, 349, 368, 392-395,
404-406,408-414,416,418-419,431,
436-437,454,466,499,577,579,664,
1089
Aleksanteri II 466, 496-497, 501-506,
508, 510-511, 514-517, 519-520, 532,
565,578,585, 615, 728, 1089
Aleksanteri III 519, 565-567, 576-580,
582, 584,586,594, 639, 1089
AleksanteriJaroslavinpoika (Nevski) 70-
71,80
Aleksei, tsaari 199-200
Alkio Santeri 598-599, 635-636, 651,
715, 757, 762, 790, 1017
Allardt Anders 662
Allardt Erik 1026
Alopaeus, suku 164
Alopaeus David 404
Aminoff, suku 416
Aminoffjohan Fredrik 343,398,418,438
Aminoff Torsten Gustaf 759
Anckarström Jacob Johan 341-342
Anckarsvärd Mikael 334
Andelin Anders 481
Andersson Amos 1019
Andersson Otto 384, 633, 1025
Anhava Tuomas 1024
Anian David 92-93
Annala Vilho 822
Anouilhjean 1059
Anthoni Eric 69, 110, 1016
Antoni, arkkipiispa 580, 1094
Antti Aune 1075
Anttila Inkeri 1027
Anttila Kalle 842
Anttila Veikko 388
Appelgren-Kivalo Hjalmar 622
Apraksin Fjodor 274-275, 277
Apunen Osmo 700
Arajärvi Juhani 724
Arckenholtz Johan 292, 363-364
Arctophilacius Pietari 164
Aren Erik 397

1120
HENKILÖHAKEMISTO
Argelander Friedrich Wilhelm August
469-470
Argillander, suku 164
Arhippainen Miihkali ks. Perttunen
Miihkali
Aristoteles 117
Armfelt, suku 416
Armfelt Alexander 415, 450, 501-505,
519, 565
Armfelt Carl Alexander 584
Armfelt Gustaf Mauritz 332, 339, 342-
343, 402, 410-413, 415, 418-419,
436, 588-589
Armfelt Karl Gustaf, vanhempi 275-
277, 279-280
Armfelt Karl Gustaf, nuorempi 334-
335, 340
Aro Jussi 1023
Arppe Nils Ludvig 422, 425-426
Arseni Konevitsalainen 87
Arteus Gunnar 319, 323
Anvidsson Adolf Ivar 413-415, 438, 467
Aspelin Bruno 674
Aspelin Johan Reinhold 49, 621-622
Aspelin-Haapkylä Eliel 624
Asplund Anneli 651
Asplund Katarina 372
Auala Leonard 641, 1037
Auer Väinö 1029
August II, Puolan kuningas 270, 272,
279
Aunola Toini 348
Aura Teuvo 1091
Axberg Fredrik 375, 458
Bach Johann Sebastian 755
Bachmansson Anders ks. Nordencrantz
Anders
Backman Johan Nilsinpoika 389
Backman Mia 1059
Bagge Jakob 145, 151
Balk Bero ks. Bero II Balk
Bammesberger Alfred 60
Baner Johan 193
Barclay de Tolly Mihail 1090
Barker John 427
Bartök Bela 1073
Basilier Ida 681
Bassi Carlo (Charles) 389, 391, 471
Batu kaani 70
Bayer Maximilian 700 de Beccaria Ce-
sare Bonesana 325
von Becker Reinhold 438-439, 450
van Beethoven Ludwig 473
Bellman Carl Michael 343, 376, 389
Bengts Josefina 662
Berg Alban 1073
Berg Friedrich Wilhelm Rembert 502-
504,511,558,628, 1090
Bergbom Emilie 663
Bergbom Johan Erik 561
Bergbom Kaarlo 663, 681
Bergenheim Edvard 1094
Bergenhem Per 229
Bergh Johan Fredrik 456
Bergh Samuel Gustaf (Kallio) 443
Bergman Erik 1074
Bergman Torbern Olof 363
Bergroth Kersti 1053
Bernadotte Jean-Baptiste ks. Kaarle
XIV Juhana
Berner Samuel 389
Bernhard, Sachsen-Weimarin herttua
193
Bernstein Eduard 575, 610
Bero (Björn) I, piispa 1094
Bero (Björn) II Balk, piispa 96, 1094
Bestuzev-Rjumin Aleksei 294
Bestuzev-Rjumin Mihail 294
Biaudet Henri 621
Bielke Erik Turenpoika 82
Bielke Gunilla 154
Bielke Hogenskild 153-154, 181
Bielke Nils Thurenpoika, kenraaliku-
vernööri 197, 256
Bielke Nils Turenpoika, laamanni 97
Birger Maununpoika, jaarli 68-70, 77,
1089
Birger Maununpoika, kuningas 76-77,
82, 1089
Birgitta Birgerintytär (Pyhä Birgitta) 87-
88, 112, 115
Biskop Hans 390
von Bismarck Otto 512, 519, 548, 697
Bissen Herman Vilhelm 676
Bissen Vilhelm 676, 1067
Bitz, suku 111
Bitz Konrad 94, 113, 124, 1094
Bjälbon suku 69
Björkenheim (Björkman), suku 299,
796
Björkman Carl 779
Björkqvist Anders 376, 457 Björling
Gunnar 1049, 1057
Björnson Björnstjerne 652-653
Bladh Johan 375
Blomstedt Aulis 1063
Blomstedt Jussi ks. Jalas Jussi
Blomstedt Kaarlo 93
Blomstedt Märta 1063
Blomstedt Pauli 1063
Blomstedt Yrjö, arkkitehti 667, 1063
Blomstedt Yrjö, professori 187, 294,
336, 966, 968, 1017
Bludov Dmitrij 415
von Blucher Wipert 896, 923
Bo Joninpoika (Grip) 89, 98, 109
Bobrikov Nikolai 583-585, 587-592,
604, 621, 625, 1090
Boccaccio Giovanni 1023
Bodebeck Jakob 125
von Boeckmann Vladimir ks. von Böck-
mann Vladimir
Boij Anders 212
Boije, suku 172
Boije Anders 181
Boijejöran 156
Boije Nils Andersinpoika 151
Bolin Wilhelm 619
Bolmstedtjoan 311
Bomansson Karl August 620
Bonaparte Napoleon ks. Napoleon I
Bondartsuk Sergei 1060
Bonde Gustaf 240
Bonde Kaarle Knuutinpoika ks. Kaarle
Knuutinpoika
Bonde Tord Rörikinpoika 98
Bonsdorff Ilmari 1028
von Bonsdorff Carl 620-621
von Bonsdorff Gabriel 384
Borenius (Lähteenkorva) Aksel August
631-632
Boris Godunov, tsaari 184
Borg Kim 1075
Borg Maria Charlotta 682
von Born Samuel Fredrik 1090
Borodkin Mihail 582
Borovitinov Mihail 1090
Boswell James 1023
Botticelli Sandro 673-674
Bouin Jean 607
Brahe Ebba 1096
Brahe Eric 303

1121
Brahe Kristina 220-221
Brahe Per, vanhempi 154
Brahe Per (Pietari), nuorempi 198, 205,
207,223,225,240,245,254-256,262,
301, 670, 676, 1096
von Brandenstein Otto 739-740
Brandes George 652
Brandt Alexandra 670
Branting Hjalmar 778
Breitholtz Claes 350
Bremer Fredrika 562
Brenner, suku 164
Brenner Elias 261-262
Brenner Henrik 253
Breznev Leonid 960, 964, 970
Brofeldt Henrik Gustaf Theodor 653
Broms Bengt 1027
Brotherus Karl Robert 410, 1026
Brotherus Viktor Ferdinand 627
Browalliusjohan 302-303,360-361,370,
1094
Brusiin Otto 942
Bruun Theodor 565
Bryggman Erik 1062
Bryk Petri 1029
Bryk Ruth 1064
Buchanan George 153
Buddejöns124
von Buddenbrock Henrik Magnus 295
Budenzjözsef622
Bull Ole 680, 682
von Burghausen Herman 242
von Buxhoevden Friedrich Wilhelm 394,
404
Bäck Baltzar 185
von Böckmann Vladimir 604, 1090
Böhme Jakob 237
Cainberg Erik 471
Cajander Aimo Kaarlo 627,790,824,831,
858,861,863-864,868,870,1030,1090
Cajander Paavo 445
Cajanus Johannes Antinpoika, rovasti
235,256,258-260,439
Cajanus Johannes, apulaisprofessori 233,
259-260,1072
Calamnius, suku 164, 259
Calamnius Gabriel Gabrielinpoika 388
Calamnius Gabrieljosefinpoika 277,279,
388
Calamnius Ilmari ks. Kianto Ilmari
Calamnius Josef Gabrielinpoika 260,
388
Calixtus III, paavi 67
Calonius Matthias 409
Canth Minna 562, 570, 601, 653, 661,
663
Capsia Margareta 389
Carlborg, suku 384
Carlsson Sten 779
Carlstedt Birger 1065
Carpelan (Karppelainen), suku 111,136
Carpelan Axel 683, 1057
Carpelan Bo 683, 1048-1049, 1057
Carpelan Christian 21-22, 28, 33-34
Carpelan Johan Fredrik 384
Castren Erik 1027
CastrenJalmar 739, 766
Castren Jonas 567-568,579,588,592-
593
Castren Kaarlo 767-770, 1090
Castren Matthias Alexander 446,448-
450, 468-469, 623
Castren Urho Jonas 928,932-934,1090
Catillus, piispa
Cawen Alvar 675
Cedercreutz Emil 677, 1067
Celsius Anders 362
de Cervantes Saavedra Miguel 11-12,
649
Cezanne Paul 674, 1066
Chagall Mark 1065
Chamberlain Neville 861-862, 866
de la Chapelle Albert 1031
af Chapman Fredrik Henrik 297
Chievvitz Georg Theodor 666
Chorell Walentin 1059
Christiernin Pehr Niclas 304-305,310,
315, 317,325
Churberg Fanny 668-669
Churchill Sir Winston Spencer 770,
852,862,866,894,900,910,918,964
Chydenius Anders 207,211,300,306-
308, 311-319, 324-332, 338, 341,
343-344, 351-352, 361, 364, 376-
377, 381-382, 385, 388, 480, 620,
640, 798
Chydenius Anders Herman 577
Chydenius Samuel 360-361
Collan Karl 473
Collan Pehr Johan 460, 473
Collenius Eskil 390
Collin Anders 376-377
Collin Marcus 675
Comte Auguste 566
Creutz, suku 251, 416
Creutz Carl Magnus (Maunu Malma-
nen) 467, 669
Creutz Gustaf Philip 332, 386-387
Creutz Karl Gustaf 288
Creutz Lars Märteninpoika 180
Creutz Lorentz, vanhempi 242, 251
Creutz Lorenz, nuorempi 209
Crohns Erik Anders 438, 449
Cronhjelm, suku 416
Cronstedt Carl Olof 394-395
Cronstedt Johan Adam 394-395
Cronvall Erik 1075
Crusell Bernhard Henrik 472
Cruus Anna Maria 244
Cruus Johan 224
Curie Marie 618
Cygnaeus Fredrik 446, 649
Cygnaeus Uno 615-616
Cygnaeus Zacharias 454
Dacke Nils 137
von Daehn Woldemar Carl 583
Dahlbergjohan 459
Dahlström Fabian 125, 383, 472-473,
1025
Daladier Edouard 861-862, 884-885
Dalayrac Nicolas 472
de Dangeul Plumard 308
Danielson-Kalmari (Danielson) Johan
Richard 568, 578, 587, 592-593, 605,
620-621
Darwin Charles 566, 627, 640
David, talonpoikaispäällikkö 92-93
Defoe Daniel 649
De Geer, suku 416
De Geer Louis 206
De la Gardie Jakob ("Laiska-Jaakko")
185, 188-190, 207, 223, 240
De la Gardie Magnus Gabriel 240,242-
243
De la Gardie Pontus 155-156, 422
De Laval Gustaf 531
DelaValleeJean261
Dent Arthur 373, 459

1122
HENKILÖHAKEMISTO
Descartes Rene 255, 307
Dimitri Aleksanterinpoika 81
Djäkn ks. Lydekenpoikien suku
Djäkn Henrik Klaunpoika 116
Donizetti Gaetano 681
Donner Anders, kauppaneuvos 500
Donner Anders Severin, professori 626
Donner Karl Reinhold (Kai) 623, 769,
813, 816
Donner Otto 622-624
Dordi Vilpuntytär 235
Dostojevski Fjodor 656, 686, 1016,
1032, 1057
Douglas Gustaf Otto 278
Drake Knut 71, 89
Duncker Joachim Zachris 397, 400
Dzugasvili,Josif ks. StalinJosif
von Döbeln Georg Carl 400, 445
Edelfelt Albert 632, 669-670, 676
Edelfelt Alexandra 670
Edgren Torsten 23
Edvard, Walesin prinssi (Edvard VIII)
845
Eek Johan Fredrik 398
Eerik XIV 140, 148-155, 170, 190, 1089
Eerik Eerikinpoika vanhempi, kunin-
gas 1089
Eerik Eerikinpoika nuorempi, kuningas
77, 1089
Eerik Knuutinpoika, kuningas 68, 1089
Eerik Maununpoika, herttua 82, 86
Eerik Pommerilainen 90-92, 112-113,
1089
Eerik Pyhä (Eerik Jedvardinpoika) 65-
66, 1089
Eerik Sveninpoika, piispa 1094
Eerikin suku 66, 68-69
Eerikki Antinpoika (Trana) 191, 256,
1017
Eerikki Puujumala 236
Efrem Perekomilainen 87
Ehnberg Salomon 268
Ehrenström Johan Albrekt 343, 412,
471, 1017
Ehrensvärd Augustin 297, 1017
Ehrensvärd Carl August 881
Ehrnrooth Adelaide 562, 598
Ehrnrooth Adolf Erik 922, 925, 964
Ehrnrooth Jari 611
Ehrnrooth Leo 769 Ehrström Erik Gus-
taf 438
Ehrström Fredrik August 472
Ehrström Karl Gustaf 625
Ekelund Erik 474
Eklund Arthur 569
Ekman Gunnar 1030
Ekman Robert Wilhelm 470
Elisabet I, Englannin kuningatar 149
Elisabet (Jelizaveta Petrovna), keisarin-
na 293-296, 333, 717
Elisabet (Jelizaveta Aleksejevna), keisa-
rinna 392-393
Elo Emil 721, 761-762
Elo Olavi 842
Eloranta Evert 721, 740, 853
Enberg (Ehnberg) Salomon, veronvuok-
raaja 268
Enberg Salomon, kapteeni 276
Enckell Carl 703, 707, 762, 918, 926,
928, 942, 944
Enckell Magnus 674
Enckell Olof 386
Enckell Oscar 804
Enckell Rabbe 1049, 1057
Engel Carl Ludwig 344, 465, 471, 508,
666
Engelbrekt Engelbrektinpoika 92-93
Engels Friedrich 574
Enghien, herttua 344
Englund Einar 1073
Engman Marja 618
Engman Max 430
Enkvist Nils Erik 1023
Enäjärvi-Haavio Elsa 1021
Erasmus Rotterdamilainen 136
Erich Rafael 705, 777, 1090
Ericus Olai 70
Erikson Gustaf 829
Eriksson Aldur W. 35
Eriksson Erik 371-372
Eriksson Jakob 371-372
Erkko, suku 1078
Erkko Eero 568, 585, 588
Erkko Eljas 814, 862-863, 868
Erlander Tage 948-949
Eronen Ella 1059
Ervvast Johan 364
Ervasti August Wilhelm (Ville) 759-760
Erämetsä Olavi 1029
Eskelin Karolina 618
Eskola Pentti 1029
Eskola Seikko 963
von Essen, suku 1052
von Essen Carl Gustaf 456, 462
von Essen Didrik 804
von Essen Fredrik Ulrik 311, 314-316
von Essen Odert Reinhold 276
Estlander Carl Gustaf 640, 670, 677
Estlander Jakob August 558
Euler Leonhard 363
Europaeus Aarne ks. Äyräpää Aarne
Europaeus David Emanuel Daniel 441-
442
Europaeus Matti Anselm ks. Äyräpää
Matti
Fabritius Ludvig 530
Fagerholm Karl-August 928, 934, 943,
947, 950, 954, 956-957, 959, 1091
Fahlander Gustaf 397, 399
Fahlenius Jonas 1094
Falck Anders Henrik 1090
Faltin Richard, kapellimestari 680-681
Faltin Richard, professori 592, 1031
Faravid 80 Fazer Edvard 681, 1060
Federley Harry 1030
Fellman Esaias Mansvetuksenpoika 234
Fellman Jacob 360, 480-481
Fellman Mansvetus Jakobinpoika 253
Ferdinand II, Saksan keisari 191-192
von Fersen Fredrik Axel 316-317, 331,
337
von Fersen Otto Wilhelm 269
Feuerbach Ludwig 497-498, 566, 619
Fieandt Johan Henrik 276
von Fieandt Kai 1025
von Fieandt Otto Henrik 398
von Fieandt Rainer 991, 1091
Filpus, kapinoitsija 92-93
Fincke, suku 110, 172
Fincke Gödik Kustaanpoika 169, 177,
179-180
Fincke Kustaa 138, 142, 144-145
Fincke Sten Kustaanpoika 180-181
Finlayson James 426-427
Finnberg Gustaf Wilhelm 470
Finnilä Erik Nilsinpoika 261
Finno Jakob ks. Suomalainen Jakob
Fjodor Iivananpoika, tsaari 184

1123
Fjällström, Per 307
Flavius Vegetius 866
Fleming, suku 111, 169, 172, 251, 256
Fleming Erik Joakiminpoika 133-134,
149, 161, 166, 168
Fleming Ivar Joakiminpoika 134
Fleming Herman Klaunpoika 223, 226,
251, 256
Fleming Herman Pietarinpoika 150,
155- 156
Fleming Johan 180
Fleming Klaus Erikinpoika 156, 166,
168-181, 223, 1017
Fleming Klaus Hermaninpoika, Lehtis-
ten herra 156
Fleming Klaus Hermaninpoika, Louhi-
saaren herra 244
Fleming Klaus Laurinpoika 195
Fleming Lars Ivarinpoika 148
Fleming Valborg Joakimintytär 116
Flintenberg Anders 385
Florinus Henrik 159, 229, 258-259
Fluur Nils Jacobinpoika 261
Fogel Martin 258
Fohström Alma 681
Folke, jaarli 69
Folkungit, suku 69
Folkvin, piispa 1094
Follingius Pietari (Per) 1094
Fordell Hans Hansinpoika 174, 181
Formisto Tarja 42
Forselius Jakob 287-288, 364
Forselius Victor 829
af Forselles Edvard Gustaf 1090
Forsius Sigfrid Aronus 253
Forslin Mikael 352
Forsman Aline 676
Forsman August Valdemar ks. Koskimies
A.V. Forsman Georg Zacharias ks. Yrjö-
Koskinen, Georg Zacharias
Forsman Jaakko Oskar 514, 625
Forsman Rafael ks. Koskimies Rafa
Forsskähl Petter 309
Franciscus Assisilainen 115
Franck Kaj 1060, 1064
Franco Francisco 852
Frans Ferdinand, Itävallan arkkiherttua
697-698
Franzen Frans Michael 387, 444
Fredenheim Carl Fredrik 370
Fredrik I (Hessenin maakreivi), Ruotsin
kuningas 286, 295, 303, 363, 757,
1089, 1096
Fredrik II Suuri, Preussin kuningas
303- 304
Fredrik I, Tanskan kuningas 134
Fredrik III, Tanskan kuningas 199
Fredrik IV, Tanskan kuningas 270
Fredrik August I, vaaliruhtinas ks. Au-
gust II
Fredrik Barbarossa 896
Fredrika Dorothea Wilhelmina, kunin-
gatar 343
Freedericksz Andreas 357
Frenckell Johan Christopher 451
Frese Jacob 386
Freud Sigmund 1048
Freudenthal Axel Olof 512, 568-569
Frey Alexander 723
Friberg Maria (Maikki) 563
Friedrich Karl, Hessenin prinssi 757,
766
Friman Oskari 842
Frisius (Frisenheim) Johan Henrik 275
Frosterus, suku 164
Frosterus Erik 260
Frosterus Theodor Oskar ks. Pakkala
Teuvo
Frängsmyr Tore 307
Funtek Leo 1074
Furuhjelm Ragnar 626
Gabrielsson Erik 945
Gadd Pehr Adrian 362, 384
Gadolin Jakob 347, 362-363, 1094
Gadolin Johan 363
Galilei Galileo 255
Gallen Jarl 69, 83, 1019
Gallen-Kallela Akseli 667, 671-672, 674,
677, 890, 1024
Gallen-Kallela Jorma 671
Gallenius Lauri 261
Ganander Christfrid 369, 388
Gardberg Bertel 1064
Gardberg Carl Jacob 76, 88, 251, 391
Garp, suku 111
Garp Jussi Antinpoika 96
Gauguin Paul 672
Ge George 1060
Gebhard Hannes 545
Geet Jakob 164
Geitlin Gabriel 468-469
Genetz Emil 682
Georg Wilhelm, vaaliruhtinas 192
Gerard Nikolai 597, 604, 1090
von Gerich Paul 718, 804
Gesellius Herman 667-668
Gezelius Johannes, vanhempi 236, 260,
451, 1094
Gezelius Johannes, nuorempi 236-237,
260, 1094
Gjönvell Carl Christoffer 389
Godunov Boris 184
Goebbels Joseph 852
von Goethe Johann Wolfgang 658, 755,
1016
van Gogh Vincent 1074
Gogol Nikolai 686
Golitsyn Mihail 275, 278
von der Goltz Riidiger 739
Gontsarov Stepan 583, 587
Gorbatsov Mihail 970
Gottlund Carl Axel 438-440, 450, 452
Govorov Leonid 921, 925
Graan Johan 247
Grabbe, suku 111
Grabbe Nils Mänsinpoika 133, 144
Grandell Leonard 858
Granit Ragnar 1031
Granstedt Anders Fredrik 472
Granö Johannes Gabriel (Kaapo) 627-
628, 1030
Granö Olavi 1030
Gregorius IX, paavi 69
Greve Conrad 680
Grip Bo Joninpoika ks. Bo Joninpoika
Gripenberg Alexandra 563, 572, 592-
593
Gripenberg Bertel 662, 1071
Gripenberg Hans Henrik 400
Gripenberg Johan Ulrik Sebastian 425,
530
Gripenbergjohannes 578
Gripenberg Karl Konstantin 399
Gripenberg Margarita (Maggie) 1060
Gripenberg Odert Sebastian 434
Gripenberg Oskar Ferdinand 594
Groneberg Achatius 251
Grotenfelt Arvi 619
Grotenfelt Erik 1048

1124
HENKILÖHAKEMISTO
Grotenfelt Kustavi 588
Grotius Hugo 285, 307
Grundtvig Nikolai Frederik Severin 634
Grönbergjosef 558-559
Grönblad Edvard 467
Guareschi Giovanni 965
de Guibert Jacques-Antoine-Hippoly-
te 1020
Gulin Elis 1039
Gulin Lennart ks. Pinomaa Lennart
Gummerus Henrik Johan 397
Gummerus Herman 592, 621, 700, 1019
Gummerus Jaakko 118
Gummerus Kaarlo Jaakko 637
Gummerus Lauri ks. Pihkala Lauri
Gummerus Martti ks. Pihkala Martti
Gunilla (Bielke), kuningatar 154, 183
Gustavsson Kenneth 115
Guttorm Hans Aslak 1056
Gutzeit Hans 536
Gyarmathi Samuel 367
Gyldenstolpe Mikael ks. Wexionius Mi-
kael
Gyllenborg Carl 291, 296
Gyllenhjelm Karl 196
Gyllenhjelm Sofia 156
GyllenstiernaJohan 243
Gylling Edvard 700, 713-714, 721, 724,
728, 743, 748, 786, 853
Göransson Sven 331
Göring Herman 885, 896, 939
von Görtz Georg Heinrich 279, 286
Haahti Usko Sakari 936
Haakon Maununpoika, Norjan kunin-
Haakon Maununpoika, Norjan ja Ruot-
sin kuningas 88-89, 95, 409
Haanpää Mikko 1047
Haanpää Pentti 498, 539, 1046-1047
Haapakoski Anna ks. Lagerblad Anna
Haapala Pertti 553, 570, 572
Haapalainen Eero 714, 721, 724-725,
727,740,853
Haapalainen Olli 293
Haapasalo Kreeta 679
Haartman Gustaf 311
Haartman Jakob 1094
Haartman Johan 351
von Haartman Lars 1030-1031
von Haartman Lars Gabriel 416-417,
421-422, 425, 431, 449, 502, 517,
1090
Haataja Kyösti 797-798
Häätänen Pekka 430, 555
Haavikko Paavo 138
Haavio Martti 442, 891, 1021, 1051-
1052
Hackman Alfred 622
Hackman Maria Elisabeth 425
Hacks Alexander 387
Hackzell Antti 855, 926, 928, 1090
Hadrianus, keisari 1083
Hadrianus VI, paavi 135
Haeckel Ernst 566
Hagman Lucina 500, 562
Hagman Sofia 634
Hahnsson Theodolinda 653
Hahtonen Dordi Matintytär 229
Hahtonen Perttu 229
Hakalehto Ilkka 787-789
Hakkila Väinö 812, 821, 869
Hakola Antti 390
Hakulinen Lauri 1022
Hakulinen Veikko 1080
Halila Aimo 1019
Halinen Petri 35
Halonen Pekka 672, 675
Halonen Tarja 972, 974, 1090
Halsti Wolfgang Hälisten (Wolf) 908,
919-920, 929
Hamsun Knut 661
Hanhisalo Paavo 288
Hanhivaara Pietari 644
Hannikainen Arvo 1075
Hannikainen Pietari 443, 449-450, 663
Hannikainen Pietari Juhana (Pekka)
682
Hannu, kuningas 94-95, 99, 1089
Hannula Uuno 891
Hansson Per Albin 855-856, 869, 884
Happonen Onni 812
Hartiala Kaarlo 837
Hartiin Mikael 390
Hartvig Henrikinpoika, Vuolteen her-
ra 180-181
Harva (Holmberg) Uno 54, 1022
Harvala Kaarlo 821
Haudanmaa Matti 680
Hausen Reinhold 620
Hautamäki Kustaa 636
Haydn Josef 384
Heckscher Eli Filip 206, 223
Hedberg Fredrik Gabriel 456, 460-462
Hedvig Eleonoora, kuningatar 199, 226,
240
Hegel Georg Wilhelm Friedrich 446-
448, 497, 569, 574, 586, 619
von Heideken Carl Johan 666
Heiden Fjodor 565, 577, 579, 583, 1090
Heikel Axel Olai 622
Heikkilä (Vesilahden Anian), suku 92- 93
Heikkinen Antero 236
Heikkinen Sakari 546
Heikura Hannes 227
Heininen Simo 366
Heiniö Mikko 683, 1074
Heino Harri 459
Heino Ulla 209
Heinonen Viljo 786
Heinrichs Axel Erik 804, 857, 876, 886,
888, 898, 904-905, 920, 926, 930,
936, 944
Heinäkangas Eero Juhana 434
Heiskanen Veikko Aleksanteri 1028
Hela, Ilmo 1028
Helander Ida 686-687
Helander Vilhelm 1064
Helanen Vilho 781
Helenius Israel 313
Helismaa Reino 1076
Hellaakoski Aaro 836-837, 1043, 1049-
1051, 1067, 1070
Hellaakoski Lempi 1050-1051
Hellberg Lars 40, 74
Helsingius Gustaf Adolf 556
Helvetius Claude Adrien 308
Hemming, piispa (Pyhä Hemming) 112,
119, 1094
Hemminki Henrikinpoika, Maskun
kirkkoherra 259
Henrik, piispa (Pyhä Henrik) 38, 65-
66, 102-103, 113, 118-119, 122-123,
1094
Henrik II Hartmanninpoika, piispa 1094
Henrik Klaunpoika Djäkn 116
Henrik Knuutinpoika, superintendent-
ti 1094
Hepoaho Otto 692
von Herder Johann Gottfried 438, 480
Herlitz Lars 207
Herman, arkkipiispa 1035, 1094
Hermanson Robert 597, 625, 705, 757

1125
Herttua Vihtori 812-813
Hideen Henrik 369
Hiekkanen Markus 79, 113-114, 1024
Hietanen Antti 268
Hiltunen Eila 1068
von Hindenburg Paul 698, 755
Hintikka Jaakko 1016
Hirn Yrjö 632, 1023
Hirviluoto Anna-Liisa 66
Hising (Hisinger), suku 299
Hitler Adolf 815,818,822,851-855,861-
867,870,884-885,892,894-900,902,
904,907-911,917,923,926,929,1050
Hjelt Edvard 604,626,738-740,756,760,
1090
Hjerppe Riitta 986
Hjärne Gustaf 1090
Hjärne Harald 778
Hjärne Urban 235
Hohenthal Lennart 595
Hokkanen Kari 868, 898
Holberg Ludvig 649
Holger Lena 673
Holkeri Harri 972, 1091
Hollatz David 375
Hollo Juho August 1025
Holmberg Uno ks. Harva Uno
Holmberg Werner 668-669, 1024
Holodkovski Viktor 870, 902
Holsti Rudolf 767, 776, 781-782,791,824,
855, 862
Homen Ernst Alexander 558
d'Hondt Victor 597
Honka Matti 390
Honka Olavi 958-959
Honko Lauri 57, 367-369, 438
Honorius III, paavi 68
Horn, suku 111, 166, 169, 172, 256
Horn Arvid Bernhard 274,285-286,291
Horn Claes Fredrik 341
Horn Evert 185, 189
Horn Henrik Henrikinpoika 242
Horn Henrik Klaunpoika 138-139, 145,
150, 155-156, 169, 179
Horn Kaarle Henrikinpoika 156
Horn Klaus Kristerinpoika 148-151
Horn Kustaa Evertinpoika 199-201,256
Horn Kustaa Kaarlenpoika 190,193,195,
201, 223
Hornborg Eirik 275-276, 400, 422-423,
569, 803, 937
Hosia Eino 880
Hovi Väinö 1028
Hoyan kreivi Johann 134
Hrustsev Nikita 949, 955-960
Hulden Lars 63, 74
Hultin Tekla 618, 766
Hultkrantz Äke 25
Hume David 308
Huovinen Domna 632
Hustich Ilmari 1030
Huttunen Erkki 1063
Huttunen Evert 714, 716
Huurre Matti 22
Huxley Aldous 979
Hyrskymurto Tuomas 714, 744, 786
Hyry Antti 227
Hyvämäki Lauri 519, 577-578, 769, 813,
824, 942, 1018
Härdh Johan Ludvig 303
Härleman Carl 297
Hägglund Woldemar 725, 734, 878, 905
Häkkinen Antti 571
Häkkinen Kaisa 22
Häkkänen Salomon 458
Häkli Esko 504
Hällström Gustaf Gabriel 469
Hämäläinen Albert 1020
Hämäläinen Pekka Kalevi 569
Händel Georg Friedrich 473
Hänninen Edvard ks. Valpas E.
Hänninen, Tahvo 177
Härmä Matti Juusonpoika 232, 261
Hästesko (Sjundbyn), suku 172
Hästesko Jakob Henrikinpoika 166
Hästesko Johan Henrik 334, 340-341
HögmanJaakko 455-456, 458
Högman Margareeta (Reetta) 458, 461
Höijer Carl Theodor 666
von Höpken Anders Johan 310
Ibsen Henrik 652-653, 663-664
Idestam Knut Fredrik 537
Idman Peter Gustaf 423
Ignatius Anja 1075
Ignatius Bengt Jakob 376
Ignatius Hannes 726, 761, 769, 813
Iivana III Vasilinpoika 99-100
Iivana IV Vasilinpoika ("Julma") 145-
146, 155, 184
Ikola Jaakko Oskari (Vaasan Jaakkoo)
796
Ikola Osmo 1022
Ikonen Ansa 1059
Ikonen Lauri 657
Ilkka, Jaakko 174-176, 1074
Ilmari Wilho 1059
Ilomäki Frans Herman 734
Ilvessalo Kirsti 1064-1065
Ilvessalo Yrjö 1030
Immonen Hannu 603
Ingemann Bernhard Severin 474
Ingman Alexander ks. Ivalo Santeri
Ingman Alfred 532, 660
Ingman Erik Alexander 450
Ingman Lauri 757-758, 766, 773, 796,
804,1036, 1090, 1094
Inha Into Konrad 659-660
Inkinen Antti 1035
Inkonen, suku 110
Innocentius III, paavi 68
Iso-Hollo Volmari 841
Isotalo Antti (Isoo-Antti) 433
Israel Larsinpoika 177-178
Itkonen Erkki 1022
Itkonen Toivo Immanuel 21, 49, 1021
Itkonen Tuomo 121,360
Ivalo Santeri 660
Jaakkola Jalmari 62, 108, 1016
Jaakob Sebedeuksen poika (Pyhä Jaa-
kob) 119
Jacobson Friedel 726
Jahn Johann Friedrich 383-384
Jakobson Max 884-885, 960, 963
Jalas Jussi 1074
Janajev Gennadi 970
Janson Pekka 456
Jansson Karl Emanuel 668
Jansson Tove 1057-1058
Jaroslav Vladimirinpoika (Viisas) 97
Jaroslav Vsevolodinpoika 55, 68
Jartsev Boris 862-863
Jeanneret Charles Edouard ks. Le Cor-
busier
Jeltsin Boris 970-971
Johann, Hoyan kreivi 134
Johannes, arkkipiispa
Johannes I, piispa 78, 1094
Johannes II Pietarinpoika, piispa 1094

1126 HENKILÖHAKEMISTO
Johannes III Westfal, piispa 1094
Johannes IV Olavinpoika, piispa 1094
Johannes Paavali II, paavi 1039
Johansson Gotthard 673
Johansson Gustaf 551, 588, 640-641,
1094
Johnson Samuel 11, 1023, 1058
Johnsson Eliel ks. Soisalon-Soininen Eliel
Johnsson Mikael ks. Soininen Mikael
Joki Aulis Johannes 1022
Jokipaltio Pekka 918
Jokipii Mauno 107, 898, 901, 917
Jotuni Maria 661
Joyce James 1047
Juden Jacob ks. Juteini Jaakko
Judenits Nikolai 768-770
Juhana III (Juhana-herttua) 140, 148-
150, 152-158, 161-162, 166, 168-169,
173-174, 184, 222, 301-302, 1089
JuhanaJuhananpoika, herttua 183
Juhana Sverkerinpoika, kuningas 1089
Juhana Kasimir, Puolan kuningas 199
Juho Juhonpoika, viulunsoittaja 262
Juho Matinpoika, Kivennavan vouti 145
Juho Simonpoika, laulaja 262
Jukola Martti 843
von Julin Hedvig Charlotta Helena 719
von Julin John 426
Julku Kyösti 159
Jung Dora 1065
Junkkarinen Arvi 390
Juntunen Alpo 433
Juselius Fritz Arthur 671
Jusleen Per 370
Juslenius Daniel 258, 364-365
Juslenius Gustaf 365
Jussila Kalle 692
Jussila Osmo 408, 415, 520, 584, 600
Juteini Jaakko 443
Jutikkala Eino 203, 205, 224, 244, 267,
301, 553-554, 798, 1018
Juusten Paavali 142, 155, 164-165, 366,
1094
Juusten Pietari Paavalinpoika 177
Juutila Ulla-Maija 352
Juva (Juvelius) Einar Wilhelm 755-756,
1017-1019
Juva Mikko 372, 566, 639, 1019, 1094
Juvelius Erik 354
Jylhä Konsta 1068-1069
Jylhä Viljami 680
Jylhä Yrjö 877, 883, 1050, 1052
Jylkkä Matti 390
Jylkkä Simo 390
Jägerhorn af Spurila Georg Henrik 339,
658
Jägerhorn af Spurila Jan Anders 334-
336, 1017
Jäntti Jalmari 637
Jäntti Toivo 1063
Järnefelt Aino 684
Järnefelt Alexander 653, 672, 684
Järnefelt Armas 684
Järnefelt Arvid 654
Järnefelt Elisabeth 646-647, 653-654,
672, 684
Järnefelt Erik Nikolai (Eero) 672
Järvelä (Järvilä) Antti 680
Järvenpää Aleksanteri 575
Järvi Osmo 1031
Järvilä (Järvelä), suku 679-680
Järvilä Kreeta ks. Haapasalo Kreeta
Järvinen Akilles (Aki) 841
Järvinen Matti 841
Jääskeläinen Mauno 759, 768
Jäätteenmäki Anneli 1091
Jöran Perinpoika, prokuraattori 148,
151- 152
Kaarina Maununtytär, kuningatar 152-
153
Kaarle Sverkerinpoika, kuningas 66,
1089
Kaarle Knuutinpoika (Bonde), kuningas
92-94, 98, 1089
Kaarle IX (Kaarle-herttua) 140, 152-
154, 162, 168-170, 173-175, 177-181,
183- 185, 196, 207, 222-224, 227,
232, 257, 295, 1089, 1095
Kaarle X Kustaa (Pfalz-Zweibriickenin
kreivi) 196-201, 226, 1089
Kaarle XI 209, 225-227, 240, 242-247,
264, 269-271, 285, 303, 341, 1089
Kaarle XII 269-274, 279-281, 285, 293,
386, 1089
Kaarle XIII 336, 342-343, 412
Kaarle XIV Juhana 412-413
Kaarle herttua (vanhempi), ks. Kaar-
le IX
Kaarle herttua (nuorempi), ks. Kaar-
le XIII
Kaarle Filip, herttua 188 Kagg, suku 241
Kagg Nils 241
Kaikkivalta Pietari 78
Kaila Eino 1016-1017
Kaila Elmo Edvard 210, 713, 718, 769, 781
Kaila Erkki 1094
Kaila Martti 1032
Kailas Uuno 1050, 1052
Kainu Kaaprieli Juhonpoika 213
Kainulainen Juhana 440
Kaipiainen Birger 1064
Kajanus Robert 679-681
Kalima Eino 1058
Kalima Jalo 1023
Kallas Aino 660-661
Kallas Oskar 660-661
Kallio, runoilija, ks. Bergh Samuel Gustaf
Kallio Kaisa 823-824
Kallio Kyösti 598, 664, 752, 790, 798,
810, 812-813, 815, 817-818, 820-821,
823-824, 868, 886-887, 891, 898,
1090
Kallio Paavo 1030
Kallio Petri 29
Kallioinen Mika 75, 109
Kalliokoski Viljami 934, 954
Kalm Pehr 348, 361-362, 370
Kamenski Nikolai 398-399
Kamimura Hikouodzo 594
Kandinsky Wassily 1065
Kangaspuro Markku 786
Kankkonen Matts 500
Kansanaho Erkki 1019
Kansanen Maija 1065
Kant Immanuel 365
Karaliunas Simas 60
Kares Kaarlo Reetrikki 812, 1036
Kari, pilapiirtäjä ks. Suomalainen Kari
Karin Hansintytär 156, 166
Karin Mattsintytär 236
Karjalainen Ahti 957, 988, 1091
Karjalainen Kustaa Fredrik (Kusti) 623,
659-660
Karl Friedrich, Holstein-Gottorpin hert-
tua 286
Karl Petter Ulrich, Holstein-Gottorpin
herttua ks. Pietari III
Karppelainen (Karpelain), suku ks. Car-
pelan
Karppelainen Mikael Mikaelinpoika
136

1127
Karsten Rafael 1021
Karu Erkki 1060
Kasanski Mikael 604, 1035
Katajala Kimmo 269
Katariina II, keisarinna 322, 333-335,
340, 349, 356, 359, 466, 1095
Katariina Jagellonica, kuningatar 150,
154, 166
Katariina (Sachsen-Lauenburgista), ku-
ningatar 137, 140
Katariina (Stenbock), kuningatar 137,
168
Katila Evert 681
Katkov Mihail 518-519
Kaukiainen Yrjö 74, 423-424, 535
Kaukonen Väinö 1021
Kaukovalta Kyösti Valfrid 476
Kaukovalta Pietari 78
Kauppis-Heikki (Kauppinen Heikki)
651
Kautsky Karl 575, 590, 610, 709, 714-
715, 787, 807
Keitel Wilhelm 926
Keith James 294
Kekkonen Sylvi 954
Kekkonen Urho Kaleva 781, 822, 824,
865, 934-936, 938-939, 944-946,
948-949, 951-952, 954-966, 968,
970, 974-975, 988, 1015, 1065, 1067,
1090- 1091
Keksi Antti Mikkelinpoika 259, 477
Kekäläinen Olli, ks. Arvvidsson A. I.
Kellgren Johan Henrik 332
Kemiläinen Aira 569, 1020
Kemppi Armas 883
Kennedy John Fitzgerald 958, 960
Kepplerus Alexander 318-319, 325,
338
Kerenski Aleksandr 702, 707, 712
Kerkkonen Gunvor 1017
Kero Reino 550
Ketonen, Oiva 1016
Kettil, piispa 1094
Kettunen Antti 164
Kettunen Jyrki 439
Kettunen Lauri 1022
Kianto Ilmari 684, 1043
Kianto Uolevi 1043
Kielland Alexander 652
Kierman Gustaf 291, 305, 312
Kilappa Lauri 268-269
Kilpi Eino 911 Kilpi Riitta ks. Pylkkä-
nen Riitta
Kilpi Taavi 1043
Kilpi Volter 535, 650, 656, 1043-1044
Kilpinen Volmari, ks. Schildt Wolmar
Styrbjörn
Kilpinen Yrjö 945, 1072, 1075
Kiparsky Valentin 1023
Kiprian, apulaispiispa 603
Kirby David 714
Kirjavainen Jussi 842
Kirkinen Heikki 80-81, 122, 157
Kirves, suku 110
Kitunen Martti 347
Kivekäs Lauri 567-568, 796
Kivi Aleksis 250, 419, 424, 434, 456,
477, 479, 513, 624, 648-650, 663,
1023- 1024, 1032, 1059, 1067
Kivikoski Ella 1020
Kivimäki Toivo Mikael 823-824, 839,
855, 858, 885, 895, 938, 1090
Kivinen Kaarlo Ilmari ("Tiitus") 1053
Kivinen Matti Ilmari 811
Kivinen Lauri 981
Kiviniemi Eero 1022
Kiviranta Antti 721, 748
Kjellin Gunnar 326
Klami Uuno 1072
Klaus Lydekenpoika Djäkn 111
Klee Paul 1065
Klemetti Heikki 280, 680, 682, 686,
880, 1024
Klemettilä Aimo 731
Klenbergjan 1087
af Klercker Carl Nathanael 394
Klick Karl Henrik 334-336
Klinge Matti 254, 365, 367-368, 415,
589
Klingenstierna Samuel 362
Klingspor Wilhelm Mauritz 394-395,
398, 401
Klockars Birgit 115, 1019
Klockars Johannes 635
Knape Ernst Viktor 662
Knuut Eerikinpoika, kuningas 66-67,
75, 1089
Knuut Holmgerinpoika, kuningas 1089
Koch Hai 1083
Koch Robert 557
Kock Johan 596
Koivisto Iivari 812-813, 816
Koivisto Mauno 962, 970-971, 974, 993,
1026, 1090-1091
Koivulehto Jorma 12, 22, 28-30, 33-34,
42,50
Kojo Viljo 1046
Kokkinen Väinö 842
Kokko Yrjö 994
Kokkonen Joonas 1073-1075
Kokkonen Lauri 1074
Kolehmainen Hannes 607, 841
Kollanius Abraham 257
Kollontai Aleksandra 884, 918, 925
Koltsak Aleksandr 768-770
Komppa Gustaf 626
Kontsas Yrjö 176
Kopernikus Nikolai 255
Koponen Erkki 1067
Kordelin Alfred 713, 1015
Korhonen Arvi 11-12, 191, 897, 941,
1017, 1019
Korhonen August (Aku) 1059
Korhonen Keijo 411, 413, 782-783, 854,
864-865
Korhonen Mikko 622-623
Korhonen Paavo 443
Kornilov Lavrenti 712
Kortesalmi Jouko Juhani 208, 347
Koskenkorva Matti 692
Koskenniemi Matti 1025-1026
Koskenniemi Veikko Antero 658-659,
813, 854, 945, 1072
Koskimies (Forsman) Aukusti Valde-
mar 51
Koskimies (Forsman) Rafael 387, 1023
Koskimies Yrjö Samuel 278
Koskinen Aarne Antti 1021
Koskinen Yrjö ks. Yrjö-Koskinen Georg
Zacharias
Kosola Vihtori 720-721, 809, 812-813,
815-816
Kostiainen Auvo 837
von Kothen Casimir 514
Kotilainen Matti 268
Kotilainen Mauno Johannes 1030
Kraftman Johan 329, 347, 361
Kramsu Kaarlo 179
Krankka (Kranck) Eerik 157, 177
Krankka Hannu 177-178, 185
Kristian I Oldenburgilainen 93-94, 1089
Kristian II ("Tyranni") 95, 133-134, 1089
Kristian IV, Tanskan kuningas 184

1128 HENKILÖHAKEMISTO
Kristiina, kuningatar (Holstein- Gottor-
pista) 185-186, 188
Kristiina, Ruotsin kuningatar 182-183,
193,196-198,216,223-224,226,363,
1089
Kristofer, Oldenburgin kreivi 134
Kristoffer Baijerilainen 92-93, 97, 1089
Krohn Aino ks. Kallas Aino
Krohn Julius 624
Krohn Kaarle 624
Krook Tor 376, 455
Krosby Hans Peter 902
Kröger Carl 311, 314-317
Kröpelin Hans 93
Ksenofon 450
Kuhlmay Kurt 923, 925
Kuivalainen Matleena (Mateli Kuivala-
tar)
Kuivia Matinpoika 163
Kujala Antti 274, 599
Kukkonen Antti 938
Kukkonen Heikki ks. Renqvist Henrik
Kulnev Jakov 399
Kuoharinen Pekka, ks. Arwidsson Adolf
Ivar
Kuorikoski, suku 471
Kuorikoski Heikki 471
Kupiainen Unto 1051
Kurki, karjalainen suku 191
Kurki (Kurck), rälssisuku 111, 172, 256
Kurki Aksel Jönsinpoika 175-176, 180-
181
Kurki Arvid Klaunpoika 133, 1094
Kurki Birgitta Knuutintytär 116
Kurki Juho (Jöns) 254, 256-258
Kuropatkin Aleksei 582, 594
Kurri Helena 922
Kurvinen Onni 376
Kustaa I Vaasa 133-140, 142-146, 148-
149,161, 164,166,213,222,227,1089
Kustaa II Aadolf 184-193,197,216,223,
232, 253, 257, 323, 341, 1089
Kustaa III 317-319, 321-328, 330-343,
346,354,381,387,402,455, 758, 772,
972,1089
Kustaa IV Aadolf 342-344, 354, 393-
395,397,404, 406,1089
Kustaa V 778, 780,792
Kustaa Eerikinpoika, prinssi 153
Kuula Toivo 682, 684-686
Kuusanmäki Lauri 380, 689, 1020
Kuusi Eino 801
Kuusi Matti 29, 56-58, 259-260, 368,
1021
Kuusinen (Kuusinen-Leino), Hertta 935,
942,946-947,951
Kuusinen Otto Wilhelm (Otto Ville) 610,
706, 713-714, 721, 724, 727, 761, 782,
786, 788,854,864,871-872,935,947
Kuusisto Taneli 1072
Kuuskoski Reino 1091
Kuusterä Antti 517
Kuvaja Christer 276, 278
von Kuhlmann Richard 762-763
Kyhälä Kalle 812
Kylliäinen, suku 111
Kylliäinen Pietari 100
Kymäläinen Olli 443
Kyrölä Vilho 219
Kärki Lauri 276
Kärki Toivo 1076
Kärkkäinen Pekka 456
Kärmäki Jaakko 372
Könni, suku 426
Könönen Tuomas 339
Laakso Veikko 401
Laakso Uuno 1059
Laasonen Pentti 154,197,232,374,643,
1019
Laatikainen Taavetti 905, 924
Lackman Matti 701, 734
de Lacy Peter 292-293
Laestadius Lars Levi 643
Lagerblad Anna 375
Lagerlöf Arthur 749, 798
Lagerspetz Kari 558
Lagerspetz Kirsti
Lagervvall Jakob Fredrik 443
Lagus Elias 373
Lagus Jonas 456, 460-462, 641
Lagus Ruben 921
Lagus Wilhelm Gabriel 415
Lahti Aimo Johannes 874
Lahti Matti J. 542, 688
Laine Antti 909-910
Laine Edvin 1060
Laine Esko M. 227
Laine Tuija 237, 374
Laine Veikko ks. Vionoja Veikko
"Laiskajaakko" ks. De la Gardie,Jakob
Laitakari Aarne 1029
Laitinen Kai 650, 1046
Lalli, piispan surmaaja 66, 118-119, 717
Lalli Matti 66
de Lamettrie Julien Offray 308, 1083
Lampi Vilho 1056, 1066
Lamprecht Karl 621, 1018
Landtman Gunnar 1021
Langenskiöld Anders Fabian, professori
1031
Langenskiöld Carl Fabian Theodor, se-
naattori 502-503, 517
Langenskiöld Fabian Wilhelm Gustaf,
professori 1031
Langhoff Carl Fredrik August 597, 603,
606
Languet Hubert 153
"Lapin Maria" ks. Milla Clementsdotter
de Laplace Pierre-Simon 363
Lappalainen Heikki 163
Lappalainen Juho 397
Lappalainen Jussi Tapani 194-195, 200,
726, 731-732, 735-737, 740
Larin-Kyösti (Karl Gustav Larsson) 1071
Larin Paraske 630-632
Larsson Karl Gustav ks. Larin-Kyösti
Lassila Maiju (Untola Algoth) 416, 651-
652, 689
LatikkaJaakko 878
Latvala Kustaa 817
Laube Maria Elisabeth 425
Lauerma Matti 701, 734, 1019-1020
Lauraeus Gabriel 288, 371
Lauraeus Olaus Ollinpoika 259-260,262
Laureus Alexander 470
Laurila Erkki 1028
Laurila Ilmari 737
Laurila Matti, eversti 817, 883
Laurila Matti Erkki, luutnantti 720-721,
726, 733, 735, 737
Lauritsa Pietarinpoika ks. Aboicus, Lau-
ritsa
Laxman Erik 361
Le Corbusier (Charles Edouard Jean-
neret) 1062-1063
Lehtinen Erkki 68, 129, 164, 178, 255,
257, 834
Lehtisalo Toivo 623
Lehto Olli 1027

1129
Lehto Reino 1091
Lehtonen Aleksi 1094
Lehtonen Anni 632
Lehtonen Eero 841
Lehtonen Joel 1044-1045
Lehtonen Johannes Vihtori 1023
Lehtonen Maija 1052
Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa 60
Lehtovaara Arvo 1025-1026
Leidenius Laimi 1032
Leijonhufvud Margareeta 137, 140
Leijonhufvud Sten Eerikinpoika 152
Leikola Anto 363, 625
Leino Benjamin 664
Leino Eino 585, 607, 650, 656-658,
1053, 1059,1071-1072
Leino Yrjö 934-935, 944
Leinonen Artturi 660, 811, 824
Leinonen Matti 177
Leisiö Timo 125, 386
Lenaeus Johan 225-226
Lencqvist Erik 369
Lencqvist Kristian 369
Lenhoff Johan 288
Lenin Vladimir Iljits 610, 703-707, 712-
716, 718, 721-723, 727-729, 758, 761,
770, 776-777, 782-783, 786-787, 790,
815, 853, 965
Lento Matti 288
Lento Reino 836, 1026
Leo, arkkipiispa 1094
Lepaan suku 172
Leppänen Jaakko Klemetinpoika 390
Leppänen Toivo 932
Lesch Bruno 336, 1017
Leskinen Kullervo 842
Leskinen Väinö 943, 956-957, 960
Letonmäki Lauri 721, 853
Leuhusen Carl 310
Levonen Vasili 780
Lewenhaupt Adam Ludwig 272-273
Levvenhaupt Charles Emil 291,293,295
Lexell Anders Johan 363
"Liedon mestari", kuvanveistäjä 115
Lieroinen Antti 236
Liikkanen Väinö 842
Liisa Eerikintytär 373
Lilius Carl-Gustaf 1068
Lilius Henrik 1025
Lille Axel 591, 620
Lind John 83
Lindberg Bo 471, 670
Lindberg Helge 1075
Lindegren Yrjö 1063
Lindell Kustaa 402
Lindelöf Ernst 625, 1027
Lindelöf Lorentz Leonard 625
Linder, suku 299
Linder Constantin 587, 597, 1090
Linder Ernst 736, 738
Lindfors Adolf 664
Lindgren Armas 667-668
Lindman Sven 1026
Lindroth Sten 327
Lindschöld Erik 243
Linkomies Edwin 442, 871, 917-918,
923, 925-926, 930-931, 934, 938,
1015, 1023, 1090
Linna Väinö 733,912,1054-1055,1059
Linnankoski Johannes (Peltonen Vihto-
ri) 656
von Linne (Linnaeus) Carl 360-361
Linsen Johan Gabriel 437-438, 441
Lipponen Paavo 1091
Lithovius, suku 164
Litvinov Maksim 863
Liu tsung-jyan 1051
Lizelius Anders 353, 370
Ljungo Tuomaanpoika 164, 174, 257
Locke John 285, 289, 307, 370
Logren Arvi 642
Lohrmann Ernst Bernhard 472
Loris-Melikov Mihail 520
Loukunen Mikko 12
Lounasmaa Olli 1028
Loviisa Ulriika, kuningatar 296, 303-
304, 321, 332, 1096
Ludendorff Erich 738, 762
Ludvig XIV 242
Ludvig XVI 341
Lukjanov, Aleksandr 1094
Lundberg William 718, 748
Luomajoki Aappo 692
Lustigjuho 455-456
Luther Alexander 1030
Luther Martin 135-136, 140, 165-166,
461-462, 643, 755
Luukko Armas 62, 158, 163, 179, 201,
1017
Luukkonen Fanni 805
Lvov Georgi 702-7072
Lybeck Mikael 661-662
Lybecker Georg 275
Lydekenpoikien suku 111
Lyden Edwin 1065
Lyy Toivo 570
Lyytinen Pentti 443
Längfors Arthur 1023
Längström Pietari 276
Lähteenkorva (Borenius) Aksel August
631-632
Löfström Ernst 735-736, 741
Löfving Stefan 276
Lönn Wivi 668
Lönnqvist Charlotta 649
Lönnrot Elias 54, 56-57, 368, 437, 439-
442, 449-450, 463, 512, 624, 677
Lönnroth Erik 90, 321, 333, 341
Machiavelli Niccolö 139, 148
Macmillan Harold 958
Macpherson James 437, 444
Madetoja Leevi 683, 1071-1073
Magnuson Lars 207
Majander Mikko 867
Makari, Novgorodin arkkipiispa 122
Makkonen, Leo 1094
Makkonen Pietari 443
Malinen Ontrei 440, 632
Maliniemi Aarno 118
Malm, suku 1017
Malm Anna Maria 443
Malm Karl Wilhelm 396-397, 399
Malm Peter 423
Malmanen Maunu ks. Creutz Carl Mag-
nus
Malmberg Lauri 804
Malmberg Nils Gustaf 456,460-462,642
Malmivaara (Malmberg) Wilhelmi 559,
609,642,700,810,1034
Malmsten Georg 1076
Manner Kullervo 610, 704, 707, 711,713-
714, 716, 786, 788, 853
Mannerheim, suku 416
Mannerheim Carl Erik 405, 410, 1017,
1090
Mannerheim Carl Erik Johan 719
Mannerheim Carl Gustaf 430, 470, 628
Mannerheim Carl Gustaf Emil 594,628,
671, 718-719, 725-726, 733-734, 736,

1130 HENKILÖHAKEMISTO
738-739, 741, 745-747, 750, 755-756,
759, 761, 764, 766-770, 773-774, 778,
800,813-814,816,824-825,855-859,
863,868-869,876,883-884,886,888,
891,896-902,904-905,907-910,912-
913,917-923,925-926,928,930,936-
939, 941-942, 944, 950, 1068, 1089-
1090
Mannerheim Carl Robert 719
Mannerheim Eva Charlotta Lovisa So-
fia (Sophie) 557, 800
Manninen Anni ks. Swan Anni
Manninen Ilmari 1020
Manninen Juha 367-368
Manninen Ohto 761, 871, 897, 909
Manninen Otto 469,502,650,657-658,
1023,1052
Mansvetus Jakobinpoika ks. Fellman
Mansvetus
Mantere Oskari 1090
Marck Mary ks. Bergroth Kersti
Margareeta (Leijonhufvud), kuningatar
137, 140
Margareeta Valdemarintytär, kuningatar
89-91, 96,98,1089
Maria Aleksandrovna, keisarinna 1096
Maria Eleonoora, kuningatar 192, 196
Marjanen Kaarlo 1055
Markov Vladimir 604, 606, 608,1090
Marshall George 936
Martikainen Arvo 1060
Martin Elias 285
Martola Armas-Eino 925, 949
Martti Olavinpoika, lainsuomentaja 164
Marttinen Alpo 922, 936
Marx Karl 572, 574-575, 595, 703, 709
Maskun Hemminki ks. Hemminki Hen-
rikinpoika
Mathesius, suku 164
Mathesius Anna 365
Mathesius Johan 292, 311
Mathesius Josef 225
Mathesius Petter Niklas 311-313, 316,
362, 365
Matinolli Eero 1019
Matinolli Eeva 369
Matisse Henri 673
Maunu I, piispa 78-79, 1094
Maunu II Tavast, ks. Tavast Maunu
Maunu III Särkilahti, ks. Särkilahti, Mau-
nu Niilonpoika
Maunu Birgerinpoika (Ladonlukko), ku-
ningas 77-78, 81, 86, 107, 1089
Maunu Eerikinpoika, kuningas 86-88,
97, 1089
Maunu Kustaanpoika, herttua 140
de Maupassant Guy 661
Maxenius Gabriel 365
Mechelin Leopold (Leo) 551, 565-568,
577,579,588,597,599-600,604,609,
625,1090
Meinander Carl Fredrik 33, 42-43, 73,
1020
Melanchton Philipp 140, 232
Melartin Erik Gabriel, arkkipiispa 460,
1094
Melartin Erik Gustaf (Erkki), säveltäjä
684,1072
Melnikov Ontropo 631
Mendelssohn Felix 473
Mennander Anders 364
Mennander Karl Fredrik 316, 331, 361,
364-365,369,1094
Mennander (Fredenheim) Carl Fredrik
370
Mensikov Aleksandr 415-416,422,1090
de Mercier de la Riviere Paul-Philippe
322
Meretskov Kirill 870, 882
Merikallio Einari 1030
Merikanto Aarre 1072-1073
Merikanto Oskar 654, 685, 1073
Merthen Eva 294
Messenius Johannes 253
Meunier Constantin 677
Meurman Agathon 514, 551, 640
Meurman Otto-Iivari 668
Mickwitz Gunnar 1019
Miekk'oja Heikki 1029
Mielivalta, Särkilahden herra 110
Mielonen Mauno 246
Miettinen Martti 928
Miettinen Olli 1065
Miettunen Martti 959, 1091
Miinalainen Viktor 842
Mikael Romanov, tsaari 188-189
Mikkilä Timo 1075
Mikkola Antti 744
Mikkola Jooseppi Julius 623
Mikkola Maria ks. Talvio Maila
Mill John Stuart 548, 562
Milla Clementsdotter 643
Miller Arthur 1059
Millet Jean-Francois 675
Miltopaeus Erik 314
Mirabeau, markiisi (vanhempi) 308,310
Moilanen Jahve tti ks. Myyryläinen Jan-
ne
Moliere 663-664
Molotov Vjatseslav 863-864, 867, 869-
870,874,884-886,892,897-898,902,
918, 928, 944, 952
Momma (Reenstierna) Abraham 210
Momma (Reenstierna) Jakob 210
Monkkainen Kaarle 235
Mononen Jussi 845
Mononen Unto 1076
Montesquieu, paroni 307-308,310,338,
437, 770
Montgomery Gustaf Adolf 444
Montgomery Robert August 567, 625
Moran, lordi 964
Mozart Wolfgang Amadeus 384, 473
Muilu Jussi 811
Muinonen Väinö 843
Multiainen Inki 138
Munck Adolf Fredrik 323, 332, 1017
Munck Anders Erik 323
Munck Henrik 262
Murayjev Mihail 584-585
Muroma Seppo 247, 266-267
Murtorinne Eino 454, 462, 1019, 1034-
1035, 1037, 1039
Musorgski Modest 1075
Mussolini Benito 809, 815, 852,862,864
Mustanoja Tauno 1023
Mustapää P. ks. Haavio Martti
Mustelin Olof 1018
Mustonen, suku 656
Myllyntaus Timo 431
Myrberg Lauri 1027
Myrberg Pekka Juhana 1027
Myyryläinen Janne 788
Myyrä Jonni 841
Mäkelin Leo 734
Mäkelin Yrjö 590,596,610,700,705,711,
713, 715, 724, 734, 748, 789
Mäkelä Juho 675
Mäkeläinen Eva-Christina 385
Mäkilä Otto 1065-1066

1131
Mäkinen Eero 1029
Mäkinen Einar 923
Mäkinen Niilo 930
Mäkipeska August 505
Mäkiselkä Oksenja 890-891
Mäntylä Ilkka 250, 264, 276-268, 274,
381, 432, 1017
Mäntylä Kyllikki 1059
Mäntynen Jussi 1067
Möller Samuel 328
Möller Sylvi 401
Möllerum Diedrich 261
Mörne Arvid 662
Napoleon I (Bonaparte) 344, 393, 400,
404, 408, 412-413, 418, 423
Narve Ingevaldinpoika 88
Natt och Dag, suku 95
Naumann Johan Gottlieb 332
Neander Johan 183
Nenonen Vilho Petter 804, 874
Neovius (Nevanlinna), suku 625
Neovius Adolf 632
Neovius Ernst Fredrik 625
Nervander Johan Jakob 446, 469
Nevakivi Jukka 762, 884
Nevanlinna (Neovius) Rolf 874,942,945,
1027
Newton Isaac 312
Nicholls John 308
Nickul Karl 1021
Niemelä Jari 297, 362, 418, 529
Niemi Aukusti Robert 624, 1021
Niemi Irmeli 1059
Nieroth Karl 275
Nietzsche Friedrich 645, 656-657, 1048
Nifontova Lucia 1060
Nihtilä Valo 920, 936
Niinivaara Erkki 1039
Niitemaa Vilho 1018-1019
Nikkanen, suku 1046
Nikolai I 414-417, 422 , 431, 433, 448-
450,454,459-460,466,497,499-501,
511,615,1089
Nikolai II 499, 582-587, 591, 594-595,
597,604-605, 608,697, 699, 702, 712,
1089
Nikolai, arkkipiispa 1094
Nikula Oscar 297, 318, 1017
Niska Jussi 692
Niskanen Heikki 818
Niskanen Mikko 1060
Niskanen Vilhelm 462
Nissilä Viljo 1022
Niukkanenjuho 815-816,822, 824, 888,
891
NorbySören 133-134, 139
Nordberg Isak 384
Nordencrantz Anders 305,308-311,315,
318-319
Nordenflycht Hedvig Charlotta 387
Nordenskiöld Nils Adolf Erik 628
Nordenskiöld Otto Henrik 339
Nordenstam Johan Mauritz 502, 1090
Nordling Hjalmar ks. Nortamo Hjalmar
Nordman Carl Axel 1020
von Nordmann Alexander 470
Nordström Johan Jacob 415, 446, 467,
502,506
Nortamo Hjalmar 480, 655
Nousiainen Jaakko 771-772
von Numers Gustaf 663
Numminen Jaakko 635-636
Nuorteva Jussi 253
Nuorteva Väinö ("Olli") 1053, 1067
Nurkka Simo 174
Nurmela Tauno 1023
Nurmi Paavo 841-842, 940-941, 948,
1067
Nurmio Heikki 760
Nuutinen Lauri 347
Nuutinen Olli 65
Nygärd Toivo 780
Nylander Kerstin 1059
Nylander Per 1031
Nylander William 626
Nylund Felix 1067
Nyman Gunnel 1064
Nyrhi Maunu 138
Nyström Gustaf 664, 667
Obolenski Ivan 596-597, 1090
Odelberg Wilhelm 395
Odygd, suku 92
Oesch Karl Lennart 736, 876, 905, 911,
921
Ohotina Natalia 87
Oinonen Väinö 944
Oittinen Reino Henrik 1012
Oja Aulis 49, 66
Ojala Herkko 618
Ojanperä Abraham 681
Oker-Blom Nils 1031
Okkonen Onni 1024
Oksa Einari 842
Oksala Arvo 1032
Oksanen A. ks. Ahlqvist August Engel-
brecht
Olaus Petri 135-136, 165
Olavi Haakoninpoika, kuningas 89
Olavi Maununpoika, piispa 113, 1094
Olavi Pyhä, Norjan kuningas 99, 119
Oldenburgin suku 93
Olli, pakinoitsija ks. Nuorteva Väinö
Ollila Jorma 986
Olmari Yrjö 1094
Olof Häkansson 292
Olsson Hagar 1049
0'Neill Eugene 1059
Ordin Kesar 577-578
Orko Risto 1060
Orrman Elias 40, 84
Oskar, Preussin prinssi 757
Osmonsalo Erkki Kustaa 406
Ottar, kauppias 43
von Otter Sebastian 334
Ovidius 389
Oxenstierna, suku 93-94
Oxenstierna Axel 186-188, 193, 195-
196,198-199,203,223-224,232,253-
254,1019
Oxenstierna Bengt Gabrielinpoika 270
Oxenstierna Gabriel Bengtinpoika 196,
197
Oxenstierna Gabriel Gabrielinpoika 261
Oxenstierna Gabriel Gustavinpoika 196
Oxenstierna Jöns Bengtinpoika 94,1089
Oxenstierna Katarina Axelintytär 224
Paakkunainen Tuomas 241
Paarma Antti-Jukka (Jukka) 1094
Paasikivi Johan Gustaf (Juho Kusti) 751-
753, 754-759, 762-764, 766, 776, 822,
860-861, 867-869, 871,884, 886, 891,
898-899,909,918,926,928,933-935,
938-939, 941-952, 954-955, 963,
1090-1091
Paasio Rafael 960, 1091
Paasivirtajuhani 503-504,506,519, 1018
Paasivuori Matti 610, 704, 707, 714-715,

1132
HENKILÖHAKEMISTO
724, 754, 785
Paasonen Aladär 898, 941
Paasonen Heikki 623
Paatero Yrjö 1032
Paavali, apostoli 219, 374, 1039
Paavali, arkkipiispa 1094
Paavali, keisari 349, 356-357
Paavola Matti 459
Paavolainen Jaakko 743-744, 747-751,
774, 1054
Paavolainen Olavi 1050
Pacius Friedrich (Fredrik) 473, 680, 1025
Pajari Aaro 878
Pakkala Teuvo 570, 654-656, 664
Paldanius Henrik 314
Paimen Erik 1028
Paimen Ernst Gustav 568, 620-621, 629
Paimen Johan Axel 627
Palmgren Selim 681-682, 684
Palmstierna Erik 778
Palo Tauno 1059
Palola Ari-Pekka 113
Palolampi Erkki 941
Paloposki Toivo Johannes 64, 80-82,
290, 302-303, 1017
Panula Jorma 1074
von Pappenheim Gottfrid Heinrich 194
Paraske Mikiitantytär ks. Larin Paraske
Parland Oscar 1056-1057
Parpola Asko 33-34, 1023
Pasch Johan 389
Pasteur Louis 557
Paulaharju Samuli 12, 213, 247, 433,
450, 465, 632, 1020-1021
Paulig Bertel 734
Pechlin Carl Fredrik 341-342
Pehkonen Eero Yrjö 723
Pekkala Eino 942
Pekkala Mauno 934, 942, 944, 948,
1091
Pekkanen Toivo 808, 1045-1046, 1059
Pekkarinen Jukka 517
Peldan Gabriel 293-294, 364, 369
Pele (Edson Arantes do Nascimento)
841
Pelkonen Lauri Kustaa 504
Peltonen Matti 572
Peltonen Vihtori ks. Linnankoski Jo-
hannes
Peltonen-Palotie Leena 1031
Peltovuori Risto O. 881
Pentti, piispa 1094
Pergolesi Giovanni Battista 384
Perko Touko 911
Perttunen Arhippa 440-442
Perttunen Miihkali 632, 659-660
Pessi Ville 951
Pestalozzi Johan Heinrich 615
Petraeus Eskil 232, 258, 1094
Petrej Josef 387
Pettersson Lars 261, 297, 390, 1024-
1025
Petäjä Keijo 1063
Petöfi Sandor 1072
Picasso Pablo 1065
Pictorius Johannes 234
Pietari I Suuri 270-275, 277, 279, 287,
293, 356, 499
Pietari III 294-295
Pietilä Antti Jaakko 1034
Pietilä Raili 1063
Pietilä Reima 1063
Pihkala Erkki 517, 981-982, 984, 991
Pihkala Lauri 840
Pihkala Martti 808-809
Pihlajamäki Kustaa 842
Piilonen Juhani 727, 746-747
Piimänen Antti 390
Piimänen Mikael 390
Piltti Lea 1075
Pinello Nils Henrik 472
Pingoud Ernest 1072
Pinomaa (Gulin), Lennart 1039
Pipping Fredrik Wilhelm 451
Pipping Hugo Edvard 1026-1027
Pipping Hugo Rudolf (Rolf) 1022-1023
Pipping Knut 912, 924, 1026
Pippingsköld Josef Adam Joachim 558
Pirinen Kauko 56, 63, 69, 116, 124, 172,
179, 1016-1017, 1019
Pitkänen Kari 274, 836
Pitkänen Pauli 842-843
Pitkänen Pekka 1063
Planman Anders 363
Platon 712
von Plehwe Vjat eslav 587, 591, 595
Plomgren Thomas 291, 302
Pobedonostsev Konstantin 576, 582
Pohto Matti 451-452
Poijärvi Lauri Arvi Pellervo 942
Polva (Polviander) Anni 1058
Polvinen Tuomo 532, 583, 587, 706,
728, 762, 770
Poppius Abraham 443
Porkka Volmari 631
Porthan Henrik Gabriel 64, 328, 340,
342, 344, 347, 354-355, 363, 365-
370, 384, 387, 402, 437, 439, 620
Porthan Sigfrid 363
Posse Knut 99-100
Posti Lauri 1022
Pottier Eugene 575
Pouttu Pentti 176
Procope Hjalmar, runoilija 662
Prokofjev Sergei 1072
von Pufendorf Samuel 307, 361, 370
Puhakka Antti 354, 443
Pukanhaava Matti 455
Pulloi Elias 236
Pulma Panu 800
Pura (Puranpoika), suku 110-111
Puroma Albert 701
Pu kin Aleksandr 686
Putonen, suku 111
Puvis de Chavannes Pierre 672
Pylkkänen Ali 215
Pylkkänen Riitta 1020
Pynninen Juhana 452
Päivärinta Pietari 570, 601, 651
Pälsi Sakari 48, 191, 234, 540, 838, 1020
Pärmi Nikolai (Nikke) 818
Päätalo Kalle 1055-1056
Pöysti, suku 92
Quesnay Francois 322
von Qyanten Emil 500
Raa Hedvig Charlotte 663
Raappana Erkki 907, 925, 936
Raattamaa Juhani 643
Raekjöns124
Ragvald I, piispa 1094
Ragvald II, piispa 1094
Rahja Eino 718, 725, 738, 740, 786, 788,
853
Rahjajukka 713-714, 718, 725, 786
Raitio Väinö 1072-1073
Ramsay Henrik 917, 923, 938
Ramsay Johan Anders 384
Ramsay Wilhelm 626
Ramstedt Gustaf Johan 623
Rancken Gustaf 376
Rancken Johan Oscar Immanuel 633

1133
RangellJohan Wilhelm (Jukka) 898,900,
908, 938,1090
Rannanjärvi Antti 433
Rantamaa Antti J. 869
Rantamala Irmari ks. Lassila Maiju
Rantatupa Heikki 751
Rapola Martti 1022
Rasila Viljo 553,559,607,699, 726, 731-
732, 797, 1054
Rask Rasmus 450,467
Rasputin Grigori 702
Rauhala Urho 1003
Rautanen Martti 641
Rautavvaara Aulikki 1075
Rautavaara Einojuhani 1074
Rautio Heino Villiam (Wiljam) 786, 853
Rautio Katri 664
Ravel Maurice 1072
Ravenna Pia 1075
Ravila Johan Albert 842
Ravila Paavo 1022
Reger Max 1072-1073
Rehbinder, suku 416
Rehbinder Robert Henrik 405,411-415,
433, 438, 467
Rehn Elisabeth 998
Rehnskiöld Carl Gustaf 271-273
Reiher Arendt 269
Reiman Matthias 261
Rein Gabriel 502
Rein Thiodolf 619, 640, 674
Reinhardt Max 1058
Reinikka Tyko 938
Reissiger Friedrich August 682
Reitala Aimo 668-669, 1024, 1066
Rekola Aarne 1027
Relander Lauri Kristian 784-785, 792,
804, 812-815, 1090
Renkonen (Rengonpoika), suku 110
Renkonen (Streng) Werner Osvvald 1031
Renlund Karl Herman 671
Renqvist Alvar 637
Renqvist Henrik 459-461,515,641,1019
Rentola Kimmo 853, 946, 951-952
Renvall Gustaf 450
Renvall Heikki 588, 723-724, 738-739,
745, 761, 766
Renvall Pentti 127, 169, 179-180, 1017
Renvall Torsten Ture 551, 1094
Repin Ilja 675
Repo Antti 431
Retzius Anders 568
Reuter Jonatan 662
Reuter Odo Morannal 627
Reuterholm Gustaf Adolf 342-344
von Ribbentrop Joachim 865, 917, 923
de Richelieu Armand-Jean du Plessis
192
Rijf Jakob 379, 391
Rimpiläinen Olavi 1040
Ringbom Sixten 666, 672, 674, 1024
Rinne Joel 1059
Rinne Johannes Wilho 1094
Rinne Juhani 117
Rinta-Tassi Osmo 718, 727
Rintala Paavo 1056
Ripsaluoma Aukusti 635
Rissanen Juho 675
Ritavuori Heikki 771, 780
Ritola Juho 692
Ritola Viljo Eino (Ville) 841
Ritz Jakob 278
Roberts Michael 290
Rodin Auguste 676-677
Rodulf, piispa 67, 1094
Roering Maria Magdalena 446
Rogel Anna 375
Rogosin Kirilä 157
Roivas Lauri 293
Rokassovski Platon 504, 1090
Romanov Mikael ks. Mikael Romanov
Rommi Pirkko 567
Roosevelt Francis Delano 862, 911, 918
Rosasjohn 1025
Rosendal Mauno 621
Rosenlew Fredrik Wilhelm 536
von Rosenstein Nils 343
Ross Jakob 278
Roth Jakob Johan 398, 400
Rothovius Isak 227,232-233,254,366,
1094
Rousi Arne 425
Rousseau Jean Jacques 437,615,652,712
Rovio Kustaa 786, 853
Rudbeck Olof 258
RudbeckThure Gustaf 311,314,316-317,
323
Ruikka Olli 163
Runeberg Edvard Fredrik 318
Runeberg Fredrika Charlotta 445, 679
Runeberg Johan Ludvig 387, 398, 431,
443-446,472-474,624,648,658,676,
1024, 1054
Runebergjohan Wilhelm 558
Runeberg Walter 676
Ruokokoski Jalmari (Jali) 675
Ruotsalainen Paavo 455-458, 460-462,
659,1038, 1074
Ruotsalainen Sofia 457
Ruuth Martti 621
Ruuttunen Sigfrid 817
Ryselinjohn 1029
Ryti Risto Heikki 762,792,870-871,884-
886,891,895-902,908-910,912-913,
917-918,923,925-926,930-931,938-
939, 942, 1090
Ryömä Hannes 785
Räsänen Aino 1058
Räsänen Luuka 157
Röring Anders 385
Röring ks. myös Roering
Saalas (Sahlberg) Uunio 1030
Saarenheimo Kerttu 1050
Saari Ernst 744
Saarikoski Vesa 804
Saarinen Aarne 960
Saarinen Eero 668
Saarinen Eliel 667-668
Saarinen Veli 842
Sahlberg Carl Reinhold 470
Sahlbergjohn Reinhold 627, 1030
Sahlberg Uunio ks. Saalas Uunio
Sailo Nina 632
SajnovicsJanos 367
Saksa Aleksandr 43, 55, 82
Salamnius Matthias 260
Salin Johan Edvard (Eetu) 575,590,596,
713-716, 724, 748
Salkola Marja-Leena 711
Sallinen Erkki 293
Sallinen Tyko 675
Salmela Alfred 799
Salmela Hugo 738
Salmelainen Eino 1059
Salmenhaara Erkki 1071-1072
Salmenius Johannes 262
Salmiala Bruno 822
Salminen Ilmari 841
Salo Asser 811

1134 HENKILÖHAKEMISTO
Salo Aukusti 799
Salo Lauri Antinpoika 364
Salo Unto 24, 30, 32, 54
Saloheimo Veijo 103,144,200,205,209,
246
Salomaa Hiski 550, 1076
Salomies (Salonen), Ilmari 1019, 1094
Salonen Armas 1023
Salonen Juhana 390
Salonen Matti 390
Sammallahti Pekka 12, 36
Sandels Johan August 395-397, 399
Sandler Richard 855
Sarajas Annamari 165, 258, 364-365,
369, 388, 660, 1024
Sarajas-Korte Salme 673, 1024
Sario Leo 1015, 1027
Sarkia Kaarlo 1052
Sarpaneva Timo 1064
Sartre Jean-Paul 1059
Sauramo Matti 1029
Savolainen Olli 241
Savolainen Raimo 416
Saxa Karl 456
Saxbäck Fredrik Alfred 631
Saxelin Axel 1060
Scarin Algot 363
Schacht Hjalmar 852
Schaefer Petrus ks. Schäfer Petrus
Schauman Eugen 591-592, 1065
Schauman Frans Ludwig 502, 639, 641
Schauman Georg 620
Schauman Sigrid 1065
Scheffer Carl Fredrik 308,321-322,328,
332
Scheffer Ulrik 330-332
SchefferusJohannes 107, 366
Scheinin Arje 1032
Schildt Holger 637
Schildt Runar 1048
Schildt Wolmar Styrbjörn 450
von Schiller Friedrich 387, 663
Schjerfbeck Helene 672-673, 1065
Schleiermacher Friedrich 454
Schmidt Wolfgang 1019
Schopenhauer Arthur 656
SchoultzJ.D. 321
Schroderus Erik 258
Schröder Christian Friedrich 389
Schubert Franz 1072
af Schulten Maximus 558
Schultz Peter 221
Schumann Robert 473
Schvindt Theodor 622
Schybergson Ernst Emil 749
Schybergson Magnus Gottfrid 367, 620
Schybergson Per 528
Schäfer Petrus 238, 371
Schönberg Anders 327
Schönberg Arnold 1073
Scott Walter 445, 474
Sederholm Jakob Johannes 626, 779,
1029
Segersträle Lennart 1065
Seijari Juha 680
Selen Kari 855, 858, 862, 865
Selin Yrjö 1075
Seppänen Unto 520, 1046
Serafim, arkkipiispa 603, 1035, 1094
Serenius Jacob 311, 314, 316
Sergei, arkkipiispa 603, 1035, 1094
Serlachius Allan 749
Serlachius Gustaf Adolf 537
Sesemann Lydia 618
Setälä Emil Nestor 49,623,707,715,766,
1035-1036,1090
Setälä U.VJ. (Voitto) 1035
Setterberg Carl Axel 666
Seyn Frans Albert 604, 699, 701-702,
1090
Shakespeare William 475, 663-664
Shemeikka, suku 659
Shemeikka, Iivana (Jehkin Iivana) 679-
680
Sherrington Sir Charles 1031
Sibelius Aino 684
Sibelius Christian 557
Sibelius Christian Gustaf 682
Sibelius Johan Julius Christian (Jean)
659, 678-680, 682-684, 1025, 1057,
1071,1073-1075
Sibelius Ruth ks. Snellman Ruth
Sigismund, kuningas (Puolassa Sigis-
mundlll) 154,168-170,173-174,180,
183-184,189-190,192,199,1089
Sihvo Aarne 725, 734, 736, 768, 803-
804,816,857,936-937,945
Sihvo Hannes 1046
Sihvoi Matti 224
Siikala Anna-Leena 57, 1022
Siilasvuo Hjalmar 879,907,911,928-929
Siipi Jouko 800-801,837-839,843,845-
846,1026
Sillanpää Frans Eemil 572, 709, 723, 732,
746, 1045
Sillanpää Miina 610, 785, 791, 946
Siltala Juha 811
Siiven Simon 390
Simberg Hugo 674, 1064
Simberg-Ehrström Uhra-Beata 1064-
1065
Simo Hurtta ks. Affleck Simon
Simojoki Elias 780, 1034
Simojoki Martti 1094
Simonen Aarre 947, 957
Sinclair Malcolm 292
Sinisalo Antero 668
Sinisalo Taisto 960
Sinisalo Veikko 1059
Sipilä Arvo 1027
Sipilä Helvi 963
Sippola Matti 635
Sirelius Uuno Taavi 622
Siren Johan Sigfrid 966, 1062
Siren Kirsi 432
Sirola Yrjö 610, 713-714, 721, 724, 728,
743, 786, 853
Sissonen Simana 441-442
Siven Hans (Bobi) 777, 781
Sjögren Anders Johan 439, 467-468
Sjöstrand Carl Eneas 471, 676
Sjöström Frans Anatolius 666
Skalla-Grimsson Egill 433
Skog Emil 956-957
Skytte Martti 136, 140, 142, 1094
Slang Eerik Klaunpoika 194
Slotte Carl Johan 579, 662
Slotte Mathias Alexander 662
Slotte Olof 212
Smith Adam 207, 312
Snellman Johan 385
Snellman Johan Niklas 385
Snellman Johan Vilhelm 414, 445-449,
498,500,511-513,517,519,524,555,
562,568-569,586,615-616,619,622,
649, 677, 1026
Snellman Ruth 1059
Sofia Magdalena, kuningatar 332
Sohiman August 569
Sohlström Gösta 682

1135
Soikkanen Hannu 417, 610, 710-711,
745, 785, 787, 807
Soikkanen Timo 822-823
Soini Oiva 1075
Soininen Arvo Mikael 103, 105, 142,
301, 347, 523, 529, 552-553
Soininen Mikael 799
Soisalon-Soininen Eliel 595
"Soitto-Sanna" ks. Östermark Sanna
Sola Wäinö 1075
Soldan Tilly 659
Soldan-Brofeldt Venny 452, 659
Solntsevv Sergei 1035
Solzenitsyn Aleksandr 965
Sonck Lars 639, 667-668
Sorolainen Eerik Eerikinpoika 232, 251,
257, 1094
Sorsa Kalevi 961-962, 972, 1091
Sostakovits Dmitri 1073
Sparre Erik 154, 168, 180
Speitz Hartikka 257
Spener Philipp Jakob 237, 374
Speranski Mihail 405, 408-411, 418
de Spinoza Benedictus (Baruch) 619
Spohr Ludwig 473
Spoof Karl Johan 398-400
Spora, suku 110-111
Sprengtporten Göran Magnus 322,
327-328, 333-337, 339, 395, 397,
405, 408, 410, 620, 717, 1017, 1090
Sprengtporten Jakob Magnus 322, 325
Springer Christopher 302
Stackelberg Wolmar Adolf 278
Stahovits Mihail 1090
Stalin Josif 714, 728, 783, 786, 853-855,
861-871, 878, 886-887, 890, 894-
895, 900-902, 905, 910, 912-913,
918-921, 925, 932, 935, 939, 943-
946, 949-952, 960
Standertskjöld-Nordenstam Herman 600
Stanislavski Konstantin 1058-1059
von Stedingk Curt 339, 394
Stefan Larsinpoika 115
Stefanus, marttyyri 119-120
Stein Boris 863
Steinheil Fabian 412, 431, 1090
Sten Turenpoika, linnanpäällikkö 86-87
Stenbock Ebba Kustaantytär 168
Stenbock Katariina ks. Katariina (Sten-
bock), kuningatar
Stenbäck Josef 666-667, 671
Stenbäck Lars ks. Kivekäs Lauri
Stenbäck Lars Jacob 456
Stenhagen Petter 311-312
Stenius Isak 397
Stenman Gösta 673
Stenroos Albin 841
Stenroth Otto Eliel 755
Stenvall Alexis ks. Kivi Aleksis
Stiemkors, suku 111
Stiemstedt Carl Johan 293
Stiernsträle Magnus 274
Stigell Robert 678
Stjernschantz Beda 673
Stjernschantz Johan 274
Stjemvall-Walleen Carl Emil Knut 501-
502, 565
Stodius Martin 254
Stolypin Pjotr 603-606
Stormbom Nils-Börje 1057
Strandheim Jakob 350
Strauss David Friedrich 497-498, 566
Strauss Richard 1072
Stravinski Igor 1072
Streng Emil Edvard 1090
Streng Werner Oswald ks. Renkonen
Werner Osvvald
Strömberg Gottfrid 540
Strömer Emmy ks. Achte Emmy
Strömmer Aarno 1026
Stuart Anders 185
Stuart Carl Magnus 271-272
Sture Erik Svantenpoika 152
Sture Nils Svantenpoika 151-152
Sture Sten (vanhempi) 94-95, 99-100,
113, 134, 1089
Sture Sten (nuorempi) 95, 148, 1089
Sture Svante Steninpoika 152
Stählberg Ester 815
Stählberg Kaarlo Juho 568, 606, 609,
700, 716, 757, 764-765, 770-771,
773- 774, 777, 780, 789, 791, 802,
804, 815- 816, 823, 837, 1017, 1067,
1090
Stälarm Arvid Erikinpoika 180 -181,
184
Stälhandske Torsten 194-195
Suhola Johannes 122
Suihkonen Paavo 62-63
Suikkanen Tuomas 390
Suiski Vasili ks. Vasili Suiski, tsaari 185
Sukselainen Vieno Johannes 1091
Sundblom Julius 779
Sundwall Johannes 621
Sunilajuho Emil 816, 839, 1090
Suolahti Gunnar 164, 250, 621, 1018-
1019, 1026
Suolahti Jaakko 1019
Suomalainen Esko 1030
Suomalainen (Finno) Jakob 164, 259
Suomalainen Kari 1067
Suomi Juhani 955
Suomi Viljo 389
Suonio ks. Krohn Julius
Suonperä Jaakko 390
Suorsa Yrjö 227
Suurpää Lauri 1094
Suvanto Pekka 1019
Suvanto Seppo 50, 64, 66, 88, 93, 108,
111, 1017
Suviranta Bruno 1026
Swan Anni 658, 1052-1053
Svante Nilsinpoika (Natt och Dag) 95,
1089
Svenonius Enevald 255
Svento (Sventorzetski) Reinhold 944
Sverker (vanhempi), kuningas 65
Sverker Kaarlenpoika, kuningas 1089
Sverkerin suku 66, 68
Svet nikov Mihail 736
Svinhufvud Ellen 699
Svinhufvud Pehr Evind 588, 604-606,
699, 702-703, 716, 719, 721, 724,
738- 739, 754-755, 757-759, 762-
764, 766, 773, 783, 785, 791-792,
797, 813-817, 823-824, 838, 854-
857, 974, 1017, 1067, 1089-1090
Svärd, suku 111
Syrjä Vilho 617
Syvähuoko Jalo N. 542
Särestöniemi Reidar 1066
Särkelä Eveliina 676
Särkilahden suku 111
Särkilahti Maunu Niilonpoika 113, 116,
118, 129, 136, 1094
Särkilahti Pietari 136
Särkkä Toivo 1060
Söderborgjuliana 375
Södergran Edith 1048-1049
Söderhjelm Alma 359, 621
Söderhjelm Johan Otto 944, 946
Söderhjelm Werner 624

1136 HENKILÖHAKEMISTO
Söderhjelm Werner 624
Söderhjelm Werner Woldemar 586,
625
Söderström Werner 637
Taavitsainen Jussi-Pekka 12, 46, 50, 55
Taimi Adolf 704, 706, 714, 721, 724-
725, 740, 853
Tainio Taavi 575, 590, 592-593, 610,
714, 724, 748, 787
Takanen Johannes 676
Tallgren Aarne Mikael (Mikko) 49, 1020
Tallqvist Knut Leonard 623
Taive Ilmar 922, 1021
Talvela Martti 1075
Talvela Paavo 780, 876, 878, 905, 922-
923
Talvio Maila 656, 854
Tammelin Lars 365, 1094
Tammelinus Gabriel 258
Tammelinus Lauritsa ks. Aboicus Lau-
ritsa
Tammisalo Eero 1032
Tanner Johan Alfred 702, 1076
Tanner Väinö 610, 704, 707, 710-711,
714, 751, 766, 776, 785, 787-788, 791,
807, 813, 815, 821-825, 838, 858-
859, 867, 869, 871, 884-886, 891,
894-895, 900-902, 908-909, 917-
918, 923, 925-926, 930-931, 934,
938, 948, 956-957, 960, 1090
Tanttu Erkki 1067
Tapio Riita 217-218
Tapiovaara Nyrki 1060
Tarjanne Onni 668
Tarjanne Toivo 938
Tarkiainen Kari 162, 205, 466, 661
Tarkiainen Viljo 661, 1023
Tarkka Jukka 934
Tastula Kalle 680
Tavast, rälssisuku 111
Tavast Arvid Henrikinpoika 180
Tavast (Tavaststjerna) Eerik 256
Tavast Iivar Arvidinpoika 177, 180
Tavast Maunu Olavinpoika 92-93, 102-
103, 112-113, 115, 118, 1094
Tavast Olavi Niilonpoika 92
Tavaststjerna Eerik, tuomari ks. Tavast,
Eerik
Tavvaststjerna Erik, professori 1025
Tavaststjerna Karl August 655
Taxell Lars Erik 1027
Teemu, pakinoitsija ks. Leino Eino Te-
gengren Helmer 1021
Teliin Anders 377
Teljo Jussi 408, 507, 1026
Tengström Fredrika, ks. Runeberg Fred-
rika
Tengström Jacob 354-355, 366, 383-
386, 401-402, 409, 454, 466-467,
472, 691, 1094
Tengström Johan 354
Tengström Johan Jacob 437, 446, 448
Tenisov Anni 632
Teperi Jouko 434
Teppoinen Tuomas 156
Terhi Kaarlo 609
Terserus Johannes 232, 236, 366, 1094
Tervapää Juhani ks. Wuolijoki Hella
Tervasmäki Vilho 882
Tervonen Reko 268
Teräs Kari 574
Tessin Carl Gustaf 291, 296
Tet, pakinoitsija ks. Bergroth Kersti
Tetjakov, karjalaispäällikkö 81
Thesleff Ellen 673-674, 1065
Thesleff Hjördis ks. Ravenna Pia
Thesleff Thyra Elisabeth 673
Theslöf Gösta 726
Thomas, dominikaanikanttori 125
Thunberg Clas 842
Thörnell Olof 855, 881
Tiainen Olli 397
Tigerstedt Eric 626
Tigerstedt Robert 558, 750-751
Tiililä Osmo 1039
Tiitus, pakinoitsija ks. Kivinen Ilmari
Tikkanen Eino 1051
Tikkanen Paavo 450, 512
Tilas Daniel 315
Til-Landz Elias 255
Tilly, kreivi (Johannes Tzerclaes) 193
Timgren Ellen ks. Svinhufvud Ellen
Timosenko Semjon 882
Tiuri Martti 1029
Togo Heihachiro 594
Toivonen Niilo Johannes 1028
Toivonen Yrjö Henrik 49, 1022
Tokoi Antti 236
Tokoi Antti Oskari 704, 706-707, 709-
711, 713-714, 724, 727-728, 761-
762, 1090
Toll Florus 395
Toll Johan Christopher 322-323, 332,
334, 342
Tolstoi Lev (Leo) 599, 635, 645, 652-
654, 1016
Tommila Päiviö 365, 408, 412, 449, 451,
637, 1019
Topelius Zacharias, vanhempi 368, 439,
448
Topelius Zacharias (Zachris), nuorem-
pi 193, 195, 436, 448, 469, 473-476,
480, 500, 502, 512, 532, 563, 569-
570, 620, 663, 679, 755
Toppelius Mikael 389, 439
Torenberg Carl 383
Torgils Knutinpoika 81-82
Tornberg Matleena 170, 207, 224, 298
Toroll Taavetti 339
Torppa Yrjö 1054
Torstensson Lennart 191, 193, 195
Tott, suku 93-94, 166, 256
Tott Eerik Akselinpoika 95, 99
Tott Tönne Erikinpoika 133
Tott Äke Akselinpoika 94
Tott Äke Henrikinpoika 190, 220-221,
256
Trana Eerikki Antinpoika ks. Eerikki
Antinpoika
von Troil Samuel Werner 1090
Trolle Gustav 95, 135
Trotski Lev 712, 770, 783
Truman Harry S. 943
Triistedt Otto 540
Tsehov Anton 686, 1058-1059
Tsernysev Grigori 356
Tsitserin Georgi 788
Tudeer Sten Carl 586-587, 1090
Tuderus, suku 164
Tuderus Gabriel 234
Tuhatsevski Mihail 853
Tukiainen Aimo 748, 1068
Tulenheimo Antti 1090
Tulindberg Erik 384
Tulio Teuvo 1060
Tuneld Eric 366
Tuomaala Martti Filpunpoika 176-177
Tuomas, piispa 68-70, 717, 1074, 1094
Tuominen Oiva 1030
Tuomioja Sakari 948, 1091
Tuompo Wilho Einar 908-909
Tuoriniemi Elias 443

1137
Turkia Matti 724, 748, 786
Turpeinen Oiva 206, 281, 524-525, 701
Turtiainen Arvo 1047
Turtola Martti 855
Tveite Stein 881
Tyrgils Knutinpoika ks. Torgils Knutin-
poika Tähtelä Kalle 721
Törmänen Vilho Edvard 1072
Törngren Adolf 588
Tömgren Ralf 1091
Törnqvist Onni ks. Tarjanne Onni
Uhde Ferdinand 427
Uino Sylvi, ks. Kekkonen Sylvi
Uksila Hannes 700, 721, 724, 748
Ulf Fase, jaarli 69-70
Uljanov Aleksandr Iljits 595, 703
Uljanov Vladimir Iljits ks. Lenin Vla-
dimir Iljits
Ulriika Eleonora (vanhempi), kuninga-
tar 270
Ulriika Eleonora (nuorempi), kuninga-
tar 280, 286, 1089
Ulstadius Lars 237-238
Untola Algoth ks. Lassila Maiju
Uosikkinen Martti 842
Uotila Kari 113
Ursin Martti 228
af Ursin Nils Robert 575, 610
Ustinov Dmitri 964
Utriainen Pekka 97
Uusikartano Juho 459
Vaala Valentin 1060
Vaara Elina 1050
Vaarama Antero 1030
Vaasa (Vasa), suku 93, 148
Vaasa Kettil Karlinpoika 94
Vaasa Krister Nilsinpoika 93
Vaasa Kustaa Eerikinpoika ks. Kustaa I
Vaasa Vaasa Sigrid Eerikintytär 190
Vaasan Jaakkoo ks. Ikola Jaakko Oskari
Wacklin Isak 389
Wacklin Sara 445
Wahlforss Wilhelm 831
Wahren Axel Wilhelm 427
Vahtola Jouko 47, 58, 62-63, 108, 761,
1022
Vainio-Korhonen Kirsi 349, 352
Vala Katri 1050, 1052
Valdemar, Ruotsin kuningas 77, 1089
Valdemar Atterdag, Tanskan kuningas
86-87, 89
Valdemar Maununpoika, herttua 82
Walden Juuso 966
Walden Rudolf 726, 769, 813, 831, 838,
886, 891, 896
Valkama Leevi 655, 658
Valkonen Markku 670, 675
Walleen Carl Johan 411-413
Wallenbergjaakko 376
Wallenius Kurt Martti 815-816 , 879
von Wallenstein Albrecht 193, 1019
Wallgren Axel 1031
Vallgren Ville 676-677
Wallin Georg August 468-469, 623
Wallin Väinö ks. Voionmaa V.
Vallittu, karjalaispäällikkö 87
Wallquist Olof 338
Valpas Edvard 590, 610, 713, 724, 728,
748, 786
Valpas Risto 278
Valsta Tapani 1075
Waltari Mika 1050, 1053-1054, 1058
Valtonen Hilja 800, 1058
Valve Väinö 735
Vanhanen, Matti 1091
Wanne Kerttu 1075
Vanni Sam 1066
Vanninen Tuomas 241
Vannovski Pjotr 579
Warelius Antero 450
Vares Vesa 600, 732, 757
Waris Heikki 430, 559, 1026
Varjonen Unto 934
Wasastjernajarl 1027-1028
Washington George 333
Vasilenko Sergei 1073
Vasili Suiski, tsaari 185
Vasu Iisakki 376
Wechter Esaias 353
Wecksell Josef Julius 475
WefVar Jakob Edvard 633
Wegelius Johan 373, 457, 643, 1019
Wegelius Martin 680-682
Vegetius 866
Weissauer Ludwig 896
Veltjens Josef 896
Vennamo Veikko 957
Vennola Juho Heikki 770, 776, 782,
1090
1137
Vesainen Pekka 158
Westerholm Victor 669-670, 675, 1024
Westerlund Börje 986
Westermarck Edvard Alexander 619—
620, 779
Westermarck Nils 1027
Wetterhoff Fredrik (Fritz) 700
Wetzer Martin 736, 738
Wexionius Mikael 255
Vhael Bartholdus 260, 278-279, 364,
369
Wichmann Yrjö 623, 629
Wideman Lydia 1080
Viereggen Dietrich 88
Vihavainen Timo 965
Wihuri Antti 1015
Wihuri Jenny 1015
Wiik Karl Harald 724, 787, 807, 821-
822, 895, 908, 933
Viita Lauri 1055, 1059
Wijkman Casper 311, 316
Wikar Henrik Jakob 361-362
Vikar Matts 212
Vikstedt Toivo (Topi) 777, 1067
Wikström Emil 664, 677
Vikström John 1037, 1094
Wilbrandt Christian 261
Wilcox Thomas 373, 456
Wildeman Arvid Tönnenpoika 184-185
Vilhelm II, Saksan keisari 698, 757,
763
Viljanen Lauri 650, 1024, 1050
Wilkama (Wilkman) Karl Fredrik 736-
738, 741, 804
Vilkuna Kustaa 46, 49-50, 82, 161, 911,
955, 1015, 1020
Vilkuna Kustaa H J. 209
Wilkuna Kyösti 660, 664
von Willebrand Ernst Gustaf 402
von Willebrand Märta ks. Blomstedt
Märta
Villstrand Nils Erik 215, 229
Wilson Woodrow 777
Winter, suku 164
Winter Maila ks. Talvio Maila
Vionoja (Laine) Veikko 1066
Wirilander Kaarlo 298, 455, 1018
Wirkkala Tapio 1064
Virkkunen Matti 961
Virolainen Johannes 957, 962, 970,
1091

1138 HENKILÖHAKEMISTO
Virrankoski Lauri Kustaa 811
Virtanen Artturi Ilmari 830, 945, 1028
Virtanen Keijo 550
Virtaranta Pertti 122, 883, 1010-1011,
1021-1022
Witte Herman 1094
Witte Sergei 584-585
Wittelsbach, suku 92
Wittenberg Arvid 194, 199, 223
Wittgenstein Ludwig 1016
WittingRolf891,896,917
Vogel Vladimir 1073
Voionmaa Väinö 45, 621, 776, 886, 1018
Volanen Eeva-Kaarina 1059
Wolf, Hugo 1072
Wolff Christian 307-308, 370
WolffEugen585,588
Voltaire 307-308, 371
Wrangel Carl Henrik 292
Wrangel Didrik 256
Wrangel Karl Gustaf 193
Wrede, suku 224, 245, 251
Wrede Fabian 244
Wrede Heinrich 224
Wrede Johan 474
Wrede Karl 224
Wrede Kasper 224
Wrede Rabbe Axel 625, 705
von Wright Ferdinand 470-471, 675
von Wright Georg Henrik 1016
von Wright Magnus 470-471
von Wright Viktor Julius 572-573, 575
von Wright Wilhelm 470-471
Wuolijoki Hella (Juhani Tervapää) 942,
1058-1059
Wuolijoki Sulo 728
Wuolijoki Wäinö 610, 704, 714, 785
Vuolteen suku 180
Vuorela Toivo 1020
Vuorenmaa Anssi 882
Wuori Eero Aarne 928, 934, 943
Vuorimaa Artturi 816
Wuorinen Aimo 348
Vysinski Andrei 943
Väisälä Vilho 1028
Väisälä Yrjö 1028
Välisalmi Heikki 715
Vääräojan (Väärnojan) Kati 631
Ylikangas Heikki 179,181,432-433,462
Ylppö Arvo 800, 1032
Yrjö-Koskinen Aarno Armas Sakari 783,
854
Yrjö-Koskinen Georg Zacharias (Yrjö
Koskinen) 113,178-179,336,512-514,
548,565-568,570,578,583,586-587,
620, 625, 650, 660, 1017
Yrjölä Paavo 841
Zakrevski Arseni 414, 1090
Zdanov Andrei 854, 932, 935, 944, 952
Zetterberg Seppo 591
Ziden Jakob Henrik 445
Zilliacus Henrik 1023
Zilliacus Konrad Viktor (Konni) 591,595
von Zinzendorf Nicolaus Ludwig 372-
373
Zola Emile 652
Äkerblom Matti 390
Äkesson Otto 789
Äström Anna-Maria 476
Äström Emma Irene 618
Äström Sven-Erik 360, 1018-1019
Äimä Antti 256
Äyräpää Aarne 1020
Äyräpää Matti Anselm 558
Öhmann Emil 1023
Öhquist Harald 876, 878
Österman Hugo 857, 876
Östermark Susanna (Sanna) 679