SUOMEN KANSAN
SUURI
SATUKIRJA

Raul Roine
SUOMEN KANSAN
SUURI
SATUKIRJA
Kuvittanut
HELGA SJÖSTEDT
Alkulauseen kirjoittanut
MARTTI HAAVIO
PORVOO * HELSINKI * JUVA
WERNER SÖDERSTRÖM
OSAKEYHTIÖ

Kahdeksas painos
ISBN 951-0-09065-4
WSOY:n graafiset laitokset
Porvoo 1986

SISÄLLYSLUETTELO
Alkulause .......... 7
Väkevä Matti 9
Lohikäärmeen voittaja ....... 15
Uljas räätäli 23
Tuhkimuksen uni . 28
Vetehisen vangit ........ 34
Satu vaakalinnusta 39
Veli ja sisar 48
Pelkäämätön Pekka 61
Lahjakas oppipoika 65
Voipukki 74
Sotamies ja pahamies 79
Savenvalajan poika ........ 84
Kruunun mies ........ 88
Kersantti ja kuninkaantytär 99
Hiirimorsian no
Pieni, mutta ponteva 114
Kuihtumaton kukka 120
Veljiänsä etsivä tyttö 126
Antti Puuhaara 133
Imanti 143
Ukon tytär ja akan tytär 151
Kolme sisarusta 161
Tuhattaituri . . 167
Ostoveli 173
Taikaviulu 181
Oivalliset apulaiset 185
Tuhkimo 192
Kuninkaan tallirenki 199
Kissalan linna 205
Avulias susi 211
Elämänveden lähdettä etsimässä 221
Kaunis Kaisa 229

Pahalla paha palkitaan 237
Kalastaja ja hänen eukkonsa . . . . . .241
Satu räätälinkisällistä 248
Taikasormus 253
Hiiden mylly ......... 258
Taikaomenat 264
Jänispaimen 272
Taikaluistimet 277
Totuus ja valhe 280
Neljä mestaria ......... 286
Haastelevat kuuset 292
Hauen sanalla 296
Puhuva lintu 302
Kukko Kultaheltta 308
Unennäkijä 313
Satu mestarisepästä . . . . . . . 317
Peukaloinen 325
Kuningas ja leijona 328
Kolme veljestä paholaisten linnassa 332
Suutari 338
Merikapteeni 342
Poika, joka kuninkaan tyttären sanoissa solmi . . . 350
Mökintyttö ja kuningas ....... 354
Ennustukset 360
Vaihdetut pojat 366
Kolme sanaa 373
Kuningas, rovasti ja mylläri 377
Äksy vaimo 381
Nokkela poika , 384
Se on vale 388
Tynnyrissä kasvanut 393
Kolme ovelaa veljestä 398
Tohtori kaikkitietävä 403
Mökinukko ja veijarit ....... 409
Hupsua väkeä 415
Lähteenä on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunous-
arkiston satukokoelmia.

Alkulause
rällä teoksella on varsin pitkä historia, mutta tehtäköön siitä selkoa vain
muutamin sanoin.
Rantsilan kappelissa Pohjanmaalla eli iyoo-luvulla köyhä pappi, Christ-
frid Ganander nimeltään. Hän oli suuri keräilijä. Hän merkitsi muistiin kansamme
vanhoja runoja, loitsuja, arvoituksia ja sananlaskuja, ja hänen papereihinsa kart-
tui myös muutamia satuja, ensimmäiset tunnetut suomalaiset sadut. Kun 1800-
luvun alussa monet nuoret tiedemiehet innostuivat kansanrunouteen, hekin tallensivat
muun ohella satuja. Ja Elias Lönnrot, Kalevalan ja Kantelettaren julkaisija, kiin-
nitti niihin huomionsa laajoilla retkillään, ja hänen »Mehiläinen» nimisestä pienestä
aikakauslehdestään voimme lukea lyhyitä, hauskoja Karjalan kansan satuja. Sit-
ten, 1850-luvulla, kun lukuisat aatteelliset nuoret miehet kulkivat maata ristiin
rastiin pelastamassa unohdukselta Suomen kansan kirjoittamatonta kirjallisuutta,
huomattiin yhä enemmän myös noiden »arkojen kukkien» kauneus, ja niitä karttui
jo satamäärin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Yksi merkittävim-
mistä kerääjistä oli Eero Salmelainen, ja hän sepitti myös mainion teoksen »Suomen
kansan satuja ja tarinoita». Hän käytti aineistonaan kansansatuja, mutta hän
antoi niille oman henkensä leiman. Eero Salmelaisen teos on edelleen etevin satu-
julkaisumme. Mutta se on pikemmin aikuisten kuin lasten teos.
Mutta yhä uudet nuoret miehet matkustivat Suomen eri seuduilla ja tallensivat
muistilehtiöihinsä vanhoilta, sujuvapuheisilta kertojilta yhä uusia ihmeellisiä seik-
kailuita prinsseistä ja kerjäläisistä, Tuhkimosta ja Väkevästä Matista, taika-
sormuksesta ja avuliaista eläimistä — ja vihdoin Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran Kansanrunousarkistossa oli §0.000 satutoisintoa. Kaikkein eniten niitä oli
merkinnyt muistiin kuuluisa professori Kaarle Krohn. Mitä painettiin milloin
tieteellisinä teoksina sellaisinaan, milloin lastentajuisiksi mukaillen, ja yhä ne
säilyttivät merkillisen viehätyksensä.
Werner Söderström Osakeyhtiö päätti muutamia vuosia sitten, sovittuaan asiasta
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa, toimittaa julkisuuteen Suomen lapsia
varten tarkoitetun laajan valikoiman Seuran arkistossa säilytettävistä saduista.
Tiedettiin jo etukäteen, että työ oli vaikeasti toteutettavissa. Multa sitä suoritta-

maan tarjoutui oiva satuseppo Raul Roine, joka oli julkaissut lukuisia suurta
suosiota saavuttaneita omia kirjojaan. Hän ryhtyi käymään läpi arkiston valtaisia
kokoelmia, hän perehtyi yhä uusiin satujen toisintoihin ja muodosti vähitellen käsi-
tyksen sadustostamme. Hän valikoi mielestään parhaat satutyypit ja pyrki löytä-
mään kustakin tyypistä parhaan toisinnon. Mutta hän ei tyytynyt vain tähän.
Hän vertaili eri toisintoja keskenään ja yhdisteli niitä saadakseen niin oivallisen
kokonaisuuden kuin mahdollista. Eikä hän suinkaan kopioinut sellaisinaan alku-
peräisten tekstien sana-asua. Hän päin vastoin runsaastikin muokkasi tyyliä ja
joskus juontakin — tosin aina pysytellen pääasiassa siinä, mitä kansa oli sanonut
— lastentajuiseksi, jos katsoi sen tarpeelliseksi. Vuosien uurastuksen tuloksena tämä
Suomen kodeille tarkoitettu suuri satukirja on nyt valmis.
Monien sukupolvien miehet ja naiset olivat näitä samoja satuja kertoneet lap-
silleen, jotka taas olivat toistaneet niitä lapsilleen, ja niin nämä sadut olivat
eläneet muistin varassa Suomen kodeissa. Mutta ei siinä kyllin: samoja satuja
olivat kertoneet myös muiden kansojen miehet ja naiset omalla kielellään satojen
ja tuhansienkin vuosien aikana — niitä oli kerrottu jo muinaisessa Babyloniassa
ja Egyptissä, Intiassa, Kiinassa ja Arabiassa. Monet niistä saduista, joihin nyt
tutustumme seuraavilla sivuilla, ovat arvokkaita kaukaisten aikojen ja etäisten
seutujen muistomerkkejä. Mutta niitä ei vaivaa vanhuus. Ne ovat yhä yhtä tuoreita
ja raikkaita kuin syntyessään.
Martti Haavio

Väkevä Matti
Lähtipä kerran muuan seppä metsään kolipuita kokoamaan. Illan-
tullen hän sytytti nuotion ja valkean loimu houkutteli metsännei-
don paikalle. Tutustuivat siinä toisiinsa seppä ja neito. Kuinka
ollakaan, niin Tapion tyttärestä tuli sepälle vaimo. Vuosi kun kului, niin
heille syntyi poika, joka ristittiin Matiksi.
Ylen vahva ja väkevä nuorukainen varttui Matista. Jo pienestä pitäen
hän hyöri isänsä apuna pajassa.
»Saanko», kysyi hän kerran isältään, »heiluttaa moukaria oikein täy-
dellä voimallani?»
Isä kun antoi tähän luvan, niin Matti lyödä mäjäytti alasimen tukkei-
neen maan alle monen sylen syvyyteen.
Menipä Matti sitten kylän nuorten kisoihin. Mutta keinumäellä syntyi
suuri hälyjä parku, kun Matti keinuttajaksi rupesi. Keinu näet huimasta
vauhdista särkyi, ja tytöt lensivät tantereelle kuin akanat loukaten
itsensä pahasti.
Isät ja äidit tulivat tietenkin valittamaan sepälle Matin tekosta ja sanoi-
vat:
»Lähetä väkivahva poikasi maailmalle, muuten se tappaa meidän lap-
semme.»
Niinpä seppä, joka oli ruvennut pelkäämään voimallista poikaansa,
kutsui Matin luokseen ja sanoi:
»Puut ovat lopussa, valjastahan hevonen ja mene Rytökorpeen halon-
hakkuuseen.»
»Mitäpä minä tässä hevosta rasittamaan», tuumi Matti, heitti kirveen ja
sahan rekeen, tarttui aisoihin ja painalsi Rytökorpeen, joka oli maankuulu
siitä, että sudet ja karhut mellastivat siellä. Pedot, kun kuulivat kirveen
kalkkeen, nostivat aika ärinän, kun ihminen oli heidän metsäänsä tun-
keutunut. Hampaat irvissä ne kävivät Matin kimppuun. Mutta Mattipa
tempasikin aimo kuusen aseeksensa ja hutki sillä hukat tiehensä. Karhut

hän lannisti ajokeikseen ja ajoi korkean halkokuorman kotipihaan, jotta
rytinä kävi.
Kului taas jokin aika. Matti otti osaa kylän nuortenmiesten paineihin ja
ylen väkevä kun oli, väänsi hän vahingossa painitovereiltaan luut poikki.
Isät silloin sepän puheille.
»Lähetä», vaativat he, »poikasi surman suuhun, muuten hän kylämme
nuoret miehet hävittää!»
Seppä määräsi silloin poikansa Haukilammille kalaan. Runsaasti par-
veili veden viljaa tuossa lammessa. Mutta sen rannoilla eivät pyyntimie-
het uskaltaneet liikkua, sillä hirmuinen vesihiisi asusti pohjamudassa.
Matti kun rupesi ongelle, niin jopa nousi hiisi lammesta, tarttui poikaa
nilkasta ja yritti vetää hänet veteen. Mutta Matti tarttui hiittä parrasta
ja alkoi piiskata häntä ongenvavallansa. Jo nöyrtyi mahtava hiisi ja
alkoi pyydellä:
»Herkeä hutkimasta, niin toimitan sinulle kuormallisen kalaa!»
Matti lopetti lyömisen, hiisi keräsi kuormallisen kaloja, vieläpä kantoi
koko saaliin, kun Matti niin vaati, sepän mökille.
Mutta vielä kolmanteenkin pahaan paikkaan lähetti seppä poikansa.
Hän kutsui Matin luokseen ja sanoi:
»Keisari sai minulta pari vuosikymmentä sitten kontillisen kultarahoja
lainaksi, mutta ei ole maksanut velkaansa takaisin. Mene sinä, moitiskele
ukkoa ja vaadi rahat takaisin.»
Matti heitti kontin selkäänsä, asteli keisarin linnalle ja alkoi vaatia
tältä kultaa, jonka isänsä muka oli antanut lainaksi.
»Saat», sanoi keisari, »saat rahat korkoinensa, kunhan ne ensin laske-
taan», mutta hän menikin hälyttämään väkeänsä, jotta miehensä nujer-
taisivat olemattoman velan perijän.
Matti otti eväänsä esille ja rupesi syömään. Keisarin koolle kutsumat
sotamiehet taas alkoivat ilman varoitusta ampua ja luoteja räiskähteli
Matin voileivälle.
»Mitä kiusantekoa tämä on!» manasi Matti. »Räiskivät ryökäleet mus-
tikoita minun voileivälleni!»
Ja hän nousi pystyyn ja karjaisi, että lopettakaa pojat mokoma kujeilu,
mutta sotamiehet vaan jatkoivat ampumistaan. Silloin Matti suuttui ja
tempaisi linnan puistosta suuren puun juurinensa ilmaan. Sillä kun hän
oikein olan takaa huiteli, niin jopa kaikkosivat kiusantekijät mikä minne-
kin. Keisari puolestaan pelästyi, kun moisen voimannäytteen näki, ja mit-
10 tasi Matille kukkurapäisen kontillisen kultaa.

Isänsä suureksi kummaksi palasi Matti hengissä karhuntamatkaltaan.
Sepästä tuli nyt rikas mies, mutta Matista alkoivat kotikylän kujaset tun-
tua liian ahtailta ja hän päätti uudelleen lähteä maailmalle.
Niinpä hän varusti kontin evästä täyteen ja lähti matkaan. Polku
kulki Haukilammen sivuitse, ja hän näki väkivahvan uroon kököttävän
kivellä. Mies onki ja hänellä oli korpikuusi vapana, vahva köysi siimana
ja lehmänruho syöttinä.
»Syökö kala?» kysäisi Matti.
»Eipä tuo syö», vastasi onkija. »Mutta en minä tässä kaloja pyydäkään,
vaan yritän saada vesihiittä tarttumaan koukkuuni.»
»Turhaa on touhusi, sillä minä pelästytin tuonnottain hiiden, niin
ettei se ihmisten ilmoille tule», sanoi Matti. »Lähde sensijaan kerälläni,
niin etsitään seikkailuja.»
Onkimies heitti ongenvapansa rannalle ja liittyi Mattiin. Kun he oli-
vat jonkin matkaa taivaltaneet, kuulivat he jylinää ikäänkuin ukkonen
olisi käynyt. He saapuivat korkean vuoren juurelle ja näkivät miehen,
joka jylkytti kahta kallionlohkaretta vastakkain.
»Kylläpä olet vahva!» ihasteli Matti.
»Mitäpä minun voimistani», vastasi kallionjylkyttäjä, »mutta oletko
tavannut Väkevää Mattia, hän se vasta vahva kuuluu olevan?»
»Mitä tekisit, jos hän vastaasi tulisi?» tiedusti Matti.
»Paikalla häneen liittyisin», vastasi kallionjylkyttäjä.
»No liity, minä olen Väkevä Matti.»
Kallionjylkyttäjä jätti työnsä ja liittyi Matin seuraan.
Kun he taas olivat jonkin matkaa taivaltaneet, kohtasivat he miehen,
joka patosi jokea. Tämäkin oli väkivahva uros ja hän liittyi joukkoon
neljänneksi.
Illansuussa löysivät matkaajat ahon reunasta komean kartanon. He
astuivat honkaiseen pirttiin ja koska talo oli näköjään autio, kotiutuivat
he siihen.
Matkalla oli toveruksille tullut ankara nälkä ja he tuumiskelivat, mistä
saisivat syömistä. Matti pistäysi karjatarhaan, jossa ammui mahoja leh-
miä. Hän tuli toisten luokse pirttiin ja puhui:
»Tarhassa ammuu kokonainen karja, olkoon se kenen hyvänsä, mutta
nyt yksi lehmistä isketään pataan.»
Niin tehtiin, yksi lehmistä teurastettiin ja lihat pantiin suureen muuri-
pataan. Onkimies jätettiin keiton keittelijäksi ja toiset lähtivät metsään
hakkaamaan halkoja talven varalle. r T

Mutta tuskin oli liha kiehunut kypsäksi, kun ovi kävi ja kartanon
emäntä, akka Rautahammas syöksyi sisään.
»Haa, täällä kristityn veri ja minun lehmäni liha lemuavat!» huusi
hän.
Ja hän nujersi väkivahvan Onkimiehen kuni pikkupojan pirtin louk-
koon, sitoi hänet köysiin, popsi padasta lihat ja meni tiehensä.
Onkimies ponnisteli köysistä irti, keitti kiireesti luista rokan ja kattoi
sen pöydälle, kun toverinsa palasivat metsästä. Lusikoivat he sitten höy-
ryävän keiton loppuun, mutta ylen laihalta ja mauttomalta se heistä
tuntui. Kokki puolestaan ei kehdannut tunnustaa, että hameniekka oli
väkivalloin syönyt lihat rokasta.
Tuli seuraava päivä ja taas iskettiin maholehmä tarhasta pataan. Vuo-
renjylkyttäj ajatettiin keiton keitteli] aksi ja toiset menivät metsään. Mutta
tuskin oli keitto kypsäksi kiehunut, kun akka Rautahammas tulla tuis-
kahti pirttiin, kukisti kokin ja ahmi keitosta lihat.
Ei auttanut Vuorenjylkyttäjän muu kuin tarjota tovereilleen luurokka.
Ja kun Jokien taltu ttaj a jäi seuraavana päivänä kokiksi, teki akka Rauta-
hammas hänelle saman tempun kuin toisillekin.
Mutta päivänä neljäntenä jäi Matti kotimieheksi. Rautahammas tulla
tömähti taas pirttiin, mutta Matistapa hän saikin vastuksen. Matti ko-
hotti kaksin käsin syöjättären ilmaan, kantoi hänet ulos ja viskasi hänet
kuin rievun kallionkupeeseen, niin että akka jäi näköjään hengettömänä
makaamaan siihen.
Kun Matin toverit palasivat metsästäjä tarttuivat lusikkaan, totesivat
he, että nyt oli keitossa makua ja voimaa. Aterian jälkeen Matti, joka oli
arvannut minkä takia edelliset rokat olivat olleet niin mauttomia, alkoi
kiusoitella tovereitaan, kun nämä olivat antaneet hameniekka akan
kukistaa itsensä. Toverukset tuijottivat häpeissään pieksunkärkiään,
mutta Vuorenjylkyttäjä kysyi:
»Mihin sinä sen akan panit?»
»Tuonne vuorenkupeeseen minä sen rumiluksen viskasin», vastasi
Matti.
»Mennään katsomaan», ehdottivat toverit.
Mentiin katsomaan Rautahammasta, mutta ei tämä siinä enää maan-
nutkaan. Miehet katsastivat seutua ja tuumiskelivat, että minne syöjätär
oli mahtanut häipyä. Silloin he keksivät vuoren kupeessa reiän ja päät-
telivät, että akka oli puikahtanut siitä sisään.
12 Mustana ja pohjattomana ammotti reikä, mutta Matti päätti lähteä

tutkimaan vuoren sisustaa. Lehmien vuodat leikattiin kaistaleiksi ja
niistä punottiin pitkä, luja köysi. Vuodasta laadittiin myös riippumatto,
johon Matti istui, ja sitten toverinsa alkoivat laskea häntä alamaailmoihin.
Syvälle, syvälle maan uumeniin painui Matti. Uusi, peräti toisenlai-
nen maailma kuin maanpäälliset maisemat aukeni nyt hänen eteensä.
Toisin havisivat täällä puut ja toisin lauloivat linnut. Avarat olivat tilat,
ja kun Matti lähti kulkemaan, saapui hän laajana lainehtivan meren
rantaan. Rannalla yleni muhkea linna, ja Matti astui rohkeasti sen pää-
ovesta sisään. Perimmäisessä salissa näki hän ihanan neidon, kuninkaan-
tyttären kehräämässä kultalankaa. Neito kohotti silmänsä ja lausui:
»Voi sinuas, yläilmojen mies! Kuinkas tänne tulit, sillä kun tämän
linnan emäntä, akka Rautahammas saapuu kotiin, niin heti kohta se
sinut kuoliaaksi iskee.»
»Tuskinpa vain», epäili Matti ja kertoi kuinka helposti oli Rautaham-
paan yläilmoissa nutistanut.
»Mutta täällä omilla maillaan se on kymmentä vertaa väkevämpi»,
intti neitoja neuvoi: »Kaiken varalta mene ja nauti siemaus tuota väki-
vettä.»
Tyttö osoitti hyllyä, jossa oli erilaisia puteleita. Matti meni ja siemaisi
väkivettä ja pani sitten sen tilalle samannäköisen pullon, jossa oli voi-
mattomaksi tekevää vettä.
Jo kuului askelten töminää ja akka Rautahammas syöksyi silmät
palaen sisään.
»Jopa sinut hyväkkään tavoitin!» huusi akka Matille. »Sinut, joka
tuolla yläilmoissa kylkiluitani katkoit. Mutta nyt on loppusi tullut, revin
silmät päästäsi ja rusennan sinut kuin torakan!»
Ja hän karkasi Mattiin käsiksi, mutta ei voinut tälle mitään. Kesken
tiimellyksen Rautahammas pyrähti hyllyn luo, jossa putelit olivat, ja sie-
maisi suullisen nestettä, jonka luuli olevan voima vettä. Mutta siitä hänen
voimansa hupenivat tykkänään ja rättinä vaipui lattiaan akka.
Vaikka Rautahampaan linnassa olikin leveät oltavat, sanoi kultalan-
kaa kehräävä neito kaipaavansa maanpäällistä aurinkoa. Hän ilmaisi
Matille olevansa kuninkaan tytär, jonka Rautahammas oli ryöstänyt ja
pitänyt täällä katkerassa orjuudessa.
»Noustaan vain yläilmoihin», suostui Matti, »mutta kerätkäämme
ensin rikkautta matkaamme, jos sitä täältä löytyy.»
Neito ja Matti menivät Rautahampaan aarreaittaan, jonka laareissa
helmet hohtivat, hopea helisi ja kulta kulisi. He mättivät suuren säkin 13

rikkauksia täyteen ja taivalsivat sitten sille paikalle, johon Matti oli las-
keutunut yläilmoista.
Matti sijoitti aarresäkin riippumattoon ja nyki nahkaköydestä, jotta
ylhäällä odottelevat toverinsa tietäisivät vetää saaliin ylös. Säkki kun
saatiin maan pinnalle, nostettiin neito yläilmoihin. Nyt tuli Matin vuoro
ja toverinsa alkoivat hissata häntä ylös. Mutta kesken kaiken tulikin kol-
men toveruksen mieleen kavala aate.
»Mitenkä olisi», puhelivat he keskenänsä, »jos annammekin Matin
jäädä alamaailmaan ja jaamme aarteet keskenämme ja heitämme arpaa
neidosta?»
Ja he hellittivät nahkaköyden käsistään ja antoivat Matin pudota
mätkähtää kuilun pohjalle.
Joku toinen olisi moisesta mäjähdyksestä liiskaksi litistynyt, mutta
Matti nousi jalkeille, lähti astelemaan allapäin maanalaisen meren ran-
taan ja istahti rantakivelle tuumimaan miten pääsisi ylös maan pinnalle.
Kuinka ollakaan, niin suuren suuri kokkolintu lentää lehotteli yli
meren.
»Tule tänne jättilintu, auttamaan pulassa olevaa!» huhusi Matti.
Kokko laskeusi Matin luokse ja tämä kertoi kuinka oli joutunut maan
alle ja sanoi haluavansa päästä taas yläilmoihin.
Kokko vastasi silloin:
»Nouse selkääni, onhan toisen vahvan toista vahvaa autettava.»
Sovittiin etukäteen palkastakin, jonka kokko kyydin antamisesta saisi.
Matti näet lupasi kaskimaita kaataessaan jättävänsä taivaan linnuille
pesäpuun.
Ja niin nousi jättilintu ilmaan ja saattoi sankarimme maan päälle.
Matti riensi kuilun suulle, jossa Onkimies, Vuorenjylkyttäjä ja Joental-
tuttaja pitivät suurta ääntä kiistellen, kenelle kuului neito, kenelle taas
Rautahampaan aarteet.
Matti lopetti kiistan lyhyeen työntämällä petolliset toverinsa alas kui-
luun sanoen:
»Menkää sinne missä minäkin kävin, siellä riittää teille kiistatantereita
loppuiäksenne!»
Matti koppasi aarresäkin kainaloonsa ja saatteli neitosen Rautaham-
paan kartanoon. Mies ja vaimo heistä tuli; he kaunistivat huoneensa rik-
kauksilla ja elivät onnellisina yksissä ikänsä loppuun.

Lohikäärmeen voittaja
Saipa kerran köyhä kalastaja pyydyksestään ison hauen vonkaleen.
Kun hän nosti sen veneeseen, aukaisi hauki kitansa ja puhui:
»Koska nyt kerran sait minut kiinni, niin teepä neuvoni mukaan.
Paloita minut neljään kappaleeseen ja syötä yksi kappale eukollesi, toi-
nen hevosellesi, kolmas koirallesi ja hautaa pääni maahan.»
Kalastaja teki kuten hauki neuvoi, ja jonkun ajan kuluttua hänen vai-
monsa sai kaksoispojat, jotka olivat yhdennäköiset kuin kaksi marjaa.
Hevonen sai kaksi sukkajalkavarsaa ja koira kaksi punakarvapenikkaa,
jotka nekin olivat aivan yhdennäköisiä.
Maahan kuopatusta päästä taas sukeutui kaksi välkkyväteräistä miek-
kaa.
Kun pojat varttuivat aikuisiksi, ottivat he kumpikin hevosen, koiran
ja miekan ja päättivät lähteä maailmalle onneaan etsimään.
He nousivat ratsaille ja ratsastivat, kunnes kirkasvetinen puro tuli vas-
taan. Tässä he pysähtyivät, antoivat hepojen juoda ja veli sanoi veljel-
leen:
»Vanhempamme olivat niin perin köyhiä, ettei heillä ollut varaa kut-
sua pappia ristimään meitä. Mitenkähän olisi, jos itse kastaisimme ja ris-
tisimme toisemme?»
»Mikäpäs siinä», tuumi toinen veli.
He astuivat alas ratsailta ja ristivät toisensa. Toisesta tuli Jussi ja toi-
sesta Jaakko.
Haarautuipa sitten tie kahtaalle ja veljekset päättivät erota ja mat-
kata kumpikin omalle taholleen. Erotessaan he sopivat, että jos jompi-
kumpi oikein suureen hätään joutuisi, niin toisen olisi tultava auttamaan.
Merkkinä totisesta hädästä olisi se, että miekka alkaisi hikoilla verta.
Ja niin veljekset erosivat; toinen lähti matkaamaan oikealle ja toinen
vasemmalle. Hepo juoksi, taival katkesi ja Jussi saapui kuninkaan kau-
punkiin. Hetken kaupunkia katsasteltuaan hän majoittui kaupungin lai-
dassa olevaan kestikievariin ja kysyi kievarin isännältä: 15

»Minkä takia kaupunki surussa elää, miksi kaikki mustissa kulkevat
ja minkä takia kuninkaan linnakin on mustalla veralla verhottu?»
Kievarin isäntä selitti:
»Etkös tiedä, että sen takia kaupunki surua pitää, kun merestä on
noussut hirmuinen, yhdeksänpäinen lohikäärme, joka uhkaa tuhota koko
kaupungin, jollei sille anneta nuorinta prinsessaa? Ja prinsessa onkin
päätetty uhrata pedolle; tänään on muuten se päivä, jolloin hänet uhra-
taan.»
Jussi jätti hevosensa kestikievarin talliin, otti koiran mukaansa ja lähti
katsastamaan mitä kaupungilla oikein touhuttiin.
Oli illansuu ja hän näki kuninkaanlinnan porttien aukenevan. Sieltä
tuli saattojoukko, joka lähti viemään lohikäärmeelle luvattua prinsessaa
meren rantaan.
Jussi lyöttäysi saattueen mukaan, mutta kun rantaan tultiin, palasi-
vat kaikki muut takaisin, paitsi yksi urhoollinen luutnantti.
Mutta vain hetken seisoi luutnantti prinsessan tukena. Hän alkoi tuu-
mailla: »Miksi pitäisi kaksi elämää uhrata, kun yhdelläkin selvitään?»
Ja luutnantti jätti prinsessan yksin rannalle värjottelemaan ja kiipesi
rantakumpareella kasvavaan tiuhalatvaiseen puuhun.
Silloin Jussi lähestyi prinsessaa ja virkahti:
»Älä ole huolissasi, ei lohikäärme sinua saa, kun minä turvanasi olen.
Annahan, kun lasken pääni syliisi ja hieman lepäilen ja kokoilen voimia
ennenkuin peto tulee. Herätä minut sitten, kun se saapuu.»
Ja poika laski päänsä prinsessan syliin ja nukahti sikeästi.
Kotvan kuluttua alkoi meri mustana kuohua. Prinsessa alkoi silloin
herätellä Jussia, mutta tämä nukkui niin sikeästi, ettei havahtunut val-
veille. Tästäpä prinsessalle hätä, mutta koira tuli apuun. Se puraisi
isäntäänsä jalkaan ja Jussi aukaisi silmänsä.
Jussi nousi pystyyn ja näki kuinka hirmuinen peto, yhdeksänpäinen
lohikäärme nousi merestä.
Päät kähisivät kilpaa ja sylkivät tulta, mutta Jussi ei ollut arkalasta
kotoisin, vaan kohotti miekkansa ja rynnisti petoa vastaan.
Tanner siinä tömisi ja hiekka lensi pilvenä ilmaan, kun he kamppai-
livat.
Litsis, lätsis! Jussin miekka salamoi, päät katkeilivat ja kohta lepäsi
hirveä peto rannalla rujona ruumiina.
Jussi leikkasi kielet päistä irti ja pisti ne taskuunsa ja alkoi sitten tehdä
16 lähtöä.

Matti kohotti kaksin käsin syöjättären ilmaan

h «•;
^^
Jussi nousi pystyyn ja näki, kuinka yhdejcsäffpäiiigrT-luhikää

»Minnekä menet?» kysyi prinsessa. »Etkö tule kanssani isäni hoviin?»
»Menenpähän vain kestikievariin asuani kuntoon laittamaan ja kat-
sastamaan, onko hevosestani huolta pidetty», vastasi Jussi ja asteli koira
kintereillään tiehensä.
Silloin se puussa piileskellyt luutnantti laskeusi sieltä alas. Hän van-
notti prinsessaa pitämään salaisuutenaan kuka lohikäärmeen oli surman-
nut. Hän otti ja keräsi kaikki lohikäärmeen yhdeksän päätä säkkiin todis-
teeksi siitä, että oli pedon surmannut ja prinsessan pelastanut.
Luutnantti saattoi prinsessan linnaan ja asetti päät näytteille ja häntä
juhlittiin suurena sankarina. Kuninkaan vävypoika hänestä piti tulla,
kuinkas muuten, ja sitten alettiin valmistella häitä.
Mutta prinsessa ei pitänyt kieltään kurissa, vaan kertoi isälleen, että
luutnantti oli petturi. Kestikievarissa asuva Jussi niminen poika lohi-
käärmeen surmasi, kertoi prinsessa.
Kuningas lähetti heti palvelijansa hakemaan Jussia kestikievarista.
Palvelija lähti matkaan ja kutsui Jussia kuningasta tapaamaan, mutta
Jussipa vastasi:
»Yhtä pitkä matka täältä on kuninkaan linnaan kuin kuninkaan lin-
nasta tänne.»
Palvelija palasi takaisin ja toimitti:
»Siellä se reisusälli vuoteessa loikoi ja sanoi jotta: Yhtä pitkä matka
täältä on kuninkaan linnaan kuin kuninkaan linnasta tänne.»
Kuningas ensin suutahti, mutta tuumi sitten:
»Kaipa se on uros oikeata lajia, kun on niin ylpeäkin.»
Ja kuningas valjastutti hevosensa, istui vaunuihinsa ja ajoi kestikieva-
rin pihaan ja nouti Jussin linnaansa.
Lohikäärmeen päät olivat vielä näytteillä linnan pöydällä ja paljon
väkeä parveili niiden ympärillä.
Jussi otti päihin kuuluvat kielet taskustaan, sovitti ne paikoilleen ja
sanoi:
»Näin niiden pitää olla, tahi onko kukaan koskaan nähnyt kielettömiä
päitä?»
Silloin kuningas uskoi ja kansa tajusi, että Jussi se oikea lohikäärmeen
voittaja oli ja ylkämiehenä herrastellut luutnantti vain petkuttaja.
Sotamiehet veivät luutnantin ties minne veivät ja hän sai ansaitun
rangaistuksen.
Jussista tuli nyt prinsessan sulhasmies ja linnassa vietettiin muhkeat
18 häät.

Yöllä sitten, kun nuoripari oli jäänyt kahden ja oli jo levollemenon
aika, sattui Jussi silmäämään ikkunasta ulos. Hän näki taivaanrannalla
vuoren, jonka laelta rusotti tulinen hohde.
»Mikähän tuolla palaa?» hän kysäisi prinsessalta.
»Paholaisen akka siellä kuulemma keitoksiaan keittelee», selitti prin-
sessa ja jatkoi: »Älä hyvä mieheni vain lähde sinne, Velhovuorelle, sillä
se on sellainen paikka, että monet ovat sinne menneet, mutta kukaan ei
ole vielä palannut sieltä takaisin.»
»Sekin paha olisi kukistettava», tuumi Jussi.
Hän ei malttanut mennä makuulle, vaan odotti kunnes nuorikkonsa
nukahti. Hän hiipi tallille, satuloi ratsunsa, otti koiransa keralleen ja
lähti ratsastamaan vuorta kohden, jonka oli ikkunasta nähnyt.
Hepo ravasi, taival katkesi ja Jussi saapui Velhovuorelle, jossa paho-
laisen akka piti majaa. Hän ohjasi heponsa vuoren laelle ja tuli mökille,
jonka ikkunasta tuli punersi. Hän sitoi hevosensa veräjän tolppaan ja
astui sisään ja havaitsi tuvan tyhjäksi. Takassa vain paloi komea roihu.
Matkalla oli Jussille tullut vilu ja ankara nälkä. Pöydällä oli vati vel-
liä ja lusikka vieressä. Jussi ahmi vellin ja istui tulen ääreen lämmittele-
mään ajatellen, että kunhan tässä aikani odotan, niin eiköhän tuvan
asukas tule tulta kohentelemaan.
Kotvan kuluttua aukeni kellarin luukkuja paholaisen akka pisti päänsä
esiin ja kohensi nenällään tulta, ja hänen nenänsä oli kuin hiilihanko.
»Tulkaa ylös vain muori lämmittelemään, mitä te siellä kellarissa pale-
lette», kehoitti Jussi.
»En uskalla, pelkään, että koirasi puree minua», valitti akka. »Mutta
jos hiuksellani saan sitoa koirasi kiinni, niin tulen ylös.»
»Sido pois vain, jos hiuksesi pystyy koiraani pidättämään», sanoi Jussi.
Luvan saatuaan nousi akka ketterästi kellarista ja kietoi sekä Jussin
että koiran hiuksellaan yhteen. Mutta samassa hius muuttuikin vahvaksi
räutaketjuksi, niin että Jussi ja koira sätkivät avuttomina sen kierteissä.
Akka otti miekan ja lyödä hujautti mieheltä ja koiralta päät poikki ja
vieritti heidät alas kellarinluukusta ja iski luukun kiinni, jotta jysähti.
Samaan aikaan Jaakko, toinen kaksoisveli, havaitsi, että hänen miek-
kansa alkoi hikoilla verta.
»Nyt ovat Jussin asiat hullusti, pitääpä lähteä auttamaan häntä»,
päätti Jaakko. Hän pyörsi hevosensa ympäri ja ratsasti kiivaasti tienhaa- 19

raan, jossa oli veljestään eronnut. Hän lähti matkaamaan Jussin valitse-
maa tietä ja saapui kestikievariin, jossa velipekkansa oli majaillut.
Jaakko selitti kestikievarin isännälle olevänsa Jussin kaksoisveli. Isäntä
kummeksi yhdennäköisyyttä ja kertoi sitten minkä urotyön Jussi oli teh-
nyt ja kuinka hän sen ansiosta oli ylennyt peräti kotivävyksi kuninkaan
linnaan.
No, Jaakko lähti etsimään veljeään kuninkaan linnasta. Prinsessa tuli
häntä pihalla vastaan ja luuli Jaakkoa miehekseen ja takertui häntä
kainaloon ja kuljetti hänet makuukammariinsa.
»Olet sinä aika harjastukka!» torui prinsessa Jaakkoa. »Hääyönäsi läh-
det seikkailemaan, paholaisen akkaa kukistamaan! Ja minä kun luu-
lin sinun jo sille tielle jääneen. Makaa nyt edes tämä yö kiltisti vie-
ressäni.»
Jaakko ei raatsinut sanoa prinsessalle, ettei hän ollut Jussi, vaan tämän
kaksoisveli. Matkasta uupunut kun oli, suostui Jaakko prinsessan pyyn-
töön ja paneutui tämän viereen makaamaan. Mutta miekkansa, tulen-
terävän miekkansa hän pani itsensä ja prinsessan väliin.
Yöllä Jaakko kuitenkin heräsi ja meni ja kurkisti ulos ikkunasta. Hän
näki saman tulen ruskotuksen Velhovuoren laelta, jonka veljensäkin oli
nähnyt.
Jaakko herätti prinsessan ja kysyi, että mikä vuoren laella palaa.
Prinsessa puolestaan kummasteli:
»Pitäisihän sinun tietää mikä siellä palaa. Eilisiltanahan sinä kävit
siellä ja lupasit kukistaa paholaisen akan, joka Velhovuoren laella kei-
toksiaan keittää.»
Jaakko mietti mielessään: »Hyvä, että sain tietää, minne veljeni on
täältä mennyt.»
Prinsessalle hän sanoi:
»Eilisiltana ei paholaisen akka ollut kotona. Minun täytyy lähteä mat-
kaan uudemman kerran.»
»Jätä mokoma akka rauhaan ja tule tänne viereeni», pyyteli prinsessa.
Mutta Jaakko ei kuunnellut houkutuksia, vaan satuloitsi hevosensa ja
ratsastaa karautti Velhovuorelle.
Heisillään Jaakko vuoren laelle paasikin. Jussin sukkajalkahevonen
oli edelleen kiinnitettynä mökin veräjänpylvääseen ja Jaakon hepo tunsi
sen heti.
Jaakko meni paholaisen akan mökkiin ja näki pöydällä velli vadin ja
20 lusikan. Hän söi vellin loppuun ja istui takassa roihuavan tulen ääreen

lämmittelemään. Ei aikaakaan, kun kellarin luukku aukeni ja paholaisen
akka pisti sieltä päänsä esiin ja kohensi pitkällä nenällään tulta.
»Mitä siellä kellarissa värjötät, tule ylös lämmittelemään», kehoitti
Jaakko.
»Tulisin, jos uskaltaisin», sanoi akka, »mutta pelkään, että punakarva
koirasi puree minua.»
»Ei se sinua pure», sanoi Jaakko. »Tule ylös vain ja kerro, minne vel-
jeni Jussi on kadonnut.»
»Jos saan köyttää koirasi hiuksellani, niin tulen ylös», ehdotti akka.
»Köytä sinä haukkuni vaikka kahdella hiuksella», lupasi Jaakko.
Paholaisen akka nousi kellarista ja rupesi hiuksellaan sitomaan miestä
ja koiraa. Hän aikoi tehdä Jaakolle saman tempun, minkä oli Jussillekin
tehnyt. Mutta Jaakko olikin tarkka poika; hän sivalsi paholaisen akalta
pään poikki, ennenkuin tämä ehti tekostaan tehdä.
Sitten Jaakko sytytti päreen ja laskeutui tutkimaan kellaria. Hän löysi
veljensä päättömänä ja tämän punakarvakoiran, jolta myös oli kaula
katkottu.
»Oh, hoh, veljyeni, hullustipa sinun on käynyt», huokaili Jaakko ja
kantoi veljensä tulen ääreen.
»Mitä tehdä?» tuumaili Jaakko. »Miten saisin velipekan ja hänen koi-
ransakin herätettyä henkiin?»
Jaakon siinä murheissaan huokaillessa nousi kellarista harmaja rotta.
Se meni ja kastoi häntänsä nurkassa olevaan rasvakuppiin ja alkoi voi-
della paholaisen akan kaulaa. Ei aikaakaan, niin katkottu pää juuttui
kaulaan ja akka alkoi osoittaa henkiin heräämisen oireita.
Jaakko otti rasvakupin haltuunsa ja alkoi sillä voidella veljensä kau-
laa. Heti alkoi Jussi yskiä kakistella, aukaisi silmänsä ja kysyi:
»Missä minä olen, taisinpa sikeästi nukahtaa?»
»Nukuit», virkahti Jaakko, »nukuit poikaseni peräti kuoleman unta ja
sitä samaa vetelee koirasikin, mutta herätetäänpä sekin henkiin.»
Hän siveli voiteella koiran kaulaa. Sekin heräsi eloon ja alkoi iloisesti
haukkua, kun näki kasvinveljensä, toisen punakarvakoiran.
Mutta paholaisen akkakin oli rotan hoitelemana virvonnut entiselleen.
Veljekset ottivat ja telkesivät hänet yhteisvoimin kellariin ja vierittivät
ison kiven kellarinluukun päälle. Sinne tuo ilkeä akka jäi ijäksi, ajaksi.
Jussi ja Jaakko palasivat sitten kuninkaan hoviin. Prinsessa oli ihmeis-
sään, kun kaksi niin samannäköistä miestä näki, ettei hän voinut erot-
taa kumpi oli hänen puolisonsa. 21

»Kumpi eilisiltana minun vieressäni makasi?» kysyi prinsessa veljek-
siltä.
»Vai olet sinä minun vaimoni vieressä maannut!» hurjistui Jussi ja
sivalsi miekallaan veljeltään pään poikki.
»Minkäs teit, mieheni, minkäs teit!» siunaili prinsessa. »Hetken hän
vain minun vieressäni lepäili ja silloinkin oli kaksiteräinen miekka välil-
lämme.»
»Niinkö asiat ovatkin?» sanoi katuvaisena Jussi. »Saakoon Jaakko vel-
jyeni sitten pitää päänsä.»
Jussi voiteli veljensä kaulaa paholaisen akan voiteella. Jaakko heräsi
henkiin ja kaikki oli taas hyvin.
Kuninkaalla sattui olemaan toinenkin tytär; tämä annettiin Jaakon
puolisoksi ja onnellisina molemmat nuoretparit elänevät vielä tänäkin
päivänä.
22

Uljas räätäli
Räätäli istui jalat ristissä pöydällä avoimen ikkunan ääressä ja
ompeli, ompeli niin että lanka savusi. Kulkipa hunajakauppias
siitä sivuitse ja huusi suurella äänellä, että hänellä oli hunajaa
myytävänä.
Räätälikin osti tölkin hunajaa. Hän siveli sitä leivänviipaleen päälle
ja aikoi ruveta hyvällä halulla syömään. Mutta kärpäsiä miellytti myös
hunaja. Niitä lensi aivan mustanaan räätälin hunajaleivälle.
Silloin räätäli suuttui. Hän otti nahkaisen kärpäslätkän ja lyödä läjäytti
joukon kärpäsiä kuoliaaksi. Seitsemän oli kuolleita yksintein laskien.
»Olen minä sentään potra poika», puheli räätäli itsekseen. »Seitsemän
tapoin nytkin yhdellä iskulla. Mitähän, jos jättäisin nämä räätälin hom-
mat ja lähtisin maailmalle urotöitä tekemään.»
Tuumasta toimeen; räätäli ompeli itselleen kankaasta leveän vyön ja
kirjaili siihen kultalangalla: »Seitsemän yhdellä iskulla.»
Sitten hän heitti repun selkäänsä, otti sauvan käteensä, lukitsi vers-
taansa oven ja lähti avaraan maailmaan.
Räätäli kolusi maailman turuilla minkä kolusi ja päivänä muuta-
mana tuli metsätaipaleella häntä vastaan kolmivuotias jättiläispoika.
Suuri kuin honka ja muutenkin kaikin puolin roteva tuo jättiläispoika oli.
Räätäli ryhtyi jätin kanssa juttusille ja kumpainenkin alkoi kerskailla
voimillaan.
»Osaatkos lukea?» kysäisi räätäli jättiläiseltä. »Saatkos selvää mitä
tähän minun vyöhöni on kirjoitettu?»
»En minä mokomia pysty lukemaan», vastasi jättiläispoika. »Mutta
siitä olen varma, että minä olen vähintään kymmenen kertaa väkevämpi
kuin sinä.»
»Koetetaan», ehdotti räätäli.
Ja niin he päättivät koetella voimiaan ja jättiläinen kantoi paikalle
kultaisen moukarin, joka oli niin hirmun raskas, ettei räätäli jaksanut
sitä liikauttaakaan. <2(\

Jättipoika koppasi kouriinsa miehen pään kokoisen kiven, otti vauhtia
ja viskasi kiven niin ylös, että se häipyi näkymättömiin.
Nyt oli räätälin vuoro näyttää voimiaan. Hänen oli määrä viskata
kultamoukaria. Mutta räätäli ei pitänyt kiirettä. Kädet selän takana
seisten hän katsasteli taivaalle.
»Mitä tähyilet?» kysäisi jättiläispoika.
»Odotanpahan sopivaa pilvenlonkaa», vastasi räätäli, »sillä aion viskata
moukarisi pilven päälle.»
»Älä hyvä mies tee sitä, sillä tämä moukari on kallis perintökalu»,
varoitti jättiläispoika ja otti moukarin haltuunsa.
He kulkivat peräkanaa jonkin matkaa ja tiellä oli poikittain valtava
hirsi.
»Koetetaanpa vieläkin kumpi on väkevämpi», ehdotti jättiläispoika.
»Kannetaan yhdessä tuota hirttä. Joka ensiksi väsyy, on heikompi.»
»Mikäpäs siinä», virkahti räätäli. »Ota sinä kiinni tyvestä, niin minä
hoitelen tämän latvapuolen.»
Jättiläinen tarttui hirteen, vippasi sen olalleen ja lähti kulkea tallus-
telemaan. Räätäli puolestaan hyppäsi ratsaille hirren latvapäähän ja
antoi tyhmän jättiläisen yksinään hikoilla hirren alla.
Viisi virstaa kun oli kuljettu, niin jättiläinen alkoi uupua ja tokaisi,
että eikös jo levätä.
»Mitä?» ihmetteli räätäli. »Joko sinä väsyit? Minä puolestani kantaisin
tällaista tikkua vaikka kuinka pitkälle.»
Ei siinä auttanut jättiläisen muu kuin heittää hirsi olaitaan ja tunnus-
taa tässäkin koetuksessa hävinneensä.
He olivat saapuneet lähelle jättiläisten linnaa ja linnan edustalla oli
hedelmätarha, jossa kasvoi jättimäisiä omenapuita. Jättiläispoika taivutti
yhden puun latvuksen puoleensa ja poimi siitä taskunsa täyteen omenoita.
»l^oimi nyt sinäkin muutama omena», kehoitti jätti ja antoi taivutta-
mansa puunlatvan räätälille.
Räätälin ei auttanut muu kuin tarttua omenapuun latvukseen kiinni.
Mutta kun jättipoika hellitti kätensä, linkosi puu räätälin ilmaan ja vis-
kasi hänet hyvän matkan päähän.
"»Minne sinä nyt semmoisella kiireellä lensit?» kummasteli jättiläinen.
Räätäli, joka sentään oli selvinnyt ilmamatkasta luut eheinä, vastasi:
»Minä olin näkevinäni tuolla pensaikossa vihaisen emokarhun. Ker-
ran pikkupoikana karhu pelästytti minut. Ja sen jälkeen olen sellainen,
24 että aina kun näen karhun, teen tällaisen loikan.»

»Odotanpahan sopivaa pilvenlonkaa, sillä aion viskata moukarisi pilven päälle»

Jättiläispoika vei räätälin isänsä linnaan. Täällä oli väki aterialla.
Viisi jättiläistä istui kyykkysillään mahtavan takan luona. Jokaisella oli
paistettu lammas käsissään ja he maiskuttelivat hyvällä halulla rasvaista
lihaa.
Räätälikin kutsuttiin aterialle ja jättiläispoika kertoi isälleen kuinka
mahdottoman väkevä mies hänen tuomansa vieras oli.
Jättiläiset alkoivat silloin kuiskutella keskenään, että mokoma mies
piti toimittaa pois päiviltä. He panivat räätälin peräkammariin nukku-
maan. Mutta tämä ei heti mennytkään levolle, sillä hän oli vaistonnut
vaaran. Räätäli vieritti suuren pölkyn vuoteeseen, peitti sen vällyillä
ja meni itse sängyn taakse piiloon.
Yöllä tuli isäjättiläinen kultamoukari kourassaan ja lyödä hujautti
pölkkyä, niin että ryminä kävijä sängyn pohjalaudatkin menivät puhki.
»Selvä on», sanoi isäjättiläinen pojilleen. »Nyt se väkevä mies on vai-
najana. Ei se enää meidän kultamoukariamme pilven päälle visko.»
Jättiläiset menivät levolle. Aamun tullen he ottivat kirveet ja sahat
esille ja lähtivät halkometsään. Räätälin he olivat unohtaneet eivätkä
vilkaisseetkaan peräkammariin miten yövieras jaksoi.
Räätälikin nousi aikansa maattuaan ylös. Hän kolusi jättiläisten ruoka-
komeroista mitä löysi, söi kyllältänsä ja painui sitten metsään hänkin.
Muina miehinä kulki räätäli jättiläisten halko työmaata kohti. Jättiläis-
poika näki ensinnä räätälin.
»Katsokaa!» huusi hän. »Se väkevä mies on noussut kuolleista. Nyt
se meille kostaa, kun siitä yritimme hengen ottaa!»
Ja jättiläiset, tyhmänpunkeroita kun olivat, heittivät kirveet ja sahat
käsistään ja puikkivat pakoon, niin että metsä rytisi.
Mutta räätäli jatkoi matkaansa ja saapui kuninkaan kaupunkiin.
Täällä hän poikkesi kuninkaan linnan lähellä olevaan krouviin olutta
juomaan. Muut krouvissa istujat tirkistelivät räätälin vyötä ja lukivat
siitä: »Seitsemän yhdellä iskulla.»
Krouvissa oli myös kuninkaan kamaripalvelija. Hän nousi ja meni
kertomaan herralleen, että nyt istuu krouvituvassa sellainen ja sellainen
mies.
»Tuo se uros minun puheilleni», sanoi kuningas.
Räätäli saatettiin kuninkaan luokse. Kuningas alkoi purkaa räätälille
huoliaan ja kertoi, että hänen valtakuntansa vitsauksena oli kaksi paha-
sisuista ja pahanilkistä jättiläistä.
26 »Säkillisen kultaa saat», lupasi kuningas, »jos tuhoat ne juuttaat.»

Räätäli oli heti valmis leikkiin, varsinkin kun kuningas lupasi antaa
komppanian sotaväkeä hänen avukseen.
Mahtavana miehenä räätäli nyt tiukkasi vyötänsä, otti sotamiehet
komentoonsa ja marssi joukkonsa etunenässä niille seuduille, missä ne
pahasisuiset jättiläiset majailivat.
He löysivät etsimänsä: molemmat jätit makasivat syvässä unessa suu-
ren kuusen juurella.
»Olkaa te tässä, niin minä nitistän ne yksin», sanoi räätäli joukolleen.
Sotamiehet hajaantuivat ympäristöön ja räätäli noukki taskunsa kiviä
täyteen ja kiipesi puuhun, jonka juurella koljatit vetelivät unia.
Räätäli nakkasi kivellä ensin toista, sitten toista jättiläistä. Jätit kavah-
tivat hereille ja katselivat kiukkuisesti toisiaan.
»Miksikäs löit minua?» tiukkasi toinen.
»Sinähän minua huitaisit ja herätit minut keskellä makeinta untani»,
väitti toinen.
Siitä sukeusi jättirumilusten kesken ankara riita, ja pahasisuisia kun
olivat, tempasivat he suuria puita juurineen maasta ja rusikoivat toinen
toisensa kuoliaaksi.
Räätäli huikkasi sotamiehet kokoon katsomaan vainajia, ja kun lin-
naan palattiin, niin todistivat sotamiehet kuninkaalle, että räätäli oli
aivan omin apuinensa vapauttanut maan niistä pahasisuisista jättiläisistä.
»No, kun sellainen mahtimies olet», sanoi kuningas, »niin vapauta mi-
nut vielä yhdestä pahasta. Saat toisen säkillisen kultaa, jos otat hengiltä
sarvikuonon, joka tuolla minun puutarhassani reutoo. Se pääsi minun
eläintarhastani karkaamaan ja nyt se survoo kuoliaaksi jokaisen, joka
sen tielle osuu.»
Räätäli oli heti valmis jahtaamaan sarvikuonoa. Hän otti punaisen
kankaanpalan käteensä ja meni uljaasti kuninkaan puutarhaan.
Sarvikuono kun näki punaisen vaatteen, niin se raivostui, jotta vaahto
valui sen suusta. Se ryntäsi sarvi ojolla räätäliä kohti, mutta tämä piti
varansa ja pujahti suuren tammen taakse piiloon. Peto silloin puski koko
voimallansa sarvensa tammenrunkoon ja jäi siihen pääsemättömästi
kiinni. Räätäli kutsui sotamiehet lopettamaan sarvikuonon, ja niin oli
siitäkin pahasta päästy.
Kuningas antoi lupauksensa mukaan urholle kaksi säkillistä kultaa,
ja vauraana miehenä uljas räätäli eleli lopun ikäänsä kuninkaan kau-
pungissa.

Tuhkimuksen uni
Oli ennen ukko ja akka ja heillä kolme poikaa. Nuorin veljeksistä
oli Tuhkimus, tähkimys.
Vanhin veljeksistä kun varttui miehen mittaiseksi, niin sanoi
hän isälleen:
»Nyt minä lähden maailmalle, menen etsimään työtä ja ruokaa.»
»Mene poikaseni, mene, ja onni olkoon matkassasi», vastasi isä.
Poika kulki minkä kulki ja saapui keisarin linnalle. Keisari oli pihalla
kävelyttämässä koiraansa. Poika lähestyi häntä lakki kourassa, kumarsi
syvään ja sanoi:
»Armollinen majesteetti, olisiko teillä antaa minulle jokin virka, vaikka
kuinka halpa-arvoinen?»
Keisari hypisteli partaansa, mietti hetken ja vastasi:
»Kyllä minulla sinulle virka on. Rupea vahtimaan tytärtäni ja ota
selville missä se öisin kulkee. Jos pääset salaisuudesta perille, niin maksan
sinulle hyvän palkan, mutta jos epäonnistut, niin menetät pääsi.»
Poika suostui ehtoihin ja kun ilta tuli, istui hän prinsessan huoneen
kynnysmatolle vartioon.
Mutta kauaa ei poika siinä istunut, sillä prinsessa houkutteli hänet
sohvalle viereensä ja puhua liverteli kuin leivonen. Prinsessa syötti pojalle
hyviä herkkuja ja juotti hänet ankaraan humalaan. Poika nukkua sam-
mahti sohvalle ja keisarin tytär lähti omille teilleen.
Keisari tuli yöllä kurkistamaan kuinka asiat olivat prinsessan huo-
neessa. Hän totesi tyttärensä olevan poissa ja näki vartiomiehen kuor-
saavan umpipäissään sohvalla.
Valkeni aamu. Prinsessa oli ennen aamunsarastusta palannut matkal-
taan. Poika taasen aukoi rähmäisiä silmiään, kun hän sai käskyn tulla
keisarin eteen.
»Kävikös meidän tyttö yöllä missään?» kysyi keisari.
»Ei käynyt, sillä koko yön minä häntä valppaasti vartioin», vastasi
28 poika.

»Valehtelet!» karjaisi keisari ja antoi pojan mestaajan haltuun, joka
nuorukaiselta kaulan katkoi ja viskasi pään ja ruumiin hakotarhaan.
Keskimmäinenkin veli lähti etsimään työtä ja ruokaa. Hän päätyi
keisarin linnalle ja sai saman viran, jossa onneton, vanhempi veljensäkin
oli ollut. Prinsessa juotti vartijansa uneen, kävi missä lie käynytkin, ja
keskimmäisen veljen peri sama kohtalo kuin vanhimmankin.
Rupesipa Tuhkimuskin touhuamaan, että hänkin lähtee maailmalle.
Isä ja äiti suostuttelivat kuopustansa jäämään kotiin, mutta poika jo
kolusi vinnillä ja kiskoi arkusta esille isoisänsä puoli turkit.
Niihin pukeusi Tuhkimus, lähti matkaan ja päätyi samalle linnalle
kuin veljensäkin.
Hän sai paikan prinsessan silmälläpitäjänä ja istui samalle kynnys-
matolle, jolla veljensäkin olivat istuneet.
Prinsessa kutsui Tuhkimuksen viereensä sohvalle ja liverteli kuin lei-
vonen. Hän alkoi syöttää ja juottaa poikaa. Mutta Tuhkimuspa olikin
ovela; hän tiesi, että viina sumentaa järjen, eikä ottanut niin ryypyn
ryyppyä, vaikka oli ottavinaan. Herkkuja hän kyllä popsi, mutta tyh-
jensi viinakset taitavasti turkkiensa kauluksen sisään. Ja hän oli tulevi-
naan remuiseen humalaan ja laulaa lallatteli. Sitten hänen päänsä alkoi
nyökkyä ja hän rojahti sohvalle pitkäkseen. Toisella silmällään hän
kuitenkin tiiraili kuinka prinsessa teki lähtövalmisteluja. Tuo pahajuoni
nainen näet mustasi peilin edessä kulmansa, heitti punarimssuisen saalin
hartioilleen ja livahti ovesta kuin kärppä.
Mutta ketterästi nousi Tuhkimuskin jalkeille. Hän käänsi turkkinsa
nurinpäin. Ne olivat taikaturkit ja tekivät pojan näkymättömäksi.
Liukkaasti hän nyt lähti seuraamaan prinsessaa, joka kulki pitkin tietä,
niin että korot kopsuivat.
Prinsessa poikkesi metsään ja tultiinkin hyvin kauniiseen metsään,
jossa kasvoi solakoitä honkia ja jossa vaskelta paistoi kaikki, puut ja
puolanvarretkin.
Tuli vastaan joki, sen rannalla oli vaskinen vene ja siinä vaskiset
airot. Prinsessa astui veneeseen ja alkoi soutaa joen yli. Tuhkimus istua
kelletteli näkymättömänä veneen perässä ja kuuli prinsessan jupisevan
itsekseen:
»Mikähän nyt on vinossa, kun venoseni tuntuu niin raskaalle ikäänkuin
olisi hakoja laahaamassa perässä? Ja ilmassakin on kuin viinan lemua.»
Tuhkimus oli vähällä purskahtaa nauramaan, sillä hänen turkkinsa
ne viinalta lemahtelivat. 29

Tultiin toiselle rannalle ja sitten hopeiseen metsään, jossa jokainen
kivenkylki ja hennoinkin varpu hohti hopealta.
Saavuttiin joelle, joka virtasi hopeisena kesäyön hämyssä, ja sen yli
prinsessa souti hopeisella veneellä.
Mutta sitten tultiin kultaiseen metsään, jossa jokainen ruohonkorsi,
marja ja puunlehti kultaisena kimmelsi.
Metsän keskellä oli kultaisten pylväiden varassa kultainen talo. Sen
ovesta astui nyt keisarin tytär sisään, ja Tuhkimus livahti varjona jäljestä.
Tultiin suureen pirttiin, jonka lakeisessa tähdet tuikkivat. Keskellä
lattiaa oli monin kirkkain kyntteliköin valaistu pöytä, jolla kultaisissa
vadeissa herkulliset ruuat höyrysivät.
Pöydän päässä istui kultaisen talon isäntä. Hän oli lättäkasvo, vino-
silmä ja valkoparta äijänkäppänä.
»Tuollaisenko homeparran takia prinsessa viitsii öitänsä juosta!» häm-
mästeli Tuhkimus itsekseen.
Prinsessa istui toiselle puolelle pöytää, talon herraa vastapäätä, söi,
joi ja kujersi kuin kyyhkynen. Ja äijänkäppänä nauraa hyrisi partaansa.
Syötyänsä he pyyhkivät suunsa ja menivät peräkammariin. Tuhkimus
ei sentään seurannut heitä sinne, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja
alkoi ahmia ruokapöydän herkkuja. Monenmoista suussa sulavaa siinä
olikin — ainoastaan linnunmaito puuttui.
Kun Tuhkimus oli kyllikseen syönyt, alkoi hän keräillä pöydältä
todistuskappaleita selkäreppuunsa. Hän sulloi sinne kultaisia lautasia,
hopeisia juomapikareita, veitsiä ja haarukoita. Pitihän hänen näyttää
keisarille toteen, että oli seurannut prinsessan kintereillä ja saanut sel-
ville, että tämä öisin noidan luona vieraili.
Mutta ei aikaakaan, kun noita ja tyttö saapuivat kammarista. Prin-
sessa lähti paluumatkalle ja noita alkoi häntä saatella. Tuhkimus seurasi
varjona jäljestä, ja kultametsästä hän taittoi pivollisen varpuja ja sulloi
ne reppuunsa.
Keisarin tytär silloin seisahtui, kuulosteli ja kysyi:
»Seuraakohan meitä kukaan, kuuletko rapsetta metsästä?»
»Linnut ne vain oksilla hyppivät», sanoi noita. »Kuka meitä seuraisi,
tämähän on minun loihtimani metsä.»
Matkaajat tulivat hopeiseen metsään, ja Tuhkimus taittoi kimpun
hopeisia varpuja ja sulloi ne reppuunsa.
Taas pysähtyi prinsessa kuulostelemaan, mutta noita sai hänet rauhoit-
30 tumaan.

Vaskimetsästäkin Tuhkimus keräsi todisteita. Hän sulloi reppuunsa
vaskisia puukalikoita. Tästä kääntyikin noita kotiinsa. Prinsessa lisäsi
vauhtia ja kiiruhti puolijuoksua kohti kotilinnaansa, jotta olisi kamma-
rissaan ennen päivän sarastusta.
Tuhkimus oli tyttöä nopeampi. Kun prinsessa astui huoneeseensa,
näki hän pojan makaavan näköjään sikeässä unessa sohvalla.
Mutta aamulla, kun keisari astui tyttärensä kammariin, seisoi Tuhki-
mus silmät sirkeinä kynnysmatolla.
Keisari kysyi:
»Saitko selvää missä tyttäreni juoksee öisin, sillä kun yöllä katsastin
tänne, havaitsin, että te molemmat olitte poissa?»
»Saanko kertoa minkälaista unta näin?» kysyi Tuhkimus.
»Kerro pois», kehoitti keisari.
Tuhkimus kertoi silloin vaskimetsästä, hopeametsästä ja kultametsästä.
Hän kuvasi pirtin, jonka lakeisessa tähdet tuikkivat. Hän kertoi pito-
pöydästä, josta ei muuta puuttunut kuin linnunmaitoa. Ja lopuksi hän
yritti kuvata kultaisen talon herraa, noita homepartaa.
Prinsessa kuunteli pojan kertomusta milloin punaisena, milloin taas
palttinanvalkoisena kasvoiltaan. Kun Tuhkimus oli päässyt tarinansa
loppuun, sanoi tyttö:
»Unet ovat unia, niillä ei ole merkitystä, niin ne ovat kuni juokseva
virta.»
Tuhkimus puolestaan aukaisi reppunsa, asetti pöydälle heläjävät var-
vut, kultaiset lautaset, hopeiset pikarit, haarukat ja veitset ja sanoi:
»Muuta en tiedä kuin että nämä minä uniretkeltäni saaliiksi sain.»
Keisari tutki otsa kurtussa Tuhkimuksen näytteille panemia esineitä
ja sanoi:
»Hyvin olet työsi tehnyt, maksan sinulle palkkasi.»
Ja hän ojensi Tuhkimukselle pussillisen kultarahoja.
Tuhkimus sulloi kaikki aarteet reppuunsa ja lähti tiehensä linnasta.
Mutta hako tarhassa hän näki veljiensä ruumiit. Joku toinen olisi
ruvennut itkeä vetistelemään, mutta Tuhkimus suuntasi katseensa ylös-
päin ja keksi lähellä kasvavassa kuusessa korpin pesän.
Tuokiossa oli Tuhkimus puun juurella. Hän heitti repun selästään ja
alkoi kiivetä kuuseen. Emokorppi alkoi silloin hätäisenä kierrellä hänen
ympärillään ja kronkkui:
»Mitä aiot poika?»
»Väännän niskat nurin sinun poikasiltasi», uhkasi Tuhkimus. 31

»Älä väännä, älä väännä!» pyyteli korppi.
»En väännä, jos hankit minulle sen verran eläväksi tekevää vettä,
että saan herätettyä molemmat velivainajani henkiin», sanoi Tuhkimus.
»Yritän parhaani, yritän parhaani!» koikkui korppi ja lähti lentämään
minkä siivistään irti sai.
Tuhkimus istui hakotarhan aidalle odottelemaan. Kotvan kuluttua
korppi jo saapuikin. Se ei aukaissut nokkaansa, joten Tuhkimus ymmärsi
sen käyneen elämänlähteellä ja kantavan parantavaa vettä suussaan.
Tuhkimus alkoi asetella veljiensä päitä ja kauloja yhteen. Korppi
seisoi vieressä ja pudotti nokastansa piilunj aikeen muutamia pisaroita
eläväksi tekevää vettä. Heti heräsivät vainajat henkiin ja kavahtivat ihka
terveinä ja reippaina jalkeille.
»Oh-hoh, kun tuli nukuttua raskaasti», puhelivat he ja hieroivat sil-
miään. He katsoivat hakokasaa, jossa olivat loikoneet, ja puhkesivat
sättimään: »On se aikamoinen ankerias, se keisarin tyttö. Ensinnäkin
se lirkuttaa kuin laululintu ja istuttaa miehen sohvalleen. Sitten se
syöttää ja juottaa uroon humalaan ja lopuksi viskaa hänet tunkiolle kuin
kenkärajan.»
»Mutta minä kun näin kamalaa unta», sanoi vanhempi veli ja koetteli
kaulaansa. »Näin semmoista unta, että keisarin mestaaja napsautti pii-
lullaan kaulani poikki.»
»Aivan yhtä ilkeätä unta näin minäkin», virkkoi keskimmäinen veli.
»Älkää kuuna päivänä enää juoko viinaksia, ellette halua uudel-
leen moisia hirmuisia unennäkyjä nähdä», neuvoi Tuhkimus ja kertoi:
»Minäkin olin keisarin tytärtä vahtimassa ja minäkin näin ihmeellisen
unen. Mutta unipäissäni minä keräsin laukkuni täyteen tämmöisiä kal-
leuksia.»
Ja Tuhkimus näytti veljilleen reppunsa kallisarvoisen sisällön. Veljet
utelivat mistä poika oli moisen aarteen saanut, ja Tuhkimus kertoi heille
vaski- ja hopea- ja kultametsästä sekä kultaisen talon homeparrasta.
»Vie meidät heti kultaiseen metsään, jos sinne enää osaat. Pohattoja,
suuria herroja tulee meistä jokaisesta!» intoilivat vanhemmat veljet.
Tuhkimus veljineen lähti etsimään kultametsää. He samosivat läpi
korpien, kulkivat pitkin pitkospuita yli soiden. He harhasivat idät ja
lännet, pohjoiset ja etelät, mutta löytämättä kultametsä jäi.
Väliin, kun ilta-aurinkoinen paistoi hongikkoon ja puut vaskelta
punersivat, huudahti Tuhkimus:
32 »Tuossa on vaskimetsä!»

Taas pysähtyi prinsessa kuulostelemaan, mutta noita sai hänet rauhoittumaan
TUHKIMUKSEN UNI

Keskellä lattiaa oli suuri sammio, joka oli täynnä verta
VETEHISEN VANGIT

Mutta kun tultiin lähemmäksi, havaittiin, että aurinko se pani kaarnan
vaskena hohtamaan.
Kerran, kun veljekset jo olivat vuosikausia taivaltaneet, pysähtyivät
he korkean, sinisen vaaran laelle. Vanhin veli pyyhki hikeä otsaltaan ja
torui nuorinta sanoen:
»Nyt saa tämä juoksu päättyä. Olemme varttuneet nuorukaisista mie-
hiksi ja vankka partapehko on kasvanut jokaiselle, mutta emme ole näh-
neet vilaustakaan sinun metsästäsi. Unia, joutavia unennäköjäsi kulta-
metsästä olet meille lorunnut.»
Mitä osasi Tuhkimus vastata tähän? Kun aarremetsää ei löytynyt,
niin sitä ei löytynyt. Köyhiksi jäivät veljekset lopuksi ikäänsä. Tuhkimus
vain oli pikkuinen pohatta sen ansiosta mitä oli yhtenä suviyönä rep-
puunsa kerännyt.
33

Vetehisen vangit
Järven rannalla oli talo ja talossa kolme soreata tytärtä.
Kävelipä talon isäntä kerran järven rannalla ja näki ranta-
ruohikossa tuohivirsut, aivan uudet virsut.
»Nuo minä vien kotiini», tuumi isäntä ja sovitti virsut jalkaansa.
Mutta järvessä asuva vetehinen oli asettanut virsut pyydykseksi, ja
ne alkoivat vetää isäntää järven pohjaan.
Isäntä rimpuili, minkä rimpuili, mutta mikään ei auttanut; virsut
vetivät hänet vyötäröään myöten veteen.
Silloin kuului vetehisen ääni järvestä:
»Anna minulle vanhin tyttäresi, niin pääset kotiisi!»
»Enkä anna!» intti isäntä.
Virsut vetivät häntä yhä syvemmälle; kohta hänen partansa jo kos-
ketti vettä, ja silloin hän kuolemanhädässään lupasi vanhimman tyttä-
rensä vetehiselle.
Virsut kääntyivät ympäri ja isäntä pääsi rannalle.
Raskain askelin hän meni tupaansa ja sanoi vanhimmalle tyttärelleen:
»Unohdin virsuni rannalle, mene ja hae ne sieltä.»
Tyttö noudatti kehoitusta ja meni hakemaan virsuja, mutta ne veti-
vätkin hänet syvälle järven pohjaan, vetehisen komeaan linnaan.
Täällä alkoi tyttö hoidella emännyyttä, mikäpä siinä muukaan auttoi,
kun vetehinen niin määräsi.
Kerran vetehinen lähti kyläilylle järven toiseen päähän. Hän ojensi
tytölle nipun avaimia, linnansa avaimet ja sanoi:
»Hoitele hyvin taloa poissa ollessani. Kaikkiin muihin huoneisiin saat
mennä, mutta varo menemästä perimmäiseen kammariin.»
Tyttö otti avaimet ja tutki läpikotaisin linnan jokaisen huoneen. Perim-
mäisen kammarin ovelle hän pysähtyi aprikoimaan.
»Mitähän aarteita vesihiisi tuolla säilyttää, kun se kielsi minua sinne
menemästä», tuumiskeli tyttö.
Eikä hän voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan sovitti avaimen lukkoon
34 ja astui kiellettyyn huoneeseen.

Täällä näki tyttö kummia: keskellä lattiaa oli suuri sammio, joka oli
täynnä verta, ja veren pinnalla kellui kultasormus. Seinällä oli kaksi
hyllyä ja hyllyillä kaksi pulloa, joista toisessa oli elämänvettä ja toisessa
kuolemanvettä.
»Koetanpahan tuota sormusta ja panen sen sitten takaisin paikalleen»,
tuumi tyttö ja sovitti sormeensa veren pinnalla kelluvan sormuksen.
Mutta voi onnettomuutta, tytön sormeen jäi veritahra, joka ei pese-
mälläkään lähtenyt pois.
Tulipa sitten vetehinen kotiin ja sanoi tytölle:
»Kampaahan tukkani, se sotkeentui matkalla niin pahoin.»
Tyttö otti kamman ja alkoi kammata vetehisen päätä. Pahaksi onneksi
hänen verisormensa sattui hipaisemaan vetehisen korvaa.
Vetehinen ärjäisi:
»Millä sinä minun korvani poltit! Näytähän kätesi.»
Tytön oli näytettävä kätensä, ja vetehinen raahasi hänet kiellettyyn
kammariin, juotti hänelle kuolemanvettä ja viskasi ruumiin nurkkaan.
Kerjranpa sitten sen järvenrantatalon isäntä istui laiturilla onkimassa.
Onkeen tarttui suuri kala, joka vetäisi isännän veteen ja lähti viemään
häntä järven pohjaan.
Taas kaikui vetehisen ääni:
»Hukutan sinut, jollet anna keskimmäistä tytärtäsi!»
Hengenhädässä isäntä lupasi toisen tyttärensä vetehiselle.
Tupaan tultuaan hän sanoi keskimmäiselle tyttärelleen:
»Menehän tyttäreni hakemaan kalakorini rannalta, se unohtui sinne.»
Tyttö meni ja joutui saman tien vesihiiden linnaan.
Elettiin, minkä elettiin ja taas hankkiutui vetehinen kyläilylle. Läh-
tiessään hän ojensi tytölle linnansa avaimet ja antoi hänelle samat
varoitukset kielletyn kammarin suhteen, jotka vanhinkin sisar oli saa-
nut.
Mutta tuskin vetehinen oli oven jäljessään sulkenut, kun tyttö jo seisoi
kielletyn huoneen oven takana.
»Mitähän siellä oikein on, kun se kielsi minua sinne menemästä?»
aprikoi tyttö.
Ei malttanut hänkään noudattaa kieltoa, vaan meni kiellettyyn kam-
mariin ja näki siellä samat esineet kuin sisarensakin. Hänkin koetteli
sormusta ja sai lähtemättömän tahran sormeensa. Kun vetehinen kotia
tultuaan keksi tämän, kävi keskimmäisen sisaren yhtä surkeasti kuin
vanhimmankin.

Sattuipa jonkin ajan kuluttua, että isäntä järvenrantaa kulkiessaan
näki maassa könöttävän oivallisen satulan.
»Tuo on kallis kapine, minäpä otan ja vien sen kotiini», tuumi isäntä
ja tarttui satulaan.
Mutta satula lähtikin viemään häntä järven pohjaan.
Taas kaikui vesihiiden ääni:
»Luovuta minulle nuorin tyttäresi, niin pääset maalle!»
Itku pirahti isännän silmiin, mutta mikäpä siinä muukaan auttoi kuin
luvata viimeinenkin lapsensa vetehiselle.
Tupaan tultuaan sanoi isäntä nuorimmalle tyttärelleen:
»Mene hakemaan satula rannalta.»
Tyttö meni ja joutui saman tien vetehisen linnaan.
Muutaman päivän kuluttua vetehinen taas lähti kyläilylle ja antoi
tytölle linnansa avaimet ja evästi häntä samoilla varoituksilla kielletyn
kammarin suhteen kuin vanhinta ja keskimmäistäkin sisarta.
Mutta annahan olla, tuskin vetehinen oli mennyt, kun tyttö jo lähti
kielletyn huoneen salaisuuksia tutkimaan.
Hän näki sammion ja veren pinnalla kelluvan kultasormuksen. Mutta
hänpä ei koskenutkaan sormukseen, vaan otti sen sijaan elämänvesi-
pullon hyllyltä ja virvoitti sen avulla molemmat sisarensa henkiin.
Sen jälkeen hän etsi linnan ullakolta kolme kookasta arkkua. Kahteen
niistä hän kätki sisarensa ja pani ne kiinni, mutta kolmannen arkun hän
varasi itseänsä varten.
Vetehinen tuli kotiin ja tarkasti heti tytön kädet. Kun veritahroja
ei näkynyt, tuli vetehinen perin hyvälle mielelle ja sanoi:
»Sinä olet kelpo tyttö, kun jaksoit hillitä uteliaisuutesi. Sinusta minä
vihdoinkin sain kunnon emännöitsijän linnaani.»
Tyttö puolestaan käytti vetehisen hyvää tuulta hyväkseen ja pyysi:
»Tee minulle pieni palvelus. Vie tämä arkku kotiini. Siinä on pyykkiä
äitini pestäväksi ja olen myös leiponut piirakoita kotiväen syötäväksi.
Mutta älä vain avaa arkkua matkalla, mielesi voisi ruveta tekemään
piirakoita, söisit ne ja kotiväki jäisi ilman maistiaisia.»
Vetehinen otti arkun ja kantoi sen selässään rantatalon eteiseen.
Isäntä kun aukaisi arkun, niin löytyi sieltä vanhin tytär, ja suuri oli
ilo talossa, kun edes yksi kadonneista lapsista saatiin takaisin.
Kului muutamia päiviä ja tyttö pyysi vetehistä viemään toisen arkul-
lisen tuomisia kotiinsa.
36 »Mutta», sanoi tyttö, »älä missään nimessä kurkista matkalla arkkuun.

Siellä on sämpylöitä päällimmäisenä ja sinä varmaan syödä hotaiset
ne, jos aukaiset arkun kannen.»
»En katso arkkuun», lupasi vetehinen. »Maltoithan sinäkin olla kiel-
lettyyn kammariin kurkistamatta.»
Vetehinen nosti arkun olalleen ja niin pääsi keskimmäinenkin sisar
kotiinsa.
Kun vetehinen seuraavana päivänä pistäytyi kyläilylle, rupesi ranta-
talon nuorin tyttö heti valmistelemaan omaa pakoansa.
Hän pani linnan katolle kaksi lautaa ristiin ja sitaisi huivinsa niiden
päähän.
»Vetehinen on likinäköinen», puheli tyttö. »Kun se näkee tämän hökö-
tyksen, niin se luulee, että minä istun katolla.»
Sitten tyttö meni kiellettyyn kammariin ja vaihtoi kaiken varalta elä-
mänveden siihen pulloon, missä oli kuolemanvettä ja kuolemanveden
siihen pulloon, missä oli elämänvettä.
Tämän jälkeen hän raahasi kolmannen arkun linnan rapuille, pujahti
arkkuun ja vetäisi sen kannen jäljestään kiinni.
Vetehinen tuli kotiin ja näki tytön laatiman hökötyksen linnansa
katolla. Hän luuli sitä tytöksi ja huusi:
»Mitä sinä siellä teet? Tule alas, ennenkuin putoat!»
Tyttö puolestaan puhui arkusta:
»Tuli sisällä liian kuuma ollakseni ja minä kiipesin tänne katolle
kangasta kutomaan.»
Aallot näet löivät lautoja yhteen, niin että kuului kolke kuin kangasta
kudottaessa.
»Teepä minulle vielä yksi palvelus», puhui tyttö arkussa. »Se onkin
viimeinen, jonka sinulta pyydän. Vie se arkku siitä rapulta minun
kotiini, mutta muistakin olla kurkistamatta mitä se sisältää.»
Vetehinen otti arkun olalleen ja alkoi kantaa sitä rantataloa kohti.
Mutta kivenheiton matkan kuljettuaan hän laski arkun maahan ja puheli:
»Mitähän tässä arkussa oikein mahtaa olla, kun se on niin raskas?
Minäpä katson.»
Ja hän rupesi koperoimaan arkun kantta auki.
Tytöllä arkussa oli sydän kylmänä, mutta hän puhui ikäänkuin ääni
olisi tullut kaukaa:
»Älä ole utelias, älä katso arkkuun.»
Vetehinen luuli, että katolla istuva tyttö näki hänen puuhansa, ja niin
hän jätti katsomisen sikseen.

Hän vei arkun rantataloon ja niin pääsi nuorinkin sisaruksista vete-
hisen vankeudesta.
Kotiin palattuaan näki vetehinen 'tytön' yhä katolla ja huusi hänelle:
»Mitä sinä siellä koko päivän kököttelet? Tulehan alas laittamaan
minulle illallista!»
Vastausta ei kuulunut; laudat vain kolkkuivat toisiaan vasten.
Vetehinen kiipesi silloin katolle ottamaan selvää oliko emännöitsijänsä
tullut mykäksi. Petoksen havaittuaan hän suuttui ankarasti ja vetäisi
'kutojaa' korvalle, niin että koko tekele hajosi ja vieri kolisten maahan.
Mutta huitaistessaan vetehinen kadotti tasapainonsa ja suistui pää
edellä linnansa katolta maahan.
Hän loukkasi itsensä pahoin ja ryömi kiellettyyn kammariin. Hän kur-
kotti hyllyltä elämän vesipullon ja otti siitä 'parantavat' ryypyt. Mutta
pullossahan olikin kuolemanvettä, ja niin vetehinen oikaisi koipensa
ja kuoli.

Satu vaakalinnusta
Hiiri ja tiainen raatoivat kerran yhteisen huhdan. Ruista he kylvi-
vät huhtaansa ja hyvin se kasvoikin. Kun syksy tuli, leikkasivat
he sirpillä elonsa ja pystyttivät kuhilaat.
Sitten he kantoivat lyhteet riiheen ja puivat viljan. Ja seuraavana
päivänä he alkoivat jakaa jyviä.
Tarkkoja, ylen tarkkoja olivat hiiri ja tiainen. Jyvät he jakoivat yksi-
tellen, yksi jyvä yhdelle ja toinen jyvä toiselle.
Mutta kun koko jyväläjä oli jaettu, jäi jäljelle yksi ylimääräinen jyvä.
Hiiri siveli viiksiään ja sanoi tiaiselle:
»Sinä olet syönyt yhden jyvän, koska yksi jäi jakoperiksi.»
Tiainen tästä kimpaantui ja tiuskaisi:
»Itse olet syönyt sen!»
Mutta hiiri ei myöntänyt syöneensä jyvää, vaan syytti edelleen tiaista.
Tiainen tuosta julmistui ja piiskutti:
»Jos minä olen syönyt sen, niin tulkoon sota, tulkoot kaikki siivelliset
minun puolestani sotimaan.»
Ja niin syntyi lintujen ja nelijalkaisten kesken sota yhdestä rukiin jyvästä.
Kaikennäköistä ja kaikenkokoista metsän petoa juoksi paikalle, ja
taivas pimeni linnuista, niin paljon niitä tuli.
Kävi siinä aikamoinen ärinä ja purina ja siipien viuhke. Tapeltiin,
minkä tapeltiin, mutta kumpikaan puoli ei päässyt voitolle.
Lensipä sitten jättimäinen vaakalintu paikalle ja otti osaa taistelun
tiimellykseen. Sen ansiosta lintukansa voitti sodan, ja nelijalkaiset puik-
kivat turkit revittyinä, häntä koipien välissä tiehensä.
Mutta karhu oli ottelun kestäessä puraissut vaakalintua, ja siipirikkona
ja haavoittuneena se lensi koivuun riihen luokse lepäämään.
Lähtipä mökinmies aamutuimaan metsälle ja näki koivussa lepäilevän
vaakalinnun. Mies luuli kokkoa Paholaiseksi ja ampua tussautti sitä.
Kokko ei ollut tuosta millänsäkään, sen kun vain hieman käänsi päätänsä
ja katsoi yrmeästi miestä.

Mies meni lähemmäksi ja ampua läväytti toisen kerran. Vaakalintu
taas vähän päätänsä käänsi, mutta ei näyttänyt olevan haulipanoksesta
millänsäkään.
Menipä mies aivan koivun juurelle ja ampui lintua vielä kolmannen
kerran.
Silloin kokko puhkesi puhumaan ja sanoi miehelle:
»Minkä vuoksi minua ammut? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Jos
kunnon mies olet, niin ota minut täältä koivusta alas ja vie minut kotiisi ja
hoida minut terveeksi. Vaivasi tulen kyllä tuhatkertaisesti palkitsemaan.»
Hetken asiaa mietittyään mies auttoi haavoittuneen linnun puusta ja
vei sen mökkiinsä.
Mutta mökin akka ei ollut hyvillään, vaan möyskysi, että mitä sinä
tuollaista elikkoa tupaan kuljetat.
»Se syö koko torpan tyhjäksi», nurisi akka, »ja mitä hyötyä sinulla on
siitä, että mokomaa koukkunokkaa ruokit?»
»Lintu lupasi maksaa hoidosta», virkahti mies. »Se korvaa kyllä vaivani
tuhatkertaisesti, kunhan hoitelen sen terveeksi.»
»Korvaa!» tuhahti torpaneukko. »Miten tuollainen sulkaniekka jptakin
pystyy korvaamaan?»
Mutta mies ei piitannut vaimonsa puheista, vaan hoiti ja syötteli
vaakalintua, kunnes se alkoi parantua.
Kuukauden kuluttua vaakalintu pyysi mieheltä, että annahan kun
koetan, joko pystyn lentämään.
Molemmat menivät yhdessä ahon laitaan ja vaakalintu kohosi siivil-
leen. Mutta kovin viipperätä ja huonoa oli sen lento vielä. Sen takia se
pyysikin:
»Elätä ja hoitele minua vielä toinenkin kuukausi, niin sitten maksan,
mitä olen velkaa».
Mies syötti ja hoiteli vaakalintua vielä toisenkin kuukauden, vaikka
sai joka päivä vaimoltaan kuulla, että lintusi syöpi mökin tyhjäksi, ja
mitä luulet saavasi maksuksi* kun mokomaa ilmojen petoa hyysäät.
Lopuksi vaakalintu tervehtyi; sen siivet kantoivat taas vakavasti ja
se valmistautui lähtemään omille mailleen.
»Kotini on kaukana», puhui kokko miehelle. »Teurastahan vielä nave-
tastasi lehmä ja anna aitastasi säkki jauhoja. Minun täytyy näet vah-
vasti syödä, että jaksan lentää kotiini.»
Mies täytti pyynnön, ja kun lintu oli syödä ahmaissut puolet lihoista
ja puolet jauhoista (toinen puoli näet jätettiin matkaeväiksi), sanoi se:

Vaakalintu pelasti huoltajansa, juuri kun tämä upposi polviaan myöten

»Nyt sitä sitten lähdettiin, istu sinä niskalleni ja tule hakemaan palk-
kaasi.»
Mies asettui kahtareisin kokon niskalle, tarrasi höyheniin kiinni ja
jättilintu lehahti lentoon.
Lennettiin, minkä lennettiin ja kokko kysyi mieheltä:
»Mitä näet tuolla alhaalla?»
Mies silmäsi maata kohti ja vastasi:
»Hopeinen markanraha siellä näkyy kiiltelevän.»
»Merihän se on», vastasi vaakalintu ja pudotti siinä samassa miehen
niskastaan alas.
Putosi, putosi mies kuin luoti halki ilman, mutta vaakalintu sukelsihe
siinä sivussa ja pelasti huoltajansa, juuri kun tämä upposi polviaan myö-
ten mereen.
»Säikähditkö?» kysyi vaakalintu mieheltä.
»Säikähdin, niin että sydämeni oli pysähtyä», vastasi mies. »Miten sinä
tällä tavalla huoltajaasi pitelet? Vähältä piti, etten kuollut.»
»Säikähdin minäkin», sanoi vaakalintu, »kun koivussa rampana kököt-
telin ja sinä minua kolmasti ammuit, mutta en minä silti henkeäni heit-
tänyt.»
Ja vaakalintu kohosi taas niin ylös, että meri näytti pieneltä kuin mar-
kanraha. Kolme kertaa se pudotti miehen alas ja koppasi hänet kiinni,
juuri kun hän oli hukkumaisillaan. Tämä oli kosto siitä, että mies oli
kolme kertaa avutonta lintua ampunut.
Taas lennettiin, minkä lennettiin ja vaakalintu sanoi miehelle:
»Katsopas alas, näkyykö siellä mitään.»
Mies tähyili alas ja virkkoi:
»Komea, vaskenkarvainen kartano näkyy tuolla niemen nenässä kuul-
tavan.»
»Se on nuorimman sisareni koti», selitti kokko ja laskeutui maahan
pellon aidan taakse.
Lintu käski miehen mennä taloon ja neuvoi:
»Kun astut pirttiin ja sinulta kysytään, että mistä olet, niin vastaa,
että Suomenniemeltä. Ja kun sisareni kysyy sinulta, että oletko nähnyt
veljeäni vaakalintua, joka lähti tiaisen sotaan Suomeen, niin älä vastaa,
ennenkuin sinulle luvataan vaskinen vakka pankon alta.»
Mies teki, kuten kokko neuvoi, ja kun vaskikartanon emäntä kysyi:
»Tiedätkö mitään veljestäni vaakalinnusta, joka lähti tiaisen sotaan?»
Niin mies vastasi:

»Tiedänhän minä, mutta en sano, ennenkuin annat vaskisen vakan
pankon alta.»
»Enkä annakaan, se on kallein kalu kartanossani», epäsi vaskikartanon
emäntä.
Mies palasi siis tyhjin toimin vaakalinnun luokse ja kertoi miten oli
käynyt.
»Mitäpä tuosta», tuumi vaakalintu. »Jatkakaamme matkaa keskimmäi-
sen sisareni luokse, joka asuu hopeisessa kartanossa.»
Ja niin he matkasivat edelleen ja tulivat hopeisen kartanon luokse.
Kokko kehoitti miestä menemään sisään ja pyytämään hopeista vakkaa,
mutta täällä kävi kuten vaskikartanossakin — tyhjin toimin palasi mies
takaisin.
Taas jatkettiin matkaa ja tultiin kultaisen kartanon luokse, jossa asui
vaakalinnun vanhin sisar.
Täällä miestä vihdoinkin onnisti. Kultakartanon emäntä kolusi pan-
kon alta kultaisen vakan ja ojensi sen miehelle. Mies puolestaan meni
ja nouti pellon aidan takana odottelevan kokon sisään.
Kokko kertoi sisarelleen, kuinka hyvin mies oli häntä hoidellut, kun
hän oli siipirikkona. Toverukset asettuivat nyt lepäilemään pitkän mat-
kan vaivoista. Kultakartanon emäntä tahtoi palkita veljensä hyvänteki-
jän ja syötti ja juotti miestä parhaansa mukaan.
Mutta kaukana Suomenniemellä olivat tiainen ja hiiri taas raivanneet
huhdan ja viljelivät ruista. Taas syntyi heille kiista yhdestä jakoperiksi
jääneestä jyvästä. He julistivat sodan, johon ottivat osaa taivaan linnut
ja metsän nelijalkaiset.
Linnut olivat joutua tappiolle ja silloin haukka tuli hakemaan vaaka-
lintua apuun.
»En jouda mitenkään sotaanne», vastasi vaakalintu. »Minun on vie-
tävä tämä mies ensinnä kotiinsa.»
»Mitä sinä yhdestä miehestä, kun koko lintukansan kohtalo on ky-
seessä», suostutteli haukka.
Ja niin lähti vaakalintu taas tiaisen sotaan ja jätti miehen kultakarta-
noon.
Mies asui aikansa kartanossa, mutta sitten alkoi koti-ikävä kalvaa
häntä ja hän alkoi hankkia kotikonnuille lähtöä. Vaakalinnun sisar lait-
toi miehelle tukevat eväät ja viittasi läntiseen suuntaan sanoen:
»Tuonnepäin kun kymmenen vuotta kuljet, niin ehkäpä löydät kotiisi.» 43

Mies lähti astua tallustelemaan neuvottuun suuntaan, eväskontti seläs-
sään ja kultainen vakka kainalossaan.
Mutta kulku oli hankalaa, ylen hankalaa, sillä tiellä oli suuria järviä,
lahdelmia ja soita, jotka piti kiertää.
Aikansa kulkea rämmitty ään mies tuskastui ja lyödä kumautti kultai-
sella vakallaan petäjän kylkeä.
Siitäpä syntyikin kultainen kartano, palvelijoineen päivineen.
No, mies rupesi taloksi, antoi palvelijoiden palvella itseään ja tuumis-
keli:
»Kyllähän sitä tässäkin on ja elää, kunhan vain oma eukko olisi kylkeä
lämmittämässä.»
Mutta jo ensimmäisenä yönä mies heräsi siihen, että joku potkia jytis-
teli seinää ja rämeä ääni huusi:
»Vie pois kartanosi minun polultani, en minä rupea taloasi kiertä-
mään!»
Mies nousi ja meni pihalle katsomaan kuka siellä elämöi, ja se oli itse
Iso Kehno.
Mies ei pelännyt Kehnoa, vaan kysäisi:
»Miten minä kartanoni sinun polultasi pois saan? Se oli kultaisessa
vakassa, enkä ainakaan minä pysty sitä sinne takaisin sullomaan.»
»Kyllä minä sen sullon», vastasi Kehno.
»Mitä tahdot palkaksesi?» kysäisi mies.
»Heti en tahdo mitään», vastasi Kehno, »mutta lupaa minulle se, joka
jäi akaltasi piiloon, kun lähdit kokon matkassa kotoasi.»
Mies tuumi, ettei eukolta mitään piiloon pitänyt jäädä, ja suostui Keh-
non ehdotukseen. Lisäksi hän tinki, että Kehno veisi hänet kotikonnulle.
Kehno hyväksyi ehdot ja rupesi panemaan kartanoa vakkaan. Miehen
piti kääntyä selin tuon toimituksen ajaksi. Kuului vain raudan raksaus
ja kullan helähdys, kun kartano kaikkineen oli jo vakassa.
Sitten Kehno saatteli miehen aika kyytiä Suomenniemelle.
Kun oli tultu miehen kotipellon rajalle, kääntyi Kehno ympäri ja
sanoi:
»Tästä minä käännyn takaisin, aikaa myöten sitten haen sen, minkä
minulle lupasit.»
Mies kun astui pirttiin, niin hän näki, että vaimolle hänen poissaolonsa
aikana oli syntynyt pikkuinen pojantenava. Tästä mies hätääntyi ja tuumi:
»Olipa se Kehno aika viekas, tuo oli vaimolla piilossa ja nyt sinä olet
44 perillisesi Paholaiselle luvannut.»

Mutta mitäpä auttoi enää paha mieli; mies lohdutteli itseään sillä,
että kultaisen kartanon sain, vaikka poikani menetinkin.
Niin, mies kumautti taas vakallaan petäjänkylkeä ja hänen maalleen
ilmestyi kultainen kartano. Siinä he sitten leveästi asuen viettivät päi-
viänsä, torpanmies, hänen akkansa ja heidän pikku poikasensa.
Ja miehen poika kasvoi, siitä tuli terve ja kaunis miehenalku.
Kerranpa sitten, siinä kuudentoista ikäisenä poika meni ja tärisytti
seipäänkärjellä kuppariämmän ikkunaruutua.
Kuppariämmä alkoi tiuskia:
»Mene tiehesi Paholaisen poika! Älä säre minun lasiani! Mene Kehnon
kotiin, minne sinut isäsi lupasi!»
Poika meni isänsä luokse ja kysyi:
»Onko totta, mitä kuppariämmä sanoi, että sinä olet minut Paholai-
selle luvannut?»
Murhemielin piti isän kertoa, että niin oli asia.
Vielä toisenkin kerran meni poika kuppariämmän mökkiä jytistämään.
Ämmä silloin huusi:
»Sinä Paholaisen penikka, mene Kehnon linnaan, ennenkuin se tulee
sinua hakemaan!»
Mielessään poika mietti:
»Jospa menisinkin, joudunhan minä kuitenkin aikanani sinne.»
Ja hän alkoi tehdä matkavalmisteluja. Hän hyvästeli vanhempiaan ja
matkasi sitten Kehnolaan.
Poika kun saapui Paholaisen linnaan, ei isäntä itse ollut kotona. Sen
sijaan otti hänet vastaan kaunis, linnaan teljetty kuninkaantytär.
Tyttö kun pojan näki, alkoi ihmetellä:
»Voi sinuas, kaunis nuorukainen, miksi vapaaehtoisesti tänne tulit?
Kehno kun saapuu kotiin, niin hän sinusta paistin tekee ja suihinsa syö.»
»Syököön», vastasi poika, »kerranhan sitä kuitenkin kuolla pitää.»
»Katsotaanpa nyt», sanoi tyttö, »minä kun yritän puoltasi pitää, niin
kaipa täältä jotenkin hengissä selvitään.»
Jymähtipä silloin linnan ovi ja Kehno saapui kotiin. Hän tähyili alta
kulmiensa poikaa ja virkahti:
»Hyvä oli, kun omasta tahdostasi luokseni tulit. Minä panen sinut nyt
töihin. Jos niistä selviydyt, niin en syökään sinua.»
Ja Kehno vei pojan joen rantaan ja määräsi: 45

»Tähän sinun on huomisaamuun mennessä rakennettava arkuton silta,
joka kestää hevosella ajaa.»
Poika ei tehtävän vaikeutta säikähtänyt, vaan meni tytön luo ja ker-
toi, minkä työn Kehno oli hänelle määrännyt.
»Mene vain levolle, minä valvon puolestasi», sanoi tyttö.
Kun poika oli nukahtanut, haki tyttö Kehnon kirjastosta noitakirjan
ja etsi siitä sillanrakentamisluvun. Sen avulla hän loihti joen yli arkutto-
man sillan ja herätti pojan auringon noustessa ja sanoi:
»Silta on nyt valmis, ota luuta käteesi ja mene lakaisemaan roskia lan-
kuilta. Kun Kehno tulee, niin luulee hän sinun juuri työtäsi lopettavan.»
Poika otti luudan käteensä ja meni lakaisemaan lastuja sillalta. Kehno
kun tuli työtä tarkastamaan, niin sanoi hän pojalle:
»Taidatkin olla viisas veijari, kun sillan yhdessä yössä pystyit luomaan.
Vielä en sinua syö, mutta annanpa sinulle toisen tehtävän, entistä vai-
keamman. Jollet siitä selviydy, niin syön sinut suuhuni.»
Ja Kehno ojensi pojalle kourallisen nisunjyviä ja virkkoi:
»Kylvä nämä tuohon peltoon, mutta toimitakin niin, että jo huome-
nissa uutisviljasta leipää paistetaan.»
Poika otti jyvät, meni tytön luo ja kertoi minkä tehtävän Paholainen
nyt oli antanut.
»Älä ole huolissasi», lohdutti tyttö, »mene vain nukkumaan, kaipa sitä
tästäkin koetuksesta jotenkin selvitään.»
Poika veti peitteet korviinsa ja nukahti. Tyttö puolestaan meni jyvien
kera pellon pientareelle ja kutsui Kalman väkeä avuksensa.
Kalman väki nousi maasta; yksi kynti, toinen äesti ja kolmas peitti
siemenet multaan. Ja niin joutuisasti sai Manan väki vehnän kasvamaan,
että vilja jo kukonlaulun aikaan voitiin puida, ja aamutuimiin tyttö lei-
poi uutisvehnästä leipää.
Kehno syödä maiskutteli vehnästä, mutta antoi pojalle saman tien
vielä kolmannenkin tehtävän.
»Laadi ruuhi», sanoi hän, »joka maat ja meret kulkee ja voittaa minun
parhaan oriini vauhdissa.»
Tyttö laati taikakirjan opastuksella ruuhen, joka maata kulki, merta
matkasi.
Kehno tuli, tutki ruuhta ja virkkoi pojalle:
»Viisas olet, viisaampi kuin luulinkaan. Tuo nyt paras oriini tallista,
niin koetetaan, piisaako ruuhesi sille vauhdissa.»
46 Poika meni talliin ja satuloitsi Kehnon parhaimman oriin. Mutta hän

ei vienytkään sitä ruuhen luokse, vaan talutti hevosen rappujen eteen ja
huusi tytölle:
»Tulehan nyt joutuin, niin lähdemme täältä pakoon!»
Tyttö juoksi ulos palmikot suorina. Poika nosti hänet eteensä satulaan,
ja sitten sitä lähdettiin Kehnon linnasta, niin että pöly pilvenä jäljestä
tuprusi.
Kotvanen kun oli ratsastettu, niin poika pyysi:
»Silmäähän tyttö taaksesi ja katso, näkyykö siellä mitään.»
Tyttö katsoi taaksepäin ja virkkoi:
»On kuin suuri tulipatsas ajaisi meitä takaa.»
Hepo alkoi hurjasta menosta vaahdota ja poika sanoi:
»Paha merkki, perin paha merkki, ennen pitkää se tavoittaa meidät.
Mistä nyt pelastus?»
Tuli lampi vastaan ja tyttö sanoi:
»Pysäytä ori tähän, minä tiedän mitä teemme.»
Poika pysäytti hevosen ja laskeusi tytön kera sen selästä alas. Tyttö
löi huivillaan ristiin, rastiin, luki loitsun ja molemmat pulahtivat solak-
koina haukina lampeen.
Saapuipa Kehno lammen rannalle, puhalsi henkeä, haisteli ilmaa ja
sanoi:
»Kyllä minä teidät tavoitan, juon koko lammen tyhjäksi.»
Ja Kehno asettui rähmälleen lammen rannalle ja alkoi juoda sitä tyh-
jäksi.
Hän joi ja joi ja joi. Hän pullistui ja pullistui ja pullistui. Lopuksi hän
halkesi ja heitti henkensä.
Mutta tyttö ja poika ottivat taas ihmishahmon ja nousivat oriin satu-
laan.
Poika vei tytön isänsä kultaiseen kartanoon, ja siellä he elävät miehenä
ja vaimona onnellisina kenties vielä tänäkin päivänä.

Veli ja sisar
Elipä kerran, kauan kauan sitten, pienessä metsämökissä mies ja
vaimo kahden lapsensa, pojan ja tytön kera.
Köyhä oli tuo mökki, muita kotieläimiäkään ei sen asukkailla ollut
kuin kirjava kissa ja vuohi, jolla oli sekä sarvet että tutajava leukaparta.
Hiljakseen siinä kuitenkin toimeen tultiin, niin kauan kuin vanhemmat
pysyivät terveinä. Mutta sitten kulki tuhoisa rutto yli maan ja riisti
hengen isältä ja äidiltä.
Lapset itkivät aikansa vanhempiaan ja hautasivat heidät pihapihla-
jan alle.
Sen jälkeen he alkoivat tehdä perinnönjakoa. Ei siinä paljoa jakamista
ollut — mökki oli niin laho, että se pian luhistuisi, ja peltotilkkuset olivat
niin kiviset, että lapset päättivät lähteä maailmalle onnea etsimään.
Jaettavaksi jäi siis kissa ja vuohi. Kumpainenkaan ei olisi kissasta huo-
linut, vaan tuumi, että eipä siitä matkalla apua, ruokkia sitä vain pitää;
sensijaan vuohi etsii ruokansa tienvarresta ja siitä saa tilkkasen maitoakin.
Kissa kun näki, että perinnönjako oli käynnissä, tuli ja kyhnytti kyl-
keään pojan sääriä vasten ja naukui:
»Ota minut, et koskaan kadu, jos minut valitset.»
»Samapa se», tuumi poika ja sanoi sisarelleen: »Minä otan kissan,
ota sinä vuohi. Kun me nyt maailmalle lähdemme ja rehellisesti toisiam-
me autamme, niin varmaan myös onnen löydämme.»
»Tehdään niin», sanoi tyttö, »jos sinä autat minua, niin kyllä minä
autan sinua.»
Poika pani isävainajansa reppuun kolme kuivaa reikäleipää ja hieman
suolakalaa. Siinäpä olikin kaikki ruokatavara, mikä mökissä oli jäljellä.
Poika ripusti laukun selkäänsä ja kiinnitti vyölleen isävainajansa puukon.
Sisarukset pönkitsivät kotimökin oven. He polvistuivat hetkeksi vanhem-
piensa haudalle ja rukoilivat vainajille rauhaa ja itsellensä hyvää onnea.
Sitten he lähtivät. Tyttö sitoi narun vuohen kaulaan ja alkoi taluttaa
48 sitä. Kissa juoksi häntä pystyssä edellä ja näytti tietä.

Kun lapset olivat kulkeneet kolme päivää, loppuivat leivät ja kala.
Nälkä kaiversi suolia, ja he olivat tulleet asumattomaan erämaahan,
niin ettei ihmisiltäkään voitu apua pyytää.
Tyttö alkoi nurista ja moitti veljeänsä, että ollenkaan tällaiselle ret-
kelle lähdettiin. Poika puolestaan ehdotti, että teurastetaan vuohi ja
syödään se. Kun ei muutakaan keinoa keksitty, niin he uhrasivat vuohen
ja paistoivat sen lihat nuotiolla.
He lähtivät taivaltamaan edelleen, kulkivat kolme päivää ja osuivat
kauniiseen, kukkuloiden keskellä olevaan laaksoon. Keskellä laaksoa oli
kirkas lähde ja sen ympärillä suuri puutarha, jossa kasvoi satamäärin
erilaisia hedelmäpuita. Puiden oksat taipuivat maahan ihanien hedel-
mien painosta, ja lapset söivät ky lialtansa omenia, päärynöitä, luumuja
sekä kirsikoita. Syötyään he heittäytyivät nurmikolle lepäämään ja tuu-
miskelivat, että tässäpä on oikea onnensoppi, mitähän jos asetumme
asumaan tänne.
Mutta samassapa keinahteli maa ja suuri jättiläisukko tulla tömisti
paikalle.
»Syön teidät!» kiljaisi jättiläinen. »Miten löysittekääh puutarhaani,
sillä täällä ei ole käynyt ihmisiä sataan vuoteen?»
Lapset tietenkin pelästyivät hirveästi, mutta poika rohkaisi luontonsa,
katsoi jättiläistä suoraan silmiin ja sanoi:
»Älä hyvä jätti meitä vielä tänään syö. Lihota meitä ensin muutama
viikko, niin maistumme paremmilta. Näethän, ettei meissä ole muuta
kuin luuta ja nahkaa, sillä olemme kärsineet nälkää.»
»Laihoja kuin tikut näytätte olevan», totesi jättiläinen. »Lihotta-
kaa itseänne puutarhani antimilla, mutta muistakaakin, ettette yritä
paeta.»
Veli ja sisar jäivät jättiläisen puutarhaan, mikäpä siinä muukaan
auttoi, mutta joka päivä he neuvottelivat, miten pääsisivät pakoon.
Jättiläisellä oli hevonen, uljas, punarautias ori. Poika suki hevosen
harjan ja karkoitti paarmat, jotka kiusasivat sitä. Nopeasti hän ystä-
vystyi hevosen kanssa.
Kerran, kun jättiläinen nukkui omenapuittensa alla, pyysi poika
oriilta, että tämä auttaisi hänet ja hänen sisarensa pakoon.
Hevonen epäröi ensin, mutta kun jätti kuorsasi, niin että maa järisi,
virkahti ori:
»Nouskaa selkääni, niin yritetään pakoon. Oman henkeni uhalla käyn
nyt avuksenne.» 49

Veli ja sisar ja pojan kissakin nousivat hevosen selkään ja ori pyyhälsi
juoksuun. Se juoksi niin että häntä suorana ilmassa viuhui, mutta ei
aikaakaan, kun jäljestä kuului raskas töminä. Jättiläinen oli herännyt
ja tulla loikki hirmuista vauhtia jäljestä.
Ei riittänyt oriin nopeus. Jätti tarrasi hevosensa hännästä kiinni ja
löi sen kuoliaaksi kallionkupeeseen.
»Ihmisitikat!» ärisi jättiläinen. »Yrititte karata, pistän teidät poskeeni
ihan tällä hetkellä.»
»Ei meistä eineenpalaksi ole», sanoi poika. »Syö sensijaan hevosesi,
sehän on hyvässä lihassa.»
Ja kuinka ollakaan, jätti teki hevosestaan paistin.
Entistä tarkemmin vartioi jätti nyt puutarhassaan lapsia ja kehoitti
heitä syömään lujasti ja seurasi, kuinka heidän poskensa pyöristyivät.
Pakoon pääsy näytti toivottomalta, ja niinpä poika kerran kääntyi kis-
sansa puoleen ja kysyi siltä:
»Tiedätkö Mirriseni millä keinoin me täältä hengissä selviydymme?»
»Oletkos huomannut?» kysäisi kissa, »että suuri kotka käy lähteellä
juomassa. Koetapas suostuttaa se pelastamaan meidät.»
Kun kotka laskeutui lähteelle juomaan, meni poika sen luokse ja
rukoili lintua pelastamaan heidät.
»Mikäpä siinä», virkahti kotka. »Nouskaa vain selkääni kaikki kolme.
Minä kiidätän teidät pois näiltä mailta. Ei minun ainakaan yhtä hullusti
voi käydä kuin punarautiaan oriin, sillä onneksi ei jätinkoljatilla ole
siipiä.»
Jättiläinen veti parast5aikaa päivällisunta ja kuorsasi niin että maa
tärisi. Kotka kohosi lasten ja kissan kera taivaalle. Mutta samassapa
jätti heräsi. Hän ei hukannut hetkistäkään, vaan tarttui valtavaan jou-
seensa ja ampui kotkan alas pilvistä.
Lapset ja kissa selvisivät rytäkästä hengissä. Jättiläinen puolestaan
ylpeili:
»Näittekös nyt, minun luotani on turha yrittää karkuun. Syökää
itsenne nopeasti hyvään lihaan, minä alan jo pitkästyä odottamiseen.»
Jättiläisellä oli laaksossaan myös härkä. Se oli suuri ja musta, sarve-
kas otus. Se poti yksinäisyyttä, ja päivänä muutamana se tuli veljen
ja sisaren luo ja puhui:
»Olen seurannut kuinka te kahdesti yrititte pakoon, mutta turhaan.
Tietäkää siis, ettei täältä karkuun ilman apuneuvoja pääse.»
50 Poika tuli kovasti uteliaaksi ja kysyi:

%
»Syön teidät», kiljaisi jättiläinen. »Miten löysittekään puutarhaani?»

»Minkälaisia ne apuneuvot ovat?»
Härkä vastasi:
»Koska olen itsekin harkinnut muuttoa muille laitumille, niin voinhan
neuvoa. Mene jätin linnaan, kun hän nukkuu. Mene suoraan perä-
kammariin, jonka nurkassa on arkku. Ota sieltä puunlehvä, harmaa
kivi ja tinapullo, jossa on vettä.»
Kun jättiläinen makasi päivällisunta, teki poika neuvon mukaan ja
haki jätin linnan peräkammarista lehvän, kiven ja tinapullon.
Lapset ja kissa nousivat härän selkään ja tämä alkoi laukata kuin
kiiliäisen pistämänä.
Mutta ei aikaakaan, kun takaa jo kuului jyminää ja maa keinahteli.
»Äkkiäpä isäntä heräsikin ja ajaa meitä takaa», sanoi härkä. »Heitä
poika puunlehvä tielle.»
Poika teki kuten härkä määräsi ja heitti lehvän taaksensa. Siitä kasvoi
siinä siunaamassa niin tiuha ja korkea metsä, ettei lintukaan olisi siitä
läpi päässyt. Kahden puolen metsä ylettyi niin lavealti, ettei sitä kannat-
tanut ruveta kiertämään.
Jättiläisellä ei ollut muuta neuvoa kuin palata hakemaan kotoaan
kirves, jolla hakkaisi metsään kulkutien.
Hiki hatussa jätti mursi itselleen polun metsään. Läpi päästyään hän
laski kirveensä kannolle ja aikoi jatkaa takaa-ajoa. Mutta silloin ehätti
suippokuono kettu siihen ja sanoi:
»Varastan kirveesi, jos jätät sen kannolle.»
»Enpä sitten jätäkään ainoata kirvestäni heitteille», sanoi jätti ja
kiidätti kirveen kotiinsa.
Pakenijat olivat jo ehtineet pitkän, pitkän matkan päähän. Mutta
kun jättiläinen pani parastaan, sai hän heidät näkyviinsä.
»Heitä se harmaa kivi taaksesi», neuvoi härkä poikaa.
Poika noudatti käskyä ja kivestä kasvoi harmaa, korkea vuori. Sellaista
vauhtia juoksi jätti, ettei voinut heti pysähtyä, vaan löi päänsä vuoren
kupeeseen ja lensi selki selällensä. Kun hän siitä toipui ja katseli vuorta,
näki hän ettei siitä päässyt yli eikä ympäri.
Muuta neuvoa ei ollut kuin että jättiläinen palasi hakemaan kotoaan
moukaria, jonka avulla murtaisi vuoreen kulkutien.
Jätti hakkasi valtavalla moukarillaan vuorta, niin että kipinät sateena
sinkoilivat, mutta kauan kesti, ennenkuin syntyi sellainen sola, että
siitä pääsi läpi.

Lopuksi sentään aukeni tie ja jätti heitti moukarinsa maahan ja aikoi
taas jatkaa takaa-ajoa. Mutta ketunliuvari ehätti paikalle ja sanoi:
»Hyvä, peräti hyvä, että jätät moukarisi heitteille. Tarvitsenkin
kovasti moukaria ja tuosta sellaisen saan.»
Jättiläinen ei uskaltanut jättää moukariaan kedolle, vaan kiidätti sen
kotiinsa.
Edestakaisin juokseminen tietenkin uuvutti jättiläistä ja haralle jäi
aikaa kiiruhtaa yhä kauemmaksi. Jätin sisu ei antanut periksi, vaan
hän lähti taas aika puhtia pakenijoita tavoittamaan. Jo saikin hän härän
ja lapset näkyviinsä.
»Sieltä se taas tulee», virkahti härkä, kun kuuli jyminän takaansa.
»Avaa tinapullon tulppa ja heitä se taaksesi», kehoitti härkä poikaa.
Poika teki työtä käskettyä, ja heti pakenijoiden taakse aukeni laaja
ja syvä meri.
Jättiläinen yritti ylittää meren kahlaamalla, mutta vajosi heti kau-
laansa myöten veteen.
»Juon, juon sinut kuivaksi», urisi jätti vimmoissaan ja asettui rannalle
rähmälleen ja alkoi juoda.
Puolet merestä juotuaan jättiläinen pysähtyi vetämään henkeä ja
vilkaisi sivulleen. Kas, ketunliuvari oli taas ehättänyt paikalle! Se istui
kannon nenässä ja siveli tuumivasti viiksiään.
»Halkeat, jollet vyötä itseäsi vanteilla», sanoi kettu.
»Se on oikea neuvo», virkahti jätti ja meni vesaikkoon ja väänsi pajuista
lujat vanteet vatsansa ympärille.
Taaskin hän alkoi juoda merta kuivaksi, ja kukaties hän olisi yrityk-
sessään onnistunut, mutta kettu otti ja puraisi vanteet poikki. Silloin
jätinrumilus halkesi suurella pohahduksella ja heitti henkensä. Siihen
meren rannalle hän jäi makaamaan, ja ketuilla ja karhuilla ja susilla
riitti nyt yltäkylläisesti syömistä moneksi ajaksi.
Niin pääsivät veli ja sisar härän ja ketun avulla jättiläisen kynsistä.
Mutta härkä oli vinhasta menosta loppuun uupunut. Se heitti juoksun,
alkoi kävellä ja sanoi pojalle:
»Kohta minä kaadun ja heitän henkeni. Hautaa minut kunniallisesti,
mutta ota sarveni talteesi. Jos joskus oikein suureen pulaan joudut, niin
kalahuta sarviani vastakkain, minä saavun silloin avuksesi.»
Tämän sanottuaan härkä kaatui ja heitti henkensä. Poika leikkasi
härän lavasta lihaa evääksi ja talletti sen sarvet reppuunsa. Sitten hän
hautasi härän. 53

Lähtivät taas veli ja sisar kulkemaan. Iltasella poika sytytti nuotion
ja paistoi härän lihaa. Sisarukset popsivat itsensä kylläisiksi ja kissakin
sai osansa.
Metsässä harhaileva kulkukoirakin haistoi paistin käryn ja tuli anele-
maan ruokaa. Tyttö halusi ajaa koiran tiehensä ja heitti sitä kalikalla.
Poika sensijaan syötti koiran kylläiseksi ja silitti sen turkkia.
Aamulla taas jatkettiin matkaa, ja nyt oli koira oppaana. Eikä kauan
kuljettukaan, kun sisarukset saapuivat ylen komealle, kirkkaasta kuparista
rakennetulle linnalle. Aitakin, joka ympäröi linnaa, oli hopeasta taottu.
Sisarukset pysähtyivät linnan pihalle empimään. Tuhkinpa he olisivat
rohjenneet sisään mennä, mutta kun kissa ja koira menivät edellä, niin
he seurasivat näitä.
Veli ja sisar tulivat linnan keittiöön. Nurkassa oli raudoitettu arkku.
Kissa sähisi ja koira murisi, ja molemmat repivät kynsin ja hampain
arkkua, mutta poika komensi eläimet penkin alle.
Sisarukset kurkistivat toiseen huoneeseen. Sen keskellä oli pöytä täynnä
herkkuruokia, katettuna kahdelle hengelle. He istuivat syömään ja
aterioituaan katsastivat linnan muitakin huoneita. Sänkykammarissa
oli kaksi vuodetta, ikäänkuin heitä varten. Niissä he päättivät nukkua,
mutta kulkivat ensin läpi linnan hopealta hohtelevat ja kullalta välkky-
vät salit. Poika keksi asekammarinkin, jossa oli pyssyä ja pistoolia, miek-
kaa ja keihästä vaikka minkä näköistä.
»Omituinen linna, kun isäntäväkeä ei näy missään», aprikoi poika.
»Mutta kaikki on kuin meitä varten rakennettu», sanoi tyttö. »Täältä
me varmaan onnemme löysimme, aletaan nyt asua täällä.»
Poika meni lukitsemaan hopeaportit kiinni yöksi. Mutta kun hän tuli
keittiön kautta sisään, ärisivät koira ja kissa taas sen raudoitetun arkun
kimpussa.
»Mitä kummaa tuo arkku oikein mahtaa sisältää?» aprikoi poika ja
yritti aukaista arkun. Mutta se ei auennut, sillä se oli lujasti lukossa.
»Olkoon», tuumi silloin poika ja ajoi koiran ja kissan penkin alle ja
varoitti niitä olemaan hiljaa.
Sisarukset viettivät yön sänkykammarissa, kumpikin omassa vuotees-
saan.
Yö kului rauhallisesti. Aamun tullen poika meni asehuoneeseen ja
valitsi itselleen parhaan luodikon, metsästyspuukon sekä torven ja lupasi
lähteä linnustamaan. Hän painui metsään, ja koira ja kissakin seurasivat
54 hänen kintereillään.

Heti kun poika oli kadonnut puitten joukkoon, aukeni keittiössä rau-
doitettu arkku. Sieltä astui esiin hopeisen linnan herra, itse Paholainen.
Hän ei ollut mikään ruma, häntäniekka kampurajalka. Hän liikkui
kauniin nuorukaisen hahmossa; sarviakaan ei näkynyt, sillä ne olivat
piilotetut kähärään tukkaan.
Paholainen kertoi tytölle olevansa linnan herra ja pyysi tätä vaimok-
seen, linnan rouvaksi.
Siinä siunaamassa tyttö mieltyi tummaan nuorukaiseen ja arveli, että
olisihan hauskaa päästä upean linnan emännäksi.
»Mutta entäs veljeni», arveli tyttö. »Mitähän tuo naimakaupastani
sanoo? Mahtaneeko hän kadehtia onneani?»
»Aivan varmaan se sinua kadehtii», puheli Paholainen. »Ei ole onnem-
me turvattu, ennenkuin veljesi on poissa tieltä. Parasta olisi, että pistäi-
sit veljesi puukolla hengiltä.»
»Enhän minä toki sellaista tekosta voi tehdä», esteli tyttö.
»En siihen pysty minäkään», virkahti Paholainen. »Kissa ja koira kul-
kevat aina veljesi kintereillä. En edes uskalla tulla näkösälle, kun veljesi
ja nuo elukat liikkuvat täällä. Sen takia veljesi onkin raivattava pois.
Luuletko, että veljesi tekisi puolestasi mitä hyvänsä, jos esimerkiksi tulisit
kipeäksi?»
»Varmaan, aivan varmaan hän menisi vaikka tuleen puolestani»,
sanoi tyttö.
»No, tee sitten näin», sanoi Paholainen. »Kun veljesi tulee metsältä,
niin teeskentele sairasta ja sano pian kuolevasi. Kerro, että heität henkesi,
jollet saa lääkkeeksi suden maitoa. Kerro unessa nähneesi, että peni-
kulman päässä täältä, vuoren louhussa, asuu susiemo, jolta maitoa saisi.
Veljesi lähtee varmaan maitoa hakemaan ja silloin hukat toimittavat
hänet pois päiviltä.»
»Hyvä on», sanoi tyttö ja lupasi tehdä kuten Paha neuvoi.
Pojan metsästys torven ääni kuului pihalta ja Paholainen pujahti kii-
reesti arkkuunsa. Tyttö sensijaan heittäysi vuoteeseen ja teeskenteli ole-
vansa sangen sairas.
Kun poika kuuli sisarensa voihkinan ja sai tietää mistä oli kysymys,
oli hän heti valmis lähtemään vaaralliselle matkalle hakemaan suden-
maitoa.
Kiireesti lähti poika kulkemaan kohti suden luolaa ja koira ja kissa
seurasivat hänen kintereillään. Nopsasti hän teki taivalta ja saapui luo-
lalle, jonka edustalla kookas susiemo imetti penikoitaan. 55

Poika laskeusi polviasentoon, kohotti luikkunsa ja alkoi tähdätä sutta
ampuakseen sen.
Silloin susiemo havaitsi pojan ja huusi:
»Hoi poika, älä ammu minua, teet pennuistani orpoja. Kyllä minä
tiedän millä asialla liikut. Tule vain tänne, niin saat maitoa niin paljon,
että se lääkkeeksi riittää.»
Poika teki tuohesta ropeen ja meni lypsämään sutta.
»Turhalla asialla liikut, ei sisaresi sairas ole», sanoi susi, kun rove oli
tullut täyteen.
Susi selitti silloin pikkulintujen jutelleen mitä juonia Pahan linnassa
haudottiin, mutta poika kieltäysi uskomasta sisarestaan mitään pahaa.
Kun poika teki lähtöä, sanoi susiemo:
»Siitä hyvästä, ettet ampunut minua, annan vanhimman penikkani
turvaksesi.»
»Mitä turvaa minä tässä tarvitsen», virkkoi poika, mutta otti kuitenkin
sudenpennun matkaansa, kun emosusi oli ensin vannottanut sitä, että
se kaikissa vaiheissa pitäisi viimeiseen veripisaraan asti pojan puolta.
Poika palasi eläimineen vaskiseen linnaan, juotti sisarelleen suden-
maitoa ja tämä oli heti paranevinaan siitä.
Seuraavana aamuna lähti poika koiransa, kissansa ja sudenpennun
kera linnustamaan. Silloin Paha tuli heti esiin piilostaan ja alkoi tytön
kanssa keksiä juonta veljen päänmenoksi.
»Teeskentele taas sairasta», neuvoi Paha. »Lähetä veljesi karhunmaitoa
hakemaan. Ei ole kontio yhtä suopea kuin susi, vaan repii veljesi kap-
paleiksi.»
Tyttö teki kuten Paholainen ehdotti ja sai veljensä heti tämän met-
sältä palattua kiiruhtamaan emokarhun pesälle. Mutta karhupa ei repi-
nytkään poikaa, vaan antoi ropeellisen maitoansa ja vanhimman pen-
nuistaankin pojan suojaksi.
Oli siinä Paholaisella tuumimista miten tuhoaisi pojan. Kun poika
seuraavan kerran meni eläimineen metsälle, puhui Paha sisarelle:
»Teeskentele vielä kerran sairasta. Kun veljesi saapuu, niin sano, ettei
sinua paranna mikään muu kuin elämänvesi. Neuvo sitten, että hän
hakee sitä vanhalta myllyltä, joka on parin penikulman päässä täältä.
Tuon myllyn peräseinällä on hylly, jolla on kaksi putelia. Oikeanpuoli-
sessa pullossa on elämän vettä ja vasemmanpuolisessa taas kuoleman-
vettä. Tottahan veljesi lähtee matkaan. Minä näet aion ehättää edelle
56 ja myrkytän kaikki tienvarren lähteet kuolemanvedellä. Kun veljesi

elikkoineen matkan varrella sammuttaa janonsa, niin kaikki heittävät
henkensä.»
Näin sanottuaan Paholainen pinkaisihe matkaan lähteitä myrkyttä-
mään.
Veli saapui metsältä ja sisar teeskenteli taas kipeätä, aivan kuolemai-
sillaan olevaa ja sai veljen lähtemään matkalle hakemaan elämänvettä.
Oli tavattoman lämmin päivä ja niin veljelle kuin hänen kerällään
kulkeville eläimillekin tuli ankara jano. Kirkas lähde poreili tienvarressa
ja kissa ja koira alkoivat latkia sen vettä. Mutta siinä silmänräpäyksessä
ne heittivät henkensä, sillä Paholainen oli myrkyttänyt lähteen.
Poika taivalsi suden ja karhun kera edelleen. Tienvarressa oli toinenkin
lähde; susi ja karhu joivat sen vettä ja oikaisivat siinä samassa koipensa.
Poika kiiruhti kulkuansa eikä juonut mistään tienvarren lähteestä,
vaikka ankara jano kuivi hänen kurkkuansa. Hän saapui vanhalle myl-
lylle, koppasi elämänvesipullon hyllyltä ja kääntyi paluumatkalle.
Hän saapui sen lähteen luo, jossa susi ja karhu makasivat koivet suo-
rina.
»Koetetaanpa, onko lääke tehokasta», puhui poika ja pirahutti pullosta
pisaran eläimien päälle.
Peräti tehoisaa oli vesi. Susi ja karhu kavahtivat heti virkeinä jalkeille.
Jatkettiin matkaa, ja kun tultiin toisen myrkytetyn lähteen luo, vir-
voitti poika kissan ja koiran henkiin.
Kun poika joukkoineen saapui vaskilinnalle, pujahti Paholainen kii-
reesti raudoitettuun arkkuunsa. Mutta eläimet kävivät arkkuun kiinni
kynsin hampain ja repivät sen hajalle. Saman tien ne tekivät selvän
Paholaisestakin.
Mutta veli antoi sisarelleen pirauksen elämänvettä ja tämä oli para-
nevinaan.
Sisar kuuli, kuinka eläimet keittiössä metelöivät ja kysyi syytä siihen.
Veli selitti, että siellä ne nyt sinun ylkämiehesi, Paholaisen hengiltä otti-
vat. Sisar kielsi, ettei Paholainen hänen ylkänsä ollut ja ettei hän tämän
olemassaolostakaan tiennyt.
»Tiemme eroavat nyt», sanoi veli. »Luuletko, etten minä ole huoman-
nut, kuinka sinä yhdessä Paholaisen kanssa olet yrittänyt minua surman
suuhun suistaa?» kysyi poika. »Sen takia erkanen nyt sinusta ja lähden
uskollisten eläinteni kerällä omaa tietäni.»
Mutta kun sisar itkien pyysi ja rukoili, ettei veli jättäisi häntä, heltyi
pojan luontoja hän otti sisaren matkaansa. 57

Poika lukitsi vaskilinnan portit ja koko joukko lähti matkalle. Eläimet
näyttivät tietä, ja jo ennen iltaa matkaajat saapuivat hopeiselle linnalle.
Tämäkin linna näytti ensialkuun autiolta, mutta kun poika kolusi
kaikki huoneet, löysi hän perimmäisestä kammarista neidon, joka oli kau-
nis kuin kointähti.
Neito toivotti pojan tervetulleeksi ja kertoi:
»Kauan, peräti kauan olen pelastajaa odotellut. Tiedä siis, että olen
kuninkaan tytär, mutta minun vanhempani, hovini väki ja alamaiseni
ovat noidutut kiviksi ja puupökkelöiksi. Loihtu ei laukea muuten, jollei
nuori, kristitty mies asu vuotta minun kanssani.»
Samassa astui pojan sisar sisään. Prinsessa kysyi tällöin:
»Onko tuo nainen kenties vaimosi?»
»Ei ole, vaan hän on minun sisareni», selitti poika ja jatkoi: »Mieli-
hyvin teen sinulle, prinsessa, vaikka minkämoisia palveluksia.»
Poika otti prinsessan puolisokseen, ja koko joukko alkoi asua hopea-
linnassa.
Mutta kun vuosi oli likimain kulunut loppuun, saapui Paholainen
tapaamaan pojan sisarta. Paha oli näet virvonnut henkiin, vaikka eläi-
met olivat luulleet hänestä hengen ottaneensa. Rampa ja rujo oli Paho-
lainen nyt, mutta täynnä entisiä juonia.
»Etkös», kysäisi hän sisarelta, »etkös vähin erin jo kadehdi veljesi onnea?»
Sisar sanoi kadehtivansa, ja Paholainen jatkoi:
»Pane siis tämä hammas veljesi vuoteeseen, tyynyn alle. Kun hän pai-
naa päänsä tyynyyn, heittää hän henkensä. Minä toimitan hänet pois,
ja prinsessasta teemme piikatyttösen itsellemme ja asumme täällä ilossa
ja onnessa koko ikämme, sillä tämä linna on upeampi kuin minun lin-
nani.»
Sisar suostui Pahan houkutuksiin ja pani hampaan veljensä vuoteeseen,
tyynyn alle. Aamulla oli veli jäykkä ja valkoinen kuin lakana. Paholainen
tuli ja pani veljen tammiseen arkkuun, jonka hän kiidätti kauas metsän
korpeen.
Pojan eläimet odottelivat herraansa linnan pihalla päivän, kaksikin
päivää. Kun poikaa ei näkynyt eikä kuulunut, puhui koira:
»Nyt on jotakin hullusti.» Koira nuuhki ilmaa ja haukahti: »Tunnen,
että hänet on tätä tietä jonnekin kuljetettu.»
»Mennään ja etsitään isäntä, missä hän sitten lieneekin», päättivät eläi-
met joukolla.
58 Koira lähti kulkemaan edellä, muut eläimet jäljestä, ja kolme päivää

ne harhailivat korven rydöissä, kunnes löysivät tammiarkun, jossa pojan
ruumis oli.
Mutta arkku oli neljällä lujalla rautavanteella vyötetty. Eläimet olisi-
vat halulla auttaneet isäntäänsä, jos vain olisivat voineet.
Karhu puhui silloin toisille:
»Kun emoni jätti minut pojalle seuraksi ja vartijaksi, vannotti hän
minua puolustamaan häntä viimeiseen veripisaraan asti. Sen tahdon teh-
däkin; entäs te muut, oletteko samaa mieltä?»
Samaa mieltä olivat toisetkin, ja jokainen päätti irroittaa yhden rauta-
vyön arkusta, vaikka se sitten maksaisi hengen.
Kissa, joka oli kauimmin ollut pojan seurassa, aloitti. Se otti vauhtia
ja pukkasi päällään ensimmäistä rauta vannetta arkun jalkopäässä. Vanne
heltisi helisten, mutta samalla kissan kallo halkesi ja se kaatui kuolleena
maahan.
Tuli koiran vuoro, ja sen kävi samaten. Susi ja karhu vuorostaan puk-
kasivat rautavanteen irti, mutta nekin kaatuivat kuolleina maahan. Sa-
malla arkkukin hajosi ja pojan ruumis tuli näkyviin.
Pian lensi paikalle kaksi mustaa korppia. Toinen tuli idästä ja toinen
lännestä.
»On meillä nyt silmiä syödäksemme!» koikkui toinen korpeista. »Minä
nokin pojan silmät, ota sinä huoleksesi nuo elukat.»
»Eipä nokita vielä», esteli toinen korpeista. »Tietäisitpä pojan tarinan,
niin etpä nokkisi silmiä, vaan herättäisit hänet henkiin. Hän on näet
kokenut niin merkillisiä kohtaloita ja pelastunut niin monta kertaa sur-
man suusta, että hänelle on varmaan määrätty pitkä elämä. Sitäpaitsi
hän on ollut aina eläinten ystävä.»
»Kerrohan minulle pojan tarina, koska sen tunnet», pyysi toinen
korppi.
Toinen korpeista kertoi silloin pojan ihmeelliset vaiheet ja virkkoi
lopuksi:
»Eiköhän mennä hakemaan elämän vettä vanhalta myllyltä ja herä-
tetä poikaa henkiin?»
»Herätetään vain, ihan Paholaisen kiusaksi tehdään se», myöntyi toi-
nen korppi.
Korpit lähtivät lentoon, noutivat vanhalta myllyltä elämänvesipullon
ja virvoittivat pojan henkiin.
Kuni raskaasta unesta heränneenä nousi poika istumaan arkkulauto-
jensa keskellä, silmäsi ympärilleen ja kummasteli missä oli. Hän huomasi 59

eläinystävänsä kuolleina ympärillään, mutta löysi myös elämänvesipul-
lon viereltään, johon korpit olivat sen heittäneet.
Poika kohosi jalkeille ja virvoitti eläimet henkiin. Nämä tulivat häntä
hyväilemään ja nuolemaan ja juttelivat, että nyt varmaan Paholainen
ja sisar hopealinnassa kiusaavat prinsessan kuoliaaksi.
»Mutta nyt me menemme ja teemme molemmista selvän, älä yritä-
kään hillitä meitä», sanoivat eläimet pojalle.
»Jättäkää Paholainen meidän nokittavaksemme!» koikkuivat korpit
puusta.
»Saatte, varmasti saatte sen haltuunne, kunhan me sen ensin nitis-
tämme», lupasivat nelijalkaiset.
Poika yritti kävellä, mutta oli vielä niin heikoissa voimissa, etteivät
jalat häntä kannattaneet.
»Olisipa nyt se musta härkä täällä, jolla muinoin ratsastin», huokasi
poika.
Samassa hän näki reppunsa arkkulautojen seassa ja muisti, että siellä
piti olla härän sarvet. Siellähän ne olivatkin, ja kun poika kalahutti sar-
via vastakkain, saapui härkä häntä suorana manan laitumilta.
»Kauan kesti, ennenkuin minua kutsuit», virkkoi härkä. »Nouse vaan
selkääni, niin tehdään taas matkaa.»
Poika nousi härän selkään ratsaille, korpit lensivät edellä näyttäen
tietä, ja koko joukko suuntasi kulkunsa hopealinnaan.
Niin olivat pojan nelijalkaiset ystävät koston vimmaa täynnä, että kii-
ruhtivat etukäteen linnalle ja tekivät hetkessä Paholaisesta ja ilkeästä
sisaresta selvän.
Mutta kuninkaan tytär juoksi poikaa vastaan, kun tämä härän selässä
ratsastaen saapui linnanpihaan. Siinä sitten iloittiin ja itkettiin, suudel-
tiin ja syleiltiin surut pois.
Kun yö oli kulunut, niin poika oli ollut hopealinnassa täsmälleen vuo-
den. Noituus laukesi ja linnan väki heräsi eloon.
Koska poika ja prinsessa eivät olleet viettäneet häitä, niin nyt ne pan-
tiin pystyyn. Ja niistä tulivatkin suurelliset häät. Pelimannit soittivat ja
pöydät notkuivat herkkujen painosta. Pyörähtelipä niissä häissä sellaisia-
kin vieraita kuin koira ja kissa, susi ja karhu. Heilui siellä musta härkäkin
sarvet kaarella.
Ja iloisina ja onnellisina elänevät hopealinnassa vieläkin se poika ja
hänen prinsessansa sekä kaikki pojan nelijalkaiset ystävät.
60

Pelkäämätön Pekka
Muuan nuorukainen, jota kutsuttiin pelkäämättömäksi Pekaksi,
meni taloon rengiksi sillä välipuheella, että jos isäntä saa hänet
pelkäämään, niin hän palvelee koko vuoden palkatta. Päinvas-
taisessa tapauksessa taas Pekka saisi heti kouraansa koko vuoden palkan
ja olisi vapaa lähtemään talosta pois.
Kun Pekka oli talossa ensimmäistä yötä, herätti emäntä hänet ja käski
mennä antamaan hevosille heiniä. Pekka kompuroi pimeässä talliin, kah-
maisi häkistä heinäsylyksen ja tunsi, että jokin suuri, karvainen eläin
pyristeli sen sisällä. Mutta hän ei säikähtänyt ensinkään, vaan heitti hei-
nät takaisin häkkiin ja alkoi hypätä ryskiä heinien päällä ja huusi:
»Ole vaikka paholainen, niin nyt sinun huonosti käy!»
Heinistä kajahti silloin huuto:
»Herran nimessä, lopeta jo, enhän minä paholainen ole, vaan sinun
isäntäsi!»
Pekka tunsi isäntänsä äänen ja auttoi hänet pois heinien seasta. Isäntä
oli näet päättänyt peloittaa renkinsä heti alkuun ja pannut turkit nurin-
päin päälleen ja piiloutunut heinähäkkiin.
Ja sanansa oli nyt isännän pidettävä. Pekka sai vuoden palkan kou-
raansa ja oli vapaa palveluksesta.
Pekka pestautui sitten pappilaan rengiksi ja teki edellisen kaltaisen
sopimuksen rovastin kanssa.
Eräänä iltana käski rovasti hänen pitäjän lukkarin kerällä mennä hake-
maan kastekannua kirkosta. Pekka menikin lukkarin saattamana kirk-
koon. Mutta lukkaripa läjäyttikin oven kiinni, umpilukkoon, sillä sellai-
sen määräyksen pappi oli hänelle kahdenkesken antanut.
Pekka siis jäi yksikseen kirkkoon.
»Mitäpä tässä muutakaan kuin että paneudun makuulle ja nukun,
kaipa minut joku täältä aamun tullen pois laskee», tuumi Pekka ja heit-
tihe penkille pitkäkseen. Mutta yöllä Pekka heräsi ikäänkuin korttien 61

läiskeeseen. Kuu paistoi ruutujen läpi valaisten kalvaalla hohteellansa
kirkon, ja Pekka näki kolmen päättömän miehen iskevän korttia etu-
penkissä.
Pekka ei pelästynyt, ei hituistakaan, vaan meni päättömien luokse ja
pyysi päästä peliin mukaan. Hänet otettiin neljänneksi mieheksi, ja kun
muutama tiima oli pelattu, voitti Pekka yhdeltä päättömältä kymmenen
kopeekkaa. Mutta päätönpä ei halunnutkaan maksaa häviötään.
Kun aamu alkoi sarastaa, lopetettiin peli ja kaksi päätöntä laskeutui
kirkon kellariholviin, jossa heidän asuinpaikkansa arvatenkin oli. Kol-
maskin aikoi häipyä saman tien, mutta Pekka tarrasi häntä käsikynkästä
kiinni ja sanoi:
»Ei sitä niin vain mennä, tässä pysyt, kunnes velkasi suoritat!»
Aamulla saapui rovasti kirkkoon katsastamaan, miten renkinsä voi.
Kun hän näki Pekan päättömästä kiinni pitelevän, niin hän virkkoi:
»Miksi vainajata kiusaat, laske hänet rauhaan.»
»Enkä laske», vastasi Pekka, »ennenkuin hän pelivelkansa maksaa.»
Rovasti kaivoi silloin kukkarostaan kymmenen kopeekkaa, ja Pekka
päästi päättömän vapaaksi.
Mutta samalla pappi tuumi, että turha on minun tuota Pekkaa peloi-
tella, ei se kuitenkaan mitään pelkää. Ja hän otti ja maksoi Pekalle vuo-
den palkan.
Taas oli Pekka paikatta, ja hän lähti kulkemaan ja päätyi kuninkaan
linnaan. Hän teki kuninkaan kanssa samanlaisen sopimuksen kuin oli
talonjussin ja papinkin kanssa tehnyt.
Kuningas majoitti Pekan vanhaan, hylättyyn linnaan, jossa öisin kum-
mitteli, niin ettei kukaan uskaltanut asua siellä.
Pelkäämätön Pekka meni linnaan ja päätti tehdä olonsa oikein kotoi-
saksi. Kun ilta tuli, sytytti hän kaksi kynttilää pöydän päähän ja mätti
takan koivuhalkoja täyteen. Hän sytytti tulen takkaan ja rupesi lämmit-
telemään.
Mutta kuinka ollakaan — kun hän oli kotvan lämmitellyt, putosi par-
rakas miehenpää takan otsalta hänen eteensä. Pekka viskasi pään tuleen,
mutta se ei pysynytkään siellä, vaan vierähti vikkelästi lattialle. Pekka
yritti uudemman kerran, mutta taas tuli pää pois tulesta; ei sen parta-
kaan palanut, hiukan kärveni vain.
Pekka kuuli silloin liikettä takaansa, kääntyi ympäri ja näki päättö-
män miehen. Mitäpäs siinä muuta kuin että Pekka rupesi sovittamaan
62 päätä miehen kaulaan. Pää juuttuikin kiinni ja mies oli kunnossa.

H*.
n-
m
I
1
m
Pekka kahmaisi häkistä heinäsylyksen ja tunsi, että jokin pyristeli sen sisällä

»Kun minut terveeksi tohtoroit», puheli mies, »niin mene ja peri palk-
kasi lattian alta.»
Pekka otti kynttilän käteensä, aukaisi lattiassa olevan luukun ja las-
keusi kellariin. Siellä oli arkkuja pinossa kuin halkoja ikään, ja kaikki
arkut olivat täynnä kultia ja hopeita sekä muita kalleuksia.
Aamulla tuli kuningas katsomaan Pekkaa ja kysyi:
»Kulkivatko kummitukset?»
»Kulkivathan ne», vastasi Pekka.
»Etkö pelännyt?»
»En osaa sitä taitoa.»
»Minun on siis maksettava sinulle vuoden palkka, kuten välipuhees-
samme sovittiin. Mitä tahdot palkaksesi?» tiedusti kuningas.
»Anna minulle tämä linna», pyysi Pekka.
»Mitä sinä tämmöisellä vanhalla rottelolla teet?» kysäisi kuningas.
»Saat minulta kyllä paremmankin linnan.»
»Tämä on minulle kyllin hyvä», virkkoi Pekka, ja niin tuli hänestä
kummituslinnan isäntä.
Seuraavana päivänä meni Pekka kylälle ja lainasi kaikki köydet, jotka
lainaksi joutivat, ja pyysi sitten kylämiehiä hevosineen taikoihin. Kunin-
gas, joka seurasi tarkasti Pekan puuhia, tuumiskeli, että mitä se nyt mah-
taa ruveta tekemään. Varmaankin se aikoo siirtää linnansa toiseen paik-
kaan, kun niin paljon köysiä tarvitsee.
Mutta suureksipa revähtivät kuninkaan silmät, kun hän näki rottelo-
linnan kellarista kannettavan aarrearkkuja kuin halkoja ikään. Arkut
lastattiin rattaille ja köytettiin köysillä kiinni, etteivät putoaisi.
»Sillä on rahaa kuin roskaa», tuumi kuningas. »Ei sovi moista miestä
laskea maasta pois.»
Kuningas meni ja puhutteli kohteliaasti Pekkaa ja pyysi tätä vävy-
pojakseen. Kuninkaalla oli tytär, joka oli kaunis kuin ruusu, ja niin suos-
tui Pekka mielihyvin naimakauppaan.
Kutsuttiin pappi paikalle ja morsiuspari vihittiin. Pidettiin komeat
häät, joihin saapui väkeä läheltä ja kaukaa. Nuoripari muutti vanhaan
linnaan asumaan, ja siellä he elivät ilossa ja onnessa kuolemaansa asti.
Eikä linnassa enää kertaakaan kummitellut, sillä olihan siellä isäntänä
pelkäämätön Pekka.

Lahjakas oppipoika
Ennen vanhaan oli metsänkorvessa mökki, jossa asui mies ja vaimo.
Kalpea, vähäverinen poikakin heillä oli ja kovassa köyhyydessä ja
puutteessa kuluivat heidän päivänsä. Poika oli nokkela oppimaan
ja oppi lukemaankin kenenkään häntä ohjaamatta. Kun poika täytti
viisitoista vuotta, sanoi isä hänelle:
»Olethan havainnut kuinka puutteenalaista meidän elämämme on. Sa-
manlaista tulee sinunkin elämäsi olemaan, jos jäät tänne hallaiseen kor-
peen. Siksipä ehdotankin, että lähdet maailmalle onnea ja vaurautta
etsimään.»
Poika itkeä vetisteli, mutta suostui ehdotukseenpa seuraavana aamuna
hän jätti vanhempiensa kodin. Hän taivalsi läpi metsän kylälle päin,
mutta koska polun varrella kasvoi runsaasti mustikoita, alkoi hän syödä
niitä ja joutui syvemmälle metsään ja eksyi.
Aurinko alkoi jo laskea ja poikaa peloitti jäädä yöksi metsään. Mutta
mitä innokkaammin hän etsi polkua, joka johtaisi asutuille maille, sitä
oudommille seuduille hän tuli.
Äkkiä poika säpsähti, sillä häntä vastaan tulla töytäisi komea mus-
taan, hopeanappiseen verkatakkiin pukeutunut herra.
»Päivää poikaseni», sanoi herra ja pysähtyi. »Sinähän ilmestyit eteeni
kuin kutsuttuna. Olen näet matkalla kylälle pestaamaan itselleni renki-
poikaa. Haluatko ottaa pestin vastaan?»
»Mielelläni», vastasi poika, »mutta luulen olevani liian heikko rengin
töihin.»
»Ei siitä huolta», sanoi herra. »Minun luonani sinä kyllä voimistut ja
pulskistut. Sitäpaitsi työ, jota joudut tekemään, on kevyttä ja helppoa.
Voidaanpa sanoa, että otan sinut oppipojakseni.»
Poika suostui mielihyvin ehdotukseen ja iloitsi sydämessään, että jopa
minua onni potkaisi heti ensimmäisenä päivänä. Hän lähti seuraamaan
uutta isäntäänsä, mutta samalla hän kammoksui tätä ja hänestä tuntui
ettei kaikki ollut kuten olla piti. 65

He kulkivat kappaleen matkaa ja pojan suureksi kummaksi nousi hei-
dän eteensä autiossa metsässä, keskellä salskeata hongikkoa muhkea,
monitorninen linna.
Poika odotti, että palveluskunta värikkäissä tamineissa rientäisi linnan
herraa vastaan, mutta niin pihalla kuin linnan huoneissakin oli autiota
ja tyhjää. Komeaan eteisaulaan tassutteli vain hiilenmusta kissa toivotta-
maan isännän tervetulleeksi kotiin. Se olikin aika vonkale kissaksi. Se oli
kookas kuin ilves ja sen häntä seisoi pystyssä kuin kynttilä ja sen silmät
hohtivat kuin vihreät kiiltokivet.
»Tulehan nyt tänne, niin näytän sinulle työsi», kehoitti herra ja ohjasi
pojan keittiöön. Liedellä kiehua porisi kookas vaskikattila ja herra neu-
voi poikaa:
»Muuta sinun ei tarvitse tehdä Jenin että pidät huolta, ettei tuli kattilan
alta pääse sammumaan, ei päivällä eikä yöllä. Ja muistakin, ettet kohota
kattilan kantta ja kurkista mitä siellä kiehuu. Jos kunnolliseksi osoittau-
dut, niin maksan sinulle hyvän palkan, saat sata hopearahaa vuodessa.»
Poika lupasi tehdä parhaansa, mutta kummeksui samalla miten niin
yksinkertaisesta työstä kannatti maksaa niin hyvä palkka, sillä sadalla
hopearahalla sai hänen tietämänsä mukaan vaikkapa kohtalaisen talon.
»Minä menen nyt hoitamaan omia asioitani», sanoi herra. »Jos satut
nukahtamaan, niin kissani kyllä pitää huolta siitä, että heräät.»
Poika istui jakkaralle lieden luo, pisti puita piisiin ja huolehti, että
tasainen tuli paloi kattilan alla. Jos hänen päänsä nyökähti rinnalle ja
hänen silmänsä ummistuivat, niin silloin karkasi musta kissa terävine
kynsineen hänen sääreensä kiinni ja poika havahtui säpsähtäen hereille.
»Minä lähden nyt markkinoille», sanoi herra päivänä muutamana.
»Muistakin pitää tulta yllä äläkä missään nimessä lähde koluamaan mi-
nun linnani huoneita.»
Mutta heti kun poika kuuli linnan oven kolahtavan kiinni, nousi hän
rahiltaan ja lähti tutkimusmatkalle linnan sisäosiin. Hän saapui isäntänsä
työhuoneeseen ja se oli oikea noidan, poppamiehen ja Isonkieron liitto-
laisen verstas. Pöydällä oli musta raamattu, jossa oli valkoisia kirjaimia
mustalla pohjalla. Poika arveli, että tuohon kirjaan oli kätketty kaikki
hänen isäntänsä tieto, voima ja viisaus.
Poika alkoi innokkaasti lukea kirjaa, sillä hän halusi tulla yhtä vii-
saaksi, vauraaksi ja mahdikkaaksi kuin isäntänsäkin. Mutta kesken opin-
66 tojen se musta kissanryökäle tulla töytäisi sisään, tarrasi kynsillään poi-
kaa pohkeeseen ja naukui:

rl
^^$<
£Wi
~/%^
Mb.
Kesken opintojen se musta kissanryökäle tulla töytäisi sisään

»Tulta piisiin, tulta piisiin, valkea sammuu, valkea sammuu!»
Pojan ei auttanut muu kuin seurata kissaa, mutta mustankirjan hän
puristi lujasti kainaloonsa, sillä hän oli päättänyt opetella sen ulkoa.
Mutta kun hän tuli keittiöön, päätti hän:
»Sammukoon valkea, en rupea pitämään paholaisen tulta yllä, vaikka
saisin tuhat kultarahaa vuodessa!»
Hän viskasi kipollisen vettä kattilan alleja tuli sammui sihisten. Mutta
tästä tekosesta musta kissa suuttui. Se karkasi kynnet kourussa ja selkä-
karvat pystyssä kuin ahvenen harja pojan kimppuun. Poika ei hädissään
osannut tehdä muuta kuin hypätä pöydälle, mutta kissa loikkasi jäljestä.
Ja jo luuli erämökin poikanen viimeisen hetkensä koittaneen.
Silloin kattilan kansi kohosi ja naisen ääni huusi:
»Ota halko ja kolkkaa kuoliaaksi kirotun velhon kolli!»
Poika hyppäsi alas pöydältä, tempasi nurkasta halon ja iskeä mäjäytti
noidan kissan hengettömäksi.
Nytpä tapahtui kummia. Vaskikattilan kansi vierähti rämisten lieden
arinalle ja kattilasta nousi ylös ihanainen prinsessa.
Poika hämmästyi, niin ettei hetkeen saanut sanaa suustaan, mutta
kysyi sitten:
»Miten tämä on mahdollista, miten sinunlaisesi ihana impi on noidan-
kattilaan joutunut ja miten olet hengissä pysynyt, vaikka minäkin sinua
parhaani mukaan keitin?»
Prinsessa vastasi:
»Musta noita, tämän linnan isäntä, tuli kolme vuotta sitten kosimaan
minua, mutta minä annoin hänelle tietenkin rukkaset. Siitä hän kim-
paantui, ryösti minut hyvästä isänkodistani, toi tänne ja rupesi keittä-
mään minua kattilassaan hiljaisella tulella.»
»Mutta miten sinä kestit kuumuuden, johon kuka tahansa olisi heti
alkuun läkähtynyt?» uteli poika.
»Kestin, sillä koko sukuni on kuuluisa kovina löylynottajina», naurahti
prinsessa ja jatkoi: »Mutta nyt meidän on nopeasti lähdettävä tiehemme,
sillä noita saattaa milloin tahansa palata matkaltaan. Jos hän meidät
yhdessä yllättää, niin saammepa sellaisen löylyn, että siitä on leikki
kaukana.»
He lähtivät kiireesti pois autiosta linnasta. Poika otti mustankirjan
mukaansa ja luki siitä sellaisen luvun, ettei noita voinut arvata mihin
suuntaan he olivat paenneet.
68 He kulkivat minkä kulkivat ja prinsessa alkoi puhella pojalle, että nai-

misiin sitä tässä kerran on mentävä ja sinut minä ottaisin halusta puoli-
sokseni, kun minut noidankattilastakin pelastit.
Poika yllättyi kovasti, kun tuon kuuli, ja sanoi:
»Kuka hyvänsä, armahin prinsessa, olisi sinut velhon piinasta pelas-
tanut. Olen hyvin kiitollinen, kun olet minut puolisoksesi valinnut. Mutta
nyt on niin ikävästi, että minun täytyy mennä katsomaan isääni ja äitiäni,
jotka elävät korven mökissä suuressa puutteessa.»
Prinsessa ei ollut hyvillään, kun poika ilmoitti hänestä eroavansa,
mutta hän malttoi kuitenkin mielensä. Hän otti sormuksen sormestaan,
taittoi sen kahteen kappaleeseen, piti itse toisen puoliskon, ojensi toisen
pojalle ja sanoi:
»Tämä sormuksen puolikas olkoon merkkinä siitä, että olemme lupau-
tuneet toisillemme. Toimittelehan asiasi ja tule tapaamaan minua, kun
olet niistä selviytynyt.»
He erkanivat. Prinsessa lähti kohti isänsä linnaa ja poika taivalsi koti-
mökilleen.
»No, etkös maailmalla menestynytkään?» kysyi isä, kun poikansa kotiin
palaavan näki.
»Heisillään minusta paisuu mahtava ponsari, kukaties kruunupää
kuningas», kehaisi poika.
»Johan nyt!» päivitteli pojan äiti. »Kunpa sinusta edes tulisi hyvinvoipa
torppari.»
Mutta poika ei kuunnellut äitinsä sanoja, vaan touhusi:
»Onko tallin orsilla vielä ne vanhat päitset? Otetaanpa ne mukaan ja
lähdetään markkinoille.»
»Mitä kaksi köyhää markkinoilla tekee?» vastusteli isä.
Mutta poika oli täynnä tulista intoa. Hän haki päitset tallin orsilta ja
sai houkuteltua isänsä markkinamatkalle.
Kun he lähestyivät markkinatoria, kertoi poika isälleen olleensa velhon
opissa ja sanoi:
»Minä muutan nyt itseni komeaksi hevoseksi. Pane sinä päitset pää-
häni ja myy minut torilla sadasta hopearahasta. Mutta kun kauppa on
tehty, niin muistakin irroittaa päitset ja pitää ne itse. Jollet sitä tee,
tulen hyvin onnettomaksi.»
Poika höpötti loitsun, jonka oli oppinut mustasta kirjasta, ja muuttui
uljaaksi, hiirenkarvaiseksi oriiksi.
Isä sujautti päitset oriin päähän ja talutti sen torille, jossa markkinat
olivat parhaassa vauhdissa. 69

»Siinäpä vasta hevonen!» ihasteli markkinarahvas. »Tuskin edes kunin-
kaan tallissa noin uljaita oriita on.»
Mustaan, hopeanappiseen verkatakkiin pukeutunut herra tuli tutki-
maan hevosta ja tiedusti mitä se maksaa.
»Sata hopearahaa», vastasi mökinukko.
Herra, joka oli aution linnan noita, otti paksun rahamassinsa esiin
ja alkoi lukea rahoja, mutta mökinukko puolestaan riisui päitset oriin
Ukko sai rahat, ja herra alkoi harjasta pidellen taluttaa hevosta maja-
talon pihaan. Mutta annahan olla — keskellä katua hevonen riuhtaisihe
kuljettajalta irti ja katosi kuin leimaus ties minne.
Poika tavoitti isänsä metsätiellä. Tämä näet astuskeli hiljakseen kotiin-
päin.
»Pyörrähän ympäri isäukko», pyysi poika. »Vasta sata hopearahaa sait.
Pitää ansaita vielä toinen ja kolmaskin mokoma, joiden varassa sinä ja
äitimuori voitte viettää huolettoman vanhuuden. Muutan itseni mus-
taksi oriiksi, myy minut, mutta muistakin ottaa päitset päästäni.»
Heisillään poika teutaroi markkinatorilla mustana, silkkikyIkisenä ja
sukkajaikaisena oriina. Mökinukko myi hevosen samalle herralle kuin
edelliselläkin kerralla.
Taas karkasi ori ostajalta. Mutta vielä kolmannenkin kerran muutti
poika itsensä hevoseksi, tällä kertaa punakarvaiseksi oriiksi, joka oli kuin
tuli ja liekki.
Ostajaksi saapui sama verkatakkinen herra, jolta raha ei näyttänyt
loppuvan. Mutta kun kauppa päätettiin ja ukko alkoi riisua päitsiä,
sanoi herra:
»Anna nekin samaan kauppaan.»
»Mitä herra tämmöisillä ikäkuluilla päitsillä tekee?» kysäisi ukko.
»Saat niistä saman hinnan kuin hevosestakin, sata hopeakolikkoa»,
vastasi noita.
Ukko empi hetken, sillä hän muisti poikansa varoituksen, mutta raha
houkutteli häntä, ahneus meni häneen, ja niin hän myi päitset pussilli-
sesta hopeata.
Nytpä ei ori päässytkään karkaamaan noidan käsistä eikä voinut
liioin muuttua ihmiseksi. Noita talutti hevosensa majataloon, satuloitsi
sen, hyppäsi ratsunsa selkään ja lähti matkaamaan kohti linnaansa.
Mutta keli oli iljanteinen ja hepo ilman kenkiä. Se liukasteli alinomaa
70 ja oli vähänväliä kaatua.

Tienvarressa oli paja, jossa sepänsällit ahkerasti takoa kalkuttelivat.
»Nyt liukasteleminen loppui», sanoi noita ja sitoi hevosensa riimun-
varresta pidinpuuhun kiinni.
Hän astui pajaan ja kysyi pystyisikö kukaan hevosta kengittämään.
»Mestari sen asian tavallisesti hoitaa», vastasivat sällit.
»Missäs mestari?» kysyi noita.
»Kahvilla mökissään», selittivät sällit.
Noita lähti mestarin mökkiin ja sällit kerääntyivät ihastelemaan puna-
karvaista oritta, jota komeampaa he eivät olleet ennen nähneet.
Miesten suureksi kummaksi alkoi hepo haastella kuin ihminen.
»Hellittäkää hyvät sepänsällit hieman riimuni soikea», pyysi se.
»Täytyyhän luontokappaletta auttaa», sanoi vanhin kisälleistä ja
aukaisi soljen.
Ori puisteli silloin riimun päästään, muuttui varikseksi ja alkoi lentää
lekotella aika kyytiä tiehensä.
Mutta samassapa seppämestarin mökin ovi avautui. Noita astui ulos,
silmäsi taivaalle ja näki kalliin hevosensa variksena ilmassa. Noita muut-
tihe mustaksi korpiksi ja alkoi ajaa varista takaa.
Varis lensi minkä siivistään irti sai ja suuntasi kulkunsa kohti sitä
kuninkaan linnaa, jossa hänen tuleva puolisonsa asui.
Prinsessa seisoi avoimen ikkunan ääressä, katseli tielle ja tuumi, että
missä ylkämies, mökinpoika viipyi. Hän näki variksen ja korpin lähesty-
vän linnaa ja linnan puutarhan yllä ne alkoivat tapella, mutta varis jäi
pahasti alakynteen.
Hädissään töytäisihe varis avoimesta ikkunasta prinsessan kammariin.
Korppikin yritti tulla samaa tietä, mutta prinsessa vetäisi ikkunan kiinni
ja se jäi ruudun taakse.
Kuningas kuuli hötäkän, riensi prinsessan huoneeseen ja kysyi mitä
oli tekeillä. Prinsessa kertoi, että varis oli tulla sujahtanut korppia pakoon
hänen kammariinsa. Katseltiin, kiikasteltiin, kurkittiin joka kolkkaan,
mutta varista ei löydetty mistään.
»Onkohan minun ainut lapseni tullut löylynlyömäksi noidan katti-
lassa?» murahteli kuningas partaansa ja meni pois.
Mutta varis olikin muuttanut itsensä muurahaiseksi ja mennyt uunin
rakoon piiloon. Yöllä, kun prinsessa oli makuulla, muuttihe muurahai-
nen mökinpojaksi.
Prinsessa kun näki miehen hahmon sänkynsä vieressä, niin hän päästi
kimakan kirkaisun. 71

Kuningas kuuli huudon huoneeseensa, luuli ryöväreitä olevan linnassa
ja ryntäsi miekka kädessä apuun.
Sytytettiin tuli lamppuun, katseltiin ja kurkisteltiin huoneen joka kolk-
kaan, mutta taaskaan ei ketään ollut missään.
Kuningasta suututti, kun hänet oli turhan takia kesken uniaan herä-
tetty, ja hän nuhteli tytärtään sanoen:
»Missä sinä olet oppinut valehtelemaan? Päivällä sanoit, että varis on
täällä ja nyt kerroit nähneesi miehen hahmon. Eikä täällä ole niin ristit-
tyä sielua. Pelästytit vain minut, niin että sydämeni vieläkin läpättää.»
Kuningas meni huoneeseensa. Poika puolestaan, joka etsinnän ajan oli
pysytellyt näkymättömänä, ilmestyi uudelleen prinsessan vuoteen viereen.
Oli sikäli hämärää, ettei neito tuntenut poikaa, mutta hän ei enää
uskaltanut huutaakaan, vaan kysyi:
»Kuka olet, kutsumaton vieras?»
»Olen se, joka sinua kypsäksi keitti.»
»Jos olet ylkäni, niin anna tänne sormuksen puolikas, jonka sait, kun
erosimme», pyysi prinsessa.
Poika ojensi neidolle sormuksen puolikkaan. Se sopi täsmälleen siihen
puolikkaaseen, joka prinsessalla oli, ja vasta nyt varmistui kuninkaan-
tytär, että hänen oma valittunsa oli saapunut.
Poika istui prinsessan vuoteen reunalle ja kertoi kuinka oli aution lin-
nan noitaa kolmasti hevoskaupassa puijannut. Hän selosti jännittävän
pakomatkansa variksena ja sanoi sitten:
»Huomenna joudun uudelleen koettamaan voimiani noidan kanssa,
mutta se on onneksi viimeinen koetus.»
»Mistä sinä sen voit tietää?» uteli prinsessa.
»Luin mustankirjan niin tarkkaan, että pystyn ennustamaan tulevaisia
tapahtumiakin», vastasi poika. »Tiedä siis, että huomispäivänä sinun
isäsi sairastuu ankarasti. Monet tohtorit yrittävät häntä parantaa, mutta
hänen vointinsa vain huononee. Kun kaikki näyttää toivottomalta, saa-
puu aution linnan velho kuninkaan luokse ja lääkitsee hänet hetkessä
ihka terveeksi. Minä muutan itseni heti aamutuimaan sormukseksi sinun
sormeesi, prinsessainen. Jos noitatohtori pyytää palkaksensa sitä sormusta,
niin viskaa se kaikella voimallasi permantoon.»
Kävi tarkalleen kuten poika ennusti. Aamulla tavattiin kuningas vuo-
teestaan kuolemansairaana, henkihieverissä. Kaksitoista maankuulua
tohtoria saapui kuninkaan luokse ja yritti kilvan häntä parantaa, mutta
72 potilaan tila muuttui yhä huonommaksi. Silloin saapui aution linnan

noita tohtoriksi pukeutuneena kuninkaan luokse. Muuta hän ei tehnyt
kuin että laski kätensä sairaan kuumeiselle otsalle, ja heti oli tauti tiessään.
Kuningas kavahti jalkeille ja kysyi noitatohtorilta mitä tämä haluaisi
palkaksensa. Noita silmäsi ympärilleen ja näki hohtokivisormuksen välk-
kyvän prinsessan sormessa.
»Tuon sormuksen jos saan, niin olen peräti tyytyväinen», sanoi hän,
»Tämä on vain halpa tusinahely, vaikka se kauniilta näyttääkin», sanoi
prinsessa. »Kyllä isäni sinut paremminkin palkitsee.»
Mutta noita pysyi itsepintaisesti vaatimuksessaan ja sanoi, ettei hän
halua mitään muuta kuin prinsessan hohtokivisormuksen.
Kuningaskin asettui puoltamaan velhoa ja virkkoi:
»Anna nyt tyttäreni henkeni pelastajalle sormuksesi, niin minä hankin
sinulle viisi uutta ja kalliimpaa korua.»
Prinsessa muisti pojan neuvon ja irroitti sormuksen sormestaan. Hän
viskasi sen lattialle, niin että räiskähti. Sormus muuttui herneeksi. Mutta
noitatohtori muuttihe punahelttaiseksi kukoksi, joka aikoi noppaista her-
neen suuhunsa. Herne puolestaan muuttihe punaturkkiseksi ketuksi, joka
repeli kukon kappaleiksi, niin että höyhenet pilvenä pöllyivät.
Ja se olikin aution linnan ilkeän noidan loppu.
Kettu muuttui uljaaksi nuorukaiseksi ja prinsessa kavahti itkien ja
nauraen hänen kaulaansa.
Kuningas ja koko hovi olivat hämmästelien katselleet pojan ja noidan
kaksintaistelua, sillä sen veroista näytelmää he eivät olleet unissaankaan
nähneet.
Mutta kun kuningas näki tyttärensä kaulailevan uppo outoa nuoru-
kaista, niin hän kysyi närkästyen kuka tämä oli ja mitä oli tekeillä.
Silloin prinsessa kertoi mikä ja kuka parantaja tohtori oli ollut. Hän
selosti kuinka poika oli hänet tulisesta noidankattilasta pelastanut. Hän
kehui kuinka nokkela ja mahdikas nuorukainen oli ja sanoi, että hän oli
päättänyt ottaa tämän puolisoksensa.
Prinsessa sai tahtonsa läpi ja mökinpojasta tuli kuninkaan vävy. Poika
sai puolet valtakuntaa hallittavakseen ja taidolla hän hallitusasioita hoi-
telikin, sillä osasihan hän mustankirjankin viisaudet ulkoa.
73

Voipukki
Oli talo, jonka emäntä oli ahkera leipomaan ja ruokia laitta-
maan. Poikansa hän syötti voilla ja vehnäsellä niin lihavaksi,
että tätä alettiin sanoa Voipukiksi.
Päivänä muutamana sitten, kun koko talon väki oli heinäniityllä ja
emäntä ja Voipukki vain kotona, alkoi kartanolla Halli haukkua.
»Juoksehan poikaseni katsomaan kuka tulee, kenelle Halli mieltänsä
osoittaa», kehoitti äiti Voipukkia.
Poika pyrähti pihalle, palasi heti takaisin ja tiedoitti:
»Julmannäköinen akka, hampaat irvessä ja säkki selässä sieltä
tulossa.»
»Voi, voi!» siunaili emäntä. »Ettei vain olisi syöjätär, ilkeä noita-akka
liikkeellä. Mene poikaseni heti piiloon pöydän alle taikinatiinun taakse
ja pysyttele siellä aivan hiljaa.»
Voipukki noudatti kehoitusta ja meni pöydän alle piiloon. Akka astui
tupaan, silmäili ympärilleen ja kysyi:
»Teillähän on sellainen pullea poika, Voipukki nimeltään, missä se
nyt on?»
»Onhan minulla pulska poika», sanoi emäntä, »mutta se meni väen
kerällä heinäniitylle.»
Akka aukoi säkkinsä suuta ja sanoi:
»Sepä ikävää, minä kun niin pidän hyvin ruokituista pojanvesseleistä.
Minulla olisi täällä ollut Voipukille lahja, kultainen veitsi.»
Voipukki pöydän alla, tiinun takana höristi korviaan eikä malttanut
olla hiljaa, vaan huusi:
»Täällähän minä olen, äiti käski minun mennä piiloon, kun sinä tulit!»
»Tulepas sitten hakemaan kultaveitsi, jonka sinulle toin», kehoitti
noita.
Voipukki asteli epäröiden noidan luokse ja tämä sanoi:
»Ryömi säkkiini hakemaan veistä, minun käteni ei yllä säkin pohjalle.»
Poika empi hetken, mutta kulta houkutteli häntä ja hän kömpi säk-

Poika empi hetken, mutta kulta houkutteli häntä ja hän kömpi säkkiin

kiin. Silloin noita sukkelin sormin sitaisi säkin suun kiinni, heitti sen
selkäänsä ja pujahti ovesta ulos.
Voipukin äiti ei uskaltanut tehdä mitään, niin kovasti hän pelkäsi
noitaa.
Akka astua harppaili nyt kotimökkiään kohden. Mutta tie oli pölyinen,
päivä tukala ja helteinen. Kantamus painoi kuin säkissä olisi ollut kiviä
ja noitaa alkoi kovasti uuvuttaa. Hän laski säkin maahan, istahti lehti-
puiden varjoon ja nukahti siinä samassa.
Nyt alkoi Voipukki touhuta. Hän löysi säkin pohjukasta kultaveitsen,
ratkoi sillä säkin perän auki ja konttasi sieltä ulos.
Hän päätti tehdä ilkeälle syöjättärelle kepposen, jonka tämä kauan
muistaisi. Hän keräsi säkin kiviä täyteen ja kuroi ratkomansa kohdan
kiinni, niin että kivet pysyivät säkissä. Sitten hän palasi kasvot hohtaen,
kultaveitsi kädessään kotiinsa.
Mutta noita raahasi hiki hatussa kivisäkin mökkiinsä. Hän sytytti
tulen suuren malmipatansa alle ja kun vesi alkoi kiehua, kumosi hän
säkkinsä sisällyksen pataan. Mutta säkistä ei tullutkaan poikaa, vaan
sieltä vierähti harmaita kiviä. Ne särkivät padan moneen kappaleeseen
ja kiehuvaa vettä räiskyi noidan päälle ja hän sai kasvoihinsa ja käsi-
varsiinsa suuria palorakkuloita.
Kun noita oli vaivoistaan toipunut, valitsi hän uuden, entistä lujem-
man säkin ja suuntasi kulkunsa kohti Voipukin kotia.
»Menepä katsomaan ketä Halli haukkuu», kehoitti Voipukin äiti, kun
koiran ääni kuului pihalta.
Voipukki katsasti ja tiedoitti:
»Se sama irvihammas syöjätär sieltä taas tulee.»
»Kun sattuikin, että taaskin ollaan kahdestaan kotona!» voivotteli
Voipukin äiti. »Mene kiireesti uuninsolaan piiloon ja pysyttele siellä
hiljaa kuin hiiri.»
Akka astui tupaan, kyseli Voipukkia, mutta äiti sanoi pojan olevan
metsässä isänsä kanssa aidanriukuja hakemassa.
»Sepä ikävää!» päivitteli noita. »Minä kun toin pojalle lahjaksi kaksi
veistä, jotka ovat täyttä kultaa.»
»Anna tänne ne veitset!» kajahti Voipukin ääni uuninsolasta.
»Ne ovat säkkini pohjalla, eikä minun käteni yllä sinne, kömmi sinä
niitä hakemaan», kehoitti akka.
Voipukki kömpi ja siinä samassa akka sitaisi säkin suun kiinni, häipyi
76 tuvasta ja lähti taivaltamaan aika kyytiä mökkiänsä kohti.

Mutta kesken matkaa tuli akalle asiaa metsään. Sillä aikaa kun
noita kyykki pensaikossa, ratkoi Voipukki joutuisasti säkin, täytti sen
kivillä ja palasi kahden kultaveitsen kera kotiinsa.
Tällä kerralla kivet puhkoivat noidan suuren kuparikattilan pohjan,
ja kiukuissaan hän vannoi, ettei lepää ennen kuin Voipukista paistin
tekee.
Kolmannen kerran, kun noita meni Voipukin kotiin ja kysyi emän-
nältä, että missäs se teidän pulska ja nokkela poikanne on, niin vaimo
vastasi:
»Se lähti isänsä kerällä myllymatkalle.»
»Voipa, voi!» päivitteli akka. »Se on niin hupaisa poika, ikävä, ettei
se ole kotona, minä kun aioin ilahuttaa sitä kultakellolla.»
Silloin vaatekaapin ovi narahti ja raottui vähäsen. Voipukki oli näet
kaapissa piilossa ja hän sanoi:
»Täällä minä olen, tuo se kello tänne.»
»Vaivaudu nyt toki sitä itse hakemaan, eihän kultakelloja joka päivä
pikkupojille tarjota», kehoitti akka.
Houkutus oli suuri ja Voipukki tuli ulos kaapista. Noidan kehoituk-
sesta hän ryömi kolmannen kerran säkkiin. Taas tapahtui sama kuin
aikaisemminkin; noita sitaisi säkin suun kiinni ja lähti kiikuttamaan
raskasta kantamusta mökilleen.
Matkalla noita päätti, että hetkeäkään en lepää ennenkuin kavala
pojanvekara on mökkini seinien sisällä.
Ja niin myös kävi, ettei Voipukki päässyt matkalla karkuun, vaan
noita vei hänet asumukseensa.
Sattui olemaan sunnuntai ja noita muisti kesken kaiken, että hänen
sukulaisiaan ja ystäviään oli tullut kirkolle. Tyttärelleen hän sanoi, että
nyt minä lähden kirkonmäelle kutsumaan sukuni ja ystäväni kesteihin.
»Keitä sinä tuosta pojasta makoisa soppa, pidä huolta, että se on
valmista, kun me tulemme», varoitti noita.
Noidan tytär oli huolissaan, kun äitinsä hänelle mokoman tehtävän
uskoi.
»Miten minä oikein menettelen, en ole ikinä soppaa keittänyt?» kysyi
hän Voipukilta.
»Älä murehdi, kyllä minä sinut opetan sopat keittämään ja paistit
laittamaan», lohdutti Voipukki. »Ensin paisti paloitellaan. Tuolla nur-
kassa näkyy olevan pölkky ja sen nenässä piilu. Laske pääsi pölkylle,
niin minä näytän kuinka kaula katkotaan.» 77

Noidan hupelo tytär laskikin päänsä pölkylle, ja Voipukki napsautti
hänen kaulansa poikki.
Ruumiin hän pani pataan, mutta pään hän sijoitti sänkyyn ja veti
peitteen leukaan asti, niin että näytti kuin tyttö olisi nukkunut.
Sitten Voipukki keräsi suuren röykkiön tiilikiviä uunin päälle ja alkoi
odotella noitaa kotiin palaavaksi.
Jo kuuluikin puheenporinaa eteisestä. Noita palasi kirkonmäeltä
sukunsa ja ystäviensä kerällä.
»Makaatko sinä tyttöletukka!» torui akka, kun näki tyttärensä pään
pilkistävän peitteen alta. »Valkeakin on sammunut liedestä, onkohan
soppakaan kypsää?»
Noita kumartui sukulaisineen kurkistamaan pataan. Silloin Voipukki
työnsi kiviröykkiön vyörymään heidän päällensä.
Siinä sai noita surmansa ja ne hänen sukulaisistaan, jotka rytäkässä
hengissä selvisivät, pakenivat kauas niiltä mailta. Koko pitäjä oli mielis-
sään, kun syöjättärestä päästiin. Hänet haudattiin pää alas- ja jalat
ylöspäin, ja kaikki noitakalut pantiin hänen mukaansa hautaan, jotta
kukaan ei olisi niitä ottanut ja ruvennut niiden kanssa noidan konsteja
tekemään.

Sotamies ja pahamies
Paholainen pukeusi parhaisiinsa, varustausi kihlakaluilla ja meni
torpan tyttöä kosimaan. Mutta tytön äitipä saikin pian selville mikä
kosija oli miehiään. Eukko otti kihlakalut vastaan, mutta kutsui
tyttönsä nurkan taakse ja supatteli:
»Ota nämä kaksi raippaa ja kun sulhasmies illalla tulee kammariisi
ja alkaa pyrkiä sänkyysi, niin hutki sitä säälittä näillä raipoilla.»
Levollemenon aika kun tuli, niin pujahti paholainen tytön kamma-
riin ja alkoi pyrkiä sänkyyn. Tytär rupesi silloin paholaista raipoilla
kestitsemään. Paholainen huusi ja parkui ja hyppi pitkin seiniä. Se
tekeysi viimein sujakaksi kuin onkimato ja aikoi pujahtaa avaimenrei-
ästä karkuun. Mutta torpan eukkopa odotteli pullon kera oven toisella
puolella. Hän pyydysti paholaisen pulloon, löi korkin päälle ja sanoi:
»Siellä olet ja siellä pysyt, mokomakin kosiomies!»
Sitten hän meni ja viskasi pullon korkean vuoren syvään rotkoon.
Kului vuosia kymmenen. Paholainen kyhjötti pullossa pienenä ja onnet-
tomana ja odotteli pelastajaa, mutta kukapa sinne vuoren rotkoon eksyi.
Kului vielä kymmenen vuotta, ja silloin muuan sotamies, joka oli
palannut Turkin sodasta, laskeusi rotkoon. Köyhänä oli sotamies Turkin-
maalle lähtenyt ja köyhänä hän sieltä palasi. Mutta hän oli päättänyt
vaurastua ennen kuolemaansa ja etsi sen vuoksi malmisuonia kotimaansa
vuorista.
Sotamies näki pullon kiiltelevän rotkon pohjalla. Hän otti sen kä-
teensä ja tirkisteli paholais-rukkaa. Paholainen anoi hartaasti sotamiestä
vapauttamaan itsensä ja lupasi tälle avusta viisi kultarahaa. Mutta
sotamies ravisti pulloa, nauroi ja sanoi:
»Mistä sinä, tuommoinen räpäle, viisi kultakolikkoa otat?»
Paholainen korotti tarjoustaan ja lupasi sotamiehelle, että tämä saisi
nauttia viiden kultarahan päivittäistä eläkettä elämänsä loppuun asti.
Silloin sotamies tempasi korkin pullon suulta ja paholainen ryömi
sieltä ulos. Luuksi ja nahaksi oli vankeus pahanmiehen riuduttanut, 79

mutta hetken henkäiltyään oli hän taas potra poika ja sanoi sotamiehelle:
»Istu selkääni, niin mennään hakemaan sitä sinun eläkettäsi.»
»Mistä se haetaan?» kysäisi sotamies.
»Turkinmaaltapa tietenkin, siellä sitä raharikasta väkeä asuu», selitti
paholainen.
»Mutta juurihan minä sieltä tulin enkä nähnyt muuta kuin ruu-
miita, verta ja rapaa», sanoi sotamies.
»Sinä et liikkunut siellä missä kulta kiiltelee», vastasi paholainen ja
kehoitti miestä istumaan selkäänsä.
Sotamies istui paholaisen selkään ja oikein lemmon laukkaa tämä
alkoi porhaltaa kohti Turkinmaata. Ei aikaakaan, kun he saapuivat
sulttaanin hallituskaupunkiin, Konstantinopoliin.
Kulkivat, kulkivat sitten molemmat kadun vilinässä ja tähyilivät ym-
pärilleen.
»Missäs täällä kulta kiiltelee?» kysäisi sotamies ja piti lempoa hihasta,
ettei tämä vain pääsisi karkuun livistämään.
»Tässä on palatsi, jonka isäntä rahasäkkien päällä istuu», sanoi paho-
lainen ja he pysähtyivät rikkaan pashan, sulttaanin aarrekammion var-
tijan palatsin eteen.
»Pashalla on tytär», puhui paholainen, »ihana impi, jota hän silmien-
sä valoksi kutsuu. Asetu sinä tuonne majataloon, niin minä pujahdan
pashan tyttären sydämeen ja teen hänet sairaaksi. Kun sitten etsitään
parantajia, eivät mitkään tohtorit pysty saamaan tyttöä terveeksi. Tule
sinä silloin ja puhalla henkeäsi tytön suun kautta sisään. Tästä hän
paranee, mutta älä henkeäsi puhalla, ennenkuin pasha on luvannut
maksaa sinulle viisi kultarahaa päivässä kuolemaasi asti.»
Pahamies teki mitä lupasi ja sorti pashan kauniin tyttären sairas-
vuoteeseen. Pasha tietenkin kutsui Turkinmaan etevimmät tohtorit sai-
rasta parantamaan, mutta nämä eivät päässeet edes selville taudin laa-
dusta, saatikka sitten pystyivät tyttöä parantamaan.
Silloin saapui sotamies pashan puheille ja sanoi:
»Jos maksat minulle viisi kultarahaa päivässä kuolemaani asti, niin
minä parannan neidon.»
Pasha lupasi maksaa ja sotamies kumartui puhaltamaan henkeänsä
tytön suuhun. Paholainen herkesi rusentelemasta tytön sydäntä ja ihka
terveenä kavahti neito pystyyn.
Sotamies sai palkkansa, vuoden palkan hän sai lakkariinsa. Hän
80 astui kadulle ja täällä häntä jo odotteli pahamies ja ehdotti:

»Istu selkääni, niin mennään hakemaan sitä sinun eläkettäsi»

»Mennäänpä nyt mahomettilaisten päämiehen, sulttaaninkin palatsia
katsomaan.»
Molemmat kiertelivät komeata linnaa, kunnes tulivat keittiön koh-
dalle. Keittiön ikkuna oli raollaan ja ulos tunkihe makeata ruuankäryä.
Pahamies ja sotamies astuivat kutsumatta sisään ja näkivät, että sult-
taanin lempivaimo hyöri lieden ääressä ja paistoi herkkuja korkealle
herralleen.
»Nyt minä tuon naisen riivaan, paranna sinä hänet», sanoi paholainen
sotamiehelle ja pujahti ruuanlaittajan suusta sisään.
Lempivaimo riivaantui ja rupesi riehakoitsemaan siihen sorttiin, että pa-
dat, pannut ja lieden kekäleetkin lensivät yhtenä ryöppynä pitkin seiniä.
Sotamies pakeni niska kyyryssä ulos ja asettui entiseen majapaik-
kaansa asumaan.
Kun muutama päivä kului, sai hän kuulla, että sulttaani haki pahan
riivaamalle vaimolleen parantajaa. Sotamies ilmoittausi tohtoriksi ja
lupasi parantaa riivatun, mutta vaati, että hänelle oli rakennettava
komea palatsi Marmarameren rannalle.
Sulttaani lupasi palatsin ja sotamies sanoi:
»Minä menen sairaan kanssa meren rannalle ja häädän siellä riivaa-
jan hänestä ulos, mutta juoneen kuuluu, että panette täällä kaupungissa
kaikki kellot, pillit ja torvet soimaan.»
Sulttaani lupasi täyttää toivomuksen ja sotamies talutti riivatun me-
ren rannalle.
Kun kellojen moiku, pillien piiperrys ja torvien raikuna alkoi kuulua
kaupungista, puhaltaa pusautti sotamies lempivaimoa suuhun. Paho-
lainen erkani naisesta ja kysyi:
»Mikä riemujuhla niillä nyt kaupungissa on alkanut, kun kellot niin
moikaavat?»
Sotamies vastasi:
»Kuulin kerrottavan, että se sinun anoppimuorisi on lähtenyt tapaa-
maan sulttaanin anoppia. Nyt se on varmaan saapunut, kun tuolla ta-
valla kelloja soitetaan.»
»Minun anoppini?» ällisteli pahamies. »Eihän minulla sellaista ole-
kaan.»
»No se akka Suomen saloilta, joka pisti sinut pulloon, on tullut tänne
ja se tekee sinulle varmaan taaskin saman tempun.»
»Vai on se vanha noita täällä!» kummasteli paholainen. »Mitä minä
82 nyt teen?»

»Luiki kiireesti karkuun, mene aina kirgiisien aroille asti», neuvoi sota-
mies.
»Sen teen», lupasi paholainen ja ponkahti matkaan, jotta sora pöllähti.
Sotamies saattoi lempivaimon sulttaanin luokse. Hänelle rakennet-
tiin komea linna Mannarameren rannalle. Ja se rahainvartija pasha
naitti hänelle kauniin tyttärensä, naitti, koska kerran piti miehelle elä-
kettäkin viisi kultarahaa päivässä maksaa.

Savenvalajan poika
Savenvalajalla ei ollut lapsia, ei poikia eikä tyttäriä. Monta herran
vuotta odotteli savenvalajan vaimo kärsivällisesti esikoista, mutta
kun sitä ei kuulunut, sanoi hän miehelleen:
»Muovaa sinä savesta poika, että meilläkin perillinen olisi.»
Savenvalaja ryhtyi heti toimeen. Hienoimmasta savestansa hän muo-
vasi pojan ja pani sen polttouuniinsa kuivumaan. Kolme päivää hän
piti poikaa kovassa kuumuudessa, niin että se paahtui joka kohdasta
kauniin punaruskeaksi. Sitten hän aukaisi uuninluukut, ja omin voimi-
nensa poika konttasi lattialle.
Savenvalajan vaimo tutki poikaa joka puolelta ja virkkoi:
»Muuten se kyllä käy laatuun, mutta sinä olet tehnyt sille liian suuren
vatsan.»
Savenvalaja vastasi:
»Hyvä, että sain noinkin soman poikasen aikaan, minä, joka en kos-
kaan ole tehnyt muuta kuin ruukkuja ja vateja, patoja ja savikukkoja.»
Poika nousi seisomaan, siveli suurta mahaansa ja pyysi:
»Äitimuori, minun on nälkä, anna ruokaa!»
»Reima mieshän pojasta varttuu, kun se ensi sanoikseen syömistä pyy-
tää», naureskeli savenvalaja.
Mutta vaimo puolestaan hyöri ja pyöri minkä ennätti, kantaen pöydälle
läskit, soosit ja perunat, voit, leivät ja piimät. Poika hotaisi kaikki muu-
tamassa hetkessä ja pyysi lisää. Koko ruokakomeronsa tyhjensi nyt vaimo
ja pojalle kelpasivat homehtuneet leivänkannikatkin ja sinttyneet silakat.
Vieläkään ei ahmatin maha tullut täyteen, vaan hän inui lisää. Vaimo
otti alas vartaissa kuivuvat reikäleivät ja poika syödä rouskutteli nekin,
mutta ei vaan tullut kylläiseksi.
Nurkassa possahteli tiinullinen taikinaa ja savipoika syödä massutteli
senkin.
Nyt ei savenvalajan mökissä ollut enää mitään syömistä. Silloinpa
84 poika nielaisi isänsä ja äitinsä ja lähti ulos.

»Auttaisikohan se vaivaani, jos pistäisin poskeeni tuollaisen possun»

Kulki, kulkea kammersi savipoika kankeilla säärillänsä pitkin kylän
kujaa. Sen silmät tuijottivat mustina reikinä nelikulmaisen otsan alta
ja se mietti mielessään, että mistä nyt suupalan saan.
Ojassa tonki harjasniekka sika multaa. Savipoika pysähtyi katsomaan
sen touhua ja puhui:
»Söin läskit ja perunat, kinnikat ja kannikat, leipäkyrsät ja taikinat,
ukon ja akan, mutta silti vatsani nälkäänsä parkuu. Auttaisikohan se
vaivaani, jos pistäisin poskeeni tuollaisen possun?»
Sika kiljui minkä jaksoi, mutta savipoika nielaisi sen yhtenä suupalana
harjaksineen, sorkkineen ja saparoineen.
Mutta ei pojan nälkä siitä toennut. Kun parvi heinäväkeä tuli vastaan
käsissään hangot, haravat ja viikatteet, kysyi poika heiltä ruokaa.
Heinäväki tuijotti silmät tapilla mokomaa kulkijaa ja vastasi:
»Ei ole meillä muonaa, itse söimme viimeiset rippeet tuolla niityllä.»
»Sittenpähän syön teidät», sanoi savipoika ja alkoi ahtaa sisäänsä
neitoja, miehiä ja mummoja. Koko heinäväen hän söi hankoineen,
viikatteineen ja haravineen päivineen.
Kulki, kulkea tömisteli edelleen savipoika raskain askelin ja tuli metsään.
Pupujussi lurppakorva hyppeli iloisesti häntä vastaan ja senkin pisti
savipoika sivumennen poskiinsa.
Repolainen pysähtyi polulle tiirailemaan ihmeissään kummallista,
ihmisennäköistä oliota. Ei auttanut siinä ketun viekkaus; valkoinen
hännännipukka vain vilahti, kun sen tie päätyi valtavaan vatsaan.
Korven kontiokin tulla tassutteli savipoikaa vastaan ja poika kysyi:
»Minne matka, pörröturkki?»
»Menen minne lystään, mitä minun puuhani tuollaista savikuvatusta
liikuttavat!» murahteli äkäisenä karhu.
Savipoika asettui karhun tielle ja puhui:
»Kuuntelehan pörröturkki kuinka vatsassani kurnii ja kurisee. Mahani
vinkuu ja marisee, vaikka olen tänään ahtanut sinne kinnikkää ja kan-
nikkaa, heinämiestä ja haravaa, sikopossua ja jänöjussia sekä paljon,
paljon muuta. Ehkäpä nälkäni sammuu, jos ahmaisen yhden kontionkin.»
»Yritäpä!» murisi karhu ja nousi kahdelle jalalle, mutta senkin tie
päätyi savipojan vatsaan.
»Se oli ensimmäinen kunnon suupala, minkä koko elinaikanani olen
saanut!» ähkäisi savipoika karhun nielaistuaan ja taputteli vatsaansa.
Viita rysähteli ja komea uroshirvi, sarvikruunu koholla ilmestyi puiden
86 lomasta.

»Minne matka?» kysäisi savipoika siltä.
»No eipä juuri minnekään, juoksenpahan vain pitkin maita, pitkin
soita, pitkin kesäisiä teitä», vastasi hirvi.
»Tiedätkö mikä minua vaivaa?» kysäisi savipoika. »Olen tänään syödä
ahminut taikinat ja leipäkyrsät, ukon ja akan, sikopossun ja heinäväen,
repolaisen sekä pörröturkin, mutta nälkäni ei vain taltu. Syön sinutkin,
niin ehkäpä vihdoinkin tulen kylläiseksi. Joudathan syötäväksi, koska
sinulla ei ole muuta tekemistä kuin juoksennella pitkin kesäisiä teitä?»
»Joudanpa hyvinkin», vastasi hirvi. »Mutta tuskinpa mahdun suustasi
sisään, kun sarveni ulottuvat näin leveälle.»
Siitäpä syntyikin pulma, mutta hirvi ratkaisi sen sanomalla:
»Tuolla on jyrkkä kallionseinä. Mene ja nojaa selkäsi tukevasti sitä
vasten ja avaa suusi suureksi. Minä peräännyn tuonne ahon laitaan,
otan lujan vauhdin ja sukellan sukkelasti sinun vatsaasi.»
Se oli savipojasta oiva tuuma. Se asettui tukevasti kalliota vasten ja
aukaisi kitansa ammolleen. Hirvi perääntyi jonkin matkan päähän, otti
vauhtia ja puski tahallaan savipoikaa suoraan mahaan.
Siinäpä vasta palat paukkui ja ryminä kävi, kun savipoika mureni
kappaleiksi. Nyt pääsivät vatsasta ulos savenvalaja sekä hänen eukkonsa.
Sieltä ravasi esiin sikopossu harjakset pystyssä, saparo suorana, sekä
heinäväki hankoineen, haravineen ja viikatteineen. Viimeksi tulla sän-
täsivät mahasta jänis, repo ja kontio. Korvat luimussa ne pyyhälsivät
aika kyytiä korven suojaan.
Tiinullinen taikinaa oli kypsynyt suureksi limpuksi savipojan vatsassa.
Sitä heinäväki nyt murenteli suuhunsa ja kyseli:
»Kuka mokoman suursyömärin on laatinut? Sinäkö?» tiedustivat he
savenvalajalta.
»Minähän sen tein», vastasi savenvalaja surkeana. »Mutta en enää
ilmoisna ikinä toista poikaa itselleni savesta vala.»
Mutta hän valoi niitä kuitenkin, valoi vielä monta komppaniaa. Kei-
sari sai näet kuulla savipojasta, ja hän kutsui savenvalajamestarin lin-
naansa töihin. Kruunulla näet oli muonaa ja sota tarvitsi luodin ruokaa.

Kruunun mies
Oli talo ja sen isännällä kolme poikaa. Taloon kuului rantapelto
ja monena vuonna isäntä yritti viljellä siellä ruista. Mutta kun
tähkä alkoi heilimöidä, nousi mereltä suuri myrsky, joka löi
laihon lakoon ja tärveli viljan. Kymmenenä vuonna peräkkäin kävi
samalla tavalla.
Ukko vihdoin kyllästyi turhaan työhön ja sanoi pojilleen:
»Sääli on hyvää peltoa joutöniityksikin heittää. Yrittäkää nyt tekin
vuorostanne, minä jo väsyin, sillä pelto ei ole yhtenäkään vuonna edes
siemenjyviä takaisin antanut.»
Vanhin poika kylvi kylvöksen ja kun tähkä alkoi heilimöidä, meni
hän vartioimaan vainiota. Mutta illansuussa lähestyi mereltä mustan-
puhuva pilvi ja nousi kohiseva myrsky. Niin raju oli tuuli, että kaislat
vinkuivat ja puut kaatuivat rytisten metsässä. Pellonvartija Juikki ranta-
aittaan suojaan. Aamun tullen oli rajusää tauonnut, ja kun poika katsoi
peltoansa, näki hän, että se oli kuin ladalla ladattu, niin ettei siitä niin
jyvän jyvää lähtisi.
Seuraavana keväänä pyysi keskimmäinen veli peltoa haltuunsa. Isänsä
esteli häntä ja sanoi:
»Mitäpä sinä sinne turhan takia raatamaan menet, tulee vaan vahinkoa
vahingon päälle.»
Mutta poika ei uskonut ennenkuin koetti, ja hänenkin kylvöksensä
tärveli myrsky.
Saapuipa sitten isännän kolmas poika, kruunun mies, sotamies, kotiin
kuninkaan kaartista. Poika kulki ja katseli missä kunnossa kotitalonsa
maat ja metsät olivat. Hän keksi heitteille jätetyn rantapellon ja pyysi
isältään lupaa viljellä sitä.
Ukko alkoi taaskin estellä ja kertoi mikä huonononnen vainio pelto
oli. Mutta poika ei luopunut aikeestaan, vaan kärtti isältään siemenjyviä
lainaksi ja kylvi peltoon ruista.
Kun vilja sitten varttui, meni sotamies vartioimaan peltoansa. Ja

niinpä taas muutamana iltana alkoi meri kohista ja sen ylle nousi musta
pilvi. Tuli ankara rajusää, mutta sotamies ei mennytkään ranta-aittaan
maata, vaan kyyristeli vesaikossa pitäen vartiota.
Hän näki kuinka pilvi pysähtyi vainion ylle ja parvi valkoisia joutsenia
laskeusi siitä laihoon. Mutta ei tämä mitään, sillä joutsenet heittivät
höyhenpukunsa pois ja muuttuivat nuoriksi neitosiksi. Neidot alkoivat
karkeloida viljan joukossa sotkien sen maahan.
Sotamies pani merkille kuka neitosista oli nuorin ja kaunein ja sieppasi
hänen joutsenpukunsa haltuunsa.
Aikansa hyppyjään hypitty ään muuttuivat neitoset joutseniksi ja läh-
tivät lentää viilettämään yli merenselän. Mutta nuorin ei löytänyt
pukuansa ja jäi yksin rannalle valittamaan.
»Ken oletkin, joka vaatteeni veit, tuo ne minulle!» huusi neito. »Jos
olet itseäni vanhempi, otan sinut isäkseni, jos minua nuorempi olet, otan
veljekseni ja jos samanikäinen olet, otan sulhokseni!»
Sotamies astui vesaikosta tytön puku kainalossaan ja sanoi:
»Miksikäs olet teettänyt turhaa työtä isälläni kymmenen vuotta ja
veljilläni kaksi vuotta? Pystytkö korvaamaan sadon, jonka he menet-
tivät?»
Tyttö lupasi korvata moninkertaisesti tärvätyn viljan ja kun poika
uteli kuka ja mistä hän oli, kertoi tyttö olevansa kuninkaan tytär valta-
kunnasta, joka oli kolmen meren takana. Hän kertoi myös, että mahtava
noita oli noitunut hänet sisarineen joutseniksi. He olivat saaneet tietää,
että juuri tässä pellossa kasvoi yrtti, jonka avulla he voisivat muuttua
ihmisiksi. Ja tätä yrttiä etsiessään he olivat polkeneet rukiin jalkoihinsa.
Mutta nyt, kun mies oli kaapannut neidon puvun, oli hänen elettävä
ryöstäjän puolisona.
Sotamies oli mielissään, kun ihanan kuninkaantyttären morsiamekseen
sa:; ja tyttö antoi hänelle uskollisuutensa merkiksi kultasormuksen.
Niin vei sotamies morsiamen kotiinsa ja tuota pikaa he viettivät häitä.
Koko kylän väki oli kutsuttu häätaloon ja syötiin ja juotiin ja ammuttiin
pyssyillä suuren ilon merkiksi.
Mutta maan kuningas, jonka linna oli lähellä merenrantataloa, kuuli
pyssyjen paukkeen ja lähetti renkinsä katsomaan, että olivatko alamai-
sensa ruvenneet sotimaan ilman lupaa.
Renki kävi ottamassa asiasta selvää ja kertoi, että merenrantatalossa
vietettiin häitä ja että morsian oli kaunis kuin päivä.
Kuningaskin meni häihin ja ihastui sotamiehen morsiameen, niin että

alkoi mieliä tätä itsellensä. Hän päätti raivata miehen pois tieltä ja sanoi
tälle:
»Sinun on hankittava minulle pari kaikista eläimistä mitä maan päällä
on. Jollet pysty niitä huomiseksi hankkimaan ja tuomaan linnani pihaan,
niin katkon pääsi.»
Sotamies meni pahoilleen, kun mokoman vaatimuksen kuuli, ja valitti
vaimolleen minkä mahdottoman tehtävän oli kuninkaalta saanut.
»Älä murehdi», lohdutti vaimo. »Ota tämä liina ja mene huomenna
kuninkaanlinnan pihaan. Huitaise liinallani kolmasti ja katso mitä
tapahtuu.»
Sotamies meni seuraavana päivänä kuninkaanlinnan pihaan. Hän hui-
taisi liinalla kolmasti ja heti alkoi linnan portista tunkea sisään erilaisia
eläimiä, toinen toistaan suurempia. Siinä oli elikkoa jos minkä näköistä,
oli sarvellisia ja sarvettomia, oli sorkallisia ja sorkattomia, ja ne pitivät
semmoista meteliä ja karjuntaa, että linnan muurit olivat vähällä sortua.
Kuningas säikähti, kun moisen äläkän kuuli, ja pyysi sotamiestä kii-
reesti toimittamaan eläimet pois. Ja tämä sen kun huiskahutti liinallaan,
niin siinä paikassa eläimet katosivat kuin maa olisi ne niellyt.
Mutta edelleenkin kuningas hautoi mielessään, miten toimittaisi sota-
miehen pois päiviltä. Hän keksi uuden tehtävän, hän määräsi, että
miehen oli hankittava linnaan kaikki taivaan linnut.
Sotamies juoksi kysymään vaimoltaan mitä oli tehtävä, ja tämä neuvoi
häntä uudelleen turvautumaan liinaan. Mies riensi kuninkaan linnalle,
heilautti liinaansa kolmasti ja heti pimeni taivas, kun kaikki maailpiirin
siivekkäät lensivät linnalle. Toinen toistaan suurempia ne olivat, ja ne
asettuivat linnan katolle ja katto murtui niiden painosta.
Taas tuli kuninkaalle hätä ja hän pyysi sotamiestä häätämään linnut
pois. Tämä sen kun huitaisi liinalla, niin siipiniekat häipyivät kuin savu.
Mutta kuningas ei luopunut aikeestaan vieläkään. Hän sanoi sota-
miehelle:
»Isävainajani hukkasi kerran avaimensa, linnanavaimet, jotka olivat
aitoa kultaa. Sinun on etsittävä ne, taikka menetät pääsi.»
Sotamies valitti vaimolleen minkä urakan nyt oli saanut. Vaimo
virkkoi:
»Tehtävä on entistä vaikeampi, mutta älä ole huolissasi. Ota hevosesi
ja ratsasta kirkolle. Alttarin takana ovat kadonneet avaimet. Sieppaa
ne kouraasi, mutta muistakin ettet kirkosta poistuessasi katso taaksesi
90 vaikka mitä tapahtuisi.»

Poika satuloi ratsunsa, Harmo nimisen hevosensa, hyppäsi sen selkään
ja ajoi kirkolle. Alttarin takaa hän löysikin nipun kultaisia avaimia.
Mutta kun hän kääntyi pois mennäkseen, nosti kirkon haltija aikamoisen
äläkän:
»Sotamies mitä teit, sinä omaisuuttani veit!» huusi haltija.
Sotamies riensi ovelle, nousi ratsunsakin selkään, mutta ei malttanut
olla vilkaisematta taaksensa. Ja silloin hän hojeltui satulasta maahan,
löi otsakulmansa kiven kylkeen ja jäi makaamaan keskelle kalmistoa
kuin hengetön.
Hevonen töni turvallaan isäntäänsä ja yritti saada hänet nousemaan.
Mutta kun sotamies ei räpäyttänyt silmäänsäkään, hamusi Harmo
avainnipun hampaisiinsa ja kiidätti sen vaimolle.
Vaimo puolestaan vei avainnipun kuninkaalle ja torui tätä sanoen:
»Minkä takia minun miestäni vainoat? Tässä ovat avaimesi, mutta
rakas puolisoni on varmaan niitä hakiessaan suistunut surman syöveriin,
koska häntä ei kotiin kuulunut.»
Kuningas ilahtui, kun kuuli, että sotamies oli kadonnut. Hän alkoi
kiusata vaimoa kanssaan kuulutuksille. Vaimo penäsi vastaan ja silloin
kuningas uhkasi viedä hänet väkivalloin vihille.
»Viisainta lienee, että lähden pois koko maasta ja viivyn poissa, kunnes
kuninkaan naimainto on laimentunut», tuumi vaimo.
Ja appivanhemmilleen hän sanoi:
»Minä lähden nyt vanhempieni kotiin. Jos mieheni tulee ja kysyy
minua, niin sanokaa, että odottelen häntä mustan ja valkean meren
takana, punaisen meren keskelle upotetussa vaskilinnassa.»
Vaimo kiinnitti joutsenen siivet hartioihinsa, lehahti lentoon ja katosi
meren taakse kuin pilvenhahtuva.
Virkosipa hautuumaalla, ruohon seassa maannut sotamieskin sentään
henkiin. Hän nousi pystyyn ja näki kolmen vainajan istuvan sammaloi-
tuneella hautakivellä. Yhdellä oli ikäkulu hattu, toisella saapasrajat ja
kolmannella ruostunut miekka. Niistä he nyt kiistelivät mikä esine kul-
lekin kuului.
»Minkä takia mokomista romuista riitelette?» kysyi sotamies.
»Eivät nämä romuja ole, vaan taikaesineitä, suuria aarteita», sanoi
se joka piteli hattua. »Ken tämän hattureuhkan päähänsä painaa,
tulee näkymättömäksi.» 91

Saappaiden pitelijä virkkoi:
»Ja nämä ovat seitsemän penikulman saappaat.»
Miekanomistaja puolestaan kehaisi:
»Se joka tätä miekkaa heiluttaa, saapi voiton vaikkapa tuhatpäisestä
armeijasta, sillä tämä on kaikenkatkoja miekka.»
»Minulla nuo taikaesineet pitäisi olla», mietti mielessään sotamies ja
sanoi luistelijoille:
»Tehän olette vainajia ettekä moisia mahtikapineita tarvitse. Menkää
nukkumaan ikuista unta tuonne hyvään hiekkamaahan ja antakaa
taikakalunne minulle. Minä, joka olen elävä, mahtia tarvitsen, ettekä te.»
»Totta puhuu sotamies, kruunun mies», tuumivat vainajat.
He antoivat hatun, saappaat ja miekan elävälle miehelle ja paneutuivat
haudan lepoon.
Sotamies veti saappaat jalkaansa, sitoi miekan vyöllensä, mutta näky-
mättömäksi tekevän hatun hän talletti poveensa. Saappaat olivat oival-
liset. Parilla harppauksella ne kiidättivät miehen kotitalon pihaan.
Täällä hän sai kuulla mitä oli tapahtunut. Äitimuori selosti miten
kuningas oli pojan vaimoa ahdistellut ja miten tämä oli joutsenena len-
tänyt tiehensä.
»Mustan ja valkoisen meren takana, punaisen meren pohjaan upote-
tussa vaskilinnassa se sanoi sinua odottavansa», kertoi pojan äitimuori.
»Kauaksipa on vaimo vaeltanut», sanoi sotamies. »Mutta etsin hänet
käsiini vaikkapa maailman lopusta.»
Ja niin lähti sotamies vaimoansa etsimään astellen kohti itäistä ilman-
suuntaa.
Illan tullen hän päätyi salon liepeellä olevaan uudistaloon, sanoi
karannutta hevostansa etsivänsä ja pyysi yösijaa. Talonväki kehoitti
vierasta paneutumaan penkille maata. Penkillä lojuessaan näki sotamies
kuinka emäntä kattoi runsaan ruokapöydän. Ja hän kuuli emännän
sanovan isännälle:
»Käskisin vieraankin syömään, jos tietäisin ettei se siunaa ruokaansa.»
»Sopiihan tuota kokeilla», lausahti isäntä ja kutsui sotamiehen ate-
rialle.
Sotamies söi kyllältänsä, ei siunannut, ei edes kiittänyt pöydästä nous-
tuaan, ja tästäkös emäntä ja isäntä olivat mielissään, sillä he olivat puoli-
pakanoita.
Aamulla alkoi isäntä näytellä miehelle vaurauttaan ja vei hänet
92 aittaan, joka oli kiiltävää kuparia täynnä.

»Mutta ei tämä mitään, katsotaanpas toista aittaa», sanoi isäntä.
He katsoivat toiseen aittaan ja se oli hopeata täynnä. Mutta kun
kolmanteen aittaan mentiin, olivat siellä laarit kultaa kukkuroillaan.
Nytpä sotamies pani näkymättömäksi tekevän hatun päähänsä ja roh-
musi laukkunsa kultaa täyteen.
Isäntä, jonka silmistä vieras hävisi, katsasti että minne tämä oli
mennyt ja näki kultalaarissa suuren kolon.
»Rosvo taisi se mies ollakin, vaikka hevosen hakijana kulki!» manaili
isäntä.
Mutta sotamies oli jo harpannut pellon perälle, metsän reunaan ja
otti siellä hatun päästänsä. Isäntä ei voinut muuta kuin puida nyrkkiä
hänen peräänsä.
Kulki, kulkipa sotamies sitten läpi ry toisen salon ja päätyi mustan
meren äärelle. Rannalla oli mökki, kumma mökki, joka pyöri kuin hyrrä
kukonjalan varassa.
»Vakaudu voipuneelle varatilaksi, uupuneelle unisijaksi!» lausahti sota-
mies.
Mökki pysähtyi ja sen ovesta kurkisti akka, jolla oli kolme kyynärää
pitkä nenä ja silmät kuin tinalusikat.
»Mitä tahdot, en ota vastaan muita kuin kruunun miehiä», sanoi akka.
»Kruunun mieshän minä olenkin», vastasi sotamies ja astui sisään.
Akka katseli miestä kuin syödäkseen ja sanoi:
»Eipä ole pirtissäni kolmeenkymmeneen vuoteen kristityn hajua tun-
tunut, mutta nyt tuntuu. Teen kuin teenkin sinusta hyvän paistin.»
Sotamies sanoi:
»Et sinä minusta kunnon paistia saa. Näethän, että minulla on suuret
luut, paljon rustoa ja lihaa vain siteeksi. Mutta tiedätkös, miten pääsen
tuon mustan meren poikki?»
»Kunhan annat vasemman kätesi, niin soudan sinut vastarannalle»,
ehdotti akka.
»Tarvitsen kättäni, peri palkkasi kullassa», sanoi sotamies ja helisytti
laukkuaan.
Hän pyysi yöpyä mökin penkillä ja akka antoi siihen luvan. Akka
sensijaan ei nukkunut, vaan hioi koko yön suurta lihakirvestään.
Aamun valjettua sotamies heräsi ja sanoi akalle:
»Lähdehän sitten soutamaan minua vastarannalle.»
Akka hiveli sormillaan kirveensä terää ja sanoi:
»Ojenna kätesi tälle pölkylle, niin minä perin soutupalkkani.» 93

»Ensin työ, sitten vasta palkka», sanoi sotamies. »Toisella rannalla saat
palkkasi, kunhan olet vienyt minut yli.»
Tähän oli akan tyytyminen ja hän kantoi kirveensä ja lihapölkkynsäkin
ruuheensa ja ryhtyi soutamaan sotamiestä mustana lainehtivan meren
yli. Vesi kuohui koskena, kun akka veteli airoista, ja tuokiossa oli laaja
vesitaival katkaistu.
Vastarannalla painoi sotamies näkymättömäksi tekevän hatun pää-
hänsä ja hyppäsi pois ruuhesta.
»Kruunun mies, minne hävisit?» huusi akka. »Minne karkasit soutu-
palkkaa maksamatta! Ja minä kun näin niin paljon vaivaa tähtesi ja
hioin kirvestänikin koko yön!»
Pitkänenä akka jäi huutaa huhuilemaan rannalle, mutta sotamies
taivalsi edelleen kunnes saapui valkoisen meren luokse.
Täälläkin oli rannassa ruuhi ja harmaja mökki, joka pyöri hanhenjalan
varassa.
»Vakauduhan nyt sen verran, että matkamies sisään pääsee», pyysi
sotamies. Mökki herkesikin pyörimästä ja mies astui sisään.
Täälläkin asui akka, jolla oli nenä kuin hiilihanko ja silmät kuin
hopealusikat. Sillä mittavalla nenällänsä akka kohenteli uunin hiillosta,
kun sotamies astui sisään.
»Terveisiä nuoremmalta sisareltasi, joka saatteli minut mustan meren
yli», sanoi sotamies.
»Katsos juupelia!» huudahti akka ja puhui nenäänsä honottaen: »Miten
se sinut yli toi eikä leikannut vasenta kättäsi? Kaikilta mustan meren
yli saattamiltaan se on pitänyt tapana katkoa vasemman käden.»
»Vai niin!» kummasteli sotamies. »Minut se saatteli yli, kun puhuin
sille hyvää kaunista ja annoin kourallisen kultaa. Ota nyt sinäkin ja
souda minut valkoisen meren yli.»
»Soudan, jos annat molemmat kätesi palkakseni», honotti akka.
»Olkoon menneeksi», lupasi sotamies. »Mutta katko käteni vasta kun
ollaan toisella rannalla. Aion näet pitää perää ja eihän kädettömän
peränpidosta mitään tule.»
Akka hyväksyi verukkeen ja lähti soutamaan sotamiestä valkoisen
meren yli.
Vastarannalle kun tultiin, painoi sotamies taas näkymättömäksi teke-
vän hatun päähänsä, kiitti kyydistä ja luikki tiehensä.
Kotvan kuljettuaan saapui sotamies punaisen meren rannalle. Hän
näki harmajan mökin, joka pyöri kuni hyrrä kurjenkoipien varassa.

VA
&S&
■f*:~
'Iti
Akalla oli kolme kyynärää pitkä nenä ja silmät kuin tinalusikat

Sotamies yritti loitsuja lukemalla saada sen pysähtymään, mutta mökkipä
ei ollut loitsuista millänsäkään, vaan lisäsi vauhtia.
»Mikä nyt neuvoksi?» tuumi mies, mutta keksikin samassa rannalta
vanhan rysän. Sen hän heitti mökin jalkoihin. Kurjenkoivet sotkeentuivat
rysään, mökki herkesi pyörimästä ja sotamies työntyi sisään.
Täällä emännöi kolmas akka, entistä hirmuisempi, jonka nenä oli
kuin uuniluuttu ja silmät kuin kultalusikat. Akka oli parhaillaan leipomis-
puuhissa ja luuttusi uunia nenällään.
»Terveisiä kahdelta sisareltasi», sanoi sotamies.
»No, voi juupelia!» hämmästeli akka. »Miten olet tänne jäsenet tal-
lella päässyt, sillä sisareni ovat tähän asti leikanneet kaikilta kulkijoilta
kädet?»
»Olenpahan kruunun mies, sellainen mahtimies, ettei minun käsiäni
niin vain leikata», kehaisi sotamies.
»Vai niin, sellainenko mies olet!» kummasteli akka ja kysäisi: »Kaipa
sitä on lupa kysyä minne olet matkalla ja mitä sinä täältä maailman
laidalta etsit?»
»Eukkoanihan minä etsin, vaskilinnan kuninkaantytärtä, oletko ken-
ties nähnyt hänet?»
»En», vastasi akka. »En ole koskaan kuullut puhuttavankaan sennimi-
sestä kuninkaantyttärestä.»
»Kaipa sentään tiedät missä vaskilinna on, se on kuulemma upotettu
punaisen meren pohjaan?»
»En ole nähnyt enkä liioin kuullut sellaisesta linnasta, vaikka olen
koko ikäni soudellut ristiin rastiin mereni ulapoita», vastasi akka.
Tämän kuultuaan oli sotamies peräti allapäin, mutta akka lohdutti
häntä sanoen:
»Älä lannistu, vaan mennään rantaan, niin kysyn alamaisiltani asiaa.»
Molemmat menivät meren rantaan ja akka korotti äänensä ja huusi:
»Ho-hoi, kaikki taivaan linnut, tulkaapa puheilleni!»
Heti kerääntyi paikalle lintuja vaikka minkä verran, sekä pieniä että
suuria.
»Olettekos?» kysyi akka siipiniekoilta, »oletteko nähneet tuolla meren-
selällä vaskista linnaa? Se on upotettu aaltojen alle, niin että vain vähän
torninhuippuja on näkyvissä.»
Kaikki linnut vastasivat yhteen ääneen:
»Ei, emme ole nähneet emmekä koskaan kuulleetkaan puhuttavan
96 semmoisesta linnasta.»

»Etkös sinäkään tiedä siitä mitään?» kysyi akka lintujen vanhimmalta,
satavuotiaalta kalasääskeltä.
»En, en tiedä», vastasi kalasääski.
»No, menkää tiehenne sitten kaikki!» komensi akka lintuja.
Linnut lensivät tiehensä ja akka huhusi koolle meren kalat.
Mutta kalatkaan eivät tienneet vaskilinnasta mitään ja sotamies oli
jo varma, ettei koskaan näkisi vaimoansa.
Samassa vesi kuitenkin jakaantui kahtia ja hirmuinen valaskala ui
paikalle.
»Missäs olet vitkaillut, kun et tullut paikalle silloin kun muut?» tiuk-
kasi akka valaalta.
»Myöhästyin sen takia», selitti valas, »kun tuolla meren syvimmässä
syöverissä pyrstöni takertui vaskisen linnan torninsakaroihin.»
»Vie», pyysi sotamies, »kuljeta minut sille linnalle».
»Samapa tuo, astu niskalleni», kehoitti valas.
Sotamies kyyristyi valaan niskalle ja jättikala ui ulapalle, niin että
vesi koskena kiehui.
Ei aikaakaan, kun sotamies näki vaskilinnan torninhuipun ylenevän
aalloista. Hän sanoi valaskalalle kiitokset kyydistä ja takertui tornin-
sakaraan kiinni.
»Minkä takia linnan pitää olla veden alla?» mietti hän. »Varmaankin
noidanjuonten takia», päätteli sotamies ja sukelsi linnan alle tutkimaan
asiaa.
Linna oli miehenpaksuisilla ankkuriketjuilla sidottu pohjaan kiinni.
Sotamies tarttui kaikenkatkoja miekkaansa ja sivalsi ketjut poikki. Sil-
loinpa linna kohosi suuren saaren kera päivänvaloon.
Sotamies painoi näkymättömäksi tekevän hatun päähänsä ja katseli
kuinka linnan väki alkoi parveilla ulkosalla.
»Jopa päästiin noidan lumoista!» riemuitsi linnan väki. »Nyt eletään
taas kuin ihmiset eikä niinkuin simpukat tahi kalat.»
Väki kävi siivoamaan ja ruokkoamaan linnaa, sillä mutaa, leviä, sim-
pukoita ja kaikenlaista ryönää oli takertunut veden alla joka soppeen.
Kun paikat kiilsivät kirkkaina, alkoi väki juhlia. Sotamies otti ja tipautti
sormuksensa vaimonsa maljaan, saman sormuksen, jonka vaimo oli
lahjoittanut hänelle rantapellolla uskollisuutensa merkiksi. Kuninkaan-
tytär kun kumosi maljan, niin keksi hän sormuksen.
»Mieheni, rakas mieheni, missäs olet?» huuteli vaimo, kun tunsi sor-
muksen, g 7

Sotamies silloin tempasi hatun päästään ja yhtyi iloitsijoihin.
Seuraavana päivänä alkoi sotamies puhella, että milloinka ja millä
keinoin päästään kotikonnuille.
Vaimo otti joutsensiipensä esiin ja virkkoi:
»Lähdetään vaikka heti, eivätköhän nämä kanna kahtakin.»
Kantoivathan ne ja sotamies lensi vaimoineen yli kolmen meren, yli
suuren salon ja saapui kotitaloonsa.
Mutta naapurissa asuva kuningas sai piankin tietää, että sotamies
ihanan vaimonsa kera oli palannut kotiinsa. Hän varusti suuren sota-
joukon ja lähti sen etunenässä mahtavalta kruunun mieheltä vaimoa
riistämään. Sotamies tempasi huotrasta kaikenkatkoja miekkansa ja
sivalsi sillä kerran, kahdesti. Silloin kuningas väkineen suistui liekkeihin
maan sisään.
Sotamiehestä tuli nyt valtakunnan hallitsija ja hän eli kauniin vai-
monsa kerällä kauan ja onnellisena.

Kersantti ja kuninkaantytär
Muuan kersantti oli pantu vartioimaan kruunun ruutikellaria.
Vartiopaikka oli kaukana kasarmista, suuren suon laidassa.
Kun kersantti siinä kivääri olallaan kierteli kellaria, kuuli hän
sydänyön hetkenä suolta huikean huudon.
»Kuulepas sinä kersantti siellä ruutikellarin luona!» huhusi naisen
ääni. »Jos sinulla on ihmisen sydän rinnassasi, niin tule auttamaan minut
pois täältä!»
»Vartiomies ei saa paikaltansa poistua!» huusi kersantti vastaan.
»Odota, kunnes tulee vahdinvaihtoja pääsen vapaaksi. Sitten tulen kyllä
auttamaan sinua.»
»Juuri tällä hetkellä on minua autettava, muuten vaivun iäksi suohon!»
pyysi ääni.
»Menköön syteen tai saveen», tuumaili kersantti mielessänsä. »Panta-
koon minut tyrmään tai alennettakoon sotamieheksi, jos tästä kiinni
joudun, mutta en voi olla menemättä auttamaan hädässä olevaa.»
Ja hän jätti kiväärinsä ruutikellarin seinustalle ja juoksi suolle. Kun
hän oli parikymmentä askelta juossut, näki hän mättäiden keskellä nai-
sen pään. Se oli niin ihana ja säihkyväsilmäinen pää, ettei hän ollut
unissaankaan niin kauniita kasvoja nähnyt.
Kersantti yritti nostaa naista suosta, mutta tämä ei noussut, ei tuu-
maakaan.
»Siunaa minut, niin nousen», pyysi nainen.
Kersantti luki siunauksen ja nyt nousi nainen keveästi rahkan seasta ja
ihme kyllä, aivan kuivissa vaatteissa. Kersantti koppasi hänet syliinsä ja
kantoi ruutikellarin luokse. He istuivat kellarin turvekatolle ja neito kertoi:
»Olen kuninkaantytär kaukaa, merentakaisesta valtakunnasta. Paho-
lainen sai minut haltuunsa ja kätki minut tänne, Suomen suohon. Pelas-
tit minut Paholaisen vallasta, kun siunasit minut. Tahdon nyt olla omasi
ikäni kaiken. Ota tämä timanttisormus muistoksi minulta ja ole kuu-
kauden kuluttua rannassa, laivalaiturilla, niin tulen noutamaan sinut. 99

Paholaisen on saatettava minut eheänä kotiini ja ottaisin sinutkin halusta
samaan matkaan, mutta sitä ei se vanha Kampurajalka varmaan sallisi.
Hyvästi nyt ja muistakin olla kuukauden kuluttua laivarannassa.»
He syleilivät ja suutelivat toisiaan, vannoivat ikuista uskollisuutta,
ja sitten kuninkaantytär lähti kaukaiseen kotimaahansa.
Tuli vahdinvaihto ja kersantti pääsi kasarmiin, mutta kuninkaantyt-
tärestä hän ei virkkanut kenellekään eikä liioin näyttänyt sormusta
tovereilleen.
Kun kuukausi oli kulunut, pyysi kersantti lomaa ja saikin sen. Määrä-
päivänä hän riensi kiireisin askelin laivarantaan odottamaan kuninkaan-
tyttären tuloa. Jo näkyi outo laiva purjehtivan laituria kohden, ja ker-
santti oli riemuissaan, kun luuli hetken kuluttua näkevänsä rakastettunsa.
Mutta se vanha Kampurajalka ei olisikaan maineensa veroinen, jos
olisi sallinut kaiken menevän hyvin. Korkean sotaherran hahmossa hän
tuli puhuttelemaan kersanttia ja tunki huomaamatta unineulan hänen
vaatteisiinsa. Kersantti vaipui penkille ja nukkui syvään, kuoleman-
kaltaiseen uneen, juuri kun hänen piti kohdata prinsessa.
Kuninkaantyttären pursi laski laituriin, ja neito riensi tapaamaan
sulhoaan, mutta löysikin tämän umpi unessa penkiltä. Kaikin keinoin
koki neito nukkujaa herättää, mutta tuloksetta.
»Vien hänet nukkuvana laivalleni», päätti prinsessa ja antoi palveli-
joilleen määräyksen, että kersantti oli kannettava laivaan.
Palvelijat aikoivat tehdä käskyn mukaan, mutta silloin syöksähti suu-
ren sotaherran hahmossa asteleva Paholainen paikalle ja huusi:
»Aiotteko ryöstää minun sotilaani vieraan maan laivaan? Siitä ei tule
mitään!»
Prinsessa ymmärsi, että Paholaisen sormet olivat juonessa mukana.
Niinpä hän kumartuikin kuiskuttamaan kersantin korvaan:
»En voi ottaakaan sinua mukaani, kun olet noiduttu nukkumaan.
Mutta ole kuukauden kuluttua taas tässä. Ole varuillasi äläkä laske
silloin ketään ihmistä likellesi, ettei sinua toista kertaa noiduta.»
Ja sitten kuninkaantytär purjehti pois laivallaan.
Pursi oli jo kaukana merellä, kun kersantti heräsi. Unensa läpi hän
muisti prinsessan varoituksen ja päätti seuraavalla kerralla olla parem-
min varuillansa.
Kuukausi kului, kersantti otti lomaa ja riensi toistamiseen laiturille
armaansa tuloa odottamaan. Jo saapui kuninkaantyttären laiva näkö-
piiriin.

Hän näki mättäiden keskellä naisen pään

Mutta tällä kerralla lähestyi kavala paholainen koiran hahmossa ker-
santtia ja työnsi unineulan hänen housuihinsa. Penkille retkahti mies
ja nukkui syvää unta, kun prinsessa astui maihin.
Ei voinut kuninkaantytär nytkään viedä sulhoaan matkassaan. Niinpä
hän kuiskutti nukkujan korvaan:
»Kuukauden kuluttua saavun kolmannen ja viimeisen kerran sinua
hakemaan. Pidäkin silloin tarkkaan varasi, ettet joudu uneen uuvute-
tuksi.»
Kun kuukausi oli kulunut, anoi kersantti eroa virastaan. Hän saikin
sen, koska oli palvellut kruunua täsmälleen kymmenen vuotta. Määrä-
päivänä hän seisoi rantalaiturilla ja oli kovasti varuillaan, ettei tulisi
noidutuksi. Mutta tällä kertaa paholainen tulla viuhui pääskysen hah-
mossa hänen luokseen, työnsi unineulan hänen lakkiinsa ja lensi kirah-
taen tiehensä.
Kuninkaantytär saapui rantaan ja yritti kaikin keinoin herättää nuk-
kuvan. Hän itki ja rukoili, mutta ei vain saanut kersanttia hereille. Vii-
mein hän kuiskasi miehen korvaan:
»Nyt en enää voi tulla sinua hakemaan, vaikka kuinka mieleni tekisi.
Mutta onhan sinulla sormukseni jäljellä ja tiedä, että olen ikuisesti omasi.
Koeta nyt omin apuinesi päästä minun maahani. Odottelen sinua isäni
linnassa, tule pian.»
Kun kersantti heräsi, näkyi prinsessan pursi enää vain pienenä pilk-
kuna taivaanrannalla. Kersantti huokasi syvään ja puheli itsekseen:
»Sinne haihtui minun iloni ja onneni ikipäiviksi. Mahdotonta on mi-
nun, köyhän kersantin päästä purjehtimaan meren taakse. Parasta on,
että päätän päiväni heti, ettei tarvitse tuskassa kitua.»
Ja kersantti osti kalastajalta palasen nuoraa ja lähti metsään katsomaan
sopivaa puuta, mihin hirttäisi itsensä. Hän käveli syvälle metsään ja tuli
suuren tammen luo, jossa oli vankkoja oksia. Tähän hän pysähtyi ja kat-
seli, mihin nuoransa kiinnittäisi. Samassapa ukkonen jyrähti ja rupesi
tavattoman rajusti satamaan. Kersantti kyyristyi tammen juurelle odot-
tamaan sateen taukoamista. Silloin hän kuuli vinkunaa ja valitusta kivi-
röykkiöstä, joka oli puolittain tammen alla.
»Mikähän siellä vikisee?» tuumi kersantti ja meni katsomaan ja näki
liudan pieniä lohikäärmeen poikasia, jotka kiemurtelivat ja vinkuivat,
kun sade piiskasi niiden paljasta, vielä suomuksia vailla olevaa ihoa.
Kersantti mietti, että mitäpä minun enää väliä, vaikka kastunkin. Ja
hän riisui sinellinsä yltään ja peitti sillä lohikäärmeen poikaset.

Samassapa kuului suurten siipien läiskettä ja hirmuinen, kaksipäinen
lohikäärme laskeusi alas taivaalta. Se istui kiviröykkiön laelle, tuijotti
kersanttia neljällä silmällään ja huusi:
»Kas ihmistä, verevätä miestä, kuinka satuitkin tulemaan pesäni luokse!
Nyt revinkin sinut poikasteni ruuaksi, sillä matkallani en saanut mitään
saalista.»
»Revi vain», tokaisi kersantti. »Väliäpä sillä miten kuolen, sillä kuole-
maa etsiessäni päädyin tänne.»
Mutta nyt lohikäärmeen poikaset kurkistivat sinellin alta ja pyysivät:
»Äiti hyvä, älä surmaa sitä miestä, sillä laupeudessaan hän peitteli mei-
dät sinellillään ja kastui itse märäksi. Ja hyvinkin hän olisi voinut meiltä
hengen ottaa.»
Lohikäärme mykistyi hetkeksi ja lausui sitten:
»Kiitän sinua mies, kun armahdit poikiani. Sano, mitä tahdot palkak-
sesi, niin autan sinua jos voin.»
Kersantti kertoi lohikäärmeelle historiansa ja kysyi voisiko tämä viedä
hänet merentakaiseen maahan, kuninkaantyttären luokse.
»Kaipa se käy», vastasi lohikäärme. »Olenkin näet aikonut käydä siinä
maassa sukulaisiani tervehtimässä.»
Seuraavana päivänä lohikäärme varasi runsaasti ruokaa pojilleen ja
aterioi itsekin tukevasti. Sitten se kehoitti kersanttia nousemaan selkäänsä
ja ponnistihe lentoon.
Korkealle, pilvien pihoille kohosi nyt lohikäärme ja kiidätti kersantin
tuotapikaa yli meren, vastarannalle.
»Kurkistahan alas», puhui lohikäärme. »Näetkö missään kaupunkia?»
Kersantti kurkisti alas ja vastasi:
»Tuolla rannikolla kumottaa kaupunki monin tornein ja välkkyvin
ikkunaruuduin.»
»Juuri siinä kaupungissa se paholaisen vallassa ollut prinsessa asuu»,
selitti lohikäärme. »Lasken sinut nyt alas ja lennän omille teilleni. Pidä
sitten parhaasi mukaan itsestäsi huolta.»
Lohikäärme laskeusi lähelle maanpintaa ja keikautti kersantin seläs-
tänsä sammalpehkoon. Sitten se lensi omille teilleen, ja kersantti puoles-
taan lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.
Kaupungin tulliportin luona asusti kuninkaan puutarhuri. Hän tar-
vitsi miestä avuksensa, ja niin kersantti otti pestin puutarhurin rengiksi.
Puutarhuri oli puhelias mies ja häneltä sai kersantti kuulla mitä kunin-
kaan linnassa oli tapahtunut. Puutarhuri kertoi, että linnassa asui iha- 103

nainen prinsessa, joka oli kokenut monet kovat. Paholaisen vallassa oli
neito ollut ja upotettuna johonkin Suomen suohon. Sieltä hänet oli pelas-
tanut joku kersantti, ja prinsessa oli vannonut, että hän ei muita huoli
mieheksensä kuin tämän pelastajansa. Ja kolmasti oli kuninkaantytär
käynyt laivalla hakemassa sitä miestä, mutta mikä lienee ollut esteenä,
kun hän ei ollut saanut kersanttia mukaansa. Mutta nyt, ihan näinä päi-
vinä oli hoviin kuulemma ilmestynyt prinssi, joka väitti pelastaneensa
prinsessan ja tahtoi hänet puolisokseen. Kuningas oli suopea tuolle prins-
sille ja kihlajaiset pidettäisiin hovissa viikon kuluttua.
Uutinen korkeasta kosiomiehestä ei ollut kersantille lainkaan mieleen.
Yöllä yksin maatessansa hän tunsi epätoivon täyttävän mielensä.
»Kun en untakaan saa», tuumi kersantti, »niin menenpähän ja kaivan
itselleni joutessani haudan.»
Kersantti nousi jalkeille, otti lapion käteensä ja lähti taivaltamaan
metsään. Hiekkaiselle nummelle tultuaan hän alkoi kaivaa hautaa ja
lapion terään kolahti luu, tavattoman iso sääriluu. Pian paljastui hiekasta
luuranko, jättimäisen suuri miehen luuranko. Vain kivenheiton matkan
päässä oli pieni hautausmaa. Kersantti otti ja kantoi jätin luut osa osalta
hautausmaan kiviaidan yli ja kätki ne siunattuun maahan.
Nyt, kun oli tehnyt hyvän työn, tuntui elämä kersantista hieman hel-
pommalta ja hän palasi puutarhurin luokse.
»Missä olet ollut?» kysyi puutarhuri ja jatkoi: »Kummia, kummia kuu-
luu nyt kuninkaan hovista.»
Ja hän kertoi, että linna ja kaupunki ovat mustalla veralla verhottuja
ja koko kansa pelon ja surun vallassa. Maahan oli näet hyökännyt ulko-
maan väkevä, sellainen urho, jolla ei ollut vertaa kymmenessä valtakun-
nassa. Se oli vaatinut kuninkaan tytärtä omakseen ja varmaan veisikin
hänet matkassaan. Kuningas tosin oli kutsunut kaiken väkensä aseisiin
ja huomisaamuna olisi kentällä, kaupungin laidassa ottelu sitä väkevää
vastaan, mutta kaikki pitivät jo kuninkaan joukkoa lyötynä. Se prinssi-
kin, jonka kanssa prinsessan piti viettää kihlajaisia, oli kuulemma puikki-
nut hyvän sään aikana omalle maalleen.
Nämä synkät uutiset kuultuaan kersantti tuumi:
»Turha on minun toivoni, kun sellaiset suuret ja väkevät vaativat mor-
siantani itselleen. Parasta olisi ollut, että olisin kaivanut hautani valmiiksi.»
Mutta yöllä heräsi kersantti suureen rytinään. Kun hän katseli eteensä,
näki hän jättimäisen miehen jalkojen työntyneen lakeisen läpi. Ja hän
104 kuuli mahtavan äänen yläilmoista puhuvan:

»Teit minulle hyvän työn, kun siirsit luuni siunattuun maahan. Siitä
hyvästä järjestän asiat niin, että saat prinsessan omaksesi. Tee neuvoni
mukaan, niin sinun käy hyvin. Mene metsään, samaan paikkaan, jossa
eilenkin kaivoit maata. Lapioi hiekkaa kunnes kuparinen ovi tulee vas-
taan. Potkaise sitä ja sano: 'Haltijan voimalla ja käskystä pitää ovien
aueta!' Ovet lentävät silloin auki. Astu sisään maanalaiseen saliin ja
ruoki hevonen ja leijona, jotka ovat siellä. Salin nurkassa on kaappi ja
siellä pullo. Juo siitä väkivettä, niin kasvat yhtä suureksi ja väkeväksi
kuin minäkin. Varusta itsesi sitten vaatteilla ja aseilla, jotka löydät salin
perähuoneesta. Satuloi hevonen ja riennä lyömään ulkomaan väkevä,
niin olet saapa prinsessan omaksesi.»
Näin puhui jättiläinen ja oli samassa tiessään. Kersantti nousi kiireesti
jalkeille ja riensi metsään. Hän löysi paikan, johon oli hautaa kaivanut,
ja heilutti nyt lapiotaan, niin että hiekka tuiskuna tuprusi. Hiekan sisästä
paljastui kuparinen ovi, ja kun hän sitä potkaisija lausui sanat, jotka jätti
oli neuvonut, lensi se auki. Kersantti astui yli kynnyksen ja putosi syvään
kuiluun. Hän luuli jo, ettei putoamisesta loppua tulekaan, mutta tupsah-
tikin samassa pehmeään heinäläjään.
Nyt näki hän edessään suuren, kivistä holvatun salin, jonka perällä oli
kaksi pilttuuta. Toisessa seisoi jättimäinen hevonen, ja toisessa puisteli
harjaansa tavattoman suuri leijona. Kersantti työnsi hevoselle heiniä ja
kauroja ja leijonalle lihaa. Sitten hän meni nurkkakaapille, löysi putelin,
jossa oli voimavettä, ja siemaisi sitä. Rats, rats, sanoivat hänen vaatteensa,
kun ne repesivät. Kersantti näet venyi siinä silmänräpäyksessä mahta-
vaksi, kolmenkymmenen sylen pituiseksi jättiläiseksi ja tunsi myös itsensä
tavattomilla voimilla varustetuksi.
Salin perällä olevassa varuskammarissa oli vaate- ja asevarasto. Ker-
santti puki yllensä kiiltävän kuparihaarniskan ja vyötti vyöllensä kymme-
nen syltä pitkän miekan. Hän satuloi hevosen ja kysyi tältä:
»Mahdammeko kahden sitä ulkomaan väkevää voittaa? Eiköhän oteta
leijonaa kolmanneksi?»
»Emme tarvitse leijonaa, helposti me sen kaksistaankin kukistamme»,
hirnahti hepo.
Kersantti hyppäsi hevosen selkään ja kannusti sitä. Kolmella loikkauk-
sella kiiti ratsu tappelukentälle, joka oli kaupungin laidassa. Maa keinahti
vahvasti joka loikkauksella ja kansa luuli maanjäristyksen tulleen. Kirk-
kaasti hohti kersantin kiiltävä kuparivarustus aamuauringossa ja kaikki 105

ihmettelivät ja pelkäsivät jättiurhoa, josta ei tiedetty oliko hän kunin-
kaan tahi sen ulkomaan väkevän puolella.
Jo saapui kentälle ulkomaan väkeväkin ja hänellä oli tukenaan suuri
joukko maansa sotaväkeä. Hän tervehti kersanttia ja huusi tälle:
»Oletko tullut tappelemaan vaiko sopimaan?»
»Ensin tapellaan ja sitten sovitaan, jos tarvitaan», vastasi kersantti.
Silloin ulkomaan väkevä heitti keihäänsä häntä kohden, niin että
hiekka sinkosi kymmenen sylen korkeudelle. Kersantti puolestaan kan-
nusti orittaan ja sivalsi hirmuisella miekallaan koko väkevän hevosineen
päivineen keskeltä halki. Kun hänen jalkamiehensä näkivät tämän, läh-
tivät he karkuun ja kuninkaan sotaväki lähti ajamaan heitä takaaja sur-
masi heistä suurimman osan.
Kersantti taas käänsi ratsunsa ja ajoi verkalleen kohti kaupunkia. Ku-
ningas hovikuntansa kera tuli linnansa portille häntä kiittämään ja pyysi
nöyrästi häntä tulemaan linnan pihalle. Mihinkään linnan huoneeseen
ei moinen hongankolistaja olisi mahtunut.
Kersantti päätti noudattaa kutsua ja sitoi ratsunsa portinpieleen ja
konttasi läpi portin linnanpihaan, jonne hän parahiksi mahtui pitkällään
makaamaan. Kuningas ja kenraalit juttelivat hänen kanssaan ja kunin-
gas sanoi:
»Mitenkään emme voi palkita sinulle sitä, että pelastit maamme ja kau-
punkimme tuholta. Mutta ota muistoksi tämä ritarimerkki, ettet maail-
malla kulkiessasi meitä unohtaisi.»
Seppä kisälleineen saapui paikalle, kersantin kuparihaarniskaan porat-
tiin reikä ja siihen kiinnitettiin hohtava ritarimerkki. Hovin viinikella-
rista vieritettiin konjakkitynnyri paikalle ja se tarjottiin sankarille ryy-
pyksi. Tynnyrin kumottuaan kersantti kömpi ulos portista ja nousi rat-
sunsa satulaan. Kolme kertaa keinahteli maa, kun hepo laukkasi kotiinsa,
eikä kukaan voinut sanoa minne jättimäinen ratsastaja meni.
Maanalaiseen saliin päästyänsä sitoi kersantti hevosen pilttuuseen, ja
hän kertoi leijonalle kuinka helposti oli ulkomaan väkevän kukistanut.
Hän ruokki molemmat eläimet ja pistäysi salin perällä olevaa varuskam-
maria tutkimaan. Kannatinpuissa riippui kosolti sekä mies- että naispuo-
lisille jättiläisille sopivia vaatteita. Kaikki ne olivat kalliita, silkkiä ja
samettia ja kultapunoksilla ja jalokivillä koristettuja. Myös oli varuskam-
marissa suuri määrä hohtavia haarniskoja sekä paljon erilaisia aseita.
Kersantti päätti ottaa tavallisen ihmisen hahmon. Hän joi nurkkakaa-
106 pissa olevasta pullosta pienennysvettä ja kutistui hetkessä entiseen ko-

koonsa. Mutta hänen vanhat vaatteensa olivat revenneet, kun hän ei
ollut huomannut riisua niitä ennen suurenemistaan. Neulan ja lankaakin
hän löysi jättimäisestä ompelulippaasta, mutta neula oli rautakangen
kokoinen ja lankakin senmukaista. Onneksi hänellä oli tavallisen kokpi-
nen neula ja lankaa omassa repussaan. Hän ryhtyi kiireesti harsimaan
vaatteitaan kokoon ja palasi iltapäivällä asuntoonsa, puutarhurin luokse.
Portilla tuli kuninkaan puutarhuri kersanttia vastaan ja puhui innois-
saan:
»Missä olet ollut koko päivän? Olisitpa ollut kotona ja tullut minun
mukanani katsomaan suurten tiimellystä. Komea oli ulkomaan väkevä,
mutta jätti, joka taisteli meidän puolestamme, oli vielä komeampi, ja
yhdellä sivalluksella hän selvisi ulkomaan väkevästä. Nyt on kaupungissa
vallalla suuri ilo. Tulehan kerälläni linnanpihalle, sillä siellä jaetaan kan-
salle voiton kunniaksi rahaa ja ryyppyjä.»
Kersantti meni puutarhurin kerällä linnanpihalle ja näki, kuinka prin-
sessa torninikkunasta siroitti rahaa kansanjoukolle. Mutta kuninkaan-
tytär ei tietenkään voinut tuntea kersanttia satapäisen joukon keskeltä.
Kun muutamia päiviä oli kulunut, tuli puutarhuri suurella touhulla
kaupungista ja kertoi, että taas olivat linna ja kaupunki mustalla veralla
verhotut. Ulkomaan väkevän veli oli kuulemma hyökännyt maahan.
Kahta kauheampi mies kuin velivainajansa hän oli ja nyt piti kuninkaan
joukon huomenissa taistella häntä vastaan.
Nämä uutiset kuultuaan kersantti kiiruhti maanalaiseen saliin. Hän
loihti itsensä jättiläiseksi väkiveden avulla, pukeutui kultaiseen panssari-
paitaan ja otti tällä kertaa leijonankin matkaansa.
Kentällä, kaupungin laidassa odotteli jo ulkomaan väkevä joukkoi-
nensa. Hirveä jätti oli vastustaja; silmätkin hänellä olivat kuin saavin
pohjat, ja hän karjui kersantille äänellä, joka kaikui kuin ukkosenjylinä:
»Tappelemaanko olet tullut vaiko sopimaan?»
»Ensin taistellaan, sitten sovitaan!» vastasi kersantti ja karautti ratsul-
laan päin vihollista.
Maa järkkyi, kun kaksi väkivahvaa iski vastakkain. Mutta yhdellä mie-
kan sivalluksella kersantti halkaisi ulkomaan väkevän päästä jalkoihin
asti. Leijona taas pelkällä karjumisellaan peloitti tiehensä jalkaväen, joka
oli asettunut päämiehensä taakse.
Taaskin kutsuttiin kersantti linnanpihaan. Hänen panssarinsa rinnuk-
seen kiinnitettiin jalokiviristi ja hänelle tarjottiin sammioUinen rommia
ryypyksi. 107

Kun kersantti oli vienyt hevosensa ja leijonan maanalaiseen saliin ja
palasi tavallisenkokoisena miehenä asuntoonsa, touhusi puutarhuri:
»Mikä mies sinä oikein olet, kun et kahden jättiläisen kamppailua tul-
lut seuraamaan? Sanot olevasi sotilas ja kerroit sodassakin olleesi, mutta
löit laimin tiimellyksen katsomisen. Tule nyt kuitenkin mukaani, sillä
kuninkaanlinnassa jaetaan kansalle voiton kunniaksi rahaa ja ryyppyjä.»
Molemmat menivät kuninkaanlinnan pihaan, jossa kansaa parveili
mustanaan. Tällä kerralla kuninkaantytär seisoi linnanpihassa jakamassa
rahaa. Kun kersantti tuli hänen kohdalleen ja ojensi kätensä annin saa-
dakseen, tunsi prinsessa sormuksen, joka kiilsi miehen kädessä.
Kuninkaantytär valahti ensin valkoiseksi kuin lumi, tuli sitten punai-
seksi kuin mansikka ja juoksi isänsä luokse sanoen:
»Jo kohtasin sen kersantin, joka pelasti minut Suomen suosta ja jonka
omaksi olen lupautunut.»
Prinsessa jätti rahojen jakamisen, vei kersantin kammariinsa ja täällä
mies kertoi neidolle koko historiansa. Puutarhuri sensijaan jäi suu ammol-
laan pihalle seisomaan, mutta juoksi sitten kotiin kertomaan eukolleen
kuinka oli nähnyt renkinsä saateltavan linnan sisähuoneisiin ikäänkuin
kunniavieraan.
Kun kersantti oli päässyt tarinansa päähän, intoili prinsessa:
»Mene, mene ylkäni ja kerro isällenikin kaikki tuo. Kerro hänelle
kuinka lensit lohikäärmeen selässä yli meren ja sano, että se olit sinä,
joka ensinnä kuparisissa ja sitten kultaisissa varustuksissa heiluit ja löit
maan vihollisen. Kun hän saa sen tietää, niin varmaan hän siunaa liit-
tomme.»
»Seikkailuni ovat niin ihmeellisiä», lausahti kersantti, »että tuskinpa
hän uskoisi tarinaani.»
»No, sitten minun täytyy mennä kertomaan hänelle kuka kukisti ulko-
maan väkevät», sanoi prinsessa.
Ja hän meni ja kertoi kuninkaalle, joka seisoi kenraaliensa ympäröi-
mänä, sanasta sanaan kersantin tarinan.
»Mahtaakohan tuo totta olla», epäili kuningas tarinan kuultuaan. »Ei-
hän tuo mies ole sen väkevän pikkuvarpaankaan kokoinen, joka meidän
puolestamme taisteli.»
Kersanttikin kuuli tämän ja virkkoi:
»Kun ei minua uskota, niin näyttäydynpä suuressa hahmossani.»
Hän riensi kiireen vilkkaa maanalaiseen saliin, loihe itsensä jätiksi väki-
veden avulla ja ratsasti kultapanssarissa linnalle.

»Joko uskot?» kysyi hän kuninkaalta. »Tahi olenko vielä mielestäsi
jätin pikkuvarpaan kokoinen.»
Koko linnan väki parveili ihastuneena jättimäisen miehen ja hänen
ratsunsa ympärillä, mutta kuningas koroitti äänensä ja huusi:
»Eihän tyttäreni tuollaiselle hongankolistajalle vaimoksi sovi!»
»Heti näet, että sopii», vastasi kersantti.
Ja hän koppasi kuninkaantyttären käteensä, käänsi hevosen, kannusti
sen laukkaan ja kolmasti keinahti maa eikä kukaan tiennyt minne he
joutuivat.
Kersantti vei prinsessan maanalaiseen saliin, juotti hänelle väkivettä
ja siinä siunaamassa neito varttui jättinaiseksi. Kuninkaantytär pujahti
sitten takahuoneeseen ja puki ylleen kullalla kirjotut silkkivaatteet. Ker-
santti auttoi prinsessan hevosen selkään, mutta otti itse leijonan ratsuk-
sensa. Kolmasti taas keinahti maa ja he saapuivat linnan portille.
»Joko sovimme toisillemme tahi mitä mieltä nyt olet?» kysäisi ker-
santti kuninkaalta.
»Niin näytte sopivan kuni vakka ja kansi», myönsi kuningas.
Mutta prinsessa puolestaan tarttui kersanttia kädestä ja kysyi:
»Mitähän, jos meidät vihittäisiin näin suurina?»
Kersantilla ei ollut mitään vihkimistä vastaan, ja niinpä piispa vihki
pariskunnan linnantornin parvekkeella seisten. Hääpöytä katettiin ulos
kedolle ja taivasalla pidettiin sellaiset häät, ettei valtakunnassa moisia
ennen ollut vietetty.
Puutarhuri istui ylimmäisenä alimmaisen pöydän päässä ja osoitteli
kersanttia vaimolleen ja supisi:
»Kukapa uskoisi, että tuo kuninkaallinen ylkä oli vielä eilen minun
renkinäni.»
Ja kun häät oli tanssittu loppuun, eleli nuoripari milloin suurina, mil-
loin tavallisenkokoisina ihmisinä aina sen mukaan, mikä heidän mie-
leensä kulloinkin sattui juolahtamaan.

Hiirimorsian
Kuninkaalla oli kolme poikaa. Pojat kun varttuivat aikuisiksi, niin
he vain kotosalla olla köllöttelivät, eivät lähteneet sotaan eivätkä
liioin naimaan.
Kuningas tuosta viimein pitkästyi, kutsui pojat luokseen ja sanoi:
»Aikamiehiä olette jo kaikki, sen tähden pitää teidän lähteä naimaan,
sillä muutenhan sukumme sammuu. Vielä tänään pitää jokaisella olla
morsian tiedossansa!»
Kuningas vei poikansa pihalle, otti kolme eripituista riukua käteensä
ja lausahti:
»Minnepäin kaatuu pisin riuku, siihen suuntaan pitää sinun, vanhim-
man poikani mennä. Minne taas kaatuu keskimmäinen riuku, sinne on
keskimmäisen matkattava. Ja mihinpäin lyhin riuku osoittaa, siihen
suuntaan on nuorimman lähdettävä.»
Kuningas antoi riukujen kaatua. Vanhimman pojan riuku kaatui
taloa kohti, keskimmäisen torppaa kohti, mutta nuorimman pojan riuku
osoitti synkkään korpeen.
Vanhin siis lähti taloon kosimaan talon tytärtä; keskimmäinen puoles-
taan kosi torpan tyttöä, mutta nuorin kuninkaanpojista suuntasi aske-
leensa korpeen.
Asteli, minkä asteli poika ja näki illansuussa polun vieressä pikkurui-
sen mökin.
Poika kumartui ovenkamanan alitse ja astui mökkiin sisälle. Ei ollut
ketään kotona, pieni hiiri vain yksikseen istua nökötti pöydän kulmalla,
kädet ristissä ja huivi päässä kuin olisi jotakin odottanut.
»Iltaa», sanoi poika.
»Hyvää iltaa», toivotti hiiri ja kysäisi: »Mikä mieltäsi painaa, näytät
niin murheiselta?»
Poika silloin vastasi:
»Isäni käski minun tulla tänne naimaan, mutta kenet minä täältä, tyh-
110 jästä korvesta löydän?»

»Ota minut», ehdotti hiiri.
»Sinutko!» hämmästeli poika.
»Mikäpä siinä», vastaisi hiiri, »onhan tässä matoisessa maailmassa kum-
mempiakin tapahtunut. Osaan minä leipoa ja kutoa ja oluttakin panna.»
»No, kun ei muita ole», myöntyi poika, »niin olkoon menneeksi, ole
sinä pikku hiironen minun pieni morsiameni.»
Kului muutama päivä ja kuningas lähetti pojilleen sanan, että jokai-
sen morsiamen oli leivottava leipä.
»Kenen morsian maukkaimman leivän leipoo», kuului sanoma, »se po-
jistani on saava puolet valtakuntaani.»
Ryhtyivät siinä puuhaan talon tytär ja torpan tyttö. Vanhin poika
vei isällensä maistiaisiksi rukiisen leivän, keskimmäisen morsian taas oli
pyöräyttänyt ohraisen kakun.
Mutta missähän nuorimman pojan morsiamen paistama leipä viipyi?
Sanan saatuansa se nuorin poika siellä metsämökissä hätäili hiirelle:
»Mitä minä nyt teen? Leipä pitäisi leipoa, pystytkö sinä sen saamaan
aikaan?»
»Älä hätäile», vastasi hiiri. »Mene sinä vain rauhassa levolle, aamulla
on leipä valmis.»
Poika meni sänkyyn, veti vällyt korviinsa ja nukkui sikeästi. Hiiri sillä
aikaa kutsui sata muuta hiirtä apuun, ja valkoisista vehnäjauhoista, soke-
rista, kermasta ja manteleista hiiret pyöräyttivät sellaisen kakun, että vesi
kielelle herahti, kun sen näki.
Poika vei kakun isälleen ja tottahan toki kaikki tunnustivat, että nuo-
rimman pojan morsiamen leipoma kakku oli paras.
»Mutta», sanoi kuningas, »ennenkuin käyn jakamaan valtakuntaani,
panen morsiamille toisenkin koetuksen. Siis: joka tuo minulle parhaan,
morsiamensa kutoman paidan, saa heti puolet valtakuntaani.»
Pojat menivät morsiamiensa luokse ja selostivat armailleen mikä teh-
tävä nyt oli pantu eteen.
Talon tytär ompeli liinaisen paidan. Torpan tyttö taas kutoi aivinaisen
paidan, mutta entäs hiiri, nuorimman pojan morsian, mitä hän sai
aikaan?
Nuorin poika selitti hiirelleen, minkä määräyksen kuningas oli tällä
kertaa antanut, ja kysyi: »Pystytkö sinä saamaan paitaa aikaan, elikkä
pitääkö minun itseni ruveta kutojaksi ja ompelijaksi?»
»Ole huoleti», sanoi taaskin pojan hiiri.
Ja kun poika oli mennyt makuulle, hälytti se suuren lauman, var- m

maankin viisisataa hiirtä koolle. Nämä alkoivat kilvan kehrätä silkkilan-
kaa, joka oli hienoa kuin ohuin hämähäkinseitti. Sitten ne alkoivat hels-
kytellä pienen pieniä kangaspuita, niin että tuosta kuului ääni kuin sadat
heinäsirkat olisivat sirisseet.
Aamuun mennessä oli paita valmis. Se oli niin hienoa kangasta, että
koko komeus mahtui pähkinänkuoreen. Pähkinänkuoreen hiiri sen sul-
kikin ja antoi kuoren pojalle.
»Missä paita?» tiukkasi kuningas nuorimmalta pojaltaan, kun tämä tuli
hänen eteensä.
»Tässä», vastasi poika ja ojensi isälleen pähkinän.
»Oletko siellä korven kohdussa höpsöksi tullut!» sanoi kuningas. »Tä-
mähän on pähkinä eikä mikään paita.»
»Avaahan se», kehoitti poika.
Kuningas aukaisi kuoren puoliskot ja pähkinän sisästä hulmahti esille
paita, joka oli niin hienon hieno, ettei sellaista viidessä valtakunnassa.
»Sinulle», sanoi kuningas uutta paitaansa ihastellen, »sinulle voin huo-
letta uskoa puolet valtakuntaani, koska olet näin kätevän morsiamen
saanut. Mutta vielä yksi seikka — huomispäivänä on teidän kaikkien
tuotava morsiamenne minun nähtäväkseni.»
Mikä oli hätänä vanhimman ja keskimmäisen veljen, heillä kun oli
tavalliset ihmismorsiamet, mutta pulassa siinä oli nuorin poika — miten
voisi tuoda hiiren isänsä eteen?
Murheellisena, perin synkällä mielellä palasi poika metsämökkiinsä.
Hiiri siellä jälleen kökötti pöydän kulmalla, kädet ristissä, huivi päässä
kuin jotakin odottaen ja kysyi pojalta:
»Mitä tällä kertaa kuuluu?»
Poika kertoi synkänlaiset kuulumiset, mutta hiiri lohdutti häntä sanoen:
»Ole vain reippaalla mielellä, huomenissa me lähdemme yksissä isäsi lin-
naan. Astele sinä edellä, niin minä karautan omalla valjakollani jäljestä.»
Ja kun aamu valkeni, sulkivat he metsämökin oven ja lähtivät mat-
kaan. Poika asteli edellä. Hiiri istui munankuoren puoliskosta tehdyissä
vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu ajokeiksi kuusi harmaata hiirtä.
Hiiret ravasivat minkä pikku käpälistä irti lähti ja katkesihan siinä tai-
val, vaikkakin hitaasti.
Ajettiin, minkä ajettiin ja tuli vastaan joki ja joen yli johti silta. Sillalle
kun saavuttiin, tuli matkaajia vastaan vanha ukko. Hän näki hiiren mu-
nankuorivaunuissa ja räjähti suurella äänellä nauruun. Sitten hän pot-
112 kaisi lapikkaansa kärjellä koko valjakon jokeen.

Hiiri istui munankuorenpuolikkaasta tehdyissä
vaunuissa, joita veti kuusi harmaata hiirtä
Hiirimorsian

»Sinne katosi morsiameni, pikku hiiroseni!» huokasi suruissansa poika.
Mutta samassapa tapahtui ihmeitä. Hiiri valjakko vaipui veden alle,
mutta niiden sijaan nousi rannalle vettä pärskien kuusi hiirenharmaata
vaunuhevosta, joiden perässä vierivät kullalta ja hopealta välkkyvät vau-
nut. Vaunuissa istui hiiri, mutta nyt mitä kauneimmaksi neidoksi muut-
tuneena, upeissa vaatteissa ja kultakruunu päässänsä.
»Tule tänne vain ylkäni, minun viereeni, niin jatketaan matkaa isäsi
linnaan», kehoitti prinsessa. »Minä olen näet sinun morsiamesi, se toime-
lias hiironen sieltä metsämökistä.»
Poika nousi vaunuihin ja hevoset lähtivät ravaamaan eteenpäin. Prin-
sessa kertoi matkalla pojalle, kuinka ilkeä noita oli ryöstänyt hänet hänen
isänsä linnasta ja noitunut hiireksi. Hiirenä olisi pikku prinsessan pitänyt
olla koko ikänsä, jollei joku olisi ottanut häntä morsiamekseen. Sen lisäksi
hänen piti tulla morsiusmatkalla sysätyksi sillalta veteen. Se oli ihmiseksi
muuttumisen ehto. Nyt oli tämä kaikki kuitenkin tapahtunut ja tuiki
onnellisena ajoi morsiuspari pojan isän linnaan.
Saavuttiin linnanpihaan ja siellä seisoi itse kuningas vastaanottamassa
tulijoita. Moneen kertaan kuningas puristi pikku hiirosen kättä ja kum-
masteli, miten nuorin poikansa oli korvesta löytänyt niin suloisen ja sa-
malla töissä taitavan neidon.
Sitten alettiin viettää häitä, ja kun niistä oli selvitty, alkoi nuorin ku-
ninkaanpoika hallita toista puolta isänsä valtakuntaa pikku hiirosensa
kerällä.

Pieni, mutta ponteva
»Pieni ottaa marjan maasta,
mutta pitkä ei tähtiä taivaalta.»
Metsän korvessa oli torppa ja siinä asui torpanmies suuren per-
heensä kera. Kokonaista seitsemän poikaa oli torpparille siunau-
tunut. Nuorin pojista oli pienen pieni nalliainen, jota sanottiin
Peukaloiseksi.
Tekipä Peukaloisen äiti kerran juustoja. Seitsemän juustoa hän tekijä
aikoi viedä ne kaupungin torille myytäviksi. Kun juustot olivat hyllyllä
kuivumassa, tunki Peukaloinen itsensä seitsemännen juuston sisään ja
nukahti sinne.
Ilta joutui ja torpanväki rupesi aterialle, mutta Peukaloista ei kuulu-
nut ruokapöytään. Äiti silloin rupesi hakemaan pienintänsä ja huhusi:
»Pilttiseni, pikkuiseni, missä sinä olet?»
Peukaloinen kuuli äänen ja vastasi:
»Täällähän minä olen, juuston sisässä.»
Torpanvaimo halkaisi ensimmäisen juuston, mutta ei löytänyt poi-
kaansa. Vuoron perään hän murenteli kaikki juustot, ja vasta seitsemän-
nen sisästä löytyi Peukaloinen.
Niin, pojannallikka löytyi, mutta kaikki juustot olivat menneet piloille;
ei niistä enää ollut myytäviksi.
Toisena päivänä Peukaloisen äiti meni lypsämään kahta lehmäänsä.
Helmike oli toisen lehmän nimi ja toisen nimi oli Rusko.
Peukaloinen piiloutui lehmien hinkaloon. Rusko vetäisi kielellään
pikku poikasen suuhunsa ja nielaisi hänet purematta mahaansa.
»Peukaloinen, pikku pilttiseni, missäs olet?» huhusi Peukaloisen äiti.
»Täällä minä olen, Helmikin mahassa», vastasi Peukaloinen.
Helmikki teurastettiin, mutta eipä löytynytkään pikku miestä sen vat-
sasta. Täytyi teurastaa Ruskokin, ennenkuin Peukaloinen löydettiin.
Tietäähän sen, että torppa köyhtyi, kun juustoista ei tullut rahaa ja
lehmätkin täytyi tappaa.
Mutta lehmän lihaa, sitä oli nyt yllin kyllin, ja Peukaloinenkin söi niin,
114 että varttui kokonaisen kyynärän mittaiseksi.

Kun lehmän liha loppui, ei torpassa ollut syötävänä niin eineen palasta.
Kun oli jonkin aikaa nälkää nähty, supatteli torppari vaimollensa:
»En kestä enää katsella kuinka lapset laihtuvat. Parasta on, että vien
ne metsään kuolemaan.»
Mutta Peukaloinen kuuli puheen ja meni aamuvarhaisella järven ran-
taan ja noukki taskunsa valkoisia kiviä täyteen.
Lähtipä sitten torpanmies viemään poikiaan metsään aikomuksella
eksyttää heidät sinne. Peukaloinen merkitsi tien pudottamalla aina jon-
kin matkan päähän valkoisen kiven. Mies ei tätä huomannut, vaan pojat
rytöön jätettyään palasi takaisin kotiinsa.
Iltasta kahden syötäessä torpanvaimo huokasi:
»Oh, hoh, kuinka on tupa hiljainen ja autio! Oi, oi, missähän mahta-
vat lapsemme olla?»
Siinä samassa ovelle koputettiin ja pojat, Peukaloinen eellimmäisenä,
ryntäsivät sisään. Lapset olivat näet suoraa päätä osanneet palata takai-
sin valkoisia kiviä seuraten.
Kului muutamia aikoja, taaskin ahdisti nälkä torppaa ja mies lähti
eksyttämään poikiansa korpeen. Tällä kerralla Peukaloinen pudotti lei-
vänmuruja merkiksi tielle.
Isä jätti poikansa sankimpaan rytöön ja palasi takaisin. Lapset aikoi-
vat kotvasen kuluttua seurata perässä, mutta linnut olivatkin nokkineet
leivänmurut suihinsa. Pojat eksyivät sankkaan korpeen ja harhailivat
umpimähkään sinne tänne.
Illan pimettyä pojat näkivät valon kuultavan puiden runkojen lomista.
He menivät valoa kohden ja tulivat hiiden kartanolle, Isoon-Hiitolaan.
He astuivat peräkanaa Hiitolan suurtupaan ja toivottivat hyvän illan
takan ääressä askaroivalle hiisimuorille.
»Voi hyvät ihmis-ipanat!» siunaeli hiisimuori pojat nähtyään. »Miksi
tulitte tänne? Kun hiisi tulee kotiin, syö se teidät suihinsa, niin että
luunne narskaavat. Paetkaa kiireesti takaisin metsään.»
»Salli meidän olla yötä luonasi», pyysi Peukaloinen veljiensä puolesta.
»Jos metsään yövymme, niin tulevat pedot ja syövät meidät siellä suihinsa.»
Hiisimuorin tuli sääli ihmislapsia.
»Tulkaa sitten tänne», kehoitti hän ja kattoi pojille pöydän päähän
seitsemän vadillista huttua. Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, piilotti
muori pojat seinäkomeroon.
Ei aikaakaan, kun Iso-Hiisi tulla jyristeli sisään. Hän pysähtyi oven
suuhun, haisteli ilmaa ja lausahti: 115

»Maa, taivas ja meri,
täällä haisee kristityn veri!»
»Täällä on ihmisiä, mihin sinä olet heidät piilottanut?» tiukkasi hiito-
lainen eukoltansa.
Hiisimuori sulki suunsa kuin kivi, ja vasta kun Iso-Hiisi uhkasi purkaa
hirsi hirreltä koko kartanonsa, tunnusti hiiden eukko mihin oli ihmis-
taimet kätkenyt.
Iso-Hiisi noukki poikaset komerosta kuin koiranpenikat ja kummasteli:
»Noinko pieniä ja laihanruipeloita te olette? Teitä pitää hieman lihot-
taa ennenkuin teistä kunnon paisti tulee.»
Sitten Hiitolan väki paneutui levolle. Hiidellä oli myös tyttäriä koko-
naista seitsemän kappaletta, ja he menivät nukkumaan suurtuvan nur-
kassa olevaan sänkyyn. Pojat sijoitettiin vuoteeseen, joka oli tuvan
toisella seinustalla. Hiisi eukkonsa kanssa meni tuvan perällä olevaan
kammariin.
Kun kotvanen oli kulunut, tulla tassutteli hiisi päretikku hampaissa
ja kirves kädessä läpi tuvan ja pistäytyi ulos.
Pojat, joiden mieltä heidän tuleva kohtalonsa kalvoi, eivät olleet saa-
neet unta. Peukaloinen nousi ja meni vakoilemaan mitä hiisi puuhasi.
Hetken kuluttua hän tuli takaisin ja kuiskasi veljilleen:
»Hiisi on muuttanut mieltänsä, ei se meitä rupeakaan lihottamaan.
Parastaikaa se hioo kirvestänsä, jolla se aikoo katkoa päämme. Mutta
älkää silti hyvät veliseni olko huolissanne, sillä luulen keksineeni keinon,
jonka avulla pelastumme pälkähästä.»
Peukaloinen oli näet illalla pannut merkille, että hiiden tyttärillä oli
kultaiset vanteet päässään. Ne olivat heille niin kalliit, etteivät he ottaneet
niitä nukkuessaankaan pois. Peukaloinen hiipi nyt ja anasti varovasti
vanteet. Sitten hän pani omansa ja veljiensä mustat verkalakit tyttöjen
päähän, kun taas kultavanteet hän sovitti omaan ja veljiensä päähän.
Tuokion kuluttua kävi ovi. Hiisi tuli sisään. Hän kompuroi lattian
yli pimeässä, sillä päre oli palanut lopputm. Hän saapui poikien vuoteen
viereen ja tunnusteli näiden päitä käsillänsä. Hän tunsi kultavanteet
sormissaan ja murahti:
»Tällä seinustallako tyttäreni nukkuvatkin? Vähältäpä piti etten kat-
konut heidän kaulojaan.»
Sitten hän meni toisen vuoteen luo, kohotti kirveensä ja huitaisi tyt-
tärensä kuoliaaksi.
116 Jonkin ajan kuluttua hiiden eukko tassutteli päre kädessä tupaan.

Peukaloinen vakoili, mitä hiisi puuhasi

Hän valaisi tyttäriensä vuodetta. Kun hän näki nämä kaulat katkottuina,
pääsi häneltä voihkaus ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Kukko lauloi ulkona, päivä alkoi jo kajastaa ikkunasta ja pojat tuu-
mivat, että turvallisinta oli häipyä Hiitolasta hyvän sään aikana. He
nousivat ja lähtivät kiireesti matkaan. Vanhin veljeksistä retuutti Peu-
kaloista selässään ja kaikki mennä pinkoivat minkä koivistaan irti saivat.
Tovin matkattuaan he saapuivat vuoren juurelle, jonka kupeessa oli
luola. Siihen he pysähtyivät neuvottelemaan mitä olisi tehtävä.
»Hiisi panee varmaan maan ja taivaan liikkeelle löytääkseen meidät»,
arveli Peukaloinen.
»Minnekä pakenisimme, sillä se haistaa meidän jälkemme?» aprikoi
vanhin veljeksistä.
»Poljetaan tähän jäljet, niin se luulee meidän piileskelevän tuon luolan
uumenissa», ehdotti Peukaloinen.
Pojat tekivät jäljet luolaan ja piiloutuivat itse vesaikkoon luolan
lähelle. Siinä he odottivat mitä tuleman piti.
Aikansa nukuttuaan Iso-Hiisi astui tupaansa ja näki tyttärensä kuol-
leina ja eukkonsa pyörtyneenä lattialla. Hiisi tuli tummanpunaiseksi kiu-
kusta, kun näki mitä oli tapahtunut. Hän kumosi akkansa päälle san-
gollisen kylmää vettä, niin että tämä virkosi tajuihinsa. Sitten hän etsi
komerosta seitsemän penikulman saappaat, veti ne jalkaansa ja lähti
etsimään veljeksiä.
Yhdellä loikkauksella hiisi saapui sen vuoren juurelle, jossa luola oli.
Hän nuuski maata luolan edustalla ja ärisi:
»Ahaa, siellä te kärvennettävät piileksitte!»
Sitten hiisi alkoi ahtautua luolan suuaukosta sisään. Mutta luolan suu
oli peräti ahdas ja hiitolainen takertui kivien väliin kiinni kuni loukkuun.
Hän ei päässyt eteen- eikä taaksepäin, vaikka rimpuili niin että koko
vuori vapisi.
Pojat piilostaan katselivat jännittyneinä kuinka hiitolaisen kävisi. Lo-
puksi ison rumahisen saappaat lakkasivat sätkimästä. Iso-Hiisi oli kuolla
kupsahtanut.
»Näittekös?» kysäisi Peukaloinen veljiltään. »Näittekös kuinka se saapui
yhdellä loikkauksella tänne?»
»Näimmehän me tuon», vastasivat veljet. »Sillä on varmaan seitsemän
penikulman saappaat jalassaan.»
»Ne me otetaan», virkahti vanhin veljeksistä.
118 Pojat riisuivat saappaat hiisivainajan jaloista. Peukaloinen sovitteli

taikasaappaat jalkaansa ja siinä samassa hän kasvaa venähti täyden
miehen mittaiseksi. Hän otti veljensä mitkä selkäänsä, mitkä kainaloonsa,
ja yhdellä loikkauksella veivät saappaat koko velisarjan Hiitolan karta-
nolle.
Hiiden eukko seisoi ovella ja pojat nähtyään kysyi:
»Siinähän te taas olette, sanokaapas missä minun mieheni viipyy?»
»Se joutui vuorenkuninkaan vangiksi», lasketteli Peukaloinen.
»Vai vangiksi joutui raasukka!» päivitteli hiisimuori.
»Iso-Hiisi lähetti meidät hakemaan kaiken kullan mitä Hiitolassa on»,
sanoi Peukaloinen. »Lunnaiksi se kulta tarvitaan, muuten ei vuoren-
kuningas vapauta miestäsi.»
Kun eukko näki, että Peukaloisella oli hänen miehensä saappaat,
uskoi hän tämän sanat. Hän meni Hiitolan aarrekammariin ja kantoi
sieltä esiin kaiken kullan minkä löysi.
Pojat heittivät kultasäkit selkäänsä ja vauraina, ylen äveriäinä miehen-
alkuina he matkasivat maailman tumille.
119

Kuihtumaton kukka
Noita-akalla oli kaunis tytär ja kuninkaan poika alkoi kuherrella
tytön kanssa ja aikoi ottaa hänet puolisokseen. Mutta kun prinssi
keksi, että tytön äiti olikin noita, hylkäsi hän tytön ja jätti sikseen
naimahankkeensa. Tästä noita-akka julmistui, hän käytti kaiken mah-
tinsa ja loihti koko kuninkaan valtakunnan hedelmättömäksi hietakan-
kaaksi. Kaikki valtakunnan asukkaat hän muutti susiksi, ketuiksi ja kar-
huiksi. Autiona jäi kuninkaan linna seisomaan keskelle hietakangasta.
Prinssin loihti noitaämmä suureksi, pörröturkkiseksi karhuksi, ja akka
pani määrän, että vasta sitten loitsu laukeaisi ja kaikki palaisi ennalleen,
kunhan joku neitonen alkaisi sydämestään rakastaa karhun hahmossa
olevaa prinssiä.
Samoihin aikoihin valmistautui muuan vauras kauppamies lähte-
mään pitkälle matkalle. Lähtöpäivänä hän kutsui tyttärensä, kolme
tytärtään luokseen ja kysyi mitä toisi heille tuliaisiksi.
»Tuo silkkiä, samettia ja pehmeitä turkiksia», pyysi vanhin tytär.
»Isäkulta», toivoi keskimmäinen tytär, »tuo minulle kipinöiviä jalo-
kiviä ja kultaisia rannerenkaita ja hohtokivillä varustettuja sormuksia.»
Nuorin tytär puolestaan virkkoi:
»En tiedä onko sellaista maailmassa, mutta haluaisin saada kukkasen,
joka ei koskaan kuihdu.»
Kauppias lupasi pitää toivomukset mielessään ja lähti palvelijoineen
ja tavarakuormineen matkalle. Hän matkusti toisen valtakunnan pää-
kaupunkiin, myi siellä tavaransa hyvällä voitolla ja osti uusia kotiin
vietäväksi.
Tyttärilleen hän osti silkkiä, samettia ja turkiksia sekä kulta- ja jalo-
kivikoruja. Mutta nuorimman tyttären toivomus oli vaikein täyttää,
sillä kuihtumatonta kukkaa ei löytynyt mistään. Sitä ei löytynyt, vaikka

kauppamies kävi kaikkien puutarhurien puheilla ja kulki kaikki yrtti-
tarhat läpi.
Lopuksi kauppias lähti paluumatkalle, mutta kuinka ollakaan —
eräänä iltana yllättivät myrsky ja pimeys matkueen suurella hiekka-
kankaalla. Hevoset poikkesivat tieltä ja kauppias huomasi eksyneensä.
Pitkän tovin taivalsivat kaikki säkkipimeässä eteenpäin. Sitten alkoi
valo vilkkua kaukaa. Suunnattiin kulku sinne ja tultiin suuren, upean
linnan eteen, jonka monista ikkunoista tulvi valoa.
Kauppias astui pääovesta sisään ja alkoi tutkia linnaa. Hän kulki läpi
upeiden, monin kyntteliköin valaistujen salien, mutta ei nähnyt niin
ainuttakaan sielua. Hän palasi pihalle ja sanoi palvelijalleen:
»Panepa hevoset talliin, täällä ei ole ketään kotona, mutta kaikki on
sennäköistä kuin täällä vastikään olisi asustanut suuri hovikunta. Mutta
mitäpä me tuosta, kun ei muutakaan yösijaa ole, niin yöpykäämme tänne.»
Palvelija riisui hevoset valjaista, pani ne talliin ja juotti ja ruokki ne.
Hän astui isäntänsä kerällä linnaan; he istuivat sohvalle ja päättivät
torkkua yön siinä. Mutta kun he olivat matkasta uupuneita, vaipuivat
he piankin sikeään uneen.
Hetken kuluttua palvelija havahtui hereille, sillä hänestä tuntui kuin
huoneessa olisi liikkunut joku. Ketään ei näkynyt, mutta pöydälle oli
katettu kahvia vehnäleivän kera.
Hyvällä halulla molemmat joivat kahvit ja söivät leivät, mutta nukah-
tivat tovin kuluttua uudelleen. Palvelija heräsi paistin käryyn ja kas
— nyt oli pöydälle katettu maittava ateria.
Kauppias ja hänen palvelijansa söivät minkä vatsa veti, ja suunsa
pyyhittyään sanoi kauppias:
»Hyvä on kohtelu, vaikka palveluskuntaa ei näykään. Kuka tietää,
vaikka meille olisi vuoteetkin laitettu.»
Hän silmäsi viereiseen huoneeseen ja sinnepä olikin katettu kaksi vuo-
detta vitivalkoisin lakanoin.
Matkamiehet panivat kunnolla maata ja heräsivät vasta, kun seuraa-
van päivän aurinko oli jo korkealla. Palvelija meni talliin ja alkoi val-
jastaa hevosia. Kauppias puolestaan alkoi koluta läpi linnan kiittääkseen
näkymättömissä pysytellyttä valtiasväkeä. Hän ei tavannut ketään,
mutta erään huoneen ikkunalla hän näki ruukussa kauniin, punaisen
kukan. Kauppias muisti silloin nuorimman tyttärensä toivomuksen.
»Ehkä juuri tämä kukkanen on kuihtumaton», tuumi hän ja taittoi
kukkasen. 121

Mutta silloinpa syöksyi huoneeseen suuri, pörrökarvainen karhu ham-
paat irvissä.
»Minkä takia minun kauneimman kukkani taitoit?» mörisi vihaisena
karhu.
Kauppias vapisi pelosta ja vastasi:
»Suo anteeksi, en tiennyt pahoin tehneeni, mutta nuorin tyttäreni
pyysi minulta matkalle lähtiessäni kuihtumatonta kukkaa ja hänelle
haluaisin tämän kukkasen viedä.»
Karhu sanoi:
»Vie kukkanen, vie se hänelle minulta tervehdyksenä. Mutta tiedä,
että kukkasen hinta on kallis. Linnani on ilman emäntää ja sinun pitää
lähettää tyttäresi tänne emännöimään. Jollet sitä tee, niin kostoni on
oleva ankara.»
Kauppiaan oli myönnyttävä, hädissään hän lupasi toimittaa nuorim-
man tyttärensä karhun linnaan.
Allapäin matkasi kauppias kotiinsa. Tyttäret riensivät pihalle isäänsä
vastaan ja vanhin tytär kysyi:
»Toitko isäkulta minulle kauniita kankaita ja turkiksia?»
Keskimmäinen tytär uteli:
»Muistitko tuoda minulle kultaisia koruja sekä hohtokiviä?»
»Muistinhan toki», vastasi kauppias ja ojensi tuomisensa tyttärilleen.
»Mutta kuihtumatonta kukkaa et varmaan löytänyt mistään?» kysyi
nuorin tytär.
»Töinhän minä senkin», vastasi kauppias ja ojensi karhun linnasta
taittamansa kukan tyttärelleen sanoen: »Mutta sen hinta on kallis, ylen
kallis.»
»Miten kallis?» tiedusti tyttö uteliaana.
»Se maksaa koko sinun elämäsi», sanoi kauppias ja kertoi mitä autiossa
linnassa oli tapahtunut.
»Minä kukan halusin, niinpä myös maksan sen hinnan», sanoi tyttö.
Seuraavana päivänä saatteli kauppias tyttärensä karhun linnalle ja
heitti hänelle pihamaalla haikeat jäähyväiset. Tytär puolestaan astui
pystyssä päin linnaan ja kulki läpi autioiden salien. Mutta kaikki huoneet
tutkittuaan hän istui sohvaan, tyrskähti itkuun ja puhui:
»Voi minua onnetonta, täälläkö minun pitää loput ikääni yksinäni
olla!»
Silloin tassutteli karhu viereisestä huoneesta sisään. Se laski käpälänsä
122 neidon polville ja puhui:

Silloin tassutteli karhu viereisestä huoneesta sisään

»Älä ole suruissasi, vaan kuivaa kyyneleesi. Kyllä sinä hetimiten tännt
kotiudut ja kaikki kääntyy hyväksi.»
Karhu toimitti tytölle maittavia aterioita, mutta tämä ei niistä kostu-
nut, vaan alkoi aivan silmissä kuihtua.
»Kalvaako sinua koti-ikävä, haluaisitko nähdä vanhempasi ja sisaresi?»
kysäisi karhu kerran tytöltä.
»Onko se mahdollista?» kysäisi tyttö. »Saanko tosiaankin nähdä van-
hempani ja sisarukseni?»
»Saat», vastasi karhu ja ohjasi tytön kammariin, jonka seinällä riippui
suuri kuvastin.
»Katso», sanoi hän tytölle. »Kuvastin on taiottu ja näet siinä ne, joita
pidät rakkaimpinasi.»
Tyttö katsoi kuvastimeen ja näki siinä koko kotiväkensä, isänsä, äitinsä
ja kaksi sisartaan kuin ilmielävinä.
Kun tyttö oli muutaman päivän kuvastimen edessä seisonut, kysyi
karhu:
»Etkö näe siinä ketään muuta kuin omaisesi, eikö minun hahmoni
ole kertaakaan vilahtanut peilin pinnassa?»
»Ei», vastasi tyttö.
Silloin karhu otti ja paiskasi kuvastimen lattialle, niin että se särkyi
pieniksi sirpaleiksi. Tyttö alkoi itkeä; hän itkeä nyyhkytti päivät pääs-
tään.
»Kotiisiko kaipaat, senkö takia vetistelet?» kysyi karhu.
»Kotiin on minulla ikävä», myönsi tyttö.
»Saat käydä kotonasi», lupasi karhu. »Saat olla siellä kolme päivää,
kunhan tulet takaisin ennenkuin kello kolmantena vuorokautena lyö
kaksitoista.»
Tyttö lupasi tulla takaisin määräaikana ja karhu hankki hevoset ja
vaunut, joissa neito matkasi perhettään tapaamaan.
Kolme päivää kuluivat tytön mielestä joutuisasti ikäänkuin hänelle
olisi annettu vain kolme tuntia aikaa. Kplmantena vuorokautena tyttö
lähti niin myöhään paluumatkalle, ettei ehtinytkään ajoissa karhun
linnalle.
Kello löi kaksitoista, kun tytön vaunut vielä olivat kaukana karhun
linnasta. Silloin linna kaikkineen vaipui maan alle. Syvä kaivo muodos-
tui sille paikalle, jossa linna oli seissyt.
Tyttö tuli peräti onnettomaksi ja alkoi itkeä nyyhkyttää kaivon kai-
124 teella. Silloin karhu, joka oli kaivon pohjalla, kysyi:

»Minkä takia itkeä hyreksit?»
»Sen vuoksi, kun sinä olet kaivoon sortunut», vastasi tyttö.
»No, tule tänne luokseni», kehoitti karhu.
Tyttö otti ja hyppäsi kaivoon ja kapsahti karhun kaulaan kiinni.
Silloin, sillä hetkellä laukesi noita-akan loitsu. Karhu muuttui uljaaksi
prinssiksi. Kuninkaallinen linna kaikkine torneineen kohosi vihreän puu-
tarhan keskelle. Koko autio hiekkanummi muuttui kukoistavaksi valta-
kunnaksi ja metsän petojen hahmoissa liikkuneet alamaiset saivat ihmis-
hahmon. Ilo ja riemu alkoivat raikua linnassa, sillä nyt alettiin viettää
kauppiaan tyttären ja karhuprinssin häitä. Ja lemmen kuihtumaton
kukka kukoisti heidän ikkunallaan niin kauan kuin he elivät.

Veljiänsä etsivä tyttö
Oli kuningas ja kuningatar ja heillä kaksitoista lasta, mutta yhtään
tyttöä ei ollut joukossa, vaan kaikki lapset olivat poikia.
Sanoipa sitten kerran kuningas puolisolleen:
»Jos sattuu, että meille syntyy vielä kolmaskintoista lapsi ja tämä on
tyttö, niin silloin täytyy kaikkien poikiemme kuolla. Kuolla sen takia,
että tyttärellemme karttuisi paljon rikkautta ja hän yksinänsä saisi periä
jakamattoman valtakunnan.»
Ja kuningas teetti kaiken varalle kaksitoista ruumisarkkua, täytti ne höy-
länlastuilla, varusti ne käärinliinoilla ja sijoitti ne vankan lukon taakse
linnan perimmäiseen kulmakammariin. Kammarin avaimen hän antoi
puolisolleen ja kielsi tätä hiiskumasta arkuista kenellekään.
Synkkämielinen ja hieman omituinen tuo kuningas siis oli, mutta
onhan samanlaisia kuninkaita aina ollut maailmassa viljalti.
Kuningatar puolestaan sulkeutui huoneeseensa ja istui päivät pitkät
murehtimassa ajatellen sitä mahdollisuutta, että menettäisi kaikki poi-
kansa. Äidin murheen huomasi hänen nuorin poikansa. Prinssi alkoi
ahdistaa äitiään kysymyksillä. Hän kärtti karttamistaan murheen syytä
eikä antanut äidille hengenrauhaa, ennenkuin tämä otti seinällä riip-
puvan avaimen, vei pojan kulmakammariin ja näytti hänelle kaksitoista
ruumisarkkua ja selitti minkä takia ne siinä olivat.
»Nyt on asia niin», sanoi kuningatar lopuksi, »että sinä ehkä piankin
saat joko uuden veljen tahi sisaren. Koska en tiedä, onko tulossa poika
vai tyttö, niin varminta on, että sinä veljinesi muutat asumaan tuonne
Korkeakallion luolaan. Luolan suulta näkyy tämän meidän linnamme
torni. Yhden on aina oltava vartiossa ja pidettävä silmällä torninhuippua.
Jos tulokas on poika, niin minä vedätän salkoon valkoisen lipun. Jos
taas saatte sisaren, liehuu salossa punainen lippu ja silloin on teidän
kiiruimmiten paettava pois näiltä mailta.»
Kuningatar kutsui kaikki poikansa luokseen, siunasi heidät ja sitten
126 koko velisarja muutti Korkeakallion luolaan asumaan.

Yksi veljeksistä piti aina vartiota luolan suulla tähyten linnantornin
huippua. Ja eräänä päivänä, kun nuorin veljeksistä istui vartiossa, näki
hän lipun kohoavan salkoon. Mutta se ei ollut valkoinen, vaan punaisena
liehui tuolla verilippu ilmoittaen, että kuolema uhkasi koko velisarjaa.
Tuon turmanviestin kuultuaan vanhemmat veljet kovasti kiivastuivat
ja huudahtivat:
»Pitääkö meidän kaikkien yhden tyttöraiskan takia kuolla! Vanno-
kaamme, että milloin vain joku tyttö vastaamme tulee, on toden totta
hänen sydänverensä vuotava!»
Ja veljekset ottivat laukkunsa ja aseensa ja taivalsivat edemmäs metsän
korpeen. He saapuivat salon sydämeen ja löysivät aarnikuusien saarta-
malta aukeamalta sammaloituneen hirsimökin. Näytti siltä, että mökki
oli asuttu, sillä takan kuve oli lämmin ja tuhkan alta hehkuivat vielä
hiilet. Mutta kun asujaimia ei näkynyt missään, päättivät veljekset ottaa
mökin hoteisiinsa ja jäädä sinne asumaan.
Päätettiin, että nuorin veli keittäisi ruuan, hoitelisi taloutta sekä pitäisi
kunnossa mökin ympärille raivatun ryytimaan. Vanhempien veljien taas
oli määrä pitää huolta, että muonaa aina riittäisi. Ja innolla he tämän ehdon
täyttivätkin. Päivät päästään he samosivat metsällä pyytäen metsälintuja,
jäniksiä ja metsäkauriita, niin että saalista monesti saatiin yli tarpeenkin.
Aika riensi, kului kymmenen vuotta, vierähti toistakymmentä vuotta.
Veljekset elelivät sulassa sovinnossa ja tunsivat viihtymystäkin siellä
salon sydämessä, sammaloituneessa hirsimökissä.
Mutta kuninkaanlinnassa se pieni tyttönen, veljesten siar, varttui iha-
naksi ja helläsydämiseksi neidoksi. Niin kaunis hän oli, että kultatähtönen
kimmelsi hänen otsallaan.
Kerran, kun linnassa pestiin suurta pyykkiä ja kaikki vaatteet otettiin
esille, löysi prinsessa liinavaatekaapista kaksitoista pojanpaitaa. Hän vei
paidat äitinsä nähtäviksi ja kysyi kenen ne olivat.
Raskaasti huokaisten kuningatar silloin kertoi:
»Sinulla oli kaksitoista veljeä, kaksitoista verevää veljeä. Nuo paidat
ovat heidän paitojansa.»
Tähtiotsa prinsessalta silmät lensivät selälleen ja hän uteli:
»En ole ikinä kuullut puhuttavan, että minulla veljiäkin on ollut.
Minne he ovat menneet, missä he nyt ovat?»
Kuningatar tuohon vastasi:
»Jumala yksin tietää mitä maailman kolkkaa he mahtavat kierrellä,
jos enää elossakaan ovat. Tule tyttöseni, niin näytän sinulle jotakin.» 127

Äiti vei tyttärensä kulmakammariin, jossa ne kaksitoista ruumisarkkua
yhä olivat. Kuningatar kertoi, minkä takia arkkuja täällä säilytettiin.
Hän kuvasi tapaukset ennen tyttären syntymää ja kuinka veljet nähtyänsä
verilipun kohoavan salkoon häipyivät jonnekin salon sydämeen.
»Älä itke äitiseni», sanoi tähtiotsa tyttö. »Minä lähden heti huomis-
päivänä matkaan ja minä etsin veljeni käsiini, missä he sitten mahtane-
vatkin olla.»
Heti seuraavan aamun valjettua tyttö sulloi kaksitoista paitaa lauk-
kuun, jätti hyvästit äidilleen ja suuntasi kulkunsa korpeen. Hän taivalsi
kohti salon sydäntä koko päivän ja illan hämärtyessä hän saapui lumo-
tulle, kuusikon keskessä olevalle hirsimökille.
Tyttö astui sisään ja näki, että lieden ääressä askaroitsi nuorukainen,
joka oli hänen itsensä näköinen.
Nuorukainen katseli ihmetellen tytön kauneutta, hänen kuninkaallisia
vaatteitaan sekä kultatähteä, joka hohteli hänen otsallaan.
»Kuka olet ja mistä tulet?» sai nuorukainen viimein sanotuksi.
»Olen kuninkaan tytär», vastasi tyttö. »Minä etsin kahtatoista veljeäni
ja aionpa kulkea niin kauan kuin taivaan sinilakea riittää, kunnes heidät
viimein löydän.»
Tyttö näytti myös kahtatoista pojanpaitaa, jotka oli matkassaan tuo-
nut. Silloin nuorukainen ryntäsi oitis tytön luo, puristeli hänen käsiänsä,
suuteli hänen poskiansa ja puhkesi riemuissaan puhumaan:
»Laupias kohtalo on johdattanut sinut luoksreni, sillä sinä olet minun
armas sisareni ja minä olen sinun nuorin veljesi!»
Mutta ensi riemun haihduttua veli synkkeni ja sanoi:
»Paha pulma on edessämme, sillä vanhemmat veljeni ovat päättäneet
surmata jokaisen tytön, jonka kohtaamme. Näin he vannoivat sen takia,
että meidän oli tytön takia luovuttava kuninkuudestamme ja paettava
korpeen.»
Tähän vastasi tähtiotsa tyttö:
»Mielelläni luovun elämästäni, kunhan sillä tiedän pelastavani kahden-
toista veljeni hengen.»
Tuohon virkkoi poika:
»Kyllä tämä pulma selvitetään. Ennen vaikka luovun omasta henges-
täni kuin annan sinut kuoleman kouriin, armas sisareni.»
Ja poika käänsi nurkassa olevan tynnyrin kumolleen ja kehoitti tyttöä
asettumaan sen alle piiloon, minkä tyttö myös teki.
128 Pimeän tullen yksitoista veljestä palasi metsästysretkeltään ja kävi

käsiksi pöydällä höyryäviin ruokiin. Kun pahin nälkä oli sammutettu,
kysyivät veljet nuorimmalta tiesikö tämä mitään uutta.
»Pitäisikö minun», kysäisi nuorin veli, »joka täällä kotona kyykin, tietää
jotakin? Ettekö sensijaan te, jotka metsissä liikutte, tiedä jotakin?»
»Emme me tiedä mitään erikoista», vastasivat veljet.
»Mutta minullapa on kuin onkin sellainen uutinen, että lennätte
kaikki selällenne, jos sen kerron», julisti nuorin.
»Kerrohan joutuin uutisesi!» kehoitettiin häntä.
Lupaatteko, että ette ota hengiltä ensimmäistä tyttöä, joka eteemme
sattuu, niin kerron uutiseni», tiukkasi nuorin.
Vanhemmat veljet, jotka olivat pakahtumaisillaan uteliaisuudesta,
lupasivat silloin sen.
Nuorin veli auttoi silloin sisarensa tynnyrin alta esiin ja sanoi:
»Tämä tähtiotsa neitonen on meidän ainoa sisaremme. Hän on yksi-
nään kulkenut halki metsän tänne. Hän on tullut etsimään meitä.»
Ensin hämmästelivät nuo yksitoista metsän veikkoa prinsessan suloutta,
niin etteivät voineet paikoiltaan liikahtaa. Mutta sitten vähältä piti,
etteivät he pelkästä tapaamisen riemusta pusertaneet tyttöä hengiltä.
Tyttö jäi veljiensä luokse kaikkien pikku emännäksi. Nuorin veli auttoi
häntä kotiaskareissa, kun taas yksitoista veikkoa liikkui edelleen riista-
poluilla. Ja sopu ja hyvä mieli kukoistivat sisarusten kesken siellä salon
sydämessä.
Kerran, kun molemmat kotolaiset olivat valmistaneet oikein uhkean
aterian, päätti tyttö kaiken lisäksi koristaa pöydän kukkasilla.
Mökin edessä oli myös pienoinen kukkaissarka ja sen keskelle oli kas-
vanut kenenkään kylvämättä kaksitoista tulelta loimuavaa kukkaa.
Tyttö ei tiennyt mitä teki, kun hän katkoi kaikkien kahdentoista kukan
varret poikki. Silloin näet pääsi taika valloilleen. Korven haltijat olivat
nimittäin kauan kadehtineet mökissä asuvien kuninkaanlasten onnea.
Kun kukkaset saivat olla koskematta, kukoisti onnikin häiriintymättä,
mutta nyt, kun tyttö taittoi kukat, muuttuivat hänen veljensä kahdeksi-
toista mustaksi kaarneeksi, jotka koikkuen kohosivat ylös pilviin ja kato-
sivat taivaanrannan taakse.
Samassa silmänräpäyksessä katosi myös sammaloitunut mökki ja ryyti-
maa. Tyttö jäi yksikseen jylhään metsään. Mutta kun hän kääntyi ym-
päri, näki hän koukkuselkäisen eukon, joka nojasi sauvaansa. Eukko
aukaisi suunsa ja puhui: 129

»Näin kävi, kun katkoit veljiesi elämänkukat. Nyt he kaarneina har-
hailevat taivaan pitkillä pihoilla ja kaarneina he myös pysyvät.»
Tyttö itkeä nyyhkytteli ja kysyi:
»Etkö tiedä keinoa, jonka avulla veljeni saisivat taas ihmishahmonsa?»
»On olemassa keino, yksi ainoa keino», selitti eukko. »Mutta se on
niin vaikea, ettet sinä voi sen avulla veljiäsi pelastaa.»
»Sano minulle kuitenkin se keino», pyysi tyttö.
»Keino on tämä», selitti eukko. »Seitsemän vuotta on sinun pysyttävä
mykkänä. Sinun ei ole lupa puhua eikä edes naurahtaa. Jos ainoankaan
sanan hiiskahdat ja vain yksikin tunti puuttuu seitsemästä vuodesta, on
koko yrityksesi turha. Yksi ainoa sana on viskaava veljesi surman suuhun.»
Silloin tyttö sydämessään päätti: Jos sillä voin veljeni pelastaa, että
seitsemän vuotta puhumatta ja myös nauramatta olen, niin minä ryhdyn
kokeeseen ja kyllä minä myös siitä suoriudun.
Ja jotta ei sattuisi mitään, joka antaisi aihetta puhumiseen tahi nau-
ramiseen, päätti tyttö pysytellä poissa ihmisten ilmoilta. Hän asettui
erakoksi vuoriluolaan asumaan ja tuli ruuan puolesta toimeen poimi-
malla marjoja sekä asettamalla ansoja, joilla pyysi riistaa.
Sattuipa sitten, että muuan kuningas tuli niille maille metsästämään.
Kuninkaan metsästyskoirat vainusivat luolan perällä piileskelevän ty-
tön. Ne tarttuivat hampaineen tytön hameeseen ja raahasivat hänet
sieltä ulos.
Kuningas riensi tietenkin paikalle ja pelasti tytön hurttiensa hampaista.
Hän kohotti tytön pystyyn ja oikoi häneq revittyä hamettaan. Mutta
voipa kuvitella kuninkaan hämmästystä, kun hän alkoi katsella tarkem-
min tyttöä ja havaitsi, että synkeästä vuoriluolasta oli löytynyt sellainen
kaunotar, jonka otsallakin kultainen tähti kimmelsi.
Kuningas oli poikamies. Lempi lehahti häneen kuin tuli tappuroihin.
Siinä paikassa hän kysyi tytöltä, että rupeatko kaunokainen minun puo-
lisokseni.
Tähän tyttö ei vastannut mitään, nyökäyttipä vain päätänsä vähäisen.
Tämän kuningas aivan oikein ymmärsi suostumuksen merkiksi. Tytön
mykkyyden hän taas otaksui johtuvan siitä, että koirat olivat pelästyttä-
neet tämän puhumattomaksi. Niinpä hän nyt nostikin tytön eteensä
hevosen satulaan ja kiidätti hänet kuninkaalliseen linnaansa.
Pidettiin sitten häät, riemuisat ja loisteliaat häät, joissa kaikki rupat-
telivat, nauroivat ja ilakoivat. Morsian vain yksinänsä pysyi mykkänä
130 ja vakavana.

»Näin kävi, kun katkoit veljiesi elämänkukat»

Elelivät kuningas ja hänen tähtiotsainen puolisonsa muutamia vuosia
onnellisina linnassaan. Mutta sitten alkoi kuninkaan äiti, joka oli häijy
ja ilkeä ihminen, panetella nuorta kuningatarta.
Hän sanoi kuninkaalle:
»Halvan kerjäläistytön sinä olet kunniaan korottanut. Ties mitä
ilkeitä noitakujeita hän salassa harjoittaa. Jos hän on mykkä eikä osaa
puhua, niin sopisihan hänen kuitenkin joskus nauraa. Sillä joka ei naura,
häntä kalvaa huono omatunto.»
Kuningas ei aluksi ollut kuulevinaan mokomia puheita. Mutta kun
hänen äitinsä ehtimiseen, päivästä päivään jauhoi tuota samaa, kyllästyi
kuningas viimein kielimyllyn ratinaan ja tuomitsi puolisonsa noitana
roviolla poltettavaksi.
Niin siis rakennettiin kuninkaanlinnan pihaan suuri rovio, jolla tähti-
otsa kuningatar piti poltettaman kuin pahainen noita-akka. Kuningatar
sidottiin paaluun rovion huipulle ja puihin tuikattiin tuli. Punakieliset
liekit alkoivat jo nuoleskella kuningattaren vaatteita, mutta hän ei suu-
tansa avannut, ei ääntä päästänyt eikä valituksen sanaa huuliltansa
laskenut.
Mutta silloin, juuri silloin oli viimeinen hetki niistä seitsemästä vuo-
desta kulunut loppuun. Ilmasta kuului suhina ja siipien läiske, sillä sieltä
laskihe maahan kaksitoista pikimustaa kaarnetta. Kun kaarneiden jalat
maata hipaisivat, muuttuivat ne kuningattaren kahdeksitoista veljeksi,
jotka hän oli lumouksesta lunastanut.
Veljet ryhtyivät nyt ripein ottein pelastuspuuhiin. He tempasivat
tultahehkuvat kekäleet erillensä ja irroittivat rakkaan sisarensa paalusta.
Kuningatar ei ollut katkera puolisolleen, vaikka tämä olikin hänet
poltettavaksi määrännyt. Nyt, kun tähtiotsan kieli siteistä pääsi, kertoi
hän miksi oli niin monta vuotta ollut puhumatta ja nauramatta.
Mutta nyt, kun kaikki taas oli hyvin, puhui ja nauroi nuori kuningatar,
puhui ja nauroi oikein sydämensä pohjasta, ikäänkuin olisi tahtonut
korvata seitsemän vuoden vaikenemisen.
Ilossa ja onnessa he elivät kaikki, kunnes kuolema heidän päivänsä
viimein päätti. Kuninkaan ilkeä äiti jätettiin oikeuden käsiin ja hänet
tuomittiin asumaan erakkona samassa vuoriluolassa, josta kuningas oli
metsästysretkellään tähtiotsaisen neidon löytänyt.
132

Antti Puuhaara
Poikkesipa kerran kaksi tietäjää illansuussa muutamaan mökkiin. He
pyysivät yösijaa, mutta tupaan oli jo ennestään majoittunut vieras,
vauras turkisnahkojen kauppias. Pienet olivat tilat eikä tupaan
useampia vieraita mahtunut. Mutta mökkiläinen oli hyväluontoinen
mies; hän ei työntänyt tietäjiä tielle, vaan kysyi halusivatko he yöpyä
tallin ylisille.
»Mikäpä siinä», vastasivat tietäjät. »Hyvähän meidän on heinäpielek-
sillä maata varsinkin nyt, kun on lämmin, suvinen aika.»
Ja niin asettuivat tietäjät tallin ylisille viettämään yötä. Mutta mökin
ikkuna oli auki ja sydänyön aikaan kantautui tietoniekkojen korviin
surkeata uikutusta. Se oli mökin emäntä, joka synnytyspoltteissa valitti.
Nuorempi tietäjä sanoi vanhemmalle:
»Auta sinä tuota vaimoa, vaikea on hänen valitustaan kuulla.»
»Vielä ei ole auttamisen aika», virkahti vanhempi tietäjistä ja käänsi
kylkeä.
»Silloinhan pitää apua antaa, kun sitä tarvitaan», sanoi närkästyneenä
nuorempi.
»Älä turhia touhua», lausui vanhempi. »Jo minä vaimoa autoin, ter-
veen poikalapsen hän sai.»
Nuorempi tietäjä oli hetken vaiti ja virkkoi sitten:
»Tiedätkö minkälainen mies pojasta sukeutuu?»
»Siitä tulee sen rikkaan kauppiaan perillinen, joka on tuvassa yötä»,
vastasi vanhempi tietäjä.
Mutta rikasta kauppamiestä, joka oli yöpynyt tuvan penkille, häiritsi
äidin valitus ja vastasyntyneen poru. Niinpä hän lähti pihalle jaloittele-
maan ja sattumalta hän kuuli, mitä tietäjät keskenänsä tallin ylisillä
haastelivat.
»Jo nyt jotakin, minunko perilliseni muka mökin pojasta tulee!»
hymähti kauppias itseksensä. Mutta kuitenkaan ei kauppias saanut koko
yönä unta, siksi raskaasti kuulemansa ennustus askarrutti hänen mieltänsä. 133

Kun aamu valkeni, oli turkiskauppiaalla suunnitelma miten estäisi
ennustuksen toteutumasta. Hän puhutteli mökin miestä ja surkutteli,
että tällä ennestään oli kokonainen liuta lapsia. Itse hän kertoi olevansa
lapseton ja pyysi yöllä syntynyttä lasta ottopojakseen.
Mikäpäs siinä, mökin mies ja vaimo tuumivat, että nytpä äsken-
syntynyttä onni potkaisi, kun hän pääsisi vauraan kodin kasvattina vart-
tumaan.
Ja niin lähti kauppamies mökistä mukanansa pojanpilttinen kapa-
loihin käärittynä. Eivät aavistaneet lapsen vanhemmat, että kauppias
aikoi tuhota pojan.
Kun tuli synkkä metsätaival vastaan, niin kauppias poikkesi tie-
puoleen ja ripusti pojan heitteille suuren puun haaraan. Hyvillä mielin
hän nyt jatkoi matkaansa ja oli tuiki varma, ettei tietäjän ennustus ikinä
toteutuisi.
Mutta kuinka ollakaan — kun muutama tiima oli kulunut, samosi
metsästäjä seudun halki. Hän kuuli lapsen itkua, otti selvää mistä se
tuli ja löysi puunhaarukasta heitteille jätetyn. Hän otti lapsen huos-
taansa ja vei sen kotiinsa. Hän hankki pojalle kunnon imettäjän ja hoi-
vasi lasta kaikin puolin kuin omaansa.
Pulska ja sorea poika puusta löydetystä ihmistaimesta varttui. Antiksi
antoi kasvatti-isä papin ristiä hänet. Mutta kun poikanen meni leikki-
mään kylän lasten kerällä ja nämä saivat tietää hänen syntyperänsä,
ristivät he hänet Puuhaaraksi, Koko kylän väki tottui sanomaan metsäs-
täjän kasvattia Antti Puuhaaraksi, jolla nimellä häntä sitten koko ikänsä
kutsuttiin.
Kului vuosia ja Antista varttui reima nuorukainen. Eräänä päivänä
sattui rikas turkisnahkojen kauppias lääniä kiertäessänsä poikkeamaan
Antin kotiin. Turkisnahkoja ostelemassa liikkui kauppias ja koska ilta
oli pitkällä, pyysi hän saada yöpyä, mikä hänelle luvattiin. Siinä iltaa
istuttaessa ja juteltaessa kuuli kauppias nuorukaista nimitettävän Antti
Puuhaaraksi. Hän uteli metsästäjältä mistä poika oli saanut kummalta
kuuluvan liikanimensä. Metsästäjä kertoi Antin historian, kuvasi kuinka
oli lapsen puusta löytänyt, hänet ottopojakseen ottanut ja aikuiseksi kas-
vattanut.
Kauppias säpsähti, sillä hänelle valkeni, että tässäpä oli sama poika
terveenä ja rotevana, sama mies, jonka hän oli aikonut kapalolapsena
tuhota.
134 Niin kului yö, kauppamies valvoi ja harkitsi ankarasti miten suistaisi

Metsästäjä otti lapsen huostaansa ja vei sen kotiinsa

Antin surman suuhun, ettei tietäjän ennustus missään nimessä kävisi
toteen.
Aamun tullen hänellä olikin juoni valmiina ja hän sanoi metsästäjälle:
»Muistuipa mieleeni tärkeä asia, josta pitäisi kotiini tiedoittaa. Jou-
taisikohan tuo teidän kasvattipoikanne sinne kirjettä viemään?»
»Eiköhän tuo joutane», lupasi metsästäjä ja toivoi, että kauppias avo-
kouraisesti kirjeenkantajan vaivan palkitsisi.
Kauppias kirjoitti kirjeen ja pani siihen, että sen tuoja oli pidätettävä
ja että hänet oli hirtettävä talon pihassa kasvavaan koivuun.
Antti lähti tuota turmanviestiä kuljettamaan aavistamatta lainkaan,
mitä se sisälsi. Päivän kiivaasti kuljettuaan häntä alkoi uuvuttaa. Hän
heittäysi levolle sammalikkoon, lehtipuiden varjoon ja nukahti sikeästi.
Sattuipa kaksi pitäjiä kiertelevää teiniä kulkemaan samaa tietä kuin
Anttikin. He näkivät nukkuvan nuorukaisen ja keksivät kirjeen hänen
kädessään. Kujeillaan he ottivat kirjeen, aukaisivat ja lukivat sen. Het-
ken neuvoa pidettyään teinit päättivät tehdä tepposen kirjeen kirjoitta-
jalle. He päättivät kääntää pahan hyväksi. He sattuivat tuntemaan
melko tarkkaan olot kauppiaan talossa, joten heidän oli helppo sommi-
tella uusi juoni. He kirjoittivat:
»Tämän kirjeen tuojan olen valinnut vävykseni. Hänelle pitää annet-
taman tyttäreni vaimoksi. Viivyn matkalla melkoisen ajan, niin että
viettäkää häät heti. Ja sitten teidän pitää suorittaa yksi asia, jonka läh-
tiessäni unohdin. Hirttäkää vanha talonkoira pihassa kasvavaan koi-
vuun.»
Tällaisen kirjeen laativat teinit. He sujauttivat sen Antin käteen ja
hiipivät sitten naureskellen tiehensä.
Aikansa nukuttuaan Antti heräsi, jatkoi kulkuaan ja saapui onnelli-
sesti kauppiaan kartanoon. Hän antoi kirjeen emännälle ja tämä luki
sen ääneen koko talon väelle. Hieman ihmeissään olivat kaikki äkki-
pikaisesta naittamiskäskystä, mutta isännän sanaa pidettiin lakina, ja
niinpä talon tytär annettiinkin Antille vaimoksi. Ei liioin unohdettu
mitä koiralle piti tehdä. Rengit ripustivat sen hirteen pihakoivuun kuten
kirjeessä määrättiin.
Kului parisen viikkoa ja jo saapui kauppias turkiskuormansa kera
matkaltaan. Kotia lähestyessään hän näki jonkun mustan riippuvan
pihakoivussa. Näky oli kauppiaalle mieluinen ja hän sanoi:
»Siinäpä sinä Antti Puuhaara nyt kiikut, ei sinusta enää perijäkseni
136 ole.*

Mutta ilo oli lyhytaikainen, sillä kun kauppias saapui kotipihaansa,
näki hän että uskollinen koiransa oli ripustettu puuhun. Antti taasen
rakkaana kotivävynä saapui häntä muun talonväen kerällä vastaan-
ottamaan.
Kauppias salasi ällistyksensä ja suuttumuksensa. Hän sai selville, että kir-
je oli väärennetty, ja hän alkoi harkita uusia keinoja miten tuhoaisi Antin.
Muutaman päivän kuluttua kutsui kauppias vävypoikansa luokseen
ja sanoi:
»Minä olen jo vanha mies, mutta en ole vielä saanut selville mistä
ihminen parhaan onnensa löytää. Sinä, joka olet nuori ja reipas, mat-
kaapas sinä Pohjolaan ja kysy Louhelta kaikkitietävältä tuota asiaa.»
Antti oli heti valmis matkaan, sillä eihän hän voinut arvata, että
appensa toivoi vävynsä sille tielle jäävän.
Niin sai Antti eväskontin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja lähti
astelemaan kohti Pohjolaa.
Antti teki taivalta moniahkoja päiviä ja saapui hirmuisen korkean
Hiidenvuoren juurelle. Vuoren harjalla seisoi julmannäköinen, tavatto-
man pitkä ja roteva mies. Niin kookas oli tuo jätti, että hän kannatti
hartioillaan pilvenlonkia ja kahdeksan tuulispäätä piti pesäänsä hänen
lakissaan.
»Minne matkaat?» kysyi jättiläinen jyrisevällä äänellä Antin nähtyään.
»Menen Pohjolaan kysymään Louhelta miten ihminen suurimman
onnensa löytää», vastasi Antti.
»Kysypä samalla», pyysi jättiläinen, »minkä takia minun hedelmä-
tarhani homehtuu. Ennen se näet tuotti runsaan sadon mitä ihanimpia
hedelmiä, mutta nyt se kuihtuu homeen vallassa.»
Antti lupasi pitää asian mielessään ja jättiläinen sanoi:
»Jotta matkasi sujuisi nopeammin, niin annan parhaan oriini ajokik-
sesi. Se on Hiitolan oivaa rotua, Hiiden ori. Tuolla aholla se käysken-
telee laitumella, ota se ratsuksesi.»
Antti kiitteli jättiläistä, asteli aholle, satuloitsi komean oriin, nousi
sen selkään ja nyt sujui matka kuin tuulen siivillä. Mutta ei aikaakaan,
kun hän kuuli hirmuista jyrinää edestäpäin, ikäänkuin ukkonen olisi
käynyt. Maa järisi, mutta Antti ei pelännyt, vaan ratsasti edelleen ja
saapui suuren, kivilohkareista muuratun linnan luokse.
Linnan ovella seisoi takkutukka jättiläinen. Hän jytisti nyrkeillään
linnansa ovea ja teki sen niin voimallisesti, että koko linna järkkyi ja
maa vavahteli.

«Kuka olet ja minne menet?» kysäisi jättiläinen, kun näki Antin.
»Antti Puuhaaraksi minua kutsutaan ja matkanpääni on Pohjola.
Menen kysymään Louhelta miten ihminen suurimman onnensa löytää.»
»Kysypä samalla missä minun linnani avain on», pyysi jättiläinen.
»Jo kymmenen vuotta olen pyrkinyt sisään, mutta en pääse, kun avain
on kadonnut. Jos saat selville missä avain on, niin palkitsen runsaasti
vaivasi.»
Antti lupasi toimittaa asian niin hyvin kuin pystyi ja matkasi edelleen.
Ei aikaakaan, kun Antti saapui vuorelle, jonka rinteellä kasvoi tavat-
toman suuri honka. Sen latvassa istui jättiläinen valtavan pitkä keihäs
kädessään. Maassa paloi nuotioja puussa-istuja paistoi keihäänsä kärjessä
kokonaista hirveä.
Jättiläinen näki jo kaukaa Antin ja huusi hänelle:
»Tule sinäkin ratsumies maistamaan paistiani!»
Kutsu sattui parahiksi, sillä Antille oli tullut ankara nälkä. Hän las-
keusi oriinsa selästä, leikkasi paistista aikamoisen kimpaleen ja söi sen.
Hän kiitteli puussa-istujaa ateriasta ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta
jätti sanoi:
»Älähän nyt hätäile, vaan kerro minne olet matkalla.»
Antti selitti matkaavansa Pohjolaan tiedustamaan Louhelta onnen
arvoitusta.
»Tiedustapa», pyysi jättiläinen, »kysy samalla minkä takia minun täy-
tyy koko ikäni täällä puussa kököttää. Väliin olen nälkään kuolemassa,
kun ei hirvi tai joku muu metsän elävä tule keihääni ulottuville.»
Antti lupasi ottaa selkoa asiasta, hyppäsi mainion oriinsa selkään ja
jatkoi matkaansa.
Tulipa vastaan joki, vuolas virta ja sen rannalla istui mela kainalos-
saan ikivanha, koukkuleuka akka.
»Melotko minut ylitse?» kysyi Antti.
»Sinut kyllä saattelen ylitse, mutta ruuheni ei kanna hevostasi», vastasi
lautturi.
»Niinpä jätän heponi tähän rannalle rehevää ruohoa syömään», sanoi
Antti.
Hän istui akan ruuheen ja tämä alkoi meloa häntä yli vuolaan, tum-
man virran. Hän kysäisi akalta vieläkö oli pitkä taival Louhen kartanoon
ja sai tietää, ettei sinne enää pitkälti matkaa ollut.
»Mitä asiaa sinulla on Pohjan akalle?» uteli lautturi.
138 Antti selitti minkämoisella asialla liikkui ja lautturiakka sanoi:

»Jos Louhen puheille pääset, niin kysäise millä keinolla minä pääsen
virastani irti. Iät ja ajat olen matkamiehiä virran yli saatellut, mutta nyt
alkaa ikä puuduttaa jäseniäni, niin että halusta luopuisin virastani.»
Antti lupasi pitää tämänkin asian mielessään. Tultiin vastarannalle ja
kun Antti oli vielä kotvan taivaltanut, saapui hän Pohjolan komean kar-
tanon pihaan.
Hiljaista oli pihassa, hiljaista oli tuvassa, jonne Antti astui. Pohjolan
väki oli poissa, missä lienee ollutkin, ja Louhen tytär vain yksin alusteli
pöydän luona taikinaa.
Antti istui penkille, alkoi puhutella tyttöä ja sai tietää, että Louhi vasta
iltasella palaisi kotiin. Tytär puolestaan uteli mistä matkamies oli kotoi-
sin ja minkä asian takia hän oli Pohjolaan tullut. Antti silloin teki selkoa
itsestänsä ja luetteli asiat, joihin oli tullut neuvoa saamaan.
»On siinä kysymyksiä kerrakseen», sanoi tyttö, kun oli Antin selonteon
kuullut. »Mutta enpä luule, että äitimuorini sinulle niihin vastausta antaa.
Toista sensijaan on, jos minä häneltä tietoja kysyn.»
Antti oli komea nuorukainen ja sen takia kaiketi Louhen tytär päätti
tehdä parhaansa hänen hyväkseen. Tyttö ehdotti, että poika menisi pii-
loon uuninsolaan ja siellä korva tarkkana kuuntelisi, kun tytär äitiään
puhuttelisi.
Niin kului päivä ja illan hämärtyessä Antti pujahti uuninsolaan. Ei
aikaakaan, kun ovi kävi ja Louhi, Pohjolan emäntä saapui kotiin.
»Onko vieraita käynyt?» kysäisi hän tyttäreltään.
»Pistäysihän täällä muuan matkamies», vastasi tyttö. »Sillä oli koko-
nainen kontillinen kysymyksiä, mutta en minä osannut niihin vastata. Ja
kun et sinä, äitimuori, ollut kotosalla, niin se riensi edelleen hakemaan
tietoja muilta mailta.»
»Mitä se mies kysyi?» uteli Louhi.
»Ensinnäkin», kertoi tyttö, »se halusi tietää miten ihminen suurimman
onnensa löytää.»
»Kyllä ihmiset ovat typeriä, kun eivät sitä tiedä», sanoi Louhi. »Par-
haan onnensa he löytävät peltoja viljelemällä ja maata raivaamalla.»
»Ja sitten», kertoi tyttö, »se oli tavannut pilviäpitelevän jättiläisen
ja tämä oli halunnut tietää miten home lähtee hänen hedelmätar-
hastaan.»
»Hometta puhaltaa ilmaan kiven alla asuva mato», selitti Louhi. »Kun-
han se nitistetään, alkavat hedelmäpuut taas versoa ja kukoistaa ja tuot-
taa satoa.» 139

»Mutta miten pääsee avaimensa kadottanut jättiläinen linnaansa?»
kysyi tyttö.
»Tarkasti sinä vieraan kysymykset muistatkin!» kummasteli Louhi. »Ka-
donneet avaimet ovat porraskiven alla, ottakoon jätti ne sieltä.»
»Entäs se jättiläinen, joka puussa istua kököttää, miten hän pääsee
sieltä alas?»
»Senkin tiedän», vastasi Louhi. »Lyötäköön puun tyveä leppäisellä sau-
valla. Silloin hongan oksat kultana karisevat maahan ja puussa-istuja
tipahtaa samalla tantereeseen.»
»Ja lopuksi se kysyi miten lautturiakka, joka tuossa meidän joellamme
matkaajia yli saattelee, pääsisi virastansa.»
»Siihen ei muuta tarvita kuin että akka, matkaajan yli vietyään, hyp-
pää ruuhestaan, työntää sen vasemmalla kantapäällään irti rannasta ja
sanoo: Minä lähden, sinä jäät!»
Uuninsolassa kyykkivä Antti Puuhaara kuunteli tarkkaan naisten pu-
heet ja painoi joka sanan mieleensä.
Aterian syötyään meni Louhi makuulle, eikä aikaakaan, kun tuvan
täytti kova kuorsaus. Pohjolan mahtava emäntä nukkui, ja silloin Antti
heitti hyvästit tyttärelle, kiitti tätä avusta minkä oli saanut, hiipi sitten
varpaisillaan yli lattian ja pujahti ulos.
Hän riensi joen rantaan ja herätti lautturiakan, joka nukkui melaansa
nojaten.
»Saitkos asiastani tietoa?» kysäisi kerkeästi akka.
»Kyllä sain ja vapaaksi pääset virastasi», vastasi Antti. »Mutta saatte-
lehan minut ensin joen yli, vasta sitten kerron kuulemani.»
Akka meloi Antin vastarannalle, tämä hyppäsi maihin ja kertoi mitä
akan oli tehtävä, jotta pääsisi virastansa.
Hepo jo odotteli isäntäänsä ja hirnahteli maltittomana. Antti nousi sen
selkään ja lähti ratsastamaan, niin että jyty kävi.
Aamu valkeni ja hän saapui hongan luokse, jonka latvassa jättiläinen
kyykki pitkä keihäs kädessään.
»Hyvinpä sinä näköjään Louhesta selviydyit!» huusi puussa-istuja.
»Muistitko tiedustella asiaani?»
»Kyllä muistin, odotapa vähäisen, niin pääset alas puusta», vastasi
Antti ja pistäysi viidassa taittamassa leppäpuisen sauvan.
»Pidä nyt varasi!» varoitti hän jättiläistä ja löi navakasti sauvallaan
hongan tyveä. Silloin honganoksat kultana helisivät tantereeseen ja jätti
140 pudota ropsahti niiden mukana myös.

Iloissaan loikki jättiläinen ilmaan ja kysyi Antilta:
»Millä veikkoseni sinulle tämän hyväntyön palkitsen?»
»Riittää, kun saan muutaman oksankalikan palkakseni», vastasi Antti.
»Ota, ota hyvä mies vaikka koko puun latvus, vie vaikka koko honka»,
lupasi jättiläinen.
Ei Antti koko latvusta olisi jaksanut mukanaan kuljettaa. Niinpä hän
vain sulloi konttinsa kultakalikkoja täyteen.
Hiiden ori kiidätti Anttia vinhaa vauhtia edelleen ja hän saapui lin-
nalle, jonka omistaja oli avaimensa kadottanut.
»Älä turhaan ovea jyskytä!» huusi Antti jättiläiselle. »Avaimet ovat
kynnyskiven alla.»
Jättiläinen vipusi kynnyspaaden paikoiltaan ja kas, sieltä löytyivät
kadonneet avaimet. Jätti pääsi linnaansa, ja nyt sai Antti valita hänen
aarrekammiostaan mitä mieli. Hän sulloi hevosensa satularepun aarteita
täyteen ja jatkoi matkaansa.
Antti saapui pilviäpitelevän jättiläisen luokse ja neuvoi miten home
häviäisi hedelmätarhasta. Heti murskasi jättiläinen hometta henkäilevän
madon ja antoi Antille ikiomaksi Hiiden uljaan oriin.
Jo päättyi monivaiheinen matka ja Antti saapui kotikartanolleen.
Täällä oli appiukko vastassa ja hämmästyi kovin, kun surman suuhun
lähetetty virkein mielin ja ihka terveenä takaisin saapui.
»Mahdoitkohan Louhen luona käydäkään, kun näin nopeasti takaisin
tulit?» epäili appiukko.
»Kävinhän toki», vastasi Antti.
»No sanoikos se miten ihminen suurimman onnensa tavoittaa?»
»Se neuvoi, että maata raivaamalla ja peltoja viljelemällä parhain onni
saavutetaan», vastasi Antti.
Koko kartanon väki oli ihmeissään, kun Antti levitti esille rikkautensa,
jotka oli matkalla ansainnut. Appi vain murjotti synkeänä, sillä hän ei
enää keksinyt uutta juonta vävypoikansa pään menoksi.
Ja päivänä muutamana hän sanoi kotiväelleen:
»En minä ainakaan saa onnea ja rauhaa kaskia kaatamalla ja peltoja
möyrimällä, sillä kauppamieheksi minä olen syntynyt ja kaupalla koko
ikäni rikkautta tavoitellut. Ehkäpä Pohjolan akka tietää minua varten
toisen neuvon. Eikä lisä rikkauskaan pahaa tee, kaipa minäkin sitä tavoi-
tan siinä kuin vävypoikanikin.»
Mutta sen turkiskauppias jätti sanomatta, mikä häntä itse asiassa Poh- 141

jolaan veti. Hän lähti kysymään Louhelta miten saisi ennustuksen mität-
tömäksi ja Antti Puuhaaran tuhotuksi.
Samoja teitä taivalsi turkiskauppias kuin Anttikin. Hän saapui tum-
man virran rantaan, jossa se koukkuleuka lautturiakka mela kädessä
torkkui. Akka saatteli kauppamiehen virran yli, mutta kun tultiin vasta-
rannalle, hyppäsi akka ketterästi maalle, survaisi ruuhen vasemmalla
kantapäällään vesille ja sanoi:
»Minä lähden, sinä jäät!»
Ja niin jäi kauppamies iäksi ajaksi lautturiksi Pohjolan joelle.
Mutta Antti Puuhaarasta tuli onnellinen mies ja kauppiaan perillinen,
kuten tietäjä hänen syntyessään oli ennustanut.
142

Imanti
Oli kerran vakaa ja kunnollinen nuorukainen, joka kasteessa oli
saanut nimen Imanti. Tupakkaa hän ei polttanut, viinaa hän ei
ryypännyt eikä liioin tyttöjen perässä juossut. Hän ei kylän nuor-
ten leikeissäkään käynyt, vaan eli hiljalleen kotonaan niinkuin myyrä
kolossaan.
Mutta kun aika tuli, joutui Imantikin maailman myrskyihin. Hän jou-
tui sotaväkeen, kruunun kytkyihin, mutta siellä hän menestyi hyvin, kun
kasarmissa olemaan tottui.
Kun Imannin palvelusaika loppui, niin kapteeni kysyi, että eikö hän jäisi
edelleen kruunun vaatteita kantamaan ja lupasi korottaa hänet kersantiksi.
Tähän vastasi Imanti:
»Muuten jäisin mielihyvin, mutta viime yönä näin sellaista unta, että
olin kaukaisessa Riian kaupungissa. Astelin yhtä katua ylös ja toista alas
ja silloin lensi avoimesta ikkunasta suuhuni paistettu pyy. Se lensi suo-
raan suuhuni ja sen vuoksi arvelen, että minun on matkustettava Riikaan
ja etsittävä onneani sieltä.»
Imanti sai passinsa, sekä passin sotaväestä että passin ulkomaille ja
matkusti Riikaan. Hän alkoi patikoida vieraan kaupungin katuja. Mutta
vaikka hän kuinka hartaasti nupukivikatuja mittaili, harppasi toista alas
ja kiiruhti toista ylös ja piti kaiken varalta suutansakin ammollaan, ei
sinne vain paistettua pyytä lentänyt.
Imantia alkoi uuvuttaa ja hän alkoi epäillä koko untansa. Silloin hän
näki suuren talon ikkunalla vadin ja siinä oli paistettu pyy.
Imanti pysähtyi ja mietti mielessään, että tuohon taloon minun pitää
mennä, sillä eivät paistetut pyyt toki suuhunkaan lennä.
Imanti astui sisään ja kysyi talon herraa. Se oli rikkaan kauppiaan talo,
ja kauppamiehelle Imanti nyt kertoi minkä vuoksi oli Riikaan tullut.
Kauppias sattui olemaan sitä lajia miestä, joka uskoi uniin ja enteisiin.
Hän näki, että Imanti oli riuska ja kunnollinen ja niinpä hän pyysikin
nuorukaista puotipalvelijakseen. 143

Tarkkana ja toimellisena hääri Iinan ti kaupassa ja saavutti vähitellen
isäntänsä täyden luottamuksen.
Samalla kauppiaalla oli myös laiva, komea pursi, jolla hän harjoitti
kaupankäyntiä vieraiden kaupunkien kanssa. Mutta kunnon kapteenia
ei kauppias vielä ollut laivansa päälliköksi löytänyt, vaikka olikin kokeil-
lut monia vuoron perään. Yksi oli ollut juoppo, toinen petturi ja kolmas
varas. Niinpä kauppias nyt panikin uuden puotipalvelijansa merikou-
luun. Koulussa osoittausi Imanti perin teräväpäiseksi. Hän kehittyi pian-
kin opettajien veroiseksi laskemisessa. Ja lukuvuoden päättyessä hän sai
niin hyvät kapteenin paperit, ettei sellaisia vielä koskaan ollut kenellekään
siinä merikoulussa annettu.
Nyt kunnostettiin satamassa maannut alus. Parhaat merimiehet pes-
tattiin miehistöksi, ja kauppias antoi täyttää ruuman kalliilla lastilla;
muun muassa se sisälsi runsaasti kulta- ja hopeakaluja.
Imanti seisoi uudessa kapteeninvormussansa komentokannella, ank-
kuri vintattiin ylös, purjeet nostettiin ja niin purjehti laiva uljaasti ula-
palle.
Viikon verran sujui matka suotuisasti, mutta sitten nousi kova raju-
ilma. Ukkonen iski alas kannelle ja särki kompassin tuhansiksi siruiksi.
Monta päivää jatkui myrsky ja rankka sade, niin ettei varmasta suun-
nasta saanut selkoa. Mutta Imanti luotti hyvään onneensa ja antoi aluk-
sen kyntää eteenpäin. Kun ilma vihdoin kirkastui, oli rannikko näky-
vissä ja päädyttiin tuntemattoman kaupungin satamaan.
»Hyväpä oli, että näinkin kävi», tuumi Imanti. »Täältäpä varmaan
saankin uuden kompassin menetetyn tilalle.»
Imanti antoi laivapojan soutaa itsensä rantaan ja alkoi sitten katsella
kaupunkia.
Keskellä kaupunkia oli tori ja koska useimmat kaupungin asukkaat
riensivät sinne, niin liittyi Imantikin heihin. Torille oli tuoleja asetettu
kehään ja jokaisella tuolilla oli ruokokeppi. Torille saapujat istuivat tuo-
leille ja ottivat kepin käteensä. Imanti ihmetteli, että mitähän tämä touhu
merkitsi, mutta koska sananparsi neuvoo olemaan maassa maan tavalla,
niin hänkin tarttui keppiin ja valitsi istuimen.
Kun kaikki istuimet olivat miehitetyt, aukenivat torin laidassa olevan
talon portit. Sieltä ajoi ulos hevonen, joka oli valjastettu reen eteen.
Reessä oli avonainen ruumisarkkuja siinä lepäsi vanhan miehen ruumis.
Arkkua kuljetettiin verkalleen tuolien ohitse ja jokainen löi navakasti
144 kepillään vainajaa.

Kalpea mies asteli Imannin luo

Kun arkku tuli kapteenin kohdalle, ei hän suinkaan kohottanut kep-
piänsä, vaan kysyi lähimmältä naapurilta mitä vainaja oli tehnyt, kun
häntä vielä kuoltuansakin niin kovasti rangaistiin.
»Se on suuria summia velkaa kaikille täällä olijoille», selitti naapuri.
»Eiväthän velkasummat pieksemisestä kokoon kerry, mutta saavatpahan
saamamiehet sisuansa purettua.»
Kolme kertaa ajettiin arkkua ympäri toria ja kaikki pieksivät vainajaa
minkä kerkesivät. Lopuksi arkku ajettiin samasta portista sisään mistä se
oli tullutkin. Kansa torilla hajaantui koteihinsa, mutta Imanti meni vai-
najan talon pihaan ja kysyi hevosta ajaneelta mieheltä paljonko kuollut oli
eri ihmisille velkaa. Ajuri mainitsi suunnilleen summan ja Imanti kysyi:
»Jos joku velan maksaisi, niin laskettaisiinko vainaja haudan lepoon?»
»Tietenkin», myönsi ajuri, »jos jostain vain niin hupsu löytyisi, että
velat maksaisi.»
»Missä asuu kaupungin pormestari, minä maksan velat», lupasi Imanti.
Auliisti ohjasi ajuri nuoren kapteenin pormestarin luokse. Tämä otti
esiin vainajan velkaluettelon. Imanti suoritti summan pennilleen, vieläpä
suoritti hautauskustannuksetkin.
Vielä samana päivänä pääsi vainaja siunattuun lepoon. Kaikki saama-
miehet olivat häntä saattamassa ja kaikki olivat perin tyytyväisiä, kun
olivat saaneet saamisensa.
Imanti osti uuden kompassin ja lähti laivalleen takaisin. Mutta juuri
kun hän oli veneestä nousemassa laivaan, kaarsi suuri, harmaahöyheni-
nen lintu veneen yli ja rääkäisi:
»Tulen muistamaan hyvän työsi, jos vaikeuteen joudut, niin muista
minua!»
Laivansa kannelle päästyään Imanti antoi määräyksen, että purjeet
oli kohotettava ja ankkuri nostettava. Mutta ankkuri olikin juuttunut
pohjaan niin lujasti, ettei se vähääkään järkähtänyt, vaikka miten olisi
yritetty. Komennettiin kaikki miehet ankkuripelin luokse ja he tarttui-
vat paakeihin eli vääntökankiin. Miehet väänsivät väellä ja voimalla ja
paakit murtuivat kuin korret, mutta ankkuri ei vain liikahtanut. Tehtiin
uudet vääntökanget, mutta niilläkään ei saavutettu parempaa tulosta.
Imanti oli ymmällä eikä ymmärtänyt mikä oli vikana.
»Onkohan ankkuri takertunut johonkin vanhaan laivahylkyyn?» ajat-
teli hän.
Ja hän otti yhden niseltyneen paakin, pisti sen pelitukkiin ja painoi
sitä. Samalla hetkellä hän muisti harmaan linnun ja ajatteli, että jospa 145

se auttaisi ankkuria nousemaan. Ihme ja kumma! Nyt pyörähti ankkuri-
peli keveästi ympäri. Yksinään nosti nyt kapteeni raskaan rauta-ankku-
rin ylös. Ja kun se kohosi pintaan, nähtiin vielä suurempi kumma: ank-
kurin kummassakin kourassa oli suuri kuparikattila ja ne olivat ääriään
myöten täynnä kiiltäviä kultakolikoita.
Imanti lukitsi rahat hytissään olevaan kirstuun ja tuumi:
»Pianpa se hautaan toimittamani vainaja kiitollisuutensa osoittikin.»
Laivaa suosi hyvä sää, puhalsi jatkuva myötätuuli ja nopeasti pääsi
Imanti matkansa määränpäähän, kuninkaan kaupungin satamaan. Hän
myi hyvällä voitolla koko lastin ja osti uutta tavaraa tilalle. Mutta kultai-
sia maljoja, lautasia ja pikareita, jotka hänen isäntänsä Riian kauppias
oli antanut myytäväksi, ei hän heti kaupinnut. Hän ilmoitti kuninkaalle,
että nyt olisi sellaisia ja sellaisia kultakaluja kaupan, jos majesteetti olisi
ne halukas ostamaan.
Kuningas lähetti tyttärensä katsomaan kallisarvoisia tavaroita. Kun
prinsessa saapui laivaan, havaitsi Imanti hänet kauneimmaksi neidoksi
mitä oli unissaankaan nähnyt. Ja tuo nuori merikapteeni, joka ei ollut
koskaan naisväen perässä juossut, rakastui nyt silmittömästi kuninkaan
tyttäreen.
Imanti ohjasi prinsessan kajuuttaansa, mutta samalla hän antoi salaa
perämiehelle käskyn, että ankkuri oli nostettava ja purjehdittava täyttä
päätä ulapalle.
Imanti esitteli prinsessalle kaikki kuitata varat ja siihen meni melkoi-
nen aika. Kun kalleudet oli arvioitu, ei Imanti voinut pidättää itseänsä,
vaan lankesi polvilleen prinsessan eteen, tunnusti suuren rakkautensa ja
pyysi häntä vaimoksensa.
Kuninkaantytär ensinnä ällistyi ja hämmästyi äkillistä kosintaa, mutta
koska Imanti oli komein mies mitä hän oli nähnyt, niin kotvan asiaa tuu-
mittuaan hän suostui. He vaihtoivat sormuksia; prinsessa antoi omansa
Imannille ja tämä valitsi morsiamelleen kauneimman ja kalleimman sor-
muksen mitä kultatavaroiden joukossa oli.
Mutta kun he nousivat kannelle ja prinsessa havaitsi laivan keinuvan
kaukana merellä ja kotikaupunkinsa olevan melkein silmin näkymättö-
missä, niin hän tuli varsin levottomaksi.
Imanti lohdutti morsiantaan sanoen:
»Rauhoituhan, kyllä kaikki vielä hyvin käy, kunhan vain rakastamme
toisiamme. Jos olisin mennyt isäsi puheille, niin tuskin hän olisi naima-
146 kauppaamme suostunutkaan. Mutta kun nyt jonkin aikaa purjehdimme

ja menemme sitten isäsi luokse, on hän varmaan talttunut ja suo liitol-
lemme siunauksensa.»
Ja niin purjehti alus jonkin ajan ilman päämäärää. Imanti jätti ko-
mentokannen, sillä hän oleskeli enimmästä päästä morsiamensa luona
kajuutassa. Kapteenin tehtävät hän uskoi laivansa perämiehelle.
Mutta perämies oli kade ja kavala veijari. Hän päätti raivata nuoren
kapteenin pois tieltä ja asettua joka suhteessa hänen tilalleen. Aluksi
perämies yritti kiihottaa miehistöä kapinaan, jonka melskeessä kapteeni
surmattaisiin. Mutta tähän ei väki suostunut, sillä he olivat mieltyneet
Imantiin.
Lopuksi sai perämies lahjottua puolelleen muutamia kelmejä laiva-
väen joukosta. Eräänä yönä he tunkeutuivat kapteenin kajuuttaan. Mo-
nen miehen voimalla he sitoivat Imannin kädet selän taakse. He sysäsi-
vät hänet pieneen laivaveneeseen, jonka laskivat vesille. Mutta aivan
armottomia he eivät sentään olleet, sillä he viskasivat kapteenille veit-
sen, tulukset ja ruokaakin.
Laiva purjehti edelleen ja Imanti jäi vesiaavalle ajelehtimaan.
Perämies alkoi nyt kiusata kuninkaantytärtä omakseen. Hän lupasi
neidolle monenlaista hyvää ja sanoi kuljettavansa prinsessan tämän koti-
linnaan. Mutta kuninkaantytär ei ollut kuulevinaan perämiehen houku-
tuksia. Hän vain itkeskeli ja kaipasi Imantia.
Laiva ei voinut enää pitempään merellä harhailla ja niin otettiin
suunta prinsessan kotikaupunkia kohti.
Kuningas oli surrut itsensä harmaaksi tyttärensä katoamisen johdosta.
Suuri nousi nyt hovissa ilo, kun prinsessa hyvissä voimissa palasi takai-
sin.
Perämies kehuskeli, että hän se oli prinsessan petollisen kapteenin val-
lasta pelastanut ja vaati, että hänen oli saatava neito puolisokseen. Prin-
sessa ei olisi tähän mitenkään suostunut, sillä hänellä oli Imanti rakkaassa
muistossa. Mutta perämies sai kuninkaan taivutelluksi, niin että tämä
suostui naimakauppaan. Ja niin määrättiin hääpäivä, jolloin perämies ja
prinsessa piti vihittämän.
Entäs kuinka kävi oikean sulhon, Imannin, joka jätettiin kädet sidot-
tuina pienessä laivaveneessä keskelle merenselkää?
Kun päivä nousi, niin tuuli painoi venosen asumattoman saaren ran-
taan. Imanti nousi maalle ja vapautti kätensä siten, että kihnutti side- 147

nuorat poikki terävää kivensyrjää vasten. Hän kolusi läpi saaren ja ha-
vaitsi, että se oli asumaton ja metsäinen ja että siellä liikkui jonkun ver-
ran riistaa. Hän asetti ansoja lintuja sekä nelijalkaisia varten ja saikin
pyydetyksi sen verran riistaa ettei nälkään kuollut.
Joka päivä Imanti kiipesi kalliolle, saaren korkeimmalle kohdalle ja
odotti jonkun laivan purjehtivan sivuitse. Hänellä oli risuja varattuna
kokoksi, jonka sytyttäisi hätämerkiksi, jos laivan näkisi. Mutta saari oli
kaukana purjehdusreiteistä eikä yhtään alusta tullut näköpiiriin.
Vähin erin Imanti tuskastui odottamiseen ja sanoi:
»Onko minun kyykittävä täällä koko ikäni? Aika rientää ja kukaties
joku hyväkäs voittaa omakseen suloisen morsiameni. Minä autoin muita,
mutta minua ei näköjään auta kukaan. Tulisipa edes se vainaja avuk-
seni.»
Tuskin Imanti oli tämän sanonut, kun saaren rantaan tulla kohahti
vene ja siitä astui maalle kalpea mies. Mies asteli Imannin luoja sanoi:
»Olisin tullut avuksesi jo aikoja sitten, mutta vasta nythän sinä kut-
suit minua.»
»Onko sinulla tietoa missä morsiameni on?» kysyi Imanti. »Tokko hän
enää muistaakaan minua ja jos tiedät missä hän on, niin voitko saattaa
minut hänen luokseen?»
Kalpea mies vastasi:
»Morsiamesi on hyvissä voimissa ja asuu isänsä linnassa. Useasti hän
muistelee sinua, mutta jo muutaman päivän kuluttua on hänen ja perä-
miehesi häät.»
»Mitä kuulenkaan!» huudahti Imanti. »Voi sitä suurkelmiä, pursimie-
hen juupelia! Millähän keinolla pääsisin nopeasti morsiameni juttusille?»
»Istu ruuheeni, niin soudan sinut kuninkaan kaupungin rantaan»,
kehoitti kalpea mies.
Imanti istui ruuheen, joka oli pikimusta, sangen kiikkerä ja kovasti
vuotava. Hädin tuskin se pinnalla pysyi, kun kaksi miestä siihen asettui.
Mutta kun kalpea mies tarttui airoihin ja alkoi soutaa, lensi ruuhi vettä
pitkin kuin lintu.
Koht'sillään oltiin kuninkaan kaupungin rannassa ja hyvä oli, että
maalle päästiin, sillä ruuhi oli aivan uppoamispisteessä.
»Minkä takia noin kehnolla ruuhella liikut, mikset hanki uutta ve-
nettä?» kysäisi Imanti kalpealta mieheltä.
»Eihän se ruuhi olekaan, vaan ruumisarkku, jossa sinä minut hauta-
148 sit», selitti kalpea mies.

Saman tien hän antoi Imannille joukon neuvoja miten tämän tulisi
toimia kuninkaan linnassa. Imanti lähti kiireesti kohti linnaa, mutta kal-
pea mies häipyi ties minne lie häipynyt.
Linnaa kunnostettiin parhaillaan kovalla kiireellä tulevia häitä var-
ten. Taitavia miehiä tarvittiin hieman joka lajia, mutta maalareista oli
suurin puute. Imannilta kysyttiin osasiko hän maalata, ja kun hän vas-
tasi myöntävästi, pyydettiin häntä koristamaan maalauksilla prinsessan
olohuoneen seinät.
Imanti sai maalitarpeet sekä nipun siveltimiä ja ryhtyi koristamaan
prinsessan kammarin seiniä. Työ sujui häneltä sujakasti kuin hän olisi
poikana opin saanut ja koko ikänsä pitänyt pensseliä kädessään.
Yhdelle seinälle hän maalasi laivansa kuvan, itsensä komentokannella
seisomassa sekä prinsessan juuri alukseen astumassa. Toiselle seinälle hän
kuvasi kuinka hän prinsessan kanssa sormuksia vaihtoi. Kolmannelle sei-
nälle taas ilmestyi kuva siitä kuinka kavala perämies kapteeninsa laiva-
veneessä tuuliajolle jätti. Ja neljännelle seinälle hän kuvasi kuinka istui
mustan ruuhen perätuhdolla kalpean miehen soutaessa venettä kunin-
kaan kaupungin satamaan.
Kun maali oli kuivunut, tuli prinsessa katsomaan maalauksia ja ne
vaikuttivat häneen niin valtavasti, että hän pyörtyi. Hänet virvoitettiin
hajusuolalla ja kuningas sanoi:
»Hirttää pitäisi mokoma maalari, joka semmoisia kuvia tekee, että tyttä-
reni niitä katsoessaan menettää tajuntansa. Minnekä se mies on mennyt?»
Kuningas ja hänen tyttärensä lähtivät etsimään Imantia. He löysivät
hänet väentuvasta. Mutta saaressa olivat Imannin tukka ja parta kasva-
neet niin pitkiksi, että ne muuttivat tykkänään miehen muodon, eikä
prinsessa tuntenut ylkäänsä. Silloin Imanti veti kihlasormuksen sormes-
taan ja näytti sitä prinsessalle. Jopa tunsi neito sulhonsa ja kavahti hänen
kaulaansa.
Kuningas oli kummissaan, kun näki tyttärensä mokomaa räsypekkaa
halaavan. Prinsessa selitti, että tässä oli nyt se oikea sulho. Imantikin sai
puheenvuoron ja kertoi kapinoivasta perämiehestä ja mitä oli tuuliajolle
jouduttuaan kokenut.
Imantia varten lämmitettiin sauna ja siellä hänet pestiin, parta ajeltiin
ja hänet vaatetettiin saaliiseen kuntoon. Kuningas puolestaan meni perä-
miehen luokse, joka uskoi linnaan vävypojaksi pääsevänsä, ja kysyi tältä:
»Mitä on tehtävä sille, joka merellä päällikkönsä tuuliajolle työntää?»
Pitempään asiaa tuumimatta vastasi perämies: 149

»Sellainen ryökäle on sidottava lankkuun ja heitettävä keskelle meren-
selkää.»
»Siinäpä langetitkin oman tuomiosi, sinä, joka olet kapteeniasi vastaan
kapinaan noussut», lausui kuningas.
Ja lankkuun se konnamainen perämies köytettiin ja heitettiin meren
aaltojen ajeltavaksi.
Mutta häävalmistelut linnassa saatettiin loppuun ja sitten vietettiin
Imannin ja kuninkaantyttären häät juhlavin menoin.
Häiden jälkeen muisti Imanti sen Riian kauppiaan, jonka laiva vielä
oli kuninkaan kaupungin satamassa. Kiireimmiten hän lähetti laivan
luotettavien miesten johdolla täydessä lastissa Riikaan. Molemmat ku-
parikattilat, jotka olivat täynnä kultarahoja, olivat säilyneet kapteenin
kajuutassa koskematta. Ne piti Imanti itsellään, kiitollisen vainajan lah-
jana.
150

Ukon tytär ja akan tytär
Oli mökkipahanen ja siinä eleli muuan ukko tyttärineen. Vaimo
oli näet ukolta kuollut. Mutta oli toinenkin mökki ja siellä eleli
akka tyttärineen, sillä mies oli akalta kuollut.
Menipä ukon tytär vieraisille akan mökkiin ja akka alkoi puhella ty-
tölle:
»Tiedätkö mitä? Mielihyvin ottaisin sinun isäsi miehekseni. Koetahan
suostutella häntä kauppoihin kanssani. Jos minusta tulee äitipuolesi, niin
silloin saat joka aamu rieskamaidolla pestä kasvosi ja viiniä saat juodak-
sesi. Mutta oma tyttäreni pesköön kasvonsa pelkällä vedellä ja vettä hän
myös janoonsa hörppiköön.»
Tyttö meni ja kertoi isälleen mitä naapurin eukko oli jutellut. Ukko
riisui silloin saappaansa, jossa oli reikä kärjessä. Hän ojensi sen tyttärel-
leen ja sanoi:
»Ripusta tämä saapas naulaan ja kaada se vettä täyteen. Jos saapas
pitää veden, niin saat äitipuolen, mutta jos vesi vuotaa siitä pois, niin
elelemme kaksistaan kuten tähänkin asti.»
Tyttö teki kuten isänsä määräsi ja kaatoi saappaan vettä täyteen. Ihme ja
kumma — vesi turvotti reiän, niin että se meni umpeen ja saappaasta tuli
vedenpitävä. Ukko meni ja kosi silloin naapurin akkaa ja häät siitä saatiin.
Mutta kun ukon tytär heräsi uudessa kodissaan, ei hän saanutkaan
rieskamaitoa pesuvedekseen eikä viiniä juodakseen. Jäähileitä kellui hä-
nen silmänpesuvedessään ja sitä piti hänen myös juoda. Akan tytär sen-
sijaan virutti kasvonsa maidolla ja joi viiniä janoonsa.
Ukon tytär oli kaunis kuin päivä, mutta akan tytär taas ruma kuin olisi
ollut peikkojen sukua. Vähitellen alkoi akka vihata tytärpuoltansa, oikein
sydämestään vihata. Hän alkoi miettiä miten saisi tämän pois päiviltä,
ja kerranpa sydäntalvella sitten, kun ukko oli tukinvedossa, hän ajoi
tytärpuolensa paitasillaan ulos pakkaseen.
»Tuosta saat tuokkosen!» huusi akka, »eikä sinun ole tupaan tulemista
ennenkuin olet poiminut sen täyteen kypsiä mansikoita.» 151

Vilusta sinisenä ja hampaat loukkua lyöden juoksi ukon tytär tuohi-
rove kädessään ahon laidassa olevaan latoon. Pakkanen paukkui, jytisteli
latoa ja tyttö kyyristyi ladon nurkkaan ja rukoili:
»Hyvä, kiltti pakkasherra, älä pauku, älä pistele minua, näethän, ettei
minulla ole kuin ohut hurstipaita päälläni! Anna minulle villasukat ja
kengät jalkaan ja lämmin nuttu päälleni!»
Pakkanen armahti tyttöä ja antoi hänelle kengät, sukat ja villakankai-
sen nutun. Mutta sitten ryhtyi pakkanen taas mahtiaan näyttämään ja
halkoi ladon seinähirsiä jotta räiske kävi.
»Kiltti pakkasherra», pyyteli taas tyttö. »Vieläkin palelen, anna mi-
nulle turkit, anna kintaat ja huivi päähäni!»
Pakkanen antoi tytölle mitä tämä pyysi ja painui sitten korpeen.
Tyttökään ei jäänyt latoon kyyristelemään, vaan asteli tuohirove kä-
dessään metsään.
Keskellä metsää, kuusten katveessa oli pieni, punainen tupanen. Tu-
van ikkunasta kurkisteli kolme pikkuista miestä ulos. Tyttö koputti ovea,
astui sisään ja toivotti hyvän päivän. Miehet pyysivät vierasta painamaan
puuta, ja tyttö istuutui rahille kiukaan viereen. Hänelle oli tullut nälkä
ja hän rupesi pureksimaan kuivaa leivän palaa, jonka akka oli evääksi
työntänyt.
»Annahan meillekin», pyysivät pikkumiehet, ja tyttö tasasi heidän kans-
saan eväänsä.
Kun leipä oli syöty, kyselivät pikkumiehet millä asialla vieras liikkui.
Tyttö näytti tuohirovettä ja kertoi, että äitipuolensa oli määrännyt hänet
poimimaan sen mansikoita täyteen.
»Onpas siinä sydämetön akka», sanoi yksi pikkumiehistä.
»Lähettää herttaisen tyttösen talvisydännä mansikoita poimimaan!»
siunaili toinen.
»Auttaisin, jos voisin», lausahti kolmas.
»Voimmehan me auttaa, siis auttakaamme tyttöstä», päätti ensimmäi-
nen pikkumies.
He kehoittivat tyttöä ottamaan varpuluudan ja lakaisemaan mökin
pihamaan lumesta puhtaaksi. Tyttö tekikin mitä käskettiin ja meni luuta
kädessä pihalle.
Mutta tytön tehdessä työtä pihalla alkoivat pikkumiehet keskustella
hänestä ja hänen kohtalostaan.
»Hän on kaunis, mutta vielä kauniimmaksi hän tulkoon», toivotteli
152 ensimmäinen pikkumies.

»Hän on köyhä, mutta vieriköön tästä lähtien kultaraha hänen suus-
taan joka sanan kerällä, jonka hän sanoo», virkahti toinen pikkumies.
»Ja kun hän menee naimisiin, saakoon hän kuninkaallisen puolison»,
sanoi kolmas.
Mutta tyttö pihalla lakaisi lunta ja sitä myöten kuin maa paljastui,
puhkesi sammalikosta mansikantaimia. Het'sillaan oli maa täynnä hela-
kanpunaisia, mehukkaita mansikoita. Tyttö poimi ropeensa kukkura-
päilleen mansikoita ja kiitteli moneen kertaan pikkumiehiä. Sitten hän
juoksi aika kyytiä kotimökille.
Ihme ja kumma — kun hän tupaan tultuansa toivotti hyvää iltaa,
poukkosi kultaraha hänen suustansa lattialle. Ja kun hän kertoi miten
oli pakkaselta tamineet saanut ja kuinka oli metsämökissä kolme pikku-
miestä kohdannut, niin joka sanalta, minkä hän lausui, vierähti kulta-
raha hänen suustansa lattialle. Kokonainen röykkiö kiiltäviä kultakolik-
koja kertyi nyt mökin lattialle.
Sisarpuolta alkoi kalvaa kateus, kun ukon tyttären niin hyvin oli käy-
nyt. Häntä himotti myös tulla rikkaaksi ja hän sanoi äidillensä, että mi-
näkin pyrähdän pahasillani niittylatoon, kun pakkasherra oikein pauk-
kuu. Mutta äitipä ei sallinutkaan tyttärensä niin vain lähteä. Akka teetti
tyttärelleen lämpimät vaatteet, puki hänet muhkeisiin turkkeihin ja va-
rusti hänet suurella eväsnyytillä. Vasta sitten antoi akka tyttärelleen
ropeen kouraan ja työnsi hänet mansikoita lumihangen alta poimimaan.
Tyttö kulki, minkä kulki ja saapui kuusten kätkössä olevalle pikkui-
selle punaiselle tupaselle. Kolme pikkumiestä kurkisteli ruudun läpi.
Tyttö ei edes koputtanut, vaan avasi oven ja meni kiukaan ääreen istu-
maan. Hän aukaisi nyyttinsä ja rupesi syömään monenmoisia herkku-
jansa.
»Annahan meillekin, anna hieman maistaa!» pyysivät pikkumiehet.
»Vielä mitä, kunhan itsekin kylläiseksi tulen», vastasi tyttö.
»Mansikoitako äitisi lähetti sinut poimimaan?» kysäisi muuan pikku-
miehistä, kun näki tytön ropeen.
»Niinhän se lähetti», vastasi tyttö.
»No, otahan sitten luuta ja mene lakaisemaan pihamaamme lumesta
puhtaaksi», kehoitti toinen pikkumies.
»Vielä mitä, minäkö rupeaisin teidän piikananne olemaan!» tiuskaisi
tyttö. Saman tien hän meni pihalle ja alkoi etsiä mansikoita lumen alta.
Pikkumiehet tirkistelivät ikkunastansa tyttöä ja tuumivat, että pitää
hänenkin jotain saada. 153

»Ruma hän on ennestäänkin, mutta vielä rumemmaksi tulkoon», toi-
votteli ensimmäinen pikkumies.
»Joka kerran, kun hän puhua pukahtaa, niin sammakko hänen suus-
tansa hypähtää», ennusti toinen pikkumies.
»Ja kurja kuolo hänet vihdoin perii», sanoi kolmas.
Akan tytär ei löytänyt mansikoita, vaikka penkoi lunta, niin että sor-
mensa jäätyivät. Ja kun hän sitten riensi äidilleen kertomaan kuinka
huono onni hänellä oli ollut, niin joka sanalta minkä hän lausui, pudota
läpsähti sammakko tuvan lattialle. Siitä pitäen oli akan tyttären liikuttava
aivan tuppisuuna, muutenhan koko mökki olisi tullut sammakoita täyteen.
Äitipuoli muuttui vieläkin häijymmäksi ja purki kaiken kiukkunsa
ukon tyttäreen. Kerran, kun hän oli leipomassa, antoi hän kauniin, voilla
voidellun kakun omalle tyttärelleen. Ukon tytölle hän sensijaan työnsi
mustaksi palaneen kakun ja sanoi:
»Siinä on kakkusi, painu hiiteen!»
Kuinka ollakaan, niin kakku kimposi tytön kädestä lattialle. Se pyöri
ulos ovesta ja vieri tielle, ja sitten se lähti pitkin tietä kiekkona matkaa-
maan. Tyttö pyyhälsi palmikko suorana jäljestä.
Kakku pyöri, niin että tomu lensi ja tyttö kiisi jäljestä minkä jaloistaan
irti sai. Tulipa vastaan pässi ja asettui poikkipuolin tielle, ja pässillä oli
keritsimet sarvissaan.
»Tyttö hyvä, tyttö kiltti, lämpöön läkähdyn, ota ja keritse villani!»
määkyi pässi.
»Kakkuni karkaa, näethän että kakkuni karkaa!» huusi tyttö pässille.
»Ei karkaa kakkusi, sen takaan», lupasi pässi ja huusi kakkua pysähty-
mään.
Kakku pysähtyikin, tyttö otti keritsimet ja vapautti pässin paksuista
turkeista. Kun työ oli tehty, pani hän keritsimet takaisin pässin sarviin.
Mutta taas lähti kakku pyörimään ja tyttö säntäsi palmikot suorina
sen perään.
Tulipa vastaan lehmä ja asettui poikkipuolin tielle. Sillä olivat utaret
pingolla ja kiulu sarvissa.
»Tyttö hyvä, tyttö kiltti!» ammui lehmä. »Lypsä minut, muuten uta-
reeni halkeavat.»
»Kakkuni karkaa!» vastasi tyttö.
»Ei karkaa», vastasi lehmä ja pysäytti kakun.
Tyttö otti kiulun ja lypsi lehmän, mutta kun se oli tehty, lähti kakku
154 taas karkuun.

»Ei karkaa kakkusi, sen takaan», lupasi pässi

Tulipa vastaan viljavainio ja siellä olkilyhde, joka oli hajoamaisil-
laan.
»Sido minut, muuten minut pahnoiksi poljetaan», pyysi lyhde.
»Samapa tuo», virkkoi tyttö ja sitaisi lyhteen kiinni.
Mutta jopa oltiinkin Hiitolan porteilla. Kakku pyöri portista sisään ja
meni Hiitolan pirttiin kuin tuttuun tupaan. Tyttö astui arasti jäljestä.
Hiisi oli matkalla ja vain hiiden akka kotona. Akka istui peräpenkillä
kädet lomittain, jalat limittäin, rinnat kuin tuopit, silmät kuin suola-
vakka ja nenä kuin kylyn koukku.
Akka pyysi tyttöä rupeamaan piiaksi.
»Yhtä hyvin Hiitolassa piikana kuin kotona ilkeän äitipuolen luona»,
tuumi tyttö ja otti tarjotun paikan vastaan.
»Ensi töiksesi lämmitä minulle sauna», määräsi hiiden akka. »Mutta
tässä on vakka villojakin, sen pitää olla kankaana kun saunankin val-
miiksi saat.»
»Kovin sain vaateliaan emännän», tuumi tyttö, mutta otti villavakan,
meni saunaan, istui rahille ja alkoi itkeä tihertää.
Hiiri puikahti esiin nurkasta ja kysyi:
»Mitä vetistelet, tyttökulta?»
»Sitähän minä tässä», vastasi tyttö, »kun pitäisi lämmittää kyly, keh-
rätä villat ja kutoa kangasta samalla kertaa.»
»Älä sure, kutsun heimoni apuun», lohdutti hiiri.
Heisillään oli saunassa tuhat hiirtä. Ne kiskoivat villat vakasta, yhdet
vanuttivat, toiset kehräsivät ja kolmannet kutoivat. Tyttö alkoi lämmit-
tää saunaa ja kun kyly valmistui, oli kangaskin valmis.
Tulipa hiiden akka itseään saunomaan ja totesi, että kyly oli hyvä,
samaten kangas.
Mutta työt eivät olleet vielä lopussa siltä päivältä. Akka määräsi tytön
lehmiään lypsämään. Tyttö otti kiulun ja astui navettaan. Mutta mikä
möry ja ulvona navetassa kaikuikaan, sillä hinkaloissa seisoi suuria susia
ja karhunmörriköitä.
Tyttö säikähtyneenä pusersi kiulun vartta ja mietti, että miten tässä
rupeaisi moiselta karjalta maitoa heruttelemaan. Silloin kissa alkoi kih-
nutella tytön sääriä ja naukui:
»Tyttö kulta, neito kaunis, annatko tilkan maitoa, niin lypsän lehmät?»
»Annan, annanhan toki», vastasi tyttöjä silloin kissa lypsi maitoa suu-
ren saavin täyteen.
156 Mutta oljenkorsia oli lentänyt maitoon ja se olisi pitänyt siivilöidä. Siivi-

lää ei tyttö löytänyt vaikka kuinka sitä etsi. Silloin lensi paikalle parvi
varpusia.
»Anna meille jyviä, niin siivilöimme maidon», pyysivät varpuset.
»Mielelläni», vastasi tyttöjä ripotti varpusille jyviä. Varpuset käyttivät
siipiään siivilöinä ja siinä samassa sekin työ oli tehty.
Tuli ilta, hiisi saapui matkoiltaan, söi ja joi. Sitten hän kyhni tuk-
kaansa, kun ei muuta tekemistä ollut ja keksi korean tytön. Hän heitti
tytölle pienen hopeakulkusen ja sanoi:
»Kisaillaanpa illan kuluksi! Nyt puhallan päreen sammuksiin ja missä
kulkunen soi, sieltä tavoitan sinua.»
Hiisi puhalsi päreen sammuksiin, pirtti pimeni ja tyttö tuumi, että jopa
sain kisakumppanin. Hiiri vikisi silloin tytön korvanjuuressa ja pyysi kul-
kusta itsellensä. Tyttö pujahti uunin solaan, mutta hiiri kilisytti kulkusta
milloin siellä, milloin täällä. Hiiden rumahinen ryntäsi kulkusen perään
ja aika rymäkkä siinä kävi. Orret putosivat, halot sinkoilivat, kattilat
murenivat ja koko pirtti oli hajota. Jytinä vain kävi, kun hiisi kolhi pää-
tänsä seiniin, mutta ei tavoittanut kulkusta vaikka olisi mitä tehnyt.
Ei auttanut hiiden lopuksi muu kuin laata leikistä ja tunnustaa hävin-
neensä.
Aamulla valjasti hiisi hevosen karrien eteen, kuormasi rattaat täyteen
tavaraa ja sanoi tytölle:
»Voitit kisoissa, siinä on palkkasi, aja tiehesi!»
Tyttö hyppäsi kärryille, tarttui ohjaksiin ja komensi hevosen juoksuun.
Mutta hiiden akka sattui huomaamaan tytön lähdön. Hän juoksi pi-
halle ja huusi tammelle, joka kasvoi portinpielessä:
»Pysäytä tyttö, lyö se kuoliaaksi, ettei se kuormallista tavaraa talosta
vie!»
Tammi kohotti oksansa ja aikoi huitaista veräjälle ehtinyttä tyttöä.
Silloinpa olkilyhde, jonka tyttö oli tiellä sitonut, tuli apuun ja sotki tam-
men oksat, niin ettei puu voinut lyödä.
Tyttö kiihti hevosen hyvään vauhtiin, mutta hiiden akka kiri kannoilla.
Tuli lehmä vastaan ja akka huusi sille:
»Keihästä sarvillasi tyttö!»
Mutta eihän lehmä raatsinut tyttöä keihästää, sillä olihan tämä sen
pingoittavia utareita löyhännyt.
Sattuipa pässikin tielle ja hiiden akka kehoitti sitä puskemaan tyttöä.
Pässi ei noudattanut käskyä. Sen sijaan se puski täydellä voimallansa hii-
den akkaa, niin että hänen oli ontuen palattava kotiinsa. 157

Saapuipa sitten ukon tytär kotiinsa komeine hevosineen ja tavarakuor-
mineen.
»Mitähän», tuumi äitipuoli, »jos minäkin lähetän tyttäreni hiiteen vau-
rastumaan?»
Ja hän alusti taikinan ja leipoi kakkuja. Mutta tällä kertaa hän antoi-
kin kauniin, voilla voidellun kakun ukon tyttärelle. Palaneen kakkaran
hän sensijaan työnsi omalle tyttärelleen ja käski:
»Menehän kultaseni hiiteen!»
Musta kakku lähti vierimään ja akan tytär alkoi juosta sen perässä.
Tulipa pässi vastaan keritsimet sarvissa, mutta akan tytär ei joutanut
sitä keritsemään, sillä kiire, kova kiire oli hänellä rikastua. Ei hän leh-
määkään auttanut, jolla oli kiulu sarvissa, ja hajonneen olkilyhteen hän
potkaisi tiensivuun.
Niin vieri kakkara sisään Hiitolan portista. Hiiden akka pestasi akan
tyttären piiakseen ja määräsi hänelle samat työt kuin ukonkin tyttärelle.
Mutta akan tytär oli laiska ja huolimaton. Hiiret hän tuiski vihdalla
tiehensä eikä saanut kangasta alullekaan. Kylmän häkälöylyn hän sai
aikaan ja hiiden akka oli niin vihainen, että oli haljeta. Ei tullut tytön
lypsämisestäkään mitään, sillä kissan hän potkaisi sivuun ja hätisti varpu-
set pihalta lentoon.
Tulipa sentään ilta ja illansuussa saapui hiisi kotiin. Hän näki tytön
ja virkkoi:
»Kah, uusi piikatyttö, mutta ei sentään niin korea kuin eilinen. Ota
kulkunen kiinni, ruvetaanpa kisaamaan!»
Hän heitti tytölle hopeisen kulkusen, puhalsi päreen sammuksiin ja
alkoi tavoittaa tyttöä kiinni. Mutta hiiretpä eivät auttaneetkaan akan
tytärtä. Tyttö poukkoili tuvassa sinne tänne ja kulkusen kilinä ilmaisi
missä hän kulloinkin oli. Hiisi tavoitti tytön helposti ja rutisteli häntä niin,
että luut olivat katketa.
Aamulla pyysi tyttö hiideltä hevosta ja tavarakuormaa, mutta hiisi
katsoa muljautti häneen vihaisesti ja sanoi:
»Mitä vielä, sinähän hävisit kisaamisessa!»
Ja yhtä köyhänä kuin oli tullutkin, lähti akan tytär hiiden kartanosta.
Mutta hiiden akka näki tytön lähdön, ja kun tyttö oli portilla, huusi akka:
»Tammi hoi, pieksepä kelvoton piika!»
Tammi teki työtä käskettyä ja iski oksillansa tyttöä.
Mutta ei siinä kaikki, hiiden akka lähti seuraamaan tyttöä ja kehoitti
158 lehmää sotkemaan tätä sorkillansa sekä pässiä puskemaan häntä sarvil-

lansa. Ilomielin noudattivat sekä lehmä että pässi kehoitusta. Ja runnel-
tuna ja rähmällään, liikaten ja laahaten palasi akan tytär kotiinsa.
Kun äitipuoli näki kuinka huonosti hänen tyttärelleen oli hiitolassa
käynyt, muuttui hän entistä karsaammaksi ukon tytärtä kohtaan. Hän
teetti tytöllä raskaita ja likaisia töitä ja kiusasi tätä kaikin tavoin.
Kerran hän asetti kattilan tulelle ja rupesi siinä värjäämään lankoja.
Kun langat olivat kiehutetut, riisti hän vaatteet ukon tyttären päältä ja
heitti lankavyyhdet tytön syliin. Hän antoi tytölle kirveen ja määräsi,
että hänen oli mentävä joen jäälle, hakattava avanto ja virutettava lan-
gat siinä.
Tyttö teki mitä käskettiin ja meni jäälle lankoja viruttelemaan.
Mutta kuinka ollakaan — kuningas sattui reessään ajamaan siitä ohi.
Kuski havaitsi tytön ensiksi ja ihmetteli, että kylläpäs tuolla on reipas
tyttö, kun lankoja avannolla vaatteitta viruttelee. Kuningas määräsi sil-
loin hevosensa ajettavaksi tytön luokse ja kysyi eikö tälle tullut kylmä,
kun alastomana jäällä touhusi. Tyttö kertoi ilkeästä äitipuolestaan ja
selitti minkä takia oli avannolle joutunut. Kuningas puolestaan ihastui
tytön kauneuteen ja pyysi häntä mukaansa linnaansa. Lahtihan tyttö,
kun sillä keinoin äitipuolestaan eroon pääsi. Linnassa vietettiin komeat
häät, joten kävi kuten ne kolme pikkumiestä olivat ennustaneet. Tyttö
synnytti aikanaan kuninkaalle pojan ja niin elettiin, iloittiin linnassa;
tytön tukka kultaisena hulmusi, kun hän avarassa pirtissä asteli.
Saipa äitipuolikin kuulla ukon tyttären onnesta. Hän otti tyttärensä
mukaan ja lähti nuorta kuningatarta katsomaan. Kuningas ei sattunut
olemaan kotona, ja nytpä akka alkoi punoa juoniansa. Hän pyysi kam-
mata ukon tyttären tukkaa ja kietoi kultaiset hiukset sormiinsa. Sitten
hän leikata lipsautti hiukset poikki ja sitoi ne oman tyttärensä päähän.
Ukon tyttärelle hän pani köyden kaulaan, talutti hänet järven rantaan
ja työnsi portailta veteen.
Tulipa kuningas matkaltaan kotiin ja havaitsi, että eipä enää hulmun-
nutkaan pirtissä puolison kultainen tukka, ei poukahdellut kultarahoja
hänen suustansa, vaan sammakoita sieltä putoili joka sanalta. Lapsikin
kehdossa itki.
Aikaisemmin, kun kuningas saapui matkoiltansa, tuli puoliso häntä
vastaan pihalleja syötteli ja juotteli hevosen. Nyt ei kukaan tullut hevosta
huoltamaan ja sen takia se hirnahteli pihalla. Hepo pyysi päästä järven
rantaan juomaan. Kuningas riisui hevosen valjaista ja se juoksi järvelle.
Hevonen joi, minkä joi ja kas, vesi alkoi kultaisena läikkyä. Ukon tyt- 159

tären tukkahan siinä läikkyi — veden väki oli näet kasvattanut hänelle
uudet hiukset. Hevonen auttoi tytön maalle ja vei hänet tallinsa pilttuu-
seen.
Mutta akka rupesi pelkäämään, että mitähän kuninkaan hevonen ran-
nalla touhuaa. Hän käski kuningasta iskemään hevosensa kuoliaaksi. Ku-
ningas lähti hevostaan etsimään, mutta ei löydykään hepoa, ei mistään.
Kuningas pistäytyi talliin ja näki, että koko pilttuu kultaisena hohti.
Sielläpä istuikin hänen oma, armas puolisonsa, jonka suusta kultaraha
joka sanalta vierähti. Hevonen selitti kuninkaalle:
»Se akka, ilkeä äitipuoli vaimosi vaihtoi. Sen takia ryömii nyt samma-
koita pirtin lattialla ja sen vuoksi poikasi kehdossa itkee.»
Kuningas riensi linnaansa ja kysyi akalta:
»Mitä on sille tehtävä, joka vaimon vaihtaa ja oikean vaimon veteen
työntää?»
Akka ei asiaa tuuminut, vaan vastasi:
»Piikkitynnyriin se on pantava, väärä vaimo mukana ja tynnyri on
työnnettävä veteen!»
Näillä sanoilla langetti akka sekä oman että tyttärensä tuomion. Ku-
ningas näet teki neuvon mukaan. Mutta oman kuningattarensa hän nouti
tallista linnaan. Heti herkesi poikanen kehdossa itkemästä ja ilossa ja
onnessa he kaikki elänevät vielä tänäkin päivänä.
160

Kolme sisarusta
Olipa kerran vaimo, jolla lienee ollut Syöjättären verta suonissansa,
sillä hänen tyttärensä olivat hieman erilaisia kuin muut ihmis-
lapset.
Vanhinta tytärtä nimitettiin Yksisilmäksi, sillä hänellä oli vain yksi
silmä ja se oli keskellä otsaa. Toisella tyttärellä, Kolmisilmällä, taas oli
kolme silmää. Mutta nuorimmalla, Kaksisilmällä, olivat silmät paikoil-
laan kuten tavallisilla ihmisillä.
Sekä äiti että kaksi sisarta vihasivat Kaksisilmää. He vihasivat tyttöä
verisesti vain sen takia, että hän oli erilainen kuin muu perhe.
»Luuletko», sanoivat he, »luuletko olevasi meitä parempi, vaikka sil-
mäsi ovatkin asettuneet samalla tavalla kuin kylän väellä?»
Kaksisilmällä teetettiin kaikki työt ja hänen piti kulkea huonommissa
vaatteissa kuin sisarensa ja tyytyä aterioidessaan heidän ruuanloppui-
hinsa.
Tavallisimmin piti Kaksisilmän kulkea karjan paimenessa, eikä hänelle
useinkaan annettu evääksi muuta kuin homeinen tai kivikova leivän
kannikka.
Eräänä päivänä, kun Kaksisilmä oli vuohilaumaa paimentamassa, oli
hänelle annettu evääksi niin kivikova leipäpala, etteivät hänen ham-
paansa pystyneet siihen lainkaan. Peräti onnettomana tyttönen istahti
vainion pientareelle ja hyrähti itkuun. Silloin ilmestyi hänen eteensä lem-
peäkatsantoinen, pellavahiuksinen nainen. Hän silitti Kaksisilmän tuk-
kaa ja sanoi:
»Eivät murheet itkemällä poistu, lapsoseni. Kuuntelehan nyt tarkasti,
niin saat minulta hyvän neuvon. Kun sinulle tulee nälkä, niin sano vain
tuolle pienelle, valkoiselle vuohelle:
'Vuoheni pienoinen,
kata mulle pöytänen.5
Saatpa nähdä, että vuohi kattaa sinulle oikean herkkupöydän. Mutta
kun olet tarpeeksesi syönyt, niin muista toimittaa pöytä pois sanomalla: 161

'Vuoheni pienoinen,
korjaa poies pöytänen.'
Ja jos joskus suureen ahdinkoon ja pulaan joudut, niin tulen avuksesi,
kun kutsut minua sanomalla:
'Haltijatar vaalea,
anna mulle apua.'»
Näin puhui haltijatar ja sitten hän haihtui pois kuin uni. Kaksisilmä
päätti heti toimia neuvon mukaan. Hän lausui taikasanat ja kas, heti toi-
mitti pieni, valkoinen vuohi ruokapöydän hänen eteensä. Pöytä oli kau-
niisti valkoisella liinalla katettuja monissa kulhoissa ja vadeissa höyrysi-
vät mitä herkullisimmat ruuat. Syömäaseetkin olivat kuin ruhtinaissa;
veitset ja haarukat olivat kultaa ja lusikat hopeata.
Tyttönen söi ky lialtansa ja toimitti sitten haltijattaren neuvomilla sa-
noilla pöydän pois.
Illalla, kun Kaksisilmä palasi vuohinensa kotiin, niin eivätpä hänelle
kelvanneetkaan ruuantähteet, jotka vanhemmat sisaret olivat saviastiaan
jättäneet. Kotoväki pani merkille, ettei Kaksisilmä liioin ollut koskenut
matkaan annettuihin eväisiin. Syömättä hän ne jätti koko viikon ja sitä
seuraavankin viikon aikana. Ja kuitenkin hän kasvoi, voimistui ja kau-
nistui.
»Tässä on jotakin salaperäistä», tuumivat äiti ja vanhemmat siskokset.
»Pitääpä ottaa selvää, mistä se ruokansa saa, sillä ei kukaan pelkällä hen-
gelläänkään elä», päättivät nuo kolme naista. Ja kun Kaksisilmä aamulla
lähti paimeneen, seurasi Yksisilmä häntä urkkiakseen salaisuuden julki.
Joutuipa nyt Kaksisilmä pahaan pulaan. Koko päivän ja vielä seuraa-
vankin päivän seurasi Yksisilmä sisartansa kuin varjo. Kaksisilmälle tuli
huikea nälkä, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut loihtia ruokapöytää
esille.
Kolmantena päivänä Kaksisilmä ohjaili vuohilaumansa tiuhaan hei-
nikkoon. Päivä oli rasittavan helteinen ja matka oli ollut pitkä. Tyttösiä
uuvutti kovasti, ja Kaksisilmä sanoi sisarellensa:
»Heittäydy nyt pitkäksesi tuohon sammalille, niin minä laulan sinulle
vähäisen.»
Yksisilmä ei arvannut juonta kehoituksen takana, vaan oikaisihe pit-
käksensä sammalmatolle. Kauempaa metsiköstä alkoi kuulua käen ku-
162 kuntaa, ja silloin Kaksisilmä hyräili:

Silloin ilmestyi hänen eteensä lempeäkatsantoinen, pellavahiuksinen nainen

'Kuku käki unehen,
tyttö yksisilmäinen.'
Ja Yksisilmä ummisti ainoan silmänsä ja nukahti. Varmuuden vuoksi
Kaksisilmä vielä kysyi:
'Yksisilmä valvotko?
Yksisilmä nukutko?'
Sikeän unen helmassa huokui Yksisilmä, ja silloin Kaksisilmä kutsui
luokseen pienen, valkean vuohensa. Taikasanojen avulla ilmestyi ruoka-
pöytä nurmelle, paimentyttönen istui sen ääreen, söi ja joi ky lialtansa ja
toimitti sitten pöydän pois.
Vasta illansuussa Kaksisilmä herätti sisarensa ja molemmat ajoivat
vuohilauman kotiin. Taaskin kummeksuivat kotona olijat, miksikä ei
Kaksisilmälle ruoka maittanut. Äiti vei Yksisilmän syrjään ja tiukkasi
tältä:
»Piditkö oikein tarkkaan sisartasi silmällä, ethän vain nukkunut pai-
menessa?»
»Taisinpa hieman uinahtaa», tunnusti tyttö.
»Sen minä arvasinkin», sanoi äiti. »Sinä aikana, kun sinä unta vetelit,
se on jollakin noitakeinolla hankkinut itsellensä ruokaa.»
Seuraavana päivänä äitimuori lähetti Kolmisilmän Kaksisilmän ke-
ralla paimeneen. Kaksisilmä ohjaili vuohet samalle hyvälle laitumelle
kuin edellisenäkin päivänä ja kehoitti sisartaan heittäytymään pitkäk-
sensä. Uupunut kun oli, noudatti Kolmisilmä kehoitusta. Kaksisilmä
hyräili sisarensa uneen ja alkoi aterioida taikapöydältänsä. Mutta vaikka
Kolmisilmä nukkuikin, niin hänen kolmas silmänsä oli jäänyt auki. Se
valvoi ja näki nuorimman sisaren puuhat. Kotia tultua Kolmisilmä tie-
tenkin heti kieli äidillensä miten Kaksisilmä ruokaa sai. Siitä oli se seu-
raus, että äiti pelkästä kateudesta, kahden tyttärensä avustamana, vielä
samana iltana teurasti Kaksisilmän pienen, valkean vuohen.
Tuosta tuli Kaksisilmälle suuri murhe. Hän meni ulos niitylle saadak-
seen olla yksinänsä ja istahti ruohoiselle pyörtänölle itkemään. Silloin hän
muisti vaalean haltijattaren ja kutsui tätä luoksensa:
'Haltijatar vaalea,
anna mulle apua!'
Haltijatar saapui siinä siunaamassa Kaksisilmän luokse. Tyttönen ker-
164 toi hänelle surunsa syyn ja kysyi mitä tekisi.

»Pyydä äidiltäsi vuohesi sydän ja hautaa se maahan, keskelle pihaa»,
neuvoi haltijatar.
Kaksisilmä teki työtä käskettyä ja sai kuin saikin kerjätyksi itselleen
vuohensa sydämen. Hän hautasi sen keskelle kotopihaa, ja kun aurinko
seuraavana aamuna nousi, nähtiin suuri ihme. Vuohensydämestä oli yön
aikana puhjennut ja korkeaksi ylennyt ihana puu. Sen lehdet olivat kir-
kasta hopeata ja ne vienosti helisivät, kun tuuli niitä soitteli. Ja lehvien
välissä riippui kymmenittäin kultaisia omenoita.
Suut ammollaan ihmettelivät mökin naiset puuta.
»Ravistetaanpa sitä, niin että joku kultaomenoista tipahtaa maahan»,
ehdotti viimein äiti.
He ravistivat kaikin voimin puuta, mutta yhtään omenaa ei pudonnut
maahan, sen kun puun hopealehdet vain helisivät.
»Haehan tynnyri, niin me nousemme sille, että yletymme omenoihin»,
komensivat vanhemmat sisaret Kaksisilmää.
Tämä vieritti tynnyrin paikalle, se nostettiin pystyyn ja Yksisilmä nousi
sille ja kapusi puuhun omenoita tavoittamaan. Mutta joka kerran, kun
Yksisilmä tarttui omenaan, taipui oksa sivuun hänen kätensä tieltä. Ei
yhtäkään kultaista hedelmää tavoittanut tyttö, vaikka parhaansa teki.
Kolmisilmä yritti onneaan, mutta oksat luiskahtivat samaten hänen
käsistään hedelmiä luovuttamatta.
Jopa äitimuorikin kapusi puuhun, mutta tyhjää ilmaa piti hänen kou-
raista.
Nyt tuli Kaksisilmän vuoro. Puu ei tällä kertaa kitsastellut, vaan luo-
vutti hänelle mielin määrin omenoita. Hän poimi niitä kokonaisen vyö-
liinallisen.
Kesken kaiken kuului tienmutkasta hevosenkavioiden töminää. Rat-
sastava miekkaniekka, töyhtöhattu ritari sieltä oli tulossa.
Äitimuori kohotti silloin tynnyriä ja kehoitti Kaksisilmää menemään
joutuin sen alle piiloon ja sanoi:
»Pysy siellä ja ole hiljaa kuin hiiri, emme me kehtaa sinunlaistasi ihmi-
sille näyttää.»
Saman tien hän sysäsi kultaomenatkin tynnyrin alle.
Ritari pysäytti ratsunsa puun luokse, laskeutui satulasta ja kierteli
puuta ihastellen sitä joka puolelta. Sitten hän virkkoi:
»Ihana puu, mutta vielä ihanampia ovat sen hedelmät. Antaisinpa
mitä vain, jos saisin muutaman tuollaisen omenan matkaani. Kenen tuo
ihmepuu oikein on?» 165

»Se on minun!» huudahti Yksisilmä.
»Minunpa se on!» intti Kolmisilmä.
»Olipa kumman hyvänsä, mutta poimikaa minulle muutama hedelmä»,
pyysi ritari.
Sisarukset kiipesivät intoa puhkuen puuhun, mutta se ei kiusallakaan
luovuttanut heille edes pientä omenan raakiloa.
»Tämäpä kummallista», ihmetteli ritari. »Sanotte puun olevan teidän,
mutta eipä teillä näytä olevan valtaa sen yli.»
Kaksisilmää alkoi harmittaa tynnyrissä kyykkiminen ja hän vieritti
muutaman omenan ritarin jalkoihin. Ritari auttoi tytön esiin tynnyrin
alta ja virkkoi:
»Täälläpä puun oikea omistaja taitaakin piileksiä. Mitä tahdot ome-
noistasi?»
»En tahdo paljoa», vastasi Kaksisilmä. »Pyydän vain, että te jalo herra
ottaisitte minut mukaanne ja antaisitte minulle karjatytön tai keittiö-
piian paikan linnassanne. Sillä täällä minä saan kärsiä janoa ja nälkää,
surua ja tuskaa aamusta iltaan.»
Ritari nosti Kaksisilmän ratsunsa selkään ja vei hänet linnaansa. Mutta
täällä tyttö ei joutunutkaan mihinkään halpaan asemaan. Ritari näet
puki hänet ihastuttaviin vaatteisiin ja syötti ja juotti häntä omassa pöy-
dässään. Kaksisilmä alkoi kukoistaa kuin ruusu, ja sydämensä valituksi,
morsiameksensa ritari otti hänet. Ei aikaakaan, kun heidät vihittiin ja
häitä vietettiin suurella ilolla ja riemulla. Ja niin tuli halvasta vuohipai-
menesta mahdikas linnanrouva.
Mutta Yksisilmä, Kolmisilmä ja heidän äitinsä tuumivat siellä mökki-
pahaisessa:
»Hyvä oli, että Kaksisilmä lähti tiehensä, nythän meille jäi ikiomaksi
tuo ihmeellinen puu. Kyllä me siitä vielä jollakin keinoin omeniakin alas
ravistamme ja tulemme ylen rikkaiksi.»
Mutta ihmepuusta ei mökin naisille riittänyt pitkälle iloa. Seuraavana
aamuna kultahedelmiä kantava puu oli kadonnut mökin pihasta, häipy-
nyt ties minne.
Puuhan oli nuorimman sisaren oma ja häntä se seurasi. Kun Kaksi-
silmä aamulla silmäsi ulos kammarinsa ikkunasta, niin näki hän tuon
ihmeellisen, valkoisen vuohen sydämestä versonneen puun seisovan kes-
kellä linnanpihaa. Sen hedelmät välkkyivät kullalle ja se soitteli hopei-
silla lehdillään, niin että helske ja helinä vain kajasivat harmaista linnan-
166 muureista.

Tuhattaituri
Oli ennen mies ja vaimo, jotka asuivat pikkuruisessa mökkipahai-
sessa maantien varrella. Heille syntyi poikalapsi, joka jo pienenä
oli ärtyisä ja pahantapainen, huusi kaiket yöt ja valvotti van-
hempiaan. Kun poika siitä kasvoi, ei hän tapojaan parantanut, vaan
teki kaikenlaisia koiruuksia, mitä päähänsä sattui pälkähtämään.
Vanhemmat olivat suruissaan poikansa vuoksi ja neuvottelivat hänestä
keskenänsä:
»Mitä me pojalle oikein teemme, että se oppisi siivolla olemaan ja että
siitä varttuisi kunniallinen ihminen?»
Aikansa asiaa harkittuaan vanhemmat veivät poikansa kaupunkiin
ja panivat hänet suutarin oppiin. Poika oppi kaiken mitä suutarin tulee
osata, mutta ilkivaltaa hän harjoitti yhä, kun siihen vähänkin tilaisuutta
tuli. Mestari antoi hänelle vyöhihnasta, poika kärsi valittamatta rangais-
tuksen, mutta oli heti metkujansa täynnä, kun isännän silmä vältti.
Lopuksi mestari kyllästyi mokomaan oppipoikaan ja lähetti hänet kotiin.
Vanhemmat lähettivät pojan lasimestarin oppiin. Poika oppi senkin
ammatin täydellisesti, mutta teki edelleen kujeitaan, ja lasimestari lähetti
hänet vanhempainsa luokse.
»Millä ihmeen keinolla sinusta kunnon mies saataisiin?» tuskaili pojan
äiti.
Poika sanoi:
»Antakaa minulle kolmen vuoden eväs, niin lähden metsään, lintujen
kieltä oppimaan.»
Tämä oli äidille mieleen. Hän haali kokoon kolmen vuoden eväät
ja lähetti poikansa metsään.
Poika harhaili metsässä tietä tietämätöntä, harhaili päivän, kulki
viikon, kunnes osui lehtoon, jossa asui joka lajia lintuja pienestä hippiäi-
sestä suureen kotkaan asti.
Poika asettui lehtoon, jakoi lintujen kanssa eväänsä ja palkkioksi ne
opettivat hänelle kielensä. 167

Poika asui lintujen luona niin kauan, kunnes oppi jokaisen lajin kielen.
Eväs rupesi loppumaan, ja hän lähti matkaamaan kotiinsa. Linnut len-
sivät laulellen hänen edellään ja opastivat hänet asutuille maille.
Kun poika sitten saapui kotiinsa ja istui penkillä avoimen ikkunan
luona, alkoi pihan omenapuussa muuan lintunen vilkkaasti viserrellä.
Sen ääni kantautui sisään ja silloin pojan äiti kysyi pilkalla:
»Mitä tuo lintu laulaa?»
Poika vastasi:
»Sitä* se laulaa, että mökin pojasta paisuu sellainen herra, että hän
kultaiset olkaimet olalla kulkee, hopeinen miekka kupeella, ja vanha
äitinsä kantaa hänelle aamukahvit makuusijalle.»
Tuosta vaimo suuttui ja tiuskaisi:
»Vai pitäisi minun sinua, mokomata, vielä passata!»
Ja äiti meni neuvottelemaan miehensä kanssa, että mitä me pojalle
teemme, kun ei siitä kunnon eläjää sukeudu, vaikka se on kaikki koulut
käynyt ja kaikki opit saanut. Lopuksi he päättivät, että pannaan poika
tynnyriin ja työnnetään se merelle. Ja tämän he myös tekivät.
Sattuipa, että saman valtakunnan kuninkaanpoika purjehti merta.
Hän oli matkalla toiseen valtakuntaan hakemaan itselleen kuninga-
tarta.
Prinssi näki tynnyrin kelluvan aalloilla ja hinasi sen matruusiensa
avulla laivan kannelle. Tynnyri aukaistiin ja sieltä ilmestyi nokkelan
näköinen nuorukainen.
»Ole nyt minun matkaseuranani», sanoi prinssi pojalle. »Hankin sinulle
suuremman asunnon kuin tuo tynnyri, kun kotio saavumme.»
Seuraavana päivänä laiva saapui päätepaikkaansa. Prinssi astui mai-
hin ja meni kosimaan kuninkaantytärtä, mutta kuningas ojensi hänelle
kullalla kiilloitetun kengän ja sanoi:
»Jos aamuun mennessä teet tälle kengälle parin, saat tyttäreni,
muuten et.»
Tuostakos painui kuninkaanpojan mieli matalaksi. Hän palasi lai-
valleen ja sanoi:
»Nostetaan ankkuri ja kohotetaan purjeet ja palataan kotiin, en minä
ikänäni pysty paria tälle kengälle suutaroimaan.»
Silloin se tynnyristä nostettu poika virkkoi:
»Mene rauhassa maata, niin minä pidän huolen siitä, että kenkä saa
aamuun mennessä parin.»
168 Aamulla tuli prinssi pojan hyttiin katsomaan mitä tämä oli saanut

»Mitä», kummasteli prinssi, »osaatko sinä lintujenkin kielen?»

aikaan. Poika oli suutaroinut koko yön, pannut parhaan taitonsa liik-
keelle ja kiilloitti parast5aikaa pientä kultakenkää.
»Siinä se on, miltäs se näyttää?» kysäisi poika ja ojensi kengän prinssille.
Prinssi kiitteli pojan taitoa ja kiidätti sekä mallin että uuden kengän
kuninkaalle. Tämä tutki tarkoin vastatehtyä kenkää, mutta ei löytänyt
siinä moitteen sijaa. Sitten hän ojensi prinssille kristallista hiotun peilin
ja sanoi:
»Sinun on tehtävä samanlainen peili kuin tämä, muuten et saa tytär-
täni.»
Kuninkaanpojalle tuli taas hätä käteen ja hän riensi kuvastin kädes-
sään laivalleen. Hän kertoi pojalle minkä urakan nyt oli saanut. Tämä
puolestaan virkkoi:
»Jätä tämäkin työ minun huolekseni.»
Aamulla riensi kuninkaanpoika katsomaan oliko peili valmis. Poika
nukkui, mutta hänen vieressään oli ihka uusi, kuvalla ja hoh toki villa
varustettu kuvastin.
Prinssi riensi peiliä kuninkaalle näyttämään ja tämä sanoi:
»Kätevä olet käsistäsi, mutta onko sinusta tietäjäksi? Ilmoitahan iltaan
mennessä minkä takia tuo tammi minun linnani puistossa kuihtuu ja
kuivettuu. Jos et saa sitä selville, niin saat lähteä tyhjin toimin tiehesi.»
Prinssi palasi laivalleen ja sanoi toverilleen:
»Nyt kuningas vaatii minulta tietäjänkin taitoja. Parasta on nostaa
purjeet ja matkata kotiin.»
Poika tiedusti mistä tällä kertaa oli kysymys. Prinssi kertoi mitä
kuningas vaati ja poika ehdotti, että he menisivät tammea tutkimaan.
Molemmat menivät linnan puistoon ja istuivat tammen juurelle.
Pikkulinnut hyppelivät puun oksilla ja rupattelivat sitä ja tätä, mutta
eivät tienneet tammen kuihtumisen syystä mitään.
»Eivät ne tiedä sitä, eivät», hoki poika, joka oli tarkkaan kuunnellut
lintusten visertelyä.
»Mitä!» kummasteli prinssi. »Osaatko sinä lintujenkin kielen?»
»Onpahan opeteltu sekin taito», vastasi poika.
»Sittenhän sinä olet oikea tuhattaituri», sanoi prinssi.
Ja siitä pitäen kutsuttiin mökinpoikaa tuhattaituriksi lopun ikäänsä.
Ikäpuolella päivää lensi kaksi mustaa korppia tammen latvaan ja
alkoi haastella keskenänsä.
»Koskahan tämäkin puu kaadetaan?» koikkui ensimmäinen korppi.
170 »Ennustan, että jo huomispäivänä», virkkoi toinen.

»Tiedätkö minkä takia tämän tammen lehvistö on kuihtunut?» kysäisi
ensimmäinen.
»Varmaankin sen takia, kun kuninkaantytär teki äpärälapsen ja hau-
tasi sen tuonne juurien alleja silloin osa juurista katkesi», arveli toinen.
»Oikein tiesit», virkkoi ensimmäinen korppi ja sitten ne lensivät tie-
hensä.
Tuhattaituri tulkitsi prinssille korppien puheen. Vakavaksi meni
kuninkaanpojan naama, kun hän mokoman uutisen kuuli, ja hän virkkoi:
»Mennäänpä kuninkaan puheille.»
Kuningas oli linnansa eteisessä nuorukaisia vastassa ja kysäisi prins-
siltä:
»Joko sait tietää mikä puuni kuihduttaa?»
»Sain», vastasi prinssi ja kertoi, että prinsessa oli tehnyt äpärälapsen
ja haudannut sen tammen juurien alle.
Tuostakos kuningas vihastui ja huusi:
»Kyllä minä teille näytän, lapseni häpäisijät! Sotamiehet, tulkaa ja
viekää nämä heittiöt tyrmään, mutta menkää sitten ja tutkikaa tammen
juuret.»
Sotamiehet tottelivat herransa käskyä ja viskasivat nuorukaiset vanki-
tyrmään. Sitten he menivät lapioineen kaivamaan tammen juuria ja
kuninkaanpojan väite havaittiin todeksi. Juurien alta löydettiin pienen
lapsen luut, ja prinsessaa kun kuulusteltiin, tunnusti hän tuhotyönsä.
Ja silloin kuningas pani tyttärensä vangiksi, mutta vapautti molemmat
tyrmään suljetut nuorukaiset.
Prinssi purjehti omalle maalleen ja korotti tuhattaiturin ylimmäksi
ystäväkseen ja neuvonantajakseen.
Jonkun ajan kuluttua tuhattaituri pyysi, että hän saisi matkustaa
katsomaan maan tilaa. Prinssi luovutti auliisti hevoset ja matkavaunut
neuvonantajalleen. Tuhattaituri sovitti kulkunsa niin, että saapui ilta-
sella vanhempiensa mökin luokse.
Koreissa varustuksissaan, kultaiset olkaimet olalla ja hopeinen miekka
vyöllä tuhattaituri astui vaunuistaan ja koputti mökin ovea. Mökinukko
ja mökineukko tulivat vierasta vastaan, mutta eivät tunteneet poikaansa.
Tämä pyysi syömistä ja yösijaa.
Eukko valitteli pieniä tiloja ja ehdotti, että herra makaisi yön vau-
nuissaan. Syömistä hän kyllä lupasi toimittaa, vieläpä tuoda aamusella
aamukahvitkin vaunuihin.
Tuhattaituri vietti yön vaunuissaan ja heräsi aamulla siihen, kun 171

äitinsä tuli tuomaan aamukahvia. Hän otti kahvivehkeet vastaan vaunun-
ovesta ja sanoi:
»Näetkös nyt äitiseni, että se lintunen, joka silloin lauloi tuossa
omenapuussa, puhui totta. Sehän ennusti, että pojasta paisuu semmoi-
nen herra, että äitinsä sille aamukahvit makuusijalle kantaa.»
Mökineukko alkoi siunailla ja sanoi:
»Ethän sinä voi minun poikani olla, sama poika, joka monet opit käy-
tettiin, mutta josta ei tullut muuta kuin suuri hulttio. Kuinka sinä olisit
voinut maailmassa menestyä, niin että olisit saanut vaunut ja kullan-
kiiltävät vaatteet?»
»Niin se vaan on, äitikulta», vastasi poika. »Tuhat taitoa opin eri mes-
tarien luona ja vasta kun pääsin niitä näyttämään, minut kunniaan
korotettiin.»
Poika ei ollenkaan muistellut sitä, että hänet oli tynnyriin pantu ja
mereen viskattu. Hän otti isänsä ja äitinsä vaunuihinsa ja kiidätti heidät
kuninkaan linnaan. Siellä he elävät onnellisina, vaikka äitimuori vieläkin
väliin toruu poikaansa, että tämä oli nuorena kuriton ja pahantapainen.
172

Ostoveli
Kuninkaalla oli vain yksi ainoa poika. Kun hän varttui suurem-
maksi, alkoi hän napista isälleen, että miksikä minulla ei ole
veljeä, leikkitoveria. Kuningas ojensi silloin pojalleen rahamassin
ja sanoi:
»Ei ole sallittu sinulle veljeä. Tässä ovat rahat, mene ja osta itsellesi
sellainen torilta.»
Kuninkaanpoika otti kukkaron, meni torille, jossa parastaikaa pidet-
tiin markkinoita, ja katseli veljiksi sopivia poikia. Hän mieltyi muu-
taman kerjuu-ukon poikaan ja osti pitkän tinkimisen jälkeen tämän
veljeksensä.
Hyvin tuli kuninkaanpoika ostetun veljen kanssa toimeen niin kauan,
kun he poikasia olivat. Mutta kun he varttuivat suuremmiksi, sukeusi
prinssistä juoppo ja kerskuri, kun taas Osto veljestä kasvoi kunnon nuo-
rukainen.
Kerran menivät molemmat nuorukaiset hotelliin lystiä pitämään.
Kuninkaanpoika joi väkeviä, juopui ja kerskui:
»Sellaista jousta ei ole vielä maailmassa taottu, jota minun käsivarteni
eivät pysty jännittämään!»
»Älähän sano», varoitti Ostoveli. »Näin unta, että kerran sinut pannaan
jännittämään jousien jousta, mutta et pysty siihen.»
»Mitä horajat!» sanoi prinssi. »Ei ole liioin maailmassa sellaista hevosta,
jota en minä pysty lannistamaan.»
»Kerran sinulle vielä tarjotaan niin villi hevonen, että olet hukassa
sen kanssa», ennusti Ostoveli.
Ja kun he olivat kotiin menossa, pauhasi prinssi:
»Saanpa vaimoksi vaikka kuinka tuiman naisihmisen, niin kyllä minä
sen lannistan!»
»Älä kehu», sanoi Ostoveli. »Kerran sinulle tarjotaan puolisoksi sellai-
nen nainen, että se pitelee sinua kuin saunavastaa.»
Sen enempää ei tarvittu, kun prinssi alkoi kantaa kaunaa Ostoveljeä 173

kohtaan. Hän meni ja kanteli isälleen kuinka tuo torilta ostettu häntä
solvaa.
»Miten se sinua solvaa?» kysyi kuningas.
»Se sanoo, ettei minusta ole jousen jännittäjäksi, hevosen taltuttajaksi
eikä vaimon hallitsijaksi», vastasi prinssi. »Torille kerjäämään, sinne
mistä tulikin, on mokoma mies lähetettävä.»
»Eivät nuo olleet kovinkaan pahoja eivätkä liioin aivan väärään osu-
neita solvauksia», arveli kuningas. »Annetaan Ostoveljen vain olla hovissa
kuten tähänkin asti.»
Mutta prinssi ei saanut rauhaa niin kauan kuin tuo kunnon nuorukai-
nen hovissa oli. Kuningas huomasi tämän ja kutsui Ostoveljen luokseen
ja sanoi:
»Koska sopua ei näytä sinun ja poikani välillä rakentuvan, niin katson
parhaaksi, että lähdet omille teillesi.»
Ja hän varusti Ostoveljen rahalla ja lähetti hänet pois hovista.
Joutuipa sitten prinssi naimaikään. Huhu kertoi, että naapurivalta-
kunnan kuninkaalla oli tytär, kaunis kuin päivä. Prinssi päätti lähteä
tyttöä kosimaan ja kutsui ennustajan luokseen saadakseen tietää miten
matka onnistuisi.
Tietäjä sanoi:
»Hyvin menestyy matka, kunhan otat ensimmäisen vastaantulijan
retkelle mukaan.»
Prinssi alkoi tehdä suurellisia matkavalmisteluja, lukuisa saattojoukko
otettiin mukaan ja monilla upeilla vaunuilla lähdettiin matkaan. Tien-
mutkassa odotti kosioretkeläisiä Ostoveli. Hän oli kuullut prinssin matka-
touhuista sekä tietäjän ennustuksesta ja varustautui sen takia ensim-
mäiseksi vastaantulijaksi. Ostoveli otettiinkin matkaan; hän liikkui
rahvaanmiehen puvussa eikä kukaan koko hoviväestä tuntenut häntä.
Kuljettiin tovi ja kuultiin metsästä omituista surinaa. Ostoveli pyysi
pysäyttämään vaunut ja meni katsomaan mistä ääni johtui. Hän näki
suuren kiven ja sen juurella kyykki keskenänsä sopottaen kaksi ikivanhaa
mummoa. Heillä oli vain yksi yhteinen silmä, jota kumpikin vuoron
perään tarpeen tullen käytti.
Ostoveli koppasi käteensä silmän, ja silloin mummot puhkesivat valit-
tamaan:
»Älä hyvä mies silmäämme ryövää! Anna silmämme takaisin, niin
saat kaikenvoittaja miekan.»
174 Ostoveli palautti silmän ja sai taiotun, mahdikkaan miekan.

Mummoilla oli vain yksi yhteinen siima

Matkattiin taas erä ja kuultiin uudelleen metsästä omituista surinaa.
»Pysäyttäkää vaunut!» pyysi Ostoveli, »Käyn ottamassa selvää mikä
tuollaista ääntä pitää.»
Vaunut pysäytettiinkin, Ostoveli loikkasi metsään ja löysi sammaloi-
tuneen kiven juurelta taas kaksi ikivanhaa mummoa, joilla oli yksi yhtei-
nen silmä. Ostoveli sieppasi sen ja mummot puhkesivat valittamaan:
»Älä hyvä mies silmäämme viejä meitä ikuiseen pimeyteen jätä! Anna
se takaisin, niin saat parhaan aarteemme, itsestään kattavan pöytäliinan.»
Ostoveli luovutti mummoille heidän silmänsä ja sai pöytäliinan, jossa
asui sellainen taika, että sen kun levitti ja toivoi ruokia vaikka minkä-
laisia, niin heti oli liina niillä katettu.
Matka jatkui ja kuultiin vielä kolmannenkin kerran metsästä omituista
surinaa.
»Pysäyttäkää vaunut, menen katsomaan mikä mokoman äänen antaa»,
pyysi Ostoveli.
»Ei matkastamme mitään tule, jos kaikista surinoista selvää otat»,
vastusteli prinssi, mutta pysäytti kuitenkin hetkeksi vaunut.
Ostoveli löysi metsän pimennosta vielä kolmannenkin mummoparin,
joilla oli vain yksi ainoa silmä. Hän teki mummoille saman tempun
kuin niille edellisillekin ja sai heiltä mahdikkaan pussin. Sitä kun ravisti
ja komensi: Tois pojat pussista!' niin heti ilmestyi viisikymmentä vank-
kaa urosta, jotka tekivät mitä pussin omistaja käski.
Matka jatkui nyt keskeytyksittä ja seurue saapui viimein naapuri-
kuninkaan linnalle. Prinssi lähetti puhemiehen kuninkaan puheille ja
tämä kertoi, millä asialla joukko liikkui ja pyysi kosimislupaa. Kunin-
kaalla ei ollut mitään asiaa vastaan, mutta hän pani prinssille koetuksia
saadakseen tietää, oliko tämä miehen mittainen.
Ensimmäinen koetus oli: piti jännittää jousi, jota virittämään tarvit-
tiin yhdeksän miehen voimat.
Ehdon kuultuaan sanoi prinssi Ostoveljelle, joka toimi seurueessa
tallirenkinä:
»Valjasta hevoset, pyörretään takaisin, sillä tuskin minulla on yhden,
saatikka sitten yhdeksän miehen voimia, jotta pystyisin jännittämään
kuninkaan jousen.»
Mutta Ostoveli sanoi:
»Älä lannistu, vaan mene ja sano kuninkaalle: Antamasi tehtävä
on minulle liian vähäpätöinen. Eikö sovi, että tallirenkini tekee sen puo-
176 lestani?»

Hampaat irvissä isäntä tanssi tanssimistaan
TAIKAVIULU

Prinssi teki kuten Ostoveli neuvoi ja kuningas sanoi:
»Samapa se kuka jousen jännittää, kunhan vain joku seurueestasi sen
pystyy tekemään.»
Ostoveli otti silloin jousen ja jännitti sen heti ensi yrittämällä.
Nyt pani kuningas prinssille toisen koetuksen. Hänen oli kesytettävä
ori, jota ei yhdeksän miestä ollut pystynyt lannistamaan.
Prinssi sanoi taas tallirengilleen:
»Palataan kotiin, en minä rupea mokoman hevosen kanssa riuhtomaan
ja luitani katkomaan.»
Mutta Ostoveli neuvoi:
»Kysy kuninkaalta, saatko käyttää sijaista hevosen kesyttäjäksi.»
Sulho menijä pyysi kuninkaalta lupaa sijaisen käyttöön ja saikin sen.
Ostoveli meni talliin. Siellä korskui ja potki pilttuussaan ori, kuni
mikäkin kauhea peto. Seinällä riippui vaskisiimainen piiska. Ostoveli
otti sen ja hutki armotta oritta.
Hevonen puhkesi silloin puhumaan:
»Miksi, miksikä sinä minua tuolla tavalla lyöt?»
»Sen takia, että olet pahankurinen, häijyyttä täynnä», vastasi mies.
»En ole sinulle pahankurinen, vaan olen tekevä mitä käsket», lupasi ori.
»Tee sitten sanani mukaan», sanoi Ostoveli ja neuvoi hevosta: »Talu-
tan sinut nyt kuninkaanlinnan portaiden eteen ja sinun tulee seisoa
kuin patsas, aivan värähtämättä. Mutta sitten tulee mies, joka laskee
kätensä selkääsi, ja sinun on polvistuttava silloin mahallesi.»
Ostoveli irroitti hevosen pilttuusta ja talutti sen linnan rappusten
eteen kuninkaan katseltavaksi.
»Katsokaa nyt tätä villiä oritta kuinka se on säyseä», puhui Ostoveli.
»Katsokaa tätä väkevää sotaratsua kestääkö se edes minun herrani kättä.»
Ja hän käski prinssin laskea kätensä hevosen selkään. Kun prinssi
teki täten, lyyhistyi hepo mahalleen. Silloin kuningas ja koko hovikunta
katsoivat prinssiä ihmetyksellä, koska he otaksuivat hänellä olevan niin
väkevän käden, että hevonen lyyhistyi sen painosta.
Kuningas sanoi:
»Hyvin selvisit kokeista, jotka sinulle annoin. Tänä iltana pääset tyt-
täreni viereen makaamaan.»
Illan tultua meni sulho prinsessan makuukammariin. Kuningas puo-
lestaan pani haudankaivajansa työhön, kaivamaan prinssille hautaa
nummensyrjään. Kuninkaantytär oli näet mustaa ilkeyttä, noidanjuonia
täynnä ja oli jo monta kosijaansa ottanut hengiltä.

Kun nuorikot nyt makasivat vierekkäin, otti tyttö tyynyn ja painoi
sitä ikäänkuin leikillään pojan suuta vasten. Prinssi oli tukehtua, mutta
sai sentään vähissä hengin vieritettyä itsensä lattialle.
»Odota», sanoi hän tytölle. »Käväisen vaan ulkona ja tulen heti takaisin.»
Prinssi juoksi tallille Osto veljen luokse ja huohotti:
»Se nainen on väkevä kuin peto, en pysty sitä lannistamaan! Mene
sinä ja ota siltä sisu.»
Osto veli vastasi:
»Vaihdetaan vaatteita, niin että minä käyn sinusta. Sitten menen ja
kesytän tytön, olkoon hän minkämoinen raivotar hyvänsä.»
Nuorukaiset vaihtoivat vaatteita. Prinssi jäi tallirengin tilalle, mutta
Osto veli koppasi seinältä vaskisiimaisen piiskan ja riensi se kädessään
kuninkaantyttären makuukammariin. Taas yritti tyttö entistä kujettansa,
rupesi tyynyllä kosijaansa tukehuttamaan. Mutta nyt hän saikin piis-
kasta pakaroilleen, niin että soi. Oikein kesy ja lauhkea hänestä tuli.
Työnsä tehtyään palasi Osto veli tallille ja sanoi prinssille:
»Laske minut tilalleni ja mene sinne minne kuulut. Tyttö on nyt
kesy ja lauhkea kuin lammas.»
Miehet vaihtoivat vaatteita, prinssi meni kuninkaantyttären makuu-
kammariin ja totesi, että säyseänä kuin karitsa makasi nyt tyttö.
Aamulla tulivat haudankaivajat paareineen hakemaan prinssin ruu-
mista, mutta suuri oli heidän kummastuksensa, kun he näkivät nuorik-
kojen nukkuvan mitä suloisinta unta.
He kertoivat asian kuninkaalle ja tämä kutsutti prinssin luokseen ja
sanoi:
»Nyt hommataan häät, mutta sinun seurueellasi pitää olla yhtä paljon
ruokia ja juomia kuin minullakin.»
Tästä taas hätäytyi sulho, riensi tallirenkinsä luokse ja kertoi mitä
kuningas tällä kertaa vaati.
»Älä hätäydy», rauhoitti Ostoveli. »Anna minun pitää huolta tästäkin
asiasta, niin kaikki käy hyvin.»
Kuningas antoi kattaa pitopöydälleen senkin seitsemät ruuat ja juomat.
Sen viereen hän antoi sijoittaa toisen pöydän, joka prinssin oli pantava
koreaksi. Ostoveli levitti mummoilta saamansa taikaliinan pöydälle ja
määräsi, että pöydän oli katettava itsensä puolta paremmilla herkuilla
kuin mitä kuningas oli pannut esiin. Ja niin myös tapahtui.
Alettiin viettää häitä ja suuret ja loistavat pidot niistä sukeusivat.
178 Ostoveli istui sulhasen vieressä pöydän päässä ja kuiskasi tälle:

»Käytä juomia säästäen ja jos kuka mitä kehuu, niin älä virka mitään.»
Häävieraat alkoivat nyt kilvan kiitellä kuinka mainiosti sulhanen oli
onnistunut vaikeissa koetuksissa. Silloin sulho ei jaksanut pidättää
itseänsä, vaan sanoa täklähytti:
»En minä mihinkään pysty, vaan tämä mies tässä, minun tallirenkini
sai kaiken aikaan.»
Silloin kuningas tuli katumapäälle, että oli tyttärensä vähäpätöiselle
miehelle antanut. Hän kuiskasi palvelijoilleen, että nämä sekoittaisivat
unijuomaa prinssin seurueen juomiin, minkä nämä myös tekivät.
Unijuoma pantiin häämaljaan, josta kaikkien oli juotava. Ostovelikin
maistoi maljasta ja hän ja koko prinssin seurue uinahti sikeään uneen.
Nyt lyötti kuningas koko sulhasseurueen rautoihin ja otti heidän omai-
suutensa. Sulhanen perin alennettiin, sillä hänestä tehtiin sikopaimen,
jonka piti juosta sikojen perässä.
Mutta Ostoveljen kävi vielä paljon surkeammin. Häneltä puhkaistiin
silmät ja hänet heitettiin linnan syvimpään vankityrmään.
Kauan ei sankari kuitenkaan tyrmässä viipynyt. Ihmemiekkansa hän
oli saanut pitää ja sen avulla hän tunkeusi läpi paksun muurin ja karkasi.
Harhaili, kulki pitkin metsiä sokea mies, kunnes kuuli surinaa ja supa-
tusta edestään. Siinä rupattelivat taas samat mummot silmä näpissä.
Ostoveli koppasi silmän, ja kun mummot alkoivat sitä takaisin rukoilla,
sanoi hän:
»Saatte silmänne, kunhan viette minut elämänveden kaivolle.»
»Viemme, viemme», lupasivat mummot ja lähtivät viedä lyyhyttele-
mään urosta pitkin polkua.
Tienvarren puussa lauloi lintunen ja Ostoveli koppasi sen kouraansa.
Kuljettiin, minkä kuljettiin ja lopuksi mummot sanoivat:
»Tässä edessäsi se kaivo nyt on. Viruta sen vedellä silmäsi, niin olet
saava näkösi jälleen.»
»Elämänveden pitäisi hilpeästi solista, mutta tämä lähde on hiljaa kuin
hauta», sanoi Ostoveli ja upotti linnun lähteeseen.
Lintu heitti heti henkensä ja Ostoveli sanoi:
»Kavalat mummot, petkutitte minua, tämähän on kuolemanveden
kaivo!»
»Tule, niin saattelemme sinut oikealle lähteelle», sanoivat mummot.
He saattelivat hänet lähteelle, jonka vesi iloisesti solisi. Ostoveli pesi
silmänsä eläväksi tekevällä vedellä ja sai näkönsä jälleen.
Mummot mennä lyyhyttelivät silmänsä näpissään kivensä luokse, 179

mutta Ostoveli suuntasi kulkunsa petollisen kuninkaan linnalle. Kujalla
hän kohtasi prinssin sikoja paimentamassa ja sanoi tälle:
»Nytpä menemmekin ja perimme kuninkaalta kaiken omamme takai-
sin ja panemme hänet maksamaan kovat kipurahat.»
Niin he tekivätkin ja panivat kuninkaalle sellaisen sakon, että siihen
hupenivat koko valtakunnan rahat.
Riemuiten lähti kovia kokenut sulhasjoukko paluumatkalle. Häijy-
juoninen prinsessakin, jonka Ostoveli oli kiltiksi kesyttänyt, otettiin mat-
kaan.
Mutta kuningas oli katkeralla mielellä, sillä vieraat olivat tyhjentäneet
hänen aarrekammionsa viimeistä ropoa myöten. Hän kokosi suuren
sotajoukon ja lähetti sen lyömään sulhasseurueen. Mutta Ostoveli pudisti
pojat pussista ja löi heidän avullaan koko sotalauman, niin että vain
pari miestä pääsi vähissä hengin kertomaan tappiosta.
Päästiin kotilinnalle ja paljon oli kotoväelle vaiherikkaasta matkasta
kerrottavana. Ostoveli nostettiin nyt suureen kunniaan. Hänelle antoi
vanha kuningas tyttärensä puolisoksi ja lohkaisi puolet valtakunnastaan
hänen hallittavakseen. Ja kaikki he elivät nuorina ja onnellisina ja tai-
tavat elää vieläkin, sillä tiesihän Ostoveli, missä elämän lähde sijaitsi, ja
saattoi tarpeen tullen noutaa sen vettä kaikkien omiensa virkistykseksi.
180

Taikaviulu
Kolme vuotta palveli poika renkinä itarassa talossa. Sitten hän
pyysi lopputilin ja itara isäntä ojensi hänelle kolmen vuoden
palkkana kolme hopearahaa.
Poika pani rahat taskuunsa ja lähti maailmalta onnea etsimään.
Kulki, kulki pitkin metsätietä poika ja vastaan tuli vanha ukonköriläs.
»Tehdäänkö kauppa?» kysyi ukko.
»No mitä sinulla on myytävänä?» kysyi poika.
»Tämän pyssyn myisin», sanoi ukko ja ojensi pojan tarkastettavaksi
pyssynsä.
»Mitä minä tällaisella ruostuneella ja ikäkululla luikulla teen?» arveli
poika.
»Se on taikapyssy», selitti ukko. »Sillä kun ampua pamauttaa taivasta
kohden, niin saa saalista, vaikka ei otuksia missään näkyisikään. En
minä muuten pyssyäni myisi, mutta kohta jo tuonen tuville menen, eikä
siellä mitään aseita tarvita.»
Kauppa syntyi; poika maksoi pyssystä yhden hopearahan.
Jonkin matkaa kun kulki poika, tuli vastaan toinen ukko, joka alkoi
kaupata kulunutta messinkisormusta.
»Ei kannata ostaa», esteli poika. »Minulla ei ole kuin kaksi hopea-
rahaa.»
»No anna toinen rahoistasi», suostutteli ukko. »Tämä on- sellainen sor-
mus, että ken tätä kädessään pitää, hänen on puhuttava totta. Kohta
minä jo hautaan menen enkä tätä toisessa maailmassa tarvitse.»
»Saatanpa minä sitä tarvita», tuumi poika ja osti sormuksen.
Tulipa poikaa vastaan vielä kolmaskin ukko. Tämä kauppasi ikäkulua,
mustunutta viulua.
»Mitä minä viululla, en osaa soittaa sitä», vastusteli poika.
»En minä viuluani myisikään, mutta tunnen, että kuolema lähestyy»,
puhui ukko. »Ja tällä viululla osaa soitella kuka vain. Kieliä kun jousella
sahaa, niin viulu soittaa itsestään mitä koreimmat pelit. Ja sitten tämän 181

viulun äänellä on sellainen taikavoima, että se panee ihmiset tanssimaan,
panee kaikki väen väkisin tanssimaan, jotka soiton kuulevat.»
Poika tietenkin osti viimeisellä hopearahallaan viulun.
No siinä kun hän edelleen astuksi, niin se itara isäntä, jonka palve-
luksessa hän oli ollut, ajaa köryytteli kääseissään sivuitse matkalla mark-
kinoille.
Isäntä pysäytti heponsa pojan kohdalle tultuaan ja kysäisi:
»Vieläkö sinulla on rahasi tallella?»
»Ei ole», vastasi poika. »Teinpähän muutamia hyviä kauppoja.»
Isäntä kyseli mitä kauppoja poika oli tehnyt, ja saatuaan siitä selon
puhkesi hän päivittelemään:
»Sen minä arvasinkin, että panet rahasi turhuuteen! Tuosta romusta,
jonka olet ostanut, ei olisi kannattanut maksaa edes kolmea kupariropoa.»
»Niinkö luulet», sanoi poika ja kohotti pyssynsä ilmaan ja ampua
pamautti.
Heti pudota tömähti taivaalta kymmenen lihavaa sorsaa maantien
penkalle.
Isäntä ensin ällisteli, kun tyhjästä lähti riistaa, mutta arvasi sitten,
että pyssy oli taiottu ja pyysi ostaa sen. Poika vastusteli kauppaa, mutta
kun isäntä kärtti karttamistaan ja lupasi lopuksi taikaluikusta pussillisen
kiiltäviä kultarahoja, niin poika myi pyssynsä.
Isäntä alkoi heti tahtailla taivasta ja ampua poksautella, mutta ei
edes sorsan höyhentä pudonnut ylhäältä. Pyssy oli näet kadottanut rik-
kaalle jouduttuaan taikaominaisuutensa.
Isäntä hyppäsi julmistuneena alas kieseistään antaakseen pojalle sati-
kutia. Tämä puolestaan päätti kokeilla viulunsa tehoa ja alkoi sahata
jousella soittimen kieliä.
Viulusta tulvi ripeä polkka ja isäntä rupesi tanssimaan. Hampaat
irvissä hän tanssi tanssimistaan, kunnes sotkeutui pahanpäiväisesti orjan-
tappurapensaikkoon ja jäi sinne sätkimään.
Poika taas hyppäsi kääseihin, ravautti hevosta ohjasperillä ja ajoi
tiehensä, niin että tomu jäi jälkeen.
Poika rupesi pelimanniksi ja hänestä sukeusi suuri soittoniekka. Hän
kulki kylät, kiersi kaupungit ja vaurastui vallan vahvasti. Hän osti
itselleen kiiltävät lakeerisaappaat, sulkaniekkahatun sekä uudet housut
ja nutun.
182 Saapuipa hän sitten kuninkaan kaupunkiin ja kuultuaan, että kunin-

kaalia oli kolme naimaikäistä tytärtä, päätti hän ottaa oikein prinsessan
puolisokseen.
Hän meni ja esitti asiansa kuninkaalle.
»Onhan minulla tyttäriä», sanoi kuningas. »Kysyhän vanhimmalta,
jos hän suostuu sinuun.»
Poika meni vanhimman kuninkaantyttären pakeille ja tarkka kun oli,
pujotti hän tytön sormeen kolmannen taikakalunsa, sen messinkisen sor-
muksen, jonka kantajan oli puhuttava totta.
Hän kysäisi tytöltä:
»Onko sinua koskaan halattu?»
Prinsessa puisteli päätänsä, mutta hänen suunsa puhui:
»Pari kertaa, vain pari kertaa on vieraan maan prinssi minua halaillut.»
Ei kelvannut soittoniekalle tyttö, jota toiset olivat halailleet, ja hän
menijä pujotti taikasormuksen keskimmäisen kuninkaantyttären sormeen.
»No onko sinua halailtu?» kysyi poika.
»Vain kerran vieraan maan prinssi halasi minua», tunnusti tyttö sur-
keana.
»Et sinä minulle sitten kelpaa», sanoi poika ja pujotti sormuksen nuo-
rimman kuninkaantyttären sormeen.
»Entäs sinä, onko sinuakin joku kenties ehtinyt halailla?» tutkisteli
poika ankarana.
»Yksikään mies ei ole sormellansakaan koskenut minuun!» julisti prin-
sessa.
No se nuorin kuninkaantytär kelpasi soittoniekalle ja hän lähti tytön
kera papin pakeille kuulutuksia ottamaan.
Mutta vanhemmat prinsessat vihastuivat ankarasti poikaan, sillä oli-
han tämä pusertanut heidän salaisuutensa julki. He menivät isänsä
luokse ja kantelivat, että viuluniekka oli heidät häväissyt ja vaativat,
että poika oli hirtettävä.
Kuningas suostui tyttäriensä pyyntöön ja antoi määräyksen, että poika
oli hirtettävä.
Kuninkaan sana oli laki, ja niinpä poika pidätettiin ja hänet kuljetet-
tiin kädet sidottuina hirttomäelle.
Koko hovi ja paljon kansaa kertyi tuota ilmaista huvitusta katsomaan.
Pyövelillä oli nuoransilmukka kädessään ja hän alkoi pujotella sitä
pojan kaulaan. Poika silloin pyysi saada esittää viimeisen pyyntönsä.
»Minä olen soittoniekka», sanoi hän. »Antakaa minulle viuluni, että
saan soittaa lähtöpolskan.» 183

»Hirtettävän pyyntöön suostutaan», sanoi kuningas. »Antakaa soitta-
jalle hänen viulunsa.»
Mutta silloin se itara isäntä, joka oli jotenkuten selvinnyt orjantappura-
pensaikosta, tunkeusi väkijoukon läpi ja touhusi:
»Älkää herran nimessä antako tuolle lurjukselle viulua! Minultakin
se tanssitti housut rikki.»
»Mikä on luvattu, se on luvattu», virkkoi kuningas.
»No sitokaa siinä tapauksessa minut puuhun kiinni, etten tanssi vaat-
teitani hajalle», pyysi isäntä.
Isäntä köytettiin puuhun kiinni. Poika sai viulunsa ja alkoi soittaa.
Hän soitti paremmin kuin koskaan ennen ja koko hovi, koko rahvas
alkoi mielettömästi tanssia. Pyöveli sotkeentui köyteensä, niin ettei hirt-
tämisestä tullut mitään. Viulu soi ja kansa tanssi tanssimistaan. Puuhun
köytetty isäntäkään ei voinut vastustaa sävelten lumoa, vaan hytki edes-
takaisin ja hankasi selkänsä verille, sillä köysi, jolla hänet oli sidottu, oli
sattunut jäämään löyhälle.
Poika soitti soittamistaan ja hovi ja koko rahvas tanssi itsensä pöker-
ryksiin. Silloin poika hyppäsi alas hirttolavalta ja otti nuorimman kunin-
kaantyttären syliinsä ja kantoi hänet kääseihinsä. Hei vain! Soittoniekka
hoputti hevosen juoksuun ja ajoi prinsessan kera tiehensä, ties minne
toiseen valtakuntaan lie ajanut.
184

Oivalliset apulaiset
Ripiraapelan leskikuningattarella oli niin kaunis tytär, että maine
hänen ihanuudestaan vieri yli maiden ja merien.
Monet urhoolliset prinssit, ritarit ja korkeat valtaherrat taival-
sivat Ripiraapelaan kosioretkelle, mutta kuningatar asetti heidän suo-
ritettavakseen siksi vaikeita tehtäviä, että he sortuivat niihin.
Kolmen päivämatkan päässä Ripiraapelasta oli niin mitätön valta-
kunta, ettei sillä ollut edes nimeä. Tuon pienen maan prinssi sai myös
halun lähteä kosimaan Ripiraapelan prinsessaa.
»Älähän lähde noitakuningattaren hoviin!» varoitti nimettömän maan
kuningas poikaansa. »Monen sinua suuremman herran pää on Ripiraa-
pelan linnan seiväsaidan koristeena kuin kaalinkerä ikään.»
Mutta nimettömän maan prinssi ei voinut luopua tuumastaan. Hän
suorastaan kitui, kun ei päässyt matkalle lähtemään. Hän sairastui sängyn-
omaksi, ja silloin» kuninkaan henkilääkäri ehdotti, että pojan olisi saa-
tava tahtonsa läpi. Kuninkaan ei auttanut muu kuin antaa pojalleen
lupa lähteä kosioretkelle. Tästäpä prinssi ilostui niin, että tuli heti pai-
kalla terveeksi kuin pukki, ampaisihe ylös vuoteestaan ja alkoi tehdä
matkavalmisteluja.
Oli aurinkoinen aamu, kun prinssi lähti kosiomatkalleen, ja hetken
tietä taivallettuaan hän näki tiensivussa miehen, jolla oli maha kuin
heinähaasio.
»Mikä on nimesi?» kysyi prinssi.
»Möhömahaksihan ne minua sanovat», vastasi mies ja jatkoi: »Min-
nekä se on nuorella herralla matka?»
»Tuonnepa vain, Ripiraapelan prinsessaa kosimaan», selitti prinssi.
»Otahan minutkin matkaasi», pyysi Möhömaha. »Olen kuullut, että
se on ruokaisa hovi.»
Mikäpäs siinä; prinssi otti Möhömahan matkaseurakseen.
Kotvasen kuljettuaan he kohtasivat miehen, niin peräti pitkäkinttui-
sen uroksen, että tämä makasi polvet koukussa yli tien ja hevosmiehet
rattaineen ajoivat hänen polviensa alitse. 185

»Se on minun tovereitani», selitti Möhömaha. »Riukukinttu on sen
nimi.»
»Hoi Riukukinttu!» huusi nimettömän maan prinssi. »Nousehan ylös
ja liity matkaamme, tule puhemieheksi, kun minä menen kosimaan Ripi-
raapelan ihanaista prinsessaa.»
Riukukinttu vään täysi ylös ja liittyi kolmanneksi matkaan.
Hetken kuljettuaan he kohtasivat kallionseinämän juurella tanakan-
pönäkän miehen. Aurinko paahtoi lämpimästi, mutta miehellä oli karva-
lakki päässään ja lammasnahkaturkit yllään. Siitä huolimatta hänen leu-
kansa löivät vilusta loukkua, jotta hampaat suussansa helisivät.
»Kuka olet ja mikä sinua vaivaa?» kysyi nimettömän maan prinssi.
»Kylmänhuokuja on nimeni», selitti mies. »Viluttaa niin vietävästi,
sisälläni on näet yhdeksän talven pakkaset.))
»Kyllä kulkiessa lämmin tulee», sanoi prinssi. »Liity sinäkin jouk-
koomme.»
Ja niin liittyi merkillinen Kylmänhuokujakin joukon jatkoksi.
Sinä päivänä sitten piti olla kummia miehiä tienvarressa! Kun prinssi
joukkoineen oli kotvan kulkenut, näki hän kannonpäässä miehen, joka
oli sitonut mustan siteen silmilleen.
»Minkävuoksi olet peittänyt silmäsi?» kysäisi prinssi.
»Minun on pakko pitää side silmilläni», selitti mies. »Katseeni on näet
niin väkevä, että vuoret sen voimasta halkeavat.»
Prinssin pyynnöstä sekin mies, nimeltään Tarkkasilmä, liittyi mat-
kueeseen.
Mutta ennenkuin prinssi joukkoineen pääsi Ripiraapelaan, yhdytti
hän vielä viidennenkin ihmeellisen uroksen. Tämä makasi ruohikossa
korva painettuna maankamaraan ja kuunteli.
»Mitä kuulet?» kysäisi häneltä prinssi.
»Kuuntelenpahan tässä aikani kuluksi, kuinka tuolla maapallon toi-
sessa laidassa tykit jyskävät ja pyssyt paukkuvat. Siellä on suuri sota
käynnissä», selitti mies.
Jutusteltiin hetki ja prinssi kysyi mieheltä, jonka nimi oli Tarkkakorva:
»Pystytkö kuulemaan mitä ne Ripiraapelan hovissa tällä kertaa puu-
haavat?»
Tarkkakorva höristi korviaan ja kertoi:
»No senhän nyt kuulee hyvinkin, että ne taas listivät siellä päätä jolta-
kin onnettomalta kosiomieheltä, joka ei ole pystynyt hänelle annetuista
186 tehtävistä selviytymään.»

Nimettömän maan prinssi ei uutisesta säikähtänyt, vaan jatkoi matkaa
ja Tarkkakorvakin seurasi joukon hännillä.
Saapuipa sitten koko seurue Ripiraapelan monitorniseen hallituskau-
punkiin.
Prinssi meni kolkuttamaan kuninkaanlinnan ovea. Itse leskikuninga-
tar tuli avaamaan, ja moisen joukon kummia miehiä nähtyään hän kysyi:
»Kosiomiehiäkö te kaikki olette?»
Prinssi tempasi hatun päästänsä ja vastasi:
»Vain minä olen kosiomies, nuo muut ovat minun seuralaisiani, puhe-
miehiä, tai miksi heitä nyt nimittäisi.»
»Astukaahan sisään», kehoitti kuningatar.
Kun prinssi joukkoineen saapui linnan eteisaulaan, puhui kuningatar:
»Nyt on asia siten, että minulla on maailman kaunein tytär ja olen
päättänyt antaa hänet puolisoksi maailman nokkelimmalle nuorukaiselle.
Moni on luullut olevansa nokkela ja tullut tänne koettamaan onneaan.
Mutta he eivät ole suoriutuneet tehtävistä, jotka olen antanut, ja heidän
päänsä koristavat nyt riukuaitaa tuolla tallin takana. Sinullekin annan
ylen vaikeita tehtäviä ja jollet pysty niistä suoriutumaan, perii sinut sama
kohtalo kuin muutkin kosiomiehet. Vielä voit pyörtää takaisin ja mennä
kotiisi, tahi suostutko ehtoihini?»
Prinssi suostui ehtoihin ja kuningatar määräsi:
»Käy tuonne keittiön puolelle. Sinne on katettu kymmenen padallista
perunoita, viisi härkää ja seitsemän lammasta sekä kaksitoista tynnyriä
olutta. Sinun täytyy syödä perunat ja lihat ja juoda olut viimeistä pisa-
raa myöten suuhusi. Vain yhden miehistäsi saat ottaa avuksesi.»
Prinssi otti tietenkin Möhömahan seurakseen. Pikaisesti tuo suursyö-
märi hotkaisi perunat ja paistit sekä siemaisi oluet tynnyreistä viimeiseen
tippaan.
Syötyään hän röyhtäisihe, taputti valtavaa mahaansa ja sanoi:
»Tätä matkaa en totisesti kadu, siitä onkin monta vuotta, kun viimeksi
sain kunnon aterian.»
Kuningatar hieman kummasteli miten prinssi niin helposti syömäura-
kasta selvisi ja antoi hänelle uuden tehtävän.
»Minun lammaslaumani on hajonnut maailman tuuliin», kertoi kunin-
gatar. »Sinun on ennen iltaa juostava lampaani kokoon. Minä tulen las-
kemaan, kun ne ovat karsinassa; sata niitä oli kaiken kaikkiaan. Varo
päätäsi, jos yksikin puuttuu.»
Prinssi lähti ajamaan lammaskatrasta koolle. Riukukinttu ystävänsä 187

hän otti tietenkin avukseen. Niityllä käyskentel eviltä paimenilta prinssi
sai kuulla, että kuningattaren lampaat olivatkin — rusakkojaniksia.
»Ei se mitään, kunhan eivät pääskysiä ole», lausahti Riukukinttu ja
pyyhälsi juoksuun.
Kuin tuuli kiiti Riukukinttu poikki ahomaiden ja halki haapa vesaik-
kojen.
Ja ennen iltaa oli 'lampaita3 kuningattaren karsinassa kaksikin sataa.
»Hyvä, hyvä!» kiitteli kuningatar prinssiä. »Näyt olevan liukas poika,
menehän ja nouda minulle kallis hohtokivisormukseni, joka tuonnottain
putosi tuonne Kuohukoskeen.»
Prinssi otti Tarkkasilmän ja Riukukintun matkaansa ja taivalsi Kuohu-
koskelle.
Tarkkasilmä vetäisi siteen toisen silmänsä edestä ja kurkisti koskeen.
Syvimmän kurimuksen pohjalla hän näki sormuksen kimaltavan. Riuku-
kinttu ojensi hänen osoituksensa mukaan pitkän kätensä ja poimi sor-
muksen kuohuista.
Sekin tehtävä siis suoritettiin kunnolla ja nyt leskikuningatar sanoi:
»Kun olet noin nokkela poika, niin saatpa jo prinsessan nähdäksesi.
Saat jopa viettää yösikin hänen kammarinsa kynnyksellä. Uskon siis
prinsessan huostaasi, mutta varokin tarkasti, ettei häntä yön aikana ku-
kaan varasta.»
Nimettömän maan prinssi oli riemuissaan, kun vihdoinkin sai nähdä
sydämensä valitun. Hän ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ettei prinsessaa
vain kukaan yöllä koppaisi ja kuljettaisi teille tietymättömille. Hän asetti
Riukukintun prinsessan kammarin ikkunan taakse vartioon, ja Möhö-
mahan hän pani ovelle, niin ettei hyttynenkään päässyt avaimenreiästä
sisälle. Itse hän asettui kynnykselle vartioon ja katseli kuinka prinsessa
yön tullen pujahti silkki takkinsa alle.
Mutta varokeinot olivat turhia. Keskiyöllä leskikuningatar vaivutti
prinssin apulaisineen sikeään uneen. Prinsessan hän kaappasi syliinsä ja
kuljetti hänet sellaiseen paikkaan, josta häntä piti olla mahdotonta löytää.
Kun prinssi aamulla heräsi, tuli leskikuningatar hänen luokseen ja
tiuski:
»Missäs nyt on lapseni? Jollet toimita häntä iltaan mennessä takaisin,
niin annan sinut pyövelini haltuun.»
Prinssi piti neuvoa Tarkkakorvan kanssa. Tarkankuulija painoi kor-
vansa seinään ja kuunteli. Hetken kuluttua hänen suunsa vetäytyi leveään
188 hymyyn.

^\wOa
^
Riukukinttu otti "heidät kaikki selkäänsä

»Mitä kuulet?» uteli prinssi.
Tarkkakorva selitti:
»Kuulenpahan vain kuinka prinsessa supisee itsekseen: 'Se viimeöinen
prinssi oli sitten mukava poika. Ohja voi! Minkätakia maammoni telkesi
minut tänne Lyijyvuoreen, tuhannen penikulman päähän kotoani?»
Tarkkasilmä otti selville missä Lyijyvuori oli ja koko joukko lähti etsi-
mään prinsessaa. Nopsasti siinä penikulmista selvittiin, kun Riukukinttu
otti muut selkäänsä ja ponkaisi matkaan pitkillä koivillaan.
Tultiin synkkänä kohoavan Lyijyvuoren luokse. Tarkkasilmä paljasti
molemmat silmänsä ja loi kovan katseen vuoren kupeeseen. Räsähtäen
halkesi silloin vuori ja paljasti luolan, jossa prinsessa oli.
Riemusaatossa toi nimettömän maan prinssi neidon takaisin äitinsä
luokse.
Leskikuningattaren mieltä karvasteli, kun nokkela kosijapoika oli kai-
kista hänen asettamistaan tehtävistä selviytynyt.
»Kärvennän tulella koko liudan, niin sittenpähän heistä pääsen», pu-
heli kuningatar ja antoi palvelijoilleen käskyn lämmittää tulisenkuumaksi
linnan saunan.
Palvelijat tekivät työtä käskettyä ja lämmittivät linnan saunan, joka
oli vaskesta rakennettu, niin kuumaksi, että ympäristössä kivetkin sulivat.
Kuningatar kutsui prinssin luokseen ja määräsi:
»Menehän nyt joukkosi kanssa kylpemään, niin sitten päästään häitä
viettämään.»
Mitäs tuosta, Kylmänhuokuja etukynnessä lähti prinssi ystävineen
vaskisaunaan.
Kylmänhuokuja puhalsi yhden, kaksikin talvea sisästään. Vaskisaunan
seinät vetäytyivät yltä päältä kuuraan ja kotvan kuluttua siellä oli varsin
leppoisa kylpeä.
»Tällaisia saunoja», kehaisi pakkasmies kylvyn päätyttyä, »tällaisia sau-
noja kun olisi enemmän, niin pääsisin minäkin vilustani.»
Mikäpäs siinä leskikuningattaren lopuksi auttoi muu kuin panna häät
pystyyn. Ja muhkeat häät hän pitikin, niin upeat, että koko Ripiraapelan
kuninkaanlinna soi ja helisi.
Kun häät loppuivat, antoi kuningatar prinssille hyvän hevosen ja
kirkkokääsit, jotta nuori aviomies voisi saattaa puolisonsa kunnolla ko-
tiinsa.
Mutta sydämessään leskikuningatar hautoi yhä pahoja aikeita. Heti
190 kun lähtijät olivat painuneet tielle, rupesi kuningatar varustamaan huovi-

joukkoa, jonka piti ratsastaa karauttaa menijöiden jälkeen ja seivästää
heidät.
Tarkkakorva kuuli mitä leskikuningatar touhusi ja kertoi huomiostaan
prinssille.
»Mitäpä tuosta, antaa huovien tulla vain», tuumi prinssi ja ajella köröt-
teli nuorikkonsa rinnalla edelleen.
Jo kuului huovijoukon ratsujen kavionkäpse takaapäin.
»Silmäisehän ne kuoliaaksi», pyysi prinssi Tarkkasilmältä.
Siimamies irroitti siteen silmiltään, loi tylyn katseen huoveihin ja nämä
suistuivat kuolleina alas ratsuiltaan.
Kun leskikuningatar kuuli joukkonsa tuhosta, niin halkesi hän har-
mista.
Nokkelasta prinssistä tuli aikanaan nimettömän maan kuningas. Maan-
mainiot apulaisensa hän nimitti ministereikseen. Mikäpä siinä oli halli-
tessa, kun oli niin oivallisia työtovereita. Tarkkakorva kuuli milloin naa-
purit juonivat sotaa. Tarkkasilmä oli mahdikkaampi kuin kokonainen
armeija. Riukukinttu kiidätti viestejä. Möhömaha ahmi suihinsa kaikki
raatelevat pedot koko valtakunnasta. Entäs Kylmänhuokuja? Hän puo-
lestaan teki linnan jääkellarin tarpeettomaksi.

Tuhkimo
Elelipä ennenvanhaan täällä Suomenniemellä talonisäntä, jolla oli
kolme poikaa. Vanhin ja keskimmäinen poika olivat vilkkaita ja toi-
meliaita, mutta nuorin veljeksistä päivät pitkät ja yöt ympäri uunin
pankolla maata venytteli. Ei hän silmiään pessyt eikä edes paitaansa
viitsinyt vaihtaa. Samaa likaista hurstipaitaa hän piti niin kauan, että
se riekaleiksi hajosi ja pois päältä putosi. Tämän pojan nimi oli Tuh-
kimo.
Sattuipa sitten, että talossa kävi heinävarkaita. Tallin ylisiltä ne mo-
nena yönä perätysten kävivät säkkeihinsä heiniä kahmuamassa. Pani
isäntä vanhimman poikansa vahtiin, jotta saataisiin tietää, kuka niitä
heiniä varastaa. Poika meni jo ehtoolla tallinylisille, kaivoi syvän kuopan
heiniin ja meni sinne maata. Puoliyön aikaan tulla kolisteli kolme mustaa
miestä tallinylisille. Ne ahtoivat säkkinsä heiniä täyteen ja painuivat tie-
hensä. Poika kyllä kuuli kuoppaansa vorojen touhun, mutta ei uskaltanut
hievahtaakaan, vaan pysytteli hiljaa kuin hiiri.
Aamun tullen meni poika tupaan ja tunnusti isällensä, että käviväthän
heinävarkaat meillä taaskin, mutta niin olivat suuria ja mustia miehiä,
että minä en uskaltanut puhua niille niin halaistua sanaa.
Pani isäntä toisen poikansa vahtiin, mutta tämä oli yhtä arka kuin vel-
jensäkin eikä uskaltanut hiiskua kolmelle vorolle mitään, kun ne taaskin
puoliyön maissa kävivät säkkeineen tallin ylisillä.
Havahtuipa jo Tuhkimokin uunin pankolla. Hän hypähti lattialle, hie-
roi noet ja rähmät silmistään ja sanoi:
»Onko tässä talossa vain akkoja eikä yhtään miestä? Tämä poika läh-
tee täksi yöksi tallin ylisille vartioon.»
»Mitäpä sinä rääpänä siellä hytisemässä teet?» virkahti Tuhkimon isä.
»Kuvitteletko olevasi veljiäsi urheampi? Makaile sinä vain kaikessa rau-
hassa uunin päällä.»
192 Mutta Tuhkimo ei ollut kuulevinaan isänsä sanoja. Hän otti kouraansa

vankan nuijan ja kainaloonsa suuren säkin ja kiipesi tallin ylisille. Hän
sulloi säkin puolilleen heiniä ja ryömi sitten nuijineen säkkiin sisälle.
Yösydännä saapuivat taas varkaat. He keksivät säkin, jossa Tuhkimo
oli, ja sanoivat nauraa hohottaen:
»Ovatpas höyliä väkeä tämän talon asujaimet, ne ovat sulloneet säkin
täyteen heiniä ihan meitä varten!»
Ja yksi voroista heitti säkin selkäänsä ja alkoi kantaa retuuttaa sitä.
Varkaat taivalsivat perätysten pitkin kapeata polkua, ja se mies, joka
kantoi Tuhkimoa, käveli häntäpäässä. Kun oli jonkin matkaa kuljettu,
niin kurkottihe Tuhkimo esiin säkistä ja lyödä kajautti nuijallaan edellä-
kulkijaa. Tämä luuli, että perässätulija syyttä suotta häntä löi. Hän vis-
kasi säkkinsä tiensivuun ja kävi nyrkein jäljessätulevan kimppuun. Mutta
tämä oli kiivas luonnoltansa ja tempasi puukkonsa ja pisti kuoliaaksi to-
verinsa.
Kuljettiin taas vähän matkaa, niin jopa Tuhkimo lyödä täräytti edellä-
kulkijaa nuijallaan. Taas välähti puukkoja etumaisena kulkeva voro otti
hengiltä toverinsa.
Nyt oli vain yksi mustista miehistä jäljellä, ja häneltä Tuhkimo halkaisi
nuijallaan kallon.
Mutta nyt olikin saavuttu lähelle avaraa vuoriluolaa, jossa varkaitten
tyyssija oli. Tuhkimo astui luolaan sisälle ja näki, että sen perällä paloi
nuotio. Valkean ääressä istui vanha, kämäleuka akka ryppyisiä käsiään
lämmitellen.
»Täälläkös se varkaitten ja rosmojen emo asuu!» huudahti Tuhkimoja
kolkkasi akan kuoliaaksi.
Sitten hän rupesi katselemaan ympärilleen ja näki, että luolaan oli
kerätty tavaton määrä aarteita. Oli monta arkullista kalliita vaatteita, oli
hohtokiviä ja jalohelmiä, oli röykkiöittäin hopeata ja kultaa. Luolan suu-
puolella oli kolme hevosen pilttuuta ja niissä tömistelihe hiirenharmaa,
punarautias ja hiilenmusta ori. Tuhkimo juotti ja syötti hevoset ja palasi
sitten kotiinsa ja kiipesi pankolleen makaamaan.
Samoihin aikoihin sattui, että valtakunnan kuningas tahtoi naittaa
ainoan tyttärensä. Mutta saadakseen kunnollisen, pystyvän vävypojan
asetti hän tulevalle vävylle vaikean kokeen.
Linnan lähellä oli jyrkkä ja korkea vuori, muodoltaan kuin sokeri-
toppa. Sileätä ja kirkasta lasia oli koko vuori. Kuningas istutti tyt-
tärensä vuoren huipulle istumaan ja antoi hänelle kultaisen kukan
käteen. Sitten hän julisti kaikkien tiettäväksi, että joka pystyisi rat- 193

sastamaan vuorta ylös ja koppaisi kukkasen prinsessan kädestä, se
saisi kotivävyn paikan kuninkaan linnassa ja puolet valtakuntaa hallit-
tavakseen.
Kolmena päivänä sai jokainen nuorimies säätyyn katsomatta koettaa
onneansa. Kun ensimmäinen kilpapäivä tuli, kokoontui kansaa musta-
naan lasivuoren juurelle. Saapui sinne miestä jos minkä näköistä. Toisilla
oli korskuvat, tuliset ratsut, toisilla taas notkoselkäiset ja takkuharjaiset
hevoskaakit ajokkeinansa.
Tuhkimon veljetkin varustivat itsensä matkaan. Isä heille toivotteli
onnea sanoen:
»Kas niin reippahat poikani, menkää vain ja siepatkaa kultakukka
prinsessan kädestä ja kohotkaa arvossa valtakunnan ensimmäisiksi.
Jäähän minulle tänne yksi poika, tuo Tuhkimus tuonne muurin
päälle.»
Mutta Tuhkimo vääntäysikin alas pankoltaan ja sanoi:
»Kun muut menevät lasivuorelle, niin salli minun mennä sillä aikaa
marjaan. Sittenpähän saatte kaikki marjoja, kun tulette kotia.»
Isä antoi Tuhkimolle luvan mennä marjaan ja hän kiiruhti suoraa
päätä varkaiden luolalle. Täällä hän riisui rohdinpaitansa ja puki vaski-
set vaatteet yllensä. Hän satuloitsi hiirenharmaan oriin ja pani sille vaski-
päitset päähän. Kuin tuuli hän ajaa karautti lasivuorelle ja pakotti he-
ponsa nousemaan ylös liukasta rinnettä. Mutta ei päässyt puoleenväliin-
kään vuorta Tuhkimon ratsu. Vaikka se oli timanttikengin kengitetty,
niin se liukastui ja luisui takaperin alas vuoren juurelle.
Tyhjin toimin palasi Tuhkimo varkaiden luolalle. Hän riisui vaskiset
varusteensa ja puki jälleen tuhkapaidan päällensä. Oriin hän pani pilt-
tuuseen, juotti ja syötti toisetkin hevoset ja palasi kotiinsa.
Saapuivat sitten Tuhkimon isä ja veljetkin kotiin puhellen, ettei aina-
kaan tänä ensimmäisenä kilpapäivänä kukaan kultakukkaa tavoittanut.
Kuulivat Tuhkimon kuorsaavan pankolla ja kysyivät:
»Sielläkö se marjamies makaa, no missäs marjat, jotka lupasit poimia?»
Vastasi tähän Tuhkimo:
»Isäkulta, oli niitä minulla suuri tuokkonen, mutta kotimatkalla kompas-
tuin kantoon, nurin mennä mäjähdin ja silloin marjat sinkosivat sam-
maliin.»
Seuraavana päivänä isä ja veljet lähtivät jo aamutuimaan lasivuorelle.
Tuhkimo taaskin pyysi lupaa lähteä marjaan, mutta kiiruhti tietenkin
194 varkaiden luolalle. Tällä kertaa hän hopeisissa varusteissa ratsasti puna-

rautiaalla oriilla. Puoliväliin vuorta pääsi hepo, mutta liukastui sitten ja
suistui suinpäin takaisin vuoren juurelle.
»Tavoittamatta se kukka jäi muiltakin», lohdutti Tuhkimo itseään, sillä
muiden nuorukaisten ratsut eivät päässeet vuoren kuvetta niinkään ylös
kuin punarautias oli kiivennyt.
Ja Tuhkimo kiiruhti viemään hevon pilttuuseensa, vaihtoi vaatteita ja
maata kelletteli taas pankolla, kun isänsä ja veljensä saapuivat kotiin.
»Kolmas kerta toden sanoo», päätti mielessänsä Tuhkimo, kun hän kol-
mantena päivänä pujotti kultaiset päitset mustan oriin päähän. Kullalta
välkkyvässä sotisovassa, oriin syytäessä sieraimistaan tulta, ratsastaa ka-
rautti Tuhkimo lasivuorelle. Kuni ilveskissa kiipesi ratsu ylös lasivuoren
rinnettä. Timanttikengät iskivät kipinöitä ja uursivat syviä naarmuja
vuoren pintaan. Musta hepo ei liukastunut, ylös, ylös huipulle se vei mie-
hen. Tuhkimo kumartui ja koppasi kultaruusun prinsessan kädestä. Sit-
ten hän kääntyi ympäri ja antoi hevosensa luisua alas lasiliukasta rin-
nettä. Kansa huusi huikeasti hurraata, kun vihdoinkin oli oikea sankari
ilmestynyt. Tuhkimo ei jäänyt kuuntelemaan ylistyslauluja, vaan kan-
nusti ratsuaan, niin että se kiiti kuin pääsky. Varkaiden luolalle kun
saavuttiin, sitoi Tuhkimo vaahtoavan hevosen pilttuun renkaaseen,
vaihtoi vaatteita ja kätki kultaisen kukan paitansa rinnuksen alle. Ta-
lon miesväki kun palasi kotiin, niin pankollahan Tuhkimo taas maata
kelletteli.
Kaikki haastelivat siitä loistavasta sankarista, joka oli kukkasen prin-
sessan kädestä siepannut, mutta kuka tuo kultapaita miekkonen oli ja
missä hän asui, sitä ei kukaan tiennyt.
Kuningas pyysi tuntematonta kuulutusten avulla tulemaan linnaansa,
mutta miestä ei näkynyt, vaikka viikko vuoteltiin. Ei auttanut silloin ku-
ninkaan muu kuin panna palvelijansa lääni lääniltä, pitäjä pitäjältä, kylä
kylältä ja talo talolta etsimään mustan ratsun ratsastajaa, kultakukan
omistajaa.
Saapuivat viimein kuninkaan miehet Tuhkimonkin kotitaloon. Ky-
syttiin Tuhkimon isältä, onko hänellä poikia.
»Onhan minulla tässä nämä kaksi», vastasi isä. »Olivathan nämäkin
lasivuorella koettamassa onneaan, mutta heitä ei lykästänyt.»
»Mutta kuka tuolla pankolla kuorsajaa?» kysäisi palvelijain päämies.
»Tuhkimus poikani siellä vain unessa horisee», vastasi isä.
»Alas vain sinäkin sieltä, jokainen valtakunnan miehenpuoli on tarkoin
tutkittava, niin kuuluu kuninkaan käsky», määräsi palvelijain päämies. 195

Tuhkimon jalkaan tartuttiin ja hänet tempaistiin lattialle. Kah kum-
maa — nokisen rohdinpaidan rinnuksen alta löydettiin prinsessan kulta-
kukka. Lensivät siinä levälleen niin isän kuin vanhempien veljienkin sil-
mät. Mutta Tuhkimo talutettiin kuninkaan linnaan.
Kuningas epäili, kovasti epäili, että onkohan tuo rähmäsilmäinen
tuhkapöperö sama mies, joka kullassa kulisten mustalla ratsulla ratsasti.
Niinpä Tuhkimo, joka ei tahtonut pahoittaa prinsessan mieltä, kiiruhti
varkaiden luolalle, pukeutui kultaiseen asuun ja palasi mustan oriin se-
lässä linnalle. Jo uskoi kuningas, että sama tuo oli uros, liikkuipa hän sit-
ten nokipaidassa tai kultaisissa vaatteissa.
Kutsuttiin paikalle pappi, ja hän vihki Tuhkimon ja lasivuoren prin-
sessan mieheksi ja vaimoksi. Istuivat sitten hääaterialle nuoripari ja koko
hovikunta. Mutta Tuhkimo, joka oli koko ikänsä pankolla maannut, ei
osannut syömäkaluja, lusikkaa, haarukkaa ja veistä käyttää. Kesken kai-
ken hänen piti juosta äidiltään neuvoa kysymään, ja äiti opasti, kuinka
kuninkaallisessa pöydässä oli syötävä.
Niiden neuvojen avulla selvisi Tuhkimo hääateriasta. Mutta sitten
tuli maatamenon aika ja taas oli Tuhkimon juostava äidiltä kysymään
kuinka kuninkaissa maattiin. Äiti neuvoi, että puristele sinä prinsessaa
vähän joka paikasta ja jos hän jostain aristaa, niin tartu siihen lujasti
kiinni.
Tuhkimo heittihe prinsessan viereen häävuoteeseen ja teki kuten
äitinsä oli neuvonut. Mistään muusta paikasta ei kuninkaan tytär aristel-
lut, paitsi isosta varpaastaan, jonka oli tanssiessaan satuttanut ja joka nyt
oli arka ja kipiä. Tuhkimo pusersi lujasti varvasta ja silloin alkoi prin-
sessa huutaa kuin olisi puukkoa kurkkuun työnnetty.
Kuningas riensi apuun ja erotti nuorenparin. Vieraskammarin soh-
valle laitettiin Tuhkimolle peti, jossa hän sai yönsä viettää.
Seuraavana päivänä piti Tuhkimon mennä nuorikkonsa kerällä kunin-
kaalliseen puistoon kävelemään. Mutta koska hän ei tiennyt kuinka ku-
ninkaissa käveltiin, oli hänen taaskin juostava äidiltään tuota seikkaa tie-
dustamaan.
Äiti sanoi:
»Katsele kukkoa tuolla pihalla ja ota oppia siitä.»
Äiti tietenkin tarkoitti, että astelehan poikani siellä kuninkaan huvi-
puiston kultasannoi te tuilla käytävillä yhtä ylväästi ja arvokkaasti kuin
kukko.
196 Tuhkimo otti ja katseli tarkasti kukkoa, kun se kaula kenossa tepasteli

Tuhkimo matki kukkoa

ja holhosi kanasiaan. Kun hän sitten palasi kuninkaan puutarhaan, matki
hän kukkoa, ja prinsessa alkoi tietenkin huutaa ja parkua.
Kuningas taaskin ehätti paikalle ja voivotteli, että minkälaisen tuhka-
pöperövävyn minä sainkaan.
Niin, tuosta kaikesta on jo kulunut monta monituista vuotta. En ole
sen koommin siinä valtakunnassa enkä siinä kuninkaan linnassa käynyt,
kun sieltä lähdin. Mutta kaipa Tuhkimo jo on oppinut sellaiset käytös-
tavat, jollaiset kuninkaan vävypojalla tulee olla.
198

Kuninkaan tallirenki
Kolme vuotta palveli poika palkatta pikkurenkinä itaran isännän
talossa. Mutta kun kolmas vuosi tuli täyteen, alkoi poika vaatia
palkkaakin.
Isäntä sanoi hänelle:
»Ota tuo jousi seinältä, siinä on sinulle palkkaa enemmän kuin ansait-
setkaan.»
Poika tempasi jousen seinältä ja painui tielle mieli myrtyneenä. Teeri
keikkui tienvarren koivussa ja poika tavoitti sitä saaliikseen. Mutta nuoli
ei osunutkaan tarkalleen; teeri vain rampautui ja lentää räpiköi syvem-
mälle metsään.
Koko päivän ajoi poika teertä takaa, mutta kun ilta pimeni, häipyi
saalis vesaikkoon.
Poika katseli ympärilleen ja havaitsi joutuneensa synkkään metsään,
aivan oudolle seudulle. Hän taittoi havunoksia vuoteeksensa ja majoittui
korkean kuusen alle.
Aamulla heräsi poika aikamoiseen metakkaan. Hiiden poika juoksi pit-
kin ahoa sen kun koivistaan pääsi, ja hänen kintereillään kiiti suu am-
mollaan suuri susihukka.
Poika hyppäsi syrjään ja ajatteli:
»Katsonpahan kuinka tässä käy.»
Hiitolainen kiipesi kuuseen, mutta susi istui kuono irvissä puunjuurelle
häntä vartioimaan.
Susi huomasi pojan, mutta ei käynytkään jousella varustetun kimp-
puun, vaan pyysi:
»Ammu jousimies hiiden rumahinen alas puusta, niin lupaan, etten
ikinä ahdista karjaasi.»
Hiiden poika puolestaan lupasi:
»Ammu velikulta hukka! Saat minulta runsaan palkkion ja saathan
itsellesi rukkasetkin suden nahasta.»
Poika viritti jousensa ja ampui hukan hengiltä. Hiiden poika tuli autta- 199

maan häntä saaliin nylkemisessä. Kun työ oli tehty, lähti poika tallustele-
maan hiitolaisen jäljestä ja saapui korkean vuoren juurelle. Siinä oli avara
luola, jossa asui hiisien perhekunta.
Tulijat nähtyään ukkohiisi sanoi:
»Jopa saavuit metsältä poikani ja toit paistinkin tullessasi. Kolmekym-
mentä vuotta olenkin jo tätä hetkeä odottanut.»
Tähän vastasi hiiden poika:
»Eihän toki henkeni pelastajaa paistiksi panna! Ilman hänen apuaan
olisi susi irvihammas tehnyt minusta lopun. Palkita meidän pitää hänet,
vieläpä runsain mitoin.»
»Mitä tahdot palkaksesi?» kysäisi hiisivaari.
»Pyydä kultaharjaista oritta», suhahti hiiden poika jousiniekan kor-
vaan.
Poika teki kuten neuvottiin ja sai parhaan hevosen hiitolan tallista.
Hän aikoi nousta kultaharjaisen oriin selkään ja ratsastaa tiehensä, mutta
hiiden poika kuiskasi:
»Älä mene vielä, vaan aikaile, ja kun isäukkoni kysyy mitä haluat, niin
pyydä siltä sen vanha saunavasta.»
Poika teki kuten neuvottiin ja sai saunavastan, mutta kun hän teki
lähtöä, kuiskasi hiiden poika vieläkin hänelle:
»Aikailehan vielä hetki ja pyydä mukaasi vanha kalaverkko ja kupari-
pilli.»
»Vieläkö olet jotakin vailla, vai haluatko kaikki aarteeni?» kysäisi hiisi-
vaari, kun näki pojan edelleen aikailevan.
»Ei kahta ilman kolmatta, eikä kolmatta ilman paritta», sanoi poika ja
pyysi kalaverkkoa ja kuparipilliä.
»Siinä ne ovat ja painukin jo tiehesi!» ärähti hiisivaari ja heitti pojalle
verkon ja pillin.
Nyt oli pojalla tavaraa niin paljon kuin hän jaksoi kantaa. Hän nousi kul-
taharjaisen oriinsa selkään ja ratsasti kunnes tuli kolmen tien risteykseen.
»Minkähän tien valitsen?» aprikoi hän.
»Valitse keskimmäinen, se vie suoraan kuninkaan linnaan», neuvoi he-
vonen.
»Samapa tuo», arveli poika ja ratsasti keskimmäistä tietä, kunnes saa-
pui kuninkaan linnaan.
Kuningas oli pihalla jaloittelemassa ja hevonen varoitti poikaa:
»Se pyytää ostaa minut, mutta älä myy, älä mistään hinnasta. Ota sen-
200 sijaan vastaan tallirengin paikka, jos se sitä sinulle tarjoaa.»

Kuningas yrittikin ostaa kultaharjaisen oriin ja tarjosi siitä kahmaloit-
tain kalleuksia, mutta poika ei suostunut kauppaan.
»Jää sitten luokseni tallirengiksi», pyysi kuningas. »Saat olla jouten,
sillä kuusi tallirenkiä minulla on ennestään ja he hoitavat hevoseni.
Muuta sinun ei tarvitse tehdä kuin että tulet kyytipojaksi kultaharjal-
lasi, kun lähden kyläilemään.»
Ja niin jäi poika joutorengiksi kuninkaan linnaan. Ei aikaakaan, kun
ne kuusi tallirenkiä alkoivat tuntea kateutta joutenolijaa kohtaan ja he
päättivät raivata hänet pois tieltä. He menivät kuninkaan luokse ja sanoi-
vat:
»Se uusi tallirenki kerskui, että hän saisi kaikkien hovin hevosten har-
jat kullalta välkkymään, jos vaan haluaa.»
Kuningas kutsui pojan puheilleen ja sanoi:
»Laitahan huomisaamuun mennessä niin, että kaikkien hevosten har-
jat kullalta kiiltelevät. Jollet tee sitä, annan katkaista kaulasi.»
Poika meni itkien hevosensa luokse talliin ja rupesi sukimaan sitä.
»Miksi itket poikarukka ja olet pahoilla mielin?» hirnahti hepo.
Poika kertoi minkä tehtävän oli saanut, mutta hevonen lohdutti häntä:
»Nyt on tarpeen vanha vasta, jonka hiitolasta sait. Katso ettei tallissa
ole katselijoita. Kasta vasta vesiammeeseen ja sivele sillä kuninkaan he-
vosten harjaa.»
Poika kokeili yöllä vanhan vastan mahtia ja kas — hevosten harja alkoi
välkkyä kullalta, niin että talli tuli aivan valoisaksi.
Kuningas iloitsi, kun niin komeita hevosia sai, mutta tallirengit olivat
nyreissään, kun heidän juonensa oli mennyt myttyyn. He suunnittelivat
uuden kavaluuden pojan tuhoamiseksi. He menivät kuninkaan luokse
ja kielivät:
»Uusi tallirenki kerskuu olevansa sellainen kalamies, että verkkonsa
jokaiseen silmukkaan tarttuu kala, kun hän sen veteen laskee.»
Kuningas päätti koettaa oliko puheessa perää ja määräsi pojan keräl-
lään kalalle. Poika kysyi hevoseltaan mitä tehdä, ja tämä kehoitti häntä
ottamaan matkaan hiitolasta saadun vanhan nuotan. Poika teki työtä
käskettyä ja eikös vain kala sätkinytkin nuotan jokaisessa silmässä, kun
se pyyntiretkellä vedestä nostettiin.
Mutta vieläkään eivät kateelliset tallirengit luopuneet tuhotuumastaan.
Kuninkaalla oli morsian naapuri valtakunnassa, ja hänen olisi aikaa
sitten pitänyt hakea tämä luoksensa, mutta hän ei ollut uskaltanut läh-
teä matkalle, sillä tie kulki halki metsän, jossa vilisi monenlaisia petoja. 201

Nyt uskottelivat tallirengit kuninkaalle, että uusi mies oli luvannut
noutaa prinsessan linnaan.
Kuningas kutsui pojan luoksensa ja sanoi:
»Alahan valmistautua matkalle ja hae minun morsiameni tänne toi-
sesta valtakunnasta.»
Poika turvautui taaskin kultaharja hevosensa viisauteen.
Hepo lohdutti häntä sanoen:
»Älä itke poikarukka, vaan mene ja pyydä kuninkaalta reentäytinen
lehmän lihoja. Kun lähdemme matkalle ja tien varressa vaanivat pedot
käyvät kimppuumme, niin heittele niille lihoja, jotta ne antavat meidän
kulkea rauhassa.»
Kuningas antoi lihoja ja poika selvisi niiden avulla pedoista.
Poika saapui morsiamen kotilinnaan ja esitti asiansa, mutta kuningas
sanoi hänelle:
»Et saa tytärtäni matkaasi ennenkuin noudat Valkean vuoren rinteeltä
valkoisen tamman.»
»Missä Valkea vuori on?» kysyi poika.
»En tiedä, etsi se!» tokaisi kuningas.
Naine tietoineen meni poika hevosensa luokse.
»Mitä itket isäntä rukka ja olet pahoilla mielin?» kysyi hevonen.
Poika selitti huolensa ja kultaharja virkkoi:
»Nouse selkääni, kyllä minä tiedän missä Valkea vuori sijaitsee ja
tunnen valkoisen tammankin.»
Poika nousi ratsaille ja kultaharja pyyhälsi yli puiden latvojen, loikkasi
poikki järvien ja hetkessä oltiin Valkealla vuorella. Löydettiin valkoinen
tamma ja tuotiin se kuninkaan linnaan.
Kuningas oli pannut pystyyn kestit ja vieraita oli paljon. Linnassa
vilisi kruunupäitä kuninkaita, herttuoita ja suuria kenraaleja. Oli vallas-
rouvia ja oli neitosiakin toinen toistaan kauniimpia.
Poika seisoi ovensuussa, kurkki sisään ja tuumi, että kukahan oli kunin-
kaan valittu. Saapuipa linnan herra paikalle ja kysyi:
»Joko kävit Valkealla vuorella ja toit valkean hevosen?»
»Tuolla se on pihassa», vastasi poika.
»No, vie sitten morsian herrallesi», lupasi kuningas. »Tuolla hän keik-
kuu neitoparvessa; jos oikean valitset, saat viedä, mutta jos väärään
tartut, saat lähteä tyhjin toimin tiehesi.»
202 Poika tähysi ja tähysi koettaen arvata kuka neidoista oli kuninkaan

Poika nousi ratsaille ja kultaharja pyyhälsi yli puiden latvojen

morsian. Mutta neidot olivat kaikki yhtä kauniita ja yhtä upeasti puet-
tuja — ota heistä nyt selvä ja valitse se oikea.
»Ei taaskaan auta muu kuin kysyä neuvoa kultaharjalta», päätti poika
ja meni hevosensa luokse.
»Se on kuninkaamme morsian, jolla on kauneuspilkku vasemmassa pos-
kessa. Kiidätä hänet tänne, niin lähdemme paluumatkalle», neuvoi hepo.
Poika kaappasi oikean neidon mukaansa ja lähti kotimatkalle. Takaa
kuului töminää; se oli valkoinen tamma, joka siellä ravasi. Se oli näet
riistäytynyt irti tallimiesten käsistä ja seurasi kultaharja oritta.
Saavuttiin kuninkaan linnaan, ja peräti riemuissaan oli kuningas,
kun morsionsa vihdoinkin luokseen sai.
Mutta tallirengit alkoivat vieläkin punoa juoniansa ja yksi heistä
meni kantelemaan kuninkaalle, että poika oli kerskunut matkalla pitä-
neensä kuninkaan morsianta kuin omaa rakastansa.
Tämän kuullessaan kuningas peräti julmistui ja luki pojalle tuomion:
huomisaamuna hänet piti heitettämän palavaan tervahautaan.
Poika kertoi itkien hevoselleen mitä kadehtijat olivat saaneet aikaan.
Hepo taaskin rauhoitti isäntäänsä ja selitti millä keinoin hän surman
välttäisi.
Mutta tallirengit alkoivat kaivaa somerikkoon hautaa; syväksi he sen
kaivoivat ja täyttivät sen kuivilla tervaksilla.
Aamun koitteessa tuotiin poika kädet sidottuina haudan reunalle ja
tervakset sytytettiin roihuamaan.
Kuningaskin oli tullut katsomaan tallirenkinsä loppua. Hänen puo-
leensa poika nyt kääntyi pyytäen:
»Armollinen majesteetti, muista toki niitä monia palveluksia, jotka olen
sinulle tehnyt. Vapauta hetkeksi käteni, että saan soitella lähtövirteni.»
Kuningas määräsi siteet avattavaksi, ja poika otti taskustaan kuparipil-
lin, jonka oli hiitolasta saanut. Hän nosti sen huulilleen ja alkoi soitella sitä.
Nytpä tapahtui kummia — kuningas tarttui renkejään kädestä ja
seitsemään mieheen he alkoivat tanssia polkkaa palavan haudan reunalla.
Yhä kimeämmin ja kimeämmin soi pojan pilli, ja yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi menivät tanssijat liekkejä, kunnes he lopuksi heittäytyivät
ratisevaan tervahautaan.
Se oli kuninkaan ja kateellisten tallirenkien loppu. Mutta poika palasi
linnaan ja otti puolisokseen prinsessan, jonka oli naapurivaltakunnasta
noutanut. Niin tuli pojasta kuningas ja ilossa ja onnessa hän eli ikänsä
204 loppuun.

Kissalan linna
Oli ennen leskivaimo ja hänellä tyttöjä poika. Kolmisin he asus-
tivat pienessä mökissä männikön kupeella, juuri ja juuri toi-
meen tullen.
Sattui sitten leskivaimo kuolemaan. Tyttö ja poika jäivät orvoiksi.
Mökin perunamaineen vei saarnamies, eikä lapsille jäänyt muuta perin-
töä kuin nupopää lehmä ja kirjava kissa.
Lapset saattoivat maammonsa hautaan ja päättivät sitten lähteä maa-
ilmalle onnea etsimään.
Mutta siitäpä pulma kuinka perintö jaettaisiin. Lehmä oli arvok-
kaampi kuin kissa. Tytön mieli teki sitä ja pojan myös.
Kissa luovaili perinnönjakajien luona ja tulija kyhnytteli tytön sääriä.
Tyttö katsahti kissaan ja sanoi:
»Hyväile vain minua Mirri Marrinen ja ole niin veikeä kuin oletkin,
mutta kyllä minä tiedän, että lehmä on sinua arvokkaampi.»
Silloin kissa hypähti tytön olkapäälle ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Valitse minut, niin olet ikäsi onnellinen. Tulen tekemään sinusta
kruunupäisen kuningattaren.»
Tyttö naurahti, sillä hän ei uskonut kissan sanoja. Hyvän hyvyyttään
hän lahjoitti veljelleen lehmän ja otti itse kissan.
Sitten sisarukset hyvästelivät toisiaan ja alkoivat kumpikin taivaltaa
omaa tietänsä.
Kissa kehoitti tyttöä seuraamaan itseään ja he alkoivat kulkea perä-
kanaa.
Kun oli kuljettu puoli päivää alkoi tyttö huudella:
»Mirri Marrinen, Kisu Misulainen, minne sinä oikein minua viet?»
Kissa naukui:
»Kuninkaisiin, kuninkaisiin! Savitörmän kuninkaanlinnaan minä sinua
kuljetan.»
Kissa johdatteli tytön joen rantaan, lähelle kuninkaan linnaa. He
istahtivat sillankaiteelle ja kissa puhui tytölle: 205

»Tee nyt tarkasti ohjeitteni mukaan, niin sinusta tulee kuningatar.»
»Kyllä teen», lupasi tyttö. »Mitä minun on ensiksi tehtävä?»
»Sinun on riisuttava vaatteesi ja heitettävä ne virran vietäviksi», mää-
räsi kissa. »Ja sitten sinun on kiivettävä tuonne tiuhaan kuuseen ja pysyt-
tävä siellä, kunnes minä tulen kuusen juurelle. Minä saavun kuninkaal-
lisen prinssin kera, ja kun prinssi kysyy, että kuka sinä olet, niin sinun
on surkealla äänellä selitettävä: Minä olen Kissalan prinsessa. Ilkeät
ryövärit kaappasivat minut linnani puutarhasta ja kuljettivat vaunuineen
tänne. Ne ryöstivät helmeni, jalokiveni ja vaatteenikin, oi, joi! Näin
surkeaan tilaan ne minut saattoivat, en edes tiedä, millä maailman kul-
malla olen.»
Nämä neuvot annettuaan kissa valvoi, että tyttö tosiaankin riisui
vaatteensa, heitti ne virran vietäviksi ja kiipesi apposen alasti kuuseen.
Nyt kipaisi kissa kiireenvilkkaa Savitörmän kuninkaanlinnaan. Se
etsi käsille linnan nuoren prinssin ja kertoi hänelle kuinka kurjaan tilaan
Kissalan ihanainen prinsessa oli joutunut.
»Mitä kummaa!» ihmetteli prinssi. »Oikeinko sinä Mirri Marrinen
olet tosissasi? Että kuusessa joen äyräällä olisi alaston prinsessa!»
Kissa vakuutti asian olevan totisinta totta. Prinssi ryhtyi silloin kiireesti
puuhaamaan tytön pelastamista. Hän komensi avukseen kaksi hovi-
rouvaa ja selitti mistä oli kysymys. Nyt ei ollut aikaa siunailuihin; hovi-
rouvat mättivät pyykkikorillisen täyteen prinsessalle soveliaita pukimia.
Kaikki ne olivat hohtavaa, kahisevaa silkkiä.
Mökintyttö, joka istui puussa, näki kokonaisen seurueen tulevan avuk-
seen. Ensimmäisenä kahlasi läpi heinän ylpeä kissa. Sen jäljessä kulki
nuori prinssi, ja tämän jäljestä kaksi pyylevää hovirouvaa pyykkikoria
välissään kantaen.
Prinssi näki nyt omin silmin, ettei kissa ollut valehdellut. Tosiaankin
— kuusen oksien lomista pilkistelihe kaunis tyttö.
Prinssi kysyi tytöltä: kuka olet? Tyttö tietenkin lasketteli, mitä kissa
oli hänelle neuvonut.
Prinssi kehoitti tyttöä tulemaan alas puusta ja kääntyi selin. Hovi-
rouvat pukivat tytön. Oikein prinsessaksi he hänet pukivat. Hänen pitkät
palmikkonsakin he kietoivat nutturalle, niin että tytöstä siinä siunaa-
massa tuli aikuinen, hieno Kissalan prinsessa.
Nyt lähdettiin kiipeämään ylös linnalle johtavaa mäkeä, ja tyttö kuis-
kasi kissalle:
206 »Miten minä käyttäydyn, onko minun puhuttava prinssille jotakin?»

»Puhu», määräsi kissa. »Moiti hänen isänsä linnaa ja sano: Kovin
näyttää köyhältä tuo sinun linnasi; harmailla peruskivillä se lepää.
Mutta näkisitpä minun kotoni, Kissalan linnan, se on rakennettu kul-
taisten patsaitten nenään!»
Tyttö menetteli kuten kissa neuvoi ja moitti kehnoksi Savi törmän
komeata linnaa. Prinssi ei tuosta loukkaantunut, vaan mietti päinvastoin
mielessään, että nytpä minä kultalintusen tavoitin, hän kun on niin
hienosta kodistakin.
Prinssi luovutti tytölle kauneimman vierashuoneen asuttavaksi ja kii-
ruhti sitten kertomaan äidilleen, minkä aarteen, itsensä Kissalan prin-
sessan, hän oli joen rannasta löytänyt.
Mutta eivät ne äidit niin vain usko tyttöjen prinsessoja olevan. Illan-
suussa kuningatar tuli tervehtimään tyttöä. Silloin hän sujautti salaa
kolme hernettä vuoteeseen tytön untuvapatjan alle. Hän päätti kokeilla,
oliko tyttö tosiaankin korkeasukuinen prinsessa.
Kissa seurasi silmä tarkkana kuningattaren puuhia. Kahden jäätyään
se neuvoi tyttöä:
»Aamulla kuningatar varmaan tulee ja kysyy, miten olet nukkunut.
Vastaa silloin: Muuten kaikin puolin hyvin, armollinen rouva, mutta
kylkeni vain ovat niin kipeinä, niin kipeinä. Tuntuu kuin olisin nukkunut
mukulakivien päällä.»
Aamulla kuningatar tosiaan tulikin ja tiedusteli tytön vointia ja nuk-
kumista. Tyttö silloin sanoi minkä kissa oli opettanut.
Kuningatar meni heti puolisonsa ja poikansa luokse ja toimitti:
»Yhtä hienoa kuninkaallista sukua hän on kuin mekin. Kolme hernettä
patjan alla tuntuivat hänestä kuin vuoteessa olisi ollut kiviä.»
Kuningatar päätti vielä kokeilla, oliko kukaties tytön suku vieläkin
hienompaa kuin hänen omansa, Savitörmän suku. Tässä tarkoituksessa
hän seuraavana iltana pani oljen tytön vuoteen haahkanuntuvapatjan
alle.
Kissa huomasi taaskin, mitä oli tekeillä, ja opasti tyttöä:
»Kun vanha rouva aamulla kysyy, miten voit ja miten olet nukkunut,
niin vastaa: Muuten hyvin, armollinen rouva, tuntui vain siltä, kuin
hirsi olisi ollut poikittain vuoteessani.»
Kun kuningatar aamulla tuli ja taaskin tiedusteli tytön vointia ja
nukkumista, niin valeprinsessa sanoi, mitä kissa oli neuvonut.
Tämän kokeen jälkeen Savitörmän kuningatar uskoi, että tyttö oli
Kissalan prinsessa ja jopa korkeampaa sukua kuin he itse. 207

Saman tien Savitörmän väki päätti, että otetaanpa sukuun tuo hienon-
hieno prinsessa, ennenkuin kukaan toinen sitä sieppaa. Mikäpä oli nuo-
resta prinssistäkään sen mieluisampaa kuin päästä joen rannalta löytä-
mänsä tytön kanssa naimisiin.
Ja sitten vietettiin Savitörmän kuninkaanlinnassa häät, muhkeat häät,
ja nuori pari muutti linnan sivurakennukseen asumaan.
Kuherruskuukausi kun oli yhdessä vietetty, prinssi alkoi ahdistella
puolisoansa:
»Koska sinä viet minut Kissalan linnaan, kuulua kotiasi katsomaan?»
Tyttö mietti mielessään, että nytpä jouduin kiipeliin, mutta pelasta-
koon kissa minut tästä sotkusta jos voi. Prinssille hän selitti, että siirretään
matkaa hieman tuonnemmaksi.
Seuraavana päivänä tyttö uskoi huolensa kissalle.
»Kaikki käy hyvin, kunhan noudatat neuvojani», kehräsi kissa. »Olen
jo käynyt valitsemassa sinulle uljaan linnan, jonne voit puolisoinesi
asettua asumaan. Lähde huomenna rohkeasti matkalle ja esiinny kuin
vallasnainen. Minä juoksen edellä ja näytän tietä.»
Seuraava päivä kun valkeni, niin tyttö sanoi prinssille:
»Valjastuta hevoset vaunujen eteen, niin lähdetään minun linnalleni.»
Prinssi innostui matkasta kovasti ja het'sillään olivat hevoset valjas-
tetut nelipyöräisten vaunujen eteen. Kuningas ja kuningatarkin päät-
tivät tutustua Kissalan linnaan ja tulivat mukaan.
Ajettiin, ajaa köryytettiin hiljalleen.
Kissa kiiti viivana edellä, ja kun se saapui suurelle elovainiolle, juoksi
se puhumaan leikkuuväelle:
»Tuolla minun jäljessäni tulee kuningas vaunuissaan. Hän pysäyttää
vaunut tähän ja kysyy: Kenen väkeä olette ja kenen ruista leikkaatte?
Vastatkaa silloin: Olemme Kissalan linnan väkeä ja Kissalan prinsessan
ruista tässä leikkaamme. Jollette tee kuten sanon, niin kuningas lähettää
huovinsa leikkaamaan teiltä kaulat poikki.»
Savitörmän kuninkaalliset tulivat elovainiolle ja kuningas pysäytti
vaunut ja kysäisi, kenen oli peltoja kenen väki. Rukiinleikkaajat selittivät
asiat kuten kissa oli neuvonut.
Vaunut vierivät edelleen. Tultiin avaralle niitylle, ja siellä lehmä- ja
lammaspaimenet kaitsivat laumojaan.
Kuningas pysäytti vaunut lehmänkaitsijoiden ja lammaspaimenien
208 luona ja kysyi, kenen karjoja he laidunsivat.

r
■#-4, » "
Siinähän Kisumisu olikin. Siinä oli tytön oma kirjava kissa
KISSALAN LINNA

»Kissalan prinsessan ovat nämä lehmät ja lampaat, armollinen herra»,
vastasivat paimenet päänsä paljastaen.
Kissa oli näet uhkauksillaan saanut aikaan, että paimenet puhuivat,
kuten se tahtoi.
»Laajemmat ovat sinulla vainiot ja lukuisampi karjakin kuin minulla»,
tunnusti kuningas ja taputti hyvillä mielin tytön poskea.
»Koska saavumme Kissalan linnalle?» kysyi prinssi innoissaan.
»Sittenpähän saavumme, kun linnan tornit alkavat näkyä», selitti tyttö
ja siunaili mielessään, että millä ihmeen keinolla Kisumisu minulle lin-
nan loihtii.
Ja vaunut vierivät edelleen ja hiekka ratisi vaununpyorien alla.
Kisi Kasinpoika puolestaan juoksi vaunujen edellä, niin että sen
vatsa viisti maata. Se kiiruhti kuulun noita Nokipään linnalle. Tärkein
osa ohjelmasta oli suorittamatta. Se piti saada selväksi, ennenkuin kunin-
kaalliset vaunut ehtisivät noidan linnan pihaan.
Kissa koputti taikurin linnan ovea. Itse Nokipää, jolla oli musta viitta
yllään ja tötteröhattu päässä, tuli avaamaan.
Kissa naukaisi hyvän päivän, veti suunsa mareelle ja sanoi:
»Noin pienikö sinä oletkin? Minä kun luulin suurta Nokipäätä paljon
suuremmaksi.»
»Minä voin olla minkä kokoinen haluan», lausahti noita.
»Niinkö», kummasteli kissa. »Tuskin sinä sentään jättiläiseksi voit
muuttua?»
»Mikäs konsti se on», sanoi Nokipää.
Ja hän alkoi venyä pituutta ja kasvaa leveyttäkin. Hän venytti itseään,
kunnes oli suuren hongan pituinen. Hän kasvoi kasvamistaan, kunnes
päänsä ylettyi- yli linnansa torninhuippujen.
»Riittää, riittää!» naukui kissa. »Kyllä minä uskon, että sinä voit
muuttua jättiläiseksi. Vetäydyhän taas tavalliseen kokoosi!»
Nokipää kutistui tavallisen miehen mittaiseksi, ja kissa sanoi:
»Mutta sitä minä en usko, että sinä osaat tekeytyä pieneksi, oikein
pieneksi, esimerkiksi hiiren, pienen hiirosen kokoiseksi.»
»Pystyn minä siihenkin», kehaisi Nokipää.
»Yritähän», houkutteli kissa.
Nokipää näytti senkin konstin kutistuen tuossa tuokiossa pieneksi,
harmaaksi hiireksi.
Silloin kissa kouristi kyntensä, hyppäsi hiiren niskaan ja hotkaisi sen
yhtenä suupalana suuhunsa. 209

Nyt oli Misse Misulaisella noidan mahti sisässään. Kissa muutti
itsensä talousmamseliksi, jolla oli valkoinen hilkka päässään ja valkoi-
nen esiliina edessään. Sen lisäksi hänellä oli valtava avainnippu vyöl-
lään.
Jo vierivät Savitörmän kuninkaan vaunut noidan linnan pihaan.
Kissamamseli niiaili moneen kertaan ja saatteli tytön ja prinssin sekä
appivanhemmat sisään. Kuninkaalliset vieraat kurkistivat joka kolkkaan
eivätkä voineet kyllin ihailla ja kiitellä Kissalan linnan komeutta.
Mamselin pannessa kuntoon kahvipöytää tyttö alkoi kaivata kissaansa
ja haikaili:
»Kisu, kisu! Minne minun kallis Mirri Marriseni on mahtanut joutua?»
Silloin tulokahvia kaatava mamseli naukaisi kuin kissa ja käänsi pää-
tänsä. Tyttö näki, että leveät kissankasvot hymyilivät valkoisen hilkan
alta.
Siinähän Kisumisu olikin! Siinä oli tytön oma, kirjava kissa, joka
teki mökintytöstä Kissalan linnan jalosukuisen prinsessan.
210

Avulias susi
Kuninkaalla oli puutarhassaan omenapuu, jossa kasvoi kultaisia
hedelmiä. Kuningas kävi joka aamu laskemassa omenat ja
erään kerran hän totesi, että yksi kultaomenista oli yön aikana
kadonnut. Hän tuli peräti pahalle mielelle ja kysyi pojiltansa — hänellä
oli näet kolme poikaa — että mitä asian suhteen olisi tehtävä.
Vanhin pojista virkkoi:
»Varminta lienee, että minä otan pyssyn ja asetun vartioon ja pidätän
varkaan, ennenkuin se kaikki kultaomenat kähveltää.»
Prinssi meni pyssyineen puun juurelle, mutta ei jaksanut pysytellä
valveilla koko yötä, vaan nukahti?. Ja aamulla todettiin, että voro oli
taas käynyt ja vienyt puusta toisen omenan.
Keskimmäinen poika asettui nyt vahtimaan varasta, mutta hänkin
nukahti nurmikolle ja kolmas kultaomena katosi puusta.
Nuorinkin kuninkaanpojista pyrki vartioon. Isä ensin esteli häntä ja
väitti pojan vielä olevan liian nuoren ja lapsellisen. Poika vei kuitenkin
tahtonsa läpi ja pääsi kuin paasikin vartioon. Hänpä ei heittäytynytkään
pitkäkseen, vaan seisoi puun juurella pyssy kainalossaan. Vähän yli
puolenyön näki poika taivaalta laskeutuvan linnun, jonka höyhenet hoh-
tivat kuin kulta. Se laskeusi puuhun, ja sen siivistä levisi sellainen hohde,
että koko puutarha tuli valaistuksi. Lintu alkoi nokkia omenaa, mutta
silloin poika kohotti pyssynsä ja ampua täräytti sitä. Lintu ei tällä kertaa
saanutkaan omenaa, mutta pääsi kuitenkin karkuun. Yhden höyhenen
luoti siitä riipaisi ja poika otti sen ja meni näyttämään sitä isälleen.
Kultainen höyhen hohti valaisten huoneen paremmin kuin mikään
kynttelikkö.
Kuningas ihasteli höyhentä ja virkkoi:
»Kun yksi höyhen on näin kallisarvoinen, niin minun pitäisi saada
haltuuni koko lintu; se on varmaan yhtä arvokas kuin puolet valta-
kuntaani.»
Vanhin prinssi oli heti valmis lähtemään matkaan kultalintua etsi- 2 n

mään. Hän sai tallista hyvän ratsun ja karautti tielle, mutta vaikka
kului kuukausi, kului toinenkin, ei häntä ruvennut takaisin kuulumaan.
Keskimmäinen veli lähti silloin samalle asialle, mutta sille tielle hän-
kin jäi.
Nyt alkoi nuorin pojista kärttää matkaan. Isänsä häntä esteli sanoen:
»Haluatko sinäkin mennä surman suuhun niinkuin veljesikin?»
Mutta poika ei tästä säikähtänyt, vaan pyrki edelleen joka päivä mat-
kaan. Lopuksi kuningas taipui ja sanoi hänelle:
»Mene sitten, valitse tallista ratsu itsellesi, mutta tule takaisin, vaikka
et kultalintua tavoittaisikaan.»
Nuori prinssi meni isänsä talliin ja tarkasteli uljaita oriita ja komeita
tammoja. Mutta kun hän nousi niiden selkään, lyyhistyivät ne kaikki
polvillensa.
Perimmäisestä pilttuusta hän löysi vanhan, sotaretkillä käyneen ruu-
nan. Se nosti päätänsä ja pärskytti sieraimiansa, kun poika sen luokse
tuli. Kepeästi se kantoi ratsastajan ja poika varusti evästä pussiin ja pai-
nui matkaan.
Jonkin aikaa kuljettuaan saapui poika risteykselle, josta tie haaraan-
tui kolmelle taholle. Siinä oli myös kolme tienviittaa, joihin oli kirjoitettu
opastuksia matkaajille.
Ensimmäisessä viitassa oli sanat:
»Ken tätä tietä kulkee, saa itselleen ruokaa, mutta ei hevosellensa.»
Toisessa viitassa oli sanat:
»Ken tätä tietä matkaa, saa kärsiä nälkää, mutta hevonen voi hyvin.»
Ja kolmannessa oli:
»Joka tälle tielle lähtee, saa kärsiä monet vaivat.»
Poika tutki hetken kirjoituksia ja arveli, että vanhin veljensä oli mat-
kannut ensimmäistä tietä, toinen oli varmaan poikennut toiselle tielle,
ja niinpä hän itse alkoi matkata kolmatta tietä pitkin, vaikka sen kulki-
jalle vaivoja luvattiinkin.
Tulipa vastaan niitty, jossa kasvoi rehevää ruohoa. Poika päätti leväh-
tää ja laski hevosensa laitumelle ja istui itse kannon nenään ja aukaisi
eväspussinsa ruveten aterioimaan.
Kesken syöntiään hän näki kuinka suuri susi juosta sutkutteli kahden
penikkansa kanssa siitä sivuitse.
»Mihin sinulla hallavaturkki on tuollainen kiire?» kysäisi poika sudelta.
»Ruokaa pitää etsiä, muuten minä ja poikani kuolemme nälkään»,
212 vastasi hukka.

»Tulehan tänne, niin saat vatsantäytettä», kehoitti poika.
Susi tuli prinssin luokse ja tämä antoi eväistään lihaa ja leipää sille
ja sen pojille.
Syötyänsä kyllikseen lipoi susi kieltään ja virkahti:
»Hyvää oli ruokasi, kiitos vain, siitä onkin jo pitkä aika, kun olen
viimeksi ihmisten muonaa saanut.» Sitten se kysäisi pojalta: »Minnekä
matkaat, nuori prinssi? Miksi lähdit tälle tielle, jolla kulkijaa onnetto-
muudet vaanivat?»
Prinssi kertoi sudelle, että oli etsimässä ihmeellistä kultalintua ja että
oli poikennut varottavalle tielle sen takia, kun arveli veljiensä kahta
turvallisempaa tietä matkaavan.
Susi sanoi:
»Minä tiedän missä kultalintu on, mutta sinne on äärettömän pitkä
taival. Koska olet ollut minulle suopea, tahdon palkita sinut ja saatan
sinut linnalle, jossa kultahöyhenistä lintua säilytetään. Jätä hevosesi
tähän ja istu selkääni. Poikani kyllä huolehtivat ratsustasi, ettei sille
tapahdu mitään pahaa.»
Prinssi totteli suden kehoitusta ja asettui sen selkään. Susi lähti
mennä pyyhältämään, jotta tuuli pojan korvissa vinkui ja tukka suo-
rana liehui. Vesikin alkoi vuotaa hänen silmistään, ja hän otti esille
nenäliinansa ja pyyhki silmiään, mutta pudottikin samassa liinasensa
tielle.
»Pysähdyhän hetkeksi susikuoma, niin poimimme nenäliinani, se kun
tipahti tielle!» huusi poika.
»Nytkö sen vasta sanot, liinasi on jo viidenkymmenen penikulman
päässä!» kivahti susi eikä pyörtänyt takaisin.
Mentiin edelleen ja tultiin sen kuninkaanlinnan liepeille, jossa susi
tiesi kultalintua säilytettävän. Prinssi hyppäsi alas ratsunsa selästä ja
susi neuvoi häntä:
»Astele rohkeasti linnan pääovesta sisään. Mene ohi kolmen vartijan,
joista sinun ei tarvitse välittää, sillä he nukkuvat sikeästi. Tulet käytä-
vään, jonka perällä on pienoinen kammari ja sen ikkunalaudalla kultai-
nen häkki, johon on suljettu etsimäsi lintu. Mutta muistakin ottaa lintu
häkkeineen päivineen, sillä jos aukaiset häkin oven ja otat paljaan linnun,
niin se nostaa aikamoisen äläkän ja silloin vartijat heräävät ja sinun
käy ohraisesti.»
Prinssi lupasi noudattaa neuvoja ja hiipi linnaan. Susi puolestaan jäi
pensaikkoon odottelemaan. 213

Poika hiipi varpaisillaan ohi nukkuvien vartijoiden, saapui käytävään
ja pujahti kammariin, joka oli kultaista hohdetta tulvillaan. Ikkuna-
laudalla oli kultainen häkki ja siinä istui kultalintu kaikessa koreudes-
saan. Mutta koska häkki oli melko suuri, tuumi poika, että sitä oli
hankala kotiin kuljettaa.
»Mitäpä sutosen varoituksesta», mietti hän. »Tartun lintua nokasta,
ettei se voi älähdystäkään päästää, ja otan mukaani pelkästään sen.»
Mutta kun poika aukaisi häkin oven, parkaisi kultalintu pahasti. Var-
tijat kavahtivat pystyyn, riensivät paikalle ja kuljettivat rosmon kunin-
kaan kuulusteltavaksi. Prinssi kertoi totuuden mukaisesti, mitä sukua
oli ja minkä takia oli matkalle lähtenyt. Silloin kuningas, joka aluksi oli
päättänyt tuomita pojan kuolemaan, sanoi:
»Saat jäädä henkiin sillä ehdolla, että tuot toisesta valtakunnasta mi-
nulle oriin, joka on niin taitava ja viisas, että se osaa kävellä kahdella
jalalla ja haastella kuin ihminen. Jos sen hevosen onnistut minulle hank-
kimaan, saat kultalinnun omaksesi.»
Poika lähti etsimään matkatoveriaan ja tapasi tämän pensaikosta kirk-
kaita kyyneliä vuodattamassa. Susi itki sen takia, koska se otaksui pojan
henkensä menettäneen, kun tämä niin kauan linnassa viipyi.
Prinssi kertoi kuinka hänen oli käynyt. Silloin susi ilostui ja virkkoi:
»Nouse selkääni, niin menemme hakemaan sitä maanmainiota oritta,
minä tiedän tallin missä sitä säilytetään.»
Taas matkattiin vinhasti, kunnes tultiin toiseen valtakuntaan, toisen
kuninkaan linnalle.
Kuninkaallisen tallin nurkalla susi pysähtyi ja neuvoi prinssiä:
»Hevonen on vartioitu, mutta tallirengit nukkuvat. Käy siis sisään
ja mene pilttuuseen, jossa puhuva ori on. Älä tartu sitä päitsiin, vaan
ota harjasta kiinni, kun talutat sen ulos.»
Prinssi meni talliin ja tarttui hevosta harjasta kuljettaakseen sen ulos,
mutta silloin ori tokaisi:
»Minkälainen hevosmies sinä olet, kun et minua päitsistä taluta?»
Prinssi tarttui päitsiin ja silloin ori alkoi hirnua, potkia ja tömistellä
herättäen tallirengit. Nämä ottivat varkaan kiinni ja veivät hänet kunin-
kaansa kuulusteltavaksi. Prinssi selosti taaskin matkansa vaiheet, kertoi
tarkalleen kuten asiat olivat. Kuningas siveli partaansa ja virkahti:
»Vain hetkinen sitten aioin antaa sinut mestaajani haltuun, mutta nyt
alan sääliä nuoruuttasi. Mene naapurivaltakuntaan, jonka kuninkaan-
214 linnassa asuu maailman kaunein prinsessa. Jos onnistut tuomaan hänet

luokseni, pääset kaikesta rangaistuksesta, vieläpä saat palkaksesi puhu-
van oriinikin.»
Prinssi lupasi toimittaa asian, mikäli siihen pystyi, ja riensi suden
luokse viidakkoon ja kertoi sille minkälaisen urakan nyt oli saanut.
»Eipä tässä muu auta kuin ravata kolmanteenkin valtakuntaan», sanoi
susi nyreissään ja kehoitti nuorukaista nousemaan ratsaille.
Matka oli pitkä ja vaivalloinen, mutta vihdoin he saapuivat linnalle,
jossa se kauneudestaan kuulu prinsessa asui.
Susi siveli käpälällään viiksiään ja tuumiskeli miten voisi toimittaa
holhottinsa ja prinsessan silmätysten.
»Kaunoista prinsessaa vartioidaan ylen tarkasti», kertoi susi. »Niinpä
nyt loihdinkin tähän kauppapuodin ja muutan itseni kauppiaaksi. Sinun
puolestasi pitää hääriä ketteränä puotipoikana ja palvella prinsessaa,
kun hän tulee ostoksille kauppaamme.»
Susi heittihe maahan ja pyörähti kolme kertaa ympäri. Samassa siihen
kohosi komea rakennus, jossa oli kauppapuoti. Sen hyllyt notkuivat
komeiden ja kallisarvoisten tavaroiden painosta.
Kulona levisi kaupungille huhu, että kuninkaanlinnan viereen oli
avattu kauppahuone, jossa myytiin ihmeellisiä ja arvokkaita tavaroita.
Kansaa parveili mustanaan kaupan edustalla ja kurkki ovesta sisään,
mutta poika piti tavaroilla semmoista hintaa, ettei rahvas niitä jaksanut
ostaa.
Se kaunoinen kuninkaantytärkin sai kuulla uudesta, ihmeellisestä
kauppapuodista. Ja hän lähti tietenkin puotiin ostoksille hankkimaan
itselleen hienoja hepeneitä. Mutta tarkasti vartioitu hän oli. Kolme
hoviherraa kulki näet alituiseen hänen kintereillään.
Kuinka ollakaan — kun prinsessa näki pojan, syttyi lemmentuli hänen
sydämessään ja hän päätti: tuon nuorukaisen minä otan miehekseni,
tai en sitten ketään.
Prinssikin puolestaan kuumeni, kun näki ihmeen ihanan kuninkaan-
yttären ja hänkin päätti: tuo neito on oleva minun elämänkumppanini.
He olisivat tietenkin rakkautensa toisilleen ilmaisseetkin, mutta eivät
oineet sitä tehdä, kun vartijat seisoivat aivan vieressä.
Prinsessa osti kolme kantamusta tavaraa, niin paljon kuin vartijansa
aivoin jaksoivat kantaa.
Paketteja kääriessään kuiskasi poika neidolle:
»Lähdetkö kerälläni?»
»Lähden», vastasi empimättä kuninkaantytär. 215

Mutta vartijat eivät jättäneet prinsessaa hetkeksikään silmistään. Kun
oli tultu kadulle, sanoi neito heille:
»Odottakaa tässä hetkinen, minulta unohtui silkkinauha ostamatta.»
Hän palasi puotiin ja kysyi pojalta:
»Mitä teemme, millä keinoin pakenemme, näethän kuinka tarkasti
minua vartioidaan?»
Silloin kauppias, joka oli seissyt peremmällä, sanoi:
»Minä tiedän keinon.»
Kauppamies heittäysi sutena puodin lattialle, heitti kolme kertaa
kuperkeikkaa ja silloin koko talo ja puoti tavaroineen päivineen haihtui
sumuna ilmaan. Susi käski pojan ja kuninkaantyttären nousta selkäänsä
ja lähti juosta Hipaisemaan.
Mutta prinsessan vartijat alkoivat kummeksia minkä takia tämä niin
kauan viipyi silkkinauhaa ostamassa. He aikoivat mennä puotiin, mutta
kah kummaa — koko kauppa oli ikäänkuin vajonnut maan alle. Lin-
naan he eivät rangaistuksen pelosta uskaltaneet palata. Ja kenties he
etsivät maailman kauneinta prinsessaa ja kadonnutta kauppapuotia
vielä tänäkin päivänä.
Mutta susi juosta sutkutteli poika ja neito selässään toiselle linnalle.
Pojalle tuli paha mieli, raskas olo, sillä hän ajatteli, että nyt hänen täy-
tyy kaunoinen prinsessainen jättää.
Susihukalle hän sanoi:
»En halua vaihtaa maailman kauneinta kuninkaan tytärtä maailman
viisaimpaan hevoseen.»
»En minä sitä vaadikaan», sanoi susi ja neuvoi poikaa: »Nyt minä
piehtaroin itseni kuvankauniiksi prinsessaksi. Vie sinä minut kuninkaan
luokse, mutta pyydä, että hän päästää minut puistoon jaloittelemaan,
raitista ilmaa hengittämään, jotta näetsen pääsen karkaamaan.»
Poika kätki lemmittynsä metsikköön, linnan ulkopuolelle. Susi heittihe
nurmikolla kolmasti kuperkeikkaa ja muuttui häikäisevän kauniiksi
prinsessaksi. Poika saatteli hänet kuninkaan linnaan ja suuri nousi siellä
ilo ja riemu, kun luultiin, että siinäpä maailman kaunein prinsessa
saapuu.
Poika sai palkaksensa oriin, joka osasi kahdella jalalla kulkea ja ihmis-
ten kielellä haastella. Hän nousi sen selkään ja ratsasti metsikköön lemmit-
tynsä luokse. Sitten he alkoivat odottaa selviytyisikö susihukka linnasta.
Puoli päivää kun oli kulunut, saapui susi kieli lääpällään odottavien
luokse. Se ravisteli turkkiaan ja kertoi:

»Oli siinä tekemistä, että karkuun pääsin. Kyllähän kuningas laski
minut puistoon, mutta pani pyssy niekka vartijat kintereilleni. Pyssy-
niekat seurasivat kuin kärpät kintereilläni, mutta sallivat minun sentään
mennä pensaan taakse muka sukkanauhaani korjaamaan. Silloin heitin
kolmasti kuperkeikkaa ja sain taas suden hahmon. Puutarhaa ympäröi
korkea muuri, mutta loikkasin sen yli. Kuulat vain vinkuivat korvissani,
mutta eivät sentään osuneet.»
Matkaajia oli nyt neljä. Kaunoinen prinsessa asettui puhuvan hevosen
selkään, mutta poika ratsasti edelleen sudella. Hepo ja hukka juoksivat,
niin että puut vilahtelivat ja risut risahtelivat. Ei aikaakaan, kun he
saapuivat ensimmäisen kuninkaan linnan liepeille.
»En halua vaihtaa puhuvaa hevosta kultalintuun», sanoi poika.
»En sitä vaadikaan», virkahti susi. »Vie minut hevosena linnaan, mut-
ta muista sanoa kuninkaalle, että hän laskee minut vielä tänään laitu-
melle.»
Hukka heittäysi maahan, pyörähti kolmasti ja muuttui komeaksi
oriiksi, joka osasi haastella ihmisten kielellä.
Poika jätti prinsessan ja oikean hevosen lehtoon ja ratsasti valeoriilla
kuninkaan linnaan. Täällä hänet otettiin riemulla vastaan, sillä ori
haasteli kuten järkevä ihminen ja teki muitakin kujeita.
Prinssi sai kultalinnun häkkeinensä ja meni lehtoon, jossa seuralaisensa
häntä odottivat. Hetimiten saapui hukka hallavaturkkikin suu naurussa
paikalle. Kuningas kun oli laskenut uuden heponsa laitumelle, oli se kie-
rähtänyt kolmasti ympäri, muuttunut sudeksi ja Hipaissut metsään.
Nyt jatkettiin joukolla matkaa, kunnes tultiin kedolle, jossa poika oli
suden kohdannut. Prinssi tapasi vanhan hevosensa hyvässä kunnossa
ja lihoneena, sillä suden pojat olivat sitä uskollisesti paimentaneet.
Poika arvasi, että tässä hänen oli erottava auttajastansa, ja moneen
kertaan hän nyt kiitteli susihukkaa siitä, että tämä oli hänet monesta
pinteestä pelastanut, jopa onneenkin ohjannut.
Susi puolestaan sanoi:
»Vielä et ole kotonasi, vielä ei ole laulu laulettu. Tästäpä osaatkin
tienristeykselle ja siitä löydät vaikka silmät ummessa kotiisi. Mutta
muistakin tarkoin mitä sanon: vaikka sinua kuinka alkaisi unettaa, niin
älä nuku, ennenkuin olet kotonasi.»
Poika lupasi pitää varoituksen mielessään ja niin he erosivat avuliaasta
sudesta. Prinssi nousi vanhan sotaratsunsa selkään. Prinsessa taas ratsasti
lintuhäkki sylissään puhuvan oriin satulassa.

Matka sujui aluksi hyvin, mutta kun he olivat sivuuttaneet kolmen
tien risteyksen, alkoi prinssiä raukaista, niin että hän oli pudota hevosen
selästä.
»Kävelenpä hieman hevosen vierellä, jotta en nuku», sanoi hän prin-
sessalle.
Poika laskeusi ratsailta ja kävelikin jonkin matkaa heponsa vierellä
satulannupista kiinni pitäen. Mutta kun tienvarressa oli lehtevä puu,
ohjasi hän hevosensa sen luokse ja sanoi tytölle:
»Levätkäämme hetkinen tässä, puun varjossa. Jos satun nukahtamaan,
niin herätä sinä minut.»
Molemmat asettuivat puun varjoon ja molemmat nukahtivat sikeästi,
tyttö pojan olkaa vasten nojaten.
Sattuivatpa prinssin vanhemmat veljet palaamaan matkaltaan juuri
samana päivänä. Tyhjin toimin he tietenkin palasivat, ja he näkivät
nuorimman veljensä puun katveessa nukkumassa.
Veljekset eivät herättäneet nukkuvaa, vaan tutkivat tarkoin hänen
saalistansa. Sitten he supattelivat keskenänsä ja pääsivät piankin yksi-
mielisyyteen siitä, ettei kuopus ollut onneansa ansainnut. He vetivät
miekkansa esiin, löivät nukkuvalta pojalta ja hänen sotaratsultansa päät
poikki ja kuoppasivat heidät yhteiseen hautaan.
Sitten nuo kelmit jatkoivat matkaansa isänsä linnaan kuljettaen mu-
kanaan pojan morsianta, puhuvaa oritta ja kultalintua. Prinsessaa he
vannottivat, että tämän oli henkensä uhalla vaiettava hirmuteosta, joka
oli puun alla tapahtunut. He määräsivät, että tytön piti kertoa kunin-
kaalle, kuinka he suureen vaaraan ja vaivaan antautuen olivat saaneet
haltuunsa sekä hänet että linnun ja hevosen.
Kuni voittajat ainakin saapuivat veljekset kotiinsa. Vanha kuningas
ilostui kovasti, kun sai poikansa terveinä takaisin. Ja toivathan pojat
matkassaan kultalinnunkin sekä sen lisäksi maailman kauneimman
prinsessan ja ihmeellisen oriin.
Niin, kaikki muut linnassa iloitsivat, paitsi neito, lintu ja hevonen.
Siitä hetkestä lähtien, kun nuorin prinssi oli surmattu, muuttui neito
mykäksi ja murheelliseksi, lintu ei laulanut ja uljas ori seisoi pää rii-
puksissa.
»Ne potevat koti-ikävää», selitti vanhin veli. »Kyllä ne siitä piristyvät,
kunhan hääni on vietetty.»
Päätettiin näet, että vanhin veli saisi puolisokseen kauniin kuninkaan-
218 tyttären.

Mutta susi, joka sillä aikaa kaukaisissa metsissä vaelteli, alkoi aavis-
tella, ettei nuorin veli sen viimeistäkään varoitusta varteen ottaisi. Susi
kiiruhti tienristeykselle ja siitä se vainusi lehtevän puun alle, jossa tuore
hautakumpu kohosi. Se kaivoi haudan auki ja alkoi itkeä vollottaa pojan
ruumiin ääressä.
Korppi poikineen laskeusi nokkimaan hevosen ruhoa. Hukka piti
varansa ja sieppasi nokkelasti korpin pojan hampaisiinsa.
Emokorppi hätääntyi ja alkoi rukoilla:
»Ole armelias, laske poikaseni irti!»
»En laske, vaan hotkaisen yhtenä suupalana poikasi, ellet hanki minulle
elämän vettä, jolla kuolleet voi herättää henkiin», sanoi susi.
»Eihän minulla ole minkäänlaista astiaa millä sitä vettä toisin», valitti
korppi.
»Tässä on sinulle astia», sanoi susi ja repäisi prinssin takista suuren
vaskinapin, kiskaisi siitä kuoren irti ja ripusti sen korpin kaulaan.
Korppi lehahti lentoon, eikä kauan kestänytkään, kun se palasi
takaisin.
»Nyt on minulla elämänvettä, päästä poikani vapaaksi», sanoi se
sudelle.
Mutta susipa purra loksauttikin korpin pojalta kaulan poikki.
»Voi, voi, minkäs teit!» raakkui korppi. »Miksis tämän teit, vaikka
minä sinulle elämänvettäkin toin?»
»Annapa se tänne, niin minä kokeilen sen tehoa», pyysi susi.
Se sai napin, kastoi viiksikarvansa veteen ja voiteli korpinpojan kat-
kaistua kaulaa.
»Klang!» äänsi silloin korpinpoika ja lensi tiehensä, niin että siivet
viuhuivat.
»Hyvää ja voimallista näkyy lääke olevan», puheli susi ja alkoi voidella
elämänvedellä pojan katkaistua kaulaa.
Puna palasi surmatun prinssin poskille, hän alkoi hengittää ja virkosi
henkiin. Hän nousi istumaan ja tuijotteli suurin silmin ympärilleen kuni
raskaasta unesta herätetty.
Mutta susi touhusi vanhan sotaratsun luona ja virvoitti senkin elämän-
vedellä henkiin. Sitten hän sanoi prinssille:
»Ota miekkasi ja iske minun pääni poikki!»
»Kuinka sellaisen pahan työn voisin tehdä», esteli prinssi, »sillä juurihan
sinä minut kuolleista henkiin herätit. Ja ilman sinun apuasi olisin ties
kuinka monasti suistunut surman suuhun.» 219

»Olenko sinulle tähän mennessä tyhmiä neuvoja antanut, tee kuten
sanoin», kehoitti susi edelleen.
Prinssi kohotti miekkansa ja lyödä hujautti susihukalta kaulan poikki.
Ja nytpä tapahtui kummia — hallavaturkki hukka muuttui soreaksi,
kauniiksi nuorukaiseksi.
»Tein kerran raskaan rikoksen», kertoi hän pojalle. »Ja minut pantiin
sutena korpien sokkeloita samoamaan. Opin ja sain tietooni monta
salattua seikkaa, joista ihmiset eivät tiedä. Minut määrättiin tekemään
monia hyviä töitä ja kaksi kuolluttakin minun oli herätettävä henkiin,
ennenkuin saisin ihmishahmon. Nyt se on tapahtunut. Tiedä myös, että
minä olen maailman kauneimman prinsessan veli ja että sinun vanhin
veljesi aikoo viettää häitä sisareni kanssa. Joten meillä on kiire kotiisi,
jos aiomme häät estää.»
Kiire, kiirepä toki tuli nyt pojalle. Molemmat nuorukaiset asettuivat
vanhan sotakonkarin selkään ja se ravasi sen kun kankeilta koivikaan
pääsi.
Kun poika saapui isänsä linnaan, olivat häävalmistelut täydessä käyn-
nissä. Kun tulijat astuivat hääsaliin, niin murheellinen kuninkaantytär
karahti pojan kaulaan ja syleili veljeänsä. Kultainen lintu kultaisessa
häkissä alkoi laulaa ja uljas ori poukkoili kahdella jalalla ja lasketteli
pilapuheita kuin markkinamies.
Vanha kuningas oli ymmällä tästä kaikesta, mutta uskoi nuorimman
poikansa kertomuksen, kun tämä juurtajaksain kuvasi matkansa vaiheet.
Ja sitäpaitsi kaunis kuninkaantytär ja hänen veljensä todistivat, että
joka sana ihmeellisessä historiassa oli totista totta.
Kuningas suuttui petollisille veljille ja ajoi heidät maanpakoon. Mutta
nuorin prinssi vihittiin maailman kauneimman kuninkaantyttären kanssa
ja linnassa alettiin viettää riemullisia häitä. Sen pituinen se.
220

Elämänveden lähdettä etsimässä
Elipä muinoin kuningas, joka hallitsi vaurasta valtakuntaa, ja hänellä
oli kolme poikaa. Kaikki sujui hyvin, mutta sitten kuningasta koh-
tasi suuri onnettomuus — hän menetti näkönsä, tuli aivan umpi-
sokeaksi.
Kuningas istui sokeana kokonaisen vuoden, mutta sitten hän näki unta,
että jossakin maiden ja merien takana oli Kuutamalan keisarin linna ja
sen sisimmässä salissa pulppusi ihmeellinen elämänveden lähde. Joka sen
lähteen vettä joisi, hän puolella nuorenisi, ja jos sokea sillä silmänsä pesisi,
hän saisi näkönsä takaisin.
Aamuna muutamana kuningas varusti kaksi vanhinta poikaansa etsi-
mään ihmelähdettä. Hän antoi pojilleen hyvät hevoset, kääsit ja kukka-
rollisen kultaa ja toivotteli heidät pian palaaviksi onnellisesti takaisin.
Mutta nuo kaksi kuninkaanpoikaa olivat hulttioita luonteeltaan. He
poikkesivat tienvarren ensimmäiseen kestikievariin ja jättivät matkansa
kesken. Kestikievarin krouvituvassa he sitten viettivät päiviänsä humussa
ja sumussa ja unohtivat minkä takia olivat matkalle lähteneet.
Kun vanhempia veljiä ei kuulunut takaisin, lähti kolmaskin, nuorin
kuninkaanpojista etsimään ihmelähdettä.
Päivän kuljettuaan hän näki vanhan korpin istua könöttelevän tienvar-
ren kuusessa. Hän kysäisi korpilta miltä suunnalta alkaisi Kuutamalan
ihmelähdettä etsiä.
»Korvesta, korvesta!» koikkui korppi.
Niinpä kuninkaanpoika otti ja taivalsi synkän korven uumeniin.
Hän rämpi kokonaisen päivän ryteikössä ja saapui suuren, rahkasam-
maleen peitossa olevan kiven luokse.
Kiven laelta tuprusi savua kuin mökin savupiipusta ikään! Poika löysi
kiven kupeesta oven ja astui sisään.
Kiven uumenissa asui ikivanha, kämäleuka akka.
Kuultuaan mitä poika etsi akka virkkoi:
»Minäkin tarvitsen elämänlähteen vettä, tarvitsen sitä, jotta nuortui- 221

sin vähäisen. Olen näet jo yli sadan vuoden vanha. Jää tänne yöksi, niin
kutsun aamulla karjani kokoon ja yritän edistää asiaasi.»
Poika yöpyi penkille. Aamun sarastaessa akka kiipesi kivimökkinsä ka-
tolle ja puhalsi tuohitorveen, jotta korpi raikui ja kalliot kajasivat. Heti
kerääntyi hänen 'karjaansa' koolle tuhatpäinen lauma. Siinä oli hallavia
susia ja punaturkkisia kettuja, kruunupäitä hirviä ja nopsajalkaisia peu-
roja, karhunmöllisköjä ja ahmankarviloita, töyhtöhäntä oravia ja kulta-
rinta näätiä vaikka millä mitalla. Näiltä akka kysyi:
»Tietääkö kukaan missä on Kuutamalan keisarin linna, jossa on elä-
mänveden lähde?»
Metsän nelijalkaiset pudistivat päätänsä; kukaan ei ollut sellaisesta lin-
nasta tahi lähteestä kuullut puhuttavan.
»Mene», sanoi akka pojalle, »menehän keskimmäisen sisareni luo; hän
hallitsee veden viljoja. Kulje edelleen päivä, kunnes saavut suuren meren
rantaan. Siellä, kumolleen käännetyn veneen alla asuu sisareni, joka ken-
ties voi sinua auttaa.»
Kuninkaanpoika teki kuten neuvottiin ja taivalsi edelleen ja tuli suu-
ren meren rantaan. Tosiaankin, rannalla oli sammaltunut, leväkasvien
peittämä vene ja sen alla asusti vieläkin vanhempi akka kuin mitä metsän
väen vallitsi) a oli ollut.
»Tuletko sinä pikkusisareni luota?» kysäisi akka kuultuaan pojan ter-
veiset. »Minäkin tarvitsen elämänvettä, sillä olen jo viidensadan vuoden
vanha. Kutsunpa karjani koolle, kaipa joku heistä tietää, missä se sem-
moinen lähde on.»
Ja akka nousi veneensä kokalle ja toi totteli hetkisen simpukankuoresta
tehdyllä torvella.
Heti alkoi vesi kuohua, kun kalat kaikilta tahoilta uivat emäntänsä
luokse. Siihen ui haukea kuin halkoa ja piikkiselkä ahventa, lihavia lohia
ja komeita kuhia, mustia mateita ja latuskaista kampelaa ja ties minkä-
moista kalaa.
Mutta kukaan veden väestä ei tiennyt missä elämänveden lähde oli.
Sen sijaintia ei tiennyt edes viisas hylje eikä liioin jättimäinen valaskala,
joka saapui vettä purskuttaen meren ääreltä.
»Muuta en voi», sanoi kalojen valtijatar pojalle, »kuin että lähetän sinut
vanhimman sisareni luokse. Hän asuu päivämatkan päässä täältä, Pilviä-
pitelevän vuoren huipulla.»
Kuninkaanpoika jatkoi matkaansa ja kiipesi Piiviäpitelevän vuoren
222 huipulle. Poika löysi kallionkolon, joka oli täynnä haahkanuntuvia,

Aamun sarastaessa akka kiipesi kivimökkinsä katolle

ja untuvien sisässä nukkui ikivanha akka. Poika herätti akan ja puhui
asiansa. Kun akka tuli tolkulle mistä oli kysymys, otti hän kokkolinnun
reisiluusta tehdyn torven ja puhalsi siihen.
Heti alkoi lintuja saapua kaikilta tahoilta; niitä tuli kaiken näköisiä ja
kokoisia niin suuret parvet, että taivas musteni.
Mutta linnutkaan eivät tienneet missä elämänveden lähde oli. Muuan
vanha korppi tosin oli kuullut puhuttavan Kuutamalan keisarin ihmeläh-
teestä, mutta se oli jo niin vanhuudenhöperö, ettei muistanut sijaitsiko
lähde idässä tai lännessä.
Mutta vielä saapui Pilviäpitelevän huipulle yksi lintu. Se oli suuren-
suuri kokko. Se tiesi tarkalleen missä elämänveden lähde oli. Tuhatvuo-
tiaan lintujenhallitsijan käskystä se lupasi viedä kuninkaanpojan lähteelle
ja saatella hänet ehjin nahoin takaisin.
Poika sijottui kokon niskalle, tarrasi höyheniin kiinni, ja jättilintu le-
hahti lentoon.
Matkattiin minkä matkattiin ja saavuttiin kuin saavuttiinkin Kuuta-
malan komealle linnalle.
Kokko laskeutui linnan muurille ja varoitti poikaa:
»Pidä varasi, ettet viivy liian kauan linnan saleissa. Kuutamalaa näet
vartioivat hirmuiset lohikäärmeet. Nyt on niiden päivällistunti ja ne nuk-
kuvat, mutta tiedä, että hukka perii niin sinut kuin minutkin, jos yksi-
kään niistä herää.»
Poika lupasi ottaa varoituksen varteen ja hiipi sisään nukkuvan linnan
portista. Jo pihalle kuului lohikäärmeiden kuorsaus, mutta poika ei ollut
arkalasta kotoisin, vaan kulki poikki monen pihan. Hän asteli läpi ko-
meiden, holvikattoisten salien ja saapui sisimpään linnansaliin, jonka lat-
tian keskellä oli suihkulähde purskuttaen kultaisia pisaroita.
»Siinä se vihdoinkin on», puhui kuninkaanpoika. Hän otti poveltaan pul-
lon ja täytti sen poreilevalla vedellä. Hän aikoi kiiruhtaa muurilla odot-
televan kokon luo. Mutta hän kuulikin vienon huokauksen salin perällä
olevan vuoteen silkkiverhojen takaa. Hän meni ja kurkisti kuka vuoteessa
makasi. Ja hän näki syvään uneen vaipuneen iki-ihanaisen prinsessan.
»Pitäisi lähteäkin», puheli poika ihaillessaan nukkuvaa prinsessaa. »Läh-
teä pitäisi, muuten kokko hermostuu, mutta kuka tästä malttaa mihinkään
mennä.»
»Juoksenpahan sentään sanomaan kokolle, että kaikki on hyvin», pu-
hui poika edelleen ja kipaisi heiluttamaan muurilla odottelevalle kokolle
224 kättään merkiksi, että täällä ollaan ja heti tullaan.

»Hevostako mielit? Jos hyvän ratsun haluat, niin rupea rengikseni», sanoi ukko
KAUNIS KAISA

Kolme kertaa piti prinssin tulla ihailemaan nukkuvaa kaunotarta en-
nenkuin malttoi lähteä paluumatkalle. Mutta ennen poistumistaan hän
piirsi nimensä ja kotomaansa nimen tuohenkäppyrään, jonka viskasi prin-
sessan sängyn alle.
Kokko oli jo niin hermostunut, että oli odotellessaan nyppinyt irti
puolet höyhenistään. Kun paluumatkalla tultiin suuren meren ylle,
sukelsi se äkkiarvaamatta aaltoja kohti.
»Miltäs tuntui?» kysyi se pojalta.
»Pahalta, varsin pahalta tuntui vatsanpohjassa», vastasi poika.
Kolme kertaa sukelsihe kokko kivenä alas. Viimeisen kerran se sukelsi
niin lähelle hyrskyäviä aaltoja, että pojalta poru pääsi ja hänen jalkansa
kastuivat.
»Tämä oli kostoksi siitä, että viivyttelit linnassa, annoit minun odotella
kolme pitkää rupeamaa ennenkuin tulit», selitti kokko.
»Sieltäpä jo tulettekin!» piipitti se tuhatvuotinen akka, kun matkalaiset
saapuivat vuori Pilviäpitelevän huipulle. »Löysitkös elämänvettä? Anna
minullekin naukku, kun autoin sinua lähteen löytämään», pyysi akka.
Poika antoi pyytäjälle kulauksen elämänvesipullosta ja akka nuortui
siinä silmänräpäyksessä viisisataa vuotta.
»Kas tästä saat tämän kyynäräkepin palkaksesi, kun niin tehoisaa lää-
kettä toit», sanoi akka ja ojensi pojalle vanhuuttaan mustan kyynärä-
kepin.
»Mitäs minä tällä?» kysyi poika.
»Voit sillä mitata itsellesi linnoja ja kartanoita, jos tarvis tulee», selitti
akka.
Nopsasti sujui paluumatka, sillä kokko saatteli poikaa keskimmäisen
sisaren, sen veneen alla asujan luokse.
Kalojen valtijatarkin sai siemauksen elämänvettä ja nuortui sen an-
siosta vereväksi vaimoihmiseksi.
Palkaksi hän lahjoitti pojalle pöytäliinan, itsestään kattavan taikalii-
nan.
Käytiin kolmannenkin sisaren, kiven sisässä asuvan akan luona. Hän-
kin sai pirauksen elämänvettä ja nuortui rusoposkiseksi tytöksi.
Häneltä sai poika kolmannen taikaesineen, ruostuneet sakset, joiden
käyttäjällä oli mahti metsän petojen yli.
Kokko saatteli pojan tämän kotinurkille ja lensi sitten omille teilleen.
Kuninkaanpoika lähti astelemaan kohti isänsä linnaa. Hän sivuutti
majatalon, johon hänen vanhin ja keskimmäinen veljensä olivat jääneet 225

hummaamaan. Ja majatalon pidinpuussa hän näki velipoikien hevoset,
tyhjä kaurapussi päässä, lopen laihtuneina.
Vanhemmat veljet äkkäsivät majatalon ikkunasta nuorimman vel-
jensä. He kutsuivat hänet sisään ja kyselivät kuulumiset.
Nuorin prinsseistä selosti koko monivaiheisen matkansa, näyttipä vielä
povelleen kätkemänsä elämänvesipullonkin.
Oli jo joutunut ilta ja vanhemmat veljekset ehdottivat nuorimmalle,
että tämä yöpyisi heidän kammariinsa. Nuorin veli ei aavistanut pahaa,
vaan heittäytyi vuoteeseen ja nukahti matkasta väsyneenä raskaasti kuin
tukki.
Silloin vanhemmat veljet nauraa virnottivat ja iskivät toisilleen silmää
ja ottivat nuorimman povelta elämänvesipullon. He kaasivat ihmelääk-
keen omaan pulloonsa ja panivat pojan pulloon ruskehtavaa ojavettä.
Nuo kaksi kelmiä riensivät sitten isänsä linnalle ja sivelivät vanhan
kuninkaan silmiä parantavalla vedellä. Heti tehosi taikalääke: näkö pa-
lasi ja vanhuuden uurteet kuninkaan poskilta tasoittuivat. Ilosta hohtivat
kuninkaan silmät ja hän siunasi poikiaan hyväntekijöinään.
Syvät unet vedettyään palasi nuorin kuninkaanpoika isänsä linnaan.
»Kas siinäpä sinäkin olet», sanoi kuningas nuorimpansa nähtyään.
»Oletko sinäkin löytänyt elämänvettä?»
»Miten tuollainen maitoparta sitä olisi löytänyt», puuttuivat vanhem-
mat veljet puheeseen. »Majatalon peräkammarissa se on unia vedellyt
sinä aikana, kun me hirmuisissa vaaroissa kahlaten haimme maailman
lopusta elämänvettä.»
Nuorin prinssi kiivastui ja vetäisi esiin elämänvesiputelinsa. Kuningas
otti, tarkasti lääkepulloa ja sanoi:
»Sammakkojen samentamaa ojavettähän tämä on! Tälläkö sinä yrität
minua pettää? Näkö tästä menee, jos tällä silmänsä pesee.»
Ja niin siinä kävi, että nuo epatto veljet saivat suostutelluksi isänsä,
niin että kuningas tuomitsi nuorimpansa hukutettavaksi mereen kuin kis-
sanpojan.
Pantiin sotamies panemaan tuomiota täytäntöön. Mutta sotamies ei
raatsinutkaan hukuttaa prinssiä. Hän pani pojan veneeseen, jonka hän
työnsi merelle aaltojen ajeltavaksi.
Ajelehti, ajelehti tuulen viemänä kuninkaanpojan vene ja viimein
karahti sen kokka metsäisen saaren kupeeseen.
Poika nousi rantakiville ja katseli ympärilleen. Saari sattui olemaan
226 oikein susien ja karhujen tyyssija. Kita avoinna ja hampaat irvissä sudet

ja karhut ryntäsivät poikaa kohden syödäkseen hänet suuhunsa. Hädis-
sään tapaili poika asettaja hänen käsiinsä osuivat ruostuneet sakset, jotka
oli saanut kiven sisässä asuvalta akalta. Saksissa asui sellainen mahti, että
kun hän niitä pari kertaa lipsautti, niin jopa pelästyivät pedot ja ryntä-
sivät rytäkkänä takaisin metsään.
Nälkäkin oli ja poika koetteli taskujaan hakien leivänmuruja. Hänen
käsiinsä osui kala-eukon lahjoittama liinanen. Hän levitti sen kivelle ja
komensi:
»Kata liina itsesi!»
Heti ilmestyi liinalle herkkuja mitä parhaita, joita poika popsi kylläl-
tänsä.
»Kolmaskin taikakalu minulla piti olla», muisteli poika ja saapas var-
restaan hän löysi sinne tallettamansa mustuneen kyynäräkepin.
»Katsotaan mihin tämä kelpaa», puheli hän ja alkoi mittailla saaren
rantaa kepillänsä.
Siinäpä vasta taikakalu! Sen avulla yleni saarelle mitä upein linna,
jossa kelpasi herrastella.
Ja niin jäi nuorin kuninkaanpoika viettämään erakkoelämää merelli-
sen saaren linnaan. Taikaliina ruokki häntä ja taikasaksillaan hän kar-
kotti pedot, jos ne uskalsivat liian lähelle tulla.
Mutta siellä kaukaisessa Kuutamalan keisarilinnassa se ihanainen prin-
sessa sai aikanaan pienen pojan.
Poika kun oppi puhumaan ja kävelemään, niin alkoi hän kysellä äidil-
tään isäänsä, että kuka hänen taattonsa olija missä tämä eli. Mutta eihän
keisarintytär osannut piltilleen asiaa selittää, kun ei ollut lapsensa isää
koskaan nähnytkään.
Sattuipa poikanen sitten konttaamaan äidin sängyn alle ja löysi sieltä
tuohenkäppyrän, johon kuninkaanpoika oli Kuutamalassa käydessään
kirjoittanut nimensä ja osoitteensa.
No siitäpä prinsessalle hyvä mieli, kun sai vihdoinkin osviittaa kadon-
neesta sulhostaan. Hän päätti lähteä matkalle tapaamaan lapsensa
isää.
Keisarin telakalla rakennettiin komea laiva. Se varustettiin punaisin
verkapurjein, sinisin silkkiviirein ja monin kymmenin mustanpuhuvin
tykein. Se nosti purjeensa, tykit jyskyivät ja Kuutamalan prinsessa lähti
etsimään miestään.
Vesi vaahtona kohisi laivan kokassa, halottiin merta minkä halottiin ja
227

vihdoin saavuttiin sen hallituskaupungin rantaan, jonka nimi oli tuohen-
käppyrään merkitty.
Kuningas kiikaroitsi linnansa ikkunasta laivaa ja tuumiskeli, että tuli-
kohan vieras pursi hyvin vaiko pahoin aikein.
Laiva ampui tulolaukaukset ja kuningas pani lähettisotamiehen tiedus-
telemaan, mitä punapurjeisen aluksen väki tahtoo.
Lähettisotamies kävi asialla ja laivalta tultuaan hän kertoi, että pur-
ressa matkusti Kuutamalan ihana prinsessa. Hän oli tullut etsimään sitä
prinssiä, joka elämänlähteellä kävi.
No; kuningas lähti molempine poikineen kiireenvilkkaa laivalle.
Kumpikin kuninkaanpojista sanoi, että minä se olin, joka Kuutamalan
elämänlähteellä kävin.
»Näyttäkääpä kätenne», kehoitti prinsessa.
Prinssit ojensivat kätensä tarkasteltaviksi.
»Kumpikaan teistä ei ole koskaan käynyt Kuutamalassa!» sanoi prin-
sessa ankarasti. »Sillä sen kädet, joka elämänlähteen vettä on ammenta-
nut, kimaltavat kullasta.»
»Oh ja voi!» valitti kuningas, joka aavisti tulleensa petetyksi. »Oh ja
voi!» kertasi hän ja jatkoi: »Oli minulla kolmaskin poika, mutta määrä-
sin hänet mereen upotettavaksi.»
Silloin astui esiin sotamies, joka oli hukuttamiskäskyn saanut.
»En hukuttanutkaan poikaasi», kertoi sotamies. »Jätin hänet tuuli-
ajolle, mutta hänellä ei ole mitään hätää. Meren saaressa hän kuulemma
elelee erakkona omassa linnassaan.»
Punapurjeinen laiva käännettiin merelle ja kotva kun oli purjehdittu,
löydettiin nuorimman pojan saari ja linna.
Poika saapui laiturille tulijoita vastaan. Sokeakin olisi havainnut, että
hänen,'juuri hänen kätensä hohtivat elämänlähteen veden kullasta.
Nuoret kapsahtivat kaulatusten ja häät, komeat häät siinä sitten pidet-
tiin. Joten se pikku pojukin sai isän.
Mutta ne kaksi kavalaa veljestä työnnettiin kiikkerässä ruuhessa vesi-
ajolle.
Ja varmaankin se nuori kuninkaanpoika ja hänen ihanainen prinses-
sansa hallitsevat hoviaan jossain vielä tänäkin päivänä. Mikäpä heidät
tappaisi, heillähän on tiedossaan elämänveden lähde.
228

Kaunis Kaisa
Vanha kuningas makasi kuolinvuoteellaan ja kutsui luokseen tyttä-
rensä, kolme tytärtään ja sanoi heille:
»Kun teitä tullaan kosimaan, niin ottakaa tarkkaan selville sul-
hasen nimi ja sukupuu ja kysykää mistä hän on kotoisin.»
Sitten hän kutsui kamaripalvelijansa luokseen ja sanoi tälle:
»Kun poikani, minun ainoa poikani tulee täysi-ikäiseksi ja tarttuu hal-
litusohjaksiin, niin anna hänelle kaikki muut linnan avaimet, paitsi sen
kammarin avainta ei saa antaa, jonka seinällä on Kaisa kuningattaren
kuva.»
Kamaripalvelija lupasi noudattaa herransa määräystä ja sitten vanha
kuningas heitti henkensä.
Jonkin ajan kuluttua poikkesi komea kenraali linnaan ja kosi vanhinta
tytärtä. Tyttö oli niin innoissaan, kun miehelään pääsi, että unohti kysyä
miehen nimeä ja sukupuuta ja mistä tämä oli kotoisin. Ja niin otti ken-
raali kuninkaantyttären aviokseen ja vei hänet pois, minne lie vienytkin.
Kului aikaa vähäisen ja keskimmäiselle tyttärelle saapui sulhanen, joka
myös oli kenraali. Tyttö ei liioin udellut miehen nimeä eikä kotipaikkaa,
vaan suostui pois vietäväksi.
Ja nuorimmankin tyttären vei vaimonaan komea kenraali, tytön kysy-
mättä miehensä nimeä ja sukupuuta.
Varttuipa sitten kuninkaan poika täysi-ikäiseksi ja sai hallituksen kä-
siinsä. Isävainajan uskottu palvelija luovutti silloin nuorelle herralle kaikki
linnan avaimet, pitäen kuitenkin yhden avaimen itsellään. Mutta kun
kuningas huomasi sen, alkoi hän vaatimalla vaatia avainta haltuunsa ja
lopuksi oli kamaripalvelijan annettava se.
Nuori kuningas meni heti kammariin, jonka seinällä riippui Kaisa ku-
ningattaren kuva. Kuva esitti naista, joka oli kaunis kuin päivä. Ja nuori
kuningas rakastui kauniiseen Kaisaan niin kovasti, että päätti vielä sa-
mana päivänä lähteä kosimaan tätä.
Niin lähti nuori kuningas matkalle ja kauan kuljettuansa hän saapui 229

väkirikkaaseen kaupunkiin, jonka keskellä yleni komea kolmikerroksinen,
raudasta taottu linna.
Linnan ikkunasta kurkisteli ulos kruunupää nainen ja kuningas tunsi
hänet vanhimmaksi sisarekseen. Sisar kutsui veljensä sisään, ja kun veli
kysyi sisarensa vointia ja minkämoiseen avioon tämä oli joutunut, vastasi
sisar:
»Kaikki olisi mitä parhaiten, mutta mieheni on karhujen sukua. Heti
kun hän lähtee linnasta ulos, muuttuu hän suureksi, pörröturkkiseksi kar-
huksi. Nytkin hän jossakin karhuna harhailee. Sopisi sinun veli hyvä
jäädä tänne yöksikin, jos tietäisin, ettei mieheni ole raivolla päällä, kun
hän kotiin tulee.»
Sovittiin kuitenkin niin, että veli yöpyisi rautalinnaan, ja sisar piilotti
hänet yläkerran kulmakammariin.
Pian saapui karhukin kotiin. Suurella ryminällä hän tuli suoraan läpi
ikkunan, niin että puitteet jäivät kaulaan.
»Oletkos uutisia kuullut?» kysäisi karhu vaimoltaan.
»En ole», vastasi vaimo. »Mitä uutta tiedät?»
»Kuulin», vastasi karhu, »että veljesi liikkuu näillä mailla. Se on kuu-
lemma saanut päähänsä lähteä kosimaan Kaisa kuningatarta.»
»Oho, sellaistako kuulit!» sanoi vaimo. »Olisitkos vihainen ollut, jos vel-
jeni olisi meille poikennut?»
»Enhän toki, antaisin hänelle joukon tarpeellisia neuvojakin», vastasi
karhu.
»Nytpä voitkin antaa ne, sillä veljeni on täällä», ilmoitti vaimo. »Piilo-
tin hänet yläkerran kulmakammariin.»
»Nyhdä», kehoitti karhu, »nyhdä turkistani kolme tukkua karvoja ja
neulo ne veljesi takkiin vuorin ja päällisen väliin. Kun sen teet, niin hä-
nestä tulee yhtä väkevä kuin minustakin.»
Vaimo teki kuten karhu neuvoi ja toi sitten veljensä puolisonsa luokse.
Karhu oli muuttunut komeaksi kenraaliksi, ja hän sanoi nuorelle kunin-
kaalle:
»Kuulin, että aiot mennä kaunista Kaisaa kosimaan, mutta luulenpa,
että matkasi on turha. Meitäkin oli kolme kovaa veljestä ja koetimme
kaikki onneamme, mutta rukkaset antoi kaunis Kaisa meille ja hädin tus-
kin selvisimme hengissä hänen luotaan. Mutta koska veresi sinne vetää,
niin jatka vain matkaasi, mutta paina mieleesi neuvot, jotka sinulle an-
nan: Jos pääset Kaisan viereen sänkyyn, niin etteivät vartijat herää, niin
230 saat hänet puolisoksesi. Kun sitten häiden jälkeen menette yhdessä Iin-

nan puutarhaan, niin näet siellä ison käärmeen. Se pyytää vettä juodak-
sensa. Jos sen janon tyydytät, niin se ryöstää Kaisan sinulta. Jos taas sat-
tuu niin, että vartijat heräävät, kun kuningattaren viereen yrität, niin he
viskaavat sinut vankityrmään kuin torakan. Tyrmässä saattaa sinulle näl-
käkin tulla ja niinpä lahjoitankin sinulle liinan, jota huiskauttamalla voit
loihtia ruokaa.»
Karhukenraali tarjosi kuninkaalle taikaliinaa. Hän otti liinan kiittäen
vastaan ja lähti jatkamaan matkaansa.
Jonkin matkaa taivallettuaan saapui nuori kuningas kaupunkiin, jonka
keskellä yleni kuusikerroksinen, hopealta hohtava linna. Linnan ikku-
nasta kurkisteli kruunupää nainen ulos, ja kuningas tunsi hänet keskim-
mäiseksi sisarekseen.
Sisar kutsui veljensä sisään, ja kun he juttelivat kuulumiset, sanoi sisar:
»Muuten on kaikki hyvin, mutta sitä minä kadun, etten kysynyt mie-
heni sukupuuta, sillä kun hän lähtee ulos, muuttuu hän hallavaturkki-
seksi sudeksi. Nytkin hän jossain sutena harhailee, ja kun hän tulee kotiin,
niin eipä hänestä tiedä, millaisella päällä hän sattuu olemaan. Parasta on-
kin, että menet yläkerran kulmakammariin piiloon.»
Heti kun nuori kuningas oli mennyt kulmakammariin, saapui linnan
valtias kotiin. Ikkunasta hän loikkasi suurena sutena sisään, niin että
puitteet jäivät kaulaan.
»No, mitä maailmalle kuuluu?» tiedusti sisar.
»Veljesi on kuulemma lähtenyt kosimaan kaunista Kaisaa», kertoi susi.
»Mutta turhan matkan taitaa poika tehdä. Meitä oli kolme kovaa vel-
jestä ja kaikki koetimme onneamme, mutta hukkaan menivät hyvät hu-
malat. Olisipa veljesi täällä, niin antaisin hänelle hyviä neuvoja.»
»Täällä hän onkin, tuolla yläkerrassa», vastasi sisar.
»Nyhdäpä turkistani kolme karvatukkua ja ompele ne veljesi takinvuo-
rin väliin, niin hän saa minun sitkeyteni», kehoitti susi.
Vaimo teki kuten puolisonsa määräsi ja toi sitten veljensä tämän luokse.
Susi oli muuttunut komeaksi kenraaliksi ja neuvoi miten kuninkaan oli
meneteltävä, kun kauniin Kaisan luokse saapuisi. Hän antoi nuorelle
kuninkaalle myös lahjan. Se oli tynnyrin hana, josta saattoi loppumat-
tomiin juoksuttaa mitä makeinta viiniä.
Ja kuningas jatkoi edelleen matkaansa ja saapui kaupunkiin, jossa oli
peräti yhdeksänkerroksinen, kullalta hohtava linna. Siellä asui kuninkaan
nuorin sisar. Tämän puoliso muuttui kotkaksi, kun hän poistui linnastaan.
Täällä kävi kuten karhun ja sudenkin linnassa. Sisar ompeli kolme kot- 231

kan höyhentä veljensä takinvuorin väliin. Kotka antoi kuninkaalle hyviä
neuvoja sekä lahjoitti hänelle munan, jonka saattoi panna soimaan,, niin
että kaikui peli ja musiikki sellainen kuin olisi kymmenen pelimannia
pitänyt konserttia.
Nuori kuningas matkasi edelleen ja saapui kaupunkiin, joka oli puolta
suurempi ja komeampi kuin karhun, suden ja kotkan hallituskaupungit.
Tämä oli kauniin Kaisan kaupunki ja sen keskellä oli hänen linnansa.
Yösydännä hiipi nuori kuningas kuningattaren linnaan ja pääsi kauniin
Kaisan makuukammarin ovelle, mutta silloin vartijat heräsivät. He otti-
vat kosiomiehen kiinni ja heittivät hänet vankityrmään.
Suuri vankihuone oli tungokseen asti täynnä miestä. Siinä oli ylhäisiä
ja alhaisia. Kaikki he olivat tulleet kosimaan kaunista Kaisaa, mutta pää-
tyneet tyrmään.
Aamun tullen kantoivat vartijat vangeille saavin, jossa oli heidän
ruoka-annoksensa. Kuningas katsoi saaviin ja kun siitä nousi hapan
löyhkä, potkaisi hän sen kumoon ja huusi:
»Emmehän me toki sianruokaa syö!»
Silloin hyökkäsivät vankitoverit nyrkit pystyssä kuninkaan kimppuun
ja parjasivat häntä:
»Onko meidän nyt nälkään kuoltava, kun sinä ruokamme pitkin lattiaa
valutit?»
»Eipä tässä nälkään näännytä, vaan popsitaan hyviä herkkuja», sanoi
kuningas ja levitti levälleen karhukenraalilta saamansa liinan.
Siihen ilmestyi nyt vaikka minkälaisia herkkuruokia, joita vangit pop-
sivat, niin että suunpielet olivat revetä.
Vankien ilo hyvän ruuan johdosta paisui niin remuavaksi, että meteli
kaikui ulos. Vartijat tulivat katsomaan mitä tyrmässä oli tekeillä ja olivat
ihmeissään, ktm ruokasaavi oli kumossa, mutta liinalla ruhtinaallisia
herkkuja. He menivät ja kertoivat kuningattarelle millainen taikaesine
viimeksi tulleella miehellä oli. Kaunis Kaisa käski tuoda liinan omistajan
luoksensa. Kuningas vietiinkin Kaisan luo ja hän totesi, että kuva oli
tehnyt kuningattarelle oikeutta. Hän oli tosiaan niin kaunis, etteivät sanat
riitä hänen ihanuuttansa kuvaamaan.
Kuningatar pyysi ostaa liinan, mutta kuningas sanoi, ettei se ole ra-
hasta myytävänä.
»Millä sen sitten myyt?» tiedusti Kaisa.
»Jos saan olla tunnin kanssasi kahden kesken, niin saat liinan», vastasi
232 kuningas.

»Paljon pyydetty», virkkoi tähän kaunis Kaisa.
Lopuksi kaupasta sovittiin kuitenkin. Mutta Kaisa pani kuninkaan
köysiiri, niin ettei hän voinut kättäänkään liikauttaa, ja tunnin kuluttua
hänet viskattiin taas tyrmään.
Puolilta päivin tulivat vartijat tuomaan vangeille juomavettä. Mutta
kuningas, kimpaantunut kun liinansa menetyksestä oli, viskasi veden var-
tijoiden silmille.
Taas hyökkäsivät vankitoverit kuninkaan kimppuun ja sättivät, että
nyt me kuolemme janoon.
»Tuskinpa vain», sanoi kuningas ja otti esiin hanan, jonka oli saanut
susikenraalilta. Hän väänsi sen auki ja nytpä juoksi hanasta vaikka
millä mitalla jaloa, tulista viiniä. Tietäähän sen, että kun vangit joivat
mahan täyden viiniä, niin nousi siitä sellainen melu ja loilotus, että
tyrmä oli hajota.
Vartijat tulivat taas tutkimaan asiaa ja riensivät kertomaan kuningat-
tarelle mikä aarre viimeksi tulleella veikkosella oli.
Taas vietiin kuningas kauniin Kaisan eteen ja he kävivät kauppaa
hanasta.
Hanan hinnaksi sovittiin, että kuningas saisi maata tunnin Kaisan ke-
ralla tämän vuoteessa. Mutta taaskaan kuningas ei päässyt toiveittensa
perille, sillä ovela kuningatar köytti hänet lujasti tolppasänkynsä kattoon.
Hana meni, mutta mies päätyi tyrmään.
»Ei meitä surulla ruokita», tuumi kuningas ja otti esiin kotkakenraalin
antaman hopeisen munan. Hän koputti sitä lattiaan ja nytpä kaikui
synkässä tyrmässä sellainen musiikki, että kivet olivat irrota seinistä.
Koko vankijoukko rupesi tanssia rytyttämään ja vartijat tulivat tutki-
maan, että mistä moinen melu.
Kuningatar sai tietää soivasta munasta ja halusi tietenkin sen itselleen.
Taaskin käytiin tiukkaa kauppaa ja sovittiin, että kuningatar saisi tuon
ihmeellisen soittopelin, jos sallisi kuninkaan maata puolen metrin päässä
itsestänsä. Sovittiin myös niin, että jos kuningatar vähänkin hipaisisi
kuningasta, niin hänen olisi ruvettava tämän puolisoksi.
Kuningas köytettiin lujasti sänkyyn, puolen metrin päähän kauniista
Kaisasta. Mutta tällä kertaa kuninkaalla olikin oivallinen kuje mielessä.
Vankityrmässä vilisi kirppuja ja niitä hän oli varannut mukaansa koko-
naisen pussillisen. Hän laski kirput irralleen ja nämä karkasivat joukolla
kauniin Kaisan kimppuun ja purivat hienoa hipiää. Tästäkös kuningatar
pelästyi ja töytäisi nuorta kuningasta kylkeen. 233

Sana oli annettu, se oli myös pidettävä ja niinpä linnassa vietettiinkin
kauniin Kaisan ja nuoren kuninkaan häät. Suurella loistolla niitä vie-
tettiin; kaikki vangitkin laskettiin vapauteen ja kävi siinä aika jytinä,
kun he kauniin Kaisan häissä polskaksi pistivät.
Kerranpa sitten, kun oli kaunis päivä, meni kuningas puolisonsa kerällä
linnan puistoon jaloittelemaan. Silloin suuri käärme pisti päänsä esiin
pensaasta ja pyysi:
»Armollinen kuningas, anna minulle vettä juodakseni!»
Kuningas ei enää muistanut karhukenraalin varoitusta, vaan antoi
käärmeelle vettä. Silloinpa käärme muuttuikin tuulispääksi, ryösti Kaisa
kuningattaren ja vei hänet ties minne.
No, kuningas lähti rakasta puolisoansa etsimään ja kauan kuljettuansa
hän saapui vihreälle niitylle. Niityn keskellä oli kivi, jolla kuningatar
istui. Käärme oli kiemurassa hänen jalkojensa juuressa, piti päätänsä
hänen sylissään ja nukkui.
Kuningas oli ratsain ja yritti temmata puolisonsa satulaan, mutta
silloin käärme heräsi, muuttui taas tuulispääksi ja vei kuningattaren
mennessään.
Kuningas katseli tuulispään jälkeen ja tuumi:
»En minä tavallisella hevosella petoa saavuta, mistähän saisin sellaisen
ratsun, joka tuulispäänkin tavoittaisi?»
Kuningas matkasi eteenpäin ja näki kuinka kissa koppasi tiensivusta
hiiren ja aikoi syödä sen. Hiiri silloin vinkui surkeasti:
»Ratsumies hoi, auta minua, niin minä autan sinua, kun kova koetus
eteesi tulee!»
Kuningas armahtikin hiirtä, otti sen kissan kynsistä ja laski sen ruohik-
koon.
Tie kulki nyt järven sivuitse. Kuningas poikkesi rantaan juottaakseen
hevosensa. Silloin hän näki hauen, joka lipakoitsi kivien välissä kiinni
tarttuneena.
»Mies hoi!» huusi hauki. »Auta minut väljille vesille, niin minä autan
sinua, kun tiukka paikka eteesi tulee.»
Kuningas auttoi haukeakin, niin että se pääsi uimaan ulapalle.
Illansuussa kuningas saapui korkean aidan ympäröimälle laitumelle,
jolla juoksenteli toinen toistaan uljaampia oriita.
234 »Ollapa minulla ratsunani yksi noista», ajatteli kuningas. »Nuo ovat

sen näköisiä hevosia, että niiden selässä ratsastaen tuulispäänkin tavoit-
taisin.»
Hevosten omistaja, vanha, ontuva ukonköriläs tuli puhuttelemaan
kuningasta ja sanoi:
»Hevostako mielit? Jos hyvän ratsun haluat, niin rupea rengikseni.
Kunhan kunnolla palvelet, niin saat valita parhaan joukosta palkaksesi.»
Niin rupesi kuningas ontuvan ukon rengiksi aavistamatta lainkaan,
että ukko oli paholainen ja hänen uljaat hevosensa loihdittuja prinssejä.
Heti ensimmäisenä aamuna antoi ukko palvelijalleen ankaran urakan.
»Kaada», sanoi hän osoittaen synkkää metsää, »kaada tuohon kaski,
kylvä ruista, mutta toimikin niin ripeästi, että jo ennen auringonlaskua
viljat ovat aitassa ja oljet ladossa.»
Kuningas otti kirveen käteensä ja käveli murheellisella mielellä met-
sään. Hän istui kivelle ja mietti miten mahdottomalta tuntuvasta teh-
tävästä selviytyisi. Silloin hiiri pisti päänsä esiin sammalista ja piiskutti:
»Mies hoi, joko tuli kova paikka eteesi? Voinko antaa apuani?»
»Tuskinpa vain», arveli kuningas ja kertoi minkälaisen tehtävän oli
saanut.
»Älä ole huolissasi», lohdutti hiiri. »Katsele päältä, kun minä heimo-
kuntineni raadan puolestasi.»
Hiiri huhusi koko sukunsa koolle ja silmät selällään katseli nyt kuningas
kuinka puut kaatuivat rytisten, kaski vierrettiin, vilja kylvettiin ja kas-
vatettiin tähkäpäille. Samalla vauhdilla se puitiinkin ja illalla, kun
ontuva ukko tuli katsomaan, mitä uusi renkinsä oli saanut aikaan, olivat
oljet ladossa ja jyvät laarissa.
Ukko hieroi tyytyväisenä kämmeniään yhteen, kun näki työn hyvin
tehdyksi, ja sanoi:
»Huomenna saat parhaan hevoseni, kunhan ensin juotat ne järvessä
yhdellä kertaa.»
Seuraavana päivänä meni kuningas heti aamuvarhaisella juottamaan
hevosia. Mutta kun oriit pääsivät veteen omiin valtoihinsa, uivat ne
hännät suorina ulapalle kadoten näköpiiristä.
Kuningas katseli alakuloisena hepojen jälkeen ja tuumi:
»Mitä nyt teen, miten ukon hevoset kiinni tavoitan?»
Silloin nosti hauki päätään vedestä ja kysäisi:
»Mies hoi, mitä murjotat?»
Kuningas kertoi mihin pulaan oli joutunut ja hauki virkkoi:
»Kyllä minä heimoineni ajan hevoset rantaan. Sitäpaitsi annan sinulle 235

hyvän neuvon. Kun valitset ratsun itsellesi, niin ota se, jolla on kuusi jal-
kaa ja valkoinen täplä rintapäässä. Ja kun menet hevosen eteen ja isän-
täsi, se kampurajalka, seisoo hevosen takana, niin paina silloin sitä valkoista
täplää. Hepo potkaisee silloin isännän kuoliaaksi ja sinä pääset renginvi-
rastasi. Muuta keinoa ei sinulla ole, sillä isäntäsi on itse Iso Kiero.»
Nämä neuvot annettuaan hauki ui ulapalle. Se kutsui koolle kaikki
järven hauet ja nämä ahdistivat ukon hevoset rantaan. Kuningas vei
hevoset talliin, ukkokin ilmestyi siihen ja sanoi:
»Sinäpä olet reima paimen, kun juottamisurakastakin selvisit. Siihen
eivät muut renkini ole pystyneet. Valitse nyt palkaksesi paras hevonen.»
Kuningas meni perimmäiseen pilttuuseen, laski kätensä kuusijaikaisen
hevosen rynnäspäälle ja sanoi:
»Tämän minä otan.»
»Valitse toki parempi ratsu, sehän on vanha ja kankea koni», esteli
kampurajalka.
»Minkä valitsin, sen valitsin», sanoi kuningas ja painoi samalla valkoista
pilkkua.
Silloin kuusij aikainen hevonen potkaisi, se potkaisi kovaa, ja perä-
puolella seisonut kampurajalka lensi läpi tallin seinän ja heitti henkensä.
Samalla kaikki muissa pilttuissa seisoneet uljaat oriit muuttuivat nuo-
riksi miehiksi. Kukin heistä oli vuorollaan raatanut kampurajalan hevos-
renkinä ja kavala ukko oli lopuksi loihtinut heidät hevosiksi.
Iloisina hajaantuivat nuorukaiset matkaten kukin omalle taholleen.
Mutta nuori kuningas otti tallin seinältä kultaisen satulan ja kiinnitti
sen kuusij aikaisen hevosen selkään. Hän hyppäsi satulaan ja hepo kiiti
kuin tuuli. Ei aikaakaan, kun hän saapui laajalle, viherjäiselle niitylle.
Keskellä niittyä oli kivi ja sillä istui kaunis Kaisa. Kuningattaren jal-
koihin oli kiertynyt suuri käärme. Se nukkui ja piti päätänsä Kaisan
sylissä.
Kuningas ratsasti täyttä vauhtia niityn poikki ja koppasi puolisonsa
satulaansa. Käärme heräsi, lipsotti kaksihaaraista kieltään ja katsoi
ympärilleen. Kaukana taivaanrannalla se näki pienen pilkun — pake-
nijat — ja silloin se virkkoi:
»Turha on heitä tuulispäänäkään takaa ajaa, sillä isoisän kuusij aikainen
näkyy olevan kulussa.»
Ja nuori kuningas vei kauniin Kaisan linnaansa. Vielä uudemman
kerran vietettiin häitä ja niissä olivat mukana kuninkaan kolme sisar-
236 takin sekä heidän miehensä, karhu, susi ja kotka kenraalit.

Pahalla paha palkitaan,
hyvällä hyvä maksetaan
Lähtipä kerran kaksi veljestä maailmalta onneansa etsimään.
Vanhempi veljeksistä lähti ensinnä matkaan. Kun hän ajaa
köryytteli kärry inensä, pysäytti muurahainen hänet ja rukoili:
»Odota hyvä mies hetkinen, kunnes minä ehdin korjata poikani tieltä,
etteivät ne sinun rattaanpyöriesi alle muserru!»
»Ei ole minulla aikaa seisahdella, ei varsinkaan muurahaisten takia,
sillä kiire on minulla muille maille, onnea etsimään!» huusi poika, nykäisi
ohjaksista ja ajoi edelleen, ja muurahaisen pojat poloiset rusentuivat
kärrynpyörien alle.
Poika saapui sitten vanhalle, ruohottuneelle tielle ja ruohon seasta
lentää rapisteli sotka häntä vastaan ja pyysi:
»Tulin hupsu kyhänneeksi pesäni keskelle tietä, kun luulin, ettei tästä
kukaan kulje. Seisauta hyvä mies hevosesi, että saan munani kuorituksi
ja poikaseni turvaan, etteivät ne hevosesi kavioihin sotkeudu.»
»Ei ole minulla aikaa seisahdella mokoman seikan takia», vastasi
tylysti poika ja jatkoi matkaansa. Ja sotkanmunat rusentuivat kokkeliksi
rattaanpyörien alle.
Saapuipa poika pitkälle kankaalle. Talitintti lensi matkaajan käsi-
varrelle ja piiskutti:
»Anna minulle kyytiä, sillä pitkä on matkani, mutta heikot ovat
siipeni!»
»Tiehesi siitä!» tiuskaisi poika. »En ehdi kaikkien tinttisien kanssa haas-
telemaan, sillä kiire on minulla kulku muille maille onnen hakuun!»
Talitintti lensi vesaikkoon ja jäi sinne suruaan visertämään.
Poika saapui kuninkaan kaupunkiin ja meni kuninkaan hoviin. Kunin-
kaalla oli naimaikäinen tytär ja tätä poika kosi kuvitellen tytön saavansa
ja samalla onnenkin tavoittavansa.
Mutta kuningas ohjasikin kosiomiehen pihalle ja näytti kekoa, johon
oli sekoitettu puoli tynnyriä rukiinjyviä ja toinen mokoma vehnänjyviä. 237

Hän määräsi pojan yhdessä yössä molemmat jyvälajit erilleen erotta-
maan.
»Jos tämän tehtävän pystyt suorittamaan», sanoi kuningas, »niin otan
sinut vävykseni, mutta jos epäonnistut, odottaa mestaajan piilu sinua».
Siihen jyväkasan ääreen kyyristyi nyt tuo korskea nuorukainen ja
yritti jyviä lajitella. Mutta heti alkuun hänelle valkeni, että kuluisi
sangen monta päivää ja yötä, ehkä vuosiakin, ennenkuin työ tulisi suo-
ritetuksi.
»Muurahainen tätä työtä olisi omiansa tekemään», tuumi synkeänä
poika. »Kunpa olisi sata, tuhat muurahaista apunani, niin äkkiä tästä
urakasta selviäisin.»
Muurahainen ilmestyi siihen muurinkolosta, ojenteli tuntosarviaan
ja kysäisi:
»Olin kuulevinani, että kutsuit minua, tarvitsetko apuani?»
»Tarvitsen», vastasi poika. »Koko heimosi apua nyt ankarasti kaipaan.»
»Et noudattanut sinäkään minun pyyntöäni tuonnoin, vaan poikani
julmasti rusensit. Miksi siis sinua auttaisin?» kysäisi muurahainen ja
marssi tiehensä.
Aamuun mennessä poika oli saanut vain pari kourallista jyviä ero-
telluksi toisistaan. Ja niin annettiin hänet mestaajan haltuun.
Vierähti vuosi ja nuorempikin veljeksistä valjasti hevosensa ja lähti
onneansa tavoittamaan. Muurahainen pysäytti hänet ja pyysi poikiansa
säästämään. Tämä veli olikin toista laatua kuin vanhempi veljensä.
Heti hän pysäytti hevosensa ja odotteli, kunnes muurahainen sai poi-
kansa korjattua tieltä.
Sotkaakin poika armahti ja salli linnun hautoa munansa rauhassa ja
kuoria niistä poikasensa ulos.
Talitintti kun lensi pojan käsivarrelle, niin soi hän sille kyydin ja
sanoi:
»Tule vain matkaseurakseni, hupaisemmin matka sujuu, kun on juttu-
toveri mukana.»
Poika saapui kuninkaan kaupunkiin ja meni kuninkaan hoviin ja
pyysi kuninkaalta prinsessan kättä.
Saman jyvienerottamisurakan hän sai, joka oli velivainajallekin mää-
238 rätty. Samaten olisi pojalle käynyt kuin veljelleenkin, mutta muurahai-

»Jos tämän tehtävän pystyt suorittamaan», sanoi kuningas, »niin otan sinut vävykseni»

nen laumoineen saapui apuun, ja aamun valjetessa jyvät olivat kahteen
sievään kekoon eroteltuna, toisessa rukiit, toisessa vehnät.
Kuningas hämmästeli kovasti, kun poika työläästä kokeesta kunnialla
selvisi. Hän päätti edelleen kokeilla, olisiko poika sovelias vävyksi, ja
antoi hänelle toisen vaikean tehtävän suoritettavaksi.
»Aarrekammioni avain on pudonnut tuonne meren pohjaan», sanoi
kuningas. »Sukella se sieltä, niin saat tyttäreni avioksesi.»
Poika lähti meren rantaan, käveli hiekalla allapäin ja katseli mustana
vyöryviä aaltoja ja ajatteli, että mahdotonta on minun meren syöveristä
kadonnut avain tavoittaa.
Sotka poikinensa ui silloin siihen ja uteli miksi nuorukainen niin mur-
heellinen oli. Poika selitti vaikeutensa. Sotka käski poikiensa etsiä avai-
men ja heti nämä sukelsivat pohjamutaan, löysivät avaimen ja kiidät-
tivät sen pojalle.
Poika vei avaimen kuninkaalle ja tämä sanoi:
»Jos vielä kolmannestakin kokeesta selviät, niin olet saava palkintosi.»
Tämä kolmas koe oli sellainen, että kuningas panetti kaikki hovikun-
tansa nuoret neidot yhteen riviin. Yksi neidoista oli prinsessa ja pojan
oli arvattava, kuka heistä.
Poika seisoi hämillään nauruatyrskivän neitoparven edessä ja koki
arvailla kuka heistä oli prinsessa. Mutta vaikea oli sitä arvata, sillä
neidot olivat kaikki yhtä kauniita ja samalla tavalla puettuja.
Silloin talitintti lensi pojan korvan juureen ja visersi:
»Älä ällistele, vaan valitse se, jota minä osoitan.»
Lintunen lensi erään neitokaisen olkapäälle. Poika tarttui silloin
tämän neidon käsiin ja huudahti:
»Sinä olet kuninkaan tytär! Tunnenhan minä sinut tuhannen joukosta
vaikka ummessa silmin!»
Ja niin tavoitti poika onnensa, sillä hyvällä hyvä palkitaan, mutta
pahalla paha maksetaan.
240

Kalastaja ja hänen eukkonsa
Oli suuri meri ja sen rannalla, vanhassa turskatynnyrissä asusti
muuan köyhä kalastaja eukkoineen. Joka päivä, milloin ilmat
vain sallivat souti tuo kalastajaukko ulos merelle, laski paikatut
verkkonsa veteen ja saalista odotellessaan hän onki.
Kerranpa sitten, kun ukkopaha istui rannasta veteen pistävällä kallion
kielekkeellä ongenvapa kourassansa ja tuijotteli ajatuksissaan kirkkaa-
seen veteen, tempaistiin koukku äkkinäisellä nykäyksellä pohjaan. Ukko
tarrasi lujin ottein vapaan, kiskoi, venytti ja huopasi. Siima oli luja, se
ei katkennut; kala väsyi viimein ja vedenpintaan kohosi suuri, latuskainen
kampela, jolla oli pienoinen kultakruunu päässään. Kalastaja tarttui
kurikkaan ja aikoi iskeä kampelan tainnoksiin, mutta silloin tuo kruunu-
niekka kala alkoi puhua ihmisten kielellä ja rukoili:
»Älä hyvä mies tapa minua, sillä en minä oikea kampela olekaan,
vaan kalaksi noiduttu prinssi. Minulla on valtaa ja voimaa, vaikka tällä
kertaa olenkin avuton. Irroita koukku leukapielestäni ja päästä minut
takaisin valtakuntaani, niin tulen korvaamaan laupeutesi runsain mitoin.»
»Koska niin kauniisti pyydät, niin olkoon menneeksi», sanoi kalastaja
ja irroitti koukun kampelan leukapielestä.
Pyrstön heilahdus vain, ja latuskainen kala katosi syvyyteen, jättäen
pitkän verijuovan jälkeensä.
Ukko kun palasi tynnyriasuntoonsa, niin eukkonsa kysäisi:
»Minkälainen oli onni, saitkos tänään mitään?»
»Ei niin kiisken killiäistä», vastasi kalastaja. »Tarttuihan kyllä onkeni
koukkuun kampela, jolla oli kultakruunu päässään. Se kehui olevansa
kalaksi noiduttu prinssi. Kauniisti se minua rukoili ja niin minä annoin
sen mennä menojansa.»
»Tottahan sentään itsellesi jotakin lunnaita, palkintoa toivoit?» sanoa
tokaisi eukko.
»Mitäs maar minä», vastasi yksikantaan ukko. »Enhän minä mitään
toivottavaa tiedä.» 241

»Voi sinua höpelöä!» valitti eukko. »Minua jo ankarasti tällainen tyn-
nyrissä majailu tympäisee. Täällä niin häijyltä haisee ja on niin ahdas
ja ilkeä oltava. Olisit edes pikku tupasen, vaikka kuinka kehnon ja
lahon meille pyytänyt. Riennä heti rantaan, huuda kampelaa ja sano
sille: Me niin halusta pienen tuvan tahtoisimme! Kyllä se varmaan
meille mökin lahjoittaakin.»
»Mitenkä tuo nyt olisi», tuumi kalastaja. »Taitaa olla viisainta, etten
mene.»
»Menet kuin menetkin!» tiuski akka. »Liikutahan liukkaasti koipiasi
ja pyydä kampelalta mökki.»
Ei uskaltanut enää ukko akkaansa vastustella, vaan lähti rantaan päin
tassuttelemaan.
Hänen rantaan päästyänsä meri äkkiä tummanpuhuvaksi muuttui,
vaikka se vielä äsken hopealta auringossa kimalteli. Kalastaja korotti
äänensä ja huusi:
»Timppi, timppi, timpissä,
kampelainen meressä!
Akkaseni rikissä
pitää oman tahtonsa.»
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun kruunupää kampela pisti päänsä
vedestä ja kysäisi:
»Huusit minua, mitä tahdot?»
»Enhän minä mitään», vastasi ukko, »mutta eukko sanoo, että häntä
tynnyrissä asuminen tympäisee, ja hän halusta pikku tupasen tahtoisi.»
»Sellainen sinulla jo on, pötkihän kotiisi», sanoi kampela.
Ukko asteli kotiinsa ja toden totta, turskatynnyrin paikalla oli nyt
mitä sievin tupa punamullalla sivellyin seinin ja valkoisin ikkunanpielin.
Eukko istui penkillä hymynhäive suunpielessä, ja nyt hän nousi ja
talutti ukkonsa tupaan. Niin oli täällä kaikki kuin olla pitikin. Oli kir-
javat räsymatot lattialla, oli keinutuoli ja ruokakaappi täynnä porsliinia
ja kaapin hyllyllä tinatuoppeja sekä kahvipannuja. Oli kammarikin ja
siellä sievä vuode. Tuvan takana oli pieni piha ja siellä tepastelivat kanat
ja ankat. Sen lisäksi oli yrttitarha, jossa kasvoi ruokakasveja, sekä
hedelmäpuita.
»Eikös olekin nyt meillä soman somaa!» ihasteli eukko.
»Niinpä näkyy olevan», vastasi ukko. »Kyllä meidän tässä nyt kelpaa
vanhuutemme päivät loppuun viettää.»

Mutta kun pariskunta oli nauttinut elämästä parisen viikkoa, alkoi
akka nurista:
»Eiköhän meillä sentään ole liian ahdasta. Pihakin on niin pieni ja
yrttitarha liian vähäinen. Samalla vaivalla kuin kampela meille tämän
hankki, se olisi voinut hankkia suuren talon. Miksei saman tien kivi-
linnankin. Kuuleppas ukkoseni, minä haluan asua kivilinnassa. Mene
rantaan ja pyydä kampelalta oikein komea kivilinna.»
Ukko ensinnä vastusteli, mutta mikäs siinä auttoi, rantaan oli mentävä
ja kampelaa kutsuttava.
Niinpä kalastaja asteli rantaan. Hän huusi tuon timppi timppinsä ja
heti alkoi äsken tyven meri tummanpuhuvana kuohua. Kampela pisti
päänsä vedestä ja kysyi mikä hätänä.
»Linnaa se tällä kertaa tahtoo», sanoi ukko surkean näköisenä.
»Menehän kotiisi, siellä jo akkasi odottaa sinua linnan portilla», sanoi
kampela, löi vihaisesti vettä pyrstöllään ja katosi syvyyteen.
Ukko kun palasi kotiin, niin linna, komea linnapa nyt yleni kalliolla.
Molemmin he sitten tutkivat uuden asuntonsa loistoa ja uhkeutta. Val-
koisesta marmorikivestä olivat lattiat ja palvelusväkeä kihisi kaikkialla
kuin muurahaisia ikään. Ei tarvinnut ukon ja akan ovenripaankaan
koskettaa, vaan kun he astuivat huoneesta huoneeseen, niin koreat,
palmikkoniekat palveluspojat lennättivät ovet heidän edessään auki.
Ja pöydät ja tuolit kiilsivät kullalle ja joka huoneen katosta riippui
säkenöivä kristallikruunu. Lattiat olivat punaisilla matoilla peitetyt, ja
niissä matoissa oli niin paksu nukka, että jalka myötäsi astuessa kuin olisi
pehmeällä nurmikolla tallustellut. Ruokapöydät notkuivat herkkuja ja
karahvit olivat täynnä punaista viiniä.
Linnan takana taas oli iso, kivetty piha ja tallit ja navetat ja vaunu-
vajat. Oli myöskin ihana, lehtevä puutarha, jossa kasvoi mitä kaunihim-
pia kukkia sekä mitä harvinaisimpia hedelmäpuita. Ja sitten alkoi viisi
virstaa pitkä huvipuisto, jossa viljalti vilisi hirviä, metsäkauriita, jäniksiä
ja ties mitä elävää.
»Eikös ole kaunista?» kysäisi eukko, kun kaikki oli katseltu.
»Liiankin kaunista!» huokasi ukko ja sitten he menivät sänkykamma-
riin, riisuivat vaatteensa ja ryömivät punaisella katoksella varustettuun
vuoteeseen. Hyllyville höyhenpatjoille he kellahtivat, ja patjat olivat
niin pehmeät, että ne ikäänkuin nielaisivat nukkujan sisäänsä.
Päivän valjettua akka heräsi ensinnä. Vuoteeltansa hän näki läpi

ikkunan. Siitä näkyi auringon hohteessa se komea huvipuisto. Sitä akka
hetkisen ihasteli, mutta tönäisi sitten ukkonsa hereille ja virkkoi:
»Tässä sitä nyt maata kelleksitään kuin herttua ja herttuatar, mutta
minä haluaisin tulla kuningattareksi. Vedä ukko housut jalkaasi ja kii-
ruhda kampelan luokse ja sano sille, että minä tahdon tulla kuningatta-
reksi, joka kultainen kruunu päässänsä liikkuu.»
»En uskalla enää vaivata kampelaa», vastusteli ukko. »Viimekin ker-
ralla se kyräili minua niin vihaisesti.»
»Sinun armostasihan se sai henkensä pitää», lausahti akka. »Alahan
kaputella vain rantaan.»
Niin kauan eukko kärtti tuota yhtä ja samaa asiaa, että ukko lannistui.
Hän asteli rantaan ja huusi timppi timppinsä.
Meri alkoi nyt meuruta kahta villimmin kuin edellisellä kerralla.
Mutta niin siinä kävi, että kalastajan eukko jo ennen iltaa herrasteli
kultakruunu päässänsä ja hänen ympärillään liehui liuta hoviteikareita,
jotka puhuttelivat häntä armolliseksi kuningattareksi.
Mutta ruokahalu kasvaa syödessä. Kalastajan eukko ei tyytynyt
kuningattarenkaan osaan, vaan keisarinnaksi, suureksi ja mahdikkaaksi
keisarinnaksi hän halusi. Ja meren mahtavan kampelan avulla eukko
saavutti senkin aseman.
Merenrannan punaisille kallioille oli nyt kampelan taikamahdilla
kohonnut kokonainen rykelmä kirkkoja, linnoja sekä palatseja. Ja suu-
rimman linnan suurimman salin perällä oli keisarinnan valtaistuin.
Tuolla kunnian istuimella kalastajan eukko nyt kyykötti kuni pieni,
ruskea apina. Hän oli kultaisissa vaatteissa ja hänellä oli päässänsä niin
raskas hohtokivillä koristettu kruunu, että kaulansa juuri ja juuri sen
painon kesti. Toisessa kädessään eukolla oli valtikka ja toisessa valta-
kunnanomena. Hän ei uskaltanut kääntää päätänsä eikä vilkuilla sivuil-
leen, sillä silloin olisi raskas kruunu voinut pudota ja vierähtää lattialle.
Eteensä, tiukasti suoraan eteensä tuijotti kalastajan eukko.
Niin komeata oli valtaistuinsalissa, että silmiä häikäisi. Hyvät hajut
ja suitsutukset tuoksuivat ja tuhannet kynttilät levittivät valoansa ja
sadat kristallikruunut säkenöivät kuni sateenkaari. Molemmin puolin
tummanpunaisella sametilla verhottua valtaistuinta oli kaksi riviä kynt-
tilöitä. Suurin niistä oli kuin honkatukki, mutta pienin taas silmäneulan
kokoinen. Ja valtaistuimen molemmin puolin seisoi kaksi riviä henki-
vartiosotilaita kuin kuvapatsaat. Pienin heistä oli peukalon mittainen,
mutta suurin taas sellainen koljatti, että hänen päänsä ylti lakeen, vaikka

»Näitkös sitä kampelaa?» kysyi hän ukolta

katonlaki oli korkealla kuin kirkon harja. Ja kaikki henkivartijat olivat
puetut loistaviin varusteihin, teräksiset, hopeiset ja kullalta kiiltelevät
panssaripaidat ja haarniskat olivat heidän yllänsä.
Valtaistuimen edessä liikuskeli hoviväki. Pelkkiä ylhäisyyksiä, kuten
kreivejä, parooneja, herttuoita ja kenraaleja siinä teikaroi, vehkeili ja
supatteli keskenänsä, niin että tuosta kuului surina kuin mehiläispesästä
poutapäivänä.
Kaiken tuon komeuden ja hienoilta voiteilta tuoksuvan väen läpi
tunkeusi kalastaja paikatuissa housuissaan ja nutussaan. Oikein ukolla
polvet vapisivat ja sydän läpätti, kun oli tällaiseen herhiläispesään jou-
tunut. Hän katsella tiiraili eukkoansa, keisarinnaa ja virkkoi sitten:
»Oi vaimo kulta, kuinka sinä olet kaunis ja komia! Nytpä sinä viimein-
kin taidat olla oloosi tyytyväinen!»
»Mitäs siinä toilailet, ukko!» tiuskaisi keisarinna. »Suorista selkäsi ja
ole niinkuin muutkin. Kyselet, että olenko minä olooni tyytyväinen.
En ole, ettäs sen tiedät. Vain yksi on minua mahtavampi maailmassa
ja se on Rooman paavi. Minä tahdon tulla paaviksi. Alahan kalputella
sen kampelasi luo ja sano sille, että se tekee minusta paavin.»
»Herra varjelkoon!» siunaili kalastaja. »Eukkopahaseni on menettänyt
senkin vähäisen järjen mikä hänellä oli!»
»Älä siinä siunaile, vaan ala painua kampelasi luokse!» kehoitti kei-
sarinna.
Ja kun ukko edelleen vastusteli, määräsi keisarinna hänelle raippoja.
Raipat saatuaan ukko kävellä nilkutteli meren rantaan.
Nytpä nousi sellainen myrsky, ettei moista ollut miesmuistiin nähty.
Taivas vetäytyi lyijynharmaaseen pilveen ja tuli pimeätä kuin ilta olisi
ollut käsillä. Nousi äkisti sellainen tuuli, että se kiskoi suuria puita juuri-
nensa maasta. Meri möyrysi vallan kamalana. Aallot, jotka olivat kor-
keita kuin talot, jylkyttelivät rannan paasia, niin että kävi kumu ja jyske
kuni tykeillä olisi ammuttu. Ja kaukana ulapalla merimiesparat aloit-
tivat laivoistansa hätä-ammunnan.
Povessansa tuska ja pelko ukko piteli kaksin käsivarsin kivilohkareesta,
niin ettei tuuli päässyt heittämään häntä nurin, ja hän huusi hurjasti suurel-
la äänellä merelle päin:
»Timppi, timppi, timpissä,
kampelainen meressä!
Akkaseni rikissä
pitää oman tahtonsa.»

Kampela puikahtihe esiin kuohujen keskeltä ja huusi:
»Mitä se sinun kyltymätön akkasi tällä kertaa tahtoo?»
»Koko kristikunnan paaviksi se tahtoo tulla!» huusi vastaan ukko.
»Hyvä on, palaja kotiisi vain, niin saat nähdä mikä on ahneuden
palkka. Hyvästi ukko, nyt näet minut viimeisen kerran!»
Näin sanottuaan kampela kääntyi ympäri, roiskautti vettä pyrstöllään
ja katosi sitten kuohuihin.
Myrsky asettui yhtä nopeasti kuin se oli noussutkin. Pilvet alkoivat
hajaantua, aurinko pilkistihe niiden rakosista ja ukko kävellä linkutteli
kotiinsa. Mutta voi ihmettä! Myrsky oli pyyhkäissyt pois kaikki kirkot,
linnat ja palatsit. Jäljelle oli jäänyt vain se suuri turskatynnyri, joka oli
ollut ukon ja akan asuntona niin monta vuotta. Kivipaadella tynnyrin
edessä istui akka niinkuin pieni, ruskehtava apina.
»Näitkös sitä kampelaa?» kysyi hän ukolta.
»Näin», vastasi ukko, »mutta tästä lähtien se ei enää näyttäydy minulle.»
Ja siinä vanhassa turskatynnyrissä se kalastaja ja hänen eukkonsa
asunevat vielä tänäkin päivänä.

Satu räätälinkisällistä
Oli kerran räätälimestari, joka oli koko ikänsä pysynyt poikamie-
henä. Kun hän vanheni ja hänen sormensa kävivät kankeiksi ja
näkönsä alkoi himmetä, niin ettei hän pystynyt kunnolla pujot-
tamaan lankaa neulansilmään, niin hän päätti ottaa ottopojan ja opettaa
tälle ammattinsa. Hän ei paljoa valinnut, vaan otti ottolapsekseen ensim-
mäisen poikaviikarin, jonka tieltä tapasi. Tuo poika kulki kerjuulla,
hänellä oli kulkurin verta suonissaan, eikä hänestä edes kyynärkepillä
ohjailemalla kunnon räätäliä sukeutunut.
Vanha räätälimestari kuoli ja haudattiin. Silloin ottopoika, joka oli
varttunut nuoreksi kisälliksi, päätti lähteä maantieltä onneaan tavoitta-
maan. Hän puheli itseksensä:
»Periköön mökin se, joka sen ensimmäisenä haltuunsa ottaa. Mutta
minnepäin minä nyt suuntaan kulkuni? Ratkaiskoon arpa matkani suun-
nan. Pyörin sokkona ja annan näiden räätälin työkalujen lentää kädes-
täni. Mikä niistä kauimmaksi sinkoaa, siihen suuntaan lähden taivalta-
maan.»
Poika otti silitysraudan käteensä, pyöri hyrränä ympäri ja laski rau-
dan lentämään. Mutta se ei lentänyt kuin vähän matkaa, sillä se oli niin
raskas. Poika teki kyynärkepillä saman kokeen, mutta se putosi heti maa-
han, sillä se oli liian kevyt. Sakset sensijaan lensivät oivallisesti.
»Nämä riittävätkin minulle perinnöksi», puheli poika, kääri sakset rät-
tiin ja talletti ne poveensa. Sitten hän lähti kulkemaan saksien osoitta-
maan suuntaan.
Puoli päivää matkattuaan saapui poika kukkulan juurelle, jossa lei-
jona, koira, tiainen ja muurahainen kävivät kovaa kiistaa keskenänsä.
Näillä neljällä elukalla oli näet ollut härkä kasvattinaan. Koko kesän
he olivat laiduntaneet härkäänsä niityllä. Härkä oli paisunut lihavaksi,
se oli teurastettu, mutta nyt oli syntynyt riita siitä miten se jaettaisiin.
»Kas, sieltä tulee ihminen, hän toimittakoon jaon», sanoivat eläimet
248 pojan nähtyään. Tulijalle kerrottiin mistä oli kysymys ja eläimet lupasi-

vat pojalle ruhtinaallisen palkkion, jos hän pystyisi suorittamaan jaon
kaikkia tyydyttävällä tavalla.
Poika otti silloin saksensa esiin, suuret ja leveäteräiset räätälinsakset.
Hän jakoi häränruhon siten, että leijonalle tulivat lihat, koira sai luut,
tiainen rasvat ja muurahainen pääkallon.
Kaikki olivat jakoon ylen tyytyväisiä ja leijona sanoi pojalle:
»Jos joskus tarvitset väkevyyttä, niin toivo olevasi vahva kuin jalo-
peura. Saat silloin minun voimani lainaksi.»
Koira puolestaan lupasi:
»Jos tarvitset nopeita jalkoja ja hyvää vainua, niin toivo minun avu-
jani ja olet saava ne.»
Tiainen vuorostaan piiskutti:
»Mikäli lentotaitoa tarvitset, niin hätäpaikan tullen toivo itsellesi lin-
nun siipiä.»
Muurahainen hieroi tuntosarviaan vastakkain ja tiedotti:
»Eivät ole minunkaan kykyni halveksittavat, vaikka olenkin näin pieni.
Jos satut tarvitsemaan minun avujani, niin turvaudu vain muurahai-
seen.»
Poika kiitteli antimista ja lupasi pitää ne mielessään. Saksensa hän
talletti poveensa ja lähti jatkamaan matkaansa.
Illansuussa päätyi poika kuninkaan kaupunkiin. Hänellä ei ollut niin
ropoakaan taskussaan, mutta majapaikan hän keksi silti. Hän suki maja-
talon hevosia ja pääsi yöksi tallinparvelle heiniin, jossa majatalon kyyti-
pojatkin nukkuivat. Vielä samana iltana hän sai kuulla kaikki uutiset,
jotka olivat kuulemisen arvoiset.
»Kuninkaallamme on vain yksi tytär», kertoi muuan kyytipojista. »Ja
hän on niin kaunis, että antaisin katkaista vasemman käteni, jos saisin
hänet omakseni.»
Mutta toinen kyytipoika sanoi:
»Mitä sinä sellaisella eukolla tekisit, jonka tuuli heti pilviin lennät-
täisi, kun hänet ulos linnasta johdattaisit?»
Kun räätälinkisälli kyseli tarkemmin asiasta, sai hän tietää, että kunin-
kaantytär oli jo kehdossa noiduttu. Kuningas ja kuningatar olivat kut-
suneet lapsensa kummeiksi monenlaisia haltijoita, mutta Pohjan akka
oli jätetty kutsumatta. Ja siitä närkästyneenä oli samainen akka noitu-
nut prinsessan sellaiseksi, että jos hän katon alta poistui, lensi hän pilviin
kuin höyhen.
Kun kyytipojat olivat nukkuneet, ryömi räätälinkisälli ullakonikkunan 249

luo ja katseli siitä ulos. Kaupunki oli pimeänä, mutta kuninkaan linnan
tornikammarin ikkunasta hohti valo.
»Tuon ruudun takana se prinsessainen varmaan ikävissään valvoo»,
tuumi räätälinkisälli. »Ollapa minulla siivet, niin lentäisin kuin lintu ja
menisin jututtamaan häntä.»
Heisillään poika sai siivet ja kutistui linnuksi, kuten tiainen oli härän-
ruhon luona luvannut.
Poika lensi prinsessan kammarin ikkunan taakse ja koputti ruutuun.
»Kuka siellä?» kysäisi kuninkaantytär ja laski linnun sisään.
»Kylläpä sinä olet kaunis!» visersi lintu. »En halua enää lintuna len-
nellä, vaan tahdon muuttua nuorukaiseksi ja syleillä sinua!»
Samassa poika saikin entisen hahmonsa ja tavoitti prinsessaa syliinsä.
Neito säikähti tästä ja soittaa kilisytti kelloa. Silloin kamarineidot ja
prinsessan isä, kuningas, ryntäsivät sisään ja kuningas kysyi:
»Mikä hätänä tyttäreni, kun kilisytät kelloa keskellä yötä?»
Prinsessa vastasi:
»No ensinnä koputti lintu ikkunaan ja kun minä laskin sen sisään,
muuttui se vereväksi nuorukaiseksi ja yritti halata minua.»
»Voi tyttäreni!» huokasi kuningas. »Olisi sinun jo aika päästä miehe-
lään, kun semmoisia harhoja näet. Missä se nuorimies nyt on?»
»En vaan tiedä mihin se katosi», vastasi prinsessa.
»Jos se vielä alkaa kummitella, niin älä pelästytä sitä kelloa soittamalla,
vaan koputa seinään», neuvoi kuningas.
Kun prinsessa kilisti kelloa, pelästyi poika, että nyt hänet yllätetään.
Hän toivoi kutistuvansa muurahaiseksi. Samassa silmänräpäyksessä hä-
nen toiveensa täyttyikin ja hän ryömi pikkuruisena muurahaisena prin-
sessan sängyn lakanoissa.
Mutta heti kun kuningas ja kamarineidot olivat menneet tiehensä,
muuttihe poika taas omaksi itsekseen. Prinsessa koputti silloin seinään ja
kuningas, joka oli jäänyt vaanimaan oven taakse, syöksyi niin äkisti
sisään, että poika tuli yllätetyksi.
»Ken olet?» tiukkasi kuningas pojalta. »Ja millä kumman keinolla olet
näin yösydännä minun tyttäreni kammariin tunkeutunut?»
Poika ei tuosta säikähtänyt, vaan kertoi, että hänen hallussaan oli lei-
jonan voimat, koiran vainu, linnun lentotaito ja muurahaisen kyvyt.
Saman tien hän esitti kosintansakin, pyysi prinsessaa puolisokseen.
»Etkö tiedä?» kysäisi pojalta kuningas, »että tyttäreni on loihdittu. Poh-
jan akka asetti tyttörukkani Sellaisen taian alaiseksi, että hänen pitää

m
-'M
Tuli vastaan musta vuori ja prinsessa katosi sen rakosesta sisään

koko elinikänsä olla katon alla. Ei kuuna päivänä hän uskalla vapaan
taivaan alle mennä, muuten hän lentää höyhenenä pilviin.»
»Olenhan tuosta kuullut kerrottavan», vastasi poika.
»Jos vapautat hänet taiasta, niin otan sinut vävykseni», lupasi kunin-
gas.
»Tottahan nyt yhden taian saan laukeamaan, onhan minulla leijonan
voimat!» kerskui poika.
Niinpä sitten ruvettiinkin kuninkaanlinnassa valmistelemaan häitä.
Kuningas halusi, että vihkiminen toimitettaisiin linnassa. Poika taas tah-
toi ajaa avovaunuissa torin toisessa laidassa olevaan kirkkoon, että kaikki
kansakin heidät näkisi.
Poika sai tahtonsa läpi, mutta kun vaunut vierivät leveän torin yli,
sieppasi väkevä tuulenpyörre prinsessan ilmaan ja kiidätti hänet ylös
pilvien pihoille. Poika muuttihe linnuksi ja syöksyi morsiamensa jälkeen.
Lensivät, kiitivät siinä huimaa kyytiä yli monen valtakunnan poika ja
tuulen sylissä oleva prinsessa. Tuli vastaan musta vuori ja prinsessa katosi
sen rakosesta sisään. Poika silloin muuttihe jalopeuraksi, otti kivenjärkä-
leen käpäliinsä ja alkoi pirstota vuorta. Pohjan akka kurkisti jyminän
kuultuaan kallionrakosesta ja pyysi:
»Älä hyvä mies minun linnaani riko!»
»Sären, maan tasalle jaotan koko vuoresi, koska morsiameni ryöstit!»
uhkasi poika.
»Ei ole enää kuninkaantytär luonani», sanoi akka. »Tuolla se jo pitkin
rämettä jäniksenä laukkaa. Jos sen kiinni tavoitat, niin tulkoon tyhjäksi
taikani ja olkoon kuninkaantytär omasi.»
Poika silloin koirana juoksemaan jäniksen perään. Tuokiossa hän
tavoitti sen kiinni ja jänis muuttui kuninkaantyttäreksi.
Mutta mikä neuvoksi, millä keinoin kotiin, sillä molemmat olivat kau-
kana, Pohjanperän suossa?
Poika muutti prinsessan muurahaiseksi ja itsensä linnuksi, joka kätki
muurahaisen siipensä alle. Lintu pyyhälsi lentoon ja vielä samana päi-
vänä vietettiin kuninkaanlinnassa riemullisia häitä.
252

Taikasormus
Oli köyhä akka ja hänellä poika. Kun akka kuoli, niin poika sai
perinnöksi kolmekymmentä penniä. Poika lähti maailmalle ja
saapui sillalle, jossa näki ukon hukuttavan kissaa. Silloin poika,
joka oli eläinrakas, pyysi:
»Älä kissaa upota, vaan myy se minulle.»
»Jos kymmenen penniä maksat, niin saat kissan», vastasi ukko.
»Kymmenen penniä on liian halpa hinta», virkkoi poika. »Saat kissas-
tasi viisitoista penniä.»
Kaupat tehtiin ja poika jatkoi kissa kainalossaan matkaansa. Mutta
ei aikaakaan, kun hän näki kylän kujalla miehen, joka piiskasi koiraa.
»Älä koiraasi rääkkää, myy se minulle», pyysi poika.
»Samapa tuo», virkahti mies. »Jos kymmenen penniä tästä koirarakista
maksat, niin vie se omanasi.»
»Kymmenen penniä on pilkkahinta», sanoi poika. »Tästä saat viisi-
toista penniä», virkkoi hän ja antoi loput perinnöstään miehelle.
Poika jatkoi matkaansa kissa kainalossaan ja koira juosta lynkytteli
hänen kintereillään.
Matkaajat saapuivat suureen korpeen. Tien varteen oli kaatunut hon-
ka ja sen rakoon oli takertunut suuri, valkoinen käärme. Se rimpuili kaikin
voimin pinteestä, mutta ei päässyt vapaaksi, ennenkuin poika sitä auttoi.
Poika kulki edelleen ja saapui tienhaaraan. Hän aikoi kääntyä vasem-
malle, mutta valkoinen käärme ehätti paikalle ja näytti, että oikealle
tästä oli poikettava.
Nyt ryhtyikin käärme oppaaksi ja poika kissansa ja koiransa kera
kulki sen jäljestä. Käärme johdatti heidät kuninkaan linnalle, joka oli
sodan aikana jäänyt autioksi. Käärme matoi portaita ylös ja poika kis-
sansa ja koiransa kanssa seurasi sen jäljestä. He saapuivat avariin linnan-
saleihin ja koko linna näytti olevan oikea käärmeiden asuntola. Niitä kie-
murteli rykelmittäin joka paikassa, lattialla, jopa seinillä ja katossakin.
Mutta vain se käärme oli valkoinen, joka oli opastanut pojan linnaan.

Kun poika oli majaillut muutaman päivän käärmeiden linnassa, muut-
tui valkoinen käärme eräänä aamuna koreaksi neidoksi. Neito kertoi,
että hänen piti olla kuusi päivää viikossa käärmeenä, mutta sai seitse-
männen päivän liikkua ihmisenä.
»Pelastit henkeni, kun olin puunraossa pinteessä», sanoi hän pojalle.
»Saat palkaksesi tämän kultasormuksen tahi sitten minut.»
Poika valitsi kultasormuksen, sillä eihän hän halunnut koko ikäänsä
käärmeiden parissa asua. Neito näytti pettyneeltä valinnan johdosta,
mutta antoi pojalle sormuksen ja sanoi:
»Tämä on taikasormus, turvaudu sen apuun, niin sinusta paisuu mah-
dikas mies. Taika on tämä: kun katsot sormuksen läpi aurinkoa vasten
ja toivot samalla jotakin, niin samassa hetkessä toiveesi täyttyy*»
Poika otti sormuksen, kiitteli käärmeiden herratarta ja lähti nelijalkais-
ten ystäviensä kera jatkamaan matkaansa. Mutta kun matkanteko alkoi
väsyttää, päätti poika kokeilla sormuksen tehoa. Hän istahti mättäälle,
otti sormuksen peukalonsa ja etusormensa väliin, tirkisti sen läpi aurin-
koa ja lausahti:
»Jos minulla olisi vaunut kuin kuninkaalla ja kaksi hevosta niitä vetä-
mässä.»
Siinä samassa toive täyttyi; tielle ilmestyivät kultavaunut ja niiden
eteen oli valjastettu kaksi jalorotuista hevosta. Ajopukilla istui koreaksi
pyntätty kuskikin ja hän tiedusteli kohteliaasti pojalta, että minnekä her-
ran saisi kyyditä.
Poika heittäytyi silloin vaunujen joustinpatjoille kissoineen ja koiri-
neen ja määräsi:
»Ajetaan nyt vaikkapa kuninkaan linnaan!»
Kuski kiristi ohjaksia ja keveästi keinahdellen vierivät vaunut kunin-
kaan linnalle.
Poika meni tapaamaan kuningasta kuin vertaistaan ikään. Kuningas
oli allapäin ja kertoi, että tuntematon tauti riudutti hänen tytärtään.
»Olen luvannut tyttäreni puolisoksi sille, joka pystyy hänet paranta-
maan», kertoi kuningas. »Ja paljon ja monenlaisia parantajia on täällä
käynyt, mutta tauti on äitynyt vain pahemmaksi.»
»Anna minun ryhtyä parantamaan häntä», pyysi poika.
Kuningas ei uskonut, että vähäpätöisen näköisestä mökinpojasta olisi
parantajaksi, mutta kun parempaakaan tohtoria ei ollut tarjolla, uskoi
hän tyttärensä pojan käsiin.
Poika vei prinsessan saunaan, tirkisti sormuksensa läpi ja sanoi:

»Parantukoon kuninkaantytär ja kukoistakoon kuin ruusu.»
Heti tuli neito terveeksi ja näytti hehkeältä kuni ruusu täydessä ku-
kassa.
Mutta kuningas ei tahtonutkaan ottaa paikkahousuista poikaa vävyk-
seen, vaan asetti tälle uuden tehtävän sanoen:
»Rakenna tuonne merenlahden toiselle rannalle linna. Sen on oltava
komeampi kuin minun linnani ja yhdessä yössä sinun on se rakennet-
tava.»
»Odotahan aamuun», sanoi poika ja lähti matkaamaan yli merenlah-
den. Perille päästyään hän tirkisti sormuksensa läpi ja sanoi:
»Yletköön tähän linna, joka on puolta muhkeampi kuin kuninkaan
asumus!»
Heti toive täyttyi ja rantakalliolle ilmestyi kuin pilvistä pudoten ko-
mea, monitorninen linna.
Poika kiiruhti kuninkaan luokse ja kysyi:
»Nyt on linnani valmis, joko luovutat tyttäresi?»
Kuningas haroi partaansa ja virkkoi:
»Rakennahan vielä lasinen silta, joka johtaa minun linnastani sinun
linnaasi.»
Poika turvautui taaskin sormukseensa ja rakennutti merenlahden yli
lasisillan, joka välkkyi auringossa kuin sateenkaari.
»Mennäänpä nyt tarkastelemaan sinun linnaasi, onko se kelvollinen»,
sanoi kuningas ja antoi tallimiehilleen määräyksen valjastaa hevoset vau-
nujen eteen.
Mutta siltapa olikin niin liukas, etteivät hevoset pystyneet sitä kulke-
maan. Silloin kuningas kääntyi jälleen pojan puoleen ja määräsi:
»Kengitä minun vaunuhevoseni timanttikengillä ja hanki myös tuhat
miestä siltapylväiden päähän. Jokainen mies paukuttakoon rumpua ja
haastelkoon venäjänkieltä, kun minä huomenna ajan sillan yli.»
Seuraavaan aamuun mennessä poika oli hankkinut kaiken, minkä ku-
ningas vaati. Hevoset olivat timanttikengässä, niin että kipinät vain sin-
kosivat, kun ne ravasivat sillan yli. Ja tuhat partasuu-urosta istui silta-
pylväiden nenässä haastella molottaen venättä keskenänsä ja päristäen
rumpuja, jotta korvat olivat haljeta.
Nyt ei kuningas enää keksinyt uusia tehtäviä pojan suoritettavaksi.
Hän antoi tälle tyttärensä aviosiipaksi, mutta pyysi, että tytär ottaisi
selvää, mistä johtui se mahti, jolla mökinpoika pystyi ihmeitä tekemään.
Kun häät oli vietetty, asettui poika nuorikkonsa kera uuteen linnaansa,

ja heti ensimmäisenä yönä kuninkaantytär urkki taikasormuksen salai-
suuden selville.
Heti kun poika oli nukahtanut, koppasi prinsessa sormuksen haltuunsa,
tirkisti sen läpi ja lausui:
»Toimita, sormus, mökinpoika minun isäni linnan syvimpään vanki-
tyrmään!»
Sormus täytti pyynnön ja viskasi pojan hyllyviltä höyhenpatjoilta kos-
tean kivityrmän olkivuoteelle.
Kun poika aamulla heräsi ja huomasi olevansa vankilassa, arvasi hän
heti, että prinsessa oli anastanut sormuksen.
»Mistä nyt pelastus, miten pääsen vapaaksi?» haikaili hän ja mittaili
kivilattiaa.
Silloin kuului kissan naukaisu tyrmän kalterien takaa, ja koirankin
haukahtelu kuului ulkoa.
»Nelijalkaiset ystäväni eivät ole unohtaneet minua», tuumi poika ja
kutsui kissan luoksensa.
Kissa puikahti rautaristikon läpi pojan luokse ja tämä sanoi sille:
»Auta nyt minua, niinkuin minäkin autoin sinua. Hanki keinolla millä
hyvänsä taikasormus takaisin, muuten saan ikäni virua tässä vankiluo-
lassa.»
Poika selosti vielä tien prinsessan kammariin, josta sormusta ensi kädessä
oli etsittävä. Kissa ja koira lupasivat tehdä parhaansa ja lähtivät matkaan.
Mutta heti alkuun näytti etsijöitten tie nousevan pystyyn, sillä kunin-
gas oli pannut lasisillan korvalle vartiomiehiä, jotka estivät kulkijoita
menemästä sillan yli — ettei lasiin olisi tullut naarmuja nähkääs.
Ei ollut valittavana muuta tietä kuin ylittää uimalla merenlahti, mutta
kissa pelkäsi niin kovasti tassujensa kastumista, ettei uskaltanut ajatella-
kaan uimista.
»Istu minun niskalleni», kehoitti silloin koira.
Mielihyvin noudatti kissa kehoitusta ja koira heittäysi veteen. Koira
oli hyvä uimari ja tuokiossa ylitettiin merenlahti, niin ettei karvakaan^
kissalta kastunut.
Oli jo yö, kun eläimet saapuivat pojan linnalle. Palvelijoiden huomaa-
matta he pääsivät hiipimään makuukammariin, jossa prinsessa veteli ma-
keita unia. Kissa ja koira etsivät nyt tarkkaan huoneen jokaisen lokeron
ja lippaan, mutta eivät löytäneet taikasormusta.
Koira istahti silloin keskilattialle, siveli käpälällään mietteissään kuo-
256 noaan ja virkahti:

Kissa kutitti hännällään nukkuvan prinsessan huulia
TAIKASORMUS

»Kaikki paikat olemme nyt tutkineet, mutta emme prinsessan suuta.
Jospa se hyvinkin säilyttää sitä suussansa. Mene sinä kissa ja kutkuta
hännälläsi sen huulia.»
Kissa hyppäsi sänkyyn ja kutitti hännällään nukkuvan prinsessan huu-
lia. Tyttö naurahti silloin unissaan ja sormus vierähti hänen suustansa
pielukselle.
Kissa koppasi sormuksen suuhunsa ja kiireen vilkkaa molemmat rien-
sivät rantaan. Kissa asettui taaskin koiran niskalle, ja koira alkoi uida.
Mutta kun oli tultu keskelle lahtea, kysäisi koira:
»Vieläkö sinulla on sormus tallella?»
Kissa ei vastannut mitään, sillä se pelkäsi sormuksen putoavan, mutta
kun koira uudisti kysymyksensä, naukaisi se:
»Tallellahan se on!»
Silloin sormus putosi kissan suusta veteen ja upposi aaltojen alle.
Kun kissa ja koira saapuivat rannalle, alkoivat ne riidellä keskenänsä.
»Sinun vikasi oli, että sormus katosi!» haukkui koira.
»Sinunpa on syy!» naukui kissa. »Miksi rupesit keskellä lahdenselkää
sitä kysymään? Nyt isäntämme saa virua vanki tyrmässä loput ikäänsä.»
Ties kuinka kauan riita olisi jatkunut, mutta silloin kahahti kaislikossa
suuri hauki. Kissa loikkasi salamana sen niskaan ja sanoi:
»Pudotin kultasormuksen keskelle lahdenselkää. Jollet sukella sitä ylös
ja tuo minulle, niin henkesi otan!»
»Hellitä kyntesi, niin yritän parhaani», lupasi hauki.
Se sukelsi vedenpinnan alle,-mutta palasi hetimiten takaisin ja tiedoitti:
»Sormus on solunut syvälle ahtaaseen vedenalaiseen rotkoon, mahdo-
tonta on minun sitä sieltä saada.»
»Se on saatava!» naukui kissa.
»Ota itsellesi apulaisia», neuvoi koira.
Hauki keräsi silloin suuren parven veljiään koolle. Ne tarttuivat toinen
toisensa pyrstöstä kiinni, niin että muodostui ikäänkuin pitkä rima. Pienin
hauki riman kärjessä oli vain parsinneulan kokoinen. Se sieppasi sormuk-
sen rotkon pohjalta suuhunsa, ja suurin hauki kiidätti taikakalun kissalle.
Kiireenvilkkaa veivät kissa ja koira sormuksen tyrmässä viruvalle pojalle.
»Murtukoot muurit ja minä vapaaksi!» toivoi poika.
Jyristen murtuivat silloin paksut vankilanmuurit ja poika astui vanki-
lasta auringonpaisteeseen. Hän asettui prinsessansa kanssa asumaan ko-
meaan linnaansa. Kissa ja koira pitivät tarkkaa vaaria siitä, ettei tyttö
toista kertaa päässyt valkean käärmeen sormusta anastamaan.

Hiiden mylly
Oli ennen kaksi veljestä. Toinen oli rikas porho, äveriään talon
isäntä, mutta toinen taas oli köyhä, kituliaasti elelevä mökkiläi-
nen. Saipa sitten mökkiläisen vaimo lapsen, oikein pulskan po-
jan. Köyhä päätti silloin pitää ristiäispidot, joissa olisi syötävää ja juota-
vaa naapureillekin tarjota. Mutta koska porsas mökin läävässä oli kes-
kenkasvuinen, meni köyhä pyytämään rikkaalta veljeltään lihaa lainaksi.
»Et minun takiani joudu vahinkoa kärsimään», puhui köyhä veli. »Anna
oikein aimo kimpale sianlihaa, niin saat joulun alla minulta puolta suu-
remman lihamöykyn takaisin.»
Rikas veli antoikin palasen sianlihaa ja köyhä sai kaikella kunnialla
ristiäisensä vietetyksi.
Kun sitten joulu alkoi lähestyä, teurasti mökin mies sikansa ja meni
palauttamaan lainaa veljelleen. Mutta rikas sattuikin olemaan pahalla
päällä ja tiuskaisi veljelleen:
»En piittaa laihasta läskistäsi, mene ja vie se Hiiteen!»
Mökkiläinen otti asian toden kannalta. Hän heitti lihasäkin selkäänsä
ja lähti kulkea tallustamaan Hiiteen. Pari päivää matkattuaan hän saa-
pui Hiiden linnalle ja kohtasi portilla vartijamiehen.
»Seis mies, mitä sinulla on säkissäsi?» kysäisi vartija.
»Onpahan hyvää sianläskiä, jonka aion lahjoittaa Hiidelle», vastasi
mökkiläinen.
»Hyvä on», virkkoi vartija. »Isäntäni on ylen mielissään, kun saa lah-
joja ihmisiltä. Mutta oletko miettinyt, mitä pyydät vastalahjaksi?»
Koska mökkiläinen ei tiennyt mitä pyytäisi, neuvoi vartija:
»Hiidellä on merkillinen pussi, jossa asuu viisi väkevää poikaa. Nuo
pojat pystyvät tekemään vaikka mitä, kunhan oikein niiden kanssa menet-
telee. Kun tahtoo panna ne työhön, on raotettava pussin suuta ja ko-
mennettava: 'Pois pojat pussista!' Heti sen jälkeen on määrättävä työ,
sillä muuten pojat pieksävät käskijänsä. Pyydä sinä tuota pussia Hii-
258 delta.»

Mökkiläinen pääsi Hiiden puheille ja lahjoitti tälle lihamöykyn, josta
Hiitolan isäntä ilostui kovasti. Hän kysyi mitä lahjoittaja haluaisi vasta-
lahjaksi, ja köyhä veli pyysi pussia, jossa asui viisi väkevää poikaa.
Mökin mies saikin pussin ja lähti kotimatkalle. Illansuussa hän yöpyi
muutamaan torppaan, ja koska täällä ei ollut tarjota vieraalle niin ruuan
hitua, päätti hän kokeilla pussin tehoa. Hän raotti sitä ja komensi:
»Pois pojat pussista ja kattakaa pöytä koreaksi!»
Heti ryntäsi pussista viisi vikkelää Hiitolaista, jotka kattoivat pöydän
kukkuroilleen herkkuruokia. Kun pöytä aivan notkui ruokien painosta,
komensi mökinmies pojat takaisin pussiin ja sulki tiukasti sen suun.
Mökkiläinen ja torpan väki lusikoivat nyt ruokia mahansa pingolleen
ja menivät sen jälkeen makuulle.
Mutta torpan emäntä ei saanut unta, vaan käänteli kylkeänsä ja mietti:
»Olisipa meilläkin tuollainen taikapussi, niin ei olisi huolta muonasta.»
Ja hän nousi jalkeille, sieppasi Hiiden pussin naulasta, mutta ripusti
sen tilalle toisen, aivan samannäköisen pussin.
Aamulla, kun mökin mies heräsi, ei hän huomannut petosta, vaan otti
selkäänsä torpan emännän pussin ja lähti jatkamaan matkaansa. Kotiin
tultuaan köyhä veli pistäysi ensi töikseen rikkaan veljen taloon. Hän ker-
toi käyneensä Hiitolassa ja saaneensa sieltä pussin, joka oli aivan ihmeel-
linen.
»Ota tämä pussi, niin lihan laina tulee maksetuksi», pyysi tunnollinen
köyhä veli.
Mutta rikas ei aarretta huolinutkaan, vaan tiuskaisi:
»Mitä minä mokomalla, ikäkululla pussilla, painu Hiiteen sen kanssa!»
Ja köyhä veli painui toisen kerran Hiiden linnalle ja kohtasi sinne tul-
tuansa portinvartijan.
»Kas», kummasteli vartiomies, kun tunsi tulijan. »Mitä sinä toistami-
seen isännältäni tahdot?»
»Tulinpahan palauttamaan hänelle tämän pussin», vastasi köyhä veli.
»Siitä Hiisi ilostuu ikihyväksi, kun saa aarteensa takaisin», virkkoi por-
tinvartija. »Mutta oletko tuuminut mitä pyydät häneltä vastalahjaksi?»
»Ei ole tullut tuumittua», vastasi mies.
»Pyydä sitten Hiideltä sen myllyä», neuvoi portinvartija. »Näöltään on
tuo mylly kuin ikäkulu kahvimylly. Mutta kun sen panee pyörimään,
jauhaa se vaikka millä mitalla mitä jauhattaja milloinkin toivoo. Sekä
kahvia että sokeria, vehnäjauhoja ja suolaa tuo taikamylly pystyy jau-
hamaan tyhjästä, niin että niitä riittää vaikka koko pitäjän väelle.» 259

Hiisi ilahtui, kun sai pussinsa takaisin, ja antoi mökkiläiselle vastalah-
jaksi myllynsä. Kotimatkalla mökin mies yöpyi samaan torppaan, jossa
oli edelliselläkin kerralla majaillut.
Tuli illallisen aika, ja torpan eukko tahtoi näyttää, että nyt on mah-
taja hänkin. Hän otti taikapussin, ravisti sitä, raotti pussin suuta ja ko-
mensi: Pois pojat pussista. Viisi väkevää veijaria syöksyi silloin sellaista
vauhtia säkistä, että eukko jäi ällistelemään heitä eikä muistanutkaan
määrätä pojille mitään tekemistä. Nythän oli asetettu niin, että elleivät
pojat saisi mitään toimittamista, oli heidän käytävä käskijäänsä käsiksi.
Nuo viisi veijaria syöksyivätkin torpaneukon kimppuun ja pieksivät hä-
net henkihieveriin. Kuinkahan siinä olisi mahtanut emännälle käydä-
kään, ellei köyhä veli olisi puuttunut asiaan ja komentanut pojat pussiin.
»Ota», pyysi silloin torpaneukko itku silmässä, »ota hyvä mies pussisi
takaisin. Minä sen sinulta viime kerralla kavaluudella anastin.»
Köyhä veli, ylen hyväluontoinen kun oli, ei kantanut kaunaa asiasta,
vaan pani sen sijaan ihmemyllynsä jauhamaan ruokaa koko torpan
väelle.
Aamun tullen hän jatkoi matkaansa ja poikkesi rikkaan veljen taloon.
»Kävin Hiidessä», touhusi hän, »ja sain sieltä tällaisen maanmainion
myllyn. Jos haluat, niin saat tämän sen lihakimpaleen maksuksi, jonka
sinulta lainasin.»
»Pidä itse myllysi, mitä minä mokomalla romulla teen!» huusi rikas ja
ajoi köyhän veljensä pellolle.
Mitäpä tuosta, köyhä veli palasi mökilleen, mutta piankin sai rikas veli
kuulla ihmeellisiä uutisia hänen puuhistaan. Ei asunut köyhä veli enää
pikkuruisessa mökissään, kertoivat naapurit. Suurena ponssarina hän nyt
leventeli komeassa kivilinnassa, joka yleni sillä paikalla, jossa mökkinsä
oli ollut. Sen linnan olivat kuulemma rakentaneet yhdessä ainoassa yössä
viisi väkevää poikaa, jotka majailivat Hiitolasta saadussa pussissa. Ja pus-
sin lisäksi oli köyhällä kuulemma taikamylly, jonka avulla hän aivan tyh-
jästä jauhoi kahvit, sokerit, vehnäjauhot ja suolat koko pitäjän köyhälle
väelle.
»Kyllä olin hupsu, kun en huolinut taikamyllyä, vaikka se houkka kävi
minulle sitä tarjoamassa», manasi itsekseen rikas veli. »Mutta kaipa sen
häneltä vieläkin saan, kunhan menen pyytämään.»
Rikas nöyristi luontonsa ja meni pyytämään köyhältä veljeltään Hii-
den myllyä lainaksi, vaikkapa vain joksikin aikaa.
»Saat myllyni», lupasi köyhä. »Mutta anna minulle siitä maata mak-

Pellolle ponkaisi isäntä, niin että velli liehui rihmoina perässä

suksi. Sinullahan on maittesi takana summattoman suuri suo, tee siitä
minulle kirjat.»
Tehtiin kaupat; pönsäri sai Hiiden myllyn lainaksi suotansa vastaan.
Mutta suona ei tuo laaja alue ollut montakaan päivää. Köyhä veli näet
komensi pojat pois pussista, ja nuo viisi väkevää veijaria ryhtyivät oikein
hartiavoimin töihin. Viikossa he ojittivat silmänkantamattoman lakeu-
den ja raivasivat sen mitä parhaaksi peltomaaksi.
Rikkaan veljen mailla oli samaan aikaan elonleikkuu käynnissä. Kai-
ken väkensä, jopa emäntänsäkin, ajoi rikas elopellolle ja lupasi itse huo-
lehtia ruuanlaitosta. Kun päivällisaika läheni, pani isäntä Hiiden myl-
lyn käymään täydellä vauhdilla ja sanoi:
»Jauha nyt mylly kulta silakoita ja velliä sen kun jaksat.»
Mylly pani parastaan ja työnsi silakkaa ja velliä sen kuin koski kuo-
hua.
»Herkeä jo, nyt on talossa ruokaa tarpeeksi», sanoi isäntä, kun tuvan
lattialla lainehti velliä, jossa uiskenteli silakoita, puolisääreen asti. Mutta
myllypä ei pysähtynyt, työnsi vaan jyrinää pitäen lisää muonaa. Isäntä
kopeloi sen ruuveja kokien pysäyttää käynnin, mutta mylly vain paransi
vauhtia. Nyt oli tuvassa velliä vyötäröihin asti ja isäntä pakeni kamma-
riin. Velli ja silakat vyöryivät jäljestä ja isännän oli hypättävä ikkunas-
ta ulos. Pellolle ponkaisi isäntä, niin että velli liehui rihmoina perässä.
Emäntä kun vellin tuhriman miehensä näki, niin hän kysyi:
»Etkö pystynytkään ruokaa laittamaan? Kaatuiko pata, kun olet vel-
lissä koko mies?»
»Tulkaa herran nimessä syömään koko leikkuuväki, että ruoka vähän-
kin vähenisi!» pyyteli isäntä.
Väki kun lähestyi taloa, niin nähtiin, että velli ja silakat virtasivat ulos
ikkunoista ja ovista kuin mahtava kymi. Kujaset, pihanurmen ja vähitel-
len pellotkin hautasi vellitulva alleen.
Tukka suorana juoksi silloin rikas mies hakemaan köyhää veljeään
apuun. Tämä ei hätäillyt, vaan otti veneen rannasta ja souti sillä pitkin
vellivirtaa rikkaan talon luokse. Siinäpä kellui Hiiden mylly yhä ratinaa
pitäen vellin pinnalla.
Rikas veli, joka oli kiivennyt kivinavettansa katolle ja seurasi sieltä
tapausten kulkua, huusi köyhälle:
»Pysäytä myllysi ja vie se kiireesti pois minun mailtani, ennenkuin se
hävittää koko taloni!»
Köyhä veli saikin helposti myllynsä pysähtymään ja vei sen linnaansa.

Velli tulvasta riensivät kaskut kauas ja muuan merikapteenikin kuuli
ihmemyllystä.
»Minulla, eikä jollakin maamoukalla moinen aarre pitäisi olla», tuu-
miskeli merikapteeni.
Ja hän hankkiutui köyhän linnalle vieraisille, sai kahmaistua Hiiden
myllyn kainaloonsa ja kuljetti sen laivalleen.
»Purjeet mastoihin!» huusi hän merimiehilleen ja purjehti sitten takaa-
ajajien pelosta jonkin matkaa ulapalle.
»Nyt ei minun enää tarvitse merten takaa suoloja hakea», puheli kap-
teeni itsekseen. »Jauhatan täällä suoloja lastin täyden ja myyn sen sitten
lähimmässä satamassa.»
Ja kapteeni pani ihmemyllyn käyntiin. Hän pani sen jauhaa ratista-
maan suolaa. Mylly kävi ja kävi ja jauhoi kaikki laivan ruumat suolaa
täyteen. Mutta kun kapteeni yritti pysäyttää myllyn, ei hän pystynyt-
kään siihen sen enempää kuin rikaskaan veli.
Laiva painui raskaasta lastista laitoja myöten veteen. Kapteeni ko-
mensi silloin joka miehen lapioimaan suolaa mereen. Miehet heiluivat
henkensä edestä, mutta suolavuori aluksen kannella vain nousi nousemis-
taan. Lopuksi koko komea pursi hukkui, se vaipui aaltojen alle suolan
painosta.
Mutta Hiiden mylly ei väsynyt, ei pysähtynyt. Arvatenkin se jauhaa
suoloja jossakin meren syöverissä vielä tänäkin päivänä, sillä onhan meri-
vesi varsin suolaista maultaan.
263

Taikaomenat
Oli kolme veljestä, jotka palvelivat sotaväessä kuninkaan kaupun-
gissa. He kuuluivat kuninkaan henkivartioväkeen, jossa olivat
maan komeimmat nuorukaiset.
Kerran nuorin veljeksistä sai kolmen päivän loman. Hän täytti lauk-
kunsa muonalla, otti kiväärinkin matkaansa ja taivalsi suureen, synkeään
metsään. Metsän keskellä oli korkea vuori ja sen huipulle oli Paholainen
rakentanut linnansa. Poika kiipesi vuorelle ja käveli koko yön linnan
portilla kivääri olalla edestakaisin. Aamulla tuli Paholainen katsomaan
kenen korot kiveyksellä kapsavat ja pojan nähtyään hän kysyi:
»Minkä takia sinä koko yön minun porttini edessä ravaat?»
»Vartioin, etteivät varkaat sinun linnaasi pääse», vastasi poika.
»Hyvin tehty», sanoi Paholainen ja kysyi: »Kaipa sinä jotain palkkaa-
kin tahdot, sano, mitä mielit?»
»No, anna mitä sinulta liikenee», vastasi poika.
Paholainen pistäysi linnaansa ja nouti pojalle pienen säämiskäkukka-
ron. Se oli sellainen massi, ettei raha siitä loppunut, ravistipa kukkarosta
kolikoita miten paljon hyvänsä.
Poika kiitti lahjasta ja palasi kasarmiinsa. Illan tultua hän kutsui mo-
lemmat veljensä kaupungin kalleimpaan krouviin ja sanoi, että nyt me
pojat syömme ja juommekin niin paljon kuin mahaan mahtuu.
Veljekset pitivät remseät juhlat ja kun maksamisen aika tuli, otti nuo-
rin säämiskäkukkaronsa ja ravisti siitä röykkiön kultarahoja pöydälle.
»Riittääkö?» huusi hän tarjoilijalle. »Tässä on maksuja loput saat pitää
juomarahoina.»
»Miten sinä rahojasi tuolla tavalla tuhlaat?» nuhteli vanhin veli.
Mutta nuorin veli taputti kukkaroansa, joka taas oli pullollaan kultaa,
ja kehaisi:
»Tämä on sellainen massi, ettei siitä kulta koskaan lopu!»
»Mistä sinä sellaisen aarteen olet löytänyt?» utelivat vanhemmat veljet.
Nuorin veli kertoi silloin matkastaan Paholaisen linnalle.

»Neuvohan», pyysi vanhin veli, »neuvo minulle missä se linna on, niin
minäkin matkaan sinne onneani koettamaan.»
Nuorin veli neuvoi tien, vanhin veljeksistä anoi kolmen päivän loman
ja rämpi läpi sen synkeän metsän Paholaisen linnalle. Hänkin kulki koko
yön edestakaisin linnan portilla, niin että hiekka ratisi hänen raudoitet-
tujen saappaananturoidensa alla.
Aamulla pisti Paholainen päänsä portin kurkistusluukusta ja kysäisi:
»Mitä sinä siinä kivääri olalla ravaat?»
»Varjelen», selitti vanhin veli, »etteivät rosvot tunkeudu linnaasi.»
»Mitä haluat palkaksesi?» kysyi Paholainen.
»No, anna mitä antanet», vastasi poika.
»Saat sellaisen miekan», lupasi Paholainen, »että ketä vastaan sen koho-
tat, se siihen paikkaan nykertyy. Piisaako se?»
»Kyllä piisaa, kiitoksia vaan», vastasi poika, sai miekan ja palasi kasar-
miinsa.
Lähtipä sitten keskimmäinenkin veli onneaan koettamaan. Hänkin
asteli koko yön Paholaisen linnan portilla ja sai palkakseen hatun, sellai-
sen taikahatun, että kun sitä kohotti ja toivoi johonkin paikkaan pääse-
vänsä, niin heti toive täyttyi.
Kuluipa muutama päivä, niin jopa kyllästyivät veljekset tavallisina halpa-
arvoisina sotamiehinä kuninkaan henkivartiostossa palvelemaan. Nuorin
veli puhui toisille, että myykää te taikakalunne minulle, niin minä lähden
niiden kerällä onneani etsimään. Vanhemmat veljet lupasivat myydä mie-
kan ja hatun sillä ehdolla, että nuorin ostaisi heille komeat maakartanot.
Tuumat voitiin panna täytäntöön, kun rahaa oli rutkasti. Nuorin vel-
jeksistä osti itsensä ja veljensä vapaaksi sotapalveluksesta ja sitten he läh-
tivät maakartanoita hankkimaan.
He suuntasivat kulkunsa vauraaseen maakuntaan, poikkesivat viiden-
kymmenen lehmän kartanoon ja nuorin veli ehdotti isännälle: »Etkö
myy taloasi?»
»Samapa se», vastasi isäntä, mutta pani ylettömän hinnan kartanol-
lensa ajatellen, ettei kukaan järki-ihminen moista summaa maksa.
»Hyvä on», virkkoi nuorin veli ja ravisti kukkarostaan läjän kultaa pöy-
dälle sanoen: »Lasketko itse rahat, vai panetko renkisi laskemaan, taikka
otatko summakaupalla?»
»Otan summassa», vastasi isäntä.
Ja niin tehtiin kauppakirjat vanhimman veljen nimiin. Nuorin veli sai
miekan ja vanhin jäi asumaan ja viljelemään kartanoansa. 265

Kulkivat sitten nuorin ja keskimmäinen veli, kunnes sadan lehmän
kartano tuli vastaan. Nuorin ehdotti kartanonherralle kauppaa ja tämä
pani talolleen ylettömän hinnan. Nuorin veli maksoi tinkimättä pyyde-
tyn summan. Keskimmäinen veli otti kartanon haltuunsa ja antoi nuo-
rimmalle taikahattunsa.
Nuorin veli lähti yksinään tietä taivaltamaan, mutta jonkin matkaa
kuljettuaan hän pysähtyi tuumiskelemaan:
»Mitä minä tässä jalan tarpoan?» mietti hän. »Onhan minulla taika-
hattu, jonka avulla pääsen hetkessä vaikka minne. Ja onhan minulla voi-
mallinen miekka ja ehtymätön kukkaro. Koska kerran tällaiset aarteet
omistan, niin vähintään kruunupää kuningas minusta pitää tulla.»
Ja poika kohotti hattuaan ja toivoi pääsevänsä sen valtakunnan pää-
kaupunkiin, jonka rajamaakunnassa hän oli. Humaus vain ja taikahattu
vei hänet väkirikkaaseen kaupunkiin, jonka keskellä yleni kultatorninen
kuninkaanlinna.
Linnaa ympäröi korkea muuri ja rautahaarniskaiset peitsimiehet var-
tioivat kaikkia portteja. Mutta eivät tarkimmatkaan vartijat eivätkä
korkeimmatkaan muurit voineet estää poikaa pääsemästä minne hän
mieli. Poika kohotti hattuaan ja seisoi siinä samassa prinsessan kamma-
rin ikkunan alla. Hän heitti soraa ruutuun, prinsessa aukaisi ikkunan ja
kysäisi pojalta, että miten sinä olet pihalle päässyt ja mitä sinä haluat.
»Kosiomatkalla tässä kuljetaan», vastasi poika. »Autahan minut sisään,
niin puhutaan lähemmin asiasta.»
Prinsessa kiersi lakanan köydeksi ja poika kapusi sitä myöten kunin-
kaantyttären kammariin.
»Sinähän olet puvustasi päätellen tavallinen sotamies», sanoi prinsessa.
»Miten tohdit tulla minua kosimaan?»
»Miksikä en tohtisi»; vastasi poika, näytti miekkaansa ja kehaisi: »Tässä
minulla on sellainen ase, että tämän avulla voin muutamalla huitaisulla
kukistaa kokonaisen sotajoukon.»
»Jos todentotta sellaisen taikakalun omistat, niin voidaanhan asiasta
keskustella», virkahti prinsessa ja kaasi pojalle viiniä karahvista pikariin.
Poika maistoi viiniä ja makuun päästyään hän kumosi sitä monta pika-
rillista. Ensin hän puhui lystejä asioita, mutta rojahti sitten prinsessan
leposohvalle pitkäkseen ja vaipui sikeään uneen.
Nytpä riensi prinsessa kiireesti linnan asekammariin ja valitsi sieltä
samannäköisen miekan kuin pojallakin oli ja vaihtoi sen pojan taika-
miekkaan.

Tämän jälkeen prinsessa kutsui muutamia vartiomiehiä sisään ja käski
näiden viedä pojan johonkin synkkään korpeen, josta hän ei enää osaisi
palata takaisin kuninkaan kaupunkiin.
Sotamiehet tekivät käskyn mukaan ja veivät pojan keskelle umpikor-
ven sokkeloita.
Poika nukkui pitkään. Vasta ikäpuolella päivää hän heräsi. Hän
hieroi silmiään ja oli aivan pyörällä päästään ja kummasteli kovasti
millä pelillä oli korpeen joutunut. Hän katsasti olivatko aarteensa, kuk-
karo, hattu ja miekka tallella. Tallellahan ne olivat, mutta kun poika
tutki tarkemmin miekkaa, havaitsi hän, ettei se ollut hänen oma, voi-
mallinen miekkansa.
»Ahaa, sinä prinsessa sirkkusilmä», tuumi poika. »Anastit miekkani ja
yritit eksyttää minut korpeen, mutta niin helpolla et minusta pääse.»
Poika kohotti hattuaan ja virkahti:
»Mielin matkata prinsessan ikkunan alle.»
Siinä samassa hän jo olikin kuninkaantyttären ikkunan alla. Hän
heitti soraa ruutuun, tyttö pisti päänsä ikkunasta ja kummasteli:
»Kah, siinähän sinä taas olet! Tulehan sisään, niin jatketaan eilis-
iltaista keskustelua.»
Poika nousi köydeksi kierrettyä lakanaa myöten prinsessan kammariin.
Kuninkaantytär kaasi taas vieraalleen viiniä ja uteli:
»Onko sinulla muutakin merkillistä kuin se voimallinen miekka?»
»Onhan minulla kukkaro, josta raha ei koskaan lopu», kerskasi poika
ja helisytti kukkaroaan.
Ei aikaakaan, kun poika viiniä maisteltuaan vaipui taas sikeään
uneen. Prinsessa katseli nukkuvaa ja tuumiskeli:
»Mitä sotamies niin kalliilla aarteella tekee kuin tuo kukkaro on.»
Sitten hän otti ja vaihtoi pojan kukkaron toiseen, samannäköiseen
rahamassiin ja pani siihen yhden kultarahan sisälle.
Tämän jälkeen prinsessa kutsui tallimestarin luokseen ja määräsi, että
poika piti vaunuilla kiidättää kauas, kauas, peräti vieraaseen valta-
kuntaan, josta hän ei kuuna päivänä osaisi takaisin tulla.
Tallimestari teki kuten käskettiin. Hän vei pojan vaunuilla ja hevosilla
naapurivaltakuntaan ja heitti hänet sitten tiepuoleen.
Kun poika havahtui hereille, ei hän taaskaan tiennyt missä olija taika-
kukkaronsakin hän huomasi vaihdetuksi.
Mutta olihan hänellä taikahattunsa jäljellä ja sen avulla hän toimitti
itsensä illansuussa prinsessan kammariin.

»Johan nyt on ihme!» kummasteli prinsessa, kun poika tulla tupsahti hänen
eteensä. »Sinähän olet oikea velho, millä mahtikeinolla sinä luokseni pääsit?»
Ja kun prinsessa aikansa uteli, ei poika malttanut olla paljastamatta
hänelle hattunsa salaisuutta.
Viinin uuvuttamana poika taas nukahti, ja silloin prinsessa anasti
hänen hattunsa.
Kuninkaantytär päätti nyt kerta kaikkiaan päästä halpa-arvoisesta
kosijastaan eroon. Niinpä hän antoi palvelijoilleen määräyksen, että
poika oli pantava airottomaan ruuheen ja ruuhi oli työnnettävä meren-
selälle ajelehtimaan.
Palvelijat tekivät kuten prinsessa määräsi ja seuraavana päivänä poika
heräsi kiikkerässä ruuhessa aavalla ulapalla.
»Jopa teki minulle tekosen, se prinsessa!» manasi poika. »Mitenkähän
tästä oikein elävien ilmoille selviän?»
Aikansa kun ajelehti vene, niin lopuksi karahti sen kokka asumattoman
saaren rantaan. Poika veti veneensä kokan maalle ja lähti tutkimaan
saarta. Keskeltä saarta hän löysi hedelmätarhan, jossa kasvoi omena-
puita; kahdenlaisia puita siellä kasvoi. Toiset puut olivat reheviä ja
soreakasvuisia ja niiden oksilla riippui mehukkaita, punaposkisia ome-
noita. Toiset puista taas olivat matalia ja vääräoksaisia ja ne kantoivat
pieniä ja rypistyneitä omenoita.
Pojalla kun oli ankara nälkä ja jano, niin hän koppasi kouriinsa
hyvännäköisiä omenoita ja alkoi syödä ahmia niitä.
Mutta tuskin poika oli pahimman nälkänsä sammuttanut, kun suuret,
raskaat pässinsarvet kasvoivat hänen päähänsä. Poika yritti kaikin kei-
noin päästä sarvista irti, mutta ne olivat kuin osa hänen päänluistaan
eivätkä hellinneet, puistelipa tai riutoi hän miten hyvänsä.
Peräti onnettomana istahti poika kivelle ja huokasi:
»Tämänkin piti vielä sattua, sarvipäisenä minun on varmaan kuolta-
vakin! Mutta mitähän siitä seuraa, jos maistan noita pieniä ja pahan-
näköisiä omenoita? Minäpä maistan niitä, maistan silläkin uhalla, että
saan pitkän hännän ja tuuhean turkin.»
Poika söi yhden pienistä omenoista. Sangen kitkerä ja pahanmakuinen
se oli, mutta mitään häntää ja turkkia hän ei saanut. Sensijaan ne suuret
sarvet irtosivat hänen päästänsä ja putosivat kalahtaen maahan.
»Vai sillä tavalla», puheli itseksensä poika. »Jopa johdatti kohtalo
minua, johdatti minua sikäli hyvin, että tiedän mitä teen, jos vielä
pääsen sen veijari puijari prinsessan pakeille.»

Poika alkoi harkita miten pääsisi saaresta mantereelle. Rannalta hän
löysi kuivan ajopuun tukin. Hän kiilasi sen halki ja veisteli siitä puu-
kollaan näpsät airot. Hän täytti taskunsa molempien puiden omenoilla
ja lähti matkaan. Mantereelle päin sattui puhaltamaan hyvä myötätuuli
ja päivän rivakasti soudettuaan poika taas pääsi ihmisten ilmoille.
Kuninkaan kaupungin rannassa poika myi ruuhensa ja sai siitä hyvän
hinnan. Olihan hänellä sitäpaitsi kultaraha, jonka puijari prinsessa oli
säämiskäkukkaroon pannut, niin ettei hän aivan puilla paljailla ollut.
Poika meni kaupungin peruukkimestarin luokse ja tämä naamioi hä-
net aivan tuntemattomaksi. Peruukkimestari naamioi pojan ikäkuluksi
ukoksi, jolla oli pitkä, hallava parta. Poika kun vielä puki kauhtuneen
viitan ylleen ja kulkea köpitteli kumarassa, niin eivät hänen veljensä
ja oma äitinsäkään olisi tunteneet häntä.
Tulipa sitten sunnuntai ja väki vaelsi kirkkoon. Poika pani ne kauniit
omenat näkösälle koriin ja istui kirkon portaille kauppaamaan niitä.
Yksi ja toinen kysyi omenoiden hintaa, mutta poika pyysi niistä niin
julman suurta summaa, ettei kukaan ostanut niitä.
Jopa saapui prinsessakin hovineitoineen kirkkoon. Prinsessa pysähtyi
katselemaan omenoita ja kysyi mitä ne maksavat.
»Kymmenen kultarahaa kappale», vastasi poika.
Prinsessa paljoksui hintaa, mutta osti kuitenkin yhden omenan. Ei-
hän hänen tarvinnut sääliä rahaa, sillä omistihan hän pohjattoman kuk-
karon.
Kuninkaan tytär meni kirkkoon ja istui omaan penkkiinsä. Saarnan
aikana häntä alkoi nukuttaa ja hän otti omenan ja söi sen virkistyäkseen.
Mutta kun piti kirkosta pois lähdettämän, ei prinsessa päässytkään
pystyyn. Hänen päähänsä olivat näet kasvaneet suuret ja tukevat pässin
sarvet. Ne kipertyivät kirkonpenkin selkälaudan ympärille niin tiukkaan,
ettei prinsessaa saatu siitä millään irti. Muu ei auttanut kuin että prin-
sessa kuljetettiin penkkeineen päivineen kotiinsa.
Penkki saatiin sahan avulla irti, mutta sarvia ei saatu pois prinsessan
päästä, ei sitten keinolla millään. Kaupungista läppäsi linnaan tohtoreita
ja nikkareita, kuohareita ja kuppareita. Kaikki panivat parhaat taitonsa
liikkeelle, mutta sarviin ei pystynyt puukko eikä saha, ei tepsinyt manaus
eikä väkevinkään lääke.
Lopuksi antoi kuningas kuuluttaa kaikkialla valtakunnassa, että kuka
ikänänsä saa sarvet hänen tyttärensä päästä lähtemään, olkoon sitten
kuningas tahi kerjäläinen, niin se on saava prinsessan ja puolet valta- 269

kuntaa palkakseen ja pääsevä hänen kuoltuaan koko valtakunnan kunin-
kaaksi.
Nytpä saapui hoviin miestä monenlaista. Tuli kreivejä ja tohtoreita,
pappeja ja parooneita, paimenpoikia ja miilunpolttajia. Mutta turhaan
he touhusivat; sarvet eivät irronneet prinsessan päästä.
Katsoipa jo poikakin aikansa tulleen ja saapui pitkäpartaisena kunin-
kaan linnaan ja tarjoutui poistamaan sarvet prinsessan päästä.
»Luuletko sinä ukkorahjus onnistuvasi siinä mihin paremmatkaan uroot
eivät ole pystyneet?» kysäisi kuningas.
»Kyllä vain», vastasi poika. »Pankaa vain palvelijakunta koristamaan
linnan hääsalia. Jo huomispäivänä ovat sarvet tiessään, niin ettei edes
arpea näy niiden paikalla.»
»Suuret ovat sinulla puheet», virkahti kuningas. »Panetan hääsalin
kuntoon, mutta tiedäkin, että jos epäonnistut, niin annan katkoa pääsi.»
»Antakaa pari palvelijaa avukseni, niin lämmitän saunan, sillä sauno-
malla minä sarvet lähdetän», pyysi poika.
Hän sai palvelijat ja nämä lämmittivät kuninkaan saunan niin kuu-
maksi, että kiukaan kivet valkoisina hohtivat. Yhden palvelijapojista hän
lähetti hakemaan kimpun notkeita pajuvesoja, sanoen tarvitsevansa niitä
saunomiseen.
Sitten hän sulkeutui prinsessan kanssa kaksistaan saunaan ja ripusti
kuninkaantyttären sarvistaan katonrajaan, mallaslaudoista riippumaan.
Poika heitti tuliset löylyt ja vihtoi prinsessaa pajuvitsoilla paljaille
pakaroille ja kysäisi:
»Sanohan kuninkaantytär mitä vääryyttä olet tehnyt, kun päähäsi
mokomat sarvet ovat kasvaneet?»
Itku silmässä tunnusti prinsessa kolme kertaa kavalasti pettäneensä
halpaa sotamiestä, joka oli käynyt häntä kosimassa.
»Mutta», vaikersi prinsessa, »paha työni ei ole enää hyvitettävissä,
sillä lähetin sen sotamiehen airottomassa veneessä merenselälle kuole-
maan.»
»Hyvä, ettäs tunnustit syntisi», virkahti poika ja kysäisi: »Lupaatko
palauttaa taikakalut sille sotamiehelle, jos hän olisi vedenvarasta pelas-
tunut?»
Prinsessa lupasi tehdä tämän ja silloin poika ojensi hänelle karvaan
omenan ja määräsi hänen syömään sen.
Prinsessa puraisi omenaa, irvisteli ja syödä nakersi sen. Siinä samassa
sarvet heltisivät ja tyttö putosi alhaalla odottavan pojan syliin.

Löyly oli irroittanut pojan valeparran ja niinpä prinsessa nyt heti
tunsi hänet kosijakseen. Hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja lupasi olla
hänelle tästä lähtien kaikin puolin hyvä, kuuliainen ja nöyrä.
Suuri oli ilo hovissa, kun prinsessa vihdoin viimein sarvistaan pääsi.
Hääsalikin oli jo valmiiksi koristettu, niin että mitäpäs siinä muuta kuin
pantiin hääkekkerit pystyyn.
Ja niin niissä häissä tanssittiin, että lattia kului kolme kertaa puhki
ja täytyi tehdä uudestaan. Kuluivat siinä kengätkin, ja kun kaikki jalki-
neet koko kuninkaan kaupungista olivat hajalle tanssitut, täytyi tauota
tanssimasta ja häitä pitämästä.
Nuori pari rupesi elämään yksissä. He saivat liudan pahanjuonisia
lapsia, mutta olivat silti ylen onnellisia. Ja kaipa he elävät vieläkin, jos
eivät kuolleet ole.
Sen pituinen se.
271

Jänispaimen
Muuan kuningas antoi lihottaa täitä, niin että se varttui veto-
härän kokoiseksi. Sitten hän teurastutti ja nyletti sen ja nau-
lautti nahan linnansa portin päälle.
»Kas siinäpä on arvoitus», ajatteli kuningas. »Nokkela, peräti terävä-
järkinen pitää sen miehen olla, joka pystyy arvaamaan, minkä elukan
nahka tuossa kuivuu.»
Ja saadaksensa viisaan vävypojan antoi kuningas kuuluttaa ympäri
valtakuntaansa, että ken arvaa minkä elukan vuota linnan portin päällä
on, se saapi prinsessan ja puolet valtakuntaa.
Kuninkaan linnalle alkoi nyt oikea kansainvaellus.Varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan seisoi linnanportin edessä miesjoukko tähyillen täinnah-
kaa, mutta eipä löytynyt joukosta ketään, joka olisi arvoituksen ratkaissut.
Läksipä muuan köyhän töllin poikakin kerjuupussi olallansa onneaan
koettamaan.
Tiellä tuli sittiäinen vastaan pyytäen mukaan ja poika pisti sen pus-
siinsa. Ojassa lötkötti suuri rupisammakko; sekin pyrki mukaan ja poika
pisti sen pussiinsa. Sammakko oli mielissään, kun matkustamaan pääsi,
ja alkoi kurnuttaa ääntäen tuon tuostakin: Täi-nahk, täi-nahk! Tuota
ääntä se piti, kunnes poika saapui kuninkaan linnalle.
Portin edustalla seisoi mustanaan kansaa ja kuuluttaja huusi korkealla
äänellä:
»Sanokaa, arvatkaa nyt vihdoinkin, minkä elukan nahka tämä on!»
Mieropoika silloin kainosti vastasi:
»Täin nahka se on.»
Kuningas ja kuuluttaja eivät kuulleet vastausta, mutta eräs ylhäinen
herra, joka seisoi pojan lähellä, kuuli sen, ja hän huusi niin kovasti
kuin jaksoi:
»Se on täin nahka!»
»Oikein arvattu», sanoi kuningas ja tervehti ylhäistä herraa tulevana
272 vävynänsä.

Mutta tuskin poika oli pahimman nälkänsä sammuttanut,
kun suuret, raskaat pässin sarvet kasvoivat hänen päähänsä

Hd.
Poika koppasi kuninkaantyttären kainaloonsa ja lähti viilettämään tuulen tietä
T AIK ALUISTIMET

Silloinpa mieropoikakin voitti ujoutensa. Hän tunkeusi läpi väkijoukon
ja väitti ennen ylhäistä herraa vastanneensa oikein. Myöskin kansa, ne
jotka olivat pojan lähellä seisseet, todistivat hänen puhuvan totta.
Mutta kuningas ei halunnut tytärtänsä mieronkiertäjälle antaa. Hän
määräsi herran, tyttärensä ja mieropojan makaamaan yön samassa vuo-
teessa. Tyttären piti olla keskellä, pojan ja herran välissä. Pantiin mää-
räksi, että se, jonka puoleen kääntyneenä prinsessa aamulla makaisi,
saisi hänet omaksensa.
Yöllä sittiäinen ja sammakko ryömivät pois pojan pussista ja tulivat
sänkyyn. Sittiäinen, se pieni musta pakana, raapi ja nipisteli herran
sääriä ja pani hänet tuskasta kiemuroimaan. Sammakko puolestaan
pujahti herran paidan alle ja siveli hänen ihoansa kylmillä, kosteilla
räpylöillään. Tätä ei herra sietänyt, vaan pakeni pois vuoteesta ja
pujahti sängyn alle.
Kun kuningas aamuvarhaisella tuli tilannetta tutkimaan, ei hän näh-
nyt herraa missään, mutta tyttärensä hän havaitsi nukkuvan kädet
mieropojan kaulassa.
Mutta vieläkään ei pojasta tullut kuninkaan vävyä. Sen sijaan hän
sai käydä läpi uuden, entistä vaikeamman kokeen.
Kuningas otatti metsästä sotamiestensä avulla sata arkaa jänistä kiinni.
Hän sulki ne tarhaan ja määräsi pojan päivisin paimentamaan niitä
metsässä, mutta yöksi tuomaan ne kotiin. Jos yksikin jäniksistä karkaisi,
ei poika saisikaan prinsessaa, vaan hänet luvattiin ripustaa hirteen.
Poika ajoi jänikset metsään ja koko karja hajosi pyrynä vesakkoihin,
niin ettei niistä hännän vilausta näkynyt.
Nyt tuli jänispaimenelle hätä käteen, ja hän istui kannon nenään
itkeä pillittämään. Mutta silloin ilmestyi hänen luokseen vanha, parta-
niekka ukko. Tämä ojensi hänelle pienen pillin ja sanoi:
»Älä itke mieropoika, kyllä kaikki lopuksi hyvin päättyy. Iltasella,
kun sinun on kerättävä karjasi kokoon, niin puhalla tähän pilliin.»
Auringonlaskun aikaan, kun karja oli saatava tarhaan, puhalsi poika
pilliinsä ja silloin loikkajussit tulivat kiireen kaupalla piiloistansa ja seu-
rasivat paimentansa kiltisti tarhaan.
Kuningas toimitti laskennan ja otti selville, oliko koko karja koolla.
Kaikki olivat tallella, koko satapäinen lauma.
Tämä kuningasta suututti ja seuraavana päivänä hän lähetti tyttä-
rensä pojan jäljille metsään sellaisen määräyksen kerällä, että hänen oli
viekoiteltava paimenelta yksi jänis.

Prinsessa tulikin, puhui hyvää ja kaunista ja pyysi itsellensä yhtä
pupujussia.
»Hirteenkö minut aiot saattaa?» kysyi poika. »Jos iltasella yksikin loik-
kakoipi laumastani puuttuu, niin nuoransilmukka pujotetaan kaulaani.»
Mutta kun tyttö vain liverteli ja vikitteli jänistä itsellensä, taipui poika
viimein ja sanoi:
»Samapa tuo, jos suukon suot, niin jäniksen saat.»
Jänispaimen sai suukon, montakin suukkoa. Prinsessa sai pupusen
kainaloonsa, mutta kun hän ehti isänsä linnalle, puhalsi poika pilliinsä
ja silloin jänö karkasi tytöltä ja palasi paimenen luokse.
Iltasella kuningas taas laski karjan, mutta totesi harmiksensa, ettei
yksikään loikkakoipi ollut kadoksissa.
Seuraavana päivänä lähetti kuningas puolisonsa pojalta jänistä vikit-
telemään. Kuningatar meni metsään suuri rahapussi kerällänsä ja pyysi
ostaa jäniksen. Poika myikin hänelle yhden karjastansa, mutta kun
kuningatar lähti viemään pupua kotiinsa, puhalsi poika pilliinsä. Jänis
riuhtaisihe irti kuningattaren kainalosta ja palasi pojan luokse.
»Ei ole naisväestä mihinkään», tuumi kuningas iltasella todettuaan,
että vieläkin koko karja oli tallella. »Huomenna lähden itse metsään»,
päätti hän.
Kuningas satuloitsi seuraavana päivänä ratsunsa, joka oli valkoinen
tammahevonen, ja ratsasti metsään. Hän kohtasi pojan ahon laidassa
ja pyysi ostaa yhden jäniksen.
»Tiedättehän herra kuningas», vastasi poika, »etten minä voi karjastani
ainuttakaan päätä hukata, sillä jos yksikin on poissa, niin minut hirsipuu
perii.»
»Kyllä se asia sitten sovitaan», sanoi kuningas. »Myy nyt minulle yksi
pupunen, että saan jänispaistia syödä.»
Poika pani edelleen vastaan, ja lopuksi kuningas lupasi jäniksestä
vaikka minkämoisen hinnan.
Silloin jänispaimen virkkoi:
»Samapa tuo, jos valkoisen tammanne hännänalustaa nuuhkaatte, niin
saatte jäniksen.»
»Oletko mieletön!» huudahti kuningas. »Minäkö niin paljon arvostani
luopuisin, että tekisin mokoman tempun?»
»Se on hintani», vastasi poika.
Kuningas kun huomasi, ettei muulla hinnalla jänistä saisi, teki hän
274 mitä poika vaati.

Jänis riuhtaisihe irti kuningattaren kainalosta

Kuningas siis sai jäniksen, hyppäsi hevosensa selkään ja ratsasti tie-
hensä. Poika alkoi puhaltaa pilliinsä, jänis rupesi riuhtomaan kuninkaan
kainalossa ja pyrki pakoon, mutta tämä puristi sitä niin kovasti kylkeänsä
vasten, etteivät siinä pyristelyt auttaneet.
Kuningas saapui linnaansa ja sulki jäniksen kammariinsa, lukon taakse
ja lausahti:
»Jopa pujotettiin silmukka jänispaimenen kaulaan.»
Kun ilta joutui, ei pojalla ollut kuin yhdeksänkymmentä yhdeksän
jänistä tarhaan vietävänä. Mutta kun tultiin kuninkaanlinnan pihaan,
puhalsi poika pilliänsä niin lujaan kuin jaksoi.
Silloin kuninkaan kammarissa oleva pupujussi otti pitkän loikan. Se
hyppäsi läpi ruudun, niin että lasit helisivät, ja taas oli koko karja koolla.
»Hyvä olet paimeneksi», kiitteli kuningas poikaa. »Mutta oletko yhtä
hyvä saarnamies? Tämä on viimeinen koe, jonka sinulle asetan. Jos
tämän säkin saarnaat täyteen, saat tyttäreni, jollet pysty siihen, saat
nuoransilmukan kaulaasi.»
Kuningas kutsui koko hovikuntansa koolle. Pojan oli seisottava hirsi-
puun juurella, tyhjä säkki kädessään ja yritettävä saarnata se täyteen.
Poika rupesi alusta alkaen kertomaan kosintamatkaansa. Hän kertoi
miten oli sittiäisen ja sammakon ottanut mieropussiinsa ja miten sam-
makko oli auttanut häntä arvaamaan, minkä elukan nahka oli portin
päälle naulattu. Hän jutteli senkin, kuinka sittiäinen ja sammakko olivat
häätäneet kilpakosijan sängyn alle. Poika kertoi, että kuningas oli syö-
nyt sanansa ja tehnyt hänestä jänispaimenen. Poika saarnasi edelleen
säkkiin kuinka prinsessa oli suukon hinnalla saanut jäniksen ja kuningatar
suuren rahapussin voimalla. Mutta kun poika alkoi kertoa, miten
kuningas itse, valkoisen tammansa selässä istuen oli tullut häneltä jänistä
vikittelemään, niin silloin kuningas, joka ei halunnut, että hovi saisi
hännännostamisesta tietää, potkaisi säkkiä ja huusi:
»Riittää, riittää jo, säkki on suuta myöten täysi!»
Nyt ei kuningas enää asettanut pojalle uusia tehtäviä. Pantiin pystyyn
komeat häät, ja ne sata jänöjussia loikkivat ja leiskuivat hää väen jaloissa,
niin että hauskaa piti kaikilla olla.

Taikaluistimet
Oli kaksi työssään taitavaa mestaria, rautaseppä ja kultaseppä.
Kerran heille syntyi kiista siitä, kumpi on ammatissaan taita-
vampi. He löivät asiasta vedon ja päättivät ryhtyä kilpasille.
Kultaseppä takoi kullasta semmoisen ankan, että kun se pantiin
veteen, osasi se uida kuten oikea ankka. Ja se pystyi munimaankin.
Se pyöräytteli kultamunia, joista kuoriutui aivan eläviä ankanpoikasia.
Rautaseppä kun tuon kuuli, päätti myös panna parastaan. Hän sylkäisi
kouriinsa ja takoi kolme päivää luistimia. Kun ne valmistuivat, olivat
ne aivan tavallisen näköiset luistimet, mutta kun ne kiinnitti jalkoihinsa,
saattoi niillä kiitää ilmassa kuni pääskynen.
Kun taidonnäytteet olivat valmiit, menivät molemmat sepät kunin-
kaan kartanoon näyttämään niitä. Kuninkaan piti arvostella töitä ja
antaa lausuntonsa siitä, kumpi oli etevämpi mestari.
Ankka havaittiin kauniiksi ja pantiin linnan huvipuistossa olevaan
lampeen uimaan. Ja se ui sulavasti kuni luojan luoma vesilintu ainakin.
Sitten rautaseppä kiinnitti luistimet jalkaansa, otti vauhtia ja viuhahti
ilmaan. Hetken aikaa hän viipyi retkellään ja toi takaisin tullessaan
terveisiä seitsemästä valtakunnasta.
Kuninkaan poika ihastui luistimiin kovasti ja alkoi kärttää isältään
rahaa ostaakseen ne. Kuningas antoikin rahat, ja seppä myi luistimensa
suuresta summasta nuorelle prinssille. Tämä kiinnitti ne jalkaansa, otti
vauhtia linnan kivirappusilta ja häipyi sen tien taivaalle.
Kului viikko, kaksikin, mutta kuninkaan poikaa ei vain kuulunut
ilmaretkeltä takaisin. Silloin rautaseppä heitettiin vankeuteen ja kulta-
seppä kävi ivaamassa tuota huono-onnista vankilan ristikon takaa.
Mutta kuninkaan pojan ei ollut käynyt sen kummemmasti, kuin että
hän oli luistellut ilmojen teitä kauas, merien taakse ja päätynyt muuta-
maan kauniiseen, väkirikkaaseen kaupunkiin. Hän päätti tulla omin
neuvoin toimeen ja rupesi kauppapalvelijaksi.
Sattuipa sitten sen maan kuninkaan tytär tulemaan ostoksilleen puo- 277

tiin, jossa prinssi kauppa-apulaisena hyöri. Nuoret mieltyivät ensi kat-
sannolla toisiinsa ja poika sai kuiskattua tytölle, että tämä jättäisi huo-
neensa ikkunan iltasella raolleen.
Kun ilta joutui ja poika pääsi työstänsä, sujautti hän taikaluistimet
jalkaansa ja laskihe kuninkaantyttären kolmannessa kerroksessa olevaan
kammariin, niin että kahahti.
Mutta linnan portilla seisova vartija sattui näkemään ilmojen teitä
kiitävän miehen. Hän kanteli asiasta kuninkaalle ja tämä kuulusteli
tytärtään, mutta ei saanut tyttöä kertomaan öisestä vieraastaan niin
halaistua sanaa.
Kuningas päätti silloin viekkaudella ottaa öitsijästä selkoa. Hän sotki
sulaa pikeä tyttärensä huoneen ikkunalaudalle. Poika tuli seuraavanakin
iltana tapaamaan prinsessaa ja yö kului heiltä hupaisessa seurustelussa.
Aamupuolella yötä, kun poika teki poislähtöä, köytti hän ikkuna-
laudalla istuen luistimet jalkaansa. Silloin pikeen tarttui kaistale hänen
housujensa takamuksesta. Mutta poika ei huomannut tuota, vaan luisteli
asuntoonsa. Kuninkaantytär ei liioin pannut merkille kangastilkkua
ikkunalaudalla, vaan nukkui huolettomaan uneen.
Mutta aamulla tuli kuningas tyttärensä huoneeseen ja keksi heti
pikeen tarttuneen kankaanpalasen. Hän otti sen talteen ja pani kaikki
miehensä etsimään nuorukaista, jonka housujen takamuksista saman-
lainen kankaanpalanen olisi poissa.
Kuninkaan palvelijat kolusivat koko kaupungin ja tulivat kauppaan,
jossa prinssi oli puotipoikana. Kiinni joutui nyt poika ja kuningas tuo-
mitsi hänet, jopa tyttärensäkin hirtettäväksi samalla kertaa.
Molemmat vietiin mestauslavalle. Kauppapalvelija sanoi, että hänellä
oli vähäinen mytty asunnossaan sänkynsä päässä, ja pyysi viimeisenä toi-
vomuksenaan sitä nähdäkseen ennen kuolemaansa. Se toimitetuinkin
hänelle. Sitten hän pyysi lupaa rukoilla ja tähänkin pyyntöön suostuttiin.
Molemmat nuoret laskeusivat mestauslavalla vierekkäin polvilleen.
Poika aukaisi kuninkaantyttären hameenliepeiden suojassa mytyn, jonka
oli saanut. Hän otti siitä taikaluistimet ja sujautti ne jalkaansa.
»Hyvästi vain!» huusi poika kaikelle kansalle. Ja hän koppasi kunin-
kaantyttären kainaloonsa ja lähti viilettelemään tuulen teitä.
Poika palasi kotilinnaansa, mutta morsiamensa hän kätki linnan puis-
toon. Sitten prinssi meni isänsä luokse ja sanoi:
»Terveisiä seitsemännestä valtakunnasta!»
278 Kuningas ihastui ikihyväksi, kun sai poikansa terveenä takaisin. Kun

poika ilmoitti, että hänellä on morsiankin matkassaan, pyysi kuningas
nähdäkseen tyttöä. Prinssi toi tytön nähtäväksi ja kuningas hyväksyi
hänet poikansa puolisoksi.
Sitten pantiin linnassa pystyyn suuret, uljaat häät. Rautaseppäkin las-
kettiin vankeudesta ja hänet kohotettiin suureen arvoon, paljon isompaan
kuin missä kultaseppä oli ollut sinä aikana, jolloin kuninkaanpoika
kadoksissa oli.
279

Totuus ja valhe
Kauppamiehellä oli kaksi poikaa, jotka useasti väittelivät keske-
nänsä kumpi on maailmassa voimakkaampi, totuus vaiko valhe,
vääryys vaiko oikeus. Vanhempi veli väitti, että valheella ja vää-
ryydellä sitä pohataksi paisutaan, mutta nuorempi oli sitä mieltä, että
totuus ja oikeus perivät aina lopuksi voiton.
Kauppias kuoli ja jätti molemmille pojilleen laivan perinnöksi. Pojat
varustivat laivansa purjehduskuntoon ja päättivät lähteä maailmalle
onneansa koettamaan. Mutta satamassa he vielä kiistelivät kumpai-
nenko olisi oikeassa. Ja he löivät laivansa vetoon asiansa puolesta ja
sopivat että se, joka ulapalla ensimmäiseksi vastaan tulee, saa ratkaista
asian.
He lähtivät merelle ja ikäpuolella päivää tuli heitä vastaan oudon-
näköinen mies pienessä pikiruuhessa soutaen.
Vanhempi veli huusi laivastaan sille:
»Mies hoi, kumpi maailmassa voittaa, totuus vaiko valhe?»
»Valhe ja vääryys maailmassa valtaa pitävät», vastasi mies, joka sattui
olemaan paholaisen joukkoa.
»Siitäs sen kuulit», iloitsi vanhempi veli. »Hävisit vetosi, laittaudu
tiehesi laivastani.»
Ja vanhempi veli sokaisi nuoremmalta näön, työnsi hänet pieneen
laivavenheeseeA ja jätti pojan avutonna ulapalle ajelehtimaan.
Tuuli ja aallot kuljettivat onnettoman venettä ja heittivät sen vihdoin
autiolle rannalle. Sokea harhaili maalle, törmäsi suureen kiveen ja kiipesi
sen laelle istumaan, jotta olisi metsän pedoilta turvassa.
Hetken siinä kyykittyään kuuli poika suksien kahajamista, ikäänkuin
joku olisi hiihtänyt ohitse.
»Hiihtäjä, ken oletkin, tule ja anna apuasi hätään joutuneelle!» huusi
poika.
Hiihtäjä kääntyi ympäri, palasi pojan luokse ja kysyi:
280 »Sinäkö huusit, mikä sinulla on hätänä?»

Poika kertoi vieraalle koko kurjuutensa, sanoi uskoneensa totuuden
voittoon, ja se oli hänet näin huonoon tilaan johtanut.
»Älä murehdi», lohdutti hiihtäjä. »Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Ota
nämä minun sukseni, niin ne vievät sinut lähteelle. Pese sen vedellä
silmäsi, niin olet saava näkösi jälleen.»
Poika nousi suksille ja ne kuljettivat hänet vinhaa vauhtia lähteelle.
Kun hän hautoi sen vedellä silmiänsä, niin maailma kirkastui ja hän
sai näkönsä jälleen.
Oudot olivat täällä maisemat, poika ei tiennyt minne mennä, ja sen
vuoksi hän pyysi suksia viemään itsensä kivelle, josta oli matkaan lähte-
nytkin. Tuokiossa sukset täyttivät pyynnön, ja poika näki kiven luona
auttajansa, vanhan, partaniekka ukonkääppänän.
Poika lausui ukolle moninkertaiset kiitokset siitä, että oli näkönsä saa-
nut ja tarjosi tälle suksia takaisin.
»Mutta yhtä asiaa sinulta vielä pyydän», sanoi poika. »Neuvo, miten
pääsen kotimaahani. Vaikka minulta onkin kaikki viety, niin aina sieltä
joku soppi löytyy, jossa hiljaksensa elellen ja totuutta noudatellen toimeen
tulen.»
»Saat sukseni omaksesi, minä veistelen itselleni toiset yhtä hyvät»,
virkahti ukko. »Lähde matkaan, niin sukset kuljettavat sinut kolmen
tien risteykseen, jossa kasvaa suuri, naavaparta kuusi. Nouse siihen ja
kätkeydy oksien sekaan, mutta muista ottaa sukset mukaasi. Kunhan
sitten pidät korvasi auki, niin saat tietää taiat, jotka tuovat sinulle
kukkuramitalla onnea ja vaurautta.»
Poika kiitti auttajaansa, sovitti jalkansa mäystimiin, ja sauvan työntä-
mättä viedä viilettivät sukset hänet kolmen tien risteykseen, jossa kasvoi
naavaparta kuusi. Poika teki, kuten ukko oli neuvonut, nousi puuhun
ja otti suksetkin matkaansa.
Puolenyön tiimoilla saapui puun juurelle kolme mustaa miestä. He
sytyttivät nuotion ja alkoivat sen hohteessa pitää kokousta.
Poika, joka kurkki puusta, näki että miehet olivat pahan joukkiota.
Kun hän terästi kuuloansa, kuuli hän yhden sanovan:
»Tiedänpä jotakin, jota te ette tiedä.»
»Tiedän minäkin jotain, mitä sinä et tiedä», virkahti toinen.
»Mutta ettepä kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän», lausahti
kolmas.
»Puhupa sitten julki tietosi», kehoitti ensimmäinen.
»Tiedän sen», sanoi kolmas, »että kuninkaan linnassa podetaan suurta 281

veden puutetta ja vesi on kärryillä noudettava pitkän matkan takaa.
Mutta tätä ei tarvitsisi tehdä, sillä jos linnan pihassa kasvava suuri leh-
mus kaadetaan ja sen juuret kangetaan ylös, niin siihen syntyy lähde
semmoinen, ettei paremmasta väliä.»
»Minä taas tiedän», kertoi toinen, »minkä takia hirvet ja peurat kart-
tavat kuninkaan huvipuistoa. Ennen niitä vilisi puisto täynnä, mutta
kun naulattiin hirvensarvet koristeeksi puiston portin päälle, niin niitä
ne rupesivat pelkäämään ja kaikkosivat tiehensä.»
Kolmas nuotion ääressä kyykkijä puolestaan kysyi:
»Tiedättekö sitä, että samalla kuninkaalla on tytär, joka on jo monta
vuotta sairastellut tautia, jota eivät mitkään lääkärit pysty parantamaan.
Prinsessa tervehtyisi heti, kunhan hänet auringonnousun aikaan vietäisiin
linnan puistoon, riisuttaisiin alasti ja hangattaisiin kasteisella ruoholla.»
Näin haastelivat mustat miehet, ja kun he olivat juttunsa jutelleet,
lähtivät he tiehensä.
Poika, joka piileksi puussa, painoi kuulemansa tarkkaan mieleensä,
sillä hän käsitti, että oli saanut tietää kullan arvoisia asioita. Hän laskeusi
alas kuusesta, nousi suksillensa ja lähti hiihtää sujuttelemaan kohti
kuninkaan linnaa.
Linnassa pyrki poika kuninkaan puheille, pyysi työtä ja sai vesirengin
paikan.
Nytpä alkoikin pojalle ankara urakka. Hevosella ja tynnyrirattailla
hän nouti pitkän matkan takaa vettä, jota linnassa tarvittiin. Hovikunta
oli suuri ja pojan piti raataa vedenajossa aamusta iltaan.
Kerran sattui kuningas tulemaan tiellä poikaa vastaan ja alkoi päivi-
tellä:
»On se ihme ja kumma, kun ei minun linnani alueelta vesisuonta
löydy ja sen takia täytyy hevosen ja miehen raataa päivät pitkät.»
Tähän vastasi poika:
»Kyllä suoni löytyy ja vettä tulee, niin että kohisee, jos linnanpihassa
kasvava suuri lehmus kaadetaan ja sen juuret väännetään maasta.»
»Uskallatko antaa pääsi pantiksi siitä, että niin on käyvä?» kysyi
kuningas.
Poika sanoi uskaltavansa ja heti ruvettiin miehissä lehmusta kaatamaan.
Kun puun juuret oli kangettu maasta, niin paikalle puhkesi lähde, jossa
vedentulo oli niin runsasta, että vain vaivoin siihen voitiin kaivo kaivaa.
Kuningas riemastui tästä, kohotti vesirengin arvossa ja nimitti hänet
282 jahtivoudiksensa.

mz*k>
-*t
Kun poika hautoi lähteen vedellä silmiänsä, sai hän näkönsä jälleen

»Se on tätänykyä laiskan virka», puheli kuningas. »Mistähän mahtaa
johtua, että hirvet ja peurat karttavat tarkoin minun huvipuistoani,
vaikka niitä siellä muutama vuosi sitten aivan vilisemällä vilisi?»
»Riista kavahtaa hirvensarvia, jotka ovat naulatut puiston portin
päälle», selitti poika. »Kunhan ne poistetaan, niin olen varma, että
hirvet ja peurat palaavat takaisin.»
Sarvet poistettiin ja jo seuraavana aamuna, kun kuningas meni puis-
toonsa kävelylle, näki hän puiden lomassa vilahtelevan hirviä ja peuroja
vaikka minkä verran.
»Sinäpä vasta olet taitoniekka!» ylisti kuningas poikaa ja korotti hänet
hovimestarikseen.
Ollaan, eletään siinä sitten muutama aika, ja kun kuningas eräänä
päivänä näytti perin murheelliselta, kysyi poika syytä siihen.
»Sitä minä tässä suren», vastasi kuningas, »kun ainoa lapseni, tyttäreni,
on jo viisi vuotta ollut vuoteen omana ja kuihtuu päivä päivältä yhä
huonommaksi. Valtakunnan parhaat lääkärit ovat panneet kaikki
kykynsä liikkeelle, mutta eivät ole voineet parantaa häntä. Ja olen
minä julkaissut semmoisenkin kuulutuksen, että joka pystyy tyttäreni
parantamaan, on saava puolisokseen hänet sekä puolet valtakuntaa hal-
littavakseen.»
»Minäpä parannan prinsessan», lupasi hovimestari.
Poika ryhtyi parannuspuuhiin, hän laittoi paarit ja kannatti sairaan
kuninkaantyttären aamuvarhaisella kasteen aikaan linnan puutarhaan.
Hän riisui neidon apposen alasti ja kieritteli tätä märässä heinikossa.
»Nyt tuo tökerö prinsessasta lopunkin hengen ottaa», kuiskasi muuan
kuninkaan kenraaleista herralleen. Kuningas oli näet hoviherroineen
tullut paikalle ja seurasi silmä tarkkana parantajan puuhia.
»Jos ottaa, niin päänsä menettää», uhkasi kuningas.
Mutta tyttöpä ei menettänytkään henkeään, vaan parani ihka ter-
veeksi ja kukoistavaksi.
Nyt piti pojasta tulla kuninkaan vävyjä alettiin valmistella suurellisia
häitä. Ulkomailta asti tilattiin monenlaista tavaraa ja poika meni sata-
maan vastaanottamaan laivoja, jotka tavarat toisivat.
Kaksi uljasta purtta laski kuninkaan kaupungin satamaan ja nytpä poi-
ka kohtasi vääryyttä suosivan veljensä, sillä tämä oli molempien alusten
kapteenina. Tavaroista puuttui paljon ja osa niistä oli ala-arvoista lajia.
Kun poika tästä huomautti kapteenille, yritti tämä lahjoa häntä kilise-
vällä kullalla ja pyysi häntä olemaan asiasta vaiti.

»Turhaan minulle rahaa tarjoat», sanoi nuorempi veli. »Etkö tunne
minua? Tiedäthän jo entuudestaan, etten minä vilppiä kannata.»
»Kuinka minä sinut, korkea-arvoisen hoviherran tuntisin?» kysäisi
kapteeni.
»Kas, kun olet veljesi unohtanut!» kummasteli hovimestari. »Etkö
muista, kuinka minut sokaisit ja tuuliajolle jätit?»
Jo tunsi vanhempi veli nuoremman, säikähti kovin ja ajatteli, että
nyt tuo kostaa minulle pahat tekoni. Hän pyysi veljeltään julmaa käy-
töstään anteeksi ja vannoi tästälähtien elävänsä rehellisesti ja noudatta-
vansa totuutta ja oikeutta.
Poika antoi veljelleen anteeksi ja kutsui tämän vieraaksi kotiinsa,
kuninkaan linnaan. Siellä he alkoivat vaiheitaan toisilleen selostaa, ja
kapteeniveli kysyi hovimestariveljeltänsä:
»Kerrohan nyt miten olet kuninkaan ystäväksi päässyt ja tämmöiseen
arvoon noussut.»
Silloin toinen kertoi miten oli aivan rehellisin keinoin eteenpäin pääs-
syt. Hän kertoi ihmeellisistä suksista, parantavasta lähteestä ja kuinka
oli kuunnellut mustien miesten haastelua kolmen tien risteyksessä kas-
vavassa kuusessa.
»Jo on pojalla ollut moukan tuuri», mietti vanhempi veli mielessään.
Ääneen hän virkkoi:
»Lainaa minulle ihmeelliset suksesi, niin minäkin lähden paholaisilta
tietoja urkkimaan.»
Kapteeni sai sukset, hiihti aika kyytiä kolmen tien risteykseen ja kiipesi
kuuseen. Mutta niin tohkeissaan hän oli, ettei muistanut ottaa suksia
mukaansa, vaan unohti ne puunjuurelle.
Puolenyön aikaan saapuivat mustat miehet pitämään kokousta. He
keksivät sukset puun juurella.
»Kuka katala on kiivennyt puuhun ja urkkii sieltä meidän salaisuuk-
siamme?» huudahtivat kehnot.
Yhteisvoimin he alkoivat ravistaa kuusta. Kapteeni tipahti sieltä
maahan kuin käpy, ja surkea oli hänen loppunsa, sillä pahat pieksivät
hänet karahkoilla kuoliaaksi.
Mutta nuorempi veli vietti kuninkaantyttären kera häitä ja eli ilossa
ja onnessa ikänsä loppuun asti.

Neljä mestaria
Oli muinoin köyhä mies ja hänellä neljä poikaa. Kun pojat olivat
varttuneet miehenaluiksi, sanoi isä heille:
»Minä olen jo vanhaksi tullut enkä pysty enää teitä elättämään.
Lähtekää nyt ulos maailmalle ja opetelkaa jokin ammatti. Ja kun teistä
on tullut mestarismiehiä, niin palatkaa näyttämään taitoanne, olittepa
sitten oppineet hyvää tahi pahaa.»
Veljekset tarttuivat matkasauvaan, jättivät isällensä hyvästit, lähtivät
astelemaan ja kotikylä jäi heidän taakseen.
Tulipa vastaan tienristeys, josta tie haarautui neljälle taholle. Vanhin
veljeksistä ehdotti silloin:
»Erotkaamme tässä toisistamme, mutta pannaan määrä, että tällä pai-
kalla taas kohtaamme, kun neljä vuotta on umpeen kulunut.»
Tähän suostuivat toiset ja jokainen lähti taivaltamaan omaa tietänsä.
Kotvan kuluttua tuli vanhinta veljeä vastaan mies, joka alkoi udella
minne matkaaja aikoi ja missä asioissa hän liikkui.
»Tahtoisin oppia jonkun ammatin, joka miehen hyvin elättää», vastasi
poika.
»Tule minun oppiini», kehoitti mies, »niin opetan sinut mestarivar-
kaaksi, sillä sellainen olen itsekin.»
»Enhän toki», vastusti poika. »Se on kunniaton ammatti ja lorun lopuksi
varkaat aina joutuvat kellonkielen virkaa toimittamaan.»
»Mitä turhia», väitti mies. »Hirsipuutako pelkäät? Tiedä siis, että pie-
net varkaat ne linnaan joutuvat, mutta suuret herroina elävät.»
Silloin vanhin veli suostui maantienkulkijan toveriksi ja tämä opetti
hänestä mestarivarkaan.
Toinen veli taas kohtasi oppineen miehen, joka kysyi häneltä:
»Minne matkaat ja miksi aiot, poikaseni?»
»Enpä tuota tiedä itsekään», vastasi poika.
»Tule sitten minun oppiini, niin opetan sinusta tähtitietäjän», kehoitti
mies. »Se on ylen arvokas virka, sillä tähtien tutkija pystyy lukemaan tai-
vaankin salaisuudet.»

Ilomielin suostui poika tähtientutkijan oppilaaksi ja tarkka tietäjä hä-
nestä sukeusikin. Kun oppiaika päättyi ja hän lähti tietäjän talosta, ojensi
mestari hänelle kaukoputken ja sanoi:
»Tässä on sinulle pitkäsiima semmoinen, että pystyt sen avulla näke-
mään kaiken mitä maan päällä, jopa taivaassakin tapahtuu.»
Kolmannen veljen otti eräs metsästäjä oppipojakseen ja opetti hänelle
kaiken mitä metsästykseen kuuluu. Hyvästi]ättäessään lahjoitti opettaja
pojalle pyssyn ja sanoi:
»Tässä on sinulle tuliluikku sellainen, ettei se sinua koskaan petä. Am-
muitpa mitä hyvänsä, niin luotisi varmasti osuu.»
Nuorinkin veli kohtasi miehen, joka puhutteli häntä ja kysyi millä
asioilla hän liikkui. Kuultuaan, että poika halusi oppia jonkun ammatin,
kysyi mies:
»Eikö sinua haluta ruveta räätäliksi?»
»Eipä oikein», tokaisi poika. »Ei alinomainen aamusta iltaan kyyryssä
istuminen eikä ainainen neulan ja silitysraudan käytteleminen miellytä
minua lainkaan.»
»Puhut joutavia», väitti mies. »Tule vain oppiini, niin teen sinusta sel-
laisen mestarin, että kaikki sinulle hattua nostavat.»
Poika jäi räätälinoppiin ja oppi juurtajaksain koko ammatin. Kun
hyvästijätön hetki tuli, antoi mestari pojalle neulan sanoen:
»Tällä kun jotakin yhteen ompelet, olkoon se rauskeata kuin munan
kuori tahi kovaa kuin teräs, niin liittyy neulomasi yhteen, ettei se ikinä
aukea eikä edes sauman paikkaa näy.»
Kun sovitut neljä vuotta olivat kuluneet, tapasivat veljekset toisensa
samassa tienristeyksessä missä olivat eronneetkin. He kyselivät toisiltaan
kuulumiset ja riensivät sitten kotikyläänsä, isänsä luokse.
»Tämäpä vasta ilo, kun kaikki yhdellä kertaa tulitte minua tapaa-
maan», iloitsi poikien isä. »Kertokaapa, missä olette matkanneet ja mitä
oppineet.»
Pojat selittivät minkämoisissa opeissa olivat olleet ja mitä pystyivät
tekemään.
»Koettelenpa vähän kykyjänne», sanoi isä ja viittasi tiuhalehväistä puu-
ta, joka kasvoi mökin edustalla. »Tuolla oksanhaarukassa on peipposen
pesä», virkkoi hän toiselle pojalleen. »Sanohan, montako munaa siinä on?»
Tähtientutkija otti kaukoputkensa, suuntasi sen linnunpesää kohti ja
virkkoi:
»Viisi kappaletta niitä näkyy olevan.»

Isä kääntyi vanhimman poikansa puoleen ja kehoitti:
»Tuo sinä munat tänne, mutta älä mitenkään häiritse peipposta, joka
on pesässään hautomapuuhissa.»
Mestarivaras kiipesi puuhun ja sieppasi hautovan linnun alta viisi mu-
naa niin taitavasti, ettei peipponen tekosta huomannut.
Isä otti pikkuruiset munat ja latoi ne pöydälle. Hän sijoitti munan
pöydän jokaiselle kulmalle ja yhden pöytälevyn keskelle ja sanoi metsäs-
täjäpojalleen:
»Näytähän taitoasi ja ammu munat yhdellä laukauksella keskeltä
puhki.»
Metsästäjä viritti pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja ampui kuin ampuikin
jokaisen munan keskeltä halki. Mutta varmaan hänellä oli sitä lajia ruu-
tia, joka yht'aikaa joka taholle vie.
»Nyt on sinun vuorosi näyttää mitä olet oppinut», sanoi isä nuorim-
malle pojalleen. »Pystytkö neulomaan kuoret eheiksi niin taitavasti, ettei-
vät kuoren sisässä olevat linnun sikiöt vahingoidu?»
Räätäli otti neulansa esiin ja ompeli munat eheiksi niin taitavasti, ettei
naarmuakaan niiden pinnassa näkynyt. Mestarivaras puolestaan vei mu-
nat puuhun ja sujautti ne lintuemon alle niin peräti taitavasti, ettei lintu
vähääkään häiriintynyt.
Peipponen hautoi muniaan, kunnes poikaset kuoriutuivat niistä.
Muuta ihmeellistä ei poikasissa havainnut, kuin että niillä oli kaulassaan
pieni, punainen viiru sillä kohtaa, josta räätäli oli ne kokoon ommellut.
»Erinomaista!» ylisti isä poikiaan. »Peräti oivallisia mestarismiehiä
teistä on kehittynyt. Olen tuuminut kuka teistä on kaikkein etevin, mutta
sitä on perin vaikeata sanoa, ennenkuin oikein toden teolla pääsette ky-
kyjänne osoittamaan.»
Ei kulunut montakaan aikaa ennenkuin se tosipaikka tuli. Veljesten
kotikylään saapui tieto, että hirmuinen lohikäärme oli ryöstänyt kunin-
kaantyttären ja kuningas oli luvannut, että ken prinsessan pedon hallusta
pelastaa, on saava hänet puolisokseen sekä puolet valtakuntaa hallitta-
vakseen.
Neljä veljestä päättelivät, että tässäpä meillä nyt on oiva tilaisuus
näyttää mihin kelpaamme. Ja yksissä miehin he lähtivät kuninkaan-
tytärtä pelastamaan.
Kun he olivat tulleet korkealle kalliolle kuninkaanlinnan luo, alkoi
tähtientutkija tähyillä kaukoputkellaan ympäristöä ja sanoi:
»Otanpa selvää, missä prinsessainen on.»

Mestarivaras onnistuikin koppaamaan tytön kainaloonsa

Hetkisen hän tähyili seutua ja virkahti sitten:
»Tuollapa näkyy kruunupää tyttönen olevan, keskellä merta, kaukai-
sella kallioluodolla. Ja hirmuinen lohikäärme venyttelee itseänsä hänen
vieressään ja pitää tarkkaa vartiota.»
Veljekset riensivät kuninkaan puheille ja pyysivät itsellensä laivaa, jolla
pääsisivät merta purjehtimaan. Kuningas yarustikin heille aluksen ja he
purjehtivat siihen luotoon, jossa kuninkaantytär oli. Laivansa kannelta
veljekset näkivät, kuinka prinsessa istua nökötti kivellä, ja lohikäärme
nukkui häntä kaarella kiven ympärillä, niin että tyttö oli ikäänkuin ai-
tauksessa.
»Kaipa minun on yritettävä pelastaa tyttö», virkahti mestarivaras ja
hiipi lankkua pitkin maihin. Hän onnistuikin koppaamaan tytön kaina-
loonsa niin hiljaa ja taitavasti, ettei lohikäärme herännyt, vaan jäi jatka-
maan kuorsaamistaan, jotta kallio tärisi.
Mestarivaras kantoi prinsessan laivaan ja iloissaan alkoivat veljekset
laskettaa purrellaan kohti kuninkaan satamaa.
Mutta ei aikaakaan, kun lohikäärme heräsi ja havaitsi, että tyttö oli
kadonnut. Peto näki myös pois purjehtivan laivan, ja silloin se levitti sii-
pensä ja ponkaisihe lentoon. Hetkessä se saavutti laivan ja purskutti tulta
sieraimistaan.
Kun se liihotteli laivan ylitse ja katseli laskeutumispaikkaa, kohotti met-
sästäjä pyssynsä ja ampua pamautti sen kuoliaaksi. Suurella ryminällä
putosi lohikäärme silloin aluksen kannelle. Pursi pirstoutui hirviön pai-
nosta moneen kappaleeseen ja prinsessa ja veljekset joutuivat vedenvaraan.
Nytpä sai räätäli työtä. Hän tempasi esiin mainion neulansa ja kuroi
sukkelasti laivankappaleet yhteen. Niin taitavasti hän neulaansa käsit-
teli, että laiva tuli vankemmaksi ja pitävämmäksi kuin mitä se oli ennen
ollut. Vedenvarassa kelluvat nousivat purteen ja jatkoivat matkaansa.
Matkamiehet saapuivat prinsessan kera kuninkaan linnaan ja täälläpä
nousi suuri ilo, kun menetetyksi luultu neito saatiin ihka elävänä ja ter-
veenä takaisin.
Kuningas sanoi veljeksille:
»Yksi teistä saa tyttäreni vaimokseen, mutta ken teistä, sen saatte itse
ratkaista.»
Nytpä syntyi veljesten kesken kova kiista siitä, ketä tyttö sai kiittää
pelastuksestaan ja kenelle hän kuului.
»Turhia olisivat olleet teidän temppunne, jollen minä olisi ottanut sel-
vää missä prinsessa on», väitti tähtientutkija.

Varas puolestaan sanoi:
»Mitä hyötyä näkemisestä olisi ollut, jollen minä olisi kaapannut tyt-
töä lohikäärmeeltä?»
Metsästäjä taas väitti:
»Meidät kaikki olisi lohikäärme syönyt suihinsa, jollen minä olisi sitä
ampunut.»
Mutta räätäli intti:
»Ellen minä olisi neulonut laivaa kokoon, olisimme kaikki surkeasti
hukkuneet, ja sen takia kuninkaantytär on minun.»
Kun kiista ei muuten ratkennut, ryhtyi kuningas tuomariksi ja sanoi:
»Kaikki olette yhtä taitavia mestareita ja jokaisella on samanlainen
oikeus tyttäreeni. Mutta koska häntä ei voida neljäksi jakaa, ei kukaan
teistä ole saava häntä aviokseen. Sen sijaan jaan puolet kuningaskunnas-
tani neljään osaan ja jokainen teistä saa oikein aimo läänin hallintaansa.»
Tähän ratkaisuun saivat veljekset tyytyä. Ja mikäpä esti lääninherraa
eukkoa ottamasta. Veljekset löysivätkin kukin omat kainaloisensa, ja he
elivät onnellisina niin kauan kuin heille elinpäiviä sallittu oli.
2QI

Haastelevat kuuset
Oli metsästäjä ja hänellä kaksi hyvää jahtikoiraa. Kerran hän oli
metsästysretkellään joutunut niin kauas salon sydämeen, ettei
olisi enää sinä vuorokautena kotiinsa ehtinyt. Niinpä hän päätti
viettää yön metsässä, majoittui korkean kuusen alle ja sytytti nuotion.
Hetken kun mies oli valkean ääressä kyyristellyt, kuuli hän kummak-
seen ylhäältäpäin puhetta. Hän otti selvää mistä ääni kuului ja näki kuu-
sessa suuren käärmeen.
»Auta minut alas täältä ennenkuin kärvennyn nuotiotulessasi!» pyysi
käärme.
Mies sanoi:
»En uskalla, sillä pelkään että pistät minua.»
»En pistä, vannon sen», vakuutti käärme. »Jos autat minua, niin ope-
tan sinulle eläinten, jopa kasvienkin kielet, niin että ymmärrät mitä ne
haastelevat keskenänsä.»
»Moinen avu ei olisi pahitteeksi», mietti mies ja kysyi: »Millä keinoin
sinut sieltä alas saan?»
»Kaada toinen puu nojalleen tätä puuta vasten», neuvoi käärme.
Mies teki työtä käskettyä ja käärme luikerteli kuusesta alas. Se opetti
nyt metsästäjän ymmärtämään eläinten ja kasvien kielet. Nopsasti, kuin
taikomalla mies ne oppikin, ja lopuksi käärme sanoi:
»Mutta sinun ei pidä yhdellekään kuolevaiselle, ei edes vaimollesi sa-
noa, että ymmärrät luomakunnan kielet. Jos niin teet, vie surma sinut
samana päivänä jolloin olet salaisuutesi ilmaissut.»
Käärme mateli tiehensä ja metsästäjä heittäytyi nuotionsa ääreen. Nyt
koirat, jotka olivat maanneet nuotion valopiirissä, alkoivat keskustella.
Toinen koirista nousi ylös, ojentelihe ja sanoi:
»Jää sinä isännän toveriksi, minulla on sellainen tunne, että on men-
tävä kotia vartioimaan.»
»Mene», sanoi toinen koira, »kyllä minä isännän kotiin holhoan, kun
se on ensin saalista saanut.»
Mies kuunteli kummissaan, kun hän nyt ensimmäistä kertaa eläissään

-^r1—*
Kukko katsella killisteli lavitsalla makaajaa ja alkoi kotkottaa

ymmärsi koiriensa puhelun, ja hän oivalsi että oli käärmeeltä oppinut
verrattoman taidon.
Hän lisäsi puita nuotioon ja yritti saada unen päästä kiinni. Mutta
kuinka ollakaan, korpi kohisi salaperäisesti ja mies kuuli kuinka puut
alkoivat puhella keskenään tuulen huminassa.
Tuuli yltyi vähitellen myrskyksi ja hieman kauempana kasvava kuusi
humisi sille kuuselle, jonka juurella mies makasi. Näin se puhui:
»Kuomaseni, hyvä naapurini, tunnen, että tänä yönä kaadun ja kuo-
len, tule lähemmäksi ja tue minua!»
»En voi tulla vaikka tahtoisinkin», vastasi toinen kuusi. »Etkö huomaa,
että minulla on vieraita juurellani, metsästäjä ja hänen koiransa.»
Samassa raju tuulenpuuska puskihe metsän läpi ja se kuusi, joka oli
kuolemastaan puhunut, kaatua rojahti ryskettä pitäen nurin.
Silloin nuotiokuusi huokasi:
»Nytkö jo kaaduit kasvinkumppalini, aarteen päällä elit, mutta aar-
teen päälle kuolitkin.»
Sen jälkeen tuli metsässä hiljaista ja mies nukkui rauhaisasti aamuun
asti. Mutta aamulla hän muisti, että oli kuullut nuotiokuusen pakisevan
aarteesta. Hän meni ja tutki kaatunutta kuusta ja löysi sen juurakosta
homeisen, kuparisen arkun, joka oli täynnä kulta-ja hopearahoja. Mutta
ei siinä kaikki: latvan alla oli hyväturkkinen kettu, jonka kuusi oli kaa-
tuessaan kolkannut kuoliaaksi.
Metsästäjä nylki ketun ja palasi kotiinsa pohattana, toisessa kainalos-
saan aarrearkku ja toisessa ketunnahka. Tupa oli kylmillään ja mies
tuumi: »Nytpä on varaa ottaa eukkokin liettä lämmittämään.»
Naapurissa oli nuori, liinatukkainen tyttö, ja metsästäjä kosi ja saikin
hänet puolisokseen.
Tasaisesti vieri sitten heidän elämänsä. Mies ei enää viitsinyt metsiä
rämpiä, vaan kulutteli aarrettansa. Mutta kerranpa sattui heidän tuvas-
saan seuraavanlainen tapaus.
Vaimo hääri leipomispuuhissa lieden luona, mutta mies istui ikkuna-
penkillä ja katseli ulos.
Ikkunan alla oli tuleentunut vehnäpelto ja siinä touhusi varpusparvi.
Varpusemo verotti tähkiä, mutta pojat noukkivat maahan pudonneita
jyviä. Emo silloin varoitti poikiansa:
»Älkää maasta poimiko, vaan syökää latvasta. Latvat ne vievät riiheen,
kun leikkuun aika tulee, mutta maahan varisseet jyvät jäävät meille tal-
294 veksikin.»

Miestä nauratti, kun varpusen oveluuden kuuli, mutta vaimo, josta
vuosien mittaan oli kehittynyt kiukkuluontoinen äkäpussi, kysäisi:
»Mille naurat, minulleko naurat?»
Mies vastasi:
»Nauranpahan mitä nauran, leivo sinä vain edelleen.»
Mutta minkä vaimoväki saa päähänsä, siitä ne eivät hevin hellitä.
Vaimo kiusasi niin sitkeästi miestänsä ilmaisemaan naurunsa syyn, että
mies viimein katsoi parhaaksi taipua.
Sitä ennen hän puki ylleen puhtaat liinaiset alusvaatteet ja paneutui
lavitsalle pitkäkseen odottamaan kuoleman tuloa, mikä olisi seurauksena
salaisuuden kertomisesta.
Tupaan oli virrannut leivinuunista liikaa lämpöä ja emäntä aukaisi
oven, jotta raitis ilma pääsisi sisään. Silloin pihalla askaroinut kukko saa-
pui kanoineen vieraisille tupaan.
Kukko katsella killisteli lavitsalla makaajaa ja alkoi kotkottaa:
»On siinä kanssa isäntämies, kun ei pysty yhtä vaimoihmistä kurissa
pitämään. Minulla on vaimoja viisikymmentä, mutta ei tulisi kysymyk-
seenkään, että joku niistä rupeaisi niskuroimaan.»
Mies ymmärsi kukon puheen ja se kävi hänen sisulleen. Hän kavahti
ketterästi pystyyn, antoi vaimolleen aikamoisen kurituksen ja sanoi:
»Vieläkös tutkit mille nauroin? Joko on leivät leivottu ja piirakat pais-
tettu?»
Sen löylyn perästä ei vaimo enää uskaltanut miestään kiusata, ja sopu
ja rauha asuivat siitä lähtien metsästäjän talossa.

Hauen sanalla
Olipa poika nimeltä Laiska-Jaakko.Niin perin suuri laiskimushän
oli, ettei tehnyt muuta kuin uunin pankolla makasi. Syömäänkin
kun käskettiin, niin hän vain ölähti: »En viitsi.»
Nälkään olisi varmaan Jaakko kuollut, ellei äitinsä olisi häntä voilei-
pien avulla houkutellut. Muulla pelillä ei Jaakkoa saanut pankolta alas
kuin voileipiä tarjoamalla.
»Menisit nyt ja hakisit järven rannasta vettä!» huuteli äiti kerran pan-
kolle.
»Menisin, jos viitsisin, mutta en viitsi», vastasi Jaakko.
»Mene nyt, olen laittanut sinulle suuren pinon voileipiäkin», houkut-
teli äiti.
»Jospa tästä sitten», tuhisi Jaakko ja vääntäysi alas pankolta.
Äiti ojensi pojalleen seulan astiaksi ajatellen viekkaasti, että seulan
kanssa kun se järven rannassa veuhtoo, niin kaipa siitä laiskuus hieman
karisee.
Jaakko meni seula kädessä järvenrantaan ja alkoi ammentaa vettä.
Vesi tietenkin vuoti pois seulasta, mutta kolmannella nostannalla nousi
järvestä suuri hauenvonkale.
Hauella oli pieni, kiiltävä kultakruunu päässään. Se oli varmaan kaik-
kien järven haukien kuningas. Mutta viis välitti Jaakko kruunusta. Hän
puristi lujasti haukea kitusista ja puhui:
»Sinut kun jauhoissa pyöritetään ja voissa paistetaan, niin jopa syntyy
herkkua.»
»Älä hyvä Jaakko paista minua!» rukoili hauki. »Jos lasket minut jär-
veen, niin opetan sinulle mahtisanat, joiden avulla saat mitä haluat.»
»No opetahan ne sanat», suostui Jaakko.
Hauki opetti pojalle sanansa ja pääsi järveen.
»Kokeilenpa heti hauen sanojen tehoa», tuumi Jaakko ja noitui: »Hauen
sanalla, kalan valalla, pitäköön tämä seula vettä.»
296 Seula piti vettä, vieläpä kantoi sen tupaankin, kun Jaakko niin määräsi.

»Sinut kun jauhoissa pyöritetään ja voissa paistetaan —»

Seuraavana päivänä houkutteli äiti Jaakkonsa voileipien avulla met-
sään halonhakkuuseen.
Jaakko meni metsään, mutta ei viitsinyt ruveta töitä raatamaan, —
olihan hänellä hauen sana hallussaan.
Hän manasi:
»Hauen sanalla, kalan valalla, sihaja saha, kalkkaa kirves ja hakkaa
minulle viisi syltä halkoja!»
Saha alkoi sahata, kirves kalkata ja viisi syltä puita oli tuossa tuo-
kiossa pinossa.
»Mitenkä halot nyt saisi kotipihaan?» aprikoi Jaakko.
Mitäpä siinä muuta kuin että hän hyppäsi halkopinon harjalle ja mää-
räsi, että pino veisi hänet suorinta tietä kotipihaan.
Hauen sanojen voimalla halkopino alkoi hölkytellä pitkin metsäistä
kangasta kuin ruunahevonen.
Suorin tie vei halki kuninkaan kaupungin, ja kuninkaanlinnan ikku-
nassa seisoi prinsessa katsellen ulos. Tyttö näki pojan, joka ratsasti halko-
pinolla, ja se oli hänestä niin hullunkurinen näky, että hän purskahti suu-
reen, heläjöivään nauruun.
Jaakko luuli, että prinsessa nauroi häntä itseään ja manasi:
»Hauen sanalla, kalan valalla, syntyköön prinsessalle poikalapsi, jonka
isästä ei ole tietoa.»
Äiti kotimökissä ihmetteli, kun Jaakko niin joutuin toimitti halkopinon
pihaan. Hän ajatteli, että jopa pojasta on iän kasvaessa tainnut laiskuus
karista, ja hän toimitti Jaakon sepän oppipojaksi.
Voileipien avulla Jaakko saatiin houkuteltua pajaan.
»Alahan painella paljetta, poika», kehoitti seppä.
»En viitsi», virkahti Jaakko ja jatkoi: »Hauen sanalla, kalan valalla,
puhaltakoon palje itse ilmaa.»
Palje alkoi puhaltaa, jotta kipinät ahjosta tuprusivat, ja Jaakko heittäy-
tyi makaamaan sysiläjään.
»Tulehan heiluttamaan moukaria», määräsi seppä, kun rauta oli kuu-
mennut hehkuvaksi.
»Hauen sanalla, kalan valalla, ryhdy moukari työhön», lausahti Jaakko
sysiläjältä.
Moukari ryhtyi moukaroimaan, se takoi jotta rauta kipinöi ja alasin
jytisi. Ja seppä oli tyytyväinen uuteen oppipoikaansa, vaikka tämä ei teh-
nyt muuta kuin päivät päästään sysiläjässä makaili.
No saipa se ikkunasta nauranut prinsessa sitten pojan, oikein pulskan

poikalapsen saikin. Kaikki olisi ollut hyvin, jos pojalla vain olisi ollut isä.
Kuningas kääntyi tietäjiensä puoleen kysellen näiltä, että kuka oli pojan
isä. Mutta vanhinkaan tietäjistä ei tiennyt sitä. Sen sijaan hän antoi ku-
ninkaalle hyvä neuvon:
»Anna tyttäresi pojalle tämä kultainen omena», sanoi hän. »Kutsu sit-
ten kaikki valtakuntasi miehet linnaan ja anna pojan heittää heitä ome-
nalla. Kenen rintapieleen kultaomena takertuu, se on pojan isä.»
Kuningas teki neuvon mukaan ja kuulutti kautta valtakuntansa, että
kaikkien miesten on tultava kuninkaanlinnaan kokeelle.
Miestä läppäsi käskyn mukaan kuninkaan linnalle kuin meren mutaa.
Prinsessan poika viskasi heitä omenalla, mutta se ei tarttunut yhdenkään
rintapieleen.
Seppäkin, jonka palveluksessa Jaakko oli, kävi aivan viimeisenä mie-
henä kokeella.
»Mitä nyt tehdään?» kysyi kuningas tietäjiltään. »Kaikki ovat täällä
käyneet, eikä vain ole löydetty tyttärenpoikani isää.»
»Minäpä tiedän yhden», lausahti seppä, »joka ei ole täällä vielä käy-
nyt.»
»Kuka se on?» tiedusteli kuningas.
»Laiska-Jaakko se on nimeltään», selitti seppä. »Se makailee minun
pajani sysikasalla, eikä sitä saa muuten liikkeelle kuin voileivillä houkut-
telemalla.»
»Kokeillaan sitäkin iipattia», määräsi kuningas ja lähetti keittiöön sa-
nan, että tekevät suuren pinon herkullisia voileipiä.
Jaakko saatiin liikkeelle. Hän saapui kuninkaan linnaan ja kun prin-
sessan poju viskasi häntä kultaomenalla, tarttui se hänen rinnuksiinsa.
»Sinäkö olet pojan isä!» siunaili kuningas. »Tuollaisesta hampputukasta,
mustasta murjaanistako minun tyttäreni mies tulisi? Ei koskaan, niin
kauan kuin minä valtikkaa kannan! Hirteen mokoma lurjus!»
Kuningas antoi Jaakon pyövelinsä käsiin ja tämä alkoi pujotella ras-
vattua köyttä pojan kaulaan.
Mutta Jaakko ei häkeltynyt, vaan lausahti:
»Hauen sanalla, kalan valalla, hirttäjä hirttäköön itsensä.»
Kukapa tuota voimallista sanaa olisi voinut vastustaa, ja niinpä pyö-
veli hirtti itsensä.
Kuningas antoi Jaakon toiselle pyövelilleen, mutta tämäkin hirtti
itsensä. Samoin teki kolmas pyöveli, ja siinä ne valtakunnan pyövelit sit-
ten olivatkin.

»Eivät minulta keinot lopu, vaikka pyövelit loppuivat», sanoi kuningas
ja pani Jaakon sekä häpeätä tuottaneen tyttärensä ja tämän pojun suu-
reen piikkitynnyriin.
Tynnyri laskettiin vierimään alas jyrkännettä, joka päättyi mereen.
Tietäähän sen, että tynnyrin vieriessä piikit olisivat survoneet kuo-
liaaksi kaikki kolme. Mutta Jaakko käytti hauen sanaa ja ehein nahoin
he selvisivät mereen.
Tynnyri kellui meressä minkä kellui. Prinsessa sen sisässä alkoi itkeä
niiskuttaa ja poju parkua täyttä kurkkua.
»Älkäähän huoliko», sanoi Jaakko ja jatkoi: »Hauen sanalla, kalan
valalla, muuttukoon tämä piikkitynnyri komeaksi laivaksi.»
Siinä silmänräpäyksessä kaikki kolme huomasivat purj ehtivänsä mitä
uljaimmassa purressa kimmeltävällä merenselällä.
Poju taukosi parkumasta, mutta prinsessa oli edelleen murheisen nä-
köinen.
»Miksi olet nyreissäsi? Kaikkihan on nyt hyvin», sanoi Jaakko.
»Oh!» huudahti prinsessa ja tyrskähti itkuun. »Sen takia olen pahoil-
lani, kun sinä olet niin likainen ja niin ruma!»
Äkkiä se asia oli korjattavissa. Hauen sanojen voimalla Jaakko muut-
tihe mitä pulskimmaksi ja puhtaimmaksi nuorukaiseksi, jolla oli meri-
kapteenin sininen, kultanappinen takki päällään ja kapteenin virkalakki
päässään.
Tulipa vastaan viheriöitsevä saari. Jaakko ohjasi purtensa rantaan ja
kaikki kolmin nousivat maalle.
»Kuusen juurelleko sitä nyt mennään asumaan?» kysäisi prinsessa.
»Eihän toki, linna meillä pitää olla», arveli Jaakko, ja hauen sanojen
voimalla yleni saareen monitorninen, upea linna.
Niin, linna oli sikäli täydellinen, että se sisälsi hoviväenkin. Sieltä pur-
kautui ulos kokonainen parvi kamarirouvia, hovimestareita ynnä muuta
palveluskuntaa, jotka kumarrella pokkuroivat kilpaa ja ohjailivat isäntä-
väen sisään.
Pari päivää kun oli linnassa oltu, niin taas näkyi jokin painavan prin-
sessan mieltä.
»Mitä murehdit?» kysyi Jaakko.
»Haatkin pitäisi saada ja oikea pappi meitä vihkimään ja kotiväkeni-
kin soisin mukaan», sanoi prinsessa.
Mikäpäs siinä, hauen sanoilla rakensi Jaakko lasisen sillan yli meren.

Silta kipinöi ja loisti kuin aurinkoja se johti suoraan kuninkaan kaupun-
kiin. Tallista otettiin paras hepo ja se kengitettiin timanttikengin, jotta
ei olisi lasilla luiskahtanut. Koreapukuinen airut hyppäsi ratsun selkään
ja karautti kutsumaan kuninkaallista väkeä ja pappia prinsessan ja Lais-
ka-Jaakon häihin.
Hovi oli tietenkin ihmeissään, kun piikkitynnyriin suljetut elivät vielä.
Koko hovi ja paljon muutakin väkeä noudatti kutsua. Mikä tuli vau-
nuissa, mikä jalan ja mikä taas konttaamalla, kun ei lasisillalla muuten
pystyssä pysynyt.
Oikea, eikä mikään hauen sanalla loihdittu pappi vihki prinsessan ja
Laiska-Jaakon.
Hääväki istui sitten pitkään pitopöytään. Komeata piti olla; lautaset
Jaakon pöydässä olivat hopeata ja veitset ja haarukat sekä lusikat puh-
dasta kultaa.
Syötiin jotta napa ritisi, mutta kun noustiin pöydästä, havaittiin, että
yksi kultaisista lusikoista oli aterian aikana hävinnyt.
Koko hääseurue haki kadonnutta lusikkaa, mutta sitä ei löytynyt.
Kuningas hirmustui ja sanoi:
»On suuri häpeä, kun lusikat minun tyttäreni häissä häviävät! Kaik-
kien taskut on tarkastettava ja kenen taskusta lusikka löydetään, se huo-
menissa hirteen vedetään!»
Se siitä seurasi, että kaikkien taskut pengottiin. Lusikka löydettiinkin
lopuksi, itsensä kuninkaan taskusta se löydettiin.
»Oman tuomioni langetin», tuumi tuo jäyhä kuningas. »Sen kun vaan
pyövelisi alkaa rasvata köyttä», sanoi hän Jaakolle.
»Hyvä appivaari», virkkoi Jaakko. »Köyttä ei tarvita, sillä minä lusikan
hauen sanalla taskuusi toimitin. Pitihän minunkin osaltani hieman kiu-
sata sinua. Mutta nyt tehdään sovinto, kättä päälle!»
Laiska-Jaakkoja kuningas tekivät sulan sovinnon ja sovussa he eläne-
vät vielä tänäkin päivänä.
301

Puhuva lintu
Lähellä kuninkaan linnaa oli vähäinen torppa. Torppari ja hänen
vaimonsa olivat kuolleet. Heidän tyttärensä, kolme näppärää nei-
tosta pitivät nyt torppaa. Tyttöjen mieli teki miehelään, ja kun
tuli juhannusyö, tekivät he taikoja ja toivoivat itselleen sulhasia.
»Kunpa saisin», sanoi sisaruksista vanhin, »miehekseni kuninkaan lei-
purin. Jos hänelle puolisoksi pääsisin, niin silloin saisin loppuikäni val-
koista vehnäleipää syödä.»
»Minä taas», toivoi keskimmäinen sisar, »ottaisin kuninkaan juoman-
laskijan.»
Mutta nuorin sisaruksista virkkoi:
»Itsensä nuoren kuninkaan minä haluaisin! Tiedän hyvin, ettei toi-
veeni toteudu, vaikka sanotaankin, että mitä juhannusyönä toivoo, se
käy toteen.»
Mutta nuori kuningas olikin nurkan takana salaa kuunnellut neitojen
haastelua. Hän astui esiin ja osoitti vanhinta ja keskimmäistä sisarta sa-
noen:
»Sinun pitää saada minun leipurini ja sinun minun juomanlaskijani,
mutta sinut», ja hän kääntyi nuorimman sisaren puoleen, »minä otan
omaksi puolisokseni.»
Ja niin myös tapahtui, että ne kolme torpantyttöä naitiin kuninkaan
hoviin ja he saivat miehet, joista olivat haaveilleet.
Mutta vanhin ja keskimmäinen sisar olivat tyytymättömiä, vaikka
heistä tulikin vallasrouvia.
»Jos», sanoi hovileipurin rouva juomanlaskijan puolisolle, »jos olisin
aavistanut, että toiveeni täyttyy, niin olisinpa totta vie toivonut puoli-
sokseni nuoren kuninkaan.»
Ja vanhempia sisaruksia alkoi kalvaa viha ja kateus kruunupäisenä
keikkuvaa nuorempaa sisarta kohtaan.
Kuningas joutui sitten sotapoluille ja varoitti lähtiessään vanhempia
sisaruksia pitämään hyvää huolta vaimostaan.

Nuori kuningatar joutui lapsivuoteeseen ja sisaret toimivat lapsenpääs-
täjinä. Pulskan poikalapsen synnytti kuningatar, mutta kateelliset sisaret
panivat sen siankaukaloon ja heittivät virran vietäväksi. Lapsen tilalle
he panivat kissanpojan kuningattaren vuoteeseen ja uskottelivat hänelle,
että tuollaisen tenavan sinä sait.
Kun kuningas palasi sodasta ja hänelle sanottiin, että vaimonsa oli kis-
sanpojan synnyttänyt, harmistui hän tietenkin kovasti, mutta ei sentään
nuhdellut kuningatarta.
Tapahtui, että kuningatar sai vielä toisen pojan ja kolmannenkin lap-
sen, joka oli tyttö. Kateelliset sisaret eivät tunteneet sääliä, vaan heittivät
molemmat lapset virran vietäviksi ja panivat koiranpennun lapsivuotee-
seen. Äidille he uskottelivat, että hän oli synnyttänyt koiranpentuja ja
saman jutun he syöttivät myös kuninkaalle.
Nyt kääntyivät hovin vanhimmat kuninkaan puoleen ja esittivät, että
mokoma synnyttäjä oli muurattava kiviseinän sisään kirkonporstuaan.
Vihoissaan antoi kuningas myöten neuvostonsa tahdolle ja muurautti
kuningattaren kirkoneteiseen. Vähäinen reikä vain jätettiin seinään, josta
tuota onnetonta ruokittiin.
Mutta virran vietäviksi heitetyt lapset eivät olleetkaan tuhoutuneet.
Kuninkaan puutarhuri oli löytänyt heidät rannasta ja tuonut heidät ko-
tiinsa. Ja koska puutarhuri oli lapseton, niin kasvattivat hän ja hänen vai-
monsa lapsia kuin omiansa.
Vuodet vierivät ja lapset varttuivat suuriksi. Tuoni tulija vei kasvatus-
vanhemmat, ja lapset saivat periä heidän talonsa ja tavaransa.
Kaikista kolmesta, varsinkin tytöstä, oli tullut taitavia puutarhureita
ja he panivat puutarhan niin kauniiseen kuntoon, että monet matkasivat
vieraista valtakunnista asti sitä ihailemaan. Tyttö näytteli vieraille puu-
tarhaa ja kaikki kilvan kiittelivät sen ihanuuksia.
Kerran, kun tytön veljet olivat metsästämässä, saapui puutarhaa kat-
selemaan vanha akka. Hän tutkisteli tytön opastuksella puutarhan jokai-
sen kolkan ja nyökytti hyväksyen päätään, kun näki kaukaisista maista
tuotuja harvinaisia kasveja. Mutta kun kaikki oli katseltu, sanoi akka:
»Puutarhasi on melko täydellinen, mutta kolme seikkaa täältä kuiten-
kin puuttuu.»
Tyttö alkoi kovasti udella mitä puutarhasta puuttui ja akka vastasi:
»Sinun pitäisi saada tänne puhuva lintu, elämänveden lähde ja kulta-
omenia kantava puu. Vasta sitten, kun saat ne hankituksi, voit sanoa puu-
tarhaasi täydelliseksi.»

Akka meni tiehensä, mutta tyttö alkoi murehtia mistä saisi puutar-
haansa ne kolme kalleutta. Hän murehti niin, että alkoi kuihtua kuin
kasvi, joka kituu veden puutteessa. Veljet huomasivat asian ja tiedusteli-
vat sisareltaan mitä tämä murehti. Tyttö kertoi, että se häntä surettaa,
kun puutarha ei ole täydellinen, vaan sieltä puuttuu puhuva lintu, elä-
mänveden lähde ja kultaomenia kantava puu. Veljet lohduttivat sisartansa
ja lupasivat matkata vaikka maailman loppuun hankkimaan puuttuvia
kalleuksia.
Vanhin veli varustautui ensinnä matkalle ja sai ajokiksensa parhaan
hevosen kuninkaan tallista. Mutta puukkonsa, kirkkaan ja terävän puuk-
konsa hän löi lähtöhetkellä seinähirteen ja sanoi veljelleen:
»Matka, jolle lähden, on varmaan pitkä ja vaarallinen. Pidä silmällä
puukkoani. Jos sen terä alkaa ruosteesta punertaa, niin silloin tiedät, että
minä olen menettänyt henkeni.»
Vanhin veli kannusti ratsua ja lähti matkaan. Pitkiä, pitkiä taipaleita
hän ratsasti ja sai kysellen selville missä se ihmeellinen puutarha sijaitsi,
jossa ne kolme kalleutta olivat.
Lopuksi poika päätyi lumotun puutarhan luokse ja kohtasi ukon, joka
toimi puutarhan vartijana.
»Päivää prinssi, minne matka?» kysyi ukko.
»En minä mikään prinssi ole, puutarhurin poika vaan», sanoi nuoru-
kainen ja selitti millä asialla liikkui.
»Tuolla puutarhan keskellä ovat etsimäsi», selitti ukko. »Siellä kasvaa
kultaomenoita kantava puu, sen oksalla istuu puhuva lintu ja puun
juurella päilyy elämänlähde. Moni on tästä kulkenut ja mennyt niitä ta-
voittamaan. Mutta yksikään ei ole palannut takaisin. Kalleuksien suo-
jelukseksi on näet pantu mahtava taika. Jos menet niitä hakemaan, niin
älä katso taaksesi, vaikka mitä hyvänsä kuulisit selkäsi takaa. Jos sen
teet, niin muutut harmaaksi kiveksi, kuten muutkin aarteiden tavoit-
telijat.»
Poika pani varoituksen mieleensä, sitoi hevosensa puutarhan portin-
pylvääseen ja lähti tavoittamaan kolmea kalleutta. Jo näki poika puun,
jonka oksilla kiiltelivät kultaiset omenat, mutta samassapa hän kuuli sel-
känsä takaa hirveitä huutoja ja uhkauksia. Hän vilkaisi taaksensa ja
muuttui samassa harmaaksi kiveksi muiden harmaiden kivien joukkoon,
joita oli siinä suuri röykkiö.
Nuorempi veli havaitsi eräänä päivänä, että vanhemman veikon seinä-
hirteen isketty puukon terä oli ruostunut.

fer
f ;^=^SF
4
»Pirskota kivien päälle elämänvettä», lausahti silloin puhuva lintu

»Nyt on veljemme vainajana», sanoi hän sisarelleen. »Lähden ottamaan
selvää miten hänen on käynyt.»
Mutta lähtöhetkellä iski poika puukkonsa seinähirteen ja kehoitti sisar-
tansa pitämään sitä silmällä.
Poika sai hyvän hevosen kuninkaan tallista ja ratsasti samaa tietä kuin
vanhempikin veljensä. Puutarhan portilla seisovalta ukolta hän sai tietää
miten veljellensä oli käynyt. Mutta poika ei tästä säikähtänyt, vaan lähti
kulkemaan kultapuuta kohti ja päätti olla katsomatta taaksensa, kuulipa
sitten minkälaisia ääniä hyvänsä. Pojan selän takaa alkoikin kuulua huu-
toa, ärjymistä ja uhkauksia. Meteli paisui aivan valtavaksi, kuni kahta
vuorta olisi loukutettu vastakkain. Poika ei malttanut olla katsahtamatta
taaksensa. Silloin hänkin vierähti harmaana kivenä samaan röykkiöön,
jossa veljensäkin makasi.
Sisar kotona näki ruostuneesta puukosta, että nuoremmankin veljensä
oli huonosti käynyt. Mutta tyttö ei tästä lannistunut, vaan päätti lähteä
ottamaan selvää, mikä oli veljet kuoloon sortanut.
Hän sai kuninkaan tallista oivallisen ratsun ja naistensatulan ja matkasi
samaa tietä, jota veljensäkin olivat kulkeneet. Hän saapui porttia vartioi-
van ukon luokse ja kyseli tältä veljiensä kohtaloa. Ukko vastasikin au-
liisti tytön kyselyihin.
Tyttöpä olikin niin viisas, että tukki korvansa vahalla ennenkuin lähti
puutarhaan. Niinpä hän ei kuullutkaan hirveitä huutoja ja uhkauksia
takaansa. Vain hienoista huminaa koko rymästyksestä kantautui hänen
korviinsa. Tyttö pääsi vaurioitta kultahedelmiä kantavan puun luokse.
Hän koppasi kainaloonsa puun oksalla keikkuvan puhuvan linnun ja tait-
toi puusta vesan, jonka hän päätti istuttaa puutarhaansa. Hänellä oli
matkassaan ruukku ja sen hän ammensi täyteen elämänlähteen vettä.
Paluumatkalla tyttö pysähtyi kiviröykkiön luokse ja kysäisi:
»Miten, millä keinoin voisin herättää velirukkani henkiin?»
»Pirskota kivien päälle elämänvettä», lausahti silloin puhuva lintu.
Tyttö pirskotti ja kas, kivet heräsivät henkiin ja kavahtivat reippaina
nuorukaisina pystyyn. Sekä tytön veljet että suuri joukko muita nuoru-
kaisia, jotka olivat tulleet tavoittamaan puutarhan aarteita, saivat nyt
hetkessä elämänsä takaisin.
Koko joukko, sisar veljinensä etunenässä palasi nyt puutarhurin ta-
loon. Kultapuun vesa istutettiin keskelle puutarhaa ja sen juurelle kaivet-
tiin kaivo, johon elämänvettä sisältävä ruukku kumottiin.
Kuningaskin tuli juuri hankittuja aarteita katsomaan ja hän päätti

pitää kolmelle sisarukselle suuret pidot siitä hyvästä, kun nämä olivat
hänen puutarhaansa moiset aarteet hankkineet. Tuotiin penkkejä ja pöy-
tiä puutarhaan ja koko hovi kutsuttiin juhliin. Kuningas sai nyt vasta tie-
tää, etteivät sisar ja hänen veljensä puutarhurin lapsia olleetkaan. Hän
uteli heidän syntyperäänsä, mutta sitä eivät sisar ja hänen veljensä osan-
neet selittää.
Silloin puhuva lintu aukaisi nokkansa ja kertoi kuninkaalle, että puu-
tarhan hoitajat olivat hänen omia lapsiansa. Lintu paljasti vanhat rikok-
set, kuinka vastasyntyneet oli heitetty virran vietäviksi ja pantu koiran-
penikka heidän tilalleen.
Kuningas kavahti pystyyn, kun tuon kuuli. Hän antoi miehilleen mää-
räyksen, että kirkon porstuaan syyttömästi muurattu kuningatar oli heti
päästettävä kiviseinästä. Mutta ne kaksi kavalaa sisarusta hän määräsi
muurattavaksi hänen tilalleen.
Suuri oli kuningattaren ilo, kun hän vihdoinkin sai tavata lapsensa, ja
kaikin he elivät onnellisina käyskennellen usein puutarhassa, jonka kes-
kellä kasvoi kultaisia omenoita kantava puu, jonka oksalla lauleli totuutta
puhuva lintu ja jonka juurella poreili elämänveden lähde.

Kukko Kultaheltta
Oli ennen ukko ja akka. Ruoka sattui heiltä loppumaan, ja kun
he tyystin etsivät ja penkoivat ruoka-aittansa, löysivät he aitan
nurkasta kaksi suurta papua. Akka pani heti papunsa pataan,
keitti siitä rokan ja söi sen. Mutta ukko kylvi papunsa tarhan taakse
ja odotti saavansa siitä suuren sadon.
Ukon papu iti ja alkoi kasvaa rehottaa. Se kasvoi kasvamistaan aina
taivaaseen asti. Ukko alkoi kiivetä ylös pavunvartta myöten ajatellen,
että kurkistanpahan taivaaseen miltä siellä näyttää.
Tulipa ukko Pyhän Pietarin eteen. Pietari seisoi ja vartioi tomakkana
taivaan kultaista porttia ja sanoi ukolle:
»Sinä olet vielä elävien kirjoilla, sinua en päästä sisään.»
Ukko vastasi:
»En minä sisään pyrikään, mutta anna minulle jotakin, jonka avulla
tulen maan päällä toimeen. Minun on niin vaikeata elää.»
Pyhä Pietari antoi ukolle itsestään jauhavat jauhinkivet ja kukon,
jolla oli kultainen heltta.
Palasipa ukko sitten mökkiinsä ja nyt kelpasi hänen akkansa kanssa
elellä. Jauhinkivet sanoivat jyrin järin ja jauhoivat tyhjästä monen pitä-
jän jauhot. Kukko taas kiekui kultaisella kurkullansa, niin että sitä oli
oikein soma kuulla.
Saipa sitten valtakunnan kuningas tiedon niistä maanmainioista jau-
hinkivistä.
»Minulla ne pitää olla», tuumi kuningas ja lähetti sotamiehen lainaa-
maan ukon jauhinkiviä.
Kauan, kovin kauan piti kuningas kiviä lainassa. Jauhot loppuivat
ukon ja akan mökistä ja nälkä alkoi kaivella heidän suoliaan. Aikansa
nälkää kärsittyään lähetti ukko kukkonsa hakemaan jauhinkiviä kunin-
kaan kartanosta.
Kukko Kultaheltta siis lähti arvokkaasti astelemaan, määränpäänä
kuninkaan linna.

i ' I I i
ms»
i/l?:.W»ffi#
Kukko kiekui: kukkuluuruu, kuningas kuolee

Tulipa susi tiellä vastaan ja kysyi kukolta:
»Minne matka, kukkoseni?»
»Tuonnepa vaan, kuninkaan kartanolle kiekuinaan», vastasi kukko.
»Ota minutkin mukaasi», pyysi susi.
»Kirpuksi jos pystyt muuttumaan, niin pääset mukaan», vastasi kukko.
No, susi muuttui kirpuksi ja kukko kätki sen siipensä alle.
Hetken kun kulkee kukko, niin tuleepa karhu vastaan.
»Minne matka, kukkokulta?» uteli karhu.
»Tuonnepa vaan, kuninkaan kartanolle kiekumaan», selitti kukko.
»Minäkin haluaisin päästä kuninkaan kartanoa katsomaan», pyysi
karhu.
»En minä sinua kantaa jaksa», sanoi kukko, »mutta jos kirpuksi pystyt
muuttumaan, niin otan sinut matkaani.»
Karhu pyörähti ympäri, muuttui kirpuksi ja kukko kätki sen siipensä
alle.
Kulki, kulki aikansa eteenpäin kukko. Tien vieressä oli lähde. Kukko
poikkesi juomaan.
Lähdekin tiedusti kukolta, minne tämä matkasi, ja pyrki mukaan.
»Repeän, jos sinut tyhjäksi juon ja alan mukanani kuljettaa», vastasi
kukko. »Mutta jos vesipisaraksi pystyt kutistumaan, otan sinut matkaani.»
Lähde muuttihe vesipisaraksi, ja kukko kätki sen siipensä alle.
Saapuipa kukko Kultaheltta sitten kuninkaan kartanolle. Siellä se
hyppäsi portinpylvään nenään ja alkoi laulaa:
»Kukkuluuruu,
kuningas kuolee,
mökin ukko taas jauhoja nuolee!»
Kuningas kun mokoman laulun kuuli, sanoi rengilleen:
»Ota ja telkeä tuo kukonlurjus lammasläävään, kyllä pässit sen siellä
puskevat kuoliaaksi.»
Renki teki kuten määrättiin ja telkesi kukon lammasläävään. Pässit
myhkyräsarvet alkoivat puskea kukkoa. Henkensä olisi kukko siinä jytä-
kässä heittänyt, mutta se kutsui suden apuun sanoen:
»Tule susi siipeni alta, syö minkä jaksat ja tapa jäljelle jääneet.»
Susi silloin loikkasi kukon siiven alta, tappoi pässit ja runteli lampaat.
Aamulla tuli kuningas renkeineen lammasläävään ja susi puikki mies-
ten koipien välistä harmaana viivana metsään. Kukko ei ollutkaan kuol-
lut, vaan se korotti äänensä ja kiekui:

»Kukkuluuruu,
kuningas kuolee,
mökin ukko taas jauhoja nuolee!»
Oli linnassa myös viisitoista villiä ja vihaista oritta. Niinpä kuningas
sanoikin rengillensä:
»Telkeä mokoma kiekuniekka oriitten talliin, niin ne ottavat siltä
hengen.»
Renki teki käskyn mukaan ja telkesi kukon talliin. Hevoset alkoivat
potkia kukkoa, mutta silloin tämä laski karhun irti siipensä alta. Siihen
katkesi hepojen telme.
Taaskin, kun kuningas tuli aamulla katsomaan, että joko on kiusan-
lintu hengiltä, karhu pinkaisee metsään ja kukko kiekaisee:
»Kukkuluuruu,
kuningas kuolee,
mökin ukko taas jauhoja nuolee!»
Vihapäissään sanoi kuningas palvelijoilleen:
»Kuumentakaa tulisen hehkuvaksi pakari tuvan uuni ja tunkekaa kukko
sinne. Eiköhän tuo vihdoinkin herkeä kuoloani ennustamasta?»
Rengit lämmittivät pakarituvan uunin tulisen kuumaksi, heittivät
kukon, sinne ja löivät uuninluukun kiinni. Mutta kukkopa laski lähteen
valloilleen. Lähde sihaji, kihaji ja jäähdytti uunin, niin ettei kukolta
höyhenkään kärventynyt.
Jopa oli kuningas kummissaan, kun uuninluukku aukaistiin ja kukko
tepasteli sieltä kaula kaarella esille ja kiekui kukkuluurunsa.
»Muuten en sinusta pannahisesta pääse», sanoi kuningas, »kuin että
laitatan sinusta paistin ja syön sinut suuhuni».
»Et pääse minusta silläkään pelillä eroon», ennusti kukko. »Jos minut
paistiksi pistät, niin tulen vielä kerran kiekuinaan ja silloin on oma
loppusi lähellä.»
Kuningas ei kukon sanoista piitannut, vaan antoi kokilleen määräyk-
sen tehdä siitä paistin.
No, pantiinpa sitten kuninkaan linnassa kestit pystyyn. Kokkimestari
kantoi hopeavadilla kukon kuninkaan eteen ja tämä popsi sen suihinsa.
»Eipä täyttynytkään ennustuksesi», tuumaili kuningas, röyhtäisihe ja
pyyhkieli rasvaa suunpielistään.
Mutta silloinpa kukko pisti päänsä kuninkaan suusta ja loihe laula-
maan:

»Kukkuluuruu,
kuningas kuolee,
mökin ukko taas jauhoja nuolee!»
Ruokapalat juuttuivat pitoseurueen kurkkuun, kun mokoman näkivät,
mutta kuningas sanoi rengillensä:
»Ota sapeli ja jos se vielä suustani kurkistaa, niin sivalla siltä pää
poikki!»
No, renki alkoi sapeli kädessä sihtailla kukkoa, ja kun tämä kuninkaan
suusta kurkisti, niin sivalsi sapelillaan renki, mutta lyödä hujauttikin
vahingossa herransa pään poikki.
Kukko hyppäsi pöydälle, otti ukon jauhinkivet ja alkoi kiikuttaa niitä
ukon ja akan mökille.
Vieraat kuninkaan pöydässä jäivät töllistelemään toisiaan ja sitä he
mahtanevat tehdä vielä tänäkin päivänä.
312

Unennäkijä
Oli vauras kauppias ja hänellä kolme poikaa. Kauppias halusi tie-
tää minkälaisia miehiä pojista sukeutuisi, kun nämä aikuisiksi
varttuisivat. Niinpä hän kutsui luoksensa lähitienoolla asuvan
noita-akan ja pyysi tätä langettamaan pojat raskaaseen uneen. Unessa
oli poikien määrä nähdä mitä heistä aikuisina tulisi.
Noita teki mitä pyydettiin ja vaivutti veljekset lyijynraskaaseen uneen.
Kun he aamulla heräsivät, uteli isä minkälaisia unia he olivat nähneet.
Vanhin poika selosti unensa ja kertoi:
»Uneksin olevani kauppamies, oikein vauras kauppias, ja punnitsin
tavaraa omassa puodissani, oman tiskini takana.»
»Hyvä on», sanoi isä ja kysyi keskimmäisen poikansa unta.
»Minä uneksin olevani tukkukauppias, tämän kaupungin rikkain mies.
Minulla oli monta laivaakin, jotka purjehtivat laskuuni maailman me-
riä», kertoi poika.
»Sepä mainio uni», kehui kauppias ja kääntyi nuorimpansa puoleen.
Kolmas kauppiaanpojista ensinnä epäröi selostaa untansa, mutta kertoi
viimein:
»Olin unessa kuningas ja minulla oli kultakruunu päässäni ja kärpän-
nahkaviitta hartioillani. Veljeni kumarsivat minulle maahan asti ja sinä,
isäni ja myöskin sinä, äitimuorini toitte minulle kahvia sänkyyn.»
Mutta kauppias ei ilahtunutkaan tästä unesta, kuten olisi luullut. Hän
piti neuvoa vanhempien poikiensa kanssa siitä, mitä nuorimmalle olisi
tehtävä, ettei tästä sellaista herraa paisuisi, jotta koko suvun pitäisi
palvella häntä. He tulivat siihen tulokseen, että poika oli tuhottava. He
panivat nuorimman veljen tynnyriin ja heittivät sen mereen.
Tynnyri kellui aalloilla, tuuli kuljetti sitä ja lopuksi se päätyi kallioisen
saaren rantaan. Poika nousi maihin ja hänellä oli hyvä onni; ei näet
kulunut päivääkään, kun komea laiva purjehti siitä sivuitse.
Poika tempaisi paidan päältään ja liehutti sitä innokkaasti antaen
merkkejä laivalle. Kapteeni sattui huomaamaan avunpyytäjän ja hän
lähetti veneen hakemaan pojan laivaansa. 313

Kun poika nousi kannelle, kuulusteli kapteeni häntä ja kyseli kuka
hän oli ja miten hän oli saarelle joutunut. Poika kertoi avoimesti kaiken
mitä oli tapahtunut ja selosti unensakin.
»Hyvä on, otahan lattialuuttu käteesi ja siivoele kantta», sanoi kap-
teeni, kun kuulustelu oli päättynyt.
Ja niin hyöri unennäkijä laivapojan toimissa, kunnes saavuttiin kunin-
kaan kaupungin satamaan. Täällä tuli itse maan kuningas laivaan ja
kyseli kapteenilta miten matka oli sujunut ja oliko mitään erikoista
tapahtunut. Kapteeni kertoi kauppiaanpojasta, jonka oli saaresta pelas-
tanut, ja selosti unenkin, jonka poika oli nähnyt.
Kuningas siveli tuumivaisena partaansa ja sanoi sitten:
»Tuollaisesta unennäkijästä voi paisua vaarallinen uros. Täytyypä
toimia niin, ettei hänen unensa pääse toteutumaan.»
Ja kuningas otatti pojan kiinni ja heitti hänet vankeuteen kivi torniin.
Mutta kun kuninkaan tytär, suloinen prinsessa, sai kuulla kauppiaan-
pojan kohtalosta, tuli hänen sääli tätä. Hän otti pienen korin, meni
linnan keittiöön ja täytti korinsa hyvillä herkuilla. Sitten hän meni van-
kitorniin ja sai suostuteltua vartijat, niin että pääsi katsomaan poikaa.
Ja kuinka ollakaan, niin prinsessa rakastui unennäkijään. Joka päivä
hän kävi tapaamassa tätä ja vei hänelle korillisen hyviä herkkuja, niin
ettei vangilla ollut suurtakaan hätää.
Tulipa sitten naapurimaan kuninkaan poika naimaikään. Ministerit
hankkivat hänelle kaikkien naapurimaiden naimakelpoisten prinsessojen
muotokuvat. Kolme päivää nuori prinssi katseli kuvia, harkitsi ja katseli
taas kuvia. Se vangille armelias prinsessa näkyi olevan kaikkia muita
kauniimpi. Prinssi ihastui kovasti neitoon ja päätti lähteä heti kosio-
matkalle.
Prinssi otti mukaansa muutamia hovin valtaherroja, lähti matkalle,
saapui suloisen prinsessan kotiin ja pyysi kuninkaalta neidon kättä.
Kuningas päätti kokeilla kosiomiehen älykkyyttä ja asetti hänen arvat-
tavakseen kolme arvoitusta. Jos hän niihin ratkaisun keksisi, saisi hän
prinsessan omakseen.
Ensimmäinen arvoitus oli sellainen, että prinssille annettiin aivan
tasapaksuinen sauva ja hänen piti sanoa kumpi pää siitä oli raskaampi.
Prinssi punnitsi sauvaa, riiputti sitä vaaka-asennossa, mutta ei pysty-
nyt sanomaan kumpi pää oli raskaampi. Eivätkä liioin hänen seurueensa
vdisaat miehet pystyneet antamaan apua.
Silloin puuttui prinsessa asiaan ja kuiskasi isälleen, että saanko tuoda

sen unennäkijäpojan vankitornista arvoitusta ratkaisemaan. Kuningas
antoi luvan tähän, ja kiireen vilkkaa prinsessa nouti kauppiaanpojan pai-
kalle. Matkalla hän jutteli pojalle mistä oli kysymys ja miten sauvan
kanssa oli meneteltävä.
Poika sai sauvan käteensä ja vähääkään empimättä hän viskasi sen
ilmaan. Kun sauva kolahti lattiaan, teki hän merkin siihen päähän,
joka ensiksi kosketti maahan, ja sanoi, että se pää oli raskaampi.
»Oikein vastattu», virkkoi kuningas, mutta naapurimaan prinssi kiris-
teli hampaitaan, kun ei niin yksinkertaista koetta ollut keksinyt tehdä.
Toinen koe oli sellainen, että kuningas antoi prinssille miekan, joka
oli teroitettu teräväksi kumpaisestakin päästäjä kysyi kumpi oli teräpää
ja kumpi kahvapää.
Taaskin oli prinssi ymmällä eikä osannut selittää asiaa. Miekka annet-
tiin kauppiaanpojalle. Prinsessa oli salaa kuiskannut pojalle miten mie-
kan kanssa oli meneteltävä. Poika heitti miekan ilmaan ja kun se putosi
lattialle, sanoi hän, että tietenkin tämä pää, joka minua kohden ojentui,
on kahvapää.
Vastaus oli oikea ja kuningas antoi kolmannen arvoituksen prinssin
ratkaistavaksi. Hän juoksutti tallista linnanpihaan kolme orivarsaa. Ne
olivat karvalleen samanlaiset ja prinssin piti arvata mikä niistä oli
vanhin ja mikä nuorin.
Siinäpä sitä taas oli prinssillä tuumimista, eikä hän saanut varsojen
iästä selvää, vaikka tutki niitä edestä ja takaa.
Prinsessa kääntyi taaskin isänsä puoleen ja tinki tältä luvan, että
vankitornin poika sai ottaa osaa kilpailuun. Siinä sivussa prinsessa oli
kuiskannut pojalle miten tämän oli meneteltävä.
Niinpä poika nyt toimi vihjeen mukaan, jonka oli prinsessalta saanut.
Hän otti piiskan käteensä ja pani varsat kiertämään peräkanaa linnan-
pihaa. Hän selitti, että se varsoista, joka asettui ensimmäiseksi, oli vanhin
ja viimeisenä juokseva oli nuorin.
»Oikein päätelty», sanoi kuningas ja kiitteli pojan nokkeluutta.
Mutta prinssi puolestaan äimistyi kovasti, kun hänen oli nieltävä
häviön karvas pala, ja sekin häntä suututti, kun hänet oli pantu vangin
kanssa kilpailemaan. Niinpä hän ottikin ja lähti hyvästiä sanomatta
seurueineen muille maille puolisoa etsimään.
Mutta kauppiaanpoika sai suloisen prinsessan puolisokseen ja hänestä
tuli kuningas kuten unensa oli ennustanut.
Kun häät oli pidetty, varustettiin komea laiva ja poika lähti nuorik-

konsa kanssa häämatkalle. He purjehtivat siihen kaupunkiin, josta poika
oli kotoisin.
Kun laiva saapui satamaan ja oli ankkuroitu, pukeutui poika kunin-
kaallisiin vaatteisiin ja meni rouvineen maihin. Hän riensi isänsä taloon
ja kertoi olevansa merentakaisen maan kuningas ja kulkevansa katso-
massa maailmaa. Samalla hän kysyi lupaa yöpyä kauppiaan taloon.
Kauppamies ei tuntenut poikaansa ja sanoi:
»Onhan talossa tyhjä kammari, jossa nuorin poikani ennen asui. Jos
teidän majesteetillenne sopii, niin me laitamme vuoteen sinne.»
Sopihan se ja poika vietti yön kammarissaan. Aamulla kolkutettiin
ovelle ja sisään astuivat hänen vanhin ja keskimmäinen veljensä. He
kumarsivat maahan asti ja alkoivat kertoa huolistaan. Molemmat olivat
menestyneet kauppatoimissaan huonosti, ja he pyysivät kuninkaalta
lainaa. Poika lupasikin heille lainan, jotta he pääsisivät jaloilleen.
Taas koputettiin ovelle ja sisään astuivat pojan isä ja äiti kahvi-
vehkeitä kantaen. Ja kun poika oli hörpännyt kupillisen kahvia, sanoi
hän:
»Kävipäs uneni pilkulleen toteen; veljeni kumarsivat äsken maahan
asti ja sinä, isäukko ja sinä, äitimuori toitte minulle kahvia sänkyyn.»
Vasta nyt tunsi kauppamies une;nnäkijäpoikansa, ja siitäpä syntyi
kauppiaan talossa suuri ilo, kun nuorin pojista oli kruunupääksi ylennyt.
316

Satu mestarisepästä
Oli ennen seppä ja hänellä oppipoika. Jo useita vuosia oli poika
sepänopissa ollut, mutta yksinkertainen ja tajuamaton kun oli,
ei mikään oppi hänen päähänsä pystynyt.
Kaikkensa koetettuaan suuttui mestari pojalle ja sanoi:
»Nyt saat mennä laputtaa hakemaan ruokasi muualta! En minä sinua
turhan tautta viitsi koko ikääni vaatettaa ja ruokkia.»
Kyynel pusertui pojan silmännurkkaan, mutta mikä siinä auttoi, läh-
dettävä oli. Hän kääräisi nyyttiin vähät tavaransa ja painui polulle, joka
johti synkkään metsään. Niin oli hänen mielensä apea, ettei hän voinut
kulkuansa ihmisten kyliä kohti suunnata.
No kun poika sitten oli tuon ajan, tämän päivän kulkea kelleröinyt,
pyörähti Iso-Kiero metsämiehen hahmossa hänen eteensä ja kysyi:
»Miksikäs poikaseni niin murheelliselta näytät?»
»Olinpahan muutamalla sepällä opissa», vastasi poika, »mutta kun
ylen taitamaton olin, ajoi isäntä minut tiehensä ja nyt en tiedä mistä
saan ruokaa ja katon pääni päälle.»
Paholainen virkkoi pojalle:
»Äläpä ole milläsikään, kun lupaat kolmenkymmenen vuoden kulut-
tua sielusi minulle, niin annan sinulle taidon semmoisen, että aiotpa
mitä hyvänsä tehdä, niin sen myös pystyt aikaan saamaan.»
Poika kuunteli ehdotusta huultansa imeksien ja arvasi kenen kanssa
oli tekemisissä. Mutta mikäpä hänen muukaan auttoi kuin että hän
myi sielunsa Pirulle, joka lupasi tulla kolmenkymmenen vuoden kuluttua
palkkansa perimään.
Paholainen neuvoi nyt poikaa palaamaan entisen isäntänsä luokse
sekä rukoilemaan työtä ja ruokaa, kuten ainakin nälkäkuoleman par-
taalla oleva, ja lisäsi:
»Huomenna tulen mestarisi puheille ja pyydän häntä takomaan mi-
nulle tulta ja myös vettä suihkaavan pyssyn. Hän ei tietenkään pysty
moista asetta takomaan. Astu sinä silloin esiin ja lupaa suorittaa työ,
kunhan mestari ja kisällit ensin pajasta poistuvat.» 317

Tämän sanottuaan Piru katosi minne lie kadonnut ja poika kääntyi
ympäri ja lähti kulkemaan entisen mestarinsa luokse.
Pajaan tultuaan pyysi poika ainakin muutamaksi päiväksi työtä ja
ruokaa sanoen olevansa nälkään nääntymäisillään.
Seppä, koska ei järin pahaluontoinen ollut, heltyi pojan nöyryydestä,
otti hänet palvelukseensa ja sanoi:
»Alahan taas painella paljetta, ehkä sinusta lopultakin jotain tulee.»
Kului päivä, meni yökin ja kun aamu oli käsissä, niin pajan pihaan
saapui komeissa nelipyörävaunuissa ajaen mahtava parooni. Kaksi sysi-
mustaa hevosta oli vaunujen edessä, niin komeata hepoa, että tuli suitsi
niiden sieraimista, savu suusta suhahteli ja silmät valkeata valuivat.
Parooni laskeusi vaunuistaan alas, meni pajaan ja sanoi mestarille:
»Taopa minulle sellainen pyssy, joka tulta ja vettä yhtäaikaa syöksee.»
Seppä haroi partaansa ja sanoi, ettei ollut ikinä moista luikkua näh-
nyt eikä liioin pystyisi sellaista tekemään.
Silloin parooni katsahti kisälleihin ja pyysi heitä takomaan mainitun-
laisen pyssyn. Mutta kuinka kisällit olisivat pystyneet moisen ihmeaseen
tekemään, koska siihen ei pystynyt mestarikaan.
Silloin oppipoika röyhisti rintaansa, astui esiin ja sanoi, että hän
takoo tulta ja vettä syöksevän pyssyn, kunhan muut menevät ulos.
Mestari kisälleineen hölmistyi tuosta niin, että jätti pajan ilman
muuta pojan käyttöön. Parooni meni vaunuihinsa istumaan. Poika
puolestaan telkesi pajan oven sisäpuolelta ja rupesi ihmeasetta takomaan.
Pihallaolijat kuuntelivat kalketta ja mestari mietti mielessään: oppi-
poika häpäisee minut suuren herran läsnäollessa, menköön poika jo
huomisaamuna vaikkapa hornan tuuttiin.
Mutta ei aikaakaan, kun pajan ovi aukeni ja poika astui sieltä ulos
kädessään komea, ylen somatekoinen pyssy. Hän vei sen paroonille,
tämä kohotti aseen taivasta kohti ja kas vain, tulta ja vettä suihkutti
luikku yhtä aikaa.
Seppä ja kisällit katselivat ihmettä suu ammollaan. Seppä ei edes
kyennyt vastaamaan, kun parooni kysyi mitä hän oli aseesta velkaa.
Niinpä parooni heittikin kukkarollisen kultarahoja pojalle ja ajoi tie-
hensä, niin että pöly pilvenä tuprusi vaunujen jäljessä.
Hämmästyksestä toivuttuaan seppä alkoi kadehtia oppipoikaansa ja
sanoi tälle:
»Alahan kalppia tiehesi, luulen, että olet liitossa itsensä Paholaisen
kanssa.»

Mitäs tuosta, poika ei enää ollut yhtä avuton kuin ensimmäisellä ker-
ralla matkaan käskettäessä. Nyt hän tunki kädet taskuihinsa, sylkäistä
pruiskautti sivulleen ja asteli vihellellen tiehensä.
Ja hän kulki, kunnes vastaan tuli vauras kylä. Tienvarteen kylän koh-
dalle hän rakennutti komean pajan. Töitä alkoi virrata enemmän kuin
hän ehti vastaan ottaa, sillä niin taitava takoja hän oli, että pystyi teke-
mään mitä vain. Hänen maineensa kieri kautta valtakunnan ja kunin-
gaskin toi hänelle kruununsa korjattavaksi, kun sakara siitä särkyi.
Ylen ylpeäksi ja mahtavaksi kehittyi hän vähitellen luonnoltansa. Yli-
mestariksi piti häntä kutsua, ennenkuin hän töitä suostui vastaan otta-
maan. Semmoinen pohatta ja taitoniekka siis kehittyi siitä tuhmasta se-
pän oppipojasta.
Sattuipa sitten kerran, että Meidän Herramme, joka Pyhän Pietarin
kerällä matkasi tätä Suomennientä tutkistelemassa, ajoi karreissaan mes-
tarisepän pajan ohi. Hevoselta putosi kenkä ja kulkijat poikkesivat sepän
pajaan hevostaan kengittämään.
»Kengitäthän sinä ylimestari meidän hevosemme?» pyysi Pietari.
»Mikäpäs siinä», sanoi seppä ja alkoi heti takoa uusia kenkiä ja hevosen-
kenkänauloja.
Pyhä Pietari sillä aikaa leikkasi kaviot hevosen jaloista erilleen ja kantoi ne
alasimelle, väittäen kenkien kiinnityksen tällä tavalla helpommin sujuvan.
Sujuihan se, ja kun kengät oli naulattu paikoilleen, sovitti Pietari ka-
viot hevosen jalkoihin, joihin ne mestarisepän kummaksi juuttuivat ehkä
lujemmin kuin aikaisemmin.
»Tuon taidon kun minä oppisin», tuumiskeli seppä, »niin vasta sitten
olisin oikea mestari. Mutta minähän olen vain Kehnon oppipoika ja
nämä kulkijat eivät voi olla muita kuin taivaallisia seppiä.»
Vieraat olivat valmiina lähtöön ja Pietari kysyi sepältä:
»Mitä tahdot palkaksesi, kun autoit meitä?»
Seppä virkkoi:
»Kunhan tuohon pajani eteen kasvaisi suuri omenapuu hyviä omenoita
täyteen, ja sen puun pitäisi olla sellainen, että jos kuka hyvänsä siihen
koskee, hän ei luvattani puusta irti pääse.»
»Hyvä on», virkkoi Pyhä Pietari, »saat sellaisen omenapuun, mutta saat
toivoa vielä toisenkin kerran mitä tahdot.»
Seppä jo mietti mielessään, että jospa hän pyytäisi ikuista elämää,
mutta sanoikin:

»Laittakaa hyvät vieraat tuo rahi tuossa pajan seinustalla sellaiseksi,
että kuka hyvänsä siihen istuneekin, hän ei siitä luvattani irti pääse.»
»Olkoon niin», vastasi Pietari, mutta myönsi sepälle vielä kolmannen-
kin toivomuksen.
Taaskin seppä ajatteli Taivaan kultasalia, mutta tulikin sanoneeksi:
»Laittakaa tämä minun vanha matkalaukkuni sellaiseksi, että se pidät-
tää kaikki, jotka sinne menevät, ja ken sinne menee, hän vasta minun
luvallani sieltä vapautuu.»
Mitäs tuosta; seppä sai mitä pyysikin, ja Meidän Herramme ja Pyhä
Pietari jatkoivat matkaansa.
Tulipa sitten ajomies pajaan hevostansa kengittämään. Seppä yritti
kengittää sen samalla keinolla kuin Pietarikin ja leikkasi kaviot hevosen
jaloista ja vei ne alasimelle ja kengitti ne siellä. Kaikki sujui hyvin siihen
asti, mutta kun hän alkoi sovittaa kavioita paikoilleen, eivät ne tarttu-
neetkaan kiinni.
Hevonen heitti henkensä ja seppä sai pulittaa ajomiehelle hyvät rahat.
Miehen mentyä tiehensä tuumiskeli seppä:
»Liian paljon lupasit minulle, Iso-Kiero, kun sanoit, että pystyn mihin
vain sepäntöihin. Koskaan en opi tuota kengitystapaa, jota nuo taivaal-
liset sepät käyttivät. Mutta niinpä olenkin varannut kierot keinot sinulle,
Kiero, kun tulet minua hakemaan.»
Kuluipa sitten kolmekymmentä ajastaikaa ja Piru lähetti palvelijansa
seppää sinne tuliseen pätsiinsä hakemaan.
Pirun palvelija tuli sepän luokse, joka vielä oli mies parhaissa voimis-
sansa, ja kysyi:
»Jokos olet valmis lähtemään?»
Johon seppä vastasi:
»Jopa hyvinkin, mutta mene nyt joutessasi ottamaan muutama omena
tuosta omenapuusta, sillä aikaa kun minä itseäni tässä hieman valmiste-
len.»
Palvelija meni omenia ottamaan, sillä ei hän siinä mitään juonta osan-
nut aavistaa piilevän. Mutta hän istuikin puuhun kiinni, istui aivan pää-
semättömästi.
Seppä sillä aikaa työnsi suuret pihdit ahjoonsa tulistumaan, ja kun ne
tulivat hehkuvan punaisiksi, alkoi hän puserrella niillä puussa rimpuile-
320 vaa Paholaista.

He panivat nuorimman veljen tynnyriin ja heittivät sen mereen
UNENNÄKIJÄ

Palvelija tempoi minkä tempoi eikä vain päässyt irti.
Lopuksi se alkoi rukoilla:
»Päästä minut pois tästä Helvetin piinasta, niin saat vielä kymmenen
vuotta elinaikaa.»
Lujat lupaukset saatuaan päästi seppä Paholaisen palvelijan mene-
mään.
Mutta kun kymmenen vuotta oli kulunut, lähetti Iso-Kiero toisen pal-
velijansa seppää, hakemaan.
Se ensimmäinen palvelija neuvoi lähtijää:
»Älä vain missään nimessä koske omenapuuhun pajan edustalla, vaikka
seppä kuinka sinua houkuttelisi.»
Ja niin lähti Kehnon toinen palvelija matkalle. Sepän luokse tultuansa
se sanoi:
»Joko olet valmis lähtemään kerälläni?»
»Olen», vastasi seppä, »mutta istuhan tähän jakkaralle lepäilemään
sillä aikaa, kun minä teen matkavalmisteluja.»
Paholainen istui jakkaralle, josta ei päässyt irti. Seppä jätti matkaval-
mistelut sillensä, kuumensi taas pihtinsä ja rautansa tulisiksi ja pakotti
Paholaisen myöntämään itselleen kymmenen vuotta elinaikaa lisää.
Seppä saikin kymmenen vuotta armonaikaa, mutta pianhan ne vuo-
det hupenivat.
Silloin käski Kehno kolmatta palvelijaansa lähtemään matkalle, mutta
koko Paholaisen hovikunta oli jo saanut sellaisen kammon seppää koh-
taan, ettei kukaan suostunut lähtemään.
Piru varusti itsensä matkalle omakohtaisesti ja lähti itse, kun oli ensin
palvelijoittensa varoitukset omenapuusta ja jakkarasta ottanut varteen.
Pajalle tultuaan hän kysyi sepältä:
»Oletko valmis?»
»Olen», vastasi seppä. »Tämän vanhan laukkuni kun mätän evästä täy-
teen, niin sitten lähdetään.»
Seppä mätti evästä laukkuunsa ja he lähtivät yksissä taivaltamaan sitä
tulista hovia kohti.
Puoli päivää kun oli kuljettu, alkoi molempia nälättää.
»Istutaan tuohon tienvarteen ja ruvetaan syömään sitä sinun läskiäsi»,
ehdotti Kehno.
No istuttiin siihen tienvarteen, syödä massutettiin palvattua läskiä ja
ruvettiin sitten tarinoimaan.
»Olen kuullut», sanoi seppä, »että sinä voit muuttaa itsesi mihin hah- 321

moon haluat. Näytäpä nyt mahtiasi ja muuta itsesi siniketuksi, en ole
näet eläissäni sellaista elikkoa nähnyt.»
»Teenpä sen», sanoi Piru ylpeissään ja mennä vilisti sinikettuna yli
tien.
»Mutta osaatko muuttaa itsesi valkoiseksi karhuksi, sellaistakaan en
ole ilmoisna ikinä nähnyt», sanoi seppä.
»Tällainen se on», sanoi Kehno ja seisoi valkoturkkisena jääkarhuna
sepän edessä.
»Mutta hiireksi sinä et pysty kutistumaan», lausahti seppä.
Samassa Piru muuttui pieneksi hiiroseksi.
»Kas vain, sinä pystyt vaikka mihin!» kummasteli seppä. »Menehän
nyt tänne laukkuuni leipää nävertelemään sillä aikaa, kun minä tässä
nurmella pikimmiltäni nokkaunet vedän.»
Kehno ryömi hiirenä laukkuun, mutta eipä seppä ruvennutkaan unia
vetelemään, vaan otti laukkunsa ja alkoi taivaltaa kotiansa kohti.
Iso-Kiero vikisi hiirenä laukussa eikä päässyt sieltä pois, vaikka pani
koko voimallisen mahtinsa liikkeelle.
Kotia tultuaan seppä meni pajaansa, laski laukun alasimelle ja käski
kaikkien kisälliensä sitä moukareilla ja vasaroilla hyvästi löylyttää.
Väkevät miehet kun väellä ja voimalla alkavat laukkua moukaroida,
alkaa paholaisten Päämies siellä laukussa kolkasta kolkkaan hyppiessään
anoa:
»Päästä hyvä seppä ylimestari kulta minut täältä pois, niin en koskaan
enää tule sinua etsimään! Saat elää niin kauan kuin mielinet.»
Tuon kuultuaan laski seppä Pirun ulos laukusta, ja häntä suorana,
taakseen katsomatta kiiti paholaisten Päämies tiehensä.
Olipa, elletteli seppä aikansa, niin alkoi tuosta vanhaksi harmaantua
ja pitkästyi maailman iloihin ja elämänsä päiviin.
Hän sanoi hyvästit kotoväelleen ja lähti kulkemaan sitä tietä, joka
Kuolemaan johtaa.
Tulipa hän sitten tienhaaraan, josta toinen tie vei alas sinne tuliseen
pätsiin, mutta toinen johti Taivaan vilpoisiin saleihin.
Seppä pysähtyi arvelemaan ja kotvan asiaa harkittuaan hän poikkesi
sille tielle, joka johdatti sinne alas.
»Se on minun paikkani, olenhan minä suuri syntinen enkä Taivaaseen
kuitenkaan pääse», tuumiskeli mielessään seppä.
Astuttuaan tuon ajan, tämän päivän, päätyi hän viimein Kuuman
Paikan portille ja alkoi kolkutella sisään päästäksensä.

Ja keskellä Taivaan salia, punaisen karvalakkinsa nenässä
seppamestari istua kököttelee vielä tänäkin päivänä

Muuan Paholaisen palvelijoista, toinen niistä, joita seppä muinoin
pajassaan kärventeli, tuli katsomaan kuka kolkutti. Mutta tunnettuaan
sepässä muinaisen, hirmuisen vihamiehensä sulki hän joutuin portin ja
pakeni pelosta mykkänä aina Helvetin perimmäiseen soppeen.
Tämän kun toinen palvelijoista havaitsi ja kuuli jyskeen portin takaa,
niin hän arveli:
»Mikähän erinomainen, pelottava nyt porttia kolkuttelee, kun kisa-
kumppalini noin pakoilee ja mykistyy?»
Ja hän meni porttia aukaisemaan. Mutta portin raosta kun sepän näki,
paiskasi hän portin lujasti lukkoon ja pakeni edellisen palvelijan tavalla.
Piru itse tuli katsomaan mikä oli hätänä ja aukaisi portin. Tuttu mies-
hän siellä porttia rynkytti ja pyyteli sisään päästä. Mutta Kehno rypisti
otsaansa, kun tunsi sepän ja sanoi:
»Sinua en huoli tänne, en mistään hinnasta. Parasta että pyrit sinne
toiseen paikkaan, vaikka tuskin ne sinua sinnekään ottavat.»
Mikäpäs auttoi sepän muu kuin palata takaisin tienristeykseen ja ruveta
kiipeämään Taivaaseen johtavaa polkua.
Taivaan portille tultuansa seppä löi kultaista kolkutinta ja Pyhä Pie-
tari tuli avaamaan.
Mutta sepän nähtyään hän virkahti:
»Ei sinua veli veikkonen tänne päästetä, sillä syntistä elämää sinä
maan päällä vietit.»
»Mihinkä minä sitten menen?» valitteli seppä. »Äsken pyrin kolmasti
Ison-Kieron hoviin, mutta eivät laskeneet minua sinne.»
Pyhä Pietari puolestaan lausui:
»Miksikä et silloin taivaaseen pyytänyt päästä, kun minä sinulle kolme
toivomusta annoin?»
»Suotaneen minun sentään», pyyteli seppä, »hieman tästä portin rako-
sesta Taivaan ihanuutta silmäillä?»
Pyhä Pietari raotti porttia ja silloin seppä tempaisi päästään punaisen
karvalakkinsa ja heitti sen keskelle Taivaan salia. Yksikään pyhistä ja
vanhurskaista ei tohtinut tarttua tuohon suuren syntisen päässä olleeseen
lakkiin ja viskata sitä ulos. Niinpä Pietari sanoi sepälle:
»Hae nyt, syntisäkki, vikkelästi lakkisi pois pyhästä paikasta!»
Seppä pääsi hakemaan lakkiaan, mutta sen luokse päästyään hän ei
lähtenytkään ulos, vaan istui lakkinsa päälle.
Ja keskellä Taivaan salia, punaisen karvalakkinsa nenässä seppämes-
tari istua kököttelee vielä tänäkin päivänä.

Peukaloinen
Oli kerran ukkoja akka, joilla ei ollut yhtään lasta. Molemmat oli-
vat jo ikäihmisiä, mutta eivät silti heittäneet toivoa lapsen saan-
nista. Lopuksi, kun ei lasta muuten kuulunut, otti akka kanan-
pesästä munan ja hautoi sitä kainalokuopassaan niin kauan, että munasta
kuoriutui pieni poika. Vain miehen sormen mittainen tuo pilttinen oli,
ja niinpä hänet ristittiinkin Peukaloiseksi.
Kerran, kun ukko lähti kyntämään, otti hän Peukaloisen mukaansa
ruuanlaittajaksi. Hyvä apu Peukaloisesta olikin. Hän piti tulta vireillä
perunapadan alla sillä aikaa, kun isänsä kynti.
Kun perunat kypsyivät ja isä tuli syömään, pyysi Peukaloinen päästä
kyntämään muutaman vaon.
»Mikäpä siinä», tuumi ukko ja pani poikansa hevosen korvaan.
Peukaloinen komenteli hevosta milloin sen piti kääntyä ja milloin kul-
kea suoraan. Ja hyvin sujui kyntö ja suora tuli vako, vaikka kyntömies
olikin niin pieni, ettei häntä hevosen korvasta näkynyt.
Sattuipa kuningas kulkemaan sivuitse ja näki hevosen, joka näköjään
ilman ohjaajaa auraa veti.
Kuningas pysähtyi pellon pientareelle katsomaan touhua ja sanoi
ukolle:
»Onpas sinulla viisas hevonen, kun se yksinään pystyy töitä tekemään.»
»Onhan siellä mieskin mukana», vastasi ukko.
Kuningas halusi nähdä minkämoinen uros kyntömies oli, ja Peukaloi-
sen nähtyään hän pyysi:
»Myyhän tuo puuhakas poikasi minulle.»
Ukko ei olisi raskinut Peukaloisesta luopua, mutta tämä kuiskasi
hänelle:
»Myy pois vaan, saat paljon rahaa.»
Ja niin myi ukko Peukaloisen kuninkaalle ja sai hänestä kukkarollisen
kultaa.
Kuningas sulloi Peukaloisen taskuunsa ja lähti kulkemaan edelleen.

Tasku oli puolillaan kultarahoja ja nytpä Peukaloinen ratkoi taskuun
reiän ja alkoi tiputella rahoja tielle. Ukko kulkea köntysti kuninkaan pe-
rässä ja otti rahat talteen.
Kuningas saapui linnaansa ja kävelystä väsyneenä hän rojahti tuoliin.
Hetken henkeä vedettyään hän komensi Peukaloista:
»Alapas työsi, passaripoikani, ja riisu saappaani ja sukkani ja vie ne
takan reunalle kuivumaan.»
Peukaloinen otti ja rupesi kiskomaan saappaita herran jaloista. Saapas-
renkiäkin kun apuna käytettiin, niin saatiinpahan saappaat pois. Peuka-
loinen raahasi saappaat ja kantoi sukat takan luokse kuivumaan. Mutta
saappaat joutuivat liian lähelle tulta, niin että ne paloivat melkein koko-
naan. Sukat taas putosivat vesisaaviin.
Aamulla kuningas komensi passaripoikansa työhön ja pyysi sukkia ja
saappaita. Peukaloinen toi hänelle saappaat, joista toisesta oli vain korko
ja toisesta varsi jäljellä. Sukat taas litisivät vettä.
Kuningas suuttua tuhahti ja sanoi:
»Nytpä saat kunnollisen selkäsaunan!»
Hän aikoi tavoittaa Peukaloisen kouraansa, mutta tämäpä pujahtikin
sukkelasti sänkyynsä ja piiloutui vuodeolkien joukkoon. Kuningas pöyhi
läpikotaisin oljet, mutta ei löytänyt pikkumiestä.
Lopuksi hän käski palvelijoita kantamaan oljet navettaan, lehmien
pahnoiksi. Niin tehtiin ja suuri musta lehmä, Mustikki nimeltään, kah-
maisi Peukaloisen suuhunsa ja nielaisi hänet mahaansa.
Piikatyttö kun tuli aamulla navettaan lypsylle, toivotti hän:
»Hyvää huomenta lehmäseni.»
»Hyvää huomenta piikaseni», vastasi Peukaloinen lehmän mahasta.
Piika pelästyi, kun lehmä osasi ihmisten kielellä haastella, ja meni peh-
torille kertomaan, että paha henki oli mennyt Mustikkiin.
Pehtori kutsui teurastajan paikalle ja määräsi, että Mustikki oli lyö-
tävä lihoiksi. Lehmä teurastettiin ja sen mahaa tutkittiin, mutta pahasta
hengestä ei nähty jälkeäkään.
Sisälmykset, joissa Peukaloinen piileksi, viskattiin tunkiolle, navetan
taakse. Yöllä tuli susi hallavaturkki ahmimaan niitä ja Peukaloinen jou-
tui suden vatsaan.
Susi juosta jolkutteli pitkin laveita laitumiansa ja saapui ahon reunaan.
Aholla käyskenteli lammaslauma ja hukka alkoi katsella karitsaa saaliik-
seen. Mutta Peukaloinen herättikin paimenet huutamalla suden vatsasta:
»Paimen hoi, paimen hoi, susi lampaisiin tulee!»

Paimenet heräsivät ja karkottivat suden tiehensä.
Sudelle oli vähitellen tullut vallan hirmuinen nälkä. Kuola valui sen
suusta, kun se täyttä laukkaa pyyhälsi niitylle, jossa punakylkinen lehmi-
karja käyskenteli. Se katsoi vasikan paistiksensa, mutta taaskin varoitti
Peukaloinen paimenia huutaen suden mahasta:
»Paimen hoi, katso karjaasi, susihukka vasikkaa tavoittaa!»
Karjapaimen karkotti hukan tiehensä ja susi alkoi kieritellä maassa ja
puistella mahaansa komentaen:
»Pois paha pössistäni, pois paha pössistäni!»
»Kyllä menen, mielelläni lähden pois, kunhan saatat minut isäni pel-
lon veräjälle», vastasi Peukaloinen.
Susi juoksi Peukaloisen isän pellon veräjälle, mutta täällä pikkumies
pyysi:
»Saata minut toki porstuaan asti.»
Susi juosta sipsutteli talon kuistille ja silloin Peukaloinen huusi niin
paljon kuin jaksoi:
»Isä hoi, susi on porstuassa, nuiji se kuoliaaksi!»
Ukko ryntäsi rautapuntari kourassa paikalle ja kolkkasi hukan kuo-
liaaksi.
Niin saivat ukko ja akka rakkaan poikansa takaisin. Suden nahasta
neuloi ukko itselleen rukkaset sekä Peukaloiselle talviturkit. Ompelipa
hän kukkaronkin, mihin talletti rahat, jotka oli kuninkaalta näppärästä
pojastaan saanut.

Kuningas ja leijona
Kuningas Punaparta matkusti ulkomaille sotataitoa oppimaan.
Hän lähti laivalla purjehtimaan suuren meren ylitse, mutta
kolmantena matkapäivänä nousi ankara myrsky, laiva karahti
karille ja kärsi surkean haaksirikon. Koko laivaväki ja laivakissakin
hukkuivat. Kuningas yksin, pitäen kynsin hampain purren kansiluukusta
kiinni, pelastui hengissä siitä rytäkästä. Viisi vuorokautta hän ajelehti
kansiluukulla maaten rannattomalla ulapalla. Lopuksi aallot heittivät
hänet asumattoman saaren rantaan.
Kuningas harhaili saarta ristiin rastiin etsien ihmisasuntoa, mutta ei
nähnyt missään niin elävää sielua. Hän päätyi aholle, josta kuului ikään-
kuin tappelun rymistelyä. Kuningas meni lähemmäksi ja näki valtavan
suuren vaakalinnun ja tuuheaharjaisen leijonan vimmatussa ottelussa
keskenään. Leijona vuoti verta monesta haavasta ja sen päivät näyttivät
olevan luetut. Hetki vain, niin vaakalintu ottaisi siitä hengen.
Silloin leijona kääntyi katsomaan rukoilevasti kuningasta ja viittasi
käpälällään kuin tahtoen sanoa:
»Hyvä mies, tule ja anna apua, jos voit.»
Miekka oli sattumoisin jäänyt kuningas Punaparran vyölle. Hän pal-
jasti sen, juoksi tappelijoiden luokse ja sivalsi nasevalla iskulla kokkolin-
nulta kaulan poikki.
Leijona nuoli haavojaan, sillä tapaa eläimet näet lääkitsevät itseään, ja
virkahti sitten:
»Pelastit henkeni, voinko mitenkään palkita hyvän työsi?»
»Minulla on nälkä, hirmuinen nälkä, kohta näännyn, jollen saa ruo-
kaa», vastasi kuningas.
»Odotahan», sanoi leijona ja loikkasi vesaikkoon.
Kuningas istui kivelle odottamaan ja tuumiskeli, että mitähän muonaa
tuo takkuharja minulle yrittää hankkia.
Koht'sillään palasi leijona vesaikosta ja riiputti hampaissaan nuorta
metsäkaurista, jonka oli pyytänyt.

Sitten se otti ja vatkasi riistan käpäliensä välissä jauhelihaksi

»Ahmaisehan tämä aluksi, että pahin nälkäsi väistyy», ehdotti leijona.
»En ole tottunut syömään raakaa lihaa», sanoi kuningas ja kysäisi:
»Voitko hankkia myös tulta, niin paistamme kauriin?»
»Tulta en pysty tekemään, mutta saahan paistin muullakin keinoin
kypsäksi», lausahti leijona.
Sitten se otti ja pusersi ja vatkasi riistan käpäliensä välissä jauhelihaksi.
Lähellä kasvoi pippuripensas. Leijona riipaisi käpäliinsä pippurimarjoja
ja jauhoi ne nuyskaksi, jolla mausti paistin. Kuningas rupesi syömään,
eikä leijonan hakkelus hullummalta maistunutkaan.
Seitsemän pitkää ajastaikaa elelivät yksissä sillä saarella kuningas ja
jalopeura. Ruuan puolesta kuningas kyllä tuli toimeen, sillä hänen neli-
jalkainen ystävänsä oli perin näppärä muonanhankkija. Liharuoka voi-
tiin jo paistaakin, sillä salama iski kerran kuivaan puuhun ja sytytti sen
tuleen. Kuningas otti liekehtivän oksan ja sytytti sen avulla vuoriluolan
suulle nuotion, josta hän ei koskaan päästänyt tulta sammumaan.
Mutta alakuloisuus jäyti kuninkaan sydäntä. Näytti siltä kuin hänen
pitäisi olla hamaan kuolemaansa asti eristettynä ihmisten maailmasta.
Saari oli näet syrjässä laivareiteistä, eikä yhtään purtta purjehtinut
sivuitse tahi sitten laskenut rantaan, vaikka kuningas sitä hartaasti
toivoi. Vaatteetkin jo hajosivat kuninkaan yltä, ja hänen olisi pitänyt
kulkea alasti, ellei leijona olisi pukenut häntä kauriinnahkaisiin taminei-
siin. Niin jäyti suru kuninkaan mieltä, että hänen komea, punainen par-
tansa haalistui vähitellen harmaaksi kuin kuusen naava.
Mutta kahdeksantena vuotena lensi Paholainen saaren ylitse.
Kuningas viittilöi pimeyden ruhtinasta tulemaan luoksensa, ja tämä
laskeutuikin alas ja kysyi:
»Mikä hätänä, kuningas Hallavaparta?»
»Kotiin pitäisi päästä!» huokasi kuningas. »Antaisin mitä tahansa, jos
vielä kotikontuni nähdä saisin.»
»Anna minulle nuorin tyttäresi, niin lennätän sinut kotiisi», ehdotti
paholainen.
»Mikäpä tässä muukaan auttaa kuin uhrata lapsensa», sanoi kuningas
ja jatkoi: »Mutta kiidätä myös tuo leijona kerälläni linnaani, sillä en malta
uskollista ystävääni tänne jättää.»
»Samapa tuo», virkahti Iso-Kieroja otti kuninkaan oikeaan ja leijonan
vasempaan kainaloonsa ja lennätti molemmat, jotta tömähti, kuninkaan
kotilinnan pihaan.
Hovi oli otaksunut Punaparran hukkuneen ja se oli nimittänyt uuden

kuninkaan. Suuri oli senvuoksi kuninkaallisen perheen ja hoviväen häm-
mästys, kun kuolleeksi luultu yllättäen kotio saapui.
Näytti siltä, ettei uusi kuningas olisi halunnut luopua kruunusta ja val-
tikasta. Punaparta kumartui silloin kuiskuttelemaan jotakin leijonalleen.
Hirmuisin karjaisuin silloin peto, hampaitaan näyttäen ja piesten hän-
nällään valtaistuinsalin marmorilattiaa, ajoi uuden kuninkaan henkivar-
tioväkinensä pellolle.
Punaparta istui perheensä kera ruokapöytään ja leijona sai paikan
hänen oikealla puolellaan. Säälien katseli kuningas nuorinta tytärtään,
jonka oli paholaiselle luvannut. Jos hän vain voisi pitää prinsessan luo-
naan yli yön, kukonlauluun asti, ei manan ruhtinas voisi tyttöä kerällään
viedä.
Kuningas kutsui piispan luokseen ja neuvotteli tämän kanssa mitä teh-
täisiin. Piispan neuvosta prinsessa vietiin kirkkoon, alttarikehän sisään.
Hänelle annettiin raamattu käteen ja neuvottiin, että tulipa kuka hy-
vänsä sinua yön aikana noutamaan, niin älä astu askeltakaan alttari-
aitauksen ulkopuolelle.
»Vaikka oma isäsi sinua hakisi», sanoi piispa prinsessalle, »niin älä
suostu houkutuksiin, vaan ojenna raamattu noutajaa kohti.»
Prinsessa jäi yöksi yksikseen kirkkoon ja kyllä hän saikin kestää monet
houkuttelut. Paholainen saapui vaikka minkälaisissa hahmoissa yrittäen
saada neidon matkaansa. Väliin oli Iso-Kiero kuin muuan prinssi, johon
kuninkaantytär oli mielistynyt, väliin viettelijä saapui äidin hahmossa,
ja toisinaan hän oli kuin isä.
Kun kukko viimein lauloi ja aurinko nousi, meni piispa noutamaan
prinsessaa kirkosta. Pahasti parkaisi kuninkaantytär eikä tahtonut mil-
lään astua alttarikehästä ulos — paholainen oli näet moneen kertaan
yrittänyt piispankin hahmossa saada hänet matkaansa.
Kuningas Punaparta eli vielä monen monta vuotta. Mutta kun hän
viimein kuoli ja kätkettiin maan poveen, asettui leijona makaamaan hä-
nen hautansa päälle. Siitä ei sitä millään houkutuksilla poies saatu. Lei-
jona ei syönyt eikä juonut, vaan itkijä valitti yhtenään viisi vuorokautta.
Lopuksi se oikaisi koipensa ja heitti henkensä.
Muistona kuninkaan ja jalopeuran ystävyydestä on sen valtakunnan
vaakunassa vielä tänäkin päivänä uljaan leijonan kuva.

Kolme veljestä paholaisten linnassa
Kolme veljestä lähti hakemaan sellaista renginpaikkaa, jossa ei tar-
vitsisi tehdä muuta kuin syödä ja maata. He lähtivät astelemaan
pitkin metsätietä ja paholainen tulla puikahti heitä vastaan.
»Minnekä matka?» kysäisi paholainen.
»Etsimme sellaista renginpaikkaa, jossa ei tarvitse tehdä muuta kuin
syödä ja maata», vastasi vanhin veljistä.
Paholainen tuumiskeli hetken asiaa ja virkkoi vanhimmalle veljelle:
»Minä tarvitsen rengin, joutilaan miehen, joka vain syöjä makaa. Tule
sinä rengikseni, mutta tiedä, että asetan sinulle arvoituksen, joka on san-
gen kiperä ratkaistavaksi. Jollet pysty sitä oikein arvaamaan, niin paha
sinut perii.»
»Mikä se arvoitus on?» kysäisi vanhin veli.
»Kyllä sen saat aikanasi tietää», vastasi paholainen. »Marssi vain eteen-
päin, kunnes komea, punainen linna tulee vastaan. Se on minun linnani,
mene sinne odottamaan kunnes tulen kotiin.»
Paholainen meni toimittamaan asioitaan. Veljet tarpoivat eteenpäin,
kunnes saapuivat muhkean, punaisen linnan luokse, ja he astuivat sen
portista sisään.
Linnassa oli kotona kaksi paholaista ja nämä tiedustelivat veljeksiltä
mikä pojilla oli asiana. Kun he saivat kuulla kahden veljen vielä paikan-
haussa olevan, lupasivat he keskimmäiselle ja nuorimmalle veljelle lais-
kanviran, mutta sanoivat myös asettavansa heille vaikean arvoituksen
arvattavaksi.
Veljekset saivat syödä ja juoda kyllikseen ja panivat sitten maata.
Mutta aamulla alkoi koti-ikävä kalvaa nuorinta veljeä ja hän halusi
myös nähdä morsiantaan, joka oli kotikylässä. Hän pyysi isännältään
lupaa käydä kotikylässään ja saikin sen.
Poika riensi matkaan, pistäysi kotonaan ja meni sitten tyttöään jutut-
tamaan. Mutta hän viipyi kylässä niin kauan, että pimeä lankesi maille,

kun hän lähti paluumatkalle. Poika ei osannutkaan paholaisten linnalle,
vaan eksyi metsään.
»Jatkanpahan matkaa aamun tullen», tuumi hän ja heittäytyi suuren
tammen alle levolle.
Mutta ei aikaakaan, kun tammen latvaan lensi kolme suurta korppia.
Ne olivat punaisen linnan paholaisia, jotka liikkuivat öisillä retkillään
korppien hahmossa.
»Teinpä tässä hyvän sopimuksen», raakkui vanhin korpeista. »Pestasin
itselleni tieltä rengin ja kun syötän sen oikein lihavaksi, niin siitä tulee
minulle ja eukolleni muheva paisti. Asetan sille arvoituksen ja ellei se sitä
arvaa, niin työnnän sen uuniin.»
»Minkämoisen arvoituksen olet aikonut sille esittää?» tiedusti toinen
korpeista.
»Arvatkoon mistä se vati on tehty, josta minä syön», vastasi korppi. »Ei
se kuitenkaan osaa arvata, että se on tehty ruumiin pääkallosta.»
»Minäkin pestasin itselleni rengin samalla ehdolla», raakkui toinen
korppi. »Minä aion kysyä siltä, että millä ruokapöytäni levy on katettu.
Ei se pysty arvaamaan, että pöytäliinana on peurannahka.»
»Ja minä», koikkui kolmas korpeista, »pestasin myös itselleni rengin.
Kuuna päivänä se ei pysty arvaamaan, että ruokapöytäni jalat ovat teh-
dyt kukon reisiluista.»
Poika tammen juurella kuuli korppien puheet ja talletti joka sanan
tarkkaan mieleensä. Hän nukkui yön sikeästi, mutta aamun valjettua
hän lähti jatkamaan matkaansa ja saapui paholaisten linnalle.
Kului muutamia aikoja ja veljekset paholaisten linnassa elelivät kuni
pönsärit. He söivät sen kun jaksoivat ja makasivat aterioiden väliajat.
»Nyt ne ovat kyllin lihavia paistiksi pistää», puhelivat paholaiset keske-
nänsä. »Sen kun vain asetamme pojille arvoitukset ja työnnämme heidät
uuniin», päättivät he.
Paholaiset kutsuivat veljekset eteensä ja suuri läjä palkkarahojakin
heillä oli pöydällä.
»Nyt asetan teille ne arvoitukset, joista puhe oli», sanoi vanhin paho-
laisista. »Jos selviydytte niistä, niin saatte lopputilin, mutta jollette osaa
niitä selittää, teemme teistä paisteja.»
»Saanko minä vastata kahden veljeni puolesta?» kysyi nuorin pojista.
Paholainen suostui ehdotukseen ja esitti arvoituksen vadista, pöytälii-
nasta ja pöydänjaloista. Ja suuri oli paholaisten ällistys, kun poika vas- 333

tasi, että vati on ruumiin pääkallosta tehty, pöytä katettu peurannahalla
ja pöydän jalat tehty kukon reisiluista.
Paholaiset kiristelivät hammasta, mutta pitivät sanansa. He lukivat
pojille palkkarahat kouraan ja laskivat heidän vapaasti menemään.
Mutta kotimatkalla utelivat vanhemmat veljet nuorimmalta, että mi-
ten ihmeessä sinä ne arvoitukset osasit arvata. Nuorin piti asian ensin
omana tietonaan, mutta kun vanhemmat veljet uhkasivat jopa tappaa
hänet, ellei hän ilmaisisi salaisuuttaan, kertoi poika lopuksi miten oli
tammen alla maannut ja kuullut korppien neuvottelun.
»Mutta», lopetti nuorin veli selontekonsa, »jos aiotte mennä tammen
alle kuuntelemaan paholaisten haastelua, niin antakaa minulle kaikki
rahanne. Sillä jos kuuntelijalla on vain lanttikin taskussaan, ei hän ym-
märrä korppien puhetta.»
Veljet luovuttivatkin nuorimmalle palkkarahansa viimeistä ropoa
myöten. Sitten he etsivät metsästä sen suuren tammen ja paneutuivat
sen alle makuulle. Nuorin veli puolestaan riensi kotikyläänsä ja antoi
rahansa morsiamensa talteen.
Kun yö saapui, niin taaskin lensi kolme korppia tammen latvaan ja
alkoi haastella keskenänsä.
»Arvelen», raakkui vanhin korpeista, »että ne pojat vielä tulevat takaisin
ja pyytävät meiltä renginpaikkaa.»
»Jos ne tulevat», virkahti toinen korppi, »niin silloin minä asetan niille
sellaisen arvoituksen, jota niiden on mahdoton arvata.»
»Minkälainen se on?» kysäisi kolmas korpeista.
»Kuninkaan kaupungin kaikista kaivoista on vesi kuivunut», vastasi toi-
nen korppi. »Eikä uutta vettä saada muulla keinoin kuin että valjaste-
taan kaksi vitivalkoista hevosta ja pannaan ne vitsasköyden avulla sahaa-
maan halki kivi, joka on kuninkaan puutarhassa.»
Kaksi veljestä tammen juurella painoi kuulemansa muistiinsa. Seu-
raavana päivänä he tapasivat nuorimman veljensä ja kaikki kolme meni-
vät uudelleen paholaisen linnaan ja tarjoutuivat rengeiksi samoilla eh-
doilla kuin aikaisemminkin.
»Hyvä, että tulitte!» iloitsi vanhin paholaisista. »Nyt minulla onkin sel-
lainen arvoitus, että pitää olla oikea tietäjä, joka sen ratkaisee.»
Ja hän kysyi, että millä keinoin kuninkaan kaupungin kuivuneisiin
kaivoihin saataisiin vettä.
Vanhin veljistä selitti silloin, että asia oli varsin helposti korjattavissa.

»Minä lähden nyt matkalle saalista hakemaan, pane sinä uuni kuumenemaan»

Piti vain etsiä kaksi valkoista hevosta ja panna ne vitsasköyden avulla
sahaamaan halki kivi, joka oli kuninkaan puutarhassa.
Taaskin paholaiset kummastelivat kovasti, millä ihmeen keinolla vel-
jekset olivat saaneet salaisuuden tietoonsa. Ehein nahoin veljekset taas-
kin selvisivät paholaisten linnasta. He päättivät käyttää saamaansa tietoa
hyväkseen ja matkasivat kuninkaan kaupunkiin. Täällä oli kansa jo pit-
kän ajan kärsinyt kovaa veden puutetta. Mutta nyt lupasivat veljekset
toimittaa kaikki kaupungin kaivot vettä täyteen. He saivat kuninkaan
tallista lainaksi valkoiset hevoset. He punoivat lujan vitsasköyden ja pani-
vat hevoset sahaamaan sen avulla suurta kiveä, joka oli kuninkaan puu-
tarhassa. Helposti halkesi kivi kahteen lohkareeseen. Vesisuonten salpa
aukesi ja kaikkiin kaupungin kaivoihin tuli tulvimalla raitista vettä.
Kuningas oli varannut suuren rahapalkkion sille, joka pystyisi vettä
toimittamaan. Veljekset saivat kokonaisen säkillisen rahaa, mutta he
uskoivat sen nuorimmalle veljelle, joka lähti kiidättämään sitä kotiinsa.
Vanhin ja keskimmäinen veli sensijaan asettuivat tammen juurelle siltä
varalta, että vieläkin kuulisivat korpeilta jonkun tärkeän salaisuuden.
Tuli yö ja taaskin kolme mustaa korppia laskeutui tammen latvukseen
neuvonpitoon.
Vanhin korpeista raakkui:
»Varmaan ne pojat ovat kuulleet mitä me täällä puhuimme. Muuten
ne eivät olisi osanneet arvoituksia ratkaista.»
»Sehän saadaan helposti selville», lausui toinen korpeista. »Vilkaistaan
tammen juurelle, ehkä ne peijuunit ovat juuri nytkin siellä.»
Korpit muuttivat hahmoa ja laskeutuivat kiukkuisina paholaisina tam-
men juurelle ja yllättivät veljekset, jotka hörössä korvin olivat heidän
juttujansa kuunnelleet. Vähältä pitL etteivät paholaiset nutistaneet poi-
kia siihen paikkaan, mutta kun veljekset kovasti armoa rukoilivat, kiidät-
tivät paholaiset heidät linnaansa ja sulkivat molemmat pojat rautahäk-
kiin lihomaan.
Kun jokin aika oli kulunut ja pojat paholaisten mielestä tarpeeksi liho-
neet, sanoi vanhin paholainen eukolleen:
»Minä lähden nyt matkalle saalista haeskelemaan, pane sinä uuni kuu-
menemaan ja työnnä sinne vanhempi pojista, niin että matkalta palat-
tuamme saamme hyvän murkinan.»
Kolme paholaista lähti lääniänsä kiertämään ja paholaisen akka pani
uuninsa lämpiämään.
Kun uuni oli kuumennut valkohehkuvaksi, otti akka vanhimman vei-

jen rautahäkistä ja komensi hänet istumaan käsirattaille. Poika istuikin
rattaille, akka läväytti uuninluukut auki ja yritti työntää saaliin tulipät-
siin. Mutta siitä ei tullut mitään, sillä poika levitti jalkansa haralleen,
niin ettei mahtunut uuniin.
»Makaa suorana!» ärjäisi paholaisen akka pojalle. »Muuten tästä ei tule
mitään!»
Akka otti vauhtia ja yritti uudemman kerran työntää poikaa uuniin.
Mutta silloin poika nosti jalkansa pystyyn ja taaskin yritys epäonnistui.
»Enkö sanonut, että sinun on maattava suorana!» ärjyi akka.
Poika loikkasi pois kärryistä ja vastasi:
»En minä osaa maata niinkuin haluat. Näytä täti kulta, miten kärryillä
on oltava.»
Paholaisen akka asettui silloin vatsalleen rattaille. Sukkelasti tarttui
poika aisoihin ja työnsi hänet rattaineen päivineen uuniin. Uunin luukun
hän paiskasi kiinni ja pönkitti sen halolla lujasti.
Viime tipassa tämä tapahtui, sillä pihalta kuului jo kärryjen räminää.
Poika silmäsi ikkunasta pihalle ja näki paholaisten palanneen matkal-
taan.
Pääpaholainen näki pojan ikkunassa, mutta luuli häntä eukokseen ja
huusi:
»Joko paisti on kypsää, meillä on hirmuinen nälkä!»
»Heti kohta», vastasi poika. »Tule syömään vaan, niin minä riisun hevo-
set ja panen ne talliin.»
Paholaiset kun alkoivat nousta pääportaita, niin vanhin veli vapautti
sukkelasti keskimmäisen veljen rautahäkistä. Molemmat pojat riensivät
kiireenvilkkaa keittiöportaita pihalle. He hyppäsivät rattaille, löivät he-
vosta selkään ja kiisivät tuulena yli kivien ja kantojen. Ehein nahoin he
selviytyivät kotikyläänsä ja tekivät lujan päätöksen, etteivät enää ikinä
paholaisten linnasta rengin paikkaa hae.

Suutari
Oli ennen eräässä pitäjässä hyvin ahne suutari. Aamuvarhaisesta
iltamyöhään hän ahersi työnsä ääressä ja haaveili joskus tule-
vansa äveriääksi suutarimestariksi, jolla oli verstas kaupungissa
ja tusina kisällejä siellä työssä. Niin tarkkaan käytti tuo suutari aikansa,
että kun työt jossakin kylässä loppuivat ja oli siirryttävä toiseen kylään,
suoritti hän muuton pyhäpäivisin.
Muutamana sunnuntaina, kun suutari lestipussi olallaan astua kaput-
teli kohti naapurikylää, ajoivat häntä vastaan muhkeat vaunut kahden
pikimustan hevosen vetäminä. Kuski pysäytti hevoset suutarin kohdalle
ja vaunuista astui maantielle ylen hieno herra.
»Pystytkös suutaroimaan lakeerisaappaita?» kysyi herra suutarilta.
»Sanovathan ne minun pystyvän», vastasi suutari.
»Tule sitten minun palvelukseeni», ehdotti herra. »Palkaksesi saat sä-
killisen kultaa, mutta ehtona on, että teet töitä niin kauan kuin nahkoja
riittää.»
Suutari ei pitkään aprikoinut, vaan suostui ehdotukseen ja nousi her-
ran viereen vaunuihin. Kuski sivalsi piiskalla hevosia ja keveästi keinah-
dellen alkoivat vaunut kiitää eteenpäin. Suutari oikein ummisti silmänsä
nauttien ajon ihanuudesta ja mietti mielessään:
»Näin ne isoiset ajaa viilettävät ja köyhien on väistyttävä tiensivuun.
Näyttääpä siltä, että onni vihdoinkin potkaisi minua, taisinpa kohota
kyläsuutarista kartanonsuutariksi.»
Ajettiin, minkä ajettiin ja päädyttiin suureen kartanoon. Herra antoi
suutarille kauniin kulmakammarin verstashuoneeksi. Nahoista ei ollut
puutetta, niitä oli kokonainen hevoskuormallinen. Suutari käänteli nah-
kakääröjä ja tuumiskeli:
»Nämä kun saappaiksi suutaroin, niin sitten olen rikas mies.»
Ja hän istui pöntölleen, sylkäisi kämmeniinsä ja ryhtyi työhön.
Ruoka-aika kun tuli, kilisi kello ja silloin suutari meni tuvan puolelle
338 syömään. Sinne oli pitkän pöydän päähän katettu maittava ateria. Suu-

Pukki silloin määkäisi käreällä äänellä

tari ei ruokia säästänyt, vaan söi, niin että vatsansa pyöristyi pulleaksi
kuin sammakon maha. Se suutaria ihmetytti, että kartano näytti aivan
autiolta, ei näkynyt palvelusväkeä, ei niin ristinsielua, mutta kuitenkin
ateriat tulivat ajallaan pöytään.
Ja suutari ahkeroi, hän teki lakeerisaappaita senkin seitsemät parit,
saman mitan mukaan vain pelkkiä lakeerisaappaita. Mutta vaikka hän
kuinka kiivaasti olisi töitä puskenut, ei nahoista näyttänyt loppua tule-
van; nahkakääröt seinänvierellä eivät lainkaan vähentyneet.
Kului puoli vuotta ja lakeerisaappaita oli valmistunut kokonaisen
komppanian tarpeiksi. Erakkoelämä rupesi jo pitkästyttämään suutaria
ja hän nousi pöntöltään, oikaisi selkänsä ja lähti tutkimaan ympäristöä.
Hakotarhasta kuului nakutusta ja suutari meni'katsomaan kuka siellä
hakoja hakkasi. Tuttu mieshän hakoja naputteli. Kotikylän mies tuo oli,
mutta silloin suutari muisti, että sama miekkonen oli viitisen vuotta sitten
hirttänyt itsensä. Kummallista, että hän täällä nyt oli.
»Terve», sanoi hakojen hakkaaja, »miten sinäkin olet tänne joutunut?»
»Mikä kumma tuo on», vastasi suutari. »Olen töissä, teen herralle la-
keerisaappaita.»
»Mutta etkös sinä sitten tiedä, että tämä on paholaisen, itsensä Ison-
Kieron kartano?» kysäisi hakojen hakkaaja.
»Nyt sen tiedän, kun sinä sen sanoit», virkkoi suutari ja jatkoi: »Tar-
vitseehan Iso-Kierokin saappaita. Mutta eipä silti, halusta jo ottaisin
lopputilin ja lähtisin tieheni. Kunpa nahat vain loppuisivat, sillä herran
kanssa tehtiin sellainen sopimus, että suutaroin niin kauan kuin nahkoja
riittää. Etkö sinä tiedä neuvoa miten saan nahat loppumaan?»
»Tiedän», vastasi hakojen hakkaaja, »tiedänhän minä sen. Koska olet
kotikylän miehiä, niin annan sinulle hyvät neuvot. Mene taas työhuonee-
seesi, mutta älä tällä kertaa rupea suutaroimaan. Leikkele vain nahat
mallin mukaan. Heitä sitten kappaleet ympäri permantoa ja sano: Tikku-
pirut hikoilkoot, minä huokaan!' Saatpa nähdä, että pikkupaholaiset
silloin suorittavat työsi. Ja saatpa myös nähdä, että nahat loppuvat, ja
kun ne ovat lopussa, ilmestyy pöydälle säkki, joka on täynnä kultakoli-
koita. Ota se kainaloosi ja riennä ulos. Portaiden edessä näet mustan
pukin. Loikkaa sen selkään ja tartu sitä sarvista kiinni. Pukki kiidättää
sinut samalle paikalle, josta astuit paholaisen vaunuihin. Maantien yli on
liidulla vedetty viiva. Heittäydy pois pukin selästä ja hyppää liitujuovan
toiselle puolelle. Jollet sitä tee, tuo pukki sinut tänne takaisin etkä ikinä
pääse pois täältä.»

Suutari kiitti neuvoista, painoi ne tarkoin mieleensä ja kiiruhti vers-
taaseensa. Kas vain, kun hän viskasi leikkelemänsä nahanpalaset lattialle
ja sanoi sanottavansa, suutaroivat näkymättömät olennot niistä saap-
paita, jotta vilske kävi. Nahkakääröt hupenivat tuota pikaa loppuun
ja raskas rahasäkki ilmestyi pöydälle. Suutari koppasi sen kainaloonsa ja
riensi ulos. Totta tosiaankin — rappujen edessä odotteli musta, sarvi-
niekka pukki. Suutari asettui sen selkään ja tarrasi sarvista kiinni. Pukki
ravasi, jotta sorkat rapisivat, ja kiidätti miehen tuossa tuokiossa kahden
kylän välille, paikalle, josta tämä oli vaunuihin noussut. Suutari selvisi
rahasäkkeineen liitupiirin toiselle puolelle. Pukki silloin määkäisi käreällä
äänellä, viipotteli leukapartaansa ja lähti yksinään juosta hölkkäämään
kotiinsa.
Mutta suutari taputteli rahasäkkiään ja kehaisi:
»Nyt eivät nämä kourat enää milloinkaan pikilankaa venyttele eikä
tämä käsi naskalia pitele!»
Ja suutari meni ja osti komean talon. Hän pestasi liudan renkejä ja
piikoja ja alkoi viettää herraskaista elämää.
Samoihin aikoihin sattui, että kirkosta varastettiin suuri summa rahaa,
hopeiset kalkit ja muut kalleudet. Yritettiin saada selville kuka voro oli
ja epäluulot kääntyivät suutariin. Hän ei voinut näyttää toteen, mistä
oli äkkiä röykkiöittäin rahoja saanut. Ja niin tuomittiin suutari syylli-
seksi kirkko varkauteen ja häneltä määrättiin lyötäväksi pää poikki.
Koitti päivä jolloin mestauksen piti tapahtuman. Kansaa oli kertynyt
mustanaan hirttomäelle ja pappi jakeli viimeisiä lohdutussanoja suutari
rukalle. Silloinpa hieno herra komeissa vaunuissa, joita kaksi mustaa
oritta veti, tulla sujahti paikalle. Herralla oli silkkipytty päässä, ruoska
kädessä ja lakeerisaappaat jalassa. Hän todisti antaneensa suutarille
säkillisen kultaa.
»Suutari on syytön kuin valkoinen lammas, mutta pappi, teidän hurs-
kas pappinne on varas!» huusi herra.
Suutari päästettiin vapaaksi ja aiottiin panna pappi hänen sijaansa,
mutta silloin se tuntematon herra kysyi:
»Eikö jokainen saa ajaa sillä hevosella, jonka on ostanut?»
»Saapi kyllä», vastattiin hänelle.
Silloin herra otti suitset ja pani ne papin päähän ja ratsasti hänen
harteillaan ylös ilmaan. Niin sitä vinhasti mentiin, että papin hännys-
takin helmat liehuivat.
Mutta suutari eli kauan ja onnellisena ja elää kenties vieläkin.

Merikapteeni
i. Kolme hopeaäyriä
Rikas mies kuoli ja jätti kahdelle pojalleen perinnöksi suuren sum-
man rahaa. Vanhempi veljeksistä osti rahoillaan laivan ja rupesi
sen kapteeniksi, mutta nuorempi veli meni meren rantaan, viskasi
rahansa veteen ja sanoi:
»Painukoot pohjaan vääryydellä hankitut rahat, mutta rehellisesti
ansaitut nouskoot pinnalle.»
Suurin osa rahoista jäi merenpohjaan, mutta kolme kirkasta hopea-
äyriä nousi vedenpinnalle. Poika koppasi ne käteensä, meni merille läh-
tevän veljensä puheille ja sanoi:
»Tässä on nyt koko omaisuuteni. Osta näillä kolmella hopearahalla
jotakin tavaraa merentakaisesta maasta, johon purjehdit.»
»Pidä vain lanttisi», sanoi vanhempi veli, mutta kun poika vaatimalla
vaati, että juuri näillä kolmella hopeaäyrillä oli hänelle jotakin ostettava,
otti vanhempi veli äyrit ja lupasi pitää asian mielessään.
Nosti sitten purjeensa vanhemman veljen laiva ja suuntasi kulkunsa
aavalle merelle. Matka sujui onnellisesti ja käytiin merentakaisessa
maassa, suuressa kauppasatamassa. Vanhempi veli osti laivansa täyteen
kaikenlaista tavaraa. Niin paljon puuhaa hänellä oli, että hän unohti
nuoremman veljensä antaman tehtävän. Vasta lähtöhetkellä hän tuli
kouraisseeksi taskuaan ja hänen sormiinsa osuivat nuoremman veljen
hopeaäyrit.
»Mitähän minä näillä roposilla ostaisin?» tuumi hän ja juoksi lasku-
porrasta myöten laiturille. Kujalla tuli häntä vastaan piikainen, jolla
oli kaksi kissanpoikaa kainalossaan.
»Mihin tyttö kissoja kuljetat?» kysäisi kapteeni.
»Mereen minä mokomat upotan», väistäsi tyttö.
»Älä upota, vaan myy ne minulle», pyysi kapteeni ja tarjosi tytölle
veljensä hopearahoja.
Kauppa siinä syntyi; merenkyntäjä sai kissanpojat ja vei ne laivaansa.
342 Nostettiin ankkuri ja purjeet ja alettiin matkata kotiinpäin, mutta

»Älä upota, vaan myy kissat minulle», pyysi kapteeni

kuinka ollakaan — keskellä rannatonta merenselkää nousi ankara myrsky,
joka runteli ja tuhosi koko laivan. Alus painui pohjaan, mutta koko
miehistö, kapteeni ja ne kaksi kissaakin selviytyivät hengissä pieneen
pelastusveneeseen.
Haaksirikkoiset purjehtivat pikku veneellänsä rannatonta aavaa monia
tuskaisia päiviä. Lopuksi he päätyivät suuren saaren rantaan. He nou-
sivat maihin ja pyrkivät komeaan herraskartanoon yöksi. Auliisti, perin
auliisti heidät otettiin vastaan ja johdateltiin pyytämättä koreaan illallis-
pöytäänkin.
Mutta yhtä seikkaa merimiehet pöydässä kummastelivat. Jokaisen
lautasen viereen oli näet asetettu tukeva nuija. Kun he tiedustelivat
mitä tarkoitusta varten nuijat olivat siinä, vastasi kartanon isäntä:
»Meidän kiusanamme ovat täällä ruskeanmustat ja pitkähäntäiset elu-
kat. Kyllä ne heti ilmestyvät, kun kattiloiden kansia kohotetaan, ja silloin
teidän on iskettävä niitä nuijalla päähän.»
Isännän sana pitikin paikkansa, sillä heti kun alettiin ammentaa
kattiloista ruokaa lautasille ja ruuanhaju levisi huoneeseen, hyökkäsi
joka nurkasta suuri liuta rottia esiin. Ne kiipesivät röyhkeästi pöydälle
kaappaamaan ruokapaloja ja talon väki ja merimiehet olivat niiden
kanssa helisemässä, vaikka kuinka vikkelästi käyttelivät nuijiansa.
Mutta silloinpa näyttivät ne kaksi kissaa oikean luontonsa. Kynnet
pystyssä ne karkasivat rottien kimppuun ja surmasivat niitä suuren mää-
rän. Suuri lauma rottia kauhistui myös uusia vihollisia siinä määrin, että
ne syöksyivät hätäpäissään mereen ja hukkuivat.
Kartanon isäntä ihmetteli kovasti mokomia petoja, sillä koko saarella
ei ollut elänyt koskaan ainoatakaan kissaa. Hän halusi ostaa ne ja tarjosi
niistä suuren summan rahaa, mutta kapteeni ei ollut halukas myymään
kissoja, vaan kertoi ostaneensa ne veljellensä. Mutta isäntä halusi kissat
millä hinnalla hyvänsä ja tarjosi niistä suuren aitallisen kallista tavaraa.
Vieläkään ei kapteeni suostunut kauppaan, mutta kun isäntä lisäsi hin-
taan myös uljaan, täysin rikatun laivan, niin tuumi kapteeni, että olen
mieletön, jollen näin edulliseen tarjoukseen suostu.
Kauppa siis lyötiin lukkoon ja kissat jäivät saareen. Se aitallinen kal-
lista tavaraa lastattiin laivan ruumaan, nostettiin purjeet ja kapteeni
miehinensä lähti viilettämään kotirantoja kohden.
Matka sujui suotuisasti ja jo muutaman päivän kuluttua saapui laiva
kotisatamaan. Nuorempi veli astui laivan kannelle ja kysyi merenkyntäjä-
veljeltänsä:

»Muistitko minun asiaani, mitä toit minun kolmella hopeaäyrilläni
sieltä merentakaisesta maasta?»
»Toin niillä paljonkin», vastasi kapteeni. »Koko tämä uljas laiva lastei-
neen päivineen on sinun, mutta minulla ei ole tämän enempää», ja hän
näytti tyhjiä käsiään.
Nuoremmasta veljestä tuntui asia uskomattomalta, mutta silloin kap-
teeni kertoi kissoista, jotka oli kolmella äyrillä ostanut, ja jutteli saaresta,
jolla ei kissoja tunnettu, ja selitti minkämoisen kaupan oli tehnyt.
Jo uskoi nuorempi veli, että hänestä oli kolmen rehellisesti ansaitun
hopearahan voimalla tullut vauras mies. Mutta hän ei ollut kiittämätön
eikä tahtonut koko omaisuutta hyvänään pitää. Hän otti vain lastin
itselleen, muutti sen rahaksi ja osti maakylästä talon, jossa alkoi elellä.
Mutta laivan hän lahjoitti vanhemmalle veljelleen ja tämä lähti sillä
kaukaisia meriä kyntämään.
2. Merikapteenin veto
Kapteeni purjehti laivallaan useita vuosia hyvällä onnella ja hänestä
tuli varakas mies. Mutta kerran, kun hänen laivansa joutui suuren
myrskyn kouriin, tuli hän luvanneeksi, että jos tästä selvitään, ottaa
hän puolisokseen ensimmäisen tytön, jonka rantaan tullessaan näkee.
Alus selviytyikin myrskystä ja kun kapteeni purjehti satamaan, näki
hän rantalaiturin vaiheilla nuoren, sievän tytön, joka oli polvillaan
pyykkilautalla ja pesi ahkerasti pyykkiä.
Laiva kun oli ankkuroitu, otti kapteeni veneen ja souti pyykkilautalle
puhuttelemaan tyttöä.
»Ei pidä köyhää pilkata», sanoi tyttö, kun kapteeni esitti asiansa ja
pyysi häntä vaimokseen.
»Tosissani olen», vakuutti kapteeni, »niin tosissani kuin mies voi olla.
Poiketaan nyt kultasepälle ostamaan kihlasormuksia ja mennään sitten
sinun kotiisi puhumaan asiasta isällesi ja äidillesi.»
»Mutta minä olen vain köyhän rajasuutarin tytär», yritti neito edelleen
estellä.
»Minä sensijaan olen suuren laivan kapteeni, sen kun vaan heität
pyykkikarttusi mereen ja seuraat minua», komensi mies.
Ja he menivät kihloihin ja poikkesivat puhumaan hankkeistaan raja-
suutarin kehnoon mökkiin. Riuska otteissaan kun oli kapteeni, niin 345

haatkin vietettiin saman tien ja hän osti nuorelle vaimolleen kodiksi
komean kaupunkitalon.
Ennen merille lähtöänsä poikkesi kapteeni vanhan tuttavansa kesti-
kievarin isännän luokse ja kertoi tälle, kuinka ja kenen kanssa oli naimi-
siin mennyt. Kestikievarin isäntä alkoi silloin hämmästellä ja surkutella
tapausta ja sanoi:
»Olisit tullut minun tyttöäni kysymään, ennenkuin päätäpahkaa
pyykkilautalta nait. Tiedäthän hyvin, että minun tyttäreni ovat kauniim-
pia ja rikkaampia kuin rajasuutarin hupakko.»
Merikapteeni sanoi tähän:
»Mikä on tehty, se on tehty, ja vaikka olenkin vain muutaman päivän
tuntenut vaimoni, olen varma, että sain hänestä hyvän ja uskollisen
puolison.»
»Kukapa naisten uskollisuuden takaa», virkahti kestikievarin isäntä
ja jatkoi: »Lyödäänpä asiasta vetoa; jollen vuoden päästä, tästä päivästä
lukien, ole vietellyt vaimoasi, niin saat taloni ja kaiken tavarani.»
Tähän merikapteeni suostui ja pani vetoon laivansa sekä talonkin,
jonka oli vaimolleen ostanut. Vaimolleen ei kapteeni virkkanut vedon-
lyönnistä mitään. Hän sanoi vaan lähtevänsä matkalle, joka kestäisi
vähintään vuoden, ja varoitti puolisoansa sinä aikana pitämään talosta
hyvää huolta.
Vuosi vierähti melkein lopuilleen ja kestikievarin isäntä tuli levotto-
maksi, sillä hän ei ollut päässyt edes tuttavuuteen, saati sitten lähempään
kanssakäymiseen merikapteenin vaimon kanssa.
Mutta eräänä päivänä pistäysi kievariin vanha akka, joka oli tunnettu
kaupungissa suureksi juonittelijaksi.
»Mikä isäntää vaivaa, voinko minä jotenkin auttaa?» kysäisi akka,
kun näki, että isäntää vaivasi jokin asia.
»Tuskinpa vain», vastasi isäntä, mutta kertoi kuitenkin suuresta vedosta,
jonka oli lyönyt, ja lopetti puheensa sanoen: »Aivan varmaan minä nyt
menetän taloni ja tavarani, sillä rajasuutarin tytär on miehelleen uskol-
linen kuin kulta.»
»Älä murehdi, kyllä tässä keino keksitään», arveli akka.
Hän mietti tovin ja virkahti sitten:
»Hanki minulle matka-arkku, joka on niin suuri, että minä mahdun
siihen hyvin sisälle ja jossa on sellainen lukko, jonka saa sisäpuolelta
auki.»
346 Isäntä hankki mainitunlaisen arkun ja akka asettui siihen sisälle. Sit-

ten isäntä, akan neuvoja noudattaen, nosti arkun käsirattaille ja kärräsi
sen merikapteenin talon pihaan. Hän koputti ovea, ja kun kapteenin
vaimo tuli avaamaan, kertoi isäntä olevansa kapteenin tuttuja. Hän
sanoi olevansa matkustavainen ja pyysi säilyttää arkkuansa yhden yön
kapteenin talossa. Kapteenin vaimo ei tietenkään aavistanut viekkautta,
vaan salli nostaa arkun yöksi makuukammariinsa, koska se isännän
sanojen mukaan sisälsi kalleuksia.
Keskiyön hetkellä, kun nuori vaimo sikeästi nukkui, aukaisi se vanha
ämmä varovasti arkun kannen. Hän hiipi nukkuvan luo ja koppasi
yöpöydältä vihkisormuksen sekä lattialta vaimon toisen kengän ja piilou-
tui taas arkkuunsa.
Heti aamun valjettua tuli kestikievarin isäntä hakemaan arkkuansa.
Kapteenin vaimo tuli tohvelit jalassaan avaamaan ovea ja luovutti
arkun, mutta ei kaivannut vielä kadonneita tavaroitaan.
Saapui sitten merikapteenin laiva satamaan. Kestikievarin isäntä kii-
rehti laiturinnenään tulijaa vastaanottamaan ja julisti heti, kun kapteeni
astui maihin:
»Ei pitänytkään vaimosi uskollisuus, olen ollut hänen luonaan harva
se yö.»
»Millä sen voit todistaa?» kysäisi kapteeni.
Silloin isäntä näytti vihkimäsormusta ja kenkää. Merikapteeni tunsi
ne vaimonsa omiksi ja sanoi synkeänä:
»Hävisin vedon, ota laivani ja ota taloni.»
Merikapteeni meni sitten vaimonsa luo ja sanoi tälle:
»Tule kanssani kävelemään, minulla on sinulle tärkeätä puhuttavaa.»
Vaimo näki miehensä synkeän muodon ja ajatteli: »Mies näyttää siltä
kuin olisi laivansa menettänyt, mutta eripähän kysele, mikä häntä vaivaa,
kertokoon itse mitä onnetonta on tapahtunut.»
Mutta kapteeni ei virkkanut vaimolleen niin halaistua sanaa, vaan
kuljetti hänet synkkään metsään. Sitten hän tempaisi puukkonsa ja iski
sillä naistaan rintaan. Vaimo pelästyi, niin että pyörtyi ja vaipui tain-
noksissa maahan. Mutta henkeään hän ei menettänyt, sillä puukon
kärki sattui pronssikoruun, jota hän kantoi rinnallansa, ja pysähtyi
siihen. Kapteeni puolestaan, joka luuli vaimonsa kuolleen, asteli taak-
seen katsomatta tiehensä.
Vielä samana päivänä matkasi kapteeni toiseen satamaan ja otti
siellä tavallisena matruusina pestin muutamaan pitkänmatkan laivaan.
Tuo laiva purjehti kauas, aina niille vesille asti, joilla merirosvot isän-

nöivät. Merirosvot kaappasivat senkin laivan, jolla kapteeni purjehti.
Jokainen mies lyötiin kahleisiin ja heidät pantiin orjuudessa raskaita
töitä raatamaan.
3. Miehen vaatteissa
Merikapteenin vaimo, joka oli metsään nykertynyt, heräsi sammalilta
aikansa siinä maattuaan. Hän ei tiennyt ensin mitä ajatella, mutta
sitten hän nousija taivalsi itku silmässä kotiinsa. Mutta hänen talossaan
isännöikin nyt kestikievarin isäntä, ja tämä ajoi hänet tylyin sanoin
tiehensä.
Nuori vaimo meni vanhempiensa mökkiin ja sai tietää, että paitsi
taloa, oli kestikievarin isäntä jollakin konnankoukulla anastanut myös
kapteenin laivan.
Surkeasti olivat asiat vinoon menneet, mutta nuori vaimo ei lannis-
tunut.
»Mies, urhea housuniekka uros tässä pitäisi olla, joka tämän sotkun
selvittäisi», tuumaili vaimo. »Miksikä en minä voisi olla se housuniekka»,
jatkoi hän aatoksiaan.
Ja sitten hän pukeutui miehen vaatteisiin ja sai kyselemällä tietää
mille suunnalle maailmaa aviopuolisonsa oli matkannut. Hän sai
tietää mistä satamasta miehensä oli pestin ottanut. Hän riensi päätä-
pahkaa samaan satamaan ja sai matruusina paikan muutamaan pitkän-
matkan alukseen, joka purjehti merirosvojen vesille. Tämänkin laivan
kaappasivat rosvot. Vaimo alennettiin orjaksi kuten laivan muutkin
miehet ja vietiin maihin raatamaan töitä. Orjajoukossa tapasi vaimo
miehensäkin, mutta tämä ei tuntenut häntä.
Kului aikaa vähäisen ja vaimo saavutti rosvojen luottamuksen; koko
vankijoukon päällikkö hänestä tehtiin.
Saipa sitten rosvojen päällikkö surmansa taistelussa. Silloin rosvot
valitsivat vaimon, jota kaikki mieheksi luulivat, ylimmäksi päällikökseen.
Nyt oli vaimo suuri herra ja hän antoi varustaa rosvojen parhaan lai-
van pitkää matkaa varten. Kun kaikki oli kunnossa, komensi hän mie-
hensä ja suuren joukon muita vankeja laivalle. Hän riisui kaikilta kahleet
ja antoi määräyksen, että nyt purjehditaan kotomaata kohden.
Kevyesti halkoi aaltoja uljas rosvolaiva, kunnes päädyttiin kotikaupun-
gin satamaan. Kapteenina toiminut vaimo otti seurakseen miehensä ja jou-
kon tämän tovereita ja riensi kestikievariin, jota se petollinen isäntä piti.

Kestikievarissa vietettiin parastaikaa häitä; isännän nuorin tytär oli
näet löytänyt itselleen miehen. Mutta eipä hyljeksitty meriltä tulevaa-
kaan joukkoa, vaan heitä pyydettiin liittymään muihin ilonpitäjiin. Siinä
kun sitten oli kemuiltu, syöty ja juotu, alkoi jokainen vuorostaan kertoa
ihmeellisiä historioita, joita oli elämänsä varrella kokenut tahi muilta
kuullut.
Kestikievarin isäntä kun rupesi vuorostaan juttuamaan, niin hän sanoi:
»Muutamia vuosia takaperin kohtasin tämän saman pöydän ääressä
merikapteenin, joka oli niin hupsu, että sain vedon avulla puijattua
siltä sekä laivan että komean talon.»
Kaikki halusivat kuulla tarkan selonteon tapauksesta ja isäntä kertoi
millä keinoin oli vedon voittanut. Silloin kavahti tavallisen merimiehen
asussa istunut kapteeni «pystyyn ja huusi:
»Minä olen sama kapteeni, jota sinä petit! Nyt tahdon takaisin laivani
ja taloni!»
Ja syrjään kääntyen hän hiljaisemmalla äänellä huokasi:
»Kunpa saisin vielä uskollisen vaimonikin takaisin.»
Monet häävieraista tunsivat nyt kapteenin. Kun siinä oikeutta pidet-
tiin, sovittiin, että kapteeni saisi omaisuutensa takaisin.
Mutta kaiken kohinan aikana oli housuniekka vaimo pistäytynyt van-
hempiensa kotiin, suutarinmökkiin. Siellä olivat tallella vielä samat vaat-
teet, jotka yllä hän oli miehensä kera metsään kävellyt. Vaimo riisui
miehenpuvun päältään ja pukeutui omiin vaatteisiinsa. Sitten hän palasi
kestikievariin ja tervehti miestänsä. Vasta nyt putosivat ikäänkuin suo-
mukset merikapteenin silmistä ja hän sanoi:
»Mikä ilo ja onni, ettet metsään kuollutkaan! Ja voi minua typerystä,
kun en tuntenut sinua, kun orjain päällysmiehenä heiluit ja kaptee-
nina laivan komentosillalla seisoit! Mutta nyt tunnen sinut, sillä olethan
oma rakas vaimoni!»
Ja he syleilivät ja suutelivat toisiansa, kuten ainakin mies ja vaimo,
jotka monen vuoden eron jälkeen toisensa kohtaavat. Kun merimiehet
ja koko hääjoukko saivat kuulla merikapteenin ja hänen vaimonsa ihmeel-
lisen historian, niin silloin vasta ilo kattoon kohosi. Alettiin viettää
häiden jatkoa ja ne kukaties kestävät vielä tänäkin päivänä.
349

Poika, joka kuninkaantyttären
sanoissa solmi
Kuninkaalla oli tytär, joka ei jäänyt kenellekään vastausta velkaa
ja joka osasi puhua maailman kaikkia kieliä. Niin sukkela oli tuo
prinsessa suustaan, ettei luultu koko maanpiirissä löytyvän sitä
miestä, joka hänet sanoissa solmiaisi.
Niinpä kuningas antoikin kuuluttaa ympäri valtakuntansa, että sille
nuorukaiselle hän antaisi tyttärensä puolisoksi sekä lisäksi puolet valta-
kuntaa, joka prinsessan suun tukkisi, sanoissa hänet solmiaisi.
Moni mies matkasi toivorikkain mielin kuninkaan linnaan, mutta
kaikki palasivat tyhjin toimin takaisin koteihinsa. Sukkelasuinen prin-
sessa solmi näet kaikki sanoissa.
Sattuipa muuan mieroa kiertävä kerjäläispoikakin kuulemaan kunin-
kaan kuulutuksen. Ja hän tuumi mielessänsä:
»Kaipa tässä yhden hameniekan suu pystytään tukkimaan. Ei kunin-
kaantytär sen kummempi ole kuin muutkaan naiset, hieman lipevä-
kielisempi ehkä.»
Poika yhdytti toisenkin mieronkiertäjän ja pyysi tätä tulemaan kump-
panikseen. Toinen suostuikin, ja yhdessä he lähtivät taivaltamaan kohti
kuninkaan linnaa.
Varpunen räpistelihe tienvarren pensaikossa. Poika sieppasi sen kiinni
ja sulki konttiinsa.
»Mitä sinä mokomalla piiskuttajalla teet?» kysäisi matkakumppani.
»Kyllä sitä vielä tarvitaan», vastasi poika selittämättä, mitä hautoi
mielessänsä.
Kun toverukset olivat kulkeneet jonkun matkaa, näki poika nuoren
variksen, joka vasta lentotaitoa harjoitteli. Senkin hän sieppasi kiinni ja
pisti konttiinsa. Mustan, pahalla äänellä koikkuvan korpinkin hän otti
vangiksi ja sijoitti sen konttiinsa. Keltasilmäisen tarhapöllönkin sulloi
350 poika konttiinsa, ja niinpä se tuli rapistelevia lintuja täyteen.

P&&
^\V
<*$&?
.-}*'?.
»Mutta mikä sinun kontissasi poukkoilee?» kysäisi prinsessa

»Sinähän keräät kaikki taivaan siipiniekat konttiisi», oudoksui matka-
toveri. »Mitä sinä niillä oikein aiot tehdä?»
»Saatpa nähdä, että niitä vielä tarvitaan», sanoi poika eikä ruvennut
sen enempää selittämään aikeitansa.
Tulipa vastaan isännätön härkä ja senkin poika houkutteli matkaansa.
Köpitteli pitkin tietä mykkä mummo, ja poika pyysi hänetkin seuraansa.
»Nyt minä sinusta jo luovun, kun puolet maailmaa mukaamme laa-
haat», uhkasi matkakumppani.
»Älähän huoli», virkkoi poika. »Tuollapa kuninkaan linnan tornin-
huiput jo kumottavat. Saat nähdä, että kyllä kaikkia vielä tarvitaan,
ennenkuin asia on selväksi saatu.»
Matkaajat saapuivat kuninkaan linnaan. Prinsessa juoksi heitä pihalle
vastaan, sillä hän oli ylen innokas sanoja vaihtamaan niin ylhäisten
kuin alhaistenkin kanssa.
»Samalla asialla kaiketi liikut kuin muutkin nuorukaiset, jotka ovat
täällä viime aikoina parveilleet?» kysäisi prinsessa pojalta.
»Samalla asialla ollaan, tulin sinua sanoissa solmiamaan», vastasi
poika.
»Ja sinulla on oikein palvelijakin matkassasi ja vanha äitisi, jopa kar-
jaakin. Mutta mikä sinun kontissasi poukkoilee?» kysäisi prinsessa.
»Kuulkaapa nyt kaikki ja olkaa todistajina, jos minä hyvinkin voin
kuninkaantyttären sanoissa solmia tahi todistan, ettei hän kaikkia maa-
ilman kieliä osaa», puhui poika, sillä liuta hoviväkeä ja kuningaskin oli
tullut pihalle.
Poika pisti kätensä konttiin ja nipisti varpusta vähäisen. Lintu silloin
piiskutti hädissänsä: »Täy-täy-täy!»
»Ymmärrätkös kuninkaantytär tätä kieltä?» kysäisi poika.
»En ymmärjrä», tunnusti prinsessa.
»Entäs tätä sitten?» sanoi poika ja puristeli varista, jolloin se rääkäisi:
»Kvaak, kvaak, kvaak!»
»En taida variksenkaan kieltä», sanoi prinsessa.
Poika nipisti korppia ja se alkoi koikkua: »Kronk-kronk, kronk-kronk!»
Ei osannut prinsessa korpin kieltä eikä liioin tarhapöllön, kun se alkoi
peloissaan puputtaa: »Pu-pu-puh, pu-pu-puh!»
»Tässä on ystäväni, joka sinut varmasti sanoissa solmiaa, tahi osaatko
härän kieltä?» kysyi poika ja läimäytti härkää. Härkä silloin mölähti:
»Möö-yyh, möö-yyh!»
Prinsessa seisoi tuppisuuna, kun ei harankaan kieltä taitanut.

»Entäs tuo mummo», virkahti prinsessa. »Pane hänetkin puhumaan,
hänen kieltään varmasti ymmärrän, sillä osaan kaikkia kieliä, joita
ihmiset maanpiirissä puhuvat.»
»Juttelehan sitten mummon kanssa», kehoitti poika ja nipisti mykkää
käsivarresta, jolloin tämä tuskissaan alkoi popottaa: »Hop-pop, po-po-
po-poo!»
Ei ymmärtänyt prinsessa mykänkään kieltä. Koko hovi ja kuningas
olivat todistajina, että prinsessa moneen kertaan oli tullut sanoissa
solmituksi.
Mikäpä siinä kuninkaan muu auttoi kuin pitää lupauksensa. Ja niin
se nokkela kerjäläispoika sai kuninkaantyttären puolisokseen ja puolet
valtakuntaa hallittavakseen.
353

Mökintyttö ja kuningas
Oli muinoin köyhä mökkiläinen, jolla ei ollut muuta omaisuutta
kuin pieni mökki mäen kupeessa ja yksi tytär.
Tytär kun varttui aikuiseksi, niin hänestä sukeusi sorea neito,
ja eräänä päivänä hän sanoi isälleen:
»Ei ole meillä kuin muilla. Pitäisi vähän maata olla. Olen kuullut,
että nykyinen kuningas on antelias herra. Hän omistaa nurmen tuossa
mäen alla. Mene sinä isäseni hoviin ja pyydä, että kuningas antaisi
joutilaan maan meidän huostaamme.»
Mökinukko matkasi kuningasta kumartamaan ja sai kuin saikin aivan
ilmaiseksi mäenaluspellon haltuunsa.
Rupesi sitten isä tyttärineen kuokkimaan nurmettunutta tilkkusta.
He aikoivat kylvää siihen ohraa, naurista, jopa istuttaa hedelmäpuitakin.
Kun turpeet oli nurin käännetty, kalahti ukon kuokka johonkin kovaan
ja kiiltävään.
»Tulepas tyttö katsomaan minkä löysin», kutsui ukko.
Tyttö tuli ja katsoi ja totesi, että maan povesta oli löytynyt raskas,
puhtaasta kullasta valettu huhmar.
»Minä olen sitä mieltä», sanoi ukko, »että koska kuningas hyvän
hyvyyttään meille pellon antoi, niin meidän on annettava lahja lahjasta.
Matkaan hoviin ja annan hänelle tämän huhmaren.»
Mutta tyttö intti vastaan ja kielteli:
»Isäseni, jos viet sinne huhmaren ilman survinta, niin kuningas var-
maan alkaa vaatia survintakin. Ja mistä me sen otamme? Parasta on
haudata kultahuhmar nummen syrjään ja olla hiiskumatta asiasta niin
halaistua sanaa.»
Mutta ukko piti päänsä. Hän vei kuninkaalle kultahuhmaren ja sanoi:
»Nyt, herra kuningas, voin antaa lahjan lahjasta. Tämän kultaisen
huhmaren löysin pellostani.»
Kuningas lausui kiitokset ja punnitsi raskasta kultaesinettä käsissään.
Mutta häneen meni ahneuden henki ja hän kysyi:

»Tulepas tyttö katsomaan minkä löysin», kutsui ukko

»Etkös mitään muuta pellostasi löytänyt?»
»En», vastasi ukko.
»Kultaisella huhmarella pitää olla kultainen survinkin. Sen sinä olet
varmaan piilottanut», sanoi kuningas.
Ukko vannoi ja vakuutti, ettei tiennyt survimesta mitään. Mutta
kuningas ei uskonut hänen puhettaan, vaan määräsi ukkoraiskan hei-
tettäväksi vankilaan. Siellä hänen oli määrä olla, kunnes lupaisi hankkia
survimen.
Ukko sai koppiinsa vettä ja leipää, ja leivän päällä oli härski silakka.
Se oli vankien tavallista ruokaa ja palvelijat, jotka ruuan luukusta ojen-
sivat, kuulivat ukon huokailevan yksikseen:
»Voi sentään, jospa olisin noudattanut tyttäreni mieltä, niin en
ilmoisna ikinä olisi kalterien taakse joutunut!»
Palvelijat kertoivat kuninkaalle ukon puheen, ja tämä käski noutaa
vangin eteensä.
»Mitä sinä sillä tarkoitat», kysyi kuningas, »kun ehtimiseen huutelet:
jospa olisin noudattanut tyttäreni mieltä?»
Ukko vastasi:
»Tyttäreni kielsi minua tänne huhmarta tuomasta ja ennusti, että
minulta myös survinta vaadittaisiin.»
»Sinullapa on älykäs tytär», totesi kuningas. »Haluan tavata häntä.
Pääset kotiisi, jos lähetät tyttäresi luokseni.»
Ukko pääsi kotiinsa ja kertoi tyttärelleen miten oli käynyt ja että
tytön nyt oli lähdettävä tapaamaan kuningasta.
»Älä ole huolissasi isäkulta», sanoi neito. »Kyllä minä yhden kuninkaan
kesytän, oli hän miten äksy hyvänsä.»
Mökintyttö pukeusi parhaisiinsa ja taivalsi kuninkaan linnaan. Ku-
ningas otti hänet armollisesti vastaan ja totesi, että tyttö oli kaunis kat-
sella.
»Mahtaako hän olla niin viisas kuin maine kertoo», arveli kuningas
itsekseen ja lausui ääneen:
»Minä kokeilen älyäsi. Annan sinulle vaikean tehtävän. Jos siitä kun-
nolla suoriudut, niin kihlaan sinut morsiamekseni.»
»Minkälainen se tehtävä on?» kysyi tyttö.
Kuningas sanoi:
»Sinun on palattava kotiisi, mutta tule huomenna uudelleen luokseni.
Mutta älä tule vaatteissa äläkä alastonna, älä hevosella eikä hevose-
356 toinna, älä ratsastaen äläkä ajaen, älä tietä äläkä tien viertä, älä

tule päivällä äläkä yöllä; et saa tulla sisälle, mutta et liioin ulkonakaan
seisoa. Jos nämä ehdot täytät, niin korotan sinut puolisokseni.»
Tyttö kertasi ehtoja, niin että ne painuivat hänen muistiinsa. Hän
palasi kotiinsa ja riisui itsensä ilkosen alasti eikä siis enää vaatteissa
ollut. Hän etsi suuren kalaverkon ja kietoi sen ympärilleen, ja nytpä
hän ei ollut alaston, mutta ei vaatteissakaan. Naapurista hän sai lainaksi
aasin; se ei ollut hevonen, mutta ei juuri muutakaan. Hän sitoi verkon
pään aasin häntään ja hoputti sen matkaan. Aasi laahasi tyttöä, niin
ettei hän ratsastanut eikä liioin ajanut. Aasi hinasi häntä pitkin ojaa,
niin että tytön toinen jalka liukui ojassa ja toinen tien pientareella, eikä
hän niin ollen kulkenut tiellä eikä tien vieressä. Vauhdin sääteli tyttö
sikäli, että saapui kuninkaan linnalle aamuhämärissä, jolloin ei ollut
päivä eikä yö. Hän asettui seisomaan kynnyksen kahtapuolen, toinen
jalka porstuassa, toinen eteiskammarissa, joten hän ei ollut sisällä eikä
ulkona.
Kuningas oli riemuissaan, kun tyttö niin hyvin älykokeesta selvisi.
Linnassa pidettiin suuret, monipäiväiset häät ja mökin tytöstä tuli valta-
kunnan kuningatar.
Kului sitten jokin aika ja tapahtui, että linnan edustalle pysähtyi
vankkureinensa muutamia talonpoikia, jotka olivat tuoneet halkoja kau-
punkiin.
Toisilla oli ajokkeinansa hevosia, toisilla taas härkiä. Miehet pistäy-
sivät krouviin ja nyt sattui, että erään talonpojan hevonen varsoi isäntien
poissa ollessa. Varsa lähti honteloilla koivillaan, hoipperoimaan pois
emänsä luota ja laskeusi makaamaan kahden härän väliin.
Kun miehet sitten pää täynnä höyryä palasivat kuormiensa luokse
ja keksivät varsan, syntyi ankara kiista siitä kenen varsa oli.
Härkien omistaja tahtoi varsan omaksensa väittäen sen härkiensä
synnyttämäksi. Tamman omistaja intti lujasti vastaan ja sanoi varsan
kaiken oikeuden nimessä kuuluvan itselleen.
Sovintoon ei päästy ja asia jätettiin kuninkaan ratkaistavaksi.
Kuningas oli päivällislevolla, kun hänelle asia esitettiin. Hän ei viit-
sinyt nousta ylös jakamaan oikeutta paikan päällä, vaan antoi semmoi-
sen tuomion, että 'missä varsa makasi, sinne se myös jääköön*.
Niin sai härkien omistaja aivan ansiotta kauniin varsan.
Mutta varsan oikea isäntä oli nyreissään väärästä tuomiosta. Hän 357

oli kuullut kerrottavan, että kuningatar oli yhtä viisas kuin kauniskin.
Lisäksi hän oli mökkipahaisesta kotoisin ja auttoi kuulemma voimiensa
mukaan kaikkia apua tarvitsevia.
Hevosmies meni kuningattaren luokse ja anoi hänen apuaan saadak-
seen varsansa takaisin.
Kuningatar mietti asiaa hetken ja lausui:
»Lupaa, ettet vihjaise kenellekään minun puheillani käyneesi, niin
yritän auttaa sinua saamaan oikeutta. Huomenna aamupäivällä on
vahtiparaati tuolla torilla. Kuningas ratsastaa sitä tarkastamaan tuota
katua pitkin. Ole sinä valmis ja mene seisomaan keskelle katua. Ota
käteesi kalahaavi ja ole tosissasi kalastavinasi kaloja kivikadulta.»
Lisäksi kuningatar neuvoi mitä miehen olisi vastattava, jos kuningas
häneltä jotakin tiedustaisi.
Seuraavan päivän aamupuolella talonpoika seisoi haaveineen kivillä
lasketulla kadulla ja kalasteli kovasti.
Kuningas oli seurueineen matkalla paraatia tarkastamaan ja ratsasti
komealla oriilla. Hän näki miehen, pysäytti hevosensa ja kysyi:
»Oletko löylynlyömä, vai mikä sinua vaivaa?»
Talonpoika vastasi:
»Minä tässä vain kaloja haaviini tavoitan.»
»Eihän kaloja kivikadulta saa», virkkoi kuningas.
»Saihan härkäkin hevosenvarsan, miksi ei siis katu kaloja antaisi?»
virkkoi talonpoika.
Kuningas rypisti otsaansa ja muisti miten oli varsan härkämiehille
tuominnut. Talonpojalle hän sanoi:
»Sievästipä sinä yrität minua ojentaa, mutta olen varma siitä, ettet
ole juontasi omasta takaa keksinyt. Kuka on sinua neuvonut, kuka?»
Talonpoika piti kuningattarelle antamansa lupauksen, sillä hän ei
halunnut tämän tulevan asiaan sotketuksi. Vaikka miestä kuinka kovis-
tettiin, väitti hän itse juonen keksineensä.
Silloin kuningas määräsi miestä raipoilla hutkittavaksi. Talonpoikaa
piestiin niin kauan, kunnes hän oli kypsä tunnustamaan, että armollisen
kuningattaren päästä kaikki oli lähtöisin.
Tulistuneena riensi kuningas vaimonsa luokse ja sanoi:
»Kavala olet ollut minua kohtaan ja koetat saada minut kansan sil-
missä kunnottomaksi tuomariksi. Siispä on rangaistuksesi tämä: kerää
tavarasi nyyttiin ja rnene sinne mistä olet tullutkin, mökkipahaiseen,
958 jos se vielä pystyssä seisoo.»

Kyyneleet herahtivat kuningattaren silmiin, kun hän tämän peräti
ankaran tuomion kuuli. Kuningas yritti silloin lientää tuomiotaan
sanoen:
»Saat matkustaa vaunuilla ja hevosilla ja saat ottaa linnasta mukaasi
mikä sinulle rakkainta ja kalleinta on.»
Mutta kun kuningaspari joi läksiäiskahvit, sekoitti kuningatar mie-
hensä kuppiin väkevän unijuoman: mitään aavistamatta kuningas sie-
maisi kahvinsa ja retkahti sohvalle sikeään, melkein kuolemankaltaiseen
uneen.
Kuningatar hälytti silloin luokseen palvelijat ja sanoi:
»Herrani on saanut unitaudin ja minun on vietävä hänet etevän ulko-
maanlääkärin hoitoon. Antakaa määräys tallimestarille, että matka-
vaunut pannaan kuntoon.»
Kuningatar otti hienon, valkoisen liinavaatteen ja kääri sen miehensä
ympärille. Palvelijoitten avulla hän kantoi kuninkaan pihalla odottaviin
vaunuihin.
Kuski napautti hevosia piiskalla ja vaunut vierivät tietä myöten. Ne
päätyivät, ei ulkomaan lääkärin luokse, vaan kuningattaren kotimökille.
Kuningas kannettiin tuvan sänkyyn ja siinä hän nukkui kaksi vuoro-
kautta umpeensa. Herättyään hän hieroi silmiään ja ihmetteli missä
mahtoi olla. Hän alkoi huudella palvelijoitansa, mutta ketään ei kuu-
lunut. Viimein tuli vuoteen viereen hänen puolisonsa puettuna talon-
poikaisiin vaatteisiin.
»Voitko selittää missä olen ja mitä tämä kaikki merkitsee?» kysyi
kuningas.
Kuningatar vastasi:
»Kun karkoitit minut linnasta, niin sinähän lupasit, että saan ottaa
mukaani sen, mikä on minulle rakkainta ja kalleinta. Sinä olet minulle
rakkain ja kallein. Siksi otin sinut mukaani syntymäkotiini.»
Tämän kuultuaan kuningas oli tovin vaiti, tarttui sitten puolisonsa
käsiin ja virkkoi:
»Voitko antaa minulle tylyyteni anteeksi? Niin suloista ja viisasta
puolisoa kuin sinä, ei ole toista taivaankannen alla.»
Kuningas sai anteeksiannon, molemmat palasivat hoviin, ja he elävät
onnellisina kenties vielä tänäkin päivänä.
359

Ennustukset
Kulkipa kerran kaksi Pohjanmaan tietäjää Turun puolessa. Jalka-
patikassa he taivalsivat, ja eräänä ehtoona he poikkesivat kesti-
kievariin ja pyysivät yösijaa. Isäntä lupasikin sen heille, mutta
koska tietäjät eivät liikkuneet hevosilla kuten vallasväki, ei hän majoit-
tanut heitä vieraskammariin, vaan ohjasi heidät pakari tupaan. Hyvä oli
sinne yöpyä, oli lämmintä, sillä päivällä oli siellä leivottu, ja tietäjät
kömpivät uunin päälle makuulle.
Mutta yöllä alkoi kuulua kovaa valitusta pakarituvan viereisestä kam-
marista. Kestikievarin emäntä oli saamassa siellä pikkuista. Navetasta
taas kuului surkeata lampaan määkimistä, ja nuorempi tietäjä kysyi van-
hemmalta, että minkähän takia lammas tuolla tavalla määkii?
»Karitsaa se synnyttää ja kivuissaan ääntelee», vastasi vanhempi tietäjä.
»Auta sitä, kun se niin kovasti kärsii», pyysi nuorempi.
»Eipähän se juuri hyödytä, susi kuitenkin syö molemmat, niin emän
kuin karitsankin», vastasi tietäjistä vanhempi.
»En kestä kuulla tuota parkumista», sanoi nuorempi mies. »Koska
sinulla kerran on mahti, niin auta lammasta.»
Silloin vanhempi tietäjistä käyttikin mahtiaan. Lammas synnytti ka-
ritsan ja oli sen jälkeen hiljaa.
Mutta huuto ja vaikerrus kaikui edelleen kammarista, jossa emäntä
makasi.
»Autahan vaimoakin lapsivuoteessa», pyysi nuorempi tietäjä.
»Parasta on antaa molempien kuolla, niin äidin kuin pojankin. Siten
estettäisiin suuret synnit tapahtumasta», virkahti vanhempi.
»Minkälaiset synnit jäisivät tekemättömiksi?» uteli nuorempi.
»Poika, joka tuolla kammarissa syntyy, on tekevä hirveitä. Hän on
surmaava isänsä ja ottava avioksi äitinsä», selitti tietäjä.
»Siitäkin huolimatta älä anna heidän kuolla, vaan päästä äiti polt-
teistansa ja suo lapsen syntyä elävänä», pyysi nuorempi tietäjistä.
Vanhempi tietäjä taipuikin nuoremman pyyntöön, ja kestikievarin
360 emäntä synnytti terveen poikalapsen.

Aamulla lähtivät Pohjanmaan tietäjät matkaansa. Mutta kestikievarin
isäntä oli sattumalta kuullut heidän puheensa ja alkoi harkita miten
estäisi ennustuksia toteutumasta.
»Lammas ja karitsa eivät totta totisesti saa joutua suden suuhun»,
päätti isäntä.
Kun poika ristittiin, laittoi isäntä suuret ristiäispidot. Lammas ja ka-
ritsa teurastettiin, lihat keitettiin ja vati, jossa ne olivat, pantiin avoi-
melle ikkunalle jäähtymään.
Isäntä katseli kuinka lihat höyrysivät vadissa ja sanoi:
»Perättömiä puhuivat Pohjanmaan miehet, eivät ainakaan tuo lam-
mas ja karitsa suden suuhun joudu.»
Mutta miten ollakaan — oli kylmä talvi ja sudet olivat sinä vuonna
peräti rohkeita ja nälkäisiä. Muuan susihukka kahlasi läpi hangen talon
luokse ja kaappasi lihat ikkunalaudalta. Kun pitojen emäntä aikoi ottaa
vadin ja kantaa sen vieraiden eteen, näki hän, kuinka susi hangessa er$ä-
lampaan viimeistä sääriluuta nakersi.
Kestikievarin isäntä pelästyi, kun tietäjän ensimmäinen ennustus toteen
kävi. Hän alkoi ankarasti harkita mitä tekisi, ettei toinen ennustus toteu-
tuisi.
Monet yöt hän makasi valveilla ja mietti mitä tekisi ja lopuksi hän
päätti, ettei tässä auta muu kuin surmata poikansa. Pimeänä yösydännä
hän painoi puukon lapsen rintaan, mutta silloin äiti ehätti apuun, väänsi
aseen miehensä kädestä ja kysyi:
»Mitä hirveätä sinä aiot tehdä?»
Isäntä silloin kertoi mitä Pohjanmaan miehet olivat ennustaneet ja
kuinka ensimmäinen ennustus oli käynyt toteen.
Lapsi pelastui sillä kertaa, mutta elinikäinen tuntomerkki, punainen
arpi puukonhaavasta jäi hänen rintaansa.
Mutta kun tuli kevät ja joki loi jäänsä, otti isäntä poikansa, vei hänet
joen rantaan ja sitoi pilttisen kapaloineen päivineen lankunpätkään. Lan-
kun hän laski kiivaasti virtaavan veden vietäväksi ja puhui:
»Olkoon kohtalo sinulle suopea. Vie virta, kiidätä poikani kauas pois,
muille maille, niin ettet tule isääsi surmaamaan etkä äitiäsi avioksi ot-
tamaan.»
Kuohuva virta kiidätti kapalovauvan pitkän matkan, alas joen suis-
toon. Siellä oli muuan kartanonherra soutelemassa; hän näki lapsen
vedenvarassa, pelasti hänet ja vei pojan kotiinsa.
Kuin omaa lastansa kasvatteli kartanonherra vedestä löydettyä. Poi- 361

kanen varttui suureksi ja vankaksi nuorukaiseksi ja kenties hän olisi saa-
nut perintöosuuttakin kartanosta, mutta kasvatusisä sattui äkkiä kuole-
maan, ja silloin pojan kasvinveljet ajoivat hänet maantielle kuin kerjurin.
Poika lähti kulkemaan joen yläjuoksulle ja päätti ottaa renginpaikan,
kunhan sopivaan taloon osuisi. Tien varressa oli kestikievari, pojan oma
kotitalo. Sinne hän poikkesi ja kyseli, tarvittiinko miestä talon töihin.
Emäntä oli yksinään kotona. Hän oli säilynyt nuorena ja verevänä.
Ja hän lupaili, että poika saisi jäädä taloon.
Ehtoo joutui, mutta isäntää ei kuulunut metsästä kotiin, jonne hän oli
mennyt. Emäntä sanoi silloin pojalle, että tämä ottaisi pyssyn ja menisi
vartioimaan aittaa, jossa oli käynyt muutama yö sitten varkaita.
Poika ottikin pyssyn ja alkoi vartioida aittaa. Kun hän sitten oli jon-
kun aikaa odotellut, näki hän miehen, joka tuli metsästä kanki olallansa.
Mies meni suoraan aitalle ja pisti kangen aitan oven alle, niin että näytti
siltä kuin hän rupeaisi kankeamaan sitä auki.
»Siinä se varas nyt on!» tuumi poika.
Hän otti miehen jyvälle ja veti liipaisimesta. Pyssy pamahti ja alas
aitanrappusten juurelle kääkähti voro.
Emäntä, joka kuuli laukauksen kammariinsa, tuli katsomaan, että
minkä näköinen mies varas oli. Suuri poru pääsi emännältä, sillä hän
tunsi ammutun puolisokseen, talon isännäksi. Tämä oli löytänyt metsästä
sopivan puun reenjalakseksi ja työnsi sitä aitanoven kissanreiästä sisään,
kun surmanluoti hänet kohtasi.
Vainaja haudattiin ikäänkuin hän olisi kuollut metsällä, vahingon-
laukauksen uhrina. Poika puolestaan alkoi elellä kestikievarissa kuin
isäntä ainakin. Leski mieltyi häneen ja otti hänet mieheksensä.
Mutta kerran, kun emäntä ja uusi isäntä olivat yhdessä saunassa, pani
emäntä merkille puukoniskun arven pojan rinnassa. Hän kyseli miten tuo
punainen merkki oli syntynyt, mutta sitä ei poika osannut selittää. Sen
sijaan hän kertoi aikaisemmasta elämästänsä, kuinka kartanonherra oli
löytänyt hänet kapalolapsena vesiajolla olevana ja kuinka sama herra
oli hänet suureksi kasvattanut.
Emäntä arvasi silloin, että tässä oli hänen oma poikansa ja että nyt
oli tietäjän toinenkin ennustus käynyt toteen.
Kova huoli ja hätä valtasi molemmat. He menivät pitäjän papin luokse
ja kertoivat tarkalleen miten kaikki oli käynyt ja kyselivät oliko niin
suurista synneistä anteeksiantamusta. Pappikin säikähti, kun niin anka-
rista synneistä kuuli, mutta ei tiennyt mitä tehdä. Niinpä hän kirjoittikin

i0A
VV ,
■•id
/
. 1
§.
»'I
\\\
\ i.
M
\
Sf
¥
'33
3WÄ
Poika alkoi moukarilla hakata vettä kalliosta

piispalle asiasta ja pyysi tältä neuvoa. Piispa taas neuvotteli pappien
kanssa, ja kun he olivat kolme viikkoa kokousta pitäneet, tehtiin sellainen
päätös, että pojan piti mennä sileän kallion kupeelle ja siihen kaivoa
hakata. Äidin taas piti vieressä istua musta lammas sylissä ja rukoilla.
Vasta sitten olisivat synnit anteeksi annetut, kun vesi kalliosta virtaisi ja
äidin sylissä olevan lampaan villa muuttuisi valkoiseksi.
Pappi tiedoitti nämä seikat pojalle ja äidille. Molemmat asettuivat
sileän kallion kupeelle, joka oli tien varressa. Poika alkoi moukarilla ha-
kata vettä kalliosta, ja äiti vieressä istui musta lammas sylissä ja rukoili.
Katumapaikaltaan he näkivät monenmoista väkeä taivaltavan tietä
myöten. Siinä matkasi rikkaita ja köyhiä, hyviä ja huonoja kulkijoita.
Jo kolmatta vuotta poika kalliota jyskytti, aina vain moukarilla kiveä
löi, olipa sitten kesän helle tahi talven pakkanen. Hän näki moniahkoja
kertoja erään herrahtavan näköisen miehen ajavan karreissaan Turkuun
päin ja taas palaavan muutaman päivän kuluttua takaisin. Aina kun
tuo mies tuli katujien kohdalle, vetäisi hän suunsa pahanilkiseen naurun-
virneeseen. Viimein poika huusi matkaajalle kysyen mikä mies hän oli
ja missä asioissa hän liikkui:
Mies pysäytti hevosensa ja vastasi:
»Olenpahan mies semmoinen, joka käräjiä kulkee. Teen väärän asian
suoraksi ja suoran vääräksi, kunhan lujan maksun saan. Mitä sinäkin
siinä tyhjää kolkuttelet, sovitaan hinnasta, niin autan sinuakin.»
Poika vastasi:
»Tee sinä musta valkoiseksi ja valkoinen mustaksi, mutta sen tuomarin
edessä, joka minua tuomitsee, et sinä voi lakia vääntää.»
Mies kun siinä katseli katujia nauraa virnottaen, niin suuttumus lei-
mahti pojassa. Hän menijä iski käräjilläkävijän moukarillaan kuoliaaksi.
Siinä samassapa aukeni kiven kohtu ja vesi alkoi virtana pulputa kal-
liosta. Myöskin musta lammas äidin sylissä muuttui lumivalkeaksi.
»Nyt ovat syntimme anteeksi annetut», sanoi poika äidillensä. »Rientä-
käämme papille tätä kertomaan.»
He menivät pappilaan ja kertoivat papille mitä oli tapahtunut. Pappi
alkoi tapausta kovasti kummastella ja sanoi, että vielä piti rangaistus-
aikaa olla seitsemän viikkoa jäljellä.
»Mutta oletko jonkun ansiollisen työn suorittanut, kun sinut ennen
aikojasi armahdettiin?» kysyi hän pojalta.
Poika selitti, ettei tiennyt mitään otollista tehneensä, vaan lisää syntiä,
364 kun oli surmannut sen käräjilläkävijän.

Pappi kun tämän kuuli, niin hän sanoi:
»Sepä hyvä, että sen veijarin hengiltä otit. Senpä takia te molemmat
ennen määrättyä aikaa rangaistuksesta pääsitte, sillä se mies oli monta
kertaa enemmän pyhiä käskyjä vastaan rikkonut kuin sinä.»
Ja molemmat synneistään päässeet palasivat kestikievariin, ja he elivät
siellä ikänsä loppuun onnellisina.
365

Vaihdetut pojat
Kuningatar ja sepän vaimo saivat samana yönä pienokaisen. Sattui
niin, että kuningas itse oli sotaretkellä ja muuan hoviherra, joka
tahtoi juonia itselleen valtaa, vaihtoi vastasyntyneet. Kuninkaan
pojan hän sujautti sepän lapsen riepuihin ja sepän pojan hän taas kääri
kruunulla nimikoituihin kapaloihin.
Hoviherra näet suunnitteli, että kun sepän pojasta tulisi kruunun-
prinssi, niin silloinpahan hänellä on tärkeä valtiosalaisuus hallussaan ja
hän voi sen avulla kiristää itselleen vaikka minkälaisia etuja.
Pojat kastettiin ja ristittiin. Kuninkaan poika ristittiin Janneksi, mutta
sepän poika nimettiin Salomoksi, sillä jo aivan pienenä hän osoitti ilmei-
siä älynlahjoja.
Pojat varttuivat ja alkoivat käydä koulua, samaa koulua kumpikin.
Väliaikoina lapset teuhasivat ulkona, ja kerran he rakensivat kivistä
meren rannalle linnoituksen.
»Nyt meillä on linna, kuningas vain puuttuu, kuka valitaan kunin-
kaaksi?» kyselivät he toisiltaan.
»Minäpä tiedän», ehdotti sepän poika. »Kuljetaan viidan sivu, ja ketä
viita kumartaa, se olkoon kuningas.»
»Oletko hupsu! Eivät puut ketään kumarra», inttivät lapset.
Mutta kuitenkin he menivät peräkanaa viidan sivu. Salomo asteli
viimeisenä, ja kas kummaa — hänelle nuoret koivut ja haapapuut tai-
vuttivat nöyrästi latvaansa.
»Emme me sinua vielä voi valita kuninkaaksi, sillä onhan joukossamme
prinssikin», tokaisi muuan pojista. »Ehdota toinenkin koe ja osoita olevasi
muita etevämpi.»
Salomo ohjasi silloin poikaparven metsälammen partaalle ja virkkoi:
»Tuolla lumpeenlehtien alla asuu lukuisasti sammakoita. Sovitaan, että
kenen luo ne uivat, se olkoon kuninkaamme.»
Tähän suostuivat muut ja alkoivat houkutella sammakkokansaa luok-
seen, mutta lammen pinta ei värähtänytkään.

Salomo alkoi huhuta

Mutta kun Salomo alkoi huhuta, niin heti ui satamäärin sammakoita
hänen luokseen. Kilpaa ne kurnuttivat ja kumartelivat hänelle.
»Vielä kolmaskin koe tarvitaan, ennenkuin voimme valita sinut kunin-
kaaksemme», päättivät pojat. »Ehdotapa se meille.»
»Mennään kosken rannalle», sanoi Salomo. »Se joka pystyy pysäyttä-
mään veden juoksun, olkoon kuningas.»
»Mahdotonta on kenenkään kosken kuohuja pysäyttää», arvelivat pojat,
mutta seurasivat kuitenkin Salomoa.
Minkäs poikaviikarit koskelle voivat, kohisten se kuohui uomassaan.
Mutta kun Salomo kohotti kätensä, jähmettyi vesi äkkiä kuin jääksi, ja
hänen laskiessaan kätensä lähti se taas virtaamaan.
Nytpä jo kaikki uskoivat, että sepän Salomo oli sopivin kuninkaaksi, ja
kuninkaaksi hänet myös huudettiin.
Pojat palasivat linnoitukseensa ja jokainen heistä veisti itselleen keppi-
hevosen, joita säilytettiin yhteisessä tallissa. Mutta eräänä päivänä oli
Salomon hevonen kadonnut.
Asiaa tutkittiin ja todettiin, että prinssi Janne oli syypää varkauteen.
Ei siinä kuninkaallinen arvo auttanut. Salomo tiesi lait ja asetukset ja
määräsi Jannelle raippasaunan, jonka valtakunnan laki määräsi hevos-
varkaalle.
Janne sai saunansa ja palasi itkien kotiinsa ja kieli isälleen kuinka tove-
rinsa olivat häntä Salomon määräyksestä hutkineet.
Kuningas kutsui sepän pojan puheilleen ja oli ihmeissään, kun tämä
osasi ulkoa kaikki lait ja asetukset sekä vastasi oikein ja viisaasti jokaiseen
kysymykseen.
»Pojanvekara on viisaampi kuin viisain minun tuomareistani», tuumi
kuningas. »Minkälainen mies hänen isänsä mahtanee ollakaan?»
Ja kuningas antoi Salomolle määräyksen, että sepän oli seuraavana päi-
vänä tultava linnaan ja tuotava paras ystävänsä matkassaan.
Salomo riensi kotiinsa ja kertoi isälleen minkälaisen määräyksen ku-
ningas oli antanut.
Seppä, joka oli yksinkertainen kansanmies, huolestui kovasti ja sanoi:
»Mistä minä sen parhaan ystävän äkkiä otan, kun olen omissa oloissani
elänyt enkä kenenkään kanssa seuraa pitänyt?»
»Ota matkaasi Penu», neuvoi Salomo. »Kun kuningas utelee minkä
takia se on paras ystäväsi, niin läimäytä sitä piiskalla. Silloin koira livistää
nurkkaan. Mutta kun maanittelet sitä, niin se palaa luoksesi ja anteeksi-
368 antaa lyönnit. Sellainen näet tosiystäyän pitää olla.»

Seppä otti kiitollisena neuvon varteen. Hän kävi saunassa ja pesi paja-
noet ruumiistaan. Hän pukeusi parhaisiinsa, vihelsi Penu koiran kinte-
reilleen ja meni kuninkaan hoviin.
»Koirako on paras ystäväsi?» kysyi kuningas. »Millä sen osoitat?»
Seppä löi piiskalla Penua ja se pakeni ulisten nurkkaan. Mutta kun hän
sitä luokseen maanitteli, noudatti koira kutsua ja alkoi iloisesti hypellä
miehen rinnuksille.
Kuningas virkkoi:
»Hyvin olet ystäväsi valinnut ja olet varmaan muutenkin keinokas mies.
Tästä saat pari tusinaa kananmunia. Ne sinun on haudotettava kanan-
pojiksi kahdessakymmenessä päivässä. Tulen kahdenkymmenen päivän
kuluttua kananpoikasia hakemaan ja jollen saa niitä, niin paha sinut
perii.»
Seppä sai munakorin kouraansa ja pää huolesta painuksissa hän palasi
kotiinsa.
Salomo saapui koulusta ja kuuli minkä tehtävän kuningas oli antanut.
»Näytäpä munia minulle», pyysi hän.
Seppä ojensi munakorin pojalle, ja tämä löi reiän munan kylkeen.
»Hyvinhän nämä ovat keitetyt», totesi Salomo. »Nyt meillä on keitet-
tyjä munia moneksi päiväksi. Syödään ne pois, minä kyllä selvitän asian,
kun kuningas tulee kananpoikia hakemaan.»
Kului parikymmentä päivää. Salomo oli vartiossa tienvarressa pensaan
takana ja näki kuninkaan tulla köpittelevän kohti sepän mökkiä. No-
peasti poika riensi vanhempiensa luokse ja pyysi heitä menemään navet-
taan ja neuvoi mitä kuninkaalle olisi vastattava.
Kuningas kurkisti mökkiin, näki Salomon ja kysyi:
»Missäs vanhempasi ovat?»
»Navetassahan nuo ovat», vastasi poika.
Kuningas meni navettaan ja näki sepän vaimoineen istuvan tarkkaa-
vaisena härkämullikan vieressä.
»Missä ovat kaksikymmentä kananpoikaani?» kysyi kuningas. »Mitä te
siinä kyykitte?»
»Me odotamme», vastasi seppä. »Odotamme sitä, että tämä härkämul-
likka poikisi vasikan.»
»Mutta sehän on mahdotonta, että härkäinen elukka synnyttäisi», virk-
koi kuningas.
»Yhtä mahdotonta on sekin, että keitetyistä kananmunista kuoriutuisi
poikasia», vastasi seppä. 3^9

Kuningas ymmärsi yskän eikä vaatinut enää kananpoikia, vaan palasi
nauraa hyreksien linnaansa.
Mutta se kavala hoviherra, joka oli pojat pieninä vaihtanut, kuuli
sepän Salomon viisaudesta ja siitä kuinka kuningas oli vähitellen mielis-
tynyt häneen kuin omaan poikaansa. Niinpä hoviherra saikin järjeste-
tyksi, että Salomon kasvatusvanhemmat, seppä ja hänen vaimonsa siir-
tyivät toiseen valtakuntaan suuren meren taakse. Ja Salomosta itsestään
tuli mieronkiertäjä, kerjäläispoika.
Aikansa kerjuulla kuljettuaan Salomo päätyi paimenpojaksi pappilaan.
Pappilan lähellä oli ruohoisa metsä, ja siellä hän paimensi lehmikarjaa.
Joutessaan Salomo vuoleskeli lepästä huilun ja siitäpä vasta soitin syn-
tyi! Kun hän sillä soitella luritteli, alkoivat lehmät tanssia turpa ja hän-
nät pystyssä, niin ettei niiden hyppimisestä tahtonut loppua tullakaan.
Salomoa lehmien leiskuminen huvitti ja joka päivä hän puhalsi niille
musiikkia ihmehuilustaan. Mutta siitä oli se seuraus, että lehmät rasit-
tuivat hyppimisestä, niiden syönti jäi vähäiseksi ja ne alkoivat ehtyä.
Pappi rupesi vakoilemaan minkä takia karjan maidonanti väheni. Hän
hiipi metsään paimenen jälkeen. Ja kun karja pysähtyi ja alkoi hamuta
ruohoa, piiloutui pappi pensaaseen. Mutta parempaa piilopaikkaa hän
ei osannut valita kuin orjanruusupensaan.
Salomolle kävi aika pitkäksi. Hän kiipesi korkealle kivelle ja alkoi soi-
tella huiluaan. Lehmät kohottivat päätänsä ja alkoivat tanssia. Mutta
sama vimma tarttui pappiinkin, kun hän huilun sävelet kuuli. Hänkin
alkoi orjantappurapensaassa tanssia.
Ja kun pappi lopuksi kotiinsa pääsi, olivat hänen kasvonsa ja kätensä
verinaarmuja täynnä ja vaatteensa riekaleina. Ihmekös tuo, sillä olihan
hän orjantappurapensaassa tanssiksi pistänyt.
Sen jälkeen ei Salomoa enää paimeneen pantu, vaan hän eleli jouti-
laana pappilassa ja soitteli väliin ihmeellisellä huilullaan papin tyttärille
ja papin rouvalle.
Mutta sinä aikana, kun Salomo kerjurina kulki sekä karjaa paimenteli,
oli valtakunnan kuningas ryhtynyt keksijäksi. Hän oli rakennellut vaunut,
jotka kulkivat ilman hevosta. Kulkivat, kun kaksi vahvaa sotamiestä niitä
hiki hatussa polki. Kuningas lähetti vaununsa risteilemään pitkin valta-
kuntansa maanteitä. Ja kuningas oli päättänyt kerätä hoviinsa kaikki
maansa älyniekat. Sen takia hän olikin antanut sotamiehille määräyksen,
että ken pysähtyi vaunuja töllistelemään, siltä oli kysyttävä:
»Arvaa, mitä nämä vaunut maksavat?»

Viisaan vastauksen antajat oli määrä lähettää kuninkaan hoviin.
Vierivätpä vaunut sitten pappilankin sivuitse ja Salomo riensi niitä
tarkastamaan. Sotamiehet pysäyttivät ajopelinsä ja kysäisivät:
»Arvaapas pojanvesseli paljonko nämä vaunut maksavat?»
Salomolla oli leivänpalanen kädessään ja hän näytti sitä kysyjille sa-
noen:
»Sille, joka on vaunut tehnyt, ne eivät maksa sen enempää kuin tämä
leivänpala minulle, sillä papin rouva antoi tämän minulle hyvän hyvyyt-
tään.»
»Sepä erikoinen vastaus», kuiskasivat sotamiehet toisilleen, mutta Sa-
lomolle he sanoivat:
»Mars poika vaunuihin, nyt viemme sinut kuninkaan hoviin!»
Salomo astui vaunuihin ja istui mukavasti pehmustetulle penkille.
Sotamiehet puolestaan polkivat poikimia, niin että hiki virtana lorui
pitkin heidän poskiaan. Pöly vain tuprusi vaunujen jäljessä ja muuta-
massa tiimassa saavuttiin kuninkaan kaupunkiin.
Kuningas sattui olemaan matkoilla ja hänen sijaisenaan oli se sama
kavala hoviherra, joka oli vaihtanut kuningattaren ja sepän pojan kes-
kenään.
Salomo ohjattiin sijaishallitsijan luokse, ja hieman asioita kyselty ään
hoviherra sai selville, että hänen edessään seisoi laillinen kruununperil-
linen.
Syitä selittämättä hoviherra määräsi Salomon heitettäväksi vankityr-
mään. Samainen herra näet pelkäsi, että Salomo jotenkin saisi tietää
olevansa oikea prinssi ja vaatisi oikeutensa ja kostaisi vääryydentekijälle.
Salomo kummeksi, kun tyrmään joutui, mutta ajatteli, että kaipa
tämäkin asia tästä aikanaan selviää. Huilunsa hän oli saanut pitää, ja
kun hänen aikansa kävi pitkäksi, alkoi hän soitella sitä.
Mutta vankilan pihalla oli komppania sotilaita harjoittelemassa sape-
lilla iskemistä. Huilun ääni kun tunki sotamiesten korviin, niin eivät
nämä enää liikkuneetkaan upseeriensa käskyn mukaan, vaan alkoivat
tanssia mielettömästi paljaat sapelit käsissään. Siitä oli se seuraus, että
moni, sangen moni, sai pahoja haavoja.
Kuninkaan sijainen tutki tapausta ja sai selville, että Salomo oli ry-
täkkään syypää. Hän määräsi pojan hirtettäväksi.
Hirsipuu oli valmis ja hamppuköysi rasvattu. Komppania sotamiehiä
oli komennettu hirttolavan ympärille vartioon, ettei vaarallinen nuoru-
kainen vain pääsisi pakoon livistämään. 371

Salomo nousi hirttolavalle ja sanoi pyövelille olevansa soittoniekka.
Hän pyysi saada viimeisen kerran soittaa huiluaan. Tapana oli, että
tuomittujen viimeiseen pyyntöön myönnyttiin. Niin antoi pyöveli Salo-
molle luvan soitella. Nytpä Salomo antoikin huilustaan tulvia oikein
ihmeliverryksen.
Ei tullut hirttämisestä mitään, sillä pyöveli renkeineen, kaikki kansa,
joka oli tullut toimitusta katsomaan, kaikki he alkoivat tanssia kuin mie-
lettömät. Sotamiehetkin ottivat osaa yleiseen karkeloon. He tempasivat
sapelinsa esiin ja yksi heistä haavoitti pahasti kuninkaan sijaista.
Mutta silloin, ennenkuin kaikki olivat nuijineet toisensa henkihieve-
riin, lähestyivät hirttomäkeä kuninkaan matkavaunut.
Salomo taukosi soittamasta ja kaikki pysähtyivät kuin naulittuina pai-
koilleen.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi kuningas ja nousi vaunuistaan.
Hän astui maassa makaavan sijaisensa, hoviherransa luokse. Kavala
herra oli henkitoreissaan, ja hän tahtoi nyt viimeisenä hetkenään sovittaa
rikoksensa. Hän kertoi mitä oli monta vuotta sitten tehnyt. Hän tun-
nusti vaihtaneensa sepän ja kuninkaan pojat keskenään.
Ja kuolemaa tekevä hoviherra viittasi hirttolavalle, jolla Salomo seisoi,
ja sanoi kuninkaalle:
»Siellä on oikea kruununperillinen, anna hänelle se paikka, joka hä-
nelle sekä älynsä että syntyperänsä vuoksi kuuluu.»
Hoviherra heitti henkensä, mutta Salomosta tuli kruununprinssi. Isänsä
kuoltua Salomo peri valtaistuimen, ja hän hallitsi maata pitkään, vii-
saasti ja onnellisesti.

Kolme sanaa
Oli ennen huono-onninen poika, joka yritti yhtä jos toistakin puu-
haa, mutta jonka hankkeet menivät aina myttyyn.
»Ikävä on koko ikänsä köyhänäkin kuljeksia», tuumi poika
ja meni kuninkaalta kysymään miten saisi hankkeensa onnistumaan ja
rikastuisi.
Kuningas aprikoi asiaa, mutta ei osannut antaa pätevää neuvoa. Sil-
loin kuninkaan tytär, joka oli ovenraosta kuunnellut pojan valituksia,
astui sisään ja sanoa tokaisi:
»Jos rikastua tahdot, niin nai rikas tyttö.»
»Mistä minä rikkaan naisen löydän?» kysyi poika.
»Ota minut», kehoitti prinsessa.
Häät siitä tulivat; kuninkaan tytär sai runsaat myötäjäiset ja huono-
onnisesta pojasta paisui rikas porho. Poika yritti kerätä lisääkin varal-
lisuutta, mutta teki huonoja kauppoja ja myötäjäiset haihtuivat hänen
käsissään kuin akanat tuuleen. Sillä joka ei ole rikkaaksi luotu, ei rik-
kaana pysy. Jonkun ajan kuluttua olivat myötäjäisvarat huvenneet pojan
käsissä viimeistä penniä myöten ja nuorelleparille ei jäänyt muuta omai-
suutta kuin laho tölli, jossa he asuivat. Kuningaskaan ei antanut huono-
onniselle lisäapua, ja silloin kuninkaantyttären ei auttanut muu kuin
ruveta työllään henkeään elättämään. Hän sai naapurista lainaksi kan-
gaspuut ja alkoi kutoa. Hän kutoa helskytti kaiket päivät, otti yötäkin
avuksi ja sai aikaan korean loimen, jonka hän laskosti ja työnsi mie-
hensä sitä myymään.
Mies lähti loimi kainalossaan lähimpään kaupunkiin, pistäysi puotiin
ja tarjosi lointaan kaupaksi.
Kauppias oli halukas ostamaan loimen ja kysyi:
»Rahaako tästä haluat, tahi kelpaako sinulle hyvä sana?»
»Rahaakin tarvitsisin», arveli mielessään mies, »mutta hyvä sana ei katoa
yhtä joutuin kuin se.» Ja hän sanoi kauppiaalle: »Anna minulle se sana.»
»Missä paju, siinä vesi», sanoi kauppias ja pani loimen hyllyllensä. 373

Mies palasi kotiinsa ja kun vaimonsa kysyi, että missä rahat, selitti
mies myyneensä loimen hyvään sanaan. Vaimoa moinen typeryys suu-
tutti, mutta hän ei virkkanut mitään, vaan istui kangaspuiden ääreen
ja alkoi kahta kiivaammin kutoa uutta lointa.
Kun loimi valmistui, lähetti kuninkaantytär miehensä myymään sitä.
Mies poikkesi samaan kauppaan kuin edelliselläkin kerralla ja myi taas-
kin loimen hyvään sanaan.
»Ei sopua riidalla rakenneta», kuuluivat tällä kertaa kauppamiehen
sanat.
Mies kun toistamiseen rahatta palasi kotiin, niin jo moitti vaimo häntä
hulttioksi ja suureksi typerykseksi, mutta istui kuitenkin kangaspuiden
ääreen ja kutoi kolmannen loimen. Tätäkin meni mies myymään samaan
kauppaan, mutta halusi jo maksuksi rahaa eikä vain sanoja.
»Ota vielä kolmaskin neuvo rahan asemesta», taivutteli kauppias.
»Ilman sitä kaksi ensimmäistäkin ovat arvottomia», selitti hän.
»Anna sitten neuvosi, ehkäpä minun huono onneni juuri sen ansiosta
kääntyy», sanoi mies.
»Nosta miekka, mutta älä iske», lausahti kauppias ja sai näitä sanojaan
vastaan kolmannen hyvän loimen.
Mies lähti kävelemään kotiaan, mutta puolitiessä häntä alkoi jänistää.
»Mitähän vaimo mahtaa sanoa, kun en nytkään saanut näkyväistä
maksua loimesta?» aprikoi mies. »Varmaan se jo kimpaantuu ja iskee
pääni kurikalla halki. Enpä menekään kotiin, vaan karkaan merille.»
Ja tuo huono-onninen mies pyörsi ympäri, taivalsi satamaan, otti pes-
tin laivaan ja lähti merta purjehtimaan.
Laiva viiletti yli suolaisen veden, kunnes päätyi saareen, jossa majaili
rykmentti sotaväkeä. Huonosti olivat täällä asiat, koko joukko oli jano-
kuoleman partaalla, sillä saaresta ei löytynyt vettä, vaikka olisi kuinka
syviä kaivoja kaivettu. Kenraali oli julistanut, että se, joka toimittaa
juomavettä, saa nelikollisen kultaa.
Mies muisti silloin kauppamiehen sanan:
»Missä paju, siellä vesi.»
Hän etsi saarelta pajupensaan, kaivoi sen juurineen maasta ja kas —
kirkas lähde alkoi pulputa sillä paikalla, josta paju oli nyhdetty.
Huono-onniselle kävi vihdoinkin hyvin, sillä kenraali piti sanansa ja
palkitsi hänet nelikollisella kultaa.
Laiva lähti taas purjehtimaan ja mies rikkauksineen sen mukana.
374 Mutta miehen laivatoverit alkoivat kadehtia häntä ja kerran aavalla

o
O
O
O
o
o
o
Meren pohjalla hän kohtasi kaksi vetehistä, jotka riitelivät keskenänsä

oltaessa sysäsivät hänet yli laidan ja päättivät jakaa keskenään kulta-
nelikon.
Suinpäin Ahdin kartanoihin syöksyi nyt mies. Meren pohjalla hän koh-
tasi kaksi vetehistä, jotka riitelivät keskenänsä, ja heidän toraansa oli jo
jatkunut yhtä päätä kymmenen vuotta.
»Sovita riitamme, niin saat kahdeksan kappaa kultaa», pyysivät vete-
hiset.
Mies muisti silloin kauppamiehen sanat, jotka sopivat tähän tilaisuu-
teen, ja sanoi:
»Ei sopua riidalla rakenneta.»
»Niinhän se onkin», sanoivat vetehiset, löivät sovinnon kättä ja mit-
tasivat miehelle kahdeksan kukkurapäätä kappaa kultaa. He auttoivat
miehen kullan kera ylös laivaankin, eikä kukaan merimiehistä enää us-
kaltanut hautoa mitään kavaluutta miestä vastaan, jolle nyt turmion
tuottaminen koitui onneksi, kuten mereen syöksemisestä nähtiin.
Laiva laski kotirantaan ja nyt, kun miehellä oli vaurautta kyllin, päätti
hän mennä vaimoaan tapaamaan.
Kotiin hän saapui ehtoohämyssä ja näki vaimonsa jo levolle käyneen.
Mutta vaimonsa kummallakin kupeella hän näki makaavan kaksi nuorta
miestä. Hän tempasi miekkansa tupesta ja aikoi katkoa nukkujien kaulat,
mutta muisti silloin kauppamiehen kolmannet sanat:
»Nosta miekka, mutta älä iske.»
Mies ei sivaltanutkaan miekallaan, vaan herätti nukkujat. Siinä sitten
selvisi ketä nuo kaksi nuortamiestä olivat. Ne olivat hänen omat kaksois-
poikansa, jotka vaimo oli saanut ja suureksi kasvattanut sen jälkeen,
kun mies merille lähti.
Tuostapa nousi ilo mökkiin ja korkeammaksi se kohosi, kun mies näytti
rikkautensa vaimolleen ja kertoi, että huono onni oli vihdoinkin jättänyt
hänet ja kaikki mihin hän ryhtyi menestyi mainiosti.

Kuningas, rovasti ja mylläri
Pitäjän rovasti oli tullut vanhaksi ja lihavaksi eikä enää välittänyt
hoitaa virkaansa, vaan otti kaksi apupappia, jotka hoitivat hänen
tehtävänsä. Sama rovasti omisti myös paikkakunnan ainoan myllyn,
jossa hän piti mylläriä ja sai myllystään suuret tulot. Huolettomasti eleli
rovasti muhkeassa pappilassaan ja piti itseään oikeana onnenpekkana.
Niinpä hän naulasikin pappilan portin päälle taulun, jossa oli sanat:
»Täällä elää mies murheeton.»
Sattuipa sitten, että Ruotsin kuningas matkusti Suomessa. Tämä näet
tapahtui siihen aikaan, kun Suomi oli Ruotsin vallan alaisena. Kuningas
ajoi vaunuissaan pappilan ohi, näki kirjoituksen ja kysyi:
»Ken on se miekkonen, joka tuossa puustellissa asuu?»
»Meidän pitäjämme rovasti siellä pitää majaa», selitettiin kutiinkaalle.
Kuningas pysäytti silloin vaununsa, meni tapaamaan rovastia ja kysyi
tältä:
»Kuinka voit olla murheeton? Etkö ole seurakuntalaistesi sielunpaimen
ja etkö siis pidä murhetta ja huolta heistä?»
Rovasti ei tuntenyt ylhäistä vierasta kuninkaaksi, sillä tämä oli pukeu-
tunut tavalliseen matkapukuun. Siksi hän ei osannutkaan olla varuillaan,
vaan selitti:
»Mitäpä murhetta minulla seurakunnasta olisi, sillä apupapit hoitavat
virkani ja minä nostan palkan. Sitäpaitsi minulla on melkoiset tulot
myllystäni, niin että voin elää leveästi.»
Tämän vastauksen kuultuaan kuningas suuttui ja sanoi:
»Minä olen kuningas enkä suvaitse valtakunnassani laiskureita! Huo-
mispäivänä sinun on tultava puheilleni ja vastattava kolmeen kysymyk-
seeni. Ja jollet selviydy arvoituksista, jotka sinulle asetan, niin järjestänpä
asiat siihen malliin, että murheettomat päiväsi ovat lopussa.»
Kuningas jatkoi matkaansa ja rovasti jäi huolten ja levottomuuden
valtaan. Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä, sillä häntä kalvoi murhe
siitä, ettei selviytyisi kuninkaan kysymyksistä.

Kukonlaulun aikaan hän kavahti jalkeille, pukeutui rovastin takkiinsa
ja lähti astella köpittelemään kievaria kohden, jonne tiesi kuninkaan
majoittuneen.
Mutta koska tie kulki hänen myllynsä sivuitse, poikkesi hän sinne ja
valitti huoliansa myllärille.
Mylläri, joka oli nuori ja reipas mies, ehdotti:
»Älkää turhia surko, vaan antakaa minulle tuo rovastintakkinne, niin
minä menen sijastanne kuninkaan eteen.»
Rovasti suostui ilomielin ehdotukseen. Hän antoi takkinsa myllärille
ja lupautui pitämään myllystäkin huolta sillä aikaa, kun mylläri viipyi
poissa. Lupasipa hän antaa myllärille suuren palkkionkin, jos tämä hänet
pelastaisi.
Ja niin asteli mylläri rintavana, liperit kaulassa ja sauva kädessä ku-
ninkaan eteen.
Kuningas, joka otaksui rovastin tulleen kuulusteltavaksi käskyn mu-
kaan, sanoi:
»Asetan sinulle kolme kysymystä. Ensimmäinen niistä kuuluu: Missä
on maailman keskipiste?»
Hieman asiaa aprikoituaan mylläri vastasi:
»Vaikeata on minun sitä täällä katon alla selittää, mutta mennään pi-
halle, niin minä sanon sen.»
Kuningas vähäsen tuosta vastauksesta suutahti, mutta osoitti sitten
itseään, kuninkaallista pukuaan ja kultaista kruunuaan ja kysyi:
»Minkä arvoinen minä olen?»
»Suunnilleen kahdenkymmenen hopeapenningin arvoinen», vastasi
mylläri.
Kuningas tuon kuultuaan sekä suuttui että ällistyi.
»Kovinpa halvaksi minut arvioit», sanoi hän. »Tiedä, että pieninkin
hohtokivi kruunussani maksaa monta kertaa kaksikymmentä hopeapen-
ninkiä.»
Mutta mylläri selitti nokkelasti:
»Myytiinhän Kristus kolmellakymmenellä hopearahalla. Ja hän oli
sentään taivaan ja maan herra. Siksipä arvelinkin, että maallisen hal-
litsijan täytyy olla ainakin kolmanneksen halvempi häntä.»
Kuningas oli vastaukseen tyytyväinen ja ehdotti:
»Mennäänpä nyt ulos, niin saat osoittaa minulle maailman keskipisteen.»
Molemmat menivät pihalle ja mylläri löi seipään keskelle pihaa ja
378 sanoi:

»Tässä on maailman keskipiste»

»Tässä on maailman keskipiste, sillä mitattakoon tästä mihin suuntaan
hyvänsä, niin kaikkialle on yhtä pitkä matka.»
Kuningas hyväksyi vastauksen ja teki kolmannen kysymyksen:
»Sanohan, mitä minä juuri tällä hetkellä ajattelen?»
»Sitä kaiketi kummastelette, miksi tämä virkatakki näin löysänä pääl-
läni roikkuu», vastasi mylläri. »Minulla ei näet ole sellaista vatsaa kuin
pitäjän rovastilla.»
»Etkö olekaan rovasti, jonka kutsuin puheilleni?» kysäisi kuningas.
»Olen vain rovastin mylläri^ sillä tuo arvon herra pelkäsi niin kovasti
tulla tänne, että minä tulin hänen sijastaan», vastasi mylläri.
»Missä rovasti nyt on?» tiedusti kuningas.
»Hän hoitaa minun sijastani myllyä», selitti mylläri.
»Olkoon niin vastakin», määräsi kuningas. »Pitäköön rovasti huolta
myllystä, että hänelläkin jotain murhetta olisi. Mutta asetu sinä sensijaan
pappilaan viettämään murheettomia päiviä.»
Ja niin myöskin kävi, mylläristä tuli rovasti, mutta rovasti jäi mylly-
renkinä nostelemaan säkkejä ja jauhamaan viljaa.

Äksy vaimo
Talossa oli viisi tytärtä ja kaikki he olivat laajalti kuuluja äkäpus-
seja. Mutta kuinka ollakaan — soreita ja koreita kun olivat tytöt,
niin miehelään neljä sisarusta pääsi, ainoastaan nuori ja kaunein
jäi kotiin keikkumaan.
Muuan reima nuorukainen alkoi sitten nuorinta tyttöä kosiskella,
mutta vanhempien sisarten miehet varoittivat nuorukaista sanoen:
»Älä mokomaa kiukkupussia puolisoksesi ota, saat hänestä elinaikaisen
ristin.»
»Älkäähän huoliko!» naurahti nuorimies. >)Kyllä minä nyt aina yhden
vaimoihmisen kesytän.»
Ja niinpä pidettiinkin morsiamen kodissa häät ja nuorinkin sisaruk-
sista vihittiin avioliittoon.
Mies vei nuorikkonsa kotiinsa, mutta tämä heittäytyi laiskaksi, sen
kun vain nakkeli niskojaan eikä yrittänytkään hoidella askareita.
Mies ei nuhdellut vaimoaan, mutta sanoi kerran talliin mennessään
kissalle:
»Keitä kissa ruokaa!»
Tallista palattuaan hän kysyi:
»No kissa, onko ruoka valmista?»
Kissa vain vastaukseksi naukui ja silloin mies surmasi sen ja sanoi:
»Kerran käsken, toista en!»
Sattui kukko tulemaan tupaan ja mies sanoi sille:
»Korota äänesi kukko ja kiekaise!»
Mutta kukko vaan mittaili lattianlankkuja eikä totellut määräystä.
Mies koppasi silloin kirveen käteensä ja sanoi:
»Kerran käsken, toista en!»
Ja kukkokin pääsi tuonelaan.
Koira sattui haukkua nalkuttamaan rapulla ja mies komensi:
»Suu tukkoon ja heti!»
Koira vain haukkui, ja silloin mies otti kirveensä, meni rapulle ja sanoi: 381

»Kerran käsken, toista en!»
Ja siihenpä koiran haukkuminen katkesi.
Lähti sitten mies vaimonsa kera vieraisille appelaansa. Oli rankka
talvi ja tiet lumen tukkeamat. Puolimatkassa reki juuttui hankeen ja
hevonen pysähtyi. Mies silloin komensi:
»Kisko hepo reki irti ja juokse!»
Hevonen vain seisoi ja kahmi suuhunsa lunta.
»Kerran käsken, toista en!» kivahti mies ja teki hevosestaankin lopun.
»Nyt akka aisoihin!» komensi mies.
»Johan nyt. . .», aloitti vaimo, mutta sulki heti suunsa, kun miehensä
virkkoi:
»Kerran käsken, toista en!»
Vaimo tarttui nöyrästi aisoihin ja veti ja kiskoi hikeä höyryten reen
kotitalonsa pihaan asti. Mies puolestaan vaan reessä istui ja vihelteli.
Kyllä siinä vaimon kotiväki ihmetteli, miten äksy tytär oli niin nöy-
räksi käynyt. Vanhempien sisarten miehetkin olivat saapuvilla, ja kun
he utelivat salaisuutta mieheltä, niin tämä vain naurahti ja virkkoi:
»Se tekee mitä hyvänsä, kun vaan sanon: kerran käsken, toista en.»

CD
•o
£.<O>.
^>
<,*7£>
<r*»h
Ho
H*
Muuan reima nuorukainen alkoi sitten nuorinta tyttöä kosiskella

Nokkela poika
Oli kerran teräväpäinen poika, niin viisas, että huhu hänen nok-
keluudestaan kiiti aina kuninkaan hoviin asti. Koska tyhmiä on
paljon, mutta viisaita kovin vähän, tuli kuningas uteliaaksi näke-
mään poikaa. Kuningas antoi satuloida ratsunsa, hyppäsi sen selkään
ja matkasi siihen kylään, jossa poika asui.
Poika asui vanhempiensa kanssa kehnossa, porstuattomassa mökissä.
Kun kuningas saapui, ajoi hän hevosensa pääpuolen mökkiin sisälle ja
kumartui siitä kurkistamaan tupapahaista ja kysyi:
»Onko täällä ketään?»
Poika, joka sattui olemaan yksin kotona ja maata kelletteli pankolla, ei
hämmästynyt ylhäisen vieraan tulosta, vaan vastasi:
»Onhan täällä hevosen pää ja puolitoista miestä.»
Kuningas laskeusi alas ratsultaan ja alkoi puhutella poikaa.
»Missä sinun isäsi on?» kysyi hän.
»Se on vähästä paljoa pyytämässä», vastasi poika.
»Entäs missä äitisi on?» jatkoi kuningas.
»Se on leipomassa niitä leipiä, jotka viime vuonna syötiin», vastasi
poika.
»Mutta missäs veljesi on?» kysäisi kuningas.
»Se on metsästämässä», vastasi poika. »Ja ne linnut, jotka se saa kiinni,
se jättää metsään. Mutta ne linnut, joita se ei saa kiinni, se tuo kotiin.»
»Entäs sisaresi, missä hän sitten on?» jatkoi kyselyään kuningas.
»Se on itkemässä niitä nauruja, joita viime vuonna nauroi», selitti poika.
Kuningas ei pojan vastauksia ymmärtänyt, mutta ei tahtonut tyh-
myyttäänkään paljastaa. Niinpä hän virkkoi pojalle:
»Sinun on tultava linnaani selittämään sanasi. Mutta et saa tulla päi-
vällä etkä yöllä, et jalan etkä hevosella, et tietä etkä tien viertä, et vaat-
teissa etkä alasti ja kun saavut linnaan, et saa olla sisällä etkä ulkona.»
Kuningas ratsasti linnaansa, mutta siinäpä olikin pojalla tuumimista
miten noudattaisi annettuja sääntöjä. Mutta nokkela kun oli, selviytyi

Poika otti ratsukseen pukin ja ratsasti sen selässä pitkin
maantien ojaa.

hän määräyksistä seuraavasti: Hän verhoutui pukin vuotaan, niin ettei
ollut vaatteissa eikä alasti. Hän lähti matkalle aamuyöstä laskien saapu-
vansa perille hetkellä, joka ei ollut päivää eikä yötä. Kun oli kielletty
kulkemasta sekä jalan että hevosella, otti poika ratsukseen pukin ja rat-
sasti sen selässä pitkin maantien ojaa.
Kun poika saapui linnalle, ei hän astunut sisään, vaan seisoi kynnyk-
sellä, niin ettei ollut sisällä eikä ulkona, ja alkoi siinä selitellä kuninkaalle
vastauksiansa.
Isä kun oli vähästä paljoa pyytämässä, oli kylvämässä. Äiti, joka oli
leipomassa niitä leipiä, jotka menneenä vuonna oli syöty, ei ollut sen
kummemmassa puuhassa kuin että oli leipomassa takaisinmaksua varten
leipiä, jotka viime vuonna oli lainattu. Velimies, joka oli metsästämässä
ja ne linnut metsään heitti, jotka kiinni sai, ja ne linnut kotiin toi, joita
ei saanut, oli mäellä kampaamassa tukkaansa. Hän näet tappoi ja viskasi
metsään täit, jotka kampaan tarttuivat, mutta ne jotka päähän jäivät,
hän toi kotiin. Sisar puolestaan, joka menneenvuotisia naurujaan itki,
oli lapsisaunassa.
Kuningas oli selityksiin tyytyväinen, mutta hän kutsui nyt hovinsa vii-
saat miehet koolle ja sanoi pojalle:
»Aseta näille arvoitus, jota on vaikea arvata.»
Poika tuumiskeli hetken ja kysyi hovin viisailta seuraavaa arvoitusta:
»Yksi syntynyt syö
yhdeksän syntymättömän lihaa;
petäjä alla, maa päällä,
pisimmän puun latvassa.»
Hovin viisaat miettivät, niin että heidän päänsä oli haljeta, mutta
kukaan heistä ei pystynyt selittämään arvoitusta. Pojan täytyi se itse
selittää ja hän sanoi:
»Minä tapoin sian, jonka sisällä oli yhdeksän porsasta. Keitin ne ja
menin niitä syömään metsään, jossa istuin tuulen kaataman petäjän lat-
valle ja mukaisen turpeen minä asetin pääni päälle.»
Mutta kuningas vaati vielä toisenkin arvoituksen ja poika asettikin sen:
»Kuningas kuulee, vaan harvoin näkee,
talonpoika näkee joka päivä,
mutta Jumala ei näe koskaan.»
Tätäkin arvoitusta tuumittiin taas otsat kurtussa, mutta kukaan hovin
386 viisaista ei pystynyt sitä selittämään.

Poika silloin selitti:
»Kuningas kuulee usein toisistakin kuninkaista eli vertaisistaan puhut-
tavan. Talonpoika näkee joka päivä toisia talonpoikia, mutta Jumala ei
näe koskaan vertaistaan.»
Sitten pyysi kuningas pojalta jonkun varteenotettavan neuvon. Poika
antoikin sellaisen, eikä se tämän kummempi ollut:
»Harkitse tarkkaan, ennenkuin mitään teet».
Kuningas piti neuvoa niin hyvänä, että antoi kaivertaa sen huoneensa
pöydällä olevan kultaisen maljan reunaan.
Jonkin ajan kuluttua sattui samainen kuningas sairastumaan. Lääkärit
tutkivat hänen tilaansa ja määräsivät hänestä iskettäväksi suonta, jotta
huono veri vuotaisi pois ja uusi, parempi kasvaisi tilalle.
Mutta hovissa oli juonittelijoita, jotka toivoivat kuninkaan kuolevan,
jotta perisivät hänen valtansa. He saivat puhuttua puolelleen kuninkaan
suoneniskijän, niin että tämä myrkytti suoniraudan, jolla suonta piti
iskettämän. Kun suoneniskijä otti maljan, johon kuninkaan verta piti
laskea, näki hän sen reunassa kirjoituksen:
»Harkitse tarkkaan, ennenkuin mitään teet.»
Silloin suoneniskijä valahti kalpeaksi ja heitti pois suonirautansa ja
tunnusti herralleen mitä oli ollut tekemäisillään. Kuningas nousi siinä
paikassa jalkeille. Hän tuomitsi kapinoitsijat tyrmään, mutta nokkelan
mökinpojan hän kohotti ylimmälle arvosijalle.
387

Se on vale
Antoipa kerran muuan kuningas kuuluttaa valtakuntansa kaikissa
kirkoissa, että joka saa hänen tyttärensä sanomaan 'se on vale5,
on saava prinsessan puolisokseen ja puolet valtakuntaa hallitta-
vakseen.
Sanoma sai valtakunnan laiskimmatkin nahjukset liikkeelle. Linnaan
läppäsi naimatonta miestä kuin meren mutaa. Oli siinä miehenpuolta jos
minkä näköistä. Oli lihavia ja laihoja, lenkosäärisiä, pillikinttuisia ja nilk-
kujakin. Oli pystynenäisiä, perunanenäisiä ja konkkanokkaisia. Oli ylhäi-
siä ja alhaisia, köyhiä ja rikkaita, mutta enimmäkseen kuitenkin köyhiä.
Jokainen oli sepittänyt tukun oikein emävaleita, jotka he sitten lateli-
vat prinsessalle. Mutta tämäpä ei ruvennut mahdottomimpiakaan jut-
tuja valeeksi väittämään, vaan lausahti aina, vaikka kuinka mielettömiä
tarinoita kuuli:
»Paljon on maailmassa tapahtunut ennen ja tapahtuu vastakin; saat-
taapa olla, että tuokin historia on totta, jonka juuri kerroitte.»
Ja niin palasivat kaikki kosiomiehet tyhjin toivein, myttyyn mennein
haavein koteihinsa. Näytti jo siltä, että prinsessa jäisi naimattomaksi.
Mutta silloin Peräkorven Paimen-Pertti kiristi suolivyötänsä, pesi läh-
teensilmässä kasvonsa, kampasi tukkansa jakaukselle ja lähti koettamaan
onneaan hänkin. Kolme päivää astua talsittuaan hän saapui kuninkaan
kaupunkiin, meni kuninkaan linnaan, ja hänet ohjattiin valtaistuinsaliin,
kuten muutkin samalla asialla liikkuvat.
Prinsessa istui kullalta hohtavalla valtaistuimella, punaisella sametti-
tyynyllä ja oli kaunis kuni keväinen ehtoo. Pertti istui jakkaralle valta-
istuimen juurelle, nuolaisi huuliansa ja mietti miten aloittaisi. Prinsessa
pyöritti peukaloitaan, katseli poikaa ja tuumiskeli: »Voi sinuas raasukka,
turhaan älykoppaasi vaivaat. Et kuuna kullan valkeana saa minua sano-
maan 'se on vale'.»
Ääneen kuninkaantytär virkkoi:
388 »No, eikös niitä valeita jo rupea tulemaan?»

»Totista totta on joka sana, jonka tulen lausumaan», sanoi Pertti ja
jatkoi: »Kun olin polvenkorkuinen tenava, niin minun isäni rakensi nave-
tan, ja riuska työmies kun oli, teki hän sen tavallista korkeammaksi. Kun
hän siellä ylhäällä salvoksen nurkalla seisoi ja hirttä veisti, hänen kir-
veensä terä irtosi varrestaan ja putosi maahan. Mutta niin korkea oli
navetta, että kun kirveenterä maahan tömähti, niin havaittiin, että pääs-
kynen oli tehnyt pesänsä sen silmään ja hautonut puoli tusinaa poikasia-
kin. Kun navetta valmistui, tuli siitä niin mittava, että kun lehmää toi-
sessa päässä sonnilla käytettiin ja talutettiin sitten takaisin omaan hinka-
loonsa, niin heti se lehmä vasikan poiki.»
Prinsessa, joka oli kuunnellut muisteloa silmät pyöreinä ja kirkkaina
kuin uuden uutukaiset tinanapit, lausahti:
»Paljon on tapahtunut ennen ja paljon tapahtuu vastakin. Etkö satu
mitään muuta lapsuutesi päiviltä muistamaan?»
Pertti kynsi hetken korvallistaan kuin muistellen muinaisia ja alkoi
tarinoida:
»Sattuipa siihen aikaan, kun yletyin miehen napaan asti, että setäni
Valppi-vainaja, joka oli kova kalamies, sai Hepolammista ison ahvenen.
Niin kookas oli tuo kala, että se piti perata auran ja hevosparin avulla,
ja kolme hyvää auraa särkyi sitä suomustettaessa. Mutta olivatpa sen
suomuksetkin melkoisia; kolme miestä mahtui pitämään sadetta yhden
suomun alle. Ja yksinpä sen jättiahvenen silmästä saatiin keitto kuusihen-
kiselle perheelle.»
»Oli siinä melkoinen kala», myönsi prinsessa ja kysäisi: »Etkö satu mi-
tään muuta muistamaan?»
»Kun yletyin keskulaisen miehen kainaloihin asti», kertoi Pertti, »raiva-
sin minä naurishalmeen. Oli sateinen kesä ja nauriit kasvoivat ja turposi-
vat, niin että seitsemän kertaa piti aitaa muuttaa. Menivätpä lampaat
halmeeseen ja sinne ne katosivat naattien sekaan, ettei edes kellojen kili-
nää kuulunut. Sinne mennä pyyhälsi tiine sikakin, eikä sitä löydetty,
vaikka viisi viikkoa etsittiin. Mutta joulun alla, kun halkaistiin suurin
nauris, havaittiin se ontoksi. Sika oli syödä nävertänyt itsensä nauriin
sisään ja porsinut siellä. Kahdeksan sievää saparoniekkaa ontossa nau-
riissa röhki.»
»Eipä tullut sitten joulukinkuista puutetta», totesi prinsessa.
Pertti puolestaan jatkoi:
»Olinpa sitten renkinä muutamassa talossa, jossa oli sikäli hyvälypsyi-
siä lehmiä, että maitoa tuli niin valtavasti, ettei se minkäänmoisiin astioi- 389

hin mahtunut. Suoraan pihalla olevaan lampeen lypsivät piiat lehmät.
Kaksi ruotimummoa oli talossa, ja heidän työnään oli aamusta iltaan
soudella ympäri maitolampea. Aironlavat velloivat pinnalle nousseen
kerman voiksi. Voi ajautui rannoille ja siitä voimöykyt jyvälapioilla tyn-
nyreihin mätettiin ja kaupungin torille kiidätettiin.»
»No eivätpä varmaan siinä talossa palkollisten huulet rasvan puutteessa
halkeilleet eikä näkö heikennyt», tuumi prinsessa ja virkahti: »Kaikki
uskon mitä kerrot; mitä muuta merkillistä renkipoikana ollessasi koit?»
»Muistanpa», tarinoi Pertti, »muistanpa, että muutamana vuonna vilja
kasvoi erikoisen hyvin. Rukiitkin varttuivat niin suuriksi, että kun täh-
kästä jyvä irroitettiin ja se halki sahattiin, tuli siitä kapallinen jauhoja,
puurojauhoja. Ja kun niitä rukiita syksyllä puitiin, sattui paimen juuri
ajamaan lammaskatraan kotiin. Hän laski lampaat riihen luokse ja pässi
tohkelo tunkihe oljen sisään. Paimen ryömi perässä hakemaan elikkoansa
sieltä pois. Niin pitkä oli oljen solmunväli, että vain vähäisen miehen vir-
sunkärkiä näkyi. Mutta vaikka paimen teki parhaansa, ei hän saanut
pässiään oljen sisästä pois. Vasta kun olki miehissä kannettiin navettaan
ja härkä jyrsi sen rikki, pääsi päkäkää pois pinteestä.»
»Oli siinä solmunväliä», totesi prinsessa.
Mutta nyt oli Pertti oikein vauhtiin päässyt ja jatkoi:
»Samana syksynä puitiin riihessä herneitäkin. Tipahtipa sitten yksi
herne riihen eteen, muhevaan multaan. Ja se alkoi kasvaa rutosti, se kas-
voi niin mittavaksi, että latva ylettyi pilviin. Minä kun olen kova kii-
peämään, kapusin herneenvartta pitkin pilven päälle. Viikon päivät tut-
kin Pilvehisen valtakuntaa, mutta sitten minulle tuli ankara nälkä. Ajat-
telin laskeutua herneenvartta pitkin alas. Mutta siitä ei tullut mitään,
sillä riihimiehet olivat hakanneet kirveellä herneenvarren juuresta poikki
ja se oli luhistunut maahan. Karjanrehua siitä muuten tuli koko talveksi.
Mutta minä siellä pilven palteella tähyilin ja tähyilin, kurkin ja kurkin,
tuumiskelin ja harkitsin, että miten nyt luitani taittamatta alas pääsen.
Sattuipa sentään olemaan lauantai-ilta ja talon naisväki pani saunan
lämpiämään. Saunapuut olivat märkiä ja niistä nousi niin sankka savu,
että se oli kuin köysi. Minä tarrasin savuköyteen ja laskeusin sen varassa
maahan. Mutta nokinen ja musta olin kuin murjaani, kun maahan pääsin.»
»Monenlaisissa liemissä on sinua nuorella iälläsi keitetty», virkahti prin-
sessa.
»Ei se nyt mitään», vastasi Pertti. »Mutta kerran sain lujan kyydin, kun
390 tartuin täyttä vauhtia pyörivän tuulimyllyn siipeen kiinni. Aioin vain

ovt?
.1 I TA./
7
y &
»Se nyt on vale!» kivahti prinsessa

pyörähtää huvikseni muutaman kierroksen, mutta samassapa tohahtikin
myrskynpuuska ja pani myllynsiivet pyörimään kuin väkkärän. Minulta
sormet aukenivat ja linkouduin kuin tykinluoti suoraan taivaaseen.»
»Millaista siellä oli?» uteli prinsessa.
»Minun isäni oli siellä yliviskaalina, ja kymmenen soreata enkelipoikaa
palveli kilvan häntä. Mutta näinpä siellä sinunkin isäsi, ja hänet oli sor-
rettu ruporaahkaksi, kurjaksi hevosennylkyriksi.»
»Se nyt on vale!» kivahti prinsessa.
Mikä oli sanottu, se oli sanottu. Ei niitä sanoja enää voinut takaisin
niellä. Kuningas piti lupauksensa, ja niin tuli Peräkorven Paimen-Per-
tistä kuninkaan kotivävy. Hän sai sekä prinsessan käden että sydämen ja
puolet valtakuntaa hallittavakseen.
392

Tynnyrissä kasvanut
Saipa muuan pariskunta poikalapsen. Kun poika alkoi opetella
kävelemään, rupesivat vanhemmat neuvottelemaan, kuinka aino-
kaisensa kasvattaisivat, että siitä kunnon mies varttuisi.
»Pannaan poika tynnyriin ja ruokitaan sitä sarven kautta», ehdotti isä.
»Miten niin?» kysäisi pojan äiti.
»No kas, tynnyrissä kun se varttuu, niin eipä siihen silloin maailman
pahuus tartu», selitti isä.
Se oli pojan äidistäkin nerokas ajatus, ja niin pantiin lapsi tynnyriin
ja häntä ruokittiin sarven läpi. Vuodet vierivät ja poika kasvoi niin pit-
käksi, että hänen päänsä alkoi kolahdella tynnyrin kanteen. Silloin isä
mursi tynnyrin auki ja auttoi poikansa ihmisten ilmoille. Aika huiskale
pojasta oli varttunutkin. Mutta kalpea ja hontelo hän oli. Silmät ren-
kaina hän nyt maailmaa töllisteli ja ällisteli kaikkea näkemäänsä.
»Kylliksi on sinua jo ruokittuja palveltu», sanoi isä. »Ole nyt vanhem-
millesi avuksi ja mene myymään voita kaupunkiin.»
Äiti antoi pojalle vakkasen voita ja neuvoi:
»Myy voi herroille, heiltä saat parhaan hinnan. Herrat tunnet siitä,
että ne katsovat sinuun ylhäältä käsin ja niillä on koreat vaatteet.»
Poika lähti kulkea lampsimaan kaupunkia kohti ja näki tien varressa
virstapylvään. Se oli punaiseksi maalattu, sillä oli valkea naamataulu ja
se katseli poikaa vakaasti ylhäältä käsin.
»Kas, siinäpä on vauras herra», päätteli poika. Hän kumarsi syvään ja
kysyi: »Ostaako herra voita?»
Patsas ei puhunut, ei pukahtanut, katselipahan vain poikaa nelikulmai-
sin kasvoin.
»Lienee mykkä, koko herra rukka!» säälitteli poika. »Mutta kaipa hä-
nelle sentään voi kelpaa.»
Poika otti lastun ja sulloi sen avulla voin patsaan kyljessä olevaan ra-
koon. Sitten hän palasi hyvillä mielin kotiinsa ja kertoi myyneensä voin 393

ensimmäiselle herralle, jonka tapasi.
»Missä hinta?» kysäisi äiti.
»Rahat minä unohdin pyytää, mutta kaipa se huomenna maksaa»,
arveli poika.
Kun seuraava päivä koitti, otti poika kontin selkäänsä ja tukevan kan-
gen kainaloonsa ja lähti maksua perimään.
Hän tuli virstatolpan luokse ja sanoi:
»Maksa hinta voista, minkä eilen sait!»
Mutta tolppa ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan koko poikaa.
Silloin poika suuttui ja sanoi:
»Koska et hyvää puhetta kuuntele, niin minä otan maksun pahalla!»
Poika tunki kankensa pylvään juureen ja vipusi sen nurin. Patsas kaa-
tua rojahti ryskyen, ja kas kummaa! Sen juurelle oli joku entisinä vaino-
aikoina kätkenyt suuren raha-aarteen. Poika mätti konttinsa kulta- ja
hopearahoja täyteen. Hän palasi kotiinsa, heitti kontin pöydälle niin että
helähti ja sanoi:
»Maksoihan se herra, kun pakon sille panin. Tässä on voin hinta!»
Kului muutama päivä ja äiti lähetti tynnyrissä kasvaneen myymään
lihaa kaupunkiin.
»Panen konttiisi nyt hyvän, suuren paistinpalasen», sanoi äiti ja jat-
koi: »Kun tulet kaupunkiin, niin näet, että kaikki siellä ovat herroja ja
kulkevat koreissa vaatteissa. Mutta monella ei silti ole niin kolikon kolik-
koa taskussa. Papit ovat luotettavia ja varoissaan. Ota ja kauppaa liha
papille. Papin tunnet siitä, että hän kulkee mustissa vaatteissa, valkoiset
liperit leuan alla.»
Poika taivalsi lihakontteineen kaupunkiin. Hän meni aivan pyörälle
päästään, sillä sellainen tuiske ja huiske kaupungissa kävi. Poika tähyili
pappia, ja silloin tuli hänen luoksensa musta olento, jolla oli valkoista
leuan alla. Se oli musta koira, jolla oli valkoinen läikkä kaulassa. Poika
muisti äitinsä kuvauksen papeista ja otaksui, että siinä hänen edessänsä,
kieli pitkällä, nyt seisoi pappi.
»Ostaako herra pastori lihaa?» kysäisi poika kohteliaasti.
»Vouh!» sanoi koira ja heilutti häntäänsä.
»Se on saarnannut äänensä käheäksi, niin ettei voi kunnolla puhua»,
arveli poika ja luovutti paistinsa koiralle. Mutta maksun hän unohti taas-
kin periä.
»Tapasin papin ja myin paistin», sanoi poika, kun kotiin pääsi.
394. »Missä rahat?» tiukkasi äiti.

Silmät renkaina hän nyt maailmaa töllisteli

»Voih sentään!» surkeili poika. »Ne minä taas unohdin, mutta lähden
huomenna niitä perimään.»
Poika teki uuden matkan kaupunkiin, ja torilla tuli häntä vastaan
sama koira, jolle hän oli paistin myynyt. Koira tunsi pojan ja alkoi lieha-
koida hänen jaloissaan luullen vielä toisenkin paistin saavansa.
Mutta poika sanoikin ankarasti:
»Maksa paisti, jonka eilen sait, ja heti!»
Koira vain heilutti häntäänsä ja ojensi pojalle käpäläänsä.
»Ei tässä makeilu auta!» sanoi poika. »Tule, niin vien sinut kuninkaan
tuomittavaksi.»
»Minnekä sinä Mustia raahaat?» utelivat torimatamit, kun näkivät
pojan vievän koiraa mukanaan.
»Kuninkaan oikeuteen», selitti poika. »Se osti minulta paistin, mutta ei
maksanut sitä.»
Rahvas kun tämän kuuli, niin kaikki räjähtivät raikuvaan nauruun ja
sanoivat:
»Vie, vie hyvä poika velallisesi kuninkaan luokse, niin korkea oikeuskin
saa kerran nauraa.»
Mutta koirapa ei halunnutkaan nousta ylös kuninkaanlinnan rappusia.
Poika koppasi sen silloin olkapäällensä ja aukaisi valtaistuinsalin oven.
Nyt oli asia niin, että kuninkaalla oli tytär, vain yksi tytär, joka oli hil-
jainen ja vakava kuin hauta. Monet olivat yrittäneet saada prinsessaa
nauramaan ja puhumaan, mutta tuloksetta. Kuningas oli luvannut run-
saasti palkita sen, joka saisi prinsessan nauramaan ja puhumaan. Mutta
kaikki, jotka olivat yrittäneet onneaan, olivat surkeasti epäonnistuneet.
Tynnyrissä kasvanut poika astui siis valtaistuinsaliin. Kuningas istui-
mellaan, hoviherrat ja hovirouvat keskeyttivät rupattelunsa ja katsoivat,
että mikä kumma kulkija nyt hoviin saapui. Prinsessa istui mykkänä ja
totisena nurkassa, ja hänkin katsoi poikaa.
Poika viskasi koiran lattialle ja lausahti:
»Tässä on petollinen pappi. Se osti minulta lihaa, mutta ei maksanut
sitä, ja sen takia toin sen tänne kuninkaan tuomittavaksi.»
Tämä oli kaikista niin hullunkurista, että koko hovi pyrskähti naura-
maan. Ja nyt nähtiin ja kuultiin sellainenkin kumma, että haudanvaka-
van prinsessan kasvot vetäytyivät nauruun ja hän huudahti:
»Tämä on hassuinta, mitä olen koskaan nähnyt!»
»Prinsessa nauraa!» totesivat hoviteikarit.
396 »Prinsessa puhuu!» hämmästelivät vallasrouvat.

Tynnyrissä kasvanut
»Poika on runsaasti palkittava», määräsi kuningas.
Kuninkaan rahakirstun vartija pistäytyi linnan aarrekammiossa ja toi
pojalle kukkaron, joka oli niin täynnä kultaa, että se tuskin repeämättä
koossa pysyi.
Poika kiidätti rahat äidilleen ja sanoi:
»Maksoihan se pappi. Tässä nyt on, äitikulta, paistin hinta!»
397

Kolme ovelaa veljestä
Oli velkainen talo ja siinä asui ukko kolmen poikansa kera. Kun
ukko kuoli, veivät saamamiehet saatavansa ja poikien perintö
hupeni perin vähäiseksi. Mutta jotakin sentään jäi heillekin. Van-
hin poika sai viulun, keskimmäinen jauhinkivet ja nuorin kelan, jolla
köyttä kelataan.
Veljekset lähtivät maailmalle ja kukin toivoi ansaitsevansa elatuksensa
perintöosuudellaan.
Niin kulki vanhin veli viulu kainalossaan metsätietä ja illan pimetessä
poikkesi riiheen aikoen yöpyä sinne. Mutta kun uni ei heti tullut, hartsasi
hän viulunsa jousen ja tuumi: »Harjoittelenpahan tässä joutessani peli-
manniksi.»
Mutta suuri susi oli kululla. Kun se kuuli riihestä viulun äänen, luuli
se porsaan siellä vinkuvan. Susi loikkasi kieli pitkällä riihenovesta sisään.
Mutta poika oli nokkela. Hän syöksyi riihestä ulos ja telkesi oven, niin
että susi jäi vangiksi.
Tulipa sitten samaa tietä muuan herra, rikas rötkö. Hän kuuli riihestä
ulahtelua ja, utelias kun oli, ei malttanut olla avaamatta ovea. Susi silloin
pinkaisi häntä suorana ulos ja katosi suolle.
Nytpä astui viuluniekka poika esiin ja alkoi voivotella:
»Miten minä nyt toimeen tulen, millä elän, kun sinä laskit minun kesyn
suteni karkuun! Minä sitä juuri opetin tanssimaan musiikin mukaan ja
olisin markkinoilla antanut näytännön ja kerännyt suuret rahat, mutta
sinä hölmöläinen laskit minun aljo suteni suolle. En minä juttua tähän
jätä, sinun pitää korvata vahinko, jonka teit!» tiukkasi poika.
Herra ei vastaankaan penännyt, vaan antoi viuluniekalle vahingon-
korvaukseksi niin suuren rahasumman, että tämä pääsi elämisen alkuun.
Toinen veli, joka oli perinyt jauhinkivet, majoittui illan tullen erää-
seen talliin naapurikylässä. Hän kiipesi tallin parvelle käsikiviensä kanssa
398 ja oikaisihe heinille.

Mutta ei aikaakaan, kun talliin saapui parvi rosvoja. He olivat saaneet
suuren saaliin ja alkoivat nyt tasata rahoja.
Poika kurkisteli alas ja alkoi sitten kiivaasti pyörittää käsikiviään.
Jyrin järin, panivat tyhjää jauhavat kivet ja antoivat äänen ikäänkuin
rankka ukonilma olisi ollut tulossa.
Rosvot ääntä kauhistuivat ja luulivat Herran rajuilmassa tulevan heitä
rankaisemaan. He puikkivat pakoon mikä minnekin ja jättivät rahansa
jäljelle. Siitä poika ne korjasi ja hänestä tuli vauras mies.
Mutta kolmas veli meni keloineen järven rantaan. Hän purki köyden
kelansa ympäriltä ja viskasi sen toisen pään järveen. Sitten hän alkoi hil-
jalleen kiertää kelaansa ja puheli:
»Vedän, vedanpa tämän järven umpeen. Kuron, kuronpa sen kiinni
kuin tupakkamassin.»
Vetehisen poika, joka piileskeli ruovikossa, näki pojan touhut ja kuuli
hänen uhkauksensa. Kiireesti riensi vetehisen poika isälleen kertomaan:
»Nyt on rannalla mies, joka vääntää kelaa ja uhkaa kuroa koko jär-
vemme umpeen!»
Vetehinen hypisteli partaansa ja virkkoi:
»Onhan sinulla voimaa. Mene kilpailemaan miehen kanssa, ja kun voi-
tat sen, niin nitistä se hengiltä. Ota tuo vaarini väkivasara ja heitä sitä
kelaajan kanssa kilpaa.»
Vetehisen poika koppasi kouraansa vaarin väkivasaran. Se oli niin
raskas, ettei tavallinen mies pystynyt heiluttamaan sitä, ja se oli puhdasta
kultaa.
Vetehisen poika meni kelaajan luokse ja kysyi:
»Rupeatko kilpaamaan kanssani? Koetetaan kumpi tämän vasaran
pitemmälle viskaa. Jos voitat, saat vasaran, mutta jos häviät, väännän
niskasi nurin.»
Kelapoika suostui kilpailuun ja vetehinen heitti ensin. Hän pyöritti
vasaraa muutaman kerran ympäri, niin että viuhui, ja viskasi sen sitten
niin ylös, että se häipyi melkein näkymättömiin. Alas pudotessaan vasara
upposi maahan, niin että vain vähän vartta jäi näkyviin.
»Nyt on sinun vuorosi, ota ja viskaa!» kehoitti vetehinen kelapoikaa.
Mutta poika ei pitänyt kiirettä. Hän siristeli silmiään ja tähyili tai-
vaalle.
»Mitä odotat?» uteli vetehinen. ogg

»Odotan, että tuo pilvenlonka kulkeutuu hieman lähemmäksi, viskaan
näet vasaran sen päälle!» uhkasi poika.
»Älä hyvä mies vaarinvaarin kallista vasaraa pilveen viskaa», hätäili
vetehinen ja riensi isäukkonsa luokse kertomaan miten oli käynyt.
»Sinähän olet nopsa jaloistasi», sanoi vetehisukko. »Haasta kelamies
juoksukilpailuun kanssasi.»
»Sinäpä sen sanoit», virkkoi vetehisen poika. »Juoksussa minä sen var-
masti päihitän.»
Vetehisen poika palasi rannalle ja ehdotti kelaajalle kilpajuoksua.
Poika aikaili, vilkuili sivuilleen ja virkkoi:
»En minä sinun kanssasi viitsi ruveta juoksemaan. Häviät sinä kuiten-
kin. Mutta tuolla pensaassa kyykkii neljän vuoden ikäinen veljeni. Yri-
täpä, jos piisaat sillekään. Lyö käsiäsi yhteen ja kiljaise, niin saat nähdä
kuinka pikkuveljeni pinkoo.»
Vetehinen meni pensaan luokse, löi käsiään lujasti yhteen ja kiljaisi. Sil-
loin pensaassa torkkunut jänis heräsi ja mennä pinkoi nuolena pitkin ahoa.
Vetehinen kiri jälkeen, mutta ef nähnyt jäniksestä muuta kuin hännän-
tupsun, kun se katosi vesaikkoon.
»Kova oli pikkuveljesi menemään!» läähätti vetehinen palattuaan pojan
luokse.
Ei auttanut vetehisen muu kuin palata isänsä tykö ja kertoa, että oli
juoksussakin hävinnyt.
»Sinähän häpäiset koko sukumme!» ärähti vetehisukko. »Sinä olet vahva
kuin härkä. Mene ja lyö sen kelamiehen kanssa painia ja rusenna siltä
luut».
»Sinä sen sanoit, painissa minä sen varmasti seljätän!» sanoi vetehisen
poika.
Hän palasi kelaajan luoja ehdotti tälle painiottelua.
»Hyvä on», virkkoi poika. »Mennään metsään ja etsitään tasainen sam-
malmatto painipaikaksi.»
Menivät yhdessä metsään vetehinen j a kelapoika. Kulkivat ja kulkivat,
eikä poika vain löytänyt sopivaa painipaikkaa. Mutta viimein hän pysäh-
tyi tuulenkaataman rydön luoja sanoi vetehiselle:
»Ennenkuin ruvetaan painimaan, on tapana verrytellä. Verryttele sinä
itsesi minun vaarini kanssa. Hän on jo yhdeksänkymmenen vuoden ikäi-
nen ja vetelee unia tuolla rydössä. Mutta vaari parka on vanhuuttaan tul-
lut kuuroksi. Neuvon sinua: potkaise häntä lujasti kylkeen, että hän
herää.»

o
Karhu suuttui hirmuisesti, kun vetehinen sen unta häiritsi

Vetehinen meni ja potkaisi. Rydössä vetelikin makeita unia karhu mesi-
kämmen. Se suuttui hirmuisesti, kun sen lepoa töykeästi häirittiin. Se mu-
risi ja ärisi. Se kohosi kahdelle jalalle ja alkoi painia vetehisen kanssa.
Viita rytisi ja sammaleet pöllyivät, kun kaksi väkivahvaa oikein voimiaan
koetti. Hädin tuskin selvisi vetehinen hengissä siitä rytäkästä.
Karhu tallusteli metsään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan. Vetehinen
puolestaan laastaroi yrttien lehdillä haavojaan. Lopuksi vetehinen ja kela-
poika palasivat rannalle.
»Näitkös nyt», sanoi poika. »Voitin sinut kepeästi joka koetuksessa. Nyt
jatkan työtäni ja kuron järvesi umpeen.»
»Älä tee sitä», pyysi vetehinen. »Saat nelikollisen hopeata, jos heität
kelasi järveen ja lähdet pois näiltä mailta.»
Tähän kauppaan poika suostui. Vetehinen haki isänsä aarrekammiosta
täyden nelikon hopeata. Poika raahasi sen ihmisten ilmoille ja eli vau-
raana miehenä loppuikänsä.
402

Tohtori kaikkitietävä
Kerran muuan suutari kyllästyi ammattiinsa. Hän nousi ylös pön-
töltänsä, viskasi vasaransa, suutarin veitsensä ja lestipussinsa nurk-
kaan ja sanoi:
»Enpä enää väännä harjaksia pikilangan nenään enkä liioin naputa
nupia saappaananturoihin. Niin monet tulevat konstilla, pelkällä terä-
vällä älyllänsä toimeen ja elävät leveästi. Kaipa sitä minäkin nokkeluu-
della maailmassa pärjään.»
Suutari meni kauppapuotiin ostamaan pikanellia, purutupakkaa. Puoti-
pojat ne hyörivät ja pyörivät kuin muurahaiset tehden kaiken työn. Pyy-
levä puukhollari, kauppamies vaan seisoi puotinsa perällä ja pöllytteli
sinisiä savuja kultavöisestä sikarista.
Suutari meni kauppiaan luokse ja kuiskasi:
»Neuvopas patruuna minulle miten pääsen töitä raatamasta, semmoi-
sille päiville, että sen kun vaan olen ja sikaria tupruttelen?»
Kauppias siristi silmiään ja kuiskasi:
»Sinullahan on hyvä lypsylehmä. Tuo se minulle, niin annan neuvon
miten sinusta tulee suuri herra, semmoinen pohatta, ettei sinun tarvitse teh-
dä muuta kuin soutaa keinutuolissa ja vedellä haikuja letkuvarsipiipusta.»
Suutarilla ei ollut kuin yksi lehmä. Pitkään hän asiaa tuumiskeli, mutta
lopuksi hän otti ja lahjoitti sen kauppiaalle.
Kauppias oli tällä välin miettinyt mitä sanoisi suutarille, ja nyt hän
virkkoi:
»Rupea lääkäriksi, se on helppo ja rahakas ammatti. Sen kun vain kir-
joittelet reseptejä ja perit hyvät rahat. Ja kas, jotta näet, etten ole kitsas
mies, vaan katson sinun parastasi, niin tästä saat jotakin, minkä avulla
pääset uuden urasi alkuun».
Kauppias antoi suutarille mustetolpon, hanhensulkakynän ja pinkan
sileätä paperia. Vieläpä hän antoi korean, läkkipellille maalatun kyltin,
jonka puotipojat olivat tehneet. Kyltissä oli:
Tässä asuu Tohtori Kaikkitietävä. 403

Suutari riensi kotiinsa ja ripusti kyltin ovensa ulkopuolelle. Hän istui
keinutuoliinsa ja alkoi odotella asiakkaita.^
Mutta potilaita ei kuulunut, ei sairaita eikä terveitä. Kulovalkeana oli
näet kaupunkiin levinnyt tieto, ettei uusi tohtori sen kummempi mies
ollut kuin entinen kaikkien tuntema suutari.
Ja saipa suutari nyt tuntea niskassaan eukkonsa vihat, kun tämä kiu-
kutteli:
»Mistäs nyt maidot ja kahvinkermat, kun sinä senkin pikipeukalo an-
noit Helunan tyhjää vastaan puukhollarille! Miten luulet, että tästälähtien
toimeen tullaan, kun sinä laiskimus vaan keinutuolissa kiikut?»
Mutta tulipa onneksi markkinat kaupunkiin ja muutamalta talonisän-
nältä varastettiin hyvä hevonen. Isäntä kulki harmissaan pitkin katuja
tähyillen varkaita ja huomasi uuden tohtorin kyltin.
»Koska se julistaa olevansa kaikkitietävä, niin kaipa se saa selville mistä
minun hevoseni löytyy», päätteli isäntä ja astui sisään.
Suutari kuunteli tärkeän näköisenä isännän asiaa ja katseli häntä silmä-
lasiensa yli, kuten oli nähnyt suurten herrojen tekevän. Sitten hän meni
pöytänsä ääreen, kastoi hanhensulan mustetolppoon ja riipusti reseptin.
»Menkää tämän kanssa apteekkiin,kirjoitin sellaista lääkettä, joka ohjaa
varkaitten jäljille», sanoi häh isännälle.
Isäntä kaivoi maksun, muutaman riksin kukkarostaan, laski rahat pöy-
dänkulmalle ja riensi apteekkiin.
Apteekkipojat tutkivat uuden tohtorin reseptiä ja nauraa pyrskivät.
Lääkemääräyksessä ei näet ollut lainkaan kirjoitusta, joutavanpäiväisiä
harakanvarpaita vain. Suutari ei nimittäin osannut kirjoitustaidon alkei-
takaan.
Mutta piloillaan apteekkipojat kuitenkin myivät isännälle lääkettä.
Suuren pullollisen mustaa ja hirmuisen karvasta yskänrohtoa he myivät.
Isäntä meni kadulle ja kun kulkijoita ei näkynyt, niin hän otti oikein
aimo kulauksen pullostansa. Se lääkepä vasta suuta ja kurkkua poltti.
Hädissään isäntä ryntäsi ensimmäiseen pihaan saadakseen vettä, jolla olisi
huuhdellut suunsa. Ja kas kummaa — täällä hän näki hevosvarkaat omaa
hevostansa kauppaamassa.
Niin siinä kävi, että isäntä sai hevosensa takaisin. Suutarille hän kävi
maksamassa muutaman riksin lisäpalkkiota, kun tämä oli niin tehokasta
lääkettä kirjoittanut.
Tämän tapauksen jälkeen suutarin itsetunto nousi kovasti. Hän sanoi
404 akalleen:

»Näitkös eukkoseni, ei kyltti oveni päällä valehtele, minä olen kuin olen-
kin tohtori kaikkitietävä!»
Sattuipa sitten, että valtakunnan kuningas matkusti kaupungin halki ja
näki tohtori kaikkitietävän kyltin. Kuningas pysäytti vaununsa ja käski
palvelijansa hakemaan tohtorin puheilleen.
Suutari nukkui keinutuolissaan, kun koreapukuinen palvelija hänet
herätti. Tukka pörrössä ja sormetkin vielä piestä mustana monivuotisen
suutarintyönsä jäljiltä hänen nyt oli kiiruhdettava kuninkaan luokse.
Kuningas silmäili epäluuloisena pienenläntää ukonkahjusta ja tiukkasi:
»Puhuuko kylttisi totta, oletko todella tohtori kaikkitietävä?»
»Juuri sama mies enkä kukaan muu, teidän majesteettinne», vastasi
suutari.
»Seuraa minua linnaani, annan sinulle töitä», määräsi kuningas.
Suutari kävi sieppaamassa hatun päähänsä. Hän otti matkaansa han-
hensulkakynänsä, mustetolpponsa sekä reseptipaperinsa ja oli valmis mat-
kaan. Kuskin vieressä, vaunujen korkealla etupukilla istuen hän nyt mat-
kasi kuninkaan linnaan.
Perille kun saavuttiin, niin kuningas sanoi:
»Puolisen vuotta sitten hävisi minulta sormus, kallis timanttisormus.
Epäilen, että se on varastettu. Sinun tehtäväsi on osoittaa, että olet toh-
tori kaikkitietävä. Pidätä voroja hanki sormus takaisin. Jollet siihen pysty,
niin olen varannut sinua varten liukkaaksi rasvatun, silmukalla varuste-
tun hamppuköyden.»
Suutarin kurkkua kuristi, kun hän heti alkuun tämmöisen tehtävän
sai. Mutta hän ei näyttänyt kenellekään olevansa huolissaan, vaan meni
linnan rappusille istumaan.
»Se on tohtori kaikkitietävä, peräti viisas mies, vaikka se onkin noin
mitättömän näköinen ja kehnosti pukeutunut», supattivat palvelijat toisil-
leen, kun näkivät portailla istujan. Ei aikaakaan, kun jo koko linna tiesi
minkämoinen ihmemies oli tullut vieraisille.
Tuli päivällisaika ja keittiöstä kannettiin paisteja linnan ruokasaliin.
Suutari oli tottunut puhumaan ääneen ja ajatuksissaan hän nyt rupesi
paisteja laskemaan.
»Siinä meni yksi, tuossa meni toinen ja tuossa kolmas», lausahteli suu-
tari niin kovalla äänellä, että paisteja kantavat palvelijat sen kuulivat.
Juuri nämä palvelijat olivat voronneet kuninkaan timanttisormuksen. 405

He otaksuivat, että tohtori kaikkitietävä näki heidän lävitseen ja sai sel-
ville rikoksen. Heille tuli hätä käteen, ja he pitivät keittiössä kokouksen ja
neuvottelivat mitä olisi tehtävä.
»Parasta on tunnustaa ja yrittää lahjoa ihmemies puolellemme», päätti-
vät he.
Niin meni yksi hovipalvelijoista suutarin luokse ja sanoi:
»Oikein tiesitte herra tohtori kaikkitietävä. Minä kahden toverini ke-
ralla sen sormuksen kähvelsin. Sanokaapa nyt miten vältymme tyrmään,
kukaties vielä pahempaankin joutumasta? Keksikää hyvä tohtori keino,
jolla pääsemme pälkähästä, niin saatte suuret rahat.»
Suutari siveli leukaansa ja kysyi:
»Syökö kuningas kukkopaistia?»
»Se on hänen herkkuruokaansa», vastasi palvelija.
Suutari sanoi:
»Ottakaa siis lihotettu kukko, pankaa sormus sen sisään, käristäkää se
hyvin voissa ja kantakaa se herranne eteen. Lopusta pidän minä huolen.»
Palvelijat noudattivat kiireesti neuvoa. He katkaisivat syöttökukolta
kaulan, höyhensivätja paistoivat senja kätkivät sormuksen sen sisään.
Suutarikin sai kutsun kuninkaan ruokapöytään ja kuningas kysyi:
»Jokos on tohtori kaikkitietävälle selvinnyt minun sormukseni kohtalo?»
Suutari vastasi:
»Kun istuin tuolla rapulla ja torkahdin hetkeksi, näin sellaisen unen,
että syöttökukko nielaisi sormuksen.»
»Missäs se kukko nyt on?» kysäisi kuningas.
»Hopealautasella, teidän majesteettinne edessä», vastasi suutari.
Kuningas otti veitsen ja haarukan käteensä ja alkoi lohkoa kukkopais-
tia. Koko hovi seurasi niin jännittyneenä toimitusta, että kaikkien syönti
keskeytyi ja leuat pysähtyivät puolitiehen. Ja sieltä, kukon mahalaukusta
kallis, kaivattu sormus löytyikin.
Tämänkin tapauksen jälkeen kuningas halusi kokeilla, oliko uusi toh-
tori todella kaikkitietävä.
Kuningas pyydysti puutarhansa lammikosta pienen sammakon. Hän
sulki sen tiiviisti kouraansa ja sanoi suutarille:
»Arvaapas kaikkitietävä ja sanokin ensimmäisellä kerralla erehtymättä,
mitä minulla on kädessäni.»
406 Suutarille tuli vuoronperään sekä kylmä että kuuma. Niin peräti vai-

Tämän kun kuningas kuuli, niin häneltä pääsi hörönauru

keaan tilanteeseen hän tunsi joutuneensa. Lopuksi hän virkkoi puolittain
itsekseen:
»Samppa rukka, jopas olet ahtaalle joutunut!»
Samppa, se oli suutarin nimi, mutta kuningas kuuli hänen sanovan
sammakkoja virkkoi:
»Oikein tiesit, sammakkoa minä kädessäni pidän.»
Joutuipa suutari sitten lääkärinkin, parantajan ammatissa taitoansa
näyttämään.
Kuningas näet sai kurkkuunsa suuren ajoksen, sangen kipeän mätäpai-
seen. Hänen oma henkilääkärinsä kutsuttiin sitä parantamaan, mutta
mies oli arka eikä uskaltanut puhkaista paisetta. Se vain suureni ja oli
tukkia koko henkireiän.
Tohtori kaikkitietävä kutsuttiin paikalle ja hänen tehtäväkseen annet-
tiin kuninkaan parantaminen.
»Minulla on hieman heikko näkö, hankkikaapas suurennuslasi, että
saan tarkkaan tutkia kipeätä kohtaa», pyysi suutari.
Hänelle tuotiin suurennuslasi ja hän ohjasi potilaan ikkunan luokse,
missä oli valoisampaa. Kuningas aukaisi suunsa ammolleen, ja suutari
yritti lasin läpi tarkastella paisetta. Mutta hän ei osannutkaan ohjata lasia
oikein. Hän suuntasi sen ikkunaa kohti ja siihen kuvastui ulkona kulkeva
akka, jolla oli hakokimppu selässä ja joka talutti lehmää.
»Kumma juttu, kumma juttu!» päivitteli suutari. »Ihmekö tuo, että tei-
dän majesteettinne kurkkua särkee, kun siellä kulkee akka havutaakka
selässä, sarvehikasta lehmää taluttaen.»
Tämän kun kuningas kuuli, niin häneltä pääsi hörönauru. Ajos puh-
kesi naurun voimalla ja siinä siunaamassa olivat tuskatkin tiessään.
Ja kuningas oli peräti tyytyväinen tohtori kaikki tietävään ja nimitti
hänet ylimmäksi henkilääkärikseen. Suutari Samppa sai linnasta oman
aurinkoisen kammarin asuttavakseen. Siellä hän loppuikänsä keinutuo-
lissa keinahteli ja sikarista savua pöllähytteli.
408

Mökinukko ja veijarit
Salolla oli mökki ja siinä asui ukkoja hänellä oli lehmä. Vuodet kun
vierivät ja lehmä tuli vanhaksi, niin se kävi mahoksi; se ei poikinut
eikä lypsänyt. Vaikea oli maidottakin toimeen tulla ja niinpä ukko
tuumi: »Vienpä lehmäni markkinoille, myyn sen teurastajalle ja ostan
tilalle hiehon, josta kasvatan hyvän lypsylehmän.»
Ukko sitoi riimun lehmänsä kaulaan ja lähti taluttamaan sitä pitkin
metsäpolkua, pitkin metsätietä, pitkin maantien reunaa ja saapui kaupun-
kiin, jossa pidettiin markkinoita.
Kaupungin tulliin oli asettunut kaksi nuorta miestä, kaksi ovelaa veija-
ria, jotka pitivät markkinoille tulijoita silmällä etsien uhria, jota puijai-
sivat.
Ukko kun saapui lehmäänsä taluttaen, kuiskasivat veijarit toisilleen:
»Tuossa on juuri sellainen hupelo ukkeli, jota on helppo vetää nenästä.»
Veijarit astuivat ukkoa vastaan ja kysäisivät:
»Minnekäs isäntä kuljettaa vuohta?»
Ukko ei mokomaan kysymykseen vastannut, vaan talutti lehmäänsä
edelleen.
Veijarit juoksivat nurkan taakse, niin että he olivat hieman toisennä-
köisiä kuin äsken. He pyörähtivät nopeasti korttelin ympäri, tulivat kul-
massa ukkoa vastaan ja kysyivät taas:
»Onko isäntä vuohta kaupalla? Paljonko se maksaa?»
Ukko piti nuorukaisia uusina kyselijöinä ja mietti mielessänsä: »Onko
kaupungin humina sekoittanut järkeni? Kumpi on oikeassa, minäkö, joka
luulen lehmää taluttavani, vaiko vastaantulijat, jotka pitävät lehmääni
vuohena?»
Vielä kolmannenkin kerran veijarit ilmestyivät ukon eteen. He olivat
taas vaihtaneet pukimia, ettei ukko heitä tuntenut, ja he sanoivat:
»Kas siinäpä mäkättäjä, siinäpä vuohi! Myy ukko vuohesi meille!»
Jo varmistui ukkokin, että vuohtahan minä tässä talutan, koska kaikki
ihmiset vuohesta puhuvat, ja hän oli valmis kaupantekoon. 4,09

Veijarit saivat hyvän teuraslehmän halvalla, vuohen hinnalla he sen
saivat.
Ukko jäi kadunkulmaan, hypisteli lantteja kourassaan ja katseli kuinka
nuorukaiset taluttivat lehmän torille. Silloin ukon mieleen iski: »Entäpä
jos nuo markkinamiehet olivatkin pettureita, jotka vetivät minua herkkä-
uskoista nenästä?»
Ukko lähti seuraamaan miehiä ja näki heidän myyvän lehmän teuras-
tajalle, ja lehmän hinnan he siitä saivat. Silloin ukko kimmastui, kun oli
antautunut niin helposti narrattavaksi, ja alkoi miettiä millä keinoin kos-
taisi veijareille.
Hetken tuumittuaan hän keksikin hyvän juonen.
Torin varrella oli ravintola ja ukko pistäysi sinne. Hän meni ravinto-
lanisännän puheille ja sanoi:
»Teen tovereilleni pikku pilan. Tuokion kuluttua meitä tulee kolme
miestä tänne syömään ja juomaan. Minä maksan nyt kaikki etukäteen.
Kun me sitten olemme nauttineet antimia kylliksemme ja teemme lähtöä,
niin minä pyörittelen hattuani ja kysyn: Onko kaikki maksettu? Teidän
on silloin vastattava: Kaikki on maksettuja runsaasti.»
Ukko laski rahaa tiskille ja ravintoloitsija lupasi tehdä pyynnön mu-
kaan.
Kahdessa muussakin ravintolassa ukko kävijä teki molemmissa saman
sopimuksen.
Tämän jälkeen ukko kiiruhti torille ja kohtasi ikäänkuin sattumalta
molemmat veijarit. Piloillansa nämä kysyivät:
»Eikö isäntä lähde harjakaisia juomaan, kun vuohestannekin niin vai-
vattomasti eroon pääsitte?»
»Mikäs siinä, sen kun menemme», vastasi ukkoja ohjasi veijarit ensim-
mäiseen ravintolaan.
Kaikki kolme söivät ja joivat oikein rutkasti. Kun poislähdön ja mak-
samisen aika tuli, kohotti ukko hattunsa etusormensa nenään, pyöritti sitä
ja kysyi ravintolanisännältä:
»Onko lasku selvä, eikö kaikki ole maksettu?»
Ravintoloitsija vastasi:
»Selvä on, kaikki on maksettu.»
Veijarit kummeksivat tapausta, sillä he eivät olleet nähneet ukon mak-
savan niin lantin lanttia.
He lähtivät yksissä ulos ja kulkivat kolmisin vähän matkaa katua.
410 Kadun varrella oli ravintola ja ukko kysyi:

Veijarit kysäisivät: »Minnekäs isäntä kuljettaa vuohta?»

»Jatketaanko harjakaisjuhlia, sillä kerran vuodessahan markkinat ovat?»
Veijarit suostuivat mielihyvin pyyntöön ja taas kaikki söivät ja joivat
minkä mahaan mahtui.
Kun maksamisen aika tuli, niin ukko pyöritti hattuansa ja sillä oli lasku
kuitattu.
Vielä kolmannessakin ravintolassa ukko kestitsi veijareita ja selvisi siel-
täkin laskua maksamatta. Veijarit olivat ihmeissään ja utelivat ukolta,
että mikä taika hänellä oli hatussaan, kun hän rahatta selvisi joka pai-
kasta.
Ukko silloin ovelan näköisenä osoitti hattuaan ja kertoi:
»Tästä minun hatustani kaikki johtuu. Tähän on kätketty sellainen
taika, että tätä kun ympäri pyörittää ja kysyy velkojalta: Onko kaikki
maksettu? niin velkoja myöntää rahat saaneensa.»
Veijarit loivat toisiinsa luihun katseen, joka merkitsi: meidän täytyy
saada ukon hattu omaksemme, maksoi mitä maksoi. He alkoivat suostu-
tella ukkoa myymään hattunsa, mutta tämä empi:
»Se on perintö vaariltani ja rahaakin kalliimpi.»
Veijarit kohottivat tarjoustaan ja sanoivat:
»Ettehän te hyvä isäntä hattua tarvitse kuin korkeintaan kerran vuo-
dessa. Mutta meille, kaupungissa asujille, se olisi tarpeen joka päivä.»
»Jos kolmesataa maksatte, niin saatte hatun», sanoi ukko.
Kolmesataa oli niihin aikoihin niin suuri summa, että sillä sai pienen
talon. Mutta veijareitten mielestä hatunreuhka oli enemmänkin kuin kol-
mensadan arvoinen ja he luovuttivat rahat ukolle.
Niin he erosivat. Ukko lähti astelemaan kotiaan kohti, mutta veijarit
suuntasivat kulkunsa uuteen ravintolaan mainion hattunsa kera. He pani-
vat pöydän koreaksi ja syöttivät ja juottivat vieraitakin. Kun suorituksen
aika tuli, kohotti toinen miehistä hatun sormensa nenään, pyöritti sitä ja
kysyi ravintoloitsijalta:
»Eikös kaikki ole maksettu?»
»Ei ole, kuka olisi maksanut?» hämmästeli ravintolanisäntä.
»Anna hattu minulle», virkkoi toinen veijari.
Hän pyöritti hattua kuin hyrrää, löi siihen lommojakin ja tiedusti:
»Onko kaikki maksettu?»
Mutta taiasta ei tällä kertaa ollut apua. Miesten oli maksettava suuri
lasku ja lähdettävä häpeissään tiehensä.
Kadulla he manasivat tyhmyyttään ja sanoivat:
4.12 »Ei se ukko niin hupelo ollutkaan miltä se ensi alkuun näytti. Lehmänsä

se kylläkin vuohena myi, mutta nyt se on vetänyt meitä oikein roimasti
huulesta.»
»Rangaistuksen, oikein ankaran rangaistuksen kolttosestaan se emävei-
jari ansaitsee!» huudahti toinen miehistä ja sitten he lähtivät tavoittamaan
ukkoa.
Veijarit lähtivät riuskasti taivaltamaan pitkin tietä, jota he arvelivat
ukon kulkeneen. Vastaantulijoilta he saivat tietää, että sen ja sen näköi-
r nen ukkeli oli todella kulkenut edellä.
Illansuussa he saapuivat majataloon ja kyselivät ukkoa.
»Tuolla vieraskammarissa semmoinen ukonraiska makaa, mutta se on
kovasti kipeänä», selitti majatalon emäntä.
»Vai kipeänä, mokomakin veijari!» sanoivat miehet. »Meitä et enää
toista kertaa petä.»
Veijarit astuivat vieraskammariin ja näkivät ukon, joka makasi sän-
gyssä ja voivotteli surkeasti.
»Mikäs on, sitäkö suret, että lehmäsi vuohena myit?» kysäisi toinen vei-
jareista.
Ukko ei ollut kysymystä kuulevinaan, vaan voivotteli edelleen ja sanoi:
»Joka paikkaani särkee, tiellä hyökkäsi rosvoja kimppuuni ja ne ryösti-
vät rahani ja peittosivat minut pahanpäiväisesti.»
»Ei lisä pahaa tee», sanoi toinen miehistä, sieppasi nurkasta kepin jft
alkoi sillä hutkia ukkoa.
Heti taukosi ukko valittelemasta, kimposi terveenä ylös vuoteesta ja
alkoi kiitellä pieksäjäänsä:
»Hyvin teit ystävä hyvä, kun löit minua sillä sauvalla! Se on taikasauva
ja kuollutkin virkoaa eloon, jos häntä sauvallani lyö.»
Kuinka ollakaan — veijarit alkoivat havitella sauvaa itselleen. Kun
siinä puoleen ja toiseen tingittiin, niin miehet kaivoivat lopuksi esiin vii-
meiset rahansa ja ostivat ukolta sauvan.
Mutta kun kauppa oli jo tehty, virkkoi toinen veijareista:
»Voiko sinua uskoa, mistäs me tiedämme, ettet meitä toistamiseen
petä?»
»Kokeilkaa sauvan voimaa», kehoitti ukko. »Tuolla tuvan nurkkasän-
gyssä makaa majatalon piika sairaana. Menkää ja lyökää sitä navakasti ja
katsokaa, paraneeko se.»
Miehet tekivät kehoituksen mukaan ja menivät ja lyödä kolauttivat sau-
valla sängyssä makaavaa piikatyttöä. Tämä silloin pahasti ulahti, oikaisi
koipensa ja lakkasi näköjään hengittämästäkin. 413

Veijareille tuli hätä käteen. He syöksyivät ukon luokse ja touhusivat:
»Mikä meille nyt eteen, kun se tyttö kuoli! Poliisit ja vallesmannin
saamme kintereillemme ja raudat ranteisiimme! Petit meitä karkeasti, ei
sinun sauvassasi mitään parantavaa voimaa ollutkaan.»
Ukko vastasi:
»Sauva on oivallinen, mutta löitte sillä liian kovaa. Ettäkö te pelkäätte
poliiseja ja vallesmannia? Sääli olisikin, jos noin nuoret miehet ristikkojen
taakse joutuisivat. Minä ikäloppu joudan hyvinkin linnassa lojumaan.
Mitä tuumitte siitä, jos minä otan syyn päälleni?»
»Ota, ota hyvä isäntä!» pyysivät veijarit.
»Mutta en tietenkään tee sitä ilmaiseksi», sanoi ukko.
»Meillä ei ole enää lanttiakaan rahaa, kaikki olemme antaneet sinulle!»
vaikersivat veijarit.
»Onhan teillä liivienne lakkareissa hyvät kellot, antakaa ne maksuksi»,
pyysi ukko.
Veijarien ei auttanut muu kuin luopua kelloistaan. Ja kiireenvilkkaa,
mieli karvaana, he pakenivat majatalosta ja kiiruhtivat kaupunkiin.
Mutta kun miehet olivat menneet, alkoi ukko tutkia piikatytön tilaa.
Ei tämä ollutkaan kuollut, vaan säikäyksestä hetkeksi tajuttomaksi men-
nyt. Ukko kun hautoi tytön otsaa kylmillä kääreillä, niin siitä tämä virkosi
ja nousi jalkeille.
Ja kun ukko seuraavana päivänä palasi kotimökilleen, oli hänellä lom-
pakko pulleana rahastaja kallis kello kumpaisessakin liivinlakkarissa. Hän
katsoi molempia kellojaan vuoronperään ja lausahti:
»Tulkaapas kaupungin veijarit minulta vielä toisenkin kerran lehmää
vuohena ostamaan!»
414

Hupsua väkeä
Talonpojan lehmä oli tullut mahoksi. Se päätettiin viedä kaupunkiin
ja myydä teurastajalle. Mutta vaimo pelkäsi, että miehensä kau-
pungissa poikkeaa kapakkaan, tuhlaa rahat ja palaa tyhjin taskuin
kotiin. Sen takia hän sitoi huivin päähänsä, valjasti hevosen, kiinnitti
maholehmän karrien perälautaan ja lähti itse kaupunkimatkalle.
»Kas», ihmetteli teurastaja vaimon nähtyään. »Onko emäntä itse tullut
kauppoja tekemään? Minnekä isäntä jäi?»
»Kotiin minä sen jätin», selitti vaimo. »Sillä jokikinen kerta, kun olen
sen kaupunkiin laskenut, se rahansa krouveissa tärvää ja tulee kohmelossa
kotiin.»
Teurastaja oli hetken vaiti ja tuumi jotakin koirankuria, jonka tekisi
emännälle, ettei tämä vast'edes tuppautuisi miesten asioita toimittele-
maan. Hän kutsui emännän sisään, syötti tätä hyvin ja varsinkin juotti.
Emäntä, joka ei ollut väkeviin tottunut, pökertyi juomista tolkuttomaksi ja
nukahti kesken pitojen. Silloin teurastaja hänet tervalla voiteli ja höyhe-
nissä kieritti, niin että emäntä oli kuin mikäkin pöpö, kun hän viimein
heräsi.
Emäntä räpytteli kummissaan silmiään, tarkasteli itseään joka puolelta
ja hoki:
»Olenko minä sama ihminen, joka tulin maholehmää myymään, tahi
olenko minä jokin eriskummallinen ulkomaan lintu? Ei, en saa itsestäni
tolkkua, päätelköön hevoseni, olenko se minä tai joku muu.»
Emäntä meni hevosensa luokse, joka oli piharakennuksessa, maalaisten
tallissa. Mutta hevonen ei tuntenut emäntäänsä. Se korskui peloissaan ja
kuopi maata mokoman kummituksen nähdessään.
»Ajanpahan kotiin», päätti emäntä. »Kyllähän sentään lapset, mieheni
ja talon koira minut tuntevat.»
Mutta kun emäntä saapui kotipihaan, ei koira tuntenutkaan häntä,
vaan haukkui hampaat irvissä kuin räsyisintä kulkuria. Lapsetkaan eivät
tunteneet äitiään, vaan pinkoivat pakoon minkä pääsivät. 41 [

Vaimo riensi sisään, näki miehensä ja kysyi:
»Sinä varmaankin tunnet minut?»
»Juuri ja juuri», vastasi mies, »vaikka tuommoisessa kunnossa oletkin.
En minä sentään tuonnäköisenä ole koskaan kaupungista kotiin tullut.
Missä ovat rahat, jotka lehmästä sait?» kysäisi hän.
»Ei minulla mitään rahoja ole», vastasi vaimo. »Unohdin niitä teurasta-
jalta pyytääkään.»
»On minulla siinä hupsu akka!» sanoi mies kiukuissaan. »Menee kau-
punkiin ja antaa lehmänsä ilmaiseksi pois. Nyt lähden minäkin matkaan
enkä tule takaisin, jollen kohtaa toista yhtä hupsua kuin sinä!»
Mies jätti kotinsa, lähti taivaltamaan ja jonkin matkaa kuljettuaan hän
saapui mökin pihaan, jossa akka pieksi luudalla kanaansa.
»Minkä takia kanaasi löylytät?» tiedusti mies.
»Sen vuoksi», selitti akka, »että se sai kaksitoista poikasta ja nyt se ei
imetä niitä, niin että poikaset kuolevat nälkään.»
»Oletpa sinä aika hupelo», sanoi mies. »Ei kanalla nännejä ole, joista
se poikasiaan imettäisi.»
Ja sitten hän teki ryyneistä ja maidosta puuroa, jota kananpojat alkoi-
vat halukkaasti nokkia.
»Siinä on ainakin yksi», tuumaili mies akkaa tarkoittaen, »joka on yhtä
typerä kuin minun vaimonikin.»
Mies jatkoi matkaansa ja tuli vanhalle saunalle, jonka luona kaksi ukon-
kääppänää puuhaili lehmän kanssa. Saunassa oli turvekatto ja se kasvoi
rehevää ruohoa. Ukot olivat keksineet, että siinäpä lehmälle mainio lai-
dun. Nyt he seisoivat katolla ja olivat köyttäneet nuoran lehmän sarviin
ja yrittivät kiskoa sitä nojolleen pantua hirttä myöten ylös.
»Mikä teillä on mielessä?» kysäisi mies.
»Vedämme lehmän hyvälle laitumelle», selittivät katollaolijat.
»Voi teitä hupsuja!» siunasi mies. »Lehmähän horjahtaa hirreltä ja tait-
taa luunsa, kun sitä katolle vipuatte. Ottakaa sensijaan viikate tai sirppi
ja niittäkää ruoho maahan ja antakaa lehmän syödä se siitä.»
»Kah, tosiaankin, voihan sitä niinkin menetellä», sanoivat hölmöt ja
laskeusivat hakemaan viikatetta.
Mutta mies taivalsi edelleen ja tuli toiselle saunalle, jonka räystäällä
seisoi kädet levällään alaston ukkeli. Se oli hölmö, joka oli juuri kylvystä
tullut ja harjoitteli panemaan housuja jalkaansa. Tuon kahelin vaimo sei-
soi räystään alla ja piti miehensä housuja koholla, kun mies koki hypätä
416 niihin. Hölmö hyppäsi katolta monet kerrat ja yritti sujahtaa housuihinsa,

mutta osui aina sivuun ja oli mokomassa telmeessä jalkansa katkaista.
Vihdoin se kulkevainen isäntä puuttui asiaan ja opetti miten housut jal-
kaan pannaan, ja tästäkös hyvä mieli niin hölmölle kuin hänen vaimollen-
sakin.
Saapuipa mies sitten uuden uutukaiselle tuvalle. Sen edessä veuhtoi
pari ukkoa nahkaisen säkin kera. He pitivät säkin suuta auki aurinkoa
vasten, sulkivat senja kiidättivät säkin tupaan.
»Mitä kummaa te teette?» kysyi mies.
»Yritämme kantaa päivänpaistetta pirttiin», selittivät touhuajat. »Mikä-
hän kumma siinä on, ettei auringonpaiste edes hetkeä säkissä säily? Ja
minkähän takia tämä uusi pirtti on sysipimeä, vaikka vanha pirttimme
oli valoisa?» kyselivät ukot.
Mies tarkasteli uutisrakennusta ja näki, että siihen oli unohdettu laittaa
ikkunat.
»Paljonko maksatte,» kysyi mies, »niin hankin pirttiinne valoa».
Sovittiin hinnasta, varsin hyvästä summasta. Mies otti kirveen ja hak-
kasi ikkuna-aukon seinään, jolloin pirtti valahti valkoiseksi. Hölmöt tuosta
keinosta niin ihastuivat, että päättivät hankkia vielä enemmän valoa ja
suurensivat ikkuna-aukkoa, kunnes se käsitti koko seinän. Mutta senkään
kokoinen ikkuna ei heitä tyydyttänyt, vaan he laajensivat ikkunaa sikäli,
että koko rakennus rojahti maahan.
Mies asteli edelleen ja tuumi mielessään: »Hulluja ei kynnetä eikä kyl-
vetä, vaan niitä kasvaa itsestään.»
Tulipa ilta ja mies pistäytyi tienvarren taloon kysymään yökortteeria.
Se hänelle luvattiinkin, mutta tässä talossa oli väki niin typerää, että kun
tuli ilta ja piti mennä levolle, ei kukaan osannut sitä taitoa. Sen kun kaikki
vain torkkuivat seisoviltansa, nojailivat seiniin ja kolauttivat tämän tästä
päänsä seinähirteen. Mies silloin näytti miten on maattava. Talon väki
oppi taidon ja mielistyi siihen hommaan niin, että makaamaan kaikki jäi-
vät, kun kulkija talosta lähti.
Mutta ennenkuin hän siitä kylästä poistui, poikkesi hän muutamaan
mökkiin, josta kuului aikamoinen huutoja meteli. Täällä oli akka neulo-
nut miehelleen paidan, lujan rohdinpaidan. Mies veti paitaa päällensä
ja akka mätki häntä halolla kalloon, kun paita ei tahtonut päälle mennä.
»Aiotteko tappaa miehenne, muori?» kysyi mies.
»Enhän toki, tahdon vain saada päänreiän tähän paitaan», vastasi akka.
Uhri puolestaan voivotteli:
»Jumala auttakoon sitä, jonka pitää uutta paitaa päällensä panna! Jos

joku voisi opettaa akkani tekemään päänreiän paitaan, sille antaisin puo-
let rahoistani!»
Mies otti silloin sakset ja näytti niiden avulla, kuinka yksinkertaisesti
päänreikä paitaan syntyi.
Palkan saatuaan hän matkasi edelleen ja tuumi: »Tavallisen väen jou-
kossa näkyy olevan viljalti hupsuja, paljoa höpelömpiäkin kuin mitä mi-
nun vaimoni on. Poikkeanpa välillä herrojen luokse ja katsastan, ovatko
siellä asiat samoin.»
Tien varressa oli herraskartano ja mies asteli pihaan. Siinä kynti suuri
sika kärsällään maata. Mies kyykistyi sian viereen, kyhnytteli sitä ja pu-
heli sille leppoisalla äänellä:
»Tätiseni, tätiseni, miten jakselet? Tätiseni, tätiseni, tuletko meille kes-
teihin?»
Kartanon piikatytöt kertyivät paikalle, kuulivat maanittelun ja riensi-
vät kiireen vilkkaa kertomaan emännälleen miehestä, joka kutsui sikaa
tädikseen ja pyysi sitä kesteihin.
»Jos se hänen tätinsä on, niin antakaa hänen viedä sukulaisensa kestei-
hin», sanoi kartanon emäntä. »Antakaa miehelle hevonen ja rattaatkin,
ettei sian tarvitse juosta lönkötellä.»
Mies sai hevosen ja rattaat, joille hän nosti sian ja lähti ajamaan tie-
hensä.
Saapui sitten kartanonherra kotiin ja suuttui kovasti, kun kuuli kuinka
sika, hevonen ja karrit oli vieraalle miehelle annettu. Hän valjasti toisen
hevosen ja lähti ajamaan veijaria takaa. Mies kun kuuli karrien jyrinän
takaansa, ajoi hevosensa kiireesti metsän peittoon ja asettui tien varteen.
Sontiainen mennä kammersi hiekassa. Mies salamana lennätti hattunsa
sen päälle ja alkoi vartioida sitä kuin aarretta ikään.
Kartanonherra saapui miehen kohdalle, pysäytti hevosensa ja kysyi:
»Mitä sinä siinä vahdit?»
»Sain kiinni kultahöyhenisen linnun», selitti mies. »Täällä hattuni alla
se kyyristelee. Nyt pitäisi saada verkko, johon linnun saisi kiedottua, ettei
se pääse karkuun.»
Kartanonherra unohti samassa hetkessä, että oli ajamassa sikarosmoa
takaa. Hän astui alas rattailta ja sanoi miehelle:
»Mene sinä minun talostani hakemaan verkkoa, niin minä tässä sillä
aikaa vartioitsen kultalintua. Otapa hevoseni, että joudut nopeammin.»
Mies hyppäsi hevosen karreille ja ajoi täyttä laukkaa kartanoon. Hän
riensi rouvan puheille ja sanoi:

Mies veti paitaa päällensä ja akka mätki häntä halolla kalloon

»Miehenne lähetti minut asialle, hän tuolla metsätiellä rosvojen käsiin
joutui. Rosvot tahtovat suuren lunnassumman, muuten he eivät laske
miestänne vapaaksi. Hän lähetti minut hakemaan rahoja.»
»Kylläpä maailmassa nykyään aivan vilisemällä vilisee rosvoja ja vei-
jareita», puhui rouva ja antoi miehelle pullean rahamassin.
Mies lähti ajamaan kotiinsa, mutta kaarsi metsään, jonne oli sen ensim-
mäisen hevosen piilottanut, sen hevosen, jonka rattailla sika maata röhöt-
teli.
Ajoi sitten mies kaksine hevosineen, rattaineen, sikoineen ja muine rik-
kauksineen kotipihaansa. Puoliso riensi häntä vastaan ja mies tervehti
häntä sanoen:
»Terveisiä maailmalta, siellä sitä tapasin hupsua väkeä, niin hassahta-
nutta, että sinä olet niiden rinnalla oikea viisauden kynttilä.»
Mutta se kartanonherra siellä tienvarressa kyllästyi lopulta kultalintua
vartioimaan. Hän kohotti hattua ja silloin sontiainen lentää pörräsi tie-
hensä. Se pörisi kuin olisi pilkkanaurua nauranut, ruoja.
Herra käveli äkeissään kotiinsa, ja täällä rouva hänen kaulaansa kap-
sahti ja sanoi:
»Voi minun mieheni, kuinka iloinen olenkaan, että rosvojen käsistä elä-
vänä selvisit!»
Petoksesta ei kartanonherra virkkanut mitään, miettipähän vain mie-
lessään:
»Sinua vaimoseni vedettiin nenästä kuten minuakin, niin että tasoissa
ollaan.»