Sysällys
1. 2500 eKr. METSÄ PALAA
Sisämaan metsästäjät
2. 500 eKr. PITKÄ TALVI
Kaalin kraatteri
3. 850. VAINOVALKEAT
Vanajan kaupunki
4. 1155. LALLIN TYTÄR
Ristiretket Suomeen
5. 1280. VIIMEINEN TIILI
Tiilenlyöjiä ja muurarimestareita
6. 1352. MUSTA SURMA
Luostarin puutarha
7. 1580. KARHUNHAMMAS
Savusauna
8. 1597. NUIJAMIESTEN YÖ
Linnaleireistä petoksiin
9. 1632. TAISTELUSOITTO
Hakkapeliitat
10. 1680. HÄPEÄPENKKI
Noitavainoja
11. 1716. KOIRANKUONOLAISIA
Koivuja tähti
12. 1774. SUSIKIVI
Viaporin rakentaminen
13. 1796. MYRSKYN SILMÄSSÄ
Tervahauta
14. 1808. HÄPEÄN PÄIVÄ
Vänrikki Stoolin tarinat
15. 1827. TUHKA TUULEEN
Turun paloja uusi Helsinki
16. 1842. SATA KYNTTILÄÄ
Lapset töissä
17. 1854. ENGELSMANNIT TULEVAT!
18. 1864. MARKKINAMARKKA
Makiaa mahan täydeltä
19. 1868. VIIMEINEN LEIVÄNPALA
Kerjäläisiä ja kulkutauteja
20. 1875. HÖYRYHEVOSELLA PIETARIIN
Maailman toiseksi suurin suomalaiskaupunki
21. 1881. SURMAKOSKEN RUUHKA
Tukkilaiset
22. 1886. KIELLETTY KIRJA
Pikajalka eli velosipedi
23. 1896. AMERIKKAAN
24. 1902. SALAISUUS
Aselaiva John Grafton
25. 1907. VIIVA MEIDÄN ÄIDILLE
Ensimmäisen eduskunnan naiset
26. 1915. TUNNUSSANA: TULITIKKU
Jääkäripataljoona 27
27. 1918. PALELTUNEET PERUNAT
Leijonalippu vai siniristi
28. 1928. PIIKKIMATTO
Markus-sedästä kouluradioon
29. 1932. AJOLÄHTÖ
Pesäpallon juuret
30. 1939. EVAKKOON
Karjalan evakot
31. 1944. SUKLAATA, BITTE
Lapin sota
32. 1952. KUNNIAKIERROS
Olympiainnostusta
33. 1969. MOPOLLA KUUHUN
Avaruuden valloitus
34. 1975. IHAN OIKEEKEKKONEN
Suuri koulu-uudistus
35. 1988. ABBA JEE
Musiikin kuuntelun historiaa
36. 2000. YSTÄVÄMME ALI
Vastaukset
Hakemisto

Автор: Kaakinen J.   Kuisma J.   Manninen K.  

Теги: suomen kieli   lastenkirjallisuus  

ISBN: 951-1-20284-7

Год: 2008

Текст
                    SUOMEN LASTEN HISTORIA
Jussi Kaakinen Juha Kuisma Kirsti Manninen
Jussi Kaakinen
Juha Kuisma
Kirsti Manninen
SUOMEN
LASTEN
HISTORIA
SUOMEN LASTEN HISTORIA On
ainutlaatuinen sukellus
menneiden sukupolvien elämään. Sen
vauhdikkaat tarinat herättävät
historian tapahtumat eloon
uudella, jännittävällä tavalla.
Ne kertovat, mitä tapahtui, kun
meteoriitti pimensi auringon
eikä pitkä talvi tuntunut
päättyvän koskaan. Ne paljastavat,
kuinka Turun paloa yritettiin
sammuttaa ja miten
nälkätalvena kohdeltiin kerjuulle
lähteneitä sisaruksia.
Nuorten sankarien mukana
purjehditaan tervalastissa
Tukholmaan ja matkustetaan
höyryhevosella Pietariin,
päästään Helsingin olympialaisten
puukatsomoon ja tutustutaan
turvapaikan hakijoihin. Pitkin
matkaa tutuiksi tulevat lukuisat
historian henkilöt Lallin
tyttärestä ja Viaporin valloittajista
pikkulottiin ja Kekkoseen.
OTAVA
OTAVA


SUOMEN LASTEN HISTORIA
Jussi Kaakinen Juha Kuisma Kirsti Manninen SUOMEN LASTEN HISTORIA OTAVA «890 Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
Z sivu 12 PITKÄ TALVI • Kalevalan suuri tammi • Kaalin kraatteri 1 sivu 6 METSÄ PALAA • Vasarakirveskansa • Sisämaan metsästäjät 3 sivu 18 VAINOVALKEAT • Viikingit •Vanajan kaupunki 4. sivu 24 LALLIN TYTÄR • Lalli ja piispa Henrik • Ristiretket Suomeen .sivu 30 5 VIIMEINEN TIILI • Suomalaisten vanhat linnat • Tiilenlyöjiä ja muurari- mestareita 9. sivu 54 TAISTELUSOITTO • Kolmikymmenvuotinen sota • Hakkapeliitat 10 sivu 60 HÄPEÄPENKKI • Turun akatemia • Noitavainoja 8 sivu 48 NUIJAMIESTEN YÖ • Nuijasota • Linnaleireistä petoksiin 1 sivu 42 KARHUNHAMMAS • Kaskiviljely • Savusauna 11 sivu 66 KOIRANKUONOLAISIA • Isoviha ja piilopirtit • Koivuja tähti 6 sivu 36 MUSTA SURMA • Keskiaikainen Turku • Luostarin puutarha 12 sivu 72 SUSIKIVI • Isojako •Viaporin rakentaminen 13 sivu 78 MYRSKYN SILMÄSSÄ • Tervametsästä Tukholmaan • Tervahauta 14 15 sivu 90 TUHKA TUULEEN • Heinälatoja ja peltikattoja •Turun paloja uusi Helsinki .sivu 84 HÄPEÄN PAIVA • Viaporin antautuminen •Vänrikki Stoolin tarinat 16 sivu 96 SATA KYNTTILÄÄ • Koskivoimaa • Lapset töissä
28 ..sivu 168 PIIKKIMATTO • Kieltolaki • Markus-sedästä kouluradioon 27. ...sivu 162 PALELTUNEET PERUNAT • Punaiset ja valkoiset • Leijonalippu vai siniristi 26 sivu 156 TUNNUSSANA: TULITIKKU • Partiopoikia vai jääkäreitä • Jääkäripataljoona 27 34 sivu 204 IHAN OIKEEKEKKONEN • Kekkosen elämä ja teot • Suuri koulu-uudistus 33 sivu 198 MOPOLLA KUUHUN • Näköradiosta Suomen Televisioon • Avaruuden valloitus 29 sivu 174 AJOLÄHTÖ • Suojeluskunnat ja lotat • Pesäpallon juuret 25 sivu 150 VIIVA MEIDÄN ÄIDILLE • Säädyistä eduskuntaan • Ensimmäisen eduskunnan naiset 30....sivu 180 EVAKKOON • Talvisota • Karjalan evakot 24 SALAISUUS .sivu 144 • Suuri adressi • Aselaiva John Grafton 31 sivu 186 SUKLAATA, BITTE • Pula-aika ja sään- nöstelykupongit • Lapin sota 23 sivu 138 AMERIKKAAN • Suomalaiset Amerikassa ja ympäri maailmaa 22 ...sivu 132 KIELLETTY KIRJA • Lukutupa ja kirjakaappi • Pikajalka eli velosipedi 36 sivu 216 YSTÄVÄMME ALI • Pakolaiset Suomessa 17...Sivu 102 ENGELSMANNIT TULEVAT! • Oolannin sota 21 sivu 126 SURMAKOSKEN RUUHKA • Tukin tie • Tukkilaiset 32 sivu 192 KUNNIAKIERROS • Kisat joita ei tullutkaan • Olympiainnostusta 20 sivu 120 HÖYRYHEVOSELLA PIETARIIN • Suomen rautatieverkosto • Maailman toiseksi suurin suomalaiskaupunki 35 ABBA JEE .sivu 21G • Siirtolaiseksi Ruotsiin • Musiikin kuuntelun historiaa 18 sivu 108 MARKKINAMARKKA • Messuja ja markkinahumua • Makiaa mahan täydeltä 19 sivu 114 VIIMEINEN LEIVÄNPALA • Pieni jääkausi • Kerjäläisiä ja kulkutauteja Mittakaava: 1 vuosi 10 vuotta 100 vuoden valein 1 000 vuoden välein
1. Metsä palaa esi oli niin kylmää että henki salpautui, mutta Avikki puri hammasta ja kahlasi syvemmälle. Jo tuntui jalan alla liukas savi. Kun tyttö kumartui kaapaisemaan sitä kumpaankin käteensä, hän tiesi löytäneensä oikean poukaman. Täältä Savilahdesta oli Emo savensa hakenut ja siitä muovannut ne suuret ruukut, joita kuljetettiin heimon mukana leiristä toiseen. Kaiken oli Emo selittänyt Avikille tarkkaan, mitenkä piti pohja tehdä riittävän vahva ja suippo, jotta ruukku seisoi kivien välissä tukevasti eikä kaatanut kallista ruokaa maahan. Oman kalanluisen savikampansa oli Emo työntänyt Avikin käteen, kun jo makasi kodassa nahkasten alla eikä enää jaksanut puhua. Seuraavana yönä oli Emo kuollut eikä Avikilla enää ollut ketään... Samassa Peni haukahti terävästi rantakaislikon takana. - Peni! Tänne! Avikki korotti ääntään, mutta koira ei totellut, haukkui vain ja alkoi vinkua peloissaan. Ei auttanut muu kuin kahlata takaisin rantaan, vaikkei savea ollut vasta kuin pari kimpaletta. Juuri kun Avikki oli saanut nahkavaippansa pujotettua viluisen vartensa peitoksi, Peni ryntäsi ryteiköstä hänen luokseen ja käpertyi läähättäen tytön jalkojen juureen. - Peni, mokoma, Avikki alkoi torua mutta tunsi samassa savun hajun ja kyyristyi nopeasti koiran viereen. Savu tiesi vaaraa, vieraita tulia. Kirveisistä puhuivat heimon miehet tulilla, niistä jotka tappoivat puut pystyyn, veivät kalat vesistä ja riistan metsistä. Ukkosen poikia ne olivat, salamaniskijöitä. Avikki kurottui sieppaamaan savipussin kaulaansa. Varovasti hän lähti hiipimään takaisin kohti niemennokkaa, josta pääsi vesikiviä myöten kahlaamaan omalle rannalle. Mutta Peni ei seurannutkaan emäntäänsä vaan jäi uikuttaen paikoilleen. Äkkiä kaikki peittyi sankkaan valkoiseen savuun, kaislikko, Avikki ja Peni. Kun tuuli hetkeä myöhemmin pyyhkäisi savuverhon syrjään, kuului tulen rätinä jo selvästi, ja niemennokassa loimottivat korkeat liekit. Metsä palaa! Koko niemi oli tulessa! 6
Yskien ja silmät savusta kirvelien Avikki lähti juoksemaan kohti rantaa ja vettä. Peni seurasi perässä, mutta hetken vesirajassa vinguttuaan se kirmasikin rantaa pitkin yhä kauemmaksi, eikä Avikin auttanut muu kuin seurata koiraansa. Tuuli painoi jälleen savun juoksijoiden niskaan. Avikki kompastui ja teloi polvensa johonkin terävään. Veri valui pitkin säärtä, kun hän jatkoi nilkuttaen pakoaan. Sarvekas nosti laiskasti päätään ja vilkaisi kupeensa yli lahden toiselle puolelle, mistä tuuli toi kaskisavun hajua. Juurista suututti kaikki, lehmät ja koko tämä typerä paimentaminen. Jurva ja Turo olivat päässeet isän ja muiden miesten mukana kaskitulta polttamaan, mutta hänet oli komennettu tänne lahden toiselle puolelle lehmien turvaksi, karhuja vastaan muka ja muita metsän petoja, joita tuli ajoi liikkeelle. Samassa Sarvekas päästi äänekkään mylvähdyksen. Se seisoi sarvet tanassa tuijottaen heinikkoon. Käärmekö siellä oli vai kärppä? Keihästä puristaen Juuris juoksi lehmien luokse eikä ensin ymmärtänyt, mikä otus se oli, jonka lehmät olivat sarviensa keskelle saartaneet. Vasta kun takkuinen karvakasa päästi äkeän haukun, Juuris tajusi, että se oli koira. Karkaa vielä Sarvekkaan päälle ja puree turpaan! Juuri kun Juuris oli viskaamaisillaan keihään kohti koiraa, kuului kimakka huuto alhaalta kaislikon reunasta. - Peni! Lehmät kavahtivat kauemmas, kun savinen otus syöksyi niiden välistä ja heittäytyi koiran suojaksi. Vetehinenkö? Pelko kouraisi Juuriksenkin sydänalaa mutta keihästään hän ei laskenut. Ei otus mikään veden elävä ollut, poika tajusi, kun se alkoi huutaa ja itkeä korkealla äänellä. Tyttö se oli, pieni ja kitukasvuinen, tumma tukka savessa ja toinen jalka veressä. Jokin karvainen nahkavaippa sillä oli yllään, ja kaulassa roikkui nahkapussi, sekin märkä ja likainen. Varovasti, kuin olisi metsän eläintä kesyttänyt, Juuris lähestyi tyttöä ja ojensi kätensä, kämmenpuoli ylöspäin, ettei toinen säikähtäisi. Koira murisi ja näytti hampaitaan mutta piiloutui emäntänsä jalkoihin. -Tule, poika sanoi ja kosketti tytön käsivartta, jonka tämä oli nostanut suojak- seen kuin lyöntiä peläten. - Ei tarvitse pelätä. Kaskelta leviävä savu sai lehmät levottomiksi, ja ne lähtivät kulkemaan perätysten kotia kohti. Juuris tarttui tytön käteen ja auttoi hänet pystyyn. Kun saavuttiin mäen päälle, Avikki lysähti kivikkoon ja jäi siihen makaamaan. Peni yritti nuolla tytön kasvoja mutta väistyi vingahtaen, kun muukalainen polvistui Avikin viereen. Mitä se sanoi? Avikki siristi silmiään. Kipu tykytti polvessa. Outoja ääniä, sihahduksia ja korskahduksia kuului pojan suusta. Avikki ravisti päätään ja pyysi, että poika jättäisi hänet tähän ja menisi menojaan. 7
Poika ei ymmärtänyt vaan tempaisi tytön olkapäälleen kuin vasta-ammutun peuranvasan. Avikki ei jaksanut huutaa, ei potkia. Suuta kuivasi ja silmissä tanssivat kirjavat täplät. - Peni, hän yritti kuiskata koiralle, joka säikkynä seurasi muukalaista muutaman askeleen päässä. - Mene kotiin. Peni ei totellut Avikkia vaan seurasi muukalaista, joka kantoi hänen emäntäänsä. He kulkivat mäkeä alas ja läpi tiheän koivikon, josta tuuli oli jo varistanut melkein kaikki lehdet. Vasta kun nuorukainen seisahtui ja laski savisen kantamuksensa laakealle porraskivelle, Avikki havahtui horroksesta ja nosti katseensa. Kuka puhui? Joku nainenko? Sellaista kotaa ei Avikki ollut ikinä nähnyt. Ei nahkoja missään, ei oksia, ei rankoja. Savesta oli täällä seinät ja puut pystyssä kuin siihen kasvaneina. Porraskiven yläpuolella oli katos, sekin oksista punottu. Kuivaa heinää oli varissut maahan porraskiven molemmin puolin. Ovella seisoi pitkä vaalea nainen ja katsoi tutkivasti Avikkia, joka yritti nousta istumaan. Savipussin hihna painoi niskaa ja porraskivi hohkasi kylmää. - Minä olen Avikki, tyttö sanoi käheästi mutta kuuluvasti ja kumarsi niin kuin omassa kylässä Vanhalle kumarrettiin, otsa porraskiveä hipaisten, vaikka verinen polvi hiersi kipeästi kiveä vasten. Ei siltä sisua puuttunut, oli Juuriksenkin myönnettävä. Puolikuollut se oli, laitumelta löytynyt muukalaistyttö, vaan silti se tervehti äitiä niin kuin päällikön vaimoa tervehditään eikä väistänyt katsetta, kun äiti kumartui katsomaan polvea. Hyvä niin, sillä Juuris tiesi äitinsä pitävän niistä, joilla oli sisua. Silti väen kesken kävi kohahdus, kun emäntä komensi kantamaan tytön keittokotaan ja tuli itse pesemään saven pois hänen hiuksistaan ja polvestaan. Vastakudottu villa- vaippa haetettiin orrelta muukalaisen suojaksi. Juuriksen emäntä komensi kantamaan tytön taloon takimmaiselle makuulavitsalle. - Maitoa sille juotettiin, tiesi Siikne kertoa toisille naisille palatessaan keittokotaan. Tulella paistettiin porsaita ja simaruukun nuoraa kerittiin auki. Kaskipäivänä miesten piti saada vahvaa ruokaa. Juuris oli jäänyt katsomaan, miten äiti hoiti muukalaista ja sitoi polveen lehtihauteen. Kohta tyttö olikin jo täydessä unessa. Niitä järventakaisia tämä varmaan oli, niitä jotka viime 8
keväänä olivat tappaneet talon parhaan sonnin, kun se oli päästetty päiville jaloit- telemaan. Sen perästä ei lehmiä laskettu yksin laitumelle. Aina oli oltava jonkun keihäs kädessä niitä vartioimassa. Mitähän isä sanoo? Juuris huomasi hypistelevänsä hermostuneena Torin vasaraa, jota kaikki miehenpuolet kantoivat kaulassaan. Isä ei järventakaisia suvainnut, sen hän tiesi. Onneksi miehet olivat kaskelta tullessaan niin nälkäisiä, että kävivät heti lihan kimppuun ja söivät kuin sudet. Äiti oli komentanut piiat kantamaan haarikan pöytään. Ohrasta tehtyä väkevää simaa ei saatu kuin suurina juhlina ja kaski- päivän iltana. Hyvillä mielin näkyi isä onneksi olevan, istutti äidin viereensä ja kaulaili. - Missä Juuris on? isä huusi parta simasta kastuneena. - Näitkö sen karhun, joka lähti uimaan salmen yli? - Näkipä hyvinkin, äiti ehätti vastaamaan ennen nuorimmaista. - Hyvin piti Juuris karjan puolta, toi kaikki ehjänä takaisin. - Istu pöytään, poika, ota haarikasta, isä komensi ja nauroi niin että hampaat välkkyivät. Aamulla Avikki heräsi kiivaaseen puheeseen. Vaikkei tyttö sanoja ymmärtänyt, sen hän tajusi heti, että hänestä siellä riideltiin. Samassa ilmestyi iso vaaleapartai- nen mies hänen lavitsansa viereen ja mylvähti jotakin käsittämätöntä. Vapisevin polvin kapusi Avikki lavitsalta, kumarsi maahan asti niin kuin oli emännällekin kumartanut, vaikkei ymmärtänytkään, miksi mies oli niin raivoissaan. Vaan kesken miehen pauhaamisen tuli hänen viereensä se eilinen poika, joka Avikin oli tänne kantanut. Avikin savipussi oli pojalla kädessään, ja sen se ojensi tyttöä kohti ja nyökkäsi rohkaisevasti. Emäntäkin seisoi taempana ja näytti ruukkua kädessään. Auttaa ne tahtoivat, poika ja emäntä, sen Avikki ymmärsi eikä enää aikaillut suotta. Kylmältä tuntui savi sormien alla, kylmältä mutta tutulta. Ei tästä oikein ruukkua saisi, mutta kuvan sentään. Isäntä seisoi yhä yrmeänä kädet lanteilla hänen edessään. Vikkelästi muovaili Avikki savesta miehen, laittoi parrankin ja kädet lanteille niin ikään. Tuskin oli kuva valmis, kun poika jo sieppasi sen käteensä ja nosti nauraen näkyville. Nauru levisi pojasta emäntään, piiat tirskuivat lehmien luona ja nuoret miehet lavitsoillaan. Lopulta päästi isäntäkin ison naurun, ja siitä tiesi Avikki pelastuneensa. Penikin uskaltautui näkyville lavitsan alta, mihin se oli isännän raivoa paennut. Kun muut jo lähtivät majasta askareilleen, jäi Avikki kahden pojan kanssa. Koska tyttö ei tiennyt, mitenkä muuten poikaa kiittäisi, hän kaivoi pussinsa pohjalta viimeisen savikimpaleen ja muovaili siitä pojan kuvan. - Sinä, hän sanoi ja ojensi sen Juurikselle. - Sinä, poika toisti tytön jäljessä hänen sanansa, eikä kestänyt kuunkiertoakaan, kun nuo kaksi jo ymmärsivät toisiaan. 9
Jo 5 000 vuotta sitten Suomessa asui kahdenlaista väkeä. Lounaisrannikolle saapui vasarakirveskan- saa meren takaa etelästä ja lännestä. Sisä- ja Pohjois-Suomessa elivät metsästäjät, jotka kiersivät vuodenaikojen mukaan riistamailla ja kalavesillä. Taloja talas Lehmät ja lampaat, vuohet ja siat olivat elävä ruokavarasto, josta sai jatkuvasti lihaa, joskus maitoakin ja villoja ja nahkaa. Tosin kotieläimet olivat pienempiä kuin nykyisin eikä lehmistäkään voitu lypsää maitoa kuin vähän kesäkaudella. Pronssikaudella Länsi-Suomessa rakennettiin jo pitkiä saviseinäisiä ja ruokokattoisia taloja, joiden toisessa päässä asuivat ihmiset, toisessa eläimet. Eläinten lanta piti talvellakin talon lämpimänä. Oven päällä oli rehulava, talas. Sinne koottiin talven varalle heinää ja kuivia lehdeskimp- puja eläinten rehuksi. Vasarakirveskansa Ensimmäisillä tulijoilla oli mukanaan vasarakirveitä. Suomesta on löydetty 900 erilaista vasara- kirvestä. Tulokkaiden savipadat olivat tasapohjaisia ja usein nauhamaisin kuvioin koristeltuja. Niitä on myöhemmin kutsuttu nuorakera- miikaksi. Vuosisatojen mittaan lännestä ja etelästä tuli lisää väkeä, joka toi lopulta tullessaan myös pronssiaseita ja -koruja. Nämä ihmiset eivät eläneet pelkästään metsästyksellä ja kalastuksella vaan hoitivat karjaa ja polttivat metsiä laidunmaiksi. Joskus tuhkaan kylvettiin nauriita ja ohraakin, josta ensin tehtiin vain oluen kaltaista juomaa. Viljanjyvät jauhettiin kuutiokivillä. Vasta myöhemmin opittiin paistamaan kuumilla kivillä viljapuuroa leiviksi. Kirves, seiväs ja perkunas Koska meren yli tuli vähän väkeä kerrallaan, se sulautui täällä jo asuvien joukkoon ja oppi näiden kielenkin. Monet tulijoiden sanoista ovat kuitenkin jääneet suomen kieleen. Kirves oli uusi työkalu. Seiväs ja pylväs kuuluivat uusiin rakennuksiin. Kuningas kertoi uusista vallanpitäjistä. Soittimena tulijoilla oli kankles eli kantele, mutta kuka oli Perkunas? Vasarakirveskansa palvoi väkivahvaa ukkosen ja ilmojen jumalaa Perkunasta. Kreikassa samaa jumalaa sanottiin Zeukseksi ja Skandinaviassa Toriksi. Suomessa ukkosen herrasta tuli Perhana, Perkele ja Ukko Ylijumala, joka suuttuessaan viskoi salamavasaroitaan ihmisten niskaan, mutta häneltä pyydettiin myös hyvää satoa ja riittävästi sadetta ja auringonpaistetta. Taikakaluna kannettiin kaulassa pientä Torin vasaraa. ^ Perkunasta esittävä patsas 10
Kota kotina Metsästäjät liikkuivat pieninä ryhminä asuinpaikasta toiseen vuodenaikojen mukaan. Heidän asuntonaan oli kota, joka saattoi suurimmillaan olla 20 metriä pitkä. Kodan runko rakennettiin ohuista pitkistä puista, jotka peitettiin oksilla, nahoilla ja tuohilevyillä. Kun sanottiin, että mentiin kotiin, mentiin todellakin sinne missä omat kodat olivat. Riistakalenteri Arvaa kumman Riistaa, kalaa ja luonnosta sanoja: saalis kerättyjä ruoka-aineita kala oli hankittava ympäri käsi vuoden. 25 ihmisen kota- varvas kylän oli hengissä pysyäkeno seen saatava vuodessa lanko saaliikseen laiva - 13 hirveä vene - 17 hyljettä - 100 majavaa - 5 000 kiloa kalaa. Metsästäjät Aluksi koko maassa, myöhemmin sisämaan metsissä, asui idästä ja kaakosta tulleita metsästäjäheimoja, jotka vaelsivat riistan jäljissä metsästysmaillaan ja kalavesillään. Eläimiä metsästettiin kivikärkisillä keihäillä ja nuolilla sekä erilaisilla ansoilla, loukuilla ja kuopilla. Kalaa pyydettiin verkoilla, luisilla ongenkoukuilla, merroilla ja veteen pystytetyillä liistekatiskoilla. Emän kieli, isän maa Suomen kieli pohjautuu näiden varhaisten metsästäjien kieleen. Samanlaisia kieliä puhuivat ugrilaiset heimot idässä, koillisessa ja etelässä. Ikivanhoja sanoja ovat esimerkiksi isä ja emä, joka viron kielessä tarkoittaa vieläkin äitiä. Puu, luu, kuu ja suu ovat vanhoja nekin, samoin vesi ja mesi. Myös päivä ja yö ovat vanhoja metsästäjien sanoja, samoin tuli ja valo. Mutta mikä oli peni? Se oli muinaisten metsästäjien koira. Sanaa käytetään vieläkin vanhassa matkan mitassa peninkulmassa.Se oli se matka, jonka koiran haukku kuuluu eli suunnilleen 10 kilometriä - siis penin kuuluman. Aurinkoja rumpu Nämä metsästäjät palvoivat lempeää Päivää. Tietäjät pitivät yhteyttä henkien maailmaan.Tärkeä väline oli noitarumpu, jonka avulla tietäjä kykeni vaipumaan unitilaan eli lankeamaan loveen. Unimatkalla hän haki tietoa henkien maailmasta ja ohjasi heimon elämää. Muinaisten metsästäjien taikarumpu oli samanlainen kuin saamelaisten lapinrum- pu, jonka pinnalla taikaesine liikkuu kuviolta toiselle, kun sitä rummutetaan. li
2.Pitkä talvi ltaruskon aikaan Aale näki lokin lähtevän lentoon ylhäältä kallionkielekkeeltä. Lopultakin! Tyttö solmi helmansa vyötäisille, käski Hallin odottaa alhaalla ja lähti kiipeämään ylös kallioseinää. Äiti oli lähettänyt Aalen etsimään linnunmunia isää ja veljiä varten. Koko päivän oli kolea tuuli heittänyt vaahtopäitä rantakallioille. Kukaan muu kuin isä ei uskaltanut silakanpyyntiin tällaisella ilmalla. Saarelaiseksi isää sanominkin ja heitä kaikkia etelästä meren takaa tulleita. Vaan kelpasi meren kala lantun ja leivän särpimeksi niillekin, jotka eivät merelle tohtineet ennen kuin kevätjäillä. Pesässä oli viisi ruskeankirjavaa munaa. Ison kivipaaden suojaan oli lintu pesänsä laittanut eikä Aale toki kaikkea veisi. Pesään piti jättää aina pari munaa, muuten eivät linnut enää tulisi näille rannoille. Vaan juuri kun Aale kyykistyi munia poimimaan, alkoi taivaalta kuulua outoa sirinää. Halli haukkui kallion juurella raivokkaasti. Tuskin oli tyttö ehtinyt seisaalleen, kun valonvälähdys sokaisi hänet. Kuului hirveä jyrähdys, ja jylinä täytti taivaankannen. Aale kyyristyi kivenlohkareen suojaan. Maa keinui, kivet ropisivat. Sitten oli aivan hiljaista. Halli uikutti jossakin lähellä. Miten ihmeessä se oli päässyt ylös kalliolle? Korvat humisten Aale kömpi jaloilleen. Koira heittäytyi vinkuen tytön jalkoihin. Pistävä haju sai Aalen yskimään. Iltaruskon valossa näkyi taivaan poikki kulkeva punahehkuinen juova. Meri, joka äsken oli kuohunut vaahtopäinä, oli paennut rantakallioilta. - Aale! äidin huuto kuului alhaalta. Aale vastasi kättään heilauttaen. Hallikin alkoi haukkua. - Näkyykö venettä? äiti huusi. Aale yritti tähytä merelle, muttei nähnyt muuta kuin vellovaa vettä. Äiti kapusi itsekin ylös kielekkeelle. Aale painautui hänen kylkeensä, ja koira pyöri heidän jaloissaan kuin turvaa hakien. Vaieten he katsoivat, miten outo tulenkarvainen pilvi kohosi kohoamistaan meren takana. - Onko tuo puu? Aale kysyi, sillä ei se pilveltä näyttänyt vaan jättiläispuulta, jossa oli runko ja oksat. Samassa merestä kohosi valkovaahtoinen seinä. Valtava aalto vyöryi kohisten kohti heitä. Vesi pärskyi Aalen, Hallin ja äidin yli, mutta kallionkieleke oli kor- 12
kea eikä aalto huuhtonut heitä mukaansa. Hetken kuluttua vesi jo palasi jylisten takaisin mereen raastaen mukanaan kaikki rannan puut ja kivenlohkareet. - Ei hätää, Aale, äidin ääni kuului veden kohinan yli. - Kunpa Ukko vain varjelisi isääsi ja poikia! Ilman äidin neuvokkuutta ei isä olisi varmaan löytänyt rantaan, sillä yön pimeys laskeutui meren ylle. Muuta valoa ei ollut kuin hohtava pilvijuova taivaalla ja punaisena loimottava jättiläispuu kaukana meren takana. Silloin äiti kaivoi tu- luspussistaan piikivet ja palan taulaa. Lokinpesän pohjalta Aale löysi kourallisen kuivaa kaislaa, ja niin saatiin kallionkielekkeelle sytytetyksi merkkituli. Aale jäi Hallin kanssa tulta vartioimaan, kun äiti lähti etsimään kauempaa kuivaa puuta. Vilutti ja pelotti. Hallikin oli kääntänyt selkänsä loimotukselle, joka kajasti meren toiselta puolelta. Kun äiti vihdoin palasi tervaskantoa raahaten, hän kertoi aallon pyyhkineen yli leirikodan ja vieneen kaiken mennessään. Muutaman nahan ja pari ruukkua oli äiti löytänyt juurakkoon takertuneina rantaan palatessaan. - Ei näistä ole paljon lämmikkeeksi, äiti huokasi levittäessään nahat kuivumaan. -Jos vain isäsi... Äitiä alkoi itkettää. Silloin Aale nousi ja huusi isäänsä ja veljiään Parkkoa ja Kaukoa. Hallikin ulvoi, mutta vaikeni, kun Aale komensi sitä. Ensin ei kuulunut muuta kuin meren huokailua. Sitten joku vastasi huutoon pimeältä mereltä. Aale sieppasi palavan karahkan nuotiosta ja heilutti sitä ilmassa. Vielä muutama hetki ja tuttu vene ilmestyi luodon takaa näkyviin. Kolme päätä erottui veneessä, isä ja molemmat veljet! Pimeässä ei uskallettu lähteä sauvomaan ylävirtaan. Niinpä isä ja pojat kantoivat veneen ylemmäs rantaan kallionkielekkeen juurelle. Vene keikautettiin kumolleen ja sen suojaan käpertyi koko perhe toinen toistaan lämmittäen. Halli asettui heidän jalkoihinsa eikä kukaan komentanut sitä kauemmaksi. Vähän ennen nukahtamistaan Aale kuuli vanhempiensa puhuvan kuiskaten siitä, mitä oikein oli tapahtunut meren takana. Siellä asuivat vanaema, eno ja Jaani-serkku. Hämärästi Aalekin muisti ison pirtin ja tutut kasvot, vaikka olikin ollut pikkutyttö, kun he olivat tulleet meren yli näille rannoille. 13
Halli herätti nuolaisullaan Aalen seuraavana päivänä. Sankka sumu verhosi kalliot eikä merta edes näkynyt, kun tyttö kömpi vilusta hytisten veneen alta. Tällaisella ilmalla ei merelle ollut menemistä. Tuli oli sentään saatu viritetyksi eilisen nuotion hiilloksista. Jo tirisivät ensimmäiset kalat kepin nokassa. Hyvältä maistui Aalestakin tuore, lämmin kala. Halli ahmi kalanperkeitä kauempana kivenkolossa. Yhden reikäkirveen isä oli löytänyt kallionkolosta. Kun ei päivä tuntunut vaikenevan, päätettiin lähteä sauvomaan kotia kohti. Kalat oli äiti perannut poikien kanssa ruukkuihin. Alkumatkasta täytyi venettä kantaa rantaa pitkin, sillä suistoon oli kertynyt puunrunkoja ja muuta roskaa. Vasta ylävirralla päästiin sauvomaan eteenpäin. Tulipallo oli nähty kotikylässäkin. Moneen kertaan kuuli Aale isänsä kertovan, mitenkä he olivat luulleet auringon putoavan niskaansa. Isosta puusta puhuivat kylässä kaikki, ja uteliaimmat lähtivät päivämatkan päähän meren rantaan katsomaan, vieläkö sitä näkyisi. Vaan eihän meren takana enää mitään näkynyt eikä taivaallakaan. Ei kuuta, ei aurinkoa. Sama sankka sumu lepäsi maan ja veden yllä. Päivän erotti yöstä vain kelmeä kajo. Kohta jo puhuttiin ihan totena, että se suuri puu oli pidättänyt kuun ja auringon. Vähän ajan päästä alkoivat sateet. Ei ollut vesi tavallista vettä vaan punaista kuin veri. Puiden lehdet kellastuivat, kalat katosivat merestä ja riista metsästä. Sitten eräänä aamuna Aalen herätessä oli maahan satanut lunta. Punertavaa oli sekin. Aale oli pudistelemassa nahkasia lumessa, kun parrakas mies ja laiha poika nousivat rannasta pihamaalle. Vasta kun eno huusi Aalea nimeltä, tyttö tajusi tulijoiden olevan sukulaisia kaukaa meren takaa. Ilon päivä se oli ja suuren surun. Hiljaa istuivat kaikki tulen ääressä, kun eno kertoi, mitenkä he Jaanin kanssa olivat olleet kalassa kaukana meren luodolla ja siksi pelastuneet. - Aurinko syöksyi taivaalta saareen, ja sille sijalle kasvoi suuri puu, pilviin asti, eno selitti ja silitti Jaanin laihaa niskaa. - Koko maan se poltti poroksi, puut ja metsät ja kylät. Mekin olisimme kärventyneet kuoliaiksi, ellei aalto olisi viskannut venettä kumoon. Kolmantena päivänä päästiin rantaan. Vaan sielläkin oli tuhkana kaikki ja niin lähdettiin pyrkimään tänne. Pitkään aikaan ei Jaani puhunut tulipallosta mitään. Istui vain iltaisin tulta tuijottaen ja silitti Hallin turkkia. Äiti kielsi Aalea kyselemästä. Tottahan Jaani murehti kotiaan. Talvi tuntui loputtomalta. Vaikka olisi jo pitänyt olla kevät, päivät muuttuivat yhä kylmemmiksi ja lunta tuiskutti korkeiksi kinoksiksi. Enää se ei ollut yhtä punaista kuin ennen vaan noesta harmaata. Ruoasta oli pulaa kaikilla. Isän johdolla olivat miehet menneet hylkeenpyntiin. Naiset ja lapset saivat sinnitellä sillä vähällä, mitä ansalangoilla saatiin. Eräänä hämäränä päiväsydännä, kun Aale oli lähdössä kiertämään ansapolkua, 14
Jaanikin havahtui ja sanoi tulevansa mukaan. Äiti oli hyvillään ja varusti evääksi siivun lampaanlihaa. Tyhjiä olivat ansat. Vasta kaukana harjun takana saatiin ensimmäinen saalis. Teeri se oli, laiha ja huonosulkainen mutta sentään tuoretta lihaa. Hanki oli onneksi kova. Ei tarvinnut kahlata kinoksissa. Kylmä oli silti ja pimeää. Miten lie, hämärässä Aale ja Jaani eksyivät polulta. Kun he lopulta laskeutuivat Hallin perässä rinnettä alas, oli edessä hirmuinen ryteikkö. - Jäädään tähän, Jaani huokasi ja heittäytyi hankeen ison kuusen alle. - Minä en jaksa enää. Onneksi äiti oli laittanut tuluspussinsa Aalen kaulaan. Sen verran Jaanikin kohottautui jaloilleen, että riipi naavaa ja kuivia pikkurisuja ylempää kuusesta. Niillä saatiin tuli syttymään. Lampaansiivut oli äkkiä syöty. Vaikka nälkä kaihersi vatsassa, Aale tahtoi säästää teeren kotiin vietäväksi. Jaani vain istui tuleen tuijottaen. - Aurinkokin itki, hän kuiskasi yhtäkkiä, kun tuli jo oli hiipumassa. - Minä löysin sen kyyneleen. Kaulapussistaan Jaani kaivoi omituisen läpikuultavan kiven, kyyneleen muotoisen. Kun tulta katsoi sen lävitse, kivi kimalsi kaikissa sateenkaaren väreissä. Jaani sanoi kyyneleen pudonneen taivaalta auringon syöksyessä heidän ylitseen. - Nousisiko aurinko takaisin taivaalle, jos tämän uhraisi Ukolle? Aale mietti käännellessään välkkyvää kivikyyneltä sormissaan. Jaani tempaisi aarteensa Aalelta ja ponnahti seisomaan. -Veteen vai tuleen? hän huudahti. -Tuleen tietysti, Aalea melkein hengästytti. - Odota, minä kohennan tulta! Kun liekit leimahtivat uudelleen ja hipoivat kuusen alimpia oksia, Jaani viskasi kivikyyneleen tuleen. Sinne se katosi hehkuvaan hiillokseen. Uupuneina nukahtivat serkukset lumikuoppaan havujen peittoon. Yöllä nousi myrsky. Aale heräsi kuusten vaikerrukseen muttei jaksanut liikahtaakaan, pyyhki vain lunta kasvoiltaan. Aamulla Jaani havahtui ensimmäisenä eikä ensin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Valkoisen lumen läpi kuulsi valoa. Kaksin käsin sai poika kaivautua kinoksesta. - Aale! Jaani huusi ja kiskoi tytön lumen alta seisaalleen. - Katso! Tuuli ajeli pilvenriekaleita sinisellä taivaalla. Halli haukkui kivellä, ja alhaalla jokivarressa sen haukkuun vastasivat kylän muut koirat. Aurinko paistoi lumiseen metsään, ja sulava lumi pisaroi kuusenneulasissa. Pitkä talvi oli lopultakin ohi. 15
Kalevalan suuri tammi kalliopiirros vaskikirvestä pitelevästä miehestä ► Vaski on pronssia Pohjois-Euroopassa olivat kiviset aseet ja työkalut vaihtuneet pronssisiin meteoriitin aikoihin. Vaski eli pronssi on metalliseos, jossa on 9/io kuparia ja Vio tinaa. Se on paljon kovempaa kuin tina tai kupari. Siksi pronssista tehtiin myös miekkoja ja kirveitä. Suuresta tulipalosta, korkeasta pilvestä ja pitkästä talvesta on kerrottu virolaisissa, ruotsalaisissa ja suomalaisissa kansanrunoissa, joissa on yritetty selittää, mitä oikein tapahtui. Suomenlahden rannalta katsottuna meteoriitin nostattama sienimäinen pölypilvi näyttikin varmaan valtavalta puulta. Kalevalan runo suuresta tammesta kertoo, miten meren Tursas sytytti maailman tuleen. Tuhkasta kohosi tammi, joka kasvoi kasvamistaan: Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä. Latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi: piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta. Silloin vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata? Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta. Lopulta Väinämöinen pyytää veden väkeä apuun, ja vedestä nousee pieni vaski- eli kuparivarusteinen mies. Vaski- oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa, vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana: varsi peukalon pituinen, terä kynnen korkeuinen. Kun Väinämöinen epäilee, ettei noin pienestä miehestä ole mihinkään, tämä kasvaakin jättiläiseksi, joka lopulta kaataa ”tulisen tammen” ja pelastaa ihmiset. Faethon Myös antiikin tarinoissa kerrotaan auringonjumalan pojasta Faethonista, joka tahtoi ajaa isänsä vaunuja mutta menetti niiden hallinnan, aiheutti kauhean katastrofin ja syöksyi lopulta palavana taivaalta.
Kaalin kraatteri Kaalinjärvi on Viron länsirannikolla Saarenmaalla maahan syöksyneen meteoriitin iskemä pyöreä kraatteri, joka on halkaisijaltaan noin no metriä ja syvyydeltään noin 22 metriä. Meteoriitin arvellaan syöksyneen ilmakehän läpi koillisesta ja iskeytyneen maahan voimalla, joka vastaa ydinpommia. Vaikka meteoriitti oli rautaa, se hajosi jo ilmassa. Osa pienempien kappaleiden aiheuttamista kraattereista on vieläkin löytymättä. Sen sijaan maaperässä on rautapölyä, ja sieltä on löydetty muutaman gramman painoisia meteoriittiraudan murusia. Lasia taivaalta Maahan syöksyvän meteoriitin hehkuessa sen pinnasta saattaa irrota tektiitiksi kutsuttua lasimassaa, joka jähmettyy maahan pudotessaan. Lasia voi syntyä myös meteoriitin iskeytyessä sopivaan maaperään kuten hiekkaan. Saharasta löytyneitä tektiittejä käyttivät faraotkin omissa koruissaan. Koska meteoriitti putosi Esihistorialla tarkoitetaan aikaa, josta ei ole jäänyt kirjallisia tietoja. Niinpä esihistoriallisia tapahtumia on ajoitettava niiden merkkien avulla, joita on jäänyt maaperään ja muuhun luontoon. Kun Kaalinjärveä ryhdyttiin ensimmäisen kerran tutkimaan meteoriitin synnyttämänä kraatterina 1920-luvulla, sen arveltiin syntyneen noin 2 500-2 700 vuotta sitten. Juuri noihin aikoihin on Suomessakin ollut outoja ilmasto- häiriöitä, jotka näkyvät muun muassa ikivanhojen puiden vuosirenkaissa. Myöhemmin on kraatterin pohjan kiviaineksen mukaan arvioitu sen syntyneen jo noin 4000 vuotta sitten. Joka tapauksessa arkeologisten kaivausten perusteella tiedetään, että kraatterin tienoilla on ollut iso pronssikautinen linnoitus ja kauppapaikka 2 500-3 000 vuotta sitten.
3. Vainovalkeat opeasti nyt, Juti sanoi ja kääntyi kapealla polulla hoputtamaan Aanaa. - Olisit jäänyt veneelle! - Äiti käski minun viedä suolat Osmolle, Aana puolustautui huohottaen. Helppohan Jutin oli kavuta lyhyessä mekossaan, mutta Aanan oli kannateltava hameenhelmaa vasemmalla kädellä ja oikeassa kädessä oli suolavakka. Ensimmäistä kesää oli Osmo vahdissa Vartiovuorella. Isoveli ei ollut käynyt jäiden lähdön jälkeen kotona kertaakaan. Kivikossa törröttävä risu raapaisi kipeästi Aanan vasenta polvea, mutta ei auttanut seisahtua. Juti oli jo kadonnut po- lunmutkaan eikä Aana tahtonut pyytää häntä pysähtymään, kun muutenkin sai koko ajan kuulla olevansa vain vastukseksi. - Osmo! Jutin huuto kaikui ylhäältä kalliolta, ja kaiku toisti sen kahdelta suunnalta. Hammasta purren onnistui Aanankin lopulta päästä perille. Juti seisoi kodan edustalla ja tähysi ihmeissään ympärilleen. Osmoa ei näkynyt missään. - On se tässä äsken ollut, Aana sanoi istahtaessaan nuotiokivelle polveaan katsomaan. - Tuhka on vielä kuumaa. Jospa se on vettä hakemassa tai ylhäällä roihulla. Mene katsomaan, minä jään odottamaan. Pitkä patikkamatka jyrkkää polkua väsytti Juriakin, mutta Aanalle hän ei tahtonut sitä näyttää. Siitä pitäen, kun Juti oli tullut Vanajaan setänsä taloon, oli Aana ihan tahallaan ärsyttänyt häntä. Mitä varten se komenteli koko ajan ja yritti olla kaikessa Jutia parempi! Ei heillä kotona Pirkkalassa olisi tullut kuuloonkaan, että isä olisi ottanut tytöt mukaan tällaiselle retkelle. Vuoren ylimmälle huipulle johti pelkkä kallion kuvetta kiemurtava ura. Huimasi melkein, kun katsoi puunlatvojen yli, muttei Jutin auttanut jäädä tähyämään taivaanrantaa. Oli katsottava jalkoihinsa, ettei astuisi harhaan ja syöksyisi rotkon syvyyteen. Juuri kun Juti oli pinnistämäisillään jyrkänteen reunan yli kallion laelle, hän kuuli heikon äännähdyksen. Ei se tuuli ollut eikä lintukaan. - Osmo! Juti! Aanan huuto kaikui alhaalta kodan luota. Juti käännähti katsomaan sivulleen ja näki punaraitaisen vaipan, joka oli takertunut jyrkänteen seinämästä törröttävään näreeseen. 18
-Tuli... Ihmisen ääni, käheä ja särkynyt. Juti oli itsekin syöksyä syvyyteen tajutessaan, että alhaalla jyrkänteen puolivälissä törröttävällä kalliopaadella lojui joku. Se oli Osmo. Tänne asti näkyi, että säärystin oli veressä. -Tuli! Osmo huusi käheästi ja yritti liikuttaa kättään. -Tuli! Sytytä tuli! -Juti! Aanan kauhistunut ääni kuului alempaa polulta. - Etelässä palaa vaino- valkea! Meidän pitää sytyttää roihu! Aurinko paistoi suoraan etelästä. Juti nosti kämmenen silmilleen. Ensin ei näkynyt kuin sinisiä metsiä, mutta niiden takana kohosi savupatsas kohti taivasta. Merkkituli se oli, ei mikään salamaniskemä, vaikkei liekkejä näkynytkään tänne asti. - Ei ole tuluksia, Juti tajusi äkkiä. Kurkkua kuristi. Jos tulta ei sytytettäisi, vainolaiset pääsisivät nousemaan jokea ylös Vanajaan saakka ja tappaisivat ja ryöstäisivät kaikki. Isä oli niistä kertonut, käärmeenpäisistä, ja näyttänyt arpea, jonka oli saanut nuorena miehenä taistellessaan niitä vastaan Rapolassa. - Nuotio! Aana älähti ja lähti saman tien kapuamaan vikkelästi kuin orava takaperin jyrkännettä alas. Osmoa se ei ollut kai huomannutkaan ja parempi niin, Juti ajatteli. - Me sytytetään tuli, Juti kumartui vakuuttamaan mennessään jyrkänteen reunan yli, mutta Osmo ei enää vastannut, makasi vain silmät suljettuina. Ei Osmo kuollut ole, Juti yritti rauhoittaa itseään kavutessaan rinnettä alas. Kuolleella olisivat silmät jääneet auki. - Puhalla! Aana sähähti nähdessään Jutin. Tuhkasta oli löytynyt hehkuva hii- lenpala, mutta sen lämpö ei riittänyt sytyttämään sänkyheiniä, jotka Aana oli löytänyt sytykkeiksi. Missä ihmeessä Osmo oikein viipyi, tyttö ajatteli kiukkuisena kumartuessaan taas puhaltamaan. Juti tempaisi vaipan päältään ja alkoi sillä leyhyttää nuotiota. Noki pöllysi Aanan kasvoille. Mutta hiili alkoi hehkua, heinät leimahtivat liekkiin ja tuli tarttui pihkaiseen karahkaan, jonka Aana oli löytänyt kodasta sytykkeitä hakiessaan. - Anna syttyä kunnolla! Juti lopetti leyhyttämisen. - Noin! Nyt se palaa! -Vie sinä tämä, kun olet nopeampi, Aana työnsi palavan oksan Jurille, joka lähti juosten kohti polun päätä. Aana yritti kurkistaa alas louhikkoon, mutta noki ja tuhka kirvelsivät silmiä. Oli pakko jatkaa kiipeämistä. Kun Aana vihdoin ennätti kallion laelle, oli Juti juuri saanut ensimmäisen reunanuotion palamaan. - Tuo lisää sytykkeitä! hän huusi. - Tuli pitää saada latvaroihuun! Minä en ylety sinne asti! - Nosta minut harteillesi, Aana sanoi ja kietoi helmansa vyötäisille. - Nopeasti ennen kuin tuli sammuu! Jutin hartioilla keikkuen Aana kurottui työntämään karahkan niin korkealle, että sen päässä kytevä sinertävä liekki ulottui ylös puunhaaraan rakennetun rovion alimmaisiin risuihin. Onneksi ei ollut satanut pitkään aikaan. Kuivat risut räsähtivät tuleen, kuului humahdus ja koko valtava roihu syttyi kerralla palamaan. Kallio peittyi savuun ja kipinöihin. Aana satutti oikeankin polvensa, kun Juti horjahti. Yskien ja köhien kömpivät Aana ja Juti sivummalle. 19
- Missä Osmo on? Aana sai lopultakin kysytyksi. -Tuolla alhaalla, Juti yritti turhaan nähdä eteensä. - Pitää lähteä hakemaan apua. Nyt tuli oli ehtinyt jo tervaksiin, jotka paloivat korkeana soihtuna. Valkea näkyi varmaan Vanajaan asti. Kuumuus tuntui sietämättömältä. Juti lähti ensimmäisenä laskeutumaan takaperin jyrkännettä. - Älä katso alas, hän sanoi Aanalle, kun he ehtivät siihen kohtaan, missä polku tuntui katoavan kokonaan jalkojen alta. Mutta Aanan oli pakko katsoa. - Osmo, hän huusi nähdessään veljensä makaavan liikkumattomana kielekkeellä. - Me sytytettiin tuli! Liikauttiko Osmo kättään? Samassa kuului alhaalta metsästä isän huuto. Aanan jalka lipesi kivikossa, mutta onneksi Juti oli saanut alempaa tukevan jalansijan ja sai hänestä kiinni. - Osmo on täällä! Juti huusi. - Tulkaa auttamaan! Eivät Aana ja Juti olisi kahdestaan kyenneet Osmoa pelastamaan. Onneksi isä oli ruvennut ihmettelemään heidän viipymistään ja lähti Kaukon ja Sepon kanssa ylös vuorelle. Päivä kääntyi jo länteen, kun he vihdoin onnistuivat korentojen ja riukujen avulla laskemaan Osmon jyrkänteen juurelle. Jalka oli pahoin taittunut, mutta muuten isoveli virkosi nopeasti saatuaan vettä ja leipää. - Pitää lähteä saman tien sauvomaan Salpakoskelle, isä sanoi kuultuaan, että Osmo oli nähnyt eteläiset merkkitulet jo aamulla. Hän oli liukastunut kasteisella kalliolla rientäessään kiireesti roihua sytyttämään. - Käärmeenpäiset ovat täällä jo aamulla. Ei auta jäädä leiriä pitämään. Riukujen päällä saatiin Osmokin kannetuksi jokirantaan. Kauko palasi vuorelle vahtia pitämään, kun muut nousivat veneeseen. Miehet sauvoivat, ja Juti tähysti kokassa vesikiviä. Aana piti huolta Osmosta. Jalkaa särki varmaan kovasti, vaikkei Osmo valittanut, puri vain huultaan ja ähkäisi aina kun vene tärähti osuessaan rantakiviin. Aamuun mennessä olivat Salpakosken niskalle ehtineet jo kuuden lähimmän kylän miehet. Piikkipaaluja juntattiin törröttämään kuohujen keskelle. Alimmaksi suvantoveteen oli viritetty puomi. Se voitiin kiskaista rantakivien suojasta hetkessä ylös. Siihen kaatuisi isokin vene. - Hyvin tekivät lapsesi, tuli isälle sanomaan Airikkakin, Rapolan isäntä. - Pitää panna tästä lähin kaksi aina vartioon joka vuorelle. 20
Jutia vähän suututti, kun hänet komennettiin Aanan kanssa ylös mäelle. Vallin suojaan oli kannettu Osmokin, jonka jalka oli jo paljon parempi. Lempäälän miesten joukossa oli ollut kuuluisa Silmä-Tiera, joka oli vetänyt jalan paikoilleen ja sanellut niukahduksen sanat. - Mitä siellä tapahtuu? Osmo kyseli, kun äänet äkkiä hiljenivät. Ei kuulunut muuta kuin kosken kohina. Juti kapusi tirkistämään hirrenraosta alas joelle. Ketään ei näkynyt enää koskessa eikä rannalla, mutta keskellä suvantoa välkehti jokin. Käärmeenpäälaiva siellä oli, monin verroin pitempi kuin yksikään niistä veneistä, joita Juti oli nähnyt. Osmo ymmärsi heti Jutin kädenliikkeestä, että oli oltava hiljaa. Aana nielaisi ja pusersi isonveljen kättä. Äkkiä kajahti hirvittävä huuto. Juti ehti nähdä vain laivan kokan nousevan pystyyn. Samassa omat miehet jo ryntäsivät keihäät tanassa rantakivien suojasta. Yksikään veteen joutuneista ei päässyt elävänä rannalle. - Ne olisivat polttaneet koko Vanajan ja ryöstäneet puoli Hämettä, isä sanoi, kun illalla sauvottiin kohti kotirantaa ja tutut hirsipäädyt kuvastelivat veden pinnassa. Osmon lisäksi oli veneen pohjalla kaksi suurta miekkaa, kilvenkupura ja rautapata. Ne oli saaliinjaossa annettu isälle. - Mutta älkää silti puhuko kotona tästä, isä lisäsi. - Säikkyvät muutenkin vaimot ja lapset. Juti katsoi Aanaa ja virnisti. Oli se rohkea, tytöksi siis, ja neuvokaskin. Aanaa palelsi ja väsytti. Vasta nyt hän huomasi, että kipunat olivat polttaneet hänen helmansa reikiä täyteen. Mekko oli uusi, vasta keväällä kudottu. Tukkakin oli nokinen ja haisi savulta. Äiti arvaisi heti, mitä oli tapahtunut. - Ei Aana ainakaan ole säikky, Juti sanoi, kun vene lipui valkamaan ja Peni, Aanan oma pystykorva, juoksi innosta haukkuen pitkin rantaa. - Ensi kesänä voidaan lähteä vaikka kaksin pitämään vahtia vuorelle. 21
^■i==S2£SKS J n su°jaan. Perämies eli styrman ohjasi venettä perämelalla, joka oli kiinnitetty oikean puolen peräpartaaseen. Tästä johtuu, että laivoissa sanotaan vieläkin oikeaa puolta styyrpuuriksi ja vasenta eli perämelatonta puolta paarpuuriksi. Päällikkö olisk/pp/rc/reli kippari. viikinki sota- varusteissa Viikinkien sotavarustukseen kuuluivat miekka, sotakirves eli tappara, keihäs, kilpi, jousi, kypärä ja kovetetusta nahasta tehty panssaripaita. Sarjakuvien sarvellista kypärää viikingit eivät ole koskaan käyttäneet mutta sitäkin ahkerammin juomasarvia kallisteltiin viikinkien pidoissa. Juomana oli sima, eräänlainen vahva hunajaolut. Viikingit Viikingillä tarkoitettiin aikoinaan merirosvoa ja pahantekijää. Nykyisen Norjan, Tanskan ja Ruotsin alueilla oli myöhäisem- mällä rautakaudella (800-1100 jKr.) liikaa väkeä, eivätkä kaikki talojen nuoret miehet voineet ryhtyä viljelijöiksi. Viikinkiretkille lähdettiin hakemaan elantoa kuten pitkille metsästysmatkoille, vaikka muuten viljeltiin kaikessa rauhassa maata, rakennettiin laivoja ja käytiin kauppaa. Idän ja lännen tiet Keski- ja Etelä-Euroopassa viikinkejä kutsuttiin normanneiksi eli pohjanmiehiksi. Heidän retkensä ulottuivat Englantiin, Ranskaan, Välimerelle ja Mustallemerelle saakka. Lännessä viikingit asettuivat Islantiin, Grönlantiin ja jopa Pohjois-Ame- rikkaan. Veneet kulkivat sekä soutajien että purjeiden avulla. Tilkuista ommellut purjeet olivat usein punaisia. Pienempiin veneisiin tarvittiin parikymmentä soutajaa, suurimpiin yli 50 miestä, jotka istuivat soutaessaan omien matka-arkkujensa päällä. Ruoan valmistamista varten veneessä oli kivinen liesi, jonka nimi oli alus. Viikinki vene Pitkien viikinkiveneiden laidat oli tehty ohuista haapa- tai tammilankuista ja tiivistetty tervatulla lampaanvillalla. Usein niiden keulaan oli veistetty pelotukseksi lohikäärmeen tai jonkin muun eläimen pää. Pisimmät veneet olivat yli 50 metriä pitkiä, ja ne kykenivät kantamaan jopa 30 tonnia lastia. Norjalaisen viikinki- kuninkaan Olav Tryggvessonin kuuluisa Pitkä käärme oli 37 metriä pitkä. viikinkien purjehdusreittejä Viikinkien idäntie kulki Suomenlahden rannikkoa pitkin, ja siksi viikingit joskus päätyivät ryöstelemään myös jokivarsien suomalaisia kyliä. Dnepriä ja muita suuria jokia pitkin viikingit kulkivat Konstantinopoliin ja Arabiaan asti. Slaavit kutsuivat heitä ruseiksi eli ryssiksi, koska monet olivat kotoisin Ruotsin Roslagenista. juomasarvi
Häme Rautakauden lopulla sisämaan hämäläiset olivat vaurasta väkeä, jonka alue ulottui Suomenlahdelta Pohjanlahteen. Paitsi omilla maillaan hämäläiset metsästivät pohjoisilla eräalueillaan ja keräsivät Lappia myöten saamelaisilta turkis veroja. Vanajan kaupunki Hämäläisten suurin kauppakaupunki Vanaja sijaitsi Hämeenlinnassa nykyisen rautatieaseman takana ja vastapäätä Hämeen linnaa. Se mainitaan arabialaisen maantieteilijän al-ldrisin kuvauksissa nimellä Tbst eli Tavast eli Häme. Kaupunki lienee perustettu vuoden 800 paikkeilla eli samoihin aikoihin kuin viikinkiretket alkoivat. Kaivausten perusteella tiedetään, että Vanajan kaupungissa oli muuri, paljon hirsirakennuksia ja erilaisia työpajoja. Siellä oli myös kiveyksiä, kalmisto ja mahdollisesti oma satama. Asukkaita on todennäköisesti ollut noin 1 000. Vihollisten hyökkäysten varalta kaupunkilaisilla oli pieni linna samalla kumpareella, jossa nyt on Hämeenlinna. Vanajan kaupunki välitti kauppaa Sisä- Suomeen, ja sen kautta kulkivat eränkäynnillä kootut turkikset maailmalle. Niillä vaihdettiin suolaa, metalliaihioita, aseita ja koruja, siemeniä ja erilaisia ylellisyystuotteita. Novgorodilaiset tuhosivat Vanajan kaupungin vuonna 1311. Muinaislinnat Linnavuoria tunnetaan Suomesta lähes 100. Hämeessä tärkeimpiä vesistöjä reunusti 16 hirsilinnaa. Niistä suurin oli Valkeakosken Rapola, jossa harjun lakea ympäröi noin kilometrin mittainen puolustusmuuri. Siitä ovat vieläkin jäljellä pengerrys ja hirsimuurien tukikiveys. Vallien sisäpuolelta on löytynyt jälkiä noin 80 asumuksesta ja 13 uunimaisesta tulisijasta sekä lukuisia heittokivikasoja. Linnan puolustajat viskoivat kiviä muurin yli hyökkääjien niskaan. A viikinkien kupurakilpi << Vanajan kaupunki ▼ Hämeen härkätie Hämeen härkätie Vanajan kaupungista johti Aurajoen suulle Hämeen härkätie, josta lauletaan vanhassa kehtolaulussakin: Tuu-tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulia. Tulin pitkin Turun tietä hämäläisten härkätietä. Härkätie kulki Rengon, Tammelan Portaan, Someron, Marttilan ja Liedon kautta Turkuun. Maamatkaa kertyi 170 kilometriä. Härkätieltä päästiin Hiidentietä pitkin Halikonlahdelle Uskelaan. Muita hämäläisten käyttämiä satamia olivat Porvoo ja Turun Koroinen. 23
4. Lallin tytär nna! Mitä sinä kuhnustelet? äidin ääni kajahti tuvan ovelta, eikä Annan auttanut muu kuin ponnahtaa lämpimien nahkaisten alta nopeasti seisaalleen. Valkoinen pakkashuuru tunki tuvan ovesta äidin mukana ja sai Annan värähtämään kylmästä, mutta valittaa ei tyttöparka uskaltanut, pujotti vain nopeasti hameen päänsä yli ja kietoi vaipan hartioilleen. Äänestä kuuli, että äiti oli taas kiukkua täynnä. Korvatillikan sai jokainen, joka ei tällaisena päivänä totellut Lalloilan mahtavaa Kerttu-emäntää. Isä oli ainoa, jonka edessä äitikin sulki suunsa, mutta isä oli lähtenyt metsälle jo monta päivää sitten. - Mitä äiti tahtoo? Anna kysyi nöyrästi palmikoidessaan kohmeisin sormin hiuksiaan. - Mene pakariin vahtimaan piikoja, etteivät ne varasta leipiä, äiti huokasi ja istahti rahille lepuuttamaan jalkojaan. - Missähän isäsi taas viipyy? Kyllä Anna sen ymmärsi, että äiti kantoi isästä huolta, vaikkei isä yksin metsälle mennytkään vaan oli ottanut pari renkiä mukaansa. Vaan kun ajat olivat levottomat ja ruotseja kulki yhä pitkin maita ja mantuja, äiti ei olisi tahtonut isän lähtevän mihinkään. - Eikö se riitä, että ruotsit tappoivat taistelussa kaksi poikaasi? äiti oli valittanut isän taas hankkiutuessa matkaan. - Pitääkö sinunkin mennä saamaan ruotsin keihäs sisuksiisi? Anna ei tahtonut muistella sitä aikaa, jolloin paha ruotsien kuningas oli saapunut sotaväkensä kanssa meren yli ja Lalloilastakin olivat kaikki miehet Olavia ja Uolevia myöten lähteneet isän mukana Isolle niitylle taisteluun. Vaan huonosti- han siinä oli käynyt. Olavin ja Uolevin oli isä haudannut jokitörmään ja itse hän oli joutunut ruotsien kasteella käymään, vaikka kantoikin ristiä rinnallaan. Yön turvin oli isä päässyt niiltä pakoon ja palannut kotiin vihaa täynnä. Onneksi oli ruotsien kuningas lähtenyt syksyllä väkineen takaisin meren taakse. - Kyllä isä ehtooksi jo kotiin palaa, Anna sanoi kynnykseltä. - Kohta alkaa pyryilma, kun kuun ympärillä on ollut kehä jo monta yötä. Ensimmäiset lumihiutaleet leijuivat jo taivaalta, kun Anna juoksi liukkailla nahkalipokkailla pihan poikki pakaritupaan. Lämmin leivän tuoksu löi tyttöä 24
vastaan pakarin ovelta, mutta piikojen nauru katkesi kuin veitsellä leikaten. -Annahan se on, kääntyi Kyllikki, emäntäpiika, sanomaan muille uunin luota. -Antakaas Annalle pala lämmintä leipää! Johanneksella oli vilu ja nälkä. Tuisku tuntui vain yltyvän, kun ajettiin rannan suojasta jäälle. Hyvähän se oli piispan itsensä torkkua sudennahkaisissa reen perällä, mutta Johanneksen piti yrittää pidellä hevosen suitsia jäisissä kourissaan. Ihan niin kuin olisi sormenpäistä jo tunto mennyt. Äkkiä hevonen seisahtui ja ravisteli päätään korvat luimussa. - Mika on? piispa havahtui ja kohottautui istumaan. - Sine keske hevonen, kyllä se mene! Omituista oli piispan puhe, mutta kyllä siitä tolkun sai toisin kuin muiden ruotsien puheista. Sellaistakin oli Johannes kuullut puhuttavan kotona Kalannissa, että Henrikki-piispa olisi viety naapurikylästä poikasena ruotsien maalle ja siellä piispaksi kasvatettu. Oli miten oli, Johanneksen oli piispa tahtonut kyytipojak- seen, kun oli kuullut tämän olevan Kalannista kotoisin. -Tulee vissiin myrsky, Johannes kääntyi sanomaan piispalle. - Eksytään vielä jäälle, jos se pahaksi yltyy. Jos palattaisiin rantaan ja etsittäisiin jokin talo. Se hyvä puoli Henrikki-piispassa oli, että se uskoi järkipuhetta. Sitä paitsi lumi tuiskusi jo niin sakeasti, että hädin tuskin näki rannan häämöttävän tummempana takana ja sivulla. -Aja tuonne, piispa viittasi käskevästi kädellään. - Koiran haukku, kuuletko! Nyt kuuli Johanneskin koiran haukkuvan, vaikka tuuli ujelsi korvissa. Hevonen kääntyi mieluusti myötätuuleen ja hetkeä myöhemmin oltiin jo rannassa. Rannassa näkyi olevan venetalas. He olivat osuneet suoraan jonkin talon rantaan. Hyvä oli ruotsien jumala, piti piispasta huolta, Johannes ajatteli noustessaan taluttamaan hevosta rinnettä ylös. Varmuuden vuoksi hän silti kiitti mielessään myös Ukko ylimmäistä. 25
Anna oli viemässä vaippansa sisällä äidille lämpimäisiä tupaan, kun äkkiä pyryn seasta sukelsi pihalle outo hevonen ja reki. Halli oli heti haukkumassa hevosen jaloissa, mutta kun hevosta taluttava poika kumartui taputtelemaan sitä, koira alkoi heiluttaa häntäänsä. Siitä Annakin arveli, etteivät tulijat pahalla asialla olleet ja uskalsi tulla lähemmäs. - Rauha taloon! susiturkkinen mies sanoi kavutessaan reestä. - Sano sinun isäntä, että piispa on tullut. Säikähtäen vetäytyi Anna taemmas ja pälyili portin suuntaan. Ruotsihan tämä oli. Kohta varmaan ratsastaisivat asemiehet sisään. - Ei piispa pahaa tee, kyytipoika kiirehti sanomaan. - Jos saisi ruokaa ja heiniä hevoselle ja yösijan. - Ei täällä ruotseille ruokaa anneta! äidin ääni kajahti portailta kiukkuisesti. - Lempo nuo perikööt! Enempää ei Kerttu-rouva sanonut, kääntyi vain kannoillaan niin että vaipanhelma heilahti ja katosi tupaan. Anna tiesi, että oli turha yrittää kääntää äidin päätä tällaisessa asiassa. Vaan ei sopinut Lalloilasta noin vain ajaa ihmisiä lumimyrskyn sekaan. - Jos menisitte pakaritupaan lämmittelemään, Anna sanoi pojalle arasti. - Ja hevosen voi viedä riihelle. Ei siellä heiniä ole mutta olkia kuitenkin. Vaan yöksi ei varmaan kannata jäädä. Täällä ei ruotseista pidetä. Kovin näytti tyytymättömältä se susiturkkinen mies, kun poika sille meni selittämään, mutta suostui tuo sentään pakariin menemään piikojen ihmeteltäväksi. Anna lähti itse näyttämään pojalle, mihin hevosen sai katoksen alle. - Ota leipää, Anna sanoi, kun hevoselle oli haettu kaivolta vettä. Vaipan alla oli leipä jo jäähtynyt, vaan näkyi tuo maistuvan, kun poika siitä taittoi itselleen palasen. Leipäpalan taittoi myös Anna ja upotti siihen hampaansa. Riihen kynnys- puulle he istahtivat rinnatusten. Siihen ei tuiskukaan osunut. Hevonen rouskutti tyytyväisenä olkiaan, olihan niihin puinnista jäänyt jokunen jyvä kiinni. Johanneksesta tuntui kyllä oudolta, kun tyttö ei tiennyt, mikä herra oli piispa Henrikki. Eerikki-kuninkaasta tuo sentään oli kuullut ja näytti ensin säikähtäneeltä, kun Johannes kertoi olleensa kuninkaan leirissä. - Piispa on vähän niin kuin kirkon kuningas, Johannes yritti selittää. - Jumalalle tuo puhuu joka ilta omalla kielellään. Pater kater noster voster. Ei sitä toiset ymmärrä. - Mikä jumala se sellainen on, joka käski tappaa minun veljeni! Anna sanoi kiukkuisesti ja pureskeli leipäänsä. - Äiti repi ristin kaulastaan, kun isä tuli ilman poikia kotiin. - Kuoli meiltäkin taistelussa monta miestä, Johannes sanoi sävyisästi. - Muttei piispa ollut taistelussa mukana, rukoili vain sivummalla, että Eerikki-kuningas voittaisi. Ja voittihan tuo, väkevä on se niitten Jumala. Vähitellen lientyi tyttö, Anna nimeltään. Jo se rupesi kyselemään, millainen kuningas on ja onko Johannes käynyt meren takana. Ei toki meren takana, mutta Liedossa kumminkin ja Ulvilassa. Johanneksesta oli hauska kertoa, kun toinen niin tarkkaan kuunteli. Pyry oli jo asettunut ja hämärä laskenut kattojen ylle, 26
kun nuo kaksi havahtuivat. - Sinun pitää lähteä! Anna sanoi Johannekselle ravistellen leivänmuruja viittansa liepeistä. - Isä tulee kohta ja suuttuu, jos täällä on ruotseja. Haikein mielin seisoi Anna pakarituvan ovella, kun hevonen ja reki hetkeä myöhemmin ajoivat hämärtyvään iltaan. Kovin olivat piiat mielissään, kun piispa oli kehunut heidän leipäänsä ja oluttaan ja antanut emäntäpiialle kultarahan. - Et sitten puhu rahasta äidillesi mitään, Kyllikki vannotti Annaa. - Kerttu-rouva repii minulta silmät päästä! Kun Anna vihdoin uskalsi tulla tupaan uusi lämmin leipä kainalossaan, oli isä juuri tullut metsältä kotiin. Ei isä edes vaippaa riisunut yltään, seisoi vain keskellä lattiaa kädet puuskassa, kun äiti kertoi ruotsien käyneen monen miehen voimalla ja ryöstäneen talosta leivät ja heinät. - Ei isä! Anna yritti sanoa, kun hänen isänsä kirosi ankarasti, sieppasi kirveen ovensuusta ja syöksyi ulos. Turhaan juoksi tyttö portille ja huusi isänsä jälkeen, että piispa oli maksanut kaikesta. Vihan vimmassa lasketteli Lalli mäkeä alas järven rantaan ja lähti hiihtäen seuraamaan reen jälkiä. Jos ei hevonen olisi pillastunut, olisi Johanneskin ollut tuhon oma, kun Lalloilan isäntä iski piispan kimppuun. Vaan siinä rytäkässä aisat katkesivat ja hevonen lähti laukkaamaan jäälle. Niinpä Johannes, joka juuri oli kietonut suitsenperät ranteidensa ympärille voidakseen lämmitellä käsiään hihojen suojassa, ei saanut kättään irti vaan raahautui hevosen jäljessä. Vasta aamulla poikarukka tuli tajuihinsa kinosten keskellä. Johanneksen ranne oli hiertynyt vereslihalle ja kasvot olivat jään raapimat. Hevonen ei sen sijaan ollut millänsäkään vaan hamusi kaikessa rauhassa jäätynyt kaislaa. Aisantyngät roikkuivat sen kummallakin kupeella. Ensin Johannes ajatteli, ettei uskalla palata reen luo. Lopulta hän kuitenkin lähti taluttamaan hevosta eilisiä jälkiään pitkin. Ehtiessään vihdoin pienen saaren toiselle puolelle Johannes näki jäällä väkeä. Härkäpari seisoi keskellä lumilakeut- ta. Vanha mies ja vähän nuorempi mies nostivat juuri piispan veristä turkkia rekeen. Kaksi ratsumiestä ratsasti jäällä edestakaisin, mutta kolmas oli laskeutunut hevosen selästä ja nosti jäältä kirveen. Penttihän se oli, kuninkaan ratsumiesten päällikkö, jonka Eerikki-kuningas oli jättänyt piispankartanon turvaksi. - Kuka tämän teki? Pentti kysyi ankarasti Johannekselta. - Lalli, Lalloilan isäntä, vastasi vanhempi mies pojan puolesta ja teki ristinmerkin. 27
Ihmetekoja Jotta ihminen voitiin julistaa pyhimykseksi, tarvittiin tietoja hänen ihmeteoistaan. Siksi piispa Henrikistä kertovat legendat ovat ihmeitä täynnä. Niissä kerrotaan, miten Henrikiä avukseen rukoilleet kokemäkeläiset hylkeenpyytä- jät pelastuivat varmalta kuolemalta. Myös kuolleen lapsen vanhemmat saivat lapsensa heräämään henkiin rukoiltuaan apua piispa Henrikiltä. Tarinoissa kerrotaan myös, miten Lalli menetti hiuksensa ja päänahkansa, koska oli pannut murhatyön jälkeen piispan hiipan päähänsä. Vanhoissa puuveistoksissa Lalli makaakin usein pääkallo paljaana piispan jalkojen juuressa. Ortodoksinen ja katolinen kirkko kilpailivat vaikutusvallasta suomessa. Risti, pappi ja pakana Ensimmäinen ristiretki ei suinkaan tuonut kristinuskoa Suomeen, vaikka ruotsalaiset pakottivat taistelussa hävinneet suomalaiset kasteelle. Suomesta on nimittäin löydetty ris- tinmuotoisia koruja, joita on käytetty jo satoja vuosia ennen ensimmäistä ristiretkeä. Myös kristittyjen ruumishaudat, joihin ei pantu esineitä, syrjäyttivät jo varhain pakanalliset polt- to- ja esinehaudat. Todennäköisesti suomalaiset saivat ensimmäiset kosketuksensa kristinuskoon idästä ortodoksisen kirkon pappien ja munkkien välityksellä. Tärkein todiste tästä ovat sellaiset sanat kuin risti, pappi ja pakana. Ne on kaikki lainattu muinaisvenäjästä jo vuoden 800 tienoilla. Idän ortodoksinen kirkko ja lännen katolinen kirkko kilpailivat vuosisatoja vaikutusvallasta. Kilpa kiihtyi sata vuotta ennen ensimmäistä ristiretkeä, kun kirkot erosivat virallisesti toisistaan. Varsinais-Suomesta ja Hämeestä ortodoksinen usko joutui väistymään katolisen uskon ja Ruotsin vallan tieltä. Karjala sen sijaan jäi vielä vuosisadoiksi ortodoksisen kirkon piiriin. T hopearisti 1000-luvulta piispa Henrikiä ja Lallia esittävä veistos Akaan kirkosta vuodelta 1500 Lalli ja Kerttu Lalli ei ollut mikään tavallinen talonpoika vaan Köyliön Kirkko- saaressa sijaitsevan ison kartanon isäntä. Kansanrunojen mukaan hän oli piispan vierailun aikaan metsällä ja suuttui kuultuaan vaimoltaan Kertulta, että piispa oli omin lupineen ottanut talosta ruokaa ja juomaa. Kertun väitetään valehdelleen miehelleen, ettei piispa ollut maksanut kestityksestä. Jälkikäteen sepitettyjen pyhimys- legendojen mukaan piispa Henrik oli nuhdellut Lallia murhatyöstä ja joutui siksi itsekin murhatuksi. Legendoissa puhuttiin kirveestä, mutta kansanrunoissa väitettiin Lallin käyttäneen murha-aseena isoa miekkaa, jollainen oli vain ylimyksillä. Komea hopeakoristeinen miekka onkin löytynyt haudasta Lallin kartanon alueelta. Lalli tuskin tappoi piispa Henrikiä uskonnon takia. Hän oli nimittäin itsekin pyhimyksen eli pyhän Laurentiuksen kaima. Hänen vaimonsa Kerttu taas oli saanut nimensä pyhän Gertrudin mukaan, joten todennäköisesti he olivat kristittyjä. 28
Tunnistatko kuvasta tapahtuman osapuolet? i Kaalimaan Henrikki Piispa Henrikistä on kerrottu sekä kirkon pyhimyslegendoissa että kansanrunoissa. Piispa Henrikin surmavirsi alkaa kuningas Eerikin ja piispa Henrikin lapsuudesta: Kaszvoi ennen caxi lasta Toinen kasvoi caalimaassa Toinen Ruotzis yleni. Toinen Hämehen Heinrichi Toinen Erichi kuningas. Kaalimaaksi on kutsuttu Anglianmaata eli Englantia, mutta jotkut olettavat, että se voi tarkoittaa myös Var- sinais-Suomessa sijaitsevaa Kalantia, johon kristinusko oli levinnyt jo ennen ruotsalaisten ristiretkiä. Se tiedetään, että Henrik oli ollut ennen Suomeen tuloaan matkalla Pyhään maahan. Roomassa hän oli kuitenkin tavannut kardinaalin, josta myöhemmin tuli paavi Hadrianus IV. Kardinaali oli lähdössä Ruotsiin järjestämään kirkon hallintoa, ja niin Henrik päätyi hänen mukanaan ensin Ruotsiin ja sitten kohtalokkaalle ristiretkelle Suomeen. Piispa Henrikin kuolinpäivä 20. tammikuuta oli 1600- luvulle asti Suomessa hänen muistopäivänsä. Pyhimys- kalenterin tungoksen vuoksi Heikin eli Henrikin nimipäivä siirrettiin myöhemmin 19. päivään tammikuuta. A Nousiaisten kirkon arkun korkokuva, jossa kuvataan ristiretkeläisten saapuminen Suomeen Pyhäinjäännökset Legendan mukaan piispa Henrikin ruumis vietiin härkien vetämänä Nousiaisiin ja haudattiin kirkkoon, joka rakennettiin siihen paikkaan, mihin härät seisahtuivat. Lähes 300 vuotta myöhemmin Nousiaisten kirkkoon pystytettiin komea korkokuvilla koristettu arkku, johon pyhimykseksi julistetun piispan luut kätkettiin. Pyhimysten luilla ja muilla pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan ihmeitä tekevä voima. Siksi niitä tultiin palvomaan ja rukoilemaan pitkienkin matkojen päästä. Osa Pyhän Henrikin luista oli viety jo vuonna 1300 Turun uuteen tuomiokirkkoon. 400 Tällainen kuva on kirjailtu piispa Henrikin leukaluuksi epäillyn pyhäinjäännöksen kääreeseen. vuotta myöhemmin suurin osa Turun pyhäinjäännöksistä katosi Pietariin, kun Suomi oli isonvihan aikaan venäläisten miehittämä. Nykyisin ainoa tunnettu Henrikin pyhäinjäännös on käsivarren luu, joka on Helsingissä Pyhän Henrikin katolisessa kirkossa. Tallella on myös punaiseen silkkiin kiedottu leukaluu, jonka epäillään kuuluneen piispa Henrikille. Pyhäinjäännöksen kääreeseen on nimittäin kirjailtu kuva piispasta, jonka pään Lalli katkaisee miekallaan. 29
5. Viimeinen tiili isää tiiliä, mestari Hans ärähti ylhäältä telineeltä. Ketterästi kapusi Juho tikkaita ylös kuusi tiiltä kainalossaan ja latoi ne mestarin jalkoihin. - Ei näitä, mestari ärähti ja potkaisi tiilet kolisten alas linnan- tuvan permannolle. - Niitä pienempiä holvitiiliä, typerys! Ei auttanut ruveta pullikoimaan, vaikka suututtikin. Mestari Hans oli ollut kiukkuinen koko päivän. Kylmä kevättuuli puhalsi Vana javedeltä, ja mestari hytisi viluissaan rakennustelineellä. Hämeen linnan vouti Pärttyli Eerikinpoika oli pestannut hänet muuraamaan uuden linnantuvan kattoholvin. - Kirottu vouti, mestari Hans jupisi puhallellessaan hyppysiinsä. -Vain hullu vaatii töitten alkamista keskellä talvea! Juhoa jo hiukan nauratti. Mikä talvi nyt enää oli, kun valpurinmessu oli vasta pidetty. Kylmä tosin oli ja muutamana yönä oli satanut lunta, mutta aurinko lämmitti laihan oppipojan selkää, kun hän kumartui latomaan pienempiä viistokylkisiä holvitiiliä kainaloonsa. Nyt Juho ojensi tiilet varmuuden vuoksi yhden kerrallaan mestarin laastin kovettamaan kouraan. - Piru Pärttyli-herran periköön! mestari uhosi sovitellessaan ensimmäistä tiilis- kiveä paikalleen seinäsyvennykseen. Samassa häivähti alhaalla rakennustelineiden välissä jotakin sinistä. Sehän oli Astrid Pärttylintytär, voudin ainoa lapsi, joka äitipuolensa Martta-rouvan kanssa asui vanhassa linnantuvassa muurin juurella. Ei kai tyttö vain kuullut mestarin puheita? Jokin lintu visersi muurinkolossa, kun Astrid kapusi tornin länsipuolelle tuulensuojaan. Onneksi Martta-rouva oli lähtenyt neuvomaan piikoja oluenpanossa, ja Astrid oli päässyt livahtamaan hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan iänikuisen kilpailutyön äärestä. Sormenpäät olivat neulanpistoja täynnä, sillä alttarivaatteen kangas oli jäykkää ja hopealanka vielä jäykempää. Martta-rouva tahtoi liinan olevan valmis, kun isä palaa Turusta takaisin linnaan. Ommelkoon itse, mokomakin... Ei sitä sopinut ääneen sanoa. Kipeästi puristi Martta-rouva käsivartta tai retuutti palmikosta, jos ei totellut. Isälle siitä oli turha puhua, sillä kovin oli isä mielistynyt uuteen emäntäänsä, eikä Astridin kuolleesta äidistä saanut voudin pöydässä sanoa sanaakaan. 30
Samassa kuului alhaalta linnanpihalta Martta-rou- van kiukkuinen ääni, joka kutsui Astridia. Sen enempää miettimättä pujahti tyttö piiloon keskentekoiseen linnantupaan ja kyyristyi paalujen väliin. Märkä laasti tuoksui savelta ja kesältä. Tässä päässä oli jo muurattu holvikatto. Lankut ja lukemattomat pystypuut tukivat holvia alhaaltapäin. Telineiden toisessa päässä kuului mestari Hans pauhaavan oppipojalleen. Askeleet rahisivat seinustalla, ja Astrid pidätti hengitystään. - Onko Astrid-neitiä näkynyt täällä? huudeltiin muurin luota. Se oli Mari, nuorempi voudintuvan piioista, jonka Martta-rouva oli komentanut etsimään karkulaista. - Joku siniviittainen meni äsken portista ulos, kuului muurintekijän oppipoika sanovan aivan Astridin yläpuolella. Kun tyttö kohotti kasvonsa, näki hän pojan vilkaisevan itseään lankkujen raosta. Ihan niin kuin poika olisi hymyillyt. Kohta kiirehtivät Marin askeleet porttia kohti.Tuskin oli Astrid huokaissut helpotuksesta, kun kuului omituinen rasahdus ylhäältä. Astrid ehti nähdä vain kaatuvan paalun ja painautui nopeasti ikkunasyvennykseen. Samassa hirmuinen jylinä täytti koko linnanpihan. Paalut, lankut ja tiiliskivet romahtivat yhtenä sekamelskana linnantuvan permannolle. Kun Astrid vihdoin uskalsi kohottaa katseensa viitanliepeen suojasta, sininen taivas häämötti törröttävien parrunpäiden ja pölypilven keskeltä. - Mestari! Mestari! oppipojan hätääntynyt ääni kuului ylhäältä. Samassa poika jo loikkasi alas ja alkoi vimmatusti viskoa parrunpätkiä ympäriinsä. - Mestari on täällä, Astrid sai sanotuksi. Lankkujen seasta näkyi nimittäin kappale tomuista nahkakaapua. Yksin ei Juho olisi saanut mestari Hansia kiskotuksi sortuneen katon raunioista, mutta onneksi voudintytär tuli auttamaan. Kaksin he saivat raahatuksi raskaimmat lankut syrjään. Onneksi seinää vasten nojalleen jäänyt parrunpätkä oli 31
suojellut mestaria, niin ettei hän ollut litistynyt sortuvien telineiden alle. Kylläpä Juho oli helpottunut, kun mestari vihdoin alkoi räpytellä silmiään. Ilo oli kuitenkin lyhytaikaista, sillä saman tien mestari Hans alkoi huutaa ääneen ja repiä nahkakaapunsa hihaa. Vasta nyt huomattiin, että oikea käsivarsi oli veressä ja roikkui hervottomana mestarin kupeella. - Minä haen Martta-rouvan, sanoi voudin tytär ja lähti kapuamaan tiilikasojen yli kohti oviaukkoa. Ensin Juho aikoi estellä, sillä Martta-rouvaa pelkäsivät linnassa kaikki. Sitten poika kuitenkin tuli järkiinsä. Martta-rouva oli parantanut voudin hevosenkin viime syksynä, kun se oli niukauttanut nilkkansa jäisellä tiellä. - Ei saa kertoa voudille, mestari ähkyi kivusta kalpeana. - Pärttyli-herra on ankara mies... > Martta-rouva ehti kohottaa kättään antaakseen Astridille korvapuustin, mutta | hellitti sentään, kun sai kuulla, mikä hirmuinen onnettomuus oli tapahtunut. - Ota kirstu ja seuraa perässä! hän kivahti Astridille ja lähti hamettaan kannatellen kiirehtimään sairaan avuksi. - Et sinä sitä yksin jaksa kantaa, Mari sanoi emäntänsä mentyä. - Ota toisesta kahvasta kiinni. - Suu kiinni, mestari Hans! Martta-rouva komensi kun tytöt saapuivat linnan- tuvan ovelle. - Tämä on nykäistävä paikalleen! Pidä kiinni, poika! Mestarin huuto poukkoili kiviseinästä toiseen mutta lakkasi sitten äkisti. - Kuoliko se? Mari kuiskasi kaulaansa kurottaen. Säikähti Juhokin, kun Martta-rouva tarttui mestarin veriseen käteen ja kiskaisi sen ilmassa kiepauttaen ensin sivuun ja sitten ylöspäin. Vaan heti kohta karjahduksestaan toivuttuaan mestari Hans jo könysi seisaalleen ja alkoi liikuttaa käsivarttaan hämmästyneenä. Kipu oli poissa. Käsivarsi liikkui jälleen, vaikka sormet olivat veressä ja koko kämmen pahoin turvoksissa. Ei siinä tiiliskiveä pidettäisi pitkään aikaan. - Pitää katsoa huomenna, ettei haavoihin ole tullut maanvihoja, mahtava voudin vaimo sanoi puhdistettuaan haavan ja sidottuaan sen suojaksi palttinan- kappaleen. - Entäs katto? mestari sai sanotuksi, kun rouva oli jo lähdössä. - Ei se meidän syytä ollut. Jokin paaluista oli varmaan laho ja siksi tuet sortuivat. Holvi ei ollut vielä kuivunut tarpeeksi, hän yritti selittää, mutta Martta-rouva keskeytti miehen tylysti. - Se on mestarin oma asia! hän kivahti. - Katon on oltava valmis, kun minun herrani ja mieheni tulee! Hammasta purren odotti mestari Hans, kunnes voudin vaimo oli tarpeeksi kaukana. Sitten hän alkoi ankarasti voivotella kovaa kohtaloaan. - Parempi on lähteä pakosalle, mestari huokasi. - Yritetään päästä Viipuriin, vaikka vouti kyllä lähettää miehensä perään. - Jos sentään vain yritettäisiin korjata katto, Juho ehdotti varovasti. Mestarin valitellessa hän oli kierrellyt ympäriinsä. Holvi oli linnantuvan toisessa päässä ehtinyt kuivua tarpeeksi, eikä se ollut sortunut kuin osaksi. Suurin osa lankuista oli ehjinä. Vain paaluja tarvittaisiin lisää. 32
- Mutta kuka sen muuraa? mestari mylvähti ja katsoi liinamytyksi kiedottua kättään. -Jos minä laitan laastin ja tiilet ja mestari neuvoo, Juho sanoi mielensä rohkaisten. - Olen minä katsonut päältä, mitenkä mestari sen tekee. Seuraavana aamuna Martta-rouva lähetti Astridin katsomaan, miten mestari Hans mahtoi jaksaa. Se pieni tornikamari, jossa mestari ja hänen oppipoikansa asustivat, oli kuitenkin tyhjä. Sen sijaan linnantuvan suunnalta kuului ääniä. Holvin korjaus oli jo täydessä käynnissä. Uudet telineet oli pystytetty sortuneen osan tueksi, katkenneet parrut oli pinottu seinustalle ja tiilet viskelty kasoihin. - Ja sitten pienempiä holvitiiliä tuosta yli, kuului mestari sanovan ylhäällä telineillä. - Mene hakemaan! - Annatko siitä vierestäsi muutaman tiilen! oppipoika pyysi tikkaiden puolivälistä. Koko ikänsä Astrid oli totellut käskyjä nopeasti ja epäröimättä. Tiilet olivat pieniä ja kevyitä. Äkkiä niitä vei sylyksen tikkaiden juurelle. - Minä haen kyökistä vasun, tyttö sanoi. - Saadaan kerralla enemmän ylös. Mestarille ei Juho kertonut, kuka heidän avukseen oli ilmestynyt linnantuvan permannolle. Aina oli vasu tiiliä täynnä odottamassa, kun entiset oli saatu paikoilleen. Nopeasti työ edistyikin, kun anfangi- tiilet olivat ehjiä ja muotti tukevasti paikoillaan. Mestari Hans ei enää jaksanut istua katsomassa päältä, kun näki työn kerran sujuvan, vaan heittäytyi aurinkoon maate. Kättä kuulemma jomotti. Iltapäivällä oli holvi jo melkein korjattu. Ei puuttunut kuin yksi tiili, mutta oikeankokoista ei löytynyt mistään, vaikka Astrid kuinka tiiliskiviä käänteli. Tuskastuneena nousi Juho ylhäällä telineillä oikaisemaan selkäänsä. Niin vähästäkö se nyt olisi kiinni. Samassa hänen katseensa osui ratsujoukkoon, joka lähestyi linnaa rantatietä pitkin. Pärttyli-herra oli tulossa! Nyt heidät hukka perii! - Mene pois! Juho kumartui huutamaan voudin tyttärelle tikkaiden aukosta. - Isäsi tulee! Pelko oli jähmettää Astridinkin, mutta juuri silloin hän näki ulkona auringossa aivan linnantuvan ovenpielessä ihan oikeankokoisen holvi- tiilen. Se oli varmaan vierähtänyt syrjään telineiden sortuessa. - Odota! tyttö huusi tiileen tarttuen ja kapusi kohta jo tikapuita. - Minä löysin vielä yhden! Pärttyli-herra oli kovin tyytyväinen mestari Hansin työhön ja maksoi vähän ylimääräistäkin. Se oli sekä mestarin että Juhon mielestä suoranainen ihme, sillä vouti oli tunnettu kitsaudestaan. Vielä suurempi ihme oli Astridin mielestä se, ettei Martta-rouva sanonut mitään tytön tomuisista hameenhelmoista vaan antoi Astridille illalla kirstustaan hanhenrasvaa ja käski voidella sillä kämmeniä, jotka olivat kylmästä rohtuneet. 33
Suomalaisten vanhat linnat Olavinlinna nykyisessä muodossaan Turun linna 1500-luvulla OLAVINLINNAN rakentaminen käynnistyi vuonna 1474 silloisen itärajan tuntumaan Savonlinnan seudulle. Olavinlinna poikkesi aikaisemmista linnoista sikäli, että se varustettiin alusta alkaen tuliaseita vastaan. Siksi sen tornit tehtiin pyöreiksi eikä neliskulmaisiksi kuten vanhemmat linnantornit. TURUN LINNAA ryhdyttiin rakentamaan vuoden 1280 Viipurin linna tienoilla Aurajoen suulle. 1500- 1600-luvulla luvun alussa se oli pohjoismaiden suurimpia linnoja, ja siinä oli yli 40 huonetta. Hämeen linna 1300-luvulla Hämeen linna Hämeen linnan rakennustyöt aloitettiin ilmeisesti jo 1260-luvulla. Soraharjulle Vanajaveden rantaan muurattiin luonnonkivistä seitsemän metriä korkea neliönmuotoinen linnoitus, joka oli pinta-alaltaan 35 x 25 metriä. Linnoitukseen johti vain yksi portti, joka oli puhkaistu muuriin kolmen metrin korkeuteen. Sen puiset portaat voitiin nostaa ylös vihollisen hyökätessä. Piirityksen varalle oli linnaan tehty 12 metrin syvyinen kaivo. Jo 1200-luvun lopulla linnanmuurin sisäpuolelle ryhdyttiin rakentamaan tiilestä asuinhuoneita. Tällöin muurattiin muun muassa holvikattoinen linnantupa, joka on yhä käytössä. Seuraavalla vuosisadalla portin kohdalle pystytettiin korkea Kukkotorni ja linnanmuureja ja muitakin torneja korotettiin tiilimuurauksella. Uusien tornien, salien ja portaikkojen lisäksi linnanväelle rakennettiin käymälä ylös ulkomuuriin. VIIPURIN LINNAN rakentaminen alkoi ruotsalaisten sotaisan ristiretken jälkeen vuonna 1293. Linna joutui kestämään monet ankarat piiritykset, olihan se Ruotsin valtakunnan itäisin linnoitus. Miten linnoja lämmitettiin Hirsisiä savupirttejä lämmitettiin kiukail- la, kuten savusaunoja nykyäänkin. Suomalaisiin kivilinnoihin ryhdyttiin 1300- luvulla muuraamaan tulisijoja, joista savu johdettiin seinien ja lattioiden sisään muurattuja kanavia pitkin lämmittämään asuinhuoneita. Samalla lailla olivat roo- malaisetkin lämmittäneet asuntojaan ja kylpylöitään. Tällainen lämmitys ei ollut kovin tehokas pakkasella. Siksi esimerkiksi Turun linnasta muutettiin kylmimpinä talvikuukausina pakoon kuninkaankartanon hirsi- tupiin, joita voitiin lämmittää kunnolla.
Tiilenlyöjiä ja Miten tynnyriholvi muurataan Yksinkertaisin holvimalli on tynnyriholvijonka kaari on puoliympyrän muotoinen. Katon paino siirtyy toisiinsa no- jaavien tiilien kautta seinien tai pilareiden varaan. Holvi muurataan viistotuista holvikivistä puusta tehdyn muotin päälle. Jotta muotti pysyisi ylhäällä katonrajassa, se tuetaan alapuolelta tolpilla ja parruilla. Monimutkaisemmat holvit muurataan kokoamalla muotoilluista erikoistiilistä ruoteita 1 Joiden väliin ladotaan holvivaipat 2 . ▼ Viipurin linnan kellarin holvausta MUURARIMESTAREITA Vanhojen kivilinnoitusten rakentaminen oli hidasta ja raskasta työtä, kun muurien ja tornien rakennusaineena käytetyt kivet piti kuljettaa ja nostaa paikoilleen härkien, hevosten ja ihmisten voimin. Rakentaminen helpottui 1200-luvulla, kun Suomessakin opittiin valmistamaan tiiliskiviä. Niiden kuljetus ja muuraaminen oli helpompaa kuin luonnonkivien käsittely. Tiilenteon ja muuraustaidon toivat Suomeen ulkomaiset mestarit. Muuraustyylien perusteella on päätelty, että Hämeen ja Turun linnojen rakentajat tulivat Suomeen Ruotsista. Olavinlinnaa rakentamaan pestattiin 16 tallinnalaista muurarimestaria apulaisineen ja oppipoikineen. Heidän lisäkseen pakotettiin lähiseutujen asukkaat osallistumaan linnan rakennustöihin. Miten tiiliä tehdään ITiilimassa valmistetaan savesta ja hiekasta, jotka sekoitetaan keskenään.Yksinkertaisinta oli sekoittaa ainekset polkemalla. Savimyllyjä eli tiilikraanoja ryhdyttiin käyttämään 1700-luvulla. Tiilimassaa voidaan keventää, värjätä ja vahvistaa lisäämällä siihen esimerkiksi olkia, sahanpurua tai tiilimurskaa. Parasta tiilisavea on vesistöjen pohjaan kerrostunut jääkautinen savi. 2 Vanhimmat käsin lyödyt tiilet tehtiin täyttämällä puiset muotit savimassalla. Märät tiilet vietiin muotissa kuivatuspaikal- le, missä ne irrotettiin muoteista ja jätettiin kuivumaan. Puolikuivia tiiliä voitiin muotoilla sablonin eli kaavaimen avulla. Muotoiltuja tiiliä tarvittiin esimerkiksi ikkunan-ja ovenpieliin, holveihin ja pylväisiin. 3 Tiiliä kuivatetaan niin pitkään,että niissä on kosteutta jäljellä vain 6-9 prosenttia. Aikaisemmin tiilet kuivatettiin ulkona auringossa tai sateelta suojassa katoksen alla, mutta myöhemmin on kuivatukseen käytetty tiiliuunien hukkalämpöä. 4Kuivatut tiilet poltetaan korkeassa lämpötilassa, jotta niistä tulisi kestäviä. Miilunpoltossa poltettavat tiilet on pinottu eräänlaiseksi uuniksi. Tiilet voidaan myös latoa erikseen tehtyyn polttouuniin. Viimeistään esilämmityksessä tiilistä haihtuu kosteus. Kun tiilien lämpötila kohoaa 300-600 asteeseen, palavat tiiliseoksen orgaaniset aineet, kuten puru tai oljet.Tulitusvaiheessa lämpötila on 950-1 050 astetta. Mitä kuumemmiksi tiilet saadaan, sitä tummempia ja kestävämpiä niistä tulee. Suomalaisessa savessa on paljon rautaa, ja siksi meidän tiilistämme tulee yleensä punaisia. Kalkkipitoinen savi muuttuu poltettaessa keltaiseksi. 35 munkkitiilet nunnatiilet Nunna- ja munkkitiilet Vanhimmat tiilikatot tehtiin käyttämällä kahta erilaista tiilityyppiä. Nunnatiiliksi sanottiin kourumaisia tiiliä, jotka ripustettiin väkäsestä ruodelautoihin. Niiden päälle ladottiin kuperat munkkitiilet, jotka estivät vettä valumasta nunnatillien saumoihin.
Musta surma oko ne soittavat aamumessuun? Anna ponnahti säikähtäen istumaan muurinloukossa. Päivä kajasti jo ikkunaluukun raoista ja tulen humina kuului liedestä. Ei sopinut kauppiaan talon pikkupiian nukkua näin myöhään. Juuri kun Anna oli saanut puukengät jalkaansa, tuvan oli avautui ja Valpuri, porvari Freesen rivakka emäntäpiika, astui sisään jauhovakka kainalossa. - Menes vierastupaan katsomaan, joko vieras on herännyt! hän komensi Annaa. - En hennonut herättää sinua, kun jouduit passaamaan isäntää ja sitä laivuria aamuun asti. Isäntä makaa kyllä puoleenpäivään, mutta laivurilla voi olla kiire. Taivas punersi tuomiokirkon takana. Ei porvari Freesen talo suinkaan ollut Turun suurimpia, mutta hyvällä paikalla jokirannassa lähellä kirkkoa. Tuvat ja aitat reunustivat pihamaata, jota peitti tänä aamuna valkoinen kuura. Vanha Hasso, porvari Freesen koira, haukkui porraskiven vieressä rottaa vainuten. Mik- kelinmessuun oli aikaa vain muutama päivä. Silloin päättyisi Annan ensimmäinen vuosi kauppiaan talon pikkupiikana. Viime yönä viiniä juotuaan oli porvari luvannut, että Anna saisi uuden pestin kunniaksi hameen siitä paksusta vihreästä kankaasta, jota laivuri oli tuonut Saksanmaalta saakka. Vierastuvan ovi oli raollaan. Anna astui varovasti kynnyksen yli. Kun silmä tottui tuvan pimeyteen, hän näki, että laivuri oli maate pannessaan viskonut vaatteensa pitkin lattiaa. Kaksi ruukullista kallista reininviiniä ne olivatkin isännän kanssa kumonneet viime yönä tultuaan kiltatuvasta kotiin. Samassa vuodekomeron ovi raottui. Outo lemu täytti huoneen. Anna veti vaistomaisesti hameenliepeensä suun eteen, ettei olisi oksentanut. - Hait! kuului vuodekomerosta käheä käsky. Se tarkoitti, ettei saanut liikahtaa- kaan. Niin porvari Freesekin aina sanoi, kun tynnyreitä nostettiin luukusta aitan ylisille. - Pest... Pest... geh sagen... Pest... Pest... Mennä se käski, sen verran Anna ymmärsi, mutta mitä oli pest? Jokin pestikö? Vieras näytti ovenraosta tulvivassa päivänvalossa omituisen mustanpuhuvalta. Hän kurottui huitomaan kädellään mutta vaipuikin äkkiä korahtaen takaisin oljille. Anna säikähti, kääntyi kannoillaan ja juoksi pihan yli pakaritupaan, missä 36
Valpuri hämmensi puuropataa. - Minä menen katsomaan, mikä siellä on hätänä, emäntäpiika sanoi kuultuaan vieraan oudosta käytöksestä. Hän työnsi kauhan Annan käteen. - Nosta pata sivummalle, kun puuro sakenee! Hetken kuluttua kuului pihamaalta porvari Freesen kaikuva ääni ja Hasson kimeä haukku. Oliko isäntä vihainen? Jotakin ne puhuivat kiivaasti Valpurin kanssa. Sitten tuvan ovi tempaistiin auki ja emäntäpiika käski Annan kiiruhtaa Pyhän Olavin luostariin. - Etsi käsiisi veli Andreas ja sano, että porvari Freesen talossa on laivuri kuollut paisetautiin, hän selitti hätäisesti. - Kysy onko siihen rohtoa tai neuvoa! Sinä aamuna oli koulumestari Henricus sairastunut eikä hän saapunut valvomaan katedraalikoulun poikia tuomiokirkon aamumessuun, niin kuin piispa oli määrännyt. Niinpä nuori kaniikki Birger oli ottanut johtoonsa tämän levottoman joukon ja kulki nyt sen edellä kohti kouluhuonetta, joka oli rakennettu tuomiokirkon kaa- konpuoleiseen ulkomuuriin. Kovin kauniisti ei Turun teinien latinankielinen laulu kaikunut tänä aamuna, sillä yksi ja toinen oli saanut äänensä käheäksi koleassa syysilmassa. Ei Johannestakaan paljon laulattanut, kun hän raahusti joukon viimeisenä. Nukutti niin armottomasti, ja nälkä kurni vatsassa. -Johannes! Kirkas tytön ääni kaikui pitkin muurin vierustaa. Johannes seisahtui odottamaan sisartaan, joka juoksi puu- kengät kopisten häntä kohti. Onneksi kaniikki Birger ei huomannut yhden puuttuvan laumastaan vaan katosi viitta hulmuten porttiholviin aamu-unisen teinijoukon vaeltaessa hänen jäljessään. - Sinun täytyy lähteä käymään luostarissa minun kanssani, Anna selitti hengästyneenä ehdittyään veljensä luo. - Meidän vierastupaan kuoli laivuri tänä aamuna ja isäntä pelkää, että se on jotakin tarttuvaa tautia. -Ja nyt hän tahtoo saada dominikaaniveljiltä jotakin rohtoa itselleen, Johannes naurahti. - No, minä tulen mukaasi. Patukkaa saan joka tapauksessa kämmenilleni, kun jäin puhelemaan kanssasi. Annaa säälitti Johannes-rukka. Kovin ankarasti kuritti mestari Henricus niitä, jotka eivät jaksaneet joka hetki herpaantumatta kuunnella hänen puhettaan. Harvoin Johannes sai patukasta tietämättömyyden takia, sillä niin kuin pappi oli kotona sanonut veljeäTurun kouluun toimittaessaan, Johannes oli saanut Herralta suuret hengenlahjat ja oppi nopeasti latinaa. Mutta veliparka oli armottoman aamu-uninen ja nukahti siksi usein olkien sekaan opettajan kateederin juurelle. -Vieläkö sinulla on leipää jäljellä? Anna kysyi, kun he ylittivät Kroopin ja lähtivät 37
kapuamaan mäenrinnettä kohti luostaria. Pari paimenta ajeli lampaita kohti kaupunkia. Olivat varmaan palaamassa rantaniityiltä kotiin. - On toki, Johannes vastasi ja kaivoi mekkonsa kätköistä leipäpalan Annallekin. - Kierrettiin Tuomaksen kanssa kotipitäjää sopivasti puintiaikaan, ja joka talossa oli vasta leivottu. - Minunkin tekisi mieleni kotiin käymään, Anna huokasi. - Mutta tuskin ne minua päästävät, kun matka on niin pitkä eikä pestien välissä ole kuin muutama päivä. - Minä menen jouluksi taas, Johannes sanoi. - Jos ne silloin laskisivat sinutkin. Anna ei ruvennut väittämään vastaan, vaikka tiesikin, ettei Valpuri voisi päästää häntä jouluna kotiin, sillä silloin oli talossa eniten työtä kynttilänteosta oluenpanoon ja leipomisiin. Koti-ikävä kuristi silti kurkkua. Veljen antama leipä maistui samalta kuin äidin leipoma. Kauppiaan talossa leivottiin vain saksalaista leipää, jossa maistui anis ja kumina. Luostarin portti oli auki, ja sisarukset astuivat siitä sisään. Johannes puhutteli rohkeasti latinaksi heti ensimmäistä vastaan tulevaa mustakaapua, ja mies viittoi heitä menemään seuraavasta portista vasemmalle. - Veli Andreas on luostarin puutarhassa, Johannes selitti, kun he kävelivät munkin osoittamaan suuntaan. - Anna minä hoidan puhumisen. Puutarhan portilla Anna seisahtui ja veti syvään henkeä. Niin kuin olisi tullut takaisin kesään. Aamuaurinko paistoi muurin yli, ja iso ruusupensas kukki aivan portinpielessä. Kauempana kasvilavojen keskellä näkyi mustakaapuinen, valkotukkainen mies. Se oli kuuluisa veli Andreas, Pyhän Olavin luostarin dominikaani- veljien puutarhuri, jonka sanottiin tietävän kaiken yrteistä ja rohdoista. Varmuuden vuoksi Anna jäi seisomaan vähän kauemmas, kun Johannes lähti puhuttelemaan vanhaa munkkia. Hetken kuluttua veli kuitenkin viittoi Annan tulemaan lähemmäs, sillä munkki tahtoi tietää tarkkaan, miten laivuri oli kuollut. Niin Annan piti kertoa kaikki alusta asti, mitenkä laivuri oli saapunut eilen iltapäivällä kauppiaantaloon ja mitenkä rengit olivat koko päivän kuljettaneet käsirattailla ja korennoilla laivasta kirstuja ja tynnyreitä kauppiaan aittoihin. - Veikö porvari Freese laivurin Pyhän Nikolauksen kiltaan? munkki kysyi Annalta. Suomea se puhui, vaikka vähän oudosti murtaen. - Siellä ne olivat iltaan asti, Anna vastasi totuuden mukaan. - Ja joivat vielä yöllä lämmitettyä viiniä. Laivurilla oli vilutautia ja siksi piti viiniin laittaa neilikoita. - Mitä laivuri sanoi, kun näit hänet aamulla? 38
- Käski mennä pois, Anna vastasi hiukan peloissaan. - Jostakin pestistä se puhui... - Pest? munkin ääni kohosi ja mies teki nopeasti ristinmerkin. - Oletko varma, että kuoleva sanoi sinulle Pest? - Sanoi se, Anna nyökkäsi. - Ja siellä oli niin kummallinen lemu. - Oliko miehellä paiseita? munkki tahtoi tietää. - En minä nähnyt, Anna kiirehti sanomaan. - Mutta Valpuri puhui paiseista. - Se on ruttoa! munkki huudahti ja teki taas ristinmerkin. - Herra meitä kaikkia armahtakoon! Tulkaa, minä annan teille ruttojuurta! Kun Anna ja Johannes hetkeä myöhemmin riensivät luostarin mäkeä alas kohti kaupunkia, ruvettiin kaupungissa soittamaan kelloja. -Tulipalo! Anna huudahti ja seisahtui kesken juoksun. - Savua ei näy missään, Johannes sanoi ja kiirehti askeleitaan. - Ne soittavat varmaan ruton takia! Kauppiaan talon portilla oli korennon nenään nostettu keltainen vaate. Pistävä katajansavu tunki nenään, kun Anna jyskytti nyrkillä porttiin. - Ei sinne saa mennä! joku ohi kiiruhtava nainen sanoi ajaen lehmää edellään. - Freesellä ovat kuolleet ruttoon jo kaikki! Naisen poistuttua portti raottui vähän. Hasso luikahti saman tien portista ulos ja lähti haukkuen juoksemaan kohti siltaa. - Menkää pois, huusi Valpuri ääni särkyen portin takaa. - Isäntäkin on sairastunut ja toinen rengeistä! - Tässä on ruttojuurta, Johannes sanoi ja viskasi liinakankaaseen kiedotun rohdon portin toiselle puolelle. - Veli Andreas käski kaikkien syödä sitä viiniin survottuna. - Lähtekää kotiinne, lapset, pois kaupungista! Valpuri huusi ottaessaan nyytin maasta. - Älkää tulko takaisin ennen kuin kirkossa kuulutetaan, että tauti on ohi! Portin sulkeutuessa sisarukset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa. Samassa Härkäpään Tuomas, Johanneksen paras toveri, ilmestyi kujalle kaksi säkkiä olallaan. - Siinähän sinä olet, Tuomas huudahti ja heitti toisen säkeistä Johannekselle. - Piispa lähetti sanan, että meidän on lähdettävä kaupungista heti. Otin sinunkin säkkisi mukaan, kun arvasin löytäväni sinut täältä! Kolme päivää Anna, Johannes jaTuomas vaelsivat härkätietä kohti kotipitäjäänsä, ja vanha Hasso seurasi heitä uskollisesti. Huhu Turkuun saapuneesta taudista oli kiirinyt jo ensimmäisten pakolaisten mukana tienvarren kyliin, eikä heitä enää päästetty taloihin yöksi. Siksi oli etsittävä suojaa riihistä ja ladoista. Onneksi koira oli mukana. Ei tarvinnut pelätä rosvoja eikä petoeläimiä. Leipääkin riitti, mutta kovin keveä oli Johanneksen säkki, kun he vihdoin kolmantena päivänä seisahtuivat kotinsa veräjälle. - Entä jos meissäkin on tauti? Anna säikähti nähdessään pienen valkotukkaisen tytön juoksevan pihan poikki heitä kohti. Hasso vinkui ja heilutti häntäänsä. - Me olisimme jo sairastuneet, Johannes sanoi ja avasi veräjän. - Ei se tauti tänne asti tule. 39
Tuomioki] on JUURELLA Vanha Turku 1400-mvuN lopu PYHÄN YRJÄNÄN HOSPITAALISSA hoidettiin lepraan eli spitaaliin sairastuneita.Tauti oli parantumatonpa sen tartuntaa pelättiin kovasti. Siksi sairaala oli rakennettu joen toiselle puolelle, ja leprasairaiden piti kilistää kelloa lähestyessään muita ihmisiä. SUURTORIN varrella oli kaupungin raatihuone.Torilla pidettiin tammikuussa ja kesäkuussa heikinmarkkinoita Pyhän Henrikin muistoksi. SUURTORIN LAITURIIN toivat laivat kalliita ulkomaan tavaroita. Laivojen oli kuitenkin ensin pysähdyttävä Turun linnan luona, jotta linnanvouti voi valita haluamansa tavarat kauppiaiden lastista. KROOPPI oli laskuoja, joka virtasi savisesta Mätäjärvestä Aurajokeen. Kun venäläiset polttivat Turun vuonna 1316, kaupunki alkoi laajentua Kroopin eteläpuolelle. Opin saunan löylyssä Turun katedraalikoulussa opetettiin tulevia pappeja.Tärkeimmät oppiaineet olivat latina, puhetaito, kielioppi ja laulu. Koska kirjoja ei ollut, kaikki oli opittava ulkoa. Koulupäivät olivat pitkiä ja kuri ankara. Oppilaat istuivat lattialla olkien päällä. Opettajan lukupul- pettia sanottiin kateederiksi. Jos oppilas ei osannut läksyään, hän sai pampusta sormilleen niin, että oljet värjäytyivät verenpunaisiksi. Katedraalikoulun oppilaita kutsuttiin teineiksi. He saivat kulkea joulun tienoilla ja elonkorjuuaikaan maaseudulla keräämässä ruokaa ja vaatteita ja esittämässä koulussa opittuja lauluja, tansseja ja pieniä uskonnollisia kuvaelmia. Kun teinivaellukset tahtoivat helposti venähtää yli sallitun ajan, ne yritettiin välillä kieltää kokonaan. Olaus Magnuksen kuva katedraalikoulusta 1500-luvulta PYHÄN OLAVIN LUOSTARI sijaitsi kaupungin etelälaidalla Luostarinmäen rinteellä. Luostarin dominikaanimunkeilla oli oma koulunsa ja kirkkonsa. He kiersivät ympäri maata saarnaamassa ja opettamassa. Piae Cantiones - hurskaita lauluja Monet Turun teinien laulamista hurskaista lauluista tunnetaan vielä tänäkin päivänä, kuten joululaulut "Laps on meille syntynyt" ja "Ilon päivä verraton" sekä kevätlaulu "Talven valta kaikkoaa"
< kuolemantanssi Luostarin puutarha Ahtaasti rakennetuissa kaupungeissa taudit levisivät herkästi. Tuhkarokkokin saattoi olla tappava tauti, isorokosta puhumattakaan. Eniten pelättiin spitaalia ja ruttoa. Lääkäreitä oli vain Euroopan suurimmissa kaupungeissa. Munkit, papit, parturit ja erilaiset kansanparantajat auttoivat sairaita parhaansa mukaan. Varsinkin luostareiden puutarhoissa kasvatettiin lääkeyrttejä, joita käytettiin hauteina tai rohtojuomina tautien ja vammojen parantamiseen. Vaikka lääketiede perustuikin vastaavuusoppiin eli silmäsairauksia parannettiin silmänmuotoisilla kasveilla ja verenvuotoa punaisilla kukinnoilla, monet keskiaikana käytetyt yrtit sisälsivät myös todellisia vaikuttavia aineita. Tunnettuja rohtokasveja olivat muun muassa Nokkonen,, joka auttaa keuhkotautiin ja ihottumiin ja karkottaa madot suolistosta Tulikukka,, joka on tehokas yskänlääke PiharatamOj jolla parannetaan haavoja Mustikka, joka on yhä toimiva vatsalääke Oopiumiunikko, jota käytetään kipujen lievitykseen Ruttojuuri, joka auttaa kouristuksiin, vatsavaivoihin ja päänsärkyyn; sen mangaani- pitoisilla lehdillä on hoidettu myös haavoja. Musta surma Pelottava paiserutto eli musta surma levisi 1300-luvun puolivälissä Eurooppaan Aasiasta. Tautia tartuttivat Venetsiaan saapuneiden laivojen salamatkustajien eli mus- tarottien kirput. Muutamassa vuodessa rutto levisi Pohjolan perukoille Suomea myöten ja tappoi kolmasosan Euroopan asukkaista. Tavalliseen paiseruttoon sairastuneista -jolloin ihoon tuli tummia laikkuja - kuoli joka toinen. Pohjoismaissa levisi pisaratartuntana talvisin ihmisten yskiessä pelottava keuhko- rutto, johon sairastuneista kuolivat melkein kaikki. Viimeisen kerran rutto levisi Suomeen vuonna 1710. Silloinkin siihen kuoli lähes 10000 ihmistä. Mustan surman ja muiden suurten kulkutautien myllerryksessä ihmisten kuolemanpelko näkyi kaikkialla. Monien kaupunkien kirkkoihin maalatut kuolemantanssin kuvat kertovat siitä, miten lähellä kuolema tuntui olevan jokaista. Kuvissa luurangot tanssittavat yhtä lailla piispoja, linnanherroja, kauppiaita, talonpoikia, munkkeja ja kerjäläisiä. / / s» V ruttobakteereita mustarotan kirppu mustarotta 41
7. Karhunhammas uska HOI! Tuopa ne puunrangat sieltä saunan takaa, isä huuteli nauriskuopan luota ylhäältä mäenrinteestä. Tuuli painoi savua saunan räppänästä suoraan Juskaa kohti ja sai pojan silmät vuotamaan vettä. Missähän Virkkukin lienee? Kunhan ei olisi ryhtynyt taas jahtaamaan oravia. Imelä nauriinhaju levisi keittokodasta ja sai veden kihahta- maan kielelle. Anniakaan ei näkynyt missään. Sisko oli varmaan mennyt noukkimaan puolukoita mäeltä. Vasta nyt Juska huomasi, miten nälkä jo repi suolia. Isän kanssa ei turhia ruokataukoja pidetty. Tänään oli saatava viimeisetkin kaskinauriit kuoppaan. Huomenna lähdettäisiin soutamaan järven yli kotiin. Kun Juska ennätti haaparankoja raahaten isänsä luokse, oli nauriskuopan katto jo melkein valmis. Isä asetteli viimeiset rangat toisten viereen ja käski Juskan ruveta tiivistämään rakoja sammalilla. - Tuuli taitaa kääntyä pohjoiseen, isä sanoi noustessaan pyyhkimään hikeä otsaltaan. - Hyvä niin, saadaan soutaa myötätuuleen. Tuskin Juska oli saanut katon toisen laidan tiivistetyksi, kun isä jo rupesi lapioimaan maata katon päälle. Sai pitää kiirettä, ettei sora ropissut kynsille. Juuri kun nauriskuopan katto oli peitetty ja kuopan suu oli tukittu isolla pölkyllä ja tuohi- levyillä, syöksyi Virkku metsänreunasta haukkuen heidän luokseen, ja kohta tuli näkyviin Annikin. - Isä, sisko huusi säikähtäneenä lähemmäs päästyään. - Mustavaaran takana on vieraita miehiä! Ei Anni ollut aikonut mennä niin pitkälle marjaan. Olihan niitä puolukoita mättäät punaisinaan aivan siinä vastakylvetyn kaskimaan takana ylempänä mäellä. Virkkukin oli ensi alkuun kierrellyt hänen ympärillään, mutta oli sitten jäänyt kaivelemaan jotakin juurakkoa. Niinpä Anni oli marjamättäiden perässä kulkiessaan joutunut huomaamattaan Mustavaaran toiselle puolelle. Hän oli säikähtänyt, kun vihdoin oikaisi selkänsä. Edessä ei ollutkaan tuttu järvi, omat kaskimaat ja sauna, vaan ihan outo maisema, synkkä ja louhikkoinen. Nopeasti oli tyttö kääntynyt kapuamaan rinnettä takaisinpäin, mutta juuri silloin oli tuuli 42
tuonut hänen korviinsa hevosen hirnahduksen. Vaistomaisesti oli Anni kyykistynyt kivenlohkareen taakse ja kurkistanut sieltä pensaiden suojasta alas rinteeseen. Hevosen selkä oli häivähtänyt alhaalla kuusikossa ja mies ja toinenkin ja kolmas... Ei ollut uskaltanut Anni hengäh- tääkään, ettei yksikään risu rapsahtaisi tai pikkukivi lähtisi vierimään rinnettä alas. Vasta kun miehet ja äänet olivat kadonneet kallionkielekkeen taakse, oli tyttö lähtenyt varoen kapuamaan omia jälkiään takaisin. Vaaran laella oli Virkku syöksynyt häntä vastaan, mutta lopettanut haukun alkuunsa, kun Anni oli sitä komentanut. - Montako niitä on? isä kysyi ja tarttui jo kirveeseen. Kolme sanoi Anni nähneensä, mutta saattoi niitä olla enemmänkin. -Ja ne menivät varmasti itään päin? isä tiukkasi. - Näkivätkö ne sinut tai Virkun? - Eivät nähneet eivätkä seisahtuneet, Anni vakuutti itku kurkussa. Juskakin hamuili jo puukkoaan vyöltä. Olihan niistä puhuttu, karjalaisista ja venäläisistä, mitenkä ne kävivät ihmisten kimppuun, kun nämä olivat kaskella erämaissa. -Tuskin ne enää takaisin tulevat, isä murahti ja kulki kirves kourassa kohti saunaa. Virkku pinkaisi juoksuun isän edeltä. Juska jäi odottamaan Annia, jota oli ruvennut itkettämään. - Eihän se sinun vikas ole, että täällä on kulkijoita, Juska yritti lohduttaa sisartaan. - Hyvä, ettet kävellyt niitä polulla vastaan. Isä oli jo pannut saunan räppänän kiinni ja nostanut haudikaspadan hiillokselta porraskiven viereen. Naattien alla olivat pikkunauriit hautuneet makeiksi ja pehmoisiksi. Näppärästi sirotteli Anni padan pohjalle jääneeseen liemeen kourallisen ruisjauhoja ja hyppysellisen suolaa. Siihen kun kastoi puukkoon pistetyn nauriinlohkon, ei paremmasta väliä. - Jokos ne istukasnauriit vietiin rantaan? isä kysyi, kun he ruoan päälle hetken levättyään olivat kavunneet saunan parveen kylpemään. Vielä pysyi lehti vihdassa, jonka Anni oli käynyt taittelemassa vanhalta kaskelta. Isommissa koivuissa näkyi jo keltaisia lehtiä. - Ne on veneessä, Juska vastasi ja heitti lisää löylyä kiukaalle. - Mutta ruistynnyrit on vielä kodassa. Ei ruvettu niitä Annin kanssa vierittämään, jos vaikka tulee sade. - Aumasta saadaan vielä toinen mokoma rukiita, isä sanoi ja kurottui vihtomaan selkäänsä. - Kunhan järvi jäätyy, käydään hakemassa ruislyhteet hevosella kotiin puitavaksi. 43
Isän kaulassa riippuva valkoinen karhunhammas häivähti saunan hämärässä, eikä Annia enää pelottanut yhtään. Isä oli Karhusen veljeksistä väkevin ja taitavin, niin sanoivat kaikki. Omin käsin isä oli veistänyt tämänkin saunan hirret ja rakentanut järven toiselle rannalle koko heidän talonsa ja kaikki sen rakennukset tuvasta läävään ja riiheen. Muut Karhuset asuivat kaukana etelässä. Sinne piti soutaa kaksi päivää ja laskea veneellä koskesta. Järvestä nousi valkoinen usva, kun he vihdoin palasivat rannasta takaisin saunalle. Vesi oli tuntunut ensin kylmältä ja sitten lämpimältä. Isä oli avannut räppänän, ettei lauteilla olisi liian kuuma maata. Juska makasi omalla paikallaan laitimmaisena lauteiden oljilla. Räppänän aukosta näkyi tuikkiva tähti. Kiuas naksahteli jäähtyessään. Anni tuhisi unissaan, ja isä kuorsasi raskaasti. Juskaakin nukutti. Huomenna oltaisiin jo kotona. Mitähän äiti sanoo, kun kuulee, miten paljon nauriita saatiin kaskelta. Äkkiä Virkku rähähti hirmuiseen haukkuun. Isä oli ensimmäisenä jalkeilla ja säntäsi saman tien karjahtaen saunan ovelle. - Joku on auman kimpussa, hän huusi ja katosi pimeään yöhön. - Pysykää te täällä! - Älä mene! Anni huusi ylhäältä lauteilta, mutta Juska ei voinut jäädä sisälle saunaan vaan työntyi porraskivelle ja yritti tähytä pimeään. Virkun haukku oli muuttunut kimeäksi ja särkyi välillä. Samassa Juska kuuli oudon kumean mörähdyksen. - Se on karhu! isä huusi auman luota. -Tuo kodasta ranka, Juska! Nopeasti! Juska tempasi kodan seinästä ensimmäisen rangan ja lähti juoksemaan se kädessään ääntä kohti. Isän paita häivähti hänen edessään, ja samassa isä tarttui rankaan. Karhun mörähdys kuului jo aivan läheltä. Juska perääntyi ja kohotti käsivartensa... Ei Anni itsekään ymmärtänyt, miten hän oli isän huudon kuultuaan uskaltanut kavuta lauteilta alas olkitukko kourassaan. Keittokodan hiillos oli peitetty tuhkaan niin kuin pitikin. Vain muutama puhallus ja oljet leimahtivat liekkiin. Kovin pitkälle ei Anni ehtinyt juosta aumaa kohti, kun hänen oli jo heitettävä palavat oljet maahan. Tulen kajossa isä ehti nähdä karhun nousevan takajaloilleen, kun Virkku pyöri räksyttäen sen ympärillä. Tuli sammui juuri kun isä upotti rangan suoraan karhun rintaan. Vaikka ranka katkesikin iskun voimasta, karhu kaatui urahtaen maahan. - Hakekaa tulta! isä huusi. - Ja tuokaa kirves! Se oli iso uroskarhu ja kuolleenakin niin pelottavan näköinen, ettei Anni uskaltanut edes koskea siihen. Isä ja Juska vetivät karhun auman luota lähemmäs kotaa ja nuotiota. Sen valossa isä luki loitsun ja otti karhun käpälän kämmentensä väliin. - Älä sano sen nimeä ääneen, isä varoitti Juskaa, kun tämä kysyi, voisiko hänkin saada karhunhampaan. - Ei saa otsoa suututtaa, isä mutisi ja kumartui sanomaan karhun korvaan. - Samaa sukua tässä ollaan, mesikämmen, itse kaaduit rankaan, en minä sinua tappanut. Auma korjattiin seuraavana aamuna, mutta ruistynnyrit oli pakko jättää rannalle, kun isä ja Juska kantoivat karhun korennolla veneeseen. Nauriit sentään mah44
tuivat mukaan. Karhu oli pantu veneen kokkaan ja peitelty lepänoksilla. Anni oli helpottunut, ettei hänen tarvinnut nähdä sitä koko ajan silmissään. He soutivat Juskan kanssa kumpikin omaa airoaan, ja isä piti perää. Onneksi tuuli oli tyyntynyt eilisestä, sillä karhun ruho oli painava ja vene ui syvällä. Virkku makasi kerällä isän jaloissa. Isä piti toista kättään vedessä. Karhu oli kaatuessaan raapaissut käteen kynnellään. - Kyllä teistä kaskenpolttajia vielä tulee, isä sanoi, kun lähestyttiin kotirantaa. - En minä olisi sieltä ilman teitä selvinnyt, hän tunnusti. - Juska ehti rangan kanssa hätiin ihan viime hetkellä, ja Anni toi tulen. - Kyllä Anninkin pitää saada karhunhammas, Juska sanoi ja vilkaisi sisareensa. - On se sen verran Karhutar itsekin. 45
Kytö Kaskenpolttoa muistuttava viljelytapa on kydöttäminen eli kantojen ja muun hukka- puun sekä turpeiden poltto jo dS 1 viljelyksessä olevalla maalla. Sana kaski tulee sanoista aska (tuhka) ja äska (ukkonen), jotka tarkoittavat salaman sytyttämää metsäpaloa. Sana vihjaa siis, että kaskenviljely- tekniikka olisi loppujen lopuksi läntistä perua. Jo roomalainen historioitsija Tacitus kertoo germaanien kaskeamisesta. Kaskitulen kansaa Kydönpoltosta ovat saaneet nimensä muun muassa vanhat emäpitäjät Hämeenkyrö ja Isokyrö. Verovapaus innosti varsinkin eteläsavolaisia talonpoikia uudisasukkaiksi. Muutamassa vuosikymmenessä savolais- asutus levisi Saimaan ja Mikkelin tienoilta Oulujärvelle ja Pohjanlahdelle saakka. Erämaiden entiset omistajat eivät tietenkään suostuneet ilman vastarintaa luopumaan metsästys- ja kalastusmais- ▼ karhun jäljet taan. Hämäläiset tappelivat Keski-Suomessa savolaisten kanssa, vienalaiset hävittivät Oulujärven savolaisasutusta, ja Iijoki- suun karjalaiset sotivatTornionjokisuun pirkkalaisten ja kainuulaisten kanssa. Myös petoeläimet, kuten sudet ja karhut, koituivat monien uudisasukasperheiden kohtaloksi. Huuhtakaski ja valtaaminen Savolaisten salainen ase oli pitkälle kehitetty kaskenpolton tekniikka, jonka avulla he pystyivät tekemään muutamassa vuodessa synkimmästäkin havumetsästä tuottavan kaskipellon. Jo vuosituhansia oli Suomessa poltettu laitumiksi ja viljelysmaiksi sekä nuoria reheviä lehtimetsiä että tavallisia sekametsiä, joiden kaadetut puut voitiin polttaa heti kun ne olivat kuivahtaneet, ja sato saatiin seuraavana vuonna. Havumetsä ei kuivunut yhtä nopeasti polttokuntoon. Huuhtakaskessa kolottiin eli "pyällettiin" havupuut pystyyn kuivumaan. Kun puut olivat muutaman vuoden kuivaneet ja pihkaantuneet, ne hakattiin nurin murrokoksi eli ajokseksi. Yleensä se tehtiin huhtikuussa. Vasta 3-8 vuoden päästä kaski poltettiin ja siitä korjattiin 1-2 vuoden ajan satoa. Yhdellä perheellä piti olla samaan aikaan monta kaskipeltoa vallattuna, jotta joka vuodeksi olisi saatu satoa. Valtaaminen tapahtui rasittamalla eli hakkaamalla laikkuja alueen reunimmaisten puiden kylkiin. Niihin voitiin myös piirtää valtaajan puumerkki. Jos vallattua aluetta ei ruvettu pyältämään kolmessa vuodessa, joku toinen sai ottaa sen käyttöön. Juureisruis Happamassa palotuhkassa viljeltiin erityistä kaskiruista, joka kykeni kasvattamaan yhdestä siemenestä toistakymmentä kortta ja tähkää. Parhaimmillaan kerrotaan kasken tuottaneen jopa satakertaisia satoja. Juureisruis oli kylvettävä riittävän harvaan, jotta sillä oli tilaa kasvattaa korsia eli pen- soa. Kaskeen kylvettiin "yksi jyvä kavion alle" tai "kolme jyvää löttösen alle" 46
Kitkatuli Löttönen Kaskituli sytytettiin loitsuja lukien ja vanhalla tulenteko- tekniikalla: kitkatuli tehtiin pyörittämällä puunkappaletta toista vasten. Kitkatulta pidettiin hedelmällisempänä kuin tulusraudoilla iskettyä tulta. Kun tuli saatiin sytytetyksi, se levitettiin kepin nokkaan pistettyjen palavien tuohen- käppyröiden avulla pitkin poltettavan kasken laitaa. Palavia puita vyörytettiin tangoilla eteenpäin yhtenä rintamana, kunnes koko kaski oli poltettu. Jotta kaskituli ei riistäytyisi metsäpaloksi, kaskipellon ympärille oli raivattu muutama metri paljasta maata. Karkaavaa tulta sammutettiin märällä luudalla eli hosalla. Sammutus oli välillä aikamoista hosumista. Kaskenpoltossa tavalliset jalkineet olisivat palaneet. Niinpä kaskea poltettaessa käytettiin löttösiä eli karkeatekoisia isoja virsuja, jotka voitiin kastella. ULJ Risukarhi Koska kaskesta ei raivattu isompia kantoja eikä kiviä, sitä ei voitu paljonkaan muokata. Paras työväline oli pitkäoksai- sista halkaistuista kuusen- näreistä koottu lauttamainen karhi, jonka piikit eivät katkeilleet kivikossakaan. Rappari Erämaihin tehdyille kaski- pelloille ei ollut teitä. Niihin tultiin veneellä tai polkuja pitkin. Niinpä vilja jouduttiin usein varastoimaan kaskimaalle pinoamalla kuivat lyhteet aumoiksi. Talvikelillä ne sitten voitiin kuljettaa reellä kotitaloon puitaviksi. Kaskenpolttajien riesana olivat kuitenkin viljarosvot eli rapparit, jotka kävivät viljankorjuun jälkeen varastamassa viljaa kaskimailta. Rappaami- seksi sanottiin pikapuintia. jolla rapparit keräsivät parhaat jyvät lyhteistä. He tekivät muutamasta hirrenpätkästä irtoseinän auman viereen ja hakkasivat lyhteitä sitä vasten. Niinpä Ilmari Kiannon runoilemassa "Nälkämaan laulussa" joka on kainuulaisten maakuntalaulu, julistetaankin pontevasti, että "rapparit, ryöstäjät kaijotkaa" laumaksi sidotut lyhteet Ensin rakennettiin sauna Suomalaisten uudisraivaajien ensimmäinen rakennus oli yleensä savusauna. Sen kiukaan lämmössä tietysti saunottiin, mutta löylyn jäähdyttyä sauna toimi ihan tavallisena asuntona. Sen lauteilla nukuttiin ja keittokodassa laitettiin ruoka. Saunaa käytettiin myös riihenä, sillä vil- jalyhteet voitiin latoa kuivumaan lauteille. Sauna ei ollut vain 1500-luvun kaskiviljelijöiden vaan myös muiden suomalaisten uudisasukkaiden tärkein rakennus. Ruotsin kuninkaat käyttivät suomalaisia kaskenpolttajia myös Ruotsin erämaiden ja Poh- jois-Amerikkaan perustetun ruotsalaisen siirtokunnan asuttajina. Vielä nykyäänkin on Värmlannissa ja Norjassa jäljellä vanhaa suomalaisasutusta ja savusaunoja. Saunan rakensivat ensimmäiseksi asunnokseen myös monet asutustilalliset, jotka toisen maailmansodan jälkeen raivasivat korpeen uusia maatiloja. Saunassa asuttiin niin kauan, kunnes saatiin talo valmiiksi. 47
8. Nuijamiesten yö aloviinaa juovat, mokomatkin! emäntä puuskahti tullessaan isontuvan puolelta pakariin. Hän sysäsi kiukkuisesti tyhjän olutkannun Annalle. - Hae porstuasta lisää olutta, jospa ne siitä asettuisivat. Mistähän ne sitä paloviinaa olivat saaneet, eivät ainakaan täältä kievarista, Anna mietti kiskaistessaan tapin irti tynnyristä. Olut kuohui katajaiseen kannuun. Sen makea tuoksu tuntui nenässä, vaikkei porstuassa muuta valoa ollut kuin se vähäinen kajo, joka näkyi ovenraosta. - Minä vien sen itse, emäntä sanoi, kun Anna palasi pakaritu- paan täysinäinen kannu mukanaan. - Laita kuppiin suolakalaa, kohta niitä rupeaa kumminkin huikomaan. Rivakka ja rohkea oli kievarin emäntä. Eivät uskaltaneet isotkaan miehet häntä vastustaa. Yhden juopuneen huovin, joka oli ruvennut paikkoja särkemään, oli emäntä mikkelinpäivän tienoilla viskannut omin käsin kuraiselle pihamaalle. Onneksi olivat toiset huovit olleet niin juovuksissa, että olivat ruvenneet pilkkaamaan onnetonta toveriaan. Muuten olisi emäntä voinut päästä hengestään. Joka talossa olivat huovit täällä Kyrönmaassa mellastaneet linnaleiriä pitäessään. Joskus veivät talonpojalta hevosen keskellä tietä tai tappoivat lehmän ja tyhjensivät aitat. Jos rupesi vastaan panemaan, sai kiittää onneaan, että selvisi pelkällä pieksämisellä. Siksi oli kievarin isäntä itsekin ja moni muu lähipitäjien mahtava talonpoika käynyt salaa Ruotsissa meren takana hakemassa oikeutta Kaarle-herttualta. Niitä miehiä isäntä nyt kestitsi kievarin tuvassa ilmaiseksi. Ei ihme, että emäntä oli äkeissään. Ei saanut pappilanväkikään rauhassa mennä maate Katariinan päivän iltana. Huovit mellastivat näet kirkon luona. Flemingin uplantilaiset siellä taas olivat äänessä, huutelivat ruotsiksi ties mitä ruokottomuuksia. Ei Jussi Matinpoika niitä ymmärtänyt, mutta kirkkoherra oli huolissaan. - Menes Jussi navettasolan kautta rantaan ja kierrä kirkon takaa sanomaan Yrjö Sigfridinpojalle, että huovit uhkaavat polttaa tänä yönä kievarin, pappi käski reipasta kyytipoikaansa, kun kirkon luona alkoi vilahdella jo soihtujakin. Ei auttanut pappilan vähärengin muuta kuin totella, vaikka Jussi tiesikin, että 48
juopuneiden huovien käsiin joutuminen tietäisi iskuja ja kuolemaa. Ketterästi poika luikahti pappilan navetansolasta tunkion sivuitse rantatöyräälle. Lunta oli vähän, ja siksi rannassakin oli pilkkopimeää. Joki oli paisuksissa sateiden jäljiltä ja vesi korkealla. Rantapenkere oli jäinen, mutta mieluummin Jussi liukasteli eteenpäin vesirajassa piilossa huoveilta. Vasta päästyään kivikirkon suojaan Jussi uskalsi kavuta ylemmäs. Juuri silloin alkoi sataa lunta. Niin kuin olisi joku pudistellut höyheniä vakasta, poika ajatteli kiirehtiessään sakenevan pyryn suojassa kohti kievarista häämöttäviä valoja. Ei Jussi edes yrittänyt kievarin portista sisään vaan pujahti täälläkin navettasolan kautta pihamaalle. Isosta tuvasta kuului pahanpäiväinen meteli. Jokohan huovit ovat ehtineet tänne asti, poika mietti ja suunnisti varmuuden vuoksi suoraan pakaritupaan. Totta kai Anna pelästyi, kun pappilan vähärenki sillä lailla paukahti ovesta sisään keskellä yötä. Pikkupiika oli näet juuri kömpinyt uuninpankolle nukkumaan, kun emäntä oli käynyt taas olutta hakemassa ja käskenyt tytön levolle. Vaan pitihän kirkkoherran sana saada isännälle. Niinpä Anna veti röijyn päälleen ja riensi isoontupaan. Hirveä metakka kuului pihalle asti, vaan yhä tuntui emäntä pitävän miehille jöötä, ja siksi Annakin uskalsi varovasti raottaa ovea. Miehet eivät pikkupiikaa huomanneet, mutta emäntä kiirehti oitis tytön luo. - Mitä nyt, Anna? hän kysyi metelistä piittaamatta. - Siellä olis pappilan vähärenki, kirkkoherra lähetti sanan isännälle, Anna supatti. - Minä tulen, emäntä sanoi ja vilkaisi olkansa yli. - Ei noista nyt ole oikein mihinkään! Palon isäntä, joka oli kaikkein suurin, romahti juuri pöydän alle ja jäi sinne makaamaan. - Terveisiä herttualta! hän huuteli. - Kaarle käski meirän ajaa huovit pois! Ensin oli Jussi vähän pettynyt, kun isännän sijasta pakariin ilmestyikin kievarin Katri-emäntä. Vaan kun emäntä tiedot saatuaan kiiruhti saman tien toimittamaan asiaa miehille, ei pojalla ollut valittamista. Kohta rupesikin ulkoa kuulumaan kiihtyneitä huutoja ja jalkojen töminää. - Pitää vissiin mennä, Jussi mutisi ja sieppasi lakkinsa penkin päästä. Pelotti vähän, muttei pappilan rengin sopinut jäädä naisten kanssa nurkkiin lymyi- lemään, kun kievarin isäntä ja muut miehet olivat metelistä päätellen lähdössä huoveja kurittamaan. Sen verran Jussi kuitenkin joukosta myöhästyi, ettei ennättänyt kuin kievarin portista vähän matkaa kirkolle päin, kun jo ensimmäiset miehet 49
ottivat kirkon luona huovien kanssa yhteen. Lisää miehiä saapui joka suunnasta, kenellä seiväs, kenellä halko, kenellä kirves aseenaan. Miten lie sana kulkenut, vaikka tottahan meteliin heräsi jokainen Kyrönjoen tällä puolen. Jotakin isompaa tulta siellä jo poltettiin, aidanseipäitä varmaan, sillä tulenkajo valaisi vastasataneen lumen. Pyry oli lakannut. Ketterästi Jussi kapusi hevospuomin päälle nähdäkseen, mitä väkijoukon keskellä oikein tapahtui. Huovit olivat humalassa niin kuin miehetkin, mutta niitä oli paljon vähemmän. Uplantilaiset olivat aluksi kovasti korskeita ja onnistuivatkin lyömään ensimmäiset päällekarkaajat, mutta kun yksi niistä sai nuijasta otsaansa ja kaatui maahan verissä päin, muut säikähtivät ja yrittivät pakoon. - Pieskää ne kaikki! karjui muuan vanha äijä, joka myös oli jäänyt hevospuomin ääreen. - Lyökää meidän Pentinkin puolesta! Huovit hakkasivat sen viime syksynä rammaksi, kun tulivat meiltä hakemaan voiveroa, hän selitti Jussille. - Jään alle pitäisi panna nuo kaikki! Levottomina kuuntelivat portinpielessä kievarin emäntä ja Anna kirkon luota kuuluvaa meteliä. Vaan kohta jo palasi kievarin isäntä miesten kanssa voiton- riemua puhkuen ja sanoi antaneensa huoveille sellaisen opetuksen, ettei niitä Isonkyrön kirkolla nähtäisi pitkään aikaan. - Älkää tänne tulko, emäntä sanoi lujasti ja asettui miehensä tielle. - Menkää joen yli meille niin olette paremmassa turvassa. Eivät ne tätä rankaisematta jätä! Onneksi oli kievarin isäntä sen verran tolkussaan, että totteli vaimoaan. Annan lähetti emäntä näyttämään miehille valoa. Kievarilta johti näet polku ja lankku- silta pieneen saareen, josta pääsi joen yli Kontsaan taloon. Niin kuin olisi ollut viemässä sonnilaumaa laitumelle, Anna ajatteli harmissaan, kun Kontsaan venerannassa yksi miehistä liukastui jäisellä polulla ja vieri rantaveteen. Kastuttiinhan siinä rytinässä, Annakin melkein vyötäisiä myöten, kun mies kiskottiin ylös. Viluissaan ja vihoissaan oli kievarin pikkupiika, kun he vihdoin pääsivät tuvan lämpimään. 50
Jussi ei kahakan jälkeen enää osannut mennä maate vaan jäi tulen ääreen kuuntelemaan miesten puheita. Näilläkin oli paloviinaa mukana, Korsholmasta tuotua, ja lekkeri kiersi mieheltä miehelle. Jossakin vaiheessa miehet lähettivät Jussin hakemaan kievarilta lisää puita rovioonsa. Palatessaan sylys mukanaan poika huomasi, ettei tappelupaikalla maannut enää kuin muutama verinen huovi, vaikka kaikkia oli luultu kuolleiksi. - Huovit on vissiin karanneet, hän yritti puhua miehille, mutta nämä olivat niin voimainsa tunnossa, että jatkoivat vain remuamista. Lisää miehiä saapui yön mittaan tulen ääreen lämmittelemään. Niiden joukossa oli muuan mustaviittainen, joka seisoi sivummalla eikä näyttänyt kasvojaan. Jussi epäili miestä huoviksi ja piti häntä silmällä. Vaan kun kievarin emäntä itse ilmestyi paikalle, paljastui muukalaisen oikea luonto. - Huovit veivät meidän Yrjön ja ne toiset nimismiehen taloon! emäntä huusi miesten metelin yli. - Menkää nyt Jumalan tähden auttamaan! Tuskin olisivat miehet mitään saaneet aikaiseksi, ellei se mustaviittainen olisi äkkiä astunut tulen ääreen ja korottanut ääntään. - Jaakkoo ite! älähti se vanha mies, joka oli jo tappelun aikaan puhellut Jussin kanssa. - Eikös ne sitä Turussa tappanutkaan? Olihan Jussikin Jaakko Ilkasta kuullut, mitenkä se oli viime talvena nostanut Mustasaaren miehet kapinaan ja joutunut Flemingin vangiksi Turun linnaan. Hälisevä joukko hiljeni nopeasti, kun Jaakko Pentinpoika kertoi lyhyesti, miten oli päässyt Turusta karkuun. - Ne tappavat meiltä parhaat miehet, jos ei heti mennä apuun! Jaakko Pentinpoika julisti, sieppasi maasta siihen viskatun piikkipäänuijan ja lähti kohti maantietä. Miehet hamusivat kouraansa kuka mitäkin. Jussille jäi halko. Kun tultiin nimismiehen talolle, käski Jaakko Pentinpoika Jussin käydä nurkalla kuulostelemassa, mitä talossa oikein tapahtui. Samanlainen meno kuului nimismiehen tuvassakin olevan kuin kievarissa iltayöllä. - Osaatkos kiekua? Ilkan isäntä kysyi Jussilta, kun poika palasi kertomaan huovien ryyppäävän tuvassa. Saman tien hän komensi miehet piirittämään nimismiehen talon joka puolelta. - Ja jokahinen on hiljaa! mies lisäsi matalalla äänellä. - Kun poika kiekaisee, lähdette tulemaan taloa kohti! Yksikään huovi ei saa päästä karkuun! Anna istui pakarituvassa tulen ääressä lämmittelemässä, kun emäntä palasi kievariin. Henkensä kaupalla oli pikkupiika rientänyt Kontsaasta joen yli varoittamaan emäntää, kun huovit olivat hyökänneet taloon ja yllättäneet isännän ja vieraat. Onneksi tyttö oli aitan takana lymytessään kuullut huovien puhuvan nimismiehen talosta. Muuten ei emäntä olisi osannut lähteä hakemaan miehille apua. - Ei hätää, Anna-pieni, emäntä sanoi ja sipaisi ohimennen tytön takkuista tukkaa. - Nyt ajetaan huovit pois Pohjanmaalta! 51
Vuosikausia kestäneet sodat rasittivat eniten talonpoikia. Erityisesti he vihasivat linnaleirejä eli taloihinsa majoitettuja huoveja, jotka ryöstelivät ja olivat väkivaltaisia. Talvella 1596-1597 puhkesi kolme kuukautta kestänyt nuijasota, kun Pohjanmaan, Savon, Hämeen ja Satakunnan talonpojat yrittivät karkottaa huovit alueeltaan. Kustaa Vaasa Kuningas Kustaa Vaasa oli ryhtynyt 1500-luvun alkupuolella rakentamaan uudenaikaista valtakuntaa Ruotsin ja Suomen alueille. Linnojen ja kartanoiden voudit keräsivät tehokkaasti veroja talonpojilta, mutta jos he syyllistyivät vääryyksiin, talonpojat saattoivat valittaa kuninkaalle. 7 Nuijamiehet Nuijasotaan lähtivät talonpojat, jotka olivat omissa nahoissaan tunteneet huovien ja voutien vääryydet. Monet heidän johtajistaan olivat kuitenkin rikkaita miehiä, isojen talojen isäntiä ja maa- kauppiaita. Nuijamiesten tehokkain ase oli piikkipäi- nen nuija, sillä se kykeni lävistämään huovien haarniskapaidat. 2 Kaarle-herttua Kaarle-herttua, Kustaa Vaasan nuorin poika ja kuningas Sigismundin setä, olisi tahtonut veljensä Juhanan kuoltua ryhtyä Ruotsin kuninkaaksi. Hän vehkeili Sigismundin syrjäyttämiseksi. Hänen oli kuitenkin ensin kukistettava Klaus Fleming ja muut Sigismundin kannattajat. Kaarle-herttua vastusti isänsä tavoin katolisuutta. Suomalaisille talonpojille Kaarle-herttua lupasi suojeluskirjoja huoveja vastaan, mutta Fleming ja hänen miehen sä eivät niistä piitanneet. 3 Kuningas Sigismund 6 Jaakko Ilkka Tunnetuimpia nuijamiesten johtajia oli Jaakko Pentinpoika Ilkka, rikas isäntämies ja maakauppias Ilmajoelta Etelä-Pohjanmaalta. Jaakko Ilkka oli jo vuotta ennen nuijasotaa yrittänyt ruotsinkielisen rannikon talonpoikien kanssa ajaa huovit pois, mutta hänet oli vangittu ja kuljetettu Klaus Flemingin hallitsemaan Turun linnaan. Sen ovettomasta ja ikkunattomasta vankikuopasta Ilkan sanotaan paenneen linnan likaviemärin kautta. Muurin yli hänen kerrotaan päässeen omista vaatteistaan punomansa köyden avulla. Pakoa varmaan auttoi se, että Jaakko Ilkan vaimolla oli sukulaisia Turussa. Kustaa Vaasan poika Juhana, josta myöhemmin tuli Ruotsin kuningas, meni naimisiin Puolan katolisen prinsessan Katariina Jagellonican kanssa. Heidän pojastaan Sigismundista tuli ensin Puolan ja sitten myös Ruotsin kuningas. Hän asui Puolassa ja toivoi ruotsalaisten ja suomalaisten alamaistensa palaavan katolisen kirkon yhteyteen. Sigismund oli heikko kuningas, joka ei pystynyt panemaan valtakuntansa ylimyksiä ja sotilaita järjestykseen. Suomen käskynhaltijaksi Sigismund oli nimittänyt oman kannattajansa Klaus Flemingin , jonka tarmossa oli tuhansien huovien armeija. Flemingin kannalta Sigismund oli mainio kuningas, koska hän pysytteli Puolassa ja antoi kannattajiensa rauhassa rikastua vastustajiensa ja talonpoikien kustannuksella. imessa 'emingin ..a nuoveja, .*d olivat kotoisin Ruotsista Tukholman ja Upsalan tienoilta. He olivat pelottomia taistelijoita, jotka eivät säälineet vihollista mutteivät myöskään suomalaisia talonpoikia. Huovien aseina olivat tapparat, miekat ja keihäät. Tuliaseet olivat harvinaisia. 52
Linnaleiristä petoksiin Linnaleiri oli tärkein syy nuijasotaan. Vaikka 25-vuotinen sota Venäjää vastaan oli päättynyt, Klaus Fleming tahtoi pitää Suomessa edelleen tuhansia huoveja, sillä hän pelkäsi Kaarle-herttuan hyökkäystä. Kun nämä huovit lähetettiin talonpoikien elätettäviksi eikä ryöstelystä ja väkivallasta näyttänyt tulevan loppua, oli talonpoikien mitta täynnä. Kaarle-herttua suhtautui suopeasti niihin talonpoikiin, jotka linnaleiristä ja muista vääryyksistä suuttuneina matkustivat vastoin Klaus Flemingin kieltoa Ruotsiin kantelemaan herttualle. Hän ei kuitenkaan uskaltanut lähettää omia sotilaitaan talonpoikien avuksi vaan kehotti näitä auttamaan itse itseään. Katariinan päivänä 25.11.1596 puhkesi Isonkyrön kirkolla tappelu, jossa Ruotsista palanneet miehet antoivat selkään huoveille mutta olivat itse joutua vangiksi. Avuksi rientäneet talonpojat vapauttivat heidät ja päättivät ajaa huovit tiehensä koko Pohjanmaalta. Jaakko Ilkka päällikkönään Pohjanmaan nuijamiehet lähtivät marssimaan kohti etelää. Myös Savon, Hämeen ja Satakunnan talonpojat olivat luvanneet yhtyä kapinaan. Kun Ilkka joukkoineen pysähtyi Nokialle odottamaan toisia, julisti heitä vastaan rientänyt Klaus Fleming, että linnaleiri lopetettaisiin ja kapinalliset pääsisivät rauhassa kotiin, jos luovuttaisivat päällikkönsä Flemingille. Jaakko Ilkka pääsi pakoon, mutta monet muut johtajat vangittiin. Saatuaan petoksella nuijamiesten joukot hajalle Klaus Fleming lähetti huovinsa tappamaan pakenevia miehiä. Jaakko Ilkka otettiin kiinni Pohjanmaalla ja teloitettiin neljän muun päällikön kanssa juuri sillä pienellä Kont- saan saarella, joka on Kyrönjoessa kirkon pohjoispuolella. Savolaiset ja hämäläiset nuijamiehet lyötiin samalla lailla petollisin lupauksin ja harhautuksin ja ainakin tuhat talonpoikaa tapettiin. Tammikuussa 1597 nousivat pohjalaiset uudestaan kapinaan pohjoispohjalaisten johtamina. Nämä olivat tuoneet Oulun linnasta kaksi tykkiä ja yrittivät yllättää Flemingin joukkoineen yöleiristä Ilmajoella. Fleming oli kuitenkin asettunut naapuripitäjään Kurikkaan ja kykeni lyömään koko yön marssineet nuijamiehet Santavuoren taistelussa. Kaikkiaan nuijasodan taisteluissa kuoli yli 3000 talonpoikaa, minkä lisäksi Fleming pahoinpiteli paikallisia pappeja ja antoi huoviensa ryöstää ja polttaa talonpoikaistaloja. Kokkolan seudulla ja Pohjois-Pohjan- maalla talonpojat onnistuivat kuitenkin vangitsemaan muutamia vihattuja vouteja, jotka vietiin Ruotsiin, missä heidät teloitettiin myöhemmin. Klaus Fleming kuoli huhtikuussa 1597. Kaksi vuotta myöhemmin Kaarle-herttua valloitti Suomen ja teloitti Sigismundia ja Klaus Flemingiä kannattaneet aateli- set.Talonpoikien verot ja ankarat sotaväenotot jatkuivat koko seuraavan vuosisadan. Tia Puumerkki oli nuijamiesten nimikirjoitus. Pitkään luultiin, että nuijamiesten papereista löytynyt jalkajousen muotoinen puumerkki kuului Jaakko likalle, mutta myöhemmin on käynyt ilmi, että jalkajousta on käytetty Kontsaan suvun puumerkkinä vuosisatoja. Ilkan suvun puumerkki oli risti, johon on liitetty eräänlainen sivutuki. Teilaaminen oli erityisen julma teloitustapa, ja lähes kaikki nuijasodan johtajat teilattiin. Teilattava nimittäin revittiin kappaleiksi ja eri ruumiinosat ripustettiin paalun nenään nostetun teilipyörän päälle, mistä linnut ja petoeläimet ne sitten söivät. Paloviina, jota tislattiin viinasta, tuli Suomeen samoihin aikoihin kun nuijasota alkoi. Väitetään, että Ruotsista Kaarle-herttuan luota palanneilla talonpojilla oli paloviinaa mukanaan. Ainakin Isonkyrön Katariinan päivän kahakassa oli alkoholilla vahvasti osuutta asioiden kulkuun. 53
9. Taistelusoitto o hän ei nähnyt sumun keskeltä muuta kuin hevosensa korvat, jotka liikahtelivat levottomina edestakaisin. Signaalitorvi riippui nahkahihnasta pojan kaulassa ja sormia paleli. - Kuningas ratsastaa tännepäin, Heikki murahti Johanin viereltä. - Kuuletko, kuinka siellä jo hurrataan. Heikki Pietarinpoika oli ollut Saksanmaalla sodassa jo monta vuotta rykmentin torvensoittajana, ja Johanista oli tehty hänen apulaisensa. Ilman Heikkiä ja hänen neuvojaan olisi Johan kaatunut ensimmäisessä taistelussa. Äkkiä huudot kuuluivat lähempää. Hetken luuli Johan näkevänsä kuninkaan itsensä ratsastamassa sumun seassa aivan heidän editseeen. Sitten meteli jo etääntyi ja vaimeni kohta kokonaan. - Ei tästä taistelusta mitään tule, Heikki mutisi ja puhalteli hyppysiinsä. - Jos sumu ei hälvene, pitää palata takaisin leiriin palelemaan. - Entäs jos keisarilliset hyökkäävät meidän kimppuumme sumussa? Johan sanoi ja yritti kuulostaa rohkealta, vaikka pelko kuristi kurkkua. Koko viime yön oli poika nähnyt painajaisia välähtävästä miekanterästä. - Ei Wallenstein niin hullu ole, että ajaisi miehensä sumussa surman suuhun, Heikki naurahti ja ryhtyi täyttämään piippuaan. Tupakaksi sanottiin niitä pahanhajuisia ruskeita lehtiä, joita miehet olivat oppineet polttelemaan Saksanmaalla. - Kaivoa ei löytynyt, Annikka sanoi laskiessaan risusylyksen tulisijan viereen. - Mutta tuolla toisella puolella on vajassa vähän olkia. Minä haen ne Ruskolle. Ruotsalaisten kuormasto oli ajettu autioon kaupunkiin varhain aamulla, kun miehet olivat lähteneet taistelukentälle. Äiti oli löytänyt mökkipahaisen kaupungin- muurin viereltä ja seisauttanut vankkurit poikittain oviaukon eteen. Siihen ei uskaltanut kukaan tulla, sillä Rusko näytti heti hampaitaan ja kuopi korskuen kaviollaan, jos joku vieras lähestyi. Äitiä Rusko totteli ja Annikkaa. Siksi he olivat saaneet pitää hevosen, vaikka isä oli kaatunut taistelussa jo monta kuukautta sitten. Tuskin oli Annikka ehtinyt vajan luo, kun nurkan takaa kuului äkkiä askeleita ja ankaraa kiroamista. Vaistomaisesti tyttö pujahti vajan suojaan. Kaksi miestä niitä oli, eipäs kun kolme. Yhtä näet kannateltiin kainaloista molemmin puolin. - Mari-muori! huusi miehistä pitempi. 54
- Mitä nyt taas? äiti työntyi oviaukosta ulos ja jäi seisomaan kädet lanteilla. Äiti oli pitkä ja vahva, pitempi kuin moni sotamies ja vahvempi kuin välskäri. - Pitele hevostasi, ettei se käy päälle, mies huusi. - Olavilta on jalka mennyt sijoiltaan! -Viekää välskärille, äiti vastasi. - Minun pitää saada tuli uuniin ja etsiä jostakin syömistä lapselle! -Välskäri käski tulla tänne, mies selitti. - Meillä on leipää. - No tuokaa nyt sisälle sitten, äiti huokasi ja meni jo edeltä. Annikka kaappasi vajasta sylillisen olkia. Ne olivat kosteita ja haisivat ummehtuneilta, mutta Rusko alkoi rouskuttaa ruokaansa tyytyväisenä heti, kun sai olkikuvon eteensä. Yhden kerran mies parkaisi, kun äiti kiskaisi jalan paikoilleen. Omin jaloin mies käveli paikalta eikä edes ontunut, kiitteli vain ja jätti heille kokonaisen leivän. Se oli sisältä vielä lämmin. - Kenen uunista lie ryöstetty, äiti huokasi ja taittoi ison palan Annikalle ja itselleen. - Kun päästäisiin kotiin vielä joskus. Ei tämä ole ihmisten elämää, että sutena ryöstetään toinen toisiamme. Tuuli oli noussut kuin varkain ja halkaissut hetkeksi tasankoa peittävän sumu- pilven. Silloin oli Johankin nähnyt, miten valtava joukko keisarillisia ratsumiehiä ja jalkaväkeä odotti heitä tasangon toisella laidalla. Lopulta oli ratsumestari antanut merkin. Heikki oli puhaltanut hyökkäyssignaalin ja Johan heti perään toisen. Lipun jäljessä he olivat ratsastaneet oikealle sivustalle, eikä Johan taistelun tuoksinassa enää ehtinyt pelätä, vaan puhalsi puhaltamistaan sitä signaalia, joka piti omat miehet koossa. Välillä lippu hävisi näkyvistä mutta ilmestyi sitten taas sivummalla päiden yläpuolelle entistä riekaleisempana. Kun jouduttiin keskelle taistelua, katosivat äänet kokonaan. Sumu oli noussut jälleen ja peitti taistelijat. Johan ei kuullut muuta kuin Heikin torven kimeän äänen ja oman torvensa signaalin. Puhalla! Puhalla! Puhalla... Äkkiä välähti pojan sivulla miekan terä. Juuri silloin oli Johan kuulevinaan jonkun huutavan, että kuningas oli kuollut. 55
Koko päivän he olivat äidin kanssa kuulostelleet levottomina, miten alhaalta laaksosta sumun keskeltä kuului loputon taistelun jyly, pauke ja tykkien jyrähtely. Iltapäivällä olivat ensimmäiset veriset vankkurit vaappuneet aution kaupungin portista sisään ja äiti oli haettu hoitamaan haavoittuneita. - Sinä jäät tänne ja vahdit tulta ja Ruskoa, oli äiti komentanut Annikkaa. Mitä pitemmälle ilta ehti, sitä äänekkäämmin kolisivat vankku- rinpyörät vieriessään portista sisään. Annikka yritti olla kuuntelematta haavoittuneiden huutoa. Niin oli isäkin huutanut, kun hänet oli tuotu taistelusta teltalle. Keihäs oli lyöty kyljestä sisään eikä äitikään saanut sitä irti. Kun äiti lopulta palasi, hän oli yltä päältä veressä ja niin uupunut, että lysähti maahan tulen ääreen. - Leipää ja vettä, sai äiti sanotuksi, mutta virkosi oitis kun sai jotakin syödäkseen. - Luoja meitä varjelkoon, hän huokasi ja risti kätensä. - Kuningas on kuollut. Minä näin itse hänen ruumiinsa, kun se kannettiin kentältä. Juuri kun Annikka ja hänen äitinsä olivat vihdoin kallistuneet levolle vaatemyttyjensä päälle, hirnahti Rusko ulkona kimakasti. - Joku tulee, Annikka kuiskasi, mutta äiti oli liian väsynyt herä- täkseen, kuorsasi vain eikä kuullut, kun hevonen alkoi potkia ja hirnua. - Kuka siellä? Annikka huusi ovelta. Muuta asetta ei tyttöparka löytänyt kuin puoliksi palaneen karahkan, jonka hän sieppasi takasta. - Heikki Pietarinpoika Hämeen rakuunarykmentistä, kuului ulkoa miehen huuto. - Onko täällä se parantajavaimo? Auttakaa nyt Jumalan tähden, täällä on haavoittunut poika! Rusko hiljeni heti, kun Annikka meni ottamaan sen harjasta kiinni. -Tuokaa sisään, tyttö sanoi. -Vaikka äiti kyllä nukkuu! Vasta kun Annikka oli kohentanut karahkallaan hiillosta, tuli huoneeseen sen verran valoa, että hän näki ison parrakkaan miehen laskevan sylistään permannolle kalpean vaaleatukkaisen pojan. - Päähän löivät, mies huokasi. - Onneksi kypärä kesti, ja Johan jäi roikkumaan jalustimista. Äsken vasta löysin, kun rupesin hevosta huutelemaan. Ei se tolkussaan ole, mutta henki sentään pihisee. Kai he olivat siihen tulen ääreen nukahtaneet kaikki, se partamies ja Annikkakin. Kun tyttö vihdoin heräsi, oli äiti jo jalkeilla ja tutki parhaillaan poikaa. - Lapsihan tämä on, Annikka kuuli äidin moitiskelevan. - Ei tämmöisiä saisi sotimaan päästää. - Ei ollut kuulemma talosta ollut muitakaan lähtijöitä rulliin merkittäväksi, torvensoittaja selitti. - Minä olen koettanut vähän katsoa sen perään. 56
Viimeiset yrttinsä äiti karisti liinapussin nurkasta veteen, jota mies kävi hakemassa jostain kypäräänsä. Ei poika paljoa niellyt mutta sen verran kumminkin, että äännähti heikosti. Haava ei onneksi vuotanut enää, mutta poika oli selvästi nälissään. Leivänsisuksesta äiti möyhensi pieniä kakkusia, jotka työnsi varovasti yksi kerrallaan pojan suuhun sulamaan. - Minä menen hakemaan ruokaa, Heikki Pietarinpoika ilmoitti ulos astuessaan. - Ei se enää takaisin tule, äiti sanoi Annikalle. - Kuuleehan tuon metelistä, että kuormasto on taas lähdössä. Iltaan mennessä oli kaupunki yhtä tyhjä kuin se oli ollut heidän saapuessaan, sillä ruotsalaisten armeija oli lähtenyt jatkamaan matkaa ja vienyt kuninkaan ruumiin mennessään. Heikki Pietarinpoika yritti ehdottaa, että hekin lähtisivät muiden mukana, mutta äiti pysyi lujana. Pojan haavat alkaisivat vuotaa uudelleen vankkurien töyssyissä. Yöllä Annikka heräsi ääniin ja soihtujen valoihin. Saksaako ne puhuvat, hän säikähti ja kavahti istumaan. - Ei hätää, sanoi Heikki Pietarinpoika ovelta. - Nämä ovat täkäläisiä protestantteja. Ovat olleet paossa kukkuloilla. Kun Annikka rupesi aamulla juottamaan poikaa, hän avasi äkkiä silmänsä ja yritti hymyillä. - Missä äiti on, poika mutisi ja sulki taas silmänsä. - Ei muista mitään, äiti huokasi ja pudisti päätään. Samassa Heikki Pietarinpoika syöksyi ovesta sisään. Iso joukko Wallensteinin ratsumiehiä oli kuulemma ryöstöretkellä ja tulossa tännepäin. - Pakoon ei ehdi enää, mies huusi penkoessaan raivohullun lailla lattialle vuoteeksi leviteltyjä vaatteita ja olkia. - Mutta missä minun torveni on! Minun on saatava torvi! Juuri silloin poika avasi taas silmänsä ja äännähti. Käsi kohosi kaulalle, ja silloin Annikkakin huomasi nahkahihnan, joka oli painunut syvälle niskaan. Poika yritti hamuta terveellä kädellään kainaloaan, eikä Annikka paljon aikaillut työntäessään oman kätensä pojan verisen paidan alle. -Torvi on täällä! tyttö huusi. - Kainalossa! Se signaalitorvi pelasti heidät kaikki. Kun näet keisarin ratsumiehet lähestyivät kaupungin porttia, puhalsi Heikki Pietarinpoika ylhäältä puoliksi sortuneesta kirkontornista hakkapeliittain taistelusignaalin. Hän soitti sitä niin kiivaasti ja niin pitkään, että keisarilliset luulivat kaupungissa majailevan kokonaisen ruotsalaisten rykmentin ja kääntyivät säikähtäen pakoon. Sinä iltana ei heiltä puuttunut ruokaa eikä juomaa, sillä kiitolliset kaupunkilaiset toivat kätköistään parhaat antimensa. - Ei sota yhtä torvensoittajaa kaipaa eikä kahtakaan, nauroi Heikki Pietarinpoika, kun he kaikki neljä muutamaa viikkoa myöhemmin nousivat kalastajaveneeseen, joka oli lähdössä rannikkoa pitkin pohjoista kohti. Keväällä jäiden lähdettyä he saapuivat vihdoin kotiin. 57
Kaksi puolta ja neljä sotaa Katoliseen liigaan kuuluivat kolmikymmenvuotisessa sodassa Saksan keisari, Baijeri ja Espanja. Protestanttien evankelinen unioni oli Böömin, Pfalzin, Ranskan, Hollannin, Ruotsin, Tanskan ja pohjoissaksalaisten ruhtinaskuntien liitto. Kyse ei ollut yhdestä pitkästä sodasta vaan neljästä peräkkäisestä sodasta, joissa taisteltiin enemmänkin vallasta ja maa-alueista kuin uskon- kysymyksistä. ► Sodan alussa vuonna 1618 protestanttiset böömiläiset nousivat kapinaan katolista keisaria vastaan. ► Sodan toisessa vaiheessa vuonna 1625 Tanska tuli puolustamaan protestantteja mutta hävisi keisarillisille joukoille. ► Vuonna 1630 Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf tuli protestanttien avuksi ja onnistuikin työntämään keisarillisia joukkoja kohti etelää mutta kaatui itse Lutzenin taistelussa. ► Vuonna 1635 protestanttien tueksi riensi katolinen Ranska. Omaa sotaansa kävivät lisäksi Ruotsi ja Tanska, jotka taistelivat muun muassa nykyisestä Etelä-Ruotsista. ► Sotiminen päättyi vuonna 1648 Westfalenin rauhaan, mutta kesti vielä vuosia, ennen kuin kaikki sotilaat olivat palanneet kotiin. Kuka voitti ja kuka hävisi Saksan keisari ja katolinen kirkko menettivät suuria alueita, sillä muun muassa Sveitsi ja Alankomaat julistettiin itsenäisiksi. Saksa jakautui pieniksi ruhtinaskunniksi, joiden uskonnosta sai kukin hallitsija päättää itse. Ranska sai uusia alueita, ja siitä tuli Euroopan suurvalta. Ruotsikin sai alueita Pohjois-Saksasta ja Tanskasta ja kohosi suurvaltojen joukkoon. Eniten hävisivät sodassa tavalliset ihmiset. Sotilaita kuoli paitsi taisteluissa myös kulkutauteihin kuten ruttoon. Vielä ankarammin sota koet- teli taistelujen ja ryöstelevien armeijoiden jalkoihin jääneitä ihmisiä. On arvioitu, että siviiliväestöstä kuoli pahimmillaan 60-70 prosenttia. ▼ Liitzen liekeissä vanhan piirroksen mukaan
Pojat kansan urhokkaan Missä laulussa luetellaan kuuluisia kolmikymmenvuotisen sodan taistelupaikkoja, kuten Lutzen ja Leipzig? MUSKETTI oli suusta ladattava pitkä ampuma-ase. NAHKATYKIN ohut tykinputki oli vahvistettu nuoralla ja nahalla - tykki oli kevyt mutta kuumeni helposti. / 7 J ättiläisarmeij at Näissä sodissa ei ollut selviä rintamiakaan kumpikin osapuoli liikutteli suuria armeijoita edestakaisin. Sodan loppuvaiheessa keisarillisilla joukoilla oli noin 70 000 sotilasta. Ruotsin, Ranskan ja protestanttisten saksalaisten joukkoja oli yhteensä noin 140 000 miestä. Näin valtavien joukkojen huoltoa ei kyetty järjestämään muuten kuin että kukin joukko ryösti ruokansa paikallisilta asukkailta. Varsinaisten sotilaiden jäljessä kulki kuormasto, joka saattoi olla armeijaakin suurempi. Siihen kuului sotilaiden perheitä ja muita siviilejä, jotka saivat elantonsa myymällä sotilaille palveluksiaan. Koska ryöstösaalis oli sotilaan tärkein palkka, taistelemaan lähdettiin sinne, missä vielä oli jotakin ryöstettävää. Siksi sota kesti pitkään ja puhkesi yhä uudelleen. Kolmikymmenvuotiseen sotaan osallistui vuosittain noin 13000 suomalaista miestä. Kun koko Suomen väkiluku oli tuohon aikaan 300000, sotaan joutui vähintään joka kymmenes mies. Harva palasi hengissä takaisin kotiseudulleen. Jos ei kuollut taistelussa, tappoi tauti leirissä. Kuuluisimpia suomalaisia sotilaita olivat pelätyt ratsumiehet eli hakkapeliitat, jotka olivat saaneet nimensä pelotushuudos- taan ”hakkaa päälle!”. He ratsastivat pienillä ja sitkeillä suomenhevosilla, jotka sietivät kylmiä leirioloja ja tulivat toimeen vaikka vanhojen olkikattojen oljilla, jos muuta rehua ei ollut. Taisteluissa kokeneet hakkapeliitat sijoitettiin usein oikealle sivustalle ”kuninkaan oikeaksi kädeksi”, missä heistä oli eniten hyötyä. Hevosten säkäkorkeudeksi oli määrätty 12-13 kämmenenleveyttä, eli hevoset olivat vain noin 135 senttimetrin korkuisia ja monet sitäkin matalampia. Lipustot ja rykmentit Joukot oli aluksi jaettu li- pustoiksi, jotka seurasivat taisteluissa omaa lippuaan. Ratsuväen lipustoon kuului 250 ratsumiestä. Myöhemmin lipustot yhdistettiin rykmenteiksi, joihin kuului kahdeksan komppaniaa ja 1 200 miestä. Jokaisella lipustolla oli päällikkönään ratsumestari. Muita upseereita olivat luutnantti ja vänrikki. Korpraalit johtivat kukin 50 ratsumiehen joukkoa. Lisäksi päällystöön kuuluivat katselmuskirjuri, majoit- taja, profossi eli piiskuri, kaksi torvensoittajaa, pappi, välskäri sekä kengitysseppä. ► Musketöörien hyökkäysmuodostelma. Ensimmäinen rivi ampui polvillaan, toinen kumarassa ja kolmas suorana seisten. Ratsumiesten varusteina olivat kypärä, rinta- ja selkä- panssari, miekka, kaksi pistoolia ja satula. Puolella jalkaväen miehistä oli keihäs ja puolella musketti. Krenatöörit taas viskoivat vihollisten keskelle metallista valettuja, ruudilla täytettyjä ja sytytyslangalla varustettuja käsikranaatteja. Kun ratsuväen lipusto lähti hyökkäämään, se kiiti täyttä vauhtia kohti vihollista tiiviinä muodostelmana, joka oli 25 hevosen levyinen ja 10 hevosen syvyinen. Musketöörit taas hyökkäsivät yleensä kuutena käsikranaatti rivinä, joista aina kolme oli ampuma- vuorossa, muut lataamassa toisten takana. Keihäsmiehet suojelivat mus- ketöörejä ratsumiehiltä. Lipunkantaja ja torvensoittajat yrittivät taistelun tuoksinassa pitää oman joukkonsa koossa.Yhtenäisiä univormuja ei välttämättä ollut, sillä moni oli ryöstänyt vaatteita kuolleilta vihollisilta. Joskus miehet käyttivät tunnuksena oksaa tai käsivarsinauhaa, etteivät olisi tappaneet taistelussa omiaan. 59
10. Häpeäpenkki nna Sofia ei hievahtanutkaan pappilan kryytimaan laidalta vaan kuunteli jännittyneenä avatusta ikkunasta kuuluvaa väittelyä. Isä-rovasti oli taas kovasti kiihtynyt ja vetosi äänekkäästi Raamattuun ja korkeasti oppineeseen professori Flacheniuk- seen. Anna Sofian isoveli studiosus Jacob oli näet tullut Turusta hakemaan palvilammasta ja paloviinaa maisterinkemujaan varten. Jälleen kerran olivat isä ja isoveli erehtyneet kinastelemaan taivaankappaleista niin kuin aina, kun veli tuli käymään kotipappilassa. - Kyllähän isä tietää, että Flachenius lukee suoraan papereista Kexlerus-vainaan vanhoja luentoja, jotka on pidetty yli neljäkymmentä vuotta sitten! Jacob kuului selittävän. Veli istui varmaan ikkunapenkillä, kun ääni kuului niin selvästi. - Maailmalla kaikki jo tietävät, että planeetat kiertävät Aurinkoa, mutta meillä vain uskotaan vanhaan kunnon Ptolemaiokseen. - Älä rupea harhaoppiseksi, poika! isä jyrähti ja löi nyrkkiä pöytään niin että Anna Sofiakin hätkähti ja perääntyi kryytimaalta pappilan seinustalle. - Maailma on juuri sellainen, jollaiseksi Jumala on sen luonut! isä pauhasi. - Kuu, Aurinko ja taivaan tähdet kiertävät Maata kukin omalla kehällään. Näkeehän sen jokainen omin silmin! Kaukoputkella näkee kyllä paremmin, Anna Sofia ajatteli kapinallisesti ja pyyhki mukaisia käsiään hameenhelmaan. Viime jouluna oli Jacob vienyt Anna Sofian tallinylisille ja kaivanut sieltä heinien seasta merkillisen kapineen, jolla oli nähnyt taivaan tähdet ihan selvästi. Pitkän tovin he olivat katselleet sen putken lävitse Venusta ja Saturnusta. Jacob oli selittänyt, mitenkä Maa ja muut planeetat kiersivät Aurinkoa, mikä kauempana, mikä lähempänä. Hyvin osasi Jacob kaiken selittää eikä nauranut koskaan Anna Sofian kysymyksille. Jacob hänet oli opettanut lukemaan jo vuosia sitten ja viime kesänä neuvonut latinaakin. Ei se vaikeaa ollut, latinanluku. Paljon hankalampaa oli, että pappilan kirjakaapin kirjoja piti lukea salaa. - Anna Sofia! äidin ääni kajahti äkkiä avoimesta ikkunasta. - Mihin se tyttö taas on livistänyt? Vasta kun äiti oli sulkenut ikkunan, Anna Sofia lähti hivuttautumaan seinustaa 60
pitkin pappilan nurkan taakse. Jospa kanat olisivat taas munineet tallinylisil- le, tyttö keksi ja kiersi aittarivin takaa tallinpihaan. Äiti-ruustinnan toruilta säästyi varmimmin, jos oli ollut toimittamassa jotakin hyödyllistä. Paholainenko sen Anna-neidin siihen lykkäsi! Hädin tuskin ehti Jussi pyyhkiä silmät hihaansa, kun tyttö jo kapusi tikapuita ja työnsi päänsä ylisten luukusta. - Jussiko se täällä ulisee? neiti kysyi. - Hammasta särkee, pappilan renkipoika valehteli nolona ja yritti kömpiä seisaalleen, mutta Anna-neiti oli nopeampi. Ilta-aurinko paistoi avoimesta päätyluukusta suoraan heinille, ja siinä se kirja oli levällään, mihin Jussi sen oli nakannut. - Mikäs tämä on? Anna-neiti kysyi ja nosti kirjan käteensä. -Tämähän on se ABC-kirja, jonka isä antoi lukkarille. Tuommoinen se neiti aina oli ollut, mahdoton kyselemään. Ei Jussi siltä rauhaa saanut, ennen kuin oli tunnustanut kaiken. Jo syksyllä oli rovasti käskenyt lukkaria joka pyhäpäivä tulemaan pappilan väen- tupaan ja antamaan siellä opetusta pappilan piioille ja rengeille kirjanluvusta ja Katekismuksesta, johon oli präntätty rukoukset ja kymmenen käskyä sekä kaiken maailman selityksiä. Kaikki muut olivatkin oppineet kirjaimet ja Isä meidän -rukouksen paitsi Jussi. Lopulta oli lukkari hermostunut, työntänyt kirjan Jussin kouraan ja käskenyt opetella sen itse vaikka ulkolukuna. - Olen minä yrittänyt vaikka kuinka kauan, mutta ei noista kärpä- senpaskoista saa mitään selvää, Jussi puuskahti ja pyyhkäisi jälleen hihallaan nenänalustaansa. - Vaan jos se piispa panee minut häpeä- penkkiin, lähden karkuun! Vai siitä se kiikasti! Anna Sofia ymmärsi lopultakin, miksi Jussi oli nyt kuin siiville lyöty, vaikka poika muuten oli reipas ja töissään rivakampi kuin moni vanhempi renki. Piispa Gezelius oli näet tulossa kahden viikon päästä pappilaan tarkastamaan, oliko isä-rovasti huolehtinut rahvaan opetuksesta piispan määräysten mukaan. Ankara oli piispa, kyllä se tiedettiin. Rovasti oli itse lukenut saarnastuolista piispan kuulutuksen. Siinä uhattiin panna häpeäpenkkiin jokainen, joka niskuroi eikä kirjaan tarttunut. 61
- Katsotaanpas, Anna Sofia sanoi ja istahti kirja kädessään heinille renkipojan viereen. -Tuo ensimmäinen puukstaavi on ainakin niin iso, että kyllä sen paljain silmin erottaa. Mikäs se on, tuo ensimmäinen, tuo joka on kuin kirkon katto? Ei Jussi tahtonut ensin kirjan päälle vakaistakaan, mutta kun Anna Sofia oikein houkutteli, sai renkipoika lopulta sanotuksi, että tottahan se on se A-puukstaavi. -Vaan mitä varten se jo Seuraavassa on tuommoinen suusta avattu venkura ja saman tien niin kuin säkki, joka myllyyn kannetaan? Jussi kiukutteli. - Eihän siinä ole mitään järkeä! Kärsivällisesti koetti Anna Sofia selvittää, mitenkä väliin puukstaavit piti kirjoittaa pienellä präntillä ja silloin ei paperille mahtunut suuria koukeroita. Väliin taas, niin kuin lukujen alussa, oli parempi aloittaa isoilla kirjaimilla niin siitä näki heti, mistä teksti alkoi. Ei Jussi tähän mitään sanonut, murjotti vain ja pyöritti heinänkortta likaisissa hyppysissään. Silloin Anna Sofia muisti, miten Jacob oli häntä houkutellut pikkutyttönä etsimään kirjaimia. Nopeasti hän käänsi ABC-kirjasta esille seuraavan sivun, jossa oli Isä meidän -rukous. - Etsipäs huviksesi, löytyykö tuosta yhtäkään A:ta, Anna Sofia sanoi ja tyrkkäsi kirjan Jussille. Lapsellista touhua! Olihan noita säkkiselkiä melkein joka rivillä. Tuossa ja tuossa. Ja tuossa oli tuo suusta avattu venkurakin. Mutta mikä tuo oli, jonka päällä oli kierukka kuin höylänlastu? - Se on Ä, Anna-neiti selitti. - Ä niin kuin ääni. Ihan oikein, Jussi. Sama puukstaavi se on, mutta päällä on kiekura. Jussin piti alta kulmain vilkaista, ettei neiti vain nauranut hänelle, mutta ihan totiselta se näytti eikä rumalta ollenkaan. Niin oli pappilan Anna nätti kuin se enkelinkuva kirkon saarnastuolin laidassa. - Ja sitten opetellaankin N-puukstaavi, Anna-neiti keksi ja käänsi taas sen ensimmäisen sivun näkyviin. Samannäköinen venkura se oli ännäkin, ei Jussi sitä olisi muista erottanut, ellei neiti olisi keksinyt, että siinä niin kuin heinähangon piikit alas sojottavat. No, löytyihän niitä heinähankoja taas seuraavalta sivulta vaikka kuinka monta, ja yhdessä sanassa niitä oli kaksi perätysten. -Ja mikäs tuo ensimmäinen puukstaavi on niiden edessä? Anna kysyi ja kumartui oikein sormella osoittamaan. - Ka, sehän on se A, Jussi totesi, kyllä hän sen tunsi. - Ja tuossa perässä on toinen samanlainen. 62
- Ensin on siis A ja sitten ännnnnnnnn ja sitten taas A, neiti sanoi ja katsoa napitti Jussia niin että oikein kuumotti. - Sanopas perässä... - Aaa... nnnnn... aaa... An-na... sehän on Anna! Jussi tokaisi hölmistyneenä. -Jussihan osaa lukea! Annan nauru helisi tallinylisillä. Aurinko oli painunut jo metsän reunaan, ja iltarusko punasi kummankin posket. Kesken kaiken kuului pihamaalta äiti-ruustinnan huuto. Anna nousi nopeasti ravistelemaan heiniä helmoistaan ja kysyi Jussilta, oliko hän nähnyt yhtään kananmunaa. Poika raapi niskaansa ja arveli, että ylhäällä poikkihirren päällä oli kana kotkottanut aamulla. Samassa Jussi jo kapusi katonrajaan ja palasikin sieltä heti kohta tuore kananmuna hyppysissään. - Jos Jussi tulee tänne huomisiltana, niin kyllä minä neuvon, Anna Sofia sanoi laskeutuessaan tikapuita tallin puolelle. Hevoset hörähtelivät ihmeissään pappilan neidin nähdessään. Annan olisi tehnyt mieli jäädä niitä vähän hyvittelemään, mutta hän tiesi viipyneensä jo liian kauan omilla teillään. Jussi asteli väentupaan kirja paidan alla piilossa eikä puhunut uudesta taidostaan muille. Vaan seuraavana aamuna puolisen jälkeen kun renkipoika jäi emäntäpiian kanssa tupaan hetkeksi kahden, hän kaivoi kirjan arkustaan ja näytti yhtä venkuraa, joka tuntui olevan melkein joka sanassa. - Ka I:hän se on, Gustaava tokaisi ja katsoi poikaa ystävällisesti. - I niin kuin Iisakki. Kun hevoset oli juotettu, Jussi kapusi tallinvinttiin ja etsi Isä meidän -rukouksesta kaikki ne pystykepit, joita I:ksi sanottiin. Yhdessä kohdassa luki ihan selvästi nin muttei Jussi ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Vasta kun Anna-neiti iltasella kapusi tallinvintille, sai Jussi kuulla sen tarkoittavan samaa kuin niin. Väliin kuulemma kirjoitettiin sillä lailla, että itse piti arvata loput. Monta venkuraa opittiin sinäkin iltana, mutta kun Anna Sofia palasi kaksi kananmunaa mukanaan sisälle pappilaan, sipaisi äiti-ruustinna heinänkorren tyttärensä hiuksista ja kysyi, mitä ihmettä Anna oikein tallin parvessa luuhasi. - Opetan Jussia lukemaan, Anna Sofia tunnusti nolona. - Ettei pappila joudu häpeään, kun piispa tulee tarkastukseen eikä meidän renki osaa edes isämeitää. Vähän Jussia hirvitti, kun rovasti asteli seuraavana aamuna itse tallinpihalle sanomaan, että Jussi saisi puolisen jälkeen tulla papinkamariin ja tuoda ABC-kirjan tullessaan. Hetken pelkäsi poika jo joutuvansa tulevana pyhänä kirkonkäytävälle häpeäpenkin ylimmälle laudalle istumaan kaikkien pilkattavaksi. Turha oli kuitenkin Jussin pelko. Anna-neiti siellä odotti, ja rovasti itse istui karmituolissa piippuaan poltellen, kun Anna rupesi taas puukstaaveja neuvomaan. Vain kerran avasi rovasti suunsa ja silloinkin nauruun, kun Anna Sofia oikein seisomaan nousten näytti, mitenkä P-puukstaavi pitelee leipää kainalossaan kuin pappilan Gustaava. - Missäs sinä olet tuommoiseksi koulumestariksi oppinut? isä-rovasti kysyi, kun Jussi oli lähtenyt askareilleen. - Niin minä opetan kuin Jacob minua opetti, Anna Sofia vastasi ja katsoi isäänsä rohkeasti silmiin. - Ja osaan minä latinaakin! 63
°dJa Omattan 'n Elisen klT'yym —antakr “^<Ä^«w*Ä,'4Q0 TURUN AKATEMIA ► Albert Edelfeltin maalaus esittää Turun akatemian vihkiäis- kulkuetta. Vuonna 1640 perustettiin Turkuun akatemia eli yliopisto, “jossa kaikkia luvallisia oppiaineita, kuten pyhää Raamattua, lakia ja oikeutta, lääke- ja muita tieteitä opetettakoon ja harjoitettakoon”, kuten perustamiskirjassa sanottiin. Jumaluusoppi eli teologia oli Turun akatemian tärkein oppiaine, ja sen 11 professorista teologit olivat parhaiten palkattuja. Tieteen kannalta oli kohtalokasta, ettei akatemiassa saanut 1600-luvulla tutkia eikä opettaa mitään, minkä arveltiin olevan ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa. Noitavainoja Turun akatemian professoreista monet vastustivat kiivaasti kaikkea harhaopiksi epäilemäänsä.Toisaalta oppineetkin olivat erittäin taikauskoisia ja uskoivat noituuteen. Vanhoja kansanomaisia parannuskeinoja ja lääketieteen uusia keksintöjä ruvettiin pitämään noituutena. Kirkko ei niitä hyväksynyt, sillä se halusi säilyttää yksinoikeuden ihmeiden tekemiseen. Niinpä piispa Rothovius vaati vuonna 1644 Turun akatemian professoria Martinus Stodiusta todistamaan, ettei Stodius ollut mikään maagikko. Huhut näet kertoivat, että professorilla olisi kotonaan spiritusfamiliarise\\ lasi- pulloon suljettu kotipiru. Stodius kuitenkin vapautettiin syytteistä. Huonommin oli käydä Stodiuk- sen oppilaalle Henricus Eoleukselle, jota epäiltiin noituudesta ja jota uhkasi jo kuolemantuomio. Onneksi akatemian kansleri kreivi Pietari Brahe puuttui asiaan ja kuolemantuomio peruutettiin. < kuvitusta eräästä Turun akatemian väitöskirjasta A spiritus familiaris 64
Sata vuotta jäljessä Kreikkalainen tähtitieteilijä Klaudios Ptolemaios oli kehittänyt vuonna 140 maa- keskisen eli geosentrisen maailmankuvan. Sen mukaan maapallo oli aurinkokunnan keskus, jota muut planeetat kiertävät kukin omalla läpinäkyvällä lasisella kehällään. Raamattuun vedoten Turun akatemiassa puolustettiin vielä 1600-luvun lopullakin Ptolemaioksen järjestelmää, vaikka se oli muualla kumottu jo aikoja sitten. Puolalainen pappi ja tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus oli jo vuonna 1543 osoittanut, että vain Kuu kiersi Maata mutta maapallo ja muut planeetat Aurinkoa. Kirkko vastusti tätä uutta oppia ankarasti ja pakotti italialaisen tähtitieteilijän Galileo Galilein virallisesti luopumaan Kopernikuksen aurinkokeskisestä järjestelmästä, vaikka Galilei oli kaukoputkellaan osoittanut Kopernikuksen havainnot oikeiksi. SUMAAN AIKAAN- Lukutaidon isä Vuonna 1664 nimitettiin Turun piispaksi ja akatemian sijaiskansleriksi Johannes Gezelius. Hänkin vastusti kiivaasti noituutta ja taikauskoa ja ryhtyi siksi edistämään kansan lukutaitoa. Lukkarit velvoitettiin opettamaan lukutaitoa rahvaalle, ja pappien oli kierrettävä kylissä kuulustelemassa lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta. Kaikkein tehokkain oli määräys, ettei kukaan päässyt naimisiin, ellei ollut käynyt rippikoulua. VU°""r Isaac NevJtoniou^' °P ai kesken opintojen palaamaan ke mb(i()gen kotitilalle , tu,on takia yliop1*'0^!' jän (ysikaal Hän hiui mullina Yksi lasten paras tavara Koska kirjat olivat kalliita eikä niitä ollut yleensä muilla kuin papeilla ja aatelisilla, Gezelius julkaisi ^ oman aapisensa ja katekismuksensa. Sen nimi oli Yxiparas Lasten tawara. Kirjan alkusivulla oli lueteltu isot ja pienet kirjaimet sekä rivi numeroita. Kun ne oli opeteltu, pääsi harjoittelemaan lukemista Isä meidän -rukouksella. Präntätty Turusa Piispa Gezelius ei vain kirjoittanut oppikirjoja vaan myös painoi niitä. Vaikka Turussa toimi jo akatemian kirjapaino, jossa painokone 1600-luvulta painettiin väitöskirjat ja professoreiden teokset, Gezelius perusti oman kirjapainon, jossa tehtiin sekä Yhtä parasta Lasten tawaraa että muita oppikirjoja. Paperia ei tuolloin vielä osattu valmistaa puusta vaan sitä tehtiin vanhoista vaatelumpuista, joita oli vaikea saada. Niinpä Gezelius perusti Pohjan pitäjään Suomen ensimmäisen käsipaperimyllyn. Lumppujen keräyksestä kuulutettiin kirkoissa ja papit ja lukkarit velvoitettiin toimittamaan lumput perille. Lumppupaperin valmistus 1 Lumppuja liotetaan vedessä, kunnes ne pehmiävät. 2 Lumput survotaan tasaiseksi massaksi vesimyllyyn kiinnitetyillä raudoitetuilla tukinpätkillä. 3Lumppumassa sekoitetaan veteen, johon upotetaan paperiarkin muotoinen me- talliverkkopohjainen kehys eli kaavain. 4 Märät arkit puristetaan huopien välissä puolikuiviksi ja kuivataan telineillä. 5 Kuivatut arkit kastetaan liimaan ja ne kuivatetaan uudelleen, minkä jälkeen pintaa voi vielä kiillottaa kivellä, luulla tai puulla. 65
11. Koirankuonolaisia AVUA! Johan heräsi kitkerään savunhajuun ja ponnahti pystyyn niin äkisti, että löi päänsä katto-orteen. Liekkien loimotus näkyi jo hirrenraoista, kun Johan kurkisti varovasti päätyräppänästä ulos. Niitä ne olivat, venäläisiä. Kasakat ratsastivat edestakaisin pitkin raittia. Kirkon katto oli jo tulessa, samoin pappila ja Iso- Härkönen. Pakoon oli päästävä, kyllä Johan sen tajusi, mutta sitä varten oli odotettava yötä. Onneksi Johan oli eilen kotikylään saapuessaan älynnyt sittenkin kavuta kotitorppansa riihen parveen nukkumaan eikä ollut jäänyt pappilaan tai isompiin taloihin yöksi. Leivän hän sentään oli käynyt hakemassa Ison-Härkösen aitasta. Siellä oli ollut laari puolillaan rukiita ja uutisleipä niiden seassa niin kuin aina. Se olisi pitänyt säästää jouluksi, mutta tuskin sitä silloin enää tarvittaisiin. Koko kylä oli lähtenyt varmaan jo aika päiviä sitten venäläisiä pakoon, sillä talot olivat olleet tyhjillään. Pappilan pihamaalla oli vanha Halli ontunut Johania vastaan häntä kopien välissä, mutta turhaan oli poika yrittänyt houkutella koiraa mukaansa. Se oli jäänyt porraskivelle makaamaan kuono tassujen päällä. Murhe kouraisi Johanin rintaa. Ei saanut ajatella Hallia, ei Hirven Mattia, joka rykmentissä oli marssinut hänen vierellään, ei äitimuoria eikä Maijaa ja Jaakkoa. Kun isä oli kuollut ruttoon Narvassa, oli Johan vanhimpana poikana merkitty rykmentin rulliin. Muuten olisi koko perhe joutunut lähtemään sotilastorpasta. Pälkäneelle oli Johan ollut marssilla joukkonsa mukana, kun he olivat joutuneet venäläisten väijytykseen. Henkensä edestä oli poika paennut metsään ja onnistunut vihdoin päiväkausia korpia samoiltuaan pääsemään kotikyläänsä. Ilma oli jo sakeana mustasta savusta. Olkikatot olivat syyssateiden kastelemia ja paloivat huonosti. Jos yrittäisi sittenkin pakoon jo nyt, hivuttautuisi alas ja ryömisi heinikossa torpan taakse ja siitä metsään. Kalmasuon taakse olivat varmaan kyläläiset lähteneet, sinne oli paettu ennenkin. Niin oli Maria-muorikin kertonut, kun Johan oli käynyt hänen kanssaan paimenessa. Samassa kuului karjahdus aivan riihen nurkalta. Johan painoi päänsä nokisiin sammaleisiin ja pidätti hengitystään. Hevonen hirnahti jossakin ihan lähellä. Sitten riihen ovi avattiin. Joku kompasteli pimeässä ja kirosi oudosti suhahtaen, oljet 66
kahisivat ja lattialankut narisivat askelten alla. Hetken kuluttua kuului hevosen hörähdys. Joku kasakoista oli hakenut riihestä olkia hevoselleen. Johan ei uskaltanut vieläkään liikahtaa, vaikka poikkihirsi painoi kipeästi kylkeen. - Äitiiii! Auttakaa! Kuka huusi? Maijako? Johan ei voinut enää pysyä paikoillaan vaan kurottui kurkistamaan räppänästä. Ne raahasivat rimpuilevaa nuorta tyttöä mäkeä ylös ja viskasivat hänet keskelle torpan pihamaata. Sehän oli pappilan vähäpiika Anna! Papinmuori ei olisi tahtonut lähettää Annaa hakemaan rohtolipastaan, joka oli unohtunut pappilaan, mutta kun ei ollut ketään muutakaan, joka olisi omin neuvoin selvinnyt Kalmasuon yli, oli Anna lopulta saanut luvan lähteä matkaan. -Menet varovasti karjakujan kautta, oli papinmuori neuvonut pikkupiikaansa piilopirtin ovella. - Jos vähänkin näkyy liikettä tai savua, palaat saman tien takaisin! Hyvin oli Anna osannut suon yli, vaikkei muita merkkejä ollut kuin se iso kivi ja kuusi, joita piti aina välillä vilkaista olkansa yli, ettei astunut hetteiden väliin piilotetuilta pitkospuilta syrjään. Hiiskaustakaan ei ollut kuulunut, kun Anna oli iltahämärissä tullut pappilan karja- kujaan.Toki tyttö oli säikähtänyt, kun vanha Halli oli haukkuen ja vinkuen syöksynyt häntä vastaan. Kovin oli koira laihtunut yksinään. Ehkä se nyt suostuisi lähtemään Annan matkaan eikä enää odottaisi isäntäänsä, joka oli juhannuksen aikaan lähtenyt käymään Hämeenlinnassa ja jäänyt sille tielleen. Puhuivat että venäläiset... Vaan juuri kun Anna oli löytänyt kamarista papinmuorin rohtolippaan ja kietonut sen samaan nyyttiin villavaippojen kanssa, oli ensimmäinen kasakka ratsastanut pappilan pihamaalle. Akkunasta Anna oli sen nähnyt, pudottanut nyytin käsistään ja ryöminyt kauhuissaan seinänviertä pakaritupaan. Tuskin oli tyttö ennättänyt kavuta muurinpankolle piiloon, kun kasakat jo vyöryivät ovista sisään ja alkoivat silmittömän ryöstön ja hävityksen. Anna tiesi olevansa kuoleman oma, jos ne löytäisivät hänet. Äkkiä tuli aivan hiljaista. Ensin Anna kuuli vain omat sydämenlyöntinsä, mutta sitten rätinä voimistui. Haistaessaan savun Anna tajusi, että pappila oli sytytetty tuleen. Karjakujalle asti Anna ehti ja melkein metsän suojaan, kun Halli syöksyi haukkuen hänen jälkeensä ja koiran jäljessä ne kauheat miehet. Turhaan Anna rimpuili vastaan, kun ne lähtivät retuuttamaan häntä kohti Rakuunan torppaa. 67
Joku kalmukeista oli kai nähnyt Johanin kasvojen vilahtavan räppänän aukossa. Eivät ne muuten olisi osanneet riihen parresta hakea. Ei auttanut tapella vastaan, kun neljä miestä raahasi häntä läpi sankan savun kylän toiseen päähän. Venäläiset olivat pystyttäneet leirin Vähä-Härkösen pihamaalle. Siellä istui vankkurinpyöriin sidottuna pappilan Annakin ja muutama muu, jotka olivat matkan varrella joutuneet kasakoiden vangiksi. Kun yksi pojista pyysi vettä, vartijaksi pantu julman näköinen kalmukki löi häntä ruoskalla kasvoihin. Koirankuonolai- sia nämä olivat, suden sukua. Haistoivat ihmisen jäljet, niin puhuttiin. - Pidä silmäsi kiinni ja pysy hiljaa, Johan kuiskasi Annalle. - Äläkä ajattele mitään, ettet rupea itkemään. Paistetun lampaanlihan tuoksu levisi nuotion luota. Vasta silloin Johan tajusi, miten hirveä nälkä hänellä oli. Taskussa olisi ollut vielä pieni palanen Ison-Härkösen uutisleipää, mutta tervaköysi sitoi kädet tiukasti kärrynpyörän raudoitusta vasten. Onneksi myös sillä ruoskaa heiluttavalla kalmukilla taisi olla nälkä. Vaikka mies oli jätetty vahtimaan vankeja, lähti hänkin kohta jo nuotion äärelle muiden joukkoon syömään ja juomaan. Naurunremahdukset muuttuivat tulen ääressä aina vain äänekkäämmiksi. - Niillä on paloviinaa, mutisi se kasvoihin lyöty hampaidensa välistä. - Kun saisi puukon jostakin... Juuri silloin tunsi Anna jonkin märän ja lämpimän lipaisevan kärrynpyörään sidottua kättään. Halliko se oli? Kyyneleet alkoivat valua Annan silmistä, vaikka Starkin Johan oli kieltänyt itkemästä. - Halli on kärryjen alla, Anna kuiskasi Johanille. Nuotiolla olivat kasakat ruvenneet laulamaan jotakin omituista laulua. Kukaan ei näyttänyt enää muistavan vankeja. Johan valpastui heti ja kumartui kuiskaamaan Annalle, että tämä yrittäisi saada koiran puremaan nuoraa poikki. - Pure, pure, Anna väänsi rannettaan niin että koiran kieli lipoi tervaista nuoraa. Ei Halli mikään tyhmä koira ollut, papin koira se oli ja ymmärsi latinaakin, niin oli papinmuori joskus nauraen sanonut. Pieni vingahdus kuului vanhan koiran kurkusta, kun se alkoi hampaillaan jyystää nuoraa poikki. 68
Kesken kaiken nousi se vartioon määrätty kalmukki, sieppasi nuotiosta palavan karahkan ja asteli huojahdellen vankkurien luokse. Toisessa kädessään miehellä oli kaluttu lampaanluu. Sen se viskasi nauraen vankeja kohti ja hoippuroi sitten takaisin tulen ääreen. Onneksi Halli oli pysynyt ihan hiljaa Annan selän takana. Kun viimeinen säie oli katkennut Annan käsiä pitelevästä nuorasta, koira pujahti kärrynpyörien välistä, sieppasi maasta luun suuhunsa ja katosi omille teilleen. Aamuyöllä alkoi sataa. Kirkko paloi yhä, mutta muuten olivat liekit hiipuneet myös kasakoiden tulilla. Moni oli jo tuupertunut paloviinan voimasta maahan, mutta yhä vielä pari kalmukkia kuului äänekkäästi loilottavan omiaan. Johan alkoi jo menettää toivoaan, vaikka Anna olikin saanut kätensä vapaiksi. - Ryömi sinä kärryjen alle ja yritä päästä metsään ja Kalmasuolle, hän kuiskasi tytölle. - Et sinä ilman puukkoa saa näitä meidän nuoriamme poikki. - Pappilan kyökissä oli keritsimet, Anna supatti. - Jos löytäisin ne raunioista. Sade laskeutui harmaana verhona heidän suojakseen. Hitaasti Anna hivuttautui kärrynpyörien väliin ja pujahti siitä lopulta vankkurien alle piiloon. Johan kohotti kasvonsa ja antoi sadeveden valua suuhunsa. Käsistä oli jo tunto kadonnut terva- köysien puristuksessa. Johania palelsi... - Liikkumatta! käheä ääni kuiskasi. Kuiskaus kuului kärryjen alta aivan Johanin korvan juuresta. Samassa kylmä rauta painui pojan rannetta vasten. Johan pidätti hengitystään, kun puukon terää liikutettiin edestakaisin. Nuora kirposi, ja kädet valahtivat irti kärrynpyöristä. - Ryömi vankkurien alle ja siitä metsään, käheä ääni jatkoi. - Odottakaa polun päässä, niin saan nuo loputkin vapaiksi. En minä muuten olisi huomannutkaan teitä, ellei tyttö olisi törmännyt minuun polulla. -Tästä saatte jatkaa omin neuvoin, se resuinen partasuu ilmoitti, kun he olivat aamusumussa vihdoin ehtineet Kalmasuon laitaan. - Minä jatkan matkaa pohjoiseen. Ne ovat kumminkin laittaneet kalmukit teidän jäljillenne. Saavat ottaa vainun minusta. Mies katosi sumun sekaan yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. - Kuka se oli? kysyi se kasvoihin lyöty nuori mies ihmeissään. - Joku kivekäs varmaan, Johan vastasi. - Rykmentissä niistä puhuttiin joskus. Mutta miten tästä päästään suon yli? - Minä tietäisin kyllä, Anna huokasi. - Jos sumu vain hälvenisi! Juuri silloin kuului polulta rasahdus ja sitten toinen. Pakolaiset jähmettyivät paikoilleen, mutta sumun seasta ilmestyikin pappilan Halli lampaanluu yhä suussaan. - Missä papinmuori, Halli? Anna kyykistyi silittämään koiraa. - Etsi polku, Halli! Koira vingahti ja jolkotti mättäiden välistä suoraan suolle. Anna astui ensimmäisenä hetteikköön ja tunsikin jalkansa alla tutun pitkospuun. Samassa tuulenpuuska raotti suon yllä leijuvaa sumupilveä, ja Anna näki kuu- senlatvan kohoavan taivasta kohti. - Tulkaa, hän sanoi ja lähti kulkemaan kohti maamerkkiä. - Nyt minä tiedän oikean tien. 69
Piilopirtit Lähes kaikki ne, joilla oli riittävästi rahaa ja valtaa, lähtivät isonvihan alkaessa pakoon Ruotsiin. Venäläiset kävivätkin säälimättä suomalaisten kimppuun. Pohjanmaalla he yrittivät tuhota järjestelmällisesti kaikki rannikkoseudun kylät ja kaupungit ja niiden asukkaat, jotta Ruotsin armeijan olisi vaikeampi hyökätä meren yli. Tieto venäläisten hirmutöistä levisi nopeasti. Ihmiset pakenivat kodeistaan metsiin ja rakensivat sinne piilopirttejä, joissa asuttiin jopa vuosikausia.Turvallisimpia olivat soiden ja isojen vesistöjen takaiset korvet, sillä siellä piilopirttejä etsivien venäläisten joukkojen oli hankalampaa päästä pakenijoiden jäljille. Kalmukit ja koirankuonolaiset Venäläisten joukkojen pelätyimpiä sotilaita olivat Etelä-Venäjän aroilta tulleet kasakat ja vielä kauempaa Aasian puolelta kotoisin olevat kalmukit. Tuhopoltot, ryöstelyjä tappaminen olivat osa näiden joukkojen tavallista sodankäyntiä, ja siksi heitä käytettiin kylien tuhoamiseen. Kalmukit olivat taitavia jäljittäjiä, joita oli jo aikaisemmissa sodissa käytetty metsiin paenneiden ihmisten etsijöinä. Suomalaisten mielestä nämä pelottavan- näköiset sotilaat muistuttivat vanhojen tarujen koirankuonolaisia, puoliksi eläimiä ja puoliksi ihmisiä. Kasakatkin kohtelivat kalmukkeja huonosti. Niinpä isonvihan aikaisissa tarinoissa kerrotaan kalmukkien joskus tahallaan päästäneen ihmisiä pakoon. Haukkumasanana kalmukki ja koirankuonolainen olivat käytössä vielä Seitsemässä veljeksessäkin. kalmukkien käyrä sapeli
► Tapani Löfving pistäytyy kerjäläisenä venäläisen ylipäällikön päämajassa. Ruotusotilaat Useimmat suureen Pohjan sotaan osallistuneet sotilaat olivat ruotusotamiehiä.Joka kylä oli jaettu 2-4 talon ruotuihin, joiden piti yhdessä pestata sotamies ja antaa hänelle peltoa ja oma torppa. Rauhan aikana ruotusotilaat viljelivät torppaansa ja harjoittelivat joskus sotataito- jaan, mutta sodan alkaessa heidät vietiin kaukaisille taistelukentille. Vahva vai Lystikäs Armeijaa varten kirjattiin ruotusotilai- den nimet tarkasti muistiin. Kun kaikki tuntuivat olevan Matti Matinpoikia tai Jussi Antinpoikia, kirjurit keksivät ruotu- sotilaille ruotsin- tai suomenkielisen lisänimen, jotta heidät voitiin erottaa toisistaan. Ruotusotilaiden varusteet eivät olleet parhaat mahdolliset pohjoisen kylmiin ja lumisiin oloihin. Usein uusi nimi viittasi johonkin sotamiehen ominaisuuteen.Tyypillisiä sotilasni- miä olivat esimerkiksi Stark (vahva) tai Lustig (lystikäs). Ulkonäköön viittasivat suomalaisnimet Karvvarin- da ja Kähäräpä. Eläintenni- miä olivat esimerkiksi Dufva (kyyhkynen), Mulli ja Rastas, kasvinnimiä Björk tai Koiwu. Monen suomalaisen sukunimi on yhä sama kuin sen esi-isän, joka 300 vuotta sitten merkittiin armeijan nimilistaan eli rullaan. Keksitkö, mistä sana kivekäs eli metsäsissi tulee? Kaikkein kovin kohtalo oli niillä noin io ooo suomalaisella, jotka vietiin Venäjälle pakkotöihin ja orjuuteen. Miesten ja nuorten naisten lisäksi ryöstettiin varsinkin Pohjanmaan rannikolta iso joukko lapsia, joista nuorimmat olivat vain parivuotiaita. Joistakin kylistä ja taloista vietiin kaikki lapset. Jotkut Venäjälle viedyistä lapsista päätyivät orjiksi jopa Persian hoviin, mutta muutamat onnistuivat palaamaan kotiin vuosikymmeniä myöhemmin. Isonvihan aikaisista ryöstetyistä lapsista ja heidän kotiinpaluustaan kertoo myös Topeliuksen satu ”Koivu ja tähti”. Vilkkilän kissat Isonvihan aikana monet kylät autioituivat vuosikausiksi. Aina eivät pakenijat ehtineet ottaa edes ruokaa mukaansa. Autio- talojen aitat houkuttelivat paikalle hiiriä ja rottia ja ne taas kissoja. Isonvihan ajalta on peräisin myös tarina Vilkkilän talosta. Kun asukkaat palasivat Kivekkäät Suuressa Pohjan sodassa oli suomenkielisiä inkerinmaalai- sia värvätty armeijan vakoojiksi. Nämä kivekkäiksi kutsutut sotilaat jatkoivat vakoilua ja sissitoimintaa myös isonvihan aikana.Tavalliset suomalaiset eivät kivekkäistä pitäneet, sillä venäläiset kostivat kaikki heidän iskunsa moninkertaisesti muille ihmisille. Kuuluisin kivekäs oli Narvassa syntynyt Stefhan eli Tapani Löfving. Hänen muistiinpanonsa isonvihan ajalta ovat säilyneet Porvoossa. Niiden pohjalta Kyösti Vilkuna kirjoitti vuonna 1918 kirjan Tapani Löfvingin seikkailut. vuosia kestäneeltä pakomatkaltaan, talon raunioilla mellasti valtava kissalauma - niitä oli tosiaan kuin Vilkki- lässä kissoja. Vilkkilä-nimisiä taloja ja kyliä on ollut ainakin Virolahdella, Längelmäeltä ja Rauman ja Turun tienoilla. 71 Koivu JA TÄHTI
12.Susikivi yyppää tuosta maitoa lämpimikses, Saara sanoi kaadettuaan vas- talypsetyn maidon katajasihtiin ja ojensi kiulun pohjalle jääneen tilkkasen Anna Reetalle. - Antoiko emäntä edes leipää evääksi? -Täti laittoi juustoakin, kun isäntä ei nähnyt, Anna Reetta vastasi, mutta joi sentään hyvällä halulla lypsylämpimän maidon. Kivimäessä oli pakko pitää puoliaan, sillä isäntä oli tyly ja saita eikä emäntä uskaltanut häntä vastustaa. Äiti oli surrut ennen kuolemaansa, että heidän piti Matiaksen kanssa muuttaa tänne tädin luokse, vaan kun ei muutakaan paikkaa ollut. Matias oli ottanut keväällä ruotusotilaan pestin ja lähtenyt Viaporia rakentamaan, mutta Anna Reetan pitäisi vielä monta vuotta kulkea paimenessa ennen kuin pääsisi piiaksi muualle. Yöt olivat jo kylmenneet, ja karjapihan savi tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla. Kun Anna Reetta avasi karjakujan veräjän, lähti Valokki kello kilkattaen ensimmäisenä kohti metsää. Muut seurasivat sitä aina viimeisenä nilkuttavaa Hallavaa myöten. Se oli jo vanha ja huonojalkainen, mutta saisi kohta vasikan. Haikeana vilkaisi Anna Reetta metsänreunassa Mattilaan päin. Ei näkynyt enää tuttua talonpäätyä eikä tullut Mattilan Juho lehmiensä ja pikinokkaisen Tuiskunsa kanssa paimeneen. Jo ennen juhannusta oli Mattilan talon hirret purettu ja ajettu uuteen paikkaan metsän toiselle puolelle. Sieltä oli maanmittari Ankar- ström erottanut Mattilan isännälle ison palan maata, monin verroin isomman kuin mitä kylänvainiolta olisi saanut. Kivimäen isäntä oli siitä ottanut itseensä, tehnyt asiasta valituksen kruunulle ja kieltänyt väkeään puhumasta mattilaisten kanssa. Ei saanut edes päivää sanoa. Paimeneen oli Mattilan Juhokin sinä aamuna lähdössä, sillä vanha Iisakki oli nyrjäyttänyt eilen kinttunsa. Vaikka hauskaahan se oli vaihteeksi päästä met- sälaitumia kulkemaan. Lehmät ynähtelivät tyytyväisinä, ja Tuisku juoksi edellä häntä heiluen. Koko kesän oli Juho tehnyt työtä miesten kanssa pelloilla ja rakennuksilla, sillä ennen mikkelinpäivää piti kaikki vanhan Mattilan rakennukset siirtää uusille maille. Sen vanhan talonpaikan oli Kivimäen isäntä vaatinut isojaossa itselleen eikä ollut antanut armoa yhtään, vaikka maanmittarikin oli vedonnut kruunun lakiin. 72
-Viedään pois, ettei se rupea niistäkin käräjöimään, isä oli sanonut ja pestannut kesäksi lisää miehiä hirrenajoon. Metsäpolkua taivaltaessaan Juho muisti, mitenkä olivat viime kesänä Anna Reetan kanssa kulkeneet yhdessä paimenessa. Vaan tänä kesänä ei Anna Reetta ollut vilkaissutkaan Juhoon päin, kun viimeksi oli satuttu kirkonmäellä vastatusten. Kivimäen isäntä kai sitä oli kieltänyt, mutta suututti se silti. Ensimmäiset kypsät puolukat Juho löysi ylhäältä männiköstä. Lehmät eivät kumminkaan pysähtyneet vaan vaelsivat jonona polkua syvemmälle metsään, ja Tuisku säntäili sinne tänne. Haukkasuon molemmin puolin kasvoi mehevää niittyheinää. Se vain piti katsoa, etteivät lehmät ahneuksissaan menneet liian syvälle hetteikköön. Pitkälle oli Anna Reetankin pitänyt kulkea lehmiensä perässä, sillä kovin tyhjiksi oli kaluttu kylänpuoleiset laitumet. Pelotti vähän, kun piti kävellä korpeen, mutta mikäs auttoi. Lehmien oli saatava ruokansa, muuten ei kiuluihin heruisi maitoa tarpeeksi. Ei Anna Reetta eksymistä pelännyt vaan korven louhikoita ja susia ja karhuja. Suden repimä lammas oli kuulemma löytynyt yhden metsätorpan pihamaalta, niin oli kirkolla puhuttu. Vähän väliä oli pakko puhaltaa tuohitorveen ja huutaa luikauttaa Valokkia, jotteivät lehmät kokonaan katoaisi metsän peittoon. -Vai vaiValokkii, tänne, tänne, tänneeee! Lopulta lehmät löysivät vanhalta kaskimaalta rehevän nuoren koivikon ja ryhtyivät ahnaasti hamuamaan ruohoa suuhunsa. Aurinko paistoi lämpimästi ison kivenlohkareen juureen. Anna Reetta kapusi kivelle, sillä sieltä näki koko karjan kerralla. Tyytyväisenä hän avasi eväskonttinsa, taittoi leivästä palasen ja painoi peukalolla juustoa leivän päälle. Hyvältä se maistui. Toisenkin leipäpalan syötyään Anna Reetta käväisi kiven juurella juomassa lähteestä pari kouransilmää vettä. Valokki- kin tuli juomaan lähteelle ja heti sen perässä toiset. Semmoisia ne lehmät olivat, aina piti tehdä samalla lailla kuin kellokas. KunValokki vihdoin laskeutui heinikkoon märehtimään, Anna Reettakin oikaisi itsensä kivelle. Nukahtaa ei kumminkaan saisi, hän ajatteli katsellessaan pientä pilvenhattaraa, jota tuuli ajeli taivaalla. Ihan vain hetkeksi jos sulkisi silmänsä... - Mikä se oli? Anna Reetta oli pudota kiveltä ponnahtaessaan äkkiä seisaalleen. Lehmät mölisivät äänekkäästi aivan kiven juurella. Kauempana koivujen välissä näkyi Hallavan vaalea kylki ja sen vieressä Valokki sarvet tanassa. Hallava ammui hätääntyneenä ja yritti jaloilleen. Mikä nyt? Oliko vanha lehmä taittanut jalkansa? Anna Reetta ehti ottaa kiven juurella vain muutaman askeleen, kun hän äkkiä tajusi, että Valokin edessä häilähti jokin harmaa. Susi. 73
Samassa vilahti metsänreunassa jokin. Toinen susi. Ja kolmaskin. Anna Reetta kapusi takaisin kivelle, sieppasi kontin viereen unohtuneen tuohitorvensa ja puhalsi, puhalsi puhaltamistaan! Jo käännähti susi ja luikahti toisten luo metsänreunaan, mutta sinne ne jäivät, kuusten väliin vaanimaan. Lehmät oli saatava kiven luo kaikki, Hallava varsinkin. Sen sudet ensiksi repisivät. - Valokki, Hallava! Anna Reetta huusi juostessaan lehmiä kohti. Vasta aivan kohdalle ehdittyään hän huomasi mättäiden välissä jotakin vaaleanruskeaa. Vasikka oli syntynyt. Anna Reetta nosti pikkuisen syliinsä ja harppoi kompastellen kohti kivenlohkaretta ja toisia lehmiä. Hallava ammui muutaman kerran surkeasti mutta könysi lopulta jaloilleen ja seurasi vasikkaansa. Viimeisenä tuli Valokki taakseen vilkuillen. Susia ei näkynyt, mutta siellä ne lymysivät ja odottivat illan hämärtymistä. Kauhu kouraisi Anna Reetan sydänalaa, kun hän laski vasikan kiven juureen. Repisivätkö sudet heidät kaikki? Tuuli oli tuonut suon takaa Juhon korviin tuohitorven törähdykset, mutta ilman Tuiskua hän ei olisi ymmärtänyt rientää Anna Reetan avuksi. Hetken päätään kal- listeltuaan koira näet lähti ankarasti haukkuen kiertämään suon reunaa ja katosi lopulta metsään. Aikansa huudeltuaan Juho säntäsi koiransa perään. Lehmät olivat onneksi asettuneet makuulle puiden varjoon suojaan iltapäivän paahteelta. Harjun päällä Juho seisahtui huohottamaan. Samassa Tuiskun haukku muuttui raivokkaaksi. Hirvikö se oli vai karhu? Juho juoksi rinnettä alas, mutta oli kompastua kuusenoksaan, jonka myrsky oli heittänyt polulle. Näppärästi poika taittoi siitä polveaan vasten tukevan karahkan ja jatkoi sitten juoksuaan.Tuiskun haukku kuului jo aivan läheltä. Se oli niin kimakkaa että korviin sattui. -Tiehes siitä! Juho karjahti suden nähdessään ja viskasi karahkan suoraan sutta kohti. Oksat vain kahahtivat, kun susi katosi kuusikkoon, ja kolme harmaata selkää vilahti runkojen välissä. - Hyvä poika! Juho sanoi ja kyykistyi huohottaen silittämään koiraansa. Samassa joku huusi hänen nimeään. Kun Juho kääntyi katsomaan, hän näki Anna Reetan seisovan ison kivilohkareen päällä lehmiensä ympäröimänä. Metsän reunaan Juho kantoi vasikkaa ja palasi sitten Tuiskun kanssa omia leh- miään hakemaan. Täti käveli karjakujalla vastaan ja otti vasikan Anna Reetan sylistä. - Minä jo pelkäsin, täti aloitti, mutta silloin pääsi Anna Reetalta itku. Kovin oli tätikin kauhuissaan, kun kuuli susista. - Ei me sieltä oltaisi päästy ilman Mattilan Juhoa, Anna Reetta sanoi silmiään pyyhkien. Täti ei siihen 74
sanonut mitään, lähti vain kiireesti Valokin jäljessä viemään vasikkaa navettaan. - Menes sisälle, Saara huikkasi karjapihan aidan takaa. - Siellä on vieraitakin. Vähän arkaillen jäi Anna Reetta kaivolle pesemään käsiään ja jalkojaan. Silloin aukeni tuvan ovi, ja Matias ilmestyi porraspäähän. Oliko veli päässyt Viaporista pois? - Sinähän kasvanut olet! isoveli ihmetteli ja tuli pyöräyttämään Anna Reettaa ihan niin kuin ennen vanhaan. -Tules syömään maapäärynöitä! Isännälle oli Matias tuonut Viaporista paloviinapullon, ja sillä se oli niin hövelillä päällä. Hämäriin asti istuttiin pöydän ympärillä ja kastettiin silakkaveteen niitä Matiaksen tuomia mukuloita. Vedessä ne mukulat oli keitetty, mutta eivät ne niin makealta maistuneet kuin oikeat naurishaudikkaat. - Huomenna saavat lehmät jäädä kotivainiolle odelmikkoon, isäntä sanoi, kun lopulta lähdettiin maate. - Ja jahtivoudille pitää saada susista sana. Mattilassakin säikähdettiin, kun Juho kertoi nähneensä ainakin kolme sutta. Metsään ei lehmiä enää vietäisi. Sen verran riitti syömistä uuden talon pihapiirissä, ettei tarvinnut latoheiniin koskea. Niinpä Juhokin pääsi seuraavana aamuna pitkästä aikaa kirkkoon isänsä ja äitinsä kanssa. Kärryillä ajettiin kylänraittia pyhäaamu- na varhain. Vanhan Mattilan kohdalla äiti käänsi päänsä pois ja pyyhkäisi huivilla silmiään. - No, no, isä sanoi ja laski kämmenensä äidin polvelle. - Ensi kesänä rakennetaan kamarit uuden tuvan päätyyn. Mattilan väki istui jo penkissä, kun kivimäkiset astuivat kirkkoon. Isäntä ei vilkaissutkaan Mattilan miehiin, mutta Matias tuli paiskaamaan kättä penkinpäädyn yli. Oli sillä komea univormu. Harvoin on rovastin saarnaa niin tarkasti kuultu kuin sinä sunnuntaina. Perunoista rovasti aloitti kuten aina, mutta rupesikin puhumaan susista ja kehui Mattilan Juhoa oikein nimeltä, mitenkä se oli pelastanut naapurinsa karjan ja nuoren tytön hengen. Juhon korvia kuumotti, kun hän tuijotteli saappaankärkiään. -Väkevä on Herra Sebaot, rovasti jatkoi ja korotti ääntään. - Olkoon tämä teko merkkinä siitä, että tähän paikkaan on lopetettava se vihanpito, johon yksi ja toinen on tässäkin pitäjässä syyllistynyt isojaon tähden! Pitkään siitä puhuttiin, kuinka tarvittiin rovasti ja kokonainen susilauma, ennen kuin Kivimäen isäntä suostui kirkon oven edessä puristamaan Mattilan isännän kättä. Vaan rauha palasi kylään sen kädenlyönnin myötä. Kivimäen sudenkuopasta saatiin Martin päivänä kiinni ne kolme sutta, jotka olivat pitäjällä repineet lampaita ja pelotelleet paimenia. 75
Isojako Ennen isoajakoa ei maatiloilla ollut tarkkoja rajoja. Monissa kylissä peltoja viljeltiin niin, että jokainen talo sai niistä omat kapeat sarkansa sen mukaan, miten paljon se maksoi veroja. Myös kylien metsät olivat yhteisessä käytössä, samoin niityt ja kalavedet. Kartta ja tähti Maanmittarit olivat suuria herroja, joita kestittiin taloissa mahdollisimman hyvin. Maiden mittaaminen oli hidasta työtä, samoin karttojen piirtäminen. Siksi maanmittarit viipyivät paikkakunnalla pitkään. Kutakin kylää varten piirrettiin kaksi samanlaista karttaa, joihin liittyi erillinen selityskirja. Vanhat isojakokartat ovat tarkkaa käsityötä. Niihin on merkitty peltojen ja rakennusten lisäksi myllyt, sillat ja jopa mökkien kaalimaat. Kukin maanmittari koristeli karttansa omalla tavallaan. Taitavimmat tekivät ilmansuuntia merkitsevistä kompassinkuvistakin pieniä taideteoksia. Yhteisviljelyssä oli vaikea panna toimeen uudistuksia, kun kaikki peltotyöt oli tehtävä samaan aikaan ja samalla tavalla. Metsääkin poltettiin kaskeksi ja tervaksi suruttomasti, kun kaikilla oli siihen oikeus. Isojaolla pyrittiin rajaamaan jokaiselle talolle mahdollisimman yhtenäinen pelto-ja metsäalue, jota kukin voisi hoitaa parhaan kykynsä mukaan. Isojako piti panna toimeen kylässä, jos yksikin kyläläinen sitä vaati. Maanmittari apulaisineen mittasi ensin kaikki kylän pellot, metsät ja niityt ja ryhtyi sitten jakamaan niitä talojen kesken. Mitä enemmän talo maksoi veroja, sitä enemmän se sai maata. Koska kaikki olisivat tietysti halunneet kylän parhaita peltomaita, luvattiin enemmän maata niille, jotka suostuivat ottamaan sitä vähän kauempaa kylien laidoilta. Tästä seurasi tietysti riitoja. Maanmittareita syytettiin puolueellisuudesta ja lahjusten otosta, ja joskus väitteissä oli perääkin. Riitojen lisäksi isojako vaikutti kylien elämään monin tavoin. Osa kylänraitin varteen rakennetuista taloista siirrettiin omien maidensa keskelle. Peltotyöt,joista ennen oli suoriuduttu kylän yhteisvoimin, tehtiin nyt kussakin talossa omaan tahtiin. Vaikeinta oli niillä kyläläisillä, jotka olivat tervaa tai kaskia polttamalla saaneet toimeentulonsa yhteisistä metsistä. Monet heistä menettivät kokonaan ansionsa tai joutuivat maksamaan vuokraa metsien uusille omistajille. esimerkki kylän peltojen omistuksesta eri talojen kesken ennen ja jälkeen 4 isonjaon 76
Punamullan ohje 100 litraa vettä 4 kiloa rautasulfaattia (eli -vihtrilliä) 9 kiloa ruisjauhoja 3 litraa pellavaöljyvernissaa 16 kiloa punamultaa 200 litran vetoinen vanha pata tai tynnyri iso vispilä keppi tai kauha sekoittamista varten IVesi kaadetaan astiaan, jonka alle viritetään tuli. Rautasulfaatti sekoitetaan veteen. 2 Veteen lisätään tarmokkaasti vispaten ruisjauhot. Keitosta sekoitetaan pohjaa myöten koko ajan. Kun seos kiehuu, siihen lisätään pellavaöljyvernissa. 3 Tulta pienennetään ja keitosta sekoitetaan 1-2 tuntia. Maalipohja on valmista, kun se alkaa sekoittaessa tuntua liukkaalta. Ennen punamullan lisäämistä keitos saa hiukan jäähtyä, muuten se kuohuu yli. Punamulta sekoitetaan seokseen vähitellen ja pieninä annoksina. Punamullan sijasta voi käyttää myös vaikkapa keltamultaa. 4 Maali on valmista käyttöön heti, kun se on jäähtynyt. Se säilyy astiassa muutamia päiviä, kylmässä jopa viikon. Talon seinässä punamulta kestää vuosikymmeniä. ► ulkokäymälä eli huussi Kiven halkaiseminen veden avulla: 1 Kiveen porataan 2 Reiät täytetään 3 Jäätyessään reikiä. vedellä. laajeneva vesi halkaisee kiven. Viapori Sveaborgin linnoitusta ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1748 Helsingin edustalla oleville saarille. Yhdeksän ensimmäisen rakennusvuoden ajan rakennustöihin marssitettiin joka kesä tuhansia ruotuso- tilaita eri puolilta Suomea. Suomenkielisten suussa Sveaborgin nimi vääntyi pian Viaporiksi. Viaporissa ruotusotilaat oppivat uusia rakennustapoja ja veivät ne kotiseudulleen. Näin yleistyivät kansan keskuudessa esimerkiksi ulkokäymälöiden eli huus- sien piirustukset. Siihen saakka kukin oli käynyt tarpeillaan navetassa tai tunkion laidalla. Samoin opittiin Viaporissa keittämään punamultamaalia ja lohkomaan kiviä kalliosta siihen porattujen reikien, jäädytetyn veden tai vedellä turvotettujen puutappien avulla. Ruotusotilaiden mukana levisivät maalaiskyliin myös kahvi, perunat ja hyväntuoksuiset syreeni- pensaat. Koska linnoitukseen tuli jatkuvasti upseereita ja käsityöläisiä Ruotsista ja ulkomailta, Viapori oli uusien muotivirtausten ensimmäinen tukikohta Suomessa. Se olikin heti Turun jälkeen Suomen suurin kaupunki, paljon Helsinkiä suurempi. A syreeni < Elias Martinin maalauksesta tehty etsaus kuvaa Viaporin telakan rakentamista. Maapäärynöitä Peruna on alun perin kotoisin Etelä-Amerikasta. Löytöretkeilijöiden mukana se kuljetettiin Eurooppaan jo 1500-luvulla, mutta vasta parisataa vuotta myöhemmin sitä voitiin maistaa Suomessa. Tiettävästi ensimmäisiä perunansyöjiä olivat Inkoon Fagervikin tehtaan ranskalaiset sepät, jotka toivat tämän uutuuskasvin Suomeen 1720-luvun lopulla. Papit ja muut säätyläiset ymmärsivät pian uuden kasvin merkityksen, mutta kansa söi mieluummin nauriita ja viljeli pelloillaan viljaa. Jotkut papit olivat niin innokkaita perunan puolustajia, että saarnasivat siitä kirkossakin ja jakoivat ilmaiseksi siemenperunoita seurakuntalaisilleen. Tehokkaimmin peruna levisi rahvaan pariin sotilaiden mukana. Sekä Viaporin rakentajat että Pommerin sodassa perunan makuun tottuneet sotamiehet ryhtyivät kotonakin viljelemään "maapäärynöitä" Kesti kuitenkin yli sata vuotta, ennen kuin herrojen herkusta tuli koko kansan ruokaa. 77
Myrskyn silmässä rrotapas Juuse se nokkaköysi, niin päästään lähtemään, vaari huuteli veneen perästä. - Minä irrotan, mene vain veneeseen! Virta tempaa niin äkkiä, että jäät vielä matkasta, isä kiirehti sanomaan ja rupesi terveellä kädellään kieputtamaan köyttä paalun ympäriltä. Koko aamun olivat Juuse ja vaari vierittäneet tervatynnyreitä laiturilta veneeseen. Oli isäkin yrittänyt olla siinä apuna, vaikkei palaneella kädellä voinut tarttua mihinkään. Enemmänkin isä oli ollut neuvomassa. Ei Juuse niistä neuvoista puoliakaan muistanut, ei oikeastaan muuta kuin että vaaria piti totella joka käänteessä. Oikeassa isä oli niin kuin aina. Kun köydet irrotettiin ja vaari muutaman kerran työnsi venettä sauvalla suvannosta kohti keskivirtaa, vene tempautui äkkiä semmoiseen kyytiin, että Juuse oli pudottaa airot veteen. - Ei tämä mihinkään kaadu, vaari tyynnytteli ja tähysi perämela kourassaan kohti kuohuja. - Istu siinä ja pidä airot ylhäällä. Hetken päästä saat soutaa oikein hartiavoimin! Tutut talot vilahtelivat ohi ylhäällä rantatöyräällä, ja pikkupojat juoksivat veneen kanssa kilpaa. Niin oli Juusekin ennen juossut isän ja vaarin venettä saattamassa. Jollei isä olisi miilulla polttanut kättään, kun tervahauta uhkasi syttyä tuleen, ei Juuse vielä pitkään aikaan olisi päässyt Ouluun tervaa soutamaan. - Tämän pitää ehtiä valmiiksi ylihuomiseksi, mamma sanoi tiukasti mamselli Selinille. - Ei Hedda voi ottaa Anna Beataa mukaansa Tukholmaan vanhassa hameenrievussa! -Täytyy sitten ommella yötä myöten, mamselli huokasi ja jatkoi hiha-aukon suurentamista. Sakset tuntuivat kylmiltä Anna Beatan ihoa vasten. - Onko Anna Beata Tukholmassa koko talven sisarensa luona? mamselli kysyi, kun Stiina toi prikalla kahvia. Kahvinjuonti oli kielletty jälleen kerran, mutta mamma ei moisista kielloista paljon piitannut. - Kesään asti, mamma ilmoitti, eikä Anna Beata voinut estää pientä huokausta. Totta kai oli hauska matkustaa Heddan kanssa Tukholmaan, nähdä Gustav-lanko ja kauppiaan talo lähellä kuninkaanlinnaa ja kaikki ne ihmeet, joista isosisko oli kertonut. Ja sekin olisi hauskaa, että saisi hoitaa sitä pikkuista, joka kasvoi 78
Heddan vatsassa saalin alla ja syntyisi jo muutaman viikon päästä. Heidän oli pitänyt lähteä jo elokuussa Tukholmaan, mutta Hedda oli sairastunut ja tohtori oli kieltänyt matkan. -Toivottavasti ei kovasti myrskyä, mamselli sanoi ja pujotti rihman neulansilmään. -Vaikka onhan Backman taitava merikapteeni. - Ja Aurora on hyvä laiva, mamma ilmoitti. - Paras mitä Oulussa on koskaan rakennettu. Samassa Hedda ilmestyi ovelle aamuröijyssään. - Mamma rakas, Hedda näytti kovin huolestuneelta. - Backman tuli äsken kysymään pappaa. Auroran timpuri on taittanut tappelussa käsivartensa! Vaari oli kauppias Steniuksen vanha tuttu. Silloin kun kauppias Stenius nuorena merikapteenina purjehti itse Oulusta Tukholmaan, oli vaari hänen laivassaan timpurina monta vuotta. Sillä heidät kutsuttiin nyt konttoriin kauppiaan tykö sen jälkeen, kun tervatynnyrit oli vieritetty veneeltä makasiiniin. Miehet polttivat piippua ja joivat totia, mutta Juuselle kauppias käski puotipojan tuoda kimpaleen ruskeaa rintasokeria. Hyvältä se maistui, vaikka hyppyset tulivatkin ihan tahmeiksi. Juuri kun Juuse oli työntänyt viimeisenkin sokerinmurun suuhunsa, astui ovesta koputtamatta sisään iso ja leveäharteinen mies ja alkoi puhua kiivaasti ruotsia. Juuse vähän säikähti, mutta vaari ei näyttänyt olevan millänsäkään, imeksi vain tyynesti piippuaan ja kuunteli miesten puheita. Vaari osasi ruotsiakin. - No, mitäs Aaron sanoo? kauppias kääntyi kysymään vaarilta suomeksi, kun miehet olivat aikansa ruotsia solkottaneet. - Kyllähän minä, mutta entäs poika? vaari kysyi Juuseen vilkaisten. - Voihan Aaron ottaa pojan mukaan, kauppias kiirehti sanomaan. - Tuon ikäisenä minäkin ensimmäisen reissuni olen tehnyt. Vasta ulkona laiturilla Juuse tajusi, mitä vaari oli luvannut. Ettäkö laivaan ja Tukholmaan? Mitä isä ja äitikin sanovat? - Stenius lupasi laittaa sanan, vaari vain naureskeli. - Ja pala- taanhan me takaisin jo muutaman viikon päästä. On se mukava taas päästä haistelemaan suolavettä! Hedda oli kovin iloinen, kun pappa kertoi illallispöydässä että laiva pääsisi matkaan ajallaan. Jonkun vanhan tervansoutajan pappa sanoi pestanneensa matkalle timpuriksi. - Parempi timpuri Haapalan Aaron on kuin Topias, pappa selitti mammalle, kun tämä ihmetteli, miten niin vanha mies voi vielä lähteä merille. - Eikä taatusti rupea juovuspäissään tappelemaan! Ja onhan Aaronilla pojanpoika apuna. Kyllä ne nyt yhden Tukholman-reissun selviävät. Viimeisenä yönä Anna Beata ei saanut unta, makasi vain vuoteessaan ja kuunteli, miten tuuli vinkui kakluunin hormissa. - Nukkuisit nyt, Hedda sanoi omasta vuoteestaan, kun Anna Beata jälleen kerran käänsi kylkeään levottomana. - Minä ainakin nukkuisin, ellei pikkuinen niin kovasti potkisi! 79
Vähän Juusea hirvitti se pimeä ja tervanhajuinen kajuutta, johon he vaarin kanssa asettuivat illalla. Ei siellä ollut sänkyjäkään vaan semmoiset riippumatot, joissa oli maattava. Miehet olivat kyllä mukavia, ja oli siellä yksi puosukin, joka oli ollut laivapoikana vaarin viimeisellä purjehduksella. Niihin puheisiin Juuse nukahti melkein heti, kun löysi riippumatossa mukavan asennon. Aamulla vaari oli jo jalkeilla, kun Juuse heräsi. Kannelta kuului kova kolina ja askelten kopina. - Nouses ylös nyt, laiva lähtee kohta! vaari kehotti ja meni edeltä. Kun Juuse ehti kannelle, oli köydet jo irrotettu ja purjeet lepattivat tuulessa.Taivas oli kirkas ja aurinko nousi makasiinin kattojen yli. - Tällä tuulella päästään puoleenväliin, vaari sanoi hyvillään tähyillessään taivasta. - Ja ehkä koko matka! Kun tultiin saarten suojasta avomerelle, laiva alkoi keinua kovasti. Silloin vaari käski Juusen mennä hetkeksi kannelle. - Seisot reelingin luona ja katsot horisonttiin niin ei keikuta niin pahasti, vaari neuvoi. - Äkkiä sinä tähän totut! Siinä partaan luona seistessään Juuse näki äkkiä ensimmäisen kerran Anna Beatan, joka kulki vähän epävarmasti häntä kohti ja yritti hymyillä, vaikka laivan keinahdus viskasi hänet laitaa vasten. -Toivottavasti ei tule myrsky, tyttö sanoi ja kurkisti laidan yli. - Minun sisartani oksettaa nytkin koko ajan. Ilman Juusea matka olisi ollut Anna Beatasta kovin ikävä. Hedda näet pysytteli hytissä kaiket päivät ja nukkui vain milloin ei voinut huonosti. Onneksi matka joutui nopeasti, sillä tuuli oli myötäinen ja kapteeni ajoi täysillä purjeilla. - Vaari sanoi, että huomisiltana ollaan jo Tukholmassa, Juuse totesi eräänä iltana, kun he nojasivat etukannen reelingin yli katsomassa vedenpärskeitä. Anna Beatasta se oli niin hyvä uutinen, että hänen piti oitis kipaista hyttiin kertomaan se sisarelleen. Hedda virkistyi kuullessaan, että piina päättyisi kohta. - Onneksi päästään pian maihin, sisar sanoi hyvillään, kun he seisoivat kannella katselemassa iltaruskoa. - Pikkuinen alkaa olla tähän keikutukseen yhtä kyllästynyt kuin minäkin. Kuka olisi uskonut, että niin kauniin illan jälkeen voi nousta yöllä semmoinen myrsky. Kapteeni tuli itse vaatteet vettä valuen naisten hyttiin sanomaan, etteivät he saisi missään nimessä mennä ulos kannelle. - Pysykää täällä ja rukoilkaa Jumalaa! hän huusi ovelta ja lähti sitten takaisin kannelle. Koskaan ei ollut Anna Beata pelännyt niin hirveästi kuin sinä yönä pidellessään kiinni sisarestaan, joka voihki vuoteellaan ja piteli vatsaansa. - Lapsi taitaa syntyä, sai sisko vihdoin sanotuksi. - Kiiruhda sanomaan kapteenille! 80
Juusekin oli joutunut kapuamaan mastoon, kun myrsky uhkasi repiä purjeet irti. -Yksi käsi laivalle ja toinen itselles, oli vaari häntä neuvonut ja huudellut alhaalta ohjeita. Kapteeni oli kieltänyt päästämästä vaaria mastoon. Jos myrskystä selvitään, laiva tarvitsee ehjää timpuria. Juuri kun Juuse oli kavunnut tutisevin polvin mastosta alas, hän huomasi peräkannella Anna Beatan. Aalto pyyhki kannen yli ja oli viedä Juusenkin mennessään, kun hän ponnisteli tuulessa ja sateessa tytön luo. - Se syntyy kohta, tyttö huusi tuulen yli itku kurkussa. - Missä kapteeni on? - Ei kapteeni nyt jouda, vaarin ääni kuului Juusen selän takaa. - Mutta minä tulen katsomaan. Menes Juuse hakemaan jostakin puhdasta vettä! Eivät Juuse ja Anna Beata edes huomanneet, milloin myrsky alkoi tyyntyä ja laiva pääsi ensimmäisten saarten suojaan. Hyttiin heitä ei laskettu, siellä oli muutenkin ahdasta, mutta aina välillä vaari komensi heitä hakemaan milloin mitäkin. Kun vihdoin oven takaa kuului vauvan parkaisu, Anna Beata puhkesi ensin itkuun ja sitten nauruun. Vielä samana iltana nähtiin Tukholman Kauppiaankadulla merkillinen kulkue: korkeasti kunnioitettu kauppias Gustav Hagström kulki vastasyntynyttä poikaansa kantaen. Hänen vaimonsa nojasi sisarensa käsivarteen, ja heidän jäljessään käveli nuori poika käsirattaita työntäen. - Se sinun timpurisi taitaa olla oikea noita, kauppias naureskeli, kun Hedda kertoi, miten vanha Aaron oli kesken kaiken kaivanut taskustaan nuoran ja tehnyt siihen kolme solmua. - Eikä ole, Hedda vastasi. - Vaikka siihen se hirveä kei- kutus loppui ja poika päästi ensimmäisen parkaisunsa! Minä tahdon, että pikkuinen kastetaan Aaroniksi! - Mitä ne vaarista puhuivat? Juuse kysyi Anna Beatalta, kun lopulta saavuttiin kauppiaan talon ovelle ja vanha talousmamselli riensi emäntäänsä vastaan. - Kehuivat tietysti, Anna Beata vastasi nopeasti, sillä kuka ties Juuse olisi loukkaantunut, jos olisi kuullut vaa- riaan nimiteltävän noidaksi. - Ja pojasta tehdään vaarisi kaima, niin on Hedda päättänyt. 81
Havupuista valmistettu terva oli 1700-.u»ulla Suomen tärkein vientituote. Englannin ja muiden ten kasvava laivasto tarvitsi sitä laivojensa koys en a puuosien lahonsuojaukseen. Tervaa «™a,^“^|vat rannikkokaupunkien tervaporvant, mutta sillä tervanpolttajatkin. Pihkaantuneet puut kaadettiin sydäntalvella ja niistä pilkottiin 3-4 metrin mittaisia ohuita säröksiä, jotka ladottiin kuivumaan. Tervahauta ladottiin alkukesästä. Työhön osallistuivat myös naiset ja lapset, ja sitä johti hautamestari. Särökset ladottiin tasaisesti haudan silmän ympärille ja haudan keskusta täytettiin pienemmillä tervaspuiden kappaleilla. Kun puut oli ladottu, koko rakennelma peitettiin sammaleella ja mullalla. Vain muutamat pilkkeenpäät jätettiin sytytystä varten näkyville ja nekin peitettiin heti, kun tuli oli saatu syttymään. \ Sopivien tervaspuiden tekemiseen kului vuosia. Kasvavat havupuut oli ensin kolottava ja kuorittava. Puut lihoivat eli kituivat näin muutaman vuoden ja tuottivat pihkaa pintansa peitoksi. i Tervahaudan pohja oli kaivettu keskeltä toista metriä syvemmäksi kuin laidat. Jotta palavat tervakset hautuisivat ilmatiivisti, oli pohja tallattu kovaksi ja päällytetty savella tai märällä suomudalla. Tervametsästä Tukholmaan Pohjan keskellä oli haudan silmä eli reikä, josta terva valui puista putkea pitkin haudan ulkopuolelle tervatynnyreihin. Putki oli tavallisesti rakennettu kahdesta koverretusta puusta ja sitä sanottiin kynäksi. Tervaa saatiin vain, jos tervas- puut paloivat hiljaa kytemällä. Jos tervahautaan pääsi liikaa ilmaa, se leimahti liekkeihin ja terva paloi taivaan tuuliin. Siksi tervahautaa oli valvottava yötä päivää ja multaa oli lisättävä sinne, missä tulipalo uhkasi. Polttoon kului yleensä viikko tai enemmänkin, jos puut olivat oikein tervaisia. Ensimmäinen terva alkoi valua tynnyreihin noin vuorokauden kuluttua. Suurimmista haudoista saattoi saada jo 200 tynnyriä tervaa. Puiseen tasakylkiseen ja helposti pyöritettävään tervatynnyriin mahtui 125 litraa tervaa. Tynnyrissä oli kahdeksan vannetta, jotta se kesti pitkiäkin kuljetusmatkoja. Yhden ison purjelaivan kaikkien osien tervaamiseen saattoi kulua 100 tynnyriä tervaa.
Purjelaivan arvojärjestys Purjelaivan ehdoton päällikkö oli kapteeni, jonka sana oli merellä laki. Kapteenin apuna oli päällystö eli ensimmäinen ja toinen perämies, jotka tarvittaessa voivat ottaa laivan komentoonsa ja johtaa vahtivuoroja. Laivan alipäällystöön kuuluivat miehistön töitä johtava pursimies eli puosu, purjeen tekijä, timpuri ja laivan kokki. Laivan miehistöä olivat matruusit, puolimatruusit ja jungmannit eli laivapojat. Suurilla purjelaivoilla työskenneltiin kahdessa vahdissa. Oikeanpuoleista eli styyrpuurin vahtia johti kapteeni tai toinen perämies. Vasemmanpuoleista eli paarpuurin vahtia komensi ensimmäinen perämies. Kahvinhaistaj at Kauppalaivojen mukana tuli Suomeenkin entistä enemmän kalliita ulkomaan tavaroita, kuten kahvia,tupakkaa,silkkikankaita ja peililasia. Valtiovalta tahtoi rajoittaa moista tuhlailua ja kantoi ylellisyysveroa muun muassa tupakasta, taskukelloista ja puuterista ja jopa isoista peileistä. Ankarimmin kohdeltiin kahvia, joka kiellettiin kokonaan vuonna 1767. Kieltoa valvomaan pestattiin Tukholmaan ja muihin isoihin kaupunkeihin kahvinnuuskijoita, mutta kahvia juotiin silti salaa. Seuraavi- na vuosikymmeninä kahvi välillä kiellettiin, välillä sallittiin. Viimeinen kahvikiel- to astui voimaan vuonna 1799 ja päättyi vuonna 1802. Atervavene koskessa ▼ palkkuurattaat Tapulikaupungit Suomen kaupungit oli jaettu kahteen luokkaan: tapulikaupungit saivat käydä ulkomaankauppaa, mutta maakaupunkien oli vietävä omat tuotteensa ja ostettava ulkomaiset tavaransa tapulikaupungeilta. 1700-lu- vun alussa tapulioikeudet oli vain Turulla, Helsingillä ja Viipurilla. 1700-luvun lopulla ulkomaankauppaa pääsivät käymään myös Oulu ja muut Pohjanlahden kaupungit, jotka jo vuosisatoja olivat purjehtineet Tukholmaan. Miten tervaa kuljetettiin Painavat tervatynnyrit vedettiin metsästä yleensä hevosella. Palkkuurattaiksi sanottiin yksinkertaisia puukär- ryjä, joissa pyörien paikalla pyörivät tervatynnyrit. Pitkien matkojen päähän tervaa kuljetettiin veneellä.Terva- vene oli tavallista pitempi ja siinä oli vitsaksilla kiinnitettävät korotus- laidat. Isossa veneessä kuljetettiin 15-20 tynnyriä kerralla. Suurimpaan veneeseen on aikoinaan mahtunut 32 tynnyriä eli saman verran lastia kuin linja-autoon. Tapulikaupungit: vanhimmat isonvihan jälkeen 1700-luvun lopulla Mihin tervaa käytettiin Terva oli entisajan tär- ^ kein lahon-ja ruosteen- suoja-aine. Sianrasvan kanssa keitettynä siitä sai myös rattaanpyörien ja myllynrattaiden voiteluainetta.Tervalla siveltiin kirkon paanu- tai peltikatto ja tuuliviirikin suojattiin ruosteelta tervaamalla. Köydet, veneet ja pieksusaappaat kyllästettiin tervalla vedenpitäviksi.Tervatut kärrynpyörät ja reen- jalakset kestivät kauemmin mutta vahvistettiin tervalla paljaat jalkapohjatkin. Tervaa käytettiin myös lääkkeenä sekä sisäisesti että ulkoisesti. Sanonta "Jos ei sauna, viina ja terva auta, tauti on kuolemaksi" piti usein paikkansa. 83
14. Häpeän päivä rikka painoi kauheasti ja jalkoja särki, mutta seistävä oli ovensuussa, niin kuin kapteenska oli käskenyt. Aina välillä kesken tanssin joku venäläisistä upseereista näet sieppasi viinapikarin Anna Liisan tarjottimelta ja kulautti sen tyhjäksi yhdellä kädenheilautuksella. Nyt ne rupesivat taas masurkkaan. Kapteenska vilahti tans- sittajansa käsivarsilla Anna Liisan ohi kuin punainen tulenliekki. Rouvan nauru kuului soiton ja tanssintöminän yli. Tänä iltana ei kapteenska ollut tahtonutkaan panna sitä mustaa silkkile- ninkiä, jota hän oli käyttänyt isommissa juhlissa kapteenin kuoleman jälkeen. - Minä laitan tämän punaisen! rouva oli ilmoittanut posket hehkuen kamarinsa peilin edessä. - Vaikka kuinka juoruttaisiin! Eniten oli kapteenskan tanssiaisista ollut suutuksissaan vanha Martta, joka oli ollut huushollerskana jo rouvan kotikartanossa. -Vanha armo kääntyy haudassaan, hän oli pauhannut Anna Liisalle, kun ei kuulolla ollut muita. - Eihän siitä ole kuin pari kuukautta, kun kapteeni kaatui Loviisassa, ja nyt kapteenska jo riisuu surupuvun! Mitä leskenvuotta tämä tämmöinen on? - Mutta nythän on sota, oli Anna Liisa yrittänyt puolustella rouvaa. Hän piti kovasti kapteenskasta, joka oli nuori ja herttainen. - Jos eversti tahtoo pitää tanssiaiset täällä, minkä rouva sille mahtaa? Ottihan eversti itselleen talon parhaat huoneet eikä sillekään mitään mahdettu. Martta oli vain tuhahtanut Anna Liisan selityksille ja komentanut hänet hakemaan suolakalaa kellarista. Silmäluomet tuntuivat aina vain raskaammilta ja haukotus repi suupieliä. Ruokasalin kello raksahteli aikansa ja heläytti ilmoille yhden lyönnin. Eivätkö nuo ikinä lopeta! Jussi seisoi ylhäällä vallin laella aamuauringon kajossa ja tuijotti jäälakeudelle, joka kimalsi aamuauringossa. Kaiku juoksenteli alhaalla rantakivikossa punaruskea häntä heiluen. Sitä ei ainakaan paleltanut. Pakkanen oli vetänyt kivimuurin paksuun huuruun. Kasematissa oli hyytävän kylmä eikä valleilla ollut sen läm- 84
pimämpää, vaikka aurinko oli kapuamassa pilvettömälle taivaalle. Viime vuonna tähän aikaan olivat lumet jo sulaneet ja Viaporin ympärillä oli lainehtinut kimaltava avovesi. Jussi oli silloin tullut tänne isän, äidin ja Anna Liisan kanssa, kun isä oli pestattu vahvistamaan kasemattien kattoja. Isä oli timpuri ja timpuri tulisi Jussistakin, kunhan piiritys joskus loppuisi ja päästäisiin täältä hengissä pois. - No, näkyikö jo railoa? isä kysyi, kun puolelta päivin syötiin suurusta. Puuroa se vain oli, sillä perunat olivat paleltuneet jo helmikuussa, kun sota alkoi ja pakkaset olivat olleet kovimmillaan. - On siellä kaukana joku musta viiva, Jussi huokasi ja pyöritteli lusikkaa hyppysissään. Ei isällekään ruoka maistanut, eteensä se tuijotti eikä puhunut mitään. - Nyt lopetatte tuon murehtimisen! äiti puuskahti. - Ei se teidän vika ole, etteivät ruotsalaiset meistä piittaa! Käpälämäkeen lähtivät, kun muutama kasakka ratsasti kaupunkiin, eikä Kronstettikaan anna edes ampua venäläisiä, vaikka ruutia on kellarit väärällään. - Sittenhän me ammuttaisiin Anna Liisaakin, Jussi mutisi mutta sai siinä samassa kipunoivan korvapuustin äidiltään. -Johan ne on kapteenskan kanssa lähteneet jo aikoja sitten rouvan kotikartanoon, äiti kirahti. - Kuka hullu niin olisi, että jäisi kaupunkiin, joka on täynnä vihollisia? - Ei tämä sota kauan kestäisi, jos tuo meidän mamma saisi antaa kaikille tukkapöllyä, isä naurahti vaan rupesi tuo sentään syömään. Lopulta sai Jussikin syödyksi osansa puurosta ja kurottui pistämään lusikan paikalleen. Siinä oli viereisessä reiässä Anna Liisan korea lusikka, johon isä oli puukolla kovertanut kukkasenkin. Mitenkähän siskorukka oli mahtanut selvitä venäläisten kynsissä? Jää ritisi uhkaavasti kelkan alla, mutta Anna Liisa ei seisahtunut vaan tuijotti suoraan edessä häämöttävää rantapengertä ja potki kelkkansa entistä kovempaan vauhtiin. Ei saa seisahtua ettei jää petä alta, niin oli Martta vannottanut häntä tänä aamuna ennen kuin oli kavunnut siihen isoon kuomurekeen, jonka kapteenskan isä oli lähettänyt noutamaan heitä Helsingistä turvaan. Ei kai rouva muuten olisi suostunut lähtemään, mutta kreivinkin mielestä naisten oli parempi olla poissa jaloista, jos ruvettaisiin sotimaan tosissaan. Olisi kapteenska ottanut myös Anna Liisan mukaansa, vaan silloin oli Martta sanonut lujasti, että parempi lapsen on olla omiensa luona kun ei tiedä, miten tässä käy. Hiki kihosi Anna Liisan otsalle, vaikka mereltä puhalsi kylmä viima. Vaikka kuinka yritti ajatella äitiä ja isää ja Jussia ja Kaikua, pelko teki jalat painaviksi ja kädet tunnottomiksi. Mitä jos ne ampuvat tykillä? Luulevat vielä venäläiseksi. Kun kelkka lopulta karahti rantakivikkoon, kuului ylhäältä muurilta vartiomie85
hen huuto. Ei Anna Liisa saanut oikein sanoista selvää, mutta huusi rohkeasti vastaan ja ilmoitti olevansa nikkari-Kustaan tytär. - Minä olen tulossa kotiin, hän huusi. - Älkää ampuko! - Mitä hullua, vartiomies mutisi, kun Anna Liisa hetkeä myöhemmin kantoi kelkkansa portista sisään. - Huomenna saapuvat venäläiset! Lempoako ryntäät tänne itseäsi tapattamaan? Ei Jussikaan ollut uskoa silmiään, kun Anna Liisa lopulta seisoi nyytti sylissään oven takana nenä viimasta punaisena. Äiti ilahtui niin että pillahti itkuun, ja Kaiku vinkui ilosta kuin ennen pentuna. Jussin piti juosta heti isälle kertomaan, että sisko oli palannut kotiin. -Vai lähti se kapteenskakin pois ja sinulta loppui pesti kesken vuotta, isä huokaili, kun illalla ruoan päälle istuttiin lämmittelemässä uunin edessä. - On se sitten lopun alkua! Onneksi isä toi työmaalta joka ilta kelkallisen roskapuuta. Kiviseinät olivat tähän aikaan keväästä niin läpeensä jäässä, että tulta sai polttaa koko päivän, jos tahtoi pysyä vähänkään lämpimänä. Juuri kun äiti rupesi patistamaan Anna Liisaa ja Jussia maate, jyskytettiin oveen. Reippaan Matti se oli, isän serkku, joka oli ollut Viaporissa sotamiehenä jo monta vuotta. Kaiku pujahti sisälle miehen vanavedessä ja luikahti sängyn alle piiloon. - Nyt se myrkyn lykkäsi, Matti huokasi rysähtäessään lavitsalle istumaan. - Huomenna ne tulevat! Onneksi äiti unohti kokonaan sen maatemenon. Silmät suurina kuuntelivat Jussi ja Anna Liisa Matin uutisia. Luutnantti oli nimittäin tullut sanomaan miehille, että huomenna oli lähtö edessä. Aseet piti kuulemma puhdistaa ja kiillottaa. -Jos amiraali kumminkin yrittää hyökätä Helsinkiin? isä ehdotti kaataessaan Matille viinaryypyn. -Vielä mitä, Matti joi pikarinsa ahnaasti tyhjäksi. - Kronstetti on myynyt meidät venäläisille. Puhuvat että ne tekivät jo silloin pommitusten aikaan semmoisen sopimuksen, että jos ei Ruotsista tule huomispäivään mennessä apua, niin me antaudutaan. - Ei amiraali sentään niin hullu ole, isä intti vastaan. - Ajattele nyt itse, Matti hyvä! Meillä on ruutiakin kuukausiksi ja monta tuhatta miestä! Sitä paitsi jäät voivat lähteä koska hyvänsä. Jussi on niitä käynyt joka päivä katsomassa. - On siellä jo selvä railo, Jussi vakuutti, kun isä niin totuudessaan katsoi häneen. - Joka päivä se on suurentunut. Vaan eivätpä lohduttaneet Mattia railot eikä paloviina, vaikka isä sitä pullostaan kaateli yhä uudestaan ja uudestaan. Itkuun iso sotamies pillahti lopulta ja nukahti vollotukseensa lavitsalle. - Maatkoon siinä aamuun, ettei tiensivuun palellu, isä sanoi sammuttaessaan kynttilän. Jussi ja Anna Liisa makasivat vällyn alla uuninvieruspenkillä. Olihan siinä ahdasta, mutta ainakin lämmintä riitti. Kun isän kuorsaus hetken kuluttua sekottui Matin hornaamiseen, Jussi kysyi kuiskaten, mimmoisia ne venäläiset oikein olivat. 86
- Semmoisia levottomia, Anna Liisa supatti. - Ei niiden puheestakaan saa mitään selvää, vaikka kovasti ne nauravat ja huitovat ja sitten taas itkevät välillä. Meidän everstikin... - Meidän? Jussi keskeytti. - Onko se joku venäläinen? - On tietysti! Anna Liisaa Jussin jankkaus nauratti ja suututti. - Mikäpä muukaan, ja oikein rikas ja hieno vielä! Se minutkin tänne auttoi, antoi semmoisen paperin, jota piti rannassa näyttää, että pääsi jäälle lähtemään. - Sinäkin olet niiden puolella, Jussi murahti ja käänsi Anna Liisalle selkänsä. - Niin kuin kaikki naiset! Itku pääsi äidiltäkin, kun seuraavana päivänä piti lähteä linnoituksesta kelkkaa työntäen. Ei ollut kuormassa muita mööpeleitä kuin isän veistopenkki ja äidin rukki sekä se suuri puinen arkku, jossa pidettiin vaatetavaraa. Molemmat hameet oli Anna Liisankin pitänyt pukea ylleen, jotta tavarat olisivat mahtuneet kuormaan. Portilla saatiin seistä pitkään väentungoksessa, sillä Matin komppania marssi juuri siitä ulos. Ei Matti itkenyt, tuijotti vain eteensä ja viskasi aseensa siihen valtavaan läjään, jota venäläiset vartioivat. Moni muu itki ääneen, ja jotkut kirosivat nyrkkiä puiden. Venäläiset eivät näyttäneet olevan millänsäkään, naureskelivat vain keskenään. Oli se outoa posmotusta Jussinkin mielestä se venäläisten puhe. - Mihinkä me nyt mennään? Anna Liisa kysyi isältään, kun he vihdoin pääsivät muiden pakoonlähtijöiden kanssa sohjoiselle jäälle. Kelkka ei tahtonut liikkua millään, vaikka isä ja Jussi työnsivät ja äiti ja Anna Liisa vetivät nokkapuusta. -Täytyy kysyä kaupungista, tarvitaanko täällä timpuria, isä sanoi ja seisahtui hetkeksi huokaisemaan. -Jos kumminkin mentäisiin takaisin Hollolaan, äiti huokasi ja pyyhki esiliinan- kulmaan hikeä kasvoiltaan. - Ei sinne voi lähteä tämmöisen häpeän kanssa, isä huokasi ja kumartui taas työntämään kelkkaa. Jussi kiirehti auttamaan isäänsä kuorman kanssa. - Mikä häpeä tämä nyt on? Anna Liisa mutisi Kaikulle, joka oli jäänyt nuuskimaan hevosenkakkaroita. - Kun päästiin hengissä pois. Kaiku oli samaa mieltä ja lähti hilpeästi haukahdellen pinkomaan kelkan jäljessä kohti kaupunkia. 87
Kun Venäjä voitti Ruotsin vuosina 1808-1809 käydyssä Suomen sodassa, Suomen suurifuhtinaskunta lutet n näiään Sota sujui suomalaisten kannalta huonosti, vaikka ankan,lisiä taisteluja käytiin eri puolilla salaisia masensi voittamattoman Viaponn antautuminen. Vänrikki Stoolin tarinat Suomalaisille Suomen sodan taisteluista on kertonut runoilija J. L. Runeberg kaksiosaisessa runoteoksessaan Vänrikki Stoolin tarinat. Ensimmäinen niistä ilmestyi 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Runot pohjautuivat vanhojen sotaveteraanien muisteluihin, joita Runeberg oli merkinnyt muistiin nuorena kotiopettajana. Kulnev Vänrikki Stoolin tarinoissa venäläisiä ei kuvata raaoiksi vihollisiksi vaan heistä annetaan melko myönteinen kuva. Tietysti runot julkaisiin Venäjän vallan aikana, mutta oli Runebergilla omiakin kokemuksia Suomen sodasta. Nelivuotiaana poikasena Runeberg oli nähnyt eversti von Döbel- nin ratsailla, ja hän oli jopa istunut venäläisen eversti Kulnevin polvella. Runossaan Runeberg kehuu Kulnevia ja viittaa omassa kodissaan sattuneeseen tapaukseen. Runon sylilapsi oli tiettävästi Runebergin oma pikkusisko. Tuuva Viel äidit kertoo kauhuaan, kun kursailutta Kulnev tuo kuin surma tulla suorastaan vain tuutuvauvan luo; vaan jatkaa, "Suukon sille vain hän antoi, naurun naurahtain, niin herttaisen kuin tuolla nyt, jos kuvaa lähestyt." "DÖBELN JUUTTAALLA" kertoo omapäisestä eversti von Döbelnistä. Hän nousi haavoittuneena sairasvuoteeltaan johtamaan joukkojaan taisteluissa, joita käytiin Juuttaan tienhaarassa, Uudessakaarlepyyssä. Joukot oli jo kertaalleen lyöty, kun Döbeln ratsasti paikalle side otsallaan ja ryhtyi tarkastamaan jäljelle jääneitä joukkoja. Sanonta "von Döbeln ratsasti aukkoja katsastain" on peräisin näistä Runebergin runosäkeistä: Vaan Döbeln joukkons esirintaa pitkin, taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa, sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin terävä silmä tutkii, katsastaa. "SVEN TUUVA" on runoista ehkä tunnetuin. Siinä kerrotaan syksyllä 1808 Iisalmessa käydyistä taisteluista, joissa muuan tavallinen sotamies puolus ti Koljonvirran siltaa, kunnes omat joukot ehtivät apuun. Runossa sankari on vähän yksinkertainen mies, joka ei selviä edes armeijan äksiisistä eli aseharjoituksista, kun ei erota oikeaa ja vasenta. Kun luoti osuu Tuuvaa sydämeen, hänen päällikkönsä kenraali Sandels toteaa: "Se luoti tiensä ties, sit ei voi kieltää" virkkoi niin vain kenraali,"ties enemmän se, kuin me tiedettiin; ei otsaan käydä huolinut, sen huonoks arvioi, vaan sattui rintaan rohkeaan, jalomman valikoi. Suomennos: Otto Manninen
Viaporin antautuminen Viaporin rakentamisen aikoihin 1700-luvun lopulla sotaa käytiin yleensä vain keväästä syksyyn. Saarille rakennettua Viaporia olisi ollut erittäin vaikea valloittaa avoveden aikaan, ja sen oli arveltu kestävän suuretkin laivastohyökkäykset. Venäjä ei kuitenkaan Suomen sodassa noudattanut vanhaa taktiikkaa vaan hyökkäsi Suomeen keskellä talvea helmikuussa 1808. Ruotsalais-suo- malaisten joukkojen ylipäällikkö päätti välttää taisteluita talvisaikaan ja perääntyi venäläisten tieltä. Venäläisten joukot vakasivat Etelä-Suomen Helsinkiä, Turkua ja Tamperetta myöten maaliskuun aikana. Viaporiinkin yritettiin hyökätä jään yli, mutta sen puolustajat onnistuivat torjumaan viholliset jäätä sahaamalla. Niinpä venäläiset ryhtyivät piirittämään Viaporia ja asettuivat helsinkiläistaloihin ja kartanoihin, joissa asui paljon linnoitusta puolustavien upseerien perheitä. Viaporin asema ei sinänsä ollut toivoton. Linnoitusta oli puolustamassa noin 7000 miestä, enemmän siis kuin venäläisiä hyökkääjiä, ja ammuksia ja ruokaa riitti moneksi kuukaudeksi. Viapori oli itse asiassa Helsinkiä suurempi kaupunki, jossa oli kauppiaita ja käsityöläisiä ja jopa oma telakka. Siellä rakennettiin kaleereja, suuria soudettavia taisteluveneitä, joilla voitiin puolustaa saaristoa. Venäläisten piirittäjien tärkein ase oli tiedonvälitys. Viaporista ei saatu viestejä Ruotsiin eikä Ruotsista viestejä Viaporiin. Niinpä puolustajat eivät tienneet, oliko Ruotsista tulossa apua edes keväämmällä vesien auettua. Sen sijaan venäläiset päästivät saartorenkaan lävitse upseerinvai- mojen viestejä, joissa he kertoivat piiritetyille aviomiehilleen, miten ystävällisesti venäläiset heitä kohtelivat. Huhtikuun alussa, muutaman viikon piirityksen jälkeen, Viaporin komentaja, amiraali Cronstedt teki venäläisten kanssa sopimuksen. Siinä hän lupasi antautua toukokuun alussa, elleivät ruotsalaiset sitä ennen olisi lähettäneet vähintään viittä linjalaivaa linnoituksen avuksi. Jäät lähtivät kuitenkin sinä keväänä tavallista myöhemmin eivätkä laivat ehtineet ajoissa Suomeen.Cronstedt kuvitteli venäläisiä joukkoja omiaan suuremmiksi ja antautui muutaman laimean taistelu- päivän jälkeen toukokuun alussa. Monet itkivät luovuttaessaan aseensa ja pakenivat tilaisuuden tullen jatkamaan taistelua maan sisäosiin. Kiveen hakattu Kustaanmiekan Kuninkaan- porttiin on hakattu ruotsiksi Viaporin suunnittelijan Augustin Ehrensvärdin viesti jälkipolville: "Seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun." Tervattu keisarin A Suomen sota oli vielä käynnissä, kun Venäjän keisari Aleksanteri I päätti kutsua Suomen säädyt eli aateliston, papiston, porvariston ja talonpoikien edustajat Porvooseen vannomaan hänelle uskollisuudenvalaa ja antamaan oman hallitsijanva- kuutuksensa. Pienessä kaupungissa syntyi keisarin tulosta kova tohina, mutta paljon oli niitäkin, jotka vastustivat uskollisuudenvalan antamista viholliselle. Keisarin kunniaksi oli kaupungin sisääntulotielle pystytetty komea kunniaportti, jossa näkyi iso A-kirjain. Vallanpitäjien kauhuksi joku oli tervannut sen juuri kun keisarin piti saapua kaupunkiin.
15. Tuhka tuuleen issä ne professori Hällströmin arkit ovat? Janne ilmestyi huohottaen aitan ovelle. Agnes oli Maijan kanssa laittamassa vesipuolukoita saaviin. - Äkkiä nyt, mestari on kamalan kiukkuinen, oppipoika hoputti hädissään. - Mikä koko? Kvartto vai folio? Agnes tahtoi tietää pyö- rähtäessään aitan ovesta ulos. Kirjanpainajan tyttärenä hän oli tottunut siihen, että sidottavia arkkeja jouduttiin isän jäljiltä etsimään milloin mistäkin. - En minä tiedä, Janne huokasi. Kvartto oli heti nimensä kuultuaan sukeltanut näkyviin aitan alta. Kirjansitoja Mal- leniuksen kolmijalkainen koira oli laajalti tunnettu koko tuomiokirkkokorttelissa. Se oli niin viisas, että huhuttiin sen oppineen lukemaan verstaalla norkoillessaan. - No mistä siinä puhutaan? Agnesta alkoi jo naurattaa. Janne oli tullut kirjansitojan oppiin vasta Laurin päivän jälkeen kaukaa Mynämäeltä. Ei ihme, että poika oli pyörällä päästään. Olihan Turku suuri kaupunki, ja kaikki vielä kovin outoa. -Vedestä, Janne pinnisteli muistaakseen tarkemmin. - Ja mitenkä se kiehuu. - Jaha, Agnes lähti helmat liehuen juoksemaan kohti kyökkiä. Janne ei uskaltanut palata verstaalle ilman arkkeja. Kvartto oli ruvennut kaivamaan omenapuun juurelle kuoppaa, ja Janne kyykistyi puhelemaan koiralle. - Oletkos löytänyt luun? hän kyseli ja silitti kämmenellään sen karheaa, takkuista turkkia. Kvartto vilkaisi poikaa ja haukahti myöntävästi. Oli se viisas, ihan niin kuin olisi osannut puhua. Siinä samassa Agnes jo pyörähti takaisin mukanaan rihmalla sidotut painoarkit. - Isä luki niitä eilen illallispöydässä, hän naurahti ojentaessaan paperit Jannelle. - Oli unohtanut ne penkille ÄboTidningarin alle. Vaikka oltiin jo syyskuussa, oli päivä kaunis ja aurinkoinen. Korpus köllötti tyytyväisenä sikolätin seinustalla eikä hievahtanutkaan, kun Agnes kävi tyhjentämässä likaämpärin sen kaukaloon. Antikva sen sijaan nyhti tarmokkaasti olkia suuhunsa oman kettänsä katolta. - Typerä vuohi, Agnes torui elukkaa yrittäessään kiskoa sitä katolta alas. 90
- Kohta rupeaa satamaan ja kerput kastuvat! Olkikaton alle oli näet koottu monta taakallista kuivia lehdeskerppuja vuohen talviruoaksi. Kun vihdoin istuttiin illallispöydässä, mestari Mallenius oli jo paljon paremmalla tuulella kuin aamulla. Apteekkari Julin oli käynyt itse tuomassa uusia arkkeja mestarin sidottavaksi. Hän oli kovasti kehunut niitä nahkaselkäisiä, jotka mestari oli sitonut hänen vaimolleen viime jouluksi. - Hyvin tehty työ maksaa kyllä itse itsensä, mestari selitti oppipojalleen, joka nuokkui pöydän toisessa päässä. Janne-rukka oli joutunut jo aamuvarhaisella hakemaan vasikannahkoja joen toiselta puolelta, ja siitä pitäen hän oli häärinyt kaikenlaisissa askareissa, joita mestari oli hänellä teettänyt. Ei ihme, että haukotus repi pojan leukapieliä. Kun pääsisi jo nukkumaan verstaan vintille. Sen verran syysilta jo hämärsi, että Agneksen oli sytytettävä kynttilä voidakseen lukea sängyssä Kristityksi kääntynyttä Muriania. Se oli tuotu isälle sidottavaksi viime viikolla niin että oli pidettävä kiirettä, jos aikoi lukea kirjan loppuun.Tuomiokirkon kello kilahteli jo iltayhdeksää, kun Agnes vihdoin sai kirjansa luetuksi ja kurottautui puhaltamaan kynttilän sammuksiin. Janne nukkui verstaan vintillä olkikaton alla. Kesällä siellä oli aivan liian kuuma, mutta näin syksyllä mukavan lämmintä. Heti kun oppipoika oli kavunnut omalle makuusijalleen, Kvartto nousi ovensuusta ja konkkasi nukkumaan verstaan nurkkaan kasattujen vasikannahkojen päälle. Siinä vasta oli mukava ja pehmoinen peti. Kuka hullu nyt paljaalla lattialla makaisi, kun lonkkaa muutenkin kolotti. Joskus nuorempana Kvartto oli vähän järsinytkin nahkoja, mutta jo muutaman selkäsaunan jälkeen koira oli ymmärtänyt jättää ne rauhaan. Nyt oli vain nautittava nahkojen väkevästä tuoksusta... Hetkinen. Kvartto kohotti päätään ja nuuhki ilmaa. Nahkan ja paperin hajuun sekottui outo savun lehmahdus. Hetkessä koira oli jaloillaan, ontui lattian poikki ovelle ja avasi sen yhdellä kuonon töytäisyllä. Ulkona savun haju tuntui selvästi. Se ei ollut mitään tavallista saunasavua, ei lehmisavua, ei pakarituvan piipusta kohoavaa makeaa savua. Tämä oli olkisavua, pistävää ja pelottavaa. Samassa palokello rämähti soimaan jossakin kauempana joen toisella puolella. Kvartto istahti porraskivelle ja alkoi ulvoa. Agnes heräsi oitis koiran ulvontaan ja säntäsi yöpaidassa pihamaalle.Toissatalvena oli näillä nurkilla kierrellyt susi, ja silloinkin oli Kvartto hälyttänyt talonväen apuun ulvomalla. Mutta tällä kertaa koira ei ulissut lammasketan ja sikolätin luona pihan perällä vaan istua nökötti verstaan portailla ja ulvoi ulvomistaan. - Hassu koira! Ole nyt hiljaa! Agnes komensi, ja Kvartto vaikeni hetkeksi. Silloin kuuli Agneskin palokellon kilkatuksen. Samassa mestari Mallenius ilmestyi tuvan ovelle. - Missä palaa? hän kysyi huolissaan. -Jossain kauempana varmaan, Agnes arveli. - Joen toisella puolella. - Semmoiset hökkelit joutavatkin palamaan, mestari murahti ja palasi takaisin vuoteeseen. Agnestakin nukutti ja varpaita paleli, mutta Kvartto ei antanut tytön 91
palata sänkyyn vaan kiskoi hampaillaan häntä paidanhelmasta porttia kohti. - Mitä nyt, vanha höperö koira, Agnes ihmetteli mutta avasi kuitenkin portin ja kurkisti kadulle. Joku mies juoksi mäkeä ylös ja huusi portin ohi rientäessään, että Aninkaistenmäellä on syttynyt tulipalo. - Pitää viedä paloruisku sille puolelle, hän lisäsi. - Ja joka talosta tarvitaan mies sammuttamaan! Agnes sulki portin sydän läpättäen. Pitäisikö herättää isä vai Janne? Kvartto haukkui raivokkaasti keskellä pihaa, ja koiran levottomuus tarttui Agnekseenkin. Vaikka Aninkaistenmäki oli kaukana joen toisella puolella, tulipalo oli aina pelottava. Eihän siitä ollut kuin muutama vuosi, kun koko Oulun kaupunki oli palanut, ja isäkin oli antanut rahaa keräykseen, joka järjestettiin hädänalaisten hyväksi. Onneksi Janne avasi juuri silloin verstaan päätyluukun ja päästi huudon katsoessaan siitä ulos. Rantamakasiinien kattojen yli löivät liekit ja kipinäsuihkut korkealle kohti taivasta. Koko joen pohjoispuoli oli jo tulessa. Jannen kotona oli palanut riihi. Siitä pitäen oli Janne tiennyt, että tulen raivoa oli mahdotonta taltuttaa, jos se pääsi yltymään tuommoisiksi lieskoiksi. Sitä paitsi tuuli oli yltynyt ja painoi savua ja kipinöitä suoraan heitä kohti. - Mene herättämään mestari ja Maija! Janne huusi Agnekselle päästyään pihamaalle. - Minä päästän vuohen ja porsaan ulos! Ilman Kvarttoa Janne tuskin olisi saanut porsasta ulos karsinastaan. Koira haukkui ja näykki Korpusta niin, että se lopulta säntäsi ankarasti vinkuen ovesta ulos. Antiikva sen sijaan painautui itsepäisesti karsinansa nurkkaan. Lopulta Janne sieppasi orrelta vanhan säkin ja pujotti sen elukan silmille. Kun hän vihdoin sai kiskotuksi vastustelevan vuohen pihamaalle, oli naapuritalon aitan katto jo tulessa. Tuli levisi aivan liian äkkiä vuohiketan olkikattoon ja kuiviin kerppuihin, siitä verstaan ja aitan katolle ja lopulta tuvan räystäisiin ja kattoon. Muutama kirja sylissään kirjanpainaja syöksyi portista kadulle ja huusi, että oli mentävä pelastamaan akatemian kirjoja. Vanha Maija sentään sieppasi kouraansa kahvipannun rynnätessään ulos. -Tule auttamaan, huusi Janne Agnekselle, ja yhteisvoimin he saivat kiskotuksi Antiikvan portista ulos. Kvartto piti huolta Korpuksesta. Pakenijoiden virta kuljetti heitä katua ylös kohti Vartiovuorenmäkeä. Tulen kohinan ja ihmisten huutojen keskellä oli mahdotonta sanoa sanaakaan. Savu kirvelsi silmiä ja salpasi hengen. Vasta ylhäällä mäellä ihmiset seisahtuivat, ja moni lysähti itkien maahan kan- tamustensa viereen. Agnes ei olisi halunnut katsoa alas liekkeihin ja katsoi silti. Liekkien kuumuus tuntui tuulesta huolimatta. Siinä missä ennen oli koti, näkyi nyt vain hirmuinen liekkimeri. Kauhu kouraisi tytön sydänalaa. Missä on isä? - Kyllä mestari itsestään huolen pitää, Maija sanoi ja silitti Agneksen nokista tukkaa. Janne ei puhua pukahtanut, tuijotti vain liekkimerta kirveltävin silmin. Rauniot kytivät vielä seuraavanakin iltana, kun Agnes, Janne ja Maija vihdoin uskaltautuivat muiden mukana alas turvapaikastaan. Tutut kadut ja kujat olivat muuttuneet tuntemattomiksi. Jannella oli sentään paita ja housut päällään, mutta Agnes ja Maija kulkivat pelkässä yöpaidassa. Korpus ei suostunut kävelemään 92
kuumuutta hohkaavilla katukivillä, joten Jannen oli kannettava sitä kainalossa. Kvartto jäi paimentamaan Antiikvaa pienelle ruohopläntille, joka oli kuin ihmeen kaupalla jäänyt palamatta muuten mustuneiden raunioiden keskelle. - Isä! Agnes huusi nähdessään isänsä entisen kotitalonsa raunoilla. Mitään muuta ei ollut kirjansitojan talosta, verstaasta, aitoista ja karjasuojasta jäljellä kuin läjä tuhkaa ja puoliksi palaneita hirsiä, pari nokista korsteenia ja saunan mustunut kiuas. Järkyttynyt mestari Mallenius oli toki iloinen nähdessään perheensä hengissä, mutta löydytty ään tuhkan seasta hiiltyneet vasikannahkat hän purskahti jälleen itkuun. - Kaikki on mennyttä! mestari vaikeroi. Juuri silloin Kvartto alkoi haukkua kimakkaa riemuhaukkua. Se oli ilmestynyt Antiikva kintereillään jostakin ja ruvennut raapimaan etutassuillaan nokista muurinkylkeä. - Mitä se kaivaa? Janne ihmetteli ja kyykistyi katsomaan, mitä kiiltävää nokisen muurin raosta valahti tuhkan sekaan. - Jos mestari tulisi katsomaan! Jotakin metallia se oli, vieläkin kuumuudesta niin sulaa, että valui suoraan muurin kylkeä pitkin ja jähmettyi koukeroiksi tuhkan sekaan. - Onko tämä se vaarin hopea-aarre? sanoi Agnes joka sai ensimmäisenä puhekykynsä takaisin. - Se joka oli piilotettu isonvihan aikaan ja jota vaari ei koskaan löytänyt. Mestari nyökkäsi silmät kyynelissä. Tällä hopealla hän rakennuttaisi entistä komeamman talon ja verstaan ja ostaisi uudet nahat ja työkalut. - Mutta yhden nahkan mestari saa kyllä antaa Kvartolle pureskeltavaksi, Janne uskalsi sanoa, vaikka olikin vain oppipoika. 93
Heinälatoja JA PELTIKATTOJA Useimmat kaupunkipalot sattuivat kesällä tai alkusyksystä, jolloin talojen turve-, lauta- ja pärekatot olivat kuivimmillaan ja syttyivät pienestäkin kipinästä. Salamanisku poltti Uudenkaupungin vuonna 1846 ja Vaasan vuonna 1855. Monet palot saivat alkunsa kaupunkitalojen takapihoilla olevista navetoista ja heinäladoista. Esimerkiksi Hämeenlinna paloi syyskuussa 1831, kun eräs renki oli juovuspäissään tupakoinut heinäladossa ja nukahtanut sinne. Tuhoisimpia kaupunkipaloja 1821-1852 1821 Helsingin palo • 110 taloa ja lähes koko alue tuhoutui. 1822 Oulun palo • 282 rakennusta tuhoutui. 1827 Turun palo • 2 543 rakennusta tuhoutui. 1831 Hämeenlinnan palo • 75 prosenttia rakennuksista tuhoutui. 1834 Viipurin palo • Muun muassa linna vaurioitui pahoin. 1846 Uudenkaupungin palo • Puolet asukkaista jäi kodittomiksi. 1852 Porin palo • 75 prosenttia asukkaista jäi kodittomiksi. 1852 Vaasan palo • Lähes kaikki rakennukset tuhoutuivat. < vanhanaikainen, tiiviisti rakennettu ja herkästi syttyvä kortteli ^väljästi rakennettua, vähemmän paloherkkää kaupunkia Uusia rakennustapoja Tiheään rakennetuissa puukaupungeissa tuli levisi nopeasti pihapiiristä toiseen. Kuten Turun palo osoittaa, ei edes joki kyennyt pysäyttämään tulta. Ainoa keino oli rakentaa talot riittävän harvaan ja tehdä kortteleiden väliin leveitä puiden reunustamia puistokatuja. Lisäksi jokaisen tontin yhdelle sivulle oli jätettävä lehtipuiden reunustama palokuja. Paloturvallisuuden nimissä ryhdyttiin myös rajoittamaan kaupunkilaisten karjanpitoa. Talojen kattoja ei kaupungeissa saanut enää tehdä puusta tai päreestä.Turun palossa pelastuneet talot olivatkin kaikki tiili-tai peltikattoisia. Turun palon laajuus 1 tuomiokirkko 2 tähtitorni 3 akatemiatalo
Pitkällä, koukku- päisellä palohaalla kiskottiin palavia päreitä alas katolta. Jumala kaupunkia varjelkoon Tulipalojen ehkäisemiseksi kaupunkeja vartioitiin öisin. Pikkukaupungeissa pitivät asukkaat vuorotellen vahtia, mutta suuremmissa kaupungeissa oli erikseen palkatut palovartijat, jotka kiersivät ympäri kaupunkia rumpua lyöden tai torvea tai kelloa soittaen. Esimerkiksi Raumalla palovahti huusi kymmenen aikaan näin:"Kello on kymmenen lyönyt. Aina kaupunkia Jumala varjelkoon ja tulesta, palosta suojelkoon. Kello on kymmenen lyönyt!" Ilmoitus annettiin kerran tunnissa. Lisäksi joka talossa oli oltava tynnyrillinen vettä, paloämpäreitä ja pitkä paloha- ka, jonka rautakoukulla voitiin kiskoa palavat puut maahan. Joissakin kaupungeissa ryhdyttiin maksamaan palkkiota sille, joka ensimmäisenä ehti vesi- tynnyrinsä kanssa palopaikalle. Turkuun hankittiin ensimmäinen metallinen paloruisku jo vuonna 1687. Myös ensimmäinen vapaaehtoinen palokunta perustettiin Turkuun vuonna 1838, kun kaupunki oli ehtinyt toipua suurpalosta. Vapaapalokunta eli VPK oli monilla paikkakunnilla ensimmäinen yhdistys, johon saattoivat liittyä niin renkipo- jat kuin korkeat virkamiehet. Paloharjoitusten ja oikeiden sammutustöiden lisäksi VPK:sta tuli urheiluharjoitus- ten ja kansanhuvien järjestäjä. Palokuntien torvisoittokunnat ja palokunnantaloilla järjestetyt huvitilaisuudet tuottivat rahaa uusien paloruiskujen, kulkuneuvojen ja rakennusten hankintaan. Palopesäkkeitä sammutettiin märällä luudalla eli hosalla. Paloruiskut olivat käsikäyttöisiä ja hevosvetoisia. Uusi Helsinki Turun palo oli tärkeä myös Helsingin kannalta. Helsingistä oli tosin jo vuonna 1815 tehty Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, mutta vanhassa Turussa oli yhä akatemia ja monia muita tärkeitä laitoksia. Sitä paitsi tulipalot olivat koetelleet Helsinkiäkin. Neljäsosa kaupungista oli palanut vuonna 1808,ja 110 helsinki- läistaloa oli tuhoutunut vuoden 1821 suurpalossa. KunTurun palo tuhosi akatemian kirjaston ja kaikki sen tärkeimmät rakennukset tähtitornia lukuun ottamatta, sai Venäjän keisari hyvän tekosyyn siirtää yliopisto-opetuksen ja vaikeasti valvottavat ylioppilaat Helsinkiin. Senaatintorin laidalle ryhdyttiin rakentamaan uuden Aleksanterin yliopiston päärakennusta ja kirjastoa. Entinen Helsinki oli ollut vain muutaman korttelin kokoinen kaupunkipahai- nen korkeiden kallioiden välissä merenlahtien ympäröimällä Vironniemellä. Kau- Paloämpärit olivat usein kartion muotoisia. Epäkäytännöllisellä muotoilulla haluttiin estää ihmisiä omimasta ämpäreitä arkikäyttöön. Valitettavasti kartion muotoiset ämpärit olivat epäkäytännöllisiä myös palon sammutuksessa. Metalliniiteillä yhdistetyistä nahankaistaleista valmistettu vesi- arvokas' hyV'n pungin pohjoispuolella Kruununhaassa laidunsivat lehmät, ja heinää tehtiin myös Vartio- vuorella eli nykyisellä Tähtitorninmäellä. Uusi Helsinki rakennettiin kirjaimellisesti vanhan päälle. Esimerkiksi Senaatintorin alta purettiin Ulriika Eleonooran kirkkoja hävitettiin sitä ympäröinyt hautausmaa. Vielä 1800-luvun alkukymme- nillä kaupungin länsipuolella lainehti matala Kluuvinlahti, joka ulottui Töölönlahdesta yli nykyisen Rautatientorin aina Esplanadille saakka. Lännestä päin kaupunkiin tultiin kapealla kannaksella sijaitsevan Espoon tulli- portin kautta. Se sijaitsi nykyisen Runebergin patsaan tienoilla. Lahden täyttäminen aloitettiin 1830-luvulla, jotta Aleksanterinkatua voitiin jatkaa länteen. Loputkin Kluuvinlahdesta täytettiin, kun Helsinkiin rakennettiin 1860- luvulla rautatieasema ja ratapiha. Helsingin laajentuminen rakennettu ennen vuotta 1700 rakennettu ennen vuotta 1825 rakennettu 1825-1836 rakennettu 1836-1851 95
16. Sata kynttilää arempi sinun on kaupungissa, sanoi kirkkoväärti Juhanille, kun reki liukui jäisellä talvitiellä hyvää vauhtia kohti Tamperetta. - Et sinä kumminkaan rengin töissä pärjäisi, kun on tuommoinen jalka. Juhani katsoi saappaitaan, joista vasen oli oikeaa suurempi. Minkä hän sille mahtoi, että vasen jalka oli tuommoinen kampura eikä sillä päässyt kävelemään kunnolla. Isä oli aina hieronut jalkaa saunan päälle ja neuvonut, mitenkä liinarätistä laitettiin semmoinen side, että jalan oli saappaassa parempi olla. Vaan nyt oli isä kuollut ja haudattu siihen köyhien rivi- hautaan, jonka he viime kesänä kaivoivat valmiiksi kirkon taakse. Uusi haudankaivaja oli muuttanut heidän mökkiinsä pappilan maalle. Kirkkoväärtin väentuvan penkillä oli Juhani nukkunut siitä pitäen yönsä ja yrittänyt päivällä auttaa emäntää ja piikoja askareissa. Mutta minkäs sille mahtoi, ettei kipeäjaikainen pystynyt kantamaan vettä eikä montaa puusylystä. - Olethan sinä teräväpäinen poika, kirkkoväärti yritti lohduttaa Juhania, kun he lähestyivät kaupunkia illansuussa. - Finlaysonilla pääset kouluunkin, ja aina tuommoisessa suuressa tehtaassa löytyy vaivaisillekin työtä. Eihän kirkkoväärti pahaa tarkoittanut, mutta silti Juhania riipaisi, kun ne ho- kivat jatkuvasti sitä vaivaista ja vaivaista. Isä ei ollut ikinä sanonut pahaa sanaa poikansa ontumisesta. Isää Juhanin oli ikävä. Siksi vedet nousivat silmiin, vaikka kuinka hävetti. - Anna, tule katsomaan! Liisu huusi ikkunan luota. - Nyt ne tuovat sen uuden pojan! Anna-rukka oli jäädä alimmaiseksi puristuksiin, kun kaikki tytöt ryntäsivät siinä samassa makuusalin ikkunalaudalle tulokasta ihmettelemään. - Sehän ontuu, joku pienemmistä tytöistä totesi, kun poika oli noussut reestä nyyttinsä kanssa. - Katsokaa nyt, ihan niin kuin vanha Klenkka. Anna ei sanonut mitään, hivuttautui vain sivummalle oman makuulavitsansa laidalle. Polvia pakotti ja niska oli vinossa, kun koko päivä oli pitänyt kykkiä vyyhtikoneen alla, se kun katkoi lankoja alituiseen. Monttööri-Klenkka ei ollut ehtinyt korjata konetta, ja niin oli Annakin päässyt lastenkodin puolelle tavallista aikaisemmin. 96
Anna aikoi vain hetkeksi oikaista pitkäkseen ja sulkea silmänsä, mutta olisi varmaan nukkunut iltavellin ohi, ellei Liisu olisi ravistellut häntä hereille. - Nopeasti nyt, Liisu hoputti. - Muuten jäädään ilman ruokaa! Juuri ja juuri he ennättivät paikoilleen tyttöjen pöytään ennen kuin ruoka- rukous aloitettiin. Ohravelli oli taas palanut pohjaan, eikä Anna pystynyt syömään sitä kuin puoli lautasellista. Onneksi Liisu lusikoi hyvällä halulla hänenkin vatinsa tyhjäksi. Anna oli tullut pumpulitehtaan asyyliin jo viime syksynä, kun mummu oli kuollut. Oli kestänyt pitkään, ennen kuin Anna oli oppinut, miten tehtaan lastenkodissa elettiin. Kaikki kävi tarkkaan samaan tahtiin ja kellon mukaan, oli kyse sitten töistä, koulusta, ruoasta tai nukkumisesta. - Se uusi poika ei ole saanut velliään syödyksi! Liisu supatti Annan korvaan, kun piti nousta pöydästä. Kun Anna vilkaisi taakseen, poika loi häneen säikähtäneen katseen puolinaisen vellilautasensa äärestä. Mestari harppoi jo salin toisesta päästä heitä kohti. Äkkiä Anna horjahti sivulle ja tönäisi pojan kättä niin, että vellilautanen kellahti kumolleen lattialle. - Anteeksi, mestari! Anna kiirehti niiaten sanomaan. - Minä kompuroin ja tönäisin tuota, hän lisäsi. - Nyt meni velli maahan! Joku muu olisi saanut mestarilta varmaan kipunoivan korvapuustin, mutta Anna oli kiltti ja näppärä tyttö eikä koskaan laiskotellut tai lörpötellyt suotta. Mestari tyytyi vain murahtamaan, että pitäisi katsoa jalkoihinsa, ja käski Annan siivota jäljet. - Tahdotko lisää velliä, poika? hän kysyi Juhanilta, mutta poika vain ravisti päätään. Onneksi Juhanin taskussa oli vielä se leipäpala, jonka kirkkoväärti oli antanut hänelle omasta eväsvakastaan. Mitä lie mestari ajatellut, mutta seuraavana aamuna puuroa syötäessä hän komensi Annan ottamaan Juhanin mukaansa vyyhdinkoneelle ja näyttämään pojalle, miten langanpäitä solmittiin ja koneenalustoja siivottiin. - Et sinä kehräämössä kumminkaan pärjäisi tuolla jalallasi, mestari sanoi suoraan. - Siellä pitää juosta kuin oravanpoika masiinalta toiselle. - Anteeksi se eilinen, Anna sanoi heti kun he olivat päässeet ovesta ulos. - Ei se mikään vahinko ollut, mutta täällä on syötävä lautanen aina tyhjäksi, muuten saa korvapuustin. - Kyllä minä sen arvasin, poika mutisi ja yritti turhaan pysytellä rivakasti 97
rientävän Annan kintereillä. Pihan puolivälissä tytön piti jo seisahtua odottamaan Juhania. Poika hämmästyi, kun toinen ei ruvennutkaan torumaan vaan hymyili leveästi. - Kuuletko? Anna sanoi. - Koski kohisee! Onneksi Anna ymmärsi hiukan hidastaa kulkuaan ja seisahtui aina välillä selittämään ja osoittelemaan tehtaan rakennuksia. Lopulta he astuivat sisään kaikkein suurimpaan rakennukseen. Ei Juhani ollut ikinä nähnyt niin suurta pytinkiä. -Tämä on ihan uusi talo, kuusvooninkinen, Anna selitti, kun he kapusivat portaita ylös. - Kahdessa alimmassa kudotaan, kolmannessa ja viidennessä kehrätään ja siinä välissä on varasto, jossa on puuvillapaaleja. Täällä pölisee ihan mahdottomasti, hän lisäsi aivastaen, ja oudosti kutitti Juhaninkin nenää, kun he kapusivat portaita ylös. Jalkaan sattui joka askeleella. Lopulta tultiin siihen paikkaan, jossa vyyhdinkone pyöritti lankaa pasmoiksi. - Jaha! Taas joku uusi, joka ei tiedä mistään mitään! puuskahti Kähärä, vanhin vyyhteäjistä. Kähäräksi sitä kutsuttiin säkkärän tukan takia. Vapriikissa kaikilla oli jokin lisänimi. Asyylin lapsia tosin yleensä sanottiin vain kakaroiksi tai likoiksi tai klopeiksi. - Kyllä minä tämän Juhanin opetan, Anna kiirehti vastaamaan. - Mestari käski. Mestarin käskyä ei Kähäräkään uskaltanut uhmata, tuhahteli vain, kun Anna otti pojan mukaansa lähtiessään ryömimään kolmosen alle. Juuri sieltä oli lanka katkennut eilen kesken vyyhdinteon ja takkuuntunut öljyiseksi sykeröksi hammasrattaiden väliin. Se piti nyt saada pois, ennen kuin Klenkka tulisi konetta korjaamaan. - Onhan minulla puukko, Juhani sanoi, kun he olivat jonkin aikaa yrittäneet purkaa sotkua paljain kynsin. - Shh! Anna säikähti ja nosti sormen suulleen. - Ei täällä saa... Vaan eipä kukaan heitä nähnyt koneen alla takimmaisessa nurkassa. Juhani kaivoi vyöltään ainoan isänperintönsä, puukon, ja nirhasi sillä takun poikki rautaa myöten. Sitten sen saattoi kuoria irti kuin koivuntuohen. - Mikäs tämä on? Juhani sanoi ja nosti roskaläjästä pienen reikäpintaisen metallirenkaan, kun Anna lakaisi langanpätkiä lattialta. - Mistä minä tiedän, tyttö naurahti. - Laita taskuusi vain, hän lisäsi ja alkoi sitten selittää, miten koneiden alle ei saanut jättää minkäänlaista sotkua. Jos näet laakerit kuumenivat, syttyi pumpuli helposti palamaan, ja silloin oli kaikkien henki vaarassa. Viime vuonna oli tehtaalla roihunnut iso tulipalo, kun tuli oli päässyt kynttilästä makasiiniin ja pöly oli leimahtanut kuin ruuti. - Meillä on asyylissa yksi tyttö, jolta paloi toinen käsi, Anna jatkoi. - Se käsi on ihan tummanpunainen ja kauhean kipeä. Vaan nyt on patruuna määrännyt, ettei kukaan saa mennä kynttilän kanssa makasiinin lähel98
lekään, ja joka päivä pitää siivota koneenalustat. Tuonne kattoon ne laittoivat tuon putken, näetkös? Näkihän Juhani putken, totta kai. Siitä saattoi kuulemma ruiskuttaa saliin vettä, jos syttyisi tulipalo. Ei tarvinnut enää juoksuttaa ämpäreitä portaita ylös ja alas. Ruoaksi oli puoleltapäivin perunasoppaa, ja sitä söi Juhanikin hyvällä halulla. Asyylissä piti tyttöjen ja poikien syödä eri pöydissä. Mieluummin Juhani olisi kumminkin istunut Annan vieressä. Pojat eivät olleet häntä huomaavinaan, supattivat vain keskenään jostakin äijästä, joka oli keikahtanut koskeen ja joutunut vapriikin suureen vesipyörään. Kun Anna ja Juhani suuruksen jälkeen kapusivat jälleen vyyhtisaliin, kuului sieltä kova meteli. Tehtaan vanhin monttööri, se jota Klenkaksi kutsuttiin, pauhasi salissa naisille, että he olivat viskanneet hukkaan jonkin tärkeän osan, jota ilman vyyhdinkone ei pyörisi moneen viikkoon. -Te joutu kaikki tehtaalta ulos! hän jyrisi niin että aremmat jo itkeskelivät esiliinankulma silmillään. Äkkiä Juhani muisti taskussaan olevan renkaan. Varovasti hän kaivoi sen hyppysiinsä ja työntyi tyrskivien naisten välistä monttöörin eteen. “Ei haukkuva koira kättä pure”, isä oli sanonut aina. Oli se Annasta lystiä, kun Klenkka sulki suunsa kesken huudon, ähkäisi vain ja sieppasi Juhanin kourasta sen pikkuisen metallirenkaan, jonka poika oli löytänyt lankatakkujen keskeltä. - Mistä sinä? Kuka tämä? Klenkka takelteli. -Juhani on asyylin uusi poika, Anna ilmoitti rohkeasti. -Tuo sen lanka- takunkin purki ja otti renkulan talteen, kun minä meinasin heittää sen roskiin. Niin nähtiin semmoinenkin ihme, että Klenkka rupesi hymyilemään, läimäytti Juhania olkapäälle ja puhui jotakin ulkomaan kieltä. Skotlannista sanottiin Klenkan tulleen, sieltä mistä vanha patruunakin oli kotoisin. Vaan vielä enemmän Anna ihmetteli, kun Klenkka siinä samassa komensi Juhanin koneen alle hanslankarikseen. Ennen iltaa oli vyyhdinkone taas kunnossa, eivätkä pasmat menneet enää sekaisin. Kun Klenkka ja hänen uusi apulaisensa iltahämärissä laskeutuivat varovasti portaita alas, toinen vasenta ja toinen oikeaa jalkaansa ontuen, seisahtui monttööri äkkiä erään oven taakse, nosti sormen huulilleen ja iski silmää. - Minä näyttä sinulle yks ihme ja kumma, mies kuiskasi ja lukitsi heidän takanaan olevan oven. Juhania pelotti vähän, kun huone oli säkkipimeä, ei edes ikkunaa missään. Hetken kuului monttöörin suunnasta jotakin rapinaa, ja äkkiä koko huone leimahti täyteen valoa. Niin kuin olisi sytytetty sata kynttilää tai tuotu pieni aurinko kamariin. - Sinä saa nähdä, me laitta kaasuvalo koko fabrik, Klenkka selitti. - Minä otta sinut minulle... mikä se nyt on... oppipoika. 99
Koskivoimaa James Finlayson Maaperän nousu kallisti 6000 vuotta sitten Näsijär- veä niin, että sen vedet purkautuivat Pyynikin harjun matalimman kohdan lävitse kilometrin matkan Pyhäjärveen, joka sijaitsi 18 metriä alempana. Näin syntyi Tammerkoski, jonka vesivoimaa käytettiin jo keskiajalla myllyjen pyörittämiseen. Ensimmäinen paperiruukki perustettiin Tammer- — kosken keskiputoukselle 1780-luvulla, kun kuningas Kustaa III oli luvannut tehtaille lainoja ja verohelpotuksia. Vuonna 1820 ryhtyi skotlantilaissyntyinen James Finlayson rakentamaan kosken yläputoukselle villakehräämöä. Kun se kymmenen vuotta myöhemmin aloitti lopulta toimintansa, kehrättiinkin puuvillalankaa. Finlaysonin tehtaista tuli 1840-luvulla Suomen suurin tehdas. Kosken äärelle rakennettiin muitakin tehtaita. Yläjuoksun toiselle rannalle nousivat Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Osakeyhtiön eli Tampellan tehtaat. Alim- ^ man kosken partaalle muutti Jokioisten Verkatehdas, ja a vastarannalla ryhdyttiin valmistamaan kattohuopaa. ^ Miten tavara saatiin markkinoille Suomen suurimmalta tehtaalta, Finlaysonilta, kun Tampereelle ei ollut rautatietä? Vettä Kaikki tehtaat ottivat aluksi voimansa virtaavasta vedestä. Finlaysonin rautainen vesipyö- rä tehtiin Forssassa vuonna 1837. Se oli suurin siihen asti Suomessa nähty koneen osa - yli kahdeksan metriä korkea ja neljä metriä leveä. Vesi johdettiin vesipyörään syvää kanavaa myöten ja liike välitettiin hammasrattaiden ja akseleiden avulla tehdassalista toiseen. Tammerkosken vähä- vetisyys kuivina aikoina oli kuitenkin tehtaille ongelma. Niinpä Finlaysonille oli pakko hankkia jo 1800-luvun puolivälissä varavoimanlähteeksi höyrykone. 100
Lapset töissä Finlayson oli Suomen ensimmäinen tehdas, jonka työntekijöiksi palkattiin naisia ja lapsia. Kehruu- ja kutomatöissä he olivat miehiä näppärämpiä eikä heille tarvinnut maksaa yhtä hyvää palkkaa. Teh- dastöitä pidettiin kuitenkin kevyempinä kuin maatöitä ja siksi niiden katsottiin sopivan lapsille. Alusta alkaen otettiin Tampereelle töihin myös orpolapsia, joita varten Finlayson perusti erityisen asyylin eli orpokodin. Lapset saivat ruoan ja asunnon lisäksi myös käydä koulua, mutta he joutuivat työskentelemään tehtaassa 10-12 tuntia vuorokaudessa ja usein myös öisin. Kaikki rahvaan eli tavallisten työtä tekevien ihmisten lapset joutuivat ansaitsemaan elantonsa pienestä pitäen. Alle 10-vuotiaat kelpasivat jo vieraan palvelukseen pikkupiioiksi, vähärengeiksi ja paimeniksi. Pojat toimivat kauppa-apulaisina ► Puuvilla on ikivanha kuitukasvi, jota on jo tuhansia vuosia sitten ryhdytty viljelemään muun muassa Kiinassa ja Intiassa. Eurooppaan puuvillan toi Aleksanteri Suuri, mutta koska puuvilla vaatii paljon lämpöä ja aurinkoa, sitä voitiin viljellä vain etelässä. Vasta kun puuvillaa ryhdyttiin viljelemään eurooppalaisten siirtomaissa kuten Amerikassa, puuvillakankaat yleistyivät. Kun Suomessa alettiin 1830-luvulla kehrätä puuvillalankaa, saatiin raaka-ainetta myös suuren Venäjänmaan etelälaidalta, missä puuvillaa viljellään tänäkin päivänä. ja käsityöläisten oppipoikina. Heitä pestattiin myös laivapojiksi ja nuohoojien apulaisiksi, jotka joutuivat ryömimään ahtaissa hormeissa. Englannissa kiellettiin jo 1830-luvulla teettämästä alle 13-vuotiailla yli kah- deksantuntisia työpäiviä. Suomessa lasten työntekoa ryhdyttiin rajoittamaan vuonna 1868. Vasta yleinen oppivelvollisuus rajoitti lapsityö voiman käyttöä. Laki astui voimaan vuonna 1921, ja siinä määrättiin kaikki 7-15-vuotiaat käymään koulua. Pulmallisia olivat toistuvat tulipalot tehtailla, sillä kuiva puuvilla ja lankapöly leimahtivat helposti tuleen. Erityisen vaarallisia olivat öljylamput, joita aluksi käytettiin tehdas- salien ja varastojen valaisemiseen. Vuonna 1841 syttyi vanhassa tehdasrakennuksessa raivoisa tulipalo. Onneksi vastarakennettu viisikerroksinen tehdasrakennus pelastui ja siihen saatiin lisää tilaa rakentamalla entisten päälle vielä kuudes kerros. Tämä kuuluisa kuusifooninkinen rakennus varustettiin sammutusjärjes- telmällä: ylimpään kerrokseen rakennettiin iso puinen vesisäiliö, josta vesi johdettiin putkia pitkin kaikkiin tehdassaleihin. Tulipalon sattuessa oli paine- vettä saatavilla alkusammutukseen. Valaistuskin uusittiin. Vuonna 1842 kerääntyi koko Tampere ihmettelemään, kun tehtaalle syttyivät kaasuvalot. Sadoissa liekittimissä poltettiin öljykaasua eli"rasvahöyryä" 15 vuotta myöhemmin tehtaan valot kirkastuivat entisestään, kun öljykaasu korvattiin puu- kaasulla. Kevättalvella 1882 sytytettiin Finlaysonin uudessa kutomossa Pohjoismaiden ensimmäiset sähkövalot. Tehtaanjohtajan poika Carl Nottbeck oli Yhdysvalloissa tutustunut sähkövalaistuksen kehittäjään Thomas Alva Edisoniin, ja hän toi Suomeen palatessaan mukanaan ensimmäiset dynamot ja hehkulamput. 101 Tulta ja valoa
17. ENGELSMANNIT TULEVAT! nna-Kajsaa kyllä vähän pelotti astella punssikannun kanssa herrainhuoneeseen, kun kauppaneuvos pauhasi niin että se kuului kauppiaan talon kyökkiin asti. Vaan kun ei kukaan muukaan joutanut nyt herravieraita passaamaan, oli lähetettävä nuorin sisäpiika asialle. Muut talon naiset näet pakkasivat kovalla kiireellä hopeita ja parempia pellavia, jotka piti viedä pois kaupungista ennen kuin englantilaiset hyökkäisivät. Jo monta viikkoa oli pohjoisesta kuulunut kauheita uutisia. Englantilaiset sotalaivat olivat hyökänneet polttaen ja hävittäen niin Ouluun kuin Raaheenkin. Osa kokkolalaisista oli jo paennut sisämaahan, mutta jotkut heistä olivat päättäneet kauppaneuvoksen johdolla puolustaa kotikaupunkiaan. Sen takia herrat nyt istuivat jälleen kerran koolla. - Me tarvitsemme Halkokarille jokaisen taitavan pyssymiehen! kauppaneuvos selitti, kun Anna-Kajsa seisahtui niiaamaan herrainhuoneen kynnykselle. - Mikäs se onkaan se yksi hylkeenpyytäjä Rödsöstä? Se joka ampui yhtenä keväänä karhunkin, kun se tuli laitumelle mellastamaan? - Anders tarkoittaa Kankkosta, pormestari Roos huomautti nojatuolistaan piipunsavun keskeltä. Kaikki muutkin kaupungin johtomiehet näyttivät olevan paikalla, Anna-Kajsa huomasi kiertäessään niiaten prikkansa kanssa punssia tarjoamassa. Hyvänen aika, nythän ne puhuivat hänen Matts-enostaan. - Se mies on ehdottomasti saatava mukaan! kauppaneuvos julisti. - Kuka lähtee viemään sanaa? Epämääräinen mutina täytti huoneen. Kaikki herrat olivat kyllä kuulleet Kank- kosesta ja nähneet hänet joskus kirkonmäellä, mutta muuten tämä rödsöläinen oli heille kaikin puolin outo mies. Vihdoin vanha rovasti sattui vilkaisemaan Anna- Kajsaa ja kysyi silmiään siristäen, eikös hänkin ollut Rödsöstä. - Olen minä, Anna-Kajsa vastasi niiaten. - Ja minun enoni on se Kankkonen, joka ampui karhun. Kylläpä herroille nauru maittoi, vaikka ajat olivat vakavat. Kauppaneuvos otti itse prikan pikkupiikansa käsistä ja käski tämän heti lähteä hänen oppaakseen Rödsöhön. 102
- Minä puhun Kankkoselle itse, kauppaneuvos ilmoitti toiminnan miehenä ja jätti hämmentyneet herravieraansa juomaan punssia keskenään. Johan oli juuri hakemassa uusia naulalaatikoita makasiinista, kun kauppaneuvos kapusi pikkupiian kanssa kieseihin ja käski kuskin ajaa täyttä kyytiä Rödsöhön. - Kattos pentelettä! sanoi Anttikin, makasiinimiehistä nuorempi. - Jokos en- gelsmannit nyt hyökkäävät? - Olis ne lennättimellä ilmoittaneet, Johan arveli. Ulkosaarille oli nimittäin rakennettu kovalla kiireellä merkinantotornit, joilla voitiin lähettää viestejä kaupunkiin. Johan oli itse vienyt laatikollisen laivakorppuja päivystäjälle, joka istui raatihuoneen katolle rakennetussa kopissa. Oli Johan itsekin saanut katsoa päivystäjän kaukoputkeen. Ihan selvästi sieltä näkyi valkoinen läiskä maston päässä. Jos läiskä olisi punainen, olisivat englantilaiset jo tulossa saaren kohdalla. - Mene nyt kumminkin niiden naulojes kanssa, Antti komensi Johania. - Että saavat lankkuaidan valmiiksi ajoissa. Puolijuoksua lähti Johan viemään käsi- kärryillä kuormaansa. Onneksi kauppaneuvos oli rakennuttanut oman sillan Suntin yli Halkokarille, niin ettei tarvinnut kiertää koko kaupunginlahtea. Jo kauas kuului makasiinirannasta ankara vasaran pauke. Viimeistä lankkuseinää rakennettiin jo reunimmaisen makasiinin kylkeen. Mereltä päin ei vihollinen voisi aavistaa, että lankkujen taakse oli piilotettu ne kaksi tykkiä, jotka olivat lopultakin eilisiltana saapuneet Vaasasta. Ei Anna-Kajsa uskaltanut puhua sanaakaan istuessaan kauppaneuvoksen vieressä vaunujen polstereilla. Onneksi kauppaneuvoskin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä kiinnittänyt mitään huomiota vierellään kyyhöttävään piikatyttöön. Vaan kun tultiin Brandöhön, Anna-Kajsa havahtui ja käski kuuluvalla äänellä kuskin kääntyä juuri oikean kuusen kohdalta kallioiden välissä kiemurtelevalle pikkutielle. Niin ajettiin Anna-Kajsan kotimökin ohi. Kylläpä äiti olisi yllättynyt, jos Anna- Kajsa olisi päässyt käväisemään kotona. Mutta eihän se käynyt, kyllä Anna-Kajsa sen ymmärsi itsekin. Vihdoin saavuttiin Matts-enon pihamaalle, ja Halli hyökkäsi kumeasti haukkuen aittojen välistä heitä kohti. - Onko koira vihainen? kauppaneuvos kysyi säikähtäneen näköisenä. - Eikä mitä! Anna-Kajsa sanoi ja kapusi nopeasti koiraa tervehtimään. - Halli on meidän Hallavan pentuja! Halli, no, ei saa hyppiä! Niin kuin koiranpentu heittäytyi iso harmaaturkkinen koira pikkupiian jalkoihin ja vinkui autuaana, kun tyttö kyykistyi rapsuttamaan sen vatsaa. Nyt uskalsi kauppaneuvoskin kavuta vaunuista alas. Hän kysyi porraspäähän ilmestyneeltä piialta, missä talon isäntä oli. 103
- Eikö tuo rannassa liene! piika vastasi niiaillen, sillä kauppaneuvoksen tunsivat näillä tienoin kaikki. - Matts-eno! Anna-Kajsa huusi jo kaukaa nähdessään enonsa juuri aikovan astua veneeseen. - Odottakaa! Kauppaneuvoksella on asiaa! Eno oli iso ja tummakulmainen. Pienempänä Anna-Kajsa oli vähän pelännyt tuimaa sukulaistaan, mutta kuultuaan enon muistelevan äidin kanssa vanhoja aikoja oli Anna-Kajsakin ymmärtänyt, että Matts-eno oli itse asiassa kovasti hauska ja ystävällinen mies. Ei Anna-Kajsa toki sekaantunut miesten puheisiin vaan viskasi Hallille keppiä, jonka tämä kävi yhä uudelleen ja uudelleen noutamassa rantakivikosta ja toi sen toiveikkaana tytön jalkoihin. Ensin eno ei kai ollut oikein halukas lähtemään Halkokarille, mutta kun kauppaneuvos selitti, mitä kaikkea engels- mannit olivat muissa kaupungeissa tehneet, oli enokin lopulta sitä mieltä, että moisille rosvoille oli annettava opetus. - Minä en kyllä ole koskaan ampunut ihmistä, Matts-eno sanoi. - Mutta jos rovastikin on sitä mieltä, että on pakko ruveta sotimaan, niin olkoon menneeksi. - Jos Kankkonen lähtisi saman tien katsomaan vähän paikkoja, kauppaneuvos ehdotti. - Ajettaisiin suoraan Halkokariin, niin minä näyttäisin varustukset. Sillä välin vallitsi kaupungissa ja Halkokarilla hätä ja hoppu. Lennättimellä oli tullut Trullevista viesti, että kaksi englantilaisten sotalaivaa lähestyi kaupunkia. Viimeinen lankku- aita oli juuri saatu valmiiksi tervamakasiinien väliin ja tykit vedetyksi asemiin niiden suojaan, mutta missä oli kauppaneuvos Donner, koko operaation johtaja? Johan oli kantamassa patruunalaatikoita lankkuaitojen taakse, kun kauppaneuvos lopulta saapui paikalle ison romuluisen miehen kanssa. - Sehän on Kankkonen! joku kirvesmiehistä naurahti. - No kyllä nyt saavat engelsmannit kyytiä! Sekuntiakaan ei ollut hukattavaksi. Onneksi se Vaasasta tullut kenraaliluutnantti oli antanut tarkat käskyt, joita jokaisen piti noudattaa. Kukin ampuja asettui paikalleen lankkuaidan taakse. Johanin ja muiden nuorempien poikien piti huolehtia siitä, että patruunoita oli riittävästi saatavilla. Kankkonen ei kuitenkaan tahtonut jäädä alas makasiinien suojaan vaan kapusi hyljepyssyineen korkeimman makasiinin katolle ja jäi piileksimään katonharjan suojaan. - Johan, huolehdi siitä, etteivät Kankkoselta patruunat lopu! kauppaneuvos komensi puotipoikaansa. - Ne tuovat kohta meiltä ruokaa ja juomaa. Ei kannata ruveta nälissään sotimaan! Vähän huterin polvin kapusi Johan ammuslaatikko kainalossaan ylös katonharjalle. Kankkonen sihtaili pyssynsä tähtäimen läpi sitä suurta laivavenettä, joka lähestyi rantaa. - Pää alas! hän suhahti Johanille. - Eivät saa nähdä että täällä on liikettä. Niin jäi Johan Kankkosen viereen katolle makaamaan. Korkealta näki vallan 104
hyvin, miten vene rantautui laiturin toiseen päähän ja miten sieltä nousi muutama mies valkoista liinaa heilauttaen. Taisivat olla upseereita, kun olivat niin koreissa univormuissa. Itse pormestari Roos meni tulijoita vastaan, ja oli siinä muitakin raadin herroja. Pitkään eivät puheet kestäneet. Pian jo kääntyivät engelsmannit selvästi vihoissaan takaisin veneeseen, jota lähdettiin soutamaan toisten luo. - Kohta ne hyökkäävät, Kankkonen murahti. - Avaapas valmiiksi se patruuna- laatikon kansi. Ampuminen alkoi juuri silloin, kun Anna-Kajsa ja Brita olivat kahvi- ja leipäkoriensa kanssa ehtineet makasiinien taakse. Säikähtäneet pikkupiiat kyyristyivät hirsiseinän suojaan. Korvat menivät lukkoon, kun ensimmäinen tykinlaukaus kajahti aivan lähellä. Kun Anna-Kajsa ruudinsavun hälvettyä avasi silmänsä, hän näki ison harmaan koiran juoksevan heitä kohti. Mitä ihmettä! Oliko Halli lähtenyt Brandöstä vaunujen jäljessä? - Halli! Tänne! Anna-Kajsa huusi, vaikkei taistelun melskeissä kuullut edes omaa ääntänsä. Onneksi koira vaihtoi viime hetkessä suuntaa eikä syöksynyt suoraan vihollisen tuleen.Tiukasti piteli Anna-Kajsa koiran kaulasta kiinni, kunnes miehet lähtivät huutaen hyökkäämään eteenpäin. Samassa Matts-eno loikkasi pyssy kourassa tikapuilta alas aivan heidän viereensä ja katosi nurkan taakse. Hallia ei voinut enää pidätellä, se ryntäsi isäntänsä perään. Johan juoksi heidän jälkeensä patruunalaatikkoa kantaen ja huusi mennessään, että engelsmannit yrittivät pakoon, mutta yksi vene oli juuttunut matalikkoon. Sinä iltana juhlittiin kaupungissa sellaisella metelillä, ettei koskaan. Se sotasaaliiksi saatu englantilaisten suuri tykkivene oli hinattu keskelle kaupunkia, ja kaikki ne koreat upseerit, jotka oli otettu vangiksi, tanssivat muiden mukana torilla. Juopuneita kasakoita hoippui pitkin kadunvarsia. Vaan missä oli urhea Kankkonen, kyselivät monet Johanilta saamatta kuitenkaan vastausta. Anna-Kajsa olisi vastauksen tiennyt, muttei kertonut salaisuutta. Heti taistelun tauottua oli eno tullut Hallin kanssa hyvästelemään Anna-Kajsaa. Sitten hän oli lähtenyt takaisin Brandöhön. -Täytyy mennä saunaan että pääsee tuosta ruudinhajusta, hän oli sanonut mennessään. - Mutta pyssyn minä hautaan metsään, kun sillä on ammuttu ihmisiä. 105
"Ja se Oolannin sota oli kauhea", lauletaan yhä laulussa, joka kertoo vuosien 1854-1855 tapahtumasta Pohjanlahdella, Ahvenanmaalla Ja^u°men'a den rannikolla. Mutta miten oi. mahdollistaa "engelsmanni seilas Suomemme ranno.lla . Kuinka pitkälle purjelaivan tykillä saattoi ampua? Välimereltä Oulun SATAMAAN Sunfarallalalala! Kuuluisa laulu Oolannin sodasta syntyi Englantiin sotavankeuteen vietyjen Bo- marsundin puolustajien keskuudessa. Alkuperäisessä laulussa oli 18 säkeistöä, joissa kuvattiin tarkkaan linnoituksen valloitusta, sotavankeutta ja vieläpä pa- luutunnelmia. 1. Ah kuin muistu mielehen, Hurraa, hurraa, hurraa, toi Olandin sota surgia, Jostam tahdon kirjoittaa, sunfarallalalala, sunfarallalalala, Hurraa, hurraa, hurraa! 4 Elokuussa 1854 englantilaiset ja ranskalaiset sotalaivat tuhosivat Ahvenanmaalla Bomarsundin linnoituksen ja veivät 500 upseeria ja tarkka-ampujaa sotavankeuteen Englantiin. 14. Sit poikia poies kuljetettiin Masinan kanssa Englantiin Levesin kaupunkiin arestiin 15. Siell olivat poijat arestis Vuosi ja kahdeksan kuukautta, Englanti n kuningan hallussa 16. Sit käsky se tuli keisarilt Että päästää poijat arestist, ja isänsä maahan takaisin 17. Sit poijat ne hurras ja huusivat Kuin Levesin kaupungist läksivät, ja tulivaunui[hi]n astuivat 18. Ja poijat ne lauloivat lähteissä Että Englanti n valtakunta ihana tääl, mut isämme maa on ihanampi viet. 6 Englanti, Ranska ja Venäjä solmivat rauhan Pariisissa vuonna 1856. Sotavangit pääsivät takaisin kotimaahansa.
2 Euroopan toiselta laidalta sota levisi jo seuraavana kesänä Suomen rannikolle, kun Englanti ja Ranska purjehtivat Itämerelle, sulkivat meritiet ja takavarikoivat suomalaistenkin laivoja. 3 Kesällä 1854 englantilainen amiraali Plumridge purjehti laivasto-osastonsa kanssa Pohjanlahden rannikkokaupunkeihin ja poltti muun muassa Oulun ja Raahen satamat. Kokkolassa paikalliset puolustajat löivät viholliset Halkokarin kahakassa. Omat lankut paloivat Pohjanlahden satamien polttaminen ei ollut englantilaisten kannalta kovinkaan viisasta. Suomalaisen puutavaran ja tervan tärkein ostaja oli nimittäin Englanti. Suurin osa satamissa poltetusta puutavarasta ja tervasta oli myyty englantilaisille ja rahatkin oli jo saatu, vaikka tavara oli merisaarron takia jäänyt toimittamatta perille. 5 Elokuussa 1855 englanti- lais-ranskalainen laivasto pommitti myös Viaporia tuhoisin seurauksin. Helsinki sen sijaan pelastui. Pian Bomarsundin räjäytyksen jälkeen ruotsalaiset ryhtyivät järjestämään huviretkiä: höyrylaivalla matkustettiin ihmettelemään linnoituksen raunioita. Tästä pilapiirtäjä Fritz von Dardel sai aiheen 50 kuvasivun tarinaan Tuutingin perheen huviretkestä. Monien vaiheiden jälkeen retki päättyy silmittömään pakoon Bomar- sundista, jossa tuhon jälkeen riehui kolera. Kaisaniemen evakot Osa kaupunkilaisista pakeni perheineen ja tavaroineen Heikinkadun eli nykyisen Mannerheimintien puistoihin, Kaisanie- meen ja jopa Korkeasaareen. Uteliaimmat sen sijaan parveilivat Ullanlinnan kallioilla mutta joutuivat väistelemään pomminsirpaleita, sillä osa ammuksista lensi liian pitkälle. Onneksi sää oli lämmin. Pommitukset kestivät näet kaksi vuorokautta. Kaisanie- messä perheet rajasivat omat leiripaik- kansa huonekaluillaan ja puiden väliin ripustamillaan lakanoilla ja peitteillä. Siellä sitten nukuttiin, syötiin, juotiin kahvia ja vähän väkevämpiäkin ja päiviteltiin maailmanlopun meininkiä. Kaikki olivat huojentuneita, kun viholliset lopulta purjehtivat tiehensä tuhoamatta kaupunkia. Viaporissa sen sijaan riehui valtava tulipalo, sillä pommit olivat osuneet ammusvarastoihin. Kuolleita oli lähes 70 ja haavoittuneita vielä enemmän. 1 Venäjä joutui vuonna 1853 sotaan Englannin ja Ranskan kanssa, kun se oli valloittanut Turkin sulttaanille kuuluvia maita päästäkseen Välimerelle.
18. Markkinamarkka sä herätti Jussin aamuhämärissä, kun oli sivuutettu viimeiset saaret ja jäätien toisessä päässä rupesi kaupunki häämöttämään. Yön selkään olivat Järvikylän miehet lähteneet ajamaan pitkänä hevosten ja rekien letkana ollakseen ajoissa markkinoilla. Näin talvisaikaan oli päivä lyhyt eikä kaupantekoon ollut paljon aikaa. Joka reessä oli pienissä puutynnyreissä muikkuja ja muuta suolakalaa, sillä järviky- läläiset olivat nuotanvetäjiä kaikki ja kaloistaan kuuluja. Ensimmäisen kerran pääsi Jussi nyt isän mukana markkinamatkal- le. Äiti oli moneen kertaan vannottanut, ettei poika lähtisi omin päin hortoilemaan väen joukkoon. Niin paljon oli nimittäin talvimarkki- noilla väkeä, että siihen tungokseen saattoi helposti eksyä ja kuka ties joutua rosvojen kynsiin, oli äiti Jussia pelotellut. - Ei siellä mitään rosvoja ole, isä oli naurahtanut, kun reki oli ehtinyt kotitien päähän ja ajettiin jo jonossa muiden kyläläisten kanssa. - Saathan sinä katsella ympärillesi, kun kalat on myyty. Sen kun pidät varasi, ettet joudu hevosten jalkoihin etkä toripoliisien kynsiin. Annastiinan pappa oli saanut kojulleen parhaan paikan ihan torin keskeltä. Ne olivat toripoliisi Rummukaisen kanssa vanhoja tuttuja, sillä pappa tuli joka vuosi talvimarkkinoille myymään kirjojaan ja arkki veisu jaan. Niitä painettiin kotona Turussa sillä vanhalla ränttikoneella, jonka pappa oli ostanut Lilljalta. Unikirjoja pappa myi eniten, sekä Uutta että Kaldealaista, mutta hyvin kävivät veisutkin kaupaksi, varsinkin jos Annastiina jaksoi niitä laulaa kovalla äänellä. Jos mamma olisi elänyt, ei tyttö varmaankaan olisi kierrellyt isänsä kanssa markkinoita, vaan kun äiti oli kuollut jo vuosia sitten, ei ollut ketään kieltämässä. - Otas tuosta lämmikettä, pappa sanoi ja kaatoi villasukan sisään laitetusta putelista teetä mukiin ja ojensi sen Annastiinalle. - Ja laula sitten vaikka sitä ”Ylpiää Katriinaa” aluksi, sitä on vielä myymättä koko pino. Reippaasti nousi Annastiina puulatikolle, joka oli laitettu kojun viereen kumolleen, ja lauloi siinä kantavalla äänellä murheellisen veisun ylpeästä Katriinasta, joka rikasta sulhoa odottaessaan hylkäsi niin ”torpanpojan uskollisen” kuin ”köyhän ylioppilaan” mutta syöksyi lopulta virtaan, kun rikas sulho osoittautuikin kelvottomaksi petturiksi. ”Siis kuulkaa neidot, nuorukaiset, ei rahan 108
tähden rakkautta poies heittää saa, niin pian särkyy sydämenne, haudan peittää musta maa”, Annastiina lauloi pontevasti viimeisen säkeistön ja hyppäsi laatikolta alas. Vaikka kuinka monta piikaa ja nuorta miestä tungeksi papan edessä kojun luona ja kauppa kävi mainiosti. Vaan mihinkähän Hurtta oli kadonnut? Yleensähän koira makasi kojun vieressä säkin päällä ja piti vahtia, etteivät vorot siepanneet tiskiltä yhtäkään arkkia maksamatta. Isä oli myynyt kalat jo ennen puoltapäivää ja tahtoi lähteä muiden järvikyläläisten kanssa krouviin lämmittelemään. - Tuosta saat markan sinäkin, hän sanoi Jussille ja antoi tälle evääksi yhden kullankeltaisen rinkilän siitä rihmasta, jonka oli juuri ostanut nuoremmille lapsille markkinatuliaisiksi viereisen rinkelireen matamilta. - Kiertele nyt vähän ja osta mitä tahdot, tulet sitten tuohon keltaiseen taloon, se on se krouvi, niin päästään kotimatkalle. Kokonainen markka! Niin suurta rahaa ei Jussi vielä koskaan ollut pidellyt hyppysissään. Nytkin hän laittoi rahan varovasti rukkasensa sisään ja lähti sitten ympärilleen katsellen kiertämään kojujen välissä. Rinkeli maistui oikein hyvälle mutta oli kojuissa muitakin houkutuksia. Aivan rinkelireen vieressä oli nekkukoju, joka tuoksui siirapilta ja rintasokerilta. Sen edessä tungeksi kuitenkin semmoinen joukko, että Jussi katsoi viisaimmaksi kääntyä pois, jottei olisi jäänyt toisten jalkoihin. Jokin takkuisen näköinen koira ulahti, kun poika astui tungoksessa sen hännälle. Onneksi se ei sentään puremaan alkanut vaan luikahti rinkelireen alle. - Pirityisiä! Pirityisiä! huuteli muuan ukko, jolla oli kojussaan kaikenmoista kirjavaa rihkamaa. - Kuunteles poika, täällä on piru purkissa, hän kuiskasi Jussille silmää iskien ja työnsi siinä samassa pienen punamustan rasian pojan korvaa vasten. Metelin keskellä ei Jussi ensin tahtonut kuulla mitään, vaan kun oikein tarkkaan korvansa teroitti, kuulosti sentään vähän siltä kuin joku olisi pitänyt meteliä rasian sisällä. -Tätä kun käsket, niin se yöllä aina tekee sen minkä ilkiät vain pyytää, ukko supatti silmät vilkkuen Jussin korvaan. - Eikä maksa paljon, markalla saat. Hetken teki Jussin mieli ruveta kaupantekoon, mutta siinä samassa alkoi heidän selkänsä takaa kuulua 109
ihmeellistä soittoa, ei se viulu ollut eikä haitarikaan vaan niin kuin olisi urkuja soitettu mutta paljon iloisemmin. Kun Jussi käännähti kannoillaan, hän näki pienen punalakkisen otuksen hyppelevän soiton tahtiin lumisessa maassa. Kissako se oli vai joku muu elukka? Väki remahti nauruun, kun otus äkkiä ponkaisi Jussin syliin ja alkoi vikkelin sormin penkoa hänen taskujaan. - Scimmietta, basta! huusi se mustakiharainen mies, joka veivasi soitto- laatikkoa, ja samassa otus ponkaisikin suoraan Jussin sylistä miehen olkapäälle. - Se on tuon posetiivarin marakatti, joku hattupäinen rouva kuului selittävän tungoksen keskellä pienelle tyttärelleen. Jussi pujahti pyörällä päästään kojujen välistä toiselle käytävälle, ja seisahtui kuuntelemaan tyttöä, joka lauloi puulaatikon päällä. Laulu kertoi jostakin hirmuisesta tulipalosta, joka oli polttanut koko kaupungin. Sävel kuulosti Jussista kyllä tutulta, mutta sanat olivat ihan oudot ja merkilliset. Hyvin tyttö kumminkin lauloi, kirkkaalla äänellä ja tarkasti nuotin päälle. Siinä tyttöä kuunnellessaan Jussi muisti taas rinkelinsä, jonka oli työntänyt taskuun sen otuksen hyökätessä hänen kimppuunsa. Vaan juuri kun poika oli haukkaamaisillaan viimeisen palan, joku huusi kimakalla äänellä: - Ottakaa varas kiinni! Hämillään katseli Jussikin ympärilleen, että missä semmoinen varas juoksi, mutta siinä samassa laskeutui jo raskas kämmen hänen olkapäälleen. - Missäs ne muut rinkilät ovat? kysyi toripoliisi ankarasti. Annastiina ei olisi uskonut, että niin kiltin näköinen maalaispoika olisi kehdannut siepata rinke- lireestä kokonaisen rihmallisen rinkeleitä. Mutta kun matami niin todisti ja pojalla oli rinkeli vieläkin suussa, ei Rummukaisen auttanut muu kuin tarttua poikaa niskasta kiinni ja lähteä viemään häntä poliisikamarille kuulusteltavaksi. - Laulapas Seuraavaksi se veisu lempeästä ryöväristä, pappa kuiskasi Annastiinalle, kun rinkelivaras oli viety pois ja väki alkoi uhkaavasti hajaantua. - Nopeasti nyt, ennen kuin lähtevät muualle! Ei auttanut Annastiinan muu kuin kavuta taas laatikolle, vaikka nälkä jo kurni vatsassa ja varpaita paleli. Tottuneesti hän aloitti veisun ” ryöväristä Martti nimeltään”, joka ”rikkahilta hopeat ja jalokivet ryöstää” mutta laittoi kultarahan vaimon kouraan ”ken nukkui uupuneena työstä”. Osa väestä jäikin kuuntelemaan uutta laulua ja joku teki kauppojakin, mutta monet alkoivat jo kiirehtiä torilta pois, sillä kojujen väliin oli laskeutunut sininen hämärä. Laulun laulettuaan Annastiina hypähti laatikolta alas ja pujahti kojun taakse etsimään leipäpalaa eväsnyytistä. Vesikelkan alla makasi Hurtta kuono tassujen päällä. - Onko Hurtalla nälkä? Annastiina kysyi ja taittoi leivästä palasen koirallekin. 110
Tavallisesti Hurtta hotkaisi leivänpalan niin ahnaasti että sai varoa sormiaan vaan tällä kertaa se ei viitsinyt edes nostaa päätään. - Mitä nyt? Oletkos kipeä? Annastiina kyykistyi puhelemaan koiralle. Vasta silloin hän huomasi, että sen kaulassa roikkui jokin omituinen rihma. Ihan niin kuin... Pappa oli niin tohkeissaan myydessään viimeisiä unikirjoja, ettei edes huomannut, kun Annastiina otti rihman koiran kaulasta ja lähti rihma mukanaan pujottelemaan kojujen välistä. Rinkelimatami oli juuri lähdössä ja veti peittoa pärekorien päälle. - Onkos tämä teidän rinkelirihma? Annastiina kysyi rohkeasti ja roikotti tyhjää rihmaa kädessään. - Onhan tuo, matami vastasi. - Ja hyvin ovat vissiin maistuneet. Olisitko ostanut toisenkin? - En minä, Annastiina sanoi. - Mutta taidan tietää, kuka ne rinkelit varasti. Itku tuli Jussille tyrmässä, johon poliisi oli hänet lukinnut. Koppi oli kylmä ja kolkko, ei muuta kuin likainen olkitukko lattialla ja kauhean paha lemu. Turhaan oli poikaparka yrittänyt vakuuttaa, että oli saanut rinkelin isältään. Kun näet poliisi oli kysynyt, missä isä oli, ei Jussi ollut hädissään muistanut muuta kuin että krouvissa. Yhteen krouviin oli poliisi hänet taluttanutkin, mutta ei siellä isää ollut eikä muitakaan järvikyläläisiä. Silloin oli toripoliisi suuttunut ja käskenyt pojan miettiä syntejään lukkojen takana. Oli jo aivan pimeää, kun oven takaa kuului askeleita ja avainten kalinaa. Kun ovi vihdoin avattiin, käski poliisi Jussin tulla kopista pois. - Niistä nyt nenäsi sentään, poliisi murahti ja työnsi ison nenäliinan Jussin kouraan. - Ei hätä ole tämännäköinen! Kovasti Jussi hämmästyi, kun poliisikamarilla istuikin penkillä rinkelimatami ja se tyttö, joka oli laulanut laatikon päällä. - Minä pyydän kovasti anteeksi erehdystäni, rinkelimatami sanoi arvokkaasti. - Mutta poika tosiaan norkoili reen luona ja kun sitten näin, miten se haukkasi rinkelistä ja nimenomaan meidän rinkelistä ja just olin huomannut, että yksi rihmallinen puuttui, niin totta kai minä... - Se oli varmaan vierähtänyt reestä maahan, se rinkelirihma, Annastiina arveli. - Ei Hurtta sitä muuten olisi ottanut, tai sitten joku hunsvotti oli laittanut sen koiran kaulaan, hän lisäsi. - Mutta se on varmaa, että tuo poika ei ole mikään varas! Hyvinhän siinä loppujen lopuksi kävi. Matami antoi Jussille korvaukseksi ison viipurinrinkelin eikä Annastiinan papankaan tarvinnut maksaa niistä rinkeleistä, jotka Hurtta oli syönyt. Jussin isäkin ilmestyi poliisikamarille parahiksi etsiskelemään poikaansa, ja niin päästiin suoraan kotimatkalle. - No, mitäs sinä sillä markkinamarkallasi ostit? isä kysyi, kun ajettiin rannasta alas jäätielle. Vasta silloin Jussi muisti, että raha oli vieläkin hänen rukkasensa sisällä. 111
Messuja ja MARKKINAHUMUA Maaseudun kaupankäyntikielto annettiin jo 1300-luvul- la, jotta kauppaa käytäisiin vain kaupungeissa, joissa sitä oli helpompi valvoa ja verottaa. Pitkien välimatkojen ja salakaupan takia myönnettiin kuitenkin lupa, että myös maalla sai järjestää muutaman päivän pituisia markkinoita. Markkinoille saattoi kuka tahansa kauppias, käsityöläinen tai talonpoika tulla myymään tuotteitaan. Yleensä kaupungeissa ja vanhoissa suurpitäjissä markkinapäiviksi vakiintuivat kunkin kirkon suojelus- pyhimyksen juhlapäivät, jolloin väkeä kokoontui kirkkoon juhlamessuun kauempaakin. Turussa järjestettiin Pyhän Henrikin muistoksi heikinmarkkinat sekä kesäkuussa että tammikuussa. Laurin päivän markkinoita taas pidettiin ainakin Oulussa, Isossakyrössä, Mynämäellä ja Perniössä. Markkinoilla oli myyntikojujen lisäksi tarjolla muutakin markkinahuvia: kaikenlaiset tempunte- kijät ja silmänkääntäjät esiintyivät maksusta väelle. Karusellit pyörivät, posetiivit raikuivat. Yhdessä teltassa saatettiin ihmetellä Euroopan vahvinta naista ja toisessa käärme- temppeliä Benaarista. Toreja ja halleja Markkinoiden lisäksi toripäiviä pidettiin kaupungeissa ja 1800-luvun jälkipuolella myös maalaiskirkonkylissä. Toreilla vallitsi tiukka kuri ja järjestys. Myyntilupia ja -paikkoja valvoi kaupungeissa erityinen toripoliisi. Kaupankäyntiä ei saanut aloittaa liian varhain, ja se piti lopettaa säädettynä aikana. Myös kauppiaiden käyttämät mitat ja punnukset tarkastettiin säännöllisesti. Suurin osa kaupunkilaisten tarvitsemista elintarvikkeista - liha ja kala, voi, kananmunat, juurekset ja vihannekset - oli 1880-luvulle saakka myynnissä avoimissa torikojuissa. Kun puhtauteen alettiin kiinnittää huomiota, rakennettiin isompiin kaupunkeihin torin viereen erityisiä kauppahalleja, joihin siirrettiin ainakin lihan ja kalan sekä muiden helposti pilaantuvien elintarvikkeiden myynti. Miten Suomen kehitykseen vaikutti se, että kun kauppa keskitettiin kaupunkeihin, maaseudun ihmiset eivät oppineet käsittelemään käteistä rahaa?
Markkinarinkeleistä tunnetuimpia olivat viipurinrinkelit, joita leivottiin jo keskiajalla Viipurin fransiskaaniluosta- rissa. Niihin käytettiin kalliita mausteita, kuten meiramia, minttua, neilikkaa, kuminaa, kardemummaa ja muskottia. Yksinkertaisimpia olivat vesirinkelit, jotka valmistettiin vedestä ja vehnäjauhosta, rasvasta, hiivasta ja suolasta. Varhaisin saatavilla oleva makeinen oli rintasokeri, jota myytiin apteekeissa jo 1700-luvulla lasten yskänlääkkeenä. Rintasokeri oli kuivatettua sokeriruoko- silrappia, ruskeaa ja tahmeaa. Makiaa mahan täydeltä Lasten kannalta markkinatuliaisista mieluisimpia olivat rinkelit ja makeiset. Lakritsikin tunnettiin tuhansia vuosia lääkkeenä. Makeislak- ritsi syntyi vuonna 1760, kun lakritsikasvista tehtyyn uutteeseen keksittiin lisätä sokeria ja jauhoja. Myös salmiakki oli apteekeissa myytävä lääkejau- he, jolla myöhemmin alettiin maustaa makeisia. Suklaamakeisia tehtiin jo 1800- luvun alkupuolella, mutta ne olivat kovia ja rasvaisia. Vasta kun kaakaopavut opittiin puristamaan kakuiksi ja jauhamaan hienoksi massaksi, suklaan laatu parani. Maitosuklaa keksittiin 1850-luvulla, kun kaakaoon lisättiin maitojauhetta. Samoihin aikoihin alettiin valmistaa suklaakonvehteja. Ensimmäiset suomalaiset makeistehtaat perustettiin 1890-luvulla. Piparminttukaramelleista tunnetuimpia on polkagris, punavalkoinen pipar- minttutanko. Niitä ryhtyi 1800-luvun puolivälissä valmistamaan ruotsalainen Amalia Eriksson, joka oli jäänyt leskeksi. Hän sai luvan elättää itsensä ja pienen tyttärensä karamellintekijänä. Piparmintulla maustettiin myös tomusokerista tehdyt pastillit. Yxi hirmuinen ja surkia tapaus Jo Turun ensimmäisissä kirjapainoissa painettiin kirjojen lisäksi irtoarkeille runomuotoisia arkkiveisuja, joita voitiin laulaa tuttujen laulujen sävelillä.Osa arkkiveisuista oli virsiä ja hengellisiä lauluja, mutta veisuina saatettiin painattaa myös hautajais- tai häärunoja ja jopa pilkkalauluja. Suosittuja arkkiveisujen aiheita olivat onnettomuudet, rikokset ja muut mieltä kuohuttavat tapahtumat. Niinpä kirkkoherra Abraham Achrenius julkaisi vuonna 1756 "sen syndisen mailman waroituxexi, ja herätyxen ulos kehoituxexi" kahdeksan virren mittaisen kuvauksen "Sijtä hirmuisesta ja surkiasta maanjäristyxestä: Lisa- bonin suuresa pääcaupungisa Portugalin waldacunnasa: josa, maan- järistyxen, walkian,ja weden cautta, nijn äkistä caupungi huckuis, että cuudenes osas hetkee, muurit ja tornit maahan langeisit,ja wijsi kymmendä tuhatta ihmistä, sangen surkiasti cuoletet- tin VVijmeis pyhäin miesten päiwänä eli 1. p. marras cuusa 1755." Seuraavalla vuosisadalla oli monien arkkiveisujen aiheena joulukirkossa sattunut tulipalo. Kun kirkkoja ei lämmitetty eikä juuri valaistukaan, ihmiset toivat omia kynttilöitään kirkon penkkiin. Naisväki saattoi jopa käyttää hameen alla lämmikkeenä peltistä kynttilälyhtyä. Jos tuli levisi kynttilästä, väkijoukossa syntyi pakokauhuja kymmeniä ihmisiä saattoi kuolla. Kokemäen merkillisestä kirkkorymy- listä kertoi vuonna 1883 Porissa painettu arkkiveisu "Kolmen ihmisen surma Kokemäen kirkossa ja kolmen tuhannen hämmästys sekä hirveä lähtömarssi joulu aamuna" Pitkästyneet nuoret miehet alkoivat näet huudella kesken joulu- jumalanpalveluksen, että "kirkko pallaa, alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu". Kuten arkkiveisussa kuvattiin, syntyi täpötäydessä kirkossa kaaos: "Kymmenet monet runneltiin, ja sairaaks saatettiin: Akkunat rikki murrettiin, jost ulos tungettiin." Laukkuryssät Maakaupan kieltoa uhmasivat jo 1800-luvun alussa itärajan takaa Vienan Karjalasta Suomen puolelle saapuneet kulkukauppiaat, joita kutsuttiin laukkuryssiksi. He kuljettivat mukanaan kankaita, huiveja, nappeja, neuloja, kampoja, peilejä, arkkiveisuja ja kirjasia ja saattoivat myydä myös kahvia ja tupakkaa. Laukkuryssien tavaravalikoima oli yleensä hyvä ja hinnat halpoja. Syrjäkylien väki teki mielellään kauppaa laukkuryssien kanssa ja sai samalla ylimääräistä huvitusta heidän murteellisesta suomen kielestään ja uutisista, joita he kertoivat. 1860-luvulla kulkukaupan kieltoja helpotettiin, ja moni laukkuryssä perusti myöhemmin kaupan Suomen puolelle. 113
19. Viimeinen leivänpala sä kantoi pettupölkyt tupaan samana päivänä, kun halla oli yöllä vienyt halmeesta koko sadon. Joka korsi oli aamulla ollut jäässä. Niin ankara oli ollut öinen pakkanen. Mummu näytti Annalle ja Johannekselle, mitenkä männynkaarna ensin irrotettiin ja sen alta kuorittiin petturaudalla puun nila kapeina liuskoina. - Keväällä olisi irronnut helpommin, mummu huokaili. - Vaan mistäpä sitä arvasi, että maailmankirjat on näin sekaisin. - Niin mutta silloinhan oli kaikki vielä jäässä, Johannes sanoi. - Lumetkin lähtivät vasta juhannuksen alla. Anna ei ruvennut väittelemään, kiskoi vain pettuliinaa pitkinä, tasaisina suikaleina. Liisukka leikki kaarnankappaleilla ja kysyi, mihin isä meni. Siihen ei kukaan osannut vastata. Vasta illansuussa isä tuli kotiin mukanaan jänis, jonka oli löytänyt ansalangois- ta. Mummu oli siitä kovasti hyvillään, ja niillä lihoilla pärjättiin monta päivää, kun mummu keitti semmoisen liemen, johon pettuleivän paloja kastettiin. Penikin sai luita järsiäkseen ja oli kovasti tyytyväinen. Joka päivä kiersi Johannes Penin kanssa ansapolun, mutta kun tuuli kävi pohjoisesta ja yöllä oli pakkasta, pysyi metsänväki pesissään eikä käynyt pyydykseen. Sama oli kalojen kanssa. Eivät nekään enää uineet rantavesissä vaan painuivat pohjamutiin, missä oli lämpimämpää. - Pakko kai se on lähteä kirkonkylälle hakemaan hätäapujauhoja, isä huokasi vihdoin yhtenä iltana, kun lunta oli ripotellut pitkin päivää. - Eihän täällä pelkällä pettujauholla eletä. - Olis vielä Muurikki, mummu valitti paahtaessaan iltapäivällä petunkuoria uunissa. - Niin saisi edes Liisukalle maitoa. Johannesta suututti mummun valitus. Minkä sille mahtoi, että heinät ja pehkut ja kerput olivat loppuneet keväällä, kun talvi vain jatkui jatkumistaan. Pelkkää luuta ja nahkaa oli Muurikki siinä vaiheessa, kun isä sen teurasti. Kuollut se olisi omia aikojaan, lehmärukka, ennen kuin laitumella alkoi kasvaa ruoho. Oli jo pimeää, kun Peni alkoi haukkua pihamaalla. Isä kopisteli sisään selässään puolityhjä jauhosäkki. - Enempää eivät antaneet, hän sanoi synkästi. - Mutta kievarissa kuulin, että 114
tekevät etelässä semmoista rautatietä. Sieltä saa kuulemma palkan jauhoina. Viikon päivät isä vielä viipyi kotona, toi metsästä rankoja, etteivät puut loppuisi, ja jätti heidät sitten mummun hoiviin. - Minä palaan heti takaisin, kun olen saanut jauhoja tarpeeksi, hän sanoi lähtiessään. - Ja jouluksi viimeistään. Kyllä te sen aikaa selviätte. Vaan eipä arvannut isä, miten kylmä syksystä tulisi. Pakkanen oli jo pyhäinmiestenpäivänä ankarampi kuin tammikuussa. Järven jää oli niin paksua, että avannon- tekoon meni puoli päivää, ja ansapolku peittyi kohta kinoksiin. Vaikka mummu kuinka säästeli niitä isän hakemia hätäapujauhoja, viimeinen kourallinen käytettiin petun seassa jouluna. Isää vain ei kuulunut, vaikka kuinka odotettiin. Ei semmoista nälkää voi edes kuvitella. Öisin Anna näki usein unta leivästä. Äitikin oli siinä unessa, vaikka äidin kuolemasta oli jo monta vuotta. Liisukan itkuun Anna useimmiten heräsi. Pikkuisella oli vatsa kipeä ja kovasti turvoksissa. He olivat kaikki laihoja Peniä myöten. - Kirkolle tästä on lähdettävä, mummu julisti yhtenä aamuna loppiaisen jälkeen, kun pyry vihdoin oli tauonnut. Johannes oli näet nähnyt pihalla sudenjäljet hakiessaan viimeisiä rankapuita saunan nurkalta. - Muuten kuollaan tänne kuin rotat loukkuun! Mummu puki heidän päälleen kaikki vaatteet ja ryysyt, jotka mökistä löytyi. Johannes sai ottaa isän sukset ja mennä edeltä polkua tehden. Liisukan ja kahvipannun ja Katekismuksen mummu laittoi pärekoriin vesikelkkaan. Raskasta sitä oli työntää, kun hanki upotti joka askeleella. Peni jolkotti kaikkien edellä. Osasi sekin polun löytää vaikka umpihangesta. - Ei tässä ainakaan kylmä tule! mummu puuskahti, kun suon laidassa seisahduttiin vetämään henkeä. - Onneksi Liisukka nukkuu, niin jaksaa paremmin! Viimeisen leipäpalan mummu jakoi iltahämärissä kaikkien kesken. Annaa jo pelotti, että joudutaanko jäämään metsään yöksi, vaan lopulta alkoivat järven takaa häämöttää kirkonkylän valot. Penin haukku kuulosti jo aivan käheältä, kun se kirkon rantaan päästyään vastasi kylän koirien räksytykseen. Pappilaan mummu heidät ohjasi, sillä nuorena oli mummu ollut siellä piikana. Vaan ei ollut enää vanha rovasti pappilan valtiaana eikä ruustinnakaan elänyt. Uusi papinvaimo saapui tulijoita katsomaan, käski viedä heidät väentupaan ja antaa velliä. Onneksi väentuvassa oli lämmintä mutta semmoinen väentungos kuin kinkereillä. Anna ja Johannes eivät tunteneet ketään, mutta mummu huomasi pari 115
tuttua muoria, jotka olivat raivanneet makuusijansa tuvan uuninloukkoon. Muurin kupeseen pääsivät Anna, Johannes ja Liisukkakin lämmittelemään. Metelin keskellä Penin onnistui puikahtaa ovenraosta sisään. Vähin äänin se käpertyi penkin alle. Ei sitä pärevalkeassa kukaan huomannut. Niin uupuneita olivat kaikki, että lämmintä velliä saatuaan he nukkuivat sikeästi aamuun asti. Vasta aamulla huomattiin, että yön aikana oli kuollut toinen niistä vanhoista muoreista, jotka olivat tehneet tilaa mummulle ja lapsille. Mummu risti kätensä ja luki Isä meidän -rukouksen, kun kuollutta lähdettiin kantamaan pois. -Joka päivä täällä kuolee joku, se toinen mummo kuiskutti heille. - Eihän sitä pelkällä vesivellillä kukaan elä. Vielä samana päivänä asteli joku pönäkkä turkkiherra väentuvan ovelle sanomaan, että huomisesta alkaen pitäisi kaikkien, jotka aikoivat syödä kunnan velliä, saapua kirkkomaan kiviaitaa rakentamaan. Muuten ei ruokaa annettaisi. Totta kai siitä nousi kova huuto ja poru, vaan mikä auttoi. Liisukka ja mummukin joutuivat seuraavana aamuna lähtemään muiden mukana ulos pakkaseen. - Kivethän ovat ihan jäässä, Anna mutisi Johannekselle, kun he yrittivät kaksin käsin irrottaa kivenlohkaretta lumen peittämästä kasasta, joka oli aitaa varten ajettu pitäjänmakasiinin nurkalle. -Tappaa ne meidät aikovat! huusi muuan kiukkuinen vaimo, jonka selkään sylilapsi oli sidottu huivilla. - Kuka hullu aitaa tekee keskellä talvea! Viikon verran yrittivät pitäjän köyhät rakentaa aitaa. Joka aamu oli työmaalla vähemmän väkeä, ja vihdoin eräänä iltana kuoli mummu heti velliä saatuaan. Silloin itki Johanneskin, mutta Anna luki rukouksen ja kiikutti Liisukkaa sylissään. Se raukka ei mitään ymmärtänyt, kyseli vain, miksi mummu ei herää. - Minä lähden pois, sanoi se kiukkuinen vaimo, Riikka nimeltään, seuraavana aamuna, kun kunnan esimies tuli taas ajamaan väkeä työmaalle. - Mieluummin kuolen vaikka tien sivuun kuin jään tänne kitumaan. - Meillä on kelkka, Johannes sanoi. - Lähdetään yhdessä. Niin he matkasivat kohti etelää, ja Peni juosta jolkotti heidän edellään. Kukaan ei ymmärtänyt, mistä se ruokansa hankki. Vaikka oli laiha, sitkeästi se jaksoi kuitenkin yhä haukkua joka ikistä varista, joka istui aidalla raakkumassa. Liisukka ja vauva pantiin pärekoppaan rääsyjen alle, ja muut työnsivät kelkkaa sen minkä jaksoivat. Isän sukset oli Johannes antanut haudankaivajalle akanaista leivänpuoliskaa vastaan. Sitä syötiin murena kerrallaan ja nakattiin lunta särpimeksi. Illalla oltiin jo toisessa pitäjässä, mutta siellä oli köyhäintupa täynnä. Onneksi Riikka tapasi kirkonmäellä serkkunsa, joka oli miniänä isossa talossa. Ei miniä tohtinut moista resusakkia viedä tupaan, mutta saunalle päästiin sentään yöksi ja saatiin pitkästä aikaa selvää leipää. - Syökää varovasti, Riikka neuvoi. - Muuten mahanne halkeaa. Aamulla tuli miniä sanomaan, että Riikka ja lapsi saisivat jäädä taloon, mutta 116
muiden oli lähdettävä. Ruokaa riitti hädin tuskin omalle väelle. Itku silmässä erosi Riikka lapsista, kun he lähtivät kolmisin eteenpäin. Taas oli edessä pitkä metsätaipale. Yksi torppa näkyi tien sivussa, mutta se oli tyhjillään, ja ovi retkotti avoinna. Viluisina ja nälkäisinä Anna ja Johannes työnsivät kelkkaa. Liisukka oli nukahtanut leivänpala kourassaan. Oli miniä sentään tuonut heille evääksi kokonaisen leivän esiliinansa alla kun ei muutakaan voinut. Illansuussa nousi lumimyrsky. Vielä hetken jaksoivat lapset työntää kelkkaa. Sitten ei auttanut muu kuin siepata Liisukka syliin ja paeta tien laitaan ison kiven kupeeseen. - Syödään loputkin leivästä, Johannes sanoi, kun he kyyhöttivät kiven syrjässä toisiinsa nojaten. - Kuollaan me kumminkin. Peni oli käpertynyt heidän jalkoihinsa ja uikutti hiljaa. Niin jaettiin viimeinen leipäpala kolmeen osaan. Lumi peitteli heidät paksulla valkoisella vaipallaan eikä kylmä enää tuntunut. Kun Anna vihdoin heräsi, hän luuli olevansa taivaassa. Joku Herran enkeli lusikoi lämmintä maitovelliä hänen suuhunsa. Vaan kun lusikka kalahti hampaisiin, Anna avasi silmänsä ja katsoi vierasta naista, joka oli kumartunut hänen ylitseen. - Missä Liisukka on? hän parahti. - Ja Johannes? - Nukkuvat tuossa toisessa sängyssä, nainen vastasi lempeästi. - Onneksi pappa löysi teidät ajoissa, ennen kuin palelluitte kuoliaiksi. Ilman Peniä ei laamanni Hagman olisi käräjämatkalta tullessaan ymmärtänyt edes seisahtua, vaikka näkikin tien sivussa lumen peittämän vesikelkan. Mutta koira oli alkanut raivokkaasti haukkua kiven vieressä, ja sieltä olivat laamanni ja kuski-Pekka löytäneet lumen sisästä toisiinsa takertuneina kaikki kolme lasta. Anna ja Johannes tokenivat jo muutamassa päivässä ruokaa ja rohtoja saatuaan, mutta Liisukka häälyi pitkään elämän ja kuoleman rajalla. Kun pikkuinen vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen opeteltava uudestaan sekä puhumaan että kävelemään. Paljon myöhemmin, kun lumet olivat jo sulanneet, lähetti laamanni sanan lasten kotipitäjään. Muutaman viikon päästä ilmestyi laamannin pihamaalle laiha, harmaapartainen mies, jota Peni tervehti villisti haukkuen ja hyppien. - Isä! huusi silloin Liisukkakin ja lähti juoksemaan pihan poikki. Sitä ilonpäivää ei kukaan heistä ollut uskonut näkevänsä. 117
▼ Suomessa vuosina 1866-1868 syntyneiden ja kuolleiden • määrä Pieni jääkausi Suomen ilmasto oli alkanut kylmetä jo 1400-luvulla. Tämä pieneksi jääkaudeksi kutsuttu kylmä jakso päättyi 1800-luvun lopulla., mutta sitä ennen se huipentui poikkeuksellisiin pakkasiin. Kevät ei nimittäin vuonna 1867 tullut lainkaan. Vappuna oli kaikkialla ankara pakkanen., ja maata peittivät paksut kinokset. Vielä toukokuun lopulla saattoi Vaasasta ajaa jäätä pitkin Ruotsin puolelle., ja kesäkuussa Päijänne oli yhä jäässä. Peltoja ei päästy kylvämään eikä karjaa voitu laskea laitumelle. Rehun puutteessa moni joutui teurastamaan suuren osan eläimistään. Juhannuksen jälkeen alkoivat kuitenkin helteet, lumet sulivat silmissä ja lehdet puhkesivat puihin. Pellot kylvettiin, vaikka moni pelkäsi jo tuolloin, ettei sato ehtisi valmistua ennen syyspakkasia. Ensimmäiset hallat koettiin jo heinä-elokuussa. Pahin oli kuitenkin syyskuun 6. päivän vastainen hallayö, joka tuhosi paikoin koko sadon. Kaikkiaan saatiin ruista alle puolet ja ohraa vain kolmasosa edellisvuotisesta sadosta. Pettuleivän valmistus 1 Parhaiten männyn kaarnan ja rungon välissä oleva vaalea nilakerros irtoaa keväällä ja alkukesällä. 2 Nila paahdetaan uunissa ruskeaksi. 3 Pettu jauhetaan tai survotaan huhmaressa jauhoiksi. 4 Pelkästä pettujauhosta leivottu leipä ei pysy koossa. Siksi petun joukkoon yritetään saada edes hiukan oikeita jauhoja. 10000 Kato koetteli myös muuta Eurooppaa, ja viljan hinta kallistui. Sekin hätäapuvilja, joka oli ostettu Suomeen, juuttui jäihin ja kinoksiin. Talvi näet 15 000 alkoi poikkeuksel- 20000 lisen aikaisin. 25 000 t 1 1 Lokakuussa oli Etelä-Suo- messakin jo 30 asteen pakkasia. Kun avustuksia ei saatu kuljetetuksi seuduille, joita kato oli koetellut pahiten, nälkäiset ihmiset yrittivät elää pettuleivän varassa tai lähtivät vaeltamaan etelään. Pettua ja jäkälää Suomessa oli jo vanhastaan jauhettu huonoina viljavuosina leipäjauhojen sekaan männyn nilasta tehtyä pettua. Sinänsä pettu ei ollut myrkyllistä.Siinä oli monia hiven-ja kivennäisaineita, mutta ei juuri lainkaan energiaa. Se siis täytti vatsan muttei antanut voimia.Suurina annoksina pettu rasitti elimistöä. Petunsyö- jän tunnistikin omituisesta pihkantuoksui- sesta hajusta. Huomattavasti myrkyllisempi korvike oli jäkäläleipä, jota papitkin suosittelivat hätäavuksi. Myös jauhettuja olkia käytettiin leivän seassa, samoin sammalta ja kasvien juuria. 118
Luiden päälle rakennettu rata Hätäavun jaossa tehty suurin virhe oli se, että autettavat koottiin valtion ja kuntien hätäaputyömaille. Katsottiin nimittäin, ettei apua saanut jakaa ilmaiseksi vaan että jokaisen ihmisen oli tehtävä sen hyväksi työtä, olipa hän kuinka nälän heikentämä hyvänsä. Pahimmillaan se merkitsi sitä, että kunnan sairastuvalta raahattiin heikoimmatkin potilaat päiväksi hankeen hätäaputyömaan laidalle, jotta he olisivat illalla saaneet oman ruoka-annoksensa. Työt olivat yleensä raskaita ja talvioloissa lähes toivottomia: rakennettiin teitä, alennettiin mäkiä tai siirrettiin muuten vain kiviä tai maata paikasta toiseen. Valtion suurin hätäaputyö- maa oli Riihimäeltä Pietariin rakennettava rautatie. Sen työmailla menehtyi tuhansia ihmisiä huonon ruoan ja kulku tautien takia. Rataa sanottiin- kin luiden päälle rakennetuksi Kerjäläisiä ja kulkutauteja Kun nälän heikentämät ihmiset lähtivät talvella 1867-1868 vaeltamaan suurina joukkoina ankarassa pakkasessa ja purevassa viimassa kohti etelää, moni tuupertui tien varteen Joka pitäjässä ja monissa kartanoissa, pappiloissa ja suuremmilla tiloilla yritettiin kerjäläisiä ruokkia, mutta samalla pelättiin kulkutauteja, joita tulijat toivat mukanaan. Eniten ihmisiä tappoivat lavantauti ja punatauti, jotka tarttuivat usein myös sairastuneita hoitaneisiin pappeihin ja lääkäreihin. Esimerkiksi säveltäjä Jean Sibeliuksen isä, joka oli Hämeenlinnan kaupunginlääkäri, kuoli lavantautiin heinäkuussa 1868. Kuolleisuus oli korkeimmillaan juuri ennen uuden viljasadon valmistumista. Nälkää vastaan Nälänhätä järkytti kaikkia sen kokeneita ihmisiä. Kun seuraavana kesänä saatiin vihdoin hyvä satoja olot palautuivat vähitellen ennalleen, ryhdyttiin miettimään, miten nälänhätä voitaisiin välttää vastaisuudessa. Viljanviljelyn sijasta ryhdyttiin suosimaan karjanhoitoa, joka siihen saakka oli talvisin ollut lähinnä lehmien hengissä pitämistä. Luonnonniityiltä saatiin vain vähän heinää ja lehmien annettiin yleensä tulla toimeen pelkillä oljilla. Niinpä ne eivät talvisin yleensä lypsäneetkään. Jotta karja saisi parempaa rehua, viljapelloilla oli ruvettava kasvattamaan heinää."Ennen ei nälkä Suomesta lopu,ennen kuin viimeinenkin ruiskuhilas on kadonnut pelloilta" väitti joku intomielinen karjatalouden puolustaja. Vanhat ihmiset taas kauhistelivat, kun rukiin sijasta peltoon kyl- vettiinkin heinää. Miksi muuten katovuosina karjanhoito antoi paremman turvan kuin viljanviljely? 119
20.HÖYRYHEVOSELLA PIETARIIN amma vei itse vossikalla Anna Beatan aamulla rautatieasemalle ja lähetti Robertin kuljettamaan matka-arkun pakaasiin. -Tämän piletin pistät laukkuusi ja annat sen Pietarissa Vasilille, mamma neuvoi Anna Beataa kuin pikkulasta, kun Robert vihdoin palasi pakaasilapun kanssa ja kertoi junan lähtevän hiukan myöhässä, koska öinen lumipyry oli tukkinut vaihteita ratapihalla. - Vasili on Emilie-tädin kuski, joka tulee sinua vastaan... - Tiedän, mamma, tiedän, Anna Beata keskeytti tuskastuneena. - Enkä rupea junassa puhelemaan kenenkään kanssa ja Kouvolassa menen ensimmäisen luokan ravintolaan ja tilaan buljonkia ja pasteijoita. Mamma on selittänyt kaiken jo moneen kertaan! -Voi sinua, lapsikulta, mamma huokasi ja pyyhkäisi Anna Beatan suortuvan turkishupun alle. - On se nyt sääli, että Ida-serkku nyrjäytti sillä tavalla jalkansa eikä voinutkaan lähteä saattamaan sinua Pietariin! - Olenhan minä matkustanut junalla fammunkin luo Hämeenlinnaan, Anna Beata sanoi eikä voinut sille mitään, että mamman hätäily suututti häntä. Onneksi Robert sanoi, että Anna Beatan oli viisainta lähteä jo omaan vaunuunsa. Mamma jäi kyynelehtimään asemalaiturille, kun Anna Beata kapusi oikeaan vaununosastoon. Pietarin-junassa ensimmäisen luokan vaunu oli isompi ja hienompi kuin siinä, joka kulki Hämeenlinnaan. Täällä ei onneksi haissut lamppuöljyltä niin kuin vanhoissa vaunuissa, sillä lampunkuorien sisällä paloivat paksut steariinikynttilät. Seiniin oli upotettu peilit ja lattiaa peitti kukikas plyysimatto. Penkitkin olivat täällä leveämmät ja pehmeämmät kuin vanhoissa vaunuissa. Ensin alkuun Anna Beata aikoi jäädä istumaan ensimmäiseen ovensuutuoliin, mutta hetken kuluttua tuli vaunupalvelija sanomaan, että neidin pitäisi siirtyä peremmälle. -Tämmöisillä pakkasilla kamiina ei lämmitä ovensuuhun asti, mies selitti nostaessaan Anna Beatan käsipakaasit vaununosaston toiseen päähän. - Tässä on paljon lämpimämpää, kun kamiina on ihan seinän takana. Anna Beata oli kovin hämillään eikä edes ymmärtänyt kiittää miestä. Vähän ennen junan lähtöä nousi vaunuun joku vanha rouva kamarineitinsä kanssa. Totta 120
kai hekin asettuivat ensin ovensuuhun istumaan, mutta kun naiset puhuivat keskenään venäjää, ei Anna Beata tohtinut sanoa heille mitään kamiinasta. Onneksi konduktööri, joka tuli tarkastamaan matkaliput, neuvoi nämäkin naiset istumaan vaununosaston lämpimämpään päähän. Valo kimalsi kauniisti Anna Beatan sirossa punakivisessä rannekorussa, jonka hän oli saanut Emilie-tädiltä. Mamma ei ollut huomannut, että Anna Beata oli laittanut matkalle renkaan ranteeseensa. Itse Anna Beata oli ajatellut, että Emilie-täti ilahtuisi nähdessään hänen kantavan kumminlahjaansa. Juna oli myöhässä niin kuin aina talvisaikaan. Isä oli itse lähtenyt Juhoa kyytiin, ja äiti oli pakannut vakan evästä täyteen. Niitä sitten syötiin, kun istuttiin Kouvolan asemalla kolmannen luokan odotushuoneessa. Kamiina hehkui nurkassa niin että piti ottaa karvalakki pois ja avata sarkatakin napit. -Tottelet sitten Anttia, isä puheli, kun leivät oli syöty ja eväsvakka pantu taas kiinni. - Kyllä se sinut töille opettaa. Helpompi se sinulla on, kun pääset oman veljes oppiin. Antti-rukan piti ihan ventovieraisiin. Se ensimmäinen nuohoojamestari oli niin ilkeä, että Antti oli pari kertaa jäädä piippuun tukehduksiin. Ei Antti sinua niin pahoihin paikkoihin laita. Ei Juho voinut sille mitään, että isän puheet pelottivat enemmän kuin lohduttivat. Viime kesänä Antti oli tullut Pietarista kotona käymään ja näyttämään vaimoaan Varvaraa ja pikku-Anttonia. Kovin oli herraskaiseksi isoveli ruvennut Pietarissa, hännystakki sillä oli päällään ja kello liivintaskussa. Mestariksi se sanoi ryhtyneensä, nuohoojamestariksi. Kehui että sillä oli töissä viisi miestä ja kymmenen poikaa ja rupesi Juhoakin Pietariin tahtomaan. Siinä ei Juhon mieltä paljon kyselty eikä äidinkään. Isän mielestä tarjous oli hyvä. Sen verran äiti oli kumminkin saanut puhutuksi, että Juho sai olla vielä joulun kotona. Vaan nyt oli lähtö edessä. Kun juna vislasi asemalle tullessaan, Juho otti vakkansa ja käveli isän mukana asemalaiturille. Arkku oli pantu pakaasiin heti asemalle tultua. Siinä oli Katekismus, kahdet saappaat ja kaikki ne vaatteet, jotka äiti oli syksyn mittaan nuorimmalleen laitellut. - Pidä itsesi miehenä! isä sanoi römeällä äänellä ja taputti Juhoa selkään. - Menes nyt ettet jää junasta! Juho sai istua yksin vaununnurkassa pitkän tovin, sillä muut matkustajat olivat menneet asemaravintolaan syömään. Vasta vähän ennen junan lähtöä tulvahti vaunu täyteen väkeä. Oli siinä monenlaista kulkijaa, vaikkei Juho kehdannutkaan suoraan ruveta ihmisiä töllistelemään. Oli ukkoa ja akkaa, joku vaimo monen pikkulapsen kanssa ja sotilaita, jotka solkkasivat venättä keskenään. Harasoo, sen Juhokin ymmärsi. Kovasti ne sotilaat nauroivat keskenään vaunun toisessa päässä. Yksi mustahuivinen nainen nousi vihaisen näköisenä niiden vierestä ja tuli istumaan keskipenkille Juhoa vastapäätä. Kun juna nytkähti liikkeelle, Juho otti vaistomaisesti kiinni penkin reunasta. Olipa tämä melkoista keikutusta, kun itse matkaan joutui. Olihan Juho monet kerrat junan nähnyt, totta kai, mutta ensimmäisen kerran hän nyt istui natisevalla puupenkillä ja huojui edestakaisin kiskojen kolkkeen tahtiin. 121
Pyry alkoi Lappeenrannassa. Jo ennen Viipuria juna seisahtui keskelle peltoaukeaa, sillä tuuli oli tuiskuttanut kiskot kinosten peittoon. Se ystävällinen vaunupalvelija, joka oli pitänyt Anna Beatasta huolta alusta alkaen, asteli sarkatakki päällään ja lapio kädessään vaunun läpi ja ilmoitti, että juna oli pysähtynyt kinoksiin. - Matkaa jatketaan, kun lumi on luotu kiskoilta, hän lisäsi ja katosi vaununsil- lalle. Ikkunasta ei nähnyt mitään, sillä lyhyt talvipäivä oli vaihtunut jo hämäräksi, ja tuuli viskoi suuria valkoisia hiutaleita huuruisiin ruutuihin. Kerran juna jo nytkähti hiukan eteenpäin mutta jäi sitten uudestaan seisomaan. Aikansa odoteltuaan piti Anna Beatan nousta ja lähteä vaunun keskelle käymälään. Kylmä viima puhalsi istuimen luukusta. Hädin tuskin siinä tarkeni istua sen pienen hetken. Komuutin luona käsiä pestessään Anna Beata huomasi, että kamiinan tuli oli hiipunut hiillokseksi. Vaunussa oli selvästi kylmempää, kun hän palasi takaisin paikalleen. Kamarineito auttoi vanhalle rouvalle turkkia ylle. Kovasti ne posmottivat keskenään ja näyttivät vihaisilta. Sen verran kylmä tuli myös Anna Beatalle, että hän katsoi viisaimmaksi pukea turkisviitan ylleen ja pujottaa kädet muhvin sisälle lämpimään. Toinen vaununosaston lampun kynttilöistä oli alkanut sulaa, nyt se tiputti steariinia permannolle. Hetken kuluttua kynttilä sammui kokonaan ja vaunuun laskeutui puolihämärä. Lopulta Anna Beata ei jaksanut enää istua aloillaan. Vanha rouva ja hänen kamarineitonsa olivat nukahtaneet turkkiensa sisään. Kankein jaloin Anna Beata nousi seisomaan ja käveli vaununosaston toiseen päähän. Ei hän ensin aikonut mennä ulos vaununsillalle ollenkaan, mutta kun ulkona häilähti valoa ja sieltä kuului ääniä, sai uteliaisuus voiton, ja tyttö pujahti ovesta ulos tuiskuun ja pimeään. Vaunujen välistä kuului kolistelua. Se vaunupalvelija, joka palveli Anna Beatan osastossa, seisoi ratapenkalla kinoksen päällä, piteli lyhtyä korkealla ja tähyili välillä junan sivuun. -Vielä vähän, hän huuteli vaunujen välissä oleville miehille. - Etupää on jo valmis. Nämä kun saadaan... Anna Beata vetäisi käden muhvista ja kumartui kaiteen yli kurkistamaan vaunujen väliin. Samassa hän tunsi jonkin putoavan kädestään.Tädin rannerengas! 122
Juuri kun Juho oli saanut lumipaakut lapioiduksi pois pyörien edestä, kuului ylhäältä kirkaisu. - Minun koruni! Se putosi! huusi joku turkisviittainen tyttö vaunun- sillalta. Kaikki kävi kovin nopeasti. Junan pilli vislasi jo lähdön merkiksi, kun Juho kumartui haromaan paljain käsin lunta vaununpyörien välissä. Jotakin kylmää osui hänen hyppysiinsä. Samassa vaunu jo liikahti, mutta onneksi vaunupalvelija tempaisi pojan syrjään niin, ettei tämä musertunut junan pyörien alle. Tytön säikähtänyt huuto kaikui tuiskussa, kun vaunu vieri muutaman metrin heidän ohitseen ja pysähtyi jälleen. -Nopeasti junaan! vaunupalvelija hoputti.Tuskin he olivat kompastelleet kinoksissa vaunun portaille ja siitä ylös vaununsillalle, kun juna jo vislasi uudelleen ja lähti sitten kiihtyvällä vauhdilla nytkyttämään eteenpäin. - Minun koruni! se turkisviittainen tyttö vaikeroi, kun vaunupalvelija työnsi hänet ovesta sisälle ja kiskaisi sitten Juhonkin vaunuun tuiskulta suojaan. - Onko se tämä? Juho mutisi ja ojensi lumisen rannerenkaan tytölle. Tyttö purskahti itkuun niin, että toiset oikein säikähtivät. - Kiitos, sai tyttö vihdoin soperretuksi. - Se on Emilie-tädin kummin- lahja! Viipuriin asti sai Juho matkustaa vaunupalvelijan seurana ensimmäisen luokan vaunussa. Mikäs siinä oli istuessa kamiinan kyljessä ja juodessa samovaarista teetä. Välillä kävi Santeri, sillä se oli vaunupalvelijan nimi, viemässä teetä sille turkisviittaneidillekin ja niille toisille, jotka istuivat vaunussa kovin kylmissään. Viipurissa Santeri pistouvasi Juholle kuumia piirakoita. Hyvältä ne maistuivat. Vasta silloin Juho muisti jättäneensä eväsvakan kolmannen luokan vaunuun. Siellä se kökötti edelleen penkin alla, kun hän palasi paikalleen. Tuiskun takia juna pääsi Pietariin vasta varhain seuraavana aamuna. Kun Juho seisoi makasiinin ovella pakaasilappu kourassaan odottamassa omaa arkkuaan, hän näki sen turkisviittaisen tytön juoksevan asemalaiturilla kohti jotakuta naista. Olipas tyttö iloinen, Juho ajatteli haikeana. Ja miksei olisi, kun sentään joku oli vastassa. -Juho hoi! Antin ääni kajahti samassa asemalaiturin poikki. Juholta oli päästä itku, kun isoveli harppoi hänen luokseen naama leveässä hymyssä. - Yöllä sanoivat, että juna tulee vasta seitsemän aikaan, ja nyt saavuittekin jo puolta tuntia ennen! Sinä olit kuulemma lunta luomassa miesten kanssa, hän lisäsi. - Mistäs tiedät? Juho ihmetteli. -Joku vaunupalvelija kehui sinua asemamiehelle, kun kävin kyselemässä, onko asemalla nähty yhtään kaksitoistavuotiasta poikaa. Arvasin heti, että sinusta se puhui! Hyvältä tuntui isonveljen kehaisu Juhosta. Vielä iloisemmaksi hän tuli seuraavana pyhänä Suomalaisessa kirkossa. Se turkisviittainen tyttö, joka oli istunut tätinsä kanssa etummaisena naisten penkissä, sanoi kirkon ovella kovalla äänellä Juhoa osoittaen, että tuo oli se reipas poika, joka löysi hänen rannerenkaansa. - Mistäs sinä salaneuvoksettaren sukulaisia tunnet? Anttikin ihmetteli. -Tuolta vain, junasta, Juho vastasi muina miehinä. 123
Rautatie, jota ryhdyttiin rakentamaan Suomeen 1860- luvulla, teki matkustamisesta paljon aiempaa nopeampaa, mutta se vaikutti myös asumiseen, aikakäsitykseen ja jopa siisteyteen. Yhä useampi lähti junalla kotiseudultaan lopullisesti. Monet heistä päätyivät Pietariin, jossa asui enimmillään 24 000 suomalaista. Runko ja sen oksat Suomen rautatieverkoston rakentaminen aloitettiin tulevan pääradan rungosta. Rata Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui vuonna 1862 yksiraiteisena. Seuraavaksi ryhdyttiin rakentamaan rataa Riihi- mäeltä Viipuriin ja Pietariin, jonne rakennettiin erityinen Suomen-asema.Rata valmistui vuonna 1870. Päärataa jatkettiin vuonna 1876 Tampereelle, josta pääsi Toijalan kautta myös Turkuun. Vuonna 1883 Pohjanmaan rata ulottui jo Vaasaan ja vuonna 1886 Ouluun. Pohjanmaalla ongelmana oli jokien ylitys, ja Seinäjoen ja Oulun välisellä rataosuudella olikin 95 rautatiesiltaa. Savon rata haarautui Kouvolasta Kuopioon ja valmistui vuonna 1889. Järvien ja mäkien takia siitä tuli hyvin kiemurainen. Kaikkein vaikeimpia töitä oli rakentaa rataosuus suoraan Helsingistä Turkuun. Se valmistui vasta vuonna 1903. - \ Rautateillä ja junissa yritettiin estää ihmisiä syljeksi- mästä lattioille.Tiedät- kö, mihin heidän toivottiin sylkevän? VIIPURI J r PIETARI ▲ Rautatieaseman seinäkello näytti ajan... V ...ja soittokello ilmoitti junan lähdön. Kolmannen luokan matkustajat Aluksi matkalippuja myytiin ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen luokkaan. Ensimmäisen luokan vaunuissa oli pehmustetut istuimet ja junapalvelija, toinen luokka oli hiukan vaatimattomampi, ja kolmannessa luokassa istuttiin kovilla puupenkeillä. Luokkajako ulottui asemalle asti. Kunkin luokan matkustajien oli asemallakin mentävä omaan odotushuoneeseensa. Aseman kello löi kolme kertaa Rautateiden varteen rakennettiin komeat asemarakennukset, joiden ympärille istutettiin kukkia ja lehtipuita. Erityisen tärkeä oli aseman kello, joka tarkastettiin joka päivä lennät- timen avulla käymään kaikilla radan varren paikkakunnilla samaa aikaa. Muuten junat eivät olisi pysyneet aikatauluissaan. Ennen rautatien tuloa oli joka paikkakunnalla ollut oma kellonaikansa, joka oli tarkistettu keskipäivällä auringon asennosta. Niinpä Itä-Suomen kaupungeissa kello oli ollut puolisen tuntia edellä Länsi- Suomen kaupunkien kelloja. Rataverkon laajentuessa koko Suomi siirtyi samaan aikaan. Asemapäälliköstä veräjän- vartijaan Rautateillä vallitsi tiukka arvojärjestys. Asemapäällikkö oli iso herra, jonka alaisina toimivat junanlähettäjät ja kirjurit, lennättimen hoitaja ja lipunmyyjät sekä asemamiehet ja siivoojat. Kaikilla rautatievirkailijoilla oli mustasta villakankaasta ommellut virkapuvut, joihin kuului kiiltäviä nappeja ja arvomerkkejä. Suuri herra oli myös ratamestari, joka huolehti rautatien kunnossapidosta. Junan tullessa vaihdemiehet käänsivät vaihteen oikeaan asentoon ja veräjänvartijat pitivät huolen, ettei kukaan joutunut tasoristeyksissä junan alle. Rataa rakensivat ja korjasivat toppa- roikat, joissa saattoi olla mukana naisiakin kevyemmissä töissä. Junan päällikkö konduktööri tarkasti matkaliput ja komensi siivoojia, vaunupal- velijoita ja junamiehiä. Veturissa hallitsi veturinkuljettaja, jolla oli apunaan junan lämmittäjä. 'f ylikonduktöörin virkapuku < valtionrautateiden virka- merkki 1800-luvun lopulta Puuta ja vettä Höyryvetureita varten oli asemilla suuria halkopinoja ja korkeita vesisäiliöitä, joista veturin varastoja voitiin täydentää. Höyryveturiin oli lisättävä vettä noin 100 kilometrin välein. Joidenkin vetureiden lämmitykseen käytettiin puolestaan hiiltä. Hiili- vetureiden piippu oli kapea ja suora, puuta polttavien vetureiden piippu oli sen sijaan leveä. Jotta kipinät eivät olisi lentäneet piipusta ulos ja sytyttäneet radan varteen tulipaloja, oli leveissä piipuissa kipinä- verkko. Tulipaloja sattui silti varsinkin kuivina kesinä. 124
Maailman toiseksi suurin SUOMALAISKAUPUNKI Pietari oli 1880-luvulla maailman toiseksi suurin suomalainen kaupunki, ja siellä oli suomalaisia asukkaita vain hiukan vähemmän kuin Helsingissä. Suomalaisten yhdyssiteenä toimivat Pietarin suomenkielinen ja ruotsinkielinen seurakunta, joilla oli omat kirkkonsa keskellä kaupunkia. Suomenkielisen Pyhän Marian kirkon yhteyteen oli rakennettu kokonainen suomalainen kortteli, kirkko- kartano, jossa toimivat muun muassa kansakoulu ja yhteiskoulu, kirjasto ja orpokoti sekä suomalaisia kauppaliikkeitä ja järjestöjä. Pietarissa ilmestyi vuodesta 1870 myös suomenkielinen sanomalehti Pietarin Sanomat, ja muitakin lehtiä julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Pietarissa julkaistiin myös ensimmäinen suomenkielinen nimipäiväkalenteri. Myös yhdistys- ja harrastustoiminta oli vilkasta. Pieta- rinsuomalaisilla oli oma raittiusseura, ja käsityöläisillä oli oma yhdistyksensä. Pietarinsuomalaisilla oli myös oma teatteri ja laulukuoro, joka vuonna 1901 levytti ensimmäisen suomenkielisen äänilevyn. PIETARIN SANOMAT, Upseereista nokikolareihin Suomalaisia oli Venäjän pääkaupungin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Ylimpänä olivat keisarin hallinnossa palvelevat korkeat virkamiehet ja upseerit. Esimerkiksi Carl Gustaf Mannerheim, josta tuli sittemmin Suomen sotavoimien ylipäällikköjä tasavallan presidentti, oli 13 vuotta Pietarissa keisarinnan Chevalier-ratsurykmen- tin upseerina ja kohosi Venäjän armeijassa kenraaliluutnantiksi. telivät keisarillisista pääsiäismunistaan kuuluisan Faberg£n kultasepänliikkees- sä. Yksi heistä oli kultasepän tytär Alma Pihi, joka suunnitteli keisarilliselle perheelle vuonna 1913 vuorikristallista ja timanteista tehdyn Talvimunan. Sitä pidetään yhtenä jalokivitaiteen kauneimmista teoksista. Monet tiedemiehet ja taiteilijat asuivat vuosia Pietarissa, littiläinen suutarinpoika ja tutkimusmatkailija Andreas Johan Sjögren kohosi Pietarin tiedeakatemian akateemikoksi ja valtioneuvokseksi ja edisti monin tavoin suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten tutkimusta. Kirjailija Maiju Lassila asui Pietarissa 1900-luvun vaihteessa, samoin näyttelijätär Ida Aalberg. Pietarissa syntyneitä olivat esimerkiksi näyttelijätär Ansa Ikonen ja kapellimestari Georg de Godzinsky. Pietarin suomalaisessa ja ruotsalaisessa seurakunnassa työskenteli monia pappeja ja opettajia. Heistä tunnetuimpia oli suomalaisen seurakunnan pappi Uno Cygnaeus, josta tuli myöhemmin Suomen kansakoululaitoksen perustaja. A Fabergln Talvimunan sisältä löytyy kukkakori. ▲ Suomalaisia Pietarissa. Taustalla Pietarin suomalainen rautatieasema. Pietarinsuomalaiset kultasepät olivat maailmankuuluja. Monet heistä työskenUseimmat pietarinsuomalaiset olivat kuitenkin tavallisia käsityöläisiä, kauppiaita, kirvesmiehiä, ajureita, tehdastyöläisiä tai palvelusväkeä. Kolmasosa Pietarin nuohoojista oli suomalaisia. He eivät yleensä pestanneet oppipojikseen muita kuin omalta kotiseudultaan saapuneita nuorukaisia, ja niin perinne jatkui vuosikymmeniä. 125 < Pietarin Sanomat -lehden otsikko näytti tältä.
21. SURMAKOSKEN RUUHKA iti oli herännyt jo ennen auringonnousua lämmittämään leivinuunia, ja pari tuntia myöhemmin piti Annin ruveta pyörittämään vehnästaikinasta rinkeleitä. Haukotus repi suupieliä, mutta mikäs auttoi. Tämä oli suuri päivä kaikille jokivarren kahvimuoreille ja krouvinpitäjille.Tukinuitto oli muutama päivä takaperin alkanut joen yläjuoksulta.Tänään tukit uitettaisiin heidän kylänsä ohi. Muutamassa tunnissa saattoi äiti tehdä kahvilla ja lämpimillä rinkeleillä semmoiset kaupat, että niillä rahoilla elettäisiin puolen suvea. Tukkilainen se isäkin oli ollut, sen Anni tiesi, vaikka oli ollut vasta pikkuinen tyttö, kun isä oli hukkunut yläjuoksulla kesken uiton. Siksi varmaan vanhat uittomiehet niin kernaasti ostivat äidiltä kahvinsa, leipänsä ja rinkelinsä, kun tähän kylään saapuivat. -Jo kuuluu järvenselältä laulua, äiti tuli sanomaan, kun Anni peitteli rinkeleitä liinan alle nousemaan. - Puoleltapäivin ovat tässä, jos ei puomi petä tai nippu karkaa. Kun Anni hetken päästä kipaisi hakemaan hellapuita, seisahtui hänkin pihlajan alle kuuntelemaan. Sitä hulivilipoikaa ne taas lauloivat, tukkilaiset. Liiterinsivu oli vuokkoja sinisenään. Oli jo melkein kesä. - Menes härkäpoika kojun päälle katsomaan, että lautta pysyy kasassa, Aatu-eno komensi Juhania, kun ponttuu oli puolivälissä järven selkää. Eno oli uitolla kymppinä. Ei Juhani olisi muuten päässyt miesten matkaan. Sillä ehdolla oli äiti hänet laskenut uittorahoja tienaamaan, että Juhanin piti totella enoa viivyttelemättä, mitä hyvänsä tämä käski tekemään. Ja olihan Juhani totellut. Hän oli juossut vitsaksia hakemassa, kun isot miehet niitä puomeja varten kiersivät, hän oli kastellut kinttunsa rantavedessä, kun tukit oli vieritetty lanssilta veteen, ja hakenut aina välillä ison mukillisen kahvia, kun oli tiukka paikka eikä kukaan muu joutanut enoa passaamaan. Juhani kapusi ketterästi kojun räystäälle istumaan. Alhaalla keitti Römppä- Kalle suurella nokipannulla kamiinan päällä kahvia vorokinpyörittäjille. Se oli raskasta työtä, hiki norui Ison Iivarinkin otsalta ja paita oli selästä likomärkä. - Pannaas pojat vauhtia, Iivari huusi toisille ja aloitti uuden laulun, jostakin 126
sukkajalkatammasta. Oli sillä kova ääni, Juhani ajatteli. Kuului varmaan joka rannalle. Aurinko pilkisti pilven takaa. Järvenselkä kimalsi niin että silmiä kirveli. Juhani kohotti kämmenen silmilleen ja katsoi siristellen tukkilauttaa, joka pitkänä ja leveänä mattona lillui vedessä ponttuun perässä. Onneksi järvi oli näin aamuvarhaisella vielä melkein tyyni. Iltaan mennessä piti tukkilaisten olla Alajärvellä, niin oli eno eilen selittänyt. Muuten tulisivat jänkävirtalaiset heidän niskaansa. - Jos hyvin käy, ollaan Surmakoskella puolenpäivän aikaan, eno kuului puhe- levan Kallelle alhaalla kamiinan luona. Tuuli painoi savua räystään alta suoraan Juhanin silmiin. Oli pakko vaihtaa paikkaa, jotta näki eteensä. Hyvin oli äiti kaiken ajatellut. Juuri kun he ehtivät kahvipannun ja nisukopan kanssa suvannon laiturille, vilahti koskivahti ylhäällä koskenniskalla. Siellä myi sillanpielessä Lundgreenska viinaryyppyjä, mutta äiti tuli mieluummin kosken alapuolelle. - Eihän ne ylhäällä jouda mitään juomaan, hän selitti. - Kun pitää vahtia tukit koskeen. Sitten kun on saatu tukit tästä ohi, joutavat paremmin kahvittelemaan. No, katopas! Jo on niillä komeita tukkeja tänä vuonna! Kolisten syöksyivät ensimmäiset tukit koskesta alas, sukelsivat suvannon mustaan veteen ja pullahtivat kohta pintaan vähän matkan päässä Annista ja äidistä. Jo näkyi enemmänkin miehiä kosken molemmin puolin. Annia vähän hirvitti, kun ne pitkät keksit kourassaan loikkivat liukkailla kivillä. Niin kuin olisi vettäkin tullut koskeen enemmän, kun aina vain uusia tukkipuita kolisi kivien välistä ja roiskahti lopuksi uomaan. - Ovat avanneet Märkäpuron padon, äiti sanoi tietävänä ja järjesteli rinkeleitä riviin kopan päälle. - Ei se muuten noin pärskyttäisi. Äkkiä kaikui kosken kohinan ja tukkien kolinan yli huuto, joka levisi rannalta toiselle. - Ruuhka! Puomi kiinni! - Herranen aika sentään! äiti sanoi ja näytti säikähtäneeltä. - Kun eivät nyt olisi päästäneet kaikkia yhdellä kertaa! Väkeä alkoi kertyä ylhäälle sillalle. Yhtään tukkia ei enää molskahtanut suvantoon, puoliväliin koskea oli näet singahtanut jokin tukkipuu vinottain kivien väliin ja nyt kasaantuivat muut tukit sen päälle. Kohta ruuhka kivikossa oli niin korkea, että se ulottui silta-arkkujen tasalle. 127
Eno se oli, joka oli huutanut puomin kiinni aivan viime tingassa, ja Iso Iivari puomin oli painanut väkisin vitsalenkillä kiinni, vaikka virta työnsi tukinpäitä sitä vasten. Onneksi ei lauttaa ollut päästetty yhtenä rymynä koskea alas. Kun eno sieppasi keksin Juhanin kourasta ja lähti kiireesti koskeen ruuhkaa kohti, ei Juhanikaan malttanut jäädä ylös koskenniskalle odottelemaan vaan kiirehti enon perään. Ilkeästi nuljahti jalka limaiselta koskikiveltä rantaveteen, ja saapas täyttyi hetkessä kylmällä vedellä. Vaan mitä väliä sillä oli! Vesi pärskyi ruuhkasta törröttäviä tukkeja vasten ja kasteli Juhanin hiukset ja kasvot. Mihin eno nyt hävisi? Säikähtäen poika seisahtui isolle vesikivelle. Alempana kivien välissä vilahti jotakin vihreää. Enon vihreä lippalakki! Ei Juhani itsekään tiennyt, mitenkä hän kiveltä lähti, hyppäsi kai suoraan kuohuvaan veteen, kaatui, satutti kätensä, sai kiinni jostakin ja erotti vihdoin enon, joka keskellä kohisevaa virtaa piteli kiinni kivenlohkareesta. - Keksi! Pistä alavirtaan poikittain! eno huusi. Jo sattuivat Juhanin silmät keksiin, joka keikkui alempana kivien väliin takertuneena. Vesi painoi selkään, mutta kaksin käsin kiskomalla poika sai keksin pään irti kivien välistä. Juhani huojahti uhkaavasti käännähtäessään ympäri keksi kourassaan. Enon saappaat erottuivat kuohujen keskeltä. Vähän alempana näkyi tyrskyn keskellä iso kivenlohkare. Kaikin voimin ponnistaen onnistui Juhanin työntää keksin varsi kiven yläpuolelle. Samassa enon ote lipesi, ja vesi tempaisi hänet mukaansa. - Keksi! Juhani huusi ja viskautui kiveä vasten. Keksin varsi notkahti hänen käsissään, mutta poika ei päästänyt irti vaan takertui kaksin käsin keksin var- sisolmuun. Samassa eno ilmestyi kiven takaa näkyviin, piteli keksistä kiinni ja hilautui saman kiven suojaan, missä Juhani kyyhötti. - Perhanan natiainen! hän huusi kosken jylinän yli. - Sinä minut pelastit! Äiti ja Anni olivat kauhuissaan katselleet alhaalta suvannon rannalta, miten joku mies oli kaatunut koskeen. Mies olisi varmaan murskautunut kivien sekaan, ellei joku toinen olisi sitä keksillä kiskonut kivien välistä. Kohta saapui ylempää muitakin miehiä. Yksi oli päätään toisia pitempi. Se sitten onnistui keksinhaalla nykäisemään pois sen ruuhkatukin. Silloin kastuivat Annin ja äidinkin helmat, kun kaikki koskeen kasautuneet tukit lähtivät kerralla 128
syöksymään suvantoon ja nostattivat aallon laiturin puoliväliin asti. Loput tukit saatiin sentään onnellisesti alas. Miehet olivat märkiä ja hikisiä, kun he lopulta kerääntyivät alas laiturille kahveja juomaan. Hyvin tekivät kauppansa nisurinkelit ja lämmin rieskaleipä. - Ilman Juhania olis tästä tullut meikäläisenkin Surmakoski, puheli se koskeen pudonnut mies muille. Vasta silloin äiti tunnisti miehen ja kääntyi kättä paiskaamaan. - Hyvä ihme, Hyvärisen Aatu, äiti kuului tervehtivän miestä. - Vieläkö sinä kymppinä kuljet? -Vielä on kulettu, mies vastasi ja näytti olevan hyvillään, kun äiti sen tunsi ja muisti. -Vaan nyt taitaa jalat olla jo sen verran kankeat, että täytyy jättää homma nuoremmille. Ensimmäisen kerran minä koskeen lipesin sitten härkäpoikana olon. Ei Anni joutanut kuuntelemaan, mitä ne äidin kanssa puhuivat, sillä leivän ja rinkelin ostajia riitti jonoksi asti. Onneksi äidin pannu oli suuri ja kahvi vahvaa. Sa- vottapannuksi sitä sanottiin, eikä sillä muuten keitettykään kuin uittojen aikaan. - Siskonpoika minut kisko vedestä, mies selitti äidille, kun Anni kaatoi toisenkin kupin. - On se riski poika, vaikkei ole kuin kahdentoista... jaa, missäs Juhani nyt onkaan? Anni sen nuoren tukkilaispojan lopulta löysi rantaniityltä pajupehkon takaa makaamasta. Oli nukahtanut raukka aurinkoon märissä vaatteissaan. Toisessa saappaassa oli vieläkin vettä, kun Anni nosti sen mättäiden välistä. - Kahville käskevät, Anni herätteli poikaa varovasti ja kaatoi veden saappaan sisältä. Pojan rystyset olivat ihan veressä. Oli varmaan kolhinut ne kivikossa. Vastaleivottu nisurinkeli maistui Juhanin suussa makealle ja ne kolme rieskan- palaa, jotka Aatu-eno tahtoi pistouvata sisarenpojalleen kiitokseksi. Kun kahvipannu oli juotu tyhjäksi, rieska syöty eikä kopan pohjalla ollut enää muuta kuin rinkelinmurusia, miehet hajaantuivat rantaan työntelemään ruovikkoon takertuneita häntäpuita keskivirtaan. Kun Iso Iivari sattui samalle kohtaa Juhanin kanssa, hän kääntyi sanomaan olkansa yli: - Kyllä sinusta vielä kymppi tulee, niin kuin enostaskin. Lämpimästi hytkähti silloin Juhanin rinnassa ja suuta veti väkisin hymyyn. Keksi olalla lähti poika astelemaan toisten jälkeen rantapolkua pitkin. Ennen pajukkoa poika sentään kääntyi vilkaisemaan Surmakoskea ja nosti kättään, kun näki Annin kykkivän laiturin päässä pesemässä kuppeja. - Se on tuokin poika jo päätään pitempi ensi keväänä, äiti seisahtui sanomaan niin kuin olisi itsekseen puhellut. - Ja niin olet sinäkin, Anni- kulta. 129
Puut myytiin yleensä pystykau- palla. Suurten metsäyhtiöiden miehet kävivät mittaamassa ja leimaamassa kaadettavat puut. Tukkipuun oli oltava miehen rinnan korkeudella yli 30 senttimetrin paksuinen. Puut kaadettiin käsivoimin aluksi kirveellä. Myöhemmin metsätöissä ryhdyttiin käyttämään kaaren avulla kiristettävää pokasahaa tai justeeria 1 , jolla sahattiin kahden miehen Suurten puiden kaataminen oli vaarallista. Jotta puu kaatuisi oikeaan suuntaan, sen kylkeen oli ensin hakattava kaatokolo 2 . Kaatosahaus aloitettiin puun vastakkaiselta puolelta 3. Heti kun rako oli riittävän suuri, siihen työnnettiin kaatovänkäri. Puuta ei sahattu kaatokoloon saakka, vaan väliin jätettiin riittävän paksu ja tasavahva pitopuu 4 . Lopullisesti puu kaatui vasta sitten, kun kaato- vänkäriä nostettiin ylöspäin, jolloin pitopuu katkesi ja puu kaatui kaatokolon suuntaan. Tukin tie Kevätkesällä jäiden lähdettyä tukit vieritettiin tanssilta veteen ja sitten aloitettiin niiden uitto. Kevättulvien takia pienetkin joet ja purot olivat täynnä vettä. Lisäksi saatettiin rakentaa patoja yläjuoksulle ja sivujokiin ja -puroihin. Kun padot avattiin, tulvivat vedet tempaisivat tukit mukaansa. Uittomiehet seurasivat tukkeja ja ohjasivat niitä kekseillään 7 Jotka olivat 3-5 metrin pituisia rautapiikkipäisiä korentoja eli seipäitä. Kosket ja kapeikot olivat uiton vaaran paikkoja. Jos yksikin tukki kääntyi poikittain kivikkoon, saattoi syntyä valtava tukkisuma. Sen laukaisemiseen tarvittiin taitoa ja notkeutta. Joihinkin koskiin rakennettiin norjalaistyyppisiä tukkiränne- jä, joissa tukit liukuivat esteettä kivikkojen ohi. Koska puut kaadettiin yleensä talvisaikaan, hangen paksuus vaikutti kannon korkeuteen. Huolellisimmat kaatomiehet kaivoivat puun tyven näkyviin mutta laiskemmat saattoivat jättää metrisiäkin kantoja. Kaadetun puun oksat oli karsittava ennen kuljetusta. Uitettavat tukit oli kuorittava petkeleellä ja kuorimaraudal- la 5 , sillä veteen joutuvien puunkuorien arveltiin haittaa- van kaloja. Kuorittu puu myös kuivui nopeammin uittokel- poiseksi. Isompien järvien yli tukit oli hinattava nippuina tai lauttoina 8 .Tukit saarrettiin lautoiksi puomeilla. Sideaineena käytettiin kuusennäreistä kierrettyjä lenkkejä, jotka olivat erittäin kestäviä. Höyryllä käyvien hinaajien lisäksi tukkilauttoja ja -nippuja liikuteltiin pienemmillä keluveneillä ja ponttoilla eli lautoilla, joiden "moottorina" saattoi olla hevoskierto 9 , tai sitten niitä kuljetettiin käsivoimin kelaamalla. Tukit kuljetettiin lanssille uittoreitin rantaan hevosella ja kapealla kaksiosaisella tukkireellä eli rekalla 6 Joka mahtui kulkemaan puiden välistä kiemurtelevia talviteitä. Kun tukit oli lopulta uitettu sahan tai tehtaan rantaan, ne nostettiin vedestä kouruja pitkin lajiteltaviksi ja käsiteltäviksi. Suuret mänty- ja kuusitukit olivat sahojen tärkein raaka-aine. Paperin raaka-aine, selluloosa, valmistettiin ohuemmista kuusi-ja mäntypuista. Parimetrisiä propseja vietiin Englantiin kaivoskuilujen tukipylväiksi.
Tukkilaiset Koska tukkeja uitettiin yleensä vain kevätkesällä, useimmat uittomiehet olivat lopun vuotta muissa töissä. Osa miehistä te- z ki talvella metsätöitä ja kävi kesäisin uitoilla. Uittoon lähtivät lisäansioiden toivossa myös pienten talojen ja torppien isännät ja pojat ja joskus rengitkin. Joukossa saattoi olla myös opiskelija- poikia ja kulkumiehiä. Uittoa johti uittopäällikkö, jolla oli apunaan kymppejä eli työnjohtajia. Nämä valvoivat työporukoita ja merkitsivät työtunnit ylös. Eri tehtäviä varten tarvittiin monenlaisia miehiä: Kassamies eli kasööri oli savotan tai uiton palkkojen laskija ja tilittäjä. Koskivahtieli vonkamies oli kosken tai N muun hankalan uittopaikan kohdalla . vartiossa oleva uittomies, jonka tehtävänä oli estää puiden ruuhkaantuminen tai varoittaa muita, mikäli ruuhka pääsi syntymään. \ \ Koukku m ies oli kelumoottorin perämies, joka kiinnitti hinausköyden tukkilauttaan. Häntäryssä oli uiton hännillä tulevan hännänajoporukan jäsen. Hännänajajat keräsivät rantoihin taker tuneet tukit ja raivasivat uiton jäljet, kuten tilapäiset padot jokivarsista. Härkäpoika oli ensikertalainen tai aloittelija uittotyömaalla. Lenkkipoika kantoi vitsaksista tehtyjä uittolenkkejä kosken ohi. Tukkimiehen vala Tukkilaisen oli itse tehtävä keksinsä. Kaikkein vaikeinta oli kiertää keksin päähän jäävä puunrungon ohuin osa pitäväksi solmuksi, joka pysyi tukkimiehen kourassa silloinkin, kun tukki uhkasi kiskaista keksin mukaansa. Varsinainen tukkimiehen vala annettiin näin: iskettiin keksi pitkän tukin toiseen päähän ja juostiin sitten tukkia keikauttamatta sen toiseen päähän ja takaisin. Jos tukki kierähti, mies putosi veteen. Muita tukkimiesten taidonnäytteitä olivat koskenlaskut tukilla seisten sekä juoksu tukkilautassa tai sumassa vapaasti kelluvia tukkeja pitkin. Uiton aikaan näitä taitoja tarvittiin myös käytännössä. Tukkikämppä Talvisin metsätöissä olevat miehet asuivat savotalla tukki kämpässä, jonka puutavarayhtiö oli rakennuttanut hirrestä jonnekin hakkuutyömaan lähelle. Isommilla kämpillä oli "terävä pää" jossa asui savotan työnjohtoja "tylsä pää" jossa oli miesten yhteinen kämppä. Yhtiön puolesta kämpällä oli kämppä- emäntä, joka hallitsi keittiötä. Keittiön ja miesten kämpän välissä oli "elämänluuk- ku" josta ruoka tarjoiltiin. Raskas työ vaati raskaat ruoat. Suosittu ruoka-aine oli "Wil- sonin pinta"eli Yhdysvalloista tuotu läski, jota paistettiin pannussa.
22.Kielletty kirja lkona oli alkanut jo hämärtää. Ilta-auringon viimeinen säde tunkeutui männynrunkojen välistä suutari Topiaksen mökin ikkunasta sisään ja singahti lasipallon kyljestä kengän puoli- pohjaan, jota suutarin nuorin poika Hannes ompeli pikilangalla reunasta kiinni. Äiti oli kuollut jo vuosia sitten. Hautajaisissa oli Hannes nähnyt viimeksi veljiään, jotka olivat lähteneet kaupunkiin paremman elämän perään. Hanneskin menisi kaupunkiin, jahka saisi rippikoulun käydyksi. - Sinä... sinä saat jäädä tähän... rupeat suutariksi, isä kyllä so- perteli nousuhumalassa ja taputti Hannesta selkään, mutta koh- melopäissään isä huusi ja kirosi ja uhkasi ajaa pojan maantielle. Ei Hannes huutoa pelännyt mutta nahkahihnaa hän vihasi. Vieläkin erottui pojan poskessa punainen juova, jonka isä oli huitaissut siihen hihnalla kuukausi sitten. Onneksi Hannes oli päässyt ovesta pakoon ennen kuin iskuja sateli enemmän. Kaupan Hilma oli päästänyt hänet yöksi maakauppiaan kyökkiin ja laittanut vielä voileivän aamulla kouraan. Kun Hannes palasi kotimökkiin, isä makasi permannolla poikittain eikä herännyt ennen kuin iltapuolella. Ei se edes kysynyt, mistä Hanneksen naamaan oli semmoinen jälki tullut. Ei ollut muista- vinaan koko asiaa. Mitähän kellokin lienee? Syksyllä isä oli lähtenyt kylälle kello kainalossaan. Takaisin se oli tullut vasta kolmen päivän päästä vanhalta viinalta haisten mutta selvin päin. Taas se oli mennyt hakemaan viinaa. Ei se muuten olisi koko aamupäivää sillä lailla vilkuillut ympärilleen ja välillä huokaillut. Viinantuskaa se oli, kyllä Hannes merkit tiesi. Jos laittaisi oven reikeliin eikä laskisi isää sisälle? Ei, ei se sopinut. Hankeenhan se paleltuisi. Parempi olisi itse hakeutua vaikka saunan parveen nukkumaan. Ei tarvitsisi sitten nahkaremmiä maistaa. Vielä muutama naskalin pisto ja pikilangan veto ja kengänpohja oli valmis. Hannes sytytti kynttilänpätkän suutarinsilmän toiselle puolelle ja kaivoi pen- kinloukosta kirjan, jonka oli käynyt salaa lainaamassa pitäjän lainakirjastosta maakauppias Felinin puodin takahuoneesta. Ruskeaan paperiin oli kirjan kannet laitettu, mutta etusivulla seisoi komeasti präntättynä että ”Seitsemän veljestä. Kertomus " 132
Oli se lystikäs juttu, hauskempi kuin Genoveva tai mikään muu, mitä Hannes oli koskaan lukenut. Kertomuksessa näet oli seitsemän poikaa taikka miestä jo melkein, orpopoikia ne olivat eivätkä tahtoneet millään oppia lukemaan. Sitten kun joutuivat lukkarinkouluun, suuttuivat, rikkoivat ikkunan ja karkasivat metsään. Kaiken aikaa ne puhuivat niin hassunkurisia juttuja, ja vanhin varsinkin, se oli semmoinen jukuripää niin kuin Hanneksenkin vanhin veli Taavetti. Pikilanganpätkä oli Hanneksella kirjan välissä siinä kohti, mihin oli lukeminen viimeksi pitänyt jättää, kun isä oli kopistellut oven takana. Keskelle tappelunnujakkaa oli Hannes veljekset jättänyt ja jatkoi kohta kaikkein jännittävimmästä paikasta: Toukolaiset jo iskivät puukolla, ja veljekset alkoivat kiskoa seipäitä aidoista ja niillä lyödä. Johan kohta joutuvat alakynteen veljekset, joku kuolee vielä! Niin hartaasti Hannes oli kirjansa kimpussa ettei lainkaan kuullut isän askeleita porstuassa. Ovi tempaistiin auki, eikä poika ehtinyt livauttaa kirjaa piiloon, kun isä jo karjahtaen kävi sen kimppuun. - Riivatun pöllöpää! hän huusi vihaa uhkuen, ja väkevänä lemusi viina pienessä mökissä. - Tätäkö varten täällä kynttilää poltetaan ja työt ovat tekemättä! Turhaan Hannes yritti sanoa, että kengänpohjat oli ommeltu. Isän kämmen lävähti pojan poskeen, ja saman tien käännähti suutari kannoillaan, kiirehti ulos rappusille ja viskasi kirjan kauas hankeen. Hannes oli sillä välin piiloutunut ovensuuhun muurinloukkoon. Kun isä äristen hoippui takaisin tupaan ja kellahti sänkyyn, Hannes odotti hievahtamatta muurin kylkeen painautuneena, kunnes örinä muuttui kuorsaukseksi. Ulkona oli kuitenkin jo pilkkopimeää, kun poika vihdoin uskalsi hiipiä ovesta ulos. Itku kurkussa Hannes tähysi porraspäässä kinosten peittämää pihamaata. Turha oli yrittääkään ilman valoa hakea kirjaa mistään. Sitä paitsi taivaalta ripotteli jälleen lunta. Ennen kuin Hannes oli saanut saunanpesään tulet ja kellistynyt savun alle alalavitsalle nukkumaan, lunta pyrytti jo taivaan täydeltä. 133
Felinin Anna heräsi kauppiaan talon kamarissa Kiliin kimeään haukuntaan. Siellä se seisoi kinoksessa ja haukkui lumista omenapuuta. Jokin varis sitä varmaan taas härnäsi, sillä papan lintukoira ei voinut olla haukkumatta yhtäkään siivekästä. Samassa Hilma tuli puusylyksen kanssa sytyttämään kakluuniin tulet. - Anna on vissiin taas lukenut illalla, Hilma sanoi moittivasti, kun öljylamppu oli nostettu tuolille sängyn viereen. - Silmät menee tuommoisesta lukemisesta! - Minä luin latinaa, Anna ei malttanut olla kehaisematta mennessään pesuko- muutin ääreen. Kylmällä vedellä piti huuhdella kasvot ja kaula ja rinta joka aamu, niin oli tohtori Westerholm määrännyt. Hilma ei muuta kuin tuhahti vain. Vanha talousmamselli ei suostunut millään ymmärtämään, miksi Annan pitäisi lähteä ensi syksynä Helsinkiin saakka koulua käymään. Lujasti oli saanut Alma-täti puhua äidillekin, että hän oli suostunut nuorimmaisensa tyttökouluun menoon. Isä oli onneksi koko ajan pitänyt Annan puolta ja antanut pitäjän lainakirjastonkin tyttärensä hoitoon. - Muistaahan Anna, mikä päivä tänään on, isä sanoi aamaispöydässä hyväntuulisesti. - Kuukauden viimeinen, Anna vastasi kerkeäs- ti. - Pitää tehdä rätinki lainatuista kirjoista, kyllä minä muistan! Ajattelin samalla tomuttaa kirjoja vähän ja panna niihin rovastilta saatuihin uudet kansipaperit. - Sitten saat kyllä tehdä sen konttorin puolella, äiti sanoi vähän kärttyisästä - Viimeksi koko ruokasalin pöytä oli pölyssä ja roskassa, kun kirjoja paperoitiin. Isä vilkutti Annalle silmää ja lupasi puodista sitä kiiltävämpää paperia kirjojen kansiin. Annasta oli oikein lystiä istua konttorin pöydän ääressä isän vieressä kirjoja laittelemassa, kun isä kirjoitti kynä rahisten tilikirjojaan ja huuteli aina välillä puodin puolelle ohjeita. Vähän jälkeen puolenpäivän ilmestyi Hilma konttorin ovelle huolestuneen näköisenä. - Olisko kauppiaalla vähän aikaa? hän kysyi puoliääneen. - Kun suutarin Hanneksella on asiaa. Vähän ihmeissään isä laittoi kynän syrjään ja nousi seisomaan. Samassa Hilma astui sivuun ja tuuppasi säikähtäneen näköisen suutarinpojan konttorin kynnyksen yli. Killi liikahti Annan jaloissa mutta jäi makaamaan paikalleen, kun Anna laski kätensä sen päälaelle. Hannes sai tuskin sanaa suustaan, pyöritti vain lakkiaan pelästyneen näköisenä. - Kun meidän isä... Kansakoulussa Anna oli istunut Hanneksen vieressä ja tiesi siksi, ettei poika ilman syytä olisi noin säikähtänyt. Jotakin oli sattunut, jotakin oikein kamalaa. - Mikä hätänä, Hannes? Anna kysyi suoraan. 134
Vasta nyt taisi Hanneskin huomata Annan istuvan konttorissa. Poika oikaisi selkänsä ja sai lopulta kakistetuksi, että isä oli heittänyt eilen illalla sen hänen lainaamansa kirjan hankeen eikä sitä löytynyt mistään. - Suutari taisi olla maistissa taas, isä huokasi. - No, minkäs sille mahtaa! Eihän se sinun vikasi ole, mutta sääntöjen mukaan kadonneet kirjat on lainakirjastolle korvattava ja ostettava tilalle uusi. Mikä kirja se oli? - Seitsemän veljestä, Anna ilmoitti Hanneksen puolesta. - Mutta etsitään nyt sitä vielä! Vielä samana päivänä suuruksen jälkeen saapui Anna isänsä ja Kiliin kanssa suutarin mökille. Hannes oikein säikähti, kun Feliini itse astui kynnyksen yli ja Anna hänen kintereillään koiraa taluttaen. Ei uskaltanut isäkään ruveta kauppiaalle elämöimään, kun suutarin mökki oli kaupan mailla. Korvat luimussa isä kuunteli, kun kauppias selitti, mitenkä he olivat tulleet etsimään sitä lainakirjaston kirjaa, joka eilisiltana oli joutunut hankeen kadoksiin. - No hakee pois, sanoi suutari vihdoin yrmeänä eikä nostanut katsettaan saappaanvarresta, jota oli ompelemassa. - Onhan se poika siellä koko aamun könynnyt eikä mitään löytynyt. Silloin puuttui Anna puheeseen ja ehdotti, että jos suutari itse tulisi rappusille ja viskaisi nyt uudestaan toisen kirjan, jonka Anna oli ottanut kirjakaapista mukaansa. Kirja oli kääritty tiukasti puotipaperiin niin ettei se menisi pilalle, vaikka nakattaisiinkin lumeen. Mikäs siinä auttoi. Mielessään sadatellen suutari könysi les- tinsä takaa, pyyhki pikiset kouransa nahkaesiliinaan ja nakkasi kirjan yli pihamaan. Saunan nurkkaan se kolahti ja singahti siitä kinokseen, jonka tuuli oli kasannut liiterin seinää vasten. Killi ehti ensimmäisenä kinokseen, kaivoi kaksin käpälin lunta ja löysikin kohta sen äsken viskatun kirjapaketin. Kun Anna ja Hannes ehtivät paikalle, koira oli jo häntä heiluen kuopimassa vähän kauempana. - Mikäs tämä on? Anna kysyi, kun toinenkin kirjankulma pilkahti lumen seasta Kiliin uudesta kuopasta. - Löytyivät kummatkin! hän huusi jo isälleen. Sinä iltana suutari Topias meni aikaisin maate eikä sanonut mitään, vaikka Hannes luki kynttilän valossa Seitsemän veljestä loppuun. Mutta seuraavana päivänä, kun Hannes tuli puotiin viemään kirjaa takaisin, kauppias ilmoitti sopineensa suutarin kanssa, että Hannes aloittaisi pääsiäisen jälkeen heillä puotipoikana. - Nukut tässä konttorissa kirjakaapin vieressä, hän lisäsi. - Ja kun Anna lähtee pyrkimään tyttökouluun, saat ruveta hoitamaan lainakirjastoa. 135
5 Seminaareissa koulutettiin opettajia ja opettajattaria. Jyväskylän seminaarissa aloitettiin vuonna 1863 kansakoulunopettajien kouluttaminen. Monet seminaariin tulleet nuoret miehet eivät olleet käyneet muuta kuin kiertokoulua, mutta opettajattariksi aikovat neidot olivat yleensä tyttökoulun käyneitä säätyläistyttöjä. 4 Tyttökouluja oli vain kaupungeissa. Niihin ei yleensä otettu tavallisten viljelijä- tai työläisperheiden tyttäriä, sillä useimmissa opetusta annettiin vain ruotsiksi. Lisäksi opetettiin ranskaa, saksaa tai englantia, hienompia käsitöitä, laulua ja piirustusta. Ensimmäinen suomenkielinen tyttökoulu perustettiin vuonna 1864 Jyväskylään. 6 Lyseoissa ja lukioissa eli yliopistoon johtavissa oppikouluissa opetettiin aluksi vain poikia. Luokkatovereilla saattoi olla kymmenenkin vuoden ikäero, sillä osa oppilaista oli opiskellut kotiopettajan johdolla, osa heistä taas oli käynyt kiertokoulua, kansakoulua tai jotakin yksityistä koulua. Nämäkin koulut olivat yleensä ruotsinkielisiä, ja niissä opetettiin latinaa ja kreikkaa. Ensimmäinen suomenkielinen lyseo perustettiin sekin Jyväskylään vuonna 1858. Ensimmäinen yhteiskoulu, jossa opetettiin sekä tyttöjä että poikia, perustettiin vasta vuonna 1883 Helsinkiin. 3 Kansakoulut olivat aluksi harvinaisia eikä niitä rakennettu joka kylään. Matkat olivat pitkiä, joten monet koululaiset asuivat koulun lähellä sukulaisten luona tai koulukorttee- rissa. Pienimmissä kouluissa oli vain yksi opettaja ja vanhimmat oppilaat saattoivat olla jo teini-ikäisiä. Alempia kansakouluja käytiin kaksi vuotta ja ylempiä neljä, eikä niissä yleensä ollut alakoulua lainkaankaan oppilailla piti olla joko kotona tai kiertokoulussa hankittu lukuja kirjoitustaito. Myöhemmin kaikista kansakouluista tehtiin neliluokkaisia ja niihin liitettiin kaksiluokkainen alakoulu. Koska lasten piti osallistua kotitilan töihin, kansakoulujen lukukausi alkoi vasta syyskuussa sadonkorjuun jälkeen ja loppui toukokuussa ennen 7 Ylioppilastutkinto piti käydä suorittamassa Helsingissä Keisarillisen Aleksanterin- Yliopistossa, missä joukko professoreita kuulusteli kaikkia yliopistoon haluavia muutaman päivän ajan. Ensimmäinen nuori nainen, joka vuonna 1870 hyväksyttiin erikoisluvalla yliopistoon, oli Marie Tschetschulin. Hänestä tuli paitsi Suomen myös Pohjoismaiden ensimmäinen naisylioppilas. toukotöitä. Joissakin kouluissa opettaja piti alkusyksystä ja loppukeväästä valmistavaa koulua niille pienemmille oppilaille, jotka olivat tulossa kansakouluun. Kansakoulussa opetettiin paljon useampia aineita kuin kiertokoulussa. Tyttöjen ja poikien käsityöt olivat tärkeitä oppiaineita. Pojat tekivät koulussa kirvesvarsia ja huonekaluja, tytöt ompelivat muun muassa miestenpaidan ja vauvanvaatteita. 1 Kiertokoulussa opetettiin kaikille lapsille kristinopin alkeita, lukemista sekä kirjoitus- ja laskutaitoa. Kiertävä opettaja tuli muutamaksi viikoksi pitämään koulua johonkin kylän taloon ja jatkoi sitten taas seuraavaan kylään. Kovapäisimmät ehtivät kyllä jo unohtaa suurimman osan opitusta, ennen kuin opettaja taas saapui koulua pitämään. 2Pikkulastenkouluja oli yleensä kaupungeissa. Niitä pitivät usein naisopettajat kotonaan. Pikkulastenkoulussa opetettiin luku-ja kirjoitustaidon lisäksi laskentoa, uskontoa, laulua ja piirustusta sekä käytöstapoja, sillä näihin yksityisiin kouluihin pantiin tavallisesti vain säätyläisperheiden lapsia. ► Kuri oli entisajan koulussa ankara. Opettaja sai kurittaa oppilaitaan ruumiillisesti esimerkiksi tukistamalla, piiskaamalla tai lyömällä patukalla sormille tai kämmeniin. Tavallinen rangaistus oli seisottaa oppilasta tunnin aikana luokan edessä tai nurkassa. 136
Lukutupa ja KIRJAKAAPPI Ensimmäiset lukuseurat ryhtyivät jo 1700-luvun lopulla lainaamaan kirjoja jäsenilleen. Joissakin seurakunnissa sai pappilasta lainata uskonnollista kirjallisuutta, mutta muuten kansalle tarkoitetut kirjastot olivat erittäin harvinaisia. Ongelmana oli myös kirjojen puute. Vuosina 1850-1860 oli Suomessa nimittäin voimassa kieliasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Vasta asetuksen kumoamisen jälkeen ryhdyttiin pitäjiin ja kaupunkeihin perustamaan lainakirjastoja ja lukutupia, joihin tilattiin erilaisia sanoma- ja aikakauslehtiä. Voimisteluja vapaus Naisten ja tyttöjen kasvatuksesta alettiin 1880-luvulla keskustella entistä kiivaammin.Tytöille vaadittiin samanlaista oikeutta koulutukseen kuin pojillekin. Radikaaleimmat naisasianaiset tahtoivat vapauttaa naiset myös ruumiillisesti eli päästää heidät korsettien, nyörikenkien ja pitkien hameiden kahleista. Luistelu ja hiihto olivat olleet lajeja, joita tytötkin saivat harrastaa, mutta 1800-luvun lopulla tytöt ja naiset alkoivat myös voimistella, uida ja pelata erilaisia pallopelejä. Vaatetuksen tuli kuitenkin olla säädyllinen. Niinpä vanhoissa uimapuvuissa oli polviin asti ulottuvat helmat ja hihat ja jalkaan oli pantava uimasukat ja -kengät. Samanlaisia asuja käytettiin myös voimisteltaessa. Pikajalka eli velosipedi Polkupyörät tulivat Suomeen vuonna 1869. Ensimmäisen kerran uudesta ranskalaisesta keksinnöstä kerrottiin kevättalvella, mutta ennen kuin jäät edes ehtivät lähteä ja laivat tuoda velosipedejä ulkomailta, oli näitä "pikajalkoja" valmistettu jo itse eri puolilla Suomea. Kansa kutsui polkupyöriä "hulluiksi hevosiksi" ja moni hevonen säikähtikin outoa vastaantulijaa. Jo seuraavana syksynä valitti Helsingin poliisipäällikkö pyöräilijöiden häiritsevän kaupungin liikennettä. Ensimmäiset pyöräilijät olivat miehiä, mutta varsin pian polkupyöräinnostus tarttui myös naisiin. Uutuuden yleistymistä helpottivat tekniset parannukset. Kun polkupyörään kehitettiin kettinki- veto, sitä voitiin myös tehokkaammin jarruttaa. Genovevasta Risto Roopenpoikaan Ensimmäiset lapsille ja nuorisolle tarkoitetut kertomukset olivat hyvin uskonnollisia. Kaikkien aikojen suosituin kirjanen oli Genoveva eli "kertomus yhen jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä, yksi niistä kauniimmista ja liikuttavaisimmis- ta muinosen ajan kertomuksista". Alun perin saksalainen tarina kertoi Brabantin kreivittärestä, jonka aviomies ajoi väärien syytösten takia pois kotoa. Hyväsydäminen Genoveva ystävystyi metsän eläinten kanssa ja sai niiltä apua synnytet- tyään pienen poikansa Merzin. z Lopulta kreivi sai selville, että hänel- \ le oli valehdeltuja tarina sai onnellisen lopun. Ensimmäisen kerran Genoveva julkaistiin suomeksi jo vuonna 1847. Koulujen kirjastoissa oli tietokirjojakin, kuten vuonna 1879 julkaistu Ihmisruumis, sen rakennus, elo ja hoito sanoin ja kuvin opettajain avulla nuorisolle esitelty. Kaukaisista maista kertoi esimerkiksi vuonna 1867 ilmestynyt Historiallinen jutelma jalosta ja urhoollisesta neekeristä, nimeltä Luango: hyödyksi ja huvitukseksi nuorisolle. Tarina Robinson Crusoesta autiolla saarella julkaistiin vuonna 1889 Suomen kansalle ja nuorisolle kerrottuna nimellä Robinson nuorempi. Vuonna 1911 ilmestyi Siviä Heinämaan Ro- binson-mukaelma Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä, joka hankittiin moniin koulukirjastoihin. Risto karkasi viisitoistavuotiaana merille, joutui haaksirikkoon ja eli vuosia yksin autiolla saarella. Minkä takia Venäjän keisari Nikolai I kielsi julkaisemasta suomek si muita kuin uskonnollisia ja taloudellisia kirjasia?
23. Amerikkaan attilan isäntä lupasi lähteä viemään heitä asemalle, kun matka-arkku oli painava ja Matias-vauva niin pieni, että äidin oli kannettava sitä sylissä. Ei Eevakaan olisi jaksanut kävellä mumman mökiltä asemalle asti, vaikka olikin ponteva nelivuotias. - Ota sinä Anna-Liisa tämä eväsnyytti, mumma sanoi, kun arkku oli nostettu kärryjen perälle ja äiti kapusi pienempien kanssa penkille. Vedet silmissä he mumman kanssa halasivat vielä viimeisen kerran. Sitten oli noustava kärryihin, sillä Mattilan Valko liikahteli jo hermostuneena. Kun Anna-Liisa metsänlaidassa kääntyi katsomaan taakseen, seisoi mumma yhä pihamaalla pihlajan alla. Tuuli ajeli pilviä taivasta pitkin. Länteen päin nekin olivat menossa. Isä oli lähtenyt Amerikkaan viime syksynä. Siellä hän oli ollut koko talven tukkeja kaatamassa. Ei isä ollut paljon kirjeitä lähetellyt, paitsi sen yhden kuvakortin, kun äiti oli kirjoittanut Matiaksen syntymästä. Vaan helluntain aikaan oli Mattilan Veeti palannut Amerikasta ja tuonut tullessaan isän lähettämät rahat. Vaasan konttorista oli äiti ostanut piletit heille kaikille ja hakenut nimismieheltä passit. -Tuovatko ne sen pojan asemalle vai otetaanko se kyytiin matkan varrelta? äiti kuului kyselevän Mattilan isännältä. - Kyllä sen pitäisi asemalla odottaa, isäntä arveli. - Ja lautamies itse on maksanut sen piletin ja passin. Anna-Liisa kääntyi ihmeissään katsomaan äitiin. Kenestä he oikein puhuivat? Vasta silloin äiti kertoi, että heidän mukanaan lähtisi muuan orvoksi jäänyt poika, jonka piti matkustaa samalla laivalla Amerikkaan veljensä tykö. Juuso oli istunut aseman seinustalla jo toista tiimaa ja vähän torkahtanutkin, ennen kuin Mattilan hevoskärryt seisahtuivat puomille. Lautamies oli jo lähtenyt ajamaan takaisin kotikylään. Olihan sinne matkaa, pitäjän toiseen päähän. - Kyllä Salmen Kaisa sinusta huolen pitää, lautamies oli sanonut lähtiessään. -Ja tottapa se Jaakko tulee sinut laivalta hakemaan. Onhan se kirje pantu postiin jo kaksi kuukautta sitten. Juuso ei paljon veljeään muistanut. Jaakko oli matkustanut rapakon taakse jo 138
kauan sitten silloin kun äitikin vielä eli. Pahustako se rupesi silmiä taas polttelemaan, kun vain ajattelikin äitiä ja isää. Jos isä ei olisi jäänyt sen tukkipuun alle, Juuso saisi vieläkin olla kotimökissä. Lautamies olisi kyllä ottanut hänet renkipojaksi kesken vuotta, mutta ei tohtinut, kun emäntä kielsi. Silakannylkijäksi isä oli lautamiehen emäntää sanonut. Isä oli ottanut omat eväät mukaan, kun lähti päiväläiseksi. Kai se parempi oli päästä Jaakon tykö kuin joutua vieraiden nurkkiin, Juuso koetti lohduttaa itseään, kun Mattilan isäntä huusi hänet arkkua kantamaan. - Päivää, Juuso, tervehti Salmen emäntä ja ojensi oikein kätensä. - On se mukava, että saadaan sinusta apua reissuun. Hyvä mieli ailahti Juuson rinnassa, vaikka vähän ujostuttikin. Kun arkku oli pantu pakaasiin, lähdettiin asemalaiturille odottamaan junan tuloa. Ei se vieras poika paljon puhunut, kun noustiin junaan. Istui vain penkillä Anna- Liisan vieressä. Kun konduktööri saapui pilettiä kysymään, poika näytti ensin säikähtävän, mutta silloin äiti sanoi, että piletti oli varmaan sen passin välissä, jonka lautamies oli antanut hänelle. Sieltä piletti löytyikin, ja konduktööri napsautti siihen pienet reiät. Eeva oli tietysti heti kysymässä, mitä varten siihen reiät laitettiin, mutta konduktööri vain naurahti ja sanoi, että Hyvinkäällä pitäisi vaihtaa Hangon-junaan. Koko päivä keikuttiin junanvaunussa. Onneksi Eeva nukahti äidin kylkeen Tampereelta lähdettäessä, ja ankarasti haukotutti muitakin. - Ei auta ruveta nukkumaan ennen kuin päästään Hankoon, äiti sanoi. - Ajetaan muuten Hyvinkään ohi. Otas Anna-Liisa nyytistä mumman eväitä. Ei tule hetikään niin nälkä, kun välillä syö. Hyvältä maistuivat juusto ja rukiinen leipä, jonka mumma oli eilisiltana paistanut evääksi. Vettä saatiin karahvista, joka oli vaunun oven vieressä. Ei se samalta maistunut kuin mumman lähteen vesi, mutta auttoihan se pahimpaan janoon. - Saispas nyt kahvia, äiti huokasi, kun vihdoin illansuussa kavuttiin Hyvinkäällä junasta. Onneksi siinä samassa junassa oli muitakin Hankoon menijöitä. Ei tarvinnut yksin kulkea asemalta toiselle. Eeva oli kumminkin niin unentokkurassa, ettei suostunut kävelemään. Juuso sen lopulta nosti reppuselkään ja kantoi perille asti. Niin väsyneitä he olivat kaikki, että kun Hangossa vihdoin puolenyön tietämissä päästiin siihen vanhaan puuröttelöön, johon Salmen emäntä lapsineen osoitettiin, ei kukaan jaksanut muuta kuin riisua kengät jalastaan ja kömpiä olkipatjalle maa- te. Huone oli täynnä kolmikerroksisia lavereita, ja joka sängyssä tuntui joku jo nukkuvan. Juuso kiipesi ylimpään laveriin ja Anna-Liisa keskimmäiseen. Äiti jäi Eevan ja vauvan kanssa alimpaan. Jossakin vaiheessa aamuyötä kuuli Anna-Liisa Matiaksen itkevän muttei jaksanut edes avata silmiään. Kai se Matias nälkäänsä itki, kun lopetti kohta äidin ruvetessa sitä ruokkimaan. Aamulla syötiin taas mumman eväitä, ja äitikin sai kahvia juodakseen. Eevalle ostettiin maitotilkka, mutta Juuso ja Anna-Liisa saivat tyytyä pelkkään teehen. Mukavasti se lämmittikin. Anna-Liisa jäi vahtimaan konttorin seinustalle pikkulapsia ja tavaroita, kun äiti lähti Juuson kanssa siirtolaiskonttoriin. Eeva ehti kyllästyä jo moneen kertaan ja kiukutellakin, niin että sille piti antaa luunappi, 139
ennen kuin äiti ja Juuso lopulta palasivat. - Onneksi mumma antoi rahaa mukaan, äiti sanoi ja otti Matiaksen syliinsä. - Juusollekin piti olla maihinnousuraha, ei ollut lautamies sitä maksanut. Sitten Juuso ja Anna-Liisa kapusivat sileille kallioille, joilta näki laivan, sataman ja rannattoman meren sen takana. - On se suuri, Juuso sanoi merta katsellessaan. - Laiva näyttää aika pieneltä, Anna-Liisa vastasi. - Saa nähdä, mahdu- taanko me siihen. Urania oli sen laivan nimi, johon Salmen Kaisa pääsi lasten kanssa iltapäivällä pitkään jonotettuaan. Kolmannessa luokassa oli matkustajia kuulemma melkein kaksisataa. Ei ihme, että kannen alla oli kauhea tungos. Kun ensimmäisenä iltana ruvettiin naisten puolella maate, kysyi viereisen laverin iäkäs nainen, kuinka Kaisa uskalsi lähteä matkaan yksin niin monen lapsen kanssa. - Enemmänhän näistä isoista on apua kuin pienemmistä vaivaa, äiti vastasi ja sipaisi kämmenellään Anna-Liisan tukkaa. Juuson oli pitänyt mennä miesten puolelle maate. Mitenkähän se siellä mahtoi pärjätä? Ensin näytti siltä, ettei Juusolle löytyisi Uraniasta laveria ollenkaan, mutta sitten yksi vähän vanhempi mies, joka sanoi olevansa Kurikan Kalle, nousi omalta pediltään ja siirsi ylimmälle laverille laitetut nyytit sängyn alle. Kun nyyttien omistaja rupesi sanomaan vastaan, Kalle piti tiukasti Juuson puolta. - Et sinä noille nyssäköille ole pilettiä ostanut, hän sanoi. - Mutta pojalla on lippu ja siihen kuuluu petipaikka. Aamulla he menivät Kallen kanssa yhdessä hakemaan teetä ja leipää, sillä se kuului kolmannen luokan pilettiin. Kun he muki kourassa istuivat ylhäällä kannella ja lokit lentelivät kirkuen savupiipun ympärillä, Kalle alkoi kertoa Amerikasta. Hän oli näet ennenkin ollut siellä ja meni nyt toiseen kertaan, kun oli välillä käynyt hautaamassa vanhan isänsä ja myymässä perintöosuutensa. Silmät ymmyrkäisinä Juuso kuunteli miehen tarinoita. Kultaakin oli Kalle ollut kaivamassa Kaliforniassa ja oli hän ollut mainarina ja maatöissäkin. - Joskus on ollut taaloja taskut täynnä, mies naurahti. - Ja joskus on pitänyt reissata junan katolla, kun ei ole ollut rahaa tikettiin. Sitä se on Amerikan meno. Anna-Liisasta oli vähän surku, ettei Juuso enää juurikaan viihtynyt heidän kanssaan vaan oli enimmäkseen sen Kallen seurassa. Vaan kun Hullista piti matkustaa junalla Liverpooliin, josta lähti se suuri Amerikan-laiva, ei äiti olisi ymmärtänyt mistään mitään, ellei Kalle olisi ruvennut puhumaan englantia sen koppalakkisen miehen kanssa, joka ei tahtonut laskea heitä asemalaiturille. Silloin antoi äiti Kallelle eväsnyytistä yhden mumman reikäleivistä ja kiitti kauniisti huolenpidosta. Kolme viikkoa keikkui laiva myrskyisellä Atlantilla. Äiti ja Eeva oksente- livat melkein koko ajan, ja Anna-Liisa joutui pitelemään Matiasta sylissään 140
päivät ja yöt, kun äiti ei jaksanut muuta kuin hädin tuskin ruokkia vauvan. Onneksi Juuso ja se Kalle hommasivat heille ruokaa, niin ettei tarvinnut sairaana seistä jonottamassa. - Kun pääsisi saunaan, äiti huokasi yhtenä iltana, kun Eeva oli taas oksentanut teensä hänen helmoihinsa. - Tämä haju kääntää mahan ympäri ilman myrskyäkin. Kun he seuraavana aamuna heräsivät, eivät laivan moottorit enää jyskyttäneet- kään. Joku huusi ovelta, että nyt oli saavuttu New Yorkin satamaan ja että kaikkien piti kiirehtiä lautalle. Häthätää ehtivät äiti ja Anna-Liisa koota nyyttinsä ja ottaa lapset syliinsä. Äiti jo tuskaili, mihin Juuso oli joutunut, mutta poika asteli kannella heitä vastaan ja otti heti Eevan reppuselkään. Laskusillan luona Kallekin tuli heidän luokseen ja luotsasi heidät tungoksessa alas täpötäyteen lauttaan. - Mihin meitä viedään? äiti kyseli hädissään. - Eilisin saarelle, Kalle selitti. - Siellä ne syynäävät meidät ja kyselevät kaikenlaista ennen kuin laskevat maihin. Yritetään pysyä yhdessä. Ilman Kallen apua ei Juuso olisi ikinä päässyt Amerikkaan. Kun he näet olivat jonottaneet täpötäysissä portaikoissa ja saleissa jo viidettä tuntia, saavuttiin vihdoin sen korkean tiskin ääreen, jossa tuiman näköinen inspehtori rupesi heitä kuulustelemaan. Äidin piti näyttää se kirje, jonka isä oli lähettänyt matkarahojen mukana, mutta ennen kuin he saivat leimat paperehinsa, sai Kalle pitkään vakuuttaa englanniksi, että isä olisi heitä vastassa. Juusolla ei mitään kirjettä ollut eikä muutakaan tietoa veljestään. Silloin kaivoi Kalle nipun dollareita taskustaan, laittoi ne tiskille inspehtorin eteen ja sanoi jotakin englanniksi. Mies katsoi heitä kaikkia, hymähti sitten ja löi leiman Juusonkin passiin. - Minä kerroin olevani pojan eno, Kalle sanoi silmää iskien, kun he vihdoin astuivat ovesta ulos ja isä työntyi väkijoukosta halaamaan äitiä. - Tämmöisen reissun jälkeen ollaan sukua kaikki! 141
Matkapäätös Useimmat siirtolaiset matkasivat kohti tuntematonta jonkun tutun rohkaisusta. Amerikkaan jo asettuneiden siirtolaisten kirjeet ja postikortit houkuttelivat matkaan sukulaisia ja entisiä naapureita. Usein isoveli tai isosisko kustansi matkaliput nuoremmilleen. Koska Yhdysvalloissa oli työvoimapula, isot yhtiöt pestasivat Suomeen värväreitä. Siirtolaisuuden kiihtyessä tämä värväystoiminta kuitenkin kiellettiin. Passi Ennen siirtolaiseksi lähtöä oli hankittava passi. Sitä varten lähtijän oli pyydettävä oman kotiseurakunnan kirkkoherralta papintodistus ja nimismie- heltä esteettömyystodistus. Nimismiehet suhtautuivat Amerikkaan lähtijöihin yleensä asiallisesti, mutta papit ryhtyivät usein nuhtelemaan siirtolaiseksi aikovaa seurakuntalaista, varsinkin jos häneltä jäi Suomeen vaimoja lapsia tai vanhat vanhemmat. Piletit Matkaliput maksoivat nykyrahassa yli 1 000 euroa. Harvalla oli siihen aikaan sellaisia rahoja säästössä, joten lippu- rahat lainattiin joko kotoa tai niiltä, jotka olivat jo lähteneet Amerikkaan. Joskus lippurahat lainattiin työtä vastaan. Silloin siirtolainen joutui aluksi tekemään ilmaiseksi työtä tietyn aikaa kuitatakseen sillä lailla matkakulunsa. Terveystarkastus Sairaana ei kannattanut siirtolaiseksi yrittää. Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö ryhtyi pitämään terveystarkastuksia jo Suomessa, sillä jos matkustaja hylättiin taudin takia Amerikassa, laivayhtiö joutui tuomaan hänet ilmaiseksi takaisin kotimaahan. Tavallisesti matkustaja hylättiin, jos hänellä oli tuberkuloosi tai trakooma eli vaikea ja tarttuva silmätulehdus. Hankoon ja Hulliin Useimmat siirtolaiset matkustivat 1890- luvulta lähtien ensin junalla Hankoon, josta Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön laivat liikennöivät Hulliin.Tästä englantilaisesta satamakaupungista oli vielä mentävä junalla Liverpooliin. Sieltä matka jatkui englantilaisilla tai amerikkalaisilla höyrylaivoilla Atlantin yli New Yorkiin ja Yhdysvaltain muihin suuriin satamiin.
Eilisin saari New Yorkin edustalla sijaitseva Eilisin saari oli siirtolaisten tärkeimpiä maihinnousupaikkoja. Yhdessä päivässä saattoi saaren tarkastuspisteiden läpi kulkea yli 21 000 ihmistä, ja vuodessa maahanmuuttajia oli noin miljoona. Siirtolaisiksi aikovat joutuivat jonottamaan saarella pitkään sekä passintarkastukseen että terveystarkastukseen. Kesällä kuumuus oli hirvittävä, talvella paleli. Vasta tarkastukset läpäistyään siirtolainen sai luvan vaihtaa rahansa dollareiksi ja jatkaa matkaa. Vapaudenpatsas Vuonna 1886 lahjoittivat ranskalaiset Yhdysvalloille Vapaudenpatsaan, joka pystytettiin Bedloen linnoitussaarelle New Yorkin satamaan. Patsas kohoaa jalustoineen lähes 100 metrin korkeuteen. Patsaan rakenteen suunnitteli insinööri Gustav Eiffel, Eiffel-tornin tekijä. Vapaudenpatsas valmistettiin Ranskassa ja kuljetettiin laivalla pystytyspaikalleen osina, joita oli 350. Patsaan virallinen nimi on Vapaus valaisee maailmaa. Siitä on tullut miljoonille siirtolaisille uuden elämän tunnus. Suomalaiset ympäri maailmaa Kolmannessa luokassa Siirtolaiset matkustivat yleensä kaikkein halvimmilla lipuilla eli laivan kolmannessa luokassa. Käytännössä se merkitsi matkustusta pimeillä ja likaisilla alakan- silla. Kolmannen luokan matkustajilla ei välttämättä ollut edes omia hyttejä ja ruokakin oli huonompaa kuin toisen tai ensimmäisen luokan matkustajilla. Onneksi merimatka kesti tavallisesti 10-14 päivää ja koko matka kotoa johonkin Pohjois-Amerikan satamaan noin kolme viikkoa. Merimatka Atlantin yli oli kuitenkin vaarallinen myrskyjen ja ajelehtivien jäävuorten takia. Vuonna 1912 upposi maailman suurin höyrylaiva,Titanic, ensimmäisellä matkallaan Atlantin yli. Melkein kaikki sen kolmannen luokan matkustajat hukkuivat, joukossa 41 suomalaista. MAINARIT Monet siirtolais- miehet tekivät raskasta kaivos- työtä Michiganin ja muiden pohjoisamerikkalaisten kaivosalueiden rauta-, kupari-, suola-ja kalkkikaivoksilla. Maina- reiden työ oli vaarallista, ja monet kaivosmiehet pyrkivätkin hiukan rahaa säästettyään hankkimaan oman maatilan tai verstaan. Suurin osa siirtolaisiksi lähtevistä suomalaisista toivoi saavansa oman 1 maatilan. Erityisen paljon suomalaisia uudisasukkaita asettui Minnesotaan, joka koivlkkoineen ja jokineen muistutti paljon suomalaisia kotiseutuja. Suomalaisfarmien rakennukset pystytettiin hirrestä samaan tapaan kuin ennenkin ja pihapiiriin rakennettiin myös suomalaistyyppinen sauna. Suomalaisten farmareiden kylissä käytiin kouluakin suomeksi aina rippikouluun saakka. LUMBERIT JA LOKARIT Useimmat siirtolaisiksi lähteneet suomalaiset olivat tottuneet metsätöihin. Niinpä monet heistä pestautuivat Wisconsinin, Minnesotan ja Oregonin metsätyömaille lumbe- reiksi ja lokareiksi eli loggereiksi (log = tukki). Jättiläismäisten punapuiden kaataminen oli kuitenkin paljon raskaampaa kuin suomalainen metsätyö. Metsäseutujen intiaanit ja suomalaiset tulivat yleensä hyvin toimeen keskenään ja solmivat jopa avioliittoja. KIRVES- MIEHET Suomalaiset ja varsinkin pohjalaiset olivat jo vanhalla mantereella arvostettuja kirvesmiehiä. Ammattira- kentajia tarvittiin myös New Yorkin ja muiden suurkaupunkien rakennustyömailla. Moni amerikkalainen pilvenpiirtäjä onkin suomalaisten rakentama. : San I Francisco ! Los Angeles Boston New York Philadelphia Washington New Orleans KULKURIT Varsinkin nuoret siirtolaismiehet saattoivat pitkään vaeltaa pitkin Amerikan mannerta etsimässä sopivaa työtä ja asuinpaikkaa. Kulkurit matkustivat liputta junien katoilla ja saivat tilapäistöitä tekemällä farmeilta ruokaa ja yösijan. Kultakuume ajoi paljon väkeä liikkeelle. Ensin löydettiin kultaa Kalifor- nista 1800-luvun puolivälissä. Vuonna 1897 alkoi kultaryntäys Alaskaan Klondikejoelle, josta oli löydetty iso kultasuoni. PIIAT Suurin osa siirtolaisiksi lähteneistä naisista teki taloustöitä joko varakkaiden amerikkalaisten piikoina tai hotelleissa ja ravintoloissa. Suomalaisia piikoja arvostettiin heidän siisteytensä ja luotettavuutensa takia. Useimmat piikana aloittaneet nuoret naiset avioituivat myöhemmin. Moni heistä perusti myös oman yrityksen. 143 AFRIKKA 5 500 LATINALAINEN AMERIKKA 6 500 AASIA 7 500 AUSTRALIA JA UUSI-SEELANTI 24 000 VENÄJÄ 50 000 KANADA 93 500 MUU EUROOPPA 150000
24. Salaisuus artanon Bella oli pitkästynyt, kun lehmätkin oli viety takalai- tumelle ja hevoset olivat kaikki ajossa. Hanhet kyllä kaakottivat lammella, mutta kuka niitä jaksoi jatkuvasti jahdata. Bella makasi huvimajan portailla ja kuunteli, miten mehiläiset surisivat ruusupensaissa. Ei ollut Aurora kotona keppiä heittämässä, ei korvan takaa rapsuttamassa, ei herkkupaloja livauttamassa esiliinansa taskusta. Vanha koira huokasi raskaasti. Ikävää oli elämä tämmöisessä kartanossa, kun koskaan ei tapahtunut mitään. Juuri silloin hirnahti hevonen puiston takana meijerin edessä. Ei Bella toki ollut niin vanha, ettei olisi hirnahdusta kuullut, sillä hevosen vieressä juoksemista se oli rakastanut koko ikänsä. Bella nousi jaloilleen ja haisteli tuulta. Voita olivat lähdössä viemään kirkonkylään. Ruusupensas vain kahahti, kun Bella lähti kiitämään puiston poikki. Kaksikymmentä nelikkoa parasta voita olivat Johan ja vanha-Kaarle lastanneet kärryille. Ne oli Johanin vietävä asemalle hyvissä ajoin ennen päiväjunaa. Mei- jerskä piti tarkkaa rätinkiä joka nelikosta. -Johan katsoo sitten, ettei asemamies jätä näitä aurinkoon, hän muistutti, kun Johan oli jo kavunnut kuskinpukille. - Varjossa koko ajan ja junassa jäävaunuun, Johan katsoo etteivät ne fuskaa! Ensimmäistä kertaa Johan sai kuljettaa voikuorman yksin asemalle, kun vanha kuski-Aaro makasi kihdin kourissa omassa kamarissaan tallin ylisillä. Onneksi Stellan oli vanha tamma, joka ei turhasta hermostunut. Silti Johania vähän jännitti, kun tultiin lähemmäs kirkonkylää. Apteekin kohdalla se sitten tapahtui. Jokin kulkukoira luikahti ties mistä keskelle maantietä ja alkoi siinä haukkua räkyttää. Samassa kuului kolahdus kärryiltä Johanin selän takaa, ja Bella syöksyi nelikkojen välistä kuskipojan ohi suoraan vieraan piskin kimppuun. - Bella, irti! Johan ehti huutaa ja sai juuri ja juuri hevosen pysähtymään. Stellan luimisteli korviaan ja tanssahteli aisojen välissä, kun koirat pyörivät yhtenä ärise- vänä mylläkkänä sen jaloissa. Onneksi apteekkarin renki oli nähnyt pihamaalta rähäkän ja tuli juoksujalkaa vesiämpärin kanssa apuun. Ämpärillinen kylmää vettä teki tehtävänsä, piski säntäsi karkuun ja Bella jäi yksin keskelle tietä ravistelemaan märkää turkkiaan. 144
- Mistäs patruunan koira tänne ilmestyi? ihmetteli apteekkarin renki, sillä olihan hän isäntäänsä kyytiessä toki nähnyt monet kerrat Bellan makaamassa kartanon paraatirapuilla. - Kai se oli taas hiipinyt voikuormaan, Johan huokasi. - Bella, kärryyn ja äkkiä! Pitää ehtiä asemalle! Mutta Bella ei ollut kuulevinaan kartanon pikkurengin komentoa vaan lähti juosta jolkottamaan kokonaan toiseen suntaan. Samassa kuului kaukaa joen takaa junan vihellys. Kun ei muukaan auttanut, oli Johanin pakko kavuta takaisin kärryille ilman koiraa ja lähteä ajamaan asemalle täyttä kyytiä. Aurora istui jäykkänä vaunun pehmustetulla penkillä ja piteli hatturasiaa sylissään. Kaikki oli kyllä mennyt tähän asti ihan niin kuin isoveli Klaus oli sanonutkin. He olivat ajaneet Marie-tädin luota asemalle, ja veli oli ostanut piletin ja saattanut pikkusisarensa junanvaunuun. Riihimäellä oli vaunun sivu kulkenut santarmeja, ja yksi niistä oli katsonut ikkunan läpi suoraan Auroraa. Vaan kukapa olisi uskonut, että ensimmäisessä luokassa matkustava kaksitoistavuotias kartanonneiti oli mukana vaarallisissa vehkeilyissä. Hatturasiassa Auroran uuden olkihatun alla pellavapussiin ommeltuna oli näet nippu kiellettyjä lehtisiä, jotka olivat menossa kappalaisen pappilaan ja sieltä nuorille miehille jaettaviksi. Kappalaisen rouvan piti itse tulla asemalle hatturasiaa hakemaan, niin oli telefonissa sovittu. Kotona eivät tienneet tästä mitään. Alun perin oli päätetty, että Aurora tulisi Marie-tädin kanssa maalle vasta ensin viikolla. Klaus oli kuitenkin luvannut te- lefoneerata kotiin ja selittää, että Auroralle oli tullut kova koti-ikävä. Pappa kyllä lähettäisi jonkun hakemaan hänet asemalta, siitä Aurora oli aivan varma. Jo vilahti ohitse Koskenniskan saha. Juna vihelsi siinä kohdassa, missä maantie meni kiskojen yli. Sen vihellyksen saattoi kuulla kotona kartanossakin jos tuuli kävi pohjoisesta. Samassa kiskojen kolke muuttui kovaäänisemmäksi. Nyt ajettiin joen yli. Kylläpä täällä syreenit kukkivat. Tuossa vilahti apteekkarin keltainen pytinki, tuossa osuuskaupan punamultainen makasiini. Auroran teki mieli ponnahtaa jo seisomaan, mutta hatturasia oli raskas. Parempi oli odottaa penkillä istuen, kunnes juna pysähtyisi kunnolla tutun asemarakennuksen eteen. 145
Johan ajoi suoraan asemalaiturin päähän. Turha oli viedä nelikkoja enää makasiiniin, kun juna oli justiinsa tulossa. - Mene nyt kumminkin tekemään rahtikirja, sanoi se vanhempi asemamies, joka oli kuski-Aaron poika. - Kyllä me nämä hoidetaan. - Ei mitään kiirettä, huikkasi nuorempi mies pojan jälkeen. - Ei se juna kumminkaan pääse ajoissa lähtemään. Ne on taas santarmit liikkeellä. Jahtaavat vissiin jotakin anarkistia. Kolme pitkätakkista santarmia seisoi tosiaan odotushuoneen porraspäässä ja neljäs astui juuri ovesta ulos. Venäjää ne puhuivat keskenään. Ei santarmeista täällä tykätty, kun ne olivat valapatto-keisarin miehiä. Johan kiersi miehet kaukaa ja käveli pakaasipuolen ovesta sisään. Siellä oli aikamoinen metakka, sillä joku santarmi kulki hyllyjen välissä ja vaati makasiinimiestä repimään paketteja auki.Ties miten olisi rahtikirjojen käynyt ellei asemapäällikkö olisi itse astellut ärähtämään, että juna oli tulossa ja että tarkastus oli keskeytettävä siksi aikaa. Juuri ja juuri ehti Johan saada rahtikirjan, kun juna jo pysähtyi jarrut kirskuen aseman eteen. Tavaravaunut olivat toisessa päässä. Viimeistä nelikkoa oltiin jo nostamassa harmaaseinäiseen jäävaunuun, kun Johan juoksi rahtikirja kourassaan hengästyneenä paikalle. - Ne syynäävät joka asemalla kaikki junasta jäävät matkustajat, kuului junamies selittävän asemamiehille. - Ollaan jo varttitunti myöhässä. Riihimäellä ottivat yhden nuoren miehen kiinni ja lähtivät raahaamaan sitä pois. Niitä kiellettyjä lehtisiä ne etsii ja pom- minheittäjiä. Aurora oli jo ennättänyt hattuaskinsa kanssa vaununsillalle, kun hän näki santarmien sei- sauttavan ensimmäisenä vaunusta astuneen miehen. Salkku repäistiin miehen kädestä ja temmattiin auki. Jotakin sanomalehtiä siellä oli ja paksuja kirjoja. Niitä hetken pyöritel- tyään santarmit päästivät miehen menemään. Muut matkustajat odottivat säikähtäneinä supatellen vaunun vierellä. Veri kohisi Auroran korvissa. Jos palaisi takaisin vaunuun tai yrittäisi toisesta ovesta 146
ulos? Aurora käännähti kannoillaan ja tarttui jo vaunun oveen, kun näki lasin läpi santarmien lähestyvän pitkin vaunun käytävää. Niitä oli jo junassakin. - Neitti siinä! Joko se neitti jää tässä pois? tuikean näköinen santarmi oli ilmestynyt vaunun portaille. - Kyllä, kyllä kai, Aurora henkäisi eikä voinut sille mitään, että santarmi ojensi kätensä ja otti häneltä hatturasian. Jalat tuskin kantoivat, kun Aurora laskeutui portaita alas asemalaiturille. Vielä muutama hetki ja ne avaisivat hatturasian kannen. Jos ne huomaavat... - Bella, ei! Johan ehti huutaa, kun kartanon vanha koira ryntäsi aseman kulman takaa ja syöksyi villisti haukkuen junan viereen seisahtuneeseen väkijoukkoon. Juuri kun santarmi oli avaamassa hatturasian kantta, Bella syöksyi hänen jalkoihinsa, kaatoi miehen ja ponnahti vinkuen ja haukahdellen tervehtimään Auroraa. - Bella! Bella! Aurora itki ja nauroi. Koira nuolaisi hänen kasvojaan ja loikki tyttöä vasten, säntäsi välillä väen sekaan ja palasi taas entistä villimpänä. -Viekä tuo hullu hurtta pois! huusi se santarmi, joka oli ottanut Auroran hattu- rasian. - Se kaatta kaikki! Mies oli pudottanut kompastuessaan hatturasian maahan, ja sen kansi oli auennut niin että olkihattu ja kangaspussi olivat vierähtäneet asemalaiturille ihmisten jalkoihin. - Minun hattuni! Aurora parahti ja kyykistyi nopeasti nostamaan olkihattunsa maasta ennen kuin kukaan ehtisi tallata sitä. - Ja minun pussini, sanoi tuttu ääni jostakin aivan läheltä. Väentungoksen keskeltä katsoi kappalaisen rouva Auroraa. Jotakin pellavanväristä vilahti rouvan vihreän viitan helmoihin. - Onpa hauska, että Aurora on palannut taas kotiin! Santarmit olivat sillä välin nostaneet hatturasian maasta, todenneet sen tyhjäksi ja viskanneet sivuun. Joku oli kai astunut rasian päälle, sillä sen pohjaan oli ilmestynyt reikä. Yksi santarmeista vihelsi pilliin, ja miehet katosivat asemarakennuksen ovesta sisälle. Kappalaisen rouvakin oli hävinnyt väkijoukkoon, joka nyt hajaantui kiireesti omille teilleen. Kun juna lähti puuskuttaen liikkeelle, ei asemalaiturille jäänyt muita kuin Aurora, Bella ja rikkinäinen hatturasia. - Anteeksi, neiti! Johan huusi ja juoksi pitkin laituria heitä kohti. - Se on meidän Bella joka on karannut... ai jaa... päivää, Aurora-neiti! Vasta nyt Johan tunnisti kartanon Auroran, joka oli koko talven ollut Helsingissä tätinsä luona koulussa. Ei ihme, että Bella oli niin riehaantunut, sehän oli neidin koira. - Onko kaikki hyvin? Johan kysyi huolissaan, kun näki rikkinäisen hatturasian maassa. - Oikein hyvin, Aurora naurahti ja laittoi olkihatun päähänsä. - Minä tulen Johanin mukana kotiin. Haetaan vain laukku pakaasista. Kun he ajoivat iltapäivän auringossa kartanon koivukujaa ja Bella juoksi hilpeästi haukahdellen Stellanin rinnalla, teki Auroran kovasti mieli kertoa Johanille, mitä asemalla oikein oli tapahtunut. Mutta eihän se käynyt, ei tietenkään. Aurora oli luvannut veljelleen, että pitäisi salaisuuden visusti omana tietonaan. 147
Suuri adressi Suomen autonomia eli puoli-itsenäinen asema alkoi 1800-luvun lopulla ärsyttää venäläisiä. Suomellahan oli oma raha, postimerkit, kielilait, senaatti ja valtiopäivät. Erityistä suuttumusta herätti se, etteivät suomalaiset nuoret miehet palvelleet Venäjän armeijassa vaan suomalaiset joukko-osastot osallistuivat koko valtakunnan sotiin vain poikkeustapauksissa. ▲ Suuresta adressista sidottiin 26 nahkakantista kirjaa. Sortovuosien alkuna pidetään helmikuussa 1899 annettua manifestia eli tsaari Nikolai ll:n antamaa julistusta, jossa ilmoitettiin Venäjän yleisvaltakunnallisten lakien sivuuttavan Suomen omat lait. Manifestin avulla voitiin kumota suomalaisten oma asevelvollisuuslaki ja pakottaa kutsunnoissa valitut suomalaiset nuoret miehet palvelemaan viisi vuotta missä tahansa venäläisessä joukko-osastossa. Manifesti herätti suomalaisissa suurta pelkoa ja hämmennystä. Monet arvelivat Bobrikovin ja muiden venäläisten "Suomi-syöjien" johtaneen keisaria harhaan. Parissa viikossa kerättiin yli puoli miljoonaa nimikirjoitusta suureen adressiin, jossa suomalaiset pyysivät tsaaria perumaan julistuksensa. Adressia lähti viemään Pietariin yli 500 miehen joukko, yksi mies jokaisesta Suomen kaupungista ja pitäjästä. Nikolai II ei kuitenkaan suostunut edes tapaamaan suomalaisia, eikä häneen vaikuttanut sekään adressi, jossa maailman johtavat tiedemiehet ja taiteilijat vetosivat Suomen laillisen aseman puolesta. Bobrikov sai rauhassa jatkaa sortotoimiaan. Postimerkeistä murhaan Ensimmäisen kerran Suomen omaa postilaitosta vastaan oli hyökätty jo vuonna 1890, kun tsaari Aleksanteri III oli kieltänyt käyttämästä suomalaisia postimerkkejä Venäjälle lähetettävissä kirjeissä. Vuonna 1900 kiellettiin suomalaiset postimerkit kokonaan. Vastalauseeksi liimattiin venäläisillä merkeillä varustettuihin kirjeisiin suomalaisia surumerkkejä. Myös helmikuun manifestia vastaan osoitettiin mieltä pukeutumalla mustiin suru- asuihin. Mieltä osoitettiin myös kukittamalla tsaari Aleksanteri ll:n patsas. Olihan Aleksanteri II pitänyt hallitsijanlupauksen- sa, jonka hänen pojanpoikansa Nikolai II oli pettänyt. Bobrikov ryhtyi manifestin jälkeen lakkauttamaan sanomalehtiä ja karkottamaan maasta tuomareita ja virkamiehiä, jotka yrittivät vastustaa laittomuuksia. Sortoa vastustettiin painattamalla ulkomailla kiellettyjä lentolehtisiä, joita jaettiin salaa ympäri Suomea. Näistä tunnetuin oli Fria Ord eli Vapaita sanoja. Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema surumerkki Laittomia kutsuntoja vastustettiin menemällä lakkoon. Joillakin paikkakunnilla ei viranomaisten järjestämiin kutsuntoihin tullut kuin muutama nuori mies, joilla yleensä oli lääkärintodistus siitä, että he olivat sotilaspalvelukseen kelpaamattomia. Ne, joita pelkät surunauhat ja lakot eivät tyydyttäneet, perustivat omia salaisia ryhmiään. Kuuluisimpia näistä aktivistien seuroista oli Kagaa- li, joka avusti myös Venäjällä toimivia vallankumouksellisia. Niinpä esimerkiksi Leniniä piiloteltiin Suomessa. Venäjällä oli jo vuosikymmeniä vastustettu yksinvaltaa salamurhilla. Nikolai ll:n isäkin oli kuollut pommiattentaatissa. Koska Bobrikovia pidettiin syypäänä kaikkiin sortotoimiin, monet aktivistit suunnittelivat hänen murhaansa. Lopulta siinä onnistui senaatin virkamiehenä toimiva Eugen Schauman, jonka ampuma laukaus haavoitti Bobrikovia kuolettavasti senaatin porras- käytävässä kesällä 1904. ▲ Bobrikovin lukuisat metalliset kunniamerkit pysäyttivät osan Eugen Schaumanin ampumista luodeista. 148
Aselaiva John Grafton Vuonna 1905 suomalaiset aktivistit ryhtyivät hankkimaan aseita ulkomailta. Asialla olivat eräät Bobrikovin karkottamat suomalaisetta hanketta johti merikapteeni John William Nylander, joka oli osallistunut muun muassa Kreikan vapaussotaan. Puolet aselaiva John Graf- tonin lastista oli tarkoitettu Venäjän vallankumouksellisille, joten laiva purjehti ensin Pietarin lähistölle. Venäläiset vallankumoukselliset eivät kuitenkaan saapuneet sovittuun paikkaan hakemaan omaa osuuttaan. Paljastumista peläten oli Nylanderin lähdettävä raskaassa lastissa etsimään Pohjanlahdelta satamaa, jossa voisi viranomaisten tietämättä toimittaa aseet maihin. Viivytyksen takia Nylander ehti Kokkolan vesille vasta syyskuun alussa. Osa aseista purettiin ulkosaaristossa niitä hakemaan tulleeseen proomuun, mutta yöllä John Grafton ajoikin karille, jolloin Oi katso Suomi Taiteilijatkin tekivät parhaansa venäläisten sorron vastustamiseksi. Monet Sibeliuksen tunnetuimmista sävellyksistä, kuten "Ateenalaisten laulu"ja "Finlandia" sävellettiin ja esitettiin ensimmäisen kerran isänmaallisissa juhlissa, joissa kerättiin rahaa esimerkiksi lakkautettujen lehtien toimittajille. Kuuluisin sortovuosien maalauksista on taiteilija Eetu Iston Hyökkäys, jossa Suomi-neito puolustaa lakejaan Venäjän kaksipäisen kotkan hyökkäystä vastaan. Isto maalasi taulunsa Berliinissä, mistä se salakuljetettiin Suomeen. Taulusta valmistettiin heti tuhansia painokuvia, jotka Nylander katsoi viisaimmaksi räjäyttää sen ilmaan. Paikalle tulleet tullimiehet hän otti kiinni ja ilmoitti, että nämä joko kuolevat tai unohtavat koko jutun. Tullimiehet päättivät olla vaiti asiasta. Myös suurin osa proomuun lastatuista aseista jouduttiin lopulta heittämään mereen, sillä venäläisiä sotilasaluksia partioi joka puolella. Aktivisti- tovereilleen Nylander lähetti salakielisen sähkeen: "Täti on kuollut- hän halkesi." levisivät kehystettyinä Suomen koteihin. Yleensä kuvan toiselle puolelle samoihin kehyksiin oli laitettu jokin toinen, vaarattomampi kuva - vaikkapa keisarillinen perhe - joka käännettiin näkyviin, jos pelättiin Bobrikovin kätyreitä. Kaikkein näyttävin taiteilijoiden mielenosoitus oli Suomen oma paviljonki Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Suomi kieltäytyi esittäytymästä Venäjän paviljongissa. Sen sijaan suomalaiset arkkitehdit, taidemaalarit, kuvanveistäjät sekä tekstiili-ja huonekalusuunnittelijat rakensivat oman paviljongin, joka herätti suurta huomiota ja ihastusta. Sen avulla Suomi puolusti omaa kulttuuriaan ja olemassaolonsa oikeutta. Akseli Gallen- Kallela maalasi Suomen paviljonkiin Kalevala- aiheiset freskot, joista kuuluisin on Sammon ryöstö. Tiedätkö, mihin rakennukseen ne maalattiin myöhemmin uudelleen? A Eetu Isto: Hyökkäys < Suomen paviljonki Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900
25. Viiva meidän äidille erjantaiaamuna Annikki heräsi kahvin tuoksuun. Äiti hääräsi jo lieden äärellä ja hyräili jotakin marssin tapaista, kansainvälinen” se oli, se jota aina työväentalolla laulettiin. Siinä samassa Annikki muisti, mikä päivä nyt oli. Tämä oli se punaisen viivan päivä. - Koska äiti lähtee äänestämään? Annikki kysyi ja nousi vikkelästi vuoteesta. Permanto tuntui kylmältä niin kuin aina. Onneksi hellankulmalla oli lämmintä vettä pesuvadissa. Nopeasti tyttö huuhtoi silmänsä ja puki sitten päälleen uuden leninkinsä. Äiti oli sen vasta ommellut siitä kankaasta, jonka oli tuonut tuliaisina puhujamatkalta. - Mikäs kiire tässä, äiti naurahti. - Ehtiihän sen viivan vetämään huomennakin. Mummu on Einon ja Juhanin kanssa tulossa tänne. Mennään sitten samaa matkaa. Eino oli äidin veli ja Juhani sen poika, Annikin serkku. Ne olivat muuttaneet kaupungista mummun luo Salmenperän torppaan, kun Martta-täti oli kuollut tuperkkeliin viime kesänä. Pappa oli silloin jo niin huonona, ettei jaksanut lähteä taksvärkkiin. Onneksi Salmelan isäntä oli sentään suostunut laittamaan kontrahdin Eino-enon nimiin, kun pappa jouluna kuoli pois. Muuten olisi mummulle tullut torpasta lähtö. Päivä vaikeni vähitellen. Tänään ei tarvinnut mennä kouluun ollenkaan, kun opettaja oli vaalia valvomassa ja luokasta oli tehty äänestyslukaali.Talitintti keikkui oksalla, kun Annikki kävi hakemassa kaivolta vettä. Samassa rupesi mäen alta kuulumaan aisakellon ääni. Papan kulkunen siellä kilisi, Annikki olisi tuntenut äänen vaikka unissaan. Kohta ilmestyikin vanha Poku kuusikon takaa, mutta mikä ihmeen hökötys oli Eino-enon reessä? - Eikös ole hieno plakaatti? Juhani huusi Annikille ja hyppäsi reestä ensimmäisenä. Ja olihan se hienon näköinen, mustat kirjaimet oli maalattu valkoiselle pahville ja toiseen reunaan oli vedetty kirkkaanpunainen viiva. Eno oli ollut kaupungissa maalarina, ja teki se vieläkin maalarinhommia talvisaikaan, jos ei tarvinnut olla Salmelassa tukkimetsässä. "toverit, miehet, naiset, punainen viiva vapauden asialle", luki kyltissä niin suurin kirjaimin, että se näkyi kauas. 150
-Ja katsopas toiselle puolelle! Enokin nousi reestä ja meni auttamaan mummua vällyn alta.Toisella puolella luki nimittäin "meidän maria naisten asialla". - Pitääkö sitä ihan nimeltä mainita, mummu oli paheksuvinaan ja riensi kiireesti sisälle lämpimään. Vainiolta kävi kylmä viima, joka tuprutti lunta pitkin pihamaata. Kahvit juotiin ensin ja vasta sitten lähdettiin ajamaan koululle. Äitikin vähän kainosteli niin suurta plakaattia, mutta eno sanoi lujasti, että niin ne tekivät muutkin. Ruustinna oli kuulemma pyhänä julistanut kirkonmäellä kovaan ääneen, että jokaisen kunniallisen naisen pitäisi äänestää vapaaherratar Gripenbergiä. - Eihän ne minua äänestä vaan listaa, äiti sanoi sen näköisenä, ettei jaksanut ruveta enon kanssa väittelemään. Reessä oli kumminkin sen verran ahdasta sen kyltin kanssa, että Annikki juoksi Juhanin kanssa reen sivulla koko matkan koululle asti. Miten lie, että juuri siihen aikaan tuntui olevan puoli pitäjää liikkeellä. Rekiäkin seisoi koulun edessä niin paljon, ettei puomi riittänyt. Osa hevosista oli jätetty tien varteen ja sidottu aitaan. Siinä ne rouskuttivat kauroja pussistaan, ja semmoisen laittoi enokin Pokun eteen, kun hän meni mummun ja äidin kanssa sisälle äänestämään. -Jäätiin turhan kauas, Juhani mutisi ja vilkuili pihamaalle. - Ajellaan nyt vähän, että kyltti näkyy, hän keksi lopulta, eikä Annikki ehtinyt sanoa vastaan, kun serkku jo irrotti Pokun riimun koulun aidasta ja hyppäsi rekeen. Komeasti se kaarsi koulun portista sisään ja seisahtui porraspäähän. Hetken epäröityään lähti Annikki kävelemään reen luo. Muutama eukko oli jo pysähtynyt tavailemaan kylttiä. - Eikös se ole sinun äitis tuo Maria? eräs niistä kysyi Annikilta, eikä hän voinut kuin myöntää. - Onhan se hyvä ompelija, sanoi toinen. - Pitäjän paras, mutta että eduskuntaan... Silloin teki Annikin mieli korottaa ääntään ja sanoa, että yhtä hyvin äiti ymmärsi maailman asioita kuin kuka tahansa mies. Silloinkin, kun eivät meinanneet Järvisen leskelle antaa köyhäinapua, äiti oli mennyt lautakuntaan ja puhunut ukot pyörryksiin oikein pykälien kanssa. - Enemmän Maria asioita ymmärtää kuin tämän pitäjän miehet yhteensä ja on sitä paitsi raittiuden asialla, sanoi muuan nuorempi nainen, joka tuli parahiksi portaita alas. - Minä vedin viivan siihen listaan, jossa on Marian nimi. Se on siinä lapussa alhaalla vasemmalla, ihan reunimmainen alakulmassa. Onneksi ne eukot lähtivät oitis sisään. Hetken seisotti Juhani vielä hevosta porraspäässä, mutta kun Poku alkoi nostella jalkojaan, serkku ajoi reen takaisin 151
tien varteen, ja Poku pääsi oman kaurasäkkinsä ääreen. Annikin jalkoja palelsi. Miksi ihmeessä se äänestäminen nyt niin kauan kesti? - Minkä takia se opettaja minua rupesi neuvomaan! mummu puuskutti suu- tuksissaan, kun ne lopulta tulivat koululta pois. - Osaanhan minä nyt viivan vetää! - Ei se opettaja Oksanen millään pahalla, äiti rauhoitteli mummua. -Viran puolesta niiden pitää neuvoa jokaista, joka ei ole ennen ollut äänestämässä. - Eihän Einokaan ole ollut koskaan äänestämässä etkä sinäkään! mummu puuskahti. - Eikä teitä kumminkaan neuvottu! Kotimatkalla mummu sentään lauhtui mutta rupesi sitten murehtimaan, saisiko äiti ollenkaan ääniä, kun listoja oli ollut niin monta ja jokaisessa kolme nimeä. - No saihan Maria nyt ainakin kolme ääntä, eno sanoi ja nikkasi silmää. -Yhden minulta ja toisen mummulta ja kolmannen itseltään. - Eikun neljä, Annikki yhtyi leikkiin. -Yksi nainen tuli ulos ja sanoi, että se oli äänestänyt äitiä. - Nyt lopetatte! äiti komensi ankarasti. - En minä lähtenyt ehdokkaaksi sen takia, että tulisin valituksi. Onhan siellä nyt paljon kokeneempiakin ja opettajattaria ja muita kouluja käyneitä. Mutta kun liitossa sanoivat, että pitää saada täältäkin joku nainen ehdokkaaksi, niin minä sitten suostuin. Niin ne vaalit menivät. Annikista oli mukavaa, kun äiti oli pitkästä aikaa taas kotona ja ompelukone surisi myöhään yöhön. Sen vaalitouhun takia oli äidiltä jäänyt paljon ompeluksia rästiin. Pari viikkoa vaalien jälkeen tuli oikein hieno suojasää. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja koulun räystäältä tipahti alas se kaikkein suurin jääpuikko, joka oli venynyt venymistään helmikuusta asti. Viimeinen välitunti oli oikein hauska, kun ruvettiin lumisotasille. Tumput märkinä siinä viskottiin palloja, tytöt poikia vastaan ja päinvastoin. Kun opettaja Oksanen tuli vihdoin soittamaan kelloa portaille, oli Annikkikin helmoja myöten märkä. - Sinäkin iso tyttö! opettaja sanoi moittivasti, kun Annikki kulki ohi. - Ei se sovi tuommoinen käytös, kun äitisi on valittu eduskuntaan! Nolona luikahti Annikki paikalleen luokkaan eikä tiennyt, oliko kuullut oikein vai väärin. Mutta Juhani oli rohkeampi, viittasi ja luvan saatuaan kysyi: - Onko totta että Maria-täti on valittu kansanedustajaksi? - Niin luki tänä aamuna lehdessä, opettaja sanoi lyhyesti. -Yhdeksäntoista naista on kuulemma valittu, ihmeen paljon näin ensimmäisellä kerralla! Niin kuin tulisilla hiilillä istui Annikki koko viimeisen tunnin. He lähtivät kilpaa Juhanin kanssa juoksemaan kotimökille, kun koulu vihdoin päättyi. Juhani oli vähän nopeampi ja ennätti ensimmäisenä huutamaan ovelta, että onneksi olkoon, täti on valittu! Huohottaen seisahtui Annikki kynnykselle, sillä mökin pöydän ääressä istuivat rovasti, nimismies ja joku silinteriherra, ja mökissä tuoksui kahvi. Äitikin oli riisunut esiliinan, vaikka muuten oli arkihameessa. 152
- No lapset, pankaas ne märät tumput kuivumaan takan otsalle, äiti sanoi ihan tavallisella äänellä ottaessaan kahvipannun hellankulmalta. - Ja tulkaa juomaan jotakin lämmintä. Saatte korppuakin. Sen verran oli opettaja Oksasen annettava periksi, että Annikki ja Juhani saivat toukokuussa matkustaa äidin ja enon kanssa Helsinkiin katsomaan eduskunnan avajaisia. Mummu ei tahtonut lähteä niin pitkälle matkalle vaan jäi mieluummin lypsämään lehmiä. - Älä sitten rupea heti niitten herrojen kanssa riitelemään, mummu neuvoi äidille lähtöaamuna. Sitä äiti ja eno naureskelivat vielä junassakin, mutta itsekseen Annikki kyllä ajatteli, että mummu taisi olla oikeassa. Kovin herkästi äiti nykyään korotti ääntään, jos miehet yrittivät ruveta määräilemään. Olihan se kovasti juhlallista, kun äiti kulki valkoisessa puserossaan ja uudessa olkihatussaan niiden mustapukuisten keskellä ja väkijoukko hurrasi kadun molemmin puolin. Eno lykkäsi Annikin ja Juhanin ihan kadun varteen. He näkivät kun äiti kulki siitä ohi vain muutaman metrin päästä, vilkaisi vähän sivulleen ja hymyili muttei sentään seisahtunut, kun kaikki marssivat niin arvokkaina. Kun joku kisällin näköinen sälli alkoi soittaa suutaan, että oli muka ollut sillä reunus- paikalla ensin, eno sanoi ankarasti, että tässä oli kansanedustajan tytär. Silloin sälli luikki tiehensä ja muut ympärillä olijat nyökyttivät hyväksyvästi. -Jassoo, sehän on hauskaa! Kukas se noista kansanedustajista on tämän pikku- neidin isä? kysyi muuan muhkeaviiksinen herra Annikilta. - Ei kukaan, Annikki vastasi reippaasti. - Siellä marssii meidän äiti! Se on tuo valkopuseroinen, jolla on punainen nauha olkihatussaan. 153
Säädyistä eduskuntaan Vuoteen 1906 saakka vain 10 prosenttia suomalaisista sai äänestää valtiopäivävaaleissa. Voidakseen äänestää äänestäjän oli oltava riittävän varakas mies ja kuuluttava johonkin säätyyn: aatelistoon, papistoon, porvaristoon tai talonpoikiin. Valtiopäiväuudistus antoi äänioikeuden kaikille yli 24- vuotiaille miehille - ja pitkän keskustelun ja mielenosoitusten jälkeen myös kaikille yli 24-vuotiaille naisille. Äänioikeuden sai kerralla lähes miljoona uutta äänestäjää, joista 600000 oli naisia. Varsinkin naisten äänioikeus herätti suurta huomiota ympäri maailmaa. Tosin eräissä maissa, kuten Uudessa-Seelannis- sa ja Australiassa, oli osa naisista saanut äänestää, mutta missään eivät naiset voineet itse asettua ehdokkaiksi niin kuin Suomessa. Vaalitaistelua lumipyryssä Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1907. Koko talvi käytiin kiivasta vaalitaistelua. Koska radiota ei ollut eivätkä sanomalehdetkään levinneet läheskään joka kotiin,oli ehdokkaiden matkustettava puhumaan suoraan äänestäjille. Enimmäkseen ehdokkaat matkustivat junalla ja reellä. Kovimmilla pakkasilla peiteltiin kansanedustajaehdokas kokonaan reen pohjalle vällyjen alle, sillä matka pitäjästä toiseen saattoi kestää tuntikausia. Puheita pidettiin nuorisoseurojen, maamiesseurojen ja työväenyhdistysten taloilla mutta myös tuvissa ja pirteissä. Usein oli paikalla muiden puolueiden kannattajia, jotka ryhtyivät väittelemään ehdokkaiden kanssa. Vaalitaistelua käytiin myös pilapiirroksin sekä kiertelemällä talosta taloon äänestäjiä neuvomassa. Varsinkin naisten omat yhdistykset ja lehdet neuvoivat tarkkaan, miten vaalihuoneistoissa piti toimia. Ensimmäisten eduskuntavaalien tulos: Kristillinen työväenliitto, kaksi edustajanpaikkaa äänestysprosentti: 70 Maalaisliitto, 9 edustajanpaikkaa Jyrkemmin venäläisiin suh tautuva nuorsuomalainen puolue sai 26 paikkaa. IP» Ruotsalaiset, jotka olivat aina olleet säätyvaltiopäivillä enemmistönä, saivat vain 24 edustajanpaikkaa. Punainen viiva Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa ei äänestetty yksittäistä ehdokasta vaan erilaisten valitsijayhdistysten kolmen nimen mittaisia listoja. Sama ehdokas saattoi olla useammallakin listalla. Kaikki vaalilistat oli painettu samaan vaalilippuun, joka oli ison pyyheliinan kokoinen. Äänestäjän piti vetää punaisella kynällä viiva sen listan ylänurkkaan, jota hän halusi kannattaa. Hän saattoi muuttaa listan nimijärjestystä tai kirjoittaa äänestyslippuun jätettyyn tyhjään tilaan kokonaan oman listansa. Listan ensimmäinen nimi sai täyden äänen, toinen nimi puolikkaan ja kolmas kolmanneksen annetusta äänestä. Lopuksi koko äänestyslippu työnnettiin taiteltuna vaaliuurnaan. 154
Palokunnantalolta Eduskuntataloon Uusi 200-jäseninen eduskunta oli niin suuri, ettei se mahtunut kokoontumaan aateliston Ritarihuoneella eikä edes muille säädyille rakennetussa Säätytalossa. Niinpä eduskunta ryhtyi pitämään istuntojaan Helsingin palokunnantalolla, joka sijaitsi rautatientorin ja Aleksanterinkadun välissä. Palokunnantalolta eduskunta siirtyi vuonna 1911 vuokralle Heimola-nimiseen rakennukseen lähemmäs yliopistoa. Vasta vuonna 1931 eduskunta muutti nykyiseen Eduskuntataloon Arkadianmäelle. Palokunnantalo Heimola Arkadianmäki Vaaleista vaaleihin Koska Suomi oli yhä osa Venäjää, ei eduskunta voinut tehdä päätöksiä vaan pelkästään lakiesityksiä, jotka tsaari joko hyväksyi tai hylkäsi. Ensimmäisessä eduskunnassa naiskansanedustajat tekivät aloitteita muun muassa talousopetuksen ja kouluruokailun järjestämisestä, naisten katurauhan turvaamisesta, kunnankätilöi- den palkkaamisesta ja äitiysavustuksista. Yksimielisin oli eduskunta syksyllä 1907 päättäessään kaikkia alkoholijuomia koskevasta kieltolaista oikein seisomaan nousten. Nikolai II ei kuitenkaan vahvistanut lakia. Seuraavana keväänä tsaari hajotti eduskunnanpa kaikki tehdyt lakiesitykset raukesivat. Eduskuntatyö oli ennen Suomen itsenäisyyttä erittäin vaikeaa, sillä toisen sortokauden alettua Nikolai II hajotti eduskunnan joka vuosi eikä kutsunut sitä ollenkaan koolle vuosina 1914-1915, kun ensimmäinen maailmansota oli alkanut. Ensimmäisen eduskunnan naiset Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa valittiin 19 naiskansanedustajaa eri puolueista. Joukossa oli vapaaherratar ja senaattorin tytär Alexandra Gripenberg ja monia naisopettajia ja naisasianaisia. Pari naiskansanedustajaa oli ollut Amerikassakin. Heistä toinen oli emäntä Eveliina Ala-Kulju,joka oli jäänyt Yhdysvalloissa leskeksi ja elättänyt pienet lapsensa pitämällä työmiehille ruokalaa. Ansaittuaan vihdoin matkarahat hän oli palannut lastensa kanssa Suomeen ja mennyt uusiin naimisiin. Melkein puolet naiskansanedustajista oli sosialisteja. Heistä useimmat olivat olleet nuorempana piikoina tai ompeli- jattarina ja ruvenneet sitten kiertäviksi matkapuhujiksi ja raittiusesitelmien pitäjiksi. Kuuluisin oli "piikakenraali" Miina Sillanpää, joka oli vaatinut perheiden palvelijattarille lyhyempiä työpäiviä ja parempaa kohtelua. Joukon nuorin oli 25-vuotias viipurilainen ompelijatar Jenny Nuotio, joka tosin meni naimisiin ja sai lapsen melkein heti vaalien jälkeen. Eveliina Ala-Kulju Miten maailma suhtautui? Kun ensimmäinen eduskunta aloitti työnsä toukokuussa 1907, oli Helsinkiin saapunut paljon ulkomaisia lehtimiehiä, jotka kuvailivat innokkaasti varsinkin maailman ensimmäisiä naiskansanedustajia. Tosin enemmän kiinnitettiin huomiota heidän ulkonäköönsä kuin muihin ominaisuuksiinsa. Muuan venäläinen lehtimies arvioi naiskansanedustajien olevan turhan vaatimattoman näköisiä ja valitti, ettei heidän joukossaan ollut ainuttakaan, joka olisi ollut Iston Suomi-neidon näköinen. Yhdysvaltalaisessa World- lehdessä taas väitettiin, että "eduskunnan toiseksi puheenjohtajaksi tulee neiti H. Kakki- koski (Käkikoski), Helsingin sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja, kaunopuhuja ja sivumennen sanoen jokseenkin kaunis tyttö, silmät miellyttävän siniset ja ääni musikaalisen kaunis" Tosiasiassa Hilda Käkikoski oli 43-vuotias opettaja ja kirjailija. Hän ei ollut sosialisti vaan suomalaisen puolueen kansanedustaja, joka ei ollut edes osallistunut varapuhemiehen vaaliin. Sen sijaan ehdokkaina olivat olleet Alexandra Gripenberg, joka oli saanut yhden äänen, ja Lucina Hagman, joka oli saanut kuusi ääntä. Alexandra Gripenberg Miina Sillanpää 155
26. Tunnussana: tulitikku ästä et sitten sano kotona sanaakaan, Antti vannotti pikkuvel- jeään Jussia, kun oli ajettu kärryillä puolen päivää kohti pohjoista. - Muuten sinut hukka perii ja kohta minutkin! - En minä mitään puhu, Jussi mutisi vaikka olikin vähän säikähtänyt, kun isoveli yhtäkkiä oli heittäytynyt niin tuimaksi. - Sinähän tiedät, että minun piti olla Erkin luona Louhelassa elonleikkuuseen asti, Antti aloitti ja vilkaisi veljeensä. - Kaikki olisi mennyt vallan hyvin, ellei isä olisi saanut päähänsä tuupata sinua minun matkaani! - Minkä minä sille voin, Jussi huokasi. - Olisin minäkin mieluummin jäänyt kotiin. - No, eihän se sinun vikasi ole, isoveli sanoi ja kuulosti jo vähän leppyneemmäl- tä. - Mutta nyt on vain ikävä kyllä sillä lailla, ettei me olla Erkin kanssa ollenkaan menossa Louhelaan. Erkki on kotonaan sanonut lähtevänsä meille. Jussi ei tiennyt mitä ajatella. Erkki-serkku ja isoveli olivat olleet joka kesä toistensa tykönä niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Maamieskouluunkin ne olivat menneet samana talvena, kun kummastakin piti tulla isäntä taloon. Jussi taas oli keväällä pyrkinyt kaupungin lyseoon ja päässytkin, koska oli saanut niin hyvän todistuksen kansakoulusta. - Mihinkäs te sitten menette Erkin kanssa? pikkuveli sai vihdoin kysytyksi, kun oli ajettu hetken matkaa aivan ääneti. -Tuonne vain, Ruotsiin ensin ja siitä etemmäksi, Antti sanoi ja vilkaisi taakseen kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan salaa, vaikka okiinkin keskellä korpea. - Saksanmaalle ollaan lähdössä. -Ai jääkäriksi niin kuin se rovastin Alpertti? Jussi kysyi hätkähtäen. Kaikki sen pitäjällä tiesivät, että rovastin nuorin poika oli matkustanut sotaoppiin Saksaan. Sen takia oli nimismieskin käynyt pappilassa kuulustelemassa, mutta antanut sitten olla, kun rovasti oli kivenkovaan väittänyt poikansa lähteneen Ruotsiin lukemaan insinööriksi. - Albert meidät on reissuun hommannutkin, Antti naurahti. - Erkki on tulossa länteen päin. Haukijärven 156
kirkolla on määrä tavata. Jahka päästään etappitien alkuun, niin kyllä ne meidät eteenpäin järjestävät. Sinä saat ajaa yksiksesi Erkin kotiin ja jäädä sinne vähäksi aikaa hommiin. Kyllä sinä sen verran jo miehestä käyt, kun olet noin terävä päästäsi ja vahva varreltasi. Tuot sitten hevosen ja kärryt kotiin hyvissä ajoin ennen heinäaikaa. Totta kai isonveljen kehu tuntui Jussista hyvältä, vaan silti hirvitti koko asia. Mitä ne kotona sanovat ja mitä sanoo Alli-täti, Erkin äiti? Entäs jos heitäkin tulevat santarmit kuulustelemaan? Vievät vielä Siperiaan. On sinne viety muitakin, jotka ovat ruvenneet sortovaltaa vastustamaan. Ennen kuin Jussi ehti sanoa mitään, kuului heidän takaansa voimistuva pörinä ja kohta jo sellainen torventöräys, että Voikko kavahti säikähdyksissään takajaloilleen ja oli vähällä katkaista kärryjen aisan. - Senkin hullut! Antti huusi, kun pöly vähän hälveni. - Jokin auton rakkine vissiin, noita saa kaupungissa varoa yhtenään. Pitkän tovin saivat veljekset rauhoitella hevostaan ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa. Vaan seuraavan suon laidalla oli varvikkoon tien vierelle lennähtänyt jokin vaaleankeltainen paperinpala. Antti pidätti hevosta niin että Jussi saattoi loikata kärryistä katsomaan, mikä paperi se oli, kun näytti siihen vasta pudonneen. ”Eläviä kuvia tänä iltana. Tulkaa, nähkää, hämmästykää! 1. Pelastus palavasta majakasta lentokoneen avulla. 2. Äkämä. Kaksiosainen filmifarssi. 3. Maxin heila. Hauska pila. 4. Äidittömät. Liikuttavainen filmi-näytelmä. Piletit 1 mk. Lapsilta ja sotaväeltä 25 penniä.” -Tämä on varmaan tippunut siitä automobiilista, joka ajoi meidän ohi, Jussi arveli, mutta Antti vain tuhahti ja sanoi, ettei tuommoisiin kannattanut rahaa haaskata. - Kävin minäkin kerran markkinoilla elävissä kuvissa, mutta ei siellä muuta näytetty kuin joitakin kenraaleita ja mitenkä juna lähti asemalta ja kärryt ajoivat katua pitkin, hän naurahti. - Onhan tuommoista nähnyt ominkin silmin, ei sitä tarvitse rahasta katsoa! Viitala oli Haukijärven suurin talo, suurempi kuin pappila, joka häämötti järven toisella puolella. Viitalan isäntä oli ollut valtiopäivilläkin ja lautamiehenä käräjillä. Kaikki häntä kunnioittivat, sillä hyvin oli isäntä hoitanut talonsa ja tavaransa ja eli sovussa poikiensa, toisen vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Annastiinan tiesivät kaikki olevan isänsä silmäterä, ja teräväpäinen tyttö se Viitalan nuorimmainen olikin. 157
Sekin pitäjällä tiedettiin, että Viitalaan oli koko viime talven tullut aina tämän tästä nuoria miehiä milloin mistäkin. Metsäharjoittelijoiksi niitä sanottiin ja välillä karjanostajiksi. Muutaman päivän ne nuorukaiset viipyivät talon nurkissa ennen kuin katosivat omia aikojaan. Ei niistä pitäjällä paljon kyselty eikä puhuttu. Nyt kun uusi vallesmanni oli saapunut ja tuonut mukanaan santarmeja ja kymmenen kasakkaa, kukin piti suunsa visusti supussa. Äiti ei päästänyt Annastiinaa pakarituvasta pois, sillä nimismies oli taas ilmestynyt niiden käskyläistensä kanssa Viitalaan. Marttia ne olivat kuulustelleet, talon vanhinta poikaa. Isä oli onneksi takamailla kesantoa kyntämässä Väinön ja renkien kanssa. - Kunhan nyt ei vain kukaan tulisi ja kävelisi suoraan santarmien syliin, äiti ennätti juuri sanoa, kun Nalle alkoi haukkua räkyttää pihamaalla. - Minä menen, Annastiina sanoi ja pujahti nopeasti ovesta kyökin portaille ja juoksi sieltä pihamaan yli kohti koiraa, joka haukkui navetan nurkalla kuono riihelle päin. Totta kai Annastiina näki kahden nuoren miehen ajavan kärryillä kohti pihaa, mutta senkin tyttö syrjäsilmällä huomasi, että puolen tusinaa kasakkaa oli ilmestynyt väentuvan portaille. -Vasikka on karannut! Annastiina huusi äidilleen, joka levottomana kurkki avoimesta pakarituvan ikkunasta. - Ei tässä kauan mene. Kyllä Nalle sen ajaa kiinni! Saman tien lähti Annastiina juoksemaan riihelle kohti tulijoita, jotka koiran nähdessään seisahtuivat hämillään. - Menkää pois! Annastiina sanoi nopeasti. - Isä ei ole kotona, ja siellä on santarmeja piha täynnä. Hetken tyttö jo pelkäsi, etteivät nämä tulijat kuljekaan niissä jääkäriasioissa, kun toinen oli pelkkä poikanen vasta, tuskin Annastiinaa vanhempi. Onneksi se vanhempi käänsi heti hevosen ja ajoi kiireesti tiehensä. Varmuuden vuoksi tyttö avasi karjatarhan veräjän ja kävi hakemassa yhden niistä pikkuvasikoista, jotka jaloittelivat riihen takana. Kun Annastiina käveli vasikkaa kiskoen takaisin pihamaalle, kasakat remahtivat nauruun ja huutelivat jotakin venäjäksi. Nalle jäi niitä haukkumaan, kun Annastiina vei vasikan navettaan. - Olet sinä neuvokas tyttö, Marttikin kehaisi, kun nimismies joukkoineen lopulta lähti ja päästiin suurukselle. Silloin uskalsi Annastiina kysyä, pääsisikö hänkin Hilman ja karjakko-Saaran kanssa eläviä kuvia katsomaan tänä iltana. - Missäs ne niitä näyttävät? Martti kysyi, vaikka äiti näkyi ravistavan päätään. - Osuuskaupan makasiinissa, Annastiina vastasi. - Saara sai semmoinen keltaisen lapun, kun oli tulossa meijeriltä maitoja viemästä. Niin hauskasti siinä kävi, että kun Saara oli käynyt hakemassa lapun kamaristaan ja se oli luettu ja hyväksi havaittu, Martti kaivoi liivintaskustaan Annastii- nalle viisikymmentä penniä. - Pitäähän tytön nähdä vähän suuren maailman hupia, Martti sanoi äidille, kun hän yritti sanoa vastaan. - Ja saahan äiti lähteä mukaan, jos ei muuten uskalla päästää Annastiinaa kirkonkylälle. Siihen ei äiti kuitenkaan suostunut, vetäytyi vain kamariinsa ja alkoi veisata virsikirjasta jotakin virttä. - Menes nyt ja pidä hauskaa! Martti sanoi pöydästä noustessaan. - Minä läh- 158
den isän tykö Takamaalle. Koskaan ei tiedä, jos vaikka santarmit palaavat. Antti oli aivan poissa tolaltaan, kun ei heitä huolittukaan Viitalaan. Onneksi Erkki käveli kirkonkylän raitilla heitä vastaan, ja hetken supateltuaan päättivät serkukset mennä kysymään kievarista yösijaa. Huomenna pitäisi sitten yrittää paremmalla onnella Viitalaan. - Tietäisiköhän kukaan, missä isäntä mahtaa olla, Erkki sanoi lopulta ja nousi oikomaan koipiaan. - Jos mentäisiin vähän kylälle kävelemään, hän lisäsi. - Albert sanoi, että tunnussana ja merkki riittää, kunhan päästään isännän puheille. - Entäs jos törmätään santarmeihin? kysyi Antti, jota selvästi pelotti. Mutta silloin Erkki purskahti nauruun ja sanoi, että olihan heillä Jussi mukanaan. Kuka nyt lähtisi tuommoisen keskenkasvuisen kanssa Saksaan jääkäriksi, ei kukaan. Vähän Jussia loukkasi se Erkin nauru, mutta kiukku unohtui nopeasti, kun serkku hetkeä myöhemmin maksoi hänetkin eläviin kuviin, joita näytettiin jossakin makasiinissa. Yhden penkin päässä oli vielä tilaa, kun he saapastelivat paikalle. Sen verran oli makasiinissa pimeää, ettei Jussi heti tuntenut sitä tyttöä, jonka viereen he istuivat. Vasta sitten kun ensimmäinen filmi oli näytetty ja ovi avattiin filmin vaihdon ajaksi, Jussi sattui vilkaisemaan tyttöä. Tyttö oli se sama, joka oli heidät hätyyttänyt pois Viitalasta. - Mitä nyt? Antti älähti, kun Jussi koetti vaivihkaa nykäistä veljeään kyljestä. Vasta kun velikin tunnisti tytön, muuttui ääni kellossa. - Ei neidillä satu olemaan tulitikkuja? hän kysyi hiljaa ja käänsi samalla hiukan takinkäännettään. Sen nurjalle puolelle oli pantu piiloon iso hakaneula. Annastiina ravisti vain päätään eikä puhua pukahtanut, kun makasiinin ovi oli vielä auki. Vaan kun ovet jälleen suljettiin ja elävät kuvat taas tanssivat seinälle ripustetulla lakanalla, tyttö kallisti vähän päätään Jussiin päin ja kuiskasi, että poikien pitäisi lähteä kuvien jälkeen muka saattamaan heitä Viitalaan. Kuusi santarmia seisoi tienristillä vahdissa, kun he astelivat muun nuorison mukana siitä ohi. Jussia vähän nauratti, kun Antti ja Erkki niin hartaina kulkivat käsikynkkää niiden Viitalan piikojen kanssa. - Mikäs sinusta oli hauskin niistä elävistä kuvista? hän kysyi Annastiinalta. - Se missä oli ne tulitikut, tyttö vastasi hymyillen ja lähti sitten juoksemaan edeltä. Viitalan nurkalla jolkotti koira heitä vastaan muttei haukkunut yhtään, heilutti vain häntäänsä. Kyllä sekin tiesi, millä asioilla kuljettiin. 159
Ensimmäisessä maailmansodassa Venäjä ja Saksa 0|'va*vl hollisvaltioita. Samaan aikaan Venäjän sortotoimet kiihtyivät Suomessa.Varsinkin ylioppilaat olivat sitä mieltä, että irtautuminen Venäjästä voi tapahtua vain asevoimin. Niinpä la- hes 2 000 nuorta miestä matkusti salaa vuosina 1915 191 Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Partiopoikia vai jääkäreitä Ensimmäistä Saksaan lähtenyttä 200 miehen joukkoa kutsuttiin Pfadfindereiksi eli partiolaisiksi. Koulutus oli nimittäin naamioitu partiotoiminnaksi, jotta Venäjä ei saisi siitä vihiä. Niinpä Lockstedtin koulutusleirillä käytettiin partiopuku- ja vaikka harjoiteltiinkin sotilastaitoja. Saksassa koulutettuja suomalaisia ruvettiin kutsumaan jääkäreiksi. Saksan sana Jäger tarkoittaa metsästäjää, mutta nimitystä on käytetty jo 1700- luvulla varsinkin metsäsodankäyntiin erikoistuneista sotilaista. Nykyisin jääkärit ovat nopeasti < Jääkärei liikkuvia jalkaväen sotilaita, joita käyden reittejä tetään tiedusteluun sekä hyök- Suomesta ... ..... Lockstedtiin kays- ja suojaustehtavnn. ja sotaretki itärintamalle Hallan Ukko Alfred Heikkinen Etappitiet Suomessa ylioppilaat värväsivät nuoria miehiä jääkäreiksi. Ensimmäiset Pfadfindereiksi lähtijät pääsivät vielä rajan yli omilla passeillaan, mutta syksyllä 1915, kun Saksa lupasi kouluttaa 2 000 miestä ja värväys kiihtyisi passia enää myönnetty 19-25-vuotiaille miehille. Tämän vuoksi miehiä ruvettiin salakuljettamaan Ruotsin kautta Saksaan niin sanottuja etappiteitä pitkin. Etappeina olivat luotettujen yhdys- miesten talot, joihin nuoret miehet ohjeet saatuaan matkustivat Jos tulija osasi tunnussanan ja hänet havaittiin muutenkin luotettavaksi, hänet autettiin talosta toiseen ja lopulta rajan yli. Etappitalojen väki ja rajan yli pyrkivät nuoret miehet olivat jatkuvasti vaarassa joutua kiinni. Tärkein etappitie vei Kemistä Haaparantaan. Myös Tornion kautta päästiin Ruotsin puolelle. Etelä- ja Keski-Pohjan- maalta autettiin jääkäreiksi pyrkiviä Merenkurkun yli Uumajaan. Kesäisin salakuljetus hoidettiin kalastajaveneil- lä, mutta talvella miesten oli itse hiihdettävä jään yli. Kuuluisimpia jääkärietappe- ja oli piilopirtti, jonka hyrynsalmelainen valtiopäivämies Juho Alfred Heikkinen eli Hallan Ukko oli rakennuttanut saareen lähelle kotitaloaan. Siellä saattoi kerralla piileskellä useampikin jääkäriksi pyrkivä nuori mies matkallaan Kemiin ja Tornioon. Tunnussanat ja salaiset merkit Venäjä pyrki tietysti kaikin tavoin saamaan jääkärit ja heidän värvääjänsä kiinni. Takaa-ajajat olivat yleensä santarmeja eli Venäjän valtiollisen poliisin jäseniä. Jokaiselta etappitielle 1 pyrkivältä vaadittiin tun- l nussana tai salainen merkki. Joskus pyrkijän piti osata esittäytyä niittokonekonsu- lentiksi, joskus taas oli oikean pyrkijän merkkinä oltava kaksi hakaneulaa takinkäänteessä. Koska myös etappitaloiksi epäiltyjä taloja vahdittiin ja koska santarmit tekivät niihin usein tarkastuksia, annettiin erilaisia merkkejä joilla kerrottiin, voiko taloon tulla vai oliko parempi piileskellä metsässä. Selvän reitin merkkinä käytettiin esimerkiksi kahta palavaa kynttilää ikkunalla. Joskus lähetettiin joku lapsi tai vanhus varoittamaan tulijoita santarmeista. Kalterijääkärit Ne etappimiehet ja jääkäreiksi pyrkijät, jotka saatiin kiinni, vangittiin ja vietiin Spalernajan vankilaan Pietariin. Näitä niin sanottuja kalterijääkäreitä olivat muun muassa Artturi Leinonen, myöhemmin maineikas kirjailija ja lehtimies, ja lapualainen Vihtori Kosola, jonka koti oli tunnettu etappitalo. Kalterijääkärit vapautettiin vasta Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. 160
Ensimmäisen maailmansodan uutuuksia sodankäynnissä olivat muun muassa konekiväärit ja taistelukaasut. Leipäjääkärit Jääkäreillä oli alituinen nälkä, sillä sotaa käyvässä Saksassa ruoka oli kallista. Suomalaisia kutsuttiinkin leipäjääkäreiksi, kun he yrittivät ostaa pienillä päivärahoillaan leipää lähikylistä. \ Kaikkiaan Lockstedtissa koulutettiin 1890 jääkäriä. Heistä noin 500 oli ylioppilaita tai koululaisia, jotka olivat oppineet hiukan saksaa koulussa. Työmiehiä oli joukossa myös noin 500, ja loput olivat talollisten tai torpparien poikia, käsityöläisiä, konttoristeja, kauppa-apulaisia... Nuorimmat olivat vasta 15-vuotiaita ja olipa joukossa joitakin 50-vuo- tiaitakin. Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 Suomalaisista koottu jääkäripataljoona 27 siirrettiin koulutuksen jälkeen Venäjän vastaiselle rintamalle Latviaan lähelle Riian kaupunkia. Vaikka taisteluissa kaatui vain 13 jääkäriä ja 49 haavoittui, sairastui Aajoen suomaastossa moni jääkäri malariaan ja tuberkuloosiin. Keväällä ^^jääkäri- pataljoona siirrettiin Libau-nimiseen pikkukaupunkiin odottamaan Suomeen pääsyä.Tästä hermoille käyvästä odotus- ajasta kertoo jääkäri Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian. Kesti kuitenkin 11 kuukautta, ennen kuin jääkärit kuljetettiin laivalla Suomeen. Vaasaan jääkärit saapuivat helmikuun lopussa 1918. Suomessa oli puhjennut sisällissota vallankumousta haluavien A Jääkäreiden kunniamerkissä oleva luku 27 on sama myös ylösalaisin katsottuna. punaisten ja sitä vastustavien hallituksen joukkojen eli valkoisten välillä. Jääkäreille sisällissota oli pettymys, olivathan he hankkineet sotilaskoulutuksensa taistellakseen Suomen itsenäisyyden puolesta Venäjän armeijaa vastaan. Jääkäreistä tuli kuitenkin Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan ydinjoukko, joka koulutti ja johti rintamalle lähteviä miehiä. Monet jääkärit kohosivat myöhemmin Suomen armeijan eversteiksi ja kenraaleiksi. Viimeinen jääkäri, jääkäri- kenraali Väinö Valve, kuoli vuonna 1995. Jääkärimarssi Suomessa jääkäreitä juhlittiin suurina sankareina. Itse Jean Sibelius oli syksyllä 1917 säveltänyt Heikki Nurmion sanoittaman "Jääkäri- marssin" jota soitettiin ja laulettiin kaikissa isänmaallisissa juhlissa seuraavina vuosikymmeninä. ► Jää ka ri lipussa on muun muassa sininen risti, Suomen leijona ja Saksan kotka. Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill armoa ei, kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata. Sotahuutomme hurmaten maalle soi, mi katkovi kahleitansa. Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on suomen kansa. Kun painui päät muun kansan, maan me jääkärit uskoimme yhä. Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan yks aatos ylpeä, pyhä: Me nousemme kostona Kullervon, soma on sodan kohtalot koittaa, satu uusi nyt Suomessa syntyvä on, se kasvaa, se ryntää, se voittaa. Häme, Karjala, Vienan rannat ja yks, suuri on Suomen valta. Sen aatetta ei väkivoimat saa pois Pohjan taivahan alta. Sen leijonalippua jääkärien käsivarret jäntevät kantaa yli pauhun kenttien hurmeisten päin nousevan Suomen rantaa. maa, SAMAAN AIKAAN- Vallankumousmies V. Lenin sai vuonna 191/ luvan palata Venäjälle Paluu tapahtui sinetöi öyssä junanvaunussa läpi Saksan. 161
27. Paleltuneet perunat ämä on sitten viimeiset, äiti totesi noustessaan mökin permannon alta muutama rapainen peruna kourassaan. Anni yritti sytyttää tulta hellan pesään, mutta risut olivat märkiä eikä hormikaan vetänyt, kun ulkona satoi räntää. - Nälkään ne meidät tappaa, äiti huokasi ja kalautti jalallaan kuopan luukun kiinni. - Kai se on pakko huomenna lähteä kunnan jauho ja kysymään, että voi edes vesivelliä keittää. - Jos yrittäis saada jostakin talosta perunoita velaksi, Anni ehdotti varovasti, mutta siihen äiti vain tuhahti, että kuka heille mitään antaisi, punikeille. Siinä samassa äiti jo otti vesiämpärin käteensä ja lähti kaivolle. Lopultakin olivat pikkurisut alkaneet rätisten palaa. Harmaa savu tuprusi hellanrenkaiden välistä ja kiertyi katto-orsien ympärille. Siellä olivat vieläkin ne suksen aihiot, jotka isältä olivat jääneet kesken, kun vallankumous alkoi. Äiti ei puhunut isästä nykyään enää koskaan. Vuosi sitten isä oli käynyt viimeisen kerran kotona. Pakomatkalla miehet jo silloin olivat, ja äiti oli laittanut leivän niiden mukaan. Sen jälkeen ei isästä ollut kuultu mitään. Kun Voitto-eno syksyllä tuli luurangon laihana vankileiriltä mummun tykö, oli äiti käynyt kysymässä, tiesikö se mitään isästä. Ei isä ainakaan Hennalaan ollut joutunut. Eno arveli, että isä oli saattanut hyvinkin päästä pakoon Venäjälle. Antero oli herännyt päiväunilta, kun äiti palasi sisään. Anni kiikutti pikkuveljeä sylissä. Se oli espanjantaudin jäljiltä vieläkin niin heikko, ettei tahtonut kestää jaloillaan. Ihan jo pikkuveljen takia olisi pitänyt saada jostakin kunnon ruokaa. Takalan Johannes istui tuvan pitkän pöydän alapäässä ja kuunteli, mitenkä isä selitti vaarille ja Yrjölle kuntakokouksen asioita. Vaivaishoitolautakunta oli kuulemma anonut lisärahaa ruoka-avun antamiseen, kun pitäjällä oli paljon nälkäisiä. Takalassa ei toki tarvinnut laskea suupaloja. Joka päivä oli pöydässä voita. - Syös soppaa välillä, äiti kumminkin komensi, kun Johannes kurottui voitelemaan itselleen kolmannen voileivän. - Johan sinun pitää kohta lähteä koululle, ettet myöhästy. - Miten niin?Yrjö sanoi ja kumartui nauraen vilkaisemaan pikkuveljeensä pöydän päästä. Siellä Yrjö istui, isän vieressä kunniapaikalla, Takalan jääkäripoika, 162
aina kun oli kotona käymässä. - Eikös Johannes jo päässyt kansakoulusta viime keväänä? - Ne on nyt ne jatkokurssit, äiti ennätti selittämään. - Kahtena iltana viikossa kolme tuntia. Opettaja sanoi eilen martoissa, että Johannes on kaikkein paras. - Eikö se kumminkin olisi parempi, että Johannes pyrkisi kaupungin kouluun, Yrjö sanoi isään vilkaisten. - Maamieskouluun Johannes pannaan, isä jyrähti. - Kukas muuten taloa pitää, kun sinusta on tehty sotaherra. Illansuussa Johannes lähti potkukelkalla laskettelemaan Takalan mäkeä koulua kohti. Piki oli pinkaissut hänen jälkeensä eikä kääntynyt kotiin, vaikka Johannes sitä komensi. Se oli pentu vielä. Yrjö sen oli tuonut jouluna Viipurista. - Et sitten jahtaa opettajan kissaa! Johannes sanoi Pikille, kun saavuttiin koulun pihaan. Huussin taakse koira tietysti livahti. Olihan siellä haistelemista. Luokassa istuivat jo Viljo ja Aronperän Matti, Saastamoisen Maija ja Järvelän Elina. Yksi vain puuttui heidän viimevuotisesta joukostaan. Rantamäen Anni ei kuulemma tulisi jatkokurssille ollenkaan. - Annin äiti kävi eilen meillä kysymässä kehruuksia, muttei mamma sille enää antanut, kun Kalle oli kapinan aikana käynyt punakaartilaisten kanssa hakemassa meiltä jauhoja, Elina kielitteli, kun odotettiin luokassa opettajaa. - Syökööt nyt niitä jauhoja, jotka meiltä silloin varastettiin! Sinä iltana Anni oli yksin Anteron kanssa kotona, sillä äitiä oli tultu hakemaan yhteen Suontaan mökkiin lapsenpäästäjäksi. Olihan pitäjällä kätilökin, mutta ei sitä ollut varaa hakea niin pieneen paikkaan. Äiti ei ottanut palkaksi kuin leivän tai jonkin lihanmurenan eikä aina sitäkään, jos mökissä ei ollut mitään syötävää. Yhdestä kylmästä perunasta ja vedestä oli äiti illalla keittänyt vellintapaista, jonka Anni syötti Anterolle lämpimänä lusikalla. Nälkä oli Annillakin, mutta silti hän kaapi tunnollisesti pikkuveljensä suuhun joka tipan lautasen pohjalta. - Otas nyt vielä Voitto-enon lusikka, hän maanitteli Anteroa, kun poika rupesi jo muutaman lusikallisen jälkeen haukottelemaan ja tahtoi nukahtaa istualleen. Ei siinä tarvinnut kehtolauluja laulaa. Antero nukkui jo täyttä päätä, kun Anni palasi 163
viemästä lautasta tiskipunkkaan. Äidin sukankudin oli jäänyt penkille levälleen. Lamppuöljyä oli saatu viimeksi syksyllä, kun äiti oli päässyt Takalaan puimaan. Vaan kun hellanluukkua raotti, näki tulenkajossa kutoa ihan hyvin. Voi kun olisi ne vanhat hyvät ajat taas. Isä tulisi kohta puusylys käsivarrellaan ovesta ja äiti vähän myöhemmin iltalypsyltä kiulu täynnä lämmintä maitoa. Heti kun lumet sulaisivat, pantaisiin perunat maahan. Takalasta isä haki aina siemenperunat, siitä isosta kuopasta, joka oli pellon toisessa päässä... Monet kerrat oli Anni ollut Takalan perunakuopalla. Joka kevät he olivat äidin kanssa olleet perunanistutuksilla ja syksyllä taas perunaa nostamassa. Joskus oli ollut parikymmentä mökin akkaa ja lasta kuokkimassa Takalan suurella pellolla. Siinä oli hyvä hietamaa, jossa kasvoi isot ja puhtaat perunat. Entäs jos? Ei sentään. Nälkä kurni Annin vatsassa. Ei siinä kauan menisi. Takalan kuoppahan oli melkein tien toisella puolella. Ei äiti mitään älyäisi, jos veisi perunat suoraan lattian alle ja löytäisi ne muka huomenna sieltä. Kopallisella päästäisiin taas viikko eteenpäin. Ja olihan Takalassa perunoita laarikaupalla. Siinäkin uudessa kellarissa, joka oli pihalla kivinavetan vieressä, oli varmaan toistakymmentä pe- runalaaria. Antero nukkui sikeästi. Tuli paloi tasaisesti hellan pesässä eikä sammunut, vaikka Anni laittoi hiillokselle pari isompaa klapia. Tyhjä koppa oli porstuassa, tyhjä säkki ovensuussa naulassa. Ei hän toki koko säkillistä hakisi, muutaman perunan vain, pahimpaan nälkään... Kello kävi jo melkein kymmentä, kun Johannes vihdoin potkutteli kelkallaan koululta maantielle. Opettaja oli lainannut Johannekselle omasta kirjakaapistaan Kapteeni Teräksen Suur-isänmaan ja tarjonnut vielä kuumaa mehua ja piparkakkuja. Kirja takinpoveen työnnettynä Johannes oli vihdoin lähtenyt kotia kohti. Onneksi räntäsade oli tauonnut, ja kuu vilahteli pilvien raossa. Pakkanen oli alkanut kiristyä. Kelkka luisti hyvin jäisellä tiellä, ja Piki kipitti Johanneksen edellä. Jokisillan jälkeen maantie lähti nousemaan vainioiden välistä kohti Takalaa. Siinä näkyi Rantamäen mökki tien alapuolella kuusikossa, mutta ei sieltä ainakaan valoa pilkottanut. Jos vaikka olivat lähteneet koko kylästä, Johannes aprikoi potku- tellessaan eteenpäin. Perunapellon päästä erottuivat jo Takalan valot. Ensimmäisenä koko kylässä oli isä hommannut heille sähkövalot. Ei Johannes heti huomannutkaan, että Piki oli seisahtunut tienvarteen, työnteli vain kelkkaansa ja ajatteli taskussaan olevaa kirjaa. Opettaja oli kehunut teosta kovasti ja sanonut, että se oli yhtä jännittävä kuin Vernen Maasta kuuhun. Vasta kun Piki rupesi haukkumaan ja säntäsi loikkimaan ojanpiennarta ylös, Johannes seisautti kelkkansa ja huusi koiraa takaisin. - Älä niitä jäniksiä jahtaa! Et saa kiinni kumminkaan! Ihan niin kuin Piki olisi seisahtunutkin, mutta jatkoi silti haukkumista. Vasta kun Johannes lähti itse kompuroimaan jäistä ojanvartta ylöspäin, hän muisti että pellon sivussa oli Takalan vanha perunakuoppa. Sinne pantiin syksyisin ne perunat, jotka eivät mahtuneet uuteen kellariin. Juuri silloin pilkahti pilvien raosta kuu ja valaisi lumisen pellonpään. 164
Perunakuopan oviaukko häämötti mustana lumen keskeltä, ja sen edessä erottui Piki, jonka haukku oli muuttunut käheäksi. Mitä ihmettä? Oliko perunakuopan ovi auki? Anni oli juuri saanut koppansa täyteen, kun koira rupesi haukkumaan tiellä. Ei siitä mihinkään pakoon päässyt. Ovella koira jo seistä räksytti, kun Anni ennätti kuopan ovensuuhun portaiden alapäähän. Säkki putosi permannolle hänen kainalostaan. - Ole hiljaa, hän yritti kuiskata, mutta koira vain villiintyi entisestään. Annia rupesi jo pelottamaan, että se hyökkää hänen kimppuunsa. Siinä samassa ilmestyi joku ylös koiran taakse. - Kuka siellä? tulija kysyi, ja hetken tunsi Anni helpotusta, kun se olikin vain Takalan Johannes. Sitten iski häpeä. Mieluiten Anni olisi perääntynyt kellarin takimmaiseen loukkoon ja piiloutunut laariin perunoiden sekaan, mutta eihän se käynyt. Johannes rymisti jo portaita alas, ja siinä he seisoivat vastatusten, Takalan nuorimmainen ja Anni koppansa kanssa. - Mitä sinä täällä teet? Johannes puuskahti kiskaistuaan Annin kuopasta valoon. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että koiran varjo erottui hangella. - Hain perunoita, Anni mutisi, ja äkkiä häneen iski kiukku. - Hain perunoita, kun Antero kuolee nälkään eikä ne kunnasta anna äidille jauhoja kun me ollaan punikkeja, hän huusi ja alkoi sitten itkeä. Johannes ei tiennyt mitä tekisi. Piki oli sentään älynnyt lopettaa räkyttämisensä ja pyöri Annin jaloissa häntä heiluen. - Älä nyt itke, Johannes sanoi lopulta. - Saathan sinä perunoita ottaa, mutta kuopan ovi pitää panna kiinni, ettei perunat palellu. Yhden kerran Anni vain nyyhkäisi ennen kuin ryntäsi kuopalta pois. Kuu meni samassa pilveen eikä Johannes voinut muuta kuin työntää perunakuopan oven kiinni ja laittaa sen uudestaan reikeliin. Ei Johannes isälle puhunut Annista ja perunoista mitään. Vasta seuraavana aamuna, kun he jäivät äidin kanssa tupaan kahden, Johannes sai kerrotuksi, miksi oli illalla viipynyt koululla niin pitkään. -Vai noin hullusti on niillä asiat, äiti huokasi. - Miksei ne ole minulta tulleet kysymään? Vielä samana päivänä äiti lähetti Johanneksen viemään vesikelkalla säkillisen perunoita Rantamäen mökkiin. Annin äiti oli kovasti ihmeissään, kiitti ja lupasi, että kyllä he sitten syksyllä maksavat, kun saavat omat perunat maasta. Anni kiikutti säkin nopeasti lattian alle kellarikuoppaan. Onneksi äiti ei huomannut, että perunat oli laitettu heidän omaan säkkiinsä. 165
r maa^MiUl'faUdU"Ua itsenäi!eksi joulukuussa 1917 . iT . 3,kana kuoli tai katosi yli 33 000 suoma- lern, h n,te'°itUSten ja vankile'rien lisäksi kuo- lemaaa,heUttl S—kin levinnyt espanjantauti Punaiset JA VALKOISET Sisällissodassa taisteltiin siitä, millainen itsenäisestä Suomesta tulisi. Vastakkain olivat valkoiset eli hallituksen joukot, jotka halusivat tehdä Suomesta porvarillisen valtion, ja punaiset vallankumoukselliset, jotka halusivat tehdä Suomesta sosialistisen valtion. Valkoiset saivat tukea saksalaisilta, punaiset venäläisiltä, jotka olivat tehneet omat vallankumouksensa jo edellisenä vuonna. Punaiset aloittivat vallankumouksen 26.1. 1918 nostamalla punaisen lyhdyn Helsingin työväentalon torniin ja perustamalla eri järjestyskaarteista Suomen punaisen kaartin. Aseita saatiin Viaporin venäläisiltä sotilailta. Punakaartit miehittivät Helsingin 28.1.1918 ja vallankumous oli meneillään myös Turussa, Viipurissa, Tampereella ja muissa suurissa asutuskeskuksissa. Punaiset perustivat Helsinkiin oman hallituksensa eli kansanvaltuuskunnan. Porvarilliset johtomiehet, kuten senaattorit, määrättiin vangittaviksi. Osa Suomen senaatin jäsenistä eli porvarillisen hallituksen ministereistä onnistui kuitenkin pakenemaan Pohjanmaalle, jonne oli jo koottu hallituksen joukkoja Venäjältä paenneen kenraali Mannerheimin johdolla. 28.1.1918 Mannerheimin joukot riisuivat Pohjanmaalla olevat venäläiset sotajoukot aseista. Helmikuun alkupuolella valkoiset kukistivat Pohjois-Suomen punaiset, jotka V kenraali Mannerheim olivat usein liittoutuneet venäläisten varuskuntien sotilaiden kanssa. Samaan aikaan Etelä-Suomessa punaiset löivät vastarintaa tehneet valkoiset omilla alueillaan. Kun jääkärit saapuivat helmikuun lopulla Vaasaan, valkoisten hyökkäykset tehostuivat. Punaisten asemaa heikensi myös Saksan ja Venäjän solmima rauha. Sen varjolla saksalaiset joukot vakasivat Ahvenanmaan ja vangitsivat siellä olleet venäläiset. Saksalaiset myös painostivat Leniniä niin, että hänen oli maaliskuun lopulla kiellettävä lähettämästä lisää venäläisiä sotilaita Suomeen. 3.4.1918 Mannerheimin joukot aloittivat pitkien ja veristen taisteluiden jälkeen Tampereen valtauksen. Samana päivänä nousivat Hangossa maihin van der Goltzin johtamat saksalaiset joukot, jotka lähtivät kohti Helsinkiä ja vakasivat sen jo parin viikon päästä. Punaiset joutuivat kahden tulen väliin. Tuhannet punakaartilaiset ja heidän perheensä lähtivät pakenemaan lännestä kohti itää. Noin 10 000 punaista pää- sikin Viipuriin ja Venäjälle saakka, mutta suurin osa pakoon lähteneistä teloitettiin tai vietiin valkoisten vankileireille, joissa oli kesäkuun alussa 1918 yli 74 000 vankia. Virallisesti valkoisen Suomen senaatti julistautui sodan voittajaksi 6.5.1918. 166
Leijonalippu vai siniristi Itsenäisen Suomen lipusta syntyi myös kiistaa. Alun perin l ruotsinmieliset olivat kannattaneet punakeltaista leijona- lippua ja suomenmieliset sinivalkoista lippua. Punakeltaisesta leijona- lipusta tulikin vuonna 1918 valkoisen Suomen ensimmäi- | nen virallinen lippu. Koska sisällissodan hävinneet vallankumoukselliset olivat käyttäneet punaisia lippuja, valkoiset voittajat halusivat Suomen lipusta sittenkin sinivalkoisen.Toukokuussa 1918 vahvistettiin Suomen viralliseksi lipuksi siniristilippu valkoisella pohjalla. Ristin keskellä oli kuitenkin yhä punavalkoinen leijona- kuvio. Sen päältä poistettiin kruunu vasta vuonna 1920, kun haaveet kuningaskunnasta oli lopullisesti haudattu. Kuningas vai presidentti Suomen hallitusmuotoa oli ryhdytty suunnittelemaan jo keväällä 1917, kun Venäjän keisari oli syrjäytetty. Suomi julistettiin itsenäiseksi tasavallaksi joulukuussa 1917, mutta uutta hallitusmuotoa ei ehditty vahvistaa ennen sisällissodan syttymistä. Sodan päätyttyä alkoi osa valkoisista vaatia, että Suomen johtoon pitäisikin valita kuningas. Lokakuussa 1918 valitsi niin kutsuttu tynkäeduskunta, josta puuttuivat lähes kaikki tasavaltaa kannattaneet sosiaalidemokraattiset kansanedustajat, Suomen tulevaksi kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin, joka oli Saksan keisarin lanko.Tilapäiseksi valtionhoitajaksi nimitettiin kenraali Mannerheim. Joulukuussa, kun Saksa myönsi hävinneensä sodan, prinssi kieltäytyi ottamasta kuninkuutta vastaan. Koivun ja tähden kirjoittaja Z. Topelius ehdotti, että Suomen sinivalkoisessa lipussa olisi vino- raidat ja valkoinen tähti sinisellä pohjalla. Senaatin lippukomi- tean ehdottama punakeltainen leijonalippu oli käytössä toukokuuhun 1918 saakka. Friedrich Karl Väinö I ja Suomen kruunu Suomi ehti olla kuningaskuntana vain pari kuukautta. Monarkistit eli kuningasvallan kannattajat suunnittelivat kuitenkin jo innokkaasti kuninkaallista hovia. Perimätiedon mukaan oli ehdotettu, että kuningas ottaisi hallitsijani- mekseen Väinö I. Virallisessa vaalipöytäkirjassa kuningasehdokkaan nimi oli kuitenkin Fredrik Kaarle. Erich Ehrströmin suunnittelema Suomen kuninkaan kruunu piti tehdä kullasta ja helmistä. Akseli Gallen-Kallela ehdotti, että lipussa olisi valkoinen risti sinisellä pohjalla. Lippu muistutti kuitenkin liikaa Ruotsin ja Islannin lippuja. Otto Donnerin lippu- ehdotusta nimiteltiin karkkipaperiksi. "Minä lähetän maalle ja sen vakavakatseiselle kansalle oman ja omaisteni tervehdyksen ja kiitoksen monesta myötätuntoisuuden osoituksesta", prinssi kirjoitti kieltäy- tymiskirjeessään. "Tulkoon onnelliseksi tämä minulle rakas kansa, sen miehet ja naiset ja sen ihana nuoriso, johon tulevaisuuden toivo perustuu." Maaliskuussa 1919 pidettiin uudet eduskuntavaalit, jossa tasavallan kannattajat voittivat. Heinäkuussa vahvistettiin tasavaltainen hallitusmuoto. Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K. J. Stihlberg, joka oli alusta alkaen ollut tekemässä Suomesta tasavaltaa. Vaikka Suomen johtoon valittiin presidenttihän sai lähes yhtä paljon v valtaa kuin kuningas olisi saanut. Espanjantauti Espanjantauti oli 1900-luvun tuhoisin maailmanlaajuinen influenssaepidemia, ja se tappoi koko maailmassa 30 miljoonaa ihmistä. Suomessa on arvioitu vuosina 1918-1920 espanjantautiin sairastuneen yli 200 000 ihmistä, joista 20 000 eli joka kymmenes kuoli. Espanjantauti eteni aaltoina. Ilmeisesti virus vahvistui epidemian kiertäessä maailmaa ja muuttui yhä tappavam- maksi. Keväällä ja kesällä 1918 siihen sairastuivat varsinkin nälän heikentämät punavangit, mutta seuraavana syksynä ja kevättalvella 1919 tauti iski myös nuoriin ja terveisiin. Talvella 1920 kolmas tautiaalto teki tuhoa Lapissa. Useimmiten kuolinsyynä oli nopeasti puhkeava keuhkokuume, johon ei tuohon aikaan ollut muuta lääkettä kuin kamferttitipat, asperiini ja konjakki. Penisilliini ja muut antibiootit kehitettiin vasta yli 20 vuotta myöhemmin. 167
28.PIIKKIMATTO nnikki istui Armin ja Veikon kanssa salissa kuuntelemassa Markus-setää radiosta, kun isä asteli kovalla kolinalla eteiseen ja käski Siirin tuoda kalossit ja öljytakin. Pikkulapset eivät huomanneet mitään, mutta Annikki säikähti. Isä oli taas menossa pirtutrokareita jahtaamaan. Viime kerralla ne olivat ampuneet auton ikkunan rikki. Äiti oli ruvennut itkemään, kun isä tuli aamulla kotiin ja lasinsiru oli raapaissut hänen otsaansa haavan. Nyt äiti oli lähtenyt linja-autolla kaupunkiin, ja Siiri paistoi silakoita kyökissä. - Mihin isä menee? Annikki kysyi ovensuuhun seisahtuen. - Ja kenen kanssa? -Töihin tietysti, isä sanoi ja veti villasukkia jalkaansa. Siiri seisoi tuimana vieressä isän kalossit kädessään. Öljykangastakki oli heitetty yläkerran porras- kaiteelle. - Ei kai isä lähde yksin? Annikin oli pakko kysyä, vaikka isän kulmakarvat olivat siihen malliin rypyssä, että olisi viisainta olla ihan hiljaa. - No mutta pikku-Anni, sinähän kuulostat ihan äidiltäsi, isä vain naurahti ja pörrötti Annikin tukkaa. - Siellä on miehiä puolen tusinaa ja kaksi autoa. Älä nyt sinä rupea hysteeriseksi! Annikki ei tiennyt, mitä hysteerinen tarkoitti, mutta ei se hyvältä kuulostanut. Kun ulko-ovi kolahti isän jäljessä kiinni ja auto kuului lähtevän porraspäästä, Siiri kumartui nostamaan isän kengät eteisen kaappiin ja puuskahti melkein kuin itsekseen: -Tapattaa se itsensä, tuo vallesmanni! Laittoi pyssyn taskuun, mokoma! Silloin Annikkia alkoi pelottaa vielä enemmän. Hyvä rakas Jumala! Anna että isä tulee terveenä kotiin! Ei äitikään ollut rauhallisella mielellä, vaikka yrittikin Armin ja Veikon takia näyttää iloiselta tullessaan yläkertaan antamaan hyvänyönsuukon. - Sanoiko Siiri äidille siitä pyssystä? Annikki kuiskasi, kun äiti kumartui peit- telemään häntä. -Totta kai isälläsi on virka-ase mukanaan, äiti sanoi totisena. - Älä nyt sinä sitä murehdi! Onhan isäsi ennenkin ollut pahoissa paikoissa. 168
Kun äiti oli mennyt takaisin alakertaan ja pikkulapset olivat nukahtaneet, Annikki nousi vuoteestaan ja hiipi varovasti vinttikamarin ikkunaan. Ulkona satoi ja myrskysi. Tuuli pieksi vaahteran oksilla ikkunaa ja seinää. Liiterin kulmalla pihalamppu heilui himmeänä narun varassa. Muuten oli aivan pimeää. Ei edes osuuskaupan päädystä näkynyt valoa tämmöisessä säässä. Kai Annikki olisi ihan kohta palannut takaisin sänkyynsä, kun varpaita alkoi paleltaa. Vaan juuri silloin kuului ulkoa terävä pamaus ihan kuin olisi pyssyllä ammuttu, ja kohta toinen ja kolmas ja vaikka kuinka monta. Samassa liiterin takana maantiellä vilahti jokin valo, niin kuin olisi autolla ajettu oikein lujaa, ja heti perään toinen ja kolmas.... Isän täytyi olla siellä! Äidinkin kiihtynyt ääni kuului eteisestä. Varovasti Annikki avasi vinttikamarin oven ja hiipi portaiden yläpäähän. Äiti oli kai käynyt ulkorappusilla, koska seisoi villatakkisillaan kynnyksellä ja huusi Siirille. - Se ajoi piikkimatosta läpi! Voi hyvä Jumala sentään! Ei Jussi olisi tahtonut lähteä isän matkaan, ei ainakaan tämmöisellä ilmalla, kun satoi ja myrskysi. Mutta mikäs auttoi, isä oli vähän maistissaan, sen silmät kiiluivat siihen malliin. -Tulet rantaan näyttämään valoa, kun ei muitakaan ole, isä sanoi ja veti jo nahkatakkia päälleen. - Ei tässä laiskoja elätetä! Rantakivet olivat kauhean liukkaita, ja vettä meni heti kohta Jussin saappaisiin, kun valoa ei ollut kuin kapea viiru isän lyhdyssä. Hetken jo näytti siltä, etteivät virolaiset tulisikaan, kun oli niin huono ilma. Juuri kun isä oli sanomassa, että lähdetään pois, vilahti merellä jokin valonsäde. -Tulevat! Perkele! isä oikein innostui, otti lyhdystä varjostimen pois ja alkoi heiluttaa lyhtyä. Kohta saattoi jo erottaa veneen moottorin äänen sateen ja aaltojen kohinan yli. Isä ei aalloista piitannut vaan lähti kahlaamaan veteen. Lyhdyn oli isä työntänyt Jussin käteen ja käski näyttää hänelle valoa. Sade piiskasi kasvoja ja kylmä vesi valui kauluksesta sisään. Jussia paleli niin että kädet tärisivät. Lyhdystä huokui sentään vähän lämpöä kohmeisiin sormiin. Torpedolla ne taas pirtun toivat, koskapa isälle heitettiin veneestä jokin nuora, jonka päähän oli sidottu vaalea kelluke. Aaltojen pärskeen yli ei tahtonut nähdä, mitä ne veneen luona puuhasivat, mutta ehkä siellä vaihdettiin rahoja. Isä piti rahoja kotona rotanmyrkkylaatikossa kaapissa laskiämpärin takana. Kerran oli yöllä tultu mökille, kun isä ja Jussi olivat poissa. Vaan eivät olleet pirturahoja löytäneet, vaikka kirjat oli revitty hyllyiltä, kupit ja lautaset viskottu kaapeista ja petivaatteet levitelty sängystä permannolle. Patjankin olivat hajottaneet ja tyynyt niin että höyheniä oli lennellyt joka paikassa. - Jussii!Tule auttamaan! isän huuto sai Jussin havahtumaan. Sade oli lakannut, 169
mutta tyrskyissä oli vaikea päästä kivien välistä rantaan. Kun Jussi ei muutakaan keksinyt, hän kapusi vähän rantapenkkaa ylemmäksi ja laittoi lyhdyn kivenkoloon niin, että valonsäde sojotti suoraan isää kasvoihin. Juuri kun Jussi ennätti vesirajaan, kuului hänen selkänsä takaa rannalta laukaus. Vaistomaisesti Jussi syöksyi kivien väliin kyyryyn. Suolavettä meni suuhun ja silmiin. - Perhanan koppalakit! isän ääni kuului aivan läheltä. -Tule! Siinä samassa isä jo katosi lyhdyn valokiilasta, ja Jussi syöksyi kompastellen hänen jälkeensä. Torpedo oli varmaan jäänyt rantaveteen. Ei isä muuten olisi juossut niin nopeasti. Jussi löi polvensa kiveen ja parahti kivusta. Isä tarttui poikaansa niskasta ja lähti retuuttamaan perässään rantaa pitkin. Vielä muutama askel ja he olivat päässeet niemenkärjen taakse. Nyt kykeni Jussi taas juoksemaan omilla jaloillaan vaikka polveen sattuikin. - Nopeasti kyytiin, isä sähähti aivan lähellä, kun oli ehditty rantapensaiden suojaan. Jussin käsi osui pimeässä kylmään metalliin. Auto, Karlssonin auto oli tässä. Nyyhkyttäen hän kömpi takapenkille, kun isä jo käynnisti auton ja lähti rapaa lennättäen ajamaan karkuun. - Pysy matalana lattialla! isä huusi, kun ta- kaa-ajajat muutamaa minuuttia myöhemmin ilmestyivät maantiellä heidän kintereilleen. Kyyhöttäessään lattialla Jussi näki etupenkin raosta, miten puunlatvat ja pensaat vilahtelivat tuulilasin takana. Samassa auto heilahti rajusti. Oliko isä ajanut pois tieltä? - Niillä oli piikkimatto, isä huusi. - Pakko ajaa ojan kautta ohi! Taas ne ampuivat. Jo helähti takalasi rikki. Auton moottori ulvoi, ja Jussi löi päänsä kipeästi penkin kulmaan. - Isä, isä! hän ehti huutaa. Silloin ammuttiin taas, auto singahti sivulle, • kuului ilkeä rasahdus, kun etukulma osui ki- . ,'!■* * veen. Jussi tunsi auton kohoavan ilmaan eikä . ‘ ehtinyt muuta kuin sulkea silmänsä... , * », Annikki kyyhötti yhä kaiteen varjossa portaiden yläpäässä, kun isä ja ne muut astuivat kolistellen ovesta sisään. Äiti pillahti itkuun isän nähdessään, mutta isä sanoi, ettei ollut mitään hätää. - Laittakaa kuumaa vettä tulemaan ja hakekaa iso pyyheliina ja lämmintä vaa170
tetta, isä komensi. - Menes Komulainen hakemaan se poika sisään! Sehän saa kohta kuolemantaudin. Komulainen paineli ovesta ulos ja Siiri kyökkiin, mutta äiti tahtoi tietää, mitä oikein oli tapahtunut. - Reinin Kalle ajoi autolla metsään, isä huokasi ja istui ala- portaalle riisumaan märkiä saappaitaan. - En olis Kallestakaan uskonut, että se oli ruvennut pirturengiksi ja ottanut vielä Jussin mukaan. - Jussin? Senkö Jussin, joka on Annikin luokalla? äiti sanoi kauhuissaan. Itku kurkussa hiipi Annikkikin kaiteen luota hallin suureen nojatuoliin ja veti jalat koukkuun yöpaidan helman alle. Oliko Jussin isä pirtutrokari? Olihan Jussilla ollut koko syksyn koulussa likaiset vaatteet ja huonot eväät, mutta ei sitä kukaan ollut ihmetellyt, kun Jussin äiti oli kuollut juhannuksen aikaan. Hukkunut mereen, kun olivat olleet verkkoja kokemassa. - Miten Kallelle kävi? äiti kysyi. - Ja Jussi-paralle? - Kallelta meni varmaan luita poikki ja korvasta valui verta, isä sanoi ja istui edelleen portaalla niin ettei Annikki uskaltanut mennä lähemmäksi. - Pojat lähtivät viemään sitä toisella autolla kunnanlääkärin luo. Ei se ollut edes tajuissaan. Jussille ei onneksi käynyt kuinkaan, kylmissään se vain oli ja säikähtänyt. Samassa kuului ulkoa kolinaa. Isäkin nousi seisomaan, ja silloin uskaltautui myös Annikki takaisin kaiteen ääreen. Pienojen välistä hän näki vilahdukselta Jussin. - Noo, ei mitään hätää, isä puhui Jussille samalla äänellä kuin Annikillekin, kun hän yöllä heräsi painajaisuneen. - Mennääs tuonne minun kamariini, saat ottaa nuo märät vaatteet pois ja laittaa kuivaa päälles. Sitten juodaan teetä ja sinä pääset nukkumaan. - Isä... Jussin ääntä tuskin erotti, ja Annikkiakin alkoi itkettää. - Minä soitan heti kunnanlääkärille, äiti sanoi. - Lähtekää te miehet nyt vaihtamaan vaatteita. Siiri, ota parsimalaatikosta ne Annikin harmaat villasukat, kyllä ne Jussille menevät, kun ovat suusta väljät. Kohta kilisi jo telefoni talon toisessa päässä. Annikki oli hiipinyt takaisin huoneeseensa ja kaivanut sänkynsä alta ne harmaat villasukat, jotka hän oli itse hakenut toissailtana jalkaansa, kun jalkoja oli palellut saunan jälkeen. Varovasti, porras portaalta Annikki laskeutui puoliväliin vintin rappusia. Juuri silloin tuli Siiri kiukkuisen näköisenä kyökin ovesta. - Ne sukat on tässä, Annikki sanoi ja heitti sukkamytyn alas Siirin jalkojen juureen. Äiti tuli juuri silloin puhelimesta ja näki Annikin yöpaidassa portailla seisomassa. Onneksi äiti ei kuitenkaan ruvennut torumaan vaan otti villasukat lattialta ja lähti kohti isän kamaria. - Isäsi voi jo paljon paremmin, hän kuului sanovan Jussille kynnykseltä. - Jalka on tietysti poikki mutta kyllä se siitä paranee. On pantu lastoihin jo. Enempää ei Annikki kuullut, sillä äiti sulki oven perässään. Siiri sen sijaan niiskautti nenäänsä närkästyneenä ja käski Annikin mennä heti nukkumaan. - Ei tämä ole mikään lastentunti! hän julisti kyökin ovelta. - Kun ajellaan piik- kimattojen läpi ja ammutaan pyssyllä ihmisiä. 171
Pirtukanisterit olivat yleensä Kymmenlitraisia. Niitä kuljetettiin matkalaukkujen, rekien ja autojen välipohjissa, heinä- ja halkokuor- missa ja jopa lastenvaunuissa. Salakuljetusta varten tehtiin myös vaatteiden alle puettavia kanisteriliivejä tai kanisterivatso- ja, jonka avulla naissalakuljettaja pystyi naamioitumaan odottavaksi äidiksi. Torpedo oli kapea ja pitkulainen, toisesta päästä suipoksi muotoiltu metallisäiliö, jota kiskottiin veneiden perässä veden alla. Yleensä torpedoon mahtui 92 kymmenen litran kanisteria eli lähes 1 000 litraa pirtua. Al C»T Algoth Niskaan Suomi ei ollut ainoa maa, jossa alkoholijuomat kiellettiin. Kanadassa Prinssi Edvvardin saarella kieltolaki oli voimassa vuosina 1901-1948, Islannissa vuosina 1915-1922 ja Yhdysvalloissa vuosina 1919- 1933 eli vain vuoden pitempään kuin Suomessa. Yhdysvalloissa kieltolaki johti laajamittaiseen salakuljetukseen ja salakapakoiden ylläpitoon sekä rikollisuuden järjestäytymiseen. Tunnetuimpia kieltolakiajan gangstereita oli chicagolainen AI Capo- ne,joka lopulta saatiin vangituksi kirjanpitorikoksiin vedoten. Kuuluisimpia suomalaisia salakuljettajia oli Algoth Niska, joka hankki salakuljettamansa alkoholin kansainvälisillä vesillä odottavista saksalaisista ja puolalaisista laivoista. Myöhemmin toisen maailmansodan kynnyksellä Niska auttoi juutalaisia pakenemaan natsi-Saksasta Suomeen. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa yritettiin salakuljettajien autoja pysäyttää tiesuluilla ja piikkimatoilla. Piikkimatto oli Suomessakin lähes joka paikkakunnan poliisivoimilla. Usein sekä salakuljettajat että heitä jäljittävät tullimiehet ja poliisit joutuivat tulitaisteluun. Kieltolain aikaan Suomessa tapahtuikin 16 kertaa enemmän henkirikoksia kuin esimerkiksi Ruotsissa, missä alkoholin Varpunen oli pieni ja litteä neljänneslitran peltikanisteri, pienen erän myyntiastia. Pirtua voitiin myös mitata kanistereista ostajan omaan astiaan, vaikkapa peltiseen maitokannuun. kulutusta säädeltiin erityisen viinakirjan avulla. 5.4.3.2-1-0 Keskustelu kieltolain synnyttämistä epäkohdista kiihtyi 1920-luvun lopulla. Joulukuussa 1931 järjestettiin kansanäänestys kieltolaista. Yli 70 prosenttia vaati kieltolain kumoamista kokonaan.Tulos yllätti eduskunnankin, joka jo tammikuussa 1932 antoi uuden alkoholilain. Valtion alkoholiliikkeen myymälät avautuivat kaikissa kaupungeissa ja Rovaniemen kauppalassa 5.4.32 kello 10. Jos tullivene lähestyi, torpedon köysi katkaistiin ja torpedo vajosi pohjaan. Siinä oli merkkinaru, jonka päässä oli korkki ja painona suolapussi. Muutaman tunnin päästä, kun suola oli sulanut meriveteen, korkki ponnahti pinnalle ja lasti voitiin nostaa talteen. Vaikka alkoholitarjoilu oli kielletty ravintoloissa, tarjottiin tietyissä ravintoloissa ja kapakoissa pirtulla terästettyä kovaa teetä. Apteekeista saattoi pirtua tai konjakkia ostaa lääkkeeksi reseptiä vastaan. Usein sialle tarkoitettu pirtu päätyi kuitenkin isännän kurkkuun. Itsenäisen Suoden ensiöistä masi kieltolaki, joka oli voimassa vuodes Zo .931 Vaikka sen tavoitteena oli kansan ,a,.,s«n™- nen, pirtun salakuljetus ja salakauppa l.sas.vat nkoll.- suutta ja holtitonta ryyppäämistä.
Radiolasta Yleisradioon Vuonna 1919, kun kieltolaki astui voimaan, eduskunta hyväksyi myös Suomen ensimmäisen radiolain, jossa radioaallot ja radiotoiminta määrättiin valtion yksinoikeudeksi. Radiotekniikkaa oli kehitetty ensimmäisen maailmansodan aikana sotilastarkoituksiin. Rauhanteon jälkeen ryhdyttiin radiota kehittämään myös suurta yleisöä varten. Yhdysvalloissa perustettiin esimerkiksi vuoden 1922 aikana yli 500 yksityistä radioasemaa. Euroopassa radiotoiminta keskitettiin valtioille. Britit saivat oman yleisradionsa eli BBC:n (British Broadcasting Company) vuonna 1922. Saksassa postihallinto aloitti yleisölle tarkoitetut radiolähetykset vuonna 1923. Suomessa radiotoiminnan aloittivat radioamatöörit. Nuoren Voiman Liiton radioamatöörit saivat jo vuonna 1921 valtiolta luvan radioläMarkus-sedästä KOULURADIOON Radio-ohjelmia lähetettiin kahdesti päivässä. Päiväohjelmaa lähetettiin kello 12-13 ja iltaohjelmaa kello 18-22. Lisäksi lähetettiin sunnuntaisin iltapäiväkonsertti kello 17-18. Ensimmäisenä vuonna lähetettiin 116 esitelmää ja 72 lausunta- ja pakinaohjel- maa. Orkesteri kävi studiossa soittamassa 58 kertaa. Kaikki lähetykset olivat suoria, eikä niitä nauhoitettu. hetyksiin. Kolmessa vuodessa syntyi eri puolille Suomea 75 Nuoren Voiman Liiton radioasemaa, joita voitiin kuunnella lähinnä radioasemien omilla paikkakunnilla. Merkittäviä radioasemia oli tuohon aikaan kolme: Radiopataljoonan asema Helsingin Katajanokalla, Suomen Radioamatööriliiton Helsingin Kerhon Radiota ja Tampereen Radioyhdistyksen radioasema. Vuonna 1926 perustettiin O.Y. Suomen Yleisradio - A.B. Finlands Rundradio. Joulukuussa 1926 aloitti Yleisradion uusi kuuluttaja näyttelijä Markus Rautio suositut lastentuntinsa; ne lähetettiin torstaisin kello 18-18.50. Markus-setä kutsui studioon vieraaksi lapsia, jotka esittivät omaa ohjelmaansa. Markus-sedän kirje- laatikkoon lapset lähettivät kirjeitä ääneen luettaviksi. Joka ohjelman lopussa hän kehotti lapsia syömään kiltisti kaurapuuronsa. Viimeinen Markus-sedän lastentunti lähetettiin vuonna 1956. Jo vuonna 1927 ehdotettiin, että Yleisradio alkaisi lähettää ohjelmia kouluille. Kouluhallitus kielsi hankkeen jyrkästi, sillä moiset ohjelmat "tuntuvasti häiritsevät koulun jokapäiväistä edeltäpäin tarkoin määrättyä opetussuunnitelmaa". Vasta vuonna 1934 ymmärrettiin, että koulu- radiosta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Vuoteen 1939 mennessä lähes 3000 kouluun hankittiin radio ja niissä ryhdyttiin kuuntelemaan kouluradiota. uudempi, verkkovirralla toimiva putki- radio jossa on sisäänrakennettu kaiutin Kidekoneesta Lahden radiomastoihin Ensimmäiset radiovastaanottimet olivat yleensä akuilla tai paristoilla käyviä kidekoneita, joita kuunneltiin kuulotorvella. Vähitellen yleistyivät verkkovirralla toimivat putkiradiot. Suomessa kaikki radioasemat lähettivät pitkiä radioaaltoja. Etelä- ja Keski-Suomessa kuuluvuus parani vuonna 1928, kun Lahteen rakennettiin uudet korkeat radiomastot. Vuonna 1935 Lahdessa aloitti lähetyksensä yksi Euroopan tehokkaimmista pitkäaaltoisista radiolähettimistä, jota voitiin kuunnella myös ulkomailla. ► Moni ihmetteli radion valitsinnappulaa pyörittäessään ulkomaisia radioasemia, joista kuului merkillistä ulkomaista puheenpölö- tystä, soittoa ja laulua. 173 <4 vanhanaikainen kuulokkeilla kuunneltava kideradio
29. Ajolähtö o lähti pallo syöttäjän kourasta, osuuko Paavo? Osuu se! Lyönti kajahti nahkapallon kylkeen niin kuin olisi pyssyllä ammuttu. Ai, ai, liian korkealle lensi. Jo ennen kuin Reinikka puhalsi lyhyen terävän vihellyksen, Juho oli varma, että siitä tulisi koppi. No niin, eikös vain. Haava taas. Harmi, että halkopinot peittivät suurimman osan kenttää, mutta Juho ei uskaltanut mennä edemmäs, ettei häntä huomattaisi. Suojeluskunnan urheilukentällä pelattiin pesäpalloa melkein joka ilta. Se oli pitäjän paras kenttä, jossa sai lyödä niin pitkälle kuin jaksoi. Ei ihme, että piirinmestaruuskisat pidettäisiin taas täällä ensi pyhänä. Suojeluskunnan miesten joukkue oli voittanut pokaalin jo kaksi kertaa, mutta suojeluskuntapojat olivat vasta tänä kesänä selvinneet loppuotteluun pirtti järveläisten kanssa. Paljon parempi valmentaja Reinikan Pentti oli kuin opettaja Järvinen, joka oli ennen valmentanut suojeluskunnan pelaajia. Se ei koulussakaan antanut Juhon koskaan olla kapteenina, vaikka kaikki tiesivät, että Juho oli pitäjän paras pesäpallonlyöjä. Opettaja Järvisen takia ei Juho päässyt suojeluskuntapoikiinkaan. Äiti ja opettaja olivat olleet riidoissa jo siihen aikaan, kun Taisto kävi koulua. Punikiksi se oli Taistoa haukkunut ja väittänyt, että Taisto oli viskannut kiven koulun saunan ikkunaan. Äiti oli vienyt sen ikkunariidan koulun johtokuntaan, eikä Taisto joutunut maksamaan. Marttilan Armas oli nimittäin tunnustanut isälleen, että hän sen ikkunan rikkoi, kun kokeilivat ritsojaan. Marttilan isäntä oli koulun johtokunnan puheenjohtaja. Marttilaa oli opettajankin lopulta ollut pakko uskoa. Vaan kun Juho sitten meni kouluun, oli opettaja Järvinen syrjinyt häntä alusta asti. Monet itkut oli Juho sen takia itkenyt, mutta äiti oli lohduttanut, ettei se opettajan kiukku Juhosta johtunut vaan siitä että he asuivat työväentalolla. Äiti oli saanut vahtimestarin paikan, kun isä oli kuollut Tampereella silloin kun oli sota. Juho ei itse sodasta muistanut mitään, kun oli silloin ollut vasta pikkuvauva. No, mikseivät ne pelanneet enää? Reinikka seisoi Paavon kanssa syöttölautasen luona ja näytti itse, mitenkä mailalla piti lyödä, ettei pallo lähtenyt liian ylös. Juhoa harmitti, kun ei voinut kuulla, mitä Reinikka sanoi. Paavo oli kertonut, että Reinikka oli käynyt Tahkon kurssit ja tiesi pelistä paljon enemmän kuin opettaja Järvinen. 174
Samassa jokin kylmä ja kostea hipaisi Juhon paljasta säärtä. - Leksa, hys! poika älähti ja tarttui koiraa kaulapannasta ennen kuin se olisi syöksynyt kentälle. Leksa tahtoi aina juosta pallon perään. Kun Juho löi välillä palloa itsekseen kotona työväentalolla, Leksa toi pallon aina takaisin, vaikka se olisi lentänyt nokkospuskiin asti. Leksan häntä vispasi, ja kieli roikkui suusta kuin märkä vaaleanpunainen rätti. Varovasti Juho perääntyi halkopi- nojen väliin koiraa kiskoen. Vasta puron toisella puolella hän päästi irti Leksan kaulapannasta. - Missä kissssssa? Juho sihautti, ja silloin koira lähti haukkuen juoksemaan niityn yli kohti työväentalon kuusiaitaa. Kun Juho hetken päästä ennätti pihalle, istui Taisto portailla pasuunaa kiillottamassa ja Leksa makasi tyytyväisenä hänen jaloissaan. -Taasko sinä kävit siellä lahtarien nurkissa kurkkimassa? isoveli naurahti. - Antaisit olla. Ei ne sinua kumminkaan huoli, vaikkei Järvinen enää siellä määrääkään. Anna-Maija oli kuorinut jo ämpärillisen porkkanoita, kun äiti käski hakea lisää puita. Lihasoppa keitettäisiin jo tänä iltana valmiiksi. Huomisaamuna leivottaisiin leivät ja pullat. Silloin olisi kyökki lottia täynnä heti aamusta. Hyvillä mielin Anna-Maija otti puukopan ja kipaisi ulos. Talon toiselta puolelta kuului pillinvihellys. Paavokin oli kentällä pelaamassa, Anna-Maijan pikkuveli. Oli lopultakin päässyt suojeluskuntapoikien joukkueeseen, vaikka oli kaikista nuorin. Lahden Juho sen oli opettanut pesäpalloa pelaamaan. Olikohan Juho taas halkopinojen välissä?Yhtenä iltana Anna-Maija oli nähnyt Juhon siellä, mutta poika ei ollut häntä huomaavinaan, kääntyi vain pois ja käveli kotiinsa. Kun Anna-Maija oli kotimatkalla sanonut Juhosta Paavolle, veli oli suuttunut ja käskenyt hänen hoitaa omat asiansa. Siksi Anna-Maija ei ollut uskaltanut koulussakaan puhua Juholle mitään, vaikka he istuivat rinnatusten samassa pulpetissa. Äiti oli jo pilkkonut porkkanatkin kattilaan, kun Anna-Maija palasi kyökkiin kahta klapikoppaa raahaten. - Panes tuohon pöydänkulmalle neljä kuppia, äiti komensi kesken hyörinän. -Tahtoo se Reinikkakin teetä ennen kuin lähtee polkemaan Alakylään. Anna-Maija laittoi kaiken valmiiksi, teenporot kuulan sisään ja kuulan kannuun niin kuin oli pikkulotissa opetettu. Äiti oli kotona tehnyt heille eväsleivät. Niiden päällä oli tuoretta munajuustoa. - Sinähän näppärä olet, äiti kehaisi, kun Anna-Maija oli ymmärtänyt veitsellä leikata leivät kahtia niin, että niistä riitti pala kullekin ja Reinikalle ja Paavolle vielä toiset. 175
Aurinko oli jo laskemassa, kun Reinikka ja Paavo vihdoin tulivat. Ne menivät ensin panemaan porstuan laatikkoon mailat ja räpylät ja astuivat sitten kyökkiin teetä juomaan. - No mitenkäs peli sujui? äiti kysyi Reinikalta teetä kaataessaan. - Muuten hyvin, mutta Marttilan Armas venäytti nilkkansa viimeisessä juoksussa, Reinikka harmitteli. - Se on meidän pojista ainoa, joka pystyy lyömään koska hyvänsä pesät tyhjiksi, jos tulee ajolähtö. - Kai se nyt älyää laittaa etikkahauteen siihen nilkkaan, äiti rupesi huolehtimaan, mutta siihen Reinikka sanoi, etteivät taida pelkät hauteet nyt auttaa. Armas ei missään tapauksessa kykenisi pelaamaan ainakaan viikkoon. - Onhan se hopeakin ihan hyvä saavutus, äiti koetti lohdutella, vaikka Paavosta kyllä näki, että sitä harmitti hirveästi. Silloin Anna-Maija sai ajatuksen. - Ei siihen voisi ottaa ketään muuta Armaksen tilalle? tyttö kysyi reippaasti ja tönäisi pöydän suojassa Paavoa. - Onhan täällä muitakin hyviä lyöjiä. Reinikka laski teekupin vadille ja katsoi Anna-Maijaan ihmeissään. - Kyllä pitäjän parhaat pelaajat on jo meidän joukkueessa, hän sanoi. - Ei kaikki! sai Paavokin lopulta avattua suunsa. - Lahden Juho on kaikista paras, mutta Järvinen ei antanut sen tulla pelaamaan. - Lahden Hilma on työväentalon vahtimestari, äiti kiirehti selittämään. - Ja Juho on punaorpo. Niillä on ollut opettaja Järvisen kanssa riitaa vähän joka asiasta. Sen takia Juho ei päässyt suojeluskuntapoikiinkaan, vaikka Paavo sitä pyysi. - On Juho ollut monena iltana katsomassa teidän harjoituksia, Anna-Maijan oli pakko paljastaa. -Tuolla se on seissyt halkopinojen välissä, kun ei ole kehdannut tulla kentän laidalle. Mutta parempi se on pelaamaan kuin Armas. Koulussa ei kukaan lyö niin pitkälle kuin Juho. - Jaha, Reinikka sanoi ja hämmensi teekuppiaan otsa rypyssä. - No tuota, voisko sitä Juhoa käydä kysymässä vielä tänä iltana? - Paavohan sen parhaiten tuntee, äiti vastasi. - Juho on mukava poika, mutta äiti on semmoinen periaatteen ihminen. Me ollaan kyllä ihan hyvissä väleissä Hilman kanssa, päästiin aikanaan ripillekin yhtä aikaa. Leksa rupesi haukkumaan, kun Juho istui Taiston ja äidin kanssa teetä juomassa. Äiti jo ihmetteli, että kissatko siellä taas kolistelivat, mutta sitten rupesi pihalta kuulumaan puhetta. -Joku polkupyörämies sieltä tulee ja joku nainen,Taisto oli noussut kurkistamaan verhojen välistä. - Ja taitaa olla Paavokin ja joku lettipää. - Mitä ne nyt tähän aikaan? äiti tuhahti ja meni portaille vastaan. Juho ei kehdannut seurata perässä ennen kuin äiti huusi häntä nimeltä. - Päättäköön poika itse, äiti kuului sanovan juuri kun Juho astui ovesta ulos. Paavo seisoi ylimmällä rapulla, muut pihamaalla portaiden juuressa. Siinä oli Anna-Maija ja sen äiti ja Reinikka, se suojeluskunnan uusi urheiluohjaaja. - Marttilan Armas venäytti nilkkansa, Paavo selitti ennen kuin kukaan muu avasi suunsa. - Eikä meillä ole 176
ketään joka löisi pesät tyhjiksi, jos tulee ajo- lähtö. - Minä kuulin, että Juho on oikein hyvä lyöjä, Reinikka jatkoi. - Olisiko mitenkään mahdollista, että tulisit huomenna loppuotteluun Armaksen tilalle? Siinä on kumminkin kysymys piirinmestaruudesta. Juho ei tiennyt, mitä sanoa. Äiti oli mennyt takaisin sisään, mutta Taisto oli tullut ovensuuhun nojailemaan. - Mene nyt, kun mieles tekee kumminkin, isoveli naurahti. - En minä ole pelannut koko kesänä, Juhoa rupesi hirvittämään. - Kun ei ole ollut kouluakaan. - Treenataan aamulla, Paavo lupasi. - Lähdetään kentälle jo kahdeksalta. Minä syötän ja sinä lyöt. Reinikkakin lupasi tulla heti aamusta opastamaan Juhoa. Kisat alkaisivat vasta kahdeltatoista, kun pirttijärveläiset saapuivat junalla. Sinä iltana ei Juho tahtonut saada unta. Kadutti jo välillä, että oli suostunut peliin mukaan. Jos sitten ei osukaan palloon ja munaa kaikki! Opettaja Järvinen siellä on tietysti taas ensimmäisenä haukkumassa punikiksi. - Lopeta nyt se pyöriskely ja rupea nukkumaan, Taisto sanoi vihdoin toisesta hetekasta aikansa Juhon sängyn natinaa kuunneltuaan. - Ajattelet vain, miten pallo lentää ja Järvinen joutuu häpeään! Anna-Maijakin lähti varhain aamulla äidin ja Paavon kanssa suojeluskuntatalolle. Vaikka kyökissä oli paljon tekemistä, ehti Anna-Maija sentään käydä nurkalla kurkistamassa, miten Juho ja Paavo ja Reinikka harjoittelivat kentällä. Reinikka seisoi räpylä kourassa kentän puolivälissä, mutta niin vain jäi mies ilmaan tuijottamaan, kun pallo lensi kauniissa kaaressa hänen ylitseen ja putosi kahahtaen vadelmapöheikköön, joka kasvoi kentän toisessa päässä. -Yksikin tämmöinen kunnari eikä pirttijärveläiset voi mitään! Reinikka huusi juostessaan palloa etsimään. Samassa pöheiköstä syöksyi koira pallo suussaan. Reinikka jäi hämmästyneenä seisomaan kentän laitaan. - Leksa! Tänne! Juho kuului huutavan, ja koira lähti pinkomaan kentän yli kohti Juhoa ja Paavoa. - No, miltä näyttää? äiti kysyi, kun Anna-Maija palasi keittiöön. Ensimmäiset tuoreet pullat tuoksuivat liinan alla. - Kyllä ne voittaa sen piirinmestaruuden, Anna-Maija sanoi ja haukkasi läm- pimäispullasta ison palan. - Vaikka tulis millainen ajolähtö. 177
Suomi joutui 1930-luvun alussa yleismaailmallisen talouslaman pyörteisiin. Työttömyys ja pakkohuutokaupat lisäsivät yhteiskunnallisia levottomuuksia. Hitlerin johtama Saksa ja Stalinin johtama Neuvostoliitto valmistelivat sotaa. Suomessa suojeluskunnat ja Lotta Svärd -yhdistykset valmensivat jäseniään puolustamaan isänmaata.Tähän toimintaan osallistuivat myös pikkulotat ja suo- jeluskuntapojat. Nivalan konikapina Hyvä esimerkki ristiriidoista, joita lama synnytti, oli Keskipohjanmaalla Nivalan pitäjässä syntynyt maanviljelijöiden kapina. Sen alkusysäyksenä oli maanviljelijä Ruuttusen Hilppa-tamma, jonka eläinlääkäri määräsi lopetettavaksi näivetystaudin takia. Tamma ei kuitenkaan ollut sairas vaan laiha ja aliravittu. Ruuttunen ei suostunut tammaansa lopettamaan. Kun hänet pidätettiin, väkijoukko esti kuljetuksen Ouluun ja mukiloi pitäjän vihatun nimismiehen. Nivalaan lähetettiin sotilaita, jotka hajottivat väkijoukon aseella uhaten. Tilanne laukesi lopulta rauhanomaisesti, mutta yli 200 kapinallista pidätettiin ja kahdeksan heistä tuomittiin kuritushuoneeseen, josta heidät tosin armahdettiin vuotta myöhemmin. Ruuttusen Hilppa eli vielä vuosia konikapinan jälkeen. 1929 Wall Streetin pörssiromahdus Suojeluskunnat ja lotat Suojeluskunnilla ja Lotta Svärd -yhdistyksillä oli enimmillään yli puoli miljoonaa jäsentä. Monille paikkakunnille rakennettiin komeita suojeluskuntataloja, joiden viereen tehtiin tavallisesti urheilukenttä. Suojeluskuntalaiset har- joittelivat sodan varalta ampumataitoja ja hiihtoa sekä muuta urheilua. Lotta Svärd -yhdistykset huolehtivat suojeluskuntalaisten muonituksesta harjoitusten ja leirien aikana. Lotat ^ harjoitelivat myös lääkintää, viestitystä ja jopa ilmavalvontaa ja hankkivat varusteita ja varoja suojeluskunnille pitämällä esimerkiksi kahviloita. Lottien varoin hankittiin kenttä keittiöitä ja kenttäsairaaloita kaikkine varusteineen. Niistä oli iso apu myöhemmin toisen maailmansodan aikana. Pikkulotat Lottajärjestö ryhtyi perustamaan pikku- lottien osastoja vuonna 1931. Pikkulotak- si hyväksyttiin 8-16-vuotiaita tyttöjä. 17 vuotta täytettyään lottatytöstä tuli varsinainen lotta. Pikkulotat auttoivat lottia muonituksessa ja opettelivat ensiapu-ja käsityötaitoja. He myös voimistelivat, urheilivat ja esiintyivät lottien ja suojeluskuntien tilaisuuksissa. Suojeluskunta- ja sotilaspojat Suojeluskuntiin oli liittynyt heti kansalaissodan jälkeen jopa vähän yli 10-vuotiai- ta poikia. Näistä 10-17-vuotiaista pojista muodostettiin suojeluskuntien poika- osastoja, joilla oli omia harjoituksia ja leirejä sekä paljon urheilutoimintaa. Talvisodan kynnyksellä vuonna 1939 suojeluskuntapojat auttoivat lottien järjestämissä suurkeräyksis- sä. Esimerkiksi rajalle rakennettavia piikkilankaesteitä varten suojeluskuntapojat kävivät repimässä vanhoista aidoista irti yli 80 000 kilometriä piikkilankaa. Syksyllä 1941 jatkosodan alussa suojeluskuntapojat muuttivat nimensä sotilaspojiksi. Jokaiseen kansakoulupiiriin perustettiin oma sotilaspoika- osasto,ja parin vuoden päästä sotilas- poikia oli jo yli 70 000. He toimivat muun muassa keräysapulaisina ja lähetteinä ja auttoivat väestönsuojelu- ja ilmatorjunta- tehtävissä. Sekä suojeluskunnat että lottajärjestö lakkautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta. •tehtaita suljetaan • paljon työttömiä • kukaan ei osta mitään 1930-1934 lama iski Suomeen New Deal eli uusi jako loi työpaikkoja • tavaroiden kysyntä vilkastui • lama vaihtui korkeasuhdanteeksi maailmantalous elpyi Suomenkin talous parani • vienti romahti • yrityksiä, maatiloja ja pankkeja konkurssiin • suurtyöttömyys • kapinamieltä ja levottomuuksia
Tiedätkö kuka oli se runoilija, joka kertoi Suomen sodassa ukkonsa mukana kulkeneesta Lotta Svärdistä? Lotta Svärd -järjestö sai nimensä runon mukaan. Pesäpallon juuret Jo muinaisessa Egyptissä ja antiikin Kreikassa ja Roomassa pelattiin pallopelejä, joissa palloa lyötiin ja otettiin koppeja. Ruotsissa pelattiin längballia, Saksassa schlagballia ja Venäjällä laptaa. Keskiajan Englannissa pelattiin pallopelejä, joista kehittyi vähitellen baseball. 1800-luvulla baseballista tuli Yhdysvalloissa erittäin suosittu, ja suomalaiset tutustuivat siihen muun muassa Amerikasta palaavien siirtolaisten suosituksesta. Suomalaisen naisliikunnan uranuurtaja Anni Collan esitteli peliä vuonna 1911 suomalaisille ja käänsi sen nimen pesäpalloksi. Kuningaspallo Suomessa pelattiin 1900-luvun alussa innokkaasti kuningaspalloa, jossa palloa lyötiin kentän toisella laidalla olevasta sisä- eli kotimaalis- ta. Pelaajat juoksivat ulkomaaliin ja takaisin.Toisen joukkueen pelaajat yrittivät polttaa juoksijoita heittämällä heitä pallolla. Juoksijoiden ei tarvinnut juosta omalla vuorollaan, vaan sopivaa lyöntiä voitiin odottaa joko piiriksi kutsutulla turva-alueella tai ulko- maalissa. Joskus kaikki pelaajat juoksivat yhtä aikaa. Pesäpallosanoja Ajolähtö on tilanne, jossa jokaisella pesällä on etenijä. Viimeisellä lyönnillä on pakko edetä. Etenijä saa haavan eli haavoittuu Jos hän etenee kopilla mutta ehtii kuitenkin seuraavalle pesälle ennen tappoheittoa. Haavoituttuaan etenijä ei saa jäädä etenemään kentälle. baseball-kenttä kuoli mutta pesäpallossa vain haa voittui. Pesäpallokenttä oli kuitenkin pitkä ja kapea, eikä palloa syötetty hankalasti vaakahei tolia vaan pystysuoraan kuten kunin- gaspallossa ja pitkäpallossa. Uuden pelin kehittely kesti vuosia. Ensimmäinen nykyisentyyppisen pesäpallon koeottelu pelattiin Helsingissä Kaisaniemen kentällä 14.11.1920. Pelin nimi vaihdettiin pitkäpallosta pesäpalloksi vuonna 1922. Hutunkeitto on tapa, jolla joukkueet arpovat mailan avulla, kumpi aloittaa ulkona ja kumpi sisällä. Viimeisenä mailan päästä otteen saava saa valita uiko- tai sisävuoron. Jokeri on erityisen hyvä pelaaja Jonka sisävuorossa oleva joukkue voi ottaa käyttöönsä missä kohtaa lyöntijärjestystä tahansa. Yhden sisävuoron aikana joukkue saa käyttää kahta jokeri- pelaajaa. Kuningaspallo kenttä Tahko ja pesäpallo Suomalaisen pesäpallon isä on Tahko Pihkala, joka toimi Suomen Voimisteluja Urheiluliiton neuvojana vuosina 1911 -1917 ja ryhtyi kansalaissodan jälkeen johtamaan Suomen armeijan ja suojeluskuntien urheilutoimintaa. Opintomatkoillaan Yhdysvalloissa Pihkala oli tutustunut baseballiin ja hän yhdisti sen parhaat puolet kuningaspallosta kehittämäänsä pitkäpalloon. Baseballista pesäpalloon omaksuttiin kotipesän ja kolmen pesän järjestelmä, pesäkilpa ja juoksut, joiden perusteella laskettiin voittaja. Baseballissa kopin lyöjä Suojeluskuntien oma peli Jotta itsenäisen Suomen armeija ja suojeluskuntajärjestö olisivat hyväksyneet uuden pelin liikunta- lajikseen,Tahko Pihkala markkinoi sitä selittämällä, miten peli oli hyvää harjoitusta taistelutoimintaa varten. Pallon heittäminen opetti kranaatinheit- toa, lyöminen ja eteneminen vastasivat taistelutilanteiden tulta ja liikettä ja syöksyminen pesälle oli jalkaväen hyökkäystäpä. Suojeluskunnissa pesäpalloa pelattiin innokkaasti. 1920-luvulla suojeluskuntien mestaruussarja oli suurempi kuin varsinainen Suomen mestaruussarja. 1930-luvun lopulla pesäpallo oli jo Suomen suosituin joukkuepeli. Perinteinen pesäpallo- kenttä Ita-Lansi-ottelu pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1932, ja se on yhä vielä pesäpallon tärkein suurtapahtuma. Kunnari on kun- niajuoksu Jonka pelaaja saa Jos hän ehtii omalla lyönnillään kolmo- spesälle saakka. Lyönti on laiton Jos pallo osuu tai putoaa kent- tärajojen ulkopuolelle, osuu etenevään pelaajaan tai on niin sanottu lähilaiton. Lyönti on laiton myös silloin, kun pallo osuu mailaan kaksi kertaa. Lukkari on syöttäjä. Supervuoro pelataan Jos peli on tasan kahden pelatun jakson jälkeen. Supervuoron voittanut joukkue voittaa ottelun jaksovoitoin 2-1 ja saa kaksi pistettä. Hävinnyt joukkue saa yhden pisteen. Väärä syöttö on syöttö Joka ei osu lautaselle, on liian matala tai teknisesti väärin syötetty. Jos lukkari syöttää kaksi väärää syöttöä peräkkäin, annetaan pisimmällä olevalle juoksijalle vapaataival eli hän voi vapaasti edetä pesältä seuraavalle. \ 179
30. Evakkoon ummu OLI JO KAATANUT Annelille ja Jukalle kuumaa tsaikkaa mukeihin, kun lapset tulivat haukotellen kamarista tuvan puolelle. - Vuottakaas, mie otan teil piirakoit, mummu touhusi leivinuunin luona. Äiti oli laittanut kellon soimaan puoli seitsemäksi, etteivät Anneli ja Jukka myöhästyisi koulusta. Pekka ja Aili ja pikku-Matti saivat vielä nukkua kaikessa rauhassa. Ensi syksynä Anneli ja Jukka lähtisivät jo kirkonkylään jatkoluo- kalle. Jukka oli oikeastaan vuoden Annelia vanhempi, mutta kouluun he olivat menneet samana vuonna, koska Jukka oli pienempänä sairastellut. - On se mahottoman kylmä, mummu huokaili annettuaan kummallekin kuuman piirakan. Voi suli sihahtaen piirakan päälle. Piti syödä varovasti, ettei polttanut suutaan. - Mite lie tei isärukka siel tarkenee? Isää Annelikin oli heti aamulla ajatellut, kun oli herännyt kellon pirinään ja nähnyt jääkukat akkunassa. Miehet nukkuivat kuulemma teltassa siellä jossakin, mihin isän oli pitänyt lähteä jo kuukausi sitten. Heti kun lähtökäsky oli tullut, äiti oli ommellut isälle lakanoista lumipuvun ja lampaannahkasta liivin sen alle. Jouluksi oli isä luvannut palata kotiin. - Ei se ryssä kumminkaan hyökkää talvea vasten, Jukka oli kuullut isän sanovan äidille lähtiessään. - Ja kun kesä tulee, niillä on herroilla taas uudet kujeet. - Käykö se kangas niihi enkelien vaatteisiin? mummu alkoi kysellä laitettuaan uudet piirakat uuniin. - Saa niistä ainakin hameet, Anneli alkoi selittää, mutta juuri silloin kolahti porstuan ovi ja saman tien tempaistiin tuvan ovi auki. Kylmää ilmaa tulvahti äidin mukana tupaan, mutta äiti ei edes sulkenut ovea jäljessään, huusi vain kynnykseltä säikähtäneen näköisenä: -Voi hyvä Jumala! Nyt ne jo ampuvat! Jukka ehti ensimmäisenä ulkoportaille, ja kohta siihen kiirehtivät mummu ja Annelikin äidin kanssa. Idän puolelta rajan suunnasta kuului kumeaa jysähtelyä niin kuin olisi ukkonen jytissyt. Taivaanranta häämötti navetan takana verenpunaisena. Samassa alkoi Nelli haukkua räkyttää, ja hetken kuluttua kaarsi kuorma- auto porraspäähän. 180
- Nellij hiljaa! äiti komensi; ja koira luikahti nolona koppiinsa navetan seinustalla. Kuorma-auton ratin takana istui joku sotamies. Surakan Arvo nousi kyydistä pois ja tuli sanomaan, että nyt on kaikkien lähdettävä. - Sota on alkanut. Tunnin päästä tullaan hakemaan teiät täältä pois. Ruokaa pitää ottaa kolmeksi päiväksi ja lämpimät vaatteet, mitään ylimäärästä ei saa pakata mukaan, hän sanoi niin kuin olisi ulkolukua lasketellut. - Arvo hoi, mummu huusi juuri kun naapurin isäntä aikoi nousta takaisin auton kyytiin. - Mihin meiät viiään? - Asemalle vissiin ja siitä junalla länteen, Arvo huokasi. - Koko pitäjä joutuu lähtemään. - Entäs lehmät? äiti sai kysytyksi. - Jos saatte ne ajetuksi asemalle, niin siitä hommataan eteenpäin, Arvo sanoi ja lisäsi sitten vähän kärsimättömänä, ettei hänkään muuta tiennyt kuin mitä oli käsketty sanoa. Auton mentyä äiti alkoi itkeä ja Anneli myös. Jukallakin oli pala kurkussa, mutta mummu sanoi lujalla äänellä, ettei tässä nyt itku auta. - Heti sissään siitä ja vunukat ylös! hän komensi. - Ite laitatte tallut jalkaan ja kahet villasukat. Mie pakkaan ruoat. Herra isä sentään, ne piirakat! Mummu oli jo ehtinyt pelastaa uunista pellillisen piirakoita ja laittoi toista paistumaan, kun Jukka palasi äidin ja Annelin kanssa tupaan. Mummu pyöri kuin väkkärä uunin ja pöydän väliä, komensi äidin ja Annelin kamariin vaatetta etsimään ja pienempiä pukemaan. - Sie pistä päälles se paksumpi takki ja karvakintaat ja mene päästämään lehmät ulos, hän sanoi ohimennen Jukalle. - Eihä myö niitä tänne voija jättää! Totta kai lehmätkin vaistosivat, että jokin oli hullusti. Kiireesti lehmät könysivät parsista pois, kun Jukka avasi länget ja Nelli ajoi niitä haukkuen kohti avointa ovea. Kynnyksellä Hilppa seisahtui ja ammui surkeasti pakkasaamuun, mutta kun se lähti liikkeelle, seurasivat muut kolme nöyrästi kellokasta lumiselle pihamaalle. Valvikki jäi viimeiseksi. Ei tahtonut enää mahtua ovesta, kun oli kohta poikimassa. - Jäätyyhän nuo elikot pakkaseen, äiti voivotteli portailta. Lapset oli jo puettu ja pikku-Matti kääritty mummun mustaan villaiseen kirkkohuiviin. Matti oli vasta kesällä syntynyt, ei vielä osannut edes istua. - Mie lähen ajamaan niitä kirkolle, mummu sanoi ja sitoi jo huivia vaarivainaan karvalakin päälle. Jukkaa rupesi melkein naurattamaan. Niin hassulta mummu näytti vaarin turkissa ja karvalakissa. - Ettehän te toki, vanha ihminen! äiti alkoi estellä ja yritti työntää Mattia mummun syliin. 181
- Kyllä minä menen! - Kyllä me Jukan kanssa voidaan ajaa ne lehmät, Anneli sanoi kiireesti. - Juostaan koko matka, niin ei tule kylmä. Samassa kuorma-auto ajoi uudelleen pihaan. Siellä istui lavalla jo Surakan väki. Niiden mammakin, joka oli halvaantunut, oli nostettu kyytiin sänkyineen päivineen. Vaikka äiti yritti estellä, jäivät Anneli ja Jukka lehmiä ajamaan. Onneksi Nelli juoksi häntä kaarella lehmien ympärillä, niin että heti toisten lähdettyä päästiin liikkeelle. -Anneli ja Jukka, odottakaa! joku huusi, kun lapset ja lehmät ennättivät koivukujan päähän maantien laitaan. Surakan Helvi sieltä käveli oman karjansa kanssa. Annelista tuntui heti paljon turvallisemmalta, sillä Helvi oli jo aikaihminen ja vasta keväällä päässyt karjakko koulusta. -Tuohan poikii ihan justiinsa, Helvi totesikin ja osoitti kepakollaan Valvikkia, kun oli ennätetty metsän suojaan. - Kirkolla nämä on pakko saaha johonkin lämpimään ettei utareet mene. Ei siinä ehtinyt vilua ajatella, kuljettiin vain mäkeä ylös ja toista alas. Jäisellä tiellä näkyi kuorma-auton jälkien lisäksi hevosenkakkaroita. - Kiisket on varmaan lähteneet rekipelillä kirkolle, Helvi arveli. - EiYrjö sitä tammaansa tänne jätä. Nelli juoksi lehmien edellä, ja Jukka harppoi koiran kintereillä. Tykkien jylinä kuului nyt ihan selvästi. Kun tie nousi ennen kirkonkylää Hietamäen laelle, Jukka kääntyi katsomaan taakseen, sillä tästä kohdasta näkyi kotikylä viimeisen kerran. - Tulipalo! Anneli huusi itkuun pillahtaen nähdessään mustien savupatsaiden nousevan lumisten peltojen keskeltä. - Meiä talo palaa! - Kaik poltetaa, Helvi sanoi silmiään pyyhkien. - Ettei ryssille jää mittään. Mennään nyt, jot ei jäähä junast. Juna vihelsi juuri kun he sivuuttivat sahan. Asemalle oli matkaa vielä kilometrin verran. Kun Jukka, Anneli ja Helvi vihdoin ehtivät lehmineen ja koirineen asemanmäelle, oli halkopinojen välissä lehmiä ja lampaita vaikka kuinka paljon ja lisää tuotiin joka suunnasta. - Helvi hoi, tulkaa tänne, joku nainen huusi lehmien keskeltä. Nainen oli meijerin assistentti, oli se monta kertaa käynyt Jukan ja Annelinkin kotona. Ilman assistenttia ei Valvikkia ja Nelliä olisi varmaan otettu koko junaan, kun karjavaunut vihdoin iltahämärissä ajettiin sivuraiteille. Äiti ja mummu olivat pienten lasten kanssa lähteneet jo aamujunalla yhdessä surakkalaisten kanssa. - Mie käyn sanomas isälle, jot hommaa meiät varmasti sammaan paikkaan, Helvi ilmoitti topakkana heidän syödessään ennen junan lähtöä odotushuoneessa lottien keittämää puuroa. - Syökää nyt, ko ei tiiä, koska seuraavan kerran saahaan ruokaa! 182
Kun karjavaunut vihdoin pääsivät liikkeelle, oli karjanajajien pakko ahtautua pimeisiin vaunuihin elikoiden keskelle. Yksi himmeä karbidilamppu oli ripustettu käryämään vaunun katonrajaan. Lehmät seisoivat alkumatkasta mutta kävivät sitten vähitellen maate, kun Helvi ja assistentti olivat ne lypsäneet. Osa maidosta juotiin saman tien, mutta suurin osa oli pakko kaataa maahan, koska ei ollut kuin kaksi ämpäriä. Nelli ja lapset kyyhöttivät Valvikin vieressä vaunun seinustalla. Lehmän kylki kyllä lämmitti, mutta toisella puolella oli jäinen vaunun seinä. - Oottakaas, mie haen heinää meiä selän taakse, Helvi touhusi hämärässä. - Muuten myö jäävytään seinään kiinni! Heti kun tuli vähän lämpimämpi, Jukka ja Anneli nukahtivat. Kun juna vihdoin seisahtui ankarasti nytkähtäen ja kolisten, he hätkähtivät hereille. Nellikin alkoi haukkua räkyttää, mutta Jukka puristi nopeasti sen kuonon kiinni. Joku nimittäin kiskoi vaunun ovea ulkopuolelta auki ja huusi kovalla äänellä, että hälytys. - Rataa pommitetaan! Metsään kaikki! Juuri silloin alkoi Valvikki ammua surkeasti ja rupesi kupeet aaltoillen työntämään vasikkaa. - Menkää työ, mie jään tähän, Helvi sanoi hätäisesti, kun muut ihmiset ryntäsivät vaunusta ulos. - Ei mekään sitten, Jukka ehti sanoa, kun samassa kauhea jylinä peitti kaikki äänet. Anneli heittäytyi heiniin maate Jukan viereen ja painoi kasvonsa Nellin turkkiin. Nyt me kuollaan, hän ehti ajatella. Sitten kaikki alkoi täristä ja paukkua ja korvat menivät lukkoon. Kun juna kahta päivää myöhemmin seisahtui iltahämärissä lumiselle risteysasemalle Savossa, hyppäsi Nelli vaunusta ensimmäisenä ulos tervehtimään mummua, joka oli tullut asemalle vastaan kuultuaan junan olevan tulossa. Nelli hyppeli ilosta villinä. -Voi teitä sankarlapsii, mummu sanoi sulkiessaan itkien ja nauraen Annelin ja Jukan syliinsä. - Myö ollaan tuos koulul evakos koko kylä. Siihe naapuriin saahaan viiä lehmät. Vaan kylläpä mummu oli ihmeissään, kun Helvi talutti vaunusta ulos viimeisenä Valvikin ja vasikan. - Hyvä ihme sentää, hän päivitteli silmiään pyyhkien. - On se tääki, ko neljäl lehmäl lähettii Karjalast evakkoon niin nyt niit onkii viis. - Ja lehmävasikka vielä, sanoi Jukka. - Me laitettiin sen nimeksi Rauha, Anneli lisäsi Nelliä silittäen. Koira heilutti häntäänsä ja nuolaisi tytön kättä. 183
Talvisota Ribbentrop-sopimus Stalinin johtama Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa alkoivat 1930- luvulla valmistautua sotaan. Saadakseen lisäaikaa asevarusteluun Saksan ulkoministeri Ribbentrop ja Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov solmivat elokuussa 1939 sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin, että Saksa saa hyökätä Puolaan ja Neuvostoliitto Baltiaan ja Suomeen. Kannaksen linnoittaminen ja YH Neuvostoliitto halusi pystyttää Baltiaan ja Suomeen sotilastukikohtia. Neuvotteluissa Baltian maat suostuivat mutta Suomi antoi marraskuussa 1939 kielteisen vastauksen. Sen sijaan suomalaiset olivat jo koko kesän linnoittaneet talkoovoimin Karjalan kannasta ja kutsuneet syksyllä kaikki reservissä olevat sotilaat ylimääräisiin harjoituksiin (YH). Sotaa odotellessa Syksyllä neuvottelujen kiristyessä oli koulut jo suljettu ja ihmiset olivat paenneet kaupungeista maalle, mutta kun hyökkäys ei alkanutkaan, useimmat palasivat takaisin kotiin ja koulut avattiin jälleen. Pommisuojia kuitenkin rakennettiin ja ikkunoi- — hin liimattiin valkoisia pa- perisuikaleita, jotta ne eivät hajoaisi pommituksissa. Kaasunaamarit Koska ensimmäisessä maailmansodassa oli käytetty taistelukaasuja, pelättiin kaasu- I hyökkäystä. Niinpä alakoululaisetkin tekivät koulussa itselleen alkeelliset kaasunaamarit eli hiilillä täytetyt kangaspussit, jotka piti laittaa suun ja nenän eteen ja kiinnittää pään taakse vedetyllä kuminauhalla. Mainilan laukaukset Neuvostoliitto ei halunnut suoraan hyökätä Suomeen. Siksi se lavasti 26.11.1939 Suomen itärajalla Mainitessa ampumavälikohtauksen. Mainilassa raja teki mutkan niin, että Neuvostoliiton alueelta saattoi ampua raskain asein toiseen neuvostosotilaiden tukikohtaan. Neuvostoliitto väitti suomalaisten ampuneen neuvostoliittolaisia. / Pommitukset Marraskuun viimeisenä päivänä varhain aamulla Neuvostoliitto aloitti itärajalla tykistötulen ja kello 9 se ryhtyi pommittamaan Helsinkiä,Viipuria ja 14:ää muuta paikkakuntaa. Helsinkiä pommitettiin iltapäivällä uudestaan, ja surmansa sai 91 ihmistä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. Maailma tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyksen ja erotti sen Kansainliitosta, joka oli Yhdistyneiden Kansakuntien edeltäjä. Sota kuitenkin jatkui kaikilla rintamilla. Sotaa pakoon Koska sota oli alkanut kaupunkien ja isompien tehdas- ja rautatiepaikkakuntien pommituksilla, kehotettiin niiden asukkaita hakeutumaan maaseudulle sukulaisten tai tuttavien luokse. Lähes jokaisessa maalaistalossa olikin talvisodan aikana kaupunkilaisperheitä sotaa paossa. Sotalapset Ruotsi, Tanska ja Norja tarjosivat pian talvisodan syttymisen jälkeen turvapaikkaa pommituksia pakeneville suomalaisille lapsille. Ensimmäiset sotalapset lähtivät jo joulukuussa 1939 Turusta Tukholmaan. Pienimmät ja sairaimmat saivat matkustaa äitinsä kanssa, mutta moni joutui lähtemään ihan yksin lappu kaulassa tai sisarustensa kanssa. Läheskään aina eivät sisarukset päässeet samaan kotiin, ja varsinkin kaikkein nuorimmat unohtivat pian oman kielensä. Kaikkiaan toisen maailmansodan aikana siirrettiin Suomesta yli 80 000 sotalasta. Heistä 15 000 jäi pysyvästi Ruotsiin, sillä monet ruotsalaisperheet tahtoivat sodan jälkeen adoptoida sotalapsensa.
Kaunis Karjala Suomen itäisin maakunta oli Karjala, joka ulottui Suomenlahden rannoilta Laatokkaan ja jatkui sen pohjoispuolella Salmen, Suojärven ja Ilomantsin pitäjiin saakka. Karjalassa asui syksyllä 1939 yli 400 000 suomalaista. Karjalan pääkaupunki onViipuri 1 Joka oli Suomen toiseksi suurin ja kaikkein kansainvälisin kaupunki. Laatokan rannalla sijaitsevat myös Karjalan muut kaupungit Käkisalmi 2 ja Sortavala 3 . Terijoki 4 oli kuuluisa hiekkarannoistaan, joiden ääreen varakkaat venäläiset olivat Jo 1800-luvulla rakentaneet koristeellisia puuhuvitoltaan. Terijokea sanottiin Suomen Rivieraksi, Ja siettä viettivät lomiaan monet kuuluisat suomalaiset. Suojärvi 6 Joka oli 100 kilometriä pitkä ja 60 kilometriä leveä, oli Karjalan itäisin ja pin- ta-alaltaan suurin pitäjä. Kyliäkin pitäjässä oli 75 ja autoja enemmän kuin missään muualla Viipurin läänissä. Suomenlahden rannalla sijaitsee Koiviston kauppala ja maalaiskunta 5 Joissa oli vuonna 1939 yhteensä 12 000 asukasta. Koivistolaiset olivat kalastajia ja laivanrakentajia. Koiviston salmen suojainen satama oli Itä-Suomen paras, sillä merivirrat pitivät sen sulana muita pitempään. Laatokka 7 Joka on yli 200 kilometriä pitkä ja 130 kilometriä leveä, on Euroopan suurin järvi. Joskus puhutaankin Laatokan seitsemästä merestä. Laatokan keskisyvyys on 52 metriä, ja siinä on yli 500 saarta. Valamon 8 ja Konevitsan 9 saarilla on vanhat ortodoksiluostarit. Evakkoon Neuvostoliiton hyökätessä 30.11.1939 yli itärajan siviileille jäi vain hyvin niukasti aikaa lähteä pakoon kohti länttä. Koska sodan uskottiin loppuvan muutamassa viikossa, eivät pakenevat karjalaisperheet saaneet ottaa mukaansa kuin vähän vaatetta ja ruokaa. Pakenijat pyrkivät lähimmälle rautatieasemalle jalan, hevosella, linja-autoilla tai kuorma-autojen kyydissä. Pahimmassa tapauksessa ihmiset jouduttiin sullomaan tavaravaunuihin. Koska vihollisen lentokoneet pommittivat rautateitä, matka länteen oli pitkä ja raskas. Osa karjalaisista, kuten Laatokan takana ja Suomenlahden saarilla asuneet, jouduttiin kuljettamaan proomuilla ja veneillä turvaan. Näitäkin pakolaiskuormia ahdistelivat neuvostoliittolaiset pommikoneet, jotka tulittivat ihmisiä myös konekivääreillä. Vaikeinta oli marraskuun pakkasissa pelastaa kotieläimet. Monet lähtivät jalkaisin kuljettamaan karjaansa turvaan. Kun miehet olivat rintamalla ja äidit ja vanhukset pikkulasten kanssa junassa, lehmiä ja lampaita joutuivat kuljettamaan jopa alle 12- vuotiaat tytöt ja pojat. Koska junanvaunuja oli vähän, karjaa ajettiin lumisia teitä pitkin kymmenien kilometrien, joskus monen sa- dankin kilometrin päähän. Talvisodan myllerryksessä lukuisat perheenjäsenet joutuivat eroon toisistaan. Omaisia etsittiin radio-ohjelmissa, joiden avulla monet löysivätkin kadonneet lapsensa tai vanhempansa. Palavat talot ja kirkonkellot Suurin osa karjalaisten omaisuudesta tuhoutui talvisodassa, sillä tyhjentyneet talot ja kylät poltettiin, jottei hyökkääjä voisi käyttää niitä tukikohtinaan. Joissakin seurakunnissa kätkettiin kirkonkellot maahan tai kaivoon tai avantoon. Myös yksityiset ihmiset piilottivat maahan ja rakennusten- sa nurkkiin sellaisia arvotavaroita, jotka olivat liian painavia mukaan otettaviksi. Piirakoita ja reikäleipää Talvisodan aikana karjalaiset ja muut Suomen heimot joutuivat ensi kerran suurella joukolla tekemisiin keskenään. Sijoitustalojen ahtaudessa syntyi helposti ristiriitoja, kun karjalainen siirtoväki puhui eri murretta, söi erilaista ruokaa ja suhtautui elämäänkin eri tavalla kuin läntinen isäntäväki. Karjalassa leipää ja piirakoita leivottiin lähes joka päivä. Länsi-Suomessa leivottiin ruisleipää vain muutaman kerran vuodessa, ja reikäleivät kuivattiin orsilla. Karjalan murteessa esimerkiksi sana tuima tarkoitti suolatonta, muualla taas ankaraa ja ruoasta puhuttaessa oikein väkevää. Karjalaisten mielestä hyväntuulisuus ja nauru olivat hyvää käytöstä."Ilo pintaan vaik sydän märkänis." Monien länsisuomalaisten mielestä karjalaiset nauroivat sopimattoman usein eivätkä suhtautuneet elämään riittävän vakavasti. Ristiriidoista huolimatta monet karjalaiset muistelevat lämpimästi niitä ihmisiä, joiden luona he viettivät ensimmäisen sotatalven ja muut sotavuodet. Paljon solmittiin elinikäisiä ystävyyssuhteita, ja puolin ja toisin omaksuttiin uusia tapoja. Esimerkiksi karjalanpiirakoista on tullut kaikkien suomalaisten perusherkku.
31. Suklaata, bitte elmut ajoi moottoripyörällä niityn laitaan, kun Jouni oli äijän kanssa viemässä heiniä sapilailla latoon. - Missä Kaarina? setä huusi eikä sammuttanut edes moottoria. -Tuvassa! äijä huikkasi. Siinä samassa moottoripyörä jo kiisi pitkin pölyistä rantatietä. - Mikäs kiire sille saksanpojalle tuli? äijä tuumasi ja raapi partaansa. Kyllä Jouni sen tiesi, ettei äijä saksalaisista piitannut eikä siitä varsinkaan, että äiti oli ruvennut Helmutin kanssa kaveeraamaan. Vaan hyvähän se oli, ettei äiti enää itkeskellyt niin kuin silloin kun isä kuoli talvisodassa. Sitten kun saksalaiset saapuivat ja sota alkoi uudestaan, äiti lähti niiden esikuntaan koneella kirjoittamaan ja tapasi siellä Helmutin. Sen perästä ei äijälässä nälkää nähty. Lihapurkkeja oli kaappi täynnä, ja Jouni ja Anita saivat suklaata. Kelpasi äijällekin ne Helmutin tupakat, ei sen puoleen. Kun Jouni ja äijä vihdoin palasivat puolisen aikaan niityltä syömään, Helmutin pyörä seisoi portaiden vieressä ja Leevi makasi kuono käpälien päällä pyörää vahtimassa. Anita istui porstuassa vintin portailla. - Helmutin pitää lähteä pois, Anita kuiskasi. - Huomenna jo! - Jaha, äijä sanoi ja otti pannun piisin kulmalta. - Met lähemmä takasin. Ruokakonttorista äijä käski Jounin ja Anitan hakea leipää ja kuivalihaa. Matkalla takaisin niitylle äijä selitti lapsille, että saksalaiset olivat ruvenneet vaihtamaan joukkoja. Nämä entiset lähetettiin pois ja uusia tuotiin tilalle. Leevi oli lähtenyt heidän matkaansa ja alkoi kuopia jotakin kivenkoloa. Juuri kun äijä oli saanut kahvin keitetyksi, päristeli Helmut heidän kohdalleen, jätti moottoripyörän ojanpientareelle ja harppoi kahvitulille. - Minä pois, Helmut huokasi ja näytti itsekin itkeneen. - Huomenna... - Semmosta se on se sota, ensin tulhan ja sitten menhän, äijä murahti ja ojensi oman kahvimukinsa Helmutille. Anita ei voinut sille mitään, että vedet kihosivat silmiin, ja Jouninkin kurkkua kuristi. - Ach ihr liebe Kinder, Helmut sanoi hiljaa ja silitti Anitan tukkaa. - Minä takaisin... heti kun loppu... zuriick, verstehen? Kyllähän lapset sen ymmärsivät, että Helmut lupasi tulla takaisin heti kun sota loppuu, mutta ei se paljon lohduttanut. Enemmän auttoi se suklaalevy, jonka 186
Helmut kaivoi taskustaan, taittoi kahtia ja jonka puoliskon ojensi kummallekin. Yöllä Anita heräsi Leevin haukkuun. Ovi kolahti, ja kohta äijä kuului portailla komentavan koiran hiljaiseksi. Vaan kun ulkoa alkoi vähän päästä kantautua kiivasta puhetta, tyttö hiipi varovasti ikkunaan ja raotti pimennysverhoa. Äiti seisoi polkupyörän kanssa liiterin edessä. Mutta minkä takia äijä piti pyöränsarvista kiinni? - Sie et lähe mihinkään! Anita kuuli äijän huutavan äidille. - Sinut ammuthan ja niin ammuthan se Helmuttikin. Ja ajattele nyt mukuloitakin! Äiti viskasi pyörän maahan ja kaatui itkien maahan. Äijä lähti taluttamaan pyörää liiteriin. Anita pujahti takaisin peiton alle. Paleli niin että hampaat kalisivat. Kun äiti oli lähtenyt aamulla pyörällä esikuntaan, Anita kysyi äijältä, palaako äiti vielä takaisin. - Palaa se, äijä sanoi piippuaan rassaten. - On se sen verran äitiinsä tullu. Illansuussa äiti ajoi polkupyörällä pihaan. Kummassakin pyöränsarvessa roikkui reppu täynnä säilykkeitä. Säilykkeet äiti kantoi porstuan komeroon ja käveli suoraan kamariin. - Annethan maata vain, äijä sanoi ja rupesi laittamaan piisiin tulia. - Menes Jouni lämmittämhän sauna. Äiti ei lähtenyt enää saksalaisten esikuntaan vaan rupesi navettahommiin äijän kanssa. Samanlainen puhumaton äiti oli kuin isänkin kuoleman jälkeen muttei sentään jäänyt sängynpohjalle maate. Joskus Jouni ja Anita puhuivat äidistä ja Helmutista. Olisi se Helmut sentään voinut edes kirjoittaa. Sitten yhtenä elokuisena aamuna, kun äijä oli mennyt Jounin kanssa sirppejä teroittamaan, äiti oksensi likaämpäriin. - Onko äiti kipeä? Anita kysyi huolissaan, mutta äiti vain ravisti päätään, alkoi sitten itkeä ja istui penkin päähän. - Met saamma lapsen, hän huokasi. - Helmut ja minä. Jouni tuli kamalan kiukkuiseksi, kun Anita kertoi veljelleen äidin uudesta vauvasta. Äpäriksi sanottiin sellaisia lapsia, jotka oli tehty ilman vihkimistä. - Olisihan Helmut mennyt äidin kanssa naimisiin, jos ei olisi sota, Anita rupesi puolustamaan äitiään. - Äläkä nyt sano äidille mitään. Sillä on muutenkin paha mieli. Äijälle äiti oli kai puhunut siitä lapsenodotuksesta, sillä kun piti lähteä kauraa leikkaamaan, äijä käski äidin jäädä tupaan. Äijä niitti kauraa, ja Jouni ja Anita 187
sitoivat ne lyhteiksi, jotka äijä sitten nosteli hangolla seipäille. Viikon perästä päästiin jo puimaan. Riihellekään ei äijä äitiä laskenut vaan opetti Jounin ja Anitan käyttämään varstaa. Anitan varstan vartta piti kyllä lyhentää. Syyskuun ensimmäisenä Jouni ja Anita lähtivät kouluun. Leevi olisi tahtonut tulla mukaan, mutta jäi istumaan portaille, kun Jouni sitä komensi. Oli semmoinen kuulakka päivä. Äijä oli mennyt jo aamulla varhain ansoja kiertämään, ja äiti oli navettatöissä. - Jos opettaja kysyy Helmutista, älkää sanoko mithään, äiti tuli sanomaan navetan ovelle, kun lapset kulkivat ohi. - Ei tämä teidän häpiä ole! Anita ja Jouni palasivat kotiin heti puolenpäivän jälkeen.Toista peninkulmaa oli kuljettu ihan turhaan, sillä opettaja oli kuulemma sairastunut eikä sille ollut saatu sijaista mistään. Hovakan Niilo, johtokunnan puheenjohtaja, oli seissyt koulun portailla ja ilmoittanut, että lähetetään sana, kun uusi opettaja löytyy. Kotona piti lukea kirjoista joka päivä yksi sivu ja laskea viisi laskua päivässä. - Hyvä niin, äijä sanoi sen kuullessaan. - Huomenna lähethän hillasuolle. Hillasuolla olivat Jouni ja Anita sinäkin päivänä, kun tuli rauha. Kun he illansuussa kipusivat ämpäreitä kantaen vaaran rinnettä ylös, jyryytti jokivartta kuorma-autokolonna. Leevi istahti silloin mättäiden väliin ja alkoi ulvoa. Kuonolle sitä piti läpätä, ei se muuten olisi lopettanut ollenkaan. - Mikhän niillä nyt on mielessä, ku koirakin noin ulvoo, äijä murahti ja tihensi askeleitaan. Puolijuoksua saivat Jouni ja Anita kiirehtiä äijän kintereillä, kun laskeuduttiin polkua jokitörmälle. Kuorma-auto seisoi porraspäässä, ja äiti näkyi villatakki päällä selittävän jotakin sotilaspukuiselle miehelle. Anita huomasi, että äidin maha pömpötti jo villatakin alta. Ensin eivät Jouni ja Anita ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut. Jos kerran rauha oli solmittu ryssän kanssa, niin mikä sota täällä nyt alkaisi? Ja mitä varten heidän piti lähteä heti kuorma-auton kyydissä pois? Vasta kun se sotilas selitti asian äijälle, lapsetkin ymmärsivät, että sotaa ruvettaisiin kohta käymään saksalaisten kanssa, jos ne eivät lähtisi Lapista pois. - Sen takia kerätään kaikki siviilit ja kuljetetaan tästä länteen Ruottin puolelle, sotamies selitti ja viittoili kädellään iltaruskoon päin. - Jos otatte vain ruokaa ja vaatetta mukaan ja nousette kyytiin. Illaksi pitää ehtiä täältä pois, ennen kuin saksalaisten kanssa tulee vaikeuksia. -Te lähettä. Mie jään lypsämhän lehmät, äijä ilmoitti tylysti ja kääntyi viemään hillaämpäreitä kellariin. Leevi lähti jolkottamaan äijän perään. Turhaan äiti ja se sotamies yrittivät taivutella äijää. Äijä vain sanoi, ettei näin vanhaa kukaan tappaisi ja jos niin kävisi, ei siitä suurta vahinkoa tulisi. Itkusilmin kapusivat lapset vihdoin äidin kanssa kuorma-auton hyttiin. Sinne jäivät äijä ja Leevi 188
pihamaalle katsomaan heidän jälkeensä. - Jos me ei nähdä niitä enää koskaan, Anita kuiskasi Jounille. Lisää väkeä otettiin Alakylältä. Lapset joutuivat kiipeämään lavalle, sillä hyttiin nostettiin muuan vanha mummo, joka hädin tuskin pysyi jaloillaan. Jounia alkoi väkisin nukuttaa, kun joku vanhempi äijä puhui lämpimikseen riekonpyynnistä. Ei sitä kukaan kuunnellut. Iltarusko oli jo aikaa sitten sammunut, kun auto äkkiä seisahtui rajusti jarruttaen. Jouni oli heti jaloillaan ja näki hytin katon yli, että keskellä tietä auton etulyhtyjen valossa seisoi sotilaita pyssyt olalla. Saksalaisia ne olivat. Yksi niistä käveli auton viereen, ja se kuskiksi lähtenyt sotilas veivasi ikkunan auki. - Nytkö ne meidät ampuu, joku naisista parahti itkemään, mutta muut hyssyttivät sen hiljaiseksi. Jounikin painoi päänsä auton katon suojaan ja yritti ymmärtää, mitä saksalainen kuskille puhui. Äkkiä kuului alhaalta hytistä äidin ääni. Äiti puhui saksaa nopeasti ja vähän vihaisesti. Osasiko äiti saksaa noin hyvin? Koko autokuorma huokasi helpotuksesta, kun sotilaat siinä samassa väistyivät tien sivuun ja kuorma-auto pääsi jatkamaan matkaa. Jouni istui uudestaan Anitan viereen. Samassa sisko työnsi hänen käteensä jotakin liukasta ja tahmeaa. - Suklaata, bitte, Anita kuiskasi niin etteivät muut sitä kuulleet. Vielä viime tingassa hän oli siepannut kätköistään sängynkolosta sen viimeisen suklaapalan, joka oli säästynyt Helmutin suklaista. Jouni sujautti vaivihkaa suklaan suuhunsa. Hyvältä se maistui, lohdutukselta. Kun he seuraavana keväänä palasivat ensimmäisten mukana takaisin jokivarteen, oli äidillä pikku-Helga nyytissä rinnallaan. Jouni oli ruotsalaisten ruoalla kasvanut Anitaa puolta päätä pitemmäksi. Vaitonaisena poika huojui linja-auton käytävällä ja katsoi ohi vilahtelevia savupiippuja, jotka törröttivät poltettujen talojen raunioilla. Kun linja-auto kääntyi suvannon jälkeen niin että äijän talo näkyi, pääsi Jounilta riemuhuuto.Talo oli paikallaan, sauna ja navettakin. Kun he laukkuineen ja nyytteineen nousivat maantien laidasta polkua pihaan, syöksyi Leevi haukkuen ja vinkuen heitä vastaan. Mutta missä oli äijä? Vihdoin äijä könysi näkyville navetan takaa. Kaikki olivat niin hyvillään, ettei kukaan kyennyt pitkään aikaan sanomaan sanaakaan. Vasta illalla, kun syötiin Ruotsista tuotuja ruokia, äijä kertoi, mitenkä oli saksalaisten tullessa piileksinyt navetan takana tunkiolla. Oli täälläkin sytytetty talo palamaan, mutta kun saksalaisilla oli kiire pois, oli äijä ennättänyt hakkaamaan havuilla tulet sammuksiin. Niin hoppu sotilailla oli ollut, etteivät ne olleet täällä ehtineet edes miinoja laittaa niin kuin monessa muussa paikassa. -Jaa niin, ja se sinun sakemannisi, äijä muisti, kun äiti rupesi antamaan Helgalle rintaa. - Siltä tuli jouluna preivi. Illalla, kun muut jo nukkuivat, Anita heräsi ja näki äidin istuvan lampun alla tuvan pöydän ääressä Helmutin kirjettä lukemassa. - Kyllä se sieltä vielä tulee, äiti kuiskasi ja hymyili kyyneleet silmissä. Oikeassa äiti olikin, vaikka meni melkein seitsemän vuotta, ennen kuin Helmut yhtenä iltana seisoi heidän ovellaan. Helga oli silloin jo aloittanut koulun. 189
Suuri korttipeli Pahimman elintarvikepulan aikaan talvella 1942-1943, kun kuivuus oli vienyt ison osan edelliskesän peruna- ja viljasadosta, pienenivät elintarvikekortin kuponkeja vastaan myytävät annokset entisestään. Aikuisten maitoannos oli yksi desilitra ja alle 16-vuotiaiden lasten kuusi desilitraa päivässä. Voita sai vähimmillään vain viisi grammaa päivässä. Yhdellä voi- kupongilla sai kuitenkin juustoa kaksinkertaisen määrän, mikäli sitä oli kaupassa myytävänä. Leivän päälle neuvottiinkin tekemään korvikevoita maidosta, jauhoista tai perunasoseesta. Leipää ja viljatuotteita sai vain 225- 600 grammaa päivässä, mikä vastasi yhtä puuroannosta ja muutamaa leipä- palaa. Koskaan ei tiennyt, mitä jauhoja tai ryynejä kaupasta löytyi. Leipätaikinaa jatkettiin jauhetuilla nokkosilla, sienillä, pihlajanmarjoilla, voikukanjuurilla ja jopa saviheinällä. Kaikkein pienimpiä olivat liha-annokset. Kortilla sitä sai vain 20 grammaa päivässä. Yleensä liha loppui kaupoista kesken. Kaupungeissakin perheillä oli omia elättisikoja, kanoja tai kaneja, joista saatiin täydennystä korttiannoksiin. Makeannälkään Sokeria sai vain kahdeksan grammaa päivässä, mikä vastaa noin 2,5:ta sokeripalaa. Pahimmillaan sokeripula oli niin suuri, että kylässä kahvipöydässä jokaisella vieraalla oli oma sokeri- tai makeutus- ainerasia. Yleensä sokeripalat jaettiin neljään osaan, jotta ne riittäisivät paremmin. Kakkuihin, pullaan ja pikkuleipiin eivät korttiannokset tahtoneet riittää. Suuria juhlia varten kerättiin kuponkeja koko suvulta tai hankittiin tarvikkeita mustasta pörssistä. Hunajan lisäksi leivonnaisia makeutettiin esimerkiksi porkkanalla. Kahviloistakaan ei pahimpaan pula- aikaan saanut muuta kuin porkkanaleivoksia. Kuivatuista porkkanoista tehtiin myös kaupassa myytäviä Namimuruja. Lasten ja nuorten makeanhimoa käytettiin hyödyksikin. Paperilla päällystettyjä Hellaksen Jäte- Joonas-karamelleja sai 50 grammaa, jos toi keräyspaikkaan 10 kiloa jätepaperia. Kahvia, teetä ja kaakaota Suurin pula oli kahvista ja teestä, jotka olivat kalliita tuontitavaroita. Kahvin korvikkeena käytettiin erilaisista paahdetuista juureksista jauhettuja seoksia.Tavallisim- pia raaka-aineita olivat sikuri, voikukanjuuri, punajuuri ja sokerijuurikas. Lisää makua saatiin esimerkiksi paahdetuista ruisjauhoista, tammenterhoista ja jopa koivunkäävästä. Korviketeetä valmistettiin lähes kaikista kotimaisista marjoista ja kasvien lehdistä, kuten ruusunmarjasta, vadelmasta, mustaviinimarjasta, puolukasta, lehmuksenlehdistä, horsman-ja mansikanlehdistä, mustikan-ja koivunlehdistä. Kaakaon korvikkeena käytettiin jauhoja, jotka oli tehty uunissa ruskistetuista peruna- kuutioista tai vaaleaksi paahdetuista tammenterhoista.
Ystävistä vihollisiksi Lapissa ja Pohjois-Suomessa oli jatkosodan aikana yli 200000 Saksan armeijan sotilasta eli hiukan enemmän kuin paikallista väestöä. Saksalaiset kohtelivat suomalaisia aseveljinä, taistelivathan molemmat armeijat Neuvostoliittoa vastaan. Kolmessa vuodessa moni saksalaissotilas ehti ystävystyä paikallisten asukkaiden kanssa. Koska saksalaisilla joukoilla oli enemmän ruokaa, kahvia, suklaata ja kaikkea muuta tarpeellista, merkitsi ystävystyminen saksalaisten kanssa myös aineellisia etuja. Kaikki muuttui elokuussa 1944, kun alkoi näyttää yhä selvemmältä, että Saksa joutuisi vetäytymään Suomesta ja Norjasta. Kesällä 1944 Suomessa pitkään olleita sotilaita ryhdyttiin vaihtamaan uusiin miehiin. Kun Suomi syyskuussa 1944 solmi Neuvostoliiton kanssa aselevon, sen ehtoihin kuului, että Saksan armeija oli karkotettava Lapista 11 päivässä. Paperia, paperia Koska Suomi oli paperin suhteen omavarainen, käytettiin sitä kaikkeen mahdolliseen. Paperista valmistettiin vuodevaatteita, ikkunaverhoja ja peittoja. Paperitäkki tehtiin laittamalla selluloosavanua kahden kreppipaperin väliin, ja paperit tikattiin reunoista ja keskeltä kiinni. Paperista valmistettiin myös kankaita, joista ommeltiin jopa vaatteita. Kalliiden nahkakenkien korvikkeeksi tehtiin puupohjaisia paperi- kenkiä, jotka tosin hajosivat sateessa nopeasti. Riittävän tukevasta pahvista pystytettiin myös tilapäisiä parakkeja, joita käytettiin rintamalla sotilaiden ja lottien majoitukseen. Häkäpönttö ja heinälaatikko Koska polttoainetta oli vähän, kehiteltiin autojen ja traktoreiden voimanlähteeksi ohuilla puukalikoilla eli pilkkeillä käyviä häkäpönttöjä. Pilkkeiden piti kyteä hiljalleen pöntössä, jolloin ne kehittivät moottorin polttoaineeksi kelpaavaa puukaasua.Teho oli tosin vain 40 prosenttia tavallisiin polttoaineisiin verrattuna. Niinpä matkustajien oli usein työnnettävä häkäpönttölinja- autoja ylämäessä. Toinen nerokas sota-ajan keksintö oli heinälaatikko, joka voitiin tehdä myös aaltopahvista ja sanomalehdistä. Koska sähköä, kaasua ja polttopuuta piti säästää, neuvottiin emäntiä vain kiehauttamaan ruoka kattilassa liedellä ja siirtämään kattila sitten laatikkoon, jossa ruoka hautui kypsäksi. Valesodasta miinakenttiin Aluksi Lapin sotaa käytiin eräänlaisena valesotana. Koska monet saksalaiset ja suomalaiset tunsivat toisensa, sovittiin,että turhan tuhon välttämiseksi saksalaiset perääntyisivät edeltä ja suomalaiset seuraisivat perässä. Paikalliset asukkaat evakuoitiin kiireesti Ruotsin puolelle. Kun Saksa yritti kuitenkin vielä vallata Suomenlahdella Suursaaren, suomalaisten oli ryhdyttävä pohjoisessa todelliseen hyökkäykseen. Muuten Neuvostoliitto olisi katsonut, ettei aselevon ehtoja haluttu täyttää. Aluksi käytiin verisiä taisteluja Kemissä ja Torniossa. Perääntyessään saksalaiset ryhtyivät käyttämään poltetun maan taktiikkaa. Rovaniemen kauppala tuhottiin kokonaan, samoin poltettiin suurin osa Lapin kylistä ja taloista, tuhottiin maantiet ja räjäytettiin sillat ja rautatiet. Pahinta oli,että saksalaiset miinoittivat perääntyessään sekä teitä että asuttuja alueita.Vielä 1950-luvul- la tapahtui joka vuosi vakavia tapaturmia, kun joku laukaisi vahingossa vanhan saksalai- Talkoo- merkit Tärkein pulantor- juntakeino olivat erilaiset talkoot ja keräystempaukset. Nuorten talkoot järjestettiin koulujen ja erilaisten nuorisojärjestöjen kautta. Keräämällä riittävästi paperia, lasia, metallia, kumia, lumppuvaatteita, pihkaa tai marjoja saattoi saada palkinnoksi joko vihkoon liimattavan tai metallisen talkoomerkin sekä erilaisia kunnia- kirjoja. sen munan. ► Lapin sota päättyi vasta 27.4.1945, kun viimeiset saksalaiset sotilaat poistuivat Enontekiön Kilpisjärveltä Norjan puolelle. Sen kunniaksi otettiin tällainen lipunpystytyskuva. Sotakorvaukset Suomi joutui alueluovutusten lisäksi maksamaan Neuvostoliitolle yli 300 miljoonan dollarin edestä sotakorvauksia. Niistä lähes 70 prosenttia oli metalliteollisuuden tuotteita, kuten 535 erilaista alusta, 52500 sähkömoottoria, 1140 muuntaja-asemaa ja 30 täydellistä tehdaslaitosta voima- asemineen. Lisäksi Neuvostoliittoon vietiin esimerkiksi satoja höy- ry- ja dieselvetureita, valmis- taloja, hissejä, liukuportaita ja nostureita. Vaikka Neuvostoliitto puolitti vuonna 1948 kaikki jäljellä olevat sotakorvaukset, niitä maksettiin silti vuoteen 1952 saakka Jos kaikki luovutetut laivat olisi asetettu riviin, niistä olisi syntynyt 20 kilometrin pituinen laivajono. Sotakorvaustuotteita kuljetettiin Neuvostoliittoon lähes 350 000 junanvaunuista. < Samanlainen kuva oli otettu helmikuussa 1945 Tyynellä valtamerellä, kun yhdysvaltalaiset olivat vallanneet japanilaisilta lwo Jiman saaren.
32. Kunniakierros ostiauto jyristi pölyä lennättäen koulunmäkeä alas ja hiljensi maitolaiturin kohdalla. Juhani oli ehtinyt jo vaon päähän ja nousi kuokka kädessä katsomaan. - Posti tuli! hän kuulutti. Annelikin nousi perunavaolta. Koko aamu oli kykitty Saarelan perunamaalla potunistutus- talkoissa, vaikka oli ensimmäinen oikea kesälomapäivä. - Kipaisepas Anneli hakemaan posti, äiti huuteli pellon toisesta päästä, missä hän istui lajittelemassa siemenperunoita. Äidin vatsa oli jo niin iso, ettei hän enää päässyt kumartumaan. Olisi Juhanikin mielellään pistänyt välillä juoksuksi, mutta isä olisi tietysti heti jyrähtänyt, että mihinkäs poika taas livistää. Aurinko paistoi ja multa pölisi. Voi kun pääsisi välillä uimaan! Taas oli postiauton poika viskannut postinipun ojaan. Onneksi oli kuiva ilma niin ettei mikään kastunut. Anneli istui maitolaiturin portaille ja avasi postinip- pua pitelevän narun. Saarelan lehti ja heidän omansa, Holopaisen mummon Lähetyssanomat ja sitten vielä iso valkoinen kirjekuori, jonka yläkulmassa luki "Olympiakomitea. Herra Johannes Karhu.” Sehän oli isälle! Anneli sieppasi postinipun kainaloonsa ja lähti juosten suoraan kohti kotia. Isä istui penkillä koivun alla harjoja tekemässä. Kauniilla ilmalla isä työskenteli mieluummin ulkona kuin saunakamarissa. - No avaa nyt ja lue, isä naurahti, kun Anneli vihdoin hengästyneenä tuli hänen luokseen. Vapisevin sormin sai Anneli kirjeen auki. Siinä oli koneella kirjoitettu paperiarkki, jonka välistä putosi kolme paperilappua maahan. - Isä, ne ovat lähettäneet meille vapaaliput olympialaisiin! Anneli huudahti. Moneen viikkoon ei invalidikylässä muusta puhuttukaan kuin Karhun Johanneksen olympiamatkasta. Niitäkin oli, joiden mielestä oli sulaa hulluutta kutsua sokea mies stadionille istumaan. Kuulisihan ne selostukset radiostakin. Useimpien mielestä oli oikeus ja kohtuus, että Karhun perhe oli kutsuttu Helsinkiin. Jos näet olympialaiset olisi pidetty ajallaan heti talvisodan jälkeen, Johannes Karhu olisi juossut Suomelle kultaa stadionilla. Olihan se murheellista, että loistava juoksijanura katkesi haavoittumiseen sodassa. Totta kai Annelikin tahtoi lähteä Helsinkiin. Se vain himmensi hänen iloaan, 192
ettei Juhani päässyt mukaan, se kun oli sellainen urheiluhullu. Kun Anneli oli varovasti puhunut äidille Juhanista, äiti oli selittänyt, ettei Saarelan Väinö päästäisi poikaansa mihinkään, kun oli kiirein työaika. - Eikä tässä kellään ole rahoja lähteä Helsinkiin, äiti huokasi. - Nytkin joudutaan menemään Alma-tädille yöksi, eikä sinne voi ottaa ketään ylimääräistä. Viikkoa ennen kisoja oltiin Saarelan pellolla heinässä. Anneli ja Juhani olivat ladossa heiniä polkemassa. Äitikin rupesi haravoimaan, kun taivaanrannalle nousi sadepilviä. Ensimmäiset pisarat ropisivat jo ladon pärekattoon, kun viimeinen heinäkuorma saatiin ovesta sisään. Niin jäätiin latoon sadetta pitämään, vaikka Annelin äiti olisi tahtonut lähteä kotiin. - Pääseehän se Johannes itsekin sateelta suojaan, Saarelan Väinö naureskeli. - On se selvinnyt pahemmistakin paikoista. Sade oli juuri lakannut, kun Annelin äiti voihkaisi vatsaansa pidellen. Heinä- kärryillä äiti ja Anneli vietiin kotiin, ja isä oli kovasti huolissaan. Yötä myöten poltot kyllä lakkasivat, mutta kun äiti seuraavana päivänä kävi linja-autolla kirkonkylässä kunnanlääkärillä, lääkäri kielsi ehdottomasti Karhun rouvaa matkustamasta Helsinkiin. Lapsi voi syntyä koska hyvänsä. - Ethän sinä nyt Annelin kanssa voi kahdestaankaan lähteä! äiti tuskitteli isälle. - Semmoiseen tungokseen. Eksytte molemmat! - Jos Juhani lähtisi, kyllä me pärjättäisiin, Anneli ehdotti. - Se on minua pitempikin! Niin siinä lopulta kävi, että päivää ennen kisojen alkua Saarelan Juhani nousi maitolaiturin luona linja-autoon Karhun Johanneksen ja Annelin kanssa. Moneen kertaan oli isä-Väinö vannottanut poikaa pitämään Karhun väestä huolta. Lähtöpäivän aamuna oli äiti sujauttanut Johannekselle viisi sadan markan seteliä matkarahaksi. - Ethän sitten pistä rahojasi turhuuteen, äiti oli kuiskannut. Se oli iso raha, kyllä Juhanikin sen ymmärsi. Matka oli hauska, vaikka Annelia vähän oksettikin linja-auton käry ja tupakansavu. Piti vain tuijottaa tiukasti tietä ja kuunnella toisella korvalla, mitä isä ja autokuski juttelivat. Ensin ne tietysti puhuivat kisoista ja sitten sodasta. Isällä oli polvien välissä se valkoinen keppi, jonka Saarelan Väinö oli tehnyt matkaa varten. Ei tarvitsisi kenellekään selitellä, miksi isää talutettiin. Juhani istui käytävän toisella puolella ikkunapaikalla. Yhdellä pellolla ajoi uusi kumipyöräinen traktori, mutta Juhani ei ehtinyt nähdä, minkä merkkinen se oli. Lisää väkeä nousi autoon joka kylästä. Jo ennen Lahtea piti Annelin ja Juhanin antaa paikkansa aikuisille ja istua va- nerikopalle kuskin viereen. Se oli kuuma paikka, sillä vanerin alla jyrisi kuorma-auton moottori. ^ 193
Mitä lähemmäs Helsinkiä tultiin, sitä enemmän näkyi tiellä autoja ja moottoripyöriä. Onneksi äiti oli laittanut Annelin laukkuun eväsleivät ja maitoa pulloon. Hyvältä ne maistuivat, vaikka maito oli päässyt vanerikopan vieressä lämpene- mään. Isä tarjosi voileivän kuskillekin. Helsingissä ajettiin sellaista katua, joka meni Olympiakylän ohi. Liikennettä ohjasi valkohansikkainen poliisi. Niin kauan seistiin risteyksessä odottamassa, että ehdittiin hyvin katsoa sitä komeaa porttia, josta urheilijat menivät kyläänsä. Muilla ei sinne kuulemma ollut asiaa. - Katso, neekeri! Anneli henkäisi Juhanin korvaan, kun pitkä musta mies kulki suojatietä linja-auton editse. - Ei se mikään neekeri ole vaan Brasilian Ferreira da Silva, Juhani pukkasi Annelia kylkeen. - Maailman paras kolmiloikkaaja! Sturenkadun risteyksessä piti nousta pois. Alma-täti asui isossa keltaisessa talossa ylimmässä kerroksessa. Juhani kantoi matkalaukkuja ja Anneli talutti isäänsä. Hississä vähän pelotti, kun noustiin niin korkealle. Alma-täti alkoi motkottaa heti kun päästiin ovesta sisään. Olisi pitänyt tulla junalla eikä linja-autolla tämmöistä matkaa. Isän täti talutti heti alkoviin pitkälleen, vaikka isä kuinka pisti vastaan. - Minulla on iltatee tulossa, täti ilmoitti Annelille ja Juhanille. - Saatte mennä aikaisin maate, että ehditte huomenna ajoissa avajaisiin. Aamulla satoi ja välillä salamoikin. Pahinta oli, että Annelin isällä oli hirmuinen päänsärky eikä stadionille lähdöstä tullut mitään. Juhani ja Anneli yrittivät peittää pettymystään, mutta kun he ehdottivat Alma-tädille, että menisivät kahdestaan avajaisiin, täti kiukustui. - Eihän sinne edes päästetä lapsia omin päin! hän tuhahti. - Ja minä en tuonne sateeseen lähde teidän kanssa hytisemään. Kuuluuhan se radiosta! Niin istuttiin Alma-tädin kamarissa kuuntelemassa olympiahymniä ja presidentin julistusta. Kun yleisö hurrasi Paavo Nurmelle, joka kuljetti olympiasoih- dun stadionille, Annelin isä nousi tuoliltaan hapuillen ja kompasteli ikkunan ääreen. - Sataa siellä, Alma-täti kailotti mitään ymmärtämättä. - Kastuneet olisitte, koko porukka. Onneksi seuraavana päivänä paistoi aurinko täydeltä terältä. Vaikka Alma-täti oli neuvonut, mihin raitiovaunuun heidän piti nousta, isä tahtoi välttämättä kävellä koko matkan stadionille asti. Valkoinen keppi vain takertui joka paikkaan, kun isä huiski tottumattomana. Stadionin edessä oli jo valtava tungos. Vaikka Juhani yritti selittää Johannes- sedälle, missä päin oli A-portti, ajautuivat he väkijoukon mukana väärään suuntaan. Lipuntarkastajakin vain kohautti olkapäitään, kun Juhani yritti kysyä, mihin heidän pitäisi mennä. Lopulta löytyi ylhäältä katsomosta vapaa penkinpää, mutta Juhani tiesi, että Johannes-sedän olisi pitänyt päästä kutsuvierasaitioon. Kilpailut alkoivat ajallaan. Juhani yritti parhaansa mukaan selostaa, mitä kentällä kulloinkin tapahtui. Annelin isä innostui ioooo metrin juoksusta, vaikka aamupäivällä juostiin vasta alkuerät. 194
- Minä juoksin täällä parhaan aikani silloin kesällä juuri ennen talvisotaa, Johannes-setä rupesi muistelemaan. - Kaksikymmentäyhdeksän neljäkymmentäviisi ja kaksi. Puoliltapäivin aurinko alkoi paistaa suoraan silmiin. Ylhäällä katsomossa tuli kuuma. Anneli auttoi isältään puvuntakin pois ja laittoi nenäliinasta lakin isänsä päähän, ettei päänsärky taas alkaisi. - Hakisitkos Juhani vettä jostakin, Johannes-setä pyysi hikeä pyyhkien. - Ei kai se mitään maksa, jos pyydät puhvetista. Silmät tuntuivat jääneen aurinkoon, kun Juhani kompasteli stadionin sokkeloissa kohti kisaravintolaa. Ilmaista vettä ei näkynyt missään, mutta käytävällä myytiin limonadia. Raha poltteli pojan taskussa ja kurkkua kuivasi. Ei muuta kuin jonon jatkoksi. Äkkiä tuttu ääni sai Juhanin hätkähtämään. Iso mies seisoi hänen takanaan ja puhui kovalla äänellä. Radiostahan se ääni oli tuttu. Sama ääni oli selostanut eilen avajaisia. - Anteeksi, Juhani kokosi rohkeutensa ja kääntyi puhuttelemaan Pekka Tiilikaista. - Kun Johannes Karhun piti päästä kutsuvierasaitioon... Kyllä Johannes-setä hämmästyi, kun Juhani hetkeä myöhemmin saapui kahden järjestysmiehen kanssa hakemaan häntä ja Annelia. Valkoinen keppikin oli unohtua siinä hötäkässä. Perillä kutsuvierasaitiossa tuli vaikka kuinka monta pukuherraa isää kättelemään, ja limonadipullot tuotiin lapsille pyytämättä. - Mitä tämä on? Anneli kuiskasi maistettuaan omituista mustaa juomaa. - Amerikan limunaatia, Juhani vastasi. - Vaikka sitruunasooda on kyllä parempaa. Kaikkein paras oli kuitenkin vielä edessä. Kun näet 10 ooo metrin loppukilpailu oli ohi ja nuori Emil Zatopek oli voittanut sen ylivoimaisesti, tuli palkintoja jakava valkotukkainen herra pyytämään Annelin isän mukaansa. Kun kuuluttaja ilmoitti, että palkintoa jakamaan saapuu myös Johannes Karhu, koko katsomo puhkesi myrskyisiin suosionosoituksiin. Isä otti mennessään juoksuradalla muutaman askeleen ja nosti molemmat kätensä pystyyn kiitokseksi. - Kunniakierros! Juhani huusi ja nousi itsekin hurraamaan Annelin kanssa. 195
Kisat joita ei tullutkaan Stadionin tornissa on 22 kerrosta, mutta arvaapa, montako porrasta Hannes Kolehmaisen oli noustava, kun hän kiidätti olympiatulen tornin huipulle? Oikeastaan Suomen piti järjestää olympiakisat jo vuonna 1940, mutta sota sotki suunnitelmat. Helsingin Olympiastadionia oli ryhdytty rakentamaan jo vuonna 1934. Rahaa kerättiin myymällä esimerkiksi Olympia-kahvia ja Olympia-limo- nadia. Syksyllä 1939 alkoi kuitenkin talvisota, ja seuraavana keväänä oltiin jo keskellä toista maailmansotaa. Olympialaiset oli pakko perua, ja niiden tilalla pidettiin Olympiastadionilla talvisodassa kaatuneiden urheilijoiden muistokisat. Stadionin 72 metriä korkeasta tornista tähystettiin sota-aikana vihollisen lentokoneita. Samaa kuva-aihetta käytettiin myös vuoden 1940 olympiajulisteessa, joka oli jo painettu valmiiksi. Julisteen suunnitteli Ilmari Sysimetsä. Kaksi olympiasoihtua Ennen kuin mestarijuok- sija Paavo Nurmi toi olympiasoihdun stadionille, tuli oli kuljetettu Kreikasta Olympian lehdosta Tanskan ja Ruotsin , .. -r r. .... olympiatulen matka Helsinkiin kautta Tornioon. Siellä 7 r samaan soihtuun yhdistettiin se olympiatuli, joka oli sytytetty keskiyön auringon säteillä Pallastun- turin huipulla. 1 350 viestinviejää kiidätti tulen visakoivuisissa olympiasoihduissa läpi Suomen Helsinkiin valkopukuisten airueiden saattelemina.
Radio toi kisat kotiin Olympiastadionille ja muille kisapaikoille pääsi vain pieni osa suomalaisista. Niinpä koko maahan rakennettiin ULA-lähetysverkko, jotta kaikki olisivat kuulleet kisaselostukset radiosta. Kuuluisimpia selostajia oli Pekka Tiilikainen, joka oli jo sota-aikana tehnyt radio- ohjelmia rintamalla."Zatopek irvistelee kauheasti ja heiluttelee päätään totisena, mutta se on hänen tyyliään" kuvaili Pekka Tiilikainen 5 000 metrin juoksun voittajaa. Sota oli lopultakin ohi Helsingin olympialaisiin osallistuivat ensimmäistä kertaa sodan jälkeen myös entiset viholliset Neuvostoliitto ja Saksa. Kisoissa oli mukana 71 maata ja lähes 5 000 urheilijaa. Neuvostoliiton joukkueessa oli liki 300 urheilijaa, mutta Kiinaa edusti vain yhden hengen joukkue. Samana vuonna Suomi sai Neuvostoliitolle maksettavat sotakorvaukset suoritetuiksi. Viimeinen sotakorvausjuna ylitti rajan syksyllä 1952. Sotainvalidien Veljesliitolle olympialaisista oli paljon apua. Se nimittäin sai ensimmäisenä Suomessa myydä kisoissa Coca- Colaa, tuota amerikkalaista ihmejuomaa. ”Zatopek IRVISTELEE KAUHEASTI JA HEILUTTELEE PÄÄTÄÄN TOTISENA, MUTTA SE ON HÄNEN TYYLIÄÄN” Olympiainnostusta Kun Suomi sodan jälkeen vihdoin valittiin vuoden 1952 olympialaisten pitopaikaksi, oli paljon tehtävää. Olympiastadionille rakennettiin puiset yläkatsomot niin että sinne mahtui kerralla 70 000 katsojaa. Uusien penkkien kestävyyttä testasivat varusmiehet hyppimällä niiden päällä. Helsinkiin rakennettiin myös uusia olympiakyliä, hotelleja, ravintoloita ja ensimmäiset liikennevalot. Seutulaan tehtiin lentokenttä ja laivoille Olympialaituri. Eri paikkakunnilla järjestettiin käytöskilpailuja, jotta suomalaiset osaisivat hymyillä ja olla kohteliaita olympiavie- raille."lsännyys velvoittaa, ystävällisyys valloittaa/' Olympiarenkaat kuvaavat eri maanosien veljeyttä ja ystävyyttä. Sininen rengas on Eurooppa, keltainen Aasia, musta Afrikka, vihreä Australia ja punainen Amerikka. Tähdet Kisojen paras juoksija oli tSekko- saapui viimeisellä kisavii- slovakialainen Emil "Satu-Pek- kolia jakamaan palkintoja, ka"Zatopek, joka voitti 5000 ja Kadunvarret olivat täyn- 10000 metrin juoksujen lisäksi nä ihmisiä, kun Armi ajoi myös maratonkultaa. Hänen palkintoautollaan pitkin vaimonsa Dana voitti naisten Helsinkiä, keihäänheiton kultamitalin. Kisojen lyhimmän pu- Suomalaisista kultamitalin heen piti saksalainen Bar- saivat nyrkkeilijä Pentti Hämä- bara Rotbraut-Player,joka Iäinen ja painija Kelpo Grön- valkoisena rauhanenkelinä dahl. Eniten tuli Suomeen kul- juoksi kesken kaiken puhu- tamitaleita melonnasta. Naisis- Armi Kuusela jakorokkeelle olympialaista paras oli meloja Sylvi Saimo, maatalon ten avajaisissa.Hän ehti sanoa mikrofoniin tytär ja entinen ilmavalvontalotta. vain "ystäväni" kun järjestysmiehet jo ta- Kisojen kaunein oli Miss Universumik- luttivat hänet syrjään, si valittu 18-vuotias Armi Kuusela, joka
33.Mopolla Kuuhun emmonen puolitoistametrinen, toispuolinen, isä huuteli kehikon päältä. - Veistetyssä päässä A kahdeksan ja toisessa F kahdeksan! Lyhyt hirsi, voi hemmetti, niitä oli vielä vaikka kuinka monta. Annika kyykötti pinon päässä. Hirren päähän naulatut pahvinpalat olivat kastuneet sateessa ja kuivuneet käppyröiksi. Kirjaimia ja numeroita hädin tuskin erotti. Äkkiä Jussi-Pekka huusi toisen pinon luota, että täällä se on. -Tu auttamaan! Se on tän pitkän alla! serkkupoika kailotti ja läimäytti hyttysen poskeltaan. Kannonpäässä olevasta matkaradiosta soi taas "Iltatuulen viesti”, toista kertaa jo tänä päivänä. Ohi mennessään Annika väänsi radion hiljemmalle. Isä ja Pertti-eno eivät sitä kuulleet, kun eno porasi tapinreikää hirteen. Koko viikon he olivat Jussi-Pekan kanssa ahertaneet isän ja enon saunatyö- maalla. Mummolan vanhan saunan piippu oli romahtanut talvella, ja silloin oli päätetty rakentaa rantaan uusi saunamökki, jossa sopi olemaan yötä. Mummun mielestä se oli pelkkää turhuutta, mutta isä ja eno pitivät päänsä eikä siihen käytetty perikunnan rahoja, riitti kun saatiin saunalle paikka Kallioniemestä. Alun perin hirsien oli pitänyt tulla jo kesäkuun alussa, mutta veistämöllä oli sattunut tulipalo ja kuorma myöhästyi kuukaudella. Nyt oli töitä paiskittu jo pari viikkoa. Vaikka seinät olivat nousseet jo melkein ovien ja ikkunoiden yläreunojen tasalle, maassa lojui vielä kamalan paljon hirsiä. Vihdoin kajahti navetan päädyssä vellikello, jaTessun haukunta kuului rantaan asti. Ruoka oli valmista ja kello siis kaksitoista. Mummu oli tarkka ruoka-ajoista eikä säästellyt määrässä eikä laadussa. “Raskas työ vaatii kunnon ruokaa”, mummu sanoi aina, kun äiti valitti mummun ruokien rasvaisuutta. Voita ja kermaa mummu käytti yhtä suruttomasti kuin ennenkin, vaikka kaikki ruoka piti hakea kauppa-autolta nyt kun lehmät oli pantu pois. - Annika saa lähteä kauppa-autolle, mummu julisti nytkin kesken lihapullan- syönnin. - Minun pitää leipoa mustikkapiirakkaa ja Eilalla on matonteko kesken. Illalla tulee Esterikin. Sen televisio on rikki. Lupasin, että saa olla täällä yötä niin pääsee katsomaan niitä kuu-ukkoja. 198
Vasta silloin Annikakin muisti, että ensi yönä ne amerikkalaiset astronautit yrittäisivät laskeutua Kuuhun. Sitä varten oli Pertti-eno käynyt kaupungista hakemassa oman väritelkkarinsa mummun luo. Ei semmoista muilla vielä ollutkaan, kun väriohjelmia lähetettiin niin harvoin. Mummun televisio oli mustavalkoinen eikä siitä näkynyt kuin yksi kanava, ja siinäkin oli haamukuvaa. Jussi-Pekkaa harmitti vähän, kun Annika pääsi kauppa-autolle ja hänen piti ruoan jälkeen marssia miesten perässä takaisin rantaan. Onneksi isä ja eno päättivät ottaa ruokalevon venelaiturilla. - Menes Jussi hakemaan autolta meille pari pilsneriä, Antti-setä sanoi ja kaivoi housuntaskustaan viitosen. - Lopulla rahalla voit ostaa vaikka jätskin hakupaikaksi. Antti-setä oli Eila-tädin mies ja Annikan isä. Se oli autokaupassa töissä ja tosi reilu. Jussi-Pekan isä oli paljon ankarampi, mutta se olikin opettaja niin kuin äitikin. Joskus Jussi kadehti Annikaa, kun se sai olla niin vapaasti. Isän mielestä Jussi-Pekan olisi pitänyt tehdä koko ajan jotakin hyödyllistä, jos ei muuta niin kerätä kasveja koulua varten. Kallioniemestä pääsi kauppa-autolle suoraan metsäpolkua. Ei tarvinnut kiertää mummolan pihan kautta. Jussi-Pekka pani polulla juoksuksi ja oli Riihelän risteyksessä maitokopin luona jo hyvissä ajoin ennen kauppa-auton tuloa. Riihelän Sylvikään ei vielä ollut paikalla. Siitä Jussi-Pekka oli pelkästään hyvillään. Naapurin emäntä oli nimittäin kova kyselemään. Nytkin se olisi varmasti tentannut sitä saunantekoa. Mummu oli varoittanut, ettei saa kertoa mistään mitään. Sylvi oli kuulemma kamalan kateellinen ja rupeaisi vain puhumaan kylällä pahaa. Missähän Annika viipyy, Jussi-Pekka huolestui, kun kauppa-auton punakeltainen kylki vilahti ensimmäisen kerran tien mutkan takaa näkyviin. Myöhästyy vielä! Jos ei sen mummun kauppalistan kanssa olisi mennyt niin kauan eikä mummun käsilaukkua olisi etsitty joka paikasta, ei Annikan mieleen olisi juolahtanut koko mopo. Kello oli jo kymmentä yli, kun äiti vihdoin kaivoi setelin omasta laukustaan ja hoputti Annikan matkaan: - Mene nyt ja ota pyörä! Muuten myöhästyt ja kahvinpöönat loppuu, hän huuteli, kun Annika säntäsi tuvasta ulos. Mummun vanha musta polkupyörä oli liiterikatoksen alla. Kun Annika talutti pyörän auringonvaloon, hän huomasi takapyörän olevan tyhjä. Missä pumppu oli? Ei tietysti missään. Juuri silloin sattuivat Annikan silmät vaarin mopediin. Mopo oli nojallaan halkopinoa vasten, kun Jussi-Pekka oli eilen ajellut sillä isän kanssa pitkin pihaa. Oli Annikankin annettu koettaa vähän, mutta sitten oli mummu tullut pauhaamaan portaille, ettei saa pitää sellaista meteliä, kun radiosta tuli iltahartaus. Jos... Tessu oli maannut juoksunarussaan keskellä pihamaata ja haukahti nyt varoittavasti. - Ole hiljaa,Tessu! Annika kivahti ja vilkaisi tuvan ikkunoihin. 199
Mopo pärähti käyntiin yhdellä polkaisulla. Mummun kauppakassi liehui komeasti sarvessa, kun Annika väänsi kaasukahvaa ja päräytti liiterin luota tielle. Nauratti ja pelotti samalla kertaa. Onneksi tie oli tässä kohtaa suora. Koivunrungot vain vilahtelivat sen molemmin puolin. Vähän ennen tienhaaraa Annika käänsi kaasun pois, ja mopo pysähtyi töksähtäen juuri kun oli kääntymässä oikeaan suuntaan. Samassa kauppa-auton ääni kuului jo metsän takaa. Nopeasti Annika polkaisi mopon uudelleen käyntiin ja väänsi lisää kaasua kahvasta. Kaikki kävi ihan liian nopeasti. Jussi-Pekka oli saanut ensimmäisenä pilsneripullonsa ja Eskimo-puikkonsa ostetuksi, kun mummolan suunnasta alkoi äkkiä kuulua mopon pörinää. Totta kai Annika näki, että kauppa-auto oli pysähtynyt maitokopin luo suoraan risteykseen. Hädissään hän polkaisi jalalla jarruttaakseen, mutta mopo ei pysähtynytkään. Punakeltainen autonseinä häilähti jo Annikan silmien edessä. Jussi-Pekka ei ehtinyt huutaa muuta kuin ”varo”. Onneksi Annika käänsi vaistomaisesti pyörän vasemmalle ja paiskautui moponsa kanssa ojaan nokkosten keskelle. - Herrajumala! Kuoliko se tyttö? Riihelän Sylvi huuteli kauppa-auton ovelta, kun Jussi-Pekka ryntäsi auttamaan Annikaa. Ei siinä kumminkaan sen pahemmin käynyt, ihme kyllä. Annikan käsivarret ja jalat olivat verinaarmuilla ja nokkosenpaukamilla, mutta luita ei ollut mennyt poikki, vaikka tyttöä itkettikin. Mopokin lähti vielä käyntiin, kun Jussi-Pekka ja kauppa-auton myyjä nostivat sen ojasta takaisin tielle. - Kyllä tuon tankin lommon saa oikaistua, myyjä sanoi lohdutellen. - Mutta oliko jarruissa vikaa? - Ei se pysähtynyt, Annika nyyhkytti. - Vaikka mä jarrutin. - Ai jalalla vai? Jussi-Pekka kysyi ja häntä alkoi jo naurattaa. -Tässähän on jarrukahva! Annika ei kehdannut tulla kauppa-autoon ollenkaan, istui vain sivuttain maitolaiturin suojassa ja pyyhki kyyneleitään. Nokkosenpolttamat kihelmöivät kauheasti. Eniten pelotti, mitä mummu sanoo. Sisällä kauppa-autossa Riihelän emäntä pauhasi niin että Jussi-Pekan korvat punoittivat, vaikkei hänellä ollut serkkunsa toilailuihin osaa eikä arpaa. Poliisille pitäisi tuommoisesta ilmoittaa. Siinähän olisi voinut mennä vaikka henki, ja mitäs jos tyttö olisi ajanut jonkun päälle. Pakko oli kumminkin seistä kassajonossa ja kuunnella naisen louskutusta, kun mummun kahvit ja kardemummat, maitopussit, piimäpurkit ja mansikka jogurtit olivat ostoskorissa. -Vai syö se Tyyne nykyään nuita kalliita jukurtteja, Riihelän Sylvi letkautti lopuksi autosta lähtiessään, kun Jussi-Pekka alkoi latoa mummun tavaroita kassiin. - Meillä syödään viiliä niin kuin ennenkin. Ai että se on hyvää talkkunan kanssa. 200
- Sylvi soittaa takuulla mummulle, Annika totesi synkkänä, kun serkukset lopulta taluttivat mopoa mummolaa kohti. Tessu alkoi heti haukkua, kun he ehtivät riihen kohdalle. - Olihan se nyt ihan typerää, että sä lähdit mopolla ajelemaan, Jussi-Pekan oli pakko sanoa. - Nyt ei varmaan meistä kukaan saa enää ajaa. Annika ei puhunut mitään. Nokkosenpolttamien kihelmöinti oli muuttunut kirvelyksi. Annikan teki mieli kääntyä ympäri ja lähteä kävelemään kotiin kaupunkiin. Sittenpähän etsisivät ja ihmettelisivät. -Vie sä noi pilsnerit rantaan. Mä voin kantaa kassin sisään, Jussi-Pekka lupasi, kun mopo oli saatu takaisin katokseen. - Ja mee sit uimaan. Se auttaa tohon nokkosten poltteluun. Mummu oli kamarissa puhelimessa, kun Jussi-Pekka tuli sisälle. - Missä Annika on? Eila-täti kysyi heti. - Onks joku ajanut mopolla sen päälle? - Ei kun se vain lähti vaarin mopolla kauppa-autolle, Jussi-Pekka selitti sujuvasti ja rupesi tyhjentämään kassia jääkaappiin. - Kun pyörästä oli kumi puhki ja se ois muuten myöhästynyt. Sit se mopo kaatu siinä risteyksessä, kun tiellä on irtosoraa. Ei siinä mitenkään käynyt, mutta saatiin nää ostokset tehtyä. Nyt Annika meni jo edeltä uimaan, kun siellä on hirveen kuuma. Jussi-Pekka luikahti nopeasti ulos ennen kuin mummu ehti lopettaa puhelua. Rannassa Annika oli tunnustanut miehille jo koko jutun, mutta niitä se vain nauratti. Kun palattiin syömään illansuussa, oli Esteri-täti jo tullut, eikä silloin enää puhuttu muusta kuin niistä kuumiehistä. Annikasta tuntui, että oli melkein keskiyö, kun Jussi-Pekka ravisteli hänet hereille. - Äkkiä nyt, se lähetys on alkanut jo, serkkupoika selitti, kun he rymistivät portaita alas tupaan. Siellä istuivat kaikki jo penkillä rivissä niin kuin kirkossa. Oman väen ja Esteri-tädin lisäksi oli paikalla meijerin autokuski, joka oli seisahtunut kesken kierroksen kuumiehiä katsomaan. Tessukin makasi penkin alla vahtia pitämässä. -Voi hyvä ihme sentään, että tämänkin sai vielä nähdä, Esteri-täti siunaili, kun kypäräpäinen äijä otti Kuussa ensimmäiset askeleet. Annikaa alkoi äkkiä naurattaa. Nyt hän muisti, millaista unta oli nähnyt ennen heräämistään. Hän oli syöksynyt mopolla suoraan kohti Kuuta, ja Tessu oli juossut haukkuen mustalla taivaalla hänen kintereillään. 201
A Sputnik-tekokuu Näköradiosta Suomen Televisioon Nipkowin pyyhkäisy- levyllä toimiva, omatekoinen näköradio 1920-luvulta Suomessa televisiosta kiinnostuttiin jo 1920-luvun lopulla, jolloin innokkaimmat tekniikan harrastajat seurasivat Englannin, Saksan ja Neuvostoliiton mekaanisia televisiolähetyksiä viritetyillä radiovastaanottimilla. Näiden todellisten ”näkö- radioiden” kuva oli kooltaan 4x3 senttimetriä. Ohjelmistona olivat yleensä laulu-, musiikki- ja tanssiesitykset. Sota katkaisi lupaavan kehityksen vuosikymmeniksi. Vasta marraskuussa 1950järjestettiin Helsingissä Stockmannilla televisionäyttely, jonka studiosta lähetettiin kaapelin avulla kuvaa myös tavaratalon näyteikkunassa olleeseen televisioon ohikulkijoiden ihmeteltäväksi. Vuonna 1954 hankittiin Suomeen tiettävästi ensimmäinen televisiolaitteisto. Se oli kaapelitelevisio eli niin sanottu teolli- suustelevisio, jonka avulla voitiin näyttelyissä ja messuilla järjestää tuote-esittelyitä. Samana vuon- ^onTunnuksena na Perusti Radioinsinööriseura oli neljä joutsenta. televisiokerhon, joka ryhtyi 1957 tosissaan valmistelemaan ensimmäisiä langattomia televisiolähetyksiä. Ensimmäinen televisiolähetys toteutui 24.5.1955. Avajaisohjelma kesti tunnin. Musiikkiesitysten lisäksi nähtiin lyhytelokuva televisiokerhon toiminnasta, hypnotisointiesitys, nukketeatteria, ruotsinkielinen parodia Armista ja Gilistä, meteorologi Erkki Harjaman säätiedotus sekä filmattu uutiskatsaus. Ensimmäisen lähetyksen aikana oli vastaanottimia vain parikymmentä. Kun televisiokerhon eliTES-TV:n säännölliset lähetykset alkoivat maaliskuussa 1956 ensimmäisellä pitkällä elokuvalla Rosvo-Roope, oli vastaanottimia jo noin 350.Televisio maksoi parin kuukauden palkan verran. Yleisradion perustama Suomen Televisio aloitti omat säännölliset lähetyksensä 1.1 .1958. Koska Yleisradiossa ei saanut mainostaa, perustettiin erillinen Mai- nos-TV, joka vuokrasi lähetysaikaa Suomen Televisiolta. Vuonna 1964 Yleisradio osti TES-TV:n perillisen Tesvision, joka oli lähettänyt mainosrahoitteista ohjelmaa Helsingissä, a Mainos- Turussa Ja Tampereella. Kaupan tu- TV:n tunnus loksena syntyi Yleisradioon TV2, joka °! s k i°s! lm 3 sa' toimitilat Tampereen Tohlopista. 1975 1 Q Q A ^a*(sa*a*nen Paui I OOT- Nipkovvkeksi reikälevyn, jonka avulla kuva voidaan hajottaa pisteiksi ja koota jälleen kuvaksi. Keksintöä käytettiin 1920-luvulla ensimmäisissä televisiokokei- luissa. 1QAA VenäläinenKons- I J UU tantin Perskyi käytti ensimmäisen kerran televisio-sanaa sen nykyisessä merkityksessä. 1 OHI Saksalainen I s\Jl- Otto von Bronk sai maailman ensimmäisen väritelevisiopatentin "kuvien etäesittämisestä hajottamalla ne rinnakkaisiksi pisteriveiksi" 1Q1 A Ensimmäinen I J I U toimiva mekaaninen televisiolähetys onnistui Ranskassa.Yksinkertaisia hahmoja, kuten kirjaimia ja numeroita, välitettiin lähetti- meltä vastaanottimelle. 1010 Yhdysvaltalainen I S I s maalaispoika Philo Farnsvvorth esitti nykyaikaisen elektronisen television periaatteet jo 13-vuotiaana fysii- kanopettajalleen. 21-vuotiaana Farnsworth patentoi elektronisen televisiojärjestelmän. 1 O T 3 Venäläissyntyi- neninsinööri Vladimir Zvvorykin patentoi Yhdysvalloissa television kuvaputken. 1 QT / Yleisradioyhtiö I JO BBC lähetti Englannissa säännöllistä tele- visio-ohjelmaa jo kaksi tuntia päivässä, mutta lähetysten näky vyysalue oli pieni ja vastaanottimet erittäin kalliita. Vasta toisen maailmansodan jälkeen televisioita ryhdyttiin markkinoimaan jokaiseen kotiin. Kylli-täti Kuvaamataidonopettaja Kylli Koski piirsi ja kertoi satuja jo Suomen Television ensimmäisissä koelähetyksissä vuonna 1957. Hänen oma lastenohjelmansa "Satusivellin" alkoi vuonna 1962. Yllään Kylli-tädillä oli värikäs- taskuinen mekko, jonka taskusta löytyi aina se oikea sadun aihe. 202
Avaruuden valloitus 1 QA^ Venäläinen I J\)j Konstantin Tsiolkovski kuvasi kirjassaan ra- kettilentojen periaatteet, joita sovellettiin myöhemmin myös ensimmäisellä kuulennolla. 1 Saksalaiset tut- \JLI kijatHermann Oberth, Johannes Winkler ja Wernher von Braun perustivat yhdistyksen avaruusaluksilla tehtäviä matkoja varten. Armeijalle esitelty koelento kuitenkin epäonnistui. 1 QT/! Yhdysvaltalainen I J Z O fyysikko Robert Goddard laukaisi ensimmäisen nestekäyttöisen raketin, joka tosin lensi vain 50 metriä. *1037 Hitlerraken- I Jj / nutti Itämeren rannikolle rakettikeskuksen, jossa von Braun kehitti toisen maailmansodan aikana entistä suurempia raketteja. V-2- raketteja ammuttiin sodan loppuvaiheessa lähinnä Lontooseen, mutta ne eivät enää vaikuttaneet sodan lopputulokseen. 1 r Tajutessaan I J i D häviävänsä sodan Hitler määräsi rakettikeskuksen ja sen tutkijat hävitettäviksi, mutta käskyä ei ehditty toteuttaa, von Braun antautui Yhdysvalloille, mutta Neuvostoliitto sai haltuunsa rakettikeskuksen. Kilpa avaruuden valloittamisesta alkoi. 1 QfA Yhdysvallat I ✓ DU rakennutti Floridaan Cape Canaveralin avaruus- ja rakettikeskuksen, jota johti von Braun. IQff Neuvostoliiton I y J J avaruuskeskusta alettiin rakentaa Kazakstanin Baikonuriin.Sitä johti Sergei Korolev, joka jo vuonna 1933 oli suunnitellut Neuvostoliiton ensimmäiset raketit. 1 Qr"7 Neuvostoliitto I J D / voitti satelliit- tikilpailun ensimmäisen erän, kun Sputnik I ammuttiin Maata kiertävälle radalleen. Sputnik oli vain alumiinipallo, jonka halkaisija oli 56 senttiä ja paino 84 kiloa. Yhdysvallat onnistui laukaisemaan taivaalle oman 14-kiloisen satelliittinsa vasta puoli vuotta myöhemmin. IQfl Venäläiset I -7J/ lähettivätLaika- koiran Sputnikilla avaruuteen vain kuukausi ensilennon jälkeen. Koiraa tarkkailtiin televisiokameroilla, ja se kuoli vasta kun happi loppui. Vielä ei osattu palauttaa satelliittia takaisin Maan pinnalle. Lapset ostivat kuitenkin innoissaan punaisia Laika-tikkareita, joiden sisällä häämötti pieni \ valkoinen karamellikoira. 1 Q/1 Neuvosto- I I liitto voitti toisenkin erän, kun kosmonautti Juri Gagarin kiersi Vostok I -avaruusaluksella kierroksen maapallon ympäri ja laskeutui hengissä alas. Yhdysvallat onnistui kuukautta myöhemmin lähettämään astronautti Alan Shepardin niin sanotulle ballistiselle hypylle avaruuteen eli noin 186 kilometrin korkeuteen. 1 0£Q Ki|Paiuoksu I yoy Kuuhun päättyi Yhdysvaltojen voittoon, kun Apollo 11 vei kolme astronauttia Kuuhun. Suorassa televisiolähetyksessä näytettiin, miten Neil Armstrong astui Kuun pinnalle ensimmäisenä ihmisenä maailmassa. \ ▼ saksalainen V-2-raketti ▼ Laika-koiran avaruuteen ▼ kuulennoilla kuljettanut käytetty Saturn V Sputnik 2 -kantoraketti Televisiosta tuttuja Teija Sopanen Ohjelmien välissä esiintyvä kuuluttaja oli käytössä BB(:n televisiolähetyksissä. Vuoden 1953 Suomen Neito Teija Sopanen oli ensimmäinen televisiokuu- luttaja, jonka kasvot tulivat tutuiksi koko Suomelle. Onni-klovni ja fakiiri Kronblom Vuonna 1961 alkoi Suomen Televisiossa suosittu koko perheen ohjelma "Sirkus Papukaija" jonka vakioesiintyjiä olivat trumpettia töräyttelevä Onni-klovni ja fakiiri Kronblom, joka käytti "suolaa, suolaa, enemmän suolaa" taikatemppuihinsa. Ohjelmassa oli usein kilpailuja, joissa sai hyvästä suorituksesta "kymmenen pistettä ja papukaijamerkin". Kuuhun Ihminen astui Kuun kamaralle ensi kertaa. r A Rin-Tin-Tin, Lassie ja Musta ori Suosituimpia varhaisten jen tähtiä olivat Villissä lännessä ratsuväen varuskuntaan pelastettu saksanpaimenkoira Rin-Tin-Tin, alati kotiin palaava skotlannin- paimenkoira Lassie ja Musta ori Fury, joka seikkaili ystävänsä Joeyn kanssa Särkyneen Pyörän karjatilalla. 203
34. Ihan oikee Kekkonen ns apua! Ensin faijan loma oli siirretty sen typerän kokouksen takia, mikä sen nimi nyt oli, Etykki tai joku sellainen. Anskun perhe ei päässytkään viikoksi Kanarialle vaikka reissusta oli puhuttu koko talvi. Okei, sitten Ansku olisi lähtenyt mutsin kanssa Paraisille Krisun mökille, mutta sekään ei käynyt, kun Stadiin oli tulossa joku faijan vanha kurssikaveri Rovaniemeltä, ja sillä oli mukana Anskun ikäinen poika, jolle piti pitää seuraa. - No hei, voihan se olla joku ihan söde, Sanna sanoi, kun Ansku raivosi omassa huoneessaan. - Sääli et me mennään sinne Saksaan just siilon. -Vaihdetaan, mä lähden sun porukan kanssa autolla Keski- Eurooppaan ja sä jäät tänne lapsenvahdiks, Ansku ehdotti mutta Sannaa vain nauratti. Siiri venytteli sängyllä. Se oli Anskun musta kissa, rikollinen luonne, niin kuin faija sanoi. - Onneks meidän isä ei oo poliisi vaan ihan tavallinen sähkömies, Sanna totesi. - Ne laitto viime viikolla sinne Finlandia-taloon jotain johtoja. Iskä sano, että siel- lon hirvee hässäkkä. Niitä amerikkalaisten turvamiehiä liikkuu joka paikassa. -Tytöt hei, Anskun äiti kurkisti ovesta. - Lähetteks te Mustikkamaalle uimaan? Saatte vahtia Tomia sillä aikaa, kun mä piipahdan vedessä. Vähän ennen junan lähtöä kävi Janne isänsä kanssa ostamassa Lapinmaasta uudet tennarit ja farmarihousut. Ne olivat kyllä vähän pitkät mutta isä sanoi, että kutistuisivat pesussa kumminkin. Ei se haitannut, kun lahkeet kääri kaksin kerroin. Oli Janne ennenkin matkustanut makuuvaunussa Tampereelle asti, mutta nyt hän pääsi ensimmäisen kerran Helsinkiin ja sitä paitsi nukkumaan ylimmälle petille. Sieltä oli mukava tiirailla, mitä alapuolella tapahtui. Isä loikoili keskipetillä, ja alimmalla petillä istuskeli Mustajärven Jouni, isän työkaveri. Siitä Etykistä ne puhuivat ja keitä sinne oli tulossa. Joitakin presidenttejä ne olivat tai muuten vain Urkin kavereita. Urkki oli presidentti Kekkonen, se jonka kuva riippui koulun seinällä. Lapista oli komennettu vaikka kuinka monta poliisia Helsinkiin turvakokouk- sen ajaksi. Isä oli kyllä jo vähällä peruuttaa koko reissun, kun äiti joutui vauvan takia sairaalaan juhannuksen jälkeen. Onneksi joku sen vanha kurssikaveri oli tarjonnut kortteeria ja luvannut, että Jannenkin sai ottaa mukaan. 204
- Et sitten lähde siellä Helsingissä omin päin seikkailemaan, äiti oli varoittanut, kun he olivat isän kanssa käyneet päivällä vierastunnilla sairaalassa. Nyt vauva voi kuulemma hyvin, mutta sen pitäisi kasvaa vatsassa vielä pari viikkoa. Makuuvaunun katonrajassa oli semmoinen pieni luukku, jonka naru heilui kiskojen keikutuksen tahtiin. Jannea alkoi haukotuttaa yhä enemmän. Juuri ja juuri hän jaksoi riisua uudet farmarihousut jalastaan ennen kuin nukahti sikeään uneen. Onneksi Anskun ei sentään tarvinnut lähteä huoneestaan niiden rovaniemeläisten takia, vaikka faija ensin ehdottikin, että ne pantaisiin sinne nukkumaan. Äiti sanoi, että Tomin huoneessa oli enemmän tilaa, kun hoitopöydän ja vauvansängyn voi nostaa makkariin. Vinttikomerosta haettiin kaksi vaahtomuovipatjaa, ja niitä sitten tuuletettiin parvekkeella koko päivä ennen kuin sängyt petattiin. Hirveä höösäys jonkun faijan vanhan kaverin takia, mutta mutsi nyt oli semmoinen touhutäti muutenkin. - Totta kai sä lähdet isäs kanssa niitä vastaan, Anskun äiti sanoi sinä aamuna, kun ne rovaniemeläiset saapuivat Helsinkiin. - Saat tulla sen pojan kanssa bussilla kotiin. - Siis apuu! Ansku parkaisi niin että Siiri livahti häntä suorana toiseen huoneeseen ja Tomi lopetti tuttipullon imemisen. - Onks mun pakko pyöriä sen landepaukun kanssa kaupungilla kahdestaan? - Nyt se marina loppuu ja justiinsa! isä jyrähti sen näköisenä, että Ansku katsoi viisaimmaksi sulkea suunsa. - Janne on fiksu poika, vaikka tuleekin pohjoisesta. Sanakin vielä, niin lähdet kanapiiaksi Savolan mummulle! Ansku sulki suunsa. Suu mutrussa hän istui auton takapenkillä koko matkan asemalle asti. Isäkään ei puhunut sanaakaan, vilkaisi vain välillä peruutuspeilistä Anskua ja laittoi autoradion soimaan. Radiossakin ne puhuivat vain sitä Etykkiä ja Etykkiä. Helsingissä oli hieno ilma. Liput liehuivat jo asemalla. Jannen isän kaveri oli tullut junan ovelle heitä vastaan ja näytti tosi iloiselta isän tavatessaan. Sen nimi oli Hannu Reinikainen. - No niin, tämä on meidän Annakaisa, Reinikainen sanoi. - Me pannaan teidän matkatavarat tonne mun auton perään ja ajetaan tästä saman tien Finlandia- talolle. Ansku vie Jannen kotiin. Nähdään sitten illalla. Vähän Jannea ujostutti, kun miehet lähtivät siitä tosi nopeasti ja hän jäi kahden sen likan kanssa. Tyttö näytti jotenkin koppavalta, jauhoi vain purkkaa ja käveli niin lujaa, ettei Janne tahtonut reppunsa kanssa pysyä perässä. Sisu ei antanut kumminkaan periksi pyytää, että se kulkisi hitaammin. Kun vihdoin päästiin linja-autoon, oli Jannen paita hiestä märkä. Tyttö kävi istumaan toiselle puolelle käytävää ja tuijotti vain ulos ikkunasta. 205
- Mennäänkö me pois kaupungista? Janne ihmetteli, kun ajettiin semmoista pitkää siltaa pitkin ja vesi välkkyi molemmilla puolilla. - Ei tietenkään, tyttö äsähti. -Toi on Kulosaari ja me mennään Vuosaareen. Tää on Stadia kaikki. Ei Janne viitsinyt sen enempää kysellä, kun toinen vain tiuski. Huomenna hän lähtisi omin päin Linnanmäelle. Hän oli pilkkonut Oksasen tädille klapeja koko kesäkuun, että sai itse tienatuksi ne Linnanmäen-rahat. Anskun mielestä Jannessa oli pahinta ne liian isot farkut ja se karmean värinen T-paita, jossa luki ”RoPS”. Ei sellaisen kanssa kehdannut kulkea missään. Bussipysäkiltäkin oli pakko kiertää Purjetien kautta, ettei olisi joutunut kävelemään sen kanssa ostarin ohi. Joku tuttu olisi voinut nähdä. - Seitsemäs kerros, Janne totesi, kun tultiin hissiin ja Ansku painoi nappia. - Aika korkeella. - Joskus tää hissi jää jumiin, Ansku sanoi ihan piruuttaan, mutta ei Janne siitä tuntunut olevan millänsäkään, naurahti vain ja totesi, että onneksi repussa oli juustoa ja lakkahilloa, jota oli ostettu tuliaisiksi. Ei tarvinnut kuolla nälkään. Mutsi oli tietysti imelänä heti eteisessä ottamassa vierasta vastaan, kyseli, oliko nälkä ja miten matka oli mennyt. Ansku ei jäänyt sitä kuuntelemaan vaan sulkeutui Siirin kanssa omaan kämppäänsä ja laittoi mankan niin kovalle, ettei tarvinnut kuunnella niiden pälätystä. - Siis apuu! Ne on täällä vielä vaik kuinka monta päivää, Ansku puhui kissan korvaan, mutta Siiri rupesi vain pesemään tassulla naamaansa. Ei se kanssa mistään piitannut, mokoma kissanrontti. Janne heräsi aamulla siihen, että aurinko paistoi suoraan silmiin verhojen raosta, ja huoneessa oli kuuma kuin saunassa. Isä makasi selällään ja kuorsasi. Ne olivat sen Reinikaisen kanssa istuneet illalla parvekkeella kaljaa juomassa ja muistelleet poliisiopiston aikoja. Ulkoa kuului autojen ääniä mutta muuten oli hiljaista. Janne nousi sängystä, raotti varovasti ovea ja meni vessaan. Clerasil-tuubi oli täälläkin peilihyllyllä. Ei sillä likalla kyllä finnejä näkynyt. Kun Janne astui kylpyhuoneesta ulos, musta kissa ilmestyi puskemaan hänen säärtään. Parvekkeen ovi oli auki, ja Janne meni kissan kanssa ulos. Männynlatvojen takaa näkyi kaukana kimaltava meri. - Tänään mä pääsen Linnanmäelle, Janne kuiskasi ja kumartui nostamaan kissan syliinsä. - Ai pääset vai, se Ansku sanoi. Tyttö seisoi parvekkeen ovella. - Siiri muuten inhoo vieraita. Janne ei vastannut mitään vaan istui kehräävä kissa sylissään parveketuoliin. 206
Hetken perästä tyttö tuli kahden jogurttipurkin kanssa ja istahti toiseen tuoliin. - Hedelmäpommii vai vadelmaa? se kysyi ja näytti tyytyväiseltä, kun Janne sanoi, että ihan sama. Lintsillä Ansku jo myönsi olleensa väärässä Jannen suhteen. Oli se kumminkin aika kiva, kun siihen tutustui paremmin. Okei, ne farkut olivat karseat, mutta onneksi oli niin kuuma päivä, että Janne laittoi sortsit jalkaan ja semmoisen tummansinisenT-paidan, jossa ei lukenut mitään. Faija oli antanut Anskulle kokonaisen satasen, mutta sillä piti maksaa Jannenkin matkat ja hampurilainen. Janne oli tosi hurja tyyppi, ei se pelännyt missään laitteessa. Kun oli ajettu neljä kertaa vuoristoradalla, Janne ehdotti, että mentäisiin maailmanpyörään. Ansku ei kehdannut sanoa, että häntä huimasi korkeissa paikoissa. Kotonakaan Ansku ei viitsinyt kurkkia parvekkeelta alas, kun heti tuli huono olo. Pari kierrosta sujui ihan hyvin, kun Ansku tuijotti vain kaupungin yli. Janne oli ihan innoissaan, kun se tunnisti stadionin tornin ja Suurkirkon. Se oli eka kertaa Hesassa, aika hassua. Vaikkei Anskukaan kyllä ollut vielä koskaan käynyt Lapissa. Yhtäkkiä se maailmanpyörä pysähtyi, niin että Ansku ja Janne jäivät killumaan kaikkein korkeimmalle kohdalle. Tietysti silloin alkoi tuulla mereltä päin, ja se vaunu rupesi keinumaan. - Onko sulia huono olo? Janne kysyi, kun Ansku meni äkkiä ihan totiseksi ja puristi vain rystyset valkoisina kaidetta. - On joo, mua huimaa, Ansku sai kuiskatuksi. - Ei tää kauan kestä, Janne yritti lohduttaa ja kaivoi taskustaan Sisu-askin. - Ota tosta, sä tarttet nyt Sisuu. Sitten se rupesi pelleilemään niiden mustien nappien kanssa, heitti niitä ilmaan ja nappasi suuhunsa. Yhden karkin se laittoi nenänsä päälle ja yritti nuolla sitä siitä. Anskun oli pakko nauraa, ja nauroivat ne ihmiset viereisissäkin vaunuissa. Kun pyörä vihdoin lähti liikkeelle, Ansku oli unohtanut koko huimauksen. Ihan tavallinen likka se Ansku oli ja aika kiva. Se vain oli Jannesta hassua, että Ansku ei tajunnut, kun Janne sanoi syksyllä aloittavansa kuudennen. Koko matkan Lintsiltä Töölönlahdelle sitä tankattiin, kunnes Janne ymmärsi, ettei täällä Hesassa ollut vielä peruskoulua. Ansku oli menossa oppikoulun tokalle luokalle. Koko reissun hurjin juttu sattui kuitenkin siinä Töölönlahden rannassa, kun Janne ja Ansku seisahtuivat katselemaan sorsia. Joku vaari heitteli vähän matkan päässä niille pullanpaloja, ja linnut tappelivat joka murusta. Juuri kun Janne kääntyi katsomaan taakseen, joku pitkä äijä juoksi rantaa pitkin niiden ohi. Äijä näytti niin tutulta, että Janne heilautti kättään, ja se heilautti takaisin. - Kuka toi oli? Ansku ihmetteli. - Tunnet sä täältä jonkun? - Se oli Urkki, Janne sai sanotuksi. - Ihan oikee Kekkonen. 207
Lepikon torppa Urho Kaleva Kekkonen syntyi 3.9.1900 Pielavedellä Lepikon torpassa. Kekkosen isä ei kuitenkaan ollut mikään köyhä torppari vaan metsätyönjohtaja ja äiti oli talollisen tytär. Teräväpäinen poika päätettiin kouluttaa ylioppilaaksi. Känä Kajaanin lyseossa Kekkonen sai lempinimen Känä. 15-vuotiaana hän riiteli venäjänopettajansa kanssa ja sai kahden numeron käytöksenalennuksen ja kuusi tuntia karsseria eli joutui rangaistukseksi istumaan koulun pimeässä putkassa. Lukiolaisena Urho Kaleva liittyi suojeluskuntaan ja osallistui kansalaissotaan valkoisten puolella Kajaanin sissirykmen- tissä. Korkealle, pitkälle ja nopeasti Ylioppilaaksi tultuaan Kekkonen lähti Helsinkiin lukemaan lakia vuonna 1919. Pohjoispohjalaisessa Osakunnassa A Kekkosta on kunnioitettu monin tavoin. Hänen kuvansa oli esimerkiksi aikoinaan Suomen suurimmassa setelissä eli 500 markan rahassa. ► Kekkosen kuuluisa omakuva, joka on tehty leipälapiosta ja hevosen kuolaimista, on kieltämättä aika näköinen. hänet opittiin pian tuntemaan ankarana juhlijana ja mainiona urheilijana. Vuonna 1924 Urho Kaleva voitti Suomen mestaruuden korkeushypyssä tuloksella 185 senttimetriä, ja hetken hänen hallussaan oli myös vauhdittoman kolmiloikan epävirallinen maailmanennätys 974 senttimetriä. Sata metriä Kekkonen juoksi 11 sekunnissa. Minä olin diktaattori Vuonna 1927 Kekkosesta tuli Ylioppilaslehden päätoimittaja. Vuotta aikaisemmin hän oli mennyt naimisiin Sylvi Uinon kanssa, ja kaksospojat Matti ja Taneli syntyivät vuonna 1928. Ylioppilaslehteen Kekkonen kirjoitti nimimerkillä Lautamies kuuluisan pakinansa "Minä olin diktaattori", jossa hän kuvasi iskevästi, millaisessa Suomessa haluaisi elää. ▼ Matti Hagelbergin sarjakuva- Kekkonen Kekkonen,Kekkonen, Kekkonen Sodan jälkeen Kekkosesta tuli ensin oikeusministeri ja sitten pääministeri. Vuonna 1956 hän lopulta voitti presidentinvaaleissa vastaehdokkaansa K. A. Fagerholmin vain kahden äänen enemmistöllä. Kekkosen presidenttikausi alkoi sekä hyvin että huonosti: Neuvostoliitto palautti Porkkalan Suomelle, mutta Suomen Ammattijärjestöjen Keskusliitto (SAK) pani toimeen kolme viikkoa kestäneen yleislakon. Kun Kekkonen kiipesi palmuun Vähitellen Kekkonen vakiinnutti asemansa, talous koheni, ja kauppaa käytiin varsinkin Neuvostoliiton kanssa. Kekkonen oli edelleen kova urheilumies,joka hiihti talvisin pitkiä matkoja ja lenkkeili kesäisin. Valtiovierailulla Tunisiassa vuonna 1965 hän kohahdutti maailmaa kiipeämällä lehtimiesten iloksi palmuun. Oikeastaan Kekkonen oli jo tuolloin eläkeiässä eli melkein 65-vuotias. Perässähiihtäjät Joka talvi Kekkonen teki kymmenien kilometrien mittaisia hiihtoretkiä Itä-ja Pohjois- Suomessa. Retkillä oli mukana monenlaisia perässähiihtäjiä. Syrjäseutujen väki ihaili Kekkosta, joka järjestikin moniin surkeiden kulkuyhteyksien päässä oleviin kyliin kunnon maantien ja muita parannuksia. Kekkonen puuttui mielellään kaikenlaisiin asioihin, jotka hänen mielestään vaativat korjauksia. Kuuluisiksi tulivat hänen kiukkuiset myllykirjeensä, joita hän lähetti niin poliitikoille, viranomaisille kuin monille entisille ystävilleen."Saatanan tunarit" saattoi Kekkonen kiukuspäissään kirjoittaa. ETYK Kekkosen uran huip- puhetkiä oli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, joka pidettiin kesällä 1975 Helsingissä. Paikalla oli 35 valtionpäämiestä, ja kokouksessa sovittiin muun muassa siitä, ettei rajoja enää yritetä muuttaa väkisin ja että ihmiset saisivat entistä vapaammin liikkua idän ja lännen välillä. Lisää valoa Vuonna 1978 lähes 80-vuotias Kekkonen valittiin kaikkien suurten puolueiden yhteisenä ehdokkaana viidennen kerran presidentiksi. Vaikka Kekkonen hiihti, juoksi, kalasti ja metsästi edelleen, hänen muistinsa oli alkanut huonontua.Vuonna 1981 Kekkonen sairastui ja joutui jäämään eläkkeelle. Hänen seuraajakseen valittiin Mauno Koivisto. Kekkonen kuoli vuonna 1986. 208
Oppikoulun pääsykokeet Oppikoulun pääsykokeita pelättiin ja jännitettiin melkein yhtä paljon kuin nykyisin ylioppilaskirjoituksia. Kukin koulu järjesti omat kokeensa,johon kuului erilaisia matematiikan ja äidinkielen tehtäviä. Pyrkijä sai pisteitä myös viimeisestä kansakoulutodistuksestaan ja opettajan antamasta lausunnosta. Pelottavin hetki oli se, jolloin tuloksia käytiin katsomassa koulun ikkunaan tai oveen kiinnitetystä listasta.Oli iso häpeä joutua listan alapäähän ja kuulua niihin, joita ei hyväksyttykään oppikouluun. Kaikki eivät edes päässeet pyrkimään oppikouluun. Koska kansakoulu oli ilmainen ja oppikoulussa oli maksettava lukukausimaksuja ja ostettava itse kalliit kirjat ja vihot, köyhemmillä perheillä ei ollut varaa lähettää lapsiaan oppikouluun. Yhtenäiskoulusta peruskouluun Kahden koulun järjestelmä kävi vuosi vuodelta hankalammaksi varsinkin siinä vaiheessa, kun yhä useammat perheet halusivat lapsensa käyvän ainakin keskikoulun. Oppikouluissa oli oppilaita liikaa, kansa-ja kansalaiskouluissa liian vähän. Vuonna 1963 eduskunta teki periaatepäätöksen, että Suomen koululaitosta oli ryhdyttävä uusimaan yh- tenäiskouluperiaatteen mukaan. Perus- koulukomitea laati ehdotuksen uudesta koulujärjestelmästä,joka koskisi kaikkia 7-16-vuotiaita, asuivatpa he miten syrjässä tahansa. Koska peruskoulun piti olla ilmainen,ei vanhempien köyhyys enää estäisi kenenkään opiskelua. Peruskoululaki hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1968, ja se astui voimaan vuonna 1970. Siirtyminen peruskouluun alkoi Lapista ja jatkui vaiheittain kohti etelää. Viimeisenä siirtyi peruskouluun x pääkaupunkiseutu vuonna 1977. Viisipäiväinen kouluviikko Samaan aikaan kun Suomi alkoi siirtyä peruskouluun, lyhennettiin myös kouluviikkoa. Vuoteen 1968 koulua käytiin maanantaista lauantaihin. Vasta vuonna 1971 koulut siirtyivät kokonaan viisipäiväiseen viikkoon, jota työelämässä oli noudatettu jo monta vuotta. Viikkojen lyhentyminen korvattiin lomien lyhennyksellä. Koulun alku siirtyi elokuun puoliväliin, eikä kesäloma ollut enää kolmen kuukauden pituinen. Aikaisemmin joululomakin oli ollut kolmiviikkoinen. Nyt sekin lyheni alle kaksiviikkoiseksi. Hiihtoloma eli talviloma säilyi sentään entisellään. Uutuutena saatiin syysloma. Tosin 1960- luvulle saakka oli monissa kouluissa pidetty syyskuun lopulla perunannostolomaa. kouluruoka koulumatka kouluradio lukihäiriöt peruskoulu • eineksiä lasag- nesta broileriin, raasteita, kasvisruokaa • koulukyyti yli viiden kilometrin matkalle tai jos tie on vaarallinen • monissa kouluissa suurin osa oppilaista koulukyydissä • nauhoitettuja kouluradio-ja koulutelevisio-ohjelmia • oppilaiden käytössä tietokoneet ja luokan ja koulun omat verkkosivut • erityisopetus- mahdollisuus jo esikoulussa kaikille kuusivuotiaille kansakoulu • puuroa, velliä, soppaa • kotoa maitopullot ja eväsleivät • kävellen, pyörällä ja hiihtäen • kouluradio-ohjelmia keskusradion kaiuttimesta tai luokan omasta radiosta • joskus rainoja tai elokuvia • laiskanläksyä tai luokallejään- ti, jos vaikeuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa Kaksi koulua Suomessa oli 1970-luvulle saakka kaksi koulutietä, joiden välillä lasten piti jo kymmenvuotiaina tehdä valintansa. 4 Vaikka kaikki oppivelvolliset joutuivat aloittamaan koulutiensä seitsemänvuotiaina kansakoulusta, oli niiden, jotka tahtoivat opetella kieliä tai kirjoittaa ylioppilaiksi, pyrittävä io-12-vuotiaina oppikouluun. Ne taas, jotka valitsivat kansakoulun ja sen jatkoksi kansalaiskoulun ja ehkä vielä ammattikoulunkin, päätyivät yleensä käytännön ammatteihin. ^ työhön tai ammattikouluun erilaisia linjoja kuten maatalous, kotitalous, puu-ja metallityö, liike- tai käsityölinja oppikoulun pääsykokeisiin 4.-6. luokalta yliopistoihin, korkeakouluihin tai opistoihin
35. Abba jee ssi oli vähällä hukata pihalle sen valkoisen kuoren, jonka johtajaopettaja oli antanut stipendinä luokan parhaasta keskiarvosta. Onneksi Tessu rupesi nuuskimaan kuorta innoissaan, ja äiti alkoi huudella pyykkinarun luota: - Mitä se Tessu haistelee? Toitko postin? - Ei kun mä sain stipendin, Assi vastasi ja sieppasi kiireesti kuoren koiran kuolaisen kuonon alta. - Viiskymppii. Mulla oli paras keskiarvo. - Sitten syödään jätskit, äiti nauroi ja tuli tyhjä pyykkikori kainalossa halaamaan Assia. - Ja aatella, että syksyllä sinä menet jo yläasteelle. - Äiti, älä! Assi pyysi. - Mä en halua koko kesänä kuulla koulusta sanaakaan! Kun he hetkeä myöhemmin istuivat keittiön pöydän ääressä jäätelöä lusikoimassa, äiti kysyi, mitä Assi ajatteli tehdä rahoillaan. - Jos ostais uudet uikkarit, Assi sanoi. - Tai säästäis rahat heinäkuuhun, kun mennään laivalla niille Göstan synttäreille. Silloin äiti muuttui vähän vaikean näköiseksi eikä pitkään aikaan puhunut mitään, imeskeli vain lusikkaansa. Assi ehti jo epäillä, että äiti oli nukkunut liian vähän. Sillä oli koko viikon päivystyksessä yövuoro. -Tuskin siitäTukholman-matkasta tulee mitään, äiti sanoi lopulta ja vilkaisi Assiin. - Itse asiassa Joonas on tulossa meille viikon päästä. Koko kesäksi ilmeisesti, tai ainakin siksi aikaa, kunnes Tuula löytää täältä asunnon. Assi ei voinut muuta kuin tuijottaa äitiään. Mitä hullua? Koko kevään olivat isä ja äiti puhuneet siitä, mitenkä heinäkuun lopussa lähdettäisiin Göstan viisikymmenvuotispäiville Ruotsiin rapuja syömään. Gösta oli Assin kummisetä, tai oikeastaan kummitädin mies. Tuula oli ollut äidin kanssa yhdessä sairaanhoitajaopistossa, ja kun he molemmat olivat ruvenneet odottamaan vauvaa samaan aikaan, oli äidistä tullut Joonaksen kummi- ja Tuulasta Assin kummitäti. Sitten Tuula erosi Joonaksen isästä ja muutti pojan kanssa Ruotsiin. Aluksi ne matkustivat joka kesälomalla Suomeen, mutta nyt oli mennyt jo neljä vuotta, ettei Assi ollut nähnyt kumpaakaan. Paketit kyllä tulivat aina syntymäpäiväksi ja jouluksi. Nimipäiväksi kummitäti lähetti kortin ja suklaata. 210
Ei äiti Assille kaikkea kertonut, mutta koko juttu oli kyllä kuin Dallasista. Gösta-sedällä oli joku toinen nainen, ja Tuula oli saanut sen selville ja ottanut avioeron. Nyt äiti oli hommannut Tuulalle töitä täältä samasta sairaalasta. - Onneksi meillä vapautui kirurgisella just yks virka, ja Tuulahan on hirmuisen pätevä, äiti selitti Assille kuin aikaihmiselle. - Joonas vain ei tahtoisi muuttaa Suomeen, kun se osaa niin huonosti suomea. Sen takia me on sovittu, että Joonas tulee tänne heti ensi viikolla opettelemaan suomea. Ajateltiin, että sillä olisi sitten syksyllä helpompaa, kun te menette kumminkin samalle yläasteelle. Pappa sanoi tietysti, että Joonas voisi jäädä hänen luokseen. Pari päivää Joonas olikin kotona Lödösevägenillä, mutta kun se papan uusi nainen oli yhtenä aamuna kylppärissä, kun Joonas meni vessaan, hän pakkasi laukkunsa ja palasi mamman uuteen asuntoon. Mamma rupesi itkemään, kun näki Joonaksen oven takana ja rutisti niin, että Joonaksen oli vaikea hengittää. - Ne on ihan tyhmiä, Joonas sanoi. - Mä muutan Suomeen. Siitä oli nyt kaksi viikkoa. Kun laiva irtosi laiturista ja kääntyi kohti Djurgärdenia, Joonas lähti kannelta pois ja pani viisi kruunua semmoiseen peliin, jossa ammuttiin pyssyllä vihreitä hyppiviä hirviöitä. Tsäng. Tsäng.Tsäng.Tsäng. Aikuiset oli tosi typeriä kaikki. Kun laiva saapui illalla Turkuun, olivat Sirpa-täti ja Assi satamassa Joonasta vastassa. Joonas oli väsynyt ja nälkäinen, sillä kaikki matkarahat olivat kuluneet niihin peleihin eikä ruokaan ollut jäänyt kuin muutama kruunu. Se Assi istui takapenkillä Joonaksen vieressä ja hymyili ärsyttävästi koko ajan. Lopulta Joonas kaivoi korvalappustereot repustaan ja käänsi Attackin soimaan täysillä. ”Rescue me”, Abba lauloi, ja juuri siltä tuntui Joonaksestakin. Kunpa joku pelastaisi hänet! Joonas oli Assin mielestä jotenkin omituinen, sellainen kiukkuinen koko ajan vaikkei mitään puhunutkaan. Se oli paljon pitempi ja laihempi ja sen tukka oli poninhännällä niskassa.Tukasta kyllä takuulla huudeltaisiin koulussa. Nytkin Joonas istui silmät kiinni, ja korvalappustereot huusivat täysillä. Ne lauloivat englanniksi. Se oli Abbaa varmaan. - Nukkuuko Joonas? äiti kysyi etupenkiltä. - Ei kun se kuuntelee korvalappustereoita, Assi vastasi nyrpeänä. Olisi Joonas nyt voinut edes jutella. Oli se aina ennenkin sen verran osannut suomea. Äiti ei tuntunut olevan millänsäkään, laittoi vain autoradion päälle. Sieltä tuli uutisia. Assikin olisi tahtonut tuommoiset korvalappustereot, mutta ne olivat kamalan kalliita. - Mulla on nälkä, Assi kumartui sanomaan äidille. - Käydään jossain huoltiksella. Mä tahdon sämpylän. Joonaskin havahtui, kun auto pysähtyi huoltoaseman parkkipaikalle. Se sanoi sillä lailla hassusti ruotsiksi murtaen joo-o, kun äiti kysyi, oliko silläkin nälkä. Tiskillä se otti kokiksen ja kaikista suurimman lihiksen ja vielä kaksi pullaa. Äiti ei sanonut mitään, maksoi vain kassalla koko lystin. Pöydässä Joonas tunki ruokaa suuhunsa sen oloisena ettei ollut syönyt 211
koko päivänä. Silti se sanoi äidille, että ihan hyvää, kun äiti kysyi, millaista ruokaa laivalla oli ollut. Äiti rupesi selittämään jotakin vanhaa katkarapujuttua. Joonas ei selvästikään kuunnellut, ja Assia rupesi hävettämään. - Mennään jo, hän sanoi ja nousi pöydästä. - Joonas voi syödä noi pullat autossa. Totta kai kummitäti tarkoitti ihan hyvää, kun se koko ajan kyseli Joonakselta, että onko kaikki ookoo ja haluaisiko Joonas vielä jotain. Se vain hermostutti, kun koko ajan kaikki puhui suomea ja piti olla tarkkana että olisi ymmärtänyt edes jotakin ja se Assi vain tuijotti otsatukkansa alta. - Jag är sä trött, sanoi Joonas yhtenä iltana Tessulle, kun he saunan jälkeen istuivat portailla. Sisällä katsottiin uutisia. Siellä ne istuivat, koko perhe. Joonas ei voinut mitään sille, että häntä alkoi itkettää. Sillä lailla hekin olivat kotona Lödösevägenillä katsoneet yhdessä telkkaa, pappa, mamma ja Joonas. Tessu nuoli Joonaksen kättä. Se oli ainoa, joka ymmärsi, miten väsynyt Joonas oli tähän kaikkeen. - Hieno ilta, Ilkka sanoi ja istahti Joonaksen viereen portaille. Ei kummisetä yleensä puhunut paljoakaan, mutta nyt se oli juonut saunakaljan ja sytytti tupakan. - Huomenna on asukasyhdistyksen kisat tossa koulun kentällä, Ilkka jutteli ja avasi toisen olutpullon. Se sihahti auetessaan. - Ne on semmoset tiepuolikisat, hän selitti ja piirsi jalalla hiekkaan kuvan. - Kato, me ollaan itäpuolisia, jotka asutaan täällä, ja toi Kuuselantien toinen puoli on länsipuolta, tajuut sä? -Joo kai, Joonas mutisi. Teki mieli lähteä ylös omaan sänkyyn, mutta ei oikein kehdannut, kun setä niin innoissaan selitti. Joistakin lajeista se puhui, ne oli varmaan niitä kilpailuja. Köydenveto, köysi. Joonasta rupesi jo naurattamaan, kun Ilkka nousi näyttämään, miten köyttä muka vedetään. Tessukin alkoi haukkua ja pyörittää kiveä. Niin se aina teki kun innostui. Kai se Ilkka olisi niitä kisoja selittänyt vaikka kuinka kauan, ellei kummitäti olisi tullut käskemään teelle. Ruokaa täällä sai ainakin riittävästi. Nytkin oli Sirpa tehnyt pizzan, jossa oli ihanan paljon kinkkua ja juustoa. 212
Sinä iltana Joonas söi neljä suurta pizzanpalaa ja vei ensimmäisen kerran itse teemukinsa tiskipöydälle. Assia vähän suututti, kun äiti kiitteli niin kovasti ja halasi Joonasta toivottaessaan hyvää yötä. Sitä lellittiin ihan selvästi. Kun vintin portaista kuului hetken päästä Tessun kynsien rapinaa, Assi ei voinut olla kielimättä äidille, että Joonas oli taas ottanut Tessun huoneeseensa yöksi. - Ei se mitään, äiti sanoi. - Onhan se kiva, että Joonas on ystävystynyt Tessun kanssa. Kyllä tekin vielä rupeatte tulemaan toimeen, usko pois. Joonaksella on vain nyt vähän vaikeaa, kun sillä on koti-ikävä ja muitakin huolia. Aamulla isä kiipesi vintin portaisiin herättelemään Assia ja Joonasta. - Syömään ja heti! Meidän pitää ehtiä kentälle kymmeneksi! Assi sai hetkessä sortsit jaT-paidan päälleen. Joonaksen ovi pysyi kuitenkin visusti kiinni, kun Assi tuli huoneestaan yläaulaan. Tessu kuului vinkuvan oven takana. Sillä oli varmaan pissahätä. - Onks Tessu siellä? Assi kysyi ja tempaisi Joonaksen oven auki. Tessu ryntäsi kynnet rapisten rappuja alas. Onneksi isä oli mennyt jo ulos ja jättänyt ulko-oven auki. Joonaksesta ei sen sijaan näkynyt peiton alta muuta kuin pari hiussuortuvaa. Korvalappustereot lojuivat lattialla sängyn alla. Se oli varmaan kuunnellut niitä taas myöhään yöhön. - Nyt ylös, meillä on varttitunti aikaa, Assi sanoi kynnykseltä, mutta silloin Joonas veti peiton vain tiukemmin päänsä yli ja mumisi jotakin että ”orkar inte”. Ei jaksanut vai? Kiukku antoi Assille rohkeutta. Yhdellä harppauksella tyttö oli sängyn vieressä ja tempaisi peiton Joonaksen päältä. Poika säntäsi säikähtäneenä pystyyn. Kylläpä se olikin laiha. Varmaan Joonas ei ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä Assi hänelle huusi, mutta sen hän ymmärsi, että tyttö oli todella vihainen. - Okei, Joonas sanoi ja nosti kädet pystyyn. - Mä tulen. Älä huuda! Tessukin pääsi kentän reunalle äidin kanssa. Siinä se istui talutushihnaan sidottuna korvat pystyssä ja haukkui joka kerta, kun isä tai Assi tai Joonas meni kentälle kilpailemaan. Itäpuolen äijät kyllä hävisivät köydenvedon, mutta sukkulaviestissä Assi oli ankkuri ja toi voiton omalle puolelle. Ratkaisevat pisteet teki kumminkin Joonas, joka viskasi saappaanheitossa viimeisellä nykäyksellä kentän ennätyksen. Silloin Tessu riuhtaisi itsensä vapaaksi ja pinkoi häntä suorana Joonaksen luo ja alkoi hyppiä hänen ympärillään. - Tessu! Paikka! Joonas huusi ja veti ponnariaan tiukemmalle. Isä ja muut köysiäijät tulivat paukuttamaan poikaa selkään. -Voittaja on Joonas Nygärd, johtajaopettaja kuulutti heti kun tulokset olivat selvinneet. - Jaa, onko se poika tuo poninhäntäinen? ihmetteli naapurin Irma, joka oli koululla keittäjänä. - Minä luulin, että se on tyttö. - Se on meidän isän ja äidin kummipoika, Assi kehaisi, ja ensimmäisen kerran koko kesänä hän oli iloinen siitä, että Joonas oli palannut Suomeen. 213
Ruotsinlaivat Ruotsiin, Ruotsiin Vilkkaimmillaan muuttoliike oli vuosina 1969-1970. Parissa vuodessa Ruotsiin lähti siis yli 100000 suomalaista. Useimmat heistä kuuluivat sotien aikana ja niiden jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin, joille ei riittänyt töitä kotona asutustiloilla. Eniten Ruotsiin muutettiin Itä- ja Pohjois-Suo- mesta. Esimerkiksi Göteborgia on syystäkin kutsuttu Sallan suurimmaksi kyläksi, sillä kaupungissa asuu enemmän Sallassa syntyneitä kuin yhdessäkään Sallan kylässä. Mihin suomalaiset lähtivät? Suomen ja Ruotsin väliä kuljettiin vuosisatoja enimmäkseen laivoilla. Ensimmäinen höyrylaiva alkoi liikennöidä jo vuonna 1837 reitillä Tukholma-Turku-Helsin- ki—Tallinna—Pietari. Kokonaan uuteen vaiheeseen siirryttiin ruotsinlaivojen historiassa vuonna 1959, jolloin ensimmäinen autolautta s/s Viking aloitti liikennöinnin Suomen, Ahvenanmaan ja Ruotsin välillä. Ensimmäinen autolautta oli 99 metriä pitkä ja siihen mahtui 88 henkilöautoa. Suurin Suomen ja Ruotsin välillä liikennöivä autolautta on nykyisin Silja Europa, joka on 202 metriä pitkä. Henkilöautoja siihen mahtuu 328. Aluksi autolautat olivat melko vaatimattomia aluksia. Tärkein nähtävyys oli oikeastaan noutopöytä, josta sai hakea katkarapuja ja muita eksoottisia ruokia. 1970-luvulta alkaen otettiin käyttöön yhä suurempia laivoja, joissa oli useita ravintoloita ja myymälöitä, sauna- ja kylpyläosastoja, uima-altaita, peli-ja leikkikeskuksia. Nykyisin yhä useampi tekee ruotsinlaivalla risteilymatkan, jonka pääasiana on huvittelu laivalla. • autotehtaisiin Göteborgiin kokoamaan Volvoja ja Eskilstunaan Volvon traktoreita,Trollhättaniin tekemään Saabeja tai Sodertaljeen rakentamaan Scanian kuorma- ja linja-autoja • kaivoksiin Kiirunaan ja Jällivaaraan r • valmistamaan kenkiä ja tekstiilejä Göteborgin Möln- lyckelle, Borisin tekstiilitehtaisiin ja Trollhättanin kenkä- tehtaisiin • tekemään koneita ja sähkölaitteita: Tukholmaan valmistamaan Husqvarnan polkupyöriä ja moottorisahoja ja Västerisiin Asean sähkölaitteita • sairaaloihin Tukholmaan, Göteborgiin ja muihin suuriin kaupunkeihin Lomamatkalla Suomessa Ruotsinsuomalaisten vuoden kohokohta oli vielä 1970-ja 1980-luvulla lomamatka kotiseudulle Suomeen. Ruotsissa asuvien sukulaisten tuliaiset, autot, vaatteet ja elämäntapa herättivät vanhalla kotiseudulla sekä ihailua että kateutta. Ruotsintuliaisia Suomessa kahvia piti ostaa ostokupongeil- la vuosina 1939-1954. Niinpä ruotsalaisesta kahvista tuli vuosikymmeniksi haluttu tuliainen. Moni ruotsinsuomalainen toikin kotiväelle useita metallipurkkeja vaikkapa Gevalia-kahvia tai Löfbergin Lilaa. Isot ja makeat Marabou- levyt ja kaakaojauheet olivat nekin suosittuja ruotsintuliaisia. Kaikkein tunnetuin ruotsintuliainen taitaa sentään olla kirkkaanväriseksi maalattu puinen Taalainmaan hevonen. Niitä tehtiin jo 400 vuotta sitten lapsille leikkikaluiksi.
Gramofonista "Lauantain toivottuihin" Vaikka taidemusiikin rinnalla oli jo vuosisatoja soitettu, laulettu ja tanssittu kevyempien sävelten tahtiin, alkoi erityisesti nuorison suosiman viihdemusiikin voittokulku vasta 1920-luvulla, kun levysoitimet eli gramofonit yleistyivät. Samoihin aikoihin Suomessa ryhdyttiin soittamaan ja kuuntelemaan Amerikassa syntynyttä jazz- musiikkia, jota vanhempi väki paheksui kovin. Radiossa kuultiin vain vähän kevyttä musiikkia. Ainoa poikkeus oli "Lauantain toivotut"-ohjelma, jonka loppupuolella soitettiin muutamia viih- dekappaleita. Uusia kappaleita ja esiintyjiä saattoi kuulla vain konserteissa, ravintoloissa ja tanssipaikoilla tai kuunnella äänilevyltä. Vaikka Suomen Yleisradio suhtautui kevyeen musiikkiin nihkeästi, voitiin Suomessakin kuunnella ulkomaisia radioasemia,joissa soitettiin uutuuslevyjä monta tuntia päivässä. Radio Luxembourg Kuuluisin näistä kevyttä musiikkia ja mainoksia lähettävistä yksityisistä radioasemista oli Radio Luxembourg, joka aloitti lähetyksensä jo vuonna 1933. Kun se lisäsi 1950-luvulla lähetystehoaan, ohjelmia voitiin kuunnella kaikkialla Pohjois-Euroopassa. Tosin lähetystehot ja aallonpituudet vaihtelivat, sillä Radio Luxembourg rikkoi säännöllisesti eri maiden säädöksiä, joilla yritettiin rajoittaa radiolähetysten tehoa. 1960 Radio Nordista sävelradioon Koska radiotoiminta oli useimmissa Euroopan maissa tiukasti valtion valvomaa, perustettiin 1960-luvun alussa useita merirosvoradioita, jotka lähettivät ohjelmansa kansainvälisillä vesillä liikkuvista laivoista. Suomessa kuunneltiin eniten Tukholman saaristossa piileskellyttä Radio Nordia, joka lähetti mainoksilla höystettyjä juonnettuja musiikkiohjelmia maaliskuusta 1961 kesäkuuhun 1962. Siitä tuli niin suosittu, että sekä Ruotsin että Suomen Yleisradion oli pakko ruveta lähettämään sävelradioksi kutsuttuja kevyen musiikin ohjelmia kilpaillakseen kuulijoista. Kelasta kasettiin Samaan aikaan kun radiossa ruvettiin soittamaan enemmän nuorisomusiikkia, paranivat myös laitteet, joilla ohjelmia voitiin kuunnella ja äänittää. Ensimmäiset suomalaiset transistorimat- karadiot valmistettiin vuonna 1959. Vaikka ensimmäiset kelanauhurit eli magnetofonit hankittiin Suomeen jo vuoden 1940 olympialaisia varten, kotikäyttöön ne yleistyivät vasta 1960-luvul- la. Samoin C-kasetit keksittiin jo vuonna 1964, mutta kasettinauhurit alkoivat yleistyä vasta 1970-luvulla. Mukana kannettava musiikki keveni huomattavasti, kun vuonna 1979 esiteltiin ensimmäiset korvalappustereot eli Sonyn VValkmanit. Videoista musiikkikanaviin Ensimmäiset kotivideonauhurit tulivat markkinoille jo vuonna 1975, mutta vasta 1980-luvulla ne alkoivat yleistyä Suomessa. Aluksi useimmat videonauhurit toimivat Beta-kaseteilla, mutta sittemmin voiton veivät VHS-kasetit. Ensimmäiset CD-soittimet tulivat markkinoille vuonna 1982. DVD-soittimia alettiin myydä 1990-luvun puolivälissä. Vuonna 1990 avattiin ensimmäiset Internet-yhteyk- siä välittävät verkkopalvelimetpa musiikki siirtyi vähitellen myös tiedostomuotoon. Kannettavat iPod-kovalevyt ilmestyivät markkinoille vuonna 2001. Yhtä suurta mullistusta kuin merirosvo- radiot aikoinaan merkitsivät musiikkivideoita lähettävät kaapeli-ja satelliittikanavat, jotka alkoivat näkyä Suomessa 1980-luvun lopulla. Niistä vanhimpia on Music Television MTV, joka aloitti lähetyksensä Yhdysvalloissa vuonna 1981. MTV Europe perustettiin vuonna 1987. Suomalaisia musiikkivideoita näytettiin 1990-lu- vulla muun muassa sellaisissa TV-ohjelmis- sa kuin "Lista" "Rockstop"ja "Jyrki". Tunnistatko tämän suomalaisen rockyhtyeen, joka oli suosittu jo 1980-luvulla? 215
36. Ystävämme Ali öllä oli satanut lunta. Ali lähti juoksemaan pakolaiskeskuksen pihasta. Ei vielä ollut kiirettä koulubussiin, oli vain niin mukava juosta, kun lumi pöllysi jaloissa. Vasta kun bussipysäkki tuli näkyviin lumipenkan takaa, Ali lopetti juoksemisen. Anna ja Jani seisoivat jo pysäkillä ja viskoivat lumipalloja pitkin tietä. Nikke oli taas karannut kotoa niiden perään eikä tahtonut lähteä takaisin. Se oli jo kaksi kertaa ollut vähällä jäädä auton alle ja ontui vieläkin toista takatassuaan. - Nikke, tse! Ali huusi, ja koira lähti pinkomaan häntä vastaan. - Ko-tiin! Ali sanoi ja kyykistyi katsomaan Niken nappisilmiin. - Ko-tiin! Kisssssa! Ko-tiin! Nikke haukahti ja lähti kuin lähtikin nilkuttamaan kohti Björkarsia. - Miksi se sua uskoo eikä meitä? Anna huuteli. - Puhut sä sille somalia vai? Jani virnisteli. - Ei kun hundista, Ali vastasi ja heitti Jania lumipallolla. He olivat ihan lumisia, kun koulubussi vihdoin seisahtui pysäkille. Iltapäivän hissantunnilla koko luokka mahtui kerrankin kirjaston koneiden ääreen, kun osa oli flunssassa kotona. Opettaja jakoi tunnin alussa tiedonhaku- kysymykset, jokaiselle erilaiset. Ei kysymyksissä kauan mennyt, kun osasi googlettaa. Koulun omalla sivulla oli kuvia hiihtopäivästä. Yhdessä kuvassa Ali esitteli ylpeänä sitä mitaliaan, jonka oli saanut hiihdettyään urheasti koko viiden kilometrin lenkin. - Kato, Ali, Jani pukkasi kaveriaan kylkeen. - Sun kuva on... Vaikka Ali klikkasi nopeasti koulun kotisivun esiin, oli Jani silti ehtinyt nähdä, että se oli taas käynyt katsomassa niitä Somalian-kuvia, vaikka opettaja oli kieltänyt. Niissä oli ruumiita ja sotilaita ja kaikkea kamalaa. -Jani ja Ali! Mitäs te siellä taas supisette? opettaja kysyi luokan toiselta puolelta. -Jos ei ole muuta tekemistä, päivittäkää se Tänään meillä -sivu. Salasana on... - ” Alias”, joo, tiedetään, Ali mutisi ja napsautti huokaisten päivyrin esiin. - Mitä me nyt tähän kirjoitetaan? - No vaikka että tänään satoi lisää lunta ja puoli luokkaa on flunssassa, Anna kääntyi sanomaan oman koneensa äärestä. - Ruokana oli lasagnea. 216
-Jotain fiksumpaa, hei, Jani sanoi, mutta silloin Ali virnisti. Se kirjoitti hirveän nopeasti tietokoneella vaikkei käyttänyt kuin etusormia. - Mitä toi on? Jani ihmetteli kurkistaessaan Alin olan yli. - Vouh- vuhhuuh? - Se on hundista, Ali hymyili valkoiset hampaat välkkyen. - Koiraa. Tehdään hundiksen sanakirja. Siitä hundiksesta tuli sillä viikolla tosi kova juttu. Kaikki innostuivat keksimään sanoja, ja luokka nauroi ihan katketakseen, kun käännökset olivat niin hassuja. - Ei koirat kyllä tuollaisia ääniä päästele, opettaja sanoi perjantaina. - Meidän Nikke ulisee just noin, Jani vakuutti. - Ne puhuu Alin kanssa aina hundista, Anna selitti tirskuen. Koulubussissa ei ollut enää muita, kun saavuttiin Björkarsin pysäkille. Kuski-Olle toivotti Janille, Annalle ja Alille hyvää hiihtolomaa ja teki tiellä U-käännöksen. Juuri silloin ilmestyi tien mutkasta poliisiauto ja ajaa suhahti lasten ohi. - Saakohan Olle nyt sakot? Jani kääntyi katsomaan poliisiauton jälkeen. - Ali! Mihin sä katosit? Anna ihmetteli, sillä Alia ei näkynyt missään. Ensin Anna ja Jani luulivat, että Ali vain pelleili kömpiessään hangesta yltä päältä lumessa. Hetken päästä he kuitenkin tajusivat, miksi heidän kaverinsa oli sukeltanut suoraan lumipenkkaan poliisiauton nähdessään. Ali sanoi olevansa varma, että poliisi oli tullut hakemaan häntä ja hänen Mohamed-enoaan. He olivat asuneet pakolaiskeskuksessa jo pari vuotta. Kuukausi sitten oli tullut paperi, jossa sanottiin, että heidän oli lähdettävä Suomesta. - Mut ei me voida palata takaisin Somaliaan! Ali huokasi ja näytti ihan siltä kuin rupeaisi itkemään. - Mun isä ja äiti on kuollut, kun ne pommitti koko kaupungin mäsäksi. Sisko on Kanadassa ja mummu on sen luona, mutta ei me voida matkustaa sinne kun ei ole rahaa. - Mennään meille! Jani sanoi kun ei muutakaan keksinyt. - Voihan se olla, ettei ne poliisit tulleet teidän takia, Anna yritti lohduttaa. - Ajelivat muuten vain tätä kautta. Se oli kuitenkin turha toivo. Äiti kiiruhti lapsia vastaan jo eteisessä ja kysyi heti, oliko Ali palannut koulubussilla heidän kanssaan. Pakolaiskeskuksesta oli soitettu. - Äiti kiltti, Anna supatti. - Kuuntele! Poliisiauto ajoi pakolaiskeskukseen. - Ne aikoo viedä Alin ja sen enon pois ja lähettää ne takaisin Somaliaan, Jani sanoi suoraan ja viskasi reppunsa naulakon alle. - Älkää nyt hullujanne puhuko, äiti puuskahti. - Siellähän on täysi sota. Just näyttivät illalla televisiossa. - Ei kun usko meitä, Anna pyysi. - Ali seisoo tuolla eteisessä. - Se ei uskaltanut mennä keskukseen, kun se näki ne poliisit, Jani selitti. 217
Niin siinä kävi, että björkarsilaiset piilottivat ensin Alin taloonsa ja sitten Alin Mohamed-enon, joka oli poliisit nähtyään hypännyt pakolaiskeskuksen ikkunasta lumihankeen ja piileskellyt järven rannassa. Mohamed oli ihan jäässä, kun Jani löysi hänet saunalta. Nikke oli ruvennut pihalla haukkumaan ja johtanut Janin Mohamedin jäljille. - Kyllä ihmiset on petoja! äiti päivitteli kaataessaan lisää kuumaa vettä pesuvatiin, jossa Mohamed lämmitteli jalkojaan. - Huomispäivänä isä saa soittaa kuntaan ja antaa niiden kuulla kunniansa. - Ei nämä kunnan hommia ole, isä sanoi totisena. - Minä soitan Andersille. Se on sentään kansanedustaja ja voi sanoa, mikä tässä nyt olisi viisainta. Anders oli isän nuorin setä. Hän oli ollut eduskunnassa niin kauan kuin Anna ja Jani saattoivat muistaa. Mohamedkin näytti rauhottuvan, kun Ali selitti somaliksi, mitä isä oli sanonut. Aika pian sen jälkeen Ali sanoi, että he menisivät nukkumaan, jos sopii. Äiti oli petannut heille sängyt yläkerran vieraskamariin. Kamari oli sillä lailla ison vintin ja savupiipun takana, ettei sieltä kukaan osannut etsiä, ellei tuntenut taloa. - Onneksi nyt on hiihtoloma, Anna sanoi Janille, kun isä lähti Alin ja Mohamedin kanssa ylös. - Ei tarvitse viikkoon miettiä, mitä sanotaan koulussa. Alia alkoi itkettää vasta sängyssä, kun Mohamed oli nukahtanut ja kuorsasi hiljaa. Kai se enosta johtui, etteivät he olleet saaneet edes oleskelulupaa. Eno ei osannut muuta kuin somalia ja vähän englantia. Somaliassa se ei ollut tahtonut mennä kouluun vaan kulki isoisän mukana romua myymässä. Äiti oli käynyt koulua ja tavannut siellä isän, mutta mitä sekään oli auttanut, kun hallitus rupesi pudottamaan pommeja... Ali työnsi nyrkin suuhunsa. Ei olisi pitänyt katsoa niitä kuvia. Silloin muisti kaiken sen kamalan, minkä oli tahtonut unohtaa. Nikke heräsi koiranunestaan, kun vintinportaat narahtelivat. Alihan se oli, se joka osasi haukkua ja murahdella. Häntä heiluen Nikke kipitti tervehtimään poikaa. Äiti oli jättänyt eteiseen valot palamaan, jotta vieraiden oli helpompi löytää yöllä vessaan. Ali huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä ja katsoi itseään peilistä. Mitä jos hän olisikin yhtä vaalea kuin muut. Antai- sivatko ne silloin hänen jäädä Suomeen? Kun Jani aamulla heräsi ja asteli alakertaan, isä istui puhelimessa. Enimmäkseen isä kuunteli ja nyökkäili, kirjoitti välillä paperille ja myönteli aina silloin tällöin. Anna nosti sormen huulilleen, vaikka olisi Jani muutenkin ymmärtänyt, että isä puhui Anders-sedän kanssa. - Ei hyvältä näytä, isä huokasi laskettuaan vihdoin puhelimen kuulokkeen paikoilleen. - Anders lupasi ottaa asiasta selvää, mutta jos valitustie on kuljettu loppuun, keinot ovat vähissä. - Millä ihmeen perusteella ne ovat hylänneet niiden turvapaikka-anomuksen? äiti ihmetteli. - Kun ihan hyvin tiedetään, että siellä on täysi sekasorto! - Alin äiti ja isä ovat kuolleet pommituksissa jo monta vuotta sitten, Jani selitti. -Ja sisko ja mummu asuvat Kanadassa asti. - Sitä paitsi Ali on suomalainen. Se puhuu meidän kieltä ja on tosi hyvä kou- 218
lussa ja se on meidän kaveri. Se on niin väärin, jos Alin pitää muuttaa pois, Anna sanoi ja purskahti itkuun. - Äläs nyt rupea parkumaan, äiti sanoi ja tuli halaamaan Annaa. - Täältä ne viedään vain minun kuolleen ruumiini ylitse! Loppuviikosta Mohamed-eno ei enää tahtonut tulla alakertaan. Eno nukkui kaikki päivät. Yöllä hän pukeutui ja istui avonaisen ikkunan ääressä polttamassa tupakkaa. Alin oli ollut pakko pyytää Annan ja Janin äidiltä tyhjä peltipurkki tuhkakupiksi. Muuten olisi vintin ikkunan alle kertynyt kasa tupakantumppeja. Onneksi Annan ja Janin isä oli käynyt ostamassa enolle kaupungista tupakkakartongin, kun Jani oli selittänyt, miten hermostunut Mohamed oli. - Eno ei jaksa enää kauan, Ali sanoi Annalle ja Janille sunnuntai-iltana. - Pakko varmaan palata pakolaiskeskukseen että se saa jotain lääkettä. Seuraavana aamuna äiti oli juuri aikeissa soittaa Lisselle pakolaiskeskukseen, kun isän kännykkä alkoi piristä. Anna, Jani ja Ali istuivat pöydässä ja yrittivät turhaan syödä aamiaista. Joka pala tuntui takertuvan kurkkuun. - Se on Anders, isä sanoi kurottaessaan puhelimen kouraansa. -Haloo! Huomenta! Isän ilmeestä näki heti, että nyt oli saatu hyviä uutisia. Anna tarrautui vaistomaisesti Alin käsivarteen. Jani yritti ymmärtää, mitä isän myöntelyt tarkoittivat. Äiti kiikutti isälle kynän heti kun hän ojensi kätensä. - Kiitos! Kiitos todella paljon, Anders! isä sanoi puhelun päätteeksi ja katsoi sitten hymyssä suin Alia. - Anders on onnistunut hankkimaan teille jonkinmoisen oleskeluluvan, hän kertoi. - Kai siinä on käännetty maat ja taivaat ympäri. Joka tapauksessa sinä voit lähteä nyt kouluun, ja minä menen enosi kanssa pakolaiskeskukseen puhumaan Lissen kanssa. Ali oli kompastua portaisiin juostessaan vintille kertomaan Mohamedille uutista. Kamarissa oli kauhean kylmä, sillä ikkuna oli selkosen selällään ja eno istui ikkunalaudalla kengät jalassa ja takki päällä. Mohamed-eno oli ollut lähdössä taas karkuun. Kun Ali sanoi, että he saisivat jäädä, eno alkoi itkeä ja täristä. Onneksi Jani tuli juuri silloin sanomaan, että koulubussi tulee kohta. Yhdessä he saivat autetuksi Mohamedin ikkunalaudalta sänkyyn. Jani huusi äidin yläkertaan Mohamedia hoitamaan. - Vuh-hu! Anna komensi Nikkeä, kun se yritti livahtaa ulko-ovesta heidän mukaansa. Kerrankin koira uskoi Annaa ensi komennolla. - Kato, Annakin osaa hundista, Jani sanoi Alille, kun he lähtivät juoksemaan vieretysten kohti linja-autopysäkkiä. 219
Pakolaiset Suomessa Vallankumousta pakoon Kun Venäjällä puhkesi vuonna 1917 kaksi peräkkäistä vallankumousta, joiden pyörteissä muun muassa keisarin perhe vangittiin ja surmattiin, pakenivat monet virkamiehet, kauppiaat, aateliset ja upseerit perheineen Suomeen. Kesään 1919 mennessä Venäjältä tulleita emigrantteja oli Suomessa jo 20 000 ja vuonna 1922 heitä oli yli 33 000. Näistä monet olivat pieta- rinsuomalaisia, mutta joukossa oli muun muassa Romanovien hallitsijasuvun jäseniä, jotka jatkoivat pakomatkaansa muualle Eurooppaan. Inkeriläiset ja itäkarjalaiset Jatkosodan aikana vuonna 1943 siirrettiin Suomeen Leningradin eli Pietarin länsipuolelta saksalaisten valtaamalta Terijoen huvilat Monilla varakkailla venäläisillä oli ollut Karjalan kannaksella huviloita ja kartanoita, joihin he asettuivat asumaan. Erityisen paljon näitä puuleikkauksin koristeltuja pitsihuviloita oli meren rannalla Terijoella. Esimerkiksi Saharovin suuressa pitsihuvilassa oli yli 40 huonetta, tanssisali ja kirkko. Vallankumouksen jälkeen suurin osa emigranttien omaisuudesta jäi yleensä Venäjälle. Niinpä emigranttien elämä oli usein jatkuvaa kamppailua köyhyyttä vastaan. Jos perhe oli saanut pelastetuksi koruja tai hopeaa, elettiin niitä myymällä. Jotkut ansaitsivat elatuksensa venäjän- tai soitonopettajina tai ottamalla vuokralaisia huvilaansa. Terijoella ruhtinas Lwov, entinen tsaarin kamariherra, piti huvilansa alakerrassa kanalaa. Jotkut taas saivat lisätuloja mehiläishoidolla tai toimivat puutarhureina. Nansenin passi Ulkomaille paenneiden venäläisten ongelmana oli passien puute. Se Venäjän keisarikunta, jonka kansalaisia he olivat olleet, oli kadonnutia kommunistisen Neuvostoliiton kansalaisiksi he eivät halunneet tulla. Koska Venäjän pakolaisia oli yli 1,4 miljoonaa, Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n edeltäjä Kansainliitto perusti pakolaiskomission, jota johti kuuluisa norjalainen tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen. Pakolaiskomissio ryhtyi jakamaan emigranteille Nansenin passeja, joiden avulla he saattoivat todistaa henkilöllisyytensä ja hakea uuden kotimaansa kansalaisuutta. Inkerinmaalta 62 000 suomensukuista inkeriläistä. Heidät siirrettiin turvaan sodan jaloista mutta myös helpottamaan Suomen työvoimapulaa. Suurin osa inkeriläisistä oli alueelle 1600-luvulla muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä. Jatkosodan loppuvaiheessa muutti myös suomalaisten miehittämästä Itä-Karjalasta muutamia tuhansia ihmisiä Suomeen. Sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati inkeriläisten ja itä karja laisten palauttamista. 56 000 inkeriläistä palautettiin aselepoehtojen mukaisesti, mutta he eivät saaneetkaan palata kotiseudulleen niin kuin oli luvattu. Suurin osa miehistä joutui Neuvostoliittoon palattuaan pakkotyöleireil- leja osa teloitettiin. Monet olivat kuitenkin aavistaneet, mikä kohtalo rajan takana odotti. Satoja inkeriläisiä ja itäkarjalaisia pakeni talvella 1944-1945 suomalaisten avustamina Ruotsiin. Lisäksi suomalaiset piilotelivat varsinkin naisia ja lapsia ja moni sai uuden nimen ja henkilöllisyyden pelastuak- seen luovutuksilta. 220
Chileläiset junttaa paossa Chilessä tapahtui vallankaappaus, kun Yhdysvaltojen tukema sotilasjuntta syrjäytti vaaleilla valitun presidentin Salvador Allenden. Allende murhattiin ja hänen kannattajiaan vainottiin. Suomi myönsi vuosina 1973-1977 turvapaikan 187 chileläiselle pakolaiselle ja perusti pakolaistoimikunnan huolehtimaan käytännön järjestelyistä. Kun sotilasjuntta vaihtui Chilessä vuonna 1990 demokratiaan, monet junttaa paenneet palasivat takaisin kotimaahansa. Vietnamin venepakolaiset Kun Yhdysvaltojen tukema Etelä-Vietnam hävisi vuonna 1975 vuosikymmeniä kestäneen sodan kommunistiselle Pohjois- Vietnamille, kaikkiaan 800000 eteläviet- namilaista lähti pakoon meren yli. Kymmeniätuhansia venepakolaisia hukkui tai surmattiin. Ne jotka pelastuivat, joutuivat yleensä ylikuormitetuille pakolaisleireille Vietnamin naapurimaihin. Suomi ryhtyi vuonna 1979 ottamaan maahan Vietnamin venepakolaisia. Nykyisin Suomessa elää yli 3000 syntyperäistä vietnamilaista. Lisäksi heidän täällä syntyneitä perheenjäseniään on noin 1 000. Somalian sisällissodan pakolaiset Somalian sisällissota alkoi vuonna 1988, kun pohjoisen Somalimaan kansallinen vapautusliike hyökkäsi Somaliassa valtaa pitävää kenraali Barrea vastaan. Rauhansopimuksista huolimatta levottomuudet ovat kestäneet toistakymmentä vuotta. Rajua sisällissotaa joutui pakenemaan yli 600000 ihmistä. Ensimmäiset somali- pakolaiset tulivat Suomeen vuonna 1990. Kaikkiaan Suomessa asuu nykyään noin 7 000 somalia, joista osa on syntynyt täällä. Kurdit Kurdit ovat Lähi-idässä asuva kansa, jonka asuttama alue Kurdistan on jaettu eri valtioiden kesken. Puolet kurdeista asuu Turkissa, puolet Iranissa ja Irakissa. Myös Syyriassa ja Armeniassa on kurdivähem- mistöjä. Sortotoimet ja kurdien itsenäisyyspyrkimykset ovat johtaneet eri valtioissa kurdien vainoon. Esimerkiksi Irakissa Saddam Hussein tappoi vuonna 1988 tuhansia kurdeja kemiallisin asein. Euroopassa on nykyisin noin 700000 kurdipakolaista. Suomeen ensimmäiset kurdipakolaiset tulivat 1990-luvun alussa. Kaikkiaan heitä on Suomessa yli 4000. Balkanin pakolaiset Balkanilla käytiin vuosina 1991-2001 sarja verisiä sisällissotia, kun Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Kosovo pyrkivät irtautumaan Serbian hallitsemasta Jugoslavian liittovaltiosta. Sodan teki erityisen julmaksi se, että kaikilla alueilla asui useampia kansal- lisuusryhmiä, joten naapureista tuli yhtäkkiä vihollisia. 10 vuoden kuluessa Suomeen on saapunut yli 6 000 pakolaista ja turvapaikanhakijaa entisestä Jugoslaviasta. Eniten Suomessa on ollut Kosovon albaaneja ja bosnialaisia. Balkanin pakolaisten kotiinpaluuta on hidastanut eri kansallisuuksien välisen vihan jatkuminen. Monet omalla kotiseudullaan vähemmistönä eläneet pakolaiset eivät uskalla palata entiseen kyläänsä, jossa heidän kotinsa on tuhottu ja asukkaiden enemmistö suhtautuu heihin vihamielisesti. Ulkomaalaiset Suomessa Suomessa on ulkomaalaisia poikkeuksellisen vähän eli vain noin 2,5 prosenttia koko väestöstä. Vuonna 2002 Suomessa oli noin 117 000 äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea puhuvaa asukasta. 2,5% Inkerin paluumuuttajat Inkeriläisten historialliset vaiheet olivat taustalla, kun vuonna 1990 silloinen tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui televisiopuheessaan inkeriläisiä paluumuuttajiksi ja sanoi, että heidän muuttoaan Suomeen tulisi helpottaa. Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, inkeriläisten paluumuutto vilkastui. 15 vuodessa Suomeen on muuttanut lähes 30 000 inkeriläistä. Nuoremmat inkeriläiset eivät kuitenkaan enää yleensä osaa suomea, mikä on vaikeuttanut heidän työnsaan- tiaan ja sopeutumistaan. 221
Vastaukset sivu 11 Arvaa kumman sanoja? saalis (vasarakirveskansan) kala (pyyntikansan) käsi (pyyntikansan) varvas (vasarakirveskansan) eno (pyyntikansan) lanko (vasarakirveskansan) laiva (vasarakirveskansan) vene (pyyntikansan) sivu 29 Tunnistatko kuvasta tapahtuman osapuolet? 1.varsinaissuomalaiset 2. Kuningas Eerik ja hänen sotajoukkonsa 3. piispa Henrik sivu 59 Missä laulussa luetellaan kuuluisia kolmikymmenvuotisen sodan taistelupaikkoja, kuten Lutzenja Leipzig? "Porilaisten marssissa". Porilaisilla tarkoitetaan laulussa Satakunnan alueelta värvättyjä sotilaita. sivu 71 Keksitkö, mistä sana kivekäs e\\ metsä- sissi tulee? Viron kielen sana kivekäs tarkoittaa kivikättä eli sitä, jolla on kivi kädessään. Ensimmäisiä Ruotsin armeijan pestaamia metsäsissejä oli inkeriläinen Antti Kivekäs, jonka mukaan koko joukko sai nimensä. sivu 83 Miksi kellotapuli on tapuli? Kun kellotapulin hirret taaplattiin ristikoksi eli tapuliksi, pystyttiin painava kirkonkello nostamaan vähitellen yhä ylemmäs alustalle, joka oli tukeva vaikka olikin korkealla. sivu 100 Miten tavara saatiin markkinoille Suomen suurimmalta tehtaalta, Finlaysonilta, kun Tampereelle ei ollut rautatietä? Tavara kuljetettiin markkinoille hevoskuormilla: kesäisin kärryillä, talvisin reellä. Kosket haittasivat kuljetuksia veneillä. sivu 106 Kuinka pitkälle purjelaivan tykillä saattoi ampua? Esimerkiksi Viaporin ja Bomarsundin tulituksissa tykillä ammuttiin 4-6 kilometrin päähän. sivu 112 Miten Suomen kehitykseen vaikutti se, että kun kauppa keskitettiin kaupunkeihin, maaseudun ihmiset eivät oppineet käsittelemään käteistä rahaa? Maalaiset arastelivat rahankäyttöä. Osattiin olla säästäväisiä mutta ei opittu, miten rahaa voisi käyttää tuottoisasti. Kaupanteossa moni maalainen pelkäsi syystäkin tulevansa huijatuksi, koska myyjiä oli vähän ja he määräsivät hinnat yksipuolisesti. sivu 119 Miksi muuten katovuosina karjanhoito antoi paremman turvan kuin viljanviljely? Lehmien tärkein rehu on heinä, jota pystytään korjaamaan huonoinakin vuosina. Myös heikkolaatuinen vilja kelpaa karjan rehuksi, vaikkei siitä voisi leipoa leipää. sivu 124 Rautateillä ja junissa yritettiin estää ihmisiä syljeksimästä lattioille.Tiedätkö, mihin heidän toivottiin sylkevän? Erityisiin sylkykuppeihin, jotka pestiin säännöllisesti. sivu 137 Minkä takia Venäjän keisari Nikolai I kielsi julkaisemasta suomeksi muita kuin uskonnollisia ja taloudellisia kirjasia? Keisari pelkäsi vallankumouksellisten aatteiden leviävän suomenkielisen rahvaan keskuuteen ja kansan ryhtyvän kapinoimaan. Ruotsinkielistä sivistyneistöä oli paljon vähemmän, ja se hankki kirjoja myös Ruotsista. Siksi rajoitukset eivät koskeneet ruotsinkielistä väestöä. sivu 149 Akseli Gallen-Kallela maalasi Suomen paviljonkiin kalevala-aiheiset freskot, joista kuuluisin on Sammon ryöstö. Tiedätkö, mihin rakennukseen ne maalattiin myöhemmin uudelleen? Kalevala-aiheiset freskot maalattiin myöhemmin Suomen kansallismuseon eteisaulan kattoon. Samat kuvat löytyvät muuten Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalasta. sivu 179 Tiedätkö kuka oli se runoilija, joka kertoi Suomen sodassa ukkonsa mukana kulkeneesta Lotta Svärdistä? Lotta Svärd -järjestö sai nimensä runon mukaan. Runoilija oli J. L. Runeberg. Hän on kuvannut Lotta Svärdiä Vänrikki Stoolin tarinoissa. sivu 196 Stadionin tornissa on 22 kerrosta, mutta arvaapa, montako porrasta Hannes Kolehmaisen oli noustava, kun hän kiidätti olympiatulen tornin huipulle? Stadionin tornissa on 353 porrasta, sivu 215 Tunnistatko tämän suomalaisen rock- yhtyeen, joka oli suosittu jo 1980-luvulla? Yhtye on Hanoi Rocks. 223
Hakemisto A Aalberg, Ida 125 Achrenius, Abraham 113 Ahvenanmaa 106 aika 101 ajolähtö 179 aktivistit 148, 149 alakoulu 209 Ala-Kulju, Eveliina 155 albaanit 221 Aleksanteri I 89 Aleksanteri II 148 Aleksanteri III 148 alkeisopetus 136 alkoholijuomat 172 Allende, Salvador 221 alus 22 Anglianmaa 29 Apollo 11 203 Apollon 17 arkkiveisut 113 Armstrong, Neil 203 Asea 214 asemapäällikkö 124 asyyli 101 Ateenalaisten laulu 149 Atlantin-ylilento 167 auma 47 Aurajoki 40 aurinkokeskinen maailmankuva 65 autonomia 148 avaruusmatka 203 B Baikonur 203 Balkanin pakolaiset 220, 221 Baltia 184 baseball 179 BBC 202,203 Beta-kasetti 215 Bobrikov, Nikolai 148 Bomarsund 106, 107 Boräs 214 Bosnia 221 Brahe, Pietari 64 c Cape Canaveral 203 Capone, AI 172 CD-soitin 215 chileläiset 220 C-kasetti 215 Coca-Cola 197 Cook, James 77 Cronstedt, Carl Olof 89 Cygnaeus, Uno 125 D Dardel, Fritz von 107 Donner, Otto 167 DVD-soitin 215 Döbeln Juuttaalla 88 E Edelfelt, Albert 64 Edison, Thomas Alva 101 eduskunta 154 eduskuntavaalit 154 Eerik IX 28 Ehrensvärd, Augustin 89 Ehrström, Erich 167 Eiffel, Gustav 143 elintarvikepula 190 Eilisin saari 143 emigrantit 220 Enontekiö 191 ensimmäinen sortokausi 154 Eoleus, Henricus 64 esihistoria 17 Eskilstuna 214 espanjantauti 166, 167 etappitiet 160 ETYK 208 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous 208 evakko 185 evankelinen unioni 58 F Faethon 16 Fagerholm, Karl-August 208 fakiiri Kronblom 203 farmarit 143 Finlandia 149 Finlayson, James 100 Finlaysonin tehtaat 100 Fleming, Klaus 52, 53 Fredrik Kaarle 167 Friedrich Karl 167 G Gagarin, Juri 203 Galilei, Galileo 65 Gallen-Kallela, Akseli 148, 167 Genoveva 137 geosentrinen maailmankuva 65 Gezelius, Johannes 65 Godzinsky, Georg de 125 Goltz, Riidiger van der 166 gramofoni 215 Greenwichin observatorio 101 Gripenberg, Alexandra 155 Gröndal, Kelpo 197 Göteborg 214 H haava 179 Hadrianus IV 29 Hagelberg, Matti 208 Hagman, Lucina 155 hakkapeliitat 58, 59 Hallan Ukko 160 hallitsijanvakuutus 89 hallitusmuoto 167 Hamina 83 Hanko 142 harhaopit 64 hauta 28 Havaijisaaret 77 heikinmarkkinat 40, 112 224
Heikkinen, Juho Alfred 160 heinälaatikko 191 Heinämaa, Siviä 137 helmikuun manifesti 148 Helsingin olympialaiset 196, 197 Helsinki 77,83,94,95, 107 Helsinki-Hämeenlinna- rata 124 Helsinki-Turku-rata 124 Henrik, piispa 28 Hiidentie 23 holvi 35 Hull 142 huovit 52, 53 Husqvarna 214 Hussein, Saddam 221 hutunkeitto 179 huuhtakaski 46 huussi 77 hyperborealaiset 17 Hyökkäys 149 häkäpönttö 191 Häme 23 Hämeen härkätie 23 Hämeenlinna 23, 94 Hämeen linna 23, 34 Hämäläinen, Pentti 197 hämäläiset 23 hätäapu 118, 119 höyryveturi 124 i Idrisi, ai- 23 ihmeteot 28 Ikonen, Ansa 125 Ilkka, Jaakko 52,53 Ilmajoki 53 ilmastohäiriöt 17 inkeriläiset 220,221 iPod 215 Islanti 172 isojako 76 Isokyrö 52, 53 isoviha 70 Isto, Eetu 149 itäkarjalaiset 220 J jatkosota 184 Jerusalem 29 John Grafton 149 jokeri 179 Jokioisten Verkatehdas 100 jumaluusoppi 64 junanlähettäjä 124 juureisruis 46 jäkäläleipä 118 Jällivaara 214 Jämtlanti 46 jääkausi, pieni 118 jääkärilippu 161 Jääkärimarssi 161 Jääkärin morsian 161 jääkärit 160 K Kaalin järvi 17 Kaarle-herttua 52, 53 kaasunaamari 184 kaasuvalo 101 kagaali 148 kahvi 77,83 kahvikielto 83 kalanpyydykset 11 Kalanti 29 Kalevala 16 kalmukit 70 kalterijääkärit 160 Kanada 172 Kansainliitto 184 kansakoulu 136,209 kansalaiskoulu 209 kansanvaltuuskunta 166 kantoraketti 203 karhi 47 Karjala 185 Karjalankannas 184 karjanhoito 119 kartta 76 kasakat 70 kasettinauhuri 215 kaski 46 kaskituli 47 Katariina Jagellonica 52 katedraalikoulu 40 kateederi 40 kato 118 katolinen kirkko 28 katolinen liiga 58 kaupankäynti 112 kauppahallit 112 kaupunkipalot 94 Keisarillinen Aleksanterin- Yliopisto 136 Kekkonen, Urho Kaleva 208 keksi 130 kelanauhuri 215 Kemi 191 Kerttu 28 keskikoulu 209 Kianto, Ilmari 47 kideradio 173 kieliasetus 137 kieltolaki 172 kiertokoulu 136 Kiiruna 214 kirjapaino 65 kirves 10 kitkatuli 47 kivekkäät 71 Kivi, Aleksis 119 kivi työt 77 Kluuvinlahti 95 koirankuonolaiset 70 Koivisto 185 Koivisto, Mauno 221 Koivu ja tähti 71 Kokkola 83, 107 kolmikymmenvuotinen sota 58, 77 konduktööri 124 Konevitsa 185 Kontsas 53 Kopernikus, Nikolaus 65 korvalappustereot 215 korvikkeet 190 Kosola, Vihtori 160 Kosovo 221 kota 11 kotieläimet 10 koulukirjasto 137 koulumatka 209 kouluradio 173,209 kouluruoka 209 kova tee 172 kraatteri 17 krenatöörit 59 Kristillinen työväenliitto 154 kristinusko 28 Kristoffer 41 Kroatia 221 Krooppi 40 kulkukauppiaat 113 kulkutaudit 119 Kulnev, Jakov 88 kultakuume 143 kuningas 10 kuningaspallo 179 kunnari 179 kuolemantanssi 41 kurdit 220 kuri 136 Kurikka 53 Kustaa II Aadolf 58 Kustaanmiekka 89 Kustaa Vaasa 46, 52 Kuu 203 kuulennot 203 kuumoduli 203 Kuusela, Armi 197 Kylli-täti 202 kymppi 131 kynä 82 kytö 46 Käkikoski, Hilda 155 Käkisalmi 185 Känä 208 käsikranaatti 59 L Laatokka 185 Laika-koira 203 lainakirjastot 137 laiton 179 lakritsi 113 Lalli 28 lama 178 lanssi 130 Lapin sota 184,191 Lassie 203 Lassila, Maiju 125 lasten- ja nuorten- kertomukset 137 225
lastentunti 173 markkinat 112 lasten työnteko 101 Markus-setä 173 Lauantain toivotut 215 Martin, Elias 77 laukkuryssät 113 Mayflower 58 lavantauti 119 meteoriitti 16, 17 Leinonen, Artturi 160 metsästäjät 10,11 leipäjääkärit 161 metsästysaseet 11 Lenin, Vladimir Iljits 161 muinaislinnat 23 lentokone 167 munkkitiili 35 lepra 40 Music Television 215 Libau 161 musketti 59 linna 33, 35 musketöörit 59 linnaleiri 52, 53 Musta ori 203 linnavuori 23 mustarotta 41 lipusto 59 musta surma 41 Lockstedt 160, 161 muuraus 35 lokarit 143 muuttoliike 214 Lotta Svärd -yhdistykset myllykirjeet 208 Loviisa 83 lukihäiriöt 209 lukio 136,209 lukuseurat 137 lukutaito 65 Mölnlycke 214 N lukutuvat 137 naisasia 137 lumberit 143 naisten äänioikeus 154 lumppupaperi 65 Nansen, Fridtjof 220 lyseo 136 Nansenin passi 220 Liitzenin taistelu 58 Neuvostoliitto 184, 185, lääketiede 41 191,203, 221 lääkeyrtit 41 Newton, Isaac 65 Löfving, Tapani 71 New York 143 löttöset 47 M Nikolai II (Venäjä) 155 Niska, Algoth 172 Nivalan konikapina 178 noitarumpu 11 noitavainot 64 maakauppa 113 noituus 64 maakaupungit 83 normannit 22 maakeskinen maailmanNottbeck, Carl 101 kuva 65 Nousiaisten kirkko 29 Maalaisliitto 154 novgorodilaiset 23 maanlaki 41 nuijasota 52, 53 maanmittarit 76 nunnatiili 35 mainarit 143 nuorakeramiikka 10 Mainilan laukaukset 184 Nuoren Voiman Liitto 173 Mainos-TV 202 Nuorsuomalainen maitosuklaa 113 puolue 154 makeiset 113 Nurmi, Paavo 196 Malmö 214 Nurmio, Heikki 161 Mannerheim, Carl Gustaf Nylander, John William 149 125, 166, 167 näköradio 202 Nälkämaan laulu 47 Petroskoi 71 nälänhätä 118 o pettuleipä 118 Pfadfinder 160 Piae Cantiones 40 Pietari 71, 124, 125 Pietarin Sanomat 125 Olaus Magnus 40 pietarinsuomalaiset 125,220 Olavin linna 34, 35 Pietari Suuri 71 Olav Tryggvesson 22 pihka 82 Olympia 196 Pihkala, Tahko 179 olympiakisat 196 Pihi, Alma 125 olympiarenkaat 197 piilopirtit 70 Olympiastadion 196 Piispa Henrikin surmavirsi 29 olympiatuli 196 pikkulastenkoulu 136 Onni-klovni 203 pikkulotat 178 Oolannin sota 106 pilvenpiirtäjät 143 oppikoulu 209 piparminttukaramellit 113 oppivelvollisuus 101 pirtu 172 orpokoti 101 pirtukanisteri 172 ortodoksinen kirkko 28 Pitkä käärme 22 Oulu 53,83,94, 107 p pitkäpallo 179 Pohja 65 Pohjanmaan rata 124 pokasaha 130 polkupyörä 137 paarpuuri 22, 83 pommisuoja 184 painovoima 65 Pori 94 paiserutto 41 postimerkit 148 pakolaiset 220 pronssi 16 pakolaiskomissio 220 protestantit 58, 59 palkkuurattaat 83 Ptolemaios 65 Pallastunturi 196 pula-aika 190 pallopelit 179 punainen viiva 154 palokunta 95 punaiset 166 paloruisku 95 punakaartit 166 paloturvallisuus 94 punamulta 77 palovartija 95 punatauti 119 paloviina 53 purjelaiva 83 paperi 191 putkiradio 173 Pariisin maailmanpuukauppa 130 näyttely 149 puumerkki 53 partiolaiset 160 puuvilla 101 peni 11 puuvillalanka 101 peninkulma 11 pyhimyslegendat 28, 29 Perhana 10 pyhäinjäännökset 29 Perkele 10 Pyhän Henrikin kirkko 29 Perkunas 10 Pyhän Marian kirkko 125 peruna 77 peruskoulu 209 perässähiihtäjät 208 pesäpallo 179 Pyhän Olavin luostari 40 226
Pyhän Yrjänän hospitaali 40 pylväs 10 päärata 124 R Raahe 83, 107 radio 173, 197 radioaallot 173 radioamatöörit 173 radioasema 173 radiolaki 173 radio Luxembourg 215 radiolähetykset 173 Radio Nord 215 Rapola 23 rapparit 47 ratsuväki 59 rautatiet 124 Rautio, Markus 173 Ribbentrop-sopimus 184 riista 11 rikollisuus 172 rinkelit 113 rintasokeri 113 Rin-Tin-Tin 203 rippikoulu 65 ristiretket 28, 29 Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä 137 Robinson nuorempi 137 rohtokasvit 41 Rotbraut-Player, Barbara 197 Rothovius, piispa 64 Rovaniemi 172, 191 Runeberg, Johan Ludvig 88 Ruotsalaiset 154 Ruotsi 214 ruotsinlaivat 214 ruotsinsuomalaiset 214 ruotu 71 ruotusotilaat 71,77 rusit 22 rutto 41, 65 rykmentti 59 ryssät 22 Röntgen, Wilhelm 143 röntgensäteet 143 s Saab 214 Saarenmaa 16 sahateollisuus 130 Saimo, Sylvi 197 Saksa 191 salakauppa 172 salakuljetus 172 Santavuoren taistelu 53 sauna 47 savolaiset 46 Savon rata 124 savotta 131 savusauna 47 Scania 214 Schauman, Eugen 148 Seitsemän veljestä 119 seiväs 10 selluloosa 130 seminaari 136 Senaatintori 95 Serbia 221 Shepard, Alan 203 Sibelius, Jean 149, 161 Sigismund 52 Sihvo, Sam 161 siirtolaiset 142,143,214 Sirkus Papukaija 203 sisällissota 166 Sjögren, Anders Johan 125 Skoone 46 Slovenia 221 Solovetsk 71 Somalia 221 Somalimaan kansallinen vapautusliike 221 somalit 220 Sopanen, Teija 203 Sortavala 185 Sosiaalidemokraattinen puolue 154 Sotainvalidien Veljesliitto 197 sotakorvaukset 191, 197 sotalapset 184 sotilaspojat 178 Spalernajan vankila 160 spiritus familiaris 64 spitaali 40,41 Sputnik 203 Stodius, Martinus 64 styyrpuuri 22, 83 Stählberg, Kaarlo Juho 167 suklaa 113 suojeluskunnat 178, 179 suojeluskuntapojat 178 suojeluskuntatalo 178 Suo järvi 185 Suomalainen puolue 154 Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö 142 suomen kieli 11 Suomen lippu 167 Suomen paviljonki 149 Suomen sota 88, 89 Suomen suuriruhtinaskunta 88 Suomen Televisio 202 Suomen Yleisradio 173,215 supervuoro 179 suuri adressi 148 suuri Pohjan sota 70,71 Suursaari 191 Sveaborg 77 SvenTuuva 88 syreeni 77 Sysimetsä, Ilmari 196 sähkövalo 101 sävelradio 215 Södertälje 214 T Tacitus 46 talas 10 talkoot 191 talo 10 talonpoikaiskapinat 52 talouslama 178 Talvimuna 125 talvisota 184, 185 Tammerkoski 100 Tampella 100 Tampereen Pellava- ja Rauta- Teollisuus Osakeyhtiö 100 Tapani Löfvingin seikkailut 71 tapulikaupungit 83 Tavast 23 tehdastyö 101 teilaaminen 53 teinit 40 tektiitti 17 televisio 202 televisiotekniikka 202 teollisuustelevisio 202 teologia 64 Terijoki 185,220 terva 82 tervahauta 82 tervaporvarit 82 tervaspuu 82 tervatynnyri 82 terva vene 83 TES-TV 202 Tesvisio 202 tietokirjat 137 tiiliskivi 35 Titanic 143 toinen maailmansota 184 Topelius, Zacharias 71,167 topparoikka 124 Tor 10 torikauppa 112 Torin vasara 10 Tornio 191 torpedo 172 transistorimatkaradio 215 Trollhättan 214 Tschetschulin, Marie 136 Tukholma 214 tukkilaiset 131 tukkimiehen vala 131 tukkipuut 130 tulenteko 47 tulipalo 101 Turku 40,83 Turun akatemia 64 Turun linna 34 Turun palo 94, 95 Turun tuomiokirkko 40 Tursas 16 TV2 202 tynnyriholvi 35 tyttökoulu 136 työttömyys 178 227
u VickersVimy -pommikone 167 videonauhuri 215 vietnamilaiset 220,221 Kuvalähteet uitot 130 viikingit 22 s. 35: Otavan kuva-arkisto s. 58: Otavan kuva-arkisto uittomiehet 131 viikinkivene 22 s. 64: Kari Lehtinen / Turun taidemuseo uittopäällikkö 131 Viipuri 83,94, 185 s. 65: Suomen kansalliskirjasto Ukko Ylijumala 10 Viipurin linna 34 s. 76: Suomen kansallisarkisto ulkokäymälä 77 viipurinrinkeli 113 s. 77: Otavan kuva-arkisto ulkomaankauppa 83 viisipäiväinen kouluviikko 209 s. 101: Otavan kuva-arkisto Ulriika Eleonooran kirkko 95 Viking s/s 214 s. 125: Gamma / Lefranc David / SKOY uskonnonvapaus 58 Vilkuna, Kyösti 71 s. 142: Otavan kuva-arkisto uskonsodat 58 Volvo 214 s. 149: Otavan kuva-arkisto uudisasukkaat 46 Vostok 203 s. 154: Otavan kuva-arkisto Uusikaupunki 94 VPK 95 Väinämöinen 16 s. 191: Puolustusvoimat s. 191: Yhdysvaltain kansallisarkisto s. 197: Suomen Urheilumuseo V Väinö I 167 s. 197: Suomen Urheilumuseo Vänrikki Stoolin tarinat 88 s. 202: Pentti Valkeala / YLE Valokuva-arkisto Värmlanti 47 s. 203: Otavan kuva-arkisto vaalilippu 154 Västeräs 214 s. 203: Pentti Valkeala / YLE Valokuva-arkisto vaalilista 154 väärä syöttö 179 s. 203: C. Bettmann / Corbis / SKOY Vaasa 83,94, 161 vaihdemies 124 Muut valokuvat: Jussi Kaakinen vainovalkeat 22 Y Valamo 185 Kiitos: valkoiset 166 ydinpommi 197 vallankumous 166 ydinsukellusvene 197 Helsingin pelastuslaitoksen palomuseo valtiopäiväjärjestys 154 Yhdistyneet Kansakunnat 184 Sotamuseo valtiopäivävaalit 154 Yhdysvallat 142,203 Suomenlinna-museo Valve, Väinö 161 yhtenäiskoulu 209 Suomen kansallismuseo Vanaja 23 Yleisradio 173,202 Tekniikan museo vapaapalokunta 95 ylioppilastutkinto 136 Työväen keskusmuseo vapaataival 179 Yxi paras Lasten tawara 65 Vapaudenpatsas 143 varpunen 172 z vasarakirves 10 vasarakirveskansa 10 vaski 16 Zatopek, Dana 197 velosipedi 137 Zatopek, Emil 197 venepakolaiset 221 Zeus 10 Venäjän-Japanin sota 154 • • A Venäjän vallankumous 220 venäläiset 221 Westfalenin rauha 58 veturi 124 Äänioikeus 154 Viapori 77, 88, 89 228
Terve, minä olen Jussi! Hei, minä olen Anna! Tässä kirjassa kerrotaan tarinoita siitä, mitä meidän ikäisillemme on tapahtunut eri aikoina täällä Suomessa. Ai kuka haukkuu viereisellä sivulla? Se on Peni, meidän koira. Jokaista tarinaa seuraa tietoaukeama, jossa kerrotaan tarkemmin asioista, esineistä ja tapahtumista. Meidän kysymyksiimme saat oikeat vastaukset sivulta 223. Jos etsit jotain tiettyä asiaa, se löytyy hakemistosta. Lisää juttuja, kuvia ja linkkejä löydät nettisivuiltamme,joille pääset osoitteesta www.otava.fi. Siellä voit myös itse keriä historian lankaa. Kolmas painos Teksti © 2005 Juha Kuisma, Kirsti Manninen ja Kustannusosakeyhtiö Otava Kuvitus © 2005 Jussi Kaakinen ja Kustannusosakeyhtiö Otava Valokuvat ©Valokuvien oikeudenomistajat Kuvalähteet mainittu teoksen lopussa Graafinen suunnittelu ja taitto: Jussi Kaakinen Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy Keuruu 2008 ISBN-10: 951-1-20284-7 ISBN-13: 978-951-1-20284-4