SUOMALAISIA KANSANSATUJA
PETROSKOI »KARJALA» 1993

82.33
Ф60
Koonnut
UNELMA KONKKA
Kuvitus
TAMARA JA MARGARITA JUFA
480329040—021
M127(03)— 93 ® Kokoonpano, Unelma Konkka 1993
' © Kuvitus, Tamara Jufa, Margarita
ISBN 5-7545-0364-4 Jufa 1993

Saatteeksi suomalaisten satujen maailmaan
Valikoima suomalaisia kansansatuja ilmestyy meillä Karjalassa
ensi kertaa, huolimatta siitä että Suomi on lähin naapurimme
ja meillä on yhteinen Kalevala ja Kanteletar. Monen monet runot,
sananlaskut, arvoitukset ja sadut ovat suomalaisilla ja karjalai-
silla hyvin samankaltaisia. Tämä johtuu yhteisestä syntyperäs-
tämme.
Suomi samoin kuin Karjalakin on erittäin rikas suullisen kansan-
runouden tuotteista.
Suomalaisen sadunkeruun alkuvaiheet on sidottu Karjalaan.
Ensimmäisen satumuistiinpanon teki Elias Lönnrot neljännellä
matkallaan syyskuussa 1833. Hän matkasi Kajaanista Kivijärven,
Tsenanniemen ja Ponkalahden kautta Vuonniseen, jossa, kuten
hänelle sanottiin, oli hyviä laulajia. Siellä Lönnrot tapasikin suu-
ren runonlaulajan Ontrei Malisen, jonka runot muiden ohella
ovat vaikuttaneet Kalevalan syntyyn ja rakenteeseen. Venematkalla
Ponkalahdesta Vuonniseen Lönnrotilla oli soutajina kaksi veljestä.
Runonkerääjän arvion mukaan oli »toinen viidentoista ja kah-
denkymmenen, toinen seitsemän ja kahdeksan vuoden välillä».
Vanhempi poika lauleli matkan kuluksi runoja Väinämöisestä,
Joukahaisesta ja Lemminkäisestä. Ne tuntuivat Lönnrotista mie-
lenkiintoisilta ja hän alkoi kirjoittaa niitä muistiin. Hänen ky-
symykseensä, mistä poika oli oppinut runot, tämä vastasi, että
»kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi». Lönnrot
lupasi pojalle soutupalkan lisäksi 20 kopeekkaa, että tämä »viitsisi»
laulaa runoja mikäli tiesi. Nuorempi veli tahtoi myös ansaita

jotain ja kysyi, antaisiko runonkerääjä hänelle »rossan» (kah-
denkopeekan rahan) sadusta, jonka hän halusi kertoa. Lönnrot
lupasi kaksikin, kun vaan poika malttaisi odottaa kunnes tulee
pantua muistiin vanhemman veljen runot. Mutta kun Vuon-
nisen kylä alkoi olla jo lähellä eivätkä runot olleet vielä lopussa,
purskahti pikku poika itkuun. Lönnrot kirjoittaa matkakuvauk-
sessaan tästä hyvin liikuttavasti: »Minun täytyi siis keskeyttää
runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen satuunsa. Koska
tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän lakata sou-
tamasta, jotta minulla olisi enemmän aikaa.» Poika kertoi sadun
Syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Lönnrot kirjoit-
ti sen muistiin ja päätyi ajatukseen, että sadut »ansaitsisivat
kyllä sen, että ne koottaisiin.» Tämän yhteydessä hän tunnustaa
katuvansa sitä, ettei aiemmin, ylioppilasvuosinaan, keksinyt tulla
näille seuduin runoja sekä satuja keräämään.
Lönnrotin aloitteesta ja kehotuksesta alkoivat useat suoma-
laiset ylioppilaat kerätä satuja niin Karjalassa kuin Suomessa-
kin. Voi siis sanoa, että ponkalahtelainen pikku poika, jonka nimi
on jäänyt tuntemattomaksi, vaikutti sadunkeräykseen antaen sille
alkusysäyksen.
Kesällä 1850 nuori kahdenkymmenen ikäinen ylioppilas Erik
Rudbek erään toisen ylioppilaan kanssa keräsi satuja Keski-Suo-
messa. Heidän keräämänsä sadut herättivät asiantuntijoissa ihas-
tusta, ja Rudbekille ehdotettiin satukokoelman toimittamista. Hänen
käytettäväkseen luovutettiin kaikki sadut, joita oli kertynyt Suo-
malaisen kirjallisuuden seuran arkistoon. Erik Rudbek, kir-
jailijanimeltään Eero Salmelainen, ryhtyi innolla työhön.
Ensimmäinen osa Suomen kansan satuja ja tarinoita il-
mestyi 1852, seuraavat kolme osaa vuosina 1854, 1863 ja 1866.
On mielenkiintoista panna merkille, että miltei samanaikaisesti
Venäjällä A. N. Afanasjev julkaisi laajan venäläisten kansan-
satujen kokoelman Narodnyje russkije skazki.
Salmelaisen kokoelma arvostettiin heti korkealle, sitä pidettiin
jopa Kalevalan ja Kantelettaren vertaisena. Se tosiaankin edusti
aikansa parasta kaunokirjallista proosaa ja vaikutti mullistavasti
suomalaisen kirjakielen kehitykseen. Kansansatujen ja kansanomai-
sen kerrontatyylin pohjalta Salmelainen loi oman tyylinsä, verk-
kaisen, seikkaperäisen kertomatavan, jossa kuvastuu suomalainen
luonne. Se ihastuttaa yhä vieläkin lukijaa, ajan hammas ei siihen
näy pystyvän, niin kuin se ei pysty kansansatuihinkaan. Huo-
mautettakoon että Salmelaisen kokoelma sisältää paitsi suoma-
laisia paljon myös karjalaisia satuja.
Tätä kokoelmaa toimittaessaan Salmelainen tuli havainneek-
si, että samanlaisia satuja on muillakin kansoilla. Tosiaankin,

mitä enemmän ja useampien kansojen satuja luemme, sitä enem-
män tulemme vakuuttuneeksi, että suuri osa saduista on ikään
kuin koko maailman kansojen yhteisomaisuutta. Mutta tämä yh-
täläisyys koskee vain sadun juonta, sen runkoa. Jokainen kansa
muovaa kansainvälisen satutyypin omalaatuisella tavallaan. Kan-
sansadussa kuvastuu kunkin kansan mentaliteetti, historia, elinolot
ja elinkeinot, maantieteellinen asema ym. Tästäkin kokoelmasta
lukija löytää satuja, jotka ovat hyvin lähellä vastaavaa karja-
laista satutyyppiä (esim. monet eläinsadut) tai muistuttavat eräi-
tä Grimm-veljesten satuja.
Sadunkerronta on ollut vuosituhansia eräs suosituimpia ajan-
vietekeinoja. Satuja kuunneltiin rikkaiden palatseissa sekä köy-
hissä majoissa — kaikkialla missä vain sattui olemaan hyvä ker-
toja. Kauppiaat, käsityöläiset, sotilaat, merimiehet, kulkurit — kaik-
ki jotka olivat kierrelleet maailmaa, paljon nähneet ja kuul-
leet — kertoilivat majapaikoissa tai kotiseudulle palattuaan kai-
kenlaista nähtyä ja kuultua, muun muassa satuja. Näin sadut
kulkeutuivat kielirajoista piittaamatta kansalta toiselle. Niinpä
karjalainen kirvesmies ollessaan ansiotöissä jossain Venäjällä kuun-
teli iltapuhteina venäläisiä satuja, venäjänkielen taitoisena hän
omaksui niistä joitakin. Jos hänellä oli kertojan lahjoja, kertoi
hän mieleen jääneitä venäläisiä satuja kotikylässään karjalaksi
muunnellen ne myös karjalaiseen tapaan. Samoin karjalainen
laukkukauppias Suomen kyliä kierrellessään saattoi kertoa tämän
Venäjältä kulkeutuneen sadun suomalaisille kuulijoille, jotka puo-
lestaan omaksuivat sadun jo karjalaisessa tulkinnassa ja ker-
toivat edelleen suomalaiseen tapaan. Näin sisällöltään saman-
tyyppiset sadut saivat vähitellen tietylle kansalle ominaisen sä-
vyn, koloriitin. Täytyy ottaa huomioon se seikka, että sadun-
kertoja käsittelee kuulemaansa satua melkoisen vapaasti. Perus-
tapahtumat hän kylläkin yrittää säilyttää sellaisinaan, mutta yksi-
tyiskohdissa hän esiintyy vapaana taiteilijana. Luonnollisesti hän
värittää sadun sellaisilla piirteillä, jotka ovat ominaisia hänen
oman kansansa elinoloille.
Suomalaisessa sadustossa kuvastuvat Suomen kansan yhteydet
itään sekä länteen: Karjalaan ja Venäjälle, Ruotsiin sekä manner-
Eurooppaan. Monien satujen tapahtumat liittyvät merenkäyntiin,
olivathan Suomella ikivanhat meriyhteydet muihin Euroopan maihin.
Toisaalta niissä heijastuvat karjalaisista saduista tutut elinkei-
not: metsästys, kalastus, kaskiviljelys jne. Yhteydet kaupunkeihin
tuntuvat suomalaisissa saduissa selvemmin kuin karjalaisissa,
prinssit ja prinsessat on lainattu länsieurooppalaisista saduista.
Tämän kokoelman sadut on valittu neljästä eri suomalai-
sesta satukokoelmasta. Kaksi niistä ovat Suomessa jokaiselle tut-

tuja: Eero Salmelaisen toimittama Suomen kansan satuja ja ta-
rinoita sekä Raul Roineen Suomen kansan suuri satukirja. Tämän
lisäksi on poimittu satuja kirjasta Suomalaisia kansansatuja, joka
sisältää paljon Salmelaisen tekstejä, mutta nykysuomeksi ker-
rottuina. Lyhyet novellisadut on valittu Pirkko-Liisa Rausmaan
toimittamasta tieteellisestä kokoelmasta Legenda- ja novellisadut.
Eräät Salmelaisen sadut, kuten Antti Puuhaara sekä eläinsadut
on julkaistu alkuperäisessä muodossa, että meikäläinenkin lu-
kija saisi kosketuksen Eero Salmelaisen omaperäiseen tyyliin. Ai-
noastaan varovaisia muutoksia on tehty, nimittäin vanhentuneita
ja murteellisia, tavalliselle lukijalle käsittämättömiksi käyneitä
kieliopillisia muotoja sekä sanoja on muutettu nykymuotoon lu-
kemisen helpottamiseksi.
Sadut ovat alunperin kansojen suusanallista taidetta. Siksi
paras satu on kerrottu satu. Sille ei vedä vertaa kirjaan pai-
nettu eikä piirrosfilmin keinoin esitetty satu. Kertoja tempaa kuu-
lijansa mukaan luomaan yhdessä satua. Valitettavasti nykyään
yhä harvemmin kerrotaan satuja. Lapsille ostetaan satukirjoja ja
he itse avaavat telkkarin, kun tulee iltasadun aika. Mutta var-
maan useamman nuoren lukijamme äiti tai isoäiti tai naapurin
täti voisi kertoa muutaman sadun. Pyytäkääpäs heitä kertomaan,
niin koette miten tutunomainenkin satu saa uutta väriä ja loihtii
mielikuvituksessanne kiehtovia kuvia.
Nykypäivinä joudumme ani harvoin tilanteisiin, jolloin sadun-
kerronta tapahtuu aivan luonnostaan, niin kuin se kävi satojen
vuosien mittaan. Jossain metsäpirtillä saattaa yöpyä kalastajia,
pihkamiehiä tai muita eränkävijöitä. Siellä ei ole sähkövaloa,
ei radiota eikä televisiota. Voimme kuvitella, miten pimeänä syys-
iltana tulen kodikkaasti loimutessa pirtin uunissa, kynttilän tai
öljytuikun pehmeästi valaistessa pirtissä istujien kasvoja alkaa joku,
vanhoja aikoja muistellessa, kertoa satua lapsena talvi-iltoina
monesti kuultua. Silloin kuulijat valtaa ihmeellinen tunne — ikään
kuin he olisivat siirtyneet ajassa taaksepäin, lapsuuteensa, jol-
loin satu tuntui todelta. Onnellinen on se joka meidän päi-
vinämme on joutunut kokemaan tuon kosketuksen aitoon satumaail-
maan ja siihen ympäristöön, missä vielä elää sadun henki.
Unelma Konkka

TOTUUS JA VALHE
Kauppamiehellä muinoin oli kaksi poikaa, joille kuollessaan
antoi laivan kummallekin perinnöksi. Pojat siitä läksivät yhdessä
laivoinensa ulkomaille, ja erotessansa toisistansa merellä* tekivät
liiton keskenänsä vuoden päästä samalla paikalla yhtyä, jossa
nyt toisistaan erkanivat. Kuluikin määräaika tuosta, ja veljet
tavaralla täytetyillä aluksilla yhtyivät vuoden päästä puhutulla
paikalla toisiinsa. Vanhempi veljes oli valhetta ja vääryyttä harjoit-
tava ja oli niiden avulla täyttänyt laivansa, nuorempi taas oli
totuutta rakastavainen ja siinä tarkasti pysyväinen kaupassaan-
kin, jossa oli hyötynyt hyvästi. Yhdessä ollessansa saivat kaup-
pa-asioistaan sitten keskustelemaan, ja siinä nousi heidän välil-
lensä totuudesta ja valheesta kova kiista; vanhempi sanoi valheen
kaupassa auttavan, nuorempi totuuden. Kun ei muutoin asialta
sovittu, määräsivät riitansa ratkaisijaksi, ken vain kotiin purjeh-
tiessa heille ensiksi vastaan sattuisi, ja panivat laivansa tava-
roineen vedoksi kumpikin.
Purjehtivat, purjehtivat yhtenä siinä, niin tulipas mies venheel-
lä soutaen vastaan, joka oli pirun joukkoa. Vanhempi veljes
huusi nyt laivastaan sille:
— Mies hoi! Totuusko tahi valhe auttaa maailmassa?
— Etkö sitä tiedä, valhehan maailmassa vallitsee! vastasi

laivalaisten sivuitse mennessä soutaja ja kulki venheessään edel-
lensä.
— No, kuulepas sitä, veljeni, valhe ja vääryys vallitsee! sanoi
iloissaan vanhempi veljes, otti veljeltänsä vedon voitannasta lai-
van sekä tavarat itsellensä eikä tahtonut häntä edes maallekaan
saattaa, vaan uhkasi mereen heittää.
Toinen miten häntä palavasti rukoili, antoi vedon voittanut
veljellensä toki pienoisen venheen, vaan puhkaisi silmät häneltä
ensin ja jätti hänet onnensa nojaan siihen.
Tuuli kuljetti nyt venhettä lykäten sitä aaltoja pitkin ja saat-
toi vihdoinkin saaren rannalle. Sokea siinä nousee maalle, ja
sattui suuri kivi hänelle kahmiessa eteen, jolle kipusi istumaan,
ettei toki turvatonna olisi eläinten syötävänä maassa. Istues-
sansa siinä kuuli hän suksen hiihdännän metsässä ja alkoi huutaa
apua, sanoi:
— Kun lienet ihminen, kuule minun huutoni ja tule luokseni
tänne!
Hiihtäjä tuli ja kysyi sokealta:
— Mitäs tahdot minulta, poikaseni?
— Jos saisin vaivan silmistäni, sanoi sokea ja kertoi siinä,
miten hänelle oli merellä käynyt. Hiihtäjä siitä antoi hänelle
suksensa ja sanoi:
— Nouse hiihtämään näillä, ja tultuasi lähteelle, jolle suk-
set sinut vievät, pese silmäsi sillä vedellä, siinä niin pääset,
miesrukka," vaivastasi.
Sokea teki sen, hiihti toisen suksilla lähteelle ja pesi silmänsä
siinä, niin pääsi kivustaan samassa. Siitä läksivät sukset itses-
tään liikkeelle taas ja veivät hänet takaisin kivelle, jossa hiih-
täjä odotteli häntä.
— Kiitoksia avustasi, Jumala sinut palkitkoon! sanoi sokea
siitä nyt hiihtäjälle ja antoi hänelle ne suksensa, joilla se läksi
hiihtämään kohta; vaan itse jäi kivelle istumaan niinkuin en-
nenkin.
Kuluihan jonkin aikaa tuosta, niin sokea taaskin kuuli hiih-
dännän ja huusi:
— Ken lienetkin, joko vieras vai sama mies kuin ennenkin,
tule auttamaan, lohduttamaan minua!
Hiihtäjä tuli, kävi sokean luokse ja kysyi:
— Mitäs minulta tahdot?
— Taidat olla se sama, joka minua jo silmieni pakotuksesta
autoit, vastasi sokea,— paranna nyt silmänikin, muutoin täytyy
minun tänne metsään kuollakseni.
— No, ota nämä sukset, sanoi hiihtäjä,— hiihdä lähteelle, jolle
sukset tästä vievät, ja pese silmäsi taaskin, niin sinä saat nä-

kosi. Toinen teki niinkuin neuvo oli, ja tuli lähteellä käytyänsä
silmistänsä terveeksi, josta hiihti kivelle takaisin, kussa hiihtäjä
oli häntä odottamassa. Siinä kiitti taas auttamastansa ja rukoili
Jumalata palkitsemaan hiihtäjälle tätä laupeuden työtä.
— No, etkös muuta vielä ole vajaalla? kysyi hiihtäjä.
— Soisin pääseväni kotimaalleni, sanoi toinen,— vaikka
köyhä olen, elän toki hiljaisuudessa siellä totuudella elätellen
henkeäni.
Hiihtäjä sanoi siitä:
— Tässä annan sinulle nämä sukseni, jotka vievät sinut, minne
ikään pyrit; vaan kun neuvoa totellet, elä pane kiirettä, vaan
viivy iltaan tässä ja hiihdä sitten tuon suuren hongan luok-
se, jonka nouse latvaan yöksi, niin saat taiat tietää, joista sinä
hyvän onnesi käsität seuraten niitä.
Mies pani neuvon mieleensä hyvästi, sanoi kiitokset paranta-
jalleen, joka katosi nyt metsään eroten hänestä, ja odotti iltaan
asti kivellä. Illan tullen vasta läksi hiihtämään siitä ja tuli neu-
votulle paikalle sen suuren hongan luokse, jonka meni latvaan
yöksi ja otti suksetkin kanssansa, ettei niitä kuka varastaisi hä-
neltä. Olla oletteli jonkin aikaa piilossaan siellä, niin tulipas
yöllä pirun kansa sen hongan juurelle kokoon, ja alkoivat kai-
kenlaista jutella keskenänsä.
— Tiedättekö uutta mitään? kysyi muudan toisilta.
— Tiedän, minkä tiedän, sanoi yksi.
Toinen sanoi:
— Tiedänpä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä, minkä minä
tiedän.
— Tiedän minä, minkä te tiedätte, sanoi kolmas,— vaan ettepä
kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän.
— No, puhupas, minkä sinä tiedät! sanoivat toiset.
— Minä tiedän semmoiset, sanoi piru,— että kuninkaan tytär,
joka jo kymmenen vuotta on sairastanut, sillä paranisi, kun päi-
vännousun aikana vietäisiin isänsä puutarhaan ja aamukasteella
hiveltäisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa.
— Minä taas sen tiedän, sanoi toinen,— millä kuninkaan lin-
nassa vettä saataisiin, jossa tähän asti turhaan on koetettu kaivoa
saada. Linnan pihalla kasvaa kaunis, tuuhea koivu, niin se kun
hakattaisiin siitä ja juuret väännettäisiin maasta, sieltä juoksisi
lähde, josta vettä saataisiin kaikelle linnan väelle kyllälteen.
— Tiedänpä minäkin, mitä eivät muut tiedä, sanoi kolmas
piru.— Kuninkaalla on linnan luona puisto, jossa ennen asui kau-
niita hirviä joukoittain, vaan nyt ei ole yhtä ainoata moneen
vuoteen enää nähty; ne hirvet tulisivat siihen puistoon takai-
sin, kun vain ottaisi ne hirvensarvet veräjän suusta pois, joita

nyt koristuksena pidetään siinä, hirvet näet pelkäävät niitä.
Siitä kun kukin oli haastellut juttunsa, läksivät pirut mat-
kaansa hongan luota äkkäämättä latvassa istujata, joka oli kuun-
nellut heidän puheensa kaikki. Tämä laskeutui päivän tultua suk-
sineen sieltä maahan ja hiihti kotimaallensa kuninkaan linnaan,
jossa pyysi itselleen työtä.
— No, tarvittaisiin täällä vedenkantajata, sanottiin linnassa,—
vaan se on vaikeanlainen toimitus, linnan seudussa ei ole kai-
voa eikä lähdettä missään, vesi on kaikki matkojen päästä kan-
nettava tänne.
— Hyvä minulle, mitä työtä annetaankin, vastasi toinen ja
rupesi kuninkaalle vedenkantajaksi.
Jonkin aikaa sitä työtä tehtyänsä sattui hän vedeltä tulles-
sansa istuutumaan tiepuoleen levätäkseen vähäsen. Siitäpä kulki
kuningas tietä myöten ja keksi vesiastioineen hänen, niin tuli kat-
somaan vettä, sanoi:
— No, ihme, kumma! Matkojen päästä tätä täytyy hakea eikä
kuitenkaan saada kelvollista, likaistahan tuo on nytkin.
— Niinhän tämä on, vastasi vedentuoja,— vaan jos linnanne
pihalta hakkuuttaisitte sen suuren koivun, mikä siinä kasvaa,
ja juuret väännettäisiin maasta, siihen tulisi kirkas lähde, josta
vettä olisi koko linnalle kyllin.
— Vastaatkos sanasi, niin minä sen koivun siitä hakkuutan?
sanoi kuningas,— vaan jos puheesi nähdään perättömäksi, niin
sinulle tulee päällinen rangaistus eteen.
— Vastaan sanani, takasi toinen.
— No, tule sitten minun kanssani, virkkoi kuningas,— kohta
se nähdään, onko sinun puheellasi perää!
Siitä käytiin koivun luokse kohta, ja kuningas palvelijoillan-
sa kohta hakkuutti sen pihansa koristuksen siitä pois, ja juu-
retkin väännettiin miehissä maasta. No, ei kummempata! Tuskin
saatiin tämä tehdyksi, niin koivun paikalta kohosi kirkas läh-
devesi näkyviin, jota maistoi siinä itse kuningas ja kiitteli
hyväksi.
— No, sinä olet nerokas ja toimellinen mies, sanoi hän ve-
denkantajalle siitä,— tästä päivin ei tarvitse sinun muuta työtä
tehdäksesi kuin vain juomaveden toimitat minulle, vaan se pitää
varalla pitääksesi aina.
Mies kun tähän virkaan pääsi, se kuninkaalle pitikin juo-
maveden kirkkaan ja makuisan, josta kuningas niin rakastui hä-
neen, että piti häntä kuin parasta ystävätään ikään, ja kaiken-
laista aina jutteli hänen kanssansa.
Kerrankin läksi kesän sydämellä lystimetsässään kävelemään,
ja vedenpitäjä silloinkin vesileileinensä seurasi häntä. Jonkin aikaa
10

f/' ///

lystiä käveltyänsä istuutui kuningas puiden siimekseen lepäämään
ja pyysi vettä juodaksensa, kun oli kesälämpimästä hänelle jano
tullut. Vedenpitäjä kaatoi hänelle vettä leilistänsä, ja kuningas
juotuansa alkoi haastella siinä, sanoi:
— Tässä lystimetsässäni kävin ennen useammastikin ja am-
muin hirviä huvikseni, vaan nyt en ole moneen vuoteen nähnyt
yhtäkään elävää, mikä heidät lienee tästä hävittänyt.
— Kyllä tähän taas hirviä saatte, kun tahtonette, virkkoi ve-
denpitäjä.
— Milläpäs niitä saisin? kysyi kuningas.
— Te kun tämän aituuksen veräjän suuhun panetitte hir-
vensarvet koristukseksi, niin hirvet peloissaan pakenivat sitä, vas-
tasi vedenkantaja,— vaari kun otettaisiin ne sarvet siitä poikkeen,
niin hirvet tulisivat tässä lystimetsässänne asumaan niinkuin en-
nenkin.
— No, saahan nähdä, jos sanasi toteen käyvät! sanoi ku-
ningas,— kyllä kaikitse se hyvä asia olisi! ja kun siitä kotiin
mentiin, niin hirvensarvet otettiin veräjän suusta poikkeen koet-
teeksi, tokko tuosta apua olisi jotakin.
Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuningas'muutamana päivä-
nä lähtee lystimetsäänsä taaskin ja sen vedenpitäjän ottaa kans-
sansa, sanoo:
— Käykäämme nyt katsomassa, onko tuolla hirviä enemmän
kuin ennenkään minun puistossani!
No, päästään veräjästä aituuksen sisälle ja aletaan kävellä
metsää yhtenä, niin jopas nähdään kaksi hirveä juoksevan tien
poikki komeasti, ja kuta etemmäksi mennään, sitä useampia kek-
sitään yhä. Kuningas ihastuu tätä ja alkaa lystiksensä ammus-
kella niitä. Jo oli kolme hirveä sillä tavoin kaatanut, kun heitti
jo ammunnan ja sanoi toverillensa:
— No, kävipähän sinun sanasi toteen, sinä olet viisas mies
näenmä; tästä lähin olekin minun ystäväni, et tarvitse palve-
lusta tehdä, vaan asu ja elä minun linnassani, miten suinkin
mielesi tekee.
Tästäkös tuli miehelle nyt hyvä elanto, hän kuninkaan kans-
sa piti ystävyyttä ja toimeen tuli hyvästi. Kului jonkin aikaa
siitä, ja kuningas ja se mies kestiä kävivät keskenänsä linnassa,
vastakkain molemmat, niin sattui kerrankin kuningas olemaan
miehen luona vieraana ja oli suruissaan hyvin. Kysyy siitä se
mies:
— Ka, mitäpä te, hyvä kuningas, nyt pahoillanne olette?
— On syytä paljonkin, vastasi kuningas,— ainoa tyttäreni jo
kymmenen vuotta on sairastanut eikä parane mistään, vaan käypi
vuosittain huonommaksi yhä.
12

— Elkää, kuninkaiseni, hätäilkö; kun sallitte, minä hänet paran-
nan, vastasi toinen.
— Hyvä ystäväni, virkkoi kuningas,— moni mies on jo koettanut
häntä terveeksi saada, vaan ei ole kellekään onnistunut, vaikka
tyttäreni ja puolen valtakuntaani olen luvannut parantajalle. Siitä,
kun kaikki häntä tyhjään parantelivat eikä apua lähtenyt, kuulu-
tin ympäri koko valtakuntani viimeinkin, että ken vasta vielä
parantajaksi tarjoakse eikä onnistu työssään, sille tulee päällinen
rangaistus. Saat neroasi koettaa nyt sinäkin, vaan täytyy sitten
suostuaksesi siihen kauppaan, minkä olen ehdotellut, jonka tautta
lienee parasta, kun et rupea koko koetuksiin.
Mies ei pelästynyt kuninkaan puhetta, vaan tyytyi siihen, mikä
ehdoteltu oli, ja otti kuninkaan tyttären parantaaksensa.
Varhain aamusella, kun päivä oli nousemassa, rupesi hän
parantamisen tuumiin. Kuninkaan tytär kannettiin lavalla puutar-
haan, missä kaunein heinikko oli kasvamassa, että siinä häntä
parannettaisiin; ja kuningas sotaväkeä pani vahtimaan ympärille,
ettei mies karkuun pääsisi, jos ei parantaminen onnistuisi hä-
neltä.
Mitäs siitä; mies ei muuta kuin liinasen vain aamukastees-
sa kostutti, jolla alkoi kuninkaan tyttären kasvoja ja rintoja
hivellä hiljalleen. Sairas kun näkyi tästä jo virkistyvän heti,
mies riisui hänet kokonansa ja asetti kasteesta kosteaan hei-
nikkoon pitkällensä. Pidettyänsä häntä vähän aikaa siinä puki
hän hänet vaatteihin taas ja nosti lavalle takaisin siinä toi-
vossa, että paranee se nyt, kun parataksensa lienee.
Siihen tuli nyt kuningaskin katsomaan itse ja kysyi tyttä-
reltänsä:
— Tunnetko vaivaa mitään vai oletko terve?
— Terve olen, vaan voimaton, vastasi tytär.
No, tästähän nyt kuninkaan mieli kävi hyväksi, hän ilois-
saan kätteli tyttärensä parantajata ylistäen hänen viisauttansa
ja lupasi hänelle puolen valtakuntaa ja oman tyttärensä vai-
moksi, kun se entiseen voimaansa tulisi.
Siksi aikaa annettiin miehelle toimitukseksi ottaa satamaan
tulevia laivoja vastaan, joissa kuninkaalle ulkomailta tavaraa oli
tuotava. Miehen tätä virkaa pitäessä tuli hänen veljensäkin kah-
della laivalla siihen kuninkaan satamaan tuoden kaikenlaisia ta-
varoita kuninkaalle.
Se kun oli vääryyttä seuraava niinkuin ennenkin, ja laivasta
tavarata puuttui paljon, niin tuli päällysmiehen puheelle ja tarjosi
rahaa hänelle, sanoi:
— Saatte tässä rahamäärän itsellenne, kjun sanotte kaikki lai-
voissani olleen, mitä ollakin piti.
13

Toinen, joka tunsi veljensä hyvästi, ei huolinut hänen rahois-
tansa, sanoi:
— Ei, miesrukka, vääryys ja valhe auta ketään, enkä minä
virkaani toimittaessa mitään lahjaa ota, etkös tunne minua en-
tuudesta?
— En, vastasi toinen,— mistäpä, vapaasukuinen herra, teidät
minä tuntisin!
— No, minä olen sinun veljesi, sanoi se kuninkaan virkamies
siitä,— etkös muista, miten minulta silmäni puhkaisit venheeseen
laskiessasi, kun ensin vedossa laivani voitit? Nyt on minua Ju-
mala kuitenkin auttanut, että voisin sinua petollisuudestasi ran-
gaista jos tahtoisin, koska olet kuningasta koetellut pettää, vaan
kun luovut entisestä käytöksestäsi ja tästälähin takaat totuutta
seuraavasi, niin annan rikoksesi anteeksi.
Toinen, joka pelkäsi kuninkaan rangaistusta, ihastui veljensä
puhetta, sanoi:
— No, kun et petostani kuninkaalle ilmoita, minä en tästä
päivin valhetta enkä vääryyttä harjoita, vaan elän kaiken aikani
rehellisesti, sen takaan nyt kovasti.
Saatuaan veljeltään tämän lupauksen, että se nyt vääryyden
tieltä luopuu, sovitteli se kuninkaan virkamies veljensä asiat ja
vei hänet kotiinsa linnaan. Siellä alkoivat keskenään sitten kai-
kenlaista jutella, niin sanoo laivankuljettaja veljellensä:
Kerropa minulle nyt kohtasi, miten ensinnäkin silmistäsi ter-
veeksi tulit ja sitten näin kuninkaan ystäväksi pääsit?
Toinen puhui siitä asiansa kaikki ja ilmoitti veljellensä, että
ne metsässä saamansa sukset ne ne häntä ovat parhaastansa
auttaneet.
— No, etköhän antaisi niitä suksiasi minulle? sanoi kohta
se vanhempi veli,— koska ne niin ihmeelliset ovat, niin voisin-
han minäkin niillä hyvän onneni käsittää niinkuin sinäkin.
— Hyvin ne voit saada, en minä heitä enää tarvitse, sanoi
nuorempi veli ja antoi sukset veljellensä.
Tämä kun sai ne häneltä, ei malttanut kauempaa veljensä
luona olla, vaan läksi linnasta matkaansa ja päätti koettaa
suksiansa paikalla. Läksi muka hiihtämään heti ja sanoi it-
seksensä:
— Juoskaa, sukset, sinne, missä veljenikin hongan latvassa
piruja kuunteli!
No, suksilla oli entinen tapansa, ne juoksivat, jossa pirut
aina öillä kokousta pitivät. Ei muuta, nousi mies hongan lat-
vaan niinkuin velikin oli tehnyt, ja rupesi sinne yöksi, vaan ei
muistanut suksia ottaa kanssansa. Sydänyöllä tulivatkin pirut
tavalliseen kokouspaikkaansa, vaan kun nähtiin sukset siinä hon-
14

gan juurella, niin oudoksuttiin sitä ja alettiin hakea suksien omis-
tajata.
— Tuolla se on hongan latvassa, sanoi muudan piru keksien
miehen piilostansa,— siellä kuuntelee meitä niinkuin taannoinkin
ja meiltä tietomme varastaapi!
— Vai siellä sin' olet? ärjäisivät yhfaikaa toisetkin ja rupesi-
vat puistamaan honkaa yhdessä. Sieltä putoaa se mies niinkuin
orava puusta, ja pirut miehissä pieksivät hänet kuoliaaksi, josta
alkavat taas haastella maailman asioita, sanovat:
— Tiedänpä, minkä tiedän, ja toinen virkkaa heti:
— Tiedän minä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä sinä, minkä
minä tiedän.
Semmoisen lopun sai se valhetta seuraava veli ja siihen pi-
rujen käsiin kuoli, vaan toinen sai kuninkaan kauniin tyttären
vaimoksensa ja puolen valtakuntaa kuninkaalta, jonka kanssa
piti ystävyyttä ikänsä.

KRUUNUN MIES
Oli talo ja sen isännällä kolme poikaa. Taloon kuului ranta-
pelto ja monena vuonna isäntä yritti viljellä siellä ^ruista. Mutta
kun tähkä alkoi heilimöidä, nousi mereltä suuri myrsky, joka
löi laihon lakoon ja tärveli viljan. Kymmenenä vuonna peräkkäin
kävi samalla tavalla.
Ukko vihdoin kyllästyi turhaan työhön ja sanoi pojilleen:
— Sääli on hyvää peltoa joutoniityksi heittää. Yrittäkää nyt
tekin vuorostanne, *minä jo väsyin, sillä pelto ei ole yhtenäkään
vuonna edes siemenjyviä takaisin antanut.
Vanhin poika kylvi kylvöksen ja kun tähkä alkoi heilimöi-
dä, meni hän vartioimaan vainiota, Mutta illansuussa lähestyi
mereltä mustanpuhuva pilvi ja nousi kohiseva myrsky. Niin raju
oli tuuli, että kaislat vinkuivat ja puut kaatuivat rytisten met-
sässä. Pellonvartija luikki ranta-aittaan suojaan. Aamun tullen oli
rajusää tauonnut, ja kun poika katsoi peltoansa, näki hän, että
se oli kuin ladalla ladattu, niin ettei siitä niin jyvän jyvää läh-
tisi.
Seuraavana keväänä pyysi keskimmäinen veli peltoa haltuunsa.
Isänsä esteli häntä ja sanoi:
2 Зак. 1805
17

— Mitäpä sinä sinne turhan takia raatamaan menet, tulee
vaan vahinkoa vahingon päälle.
Mutta poika ei uskonut ennenkuin koetti, ja hänenkin kylvök-
sensä tärveli myrsky.
Saapuipa sitten isännän kolmas poika, kruunun mies, sota-
mies, kotiin kuninkaan kaartista. Poika kulki ja katseli missä
kunnossa kotitalonsa maat ja metsät olivat. Hän keksi heitteille
jätetyn rantapellon ja pyysi isältään lupaa viljellä sitä.
Ukko alkoi taaskin estellä ja kertoi mikä huonononnen vai-
nio pelto oli. Mutta poika ei luopunut aikeestaan, vaan kärtti
isältään siemenjyviä lainaksi ja kylvi peltoon ruista.
Kun vilja sitten varttui, meni sotamies vartioimaan peltoansa.
Ja niinpä taas muutamana iltana alkoi meri kohista ja sen ylle
nousi musta pilvi. Tuli ankara rajusää, mutta sotamies ei men-
nytkään ranta-aittaan maata, vaan kyyristeli vesaikossa pitäen
vartiota.
Hän näki kuinka pilvi pysähtyi vainion ylle ja parvi valkoi-
sia joutsenia laskeutui siitä laihoon. Mutta ei tämä mitään, sillä
joutsenet heittivät höyhenpukunsa pois ja muuttuivat nuoriksi
neitosiksi. Neidot alkoivat karkeloida viljan joukossa sotkien sen
maahan.
Sotamies pani merkille kuka neitosista oli nuorin ja kaunein
ja sieppasi hänen joutsenpukunsa haltuunsa.
Aikansa hyppyjään hypittyään muuttuivat neitoset joutseniksi
ja lähtivät lentää viilettämään yli merenselän. Mutta nuorin ei
löytänyt pukuansa ja jäi yksin rannalle valittamaan.
— Ken oletkin, joka vaatteeni veit, tuo ne minulle! huusi
neito. Jos olet itseäni vanhempi, otan sinut isäkseni, jos minua
nuorempi olet, otan veljekseni ja jos samanikäinen olet, otan
sulhokseni!
Sotamies astui vesaikosta tytön puku kainalossaan ja sanoi:
— Miksikäs olet teettänyt turhaa työtä isälläni kymmenen
vuotta ja veljilleni kaksi vuotta? Pystytkö korvaamaan sadon,
jonka he menettivät?
Tyttö lupasi korvata moninkertaisesti tärvätyn viljan ja kun
poika uteli kuka ja mistä hän oli, kertoi tyttö olevansa kunin-
kaan tytär valtakunnasta, joka oli kolmen meren takana. Hän
kertoi myös, että mahtava noita oli noitunut hänet sisarineen
joutseniksi. He olivat saaneet tietää, että juuri tässä pellossa
kasvoi yrtti, jonka avulla he voisivat muuttua ihmisiksi. Ja tätä
yrttiä etsiessään he olivat polkeneet rukiin jalkoihinsa. Mutta nyt,
kun mies oli kaapannut neidon puvun, oli hänen elettävä ryös-
täjän puolisona.
Sotamies oli mielissään, kun ihanan kuninkaantyttären mor-
18

siamekseen sai, ja tyttö antoi hänelle uskollisuutensa merkiksi
kultasormuksen.
Niin vei sotamies morsiamen kotiinsa ja tuota pikaa he viet-
tivät häitä. Koko kylän väki oli kutsuttu häätaloon ja syötiin
ja juotiin ja ammuttiin pyssyillä suuren ilon merkiksi.
Mutta maan kuningas, jonka linna oli lähellä merenranta-
taloa, kuuli pyssyjen paukkeen ja lähetti renkinsä katsomaan,
olivatko alamaisensa ruvenneet sotimaan ilman lupaa.
Renki kävi ottamassa asiasta selvää ja kertoi, että meren-
rantatalossa vietettiin häitä ja että morsian oli kaunis kuin päivä.
Kuningaskin meni häihin ja ihastui sotamiehen morsiameen,
niin että alkoi mieliä tätä itsellensä. Hän päätti raivata miehen
pois tieltä ja sanoi tälle:
— Sinun on hankittava minulle pari kaikista eläimistä mitä
maan päällä on. Jollet pysty niitä huomiseksi hankkimaan ja
tuomaan linnani pihaan, niin katkon pääsi.
Sotamies meni pahoilleen, kun mokoman vaatimuksen kuuli,
ja valitti vaimolleen minkä mahdottoman tehtävän oli kunin-
kaalta saanut.
— Älä murehdi, lohdutti vaimo.— Ota tämä liina ja mene huo-
menna kuninkaanlinnan pihaan. Huitaise liinallani kolmasti ja
katso mitä tapahtuu.
Sotamies meni seuraavana päivänä kuninkaanlinnan pihaan.
Hän huitaisi liinalla kolmasti ja heti alkoi linnan portista tunkea
sisään erilaisia eläimiä, toinen toistaan suurempia. Siinä oli elik-
koa jos minkä näköistä, oli sarvellisia ja sarvettomia, oli sorkal-
lisia ja sorkattomia, ja ne pitivät semmoista meteliä ja karjuntaa,
että linnan muurit olivat vähällä sortua.
Kuningas säikähti, kun moisen äläkän kuuli, ja pyysi sota-
miestä kiireesti toimittamaan eläimet pois. Ja tämä sen kuin
huiskahutti liinallaan, niin siinä paikassa eläimet katosivat kuin
maa olisi ne niellyt.
Mutta edelleenkin kuningas hautoi mielessään, miten toimittaisi
sotamiehen pois päiviltä. Hän keksi uuden tehtävän, hän määräsi,
että miehen oli hankittava linnaan kaikki taivaan linnut.
Sotamies juoksi kysymään vaimoltaan mitä oli tehtävä, ja
tämä neuvoi häntä uudelleen turvautumaan liinaan. Mies riensi
kuninkaan linnalle, heilautti liinaansa kolmasti ja heti pimeni
taivas, kun kaikki maanpiirin siivekkäät lensivät linnalle. Toinen
toistaan suurempia ne olivat, ja ne asettuivat linnan katolle ja
katto murtui niiden painosta.
Taas tuli kuninkaalle hätä ja hän pyysi sotamiestä häätä-
mään linnut pois. Tämä sen kuin huikaisi liinalla, niin siipi-
niekat häipyivät kuin savu.
19

Mutta kuningas ei luopunut aikeestaan vieläkään. Hän sanoi
sotamiehelle:
— Isävainajani hukkasi kerran avaimensa, linnanavaimet, jotka
olivat aitoa kultaa. Sinun on etsittävä ne, taikka menetät pääsi.
Sotamies valitti vaimolleen minkä urakan nyt oli saanut. Vaimo
virkkoi:
— Tehtävä on entistä vaikeampi, mutta älä ole huolissasi.
Ota hevosesi ja ratsasta kirkolle. Alttarin takana ovat kadonneet
avaimet. Sieppaa ne kouraasi mutta muistakin, ettet kirkosta
poistuessasi katso taaksesi vaikka mitä tapahtuisi.
Poika satuloi ratsunsa, Harmo-nimisen hevosensa, hyppäsi
sen selkään ja ajoi kirkolle. Alttarin takaa hän löysikin nipun
kultaisia avaimia. Mutta kun hän kääntyi pois mennäkseen, nosti
kirkon haltija aikamoisen äläkän:
— Sotamies mitä teit, sinä omaisuuttani veit! huusi haltija.
Sotamies riensi ovelle, nousi ratsunsakin selkään, mutta ei
malttanut olla vilkaisematta taaksensa. Ja silloin hän hojeltui
satulasta maahan, löi otsakulmansa kiven kylkeen ja jäi makaa-
maan keskelle^ kalmistoa kuin hengetön.
Hevonen torti Turvallaan isäntäänsä ja yritti saada hänet nouse-
maan. Mutta kun sotamies ei räpäyttänyt silmäänsäkään, ha-
musi Harmo avainnipun hampaisiinsa ja kiidätti sen vaimolle.
Vaimo puolestaan vei avainnipun kuninkaalle ja torui tätä
sanoen:
— Minkä takia minun miestäni vainoat? Tässä ovat avaimesi,
mutta rakas puolisoni on varmaan niitä hakiessaan suistunut
surman syöveriin, koska häntä ei kotiin kuulunut.
Kuningas ilahtui, kun kuuli, että sotamies oli kadonnut. Hän
alkoi kiusata vaimoa kanssaan kuulutuksille. Vaimo penäsi vastaan
ja silloin kuningas uhkasi viedä hänet väkivalloin vihille.
— Viisainta lienee, että lähden pois koko maasta ja viivyn
poissa, kunnes kuninkaan naimainto on laimentunut, tuumi vaimo.
Ja appivanhemmilleen hän sanoi:
— Minä lähden nyt vanhempieni kotiin. Jos mieheni tulee
ja kysyy minua, niin sanokaa, että odottelen häntä mustan ja
valkean meren takana, punaisen meren keskelle upotetussa vas-
kilinnassa.
Vaimo kiinnitti joutsenen siivet hartioihinsa, lehahti lentoon ja
katosi meren taakse kuin pilvenhahtuva.
Virkosipa hautuumaalla, ruohon seassa maannut sotamieskin
sentään henkiin. Hän nousi pystyyn ja näki kolmen vainajan
istuvan sammaloituneella hautakivellä. Yhdellä oli ikäkulu hattu,
toisella saapasrajat ja kolmannella ruostunut miekka. Niistä he
nyt kiistelivät, mikä esine kullekin kuului.
21

— Minkä takia mokomista romuista riitelette? kysyi sota-
mies.
— Eivät nämä romuja ole, vaan taikaesineitä, suuria aartei-
ta, sanoi se joka piteli hattua.— Ken tämän hattureuhkan pää-
hänsä painaa, tulee näkymättömäksi.
Saappaiden pitelijä virkkoi:
— Ja nämä ovat seitsemän peninkulman saappaat.
Miekanomistaja puolestaan kehaisi:
— Se joka tätä miekkaa heiluttaa, saapi voiton vaikkapa tu-
hatpäisestä armeijasta, sillä tämä on kaikenkatkoja miekka.
— Minulla nuo taikaesineet pitäisi olla, mietti mielessään sota-
mies ja sanoi kiistelijöille:
— Tehän olette vainajia ettekä moisia mahtikapineita tarvitse.
Menkää nukkumaan ikuista unta tuonne hyvään hiekkamaahan
ja antakaa taikakalunne minulle. Minä, joka olen elävä, mahtia
tarvitsen, ettekä te.
— Totta puhuu sotamies, kruunun mies, tuumivat vainajat.
He antoivat hatun, saappaat ja miekan elävälle miehelle ja
paneutuivat haudan lepoon.
Sotamies veti saappaat jalkaansa, sitoi miekan vyöllensä, mutta
näkymättömäksi tekevän hatun hän talletti poveensa. Saappaat
olivat oivalliset. Parilla harppauksella ne kiidättivät miehen koti-
talon pihaan. Täällä hän sai kuulla mitä oli tapahtunut. Äiti-
muori selosti miten kuningas oli pojan vaimoa ahdistellut ja
miten tämä oli joutsenena lentänyt tiehensä.
— Mustan ja valkoisen meren takana, punaisen meren pohjaan
upotetussa vaskilinnassa se sanoi sinua odottavansa, kertoi pojan
äitimuori.
— Kauaksipa on vaimo vaeltanut, sanoi sotamies.— Mutta
etsin hänet käsiini vaikkapa maailman lopusta.
Ja niin lähti sotamies vaimoansa etsimään astellen kohti itäistä
ilmansuuntaa.
Illarvtullen hän päätyi salon liepeellä olevaan uudistaloon,
sanoi karannutta hevostansa etsivänsä ja pyysi yösijaa. Talon-
väki kehotti vierasta paneutumaan penkille maata. Penkillä lojues-
saan näki sotamies kuinka emäntä kattoi runsaan ruokapöydän.
Ja hän kuuli emännän sanovan isännälle:
— Käskisin vieraankin syömään, jos tietäisin ettei se siunaa
ruokaansa.
— Sopiihan tuota kokeilla, lausahti isäntä ja kutsui sota-
miehen aterialle.
Sotamies söi kyllältänsä, ei siunannut, ei edes kiittänyt pöy-
dästä noustuaan, ja tästäkös emäntä ja isäntä olivat mielissään,
sillä he olivat puolipakanoita.
22

Aamulla alkoi isäntä näytellä miehelle vaurauttaan ja vei
hänet aittaan, joka oli kiiltävää kuparia täynnä.
— Mutta ei tämä mitään, katsotaanpas toista aittaa, sanoi
isäntä.
He katsoivat toiseen aittaan ja se oli hopeata täynnä. Mutta
kun kolmanteen aittaan mentiin, olivat siellä laarit kultaa kukku-
roillaan. Nytpä sotamies pani näkymättömäksi tekevän hatun pää-
hänsä ja rohmusi laukkunsa kultaa täyteen.
Isäntä, jonka silmistä vieras hävisi, katsasti että minne tämä
oli mennyt ja näki kultalaarissa suuren kolon.
— Rosvo taisi se mies ollakin, vaikka hevosen hakijana kulki!
manaili isäntä.
Mutta sotamies oli jo harpannut pellon perälle, metsän reu-
naan ja otti siellä hatun päästänsä. Isäntä ei voinut muuta kuin
puida nyrkkiä hänen peräänsä.
Kulki, kulkipa sotamies sitten läpi rytöisen salon ja päätyi
mustan meren äärelle. Rannalla oli mökki, kumma mökki, joka
pyöri kuin hyrrä kukonjalan varassa.
— Vakaudu voipuneelle varatilaksi, uupuneelle unisijaksi! lau-
sahti sotamies.
Mökki pysähtyi ja sen ovesta kurkisti akka, jolla oli kolme
kyynärää pitkä nenä ja silmät kuin tinalusikat.
— Mitä tahdot, en ota vastaan muita kuin kruunun mie-
hiä, sanoi akka.
— Kruunun mieshän minä olenkin, vastasi sotamies ja astui
sisään.
Akka katseli miestä kuin syödäkseen ja sanoi:
— Eipä ole pirtissäni kolmeenkymmeneen vuoteen kristityn
hajua tuntunut, mutta nyt tuntuu. Teen kuin teenkin sinusta
hyvän paistin.
Sotamies sanoi:
— Et sinä minusta kunnon paistia saa. Näethän, että mi-
nulla on suuret luut, paljon rustoa ja lihaa vain siteeksi. Mutta
tiedätkös, miten pääsen tuon mustan meren poikki?
— Kunhan annat vasemman kätesi, niin soudan sinut vas-
tarannalle, ehdotti akka.
— Tarvitsen kättäni, peri palkkasi kullassa, sanoi sotamies
ja helisytti laukkuaan.
Hän pyysi yöpyä mökin penkillä ja akka antoi siihen luvan.
Akka sensijaan ei nukkunut, vaan hioi koko yön suurta liha-
kirvestään.
Aamun valjettua sotamies heräsi ja sanoi akalle:— Lähdehän
sitten soutamaan minua vastarannalle.
Akka hiveli sormillaan kirveensä terää ja sanoi:
23

— Ojenna kätesi tälle pölkylle, niin minä perin soutupalk-
kani.
— Ensin työ, sitten vasta palkka, sanoi sotamies.— Toisella
rannalla saat palkkasi, kunhan olet vienyt minut yli.
Tähän oli akan tyytyminen ja hän kantoi kirveensä ja liha-
pölkkynsäkin ruuheensa ja ryhtyi soutamaan sotamiestä mustana
lainehtivan meren yli. Vesi kuohui koskena, kun akka veteli airoista,
ja tuokiossa oli laaja vesitaival katkaistu.
Vastarannalla painoi sotamies näkymättömäksi tekevän hatun
päähänsä ja hyppäsi pois ruuhesta.
— Kruunun mies, minne hävisit? huusi akka.— Minne karkasit
soutupalkkaa maksamatta! Ja minä kun näin niin paljon vaivaa
tähtesi ja hioin kirvestänikin koko yön!
Pitkänenä akka jäi huutaa huhuilemaan rannalle, mutta so-
tamies taivalsi edelleen kunnes saapui valkoisen meren luokse.
Täälläkin oli rannassa ruuhi ja harmaja mökki, joka pyöri
hanhenjalan varassa.
— Vakauduhan nyt sen verran, että matkamies sisään pää-
see, pyysi sotamies. Mökki herkesikin pyörimästä ja mies astui
sisään.
Täälläkin asui akka, jolla oli nenä kuin hiilihanko ja silmät
kuin hopealusikat. Sillä mittavalla nenällänsä akka kohenteli uunin
hiillosta, kun sotamies astui sisään.
— Terveisiä nuoremmalta sisareltasi, joka saatteli minut mustan
meren yli, sanoi sotamies.
— Katsos juupelia! huudahti akka ja puhui nenäänsä honottaen:
— Miten se sinut yli toi eikä leikannut vasenta kättäsi? Kaikilta
mustan meren yli saattamiltaan se on pitänyt tapana katkoa
vasemman käden.
— Vai niin! kummasteli sotamies.— Minut se saatteli yli, kun
puhuin sille hyvää kaunista ja annoin kourallisen kultaa. Ota nyt
sinäkin ja souda minut valkoisen meren yli.
— Soudan, jos annat molemmat kätesi palkakseni, honotti
akka.
— Olkoon menneeksi, lupasi sotamies.— Mutta katko käteni
vasta kun ollaan toisella rannalla. Aion näet pitää perää ja eihän
kädettömän peränpidosta mitään tule.
Akka hyväksyi verukkeen ja lähti soutamaan sotamiestä val-
koisen meren yli.
Vastarannalle kun tultiin, painoi sotamies taas näkymät-
tömäksi tekevän hatun päähänsä, kiitti kyydistä ja luikki tie-
hensä.
Kotvan kuljettuaan saapui sotamies punaisen meren rannalle.
Hän näki harmajan mökin, joka pyöri kuni hyrrä kurjenkoipien
24

varassa. Sotamies yritti loitsuja lukemalla saada sen pysähtymään,
mutta mökkipä ei ollut loitsuista millänsäkään, vaan lisäsi vauhtia.
— Mikä nyt neuvoksi? tuumi mies, mutta keksikin samassa
rannalta vanhan rysän. Sen hän heitti mökin jalkoihin. Kurjen-
koivet sotkeentuivat rysään, mökki herkesi pyörimästä ja sota-
mies työntyi sisään.
Täällä emännöi kolmas akka, entistä hirmuisempi, jonka nenä
oli kuin uuniluuttu ja silmät kuin kultalusikat. Akka oli parhail-
laan leipomispuuhissa ja luuttusi uunia nenällään.
— Terveisiä kahdelta sisareltasi, sanoi sotamies.
— No, voi juupelia! hämmästeli akka.— Miten olet tänne jä-
senet tallella päässyt, sillä sisareni ovat tähän asti leikanneet
kaikilta kulkijoilta kädet?
— Olenpahan kruunun mies, sellainen mahtimies, ettei minun
käsiäni niin vain leikata, kehaisi sotamies.
— Vai niin, sellainenko mies olet! kummasteli akka ja ky-
säisi:— Kaipa sitä on lupa kysyä minne olet matkalla ja mitä
sinä täältä maailman laidalta etsit?
— Eukkoanihan minä etsin, vaskilinnan kuninkaantytärtä, olet-
ko kenties nähnyt hänet?
— En, vastasi akka.— En ole koskaan kuullut puhuttavan-
kaan sennimisestä kuninkaantyttärestä.
— Kaipa sentään tiedät missä vaskilinna on, se on kuulem-
ma upotettu punaisen meren pohjaan?
— En ole nähnyt enkä liioin kuullut sellaisesta linnasta, vaik-
ka olen koko ikäni soudellut ristiin rastiin mereni ulapoita, vas-
tasi akka.
Tämän kuultuaan oli sotamies peräti allapäin, mutta akka
lohdutti häntä sanoen:
— Älä lannistu, vaan mennään rantaan, niin kysyn alamai-
siltani asiaa.
Molemmat menivät meren rantaan ja akka korotti äänensä
ja huusi:
— Ho-hoi, kaikki taivaan linnut, tulkaapa puheilleni!
Heti kerääntyi paikalle lintuja vaikka minkä verran, sekä pieniä
että suuria.
— Olettekos, kysyi akka siipiniekoilta,— oletteko nähneet tuol-
la merenselältä vaskista linnaa? Se on upotettu aaltojen alle, niin
että vain vähän torninhuippuja on näkyvissä?
Kaikki linnut vastasivat yhteen ääneen:
— Ei, emme ole nähneet emmekä koskaan kuulleetkaan pu-
huttavan semmoisesta linnasta.
— Etkös sinäkään tiedä siitä mitään? kysyi akka lintujen
vanhimmalta, satavuotiaalta kalasääskeltä.
26

— En, en tiedä, vastasi kalasääski.
— No, menkää tiehenne sitten kaikki! komensi akka lintuja.
Linnut lensivät tiehensä ja akka huhusi koolle meren kalat.
Mutta kalatkaan eivät tienneet vaskilinnasta mitään ja sota-
mies oli jo varma, ettei koskaan näkisi vaimoansa.
Samassa vesi kuitenkin jakaantui kahtia ja hirmuinen valas-
kala ui paikalle.
— Missäs olet vitkaillut, kun et tullut paikalle silloin kun
muut? tiukkasi akka valaalta.
— Myöhästyin sen takia, selitti valas,— kun tuolla meren sy-
vimmässä syöverissä pyrstöni takertui vaskisen linnan torninsa-
karoihin.
— Vie, pyysi sotamies,— kuljeta minut sille linnalle.
Samapa tuo, astu niskalleni, kehotti valas.
Sotamies kyyristyi valaan niskalle ja jättikala ui ulapalle,
niin että vesi koskena kiehui.
Ei aikaakaan, kun sotamies näki vaskilinnan torninhuipun
ylenevän aalloista. Hän sanoi valaskalalle kiitokset kyydistä ja
takertui torninsakaraan kiinni.
— Minkä takia linnan pitää olla veden alla? mietti hän.—
Varmaankin noidanjuonten takia, päätteli sotamies ja sukelsi linnan
alle tutkimaan asiaa.
Linna oli miehenpaksuisilla ankkuriketjuilla sidottu pohjaan
kiinni. Sotamies tarttui kaikenkatkoja-miekkaansa ja sivalsi ketjut
poikki. Silloinpa linna kohosi suuren saaren kera päivänvaloon.
Sotamies painoi näkymättömäksi tekevän hatun päähänsä ja
katseli kuinka linnan väki alkoi parveilla ulkosalla.
— Jopa päästiin noidan lumoista! riemuitsi linnan väki.— Nyt
eletään taas kuin ihmiset eikä niinkuin simpukat tahi kalat.
Väki kävi siivoamaan ja ruokkoamaan linnaa, sillä mutaa, leviä,
simpukoita ja kaikenlaista ryönää oli takertunut veden alla joka
soppeen.
Kun paikat kiilsivät kirkkaina, alkoi väki juhlia. Sotamies
otti ja tipautti sormuksensa vaimonsa maljaan, saman sormuk-
sen, jonka vaimo oli lahjoittanut hänelle rantapellolla uskollisuu-
tensa merkiksi. Kuninkaantytär kun kumosi maljan, niin keksi
hän sormuksen.
— Mieheni, rakas mieheni, missäs olet? huuteli vaimo, kun
tunsi sormuksen.
Sotamies silloin tempaisi hatun päästään ja yhtyi iloitsijoihin.
Seuraavana päivänä alkoi sotamies puhella, että milloinka
ja millä keinoin päästään kotikonnuille.
Vaimo otti joutsensiipensä esiin ja virkkoi:
— Lähdetään vaikka heti, eivätköhän nämä kanna kahtakin.
27

Kantoivathan ne, ja sotamies lensi vaimoineen yli kolmen
meren, yli suuren salon ja saapui kotitaloonsa.
Mutta naapurissa asuva kuningas sai piankin tietää, että so-
tamies ihanan vaimonsa kera oli palannut kotiinsa. Hän va-
rusti suuren sotajoukon ja lähti sen etunenässä mahtavalta kruu-
nun mieheltä vaimoa riistämään. Sotamies tempaisi huotrasta
kaikenkatkoja-miekkansa ja sivalsi sillä kerran, kahdesti. Silloin
kuningas väkineen suistui liekkeihin maan sisään.
Sotamiehestä tuli nyt valtakunnan hallitsija ja hän eli kauniin
vaimonsa kerällä kauan ja onnellisena.

KULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ
Oli ennen kuningas ja hänellä kolme poikaa. Kuninkaan linnan
puistossa oli hedelmäpuu, joka kasvoi kultaisia omenoita. Eräänä
aamuna huomattiin, että yksi omenoista oli varastettu.
Kuningas, joka oli pahoittanut mielensä tästä varkaudesta,
kysyi silloin pojiltaan, mitä tuon asian suhteen olisi tehtävä.
Vanhin poika lupasi mennä seuraavaksi yöksi puistoon vartioon,
niin ettei moista vahinkoa enää sattuisi. Niinpä vanhin poika
asettuikin yöksi hedelmäpuun alle, vaan siinä jouten istuessaan
häntä alkoi uni vaivata, ja hän nukkui nurmelle. Aamulla ha-
vaittiin yhden omenan taas kadonneen.
Kuningas oli entistä enemmän pahoillaan. Silloin hänen toinen
poikansa lupautui puolestaan vartioon. Yö kun saapui ja poika
asettui puun juurelle, niin jo hänelle kävi samoin kuin van-
hemmalle veljelleenkin: hän nukahti. Aamulla taas huomattiin,
että puusta oli yön aikana viety yksi kultaomena.
29

Nyt pyrki nuorin poika vuorostaan puuta vartioimaan, mutta
kuningas ei olisi mielellään päästänyt kuopustaan tällaiseen puu-
haan. Poika kun kuitenkin anoi ja pyyteli hartaasti, niin isä
vihdoin antoi periksi.
Yön hämärtyessä poika istui pyssy kädessään omenapuun alla
vahtia pitääkseen eikä kovin kauan siinä istunutkaan, niin näki
taivaalta laskeutuvan komean kotkan kaltaisen linnun, jonka siivet
loistivat ja räiskyivät aivan kuin ilotulitus.
Lintu lensi omenapuun oksalle ja tempaisi nokallaan yhden
omenan irti ja mieli sitten saaliineen mennä matkoihinsa, mutta
poikapa tarttui pyssyynsä ja ampui lintua. Poika ei kuitenkaan
osannut tähdätä hengen paikoille — tähtääjän silmä lienee pettä-
nyt — yksi ainoa sulka tipahti linnun siivestä, kun tuo omena-
varas kohosi lentoon. Mutta tuo sulka olikin niin kiiltävä ja
korea, että kaikki kukat ja pensaat alkoivat sen valosta välk-
kyä. Poika vei sulan aamusella isälleen katsottavaksi ja kertoi
koko yöllisen tapahtuman. Kuningas kummasteli sulan kauneutta
ja sanoi sitä katsellessaan:
— En tiedä, kuinka suuren palkinnon oikein antaisinkaan sille,
joka pyytäisi minulle tuon linnun.
Vanhin poika halusi kärkkäästi lähteä linnunpyyntiin. Hän
etsi lintua korpimailta, metsistä, viipyi matkallaan kuukauden
ja toisenkin, eikä enää palannutkaan kotiin.
Sitten lähti keskimmäinen poika samalle asialle, vaan viipyi
hänkin viipymistään, eikä kuulunut kotiin.
Kerran sitten nuorin pojista, joka tällä välin oli varttunut
mieheksi, meni isänsä puheille ja sanoi:
— Siunaa minut matkalle, isäni, aion lähteä etsimään sitä
kullanhohtavaa lintua, ja jollei kuolema minua ennen aikojaan
korjaa, niin tuon minä saaliini sinulle!
Isä-ei olisi mielellään luopunut ainoasta pojastaan, mutta kun
näki, miten tämä oli innokas lähtemään, suostui hän viimein-
kin tuumaan ja virkkoi:
— No, mene, poikaseni, ja kun menet, ota talosta evästä,
minkä tarvitset ja palaa vanhan isäsi luo, vaikka et Jaetta-
vaasi löytäisikään.
Luvan saatuaan poika otti evästä repun täyteen ja meni sitten
talliin tarkastamaan isänsä hevosia.
Tallissa oli oriita, tammoja, ruunia, ja kaikki olivat komeita
näöltään, mutta kun poika nousi niiden selkään, niin jokainen
niistä vuorollaan lankesi voimattomana maahan. Viimein poika
huomasi vanhan, sodassa käyneen ruunan, joka oli niin sitkeä ja
voimakas, että jaksoi hänet kantaa.
Poika lähti matkaan, ja jonkin aikaa ratsastettuaan hän pää-
30

tyi kolmen tien risteykseen. Kussakin tienhaarassa oli tienviitta
osoitetauluineen. Ensimmäisessä tienviitassa luki: »Tätä tienhaa-
raa kuljettaessa on hevonen kylläinen, mutta mies nälkäinen.»
Toisen tienviitan osoitetaulussa luki: »Tällä tiellä on mies
kylläinen, mutta hevonen nälkäinen.»
Kolmanteen tauluun oli suurin kirjaimin kirjoitettu: »Paljon
on sinne menneitä, vaan ei takaisin tulleita.»
Jokaiseen tauluun oli lisäksi kirjoitettu kaikkien niiden nimet,
jotka olivat kulkeneet niitä teitä.
Poika luki ensimmäisestä ja toisesta taulusta veljiensä ni-
met, vaan ei havainnut heidän vielä palanneen. Siinä tovin poh-
dittuaan hän päätti lähteä sitä tietä, jonka taulussa sanottiin,
että oli ollut paljon menneitä, vaan ei takaisin palanneita. Ratsas-
taessaan poika mietti mielessään omaksi lohdutuksekseen:
— Jollen matkaltani enää palaa, niin eiväthän veljenikään
ole sen onnellisemmat.
Päivän ratsastettuaan hän saapui ihanalle, kukkia kasvavalle
niitylle. Siellä hän päätti syöttää hevostaan ja levähtää itsekin
hetkisen. Hän laski siis hevosensa syömään nurmelle ja nousi
itse suurelle kivelle syömään eväitään.
Mutustellessaan kaikessa rauhassa leipiään hän näki yhtäkkiä
eriskummallisen olennon lähestyvän.
Eipä tuo mikään muu voi olla kuin susi, poika arveli itsek-
seen ja huusi:— Tule tänne, suden serkku, niin saat hyvää ruokaa
pussistani!
Susi tuli ja poika syötti hänet, kuten oli luvannut.
Saatuaan vatsansa täyteen susi kysyi:
— Miksi lähdit, poikarukka,tälle onnettomalle tielle kulkemaan?
Poika selitti sudelle matkansa syyn ja kyseli, tiesikö susi,
miten kultalintu oli löydettävissä.
— Tiedänpä kuin tiedänkin, missä etsimäsi lintu on. Nouse
selkääni, niin vien sinut sinne!
Poika oli heti valmis lähtemään, ja susi, jolla oli poikansa-
kin mukanaan, sanoi niille lähtiessään:
— Katsokaa te nyt hevosta sen aikaa, kun viivymme mat-
kalla, ja ruokkikaa sitä hyvin!
Sitten susi kipaisi aikamoiseen juoksuun, niin että jo kohta
pojan silmistä alkoi valua kyyneleet tuulen tuiverruksesta. Hän
otti silloin nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen silmiään, mutta ko-
vassa vauhdissa liina sattui tipahtamaan hänen kädestään.
— Seisahdu, susi, nenäliinani putosi maahan! huusi poika su-
delle.
— Nytkö vasta siitä muistuttelet? sanoi susi.— Liinasi on jo
kymmenen peninkulman päässä!
31

isp

Poika kun tämän kuuli, ei enää pyydellyt sutta seisahtumaan,
vaan riensi sen selässä edelleen, kunnes saapuivat sen linnan
portille, jossa kultalintu asusteli.
Susi neuvoi nyt poikaa:
— Vartijoista sinä kyllä pääset ohi, sillä ne nukkuvat kaikki,
eivätkä huomaa sinua. Kun tulet siihen huoneeseen, jossa linnan-
haltijan tytär asuu, niin ole varuillasi, vaikka hänkin on nukuk-
sissa. Kun näet ikkunalla kultaisen häkin ja linnun, niin ota
hiljaa lintunen häkistä, mutta jätä häkki paikoilleen. Jos tartut
häkkiin, niin lintu nostaa aikamoisen hälinän, ja silioin vartijat
heräävät ja panevat sinut kahleisiin. Minä odottelen sinua täällä
pensastossa. Lähdemme sitten yhdessä takaisin, niin kuin yksissä
tulimmekin.
Poika lupasi noudattaa suden neuvoja ja paasikin vartijoi-
den keksimättä huoneeseen, jossa näki kultalinnun häkissään.
Poika otti hiljaa linnun käteensä ja oli jo kääntymäisillään paluu-
matkalle, kun alkoi arvella itsekseen:
— Jos vien tämän linnun kädessäni, niin se putoaa matkalla,
kuten liinakin.
Hän ei siis totellutkaan suden kieltoa, vaan otti ikkunalta
kultahäkin mukaansa. Mutta tuskin hän sai sen käteensä, kun
lintu alkoi sellaisella metelillä huutaa, että vartijat heräsivät
unestaan ja vangitsivat pojan heti paikalla.
Susi odotteli ja odotteli pensastossa, vaan kun poikaa ei kuu-
lunut takaisin, se ymmärsi, miten tälle oli käynyt linnassa. Se
itki suruissaan päivitellen, ettei poika totellut hänen neuvoaan.
Kuitenkin susi päätti jäädä vielä odottelemaan nähdäkseen, voi-
siko jollakin tavalla vielä auttaa poikaa.
Aamulla puhuttiin oitis linnan kuninkaalle, että varas oli käynyt
linnassa kähveltääkseen kultalinnun, mutta että pahantekijä oli
nyt kaikeksi onneksi kahleissa.
Kuningas käski silloin tuoda rohkean varkaan eteensä, ja
kun sai nähdä pojan, kysyi, miten tämä oli joutunut moiseen
puuhaan.
Poika kertoi tarinansa alusta alkaen ja selitti, että hänen isäl-
lään oli sulka, jonka hän oli ampunut kultalinnusta, kun se
kävi varastamassa omenoita hedelmäpuusta, ja että hän oli nyt
isänsä käskystä lähtenyt pyytämään lintua.
Kuningas, jolle kultalintu oli erikoisen rakas, tuomitsi ensin
kiivaudessaan pojan kuolemaan siitä, että tämä oli yrittänyt va-
rastaa linnun. Silloinpa poika sanoi mitään pelkäämättä:
— Jos minut tapetaan, niin on kultalinnunkin kuoltava, sillä
sekin on tehnyt rikoksen, koska on käynyt varastamassa hedel-
miä isäni linnasta.
3 Зак. 1805 33

Tämän kuultuaan kuningas sanoi pojalle:
— Saat jäädä henkiin, kunhan tuot minulle toisesta valta-
kunnasta kuninkaan oriin, joka on niin taitava ja viisas, että
puhuu ja haastelee kuin ihminen.
Poika lupasi suorittaa tehtävän ja pääsi kuin paasikin va-
paaksi. Hän lähti nyt etsimään matkatoveriaan ja löysikin susi-
paran pensastosta, missä se itkeä tillitteli surusta ja pelosta
toverinsa tähden. Poika kertoi sudelle, miten hänen oli käynyt
linnassa ja kyseli kumppaniltaan, mistä ja miten hän voisi saada
kuninkaalle tuon ihmeellisen oriin.
Susi tuskin malttoi kuunnella loppuun, kun jo huudahti ilois-
saan:
— Nousehan selkääni, kyllä minä tiedän, missä se mainio
ori on!
Poika teki työtä käskettyä, ja kun he olivat taittaneet tai-
valta jonkin aikaa, saapuivat he erään linnan portille, jonne
susi pysähtyi ja neuvoi poikaa:
— Tässä linnassa on tuo ori, ja saat sen kyllä tallista otet-
tua, mutta älä vain koske suitsiin, sillä jos niihin tartut, niin
hevonen pillastuu ja alkaa hyppiä ja temmeltää. Siihen meteliin
vartijatkin heräävät ja silloin sinun käy huonosti.
Poika lähti neuvon mukaan linnaan ja paasikin esteettä tal-
liin, sillä vartijat olivat vaipuneet syvään uneen. Eipä poika vie-
läkään malttanut täyttää suden käskyä, sillä kun hän sai otettua
hevosen, tarttui hän kohta jo suitsiinkin arvellen niistä olevan
apua hevosen kuljettamisessa. Tästä alkoi hevonen heti hirnua,
potkia ja temmeltää, niin että vartijat heräsivät ja vangitsivat
hevosvarkaan.
Linnan kuningas tuomitsi pojan kuolemaan, mutta leppyi siitä
kuitenkin ja sanoi:
— Jos tuot minulle maailman kauneimman kuninkaallisen tyt-
tären, niin pääset kaikista rangaistuksistasi ja saat vielä oriin
palkaksesi.
Poika suostui ehdotukseen ilomielin ja lähti heti suden luokse ja
kertoi tälle uudesta tehtävästään.
— Älä ole huolissasi, kyllä minä tuohonkin konstiin kei-
non keksin, virkkoi susi ja otti pojan selkäänsä ja säntäsi juok-
suun. Susi viuhtoi hurjaa vauhtia eteenpäin poika selässään, kunnes
saapui suuren kaupungin portille, jonne pysähtyi ja sanoi:
— Tässä kaupungissa asuu maailman kaunein kuninkaantytär.
Kestää kuitenkin kappaleen aikaa ennen kuin saamme hänet val-
taamme. Minä toimitan tähän kaupungin portille nyt kauppa-
puodin, käy sinä myyjäksi siihen, minä ryhdyn isännäksi.
Samassa susi heittäytyi maahan ja alkoi piehtaroida, ja sii-
34

hen paikkaan syntyi yks'kaks' kauppapuoti, jossa oli myytävänä
ihmeen kauniita tavaroita. Poika ryhtyi myyjäksi puotiin, ja tuota
pikaa riensi kaupungista ihmisiä ostamaan tavaroita, sillä niin
koreita ja kauniita ei löytynyt mistään muusta puodista.
Sai tästä mainiosta kauppiaasta kuninkaantytärkin kuulla, ja
hänkin tuli eräänä päivänä puotiin ostoksille. Kun kuninkaan-
tytär, jota seurasi koko joukko palvelijoita, tuli puotiin ja näki
siellä ylen kauniita tavaroita, jollaisia ei ollut ennen eläessään
nähnyt, hän osteli kukkuräkaupalla tavaroita ja ihaili ihailemis-
taan tätä ihastuttavaa puotia. Vaan kun tyttö siinä myös puo-
din myyjää vilkuili, niin jo syttyikin lemmentuli hänen sydä-
meensä, sillä tuollaista poikaakaan ei hän ollut ennen nähnyt.
Samoin kävi pojallekin, hän tuskin tiesi minkälaisia tavaroita
hän esitteli ja tarjosi ostettavaksi, hänen silmänsä seurasivat
vain ostajaa itseään.
Ostokset tehtyään kuninkaantytär kysyi pojalta, mistä tämä oli
kotoisin ja kuinka hän oli joutunut kauppiaaksi. Vartijoiden kuu-
lematta poika puhui silloin tytölle totuuden ja kysyi viimein,
eikö tämä suostuisi lähtemään hänen mukaansa.
Rakastunut tyttö ei kauan harkinnut, vaan lupasi lähteä heti
kun vain vartijoiltaan pääsisi. Näin tuumaten tyttö lähti puodista
ikään kuin kulkeakseen kotiinsa, mutta pysähtyikin äkkiä ja sanoi
vartijoille:
— Palaan vähän vielä puotiin, jääkää te tähän!
Vartijat jäivät nyt keskenään turisemaan keskelle katua, ja
kuninkaantytär palasi puotiin ja kertoi olevansa valmis lähtemään.
Kun puodin isäntä, tuo kauppiaaksi muuttunut susihukka, tä-
män kuuli, hän heittäytyi puodin lattialle ja heitettyään siinä
kolme kuperkeikkaa katosi puoti tavaroineen päivineen, ja hän itse
muuttui takaisin sudeksi. Sitten susi pyysi poikaa ja kuninkaan-
tytärtä nousemaan selkäänsä ja hurja juoksu sai alkaa. Susi
juosta viiletti poispäin kaupungista ja vartijat jäivät kaikessa
rauhassa odottamaan kuninkaantyttären paluuta puodista. Jo vii-
mein vartijat väsyivät odottamiseen ja alkoivat etsiä tyttöä. Mutta
kun he lähtivät puodille päin kävelemään, he eivät nähneet-
kään sitä missään.
Ihmeissään vartijat palasivat linnaan ja ilmoittivat asian ku-
ninkaalle. Kuningas haetutti kadonnutta tytärtään kaikkialta kau-
pungista ja kaupungin ulkopuolelta, mutta kaikki oli turhaa: tyttö
oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, eikä asiasta saatu koskaan
selvää.
Poika ja kuninkaantytär matkustivat suden selässä sillä välin
maita ja mantuja. Viimein alkoi näkyä se kuninkaanlinna, jonka
kuninkaalle tyttö oli joutuva morsiameksi. Mutta silloinpa kävi
36

pojan mieli apeaksi, sillä hän ei olisi enää halunnutkaan luopua
ihanasta tytöstään.
Viisas susi aavisteli pojan murheen ja se virkkoi tälle tytön
kuulematta:
— Älä, poikaseni, sure, kyllä minä neuvon tiedän! Sinä annoit
minulle kerran ruokaa pussistasi, kun taas joku toinen sinun
sijassasi olisi kukaties tappanut minut. Nyt tahdon palkita sinua
hyvyydestäsi ja saatan tämän suloisen tytön sinun omaksesi.
Päästyään kaupungin portille susi sanoi taas pojalle:
— Minä muuntaudun nuoreksi neitoseksi. Vie minut mukanasi
kuninkaalle, niin jo saat sen ihmeellisen hevosen. Palaa sitten
mitä pikimmin matkatoverisi luokse, mutta muistuta kuningasta
kuitenkin siitä, että hän antaa minun käydä joskus ulkona jaloit-
telemassa, jotta saan tilaisuuden karata hänen linnastaan.
Poika totteli sutta ja lähti neidoksi muuntuneen suden kanssa
kuninkaan kartanoon. Kuningas hovinaisineen ihasteli tyttösen
kauneutta, ja linnassa nousi suuri ilo, kun nyt kauan toivottu,
kuninkaan kaipaama neito saatiin hoviin. Ihastuksissaan kuningas
luovutti pojalle ihmeellisen hevosensa ja muita lahjoja vielä pääl-
liseksi.
Poika otti vastaan mitä annettiin ja palasi tytön luo, vaan
susi pantiin asumaan linnan upeimpaan huoneeseen. Siellä tuo ei
kauan viihtynyt ja kohta kävikin surevan ja kalpean näköiseksi
ja pyysi päästä huoneestaan johonkin vihantaan puistoon vir-
kistymään. Sitä kuningas ei kummeksunut, kcska ymmärsi outojen
ihmisten parissa olemisen käyvän nuorelle neidolle ikäväksi, ja
niin hän käski palvelijoidensa viedä morsiantaan kävelylle linnan
hedelmäpuuta rhaan.
Vartijoistaan oli tytöksi muuntuneella sudella paljon vastus-
ta, sillä nämä eivät hetkeksikään päästäneet häntä silmistään.
Muutaman tiheän pensaan suojassa ennätti tuo vikkelä susityttö
kuitenkin heittää kolme kertaa kuperkeikan. Siinä samassa hän
muuttui sudeksi ja hyppäsi vartijoiden nähden muurin yli ja
katosi.
Siitä juoksi susi sitten pojan ja tytön piilopaikkaan, otti heidät
selkäänsä ja ampaisi juoksuun. Nyt piti kiirehtiä sen kuninkaan
linnaan, jolle poika oli luvannut hankkia tuon ihmeellisen hevosen,
joka tyhjänä juoksi heidän jälessänsä.
Susi juoksi niin, että hiekka pölysi tiellä ja pian alkoi kau-
kaisuudessa häämöttää linnan tornit. Poikapa synkkeni silloin,
koska tiesi, että pian hänen oli luovuttava hyvästä, suurella vai-
valla ja vaaralla hankkimastaan hevosesta. Susi vaistosi pojan
murheen ja lupasi auttaa häntä tässäkin asiassa.
— Kun tulemme linnaan, niin minä muutan taas muotoa ja
37

tulen hevoseksi, ja sinä saat lahjoittaa minut kuninkaalle. Älä
sure, kyllä minä sieltä jollakin konstin pääsen pakoon. Muistuta
kuitenkin kuningasta, että hän päästää minut viimeistään vuo-
rokauden kuluttua pihalle jaloittelemaan.
1 Poika jätti silloin tyttönsä ja hevosensa linnan ulkopuolella
olevaan metsikköön ja ajoi oriiksi muuttuneen suden selässä lin-
naan, jossa lahjoitti tämän mainion hevosen kuninkaalle.
Kuningas ihastui hevosestaan suuresti, sillä ori puheli kuin ih-
minen, hyppi ja pomppi ja osasi monenlaisia temppuja. Lupauk-
sensa pitäen kuningas antoi silloin pojalle kultalinnun häkkeineen
ja vielä paljon muuta hyvyyttä kaiken kukkuraksi. Tyytyväisin
mielin lahjojaan kantaen poika palasi metsikköön, vaan eipä ori-
kaan pitkään viipynyt linnassa. Kun huominen valkeni, niin ori
päästettiin pihalle jaloittelemaan. Siellä se alkoi piehtaroida ja
heitti kolme kuperkeikkaa ja muuttui takaisin sudeksi.
Siitä susi soilahti muurin yli ja juoksi metsikköön, josta tem-
paisi tytön ja pojan selkäänsä ja lähti kiitämään eteenpäin. Vih-
doin susi pysähtyi, sillä oltiin saavuttu samalle kedolle, missä
poika oli ensimmäistä kertaa tavannut suden. Siellä oli eväs-
laukku vielä kivellä, ja vanhan hevosensakin poika löysi syö-
mästä nurmelta.
Eväslaukustaan poika syötti nyt sutta niin kuin ensimmäi-
sellä kerrallakin, kiitti sitten sutta tämän hyvyydestä ja avuliai-
suudesta ja jätti viimein jäähyväiset lähteäkseen matkaan kunin-
kaantyttären kanssa.
Susi, joka oli jo löytänyt niityltä poikasensa, varoitteli poikaa
vielä ja sanoi:
— Kun lähdet matkalle, niin istu itse vanhan sotahevosesi
selkään ja anna morsiamesi istua nuoren, kauniin ja viisaan
oriin selkään. Varo myöskin, ettet matkalla lepää missään etkä
viivyttele, vaikka olisitkin vähän väsyksissä, ja älä missään ta-
pauksessa nukahda hetkeksikään, sillä jos nukut, voi onnetto-
muus sinut vieläkin saavuttaa ja tuottaa surman ja kuoleman.
Poika lupasi pitää neuvot mielessään ja lausui sudelle vielä
kerran kiitokset, istui itse sitten sotahevosensa selkään ja tytön
auttoi komean oriin selkään. Tyttö istui kauniin hevosen selässä
lintuhäkki kädessään ja seurasi pojan perässä, ja niin he lähtivät
metsän pimentoon.
Kuljettuaan pitkälti metsiä he vihdoin saapuivat siihen tien-
risteykseen, jossa oli nuo kolme taulua. Poika näki heti, että
veljet olivat vielä matkallaan, koska heidän nimiään ei näky-
nyt palanneiden tauluissa. Tuosta poika kuitenkin vähät välitti,
kirjoittipa itse oman nimensä onnettoman tien tauluun ilmoittaen
näin palanneensa elävänä tuosta murheen laaksosta.
38

Jälleen lähtivät taipaleelle ja tovin ratsastettuaan he pääsivät
viheriälle vainiolle, jossa päättivät lepuuttaa hevosiaan ja itsekin
istahtaa hetkiseksi puiden siimekseen. Nukkua poika ei aikonut,
vaikka kyllä hän oli väsynyt matkastaan, mutta huomaamatta
alkoi uni painaa hänen silmiään. Poika ummisti silmänsä ja pahaa
aavistamatta antoi unelle periksi ja nukahti.
Sattuivatpahan silloin vanhemmat veljet kotiin mennessään
kulkemaan siitä ohi, ja kun he huomasivat, mikä saalis nuo-
rimmalla veljellä oli — kuninkaantytär oli näet myös uinahtanut
nojaten päätään pojan olkaa vasten — he tappoivat nukkuvan
veljensä sekä tämän vanhan sotahevosen ja hautasivat ruumiit
syvälle maahan. Veljensä morsiamen samoin kuin kultalinnun
ja oriin he ottivat mukaansa ja pakottivat tytön lupaamaan,
ettei tämä kertoisi mitään rikoksesta heidän isälleen, vaan hä-
nen annettaisiin luulla heidän ansainneen vaivalla ja vaaralla
tytön, kultalinnun ja hevosen.
Kun vihdoinkin vanhemmat veljet palasivat isänsä linnaan,
ilahtui vanha kuningas suuresti, varsinkin saadessaan kultalin-
nun ja huomatessaan vielä kauniin tytön ja upean oriin. Ei muuta
kuin alkoi valmistuttaa häitä vanhimmalle pojalleen, joka sanoi
saaneensa kuninkaan tyttären morsiamekseen.
Eipä käynytkään kaikki niin kuin pojat olivat toivoneet. Kunin-
kaantytär muuttui alakuloiseksi ja surulliseksL^k^^talmtu lakkasi
laulamasta ja hevonen haastelemasta sekä Tlveitäan tekemästä,
eikä saatu tätä surumielisyyttä millään keinolla poistettua.
Susi, joka sillä aikaa vaelsi kaukaisissa maissa, alkoi hän-
kin mielessään aavistella, että pojalle oli hänestä erottuaan käynyt
pahasti, ja päätti siksi etsiä hänet, mistä vain löytäisi.
Ei aikaakaan, niin jo matkallaan tulikin sille kedolle, jonka
multaan poika hevosineen oli haudattu. Tästäkös susirukan mieli
kävi karvaaksi! Kynsillään hukka heitti soran ja mullan haudasta,
aukaisi hevosen vatsan ja meni sinne suremaan ja murehtimaan.
Jonkin ajan kuluttua lensi korppi poikineen haaskalle ja
asettui hevosen vatsalle nokkimaan. Susi sai yhden korpinpojan
jalasta kiinni ja sieppasi koko linnun luokseen.
— Laske poikani irti! rukoili vanha korppi.
— En laske, jollet tuo minulle elävää vettä.
— Kyllä minä täyttäisin tahtosi, mutta millä minä sitä toi-
sin, kun ei ole minulla astiaa? vastasi korppi.
Kuolleen poikaparan takissa sattui olemaan vaskinappeja, susi
otti yhden niistä ja sitoi sen korpin kaulaan ja sanoi:
— Tuossa on astia, lähde nyt joutuin matkaan ja palaa pian!
Korppi lähti oitis lentoon eikä viipynytkään kuin hetken ja pa-
lasi nappi täynnä elävää vettä.
40

— Tässä sinulle eläväksi tekevää vettä, mutta annapa nyt
poikani takaisin! se sanoi sudelle.
Susi ei sanonut sanaakaan, vaan katkaisi siinä samassa kor-
pinpojalta kaulan.
— Miksi poikani tapoit? kysyi korppi suruissaan.— Senkö mi-
nulle annoitkin palkaksi?
— Älähän huoli, virkkoi susi,— onhan sinulla elävää vettä,
annapa tänne, niin koetan, kelpaako tuo mihinkään!
Sai siitä nyt susi napinkuoren korpilta ja voiteli elävällä
vedellä kuollutta korpinpoikaa koettaakseen veden voimaa.
— Klank! sanoi korpinpoika ja lähti samassa lentämään.
— Hyvää on vesi, kehui susi tämän nähdessään.— Jo sen
nyt näen, että olet tuonut veden oikeasta lähteestä.
Sitten susi otti kuolleen pojan haudasta, asetti nurmelle ja
voiteli ruumista elävällä vedellä.
Tuosta virkosi kuollut elämään, ja susi kun tämän näki, voiteli
hevostakin samalla tavalla, jotta sekin heräisi eloon.
— Kuten jo etukäteen pelkäsin, jouduit minusta erottuasi uudel-
leen onnettomuuteen, sanoi susi pojalle.— Minä en sinua hennonut
vielä jättää avutta, siispä hengettömän ruumiisi saatoin elämään.
Kulje nyt kiireimmiten kotiisi — eikö jo vietettänekin siellä mor-
siamesi häitä! Jos mielit tuon estää, niin älä viivyttele! Minua
et enää tarvitse, sillä onnettomuuksien tielle tuskin tahdot
palata.
Näin puhuttuaan susi katosi, minne lieneekin kadonnut, ja
poika nousi hevosensa selkään ja ajoi kotiinsa viivyttelemättä.
Linnassa vietettiin parhaillaan häitä, kuten susi oli ennusta-
nutkin. Kaunis kuninkaantytär oli yhä vielä murheissaan, lintu
ei laulanut, eikä hevonen puhunut. Äkkiä tapahtui muutos koko
kuninkaan kartanossa. Nuorin poika kun astui ovesta sisään,
morsian unohti surunsa ja hymyili, kuten aina ennenkin, kul-
talintu alkoi visertää häkissään, ja hevonen hyppi, hirnui ja puhui!
Vanhan kuninkaan tätä kummastellessa hänelle kerrottiin koko
julma totuus, sekin, että vanhemmat veljet olivat kaiketta syyttä
tappaneet nuorimman veljensä ja kuopanneet tämän ruumiin maa-
han. Silloin ei nuorin poika malttanut enää mieltään, vaan sanoi:
— Tässähän minä, sinun nuorin poikasi, olen. Toiset veljet
tosin aikoivat tappaa minut, mutta erinomaisen sattuman kautta
virkosin eloon ja nyt olen, rakas isä, taas sinun luonasi.
Vanha kuningas halasi nuorinta poikaansa, niin että ilon kyynelet
alkoivat valua hänen silmistään.
Vanhemmat veljet, jotka katselivat tätä syrjästä, pakenivat
kohta kodistaan pois, lähtivät mieron kolkkoja teitä kuljeksimaan,
ja sillä matkallaan lienevät kai vieläkin.
41

PELKÄÄMÄTÖN PEKKA
Muuan nuorukainen, jota kutsuttiin pelkäämättömäksi Pekaksi,
meni taloon rengiksi sillä välipuheella, että jos isäntä saa hänet
pelkäämään, niin hän palvelee koko vuoden palkatta. Päinvas-
taisessa tapauksessa taas Pekka saisi heti kouraansa koko vuo-
den palkan ja olisi vapaa lähtemään talosta pois.
Kun Pekka oli talossa ensimmäistä yötä, herätti emäntä hä-
net ja käski mennä antamaan hevosille heiniä. Pekka kompuroi
pimeässä talliin, kahmaisi häkistä heinäsylyksen ja tunsi, että
jokin suuri, karvainen eläin pyristeli sen sisällä. Mutta hän ei
säikähtänyt ensinkään, vaan heitti heinät takaisin häkkiin ja alkoi
hypätä ryskiä heinien päällä ja huusi:
— Ole vaikka paholainen, niin nyt sinun huonosti käy!
Heinistä kajahti silloin huuto:
— Herran nimessä, lopeta jo, enhän minä paholainen ole, vaan
sinun isäntäsi!
Pekka tunsi isäntänsä äänen ja auttoi hänet pois heinien seasta.
Isäntä oli näet päättänyt peloittaa renkinsä heti alkuun ja pannut
turkin nurinpäin päälleen ja piiloutunut heinähäkkiin.
Ja sanansa oli nyt isännän pidettävä. Pekka sai vuoden palkan
kouraansa ja oli vapaa palveluksesta.
Pekka pestautui sitten pappilaan rengiksi ja teki edellisen
kaltaisen sopimuksen rovastin kanssa.
Eräänä iltana käski rovasti hänen pitäjän lukkarin kerällä
mennä hakemaan kastekannua kirkosta. Pekka menikin lukkarin
saattamana kirkkoon. Mutta lukkaripa läjäyttikin oven kiinni um-
pilukkoon, sillä sellaisen määräyksen pappi oli hänelle kahden-
kesken antanut.
Pekka siis jäi yksikseen kirkkoon.
— Mitäpä tässä muutakaan kuin että paneudun makuulle ja
nukun, kaipa minut joku täältä aamun tullen pois laskee, tuumi
Pekka ja heittihe penkille pitkäkseen. Mutta yöllä Pekka heräsi
ikäänkuin korttien läiskeeseen. Kuu paistoi ruutujen läpi valaisten
kalvaalla hohteellansa kirkon, ja Pekka näki kolmen päättömän
miehen iskevän korttia etupenkissä.
Pekka ei pelästynyt, ei hituistakaan, vaan meni päättömien
luokse ja pyysi päästä peliin mukaan. Hänet otettiin neljännek-
si mieheksi, ja kun muutama tiima oli pelattu, voitti Pekka yhdeltä
42

päättömältä kymmenen kopeekkaa. Mutta päätönpä ei halunnutkaan
maksaa häviötään.
Kun aamu alkoi sarastaa, lopetettiin peli ja kaksi päätöntä
laskeutui kirkon kellariholviin, jossa heidän asuinpaikkansa arva-
tenkin oli. Kolmaskin aikoi häipyä saman tien, mutta Pekka tarrasi
häntä käsikynkästä kiinni ja sanoi:
— Ei sitä niin vain mennä, tässä pysyt, kunnes velkasi suo-
ritat!
Aamulla saapui rovasti kirkkoon katsastamaan, miten renkinsä
voi. Kun hän näki Pekan päättömästä kiinni pitelevän, niin hän
virkkoi:
— Miksi vainajata kiusaat, laske hänet rauhaan.
— Enkä laske, vastasi Pekka,— ennenkuin hän pelivelkansa
maksaa.
Rovasti kaivoi silloin kukkarostaan kymmenen kopeekkaa, ja
Pekka päästi päättömän vapaaksi.
Mutta samalla pappi tuumi, että turha on minun tuota Pekkaa
peloitella, ei se kuitenkaan mitään pelkää. Ja hän otti ja maksoi
Pekalle vuoden palkan.
Taas oli Pekka paikatta, ja hän lähti kulkemaan ja päätyi
kuninkaan linnaan. Hän teki kuninkaan kanssa samanlaisen sopi-
muksen kuin oli talonjussin ja papinkin kanssa tehnyt.
Kuningas majoitti Pekan vanhaan, hylättyyn linnaan, jossa
öisin kummitteli, niin ettei kukaan uskaltanut asua siellä.
Pelkäämätön Pekka meni linnaan ja päätti tehdä olonsa oikein
kotoisaksi. Kun ilta tuli, sytytti hän kaksi kynttilää pöydän pää-
hän ja mätti takan koivuhalkoja täyteen. Hän sytytti tulen tak-
kaan ja rupesi lämmittelemään.
Mutta kuinka ollakaan — kun hän oli kotvan lämmitellyt, pu-
tosi parrakas miehenpää takan otsalta hänen eteensä. Pekka vis-
kasi pään tuleen, mutta se ei pysynytkään siellä, vaan vierähti
vikkelästi lattialle. Pekka yritti uudemman kerran, mutta taas tuli
pää pois tulesta; ei sen partakaan palanut, hiukan kärveni vain.
Pekka kuuli silloin liikettä takaansa, kääntyi ympäri ja näki
päättömän miehen. Mitäpäs siinä muuta kuin että Pekka rupesi
sovittamaan päätä miehen kaulaan. Pää juuttuikin kiinni ja mies
oli kunnossa.
— Kun minut terveeksi tohtoroit, puheli mies,— niin mene ja
peri palkkasi lattian alta.
Pekka otti kynttilän käteensä, aukaisi lattiassa olevan luukun
ja laskeutui kellariin. Siellä oli arkkuja pinossa kuin halkoja
ikään, ja kaikki arkut olivat täynnä kultia ja hopeita sekä muita
kalleuksia.
Aamulla tuli kuningas katsomaan Pekkaa ja kysyi:
43

— Kulkivatko kummitukset?
— Kulkivathan ne, vastasi Pekka.
— Etkö pelännyt?
— En osaa sitä taitoa.
— Minun on siis maksettava sinulle vuoden palkka, kuten
välipuheessamme sovittiin. Mitä tahdot palkaksesi? tiedusti ku-
ningas.
— Anna minulle tämä linna, pyysi Pekka.
— Mitä sinä tämmöisellä vanhalla rottelolla teet? kysäisi ku-
ningas.— Saat minulta kyllä paremmankin linnan.
— Tämä on minulle kyllin hyvä, virkkoi Pekka, ja niin tuli
hänestä kummituslinnan isäntä.
Seuraavana päivänä meni Pekka kylälle ja lainasi kaikki köydet,
jotka lainaksi joutivat, ja pyysi sitten kylämiehiä hevosineen tai-
koihin. Kuningas, joka seurasi tarkasti Pekan puuhia, tuumiskeli
että mitä se nyt mahtaa ruveta tekemään. Varmaankin se aikoo
siirtää linnansa toiseen paikkaan, kun niin paljon köysiä tar-
vitsee.
Mutta suureksipa revähtivät kuninkaan silmät, kun hän näki
rottelolinnan kellarista kannettavan aarrearkkuja kuin halkoja
ikään. Arkut lastattiin rattaille ja köytettiin köysillä kiinni, ettei-
vät putoaisi.
— Sillä on rahaa kuin roskaa, tuumi kuningas.— Ei sovi moista
miestä laskea maasta pois.
Kuningas meni ja puhutteli kohteliaasti Pekkaa ja pyysi tätä
vävypojakseen. Kuninkaalla oli tytär, joka oli kaunis kuin ruusu,
ja niin suostui Pekka mielihyvin naimakauppaan.
Kutsuttiin pappi paikalle ja morsiuspari vihittiin. Pidettiin ko-
meat häät, joihin saapui väkeä läheltä ja kaukaa. Nuoripari muut-
ti vanhaan linnaan asumaan, ja siellä he elivät ilossa ja onnessa
kuolemaansa asti. Eikä linnassa enää kertaakaan kummitellut,
sillä olihan siellä isäntänä pelkäämätön Pekka.

LOHIKÄÄRMETAISTELU
Asuipa kerran pienessä metsätöllissä veli ja sisar, joilla oli kolme
lammasta. Mutta sitten heiltä loppuivat ruokatavarat ja sisar
sanoi:
— Menepä myymään yksi noista lampaista, että saamme syö-
mistä.
Poika lähtikin lampaan kanssa. Tulipa harmaantunut äijä keppi
kädessä vastaan.
— Anna minulle tuo lampaasi, niin saat tämän koiran, hän
ehdotti.
— En anna, mitä minä koiralla teen, kun kerran syömistä
olen hakemassa.
— No, kyllä minä maksan vähän välihintaakin, Tämän koiran
nimi on Aal, ja se seuraa sinua, jos huudat: Aal, seuraa minua!
Poika suostui kuin suostuikin kauppaan, kun sai vähän väli-
rahaakin, ja meni koirineen kotiin. Sisar sanoi:
45

— Oletko sinä vaihtanut koiraan sen lampaan! Hulluko
sinä olet, mitä me koiralla teemme, kun ei ole itselläkään syö-
mistä!
— No, kai me koirankin tarvitsemme, poika vastasi.— Minä
sain välirahaakin, jolla voimme ostaa leipää.
Mutta loppuivat nekin leivät aikanaan, ja tyttö taas ehdotta-
maan:
— Menepä myymään lammas, ettei meidän tarvitse nähdä
nälkää.
Poika lähti. Tuli taas vastaan se sama harmaa äijä keppi
kädessä ja sanoi:
— Myypä minulle lampaasi, saat koiran.
— En minä myy, fhitä minä niin monella koiralla teen. On-
han minulla jo yksi. Sisarenikin paheksuu, kun ei ole leipää.
— Kyllä minä maksan taas väliä, sanoi mies.
No, poika otti sen koiran, ja äijä neuvoi:
— Tämän koiran nimi on Taal.
Poika lähti kotiin koirineen. Sisar ihmetteli.
— Joko sinä taas olet vaihtanut sen koiraan! Mitä sinä oikein
tarkoitat? Eihän niistä ole apua ruoansaannissa.
Veli sanoi:
— Älä yhtään sure, sain taas välirahaa. Kyllä me leipää
saamme.
Mutta vähän ajan kuluttua nekin leivät loppuivat. Eihän niitä
kauan syöty, vähillä rahoilla ostettuja. Sanoi taas sisar veljel-
leen:
— Menepä hakemaan leipiä. Myyt tuon viimeisen lampaan,
mutta älä vain vaihda sitä koiraan.
Poika lähti taas lammas mukanaan. Tuli taas sama harmaa
ukko vastaan ja sanoi:
— Anna minulle lammas, saat tämän koiran.
— En kyllä anna, en minä koirilla mitään tee, kun on jo
ennestäänkin kaksi.
— Ota vain vielä tämä, et sitä kadu. Ne tekevät mitä ikinä
tahdot. Koiran nimi on Everaal.
Poika meni kotiin ja sisar hämmästeli:
— Mitä ihmettä sinä niillä koirilla oikein aiot tehdä? Kuinka
me saamme ne ruokittuakin? Sinä se vasta hullu olet!» Aiotko
ruveta metsästämään niillä?
— Niin aionkin, uhitteli poika.
Velipoika lähtikin metsään ja kutsui koirat mukaansa. Hän
näki siellä hirven ja sanoi:
— Aal, Taal ja Everaal, ottakaa kiinni tuo hirvi!
He ottivat sen piankin kiinni ja kantoivat kotiin. Sisarukset
46

saivat näin hirvenlihaa ja nahastakin hyvän hinnan. Myönsi jo
tyttökin:
— Taitaa olla oikein hyviä koiria. Niitä pitää ruokkia kun-
nolla.
Sitten poika meni uudelleen metsään ja näki siellä karhun.
Hän käski koiriensa tappaa sen. Koirat kaatoivatkin karhun, vei-
vät sen kotiin, ja niin he saivat taas rahaa ja ruokaa. Eikä
tyttö enää valittanut, vaikka poika oli vaihtanut lampaat koiriin.
Poika tuli vähitellen rikkaaksi koiriensa avulla. Kerran heidän
taloonsa saapui varkaita, jotka pyysivät yösijaa, mutteivät saa-
neet, koska talossa tiedettiin, mitä miehiä oli liikkeellä.
Kun miehet yrittivät tulla väkisin, poika käski:
— Aal, ota sinä ovesta kiinni!
Koira tarttui oveen, niin etteivät varkaat päässeet siitä sisään.
Seuraavaksi he yrittivät toisen oven kautta, mutta poika ko-
mensi:
— Taal, ota siitä ovesta kiinni!
Eivät varkaat päässeet siitäkään.
Sitten oli ikkunan vuoro. Pojan käskystä Everaal rupesi kä-
sittelemään miehiä, jotka pian juoksivat pakosalle. Koira vei mies-
ten rahatkin ja antoi ne isännälleen, joka näin rikastui entises-
tään.
Kerran poika kulki taas koiriensa kanssa metsässä ja näki
siellä kuninkaan kamaripalvelijan, joka itki. Poika kysyi:
— Mitä sinä täällä itket?
Kamaripalvelija vastasi:
— Kun lohikäärme uhkaa viedä kuninkaantyttären, eikä tun-
neta sellaista miestä, joka voisi hänet pelastaa. Minä olen vie-
mässä surun kuusta hoviin.
— Älkää yhtään surko, sanoi poika.— Minä tulen sinne huomen-
na koirieni kanssa.
Poika lähti seuraavana päivänä koirineen kedolle, jossa prin-
sessan oli määrä odottaa lohikäärmettä. Siellä oli mies puussa
piilukirves kädessä; hänen piti taistella lohikäärmeen kanssa.
Prinsessa oli kovin surullinen, mutta poika lohdutti:
— Älä toki sure, kyllä minun koirani näyttävät sille pedolle!
Prinsessa kertoi:
— Lohikäärme yskäisee kolme kertaa tullessansa. Ensim-
mäisen kerran kolmen peninkulman päässä, toisen kerran kahden
peninkulman päässä, ja kun se kolmannen kerran yskäisee, se
on peninkulman päässä ja sitten se tulee hakemaan minut.
Mutta poika rauhoitti:
— Älä pelkää, minä kyllä pelastan sinut. Mutta ensin minä
hiukan lepään tässä puun alla.
47

Pian peto yskäisi ensimmäisen kerran, ja prinsessa rupesi jo
kovasti pyytämään poikaa avukseen, kun ei puussa istuva mies-
kään peloltaan uskaltanut liikahtaakaan. Mutta poika vain makasi
hiljaa puun alla.
Sitten kuului toinen yskäisy kahden peninkulman päästä. Prin-
sessa taas herättämään poikaa, mutta kun ei saanut tätä herää-
mään, alkoi itkeä. Pian kuului kolmas yskäisy, joka jo kauhis-
tutti tyttöä, mutta poika vain veteli hirsiä.
Vasta sitten kun lohikäärmeen askeleet vavisuttivat maata,
poika nousi ylös ja sanoi:
— Aal, otapa sinä se käsittelyyn!
Aal teki sen niin perusteellisesti, että peto jo rukoilemaan:
— Jättäkää minut henkiin!
— Tuletko toista kertaa? Pysytkö jo pois täältä? poika ko-
visteli.
— Pysyn, pysyn, sanoi lohikäärme, mutta huusi sitten kuiten-
kin mennessään:
— Kyllä minä vielä kaksi kertaa tulen.
Poika meni kotiinsa sanoen:
— Minä tulen huomennakin, kun se näköjään tulee kolmena
päivänä perätysten.
Hän tuli jälleen toisena päivänä koiriensa kanssa ja näki
prinsessan kedolla ja miehen puussa kirves kädessä. Sitten peto
tuli jälleen entistä kovemmalla metelillä, mutta pojan käskys-
tä Taal hakkasi sen pahanpäiväisesti, niin että se jo pyysi
armoa:
— Säästäkää, älkää tappako minua!
— Lupaatko, ettet tule enää, niin saat mennä rauhassa?
— En tule enää, sanoi lohikäärme, mutta uhkasi sentään tulla
vielä seuraavana päivänä.
Mies vapisi puussa eikä uskaltanut tulla alas.
Poika lähti taas kotimökilleen luvaten tulla seuraavana päi-
vänä takaisin koiriensa kanssa. Ja silloin lohikäärme vasta kovalla
metelillä tulikin, yskikin kuuluvammin kuin koskaan ennen. Mieheltä
putosi kirves puusta maahan. Mutta poika vain nukkui ja nousi
vasta kun peto oli aivan prinsessan lähellä.
— Everaal, käy kiinni!
Ja niin oli lohikäärme pahemmassa kuin pulassa. Se rupesi
kovasti valittamaan ja pyytämään armoa.
— Jättäkää minut henkiin, en tule enää koskaan takaisin!
Poika käski Everaalin takaisin. Vihollinen lähti ja höpisi men-
nessään:
— En ikinä tule takaisin, en ikinä! Everaal on paras koi-
rista. Everaal paras, Everaal paras!
48

Prinsessa oli näin pelastettu, ja poika lähti kotiinsa eikä men-
nyt kuninkaan linnaan, vaikka prinsessa pyysi. Prinsessa oli näet
luvattu vaimoksi sille, joka hänet pelastaisi.
Pojan mentyä tuli mies alas puusta ja vannotti prinsessaa
sanomaan, että juuri hän se olikin tytön pelastanut. Hän jopa
uhkasi tappaa tämän, jollei tämä tekisi niin kuin hän käski.
Kun he saapuivat linnaan, oltiin siellä murheellisella mielellä,
koska luultiin, että lohikäärme oli vienyt prinsessan mukanaan.
Pian suru muuttui suureksi iloksi, kun todettiin prinsessan pe-
lastuneen.
Miestä juhlittiin suurena sankarina ja hänelle luvattiin prin-
sessa puolisoksi. Tyttö ei uskaltanut sanoa vastaan, ja niin hei-
dät kuulutettiin kirkossa seuraavana pyhäpäivänä.
Prinsessan pelastanut poika oli myös kirkossa ja ihmetteli
kovin asiaa. Tyttöhän piti antaa sille, joka oli hänet pelastanut.
Poika meni koirineen linnaan. Sulhanen näki pojan istuvan
kuistilla ja pyysi päästä kolmen lukon taakse turvaan.
— Mikäs sulhaselle nyt tuli? ihmetteli kuningas.
— Minä niin pelkään noita koiria, tämä vastasi.
— Eiväthän ne sinulle pahaa tee, kuningas lohdutti.
Kun tämä ei auttanut, pantiin sulhasmies kolmen lukon taak-
se. Poika meni oven eteen:
— Aal, avaa sinä tuo ovi!
Aal teki työtä käskettyä. Tuli vastaan toinen kovempi ovi.
— Taal, nyt on sinun vuorosi!
Taal ryntäsi oven auki. Sitten tuli vastaan rautainen ovi.
Aal yritti avata, muttei saanut. Taalkin koetti, mutta yhtä huo-
nolla tuloksella. Sitten poika käski:
— Everaal, koetapa sinä!
Ja Everaal rynnisti niin, että pihtipieletkin irtosivat, ja ovi
rämähti auki. Poika näki sulhasen ja sanoi:
— Turha sinun on minua pakoilla, et sinä onnistu, vaikka
kuinka yrittäisit.
Ensin hän aikoi vaatia julkista tunnustusta ja selvitystä siitä,
miten kaikki oikein oli tapahtunut. Mutta poika muuttikin mie-
lensä ja päätti odottaa sopivampaa tilaisuutta. Ja niin asia pysyi
salassa vielä jonkin aikaa.
Kun hääpäivä sitten koitti, poikakin meni sinne koiriensa
kanssa. Oli katettu uljas hääpöytä, jonka ääreen poika meni
ja sanoi:
— Aal, kaadapas sinä tuo pöytä!
Ja Aal kaatoi pöydän kumoon. Tekoa tietysti paheksuttiin ja
moitittiin poikaa, kun tämä oli tuollaisia koiria tuonut muka-
naan.
4 Зак. 1805 49

Laitettiin sitten toinen, entistä komeampi pöytä. Poika komensi
heti:
— Taal, käännä se ylösalaisin!
Ja Taal totteli isäntäänsä. Uhattiin jo haastaa poika koirineen
oikeuteen.
Vihdoin katettiin kaikkein uljain pöytä ja ruvettiin syömään.
— Everaal!
Ja Everaal meni ja veteli vieraita siankinkulla päin poskia.
Kuningaskin lähti pakoon monen lukon taakse, mutta poika koirineen
seurasi joka paikkaan. Sitten prinsessa tunnusti, että tämä poika se
olikin hänet pelastanut lohikäärmeen kidasta koiriensa avulla.
Tämän jälkeen vietettiin pojan ja prinsessan häät, ja piilu-
kirvesmies heitettiin linnan vankilaan.
Sitten vietiin sana pojan sisarelle saapua mukaan pitoihin.
Hän tulikin ja paljon muuta väkeä. Sisaresta tehtiin prinsessan
kamarineitsyt, ja niin sisarukset muuttivat pois pienestä metsä-
töllistään kuninkaanlinnan avariin tiloihin.

IMANTI
Oli kerran vakaa ja kunnollinen nuorukainen, joka kasteessa
oli saanut nimen Imanti. Tupakkaa hän ei polttanut, viinaa hän
ei ryypännyt eikä liioin tyttöjen perässä juossut. Hän ei kylän
nuorten leikeissäkään käynyt, vaan eli hiljalleen kotonaan niin-
kuin myyrä kolossaan.
Mutta kun aika tuli, joutui Imantikin maailman myrskyihin.
Hän joutui sotaväkeen, kruunun kytkyihin, mutta siellä hän menes-
tyi hyvin, kun kasarmissa olemaan tottui.
Kun Imantin palvelusaika loppui, niin kapteeni kysyi, eikö hän
jäisi edelleen kruunun vaatteita kantamaan ja lupasi korottaa
hänet kersantiksi.
Tähän vastasi Imanti:
— Muuten jäisin mielihyvin, mutta viime yönä näin sellaista
unta, että olin kaukaisessa Riian kaupungissa. Astelin yhtä katua
ylös ja toista alas ja silloin lensi avoimesta ikkunasta suuhu-
ni paistettu pyy. Se lensi suoraan suuhuni ja sen vuoksi ar-
velen, että minun on matkustettava Riikaan ja etsittävä onneni
sieltä. Г
Imanti sai passinsa, sekä passin sotaväestä että passin ulko-
maille ja matkusti Riikaan. Hän alkoi patikoida vieraan kaupun-
gin katuja. Mutta vaikka hän kuinka hartaasti nupukivikatuja
mittaili, harppasi toista alas ja kiiruhti toista ylös ja piti kaiken
51 ,

varalta suutansakin ammollaan, ei sinne vain paistettua pyytä
lentänyt.
Imantia uuvutti ja hän epäili koko untansa. Silloin hän näki
suuren talon ikkunalla vadin ja siinä oli paistettu pyy.
Imanti pysähtyi ja mietti mielessään, että tuohon taloon minun
pitää mennä, sillä eivät paistetut pyyt toki suuhunkaan lennä.
Imanti astui sisään ja kysyi talon herraa. Se oli rikkaan
kauppiaan talo, ja kauppamiehelle Imanti nyt kertoi minkä vuoksi
oli Riikaan tullut. Kauppias sattui olemaan sitä lajia miestä,
joka uskoi uniin ja enteisiin. Hän näki, että Imanti oli riuska
ja kunnollinen ja niinpä hän pyysikin nuorukaista puotipalve-
Hjakseen.
Tarkkana ja toimellisena hääri Imanti kaupassa ja saavutti
vähitellen isäntänsä täyden luottamuksen.
Samalla kauppiaalla oli myös laiva, komea pursi, jolla hän
harjoitti kaupankäyntiä vieraiden kaupunkien kanssa. Mutta kunnon
kapteenia ei kauppias vielä ollut laivansa päälliköksi löytänyt,
vaikka olikin kokeillut monia vuoron perään. Yksi oli ollut juop-
po, toinen petturi ja kolmas varas. Niinpä kauppias nyt panikin
uuden puotipalvelijansa merikouluun. Koulussa, osoittautui Imanti
perin teräväpäiseksi. Hän kehittyi piankin opettajien veroiseksi
laskemisessa. Ja lukuvuoden päättyessä hän sai niin hyvät kap-
teeninpaperit, ettei sellaisia vielä koskaan ollut kenellekään siinä
merikoulussa annettu.
Nyt kunnostettiin satamassa maannut alus. Parhaat merimie-
het pestattiin miehistöksi, ja kauppias antoi täyttää ruuman kal-
liilla lastilla; muun muassa se sisälsi runsaasti kulta- ja ho-
peakaluja.
Imanti seisoi uudessa kapteeninvormussansa komentokannella,
ankkuri vintattiin ylös, purjeet nostettiin ja niin purjehti laiva
uljaasti ulapalle.
Viikon verran sujui matka suotuisasti, mutta sitten nousi kova
rajuilma. Ukkonen iski alas kannelle ja särki kompassin tuhan-
siksi siruiksi. Monta päivää jatkui myrsky ja rankka sade, niin
ettei varmasta suunnasta saanut selkoa. Mutta Imanti luotti hyvään
onneensa ja antoi aluksen kyntää eteenpäin. Kun ilma vihdoin
kirkastui, oli rannikko näkyvissä ja päädyttiin tuntemattoman
kaupungin satamaan.
— Hyväpä oli, että näinkin kävi, tuumi Imanti.— Täältäpä
varmaan saankin uuden kompassin menetetyn tilalle.
Imanti antoi laivapojan soutaa itsensä rantaan ja alkoi sitten
katsella kaupunkia.
Keskellä kaupunkia oli tori ja koska useimmat kaupungin
asukkaat riensivät sinne, niin liittyi Imantikin heihin. Torille oli
52

tuoleja asetettu kehään ja jokaisella tuolilla oli ruokokeppi. To-
rille saapujat istuivat tuoleille ja ottivat kepin käteensä.. Imanti
ihmetteli, että mitähän tämä touhu merkitsi, mutta koska sanan-
parsi neuvoo olemaan maassa maan tavalla, niin hänkin tarttui
keppiin ja valitsi istuimen.
Kun kaikki istuimet olivat miehitetyt, aukenivat torin laidassa
olevan talon portit. Sieltä ajoi ulos hevonen, joka oli valjastettu
reen eteen. Reessä oli avonainen ruumisarkku ja siinä lepäsi
vanhan miehen ruumis. Arkkua kuljetettiin verkalleen tuolien ohitse
ja jokainen löi navakasti kepillään vainajaa.
Kun arkku tuli kapteenin kohdalle, ei hän suinkaan kohotta-
nut keppiänsä, vaan kysyi lähimmältä naapurilta mitä vainaja
oli tehnyt, kun häntä vielä kuoltuansakin niin kovasti ran-
gaistiin.
— Se on suuria summia velkaa kaikille täällä olijoille, selitti
naapuri.— Eiväthän velkasummat pieksemisestä kokoon kerry,
mutta saavatpahan saamamiehet sisuansa purettua.
Kolme kertaa ajettiin arkkua ympäri toria ja kaikki pieksivät
vainajaa minkä kerkesivät. Lopuksi arkku ajettiin samasta portista
sisään mistä se oli tullutkin. Kansa torilla hajaantui koteihinsa,
mutta Imanti meni vainajan talon pihaan ja kysyi hevosta aja-
neelta mieheltä paljonko kuollut oli eri ihmisille velkaa. Ajuri
mainitsi suunnilleen summan ja Imanti kysyi:
— Jos joku velan maksaisi, niin laskettaisiinko vainaja haudan
lepoon?
— Tietenkin, myönsi ajuri,— jos jostain vain niin hupsu löytyisi,
että velat maksaisi.
— Missä asuu kaupungin pormestari, minä maksan velat, lupasi
Imanti.
Auliisti ohjasi ajuri nuoren kapteenin pormestarin luokse. Tämä
otti esiin vainajan velkaluettelon. Imanti suoritti summan pen-
nilleen, vieläpä suoritti hautauskustannuksetkin.
Vielä samana päivänä pääsi vainaja siunattuun lepoon. Kaikki
saamamiehet olivat häntä saattamassa ja kaikki olivat perin tyy-
tyväisiä, kun olivat saaneet saamisensa.
Imanti osti uuden kompassin ja lähti laivalleen takaisin. Mutta
juuri kun hän oli veneestä nousemassa laivaan, kaarsi suuri,
harmaahöyheninen lintu veneen yli ja rääkäisi:
— Tulen muistamaan hyvän työsi, jos vaikeuteen joudut, niin
muista minua!
Laivansa kannelle päästyään Imanti antoi määräyksen, että
purjeet oli kohotettava ja ankkuri nostettava. Mutta ankkuri oli-
kin juuttunut pohjaan niin lujasti, ettei se vähääkään järkäh-
tänyt, vaikka miten olisi yritetty. Komennettiin kaikki miehet ank-
53

kuripelin luokse ja he tarttuivat paakeihin eli vääntökankiin. Mie-
het väänsivät väellä ja voimalla ja paakit murtuivat kuin korret,
mutta ankkuri ei vain liikahtanut. Tehtiin uudet vääntökanget,
mutta niilläkään ei saavutettu parempaa tulosta.
Imanti oli ymmällä eikä ymmärtänyt mikä oli vikana.
— Onkohan ankkuri takertunut johonkin vanhaan laivahyl-
kyyn? ajatteli hän.
Ja hän otti yhden niseltyneen paakin, pisti sen pelitukkiin
ja painoi sitä. Samalla hetkellä hän muisti harmaan linnun ja
ajatteli, että jospa se auttaisi ankkuria nousemaan. Ihme ja kumma!
Nyt pyörähti ankkuripeli keveästi ympäri. Yksinään nosti nyt
kapteeni raskaan rauta-ankkurin ylös. Ja kun se kohosi pintaan,
nähtiin vielä suurempi kumma: ankkurin kummassakin kourassa
oli suuri kuparikattila ja ne olivat ääriään myöten täynnä kiiltä-
viä kultakolikoita.
Imanti lukitsi rahat hytissään olevaan kirstuun ja tuumi:
— Pianpa se hautaan toimittamani vainaja kiitollisuutensa
osoittikin.
Laivaa suosi hyvä sää, puhalsi jatkuva myötätuuli ja no-
peasti pääsi Imanti matkansa määränpäähän, kuninkaan kau-
pungin satamaan. Hän myi hyvällä voitolla koko lastin ja osti
uutta tavaraa tilalle. Mutta kultaisia maljoja, lautasia ja pikareita,
jotka hänen isäntänsä Riian kauppias oli antanut myytäväksi,
ei hän heti kaupinnut. Hän ilmoitti kuninkaalle, että nyt olisi
sellaisia ja sellaisia kultakaluja, jos majesteetti olisi ne halukas
ostamaan.
Kuningas lähetti tyttärensä katsomaan kallisarvoisia tavaroita.
Kun prinsessa saapui laivaan, havaitsi Imanti hänet kauneim-
maksi neidoksi mitä oli unissaankaan nähnyt. Ja tuo nuori me-
rikapteeni, joka ei ollut koskaan naisväen perässä juossut, rakas-
tui nyt silmittömästi kuninkaantyttäreen.
Imanti ohjasi prinsessan kajuuttaansa, mutta samalla hän antoi
salaa perämiehelle käskyn, että ankkuri oli nostettava ja purjeh-
dittava täyttä päätä ulapalle.
Imanti esitteli prinsessalle kaikki kultatavarat ja siihen meni
melkoinen aika. Kun kalleudet oli arvioitu, ei Imanti voinut pi-
dättää itseänsä, vaan lankesi polvilleen prinsessan eteen, tunnusti
suuren rakkautensa ja pyysi häntä vaimoksensa.
Kuninkaantytär ensinnä ällistyi ja hämmästyi äkillistä kosintaa,
mutta koska Imanti oli komein mies mitä hän oli nähnyt, niin
kotvan asiaa tuumittuaan hän suostui. He vaihtoivat sormuksia;
prinsessa antoi omansa Imantille ja tämä valitsi morsiamelleen
kauneimman ja kalleimman sormuksen mitä kultatavaroiden jou-
kossa oli.
54

Mutta kun he nousivat kannelle ja prinsessa havaitsi laivan
keinuvan kaukana merellä ja kotikaupunkinsa olevan melkein sil-
min näkymättömissä, niin hän tuli varsin levottomaksi.
Imanti lohdutti morsiantaan sanoen:
— Rauhoituhan, kyllä kaikki vielä hyvin käy, kunhan vain
rakastamme toisiamme. Jos olisin mennyt isäsi puheille, niin tuskin
hän olisi naimakauppaamme suostunutkaan. Mutta kun nyt jonkin
aikaa purjehdimme ja menemme sitten isäsi luokse, on hän var-
maan talttunut ja suo liitollemme siunauksensa.
Ja niin purjehti alus jonkin ajan ilman päämäärää. Imanti
jätti komentokannen, sillä hän oleskeli enimmästä päästä morsia-
mensa luona kajuutassa. Kapteenin tehtävät hän uskoi laivansa
perämiehelle.
Mutta perämies oli kade ja kavala veijari. Hän päätti rai-
vata nuoren kapteenin pois tieltä ja asettua joka suhteessa hä-
nen tilalleen. Aluksi perämies yritti kiihottaa miehistöä kapinaan,
jonka melskeessä kapteeni surmattaisiin. Mutta tähän ei väki
suostunut, sillä he olivat mieltyneet Imantiin.
Lopuksi sai perämies lahjottua puolelleen muutamia kelmejä
laivaväen joukosta. Eräänä yönä he tunkeutuivat kapteenin ka-
juuttaan. Monen miehen voimalla he sitoivat Imantin kädet selän
taakse. He sysäsivät hänet pieneen laivaveneeseen, jonka laskivat
vesille. Mutta aivan armottomia he eivät sentään olleet, sillä he
viskasivat kapteenille veitsen, tulukset ja ruokaakin.
Laiva purjehti edelleen ja Imanti jäi vesiaavalle ajelehti-
maan.
Perämies alkoi nyt kiusata kuninkaantytärtä omakseen. Hän
lupasi neidolle monenlaista hyvää ja sanoi kuljettavansa prin-
sessan tämän kotilinnaan. Mutta kuninkaantytär ei ollut kuu-
levinaan perämiehen houkutuksia. Hän vain itkeskeli ja kaipasi
Imantia.
Laiva ei voinut enää pitempään merellä harhailla ja niin otet-
tiin suunta prinsessan kotikaupunkia kohti.
Kuningas oli surrut itsensä harmaaksi tyttärensä katoamisen
johdosta. Suuri nousi nyt hovissa ilo, kun prinsessa hyvissä voi-
missa palasi takaisin.
Perämies kehuskeli, että hän se oli prinsessan petollisen kap-
teenin vallasta pelastanut ja vaati, että hänen oli saatava neito
puolisokseen. Prinsessa ei olisi tähän mitenkään suostunut, sillä
hänellä oli Imanti rakkaassa muistossa. Mutta perämies sai ku-
ninkaan taivutelluksi, niin että tämä suostui naimakauppaan. Ja
niin määrättiin hääpäivä, jolloin perämies ja prinsessa piti vi-
hittämän.
56

Entäs kuinka kävi oikean sulhon, Imantin, joka jätettiin kädet
sidottuina pienessä laivaveneessa keskelle merenselkää?
Kun päivä nousi, niin tuuli painoi venosen asumattoman saa-
ren rantaan. Imanti nousi maalle ja vapautti kätensä siten, että
kihnutti sidenuorat poikki terävää kivensyrjää vasten. Hän kolusi
läpi saaren ja havaitsi, että se oli asumaton ja metsäinen ja
että siellä liikkui jonkun verran riistaa. Hän asetti ansoja lintuja
sekä nelijalkaisia varten ja saikin pyydetyksi sen verran riistaa
ettei nälkään kuollut.
Joka päivä Imanti kiipesi kalliolle, saaren korkeimmalle koh-
dalle ja odotti jonkun laivan purjehtivan sivuitse. Hänellä oli
risuja varattuna kokoksi, jonka sytyttäisi hätämerkiksi, jos laivan
näkisi. Mutta saari oli 'kaukana purjehdusreiteistä eikä yhtään
alusta tullut näköpiiriin.
Vähin erin Imanti tuskastui odottamiseen ja sanoi:
— Onko minun kyykittävä täällä koko ikäni? Aika rientää
ja kukaties joku hyväkäs voittaa omakseen suloisen morsiameni.
Minä autoin muita, mutta minua ei näköjään auta kukaan. Tuli-
sipa edes se vainaja avukseni.
Tuskin Imanti oli tämän sanonut, kun saaren rantaan tulla
kohahti vene ja siitä astui maalle kalpea mies. Mies asteli Imantin
luo ja sanoi:
— Olisin tullut avuksesi jo aikoja sitten, mutta vasta nythän
sinä kutsuit minua.
— Onko sinulla tietoa missä morsiameni on? kysyi Imanti.—
Tokko hän enää muistaakaan minua ja jos tiedät missä hän on,
niin voitko saattaa minut hänen luokseen?
Kalpea mies vastasi:
— Morsiamesi on hyvissä voimissa ja asuu isänsä linnassa.
Useasti hän muistelee sinua, mutta jo muutaman päivän kulut-
tua on hänen ja perämiehesi häät.
— Mitä kuulenkaan! huudahti Imanti.— Voi sitä suurkelmiä,
pursimiehen juupelia! Millähän keinolla pääsisin nopeasti morsiame-
ni juttusille?
— Istu ruuheeni, niin soudan sinut kuninkaan kaupungin ran-
taan, kehotti kalpea mies.
Imanti istui ruuheen, joka oli pikimusta, sangen kiikkerä ja
kovasti vuotava. Hädin tuskin se pinnalla pysyi, kun kaksi miestä
siihen asettui. Mutta kun kalpea mies tarttui airoihin ja alkoi
soutaa, lensi ruuhi vettä pitkin kuin lintu.
Kohfsillään oltiin kuninkaan kaupungin rannassa ja hyvä oli,
että maalle päästiin, sillä ruuhi oli aivan uppoamispisteessä.
57

— Minkä takia noin kehnolla ruuhella liikut, mikset hanki
uutta venettä? kysäisi Imanti kalpealta mieheltä.
— Eihän se ruuhi olekaan, vaan ruumisarkku, jossa sinä minut
hautasit, selitti kalpea mies.
Saman tien hän antoi Imantille joukon neuvoja miten tämän
tulisi toimia kuninkaan linnassa. Imanti lähti kiireesti kohti lin-
naa, mutta kalpea mies häipyi ties minne lie häipynyt.
Linnaa kunnostettiin parhaillaan kovalla kiireellä tulevia häitä
varten. Taitavia miehiä tarvittiin hieman joka lajia, mutta maa-
lareista oli suurin puute. Imantilta kysyttiin osasiko hän maala-
ta, ja kun hän vastasi myöntävästi, pyydettiin häntä koristamaan
maalauksilla prinsessan olohuoneen seinät.
Imanti sai maalitarpeet sekä nipun siveltimiä ja ryhtyi koris-
tamaan prinsessan kammarin seiniä. Työ sujui häneltä sujakasti
kuin hän olisi poikana opin saanut ja koko ikänsä pitänyt pens-
seliä kädessään.
Yhdelle seinälle hän maalasi laivansa kuvan, itsensä komen-
tokannella seisomassa sekä prinsessan juuri alukseen astumassa.
Toiselle seinälle hän kuvasi kuinka hän prinsessan kanssa sor-
muksia vaihtoi. Kolmannelle seinälle taas ilmestyi kuva siitä kuinka
kavala perämies kapteeninsa laivaveneessä tuuliajolle jätti. Ja
neljännelle seinälle hän kuvasi kuinka istui mustan ruuhen perä-
tuhdolla kalpean miehen soutaessa venettä kuninkaan kaupungin
satamaan.
Kun maali oli kuivunut, tuli prinsessa katsomaan maalauk-
sia ja ne vaikuttivat häneen niin valtavasti, että hän pyörtyi.
Hänet virvoitettiin hajusuolalla ja kuningas sanoi:
— Hirttää pitäisi mokoma maalari, joka semmoisia kuvia te-
kee, että tyttäreni niitä katsoessaan menettää tajuntansa. Min-
nekä se mies on mennyt?
Kuningas ja hänen tyttärensä lähtivät etsimään Imantia. He
löysivät hänet väentuvasta. Mutta saaressa olivat Imantin tukka
ja parta kasvaneet niin pitkiksi, että ne muuttivat tykkänään
miehen muodon, eikä prinsessa tuntenut ylkäänsä. Silloin Imanti
veti kihlasormuksen sormestaan ja näytti sitä prinsessalle. Jopa
tunsi neito sulhonsa ja kavahti hänen kaulaansa.
Kuningas oli kummissaan, kun näki tyttärensä mokomaa räsy-
pekkaa halaavan. Prinsessa selitti, että tässä oli nyt se oikea sulho.
Imantikin sai puheenvuoron ja kertoi kapinoivasta perämiehestä
ja mitä oli tuuliajolle jouduttuaan kokenut.
Imantia varten lämmitettiin sauna ja siellä hänet pestiin, par-
ta ajeltiin ja hänet vaatetettiin saaliiseen kuntoon. Kuningas puo-
lestaan meni perämiehen luokse, joka uskoi linnaan vävypojaksi
pääsevänsä, ja kysyi tältä:
58

— Mitä on tehtävä sille, joka merellä päällikkönsä tuuli-
ajolle työntää?
Pitempään asiaa tuumimatta vastasi perämies:
— Sellainen ryökäle on sidottava lankkuun ja heitettävä kes-
kelle merenselkää.
— Siinäpä langetitkin oman tuomiosi, sinä, joka olet kaptee-
niasi vastaan kapinaan noussut, lausui kuningas.
Ja lankkuun se konnamainen perämies köytettiin ja heitettiin
meren aaltojen ajeltavaksi.
Mutta häävalmistelut linnassa saatettiin loppuun ja sitten vie-
tettiin Imantin ja kuninkaantyttären häät juhlavin menoin. л.
Häiden jälkeen muisti Imanti sen Riian kauppiaan, jonka laiva
vielä oli kuninkaan kaupungin satamassa. Kiireimmiten hän lähetti
laivan luotettavien miesten johdolla täydessä lastissa Riikaan. Mo-
lemmat kuparikattilat, jotka olivat täynnä kultarahoja, olivat säi-
lyneet kapteenin käjuutassa koskematta. Ne piti Imanti itsellään,
kiitollisen vainajan lahjana.

AVAIMETON VAKKA
Elipä ennen ukko ja akka, joilla oli aikuinen poika. Kerran met-
sältä tullessaan näki poika koiransa haukkuvan metsoa. Poika
alkoi heti viritellä joustansa ampuakseen metson, vaan silloin
metso virkkoi ihmisen kielellä puusta:
— Älä ammu, poikaseni, jätä minut vielä elämään!
Kuullessaan metson ihmisen kieltä haastelevan poika häm-
mästyi ensin, mutta sitten jo tähtäsi uudelleen. Ei saanut kui-
tenkaan laukaistua, kun jo metso ehti sanomaan:
— Älä, poikaseni, ammu minua, vielä minä sen kostan* sinulle.
Linnun outo puhe ihmetytti poikaa, mutta kohta kohotti hän
jousensa jälleen, ampuakseen jo viimein linnun. Metso silloin
vielä surkeammalla äänellä rukoili:
— Älä, poikakulta, ammu minua, ota ennemmin elävänä kotii-
si! Syötä minua vuosi, minä sitten sinut palkitsen!
Poika ihastuikin tuumaan ja otti metson puusta ja kiikutti
kotiin. Isälleen hän kertoi koko tarinan:
— Tämä metso pyysi minua syöttämään itseään vuoden päi-
vät, niin siitä minua palkitsisi. Syötänkö, taattoseni, lintupoloista?
— No, syötä, eipä tuo paljon syöne, vastasi isä.
Poika siitä ryhtyi metson elättäjäksi, syötti sitä aikansa niin
sille kasvoi vaskinen sulka pyrstöön. Vuoden päästä putosi sulka
pyrstöstä ja metso lensi tiehensä.
— Sen siitä sait, kun metson ruokkijaksi lupauduit, nauroi
vaimo miehelleen.
Vaan iltasella palasi metso taloon ja pyyteli:
— Syötä minua vielä toinen vuosi!
Poika suostui, ja metsolle kasvoi pyrstöön hopeinen sulka.
Vuoden päästä hopeasulka tipahti pyrstöstä, ja metso lensi tiehen-
sä. Illalla kuitenkin palasi ja sanoi pojalle:
— Syötä vielä kolmas vuosi!
Poika syötti, ja vuoden päästä metsolle, kasvoi kultasulka,
ylen kaunis ja hohtava, jonka kuitenkin pudotti pyrstöstään ja
lensi tiehensä. Vaan ei metso pitkään viipynyt, iltasella tuli ta-
kaisin niin kuin ennenkin, hyväili syöttäjäänsä ja sanoi:
Kostaa — palkita.
60

— Tule nyt palkkaasi kolmen vuoden syöttämisestä nouta-
maan! Nouse selkääni!
Poika asettui metson siiville, ja lintu lähti meren päälle len-
telemään. Nousi ylemmäs ja ylemmäs ja kysyi pojalta:
— Miltä näyttää meri silmissäsi?
— Niin on kuin seulan pohja, vastasi poika.
Metso päästi silloin pojan putoamaan siiviltään, mutta ennen
kuin poika ennätti paiskautua mereen, se lensi pojan alle ja
levitti siipensä pojalle istuimeksi.
— Tällainen oli minullakin hätä silloin, kun sinä ensimmäistä
kertaa minua jousellasi tähtäilit, sanoi metso.
Sitten se kohosi uudelleen korkealle taivaalle ja kysyi, pojalta:
— Miltä näyttää meri silmissäsi?
— Niin on kuin sormus, pieni ja sievä, vastasi poika.
Samassa metso pudotti hänet selästään, mutta ei antanut
hänen mereen asti joutua, vaan sovittautui siivet levällään hänen
alleen ja otti selkäänsä. Sitten taas lintu kohosi yläilmoihin ja
kysyi:
— Miltäpä näyttää meri nyt silmissäsi?
— Niin on pieni kuin neulansilmä, vastasi poika.
Siinä samassa metso pudotti pojan selästään, ja tämä oli
jo syöksyä meren syvyyteen, kunnes lintu kolmannen kerran en-
nätti apuun ja levitti siipensä istuimeksi.
— Kun sinä toisen ja kolmannen kerran minua yritit ampua,
minulle tuli aina vain suurempi hätä. Niinpä sinullekin toisen
ja kolmannen kerran pudottuasi tuli kerta kerralta tuskaisempi
olo, virkkoi lintu.
— Voi, metso hyvä, älä enää pudota! rukoili poika.
— En pudotakaan, en, armahdithan sinäkin viimein minua.
Siitä lähtivät sitten yhdessä ilmojen halki kiitämään, metso
ja poika. Pitkän tovin lennettyään metso kysyi:
— Näetkö mitään?
— Onhan tuolla jokin vaskinen linna.
— Sinne lennän nyt, siellä asuu nuorin sisareni. Kun pää-
semme perille, ja sisareni tahtoo sinua siitä palkita, että mi-
nua vuosia syötit ja elätit, niin pyydä häneltä avaimetonta vak-
kaa.
Ei aikaakaan kun pääsivät perille vaskilinnan portille. Silloin
metso muuttui mieheksi ja astui linnaan. Siellä sisar tulee veljeänsä
tervehtimään ja sanoo:
— No, veikkoseni, missä olet kolme vuotta ollut?
— Tämä mies minua elätteli.
— Mitä sinulle siitä pitää palkaksi antaa? kysyy linnan emäntä
pojalta.
61

— Jospahan saisin avaimettoman vakan, vastaa poika metson
neuvon mukaan.
— Ota kultaa, hopeata, ota mitä ikinä tahdot, mutta avaime-
tonta vakkaa emme voi sinulle lahjoittaa, vastaa sisar.
Pojalle ei mikään muu palkka kelpaa, ja niin he lähtevät
vaskilinnalta pois, ja veli muuttuu metsoksi jälleen. Lentävät,
metso ja poika sen selässä, meren yllä taivaan tuulissa ja tuis-
kuissa.
— Näetkö mitään? kysyy metso pojalta.
— Tuolla etäällä hohtaa jotain hopeista, vastaa poika.
— Se on minun keskimmäisen sisareni linna, kertoo metso.
— Kun tulemme sinne, niin pyydä taas palkaksesi avaimetonta
vakkaa.
Kohta pääsevätkin linnalle, ja poika pyytää avaimetonta vak-
kaa palkakseen, vaan ei anneta hänelle sitä täälläkään, ja niin
he lähtevät tyhjin käsin pois. Kotvan aikaa lennettyään metso
haastaa:
— Erotatkohan, poika, kultalinnaa, joka tuolla kaukaisuudessa
kimaltelee? Se on minun vanhimman sisareni asunto. Menkääm-
me nyt sinne sinun palkkaasi pyytämään!
Pääsevät kultalinnaan ja viimein käy metson sana todeksi.
Kultalinnan emäntä tervehtii tulijoita iloisesti ja kuultuaan
pojan pyynnön antaa hänelle mielellään palkaksi avaimettoman
vakan. Matkalaiset levähtävät kultalinnassa muutaman päivän
ja jatkavat sitten taivaltaan, veli metsona poikaa selässään kul-
jettaen.
Lentävät määrättömiä matkoja taivaan halki, vihdoin ovat
korkean vaaran yläpuolella, silloin metso tipauttaa kantamuksen-
sa selästään ja lentää itse tiehensä. Poika siinä istuu yksin ja
hylättynä korkean vaaran laella eikä tiedä mitä tehdä, minne
mennä.
— Tuotakin mokomaa lukittua vakkaa pitää minun painonani
raahata, hän manailee ja nakkaa vakan kalliolle.
Vakka aukeaa pudotessaan, ja siihen kalliolle syntyy tyhjästä
upea linna ruokineen, juomineen, palvelijoineen ja kaikkineen,
mitä linnassa ikinä voi olla. No, poika ei pelästy eikä kovin
ihmettelekään, .vaan istuu ruokapöytään ja alkaa ahmia' vatsansa
täydeltä.
Pian pojan tulee linnassaan ikävä, ja hän päättää lähteä
matkaan. Tiellä häntä tulee mies vastaan, joka sanoo:
— Annatko minulle sen, mitä kodissasi on tällä välin saatu?
Jos annat, niin, neuvon sinulle tien kotiisi.
— Jos tiemmä, jos lehmä, jos lammas lienee poissa olles-
sani poikinut, niin voinhan minä nuo sinulle luvata. Vaimolleni
62

ei ole ennen lasta syntynyt eikä kyllä tälläkään ajalla, vastaa
poika.
Lupaa poika siis antaa kaiken, mitä lieneekin kodissa hänen
matkassa ollessaan saatu, kunhan vain mies neuvoo hänelle lyhim-
män tien sinne.
— No, ota vakka mukaan, niin lähdetään!
Kauaa ei siinä viivähdetä, kun jo ollaan matkalla ja yh-
dessä hurauksessa kotona. Vaan kotonakos syntyy suuri suru ja
murhe. Vaimo on miehensä poissa ollessa synnyttänyt kauniin
lapsen ja tulee sitä nyt hänelle näyttämään. Miesrukka mur-
heissaan ei tiedä muuta keinoa kuin salaa pyytää seuralaiseltaan,
että tämä sallisi lapsen jäädä vielä muutamiksi vuosiksi äitinsä
keralle kotiin. Tämä suostuu tuumaan ja sanoo:
— No, jääköön poikasi äitinsä luokse, vaan kun minä Vää-
räpyörän nimeen häntä haetan, silloin pitää sinun antaa hänet,
muuten on paha tarjona!
Kuluu vuosia ja poika varttuu suureksi ja väkeväksi, niin
että kun mihin tahansa kourallaan koskee, se särkyy ja kuolee.
Ihmiset häntä tuosta soimaavat:
— Sinä, Vääräpyörän ruoka, ihmisiäkin tuhoat!
Poika kun ei tuota ymmärrä, niin lähtee äidiltään kysymään.
Äitikään ei tiedä ratkaisua, vaan menee kysymään mieheltään.
Miehen on silloin kerrottava vaimolleen koko totuus:
— Kerran kun en kotiani löytänyt, minun oli luvattava tien-
näyttäjälle, tuolle Vääräpyörälle, kaikki kodissani poissa ollessani
saatu. En silloin luullut pojan syntyneen.
Poika kuulee vanhempiensa keskustelun ja päättää lähteä etsi-
mään Vääräpyörää. Nousee hevosensa selkään ja laskettaa täyttä
laukkaa eteenpäin, kunnes hevosparka on nääntymäisillään. Poika
ei jää sitä ruokkimaan, vaan sysää sen metsään ja jatkaa itse
jalan matkaa. Saapuu viimein nielen ^rantaan, jonka vieressä
kapean kannaksen päässä on pieni lampi, lammen rannalla taas
kasvaa suuri, korkea tammi, jonne poika kipuaa tähystelläkseen,
eikö mitä näkyisi. Eikä aikaakaan kun mereltä saapuu laiva rannan
satamaan, ja siitä astuu rannalle joukko nuoria neitosia. Muut
kantavat yhden, koreimman, helmoja. Tytöt riisuutuvat tammen
alle ja juoksevat sitten lammelle peseytymään. Poika laskeutuu
silloin hiljaa tammesta ja ottaa tuon koreimman neidon vaatteet
mukaansa tammeen.
Tytöt kun palaavat kylpemästä, niin jokainen ottaa vaatteensa
tammen juurelta ja pukee päällensä, vain yksi, kaunein, jää
vaatteitta. No, alkavat touhuten etsiä vaatteita joka paikasta ja
niin jo huomaavat pojan tammesta.
— Tuolla on vaatteeni, sanoo alaston neito ja pyytää poikaa
64

heittämään ne alas.— Kuka lienet minulta vaatteeni vienyt, anna
minulle takaisin, pyydän! Jos taatoksi, jos veljeksi, jos puoli-
soksi minulle tahdot, niin otan sinut!
Moisen puheen kuultuaan poika hyppää tammesta alas, antaa
tytölle vaatteet ja sanoo:
— Kenen tytär olet?
— Vääräpyörän ainoa lapsi.
— Missä Vääräpyörä asustelee? Häntä juuri etsiskelen.
Neito silloin neuvoo poikaa käymään linnassa, vaan ei ota
tätä laivaansa.
— Linnan lähellä vaaran laella on rautainen kanki, rengas
päässä, maahan pistettynä. Ken sitä kankea ei voi maasta kiskoa,
se ei pääse linnaan. Koetapa kuitenkin voimaasi, ota tämä liina
minulta, se tekee sinut näkymättömäksi ja tuo sinulle ruokaa
ja mitä vain ikinä toivotkin, neito kertoo.
Eroavat siinä nyt toisistaan, neito tovereineen lähtee laivaan,
ja poika sujauttaa tytön antaman liinan poveensa lähteäkseen
Vääräpyörän linnalle. Kulkee etsien ja kuulostellen yöt ja päivät
ja elättää itsensä sillä tytön antamalla liinalla. Viimein saa-
puu neuvotulle vaaralle, jossa se rautainen rengaspääkanki on
maahan taottuna. Koko vaara on askelten tallaama, kun niin
monia on käynyt voimiaan koettamassa Vääräpyörän linnaan pääs-
täkseen. Vielä on kanki yhtä tiukasti kalliossa kuin ennenkin,
koska ei kenelläkään ole ollut voimaa sitä irrottaa. Poikaa ei
pelota, ei säikähytä, vaan astuu hänkin kankea vääntämään. Sa-
massa jo kiskaiseekin kangen kalliosta ja nakkaa sen Väärä-
pyörän linnan seinää päin, niin että koko vaara kumahtaa.
Vääräpyörä istuu linnassaan aterioimassa, kun kuulee tuon
jymähdyksen.
— Nyt tulee vieraita ja jaloja, koska näin koko linnani ku-
mahtelee.
Lähtee sitten ulos linnastaan nähdäkseen, kuka tuollaisella
voimalla linnaan ryntää. Eipä kalliolla näykään ketään, kanki
vain on irrallaan seinustalla.
— Taisivat korvani pettää, koska täällä ei näy ketään, tuumaa
Vääräpyörä.— Vaan kukas tämän kangen on tähän nakannut?
Poikapa on jo tytön puheilla linnassa. Oli näet pannut liinan
kaulaansa ja muuttunut näkymättömäksi ja siten päässyt kalliosei-
nien läpi linnaan. Tytär neuvoo poikaa menemään Vääräpyörän
luokse. Poika lähtee ja sanoo Vääräpyörälle:
— Sinua olen etsinyt, vaan täällä olenkin nyt tytärtäsi kosi-
massa. Mitä pitää minun tehdä, jotta tyttäresi omakseni saisin?
— Ei kiirettä, ei, poikaseni, kunhan teet linnan, joka ei ole
maassa eikä taivaassa. Sitten yhtenä yönä sinun pitää kylvää,
5 Зак. 1805 55

kyntää, kasvattaa, puida, jauhaa ja leipoa leipä syödäkseni. Vii-
meksi haet vielä kolme rautanenämetsoa yhdeksän meren takaa
minulle murkinaksi!
Poika kertoo tytölle isän vaatimukset, jolloin tämä sanoo:
— Tallissa on yhdeksän hevosta, seitsemältä lyö jalat poikki,
vaan älä kahdelta, sillä niillä lähdemme pakoon.
Poika tekee sen, ja he lähtevät pakoon. Kohta kiiruhtaa jo
Vääräpyörä jäljessä, mutta silloin tyttö lyö liinallaan maahan,
ja siihen kasyaa niin korkea vuori, että Vääräpyörän täytyy hakea
linnasta kuokita, ennen kuin pääsee vuoren yli. Vääräpyörä lähtee
uudelleen takaa-ajoon, vaan silloin tyttö muuttaa hevosensa, toi-
sen kirkoksi, toisen kellotapuliksi, itse ryhtyy papiksi ja mie-
hensä panee lukkariksi. Vääräpyörä ei tunne heitä, tulee kirkkoon
ja kysyy:
— Näittekö kenenkään tästä sivuitse kulkevan?
— Johan nuo aikoja sitten joen ylittivät, vastaa pappi.
Vääräpyörä silloin palaa linnaansa ja kummastelee ikiajat,
minne pakolaiset niin äkkiä joutuivat, vaan poika vei morsiamen-
sa kotiinsa, jossa elävät onnellisina kai vielä tänäänkin.

VELI JA SISAR
Elipä kerran, kauan kauan sitten, pienessä metsämökissä mies
ja vaimo kahden lapsensa, pojan ja tytön kera.
Köyhä oli tuo mökki, muita kotieläimiäkään ei sen asukkail-
la ollut kuin kirjava kissa ja vuohi, jolla oli sekä sarvet että
tutajava leukaparta.
Hiljakseen siinä kuitenkin toimeen tultiin, niin kauan kuin
vanhemmat pysyivät terveinä. Mutta sitten kulki tuhoisa rutto yli
maan ja riisti hengen isältä ja äidiltä.
Lapset itkivät aikansa vanhempiaan ja hautasivat heidät piha-
pihlajan alle.
Sen jälkeen he alkoivat tehdä perinnönjakoa. Ei siinä paljoa
jakamista ollut — mökki oli niin laho, että se pian luhistuisi,
ja peltotilkkuset olivat niin kiviset, että lapset päättivät lähteä
maailmalle onnea etsimään. Jaettavaksi jäi siis kissa ja vuohi.
Kurnpainenkaan ei olisi kissasta huolinut, vaan tuumi, että eipä
siitä matkalla apua, ruokkia sitä vain pitää; sensijaan vuohi
etsii ruokansa tienvarresta ja siitä saa tilkkasen maitoakin.
Kissa kun näki, että perinnönjako oli käynnissä, tuli ja kyh-
nytti kylkeään pojan sääriä vasten ja naukui:
— Ota minut, et koskaan kadu, jos minut valitset.
— Samapa se, tuumi poika ja sanoi sisarelleen:— Minä otan
kissan, ota sinä vuohi. Kun me nyt maailmalle lähdemme ja
67

rehellisesti toisiamme autamme, niin varmaan myös onnen löy-
dämme.
— Tehdään niin, sanoi tyttö,— jos sinä autat minua, niin kyllä
minä autan sinua.
Poika pani isävainajansa reppuun kolme kuivaa reikäleipää
ja hieman suolakalaa. Siinäpä olikin kaikki ruokatavara, mikä
mökissä oli jäljellä. Poika ripusti laukun selkäänsä ja kiinnitti
vyölleen isävainajansa puukon.
Sisarukset pönkitsivät kotimökin oven. He polvistuivat hetkeksi
vanhempiensa haudalle ja rukoilivat vainajille rauhaa ja itsel-
lensä hyvää onnea.
Sitten he lähtivät. Tyttö sitoi narun vuohen kaulaan ja alkoi
taluttaa sitä. Kissa juoksi häntä pystyssä edellä ja näytti tietä.
Kun lapset olivat kulkeneet kolme päivää, loppuivat leivät ja
kala. Nälkä kaiversi suolia, ja he olivat tulleet asumattomaan
erämaahan, niin ettei ihmisiltäkään voitu apua pyytää.
Tyttö alkoi nurista ja moitti veljeänsä, että ollenkaan täl-
laiselle retkelle lähdettiin. Poika puolestaan ehdotti, että teuraste-
taan vuohi ja syödään se. Kun ei muutakaan keinoa keksitty,
niin he uhrasivat vuohen ja paistoivat sen lihat nuotiolla.
He lähtivät taivaltamaan edelleen, kulkivat kolme päivää ja
osuivat kauniiseen, kukkuloiden keskellä olevaan laaksoon. Keskellä
laaksoa oli kirkas lähde ja sen ympärillä suuri puutarha, jossa
kasvoi satamäärin erilaisia hedelmäpuita. Puiden oksat taipuivat
maahan ihanien hedelmien painosta, ja lapset söivät kyllältänsä
omenia, päärynöitä, luumuja sekä kirsikoita. Syötyään he heit-
täytyivät nurmikolle lepäämään ja tuumiskelivat, että tässäpä on
oikea onnensoppi, mitähän jos asetumme asumaan tänne.
Mutta samassapa keinahteli maa ja suuri jättiläisukko tulla
tömisti paikalle.
— Syön teidät! kiljaisi jättiläinen.— Miten löysittekään puutar-
haani, sillä täällä ei ole käynyt ihmisiä sataan vuoteen?
Lapset tietenkin pelästyivät hirveästi, mutta poika rohkaisi
luontonsa, katsoi jättiläistä suoraan silmiin ja sanoi:
— Älä hyvä jätti meitä vielä tänään syö. Lihota meitä ensin
muutama viikko, niin maistumme paremmilta. Näethän, ettei
meissä ole muuta kuin luuta ja nahkaa, sillä olemme kärsineet
nälkää.
— Laihoja kuin tikut näytätte olevan, totesi jättiläinen.— Li-
hottakaa itseänne puutarhani antimilla, mutta muistakaakin, ettette
yritä paeta.
Veli ja sisar jäivät jättiläisen puutarhaan, mikäpä siinä muu-
kaan auttoi, mutta joka päivä he neuvottelivat, miten pääsisivät
pakoon.
68

Jättiläisellä oli hevonen, uljas, punarautias ori. Poika suki
hevosen harjan ja karkotti paarmat, jotka kiusasivat sitä. No-
peasti hän ystävystyi hevosen kanssa.
Kerran, kun jättiläinen nukkui omenapuittensa alla, pyysi poika
oriilta, että tämä auttaisi hänet ja hänen sisarensa pakoon.
Hevonen epäröi ensin, mutta kun jätti kuorsasi, niin että
maa järisi, virkahti ori:
— Nouskaa selkääni, niin yritetään pakoon. Oman henkeni
uhalla käyn nyt avuksenne. '
Veli ja sisar ja pojan kissakin nousivat hevosen selkään ja
ori pyyhälsi juoksuun. Se juoksi niin että häntä suorana ilmassa
viuhui, mutta ei aikaakaan, kun jäljestä kuului raskas töminä.
Jättiläinen oli herännyt ja tulla loikki hirmuista vauhtia jäl-
jestä.
Ei riittänyt oriin nopeus. Jätti tarrasi hevosensa hännästä
kiinni ja löi sen kuoliaaksi kallionkupeeseen.
— Ihmisitikat! ärisi jättiläinen.— Yrititte karata, pistän teidät
poskeeni ihan tällä hetkellä.
— Ei meistä eineenpalaksi ole, sanoi poika,— syö sensijaan
hevosesi, sehän on hyvässä lihassa.
Ja kuinka ollakaan, jätti teki hevosestaan paistin.
Entistä tarkemmin vartioi jätti nyt puutarhassaan lapsia ja
kehotti heitä syömään lujasti ja seurasi, kuinka heidän poskensa
pyöristyivät. Pakoon pääsy näytti toivottomalta, ja niinpä poika
kerran kääntyi kissansa puoleen ja kysyi siltä:
— Tiedätkö Mirriseni millä keinoin me täältä hengissä sel-
viydymme?
— Oletkos huomannut, kysäisi kissa,— että suuri kotka käy
lähteellä juomassa? Koetapas suostuttaa se pelastamaan meidät.
Kun kotka laskeutui lähteelle juomaan, meni poika sen luokse
ja rukoili lintua pelastamaan heidät.
— Mikäpä siinä, virkahti kotka.— Nouskaa vain selkääni kaikki
kolme. Minä kiidätän teidät pois näiltä mailta. Ei minun ainakaan
yhtä hullusti voi käydä kuin punarautiaan oriin, sillä onneksi ei
jätinkoljatilla ole siipiä.
Jättiläinen veti parasfaikaa päivällisunta ja kuorsasi niin että
maa tärisi. Kotka kohosi lasten ja kissan kera taivaalle. Mutta
samassapa jätti heräsi. Hän ei hukannut hetkistäkään, vaan tart-
tui valtavaan jouseensa ja ampui kotkan alas pilvistä.
Lapset ja kissa selvisivät rytäkästä hengissä. Jättiläinen puo-
lestaan ylpeili:
— Näittekös nyt, minun luotani on turha yrittää karkuun.
Syökää itsenne nopeasti hyvään lihaan, minä alan jo pitkästyä
odottamiseen.
69

Jättiläisellä oli laaksossaan myös härkä. Se oli suuri ja musta,
sarvekas otus. Se poti yksinäisyyttä, ja päivänä muutamana se
tuli veljen ja sisaren luo ja puhui:
— Olen seurannut kuinka te kahdesti yrititte pakoon, mutta
turhaan. Tietäkää siis, ettei täältä karkuun ilman apuneuvoja
pääse.
Poika tuli kovasti uteliaaksi ja kysyi:
— Minkälaisia ne apuneuvot ovat?
Härkä vastasi:
— Koska olen itsekin harkinnut muuttoa muille laitumille,
niin voinhan neuvoa. Mene jätin linnaan, kun hän nukkuu. Mene
suoraan peräkammariin, jonka nurkassa on arkku. Ota sieltä puun-
lehvä, harmaa kivi ja tinapullo, jossa on vettä.
Kun jättiläinen makasi päivällisunta, teki poika neuvon mu-
kaan ja haki jätin linnan peräkammarista lehvän, kiven ja
tinapullon.
Lapset ja kissa nousivat härän selkään ja tämä alkoi laukata
kuin kiiliäisen pistämänä.
Mutta ei aikaakaan, kun takaa jo kuului jyminää ja maa
keinahteli.
— Äkkiäpä isäntä heräsikin ja ajaa meitä takaa, sanoi härkä.—
Heitä, poika, puunlehvä tielle.
Poika teki kuten härkä määräsi ja heitti lehvän taaksensa.
Siitä kasvoi siinä siunaamassa niin tiuha ja korkea metsä, ettei
sitä kannattanut ruveta kiertämään.
Jättiläisellä ei ollut muuta neuvoa kuin palata hakemaan ko-
toaan kirves, jolla hakkaisi metsään kulkutien.
Hiki hatussa jätti mursi itselleen polun metsään. Läpi pääs-
tyään hän laski kirveensä kannolle ja aikoi jatkaa takaa-ajoa.
Mutta silloin ehätti suippokuono kettu siihen ja sanoi:
— Varastan kirveesi, jos jätät sen kannolle.
— Enpä sitten jätäkään ainoata kirvestäni heitteille, sanoi jätti
ja kiidätti kirveen kotiinsa.
Pakenijat olivat jo ehtineet pitkän, pitkän matkan päähän.
Mutta kufi jättiläinen pani parastaan, sai hän heidät näky-
viinsä.
— Heitä se harmaa kivi taaksesi, neuvoi härkä poikaa.
Poika noudatti käskyä ja kivestä kasvoi harmaa, korkea vuori.
Sellaista vauhtia juoksi jätti, ettei voinut heti pysähtyä, vaan
löi päänsä vuoren kupeeseen ja lensi selki selällensä. Kun hän
siitä toipui ja katseli vuorta, näki hän ettei siitä päässyt yli
eikä ympäri.
Muuta neuvoa ei ollut kuin että jättiläinen palasi hakemaan
kotoaan moukaria, jonka avulla murtaisi vuoreen kulkutien.
70

Jätti hakkasi valtavalla moukarillaan vuorta, niin että kipinät
sateena sinkoilivat, mutta kauan kesti, ennenkuin syntyi sellainen
scfla, että siitä pääsi läpi.
Lopuksi sentään aukeni tie ja jätti heitti moukarinsa maahan
ja aikoi taas jatkaa takaa-ajoa. Mutta ketunliuvari ehätti pai-
kalle ja sanoi:
— Hyvä, peräti hyvä, että jätät moukarisi heitteille. Tarvit-
senkin kovasti moukaria ja tuosta sellaisen saan.
Jättiläinen ei uskaltanut jättää moukariaan kedolle, vaan kii-
dätti sen kotiinsa.
Edestakaisin juokseminen tietenkin uuvutti jättiläistä ja haralle
jäi aikaa kiiruhtaa yhä kauemmaksi. Jätin sisu ei antanut periksi,
vaan hän lähti taas aika puhtia pakenijoita tavoittamaan. Jo saikin
hän härän ja lapset näkyviinsä.
— Sieltä se taas tulee, virkahti härkä, kun kuuli jyminän
takaansa.— Avaa tinapullon tulppa ja heitä se taaksesi, kehot-
ti härkä poikaa.
Poika teki työtä käskettyä, ja heti pakenijoiden taakse aukeni
laaja ja syvä meri.
Jättiläinen yritti ylittää meren kahlaamalla, mutta vajosi heti
kaulaansa myöten veteen. . ^ {Cr4
— Juon, juon sinut kuivaksi,'urisi jätti vimmoissaan ja asettui
rannalle rähmälleen ja alkoi juoda.
Puolet merestä juotuaan jättiläinen pysähtyi vetämään hen-
keä ja vilkaisi sivulleen. Kas, ketunliuvari oli taas ehättänyt
paikalle! Se istui kannon nenässä ja siveli tuumivasti viik-
siään.
— Halkeat, jollet vyötä itseäsi vanteilla, sanoi ket,tu. ^ ...
— Se on oikea neuvo, virkahti jätti ja meni vesaikkoon ja
väänsi pajuista lujat vanteet vatsansa ympärille.
Taaskin hän alkoi juoda merta kuivaksi, ja kukaties hän olisi
yrityksessään onnistunut, mutta kettu otti ja puraisi vanteet poikki.
Silloin jätinrumilus halkesi suurella pohahduksella ja heitti hen-
kensä. Siihen meren rannalle hän jäi makaamaan, ja ketuilla ja
karhuilla ja susilla riitti nyt yltäkylläisesti syömistä moneksi
ajaksi.
Niin pääsivät veli ja sisar härän ja ketun avulla jättiläisen
kynsistä.
Mutta härkä oli vinhasta menosta loppuun uupunut. Se heitti
juoksun, alkoi kävellä ja sanoi pojalle:
— Kohta minä kaadun ja heitän henkeni. Hautaa minut kun-
niallisesti, mutta ota sarveni talteesi. Jos joskus oikein suureen
pulaan joudut, niin kalahuta sarviani vastakkain, minä saavun
silloin avuksesi.
72

Tämän sanottuaan härkä kaatui ja heitti henkensä. Poika leik-
kasi härän lavasta lihaa evääksi ja talletti sen sarvet reppuunsa.
Sitten hän hautasi härän.
Lähtivät taas veli ja sisar kulkemaan. Iltasella poika sytytti
nuotion ja paistoi härän lihaa. Sisarukset popsivat itsensä kylläi-
siksi ja kissakin sai osansa.
Metsässä harhaileva kulkukoirakin haistoi paistin käryn ja tuli
anelemaan ruokaa. Tyttö halusi ajaa koiran tiehensä ja heitti
sitä kalikalla. Poika sen sijaan syötti koiran kylläiseksi ja silitti
sen turkkia.
Aamulla taas jatkettiin matkaa, ja nyt oli koira oppaana.
Eikä kauan kuljettukaan, kun sisarukset saapuivat ylen kome-
alle, kirkkaasta kuparista rakennetulle linnalle. Aitakin, joka
ympäröi linnaa, oli hopeasta taottu. Sisarukset pysähtyivät lin-
nan pihalle empimään. Tuskinpa he olisivat rohjenneet sisään
mennä, mutta kun kissa ja koira menivät edellä, niin he seu-
rasivat näitä.
Veli ja sisar tulivat, linnan keittiöön. Nurkassa oli raudoi-
tettu arkku. Kissa sähisi ja koira murisi, ja molemmat repivät
kynsin ja hampain arkkua, mutta poika komensi eläimet penkin
alle.
Sisarukset kurkistivat toiseen huoneeseen. Sen keskellä oli
pöytä täynnä herkkuruokia, katettuna kahdelle hengelle. He istui-
vat syömään ja aterioituaan katsastivat linnan muitakin huoneita.
Sänkykammarissa oli kaksi vuodetta, ikäänkuin heitä varten. Niissä
he päättivät nukkua, mutta kulkivat ensin läpi linnan hopealta
hohtelevat ja kullalta välkkyvät salit. Poika keksi asekamma-
rinkin, jossa oli pyssyä ja pistoolia, miekkaa ja keihästä vaikka
minkä näköistä.
— Omituinen linna, kun isäntäväkeä ei näy missään, aprikoi
poika.
— Mutta kaikki on kuin meitä varten rakennettu, sanoi tyt-
tö.— Täältä me varmaan onnemme löysimme, aletaan nyt asua
täällä.
Poika meni lukitsemaan hopeaportit kiinni yöksi. Mutta kun
hän tuli keittiön kautta sisään, ärisivät koira ja kissa taas sen
raudoitetun arkun kimpussa.
— Mitä kummaa tuo arkku oikein mahtaa sisältää? aprikoi
poika ja yritti aukaista arkun. Mutta se ei auennut, sillä se
oli lujasti lukossa.
— Olkoon, tuumi silloin poika ja ajoi koiran ja kissan pen-
kin alle ja varoitti niitä olemaan hiljaa.
Sisarukset viettivät yön sänkykammarissa, kumpikin omassa
vuoteessaan.
73

Yö kului rauhallisesti. Aamun tullen poika meni asehuonee-
seen ja valitsi itselleen parhaan luodikon, metsästyspuukon se-
kä torven ja lupasi lähteä linnustamaan. Hän painui metsään,
ja» koira ja kissakin seurasivat hänen kintereillään.
Heti kun poika oli kadonnut puitten joukkoon, aukeni keit-
tiössä raudoitettu arkku. Sieltä astui esiin hopeisen linnan her-
ra, itse Paholainen. Hän ei ollut mikään ruma, häntäniekka
kampurajalka. Hän liikkui kauniin nuorukaisen hahmossa;
sarviakaan ei näkynyt, sillä ne olivat piilotetut kähärään tuk-
kaan.
Paholainen kertoi tytölle olevansa linnan herra ja pyysi tätä
vaimokseen, linnan rouvaksi.
Siinä siunaamassa tyttö mieltyi tummaan nuorukaiseen ja ar-
veli, että olisihan hauskaa päästä upean linnan emännäksi.
— Mutta entäs veljeni, arveli tyttö.— Mitähän tuo naima-
kaupastani sanoo? Mahtaneeko hän kadehtia onneani?
— Aivan varmaan se sinua kadehtii, puheli Paholainen.— Ei
ole onnemme turvattu, ennenkuin veljesi on poissa tieltä. Parasta
olisi, että pistäisit veljesi puukolla hengiltä.
— Enhän minä toki sellaista tekosta voi tehdä, esteli tyttö.
— En siihen pysty minäkään, virkahti Paholainen.— Kissa ja
koira kulkevat aina veljesi kintereillä. En edes uskalla tulla näkö-
sälle, kun veljesi ja nuo elukat liikkuvat täällä. Sen takia veljesi
onkin raivattava pois. Luuletko, että veljesi tekisi puolestasi mitä
hyvänsä, jos esimerkiksi tulisit kipeäksi?
— Varmaan, aivan varmaan hän menisi vaikka tuleen puoles-
tani, sanoi tyttö.
— No, tee sitten näin, sanoi Paholainen.— Kun veljesi tulee
metsältä, niin teeskentele sairasta ja sano pian kuolevasi. Kerro,
että heität henkesi, jollet saa lääkkeeksi suden maitoa. Kerro
unessa nähneesi, että penikulman päässä täältä, vuoren louhussa
asuu susiemo, jolta maitoa saisi. Veljesi lähtee varmaan maitoa
hakemaan ja silloin hukat toimittavat hänet pois päiviltä.
— Hyvä on, sanoi tyttö ja lupasi tehdä kuten Paha neuvoi.
Pojan metsästystorven ääni kuului pihalta ja Paholainen pu-
jahti kiireesti arkkuunsa. Tyttö sen sijaan heittäytyi vuoteeseen
ja teeskenteli olevansa sangen sairas.
Kun poika kuuli sisarensa voihkinan ja sai tietää mistä oli
kysymys, oli hän heti valmis lähtemään vaaralliselle matkalle
hakemaan sudenmaitoa.
Kiireesti lähti poika kulkemaan kohti suden luolaa ja koira
ja kissa seurasivat hänen kintereillään. Nopsasti hän teki taivalta ja
saapui luolalle, jonka edustalla kookas susiemo imetti penikoi-
taan.
74

Poika laskeutui polviasentoon, kohotti tuikkunsa ja alkoi tähdätä
sutta ampuakseen sen.
Silloin susiemo havaitsi pojan ja huusi:
— Hoi poika, älä ammu minua, teet pennuistani orpoja. Kyllä
minä tiedän millä asialla liikut. Tule vain tänne, niin saat maitoa
niin paljon, että se lääkkeeksi riittää.
Poika teki tuohesta ropeen ja meni lypsämään sutta.
— Turhalla asialla liikut, ei sisaresi sairas ole, sanoi susi,
kun rove oli tullut täyteen.
Susi selitt^siljpin pikkulintujen jutelleen mitä juonia Pahan
linnassa häuUottnn* mutta poika kieltäytyi uskomasta sisarestaan
mitään pahaa.
Kun poika teki lähtöä, sanoi susiemo:
— Siitä hyvästä, ettet ampunut minua, annan vanhimman
penikkani turvaksesi.
— Mitä turvaa minä tässä tarvitsen, virkkoi poika, mutta
otti kuitenkin sudenpennun matkaansa, kun emosusi oli ensin
vannottanut sitä, että se kaikissa vaiheissa pitäisi viimeiseen veri-
pisaraan asti pojan puolta.
Poika palasi eläimineen vaskiseen linnaan, juotti sisarelleen
sudenmaitoa ja tämä oli heti paranevinaan siitä.
Seuraavana aamuna lähti poika koiransa, kissansa ja suden-
pennun kera linnustamaan. Silloin Paha tuli heti esiin piilos-
taan ja alkoi tytön kanssa keksiä juonta veljen päänmenoksi.
— Teeskentele taas sairasta, neuvoi Paha. Lähetä veljesi kar-
hunmaitoa hakemaan. Ei ole kontio yhtä suopea kuin susi, vaan
repii veljesi kappaleiksi.
Tyttö teki kuten Paholainen ehdotti ja sai veljensä heti tämän
metsältä palattua kiiruhtamaan emokarhun pesälle. Mutta karhupa
ei repinytkään poikaa, vaan antoi ropeellisen maitoansa ja van-
himman pennuistaankin pojan suojaksi.
Oli siinä Paholaisella tuumimista miten tuhoaisi pojan. Kun
poika seuraavan kerran meni eläimineen metsälle, puhui Paha
sisarelle:
— Teeskentele vielä kerran sairasta. Kun veljesi saapuu, niin
sano, ettei sinua paranna mikään muu kuin elämänvesi. Neuvo
sitten, että hän hakee sitä vanhalta myllyltä, joka on parin pe-
nikulman päässä täältä. Tuon myllyn peräseinällä on hylly, jolla
on kaksi putelia. Oikeanpuolisessa pullossa on elämänvettä ja
vasemmanpuolisessa taas kuolemanvettä. Tottahan veljesi lähtee
matkaan. Minä näet aion ehättää edelle ja myrkytän kaikki
tienvarren lähteet kuolemanvedellä. Kun veljesi elikkoineen
matkan varrella sammuttaa janonsa, niin kaikki heittävät hen-
kensä.
76

Näin sanottuaan Paholainen pinkaisihe matkaan lähteitä myr-
kyttämään.
Veli saapui metsältä ja sisar teeskenteli taas kipeätä, aivan
kuolemaisillaan olevaa ja sai veljen lähtemään matkalle hakemaan
elämänvettä.
Oli tavattoman lämmin päivä ja niin veljelle kuin hänen keräl-
lään kulkeville eläimillekin tuli ankara jano. Kirkas lähde po-
reili tienvarressa ja kissa ja koira alkoivat latkia 3en vettä. Mut-
ta siinä silmänräpäyksessä ne heittivät henkensä, sillä Paholainen
oli myrkyttänyt lähteen.
Poika taivalsi suden ja karhun kera edelleen. Tienvarressa
oli toinenkin lähde; susi ja karhu joivat sen vettä ja oikaisivat
siinä samassa koipensa.
Poika kiiruhti kulkuansa eikä juonut mistään tienvarren läh-
teestä, vaikka ankara jano kuivi hänen kurkkuansa. Hän saa-
pui vanhalle myllylle, koppasi elämänvesipullon hyllyltä ja kääntyi
paluumatkalle. . •■
Hän saapui sen lähteen luo, jossa susi ja karhu makasivat
koivet suorina.
— Koetetaanpa, onko lääke tehokasta, puhui poika ja pirahutti
pullosta pisaran eläimien päälle.
Peräti tehoisaa oli vesi. Susi ja karhu kavahtivat heti vir-
keinä jalkeille.
Jatkettiin matkaa, ja kun tultiin toisen myrkytetyn lähteen
luo, virvoitti poika kissan ja koiran henkiin.
Kun poika joukkoineen saapui vaskilinnalle, pujahti Paholai-
nen kiireesti raudoitettuun arkkuunsa. Mutta eläimet kävivät ark-
kuun kiinni kynsin hampain ja repivät sen hajalle. Saman tien
ne tekivät selvän Paholaisestakin.
Mutta veli antoi sisarelleen pirauksen elämänvettä ja tämä
oli paranevinaan.
Sisar kuuli, kuinka eläimet keittiössä metelöivät ja kysyi syytä
siihen. Veli selitti, että siellä ne nyt sinun ylkämiehesi, Paho-
laisen hengiltä ottivat. Sisar kielsi, ettei Paholainen hänen yl-
känsä ollut ja ettei hän tämän olemassaolostakaan tiennyt.
— Tiemme eroavat nyt, sanoi veli.— Luuletko, etten minä ole
huomannut, kuinka sinä yhdessä Paholaisen kanssa olet yrittänyt
minua surman suuhun suistaa? kysyi poika.— Sen takia erkanen
nyt sinusta ja lähden uskollisten eläinteni kerällä omaa tietäni.
Mutta kun sisar itkien pyysi ja rukoili, ettei veli jättäisi hän-
tä, heltyi pojan luonto ja hän otti sisaren matkaansa.
Poika lukitsi vaskilinnan portit ja koko joukko lähti matkalle.
Eläimet näyttivät tietä, ja jo ennen iltaa matkaajat saapuivat
hopeiselle linnalle.
77

Tämäkin linna näytti ensialkuun autiolta, rajatta kun poika ko-
lusi kaikki huoneet, löysi hän perimmäisestä kammarista nei-
don, joka oli kaunis kuin kointähti.
Neito toivotti pojan tervetulleeksi ja kertoi:
— Kauan, peräti kauan olen pelastajaa odotellut. Tiedä siis,
että olen kuninkaan tytär, mutta minun vanhempani, hovini väki
ja alamaiseni ovat noidutut kiviksi ja puupökkelöiksi. Loihtu
ei laukea muuten, jollei nuori, kristitty mies asu vuotta minun
kanssani.
Samassa astui pojan sisar sisään. Prinsessa kysyi tällöin:
— Onko tuo nainen kenties vaimosi?
— Ei ole, vaan hän on minun sisareni, selitti poika ja jat-
koi:— Mielihyvin teen sinulle, prinsessa, vaikka minkämoisia pal-
veluksia.
Poika otti prinsessan puolisokseen, ja koko joukko alkoi asua
hopealinnassa.
Mutta kun vuosi oli likimain kulunut loppuun, saapui Paho-
lainen tapaamaan pojan sisarta. Paha oli näet virvonnut henkiin,
vaikka eläimet olivat luulleet hänestä hengen ottaneensa. Rampa
ja rujo oli Paholainen nyt, mutta täynnä entisiä juonia.
— Etkös, kysäisi hän sisarelta,— etkös vähin erin jo kadehdi
veljesi onnea?
Sisar sanoi kadehtivansa, ja Paholainen jatkoi:
— Pane siis tämä hammas veljesi vuoteeseen, tyynyn alle.
Kun hän painaa päänsä tyynyyn, heittää hän henkensä. Minä
toimitan hänet pois, ja prinsessasta teemme piikatyttösen itsel-
lemme ja asumme täällä ilossa ja onnessa koko ikämme, sillä
tämä linna on upeampi kuin minun linnani.
Sisar suostui Pahan houkutuksiin ja pani hampaan veljensä
vuoteeseen, tyynyn alle. Aamulla oli veli jäykkä ja valkoinen
kuin lakana. Paholainen tuli ja pani veljen tammiseen ark-
kuun, jonka hän kiidätti kauas metsän korpeen.
Pojan eläimet odottelivat herraansa linnan pihalla päivän,
kaksikin päivää. Kun poikaa ei näkynyt eikä kuulunut, puhui
koira:
— Nyt on jotakin hullusti. Koira nuuhki ilmaa ja haukahti: —
Tunnen, että hänet on tätä tietä jonnekin kuljetettu.
— Mennään ja etsitään isäntä, missä hän sitten lieneekin,
päättivät eläimet joukolla.
Koira lähti kulkemaan edellä, muut eläimet jäljestä, ja kolme
päivää ne harhailivat korven rydöissä, kunnes löysivät tammiar-
kun, jossa pojan ruumis oli.
Mutta arkku oli neljällä lujalla rautavanteella vyötetty. Eläimet
olisivat halulla auttaneet isäntäänsä, jos vain olisivat voineet.
78

Karhu puhui silloin toisille:
— Kun emoni jätti minut pojalle seuraksi ja vartijaksi, van-
notti hän minua puolustamaan häntä viimeiseen veripisaraan asti.
Sen tahdon tehdäkin; entäs te muut, oletteko samaa mieltä?
Samaa mieltä olivat toisetkin, ja jokainen päätti irrottaa yhden
rautavyön arkusta, vaikka se sitten maksaisi hengen.
Kissa, joka oli kauimmin ollut pojan seurassa, aloitti. Se otti
vauhtia ja pukkasi päällään ensimmäistä rautavannetta arkun
jalkopäässä. Vanne heltisi helisten, mutta samalla kissan kallo
halkesi ja se kaatui kuolleena maahan.
Tuli koiran vuoro, ja sen kävi samaten. Susi ja karhu vuo-
rostaan pukkasivat rautavanteen irti, mutta nekin kaatuivat kuol-
leina maahan. Samalla arkkukin hajosi ja pojan ruumis tuli
näkyviin.
Pian lensi paikalle kaksi mustaa korppia. Toinen tuli idästä
ja toinen lännestä.
— On meillä nyt silmiä syödäksemme! koikkui toinen kor-
peista.^— Minä nokin pojan silmät, ota sinä huoleksesi nuo elukat.
— Eipä nokita vielä, esteli toinen korpeista.— Tietäisitpä pojan
tarinan, niin etpä nokkisi silmiä, vaan herättäisit hänet henkiin.
Hän on näet kokenut niin merkillisiä kohtaloita ja pelastunut
niin monta kertaa surman suusta, että hänelle on varmaan mää-
rätty pitkä elämä. Sitä paitsi hän on ollut aina eläinten ys-
tävä.
— Kerrohan minulle pojan tarina, koska sen tunnet, pyysi
toinen korppi.
Toinen korpeista kertoi silloin pojan ihmeelliset vaiheet ja virk-
koi lopuksi.
— Eiköhän mennä hakemaan elämänvettä vanhalta myllyltä ja
herätetä poikaa henkiin?
— Herätetään vain, ihan Paholaisen kiusaksi tehdään se, myön-
tyi toinen korppi.
Korpit lähtivät lentoon, noutivat vanhalta myllyltä elämän-
vesipullon ja virvoittivat pojan henkiin.
Kuni raskaasta unesta heränneenä nousi poika istumaan ark-
kulautojensa keskellä, silmäsi ympärilleen ja kummasteli missä
oli. Hän huomasi eläinystävänsä kuolleina ympärillään, mutta löy-
si myös elämänvesipullon viereltään, johon korpit olivat sen heit-
täneet.
Poika kohosi jalkeille ja virvoitti eläimet henkiin. Nämä tulivat
häntä hyväilemään ja nuolemaan ja juttelivat, että nyt varmaan
Paholainen ja sisar hopealinnassa kiusaavat prinsessan kuoliaaksi.
— Mutta nyt me menemme ja teemme molemmista selvän,
älä yritäkään hillitä meitä, sanoivat eläimet pojalle.
80

— Jättäkää Paholainen meidän nokittavaksemme! koikkuivat
korpit puusta.
— Saatte, varmasti saatte sen haltuunne, kunhan me sen
ensin nitistämme, lupasivat nelijalkaiset.
Poika yritti kävellä, mutta oli vielä niin heikoissa voimis-
sa, etteivät jalat häntä kannattaneet.
— Olisipa nyt se musta härkä täällä, jolla muinoin ratsastin,
huokasi poika.
Samassa hän näki reppunsa arkkulautojen seassa ja muisti,
että siellä piti olla härän sarvet. Siellähän ne olivatkin, ja kun
poika kalahutti sarvia vastakkain, saapui härkä häntä suorana
manan laitumilta.
— Kauan kesti, ennenkuin minua kutsuit, virkkoi härkä.—
Nouse vaan selkääni, niin tehdään taas matkaa.
Poika nousi härän selkään ratsaille, korpit lensivät edellä
näyttäen tietä, ja koko joukko suuntasi kulkunsa hopealinnaan.
Niin olivat pojan nelijalkaiset ystävät koston vimmaa täynnä,
että kiiruhtivat etukäteen linnalle ja tekivät hetkessä Paholai-
sesta ja ilkeästä sisaresta selvän.
Mutta kuninkaan tytär juoksi poikaa vastaan, kun tämä härän
selässä ratsastaen saapui linnanpihaan. Siinä sitten iloittiin ja
itkettiin, suudeltiin ja syleiltiin surut pois.
Kun yö oli kulunut, niin poika oli ollut hopealinnassa
täsmälleen vuoden. Noituus laukesi ja linnan väki heräsi eloon.
Koska poika ja prinsessa eivät olleet viettäneet häitä, niin
nyt ne pantiin pystyyn. Ja niistä tulivatkin suurelliset häät. Pe-
limannit soittivat ja pöydät notkuivat herkkujen painosta. Pyö-
rähtelipä niissä häissä sellaisiakin vieraita kuin koira ja kissa,
susi ja karhu. Heilui siellä musta härkäkin sarvet kaarella.
Ja iloisina ja onnellisina elänevät hopealinnassa vieläkin se
poika ja hänen prinsessansa sekä kaikki pojan nelijalkaiset ys-
tävät.
6 1ЗД5

SAVENVALAJAN POIKA
Savenvalajalla ei ollut lapsia, ei poikia eikä tyttäriä. Monta her-
ranvuotta odotteli savenvalajan vaimo kärsivällisesti esikoista,
mutta kun sitä ei kuulunut, sanoi hän miehelleen:
— Muovaa sinä savesta poika, että meilläkin perillinen olisi.
Savenvalaja ryhtyi heti toimeen. Hienoimmasta savestansa hän
muovasi pojan ja pani sen polttouuniinsa kuivumaan. Kolme päi-
vää hän piti poikaa kovassa kuumuudessa, niin että se paahtui
joka kohdasta kauniin punaruskeaksi. Sitten hän aukaisi uunin-
luukut, ja omin voiminensa poika konttasi lattialle.
Savenvalajan vaimo tutki poikaa joka puolelta ja virkkoi:
— Muuten se kyllä käy laatuun, mutta sinä olet tehnyt sille
liian suuren vatsan.
Savenvalaja vastasi:
— Hyvä, että sain noinkin soman poikasen aikaan, minä, joka
en koskaan ole tehnyt muuta kuin ruukkuja ja vateja, patoja ja
savikukkoja.
Poika nousi seisomaan, siveli suurta mahaansa ja pyysi:
— Äitimuori, minun on nälkä, anna ruokaa!
— Reima mieshän pojasta varttuu, kun se ensi sanoikseen
syömistä pyytää, naureskeli savenvalaja.
Mutta vaimo puolestaan hyöri ja pyöri minkä ennätti, kantaen
pöydälle läskit, soosit ja perunat, voit, leivät ja piimät/ Poika
hotaisi kaikki muutamassa hetkessä ja pyysi lisää. Koko ruo-
kakomeronsa tyhjensi nyt vaimo ja pojalle kelpasivat homehtu-
neet leivänkannikatkin ja sinttyneet silakat.
. . , ■ ■ 82 ■ ■ - ■.' ■ •" . . ■**>?

Vieläkään ei ahmatin maha tullut täyteen, vaan hän inui lisää.
Vaimo otti alas vartaissa kuivuvat reikäleivät ja poika syödä
rouskutteli nekin, mutta ei vaan tullut kylläiseksi.
Nurkassa possahteli tiinullinen taikinaa ja savipoika syödä
massutteli senkin.
Nyt ei savenvalajan mökissä ollut enää mitään syömistä. Sil-
loinpa poika nielaisi isänsä ja äitinsä ja lähti ulos.
Kulki savipoika kankeilla säärillänsä pitkin kylän kujaa. Sen
silmät tuijottivat mustina reikinä nelikulmaisen otsan alta ja se
mietti mielessään, että mistä nyt suupalan saisi.
Ojassa tonki harjasniekka sika multaa. Savipoika pysähtyi
katsomaan senutpujiua ja puhui:
— Söin läs|rt: ja perunat, kinnikat ja kannikat, leipäkyrsät
ja taikinat, ukon ja akan, mutta silti vatsani nälkäänsä parkuu.
Auttaisikohan se vaivaani, jos pistäisin poskeeni tuollaisen possun?
Sika kiljui minkä jaksoi, mutta savipoika nielaisi sen yhtenä
suupalana harjaksineen, sorkkineen ja saparoineen.
Mutta ei pojan nälkä siitä toennut. Kun parvi heinäväkeä
tuli vastaan käsissään hangot, haravat ja viikatteet, kysyi poika
heiltä ruokaa.
Heinäväki tuijotti silmät tapilla mokomaa kulkijaa ja vastasi:
— Ei ole meillä muonaa, itse söimme viimeiset rippeet niityllä.
— Sittenpähän syön teidät, sanoi savipoika ja alkoi ahtaa
sisäänsä neitoja, miehiä ja mummoja. Koko heinäväen hän söi
hankoineen, viikatteineen ja haravoineen päivineen.
Kulki, kulkea tömisteli edelleen savipoika raskain askelin ja
tuli metsään.
Pupujussi lurppakorva hyppeli iloisesti häntä vastaan ja senkin
pisti savipoika sivumennen poskiinsa.
Repolainen pysähtyi polulle tiirailemaan ihmeissään kummal-
lista, ihmisennäköistä oliota. Ei auttanut siinä ketun viekkaus;
valkoinen hännännipukka vain vilahti, kun sen tie päätyi valta-
vaan vatsaan.
Korven kontiokin tulla tassutteli savipoikaa vastaan ja poika
kysyi:
— Minne matka, pörröturkki?
— Menen minne lystään, mitä minun puuhani tuollaista sa-
vikuvatusta liikuttavat! murahteli äkäisenä karhu.
Savipoika asettui karhun tielle ja puhui:
— Kuuntelehan pörröturkki kuinka vatsassani kurnii ja kurisee.
Mahani vinkuu ja marisee, vaikka olen tänään ahtanut sinne
kinnikkää ja kannikkaa, heinämiestä ja haravaa, sikopossua ja
jänöjussia sekä paljon, paljon muuta. Ehkäpä nälkäni sammuu,
jos ahmaisen yhden kontionkin.
83

— Yritäpä! murisi karhu ja nousi kahdelle jalalle, mutta sen-
kin tie päätyi savipojan vatsaan.
— Se oli ensimmäinen kunnon suupala, minkä koko elinai-
kanani olen saanut! ähkäisi savipoika karhun nielaistuaan ja
taputteli vatsaansa.
Viita rysähteli ja komea uroshirvi, sarvikruunu koholla ilmestyi
puiden lomasta.
— Minne matka? kysäisi savipoika siltä.
— No eipä juuri minnekään, juoksenpahan vain pitkin maita,
pitkin soita, pitkin kesäisiä teitä, vastasi hirvi.
— Tiedätkö mikä minua vaivaa? kysäisi savipoika.— Olen tä-
nään syödä ahminut taikinat ja leipäkyrsät, ukon ja akan, siko-
possun ja heinäväen, repolaisen sekä pörröturkin, mutta nälkäni
ei vain taltu. Syön sinutkin, niin ehkäpä vihdoinkin tulen kylläi-
seksi. Joudathan syötäväksi, koska sinulla ei ole muuta teke-
mistä kuin juoksennella pitkin kesäisiä teitä?
— Joudanpa hyvinkin, vastasi hirvi.— Mutta tuskinpa mahdun
suustasi sisään, kun sarveni ulottuvat näin leveälle.
Siitäpä syntyikin pulma, mutta hirvi ratkaisi sen sanomalla:
— Tuolla on jyrkkä kallionseinä. Mene ja nojaa selkäsi tuke-
vasti sitä vasten ja avaa suusi suureksi. Minä peräännyn tuon-
ne ahon laitaan, otan lujan vauhdin ja sukellan sinun vatsaasi.
Se oli savipojasta oiva tuuma. Se asettui tukevasti kallio-
ta vasten ja aukaisi kitansa ammolleen. Hirvi perääntyi jonkin
matkan päähän, otti vauhtia ja puski savipoikaa suoraan mahaan.
Siinäpä vasta palat paukkui ja ryminä kävi, kun savipoika
mureni kappaleiksi. Nyt pääsivät vatsasta ulos savenvalaja sekä
hänen eukkonsa. Sieltä ravasi esiin sikopossu harjakset pystyssä,
saparo suorana, sekä heinäväki hankoineen, haravoineen ja viikat-
teineen. Viimeksi tulla säntäsivät mahasta jänis, repo ja kontio.
Korvat luimussa ne pyyhälsivät aika kyytiä korven suojaan.
Tiinullinen taikinaa oli kypsynyt suureksi limpuksi savipo-
jan vatsassa. Sitä heinäväki nyt murenteli suuhunsa ja kyseli:
— Kuka mokoman suursyömärin on laatinut? Sinäkö? tiedus-
tivat he savenvalajalta.
— Minähän sen tein, vastasi savenvalaja surkeana.— Mutta
en enää ilmoisna ikinä toista poikaa itselleni savesta vala.
Mutta hän valoi niitä kuitenkin, valoi vielä monta komppa-
niaa. Keisari sai näet kuulla savipojasta, ja hän kutsui savenva-
lajamestarin linnaansa töihin. Kruunulla näet oli muonaa ja sota
tarvitsi luodin ruokaa.

VELJIÄNSÄ ETSIVÄ TYTTÖ
Oli kuningas ja kuningatar ja heillä kaksitoista lasta, mutta
yhtään tyttöä ei ollut joukossa, vaan kaikki lapset olivat poikia.
Sanoipa sitten kerran kuningas puolisolleen:
— Jos sattuu, että meille syntyy vielä kolmaskintoista lapsi
ja tämä on tyttö, niin silloin täytyy kaikkien poikiemme kuol-
la. Kuolla sen takia, että tyttärellemme karttuisi paljon rikkautta
ja hän yksinänsä saisi periä jakamattoman valtakunnan.
Ja kuningas teetti kaiken varalle kaksitoista ruumisarkkua,
täytti ne höylänlastuilla, varusti ne käärinliinoilla ja sijoitti ne
vankan lukon taakse linnan perimmäiseen kulmakammariin. Kam-
marin avaimen hän antoi puolisolleen ja kielsi tätä hiiskumasta
arkuista kenellekään.
Synkkämielinen ja hieman omituinen tuo kuningas siis oli,
mutta onhan samanlaisia kuninkaita aina ollut maailmassa
viljalti.
Kuningatar puolestaan sulkeutui huoneeseensa ja istui päivät
pitkät murehtimassa ajatellen sitä mahdollisuutta, että menettäisi
85

kaikki poikansa. Äidin murheen huomasi hänen nuorin poikansa.
Prinssi alkoi ahdistaa äitiään kysymyksillä. Hän kärtti kartta-
mistaan murheen syytä eikä antanut äidille hengenrauhaa, ennen-
kuin tämä otti seinällä riippuvan avaimen, vei pojan kulmakam-
mariin ja näytti hänelle kaksitoista ruumisarkkua ja selitti minkä
takia ne siinä olivat.
— Nyt on asia niin, sanoi kuningatar lopuksi,— että sinä
ehkä piankin saat joko uuden veljen tahi sisaren. Koska en tiedä,
onko tulossa poika vai tyttö, niin varminta on, että sinä veljinesi
muutat asumaan tuonne Korkeakallion luolaan. Luolan suulta nä-
kyy tämän meidän linnamme torni. Yhden on aina oltava var-
tiossa ja pidettävä silmällä torninhuippua. Jos tulokas on poika,
niin minä vedätän salkoon valkoisen lipun. Jos taas saatte sisa-
ren, liehuu salossa punainen lippu ja silloin on teidän kiiruim-
miten paettava pois näiltä mailta.
Kuningatar kutsui kaikki poikansa luokseen, siunasi heidät
ja sitten koko velisarja muutti Korkeakallion luolaan asumaan.
Yksi veljeksistä piti aina vartiota luolan suulla tähyten Iin-
nantornin huippua. Ja eräänä päivänä, kun nuorin veljeksistä
istui vartiossa, näki hän lipun kohoavan salkoon. Mutta se ei
ollut valkoinen, vaan punaisena liehui tuolla verilippu ilmoittaen,
että kuolema uhkasi koko velisarjaa.
Tuon turmanviestin kuultuaan vanhemmat veljet kovasti kiivas-
tuivat ja huudahtivat:
— Pitääkö meidän kaikkien yhden tyttöraiskan takia kuolla!
Vannokaamme, että milloin vain joku tyttö vastaamme tulee,
on toden totta hänen sydänverensä vuotava!
Ja veljekset ottivat laukkunsa ja aseensa ja taivalsivat edem-
mäs metsän korpeen. He saapuivat salon sydämeen ja löysivät
aarnikuusien saartamalta aukeamalta sammaloituneen hirsimökin.
Näytti siltä, että mökki oli asuttu, sillä takan kuve oli läm-
min ja tuhkan alta hehkuivat vielä hiilet. Mutta kun asujaimia
ei näkynyt missään, päättivät veljekset ottaa mökin hoteisiinsa
ja jäädä sinne asumaan.
Päätettiin, että nuorin veli keittäisi ruuan, hoitelisi taloutta
sekä pitäisi kunnossa mökin ympärille raivatun ryytimaan. Van-
hempien veljien taas oli määrä pitää huolta, että muonaa aina
riittäisi. Ja innolla he tämän ehdon näyttivätkin. Päivät päästään
he samosivat metsällä pyytäen metsälintuja, jäniksiä ja metsä-
kauriita, niin että saalista monesti saatiin yli tarpeenkin.
Aika riensi, kului kymmenen vuotta, vierähti toistakymmentä
vuotta. Veljekset elelivät sulassa sovinnossa ja tunsivat viihty-
mystäkin siellä salon sydämessä, sammaloituneessa hirsimö-
kissä.
86

Mutta kuninkaanlinnassa se pieni tyttönen, veljesten sisar,
varttui ihanaksi ja helläsydämiseksi neidoksi. Niin kaunis hän
oli, että kultatähtönen kimmelsi hänen otsallaan.
Kerran, kun linnassa pestiin suurta pyykkiä ja kaikki vaat-
teet otettiin esille, löysi prinsessa liinavaatekaapista kaksitoista
pojanpaitaa. Hän vei paidat äitinsä nähtäviksi ja kysyi kenen
ne olivat.
Raskaasti huokaisten kuningatar silloin kertoi:
—" Sinulla oli kaksitoista veljeä, kaksitoista verevää veljeä.
Nuo paidat ovat heidän paitojansa.
Tähtiotsa prinsessalta silmät lensivät selälleen ja hän uteli:
— En ole ikinä kuullut puhuttavan, että minulla veljiäkin
on ollut. Minne he ovat menneet, missä he nyt ovat?
Kuningatar tuohon vastasi:
— Jumala yksin tietää mitä maailman kolkkaa he mahtavat
kierrellä, jos enää elossakaan ovat. Tule tyttöseni, niin näytän
sinulle jotakin.
Äiti vei tyttärensä kulmakammariin, jossa ne kaksitoista ruu-
misarkkua yhä olivat. Kuningatar kertoi, minkä takia arkkuja
täällä säilytettiin. Hän kuvasi tapaukset ennen tyttären syntymää
ja kuinka veljet nähtyänsä verilipun kohoavan salkoon häipyivät
jonnekin salon sydämeen.
— Älä itke äitiseni, sanoi tähtiotsatyttö.— Minä lähden heti
huomispäivänä matkaan ja etsin veljeni käsiini, missä he sitten
mahtanevatkin olla.
Heti seuraavan aamun valjettua tyttö sulloi kaksitoista paitaa
laukkuun, jätti hyvästit äidilleen ja suuntasi kulkunsa korpeen.
Hän taivalsi kohti salon sydäntä koko päivän ja illan hämär-
tyessä hän saapui lumotulle, kuusikon keskessä olevalle hirsi-
mökille.
Tyttö astui sisään ja näki, että lieden ääressä askaroitsi nuo-
rukainen, joka oli hänen itsensä näköinen.
Nuorukainen katseli ihmetellen tytön kauneutta, hänen kunin-
kaallisia vaatteitaan sekä kultatähteä, joka hohteli hänen otsal-
laan.
— Kuka olet ja mistä tulet? sai nuorukainen viimein sa-
notuksi.
— Olen kuninkaan tytär, vastasi tyttö.— Minä etsin kahtatoista
veljeäni ja aionpa kulkea niin kauan kuin taivaan sinilakea riit-
tää, kunnes heidät viimein löydän.
Tyttö näytti myös kahtatoista pojanpaitaa, jotka oli matkassaan
tuonut. Silloin nuorukainen ryntäsi oitis tytön luo, puristeli hänen
käsiänsä, suuteli hänen poskiansa ja puhkesi riemuissaan pu-
humaan:
88

— Laupias kohtalo on johdattanut sinut luokseni, sillä sinä
olet minun armas sisareni ja minä olen sinun nuorin veljesi!
Mutta ensi riemun haihduttua veli synkkeni ja sanoi:
— Paha pulma on edessämme, sillä vanhemmat veljeni ovat
päättäneet surmata jokaisen tytön, jonka kohtaamme. Näin he
vannoivat sen takia, että meidän oli tytön takia luovuttava ku-
ninkuudestamme ja paettava korpeen.
Tähän vastasi tähtiotsatyttö:
— Mielelläni luovun elämästäni, kunhan sillä tiedän pelastavani
kahdentoista veljeni hengen.
Tuohon virkkoi poika:
— Kyllä tämä pulma selvitetään. Ennen vaikka luovun omasta
hengestäni kuin annan sinut kuoleman kouriin, armas sisareni.
Ja poika käänsi nurkassa olevan tynnyrin kumolleen ja kehotti
tyttöä asettumaan sen alle piiloon, minkä tyttö myös teki.
Pimeän tullen yksitoista veljestä palasi metsästysretkeltään
ja kävi käsiksi pöydällä höyryäviin ruokiin. Kun pahin nälkä
oli sammutettu, kysyivät veljet nuorimmalta tiesikö tämä mitään
uutta.
— Pitäisikö minun, kysäisi nuorin veli,— joka täällä kotona
kyykin, tietää jotakin? Ettekö sensijaan te, jotka metsissä liikutte,
tiedä jotakin?
— Emme me tiedä mitään erikoista, vastasivat veljet.
— Mutta minullapa on kuin onkin sellainen uutinen, että len-
nätte kaikki selällenne, jos sen kerron, julisti nuorin.
— Kerrohan joutuin uutisesi! kehotettiin häntä.
— Lupaatteko, että ette ota hengiltä ensimmäistä tyttöä, joka
eteemme sattuu, niin kerron uutiseni, tiukkasi nuorin.
Vanhemmat veljet, jotka olivat pakahtumaisillaan uteliaisuu-
desta, lupasivat silloin sen.
Nuorin veli auttoi silloin sisarensa tynnyrin alta esiin ja sanoi:
— Tämä tähtiotsaneitonen on meidän ainoa sisaremme. Hän
on tullut etsimään meitä.
Ensin hämmästelivät nuo yksitoista metsän veikkoa prinsessan
suloutta, niin etteivät voineet paikoiltaan liikahtaa. Mutta sitten
vähältä piti, etteivät he pelkästä tapaamisen riemusta pusertaneet
tyttöä hengiltä.
Tyttö jäi veljiensä luokse kaikkien pikku emännäksi. Nuorin
veli auttoi häntä kotiaskareissa, kun taas yksitoista veikkoa liikkui
edelleen riistapoluilla. Ja sopu ja hyvä mieli kukoistivat sisa-
rusten kesken siellä salon sydämessä.
Kerran, kun molemmat kotolaiset olivat valmistaneet oikein
uhkean aterian, päätti tyttö kaiken lisäksi koristaa pöydän kuk-
kasilla.
89

Mökin edessä oli myös pienoinen kukkaissarka ja sen keskelle
oli kasvanut kenenkään kylvämättä kaksitoista tulelta loimuavaa
kukkaa.
Tyttö ei tiennyt mitä teki, kun hän katkoi kaikkien kahden-
toista kukan varret poikki. Silloin näet pääsi taika valloilleen.
Korven haltijat olivat nimittäin kauan kadehtineet mökissä asuvien
kuninkaanlasten onnea. Kun kukkaset saivat olla koskematta, ku-
koisti onnikin häiriintymättä, mutta nyt, kun tyttö taittoi kukat,
muuttuivat hänen veljensä kahdeksitoista mustaksi kaarneeksi, jotka
koikkuen kohosivat ylös pilviin ja katosivat taivaanrannan
taakse.
Samassa silmänräpäyksessä katosi myös sammaloitunut mökki
ja ryytimaa. Tyttö jäi yksikseen jylhään metsään. Mutta kun hän
kääntyi ympäri, näki hän koukkuselkäisen eukon, joka nojasi
sauvaansa. Eukko aukaisi suunsa ja puhui:
— Näin kävi, kun katkoit veljiesi elämänkukat. Nyt he kaar-
neina harhailevat taivaan pitkillä pihoilla ja kaarneina he myös
pysyvät.
Tyttö itkeä nyyhkytteli ja kysyi:
— Etkö tiedä keinoa, jonka avulla veljeni saisivat taas ih-
mishahmonsa?
— On olemassa keino, yksi ainoa keino, selitti eukko.— Mutta
se on niin vaikea, ettet sinä voi sen avulla veljiäsi pe-
lastaa.
— Sano minulle kuitenkin se keino, pyysi tyttö.
— Keino on tämä, selitti eukko.— Seitsemän vuotta on sinun
pysyttävä mykkänä. Sinun ei ole lupa puhua eikä edes nau-
rahtaa. Jos ainoankaan sanan hiiskahdat ja vain yksikin tunti
puuttuu seitsemästä vuodesta, on koko yrityksesi turha. Yksi ainoa
sana on viskaava veljesi surman suuhun.
Silloin tyttö sydämessään päätti: Jos sillä voin veljeni pelastaa,
että seitsemän vuotta puhumatta ja myös nauramatta olen, niin
minä ryhdyn kokeeseen ja kyllä minä myös siitä suoriudun.
Ja jotta ei sattuisi mitään, joka antaisi aihetta puhumiseen
tahi nauramiseen, päätti tyttö pysytellä poissa ihmisten ilmoilta.
Hän asettui erakoksi vuoriluolaan asumaan ja tuli ruuan puo-
lesta toimeen poimimalla marjoja sekä asettamalla ansoja, joilla
pyysi riistaa.
Sattuipa sitten, että muuan kuningas tuli niille maille metsäs-
tämään. Kuninkaan metsästyskoirat vainusivat luolan perällä pii-
leskelevän tytön. Ne tarttuivat hampaineen tytön hameeseen ja
raahasivat hänet sieltä ulos.
Kuningas riensi tietenkin paikalle ja pelasti tytön hurttiensa
hampaista. Hän kohotti tytön pystyyn ja oikoi hänen revittyä
90

hamettaan. Mutta voipa kuvitella kuninkaan hämmästystä, kun
hän alkoi katsella tarkemmin tyttöä ja havaitsi, että synkeästä
vuoriluolasta oli löytynyt sellainen kaunotar, jonka otsallakin kul-
tainen tähti kimmelsi.
Kuningas oli poikamies. Lempi lehahti häneen kuin tuli tappu-
roihin. Siinä paikassa hän kysyi tytöltä, että rupeatko kaunokai-
nen minun puolisokseni.
Tähän tyttö ei vastannut mitään, nyökäyttipä vain päätänsä
vähäisen.
Tämän kuningas aivan oikein ymmärsi suostumuksen merkiksi.
Tytön mykkyyden hän taas otaksui johtuvan siitä, että koirat
olivat pelästyttäneet tämän puhumattomaksi. Niinpä hän nyt nos-
tikin tytön eteensä hevosen satulaan ja kiidätti hänet kunin-
kaalliseen linnaansa.
Pidettiin sitten häät, riemuisat ja loisteliaat häät, joissa kaikki
rupattelivat, nauroivat ja ilakoivat. Morsian vain yksinänsä pysyi
mykkänä ja vakavana.
Elelivät kuningas ja hänen tähtiotsainen puolisonsa muutamia
vuosia onnellisina linnassaan. Mutta sitten alkoi kuninkaan äiti,
joka oli häijy ja ilkeä ihminen, panetella nuorta kuningatarta.
Hän sanoi kuninkaalle:
— Halvan kerjäläistytön sinä olet kunniaan korottanut. Ties
mitä ilkeitä noitakujeita hän salassa harjoittaa. Jos hän on mykkä
eikä osaa puhua, niin sopisihan hänen kuitenkin joskus nauraa.
Sillä joka ei naura, häntä kalvaa huono omatunto.
Kuningas ei aluksi ollut kuulevinaan mokomia puheita. Mutta
kun hänen äitinsä ehtimiseen, päivästä päivään jauhoi tuota samaa,
kyllästyi kuningas viimein kielimyllyn ratinaan ja tuomitsi puo-
lisonsa noitana roviolla poltettavaksi.
Niin siis rakennettiin kuninkaanlinnan pihaan suuri rovio, jolla
tähtiotsakuningatar piti poltettaman kuin pahainen noita-akka. Ku-
ningatar sidottiin paaluun rovion huipulle ja puihin tuikattiin
tuli. Punakieliset liekit alkoivat jo nuoleskella kuningattaren vaat-
teita, mutta hän ei suutansa avannut, ei ääntä päästänyt eikä
valituksen sanaa huuliltansa laskenut.
Mutta silloin, juuri silloin oli viimeinen hetki niistä seitse-
mästä vuodesta kulunut loppuun. Ilmasta kuului suhina ja siipien
läiske, sillä sieltä laskihe maahan kaksitoista pikimustaa kaarnetta.
Kun kaarneiden jalat maata hipaisivat, muuttuivat ne kuningat-
taren kahdeksitoista veljeksi, jotka hän oli lumouksesta lunas-
tanut.
Veljet ryhtyivät nyt ripein ottein pelastuspuuhiin. He tempasivat
tultahehkuvat kekäleet erillensä ja irrottivat rakkaan sisarensa
paalusta.
92

Kuningatar ei ollut katkera puolisolleen, vaikka tämä olikin
hänet poltettavaksi määrännyt. Nyt, kun tähtiotsa kielisiteistä
pääsi, kertoi hän miksi oli niin monta vuotta ollut puhumatta
ja nauramatta.
Mutta nyt, kun kaikki taas oli hyvin, puhui ja nauroi nuori
kuningatar, puhui ja nauroi oikein sydämensä pohjasta, ikään-
kuin olisi tahtonut korvata seitsemän vuoden vaikenemisen.
Ilossa ja onnessa he elivät kaikki, kunnes kuolema heidän
päivänsä viimein päätti. Kuninkaan ilkeä äiti jätettiin oikeuden
käsiin ja hänet tuomittiin asumaan erakkona samassa vuoriluo-
lassa, josta kuningas oli metsästysretkellään tähtiotsaisen neidon
löytänyt.

UKON TYTÄR JA AKAN TYTÄR
Oli mökkipahanen ja siinä eleli muuan ukko tyttärineen. Vaimo
oli näet ukolta kuollut. Mutta oli toinenkin mökki ja siellä eleli
akka tyttärineen, sillä mies oli akalta kuollut.
Menipä ukon tytär vieraisille akan mökkiin ja akka alkoi
puhella tytölle:
— Tiedätkö mitä? Mielihyvin ottaisin sinun isäsi miehekseni.
Koetahan suostutella häntä kauppoihin kanssani. Jos minusta tulee
äitipuolesi, niin silloin saat joka aamu rieskamaidolla pestä kas-
vosi ja viiniä saat juodaksesi. Mutta oma tyttäreni pesköön kas-
vonsa pelkällä vedellä ja vettä hän myös janoonsa hörp-
piköön.
Tyttö meni ja kertoi isälleen mitä naapurin eukko oli ju-
tellut. Ukko riisui silloin saappaansa, jossa oli reikä kärjessä.
Hän ojensi sen tyttärelleen ja sanoi:
Ripusta tämä saapas naulaan ja kaada se vettä täyteen. Jos
saapas pitää veden, niin saat äitipuolen, mutta jos vesi vuotaa
siitä pois, niin elelemme kaksistaan kuten tähänkin asti.
Tyttö teki kuten isänsä määräsi ja kaatoi saappaan vettä
täyteen. Ihme ja kumma — vesi turvotti reiän niin että se meni
umpeen ja saappaasta tuli vedenpitävä. Ukko meni ja kosi silloin
naapurin akkaa ja häät siitä saatiin.
Mutta kun ukon tytär heräsi uudessa kodissaan, ei hän saa-
nutkaan rieskamaitoa pesuvedekseen eikä viiniä juodakseen. Jää-
hileitä kellui hänen silmänpesuvedessään ja sitä piti hänen myös
juoda. Akan tytär sen sijaan virutti kasvonsa maidolla ja joi
viiniä janoonsa.
Ukon tytär oli kaunis kuin päivä, mutta akan tytär taas
ruma kuin olisi ollut peikkojen sukua. Vähitellen alkoi akka vihata
tytärpuoltansa, oikein sydämestään vihata. Hän alkoi miettiä miten
saisi tämän pois päiviltä, ja kerranpa sydäntalvella sitten, kun
ukko oli tukinvedossa, hän ajoi tytärpuolensa paitasillaan ulos
pakkaseen.
— Tuosta saat tuokkosen! huusi akka,— eikä sinun ole tupaan
tulemista ennenkuin olet poiminut sen täyteen kypsiä mansi-
koita.
94

Vilusta sinisenä ja hampaat loukkua lyöden juoksi ukon
tytär tuohirove kädessään ahon laidassa olevaan latoon. Pakka-
nen paukkui, jytisteli latoa ja tyttö kyyristyi ladon nurkkaan
ja rukoili:
— Hyvä, kiltti pakkasherra, älä pauku, älä pistele mi-
nua, näethän, ettei minulla ole kuin ohut hurstipaita päälläni!
Anna minulle villasukat ja kengät jalkaan ja lämmin nuttu
päälleni!
Pakkanen armahti tyttöä ja antoi hänelle kengät, sukat
ja villakankaisen nutun. Mutta sitten ryhtyi pakkanen taas
mahtiaan näyttämään ja halkoi ladon seinähirsiä jotta räiske
kävi.
— Kiltti pakkasherra, pyyteli taas tyttö.—Vieläkin palelen,
anna minulle turkit, anna kintaat ja huivi päähäni!
Pakkanen antoi tytölle mitä tämä pyysi ja painui sitten kor-
peen.
Tyttökään ei jäänyt latoon kyyristelemään, vaan asteli tuohi-
rove kädessään metsään.
Keskellä metsää, kuusten katveessa oli pieni, punainen tupanen.
Tuvan ikkunasta kurkisteli kolme pikkuista miestä ulos. Tyttö
koputti ovea, astui sisään ja toivotti hyvän päivän. Miehet
pyysivät vierasta painamaan puuta, ja tyttö istuutui ra-
hille kiukaan viereen. Hänelle oli tullut nälkä ja hän rupesi
pureksimaan kuivaa leivän palaa, jonka akka oli evääksi työn-
tänyt.
— Annahan meillekin, pyysivät pikkumiehet, ja tyttö tasasi
heidän kanssaan eväänsä.
Kun leipä oli syöty, kyselivät pikkumiehet millä asialla vie-
ras liikkui. Tyttö näytti tuohirovetta ja kertoi, että äitipuolensa
oli määrännyt hänet poimimaan sen mansikoita täyteen.
— Onpas siinä sydämetön akka, sanoi yksi pikkumiehistä.
— Lähettää herttaisen tyttösen talvisydännä mansikoita poi-
mimaan! siunaili toinen.
— Auttaisin, jos voisin, lausahti kolmas.
— Voimmehan me auttaa, siis auttakaamme tyttöstä, päätti
ensimmäinen pikkumies.
He kehottivat tyttöä ottamaan varpuluudan ja lakaisemaan
mökin pihamaan lumesta puhtaaksi. Tyttö tekikin mitä käskettiin
ja meni luuta kädessä pihalle.
Mutta tytön tehdessä työtä pihalla alkoivat pikkumiehet kes-
kustella hänestä ja hänen kohtalostaan.
— Hän on kaunis, mutta vielä kauniimmaksi hän tulkoon,
toivotteli ensimmäinen pikkumies.
— Hän on köyhä, mutta vieriköön tästä lähtien kultaraha
95

hänen suustaan joka sanan kerällä, jonka hän sanoo, virkahti
toinen pikkumies.
— Ja kun hän menee naimisiin, saakoon hän kuninkaal-
lisen puolison, sanoi kolmas.
Mutta tyttö pihalla lakaisi lunta ja sitä myöten kuin maa
paljastui, puhkesi sammalikosta mansikantaimia. Hefsillään oli
maa täynnä helakanpunaisia, mehukkaita mansikoita. Tyttö poimi
ropeensa kukkurapäilleen mansikoita ja kiitteli moneen kertaan
pikkumiehiä. Sitten hän juoksi aika kyytiä kotimökille.
Ihme ja kumma — kun hän tupaan tultuansa toivotti hyvää
iltaa, poukkosi kultaraha hänen suustansa lattialle. Ja kun hän
kertoi miten oli pakkaselta tamineet saanut ja kuinka oli metsä-
mökissä kolme pikkumiestä kohdannut, niin joka sanalta, minkä
hän lausui, vierähti kultaraha hänen suustansa lattialle. Koko-
nainen röykkiö kiiltäviä kultakolikkoja kertyi nyt mökin lat-
tialle.
Sisarpuolta alkoi kalvaa kateus, kun ukon tyttären niin hyvin
oli käynyt. Häntä himotti myös tulla rikkaaksi ja hän sanoi
äidillensä, että minäkin pyrähdän paitasillani niittylatoon, kun
pakkasherra oikein paukkuu. Mutta äitipä ei sallinutkaan tyttä-
rensä niin vain lähteä. Akka teetti tyttärelleen lämpimät
vaatteet, puki hänet muhkeisiin turkkeihin ja varusti hänet
suurella eväsnyytillä. Vasta sitten antoi akka tyttärelleen ro-
peen kouraan ja työnsi hänet mansikoita lumihangen alta
poimimaan.
Tyttö kulki, minkä kulki ja saapui kuusten kätkössä olevalle
pikkuiselle punaiselle tupaselle. Kolme pikkumiestä kurkisteli ruu-
dun läpi. Tyttö ei edes koputtanut, vaan avasi oven ja meni kiu-
kaan ääreen istumaan. Hän aukaisi nyyttinsä ja rupesi syömään
monenmoisia herkkujansa.
— Annahan meillekin, anna hieman maistaa! pyysivät pikku-
miehet.
— Vielä mitä, kunhan itsekin kylläiseksi tulen, vastasi
tyttö.
— Mansikoitako äitisi lähetti sinut poimimaan? kysäisi muuan
pikkumiehistä, kun näki tytön ropeen.
— Niinhän se lähetti, vastasi tyttö.
— No, otahan sitten luuta ja mene lakaisemaan pihamaam-
me lumesta puhtaaksi, kehotti toinen pikkumies.
— Vielä mitä, minäkö rupeaisin teidän piikananne olemaan!
tiuskaisi tyttö. Saman tien hän meni pihalle ja alkoi etsiä mansi-
koita lumen alta.
Pikkumiehet tirkistelivät ikkunastansa tyttöä ja tuumivat, että
pitää hänenkin jotain saada.
96

7 Зак. 1805

— Ruma hän on ennestäänkin, mutta vielä rumemmaksi tul-
koon, toivotteli ensimmäinen pikkumies.
— Joka kerran, kun hän puhua pukahtaa, niin sammakko hä-
nen suustansa hypähtää, ennusti toinen pikkumies.
— Ja kurja kuolo hänet vihdoin perii, sanoi kolmas.
Akan tytär ei löytänyt mansikoita, vaikka penkoi lunta, niin
että sormensa jäätyivät. Ja kun hän sitten riensi äidilleen ker-
tomaan kuinka huono onni hänellä oli ollut, niin joka sanalta
minkä hän lausui, pudota läpsähti sammakko tuvan lattialle.
Siitä pitäen oli akan tyttären liikuttava aivan tuppisuuna, muu-
tenhan koko mökki olisi tullut sammakoita täyteen.
Äitipuoli muuttui vieläkin häijymmäksi ja purki kaiken kiuk-
kunsa ukon tyttäreen. Kerran, kun hän oli leipomassa, antoi
hän kauniin, voilla voidellun kakun omalle tyttärelleen. Ukon
tytölle hän sen sijaan työnsi mustaksi palaneen kakun ja sanoi:
— Siinä on kakkusi, painu hiiteen!
Kuinka ollakaan, niin kakku kimposi tytön kädestä lattialle.
Se pyöri ulos ovesta ja vieri tielle, ja sitten se lähti pitkin
tietä kiekkona matkaamaan. Tyttö pyyhälsi palmikko suorana jäl-
jestä.
Kakku pyöri, niin että tomu lensi ja tyttö kiisi jäljestä minkä ja-
loistaan irti sai. Tulipa vastaan pässi ja asettui poikkipuolin
tielle, ja pässillä oli keritsimet sarvissaan.
— Tyttö hyvä, tyttö kiltti, lämpöön läkähdyn, ota ja keritse
villani! määkyi pässi.
— Kakkuni karkaa, näethän että kakkuni karkaa! huusi tyttö
pässille.
— Ei karkaa kakkusi, sen takaan, lupasi pässi ja huusi kakkua
pysähtymään.
Kakku pysähtyikin, tyttö otti keritsimet ja vapautti pässin
paksuista turkeista. Kun työ oli tehty, pani hän keritsimet takaisin
pässin sarviin.
Mutta taas lähti kakku pyörimään ja tyttö säntäsi palmikot
suorina sen perään.
Tulipa vastaan lehmä ja asettui poikkipuolin tielle. Sillä olivat
utaret pingolla ja kiulu sarvissa.
— Tyttö hyvä, tyttö kiltti! ammui lehmä.— Lypsä minut, muu-
ten utareeni halkeavat.
— Kakkuni karkaa! vastasi tyttö.
— Ei karkaa, vastasi lehmä ja pysäytti kakun.
Tyttö otti kiulun ja lypsi lehmän, mutta kun se oli tehty,
lähti kakku taas karkuun.
Tulipa vastaan viljavainio ja siellä olkilyhde, joka oli hajoamai-
sillaan.
98

— Sido minut, muuten minut pahnoiksi poljetaan, pyysi
lyhde.
— Samapa tuo, virkkoi tyttö ja sitaisi lyhteen kiinni.
Mutta jopa oltiinkin Hiitolan porteilla. Kakku pyöri por-
tista sisään ja meni Hiitolan pirttiin kuin tuttuun tupaan. Tyt-
tö astui arasti jäljestä. Hiisi oli matkalla ja vain hiiden ak-
ka kotona. Akka istui peräpenkillä kädet lomittain, jalat limit-
täin, rinnat kuin tuopit, silmät kuin suolavakka ja nenä kuin
kylyn koukku.
Akka pyysi tyttöä rupeamaan piiaksi.
— Yhtä hyvin Hiitolassa piikana kuin kotona ilkeän äitipuo-
len luona, tuumi tyttö ja otti tarjotun paikan vastaan.
— Ensi töiksesi lämmitä minulle sauna, määräsi hiiden akka.—
Mutta tässä on vakka villojakin, sen pitää olla kankaana kun
saunankin valmiiksi saat.
— Kovin sain vaateliaan emännän, tuumi tyttö, mutta otti
villavakan, meni saunaan, istui rahille ja alkoi itkeä tihertää.
Hiiri puikahti esiin nurkasta ja kysyi:
— Mitä vetistelet, tyttökulta?
— Sitähän minä tässä, vastasi tyttö, kun pitäisi lämmittää
kyly, kehrätä villat ja kutoa kangasta samalla kertaa.
— Älä sure, kutsun heimoni apuun, lohdutti hiiri.
Hefsillään oli saunassa tuhat hiirtä. Ne kiskoivat villat va-
kasta, yhdet vanuttivat, toiset kehräsivät ja kolmannet kutoivat.
Tyttö alkoi lämmittää saunaa ja kun kyly valmistui, oli kangaskin
valmis.
Tulipa hiiden akka itseään saunomaan ja totesi, että kyly
oli hyvä, samaten kangas.
Mutta työt eivät olleet vielä lopussa siltä päivältä. Akka mää-
räsi tytön lehmiään lypsämään. Tyttö otti kiulun ja astui na-
vettaan. Mutta mikä möry ja ulvonta navetassa kaikuikaan, sillä
hinkaloissa seisoi suuria susia ja karhunmörriköitä.
Tyttö säikähtyneenä pusersi kiulun vartta ja mietti, että miten
tässä rupeaisi moiselta karjalta maitoa heruttelemaan. Silloin
kissa alkoi kihnutella tytön sääriä ja naukui:
— Tyttökulta, neito kaunis, annatko tilkan maitoa, niin lypsän
lehmät?
— Annan, annanhan toki, vastasi tyttö ja silloin kissa lypsi
maitoa suuren saavin täyteen.
Mutta oljenkorsia oli lentänyt maitoon ja se olisi pitänyt sii-
vilöidä. Siivilää ei tyttö löytänyt vaikka kuinka sitä etsi. Silloin
lensi paikalle parvi varpusia.
— Anna meille jyviä, niin siivilöimme maidon, pyysivät var-
puset.
99

— Mielelläni, vastasi tyttö ja ripotti varpusille jyviä. Varpuset
käyttivät siipiään siivilöinä ja siinä samassa sekin työ oli tehty.
Tuli ilta, hiisi saapui matkoiltaan, söi ja joi. Sitten hän kyhni
tukkaansa, kun ei muuta tekemistä ollut ja keksi korean tytön.
Hän heitti tytölle pienen hopeakulkusen ja sanoi:
— Kisaillaanpa illan kuluksi! Nyt puhallan päreen sammuk-
siin ja missä kulkunen soi, sieltä tavoitan sinua.
Hiisi puhalsi päreen sammuksiin, pirtti pimeni ja tyttö tuumi,
että jopa sain kisakumppanin. Hiiri vikisi silloin tytön korvan-
juuressa ja pyysi kulkusta itsellensä. Tyttö pujahti uunin so-
laan, mutta hiiri kilisytti kulkusta milloin siellä, milloin täällä.
Hiiden rumahinen ryntäsi kulkusen perään ja aika rymäkkä siinä
kävi. Orret putosivat, halot sinkoilivat, kattilat murenivat ja koko
pirtti oli hajota. Jytinä vain kävi, kun hiisi kolhi päätänsä sei-
niin, mutta ei tavoittanut kulkusta vaikka olisi mitä tehnyt. Ei
auttanut hiiden lopuksi muu kuin laata leikistä ja tunnustaa
hävinneensä.
Aamulla valjasti hiisi hevosen karrien eteen, kuormasi rattaat
täyteen tavaraa ja sanoi tytölle:
— Voitit kisoissa, siinä on palkkasi, aja tiehesi!
Tyttö hyppäsi kärryille, tarttui ohjaksiin ja komensi hevosen
juoksuun.
Mutta hiiden akka sattui huomaamaan tytön lähdön. Hän
juoksi pihalle ja huusi tammelle, joka kasvoi portinpielessä:
— Pysäytä tyttö, lyö se kuoliaaksi, ettei se kuormallista ta-
varaa talosta vie!
Tammi kohotti oksansa ja aikoi huitaista veräjälle ehtinyt-
tä tyttöä. Silloinpa olkilyhde, jonka tyttö oli tiellä sitonut, tuli
apuun ja sotki tammen oksat, niin ettei puu voinut lyödä.
Tyttö kiihti hevosen hyvään vauhtiin, mutta hiiden akka kiri
kannoilla. Tuli lehmä vastaan ja akka huusi sille:
— Keihästä sarvillasi tyttö!
Mutta eihän lehmä raatsinut tyttöä keihästää, sillä olihan tämä
sen pingoittavia utareita löyhännyt.
Sattuipa pässikin tielle ja hiiden akka kehotti sitä puskemaan
tyttöä. Pässi ei noudattanut käskyä. Sen sijaan se puski täydellä
voimallansa hiiden akkaa, niin että hänen oli ontuen palattava
kotiinsa.
Saapuipa sitten ukon tytär kotiinsa komeine hevosineen ja
tavarakuormineen.
— Mitähän, tuumi äitipuoli,— jos minäkin lähetän tyttäreni
hiiteen vaurastumaan?
Ja hän alusti taikinan ja leipoi kakkuja. Mutta tällä kertaa
hän antoikin kauniin, voilla voidellun kakun ukon tyttärelle.
100

Palaneen kakkaran hän sen sijaan työnsi omalle tyttärelleen
ja käski:
— Menehän kultaseni hiiteen!
Musta kakku lähti vierimään ja akan tytär alkoi juosta sen
perässä. Tulipa pässi vastaan keritsimet sarvissa, mutta akan tytär
ei joutanut sitä keritsemään, sillä kiire, kova kiire oli hänellä
rikastua. Ei hän lehmääkään auttanut, jolla oli kiulu sarvissa,
ja hajonneen olkilyhteen hän potkaisi tiensivuun.
Niin vieri kakkara sisään Hiitolan portista. Hiiden akka pes-
tasi akan tyttären piiakseen ja määräsi hänelle samat työt kuin
ukonkin tyttärelle. Mutta akan tytär oli laiska ja huolimaton.
Hiiret hän tuiski vihdalla tiehensä eikä saanut kangasta alul-
lekaan. Kylmän häkälöylyn hän sai aikaan ja hiiden akka oli
niin vihainen, että oli haljeta. Ei tullut tytön lypsämisestäkään
mitään, sillä kissan hän potkaisi sivuun ja hätisti varpuset pi-
halta lentoon.
Tulipa sentään ilta ja illansuussa saapui hiisi kotiin. Hän
näki tytön ja virkkoi:
— Kah, uusi piikatyttö, mutta ei sentään niin korea kuin
eilinen. Ota kulkunen kiinni, ruvetaanpa kisaamaan!
Hän heitti tytölle hopeisen kulkusen, puhalsi päreen sammuk-
siin ja alkoi tavoittaa tyttöä kiinni. Mutta hiiretpä eivät aut-
taneetkaan akan tytärtä. Tyttö poukkoili tuvassa sinne tänne
ja kulkusen kilinä ilmaisi missä hän kulloinkin oli. Hiisi ta-
voitti tytön helposti ja rutisteli häntä niin, että luut olivat
katketa.
Aamulla pyysi tyttö hiideltä hevosta ja tavarakuormaa, mutta
hiisi katsoa muljautti häneen vihaisesti ja sanoi:
— Mitä vielä, sinähän hävisit kisaamisessa!
Ja yhtä köyhänä kuin oli tullutkin, lähti akan tytär hiiden
kartanosta.
Mutta hiiden akka näki tytön lähdön, ja kun tyttö oli por-
tilla, huusi akka:
— Tammi hoi, pieksepä kelvoton piika!
Tammi teki työtä käskettyä ja iski oksillansa tyttöä.
Mutta ei siinä kaikki, hiiden akka lähti seuraamaan tyttöä
ja kehotti lehmää sotkemaan tätä sorkillansa sekä pässiä pus-
kemaan häntä sarvillansa. Ilomielin noudattivat sekä lehmä että
pässi kehotusta. Ja runneltuna ja rähmällään, liikaten ja laahaten
palasi akan tytär kotiinsa.
Kun äitipuoli näki kuinka huonosti hänen tyttärelleen oli hii-
tolassa käynyt, muuttui hän entistä karsaammaksi ukon tytärtä
kohtaan. Hän teetti tytöllä raskaita ja likaisia töitä ja kiusasi
tätä kaikin tavoin.
102

Kerran hän asetti kattilan tulelle ja rupesi siinä värjäämään
lankoja. Kun langat olivat kiehutetut, riisti hän vaatteet ukon
tyttären päältä ja heitti lankavyyhdet tytön syliin. Hän antoi
tytölle kirveen ja määräsi, että hänen oli mentävä joen jäälle,
hakattava avanto ja virutettava langat siinä. п-охосклк
Tyttö teki mitä käskettiin ja meni jäälle lankoja viruttele-
maan.
Mutta kuinka ollakaan — kuningas sattui reessään ajamaan
siitä ohi. Kuski havaitsi tytön ensiksi ja ihmetteli, että kylläpäs
tuolla on reipas tyttö, kun lankoja avannolla vaatteitta virut-
telee. Kuningas määräsi silloin hevosensa ajettavaksi tytön luokse
ja kysyi eikö tälle tullut kylmä, kun alastomana jäällä touhusi.
Tyttö kertoi ilkeästä äitipuolestaan ja selitti minkä takia oli avan-
nolle joutunut. Kuningas puolestaan ihastui tytön kauneuteen ja
pyysi häntä mukaansa linnaansa. Lahtihan tyttö, kun sillä keinoin
äitipuolestaan eroon pääsi. Linnassa vietettiin komeat häät, joten
kävi kuten ne kolme pikkumiestä olivat ennustaneet. Tyttö synnytti
aikanaan kuninkaalle pojan ja niin elettiin, iloittiin linnassa; tytön
tukka kultaisena hulmusi, kun hän avarassa pirtissä asteli.
Saipa äitipuolikin kuulla ukon tyttären onnesta. Hän otti tyt-
tärensä mukaan ja lähti nuorta kuningatarta katsomaan. Kunin-
gas ei sattunut olemaan kotona, ja nytpä akka alkoi punoa
juoniansa. Hän pyysi kammata ukon tyttären tukkaa ja kietoi
kultaiset hiukset sormiinsa. Sitten hän leikata lipsautti hiukset
poikki ja sitoi ne oman tyttärensä päähän. Ukon tyttärelle hän
pani köyden kaulaan, talutti hänet järven rantaan ja työnsi por-
tailta veteen.
Tulipa kuningas matkaltaan kotiin ja havaitsi, että eipä enää
hulmunnutkaan pirtissä puolison kultainen tukka, ei poukahdellut
kultarahoja hänen suustansa, vaan sammakoita sieltä putoili joka
sanalta. Lapsikin kehdossa itki.
y Aikaisemmin, kun kuningas saapui matkoiltansa, tuli puoliso
häntä vastaan pihalle ja syötteli ja juotteli hevosen. Nyt ei kukaan
tullut hevosta huoltamaan ja sen takia se hirnahteli pihalla.
Hepo pyysi päästä järven rantaan juomaan. Kuningas riisui he-
vosen valjaista ja se juoksi järvelle.
Hevonen joi, minkä joi ja kas, vesi alkoi kultaisena läik-
kyä. Ukon tyttären tukkahan siinä läikkyi — veden väki oli näet
kasvattanut hänelle uudet hiukset. Hevonen auttoi tytön maalle ja
vei hänet tallinsa pilttuuseen.
Mutta akka rupesi pelkäämään, että mitähän kuninkaan he-
vonen rannalla touhuaa. Hän käski kuningasta iskemään hevo-
sensa kuoliaaksi. Kuningas lähti hevostaan etsimään, mutta ei
löydykään hepoa, ei mistään. Kuningas pistäytyi talliin ja näki,
103

että koko pilttuu kultaisena hohti. Sielläpä istuikin hänen oma,
armas puolisonsa, jonka suusta kultaraha joka sanalta vierähti.
Hevonen selitti kuninkaalle:
— Se akka, ilkeä äitipuoli vaimosi vaihtoi. Sen takia ryömii
nyt sammakoita pirtin lattialla ja sen vuoksi poikasi kehdossa
itkee.
Kuningas riensi linnaansa ja kysyi akalta:
— Mitä on sille tehtävä, joka vaimon vaihtaa ja oikean vaimon
veteen työntää?
Akka ei asiaa tuuminut, vaan vastasi:
— Piikkitynnyriin se on pantava, väärä vaimo mukana ja tyn-
nyri on työnnettävä veteen!
Näillä sanoilla langetti akka sekä oman että tyttärensä tuo-
mion. Kuningas näet teki neuvon mukaan. Mutta oman kuningatta-
rensa hän nouti tallista linnaan. Heti herkesi poikanen kehdossa
itkemästä ja ilossa ja onnessa he kaikki elänevät vielä tänäkin
päivänä.

KISSALAN LINNA
Oli ennen leskivaimo ja hänellä tyttö ja poika. Kolmisin he asustivat
pienessä mökissä männikön kupeella, juuri ja juuri toimeen tullen.
Sattui sitten leskivaimo kuolemaan. Tyttö ja poika jäivät or-
voiksi. Mökin perunamaineen vei saarnamies, eikä lapsille jäänyt
muuta perintöä kuin nupopäälehmä ja kirjava kissa.
Lapset saattoivat maammonsa hautaan ja päättivät sitten lähteä
maailmalle onnea etsimään.
Mutta siitäpä pulma kuinka perintö jaettaisiin. Lehmä oli arvok-
kaampi kuin kissa. Tytön mieli teki sitä ja pojan myös.
Kissa luovaili perinnönjakajien luona ja tuli ja kyhnytteli
tytön sääriä. Tyttö katsahti kissaan ja sanoi:
— Hyväile vain minua, Mirri Marrinen, ja ole niin veikeä
kuin oletkin, mutta kyllä minä tiedän, että lehmä on sinua ar-
vokkaampi.
Silloin kissa hypähti tytön olkapäälle ja kuiskasi hänen kor-
vaansa:
■■.. : ■ ■' ;; . 105 ■•.■'•'■■■■'■;■■■■ ■. - "

— Valitse minut, niin olet ikäsi onnellinen. Tulen tekemään
sinusta kruunupäisen kuningattaren.
Tyttö naurahti, sillä hän ei uskonut kissan sanoja. Hyvän
hyvyyttään hän lahjoitti veljelleen lehmän ja otti itse kissan.
Sitten sisarukset hyvästelivät toisiaan ja alkoivat kumpikin
taivaltaa omaa tietänsä.
Kissa kehotti tyttöä seuraamaan itseään ja he alkoivat kulkea
peräkanaa.
Kun oli kuljettu puoli päivää alkoi tyttö huudella:
— Mirri Marrinen^ Kisu Misulainen, minne sinä oikein minua
viet?
Kissa naukui:
— Kuninkaisiin, kuninkaisiin! Savitörmän kuninkaanlinnaan
minä sinua kuljetan.
Kissa johdatteli tytön joen rantaan, lähelle kuninkaan linnaa.
He istahtivat sillankaiteelle ja kissa puhui tytölle:
— Tee nyt tarkasti ohjeitteni mukaan, niin sinusta tulee ku-
ningatar.
— Kyllä teen, lupasi tyttö.— Mitä minun on ensiksi tehtävä?
— Sinun on riisuttava vaatteesi ja heitettävä ne virran vietä-
viksi, määräsi kissa.— Ja sitten sinun on kiivettävä tuonne tiuhaan
kuuseen ja pysyttävä siellä, kunnes minä tulen kuusen juurelle.
Minä saavun kuninkaallisen prinssin kera, ja kun prinssi kysyy,
että kuka sinä olet, niin sinun on surkealla äänellä selitettävä:
Minä olen Kissalan prinsessa. Ilkeät ryövärit kaappasivat minut
linnani puutarhasta ja kuljettivat vaunuineen tänne. Ne ryöstivät
helmeni, jalokiveni ja vaatteenikin, oi, joi! Näin surkeaan tilaan
ne minut saattoivat, en edes tiedä, millä maailman kulmalla
olen.
Nämä neuvot annettuaan kissa valvoi, että tyttö tosiaankin
riisui vaatteensa, heitti ne virran vietäviksi ja kiipesi apposen
alasti kuuseen.
Nyt kipaisi kissa kiireenvilkkaa Savitörmän kuninkaanlinnaan.
Se etsi käsille linnan nuoren prinssin ja kertoi hänelle kuinka
kurjaan tilaan Kissalan ihanainen prinsessa oli joutunut.
— Mitä kummaa! ihmetteli prinssi.— Oikeinko sinä Mirri Marri-
nen olet tosissasi? Että kuusessa joen äyräällä olisi alaston prin-
sessa!
Kissa vakuutti asian olevan totisinta totta. Prinssi ryhtyi sil-
loin kiireesti puuhaamaan tytön pelastamista. Hän komensi avukseen
kaksi hovirouvaa ja selitti mistä oli kysymys. Nyt ei ollut aikaa
siunailuihin; hovirouvat mättivät pyykkikorillisen täyteen prinses-
salle soveliaita pukimia. Kaikki ne olivat hohtavaa, kahisevaa
silkkiä.
106

Mökintyttö, joka istui puussa, näki kokonaisen seurueen tu-
levan avukseen. Ensimmäisenä kahlasi läpi heinän ylpeä kissa.
Sen jäljessä kulki nuori prinssi, ja tämän jäljestä kaksi pyylevää
hovirouvaa pyykkikoria välissään kantaen.
Prinssi näki nyt omin silmin, ettei kissa ollut valehdellut.
Tosiaankin — kuusen oksien lomista pilkistelihe kaunis tyttö.
Prinssi kysyi tytöltä: kuka olet? Tyttö tietenkin lasketteli,
mitä kissa oli hänelle neuvonut.
Prinssi kehotti tyttöä tulemaan alas puusta ja kääntyi selin.
Hovirouvat pukivat tytön. Oikein prinsessaksi he hänet pukivat.
Hänen pitkät palmikkonsakin he kietoivat nutturalle, niin että tytöstä
siinä siunaamassa tuli aikuinen, hieno Kjssalan prinsessa.
Nyt lähdettiin kiipeämään ylös linnalle johtavaa mäkeä, ja
tyttö kuiskasi kissalle:
— Miten minä käyttäydyn, onko minun puhuttava prinssille
jotakin?
— Puhu, määräsi kissa.— Moiti hänen isänsä, linnaa ja sano:
Kovin näyttää köyhältä tuo sinun linnasi; harmailla peruskivillä
se lepää. Mutta näkisitpä minun kotoni, Kissalan linnan, se on
rakennettu kultaisten patsaitten nenään!
Tyttö menetteli kuten kissa neuvoi ja moitti kehnoksi Savitör-
män komeata linnaa. Prinssi ei tuosta loukkaantunut, vaan mietti
päinvastoin mielessään, että nytpä minä kultalintusen tavoitin,
hän kun on niin hienosta kodistakin.
Prinssi luovutti tytölle kauneimman vierashuoneen asuttavaksi
ja kiiruhti sitten kertomaan äidilleen, minkä aarteen, itsensä Kis-
salan prinsessan, hän oli joen rannasta löytänyt.
Mutta eivät ne äidit niin vain usko tyttöjen prinsessoja ole-
van. Illansuussa kuningatar tuli tervehtimään tyttöä. Silloin hän
sujautti salaa kolme hernettä vuoteeseen tytön untuvapatjan alle.
Hän päätti kokeilla, oliko tyttö tosiaankin korkeasukuinen prin-
sessa.
Kissa seurasi silmä tarkkana kuningattaren puuhia. Kahden
jäätyään se neuvoi tyttöä:
— Aamulla kuningatar varmaan tulee ja kysyy, miten olet
nukkunut. Vastaa silloin: Muuten kaikin puolin hyvin, armollinen
rouva, mutta kylkeni vain ovat niin kipeinä, niin kipeinä. Tuntuu
kuin olisin nukkunut mukulakivien päällä.
Aamulla kuningatar tosiaan tulikin ja tiedusteli tytön vointia
ja nukkumista. Tyttö silloin sanoi minkä kissa oli opettanut.
Kuningatar meni heti puolisonsa ja poikansa luokse ja toimitti:
— Yhtä hienoa kuninkaallista sukua hän on kuin mekin. Kolme
hernettä patjan alla tuntuivat hänestä kuin vuoteessa olisi ollut
kiviä.
107

Kuningatar päätti vielä kokeilla, oliko kukaties tytön suku
vieläkin hienompaa kuin hänen omansa, Savitörmän suku. Tässä
tarkoituksessa hän seuraavana iltana pani oljen tytön vuoteen
haäfiKanuntuvapatjan alle.
Kissa huomasi taaskin, mitä oli tekeillä, ja opasti tyttöä:
— Kun vanha rouva aamulla kysyy, miten voit ja miten olet
nukkunut, niin vastaa: Muuten hyvin, armollinen rouva, tuntui
vain siltä, kuin hirsi olisi ollut poikittain vuoteessani.
Kun kuningatar aamulla tuli ja taaskin tiedusteli tytön voin-
tia ja nukkumista, niin valeprinsessa sanoi, mitä kissa oli neu-
vonut.
Tämän kokeen jälkeen Savitörmän kuningatar uskoi, että tyttö
oli Kissalan prinsessa ja jopa korkeampaa sukua kuin he itse.
Saman tien Savitörmän väki päätti, että otetaanpa sukuun
hienonhieno prinsessa, ennenkuin kukaan toinen sitä sieppaa. Mi-
käpä oli nuoresta prinssistäkään sen mieluisampaa kuin päästä
joen rannalta löytämänsä tytön kanssa naimisiin.
Ja sitten vietettiin Savitörmän kuninkaanlinnassa häät, muhkeat
häät, ja nuori pari muutti linnan sivurakennukseen asumaan.
Kuherruskuukausi kun oli yhdessä vietetty, prinssi alkoi ah-
distella puolisoansa:
— Koska sinä viet minut Kissalan linnaan kuulua kotiasi
katsomaan?
Tyttö mietti mielessään, että nytpä jouduin kiipeliin, mutta
pelastakoon kissa minut tästä sotkusta jos voi. Prinssille hän
selitti, että siirretään matkaa hieman tuonnemmaksi.
Seuraavana päivänä tyttö uskoi huolensa kissalle.
— Kaikki käy hyvin, kunhan noudatat neuvojani, kehräsi kis-
sa.— Olen jo käynyt valitsemassa sinulle uljaan linnan, jonne voit
puolisoinesi asettua asumaan. Lähde huomenna rohkeasti matkalle
ja esiinny kuin vallasnainen. Minä juoksen edellä ja näytän tietä.
Seuraava päivä kun valkeni, niin tyttö sanoi prinssille:
— Valjastuta hevoset vaunujen eteen, niin lähdetään minun
linnalleni.
Prinssi innostui matkasta kovasti ja hefsillään olivat hevoset
valjastetut nelipyöräisten vaunujen eteen. Kuningas ja kuningatar-
kin päättivät tutustua Kissalan linnaan ja tulivat mukaan.
Ajettiin, ajaa köryytettiin hiljalleen.
Kissa kiiti viivana edellä, ja kun se saapui suurelle elovai-
niolle, juoksi se puhumaan leikkuuväelle:
— Tuolla minun jäljessäni tulee kuningas vaunuissaan. Hän
pysäyttää vaunut tähän ja kysyy: Kenen väkeä olette ja kenen
108

ruista leikkaatte? Vastatkaa silloin: Olemme Kissalan linnan väkeä
ja Kissalan prinsessan ruista tässä leikkaamme. Jollette tee kuten
sanon, niin kuningas lähettää huovinsa leikkaamaan teiltä kaulat
poikki.
Savitörmän kuninkaalliset tulivat elovainiolle ja kuningas py-
säytti vaunut ja kysäisi, kenen oli pelto ja kenen väki. Rukiin-
leikkaajat selittivät asiat kuten kissa oli neuvonut.
Vaunut vierivät edelleen. Tultiin avaralle niitylle, ja siellä
lehmä- ja lammaspaimenet kaitsivat laumojaan.
Kuningas pysäytti vaunut lehmänkaitsijoiden ja lammaspaime-
nien luona ja kysyi, kenen karjoja he laidunsivat.
— Kissalan prinsessan ovat nämä lehmät ja lampaat, armolli-
nen herra, vastasivat paimenet päänsä paljastaen.
Kissa oli näet uhkauksillaan saanut aikaan, että paimenet
puhuivat, kuten se tahtoi.
— Laajemmat ovat sinulla vainiot ja lukuisampi karjakin kuin
minulla, tunnusti kuningas ja taputti hyvillä mielin tytön poskea.
— Koska saavumme Kissalan linnalle? kysyi prinssi innoissaan.
— Sittenpähän saavumme, kun linnantornit alkavat näkyä, se-
litti tyttö ja siunaili mielessään, että millä ihmeen keinolla Ki-
sumisu minulle linnan loihtii.
Ja vaunut vierivät edelleen ja hiekka ratisi vaununpyörien
alla.
Kisi Kasinpoika puolestaan juoksi vaunujen edellä, niin että
sen vatsa viisti maata. Se kiiruhti kuulun noita Nokipään lin-
nalle. Tärkein osa ohjelmasta oli suorittamatta. Se piti saada
selväksi, ennenkuin kuninkaalliset vaunut ehtisivät noidan linnan
pihaan.
Kissa koputti taikujm linnan ovea. Itse Nokipää, jolla oli
musta viitta yllään ja töfteröhattu päässä, tuli avaamaan.
Kissa naukaisi hyvän päivän, veti suunsa mareelle ja sanoi:
— Noin pienikö sinä oletkin? Minä kun luulin suurta Noki-
päätä paljon suuremmaksi.
— Minä voin olla minkä kokoinen haluan, lausahti noita.
— Niinkö, kummasteli kissa.— Tuskin sinä sentään jättiläiseksi
voit muuttua?
— Mikäs konsti se on, sanoi Nokipää.
Ja hän alkoi venyä pituutta ja kasvaa leveyttäkin. Hän venytti
itseään, kunnes oli suuren hongan pituinen. Hän kasvoi kasva-
mistaan, kunnes päänsä ylettyi yli linnansa torninhuippujen.
— Riittää, riittää! naukui kissa.— Kyllä minä uskon, että sinä
voit muuttua jättiläiseksi. Vetäydyhän taas tavalliseen kokoosi!
Nokipää kutistui tavallisen miehen mittaiseksi, ja kissa sanoi:
— Mutta sitä minä en usko, että sinä osaat tekeytyä pie-
109

neksi, oikein pieneksi, esimerkiksi hiiren, pienen hiirosen kokoi-
seksi.
— Pystyn minä siihenkin, kehaisi Nokipää.
— Yritähän, houkutteli kissa.
Nokipää näytti senkin konstin kutistuen tuossa tuokiossa pie-
neksi, harmaaksi hiireksi.
Silloin kissa kouristi kyntensä, hyppäsi hiiren niskaan ja hot-
kaisi sen yhtenä suupalana suuhunsa.
Nyt oli Misse Misulaisella noidan mahti sisässään. Kissa muutti
itsensä talousmamseliksi, jolla oli valkoinen hilkka päässään ja
valkoinen esiliina edessään. Sen lisäksi hänellä oli valtava avain-
nippu vyöllään.
Jo vierivät Savitörmän kuninkaan vaunut noidan linnan pi-
haan.
Kissamamseli niiaili moneen kertaan ja saatteli tytön ja prins-
sin sekä appivanhemmat sisään. Kuninkaalliset vieraat kurkistivat
joka kolkkaan eivätkä voineet kyllin ihailla ja kiitellä Kissalan
linnan komeutta.
Mamselin pannessa kuntoon kahvipöytää tyttö alkoi kaivata
kissaansa ja haikaili: >
— Kisu, kisu! Minne minun kallis Mirri Marriseni on mah-
tanut joutua?
Silloin tulokahvia kaatava mamseli naukaisi kuin kissa ja kään-
si päätänsä. Tyttö näki, että leveät kissankasvot hymyilivät val-
koisen hilkan alta.
Siinähän Kisumisu olikin! Siinä oli tytön oma, kirjava kissa,
joka teki mökintytöstä Kissalan linnan jalosukuisen prinsessan.

KERSANTTI JA KUNINKAANTYTÄR
Muuan kersantti oli pantu vartioimaan kruunun ruutikellaria. Var-
tiopaikka oli kaukana kasarmista, suuren suon laidassa. Kun
kersantti siinä kivääri olallaan kierteli kellaria, kuuli hän sydänyön
hetkenä suolta huikean huudon.
— Kuulepas sinä kersantti siellä ruutikellarin luona! huhusi
naisen ääni.— Jos sinulla on ihmisen sydän rinnassasi, niin tule
auttamaan minut pois täältä!
— Vartiomies ei saa paikaltansa poistua! huusi kersantti vas-
taan.— Odota, kunnes tulee vahdinvaihto ja pääsen vapaaksi.
Sitten tulen kyllä auttamaan sinua.
— Juuri tällä hetkellä on minua autettava, muuten vaivun
iäksi suohon! pyysi ääni.
— Menköön syteen tai saveen, tuumaili kersantti mielessän-
sä.— Pantakoon minut tyrmään tai alennettakoon sotamieheksi,
jos tästä kiinni joudun, mutta en voi olla menemättä autta-
maan hädässä olevaa.
Ja hän jätti kiväärinsä ruutikellarin seinustalle ja juoksi
suolle. Kun hän oli parikymmentä askelta juossut, näki hän
mättäiden keskellä naisen pään. Se oli niin ihana ja säihky-
väsilmäinen" pää, ettei hän ollut unissaankaan niin kauniita kas-
voja nähnyt.
Kersantti yritti nostaa naista suosta, mutta tämä ei nous-
sut, ei tuumaakaan.
— Siunaa minut, niin nousen, pyysi nainen.
Kersantti luki siunauksen ja nyt nousi nainen keveästi rahkan
seasta ja ihme kyllä, aivan kuivissa vaatteissa. Kersantti koppasi
111

hänet syliinsä ja kantoi ruutikellarin luokse. He istuivat kellarin
turvekatolle ja neito kertoi:
— Olen,kuninkaantytär kaukaa, merentakaisesta valtakunnasta.
Paholainen sai minut haltuunsa ja kätki minut tänne, Suomen
suohon. Pelastit minut Paholaisen vallasta, kun siunasit minut.
Tahdon nyt olla omasi ikäni kaiken. Ota tämä timanttisormus
muistoksi minulta ja ole kuukauden kuluttua rannassa, laivalai-
turilla, niin tulen noutamaan sinut. Paholaisen on* saatettava
minut eheänä kotiini ja ottaisin sinutkin halusta samaan matkaan,
mutta sitä ei se vanha Kampurajalka varmaan sallisi. Hyvästi
nyt ja muistakin olla kuukauden kuluttua laivarannassa.
He syleilivät ja suutelivat toisiaan, vannoivat ikuista uskol-
lisuutta, ja sitten kuninkaantytär lähti kaukaiseen kotimaa-
hansa.
Tuli vahdinvaihto ja kersantti pääsi kasarmiin, mutta kunin-
kaantyttärestä hän ei virkkanut kenellekään eikä liioin näyttänyt
sormusta tovereilleen. ■ *
Kun kuukausi oli kulunut, pyysi kersantti lomaa ja saikin
sen. Määräpäivänä hän riensi kiireisin askelin laivarantaan odot-
tamaan kuninkaantyttären tuloa. Jo näkyi outo laiva purjehtivan
laituria kohden, ja kersantti oli riemuissaan, kun luuli hetken
kuluttua näkevänsä rakastettunsa.
Mutta se vanha Kampurajalka ei olisikaan maineensa ve-
roinen, jos olisi sallinut kaiken menevän hyvin. Korkean sota-
herran hahmossa hän tuli puhuttelemaan kersanttia ja tunki huo-
maamatta unineulan hänen vaatteisiinsa. Kersantti vaipui penkille
ja nukkui syvään, kuolemankaltaiseen uneen, juuri kun hänen
piti kohdata prinsessa.
Kuninkaantyttären pursi laski laituriin, ja neito riensi tapaa-
maan sulhoaan, mutta löysikin tämän umpi unessa penkiltä. Kai-
kin keinoin koki neito nukkujaa herättää, mutta tuloksetta.
— Vien hänet nukkuvana laivalleni, päätti prinsessa ja antoi
palvelijoilleen määräyksen, että kersantti oli kannettava laivaan.
Palvelijat aikoivat tehdä käskyn mukaan, mutta silloin syöksähti
suuren sotaherran hahmossa asteleva Paholainen paikalle ja huusi:
— Aiotteko ryöstää minun sotilaani vieraan maan laivaan?
Siitä ei tule mitään!
Prinsessa ymmärsi, että Paholaisen sormet olivat juonessa
mukana. Niinpä hän kumartuikin kuiskuttamaan kersantin kor-
vaan:
— En voi ottaakaan sinua mukaani, kun olet noiduttu nukku-
maan. Mutta ole kuukauden kuluttua taas tässä. Ole varuillasi
äläkä laske silloin ketään ihmistä likellesi, ettei sinua toista kertaa
noiduta.
112

Ja sitten kuninkaantytär purjehti pois laivallaan.
Pursi oli jo kaukana merellä, kun kersantti heräsi. Unensa
läpi hän muisti prinsessan varoituksen ja päätti seuraavalla ker-
ralla olla paremmin varuillansa.
Kuukausi kului, kersantti otti lomaa ja riensi toistamiseen
laiturille armaansa tuloa odottamaan. Jo saapui kuninkaantyttären
laiva näköpiiriin.
Mutta tällä kerralla lähestyi kavala paholainen koiran hah-
mossa kersanttia ja työnsi unineulan hänen housuihinsa. Pen-
kille retkahti mies ja nukkui syvää unta, kun prinsessa astui
maihin.
Ei voinut kuninkaantytär nytkään viedä sulhoaan matkas-
saan. Niinpä hän kuiskutti nukkujan korvaan:
— Kuukauden kuluttua saavun kolmannen ja viimeisen kerran
sinua hakemaan. Pidäkin silloin tarkkaan varasi, ettet joudu uneen
uuvutetuksi.
Kun kuukausi oli kulunut, anoi kersantti eroa virastaan. Hän
saikin sen, koska oli palvellut kruunua täsmälleen kymmenen
vuotta. Määräpäivänä hän seisoi rantalaiturilla ja oli kovasti
varuillaan, ettei tulisi noidutuksi. Mutta tällä kertaa paholainen
tulla viuhui pääskysen hahmossa hänen luokseen, työnsi unineulan
hänen lakkiinsa ja lensi kirahtaen tiehensä.
Kuninkaantytär saapui rantaan ja yritti kaikin keinoin herät-
tää nukkuvan. Hän itki ja rukoili, mutta ei vain saanut ker-
santtia hereille. Viimein hän kuiskasi miehen korvaan:
— Nyt en enää voi tulla sinua hakemaan, vaikka kuinka
mieleni tekisi. Mutta onhan sinulla sormukseni jäljellä ja tiedä,
että olen ikuisesti omasi. Koeta nyt omin apuinesi päästä minun
maahani. Odottelen sinua isäni linnassa, tule pian.
Kun kersantti heräsi, näkyi prinsessan pursi enää vain pienenä
pilkkuna taivaanrannalla. Kersantti huokasi syvään ja puheli it-
sekseen:
— Sinne haihtui minun iloni ja onneni ikipäiviksi. Mahdo-
tonta on minun, köyhän kersantin päästä purjehtimaan me-
ren taakse. Parasta on, että päätän päiväni heti, ettei tarvitse
tuskassa kitua.
Ja kersantti osti kalastajalta palasen nuoraa ja lähti metsään
katsomaan sopivaa puuta, mihin hirttäisi itsensä. Hän käveli syvälle
metsään ja tuli suuren tammen luo, jossa oli vankkoja oksia.
Tähän hän pysähtyi ja katseli, mihin nuoransa kiinnittäisi. Sa-
massapa ukkonen jyrähti ja rupesi tavattoman rajusti satamaan.
Kersantti kyyristyi tammen juurelle odottamaan sateen taukoamis-
ta. Silloin hän kuuli vinkunaa ja valitusta kiviröykkiöstä, joka
oli puolittain tammen alla.
3ак. 1805

— Mikähän siellä vikisee? tuumi kersantti ja meni katsomaan
ja näki liudan pieniä lohikäärmeen poikasia, jotka kiemurtelivat
ja vinkuivat, kun sade piiskasi niiden paljasta, vielä suomuksia
vailla olevaa ihoa.
Kersantti mietti, että mitäpä minun enää väliä, vaikka kas-
tunkin. Ja hän riisui sinellinsä yltään ja peitti sillä lohikäär-
meen poikaset.
Samassapa kuului suurten siipien läiskettä ja hirmuinen, kak-
sipäinen lohikäärme laskeutui alas taivaalta. Se istui kiviröyk-
kiön laelle, tuijotti kersanttia neljällä silmällään ja huusi:
— Kas ihmistä, verevätä miestä, kuinka satuitkin tulemaan
pesäni luokse! Nyt revinkin sinut poikasteni ruuaksi, sillä mat-
kallani en saanut mitään saalista.
— Revi vain, tokaisi kersantti.—Väliäpä sillä miten kuolen,
sillä kuolemaa etsiessäni päädyin tänne.
Mutta nyt lohikäärmeen poikaset kurkistivat sinellin alta ja
pyysivät:
— Äiti hyvä, älä surmaa sitä miestä, sillä laupeudessaan
hän peitteli meidät sinellillään ja kastui itse märäksi. Ja hyvinkin
hän olisi voinut meiltä hengen ottaa.
Lohikäärme mykistyi hetkeksi ja lausui sitten:
— Kiitän sinua mies, kun armahdit poikiani. Sano, mitä tahdot
palkaksesi, niin autan sinua jos voin.
Kersantti kertoi lohikäärmeelle historiansa ja kysyi voisiko
tämä viedä hänet merentakaiseen maahan, kuninkaantyttären
luokse.
— Kaipa se käy, vastasi lohikäärme.— Olenkin näet aikonut
käydä siinä maassa sukulaisiani tervehtimässä.
Seuraavana päivänä lohikäärme varasi runsaasti ruokaa pojil-
leen ja aterioi itsekin tukevasti. Sitten se kehotti kersanttia nou-
semaan selkäänsä ja ponnistihe lentoon.
Korkealle, pilvien pihoille kohosi nyt lohikäärme ja kiidätti
kersantin tuotapikaa yli meren, vastarannalle.
— Kurkistahan alas, puhui lohikäärme.— Näetkö missään kau-
punkia?
Kersantti kurkisti alas ja vastasi:
— Tuolla rannikolla kumottaa kaupunki monin tornein ja välk-
kyvin ikkunaruuduin.
— Juuri siinä kaupungissa se paholaisen vallassa ollut prin-
sessa asuu, selitti lohikäärme.— Lasken sinut nyt alas ja lennän
omille teilleni. Pidä sitten parhaasi mukaan itsestäsi huolta.
Lohikäärme laskeutui lähelle maanpintaa ja keikautti kersantin
selästänsä sammalpehkoon. Sitten se lensi omille teilleen, ja ker-
santti puolestaan lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.
114

Kaupungin tulliportin luona asusti kuninkaan puutarhuri. Hän
tarvitsi miestä avuksensa, ja niin kersantti otti pestin puutarhurin
rengiksi.
Puutarhuri oli puhelias mies ja häneltä sai kersantti kuulla
mitä kuninkaan linnassa oli tapahtunut. Puutarhuri kertoi, että
linnassa asui ihanainen prinsessa, joka oli kokenut monet kovat.
Paholaisen vallassa oli neito ollut ja upotettuna johonkin Suo-
men suohon. Sieltä hänet oli pelastanut joku kersantti, ja prin-
sessa oli vannonut, että hän ei muita huoli mieheksensä kuin
tämän pelastajansa. Ja kolmasti oli kuninkaantytär käynyt laivalla
hakemassa sitä miestä, mutta mikä lienee ollut esteenä, kun hän
ei ollut saanut kersanttia mukaansa. Mutta nyt, ihan näinä päi-
vinä oli hoviin kuulemma ilmestynyt prinssi, joka väitti pelasta-
neensa prinsessan ja tahtoi hänet puolisokseen. Kuningas oli
suopea tuolle prinssille ja kihlajaiset pidettäisiin hovissa viikon
kuluttua.
Uutinen korkeasta kosiomiehestä ei ollut kersantille lainkaan
mieleen. Yöllä yksin maatessansa hän tunsi epätoivon täyttävän
mielensä.
— Kun en untakaan saa, tuumi kersantti,— niin menenpähän
ja kaivan itselleni joutessani haudan.
Kersantti nousi jalkeille, otti lapion käteensä ja lähti tai-
valtamaan metsään. Hiekkaiselle nummelle tultuaan hän alkoi
kaivaa hautaa ja lapion terään kolahti luu, tavattoman iso sääri-
luu. Pian paljastui hiekasta luuranko, jättimäisen suuri miehen
luuranko. Vain kivenheiton matkan päässä oli pieni hautausmaa.
Kersantti otti ja kantoi jätin luut osa osalta hautausmaan ki-
viaidan yli ja kätki ne siunattuun maahan.
Nyt, kun oli tehnyt hyvän työn, tuntui elämä kersantista hie-
man helpommalta ja hän palasi puutarhurin luokse.
— Missä olet ollut? kysyi puutarhuri ja jatkoi:— Kummia,
kummia kuuluu nyt kuninkaan hovista.
Ja hän kertoi, että linna ja kaupunki ovat mustalla veralla
verhottuja ja koko kansa pelon ja surun vallassa. Maahan oli
näet hyökännyt ulkomaan väkevä, sellainen urho, jolla ei ollut
vertaa kymmenessä valtakunnassa. Se oli vaatinut kuninkaan
tytärtä omakseen ja varmaan veisikin hänet matkassaan. Kuningas
tosin oli kutsunut kaiken väkensä aseisiin ja huomisaamuna olisi
kentällä, kaupungin laidassa ottelu sitä väkevää vastaan,, mutta
kaikki pitivät jo kuninkaan joukkoa lyötynä. Se' prinssikin, jonka
kanssa prinsessan piti viettää kihlajaisia, oli kuulemma puikkinut
hyvän sään aikana omalle maalleen.
Nämä synkät uutiset kuultuaan kersantti tuumi:
— Turha on minun toivoni, kun sellaiset suuret ja väkevät
116

vaativat morsiantani itselleen. Parasta olisi ollut, että olisin kai-
vanut hautani valmiiksi.
Mutta yöllä heräsi kersantti suureen rytinään. Kun hän kat-
seli eteensä, näki hän jättimäisen miehen jalkojen työntyneen
lakeisen läpi. Ja hän kuuli mahtavan äänen yläilmoista puhuvan:
— Teit minulle hyvän työn, kun siirsit luuni siunattuun maa-
han. Siitä hyvästä järjestän asiat niin, että saat prinsessan omak-
sesi. Tee neuvoni mukaan, niin sinun käy hyvin. Mene met-
sään, samaan paikkaan, jossa eilenkin kaivoit maata. Lapioi hiek-
kaa kunnes kuparinen ovi tulee vastaan. Potkaise sitä ja sano:
'Haltijan voimalla ja käskystä pitää ovien aueta!' Ovet lentävät
silloin auki. Astu sisään maanalaiseen saliin ja ruoki hevonen
ja leijona, jotka ovat siellä. Salin nurkassa on kaappi ja siellä
pullo. Juo siitä väkivettä, niin kasvat yhtä suureksi ja väkeväksi
kuin minäkin. Varusta itsesi sitten vaatteilla ja aseilla, jotka
löydät salin perähuoneesta. Satuloi hevonen ja riennä lyö-
mään ulkomaan väkevä, niin olet saapa prinsessan omaksesi.
Näin puhui jättiläinen ja oli samassa tiessään. Kersantti nousi
kiireesti jalkeille ja riensi metsään. Hän löysi paikan, johon oli
hautaa kaivanut, ja heilutti nyt lapiotaan, niin että hiekka tuiskuna
tuprusi. Hiekan sisästä paljastui kuparinen ovi, ja kun hän sitä pot-
kaisi ja lausui sanat, jotka jätti oli neuvonut, lensi se auki.
Kersantti astui yli kynnyksen ja putosi syvään kuiluun. Hän luuli
jo, ettei putoamisesta loppua tulekaan, mutta tupsahtikin samassa
pehmeään heinäläjään.
Nyt näki hän edessään suuren, kivistä holvatun salin, jonka
perällä oli kaksi pilttuuta. Toisessa seisoi jättimäinen hevonen,
ja toisessa puisteli harjaansa tavattoman suuri leijona. Kersantti
työnsi hevoselle heiniä ja kauroja ja leijonalle lihaa. Sitten hän
meni nurkkakaapille, löysi putelin, jossa oli voimavettä, ja siemaisi
sitä. Rats, rats, sanoivat hänen vaatteensa, kun ne repesivät.
Kersantti näet venyi siinä silmänräpäyksessä mahtavaksi, kolmen-
kymmenen sylen pituiseksi jättiläiseksi ja tunsi myös itsensä tavat-
tomilla voimilla varustetuksi.
Salin perällä olevassa varuskammarissa oli vaate- ja asevaras-
to. Kersantti puki yllensä kiiltävän kuparihaarniskan ja vyötti vyöl-
lensä kymmenen syltä pitkän miekan. Hän satuloi hevosen ja
kysyi tältä:
— Mahdammeko kahden sitä ulkomaan väkevää voittaa? Eikö-
hän oteta leijonaa kolmanneksi?
— Emme tarvitse leijonaa, helposti me sen kaksistaankin ku-
kistamme, hirnahti hepo.
Kersantti hyppäsi hevosen selkään ja kannusti sitä. Kolmella
loikkauksella kiiti ratsu tappelukentälle, joka oli kaupungin lai-
117

dassa. Maa keinahti vahvasti joka loikkauksella ja kansa luuli
maanjäristyksen tulleen. Kirkkaasti hohti kersantin kiiltävä kupa-
rivarustus aamuauringossa ja kaikki ihmettelivät ja pelkäsivät
jättiurhoa, josta ei tiedetty oliko hän kuninkaan tahi sen ulko-
maan väkevän puolella.
Jo saapui kentälle ulkomaan väkeväkin ja hänellä oli tuke-
naan suuri joukko maansa sotaväkeä. Hän tervehti kersanttia
ja huusi tälle:
— Oletko tullut tappelemaan vaiko sopimaan?
— Ensin tapellaan ja sitten sovitaan, jos tarvitaan, vastasi
kersantti.
Silloin ulkomaan väkevä heitti keihäänsä häntä kohden, niin
että hiekka sinkosi kymmenen sylen korkeudelle. Kersantti puo-
lestaan kannusti orittaan ja sivalsi hirmuisella miekallaan koko
väkevän hevosineen päivineen keskeltä halki. Kun hänen jalka-
miehensä näkivät tämän, lähtivät he karkuun ja kuninkaan sota-
väki lähti ajamaan heitä takaa ja surmasi heistä suurimman
osan. '
Kersantti taas käänsi ratsunsa ja ajoi verkalleen kohti kau-
punkia. Kuningas hovikuntansa kera tuli linnansa portille häntä
kiittämään ja pyysi nöyrästi häntä tulemaan linnan pihalle. Mi-
hinkään linnan huoneeseen ei moinen hongankolistaja olisi mah-
tunut.
Kersantti päätti noudattaa kutsua ja sitoi ratsunsa portinpie-
leen ja konttasi läpi portin linnanpihaan, jonne hän parahiksi
mahtui pitkällään makaamaan. Kuningas ja kenraalit juttelivat
hänen kanssaan ja kuningas sanoi:
— Mitenkään emme voi palkita sinulle sitä, että pelastit maam-
me ja kaupunkimme tuholta. Mutta ota muistoksi tämä rita-
rimerkki, ettet maailmalla kulkiessasi meitä unohtaisi.
Seppä kisälleineen saapui paikalle, kersantin kuparihaarniskaan
porattiin reikä ja siihen kiinnitettiin hohtava ritarimerkki. Hovin
viinikellarista vieritettiin konjakkitynnyri paikalle ja se tarjottiin
sankarille ryypyksi. Tynnyrin kumottuaan kersantti kömpi ulos
portista ja nousi ratsunsa satulaan. Kolme kertaa keinahteli
maa, kun hepo laukkasi kotiinsa, eikä kukaan voinut sanoa minne
jättimäinen ratsastaja meni.
Maanalaiseen saliin päästyänsä sitoi kersantti hevosen pilt-
tuuseen, ja hän kertoi leijonalle kuinka helposti oli ulkomaan
väkevän kukistanut. Hän ruokki molemmat eläimet ja pistäytyi
salin perällä olevaa varuskammaria tutkimaan. Kannatinpuissa
riippui kosolti sekä mies- että naispuolisille jättiläisille sopivia
vaatteita. Kaikki ne olivat kalliita, silkkiä ja samettia ja kulta-
punoksilla ja jalokivillä koristettuja. Myös oli varuskammarissa
118

suuri määrä hohtavia haarniskoja sekä paljon erilaisia aseita.
Kersantti päätti ottaa tavallisen ihmisen hahmon. Hän joi
nurkkakaapissa olevasta pullosta pienennysvettä ja kutistui het-
kessä entiseen kokoonsa. Mutta hänen vanhat vaatteensa olivat
revenneet, kun hän ei ollut huomannut riisua niitä ennen suu-
renemistaan. Neulan ja lankaakin hän löysi jättimäisestä ompelu-
lippaasta, mutta neula oli rautakangen kokoinen ja lankakin sen-
mukaista. Onneksi hänellä oli tavallisen kokoinen neula ja lankaa
omassa repussaan. Hän ryhtyi kiireesti harsimaan vaatteitaan
kokoon ja palasi iltapäivällä asuntoonsa, puutarhurin luokse.
Portilla tuli kuninkaan puutarhuri kersanttia vastaan ja puhui
innoissaan:
— Missä olet ollut koko päivän? Olisitpa ollut kotona ja tul-
lut minun mukanani katsomaan suurten tiimellystä. Komea oli
ulkomaan väkevä, mutta jätti, joka taisteli meidän puolestamme,
oli vielä komeampi, ja yhdellä sivalluksella hän selvisi ulko-
maan väkevästä. Nyt on kaupungissa vallalla suuri ilo. Tulehan
kerälläni linnanpihalle, sillä siellä jaetaan kansalle voiton kun-
niaksi rahaa ja ryyppyjä.
Kersantti meni puutarhurin kerällä linnanpihalle ja näki, kuinka
prinsessa torninikkunasta sirotti rahaa kansanjoukolle. Mutta ku-
ninkaantytär ei tietenkään voinut tuntea kersanttia satapäisen
joukon keskeltä.
Kun muutamia päiviä oli kulunut, tuli puutarhuri suurella
touhulla kaupungista ja kertoi, että taas olivat linna ja kau-
punki mustalla veralla verhotut. Ulkomaan väkevän veli oli kuu-
lemma hyökännyt maahan. Kahta kauheampi mies kuin velivaina-
jansa hän oli ja nyt piti kuninkaan joukon huomenissa taistel-
la häntä vastaan.
Nämä uutiset kuultuaan kersantti kiiruhti maanalaiseen sa-
liin. Hän loihti itsensä jättiläiseksi väkiveden avulla, pukeutui
kultaiseen panssaripaitaan ja otti tällä kertaa leijonankin mat-
kaansa.
Kentällä, kaupungin laidassa odotteli jo ulkomaan väkevä
joukkoinensa. Hirveä jätti oli vastustaja; silmätkin hänellä olivat
kuin saavin pohjat, ja hän karjui kersantille äänellä, joka kaikui
kuin ukkosen jylinä:
— Tappelemaanko olet tullut vaiko sopimaan?
— Ensin taistellaan, sitten sovitaan! vastasi kersantti ja ka-
rautti ratsullaan päin vihollista.
Maa järkkyi, kun kaksi väkivahvaa iski vastakkain. Mutta
yhdellä miekan sivalluksella kersantti halkaisi ulkomaan väkevän
päästä jalkoihin asti. Leijona taas pelkällä karjumisellaan pe-
lotti tiehensä jalkaväen, joka oli. asettunut päämiehensä taakse.
120

Taaskin kutsuttiin kersantti linnanpihaan. Hänen panssarinsa
rinnukseen kiinnitettiin jalokiviristi ja hänelle tarjottiin sammiol-
linen rommia ryypyksi.
Kun kersantti oli vienyt hevosensa ja leijonan maanalaiseen
saliin ja palasi tavallisenkokoisena miehenä asuntoonsa, touhusi
puutarhuri:
— Mikä mies sinä oikein olet, kun et kahden jättiläisen kamp-
pailua tullut seuraamaan? Sanot olevasi sotilas ja kerroit sodas-
sakin olleesi, mutta löit laimin tiimellyksen katsomisen. Tule nyt
kuitenkin mukaani, sillä kuninkaanlinnassa jaetaan kansalle voiton
kunniaksi rahaa ja ryyppyjä.
Molemmat menivät kuninkaanlinnan pihaan, jossa kansaa par-
veili mustanaan. Tällä kerralla kuninkaantytär seisoi linnanpihas-
sa jakamassa rahaa. Kun kersantti tuli hänen kohdalleen ja ojensi
kätensä annin saadakseen, tunsi prinsessa sormuksen, joka kiilsi
miehen kädessä.
Kuninkaantytär valahti ensin valkoiseksi kuin lumi, tuli sitten
punaiseksi kuin mansikka ja juoksi isänsä luokse sanoen:
— Jo kohtasin sen kersantin, joka pelasti minut Suomen suosta
ja jonka omaksi olen lupautunut.
Prinsessa jätti rahojen jakamisen, vei kersantin kammariinsa
ja täällä mies kertoi neidolle koko historiansa. Puutarhuri sen-
sijaan jäi suu ammollaan pihalle seisomaan, mutta juoksi sitten
kotiin kertomaan eukolleen kuinka oli nähnyt renkinsä saateltavan
linnan sisähuoneisiin ikäänkuin kunniavieraan.
Kun kersantti oli päässyt tarinansa päähän, intoili prin-
sessa:
— Mene, mene ylkäni ja kerro isällenikin kaikki tuo. Kerro
hänelle kuinka lensit lohikäärmeen selässä yli meren ja sano,
että se olit sinä, joka ensinnä kuparisissa ja sitten kultaisissa
varustuksissa heiluit ja löit maan vihollisen. Kun hän saa sen
tietää, niin varmaan hän siunaa liittomme.
— Seikkailuni ovat niin ihmeellisiä, lausahti kersantti,1— että
tuskinpa hän uskoisi tarinaani.
— No, sitten minun täytyy mennä kertomaan hänelle kuka
kukisti ulkomaan väkevät, sanoi prinsessa.
Ja hän meni ja kertoi kuninkaalle, joka seisoi kenraalien-
sa ympäröimänä, sanasta sanaan kersantin tarinan.
— Mahtaakohan tuo totta olla, epäili kuningas tarinan kuul-
tuaan.— Eihän tuo mies ole sen väkevän pikkuvarpaankaan kokoi-
nen, joka meidän puolestamme taisteli.
Kersanttikin kuuli tämän ja virkkoi:
— Kun ei minua uskota, niin näyttäydynpä suuressa hah-
mossani.
121

Hän riensi kiireenvilkkaa maanalaiseen saliin, loihe itsensä
jätiksi väkiveden avulla ja ratsasti kultapanssarissa linnalle.
— Joko uskoit? kysyi hän kuninkaalta.— Tahi olenko vielä mie-
lestäsi jätin p^kkuvarpaan kokoinen.
Koko linnan väki parveili ihastuneena jättimäisen miehen ja
hänen ratsunsa ympärillä, mutta kuningas korotti äänensä ja huusi:
— Eihän tyttäreni tuollaiselle hongankolistajalle vaimoksi sovi!
— ■ Heti näet, että sopii, vastasi kersantti.
Ja hän koppasi kuninkaantyttären käteensä, käänsi hevosen,
kannusti sen laukkaan ja kolmasti keinahti maa eikä kukaan
tiennyt minne he joutuivat.
Kersantti vei prinsessan maanalaiseen saliin, juotti hänelle
väkivettä ja siinä siunaamassa neito varttui jättinaiseksi. Kunin-
kaantytär pujahti sitten takahuoneeseen ja puki ylleen kullalla
kirjotut silkkivaatteet. Kersantti auttoi prinsessan hevosen selkään,
mutta otti itse leijonan ratsuksensa. Kolmasti taas keinahti maa
ja he saapuivat linnan portille.
— Joko sovimme toisillemme tahi mitä mieltä nyt olet? kysäisi
kersantti kuninkaalta.
— Niin näytte sopivan kuni vakka ja kansi, myönsi kuningas.
Mutta prinsessa puolestaan tarttui kersanttia kädestä ja kysyi:
— Mitähän, jos meidät vihittäisiin näin suurina?
Kersantilla ei ollut mitään vihkimistä vastaan, ja niinpä piispa
vihki pariskunnan linnantornin parvekkeella seisten. Hääpöytä ka-
tettiin ulos kedolle ja taivasalla pidettiin sellaiset häät, ettei
valtakunnassa moisia ennen ollut vietetty.
Puutarhuri istui ylimmäisenä alimmaisen pöydän päässä ja
osoitteli kersanttia vaimolleen ja supisi:
— Kukapa uskoisi, että tuo kuninkaallinen ylkä oli vielä eilen
minun renkinäni.
Ja kun häät oli tanssittu loppuun, eleli nuoripari milloin suurina,
milloin tavallisenkokoisina ihmisinä aina sen mukaan, mikä heidän
mieleensä kulloinkin sattui juolahtamaan.

KAUPPIAANPOIKA KOKEE VERKKONSA
Oli kerran kaksi rikasta kauppiasta. Toisella oli tytär ja toisella
poika. Sitten se kauppias, jolla poika oli, köyhtyi ja se poika
kävi kerjäämässä. Kävi siellä rikkaankin kauppiaan luona ja sai
sieltä paljon tavaraa aina. Niin se tyttö sanoi äidille:
— Mitä vasten äiti antaa tuolle pojalle enemmän kuin muille
kerjäläisille? Äiti sanoi:
— Jos sen isä olisi pysynyt rikkaana, niin teistä olisi tullut
yksi.
Tyttö rupesi ajattelemaan, että eikös heistä vielä voisi tulla
yksi. Sitten oli rikkaalla kauppiaalla paljon laivoja menossa ulko-
maille, ja tytärtäkin käskettiin haminaan niitä katsomaan ennen
kuin ne lähtevät. Tytär ei mennytkään, vaan kokosi rahaa sille
pojalle ja käski sen tykönsä ja sanoi sille:
— Äiti sanoi, että meistä olisi tullut yksi, jos sinä olisit
ollut rikas. Mene nyt laivalla ulkomaalle ja kokoa siellä tavaraa.
Tule sitten taas tänne, minä odotan sinua seitsemän vuotta täällä.
No poika meni ulkomaalle ja sai siellä paljon omaisuutta
kokoon, mutta rupesi sitten pelaamaan korttia herrain kanssa
ja menetti kaikki. Kahdeksas vuosi oli jo menossa ja pojan olisi
tarvinnut lähteä kotiin, mutta ei ollut matkarahaakaan enää. Tytär
123

odotti siellä, vaikka paljon kävi sulhasia. Mutta kun ei poikaa
kuulunut, niin tyttö luuli, ettei se tulekaan, ja lupasi sitten mennä
eräälle merikapteenille.
Poika suri siellä ulkomailla kovasti ja meni metsään itkemään.
Sinne tuli yksi vanha ukko ja kysyi:
— Mitä sinä, poika, itket?
Poika kertoi ukolle koko tarinansa, kuinka hänen oli käynyt
pitkin elämää ja kuinka hän oli menettänyt kaikki omaisuutensa.
Mies antoi pojalle yhden kultarahan ja sanoi:
— Mene tämän kanssa pelaamaan ja sinä voitat kaikki omai-
suutesi takaisin.
Mutta pojan oli nälkä ja hän söi sen rahansa. Meni taas
metsään itkemään, ja sama ukko tuli ja sanoi:
— Mitä sinä, poika, itket?
Se jutteli taas asiansa ja että hän sillä kultarahalla osti
ruokaa. Ukko antoi taas kaksi kultarahaa ja sanoi:
— Pelaa nyt näillä, vaikka sinun olisi kuinka nälkä, ja sinä
voitat omasi takaisin ja vielä sen herrankin tavaran.
Poika teki työtä käskettyä ja voitti herralta kaksitoista las-
tattua laivaa, jotka juuri olivat menossa siihen kaupunkiin, missä
hjinen morsiamensa oli, ja voitti vielä herran hovin ja kaikki
irtaimiston^ paljon hopeaa ja kultaa. Hovin se antoi sentään
takaisin, mutta piti muun tavaran ja lähti sitten kotokaupun-
kiinsa.
Siellä oli juuri parhaallansa tytön häät, ja poika tuli merimie-
henä taloon ja pyysi pesuvettä maksua vastaan. Antoi sitten piialle
kultarahan ja sanoi:
— Pyytäkää morsianta vähän minun puheilleni!
Mutta ei se saanut morsianta tulemaan. Poika antoi enemmän
kultarahoja ja saynoi:
— Koettakaa nyt toimittaa sentään!
Morsian tuli viimein alakertaan pojan tykö, mutta ei tuntenut
poikaa. Sulhasväki lähti myös katsomaan alas, kuka morsianta
tahtoo puhutella, ja morsian sanoi pojalle:
— Oi voi, mihin minä joudun, kun sulhanen minut näkee
täällä oudon miehen kanssa! Ш(.ы ^ЦА<
— Mene tuonne sängyn alle, minä panen täkin päällesi, sanoi
poika.
Sitten tuli sulhasväki ja kyseli, mitä varten vieras matkustaa
ja muuta. Poika sanoi:
— Minä laskin seitsemän vuotta takaperin verkon tähän ran-
taan ja tulin sitä nyt nostamaan.
Ne nauroivat, että kuka hullu niin pitkän ajan päästä verkkoja
nostaa.
124

— Jos herrat tahtovat nähdä, kuinka se käy laatuun, niin
minä näytän, sanoi poika. Nosti täkin pois, ja siellä oli tytär
morsiusvaatteessa ja kruunu päässä.
Sulhanen suuttui kovasti ja koko talon väki, kun tytär sem-
moisen häväistyksen teki ja niin antoi oudon miehen kätkeä itsensä
täkin alle. Häät jäi kesken, ja morsiamelta riisuttiin vaatteet,
puettiin huonot ryysyt ylle ja ajettiin pois kotoa.
Poika sanoi sitten tytölle:
— Kun sinun minun tähteni niin huonosti kävi, niin minä
toimitan sinulle hyvän palveluspaikan. Tule minun kanssani ran-
taan!
Tyttö meni, ja laivassa poika sanoi:
— Minä olen se, jonka sinä lähetit ulkomaille, ja nämä kaikki
laivat ovat minun!
Puetti sitten morsiamensa hopeaan ja kultaan ja antoi meri-
miesten levittää kadulle tytön kotiin asti parasta verkaa, josta
sotaherrain paraatipuvut tehdään. Talutti sitten sitä myöten mor-
siamensa sinne hänen kotiinsa, ja sitten siellä pidettiin häät. Minä-
kin olin siellä, ja sitten siellä vasta oikein ilo nousi!

TYNNYRISSÄ KASVANUT
Saipa muuan pariskunta poikalapsen. Kun poika alkoi opetella
kävelemään, rupesivat vanhemmat neuvottelemaan, kuinka ainokai-
sensa kasvattaisivat, että siitä kunnon mies varttuisi.
— Pannaan poika tynnyriin ja ruokitaan sitä sarven kautta,
ehdotti isä.
— Miten niin? kysäisi pojan äiti.
— No kas, tynnyrissä kun se varttuu, niin eipä siihen silloin
maailman pahuus tartu, selitti isä.
Se oli pojan äidistäkin nerokas ajatus, ja niin pantiin lapsi
tynnyriin ja häntä ruokittiin sarven läpi. Vuodet vierivät ja poika
kasvoi niin pitkäksi, että hänen päänsä alkoi kolahdella tynnyrin
kanteen. Silloin isä mursi tynnyrin auki ja auttoi poikansa ihmis-
ten ilmoille. Aika huiskale pojasta oli varttunutkin. Mutta kalpea
ja hontelo hän oli. Silmät renkaina hän nyt maailmaa töllisteli
ja ällisteli kaikkea näkemäänsä.
— Kylliksi on sinua jo ruokittu ja palveltu, sanoi isä.— Ole
nyt vanhemmillesi avuksi ja mene myymään voita kaupunkiin.
Äiti antoi pojalle vakkasen voita ja neuvoi:
— Myy voi herroille, heiltä saat parhaan hinnan. Herrat tun-
net siitä, että ne katsovat sinuun ylhäältä käsin ja niillä on koreat
vaatteet.
Poika lähti kulkea lampsimaan kaupunkia kohti ja näki tien
varressa virstapylvään. Se oli punaiseksi maalattu, sillä oli valkea
naamataulu ja se katseli poikaa vakaasti ylhäältä käsin.
— Kas, siinäpä on vauras herra, päätteli poika. Hän kumarsi
syvään ja kysyi:— Ostaako herra voita?
Patsas ei, puhunut, ei pukahtanut, katselipahan vain poikaa
nelikulmaisin kasvoin.
• ■■"■".•. ' - ■■■■■■■" 126 ..-. " . ■■■"■■.. ,-■-. ' ..:: ■■■ "■■' : ■-■■■'

— Lienee mykkä, koko herra rukka! säälitteli poika.— Mutta
kaipa hänelle sentään voi kelpaa.
Poika otti lastun ja sulloi sen avulla voin patsaan kyljessä
olevaan rakoon. Sitten hän palasi hyvillä mielin kotiinsa ja kertoi
myyneensä voin ensimmäiselle herralle, jonka tapasi.
— Missä hinta? kysäisi äiti.
— Rahat minä unohdin pyytää, mutta kaipa se huomenna mak-
saa, arveli poika.
Kun seuraava päivä koitti, otti poika kontin selkäänsä ja
tukevan kangen kainaloonsa ja lähti maksua perimään. Hän tuli
virstatolpan luokse ja sanoi:
— Maksa hinta voista, minkä eilen sait!
Mutta tolppa ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan koko poikaa.
Silloin poika suuttui ja sanoi:
— Koska et hyvää puhetta kuuntele, niin minä otan maksun
pahalla!
Poika tunki kankensa pylvään juureen ja vipusi sen nurin.
Patsas kaatua rojahti ryskyen, ja kas kummaa! Sen juurelle oli
joku entisinä vainoaikoina kätkenyt suuren raha-aarteen. Poika
mätti konttinsa kulta- ja hopearahoja täyteen. Hän palasi kotiinsa,
heitti kontin pöydälle niin että helähti ja sanoi:
— Maksoihan se herra, kun pakon sille panin. Tässä on voin
hinta!
Kului muutama päivä ja äiti lähetti tynnyrissä kasvaneen
myymään lihaa kaupunkiin.
— Panen konttiisi nyt hyvän, suuren paistinpalasen, sanoi äiti
ja jatkoi:— Kun tulet kaupunkiin, niin näet, että kaikki siellä
ovat herroja ja kulkevat koreissa vaatteissa. Mutta monella ei
silti ole niin kolikon kolikkoa taskussa. Papit ovat luotettavia
ja varoissaan. Ota ja kauppaa liha papille. Papin tunnet siitä,
että hän kulkee mustissa vaatteissa, valkoiset liperit leuan
alla.
Poika taivalsi lihakontteineen kaupunkiin. Hän meni aivan pyö-
rälle päästään, sillä sellainen tuiske ja huiske kaupungissa kävi.
Poika tähyili pappia, ja silloin tuli hänen luoksensa musta olento,
jolla oli valkoista leuan alla. Se oli musta koira, jolla oli val-
koinen läikkä kaulassa. Poika muisti äitinsä kuvauksen papeista
ja otaksui, että siinä hänen edessänsä, kieli pitkällä, nyt seisoi
pappi.
— Ostaako herra pastori lihaa? kysäisi poika kohteliaasti.
— Vouh! sanoi koira ja heilutti häntäänsä.
— Se on saarnannut äänensä käheäksi, niin ettei voi kunnolla
puhua, arveli poika ja luovutti paistinsa koiralle. Mutta maksun
hän unohti taaskin periä.
127

— Tapasin papin ja myin paistin, sanoi poika, kun kotiin
pääsi.
— Missä rahat? tiukkasi äiti.
— Voih sentään! surkeili poika.— Ne minä taas unohdin, mutta
lähden huomenna niitä perimään.
Poika teki uuden matkan kaupunkiin, ja torilla tuli häntä
vastaan sama koira, jolle hän oli paistin myynyt. Koira tunsi
pojan ja alkoi liehakoida hänen jaloissaan luullen vielä toisenkin
paistin saavansa. Mutta poika sanoikin ankarasti:
— Maksa paisti, jonka eilen sait, ja heti!
Koira vain heilutti häntäänsä ja ojensi pojalle käpäläänsä.
— Ei tässä makeilu auta! sanoi poika.— Tule, niin vien sinut ku-
ninkaan tuomittavaksi.
— Minnekä sinä Mustia raahaat? utelivat torimatamit, kun nä-
kivät pojan vievän koiraa mukanaan.
— Kuninkaan oikeuteen, selitti poika.— Se osti minulta paistin,
mutta ei maksanut sitä.
Rahvas kun tämän kuuli, niin kaikki räjähtivät raikuvaan
nauruun ja sanoivat:
— Vie, vie hyvä poika velallisesi kuninkaan luokse, niin korkea
oikeuskin saa kerran nauraa.
Mutta koirapa ei halunnutkaan nousta ylös kuninkaanlinnan
rappusia. Poika koppasi sen silloin olkapäällensä ja aukaisi val-
taistuinsalin oven.
Nyt oli asia niin, että kuninkaalla oli tytär, vain yksi tytär,
joka oli hiljainen ja vakava kuin hauta. Monet olivat yrittäneet
saada prinsessaa nauramaan ja puhumaan, mutta tuloksetta. Ku-
ningas oli luvannut runsaasti palkita sen, joka saisi prinsessan
nauramaan ja puhumaan. Mutta kaikki, jotka olivat yrittäneet
onneaan, olivat surkeasti epäonnistuneet.
Tynnyrissä kasvanut poika astui siis valtaistuinsaliin. Kuningas
istuimellaan, hoviherrat ja hovirouvat keskeyttivät rupattelunsa
ja katsoivat, että mikä kumma kulkija nyt hoviin saapui.
Prinsessa istui mykkänä ja totisena nurkassa, ja hänkin kat-
soi poikaa.
Poika viskasi koiran lattialle ja lausahti:
— Tässä on petollinen pappi. Se osti minulta lihaa, mutta
ei maksanut sitä, ja sen takia toin sen tänne kuninkaan tuo-
mittavaksi.
Tämä oli kaikista niin hullunkurista, että koko hovi pyrskähti
nauramaan. Ja nyt nähtiin ja kuultiin sellainenkin kumma, että
haudanvakavan prinsessan kasvot vetäytyivät nauruun ja hän
huudahti:
— Tämä on hassuinta, mitä olen koskaan nähnyt!
128

— Prinsessa nauraa! totesivat hoviteikarit.
— Prinsessa puhuu! hämmästelivät vallasrouvat.
— Poika on runsaasti palkittava, määräsi kuningas.
Kuninkaan rahakirstun vartija pistäytyi linnan aarrekammiossa
ja toi pojalle kukkaron, joka oli niin täynnä kultaa, että se
tuskin repeämättä koossa pysyi.
Poika kiidätti rahat äidilleen ja sanoi:
— Maksoihan se pappi. Tässä nyt on, äitikulta, paistin hinta!
9 Зак. 1805

ANTTI PUUHAARA
Kaksi tiedossa taitavaa miestä sattui matkustaessansa muuaan
mökkiin yöksi, jossa anoivat leposijaa maataksensa; mutta tuvassa
makasi jo heitä ennen tullut vieras, joka oli rikas ketunnah-
kojen kauppias, ja emäntä kun oli sairaana vielä, isännällä ei
muuta parempaa paikkaa ollut vieraillensa, vaan neuvoi heidät
tallin ylisille, jos kävisi siellä oleminen. Miehet olivat siihen tyy-
tyväiset ja menivät matkastaan väsyneinä neuvotulle yösijallensa,
jossa olikin oivallinen heidän levätä, kun sattui olemaan kaunis
suviaika. Maatessa siellä kuului heille sydänyön aikana surkea
ruikutus tuvasta, sillä emäntä oli synnyttämisen kivuissa, ja tie-
täjät heräsivät tästä. Toinen heistä sanoi toverilleen:
— Autas tuota vaimoa kitumasta, kovin on hänen ruikutus-
taan surkea kuulla.
— Ei ole vielä auttamisen aika, vastasi vanhempi tietäjä kään-
tyen toiselle kyljellensä.
— Ka, ainahan on aika tarvittaessa, ja hätä apua vaatii,
vakuutti toinen närkästyen toverinsa puhetta.
— No, jo häntä olenkin auttanut, minkä olen voinut, lausui
... . ' -■■■ ■ • .. ' , ■ 130 ■ ■ .■... ■ ;'.:- - . ■ ■.•■■■.-■■■.,;,- -

tuosta päätietäjä; ja samalla hänen tätä sanoessaan olikin emän-
nällä jo pieni poika sylissä.
Toinen mies siitä taaskin virkkaa toiselle:
— No, minkähänlainen mies siitä lapsesta aikanaan tulee?
— Luullakseni tulee siitä tuon rikkaan kauppiaan perillinen,
joka nyt tuvassa yötä on, vastasi päätietäjä ja paneutui siitä
taas maata.
Mitäpäs ollakaan; kauppias, joka ei lapsen itkulta tuvassa
rauhaa saanut, sattui pihalla kävellessään tallin ylisiltä kuulemaan
tietäjien keskustelemisen, joka kaiken yötä sitten ajattelutti hän-
tä, ettei hän unta silmiinsä saanut. Arvellessaan asiaa päätti
hän viimeinkin jollakin keinoin tuhota sen yöllä syntyneen lapsen,
ettei tietäjien ennustus toteen kävisi. Siinä aikomuksessa kävi
hän aamusella mökkiläisen puheella, surkutteli häntä, kun niin
köyhällä miehellä monta lasta oli, ja pyysi kavaluudella hänen
vastasyntynyttä poikaansa ottolapseksensa, niin hän, jolla varaa oli
enemmän, kasvattaisi sen mieheksi. No, vanhemmat, joilla oli
monta lasta elätettävänä ennestänsä, suostuivat tuumaan kuin suos-
tuivatkin toivoessaan lapsensa sen rikkaan miehen huostassa pa-
remman onnen käsittävän kuin köyhässä kodissansa, ja antoivat
sen nuorimman yöllä syntyneen poikansa kauppiaan kasvatetta-
vaksi. Kauppias, jonka mieli hyvästyi tätä, koki tyydytellä äitiä
jos jollakin ja antoi hänelle rahaa toistenkin lasten kasvatukseksi,
vaan itse läksi pienen ottopoikansa kanssa mökistä matkaansa
hyvillään siitä, kun nyt hyvän kaupan luuli tehneensä. Lasta
kohtaan oli kuitenkin mielensä musta. Tie kun taipaleella kulki
synkän metsän halki, niin poikkesi hän lapsen kanssa tiepuo-
leen ja ripusti sen ottopoikansa puun haaraan, että kuoleehan
nyt ainakin se hänen perillisensä metsään, ja miesten ennustus
käypi tyhjäksi.
Vaan mitenkäs sattuikaan seikka? Tuskin oli kauppias nahka-
kuormansa kanssa lähtenyt edelleen, minne oli aikomus, niin pää-
tyipä metsästäjä kulkemaan sitä samaa taivalta sen synkän met-
sän läpi siitä, josta kävi lapsen itku hänelle korviin. Tämä lähtee
ääntä kohdin käymään ja näkee nyt ihmeeksensä pienoisen poi-
kalapsen puun haarassa riippuvan kituen siinä surkeasti. Tuskin
keksikään metsästäjä tämän, niin kapusi puuhun, otti lapsen sieltä
alas ja kantoi vaatteiden peitossa kotiinsa. Siellä hankki lap-
selle imettäjän sitten ja rupesi kasvattamaan sitä niinkuin omaa
lastansa ainakin. Sillä tavoin tulikin pulska ja kaunis poika hä-
nestä, ja kasvatusisä nimitti hänet Antiksi. Mutta kylän sikiöt,
kun kuulivat hänen oikean sukuperänsä, alkoivat liikanimeltä sanoa
häntä Puuhaaraksi, josta tottuivat kaikki muutkin sitten kutsu-
maan häntä sillä Antti Puuhaaran nimellä.
131

Kului vuosia tuosta, ja Antti sillä välin kasvoi mieheksi, niin
sattuipa kerran se entinen ketunnahkojen kauppias kulkemaan
vanhoja jälkiänsä ja poikkesi matkallaan metsästäjän kotiin yöksi,
kun ei sen kovemmin tahtonut mökkiläisen luona käydä, jolta hän
muinoin lapsen oli vienyt. Yötä ollessansa talossa kuuli hän
talon nuorta miestä sanottavan Antti Puuhaaraksi, joka kuului
oudolta hänestä. Kummastellen sitä kysyi viimeinkin isännältä,
mistä poika sen niin ihmeellisen nimen oli saanut. Talon isäntä
kertoi siitä asian, sanoi puun haarasta löytäneensä sen pojan
lapsena ja sitten ottopojakseen kasvattaneensa hänet, kun ei itsel-
lään hänellä lasta ollut, ja selvitti vieraalle, että siitä se on
poika sen liikanimensä saanut. Kauppias säikähti isännän puhetta
ja arvasi koko asian perin pohjin tuosta, vaan ei ilmaissut
mieltänsä muille. Sanoihan vain:
— No, sepähän nyt vasta juttu oli, enpäs kummempaa ole
iässäni kuullut! Muuta ei virkkanut mitään, oli unohtavinaan
koko asian ja paneutui maata, mutta mielessään arveli keinoa
vaan, millä hän sen pojan hukkaan saattaisi, ettei tietäjien en-
nustus toteen kävisi, joka yhä vain hirvitti häntä.
Mitäs ollakaan; kului yön seutu, ja aamu tuli, niin alkaa
kauppias puhutella isäntää, sanoo:
— Olisi tärkeätä asiata kotiini, vaan en malttaisi itse mat-
kaltani palata, eiköhän joutaisi tämä teidän ottopoikanne minulta
sinne kirjettä viemään? v,;b
— Ka, eikö tuo siksi joutane, vastasi isäntä ja pani Antin
rikkaan miehen asiaa käymään toivoen kauppiaalta hyvän palkinnon
saavansa. Kauppiaalla kuitenkin oli paha mielessä. Kirjeeseen
oli hän pistänyt kotiväellensä käskyn ottaa kirjeen tuoja kaikin
mokomin kiinni ja hirttää hänet kartanon kupeella kasvavaan
koivuun. Antti ei tietänyt tuosta mitään eikä pelännyt petosta,
vaan läksi asialleen sitä kauppiaan kirjettä viemään niinkuin
isäntä oli käskenyt.
Päiväkauden kuljettuansa tuli hän muutaman vuoren juurelle,
jossa oli puiden suojassa sammalen päällä soma levätä, niin
istuutui väsyksissään siihen ja nukkui tietämättään sikeästi se
kauppiaan lähettämä kirje kädessä.
Sattuipa samassa kaksi teiniä* kulkemaan tietä myöten siitä
ja näkivät kirjeen makaajan hyppysissä, niin ottivat koiruuk-
sissaan sen lukeaksensa. Nähtyänsä, mitä siihen oli kirjoitettu,
älysivät kirjoittajan kavaluuden ja päättivät puolestaan pettää nyt
häntä. Matkoillansa olivat monesti jo kauppiaan kodissa käyneet
ja tunsivat koko talon komennon hyvästi, millä kannalla siellä
* Teini — hist. oppikoulujen ylempien luokkien oppilas.
132

kaikki oli, niin istui toinen heistä kivelle ja piirsi kauppiaan
kirjoituslaatuun toisen kirjoituksen, jossa isännän käsky muuttui
järkiänsä toiseksi.
»Kun tämän kirjeen kuljettaja perille tulee», sanottiin kir-
jeessä, »sille välttämättömästi pitää minun tyttäreni annettaman
vaimoksi niinkuin sen itse olen luvannut, mutta koirani Musti,
joka alkaa jo vanhoillaan horata, pitää hirttää pihalla kasvavaan
koivuun. Nämä minun käskyni ovat kiireimmittäin tehtävät ennen-
kuin itse kotiini palaan, muuten ette ihastu kauppaanne.»
Saatuansa tämmöisen kirjeen piirretyksi panivat teinit sen ma-
kaajan hyppysiin ja läksivät matkaansa herättämättä poikaa, joka
ei tietänyt koko asiasta mitään.
Aikansa maattuaan heräsi Antti Puuhaara unestansa lähtien
edelleen ja astui siitä nyt uutterasti, kunnes tuli kauppiaan kotiin,
jossa antoi kirjeen talonväelle luettavaksi. Emäntä ottaa'kirjeen
ja lukee sen kaikkien kuullen. No mitäs; olihan se ikäänkuin
kummaa tämmöinen käsky heistä, vaan kun tunnettiin kirje isän-
nän tekemäksi, ei käynyt asiata arveleminen, mutta annettiin
talon tytär Antti Puuhaaralle vaimoksi, ja vanha Musti ripus-
tettiin tuvan kupeella kasvavaan suureen koivuun niinkuin kir-
jeessä oli sanottu.
Kului muutama viikko siitä, niin tuli itse isäntä kotiinsa
ja näki jo etäältä jonkin mustan roikkuvan talon luona kasva-
vassa koivussa. Ihastuen sitä, kun luuli Antti Puuhaaran nyt
siinä riippuvan, sivalsi kauppias ruoskalla hevostansa joutuak-
seen pihaansa ja sanoi itseksensä:
— Ahaa, Antti-kulta, ethän enää hyvyyttäni perine!
Samalla paasikin talolle, vaan mitenkäs muuttuikaan tässä
nyt mielensä, kun vanhan uskollisen Mustinsa näki kuoliaana koi-
vussa ja Antti Puuhaaran muun kotiväen seurassa elävänä vas-
taansa tulevan! Ei hän siitä kuitenkaan vihaansa näyttänyt, siksi
oli älyä toki, vaan tiedusteli emännältään asiaa, jolta kuuli nyt
kaikki, miten lähettämänsä kirje oli väärennetty, jonka mukaan
Antti Puuhaara nyt oli vävynä talossa. Siitä meni Antin puheelle
sitten, tervehti häntä ja sanoi:
— No, sinä kun olet nyt minun vävyni ja luultavasti kerran
tulet kaiken hyvyyteni perimään, niin pitäähän jollakin teolla
sinun minun hyvyyttäni ansaita. Kaiken ikäni olen arvellut sitä,
mikä elämänkeino ihmiselle olisi onnellisin, ja jouduin viimeinkin
kauppiaaksi; vaan siihen toimitukseeni olen nyt kyllästynyt ja
haluaisin tietää, mikä työ minulle avullisin on kaikista. Sen tie-
don saantiin lähde sinä nyt, kulje Pohjolaan ja kysy Louhelta,
missä ihminen parhaimman onnensa on käsittävä. Siitä kun tiedon
saanet, palaa tänne kotiisi sitten.
133

Antti kun ei pelännyt petosta, suostui appensa vaatimukseen
eikä ajatellutkaan sitä, että hänen sille matkalle kukaties toi-
vottiin jäävänkin, vaan sai sauvan käteensä ja läksi appensa
pyytämää tietoa hakemaan. Astuu, astuu hyvän aikaa edelleen,
niin tulee hirmuinen vuori taikka Hiiden kallio vastaan hänelle,
ja harjalla seisoo julman näköinen, hirmuisen pitkä mies, joka
päällänsä kannattaa ison joukon pilviä ja jonka lakissa kahdeksan
tuulispäätä pitää pesänsä. Tämä keksii Antin ja kysyy leppeästi:
— Minnekä, poikaseni, matkustat?
— Menen Pohjolaan tiedustamaan Louhelta, missä ihminen par-
haan onnensa on käsittävä, vastasi Antti.
— Niinpä aja, veikkonen, minunkin asiani, sanoi jättiläinen,—
minulla on tarha, joka ennen kasvoi kaunista hedelmää hyvästi,
vaan nyt homehtuu vain; kysy neuvoa siihen, millä tarhani saisin
parannetuksi, niin annan parhaimman oriini ajaaksesi.
— Saan minä tuon kysyä, vastasi Antti, otti jättiläiseltä Hii-
den oriin ajaaksensa ja läksi matkaansa.
Jonkin aikaa ajettuansa kuuli hän hirmuisen jytinän, ja maa
alkoi järistä. Oudostuen sitä riensi hän kiireesti edelleen ja tuli
tuokion ajettuansa suuren kivisen linnan luokse, jossa hän nyt
ihmeet näki vasta. Linnan portilla seisoo isokasvuinen, hirveän
pitkä mies, suuri summaton avain kädessä. Toisinaan aina työntää
sen avaimensa läpeen ja koettelee sitten aukaista ovea, vaan kun
ei saa avainta lukkoon, niin nyrkillään tömistää ovelle, että kaikuu
tienoot ympäriltä ja linnan perustus vapisee. Joutuessaan täm-
möiseen kahakkaan, mikä tässä oli, säikähti Antti-parka järin
pahasti, että oikein housut tutisivat jalassa, vaan kun ennätti
tottua jyräkkään ensinnä, niin miehistyi siitä jällensä ja lähestyi
portailla seisojaa rohkeasti tehden hyvän päivän samalla. Toinen,
vaikka suutuksissaan kynsi korvansa taustaa, kääntyi tervehdyksen
kuultuansa Anttiin päin ja kysyi:
— Mihinkä, poikaseni, menet?
— Menen Pohjolaan, sanoi Antti,— tiedustamaan Louhelta,
missä ihminen parhaan onnensa on käsittävä.
— No, kun sinne menet, sanoi jättiläinen,— ota, veikkonen,
minunkin asiani ajaaksesi, kuulusta samalla, missä minun linnani
oikeat avaimet ovat, kun en minä ovea saa aukaistuksi. Jos
tuot tiedon asiastani, saat palatessasi parhaimman aarteeni pal-
kaksi.
— Ka, saan minä tuon kuulustella, vastasi Antti, heitti jätti-
läiselle hyvästit ja läksi edelleen taas. Hänellä kun oli se Hiiden
ori ajettavana, niin matkaa teki lujasti ja tuokion kuljettuansa
näki taaskin Hiiden linnan edessänsä, joka oli vuori samanlai-
nen kuin entisetkin. Vuorella kasvoi suuri, korkea honka, jonka
134

latvassa istui jättiläinen hirmuisen pitkä keihäs kädessä. Maassa
paloi iso valkea, ja puussa istuja käristi keihäässään kokonaista
hirveä tulessa. Tuskin keksikään jättiläinen Antin tulevaksi, niin
alkoi puhutella häntä, sanoi:
— Joudu, joudu, poikaseni, saamaan muutama paistipalanen
suuhusi sinäkin!
Antti, jonka nälkä kurni suolia, ei arvellutkaan tullessansa,
vaan ajaa kavahutti sillä hyvällä oriillaan vuorelle, jossa oli
paisti nyt valmiina. Syötyänsä hirven lihaa kyllälteen siinä mieli
hän lähteä matkaansa, vaan puussa istuja puheillansa viivytteli
häntä, kysyi:
— Minnekä sinulla semmoinen kiire on, ja mihin sinä täältä
nyt aiot?
— Olenpahan vain matkalla Pohjolaan, vastasi Antti,— tie-
dustamaan Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on kä-
sittävä.
— No, kun sinne lienee matkasi, sanoi jättiläinen,— tiedus-
tapa sekin, miksi minun ikäni täällä puussa täytyy istua. Toi-
sinaan toki saan hirven eli muun elävän keihäälläni tavoite-
tuksi, vaan kun ei metsä saalista suo, olen monestikin näl-
kään kuolemassa.
— Voinhan tiedustella asiaasi, vastasi Antti, ja' sanottuansa
jättiläiselle kiitokset ruoasta hyppäsi hän oriinsa selkään ja läksi
ajamaan siitä.
Kulki hyvän matkaa taas, minkä aikaa lienee kulkenutkin,
niin tulee suuri joki eteen. Rannassa on pienoinen venhe, ja
venheessä istuu vanha, koukkuleukainen akka, mela kainalossa.
No, Antti kun ei yli päästäkseen muuta neuvoa nähnyt, alkoi
puhutella venheessä istujaa, kysyi:
— Pääsisikö teidän venheessänne matkamies joen poikki?
— Pääsee toki, vastasi akka,— täytyyhän siksi toistaan autella,
vaan minnepä hevosenne jätätte?
— Tähän jätän rannalle siksi kun matkaltani palaan, hyväpä
tässä näkyy heinikko kasvavan, sanoi Antti, kiinnitti oriinsa siihen
ja itse meni venheeseen akan luokse. Joen yli kuljettaessa nos-
taa akka sitten puheen ja kysyy Antilta:
— Mistä kaukaa ja millä asialla tämä vieras ompi, kun näin
kaukaisia maita kulkee?
— Sieltä ja sieltä, sanoi Antti,— kuljen Pohjolaan kysymään
Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on käsittävä; liekö
pitkältikin vielä matkani päähän?
— Ei ole kaukana enää Louhen koti, vastasi akka,— piam-
mastaan olette jo matkanne päässä, kulkekaahan maalle pääs-
tyänne suoraan edelleen, niin kohta on Pohjola näkyvissä, vaan
136

kun sinne riennätte, tiedustelkaa, hyvä vieras, minunkin asiaani,
miksi minun pääsemättömästi täytyy matkaavia tämän joen yli
saatella; neljäkymmentä ajastaikaa olen tätä lautturin työtä tässä
jo toimittanut ja haluaisin nyt vanhoillani virastani eron saada.
— Voinhan tiedustella asiaasi, vastasi Antti, sanoi maalle pääs-
tyänsä akalle kiitokset saattamasta ja läksi jalkaisin astumaan
edelleen. Ei kauan kulkenutkaan siitä, kun tulivat jo asutut maat
vastaan, ja kohta alkoi jo talokin näkyä. Antti, joka akan pu-
heesta arvasi Louhella tässä nyt'kotinsa olevan, astui mäen rintaa
pihaan ja pihalta tupaan.
Sielläpä ei sattunutkaan emäntää kotosalla, tytär vain oli
yksinään tuvassa ja pöydän luona alusteli taikinaa. Antti tupaan
tullessansa hyvän päivän teki tyttärelle ja kävi lavitsalle istu-
maan, josta vähän ajan päästä alkoi kysellä emäntää.
— Ei ole nyt äitini kotona, vastasi tyttö,— vaan kun jouta-
nette odottamaan iltaan asti, kyllä se yöksi kotiin tulee.
Kuultuansa tämän jäi Antti Puuhaara iltaa odottamaan sii-
hen ja alkoi aikansa kuluksi niitä näitä haastella tyttären kans-
sa, joka taas puolestaan kyseli häneltä, mistä tämä vieras oli
ja mikä asiana, kun näin etäisiä maita vaelsi.
— Sieltä ja sieltä olen, vastasi Antti,— olisi äidiltänne kai-
kenlaista tiedusteltavaa vähäsen. Samalla puhui myös asiansa,
joista hän tietoa halusi.
— Ohoh! sanoi Antin puhumasta päästyä tyttö,— ettepä vähiä
kyselekään, tuskin niistä äitini tietoa antaakaan semmoisista; vaan
jos kuulette minua, voin ehkä asioistanne selvän kukaties saada.
Olkaa varuillanne tässä, kun äitini iltaiselle kotiin tulee, ja menkää
uunin taakse piiloon, ettei hän teitä näe, niin voitte tarkkaan
kuuntelemalla, mitä me keskenämme puhumme, kysyttävistänne
tiedon saada ja yöllä sitten salaa pyrkiä täältä matkaanne.
Oli näet poika pulska ja kaunis, niin tyttären kävi sääliksi
häntä.
Antti Puuhaara istui nyt kaiken päivää tyttären luona tuvassa,
jossa kului aika haastellessa, vaan kun ilta tuli, meni jo uunin
taakse niinkuin neuvo oli odottamaan emännän tulemista kotiin.
Olla oletteli piilossaan siellä aina iltayöhön saakka, niin jo pa-
laakin Louhi kylästä ja alkaa tyttäreltään kuulustella, oliko hänen
poissa ollessaan käynyt vierasta ketään.
— Kävi tässä muudan mies, jolla niitä näitä oli kysyttäviä,
vastasi tytär,— vaan kun ette kotiin sattuneet, riensi edellensä
tästä saadakseen asioistaan tietoa muilta.
— Ohoh! sanoi Louhi,— mitäpä en olisi minä tietänyt, jota
tietäisivät muut paremmin; vaan sanoikos se mies, mitä hänellä
oli kysymistä?
137

— Sanoihan tuo, vastasi tytär,— ensinnäkin kuului tiedustavan
sitä, missä ihminen parhaimman onnensa saavuttaa.
— Olipas hän viekas tiedustaja, kun semmoisia kyseli, virkkoi
Louhi.— Tuskin olisin minä sitä ilmoittanutkaan, vaan tyhjään
sitä nyt muiltakin tiedustella, kun ei minulta neuvoa saatu. Sitä
ei sen miehen asiaa tiedä toinen maailmassa kuin minä, enkä neuvo
sitä minäkään mielelläni muille, vaan kun tässä nyt puheeksi
tuli, niin saan minä tuon sanoa:— Parhaimman onnensa saavut-
taa ihminen maata kaivamalla; puut pitää juurineen vääntää
maasta, kivet kantaa kokoihin kaikki ja peltoa perata sijaan.
Äitinsä vastattua tähän jatkoi tytär puheensa, sanoi:
— Toisekseen tiedusteli mies sitä, mikä erään jättiläisen tar-
halla on, kun se nyt on homehtumassa, ja ennen on kasvanut
kaunista hedelmää hyvästi.
— Helposti tuonkin olisin vastannut, virkkoi Louhi.— Sen jät-
tiläisen tarhassa elää mato, joka sen kuivaa hengellänsä, ja
kun tapettaisiin se mato kahden kiven välissä, niin paranisi tarha
taas jällensä ja kasvaisi hedelmää kuin ennenkin; kysyikös vieras
muutakin?
— Montahan sillä oli kysyttävää, vastasi tytär,— muudan jät-
tiläinen ei kuulunut linnaansa pääsevän, niin kuulusteli matka-
mies sitä, mihin oikeat linnan avaimet ovat joutuneet, kun ei
millään keinoin saada ovea auki.
— No, olipas sekin kysyttävä! sanoi Louhi.— Portaiden allahan
avaimet ovat, ei muuta kuin nostettaisiin päällimmäiset por-
raskivet paikaltansa, niin sieltä ne löydettäisiin; vaan vieläkös
mies muuta kyseli?
— Kyseli, sanoi tytär,— kuului muudan jättiläinen taas kaiken
ikänsä istuneen puussa, niin kyseli hänenkin seikkaansa se mies,
millä puussaistuja maahan pääsisi.
— No, ei tuohonkaan paljoa tarvittaisi, virkkoi Louhi,— ei
muuta kuin arvattaisiin leppäisellä sauvalla puun juureen läimäyt-
tää, niin latvapuoli kultana putoaisi maahan ja mies samalla
kanssa, ja pääsisi liikkumaan minne tahansa; eihän muuta enää
lie se mies kysynyt?
— Vielä kysyi sitä, sanoi tytär,— miten se akka lautturin
virasta pääsisi, joka venheessään tuolla matkaavia joen yli saattaa.
— Voipas sitäkin akkaa, miten on vähä-älyinen! lausui Louhi.—
Kun ensimmäinen ylivietävä tulee, saattaisi hänet joen yli, vaan
hyppäisi rantaan tultaessa itse edeltä maalle ja vasemmalla kan-
tapäällään survaisisi venheen takaisin sanoen: »Minä lähden tästä,
sinä jäät siihen!» niin sillähän lautturin työstä pääsisi, ja toinen
perisi viran. Jokos loppuivat nyt kysyttävät?
— Jo, vastasi tytär,— ei se matkamies muuta kysynyt.
138

Antti Puuhaara piilossaan uunin takana kuunteli heidän pu-
heensa ja pani Louhen vastaukset mieleensä hyvästi odottaen
tilaisuutta päästä tietoineen sieltä pois. No, ei aikaakaan, kun kuuli
jo kovan kuorsaamisen tuvasta, josta kun arvasi Louhen nyt ma-
kaavan, niin laskeutui hiljaa piilostaan lattialle ja kulki varpai-
sillaan hiipien ovelle. Siitä pujahti hän sukkelaan pihalle ja läksi
kiireesti kulkemaan kotiinsa. Joutuikin kohta joen rantaan taas,
jossa se vanha akka istui venheessään niinkuin ennenkin. Tämä
kun keksii Antin, huutaa venheestään heti:
— Saittekos, vieraskulta, tiedon asiastani?
— Sain, mikäpä saadessani, virkkoi Antti Puuhaara,— vaan
saatahan ensinnä joen yli, sitten sanon asiasi.
Akka oli tähän valmis ja saattoi Antin toiseen rantaan, jossa
uudelleen tiedusteli asiaansa, miten lautturin virasta pääsisi.—
— Elähän hätäile, vastasi Antti,— kun nyt toinen kuka joen
yli pyrkii, niin lähde saattamaan niinkuin ennenkin, vaan älä ran-
taan tultua maalle päästä, mutta hyppää itse edeltä rannalle ja
survaa vasemmalla kantapäälläsi venhe jokeen takaisin sanoen:
»Minä lähden tästä, sinä jäät siihen!» niin sillä olet virastasi
irti, ja toinen jääpi sijaasi.
Tätäkös nyt ihastui akka, teki Antille monet kiitokset neu-
vosta ja istuutui venheeseensä taas odottaakseen ketä tulevaksi,
jolle virkansa heittäisi. Mutta Antti otti rannalle jättämänsä oriin
ja läksi ajamaan sillä kotiinsa, minkä ennätti. Matkallaan tuli
sitten sille vuorelle taas, jossa tullessaan hirven lihaa oli syönyt.
Siinä jättiläinen istui hongan latvassa vielä niinkuin ennenkin
ja huusi jo kaukaa Antille:
— Terve, poikaseni, saitko tietoa asiastani?
— Mikäpä saadessani, vastasi Antti,— vaan malta vähäsen.
Siitä kävi sitten leppäsauvan taittamassa käteensä ja sillä
lyödä läimäytti hongan juureen, niin latvapuoli kultana pudota
ropsahti maahan ja jättiläinen siinä yhtenä myös. Tämä kun
jaloilleen pääsi, alkoi hyppiä, keikkua iloissansa ja sanoi Antille
tuosta:
— Sinä kun tämän armotyön teit minulle ja puusta maahan
päästit, milläpä nyt palkitsen sitä?
— En vaadi palkkaa mitään, virkkoi Antti,— vaan jos lahjaa
mitä antanet, anna muutama oksa tästä hongan latvasta, josta
maahan putosit.
— No, saat niitä, sanoi jättiläinen ja taitteli hyvän joukon
niitä kultaoksia siitä katkenneesta latvuksesta Antille lahjaksi.
— Kiitokset antamastanne, sanoi Antti,— saanhan näillä nyt
hevostani hosua, nousi oriinsa selkään ja ajoi edellensä.
Siitä tuli nyt ajaessa toinen linna eteen, jossa seisoi jät-
140

tilainen portailla avain kädessä. Sille neuvoi Antti linnan avaimet
portaiden alta ja sai jättiläisen parhaimman aarteen palkaksi
niinkuin oli luvattukin, ja ajoi niine tavaroineen edelleen, kunnes
tuli kolmanteen Hiiden linnaan, jonka haltijalta sen Hiiden oriin
oli ajaakseen saanut. Siinä kun ilmoitti, miten jättiläisen tarha
siitä paranisi, kun tapettaisiin se mato, joka sen hengellään kui-
vasi, niin sai siitä hyvästä sen Hiiden oriin omaksensa ja ajoi
sillä aina kotiinsa asti.
Täällä appi hämmästyy sitä, kun nyt Antti Puuhaara kotiin
tuli, jota toivoi jo kuolleeksi, ja kysyy suutuksissaan häneltä:
— Jokos nyt kysyttävästäsi tiedon sait, kun jo kotiin pa-
lasit?
— Mikäpä saadessani! vastasi Antti.— Jo on asiani tiedusteltu.
— No, missäpä ihminen parhaimman onnensa saavuttaa? kysyi
kauppias.
— Parhaimman onnensa saavuttaa ihminen maata kaivamalla,
vastasi Antti,— puut pitää juurineen vääntää maasta, kivet kantaa
kokoihin kaikki ja siihen peltoa perata sijaan, semmoinen on
Louhelta osoitus.
No, sehän kaiveli nyt kauppiaan sydäntä, kun ei vieläkään
vävystään päässyt, vaan siitäkös vasta mielensä pahaksi kävi,
kun sai tietää, minkä rikkauden Antti matkallaan oli saanut.
Kadehtien sitä hän ei enää toimeen tullut kodissansa, vaan jätti
koko talonsa Antti Puuhaaran katsottavaksi ja läksi kulkemaan
samoja teitä kuin Anttikin, saadaksensa sillä matkalla mokoman
hyvyyden kerätyksi hänkin.
Kuljettuansa jonkin aikaa edelleen tulikin siitä saman joen
rantaan, johon Anttikin matkallansa, ja pyrki ylitse päästä. Siinä
istui se vanha akka venheessään niinkuin ennenkin odotellen ketä
tulevaksi, jolle virkansa heittäisi, niin se mielellänsä lähtee kaup-
piasta yli viemään, vaan kun oltiin jo rantaan pääsemässä, hyp-
päsi itse edeltä maalle ja survaisi vasemmalla kantapäällään
venhettä jokeen takaisin sanoen:
— Minä lähden tästä, sinä jäät siihen!
Tästä jäi nyt se ketunnahkojen kauppias lautturin virkaa pitä-
mään joella niinkuin Louhi oli sanonut, ja siinä saapi ollakin,
sillä ei kellään ole enää asiaa Louhen luona käydä, kun hä-
neltä Antti Puuhaara sai tiedot semmoiset, että tietää suomalainen,
mistä parhaimman onnensa saavuttaa. Antti Puuhaara jäi sillä
tavoin siinä appensa talossa isännöimään, jossa eli vaimonsa
kanssa kaiken aikansa hyvästi ja tuli rikkaan kauppiaan pe-
rilliseksi niinkuin oli ennustettu.

TAPPELIJA ETSII VASTUSTAJAA
Olipa kerran mies, joka oli niin kova tappelemaan, ettei kukaan
enää uskaltanut hänen kanssaan ottelemaan/ Mies tuli ylpeäksi
ja pyysi jokaista näkemäänsä miestä tappeluun, mutta kukaan
ei lähtenyt.
Kerran mies näki vanhan eukon tiellä ja kysyi:
— Tiedätkö eukkoseni, kuka uskaltaisi tapella kanssani?
Eukko sanoi:
— En tässä lähistöllä, mutta tuolla Auringonnousun maassa
on kyllä poikia, jotka uskaltavat ryhtyä tappeluun.
Mies sanoi lähtevänsä sinne ja pian lähtikin.
Matka oli pitkä, monta päivää sai hän kävellä, ennen kuin
tuli Auringonnousun maahan. Mies meni erääseen taloon pyytämään
ruokaa ja yösijaa. Tuvassa oli vain vanha akka talonvartijana.
Mies sai kuulla, että akalla oli kaksi poikaa, jotka tulisivat
kotiin yöksi. Mies kysyi, olivatko he hyviä tappelemaan.
— Kyllä he aika kovia ovat, vastasi nainen.
Akka laittoi miehelle tynnyrin perunoita, nelikon silakoita ja
toisen suolaa, vartaan leipää ja käski juoda tynnyrin olutta päälle.
Mies rupesi ruoalle, mutta ei jaksanut syödä kuin puolikkaan
leipää, kolme silakkaa, tusinan perunoita ja tuopin olutta päälle.
Akka ihmetteli tätä kovasti.
142

— Ohhoh, kuinka vähän te syötte, meidän pojat syövät
vartaan leipää, tynnyrin perunoita, nelikon silakoita ja toisen
suolaa ja sitten juovat tynnyrin olutta päälle, ennen kuin ovat
kylläisiä.
Mies ei sitä oikein jaksanut uskoa, mutta ei voinut valheek-
sikaan väittää. Hän meni nukkumaan, muttei saanut unta.
Yöllä tulivat pojat kotiin ja kysyivät:
— Kuka täällä on vieraana?
Akka vastasi:
— Suomalainen mies, joka haluaisi tapella teidän kans-
sanne.
Pojat rupesivat syömään ja antoivat vieraan nukkua aamuun
asti niin, että tämä voisi paremmin tapella heidän kanssaan.
Suomalainen näki ja kuuli kaiken, muttei uskaltanut puhua mi-
tään. Hän katseli vain, kuinka paljon pojat söivät.
He söivät vartaan leipiä, tynnyrin perunoita, nelikon silakoita,
toisen suolaa ja joivat tynnyrin olutta päälle, kumpikin omansa.
Sitten he panivat maata kummallekin puolen suomalaista. Pojat
nukahtivat pian ja rupesivat hengittämään niin voimakkaasti, että
mies lensi edestakaisin seinästä toiseen. Mies pelästyi kovin, ei
uskaltanut sanoa mitään, vaan lähti varpaisillaan ovesta ulos ja
suin päin pakoon.
Auringonnousun maan pojat heräsivät ja lähtivät ajamaan
takaa suomalaista. Tämä juoksi merelle päin ja näki kaikeksi
onneksi kalevanpojan* istuvan merellä onkimassa. Hädissään mies
hyppäsi kalevanpojan takintaskuun. Auringonnousun maan pojat
näkivät sen ja menivät vaatimaan kalevanpojalta suomalaista.
Tämä ei tiennyt, mitä hänen taskussaan oli ja suuttui kovin
ja rupesi tappelemaan Auringonnousun maan poikien kanssa. Siitä
tuli kovin tappelu, mitä koskaan oli nähty. Viimein paiskasi kale-
vanpoika toisen vastustajistaan toiselle puolelle pohjanpaloa ja toi-
sen vastapäätä kirkasta valoa. Niin päättyi tappelu.
Kalevanpoika tunsi jotain taskussaan ja otti sen pois. Ei siitä
paljon ollut jäljellä, mutta ihmiseksi sen sentään tunnisti. Kale-
vanpoika alkoi hieroa sitä ja puhalteli sitä. Se rupesi taas kas-
vamaan, niin että siitä vähitellen tuli mies. Kalevanpoika kielsi
suomalaista koskaan enää tulemasta hänen taskuunsa. Mies ker-
toi nyt kalevanpojalle tappeluinnostaan ja siitä, kuinka huonosti
hänen kävi. Kalevanpoika ihmetteli, miksi mies oli niin kauas
mennyt tappelukumppania hakemaan, vaikka oli niin mitättömän
kokoinen. Sitten kysyi mieheltä:
— Tahdotkos tapella minun kanssani?
Kalevanpoika — myytillinen olento, jättiläinen.
143

Mies vastasi:
— En tahdo enää koskaan tapella kenenkään kanssa.
Kalevanpoika käski häntä ottamaan opikseen Auringonnousun
maan poikien kohtalosta, ja niin he erosivat ystävinä.
Kesti kokonaisen vuoden, ennen kuin mies pääsi kotimaahansa.
Hän ajatteli matkallaan, että oli ollut aika hullu, kun oli niin
kauas lähtenyt tappelukumppania etsimään. Ei hän kenellekään
puhunut, kuinka huonosti hänen oli matkallaan käynyt, mutta
ei enää ryhtynyt tappeluunkaan.
— Ei niin vahvaa, ettei vertaistaan löydä! hän totesi.
Ja niin tuli tappelijasta kelpo mies.

RIITA VARSASTA
Ennen läksi kaksi miestä yhdellä hevosella Pietariin yhdessä.
Heistä toinen oli rikas ja toinen köyhä. Köyhä antoi hevosen,
rikas antoi rattaat. Tiellä mennessään he kävivät syöttämään
hevosta, riisuivat sen ja laskivat aholle syömään. Itse he kävivät
makaamaan, ja heidän maatessaan hevonen teki varsan. Varsa
meni kuumaa päivänpaistetta piiloon rattaiden alle, jotta siellä
ei päivä niin paista. Kun miehet nousivat ylös he huomasivat,
että varsa makasi rattaiden alla. Rikas mies sanoi:
— Katsohan, rattaat tekivät varsan!
Köyhä mies sanoi:
— Kukapas sitä on nähnyt, että rattaat tekevät varsan!
Heille tuli suuri kiista, kumpainenkin olisi tahtonut varsan omak-
sensa, ja he sanoivat keskenään:
— Käydään uudestaan makaamaan: jos varsa menee hevosen
luo, niin se on hevosen varsa, mutta jos se menee rattaiden
luo, niin sitten se on rattaiden.
He kumpainenkin tiesivät, etteivät rattaat tee varsaa, mutta
rikas mies tahtoi sillä tavalla omistaa köyhän miehen hevosen
varsan. Kun he taas makasivat, varsa meni kuumaa päivän-
paistetta piiloon rattaiden alle. Heidän ylösnoustuaan rikas mies
päättikin sen olevan rattaiden varsa.
Köyhä mies ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan aina sanoi:—
Eivät rattaat tee varsaa!
Ja niin heille tuli oikeusjuttu, ja he läksivät aina keisariin
asti. Köyhän miehen tytär sanoi isälleen:
— Jos tämä asia tuomitaan niin, että rattaat tekivät varsan,
niin sano sitten viimeiseksi pois Lähtiessäsi: »Tapahtuu kummem-
piakin, viime kesänä tulivat kalat merestä kahden virstan pää-
hän maalle ja söivät minulta kaurahalmeen.»
10 Зак. 1805
145

Ja se asia päätettiinkin rikkaan miehen hyväksi, että rattaat
tekivät varsan. Köyhä mies sanoi lähtiessään:
— Tapahtuu kummempiakin: viime kesänä tulivat kalat merestä
kahden virstan päähän maalle ja söivät minulta kaurahalmeen.
Keisari sanoi:
— Ei se ole totta; kuinka kalat tulevat niin kauas merestä?
Köyhä mies sanoi:
— No kuinka rattaat tekevät varsan?
Ja niin se varsa jäikin köyhälle miehelle. Keisari sanoi hä-
nelle:
— Kun sinä niin viisaasti sanoit, niin tule huomenna minun
luokseni. Älä tule yöllä äläkä päivällä, älä tule hevosella äläkä
tule jalkaisin, älä tule tietä myöten äläkä tule tienviertä myö-
ten, älä tule paita päällä äläkä tule paidatta.
Köyhä mies ei voinut ymmärtää, kuinka hänen pitäisi lähteä.
Hän meni kotiin ja sanoi taas tyttärelleen kaikki mitä häneltä
vaadittiin. Tytär neuvoi hänelle kaiken.
Niin hän kääri verkon ympärilleen, jotta ei ollut paidatta
eikä paita päällä. Sitten hän kävi pukin selkään ja ajoi ojaa
myöten, ja siten hän ei ollut tiellä eikä tien vieressä eikä ollut
jalkaisin. Hän meni siihen aikaan, kun oli vasta puoli aurinkoa
noussut ylös taivaanrannasta, ja niin ei ollut yö eikä päivä.
Keisari kysyi häneltä:
— Kuka sinua neuvoi näin viisaasti tulemaan?
Mies sanoi:
— Minun tyttäreni.
Keisari lähetti tytölle kymmenen keitettyä kananmunaa ja käski
niistä teettämään kananpoikia. Tytär lähetti kapan paahdettuja
ohria ja käski niistä kylvämään ohraa, josta tehdään sitten ryynejä
joilla syötetään kananpoikia. Keisari laittoi sanan, jotta ei paah-
detut ohrat miten kasva. Tytär laittoi sanan, jotta ei keitetyistä
kananmunista miten poikia saa.
Sitten keisari lähetti kymmenen pivoa pellavia ja käski niistä
kehräämään lankaa ja kutomaan vaatteiksi, ja käski niistä tehdä
paitoja kolmellesadalle miehelle! Tyttö lähetti hänelle yhden kuu-
senoksan ja käski tehdä siitä kangaspuut. Keisari laittoi sanan:
— Kuinka yhdestä kuusenoksasta saa kangaspuut?
Tyttö vuorostaan laittoi sanan:
— Kuinka kymmenestä pivosta kolmellesadalle miehelle paitoja
tehdään?

. PELTOON KÄTKETTY AARRE
Oli ennen ukko ja akka, ja heillä oli poika. Kun isä rupesi
kuolemaan, poika kysyi:
— Mitenkä minä, taatto, elän?
Isä sanoi:
— Sinä elä niin, jotta aura pidä hopeaisena ja revonnah-
kalla aidat peittele.
Poika vielä kysyi:
— Eikö sinulla ole mitään erinomaisia varoja kun sinä hyvin
elit?
Isä sanoi:
— Minulla on aarre pellossa, sieltä sitä sinäkin saat kun
vain kaivat.
147

No isä kuolee pois; se on talo rikas. Kun rupeaa kevät tule-
maan, poika menee seppään, alkaa hopeaa ostaa ja hopealla
auraa päällystää. Seppä kysyy:
— Miksi sinä hopealla auran päällystät?
— Minua isä käski, sanoi että sitten hyvin elät.
Sitten poika ostaa revonnahkoja ja aitoja peittelee. Niin ih-
miset kysyvät:
— Miksi sinä panet revonnahkoja aidoille?
Poika sanoo:
— Minua isä käski, sitten muka hyvin elät.
Hän menee pellolle ja sitä tonkii ja kaivaa sinne suuria hau-
toja. Ihmiset kysyvät:
— Miksi sinä tämmöisiä hautoja kaivat pellollesi?
— Isä sanoi täällä olevan aarteen, minä sitä etsin.
No häneltäpä rupesivat varat loppumaan, kun hän näitä teki.
Köyhyys tuli. Hän ihmettelee: no miten tässä nyt eletään, kun
elot kaikki loppui eikä löydy mitään hyvyyttä näistä isän pu-
heista.
Poika lähtee kävelemään, katsomaan, jotta miten sitä eletään
muualla. Hän sattuu leskiakkaan yöksi menemään. Tämä kysyy:
— Mistä sinä olet ja mikä mies sinä olet?
— Läksin tänne katsomaan, jotta millä tavalla maailmassa
eletään. Meillä oli koti rikas, ja isä kuoli pois ja neuvoi minulle,
jotta sinun pitää elää sillä tavalla: pitää aura hopeaisena ja
revonnahkoilla aidat peitellä, ja että pellossa on aarre, sieltä
sinäkin saat varoja. Niin minä olen ne kaikki tehnyt, auran olen
hopealla päällystänyt ja revonnahkoilla aidat peitellyt, pellot olen
kaivanut työmiesten kanssa, ei mitään löydy ja köyhyys tuli, ei
ole mitään varoja elää.
Leskiakka kysyy häneltä:
— Onko sinulla kunto minkälainen?
— Kunto olisi hyvä, mutta ei mikään käänny hyväksi.
— Et sinä ole oikeassa tolkussa, sanoo leskiakka.— Nyt minä
sinua neuvon, ja sillä tavalla kun elät, niin sitten rupeaa elot
kestämään. Nyt kun menet kotiin, niin peitteie aidat. Kun ke-
väällä rupeaa lehti kasvamaan, niin leikkaa koivuja ja puita
aidan selkään, ne kuivavat siinä ja nehän ovat ne revonnah-
kat. Kynnä hyvin uutterasti, niin sitten sinulla on aura hopeai-
nen. Se on aina kaunis, kun aina kynnät, ja peltoa pitää kyntää
hyvin uutterasti ja sitten pelto kasvaa eloa, ja sieltä sinulle
aarre löytyy.
Poika menee kotiin ja alkaa elää sillä lailla kuin leskiakka
neuvoi, ja hänelle kertyi omaisuutta vielä enemmän kuin isän
aikana, kun rupesi uurastamaan, tekemään työtä.
148

TALONPOJAN SÄÄNENNUSTUS
Nyt oli kerran kuningas ja talonpoika, ja talonpojan niitut ja
pellot olivat niin mukavasti kuninkaanlinnan palteilla, että ta-
lonpojan täytyi aina mennä niitulleen ja pellolleen kuninkaan-
linnan pihan lävitse. No nytkin kerran taas meni talonpoika he-
vosellaan heiniä ottamaan niitultaan. Hänen takaisin tullessaan
linnan pihalle heinäkuormansa kanssa sattuikin kuningas olemaan
linnansa pihalla ja soimasi talonpoikaa:
— Kuinka sinä töllö kehtaat ajaa heinäkuormasi minun linnani
pihan lävitse, etkös häpeä!
— Anteeksi, armollinen kuningas, sanoi talonpoika,— mutta
asia on se joka pakotti minun tästä ajamaan, kun nyt tulee
kohta ankara sade ja ukkosilma ja heinäni olisi kastunut ko-
vin, ja ympäri olisi ollut niin pitkä mutka ja matka, että en
149

olisi sitä kerinnyt kiertämään ennen kuin sade tulee; siksi riensin
tämän kautta kotiini.
— No, sanoi kuningas,— mistä sinä sen tiedät?
— Hm, tuosta vain sen tiedän, armollinen maan isä, sanoi
talonpoika,— kun nuo kiiliäiset noin tuppaavat minun tammani
hännän alle, ja se on vissi sadeilman merkki.
— Vai niin, sanoi kuningas ja käski talonpojan mennä, ja
mies meni.
Ja kuningas meni kohta linnassaan olevaan tähtitorniin ja
kysyi säänennustajalta, tuleeko tänään sade. Säänennustaja otti
kiikarinsa ja katsoi ja tutki taivaalle ja sanoi:
— Ei, herra kuningas, tule sadetta tänään eikä huomenna
eikä vielä ylihuomennakaan, ei kyyneleen märkyyttäkään, mutta
jos sitten taitaa tulla.
— Jasso, vai niin, sanoi kuningas ja lähti tähtitornista pois
ja meni linnaansa jälleen. Vaan tiellä ennen kuin kuningas ker-
kisi linnaansa, tuli niin ankara sade ja ukkosilma tunnin ajaksi,
että kuningasta kauhisti oikein. Hän oli niin läpimärkä niin kuin
virrassa uitettu valkoinen villakoira. Nyt tuli kuningas viimein
linnaansa ja käsketti kohta tykönsä säänennustajan
ja sanoi:
— Sinä topvenkurkistaja, pois kohta viralta, koska et mitään
tiedä ilmoista, vaikka yksi tyhmä ja tomppeli talonpoika tietää
tammansa hännän alta, koska sataa ja koska on pouta!
Ja niin pani kuningas hänet pois viralta sontaa luomaan.
Ja kuningas käsketti taas sen talonpojan tykönsä ja antoi
hänelle koko tähtitornin asua ja tähtientutkijan arvon ja kaiken
sen palkan mikä säänennustajalle ennen maksettiin vuodessa. Ja
niin tuli talonpojasta kuninkaan ystävä kaikkein linnan toisten
herrain kiusalla, ja vallan kiiliäisten ja päarmain avulla.
Sen pituinen se.

TALONPOIKA JA KUNINGAS
Muuan talonpoikaisedustaja käytti aina sarkapukua, kun hän kävi
kuninkaankin pidoissa. Silloin kuningas lahjoitti hänelle pakan
verkaa, toivoen että hän käyttäisi siitä tehtyä pukua aina hänen
juhlissaan. Talonpojan tullessa seuraaviin juhliin oli hänellä taas
sarkaiset yllä. Kuningas ihmetteli:
— Ethän sinä tehnytkään uutta pukua?
— Teinpäs, vastasi talonpoika.
— Eihän sinulla ole muuta kuin sarkaiset; mihin panit veran,
jonka sinulle lahjoitin?
Talonpoika käänsi takkinsa lievettä, siellä oli verka sarkaisen
takin vuorina. Kuningas ihmetteli kovin.
Ruokapöydässä ylhäiset herrat, jotka olivat kateellisia talon-
pojalle, jonka kuningas oli, määrännyt rinnalleen syömään, päät-
tivät nolata talonpojan. Pöydän alapäästä alkaen alettiin mukata
toinen toistaan kylkeen sanoen:— Muksu muksusta! Ajateltiin, että
kun kuninkaan vieressä istuva tuhma talonpoika muksaa kunin-
gasta, niin silloin kuningas suuttuu. Vaan talonpoika ei muk-
151

sannutkaan, kun hänen vuoronsa tuli. Kääntyi muksaajaansa päin
sanoen:
— Kun kyntömies pääsee vakonsa päähän, kääntää hän aina
hevosensa! Samassa hän muksasi vastaan.
Kerran sitten kuningas halusi tietää, kumpaisetko olivat vii-
saampia, talonpoikaiset edustajat vai koulunkäyneet aateliset. Aate-
liset neuvoivat:
— Katso, kun me syömme; huomaathan siitä.
Kuningas laitatti sitten aateliset syömään eri pöytään ja eri
huoneeseen, samoin talonpojat. Tunnin päästä hän tuli katsomaan
aterioitsevia. Talonpojat olivat syöneet ja kiittivät kuningasta ruuas-
ta, vaan aateliset istuivat pöydän ääressä neuvottomina. Kuningas
kysyi:
— Miksi ette ole syöneet?
— Ei, herra kuningas, näillä lusikoilla voi mitenkään syödä,
kun varret ovat noin pitkät, vastasivat herrat.
— Ovatpas talonpojat syöneet, sanoi kuningas.
Kuningas oli laitattanut sangen pitkävartiset lusikat molempien
pöytiin. Herrat eivät osanneet niillä sentähden syödä. Talonpojat-
kaan eivät itse osanneet niillä pistellä suuhunsa, vaan he kek-
seliäästi pistelivät yli pöydän toinen toistensa suuhun. Sillä ta-
voin he tulivat toimeen hyvin sellaisillakin lusikoilla.
— Kyllä talonpojat ovat yhtä viisasta väkeä kuin tekin, vaikka
te aina niitä tuhmiksi väitätte, sanoi kuningas.

MÖKINUKKO JA VEIJARIT
Salolla oli mökki ja siinä asui ukko ja hänellä oli lehmä. Vuodet
kun vierivät ja lehmä tuli vanhaksi, niin se kävi mahoksi: se
ei poikinut eikä lypsänyt. Vaikea oli maidottakin toimeen tulla ja
niinpä ukko tuumi: »Vienpä lehmäni markkinoille, myyn sen teuras-
tajalle ja ostan tilalle hiehon, josta kasvatan hyvän lypsylehmän.»
Ukko sitei riimun lehmänsä kaulaan ja lähti taluttamaan sitä
pitkin metsäpolkua, pitkin metsätietä, pitkin maantien reunaa ja
saapui kaupunkiin, jossa pidettiin markkinoita.
Kaupungin tulliin oli asettunut kaksi nuorta miestä, kaksi
ovelaa veijaria, jotka pitivät markkinoille tulijoita silmällä etsien
uhria, jota puijaisivat.
Ukko kun saapui lehmäänsä taluttaen, kuiskasivat veijarit
toisilleen:
— Tuossa on juuri sellainen hupelo ukkeli, jota on helppo
vetää nenästä.
Veijarit astuivat ukkoa vastaan ja kysäisivät:
— Minnekäs isäntä-kuljettaa vuohta?
Ukko ei mokomaan kysymykseen vastannut, vaan talutti leh-
määnsä edelleen.
Veijarit juoksivat nurkan taakse, niin että he olivat hieman
toisennäköisiä kuin äsken. He pyörähtivät nopeasti korttelin ympäri,
tulivat kulmassa ukkoa vastaan ja kysyivät taas:— Onko isäntä
vuohta kaupalla? Paljonko se maksaa?
Ukko piti nuorukaisia uusina kyselijöinä ja mietti mielessänsä:
153

»Onko kaupungin humina sekoittanut järkeni? Kumpi on oikeassa,
minäkö, joka luulen lehmää taluttavani, vaiko vastaantulijat, jotka
pitävät lehmääni vuohena?»
Vielä kolmannenkin kerran veijarit ilmestyivät ukon eteen.
He olivat taas vaihtaneet pukimia, ettei ukko heitä tuntenut, ja
he sanoivat:
— Kas siinäpä mäkättäjä, siinäpä vuohi! Myy ukko vuohesi
meille!
Jo varmistui ukkokin, että vuohtahan minä tässä talutan, koska
kaikki ihmiset vuohesta puhuvat, ja hän oli valmis kaupante-
koon.
Veijarit saivat hyvän teuraslehmän halvalla, vuohen hinnalla
he sen saivat.
Ukko jäi kadunkulmaan, hypisteli lantteja kourassaan ja katseli
kuinka nuorukaiset taluttivat lehmän torille. Silloin ukon mieleen
iski: »Entäpä jos nuo markkinamiehet olivatkin pettureita, jotka
vetivät minua herkkäuskoista nenästä?»
Ukko lähti seuraamaan miehiä ja näki heidän myyvän lehmän
teurastajalle, ja lehmän hinnan he siitä saivat. Silloin ukko kim-
mastui, kun oli antautunut niin helposti narrattavaksi, ja alkoi
miettiä millä keinoin kostaisi veijareille.
Hetken tuumittuaan hän keksikin hyvän juonen.
Torin varrella oli ravintola ja ukko pistäytyi sinne. Hän meni
ravintolanisännän puheille ja sanoi:
— Teen tovereilleni pikku pilan. Tuokion kuluttua meitä tulee
kolme miestä tänne syömään ja juomaan. Minä maksan nyt kaikki
etukäteen. Kun me sitten olemme nauttineet antimia kylliksemme
ja teemme lähtöä, niin minä pyörittelen hattuani ja kysyn: »Onko
kaikki maksettu?» Teidän on silloin vastattava: »Kaikki on mak-
settu ja runsaasti.»
Ukko laski rahaa tiskille ja ravintoloitsija lupasi tehdä pyynnön
mukaan.
Kahdessa muussakin ravintolassa ukko kävi ja teki -molem-
missa saman sopimuksen.
Tämän jälkeen ukko kiiruhti torille ja kohtasi ikäänkuin sat-
tumalta molemmat veijarit. Piloillansa nämä kysyivät:
— Eikö isäntä lähde harjakaisia juomaan, kun vuohestan-
nekin niin vaivattomasti eroon pääsitte?
— Mikäs siinä, sen kun menemme, vastasi ukko. ja ohjasi
veijarit ensimmäiseen ravintolaan.
Kaikki kolme söivät ja joivat oikein rutkasti. Kun poisläh-
dön ja maksamisen aika tuli, kohotti ukko hattunsa etusormensa
nenään, pyöritti sitä ja kysyi ravintolanisännältä:
— Onko lasku selvä, eikö kaikki ole maksettu?
154

Ravintoloitsija vastasi:
— Selvä on, kaikki on maksettu.
Veijarit kummeksivat tapausta, sillä he eivät olleet nähneet
ukon maksavan niin lantin lanttia.
He lähtivät yksissä ulos ja kulkivat kolmisin vähän matkaa
katua. Kadun varrella oli ravintola ja ukko kysyi:
— Jatketaanko harjakaisjuhlia, sillä kerran vuodessahan mark-
kinat ovat?
Veijarit suostuivat mielihyvin pyyntöön ja taas kaikki söivät
ja joivat minkä mahaan mahtui.
Kun maksamisen aika tuli, niin ukko pyöritti hattuansa ja
sillä oli lasku kuitattu.
Vielä kolmannessakin ravintolassa ukko kestitsi veijareita ja
selvisi sieltäkin laskua maksamatta. Veijarit olivat ihmeissään
ja utelivat ukolta, että mikä taika hänellä oli hatussaan, kun
hän rahatta selvisi joka paikasta.
Ukko silloin ovelan näköisenä osoitti hattuaan ja kertoi:
— Tästä minun hatustani kaikki johtuu. Tähän on kätketty
sellainen taika, että tätä kun ympäri pyörittää ja kysyy velko-
jalta: »Onko kaikki maksettu?» niin velkoja myöntää rahat saa-
neensa.
Veijarit loivat toisiinsa luihun katseen, joka merkitsi: meidän
täytyy saada ukon hattu omaksemme, maksoi mitä maksoi. He
alkoivat suostutella ukkoa myymään hattunsa, mutta tämä empi:
— Se on perintö vaariltani ja rahaakin kalliimpi.
Veijarit kohottivat tarjoustaan ja sanoivat:
— Ettehän te hyvä isäntä hattua tarvitse kuin korkeintaan
kerran vuodessa. Mutta meille, kaupungissa asujille, se olisi tar-
peen joka päivä.
— Jos kolmesataa maksatte, niin saatte hatun, sanoi ukko.
Kolmesataa oli niihin aikoihin niin suuri summa, että sillä
sai pienen talon. Mutta veijareitten mielestä hatunreuhka oli
enemmänkin kuin kolmensadan arvoinen ja he luovuttivat rahat
ukolle.
Niin he erosivat. Ukko lähti astelemaan kotiaan kohti, mutta
veijarit suuntasivat kulkunsa uuteen ravintolaan mainion hattunsa
kera. He panivat pöydän koreaksi ja syöttivät ja juottivat vie-
raitakin. Kun suorituksen aika tuli, kohotti toinen miehistä hatun
sormensa nenään, pyöritti sitä ja kysyi ravintoloitsijalta:
— Eikös kaikki ole maksettu?
— Ei ole, kuka olisi maksanut? hämmästeli ravintolanisäntä.
— Anna hattu minulle, virkkoi toinen veijari.
Hän pyöritti hattua kuin hyrrää, löi siilien lommojakin ja
tiedusti:
155

— Onko kaikki maksettu?
Mutta taiasta ei tällä kertaa ollut apua. Miesten oli mak-
settava suuri lasku ja lähdettävä häpeissään tiehensä.
Kadulla he manasivat tyhmyyttään ja sanoivat:
— Ei se ukko niin hupelo ollutkaan miltä se ensi alkuun
näytti. Lehmänsä se kylläkin vuohena myi, mutta nyt se on ve-
tänyt meitä oikein roimasti huulesta.
— Rangaistuksen, oikein ankaran rangaistuksen kolttosestaan
se emäveijari ansaitsee! huudahti toinen miehistä ja sitten he
lähtivät tavoittamaan ukkoa.
Veijarit lähtivät riuskasti taivaltamaan pitkin tietä, jota he
arvelivat ukon kulkeneen. Vastaantulijoilta he saivat tietää, että
sen ja sen näköinen ukkeli oli todella kulkenut edellä.
Illansuussa he saapuivat majataloon ja kyselivät ukkoa.
— Tuolla vieraskamrnarissa semmoinen ukonraiska makaa,
mutta se on kovasti kipeänä, selitti majatalon emäntä.
— Vai kipeänä, mokomakin veijari! sanoivat miehet.— Meitä
et enää toista kertaa petä.
Veijarit astuivat vieraskammariin ja näkivät ukon, joka makasi
sängyssä ja voivotteli surkeasti.
— Mikäs on, sitäkö suret, että lehmäsi vuohena myit? ky-
säisi toinen veijareista.
Ukko ei ollut kysymystä kuulevinaan, vaan voivotteli edelleen
ja sanoi:
— Joka paikkaani särkee, tiellä hyökkäsi rosvoja kimppuuni
ja ne ryöstivät rahani ja peittasivat minut pahanpäiväisesti.
— Ei lisä pahaa tee, sanoi toinen miehistä, sieppasi nurkasta
kepin ja alkoi sillä hutkia ukkoa.
Heti taukosi ukko valittelemasta, kimposi terveenä ylös vuo-
teesta ja alkoi kiitellä pieksäjäänsä:
— Hyvin teit ystävä hyvä, kun löit minua sillä sauvalla!
Se on taikasauva ja kuollutkin virkoaa eloon, jos häntä sauval-
lani lyö.
Kuinka ollakaan — veijarit alkoivat havitella sauvaa itselleen.
Kun siinä puoleen ja toiseen tingittiin, niin miehet kaivoivat lopuksi
esiin viimeiset rahansa ja ostivat ukolta sauvan.
Mutta kun kauppa oli jo tehty, virkkoi toinen veijareista:
— Voiko sinua uskoa, mistäs me tiedämme, ettet meitä toista-
miseen petä?
— Kokeilkaa sauvan voimaa, kehotti ukko.— Tuolla tuvan nurk-
kasängyssä makaa majatalon piika sairaana. Menkää ja lyökää
sitä navakasti ja katsokaa, paraneeko se.
Miehet tekivät kehotuksen mukaan ja menivät ja lyödä ko-
lauttivat sauvalla sängyssä makaavaa piikatyttöä. Tämä silloin
157

pahasti ulahti, oikaisi koipensa ja lakkasi näköjään hengittä-
mästäkin.
Veijareille tuli hätä käteen. He syöksyivät ukon luokse ja
touhusivat:
— Mikä meille nyt eteen, kun se tyttö kuoli! Poliisit ja val-
lesmannin saamme kintereillemme ja raudat ranteisiimme! Petit
meitä karkeasti, ei sinun sauvassasi mitään parantavaa voimaa
ollutkaan.
Ukko vastasi:
— Sauva on oivallinen, mutta löitte sillä liian kovaa. Ettäkö
te pelkäätte poliiseja ja vallesmannia? Sääli olisikin, jos noin
nuoret miehet ristikkojen taakse joutuisivat. Minä ikäloppu joudan
hyvinkin linnassa lojumaan. Mitä tuumitte siitä, jos minä otan
syyn päälleni?
— Ota, ota hyvä isäntä! pyysivät veijarit.
— Mutta en tietenkään tee sitä ilmaiseksi, sanoi ukko.
— Meillä ei ole enää lanttiakaan rahaa, kaikki olemme an-
taneet sinulle! vaikersivat veijarit.
— Onhan teillä liivienne lakkareissa hyvät kellot, antakaa
ne maksuksi, pyysi ukko.
Veijarien ei auttanut muu kuin luopua kelloistaan. Ja kii-
reenvilkkaa, mieli karvaana, he pakenivat majatalosta ja kiiruh-
tivat kaupunkiin.
Mutta kun miehet olivat menneet, alkoi ukko tutkia piika-
tytön tilaa. Ei tämä ollutkaan kuollut, vaan säikäyksestä hetkeksi
tajuttomaksi mennyt. Ukko kun hautoi tytön otsaa kylmillä kää-
reillä, niin siitä tämä virkosi ja nousi jalkeille.
Ja kun ukko seuraavana päivänä palasi kotimökilleen, oli
hänellä lompakko pulleana rahasta ja kallis kello kumpaisessa-
kin liivinlakkarissa. Hän katsoi molempia kellojaan vuoronperään
ja lausahti:
— Tulkaapas kaupungin veijarit minulta vielä toisenkin kerran
lehmää vuohena ostamaan!

NELJÄ HASSUA AKKAA
Miehellä oli hässii akka. Hän sattui kerran sanomaan akalleen,
että täytyisi kai tappaa tuo Mansikki kaalin höysteeksi. He söi-
vät tavallisesti kaalia, ja ukon teki mieli lihaa; oli niin kyl-
lästynyt syömään pelkkää kaalia leivän kanssa.
Mies siitä sitten lähti metsälle ja sillä aikaa akka tappoi
Mansikin ja leikkeli lehmän pieniksi palasiksi, jotka sitten sirotteli
kaalimaahan.
Kun mies aikanaan tuli kotiin, akka kertoi hänelle tappa-
neensa sillä aikaa lehmän ja panneensa sen kaalinhöysteeksi.
Ja väitti vielä kaalin kasvavan entistä komeammin.
Mies ensin vimmastui ja uhkasi löylyttää hassun akkansa.
Sitten hän tuumasi, että jättääkin sen tekemättä, jos mistään
löytää edes kolme yhtä hassua.
Lähtipä ukko sitten eräänä päivänä etsimään sellaisia akkoja.
Näki yhden naisen, joka ahtoi paitaa päähänsä. Äijä ihmetteli
kovasti ja kysyi, mitä akka oikein luuli tekevänsä. Akka vastasi:
— Koetan saada päälläni reikää tähän paitaan!
Mies silloin ajatteli, että onpa siinä hassu, jos on hänenkin
akkansa.
Kuljettuaan vähän matkaa hän näki naisen vetävän lehmää
hännästä katolle. Mies kovasti tätä ihmettelemään ja kysymään
syytä moiseen hommaan. Akka sanoi vievänsä lehmää katolle sen
tähden, että siellä oli parempaa ruohoa eikä lehmä sitä itse
älynnyt. Äijä ajatteli, että on niitä ainakin kaksi yhtä hassua
kuin hänenkin vaimonsa.
Illalla tuli taas akka vastaan, ja hänellä oli säkki seläs-
sänsä. Hän kertoi kantavansa savua savusaunasta. Jo seitsemäs
säkillinen oli menossa. Oli kova kiire, kun saunaväki oli jo tulossa.
— Olet sinä ainakin yhtä hassu kuin meidänkin akka, mies
ajatteli.— Kyllä niitä näkyy muitakin hassuja olevan, kun jo kolme
olen löytänyt.
Mies palasi kotiin ja säästi vaimonsa löylytykseltä, kun kerran
tämä ei ollutkaan ainoa hassu maailmassa.
159

JALOPEURAN PAKENEMINEN
Kerran vanha mies istui lammin rannalla ja siinä tuohia pesi.
Sattui jalopeura kulkemaan pitkin rantaa siitä ja kysyi mieheltä,
mitä hän teki.
— Jalopeuran suolia tässä pesen, vastasi mies.
— Mistäs niitä olet saanut? kysyi jalopeura.
— Ei minussa näiden saajaa ole, nämä ovat saamamiehen
saamat, virkkoi mies, jonka kuultuaan jalopeura meni pois.
Samalla tuli karhu miehen luo ja kysyi, mitä hän teki. Mies
sanoi karhun suolia pesevänsä.
— Mistäs niitä olet saanut? arveli karhu.
— En minä niitä saa, vaan se on saarnamies, joka saapi,
sai karhu vastaukseksi, jonka kuultuansa hänkin meni pois.
Siitä tuli susi ja niin ikään miehen työtä tiedusteli, johon
tämä vastasi hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä kysyttyä, mistä
niitä oli saanut, sanoi mies kuin edellisillekin niiden olevan saa-
mamiehen eikä hänen itsensä saamia. Kohta sen jälkeen tulivat
kaikki kolme yhteen ja alkoivat haastaa, mitä kukin oli nähnyt.
160

Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun
ja hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saarnamies oli hä-
nelle saanut. Niin läksivät kaikki miehen puheelle ja kysyivät,
minkälainen se saarnamies on, jos he saisivat sitä nähdä. Mies
vastasi:
— Ette sitä saa muutoin nähdä, kun ette laadi hyvää ruokaa
yksinäisen tuvan pöydälle ja itse mene salapaikkaan sitä katso-
maan, kun se tulee teidän ruokaanne syömään; mutta olkaa varuil-
lanne, jos se suuttuu syödessään ja alkaa marata. Silloin arvat-
kaa, että ruoka ei ole hyvä, ja katsokaa itsekin^ ettette joudu
kuoleman omiksi.
Kyselijät läksivät miehen luota ja tekivät niinkuin käsketty oli.
Kaikki valmiiksi saatua nousi jalopeura uunille nähdäkseen sieltä,
minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu meni lattian alle, jossa
oli suuria rakoja, niistä katsoakseen vierasta, hukka nousi orsille
päreiden päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi pöydälle, alkoi syödä
ja marata. Karhu, joka oli sillan alla, pilkisteli rakoloista. Sat-
tuipa raosta näkymään korva, jota kissa luuli hiireksi, niin hyp-
päsi karhun korvaan kiinni. Karhu kiljaisi, minkä jaksoi, josta
kissa säikähti ja hyppäsi uunille. Jalopeura silloin nurin niskoin
lattialle. Kissa taas säikähti sitä ja juoksi uunilta päreorsille.
Sieltä hukka päreiden kanssa lattialle, ja kiitti jokainen, kun
pääsi hengissä pakoon. Jalopeura, suurin ja väkevin tästä matkuees-
ta, juoksi yhtä kyytiä pois koko meidän maastamme, ja mieli
oli toistenkin lähteä, mutta uupuivat kesken tiensä karhu ja hukka
ja jäivät tänne Suomeemme.
11 За к. 1805

KETTU, SUSI JA JALOPEURA
Ennen muinoin eläinten valta-aikana sattui jalopeura tulemaan
kipeäksi eikä siinä tilassa taitanut kaitsea, mitä työtä toiset ala-
maisensa eläjät tekivät, vaan makasi vuoteellaan. Kettu liuvari
sitten koko työn tekemisen heitti vallan pois ja juoksi joutilaana
ympäri maata, missä lienee juossutkaan. Susi tämän ketun käy-
töksen pani pahaksensa, sillä itsekin olisi mielellänsä työstänsä
vähäsen helpottanut ja huvitusajoa metsiköissä ajellut, vaan ei
arvannut, hupiopää, omin lupinsa lähteä. Meni siis ja kanteli
sairaalle jalopeuralle toisen päähän sanoen:
— Tämä kettu retkale ei huoli työssä istua, vaan kulkee kulke-
mistaan maita mantereita.
Jalopeura tämän kuultuansa suuttui suuresti ja tuotti ketun
luoksensa, kysyi:
— Missäs joutilaana juokset, miksi et työssäsi istu niinkuin
on määrä sinulle?
— Olin aina minä arvoisassakin työssä, vinkaisi kettu vasti-
meksi,— olin sairaalle jalopeuralle lääkkeitä etsimässä.
— Löysitkös jotakin? kysyi jalopeura jo mielihyvissään.
— En vielä löytänyt, vaan olin juuri löytämäisilläni, vastasi
kettu,-1 olin vanhan riihen nurkassa asuvaisen hämähäkin puheilla,
ja se lupasi minulle hyvän neuvon antaa.
— Niinpä lähde joutuisasti sitä uudelleen kysymään, sinä olet
liukas kieleltäsi, ehkä saat hämähäkiltä sanan soveliaan suol-
letuksi.
Kettu lähtee siitä maita mäkiä kiertämään, ja jonkin ajan
matkalla viivyttyänsä palasi jo takaisin.
— Saitkos minkäänlaista tietoa? kysyi jalopeura häneltä.
— Mikä saadessani, vastasi kettu.
— No, minkä neuvon sinulle hämähäkki antoi?
— Sanoi, selvitti kettu,— että susi jos nyljettäisiin ja sen
nahka pantaisiin sairaan paikan päälle, niin paranisitte kohta.
Mitäs ollakaan, jalopeura tämän kuultuansa tuotti suden kotiin
ja nyljetti sen samassa. Kettu liuvari läksi tiehensä.
162

KARHU TUOMARINA
Eläinten kesken, joita oli susi, kettu, kissa ja jänis, nousi kerran
riita, eivätkä sopineet itse asialta. Haettiin silloin karhu tuoma-
riksi, että se heidän riitansa ratkaisisi. Karhu tuli ja kysyi riite-
leviltä:
— Mitä te keskustelette?
— Me keskustelemme siitä, kuinka monta neuvoa meillä kulla-
kin hengenvaarassa ompi, vastasivat toiset.
— No, montako neuvoa sinulla on? kysyi karhu ensinnä su-
delta.
— Sata, vastasi susi.
— Entä sinulla? kysyi karhu ketulta. Tämä vastasi:
— Tuhat.
— Onkos sinulla monta? kysyi karhu vuoronsa jänikseltä.
— Ei minulla ole kuin pitkät jäljet, vastasi tämä.
— Monfakos on neuvoa sinulla? kysyi kissalta.
— Ei kuin yksi, vastasi kissa.
Karhu tuosta kävi koettamaan nyt, kuinka kukin hengenhä-
dässä neuvoillaan aikaan tulisi. Ensinnäkin tarttui suteen kiinni ja
pusersi sen kohta hengettömäksi. Kettu pyörähti ympärinsä, kun
näki, mitenkä sudelle kävi, ja karhu sai vain hännästä vähäsen
kiinni, josta vieläkin on ketun hännässä valkoinen pilkka. Jänis,
jolla oli pitkät sääret, pääsi karkuun ja pakeni pois. Kissa kii-
pesi puuhun ja lauloi sieltä:
— Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta
saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa.
Sen pituinen se.
163

KETTU JA JÄNIS
Kerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle:
— Eipä sinua kukaan pelkää.
— Kukas sinua pelkää? vastasi jänis. :
— Kaikki minua pelkäävät, tuumasi kettu.— Minulla on pitkä
häntä, niin kaikki luulevat minua sudeksi, kun matkan päästä
näkevät, siksi minua pelätään, mutta sinua ei pelkää kukaan.
— Pannaan veto, sanoi jänis,— minä näytän, että minua pelä-
tään.
Toinen suostui siihen, ja pantiin veto. Lähtivät sitten yhdessä
kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi lammaslauman
aidan sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi jänis lammas-
laumaan. Lampaat pelästyen sitä lähtivät hyppäämään, minkä ker-
kesivät. Jänis siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi naura-
maan ja nauroi niin mahdottomasti, että suunsa repesi ristiin,
ja siitä asti ovatkin kaikkien jänisten suut ristiin halki.
164

REVON KUJEET
Repo meni jäälle ja heittäytyi kuoliaaksi tien viereen. Sattui ka-
lanvetäjä kulkemaan tietä myöten, otti sen revon ja pisti kalatii-
nun päälle; oli hyvä mielensä ja ajatteli:
— Löysinpähän revon toki kuolleen.
Hevosen loimella vielä peitti sen tiinunsa päälle. No, mies
ajaa reen seyäiJä, repo mättää kaloja tiinusta tielle. Hän mätti
niin paljon kuin luuli jaksavansa kantaa ja pyörähti pois tiinun
päältä. Mies katsoo taakseen, ja repo kiitää metsään.
— Elävä se olikin, ei se kuollut ollutkaan, koska jo metsään
kiitää. /
No, siitä repo keräsi ne kalat tieltä. Täällä tapasi hänet kävel-
lessään karhu, näki kalaläjän ja kysyi:
"— Millä tavalla noin paljon kaloja olet saanut?
— Onkimalla, vastasi repo.
— Kuinkas minäkin onkimaan oppisin? kysyi karhu.
— Kyllä siihen opit, vastasi repo,— kun taivas seestyy, ja paljon
pilkettäisiä näet taivaalla, niin mene, pistä häntäsi avantoon ja
odota jonkin aikaa siinä, niin joka karvaan tarttuu kala.
— Hyvä tämä! arvelee karhu neuvon kuultuansa, ja kun ilta-
sella katsastaa taivasta ja siinä paljon pilkettäisiä näkee värisevän,
Ш

menee hän heti ensimmäisenä yönä Ilvolan avannolle ja pistää
häntänsä veteen sillä kaloja pyytääkseensä. Jonkin aikaa siinä
istuttuaan tuntuu hänestä ikäänkuin hänen häntäänsä purtaisiin,
mutta arvelee:
— Kalat vasta ovat häntääni tarttumassa, annas odotan vähän
aikaa vielä.
Näin istui hän avannolla ajna aamuun asti, ja kun silloin
koetteli häntäänsä nostaa, oli se tykkönään kiinni jäätynyt. Repo,
joka aamupuhteella juoksenteli jäällä ja loitompaa näki koko me-
non, juoksi silloin Ilvolan taloon, jossa kiipesi tuvan katolle.
Täällä kun lakeistorvesta tupaan katsoi, näki hän emännän par-
haillaan voita kirnuavan.
— Käypäs avannolle, huusi hän silloin,— siellä karhu sokaisee
veden.
Sen tuhkin kuulikaan emäntä, niin jätti kirnuamisensa kesken,
sai korennon käteensä ja juoksi avannolle, jossa lyödä roiski
karhua niin armottomasti, että tämä hädissään nyhtäisi häntäänsä
niin kovasti, että se jäähän jäi ja katkesi. Täten joutui karhu
luopumaan pitkästä hännästään, niin ettei hänellä sitä enää ole kuin
pikkuinen nypyrä.
Kipeänä ja pahoilla mielin meni karhu nyt metsään. Repo oli
silTaikaa Ilvolan emännän poikessa ollen mennyt tupaan, syönyt
kaikki voin kirnusta, joten koko päänsä tuli kuoreeseen, ja vii-
mein kaatanut kirnupiimän rinnallensa, joka vielä nytkin on siitä
valkoinen. Takaisin tultuaan näki emäntä, minkä markkinan repo
oli tehnyt, sai kirnunmännän käteensä ja tavoitteli sillä repoa,
joka niin sukkelasti pakoon pujahti, että mäntä vähän vain hän-
nänpäähän koski, joka vieläkin on tästä valkoinen. Tästä päästyään
juoksi repo metsään taas. Siellä tapasi hän karhun, joka surkeasti
valitti vaivojansa.
— Et, kuomaseni, viitsisi valittaakaan, jos tietäisit, miten mi-
nulle on käynyt, sanoi repo,— minua lyötiin, pieksettiin niin, että
kuin näet, aivot päästäni juoksevat.
Karhu kun kirnupiimän keksi revon rinnoilla, luuli tämän totta
puhuvan, josta mielensä hyveni, kun ei hän muka yksinään ollut
vahinkoon joutunut. Yksissä alettiin siitä nyt kävellä kaikessa
ystävyydessä. Mutta repo, joka ei voinut olla karhun kanssa
koiran leikkiä lyömättä, alkoi, nyt surkeasti voivotella valittaen
itseänsä sairaaksi.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi karh-u.
— Voi, veikkonen, en enää paikaltani pääse, sanoi repo,— ihan
olen raajarikkona, minua kun niin kovasti pieksettiin; ota, kuoma,
minut selkääsi ja kanna eteenpäin, muuten tulee kuolema.
Karhu ei toisen viekkautta arvannut, vaan otti revon selkäänsä
166

ja alkoi häntä kanneksia synkimpään metsään pois ihmisten tienoilta,
että jos kuolisikin, niin ...olisihan edes kuoltuaan rauhassa. Kuljet-
tiin vähän matkaa näin^ nfiri^älkaa; repo karhun selässä istuessaan
— Oi^ oi! iVoiy voi! Sairas" tervettä kantaa, sairas tervettä
kantaa.
— Mitä laulat? kysyi karhu,— sairasko tervettä kantaa?
— Mitä jo laulanenkin, vastasi repo,— sanoakseni piti: Terve
sairasta kantaa, vaan taudin tuskissa taidan jo horista.
Tähän selitykseen oli karhu tyytyväinen; vaan ei aikaakaan,
niin lauloi repo taaskin surkealla äänellä:
— Oi, oi! Voi, voi! Sairas tervettä kantaa, sairas tervettä
kantaa.
Tästä suuttuen uhkasi karhu heittää hänet selästänsä, vaan
repo rukoili ja sanoi:
— Elä tähän heitä, kuljetaan tuonne heinäsuovalle, joka näkyy
tuolla nevalla, mennään sinne levähtämään, minua jo kuoleman
tuskat ahdistelevat.
Karhu suostui siihen, ja kuljettiin heinäsuovan luo, jossa karhu
kiipesi suovan päälle, vaan repo suovan pohjassa tulta iskee.
— Mitäs nyt teet? kysyi karhu, joka kuuli sen.
— Täällä kynsiäni hion kuollessani, vastasi repo.
Karhu, joka vaivoistaan oli väsynyt, nukkui suovan päälle si-
keästi, jolla aikaa repo sytytti suovan tuleen ja itse pakeni pois.
Karhu suovan päällä ei unestaan herännyt ennenkuin suova oli
ilmitulessa. Savun ja unen kohmelossa pääsi hän viimeinkin sieltä
vähissä hengin alas, mutta poltti kuitenkin karvansa pahasti,
niin, että ne, jotka sitä ennen olivat lumivalkeat, siitä asti ovat
pikimustat eli vallan ruskeat.
Tämän tehtyänsä ei repo moneen aikaan hirvinnyt muille näyt-
täytyä; hän oli sekä karhun että suden vihastuttanut. Viimein
sattui hän kuitenkin kerran taas suden saapuville. Tämä oli li-
havan hevosen vasfikään kaatanut ja siten itsellensä hyvän mur-
kinan hankkinut. Varovasti lähestyi repo häntä kysyen:
— Kuinkas, kuomaseni, tuommoisen saaliin olet saanut? luul-
len nytkin muka pettävänsä suden; mutta toisin kävikin.
— Helposti minä sen sain, vastasi susi, minä nousin hongan
oksalle ja odottelin siinä, kunnes näin hevosen tulevaksi, jolloin
töytäsin sieltä hänen selkäänsä ja purin hampaani hänen hän-
täänsä lujasti kiinni ajaen hänen jäljessänsä, kunnes hän vii-
meinkin kaatui ja kuoli.
Nälkä vietti revon tätä keinoa koettelemaan. Hän meni laitu-
melle, kiipesi puuhun ja heittihe sieltä hevosen selkään, kun näki
sen tulevan. Neuvon jälkeen puri hän hampaansa kovasti hännän
168

juureen kiinni, mutta hevonen tämän oudon ratsastajan selkäänsä
saatuaan pillastui kohta ja lensi pitkin laidunta niinkuin tulen
nuoli. Jänis, joka pensaasta näki revon tällaista vauhtia menevän,
kysyi kummastellen:
— Mihinkäs Antero ajaa, meidän Mikko lentelee?
Repo juostessaan vastasi:
— Jumala tiesi, Jussi kulta, mihin tässä mentäneen; ennen
leuka lohkeaa ennenkuin häntä katkeaa.
Nähdessään kuinka viekas repo viimeinkin oli itse pettynyt,
purskahti jänis semmoiseen nauruun, että häneltä huulet halkesi-
vat, josta syystä hän vielä tänäänkin on ristisuinen.

revon; suden ja karhun seikkailut
REPO, SUSI JA KARHU ASETTUVAT KUKIN TALOONSA
ILVOLAN TAUSTALLE
Repo, susi ja karhu asettuivat yhtenä asumaan Ilvolan taustalle,
johon teki kukin itsellensä talon. Karhu piti taloutta ihan eriksensä,
hän kun ei oikein sopinut toisten kanssa, vaan susi ja repo
saivat yhteistä viljamaata raatamaan. Niisiä mielin'mentiin ensiksi
kaskea kaatamaan, ja työhön lähdettäessä ottivat kumpikin heistä
astiallisen voita evääksensä. Revosta kävi kasken kaataminen
kuitenkin vaikeaksi, ja vähän aikaa vain hakattuaan poikkesi
jo metsään jollekulle asiallensa ja kun tuli sieltä, sanoi hukalle:
— Minun täytyy Ilvolaan mennä ristiäisiin; tuolla kun metsässä
olin, niin käytiin sinne kutsumassa.
Sen sanottuaan erosikin hukasta, vaan ei sen edemmäksi men-
nyt kuin suden voiastialle, josta kyllin syötyänsä palasi kaskelle
takaisin.
— No, mikä nimeksi pantiin lapselle? kysyi hukka.
— Kerta Ensimmäinen, vastasi repo ja oli työhön rupeavi-
nansa, vaan ei kauan kuitenkaan raatanut, kun taaskin pistihe
metsään ja kun tuli sieltä, sanoi toverilleen:
— Minua taas Ilvolaan haastettiin ristiäisiin, siellä nyt tytär
sai lapsia.
— Mitä sinne yhtenään menet, sanoi hukka,— ole koko pito-
loista poikessa, veikko, hakatkaamme nyt kaskea vain!
— Ei, velikulta veikkonen, ei sieltä käy poikessa oleminen,
kun kerran on kutsumassa käyty, vastasi repo,— naapurinsa kanssa
tulee jokaisen ja varsinkin uudisasukkaan sovinnossa ja ystä-
vyydessä elää.
170

— Niinpä mene sitten, virkkoi hukka,— vaan elä kovin kauan
siellä viivy, ei edisty meidän työmme, jos vain minä yksinäni
kaskea raadan.
Repo meni, vaan ei sen edempänä käynyt kuin suden voias-
tialla vain, ja palasi vähän ajan päästä kaskelle takaisin.
— Mikä pantiin lapselle nimeksi? kysyi taas ristiäisistä tuli-
jalta hukka.
— Kerta Toinen, vastasi repo ja sai kassaran käteensä niin-
kuin työhön rupeava ainakin.
Hakattiin vähän aikaa kaskea sitten, niin repo taas kaskelta
syrjässä käytyänsä tuli hukan puheelle ja sanoi:
— Jo taas käytiin minua Ilvolaan kutsumassa ristiäisiin, siellä
miniä kuulemma on nyt lapsia saanut.
— No, mikä ristiäisten pito siellä Ilvolassa yhtenään on! sanoi
äreästi hukka,— ole, veikkonen, tällä kertaa menemättä, eihän
alinomaa tule pitoloissa käydä.
— Kuulutaan minua kummiksi tarvittavan, vastasi repo,— täy-
tyy siellä käydäkseni.
— Niinpä käy häntä vielä kerran sitten, tuumasi hukka,—
vaan sano talon väelle, ettet enää jouda kummiksi tulla, meillä
kun on yhteinen työ ja kesäiset kiireet.
Repo läksi käyden hukan voiastialla niinkuin sitäkin ennen,
eikä ennen sieltä palannut kuin voin oli kaikki syönyt.
— Mikäs tällä kertaa lapselle nimeksi pantiin? kysyi pidoissa
käyneeltä toveriltaan hukka.
— Kerta Kolmas, vastasi repo toimessansa ja kävi puita ok-
simaan hukan kanssa yhtenä.
Ei kauan kuitenkaan työssä oltu, kun tuli hukalle nälkä, tämä
kun oli työtä tehnyt uutteraan. Lähdettiin siis yhdessä murki-
nalle, vaan kun evästen luo tultiin, ja hukka voiastiansa au-
kaisi, tämä olikin vallan puhdas. Siitä suuttui hukka ja alkoi
repoa syytellä, sanoi:
— Sinä, heittiö, olet voini syönyt!
— En ainakaan, väitteli repo,—voistasi, eväästäsi en tiedä
tuon enempätä, vaan kun et, kuoma, sanaani uskone, pian sen
näemme, kummassa meissä vääryys on. Käykäämme tuonne kal-
liolle ja ruvetkaamme siihen yhtenä päivänpaisteeseen maata, niin
tottahan sen suusta voi tirisee, joka meistä voin söi.
Niin tehtiinkin, kun ei asiasta muutoin selvää saatu, ja ruvet-
tiin päivänpaisteeseen kalliolle maata. Hukka, joka tiesi itsensä
syyttömäksi, nukkui auringon helteessä sikeästi, mutta repo, jossa
syy oli, pysyi kaiken aikaa valveilla ja kävi ottamassa eväs-
astiastaan voita, jota juoksutti hukan kuonoon tämän maatessa.
Siinä herätti jo hukkaa sitten ja huusi:
171

— Nouse katsomaan, kuoma, miten suustasi rasva valuu kal-
liolle!
Tästä havahtui hukka, ja kun kuononsa kohdalta keksi kal-
lion rasvassa olevan, niin ei asiasta enää kiistänytkään, vaan
sanoi revolle:
— Kyllä, kuomaseni, olet syytön kuin oletkin, minussa ainakin
lienee syy.
Niin sovittiin koko riita hyvältä pois, hukka kun voin syön-
nin otti syyksensä, ja ruvettiin työhön taas kuin ennenkin.
Oli kaski jo hakattu, niin saatiin sitä polttamaan, ja työ oli
yksissä tehtävä, vaan repo ei paljon ollenkaan raataa huolinut,
makasihan joutilaana pensaassa vain.
— Tule kaskea polttamaan! huusi hänelle hukka,— mitäs siinä
makaat, retvana?
— Poltahan sinä, kuomaseni, vastasi repo,— minä tässä kuloa
varjelen, ettei valkea metsään pääse.
Luullen revon täydessä työssä olevan, se kun kuloa sanoi
varjelevansa, raatoi hukka kaiken aikaa itseksensä, kunnes koko
kaski saatiin poltetuksi, ja ruvettiin jo kylvämään. Repo tätäkin
tehtäessä salli hukan yksikseen kylvää ja olla niinkuin hän muun-
kin työn oli tehnyt, ja lepäsi itse palon liepeellä metsässä. Tästä
närkästyi hukka ja sanoi metsässä makaajalle:
— Nouse pois, tule kylvämään, yhteinenhän meillä on työ,
miksi et, kuoma, mitään raada?
— En jouda täältä mihinkään, kuomaseni, vastasi repo,— minä
metsässä täällä linnun rajaa teen, etteivät taivaan lintuset sie-
meniä syö.
— No* ole vain, kuomaseni, kussa olet, koska sinä linnun
rajaa teet ja siten yhteistä etuamme edistät, luulin sinun jouten
siellä jotkottavan, vastasi hukka ja kylvi yksikseen koko maan.
ODOTTAESSAAN RAATAMASTAAN HUHDASTA SATOA
LÄHTEVÄT HUKKA JA REPO SAALIILLE
Täten huhta saatiin nyt hyvä, eikä aikaakaan, niin nousi jo kylvös
oraalle. Sitä ihailee hukka kehuen työnsä alaa kauniiksi, vaan
repo ei tuota varsin ihastu, sanoohan huhtaa katsellen:
— Siihen kurki kuolee, kun suo sulaapi, muut keinot tässä on
pidettävä, jos mieli syksyyn elää.
— Niinpä saakaamme saaliille! arvelee puolestaan hukka, ja
repo kun tuumaan suostui, lähtevät siitä nyt eri haaralleen kum-
pikin ruoan hankintaan.
Repo metsää kävellessään keksi eräässä kohdin puun, jossa
oli harakalla pesä ja pojat. Mikko mielevä mies asettui kohta
173

puun alle siihen ja alkoi sitä joka puolelta tarkkaan katsastella.
— Mitä katsot, Mikko? kysyi puun latvasta harakka.
— Katsonpahan tätä puuta suksekseni, vastasi repo.
Sitä säikähtäen rukoili harakka:
— Elä, veikkonen, tätä puuta ota, minulla tässä on pesäni
ja pesässä pojat.
— No, yhden pojistasi kun antanet, virkkoi repo,— niin en
pesäpuutasi ota, vaan käyn suksipuuta etsimässä muualta.
Hädissään suostui harakka toisen vaatimukseen ja heitti puun
latvasta yhden pojistaan revolle, joka siepaten saaliinsa läksi
sukkelaan tiehensä. Tätä ihastui harakka luullen vallan viisaasti
tehneensä, kun siten muut poikansa revolta säilytti; vaan toissa
päivänä tuli repo jällensä ja asettui niin ikään puun juurelle
taas.
— Mitäs siinä istut? kysyi harakka.
— Katson tätä puuta suksekseni, vastasi repo.
— Elä, veikkonen, tätä ota, rukoili harakka,— johan me eilen
sovimme, ettet tätä puuta kaataisi, vaan katsoisit suksipuuta
muualta.
— Taisihan se välipuheemme semmoinen olla, vastasi repo,—
vaan katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä koko met-
sästä kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi
kumminkin kaataa, ellet minulle pesästäsi vielä toista poikaa
anna.
Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa
antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa. Suruissaan istuu
siitä nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa
vieraaksi ja kysyy pesää katsellen:
— Mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on joutunut?
— Minä ne revolle annoin, vastasi harakka,— repo näet kaksi
päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katso-
massa, niin sille täytyi kaksi poikaa antaa, ettei hän koko pesääni
sortaisi.
— Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei
muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puuta
kaataisi, tuumi varis.
Tämän neuvon otti harakka varteen ja päätti toiste olla varo-
vampi, jos repo vielä häntä kohtaan viekastelisi.
Jo tuleekin toissa päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja
alkaa sitä suksekseen katsastella saadakseen sillä keinoin kolman-
nen pojan harakalta, vaan tämä on jo entisestään viisastunut
eikä enää repoa pelkää, mutta sanoo pilkaten:
— Saat, repo reuhkana, matkaasi mennä, ei sinulla ole veistä,
ei kirvestä, millä minun pesäpuuni kaataisit.
175

— Ken sinua juohatti? kysyi repo kummastellen.
— Varis vieraana kävi, se minua juohatti, sanoi harakka nau-
raen.
— Vai varis sinua opasti, tuumi repo,— no, viisas hän on
olevinansa, vaan maitahan aikaa, vielä minä hänetkin petän.
Sen sanottuansa läksikin Mikko mielevä mies harakan pesä-
puulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittihe kuo-
liaana pitkällensä ojentaen kielen suustansa pitkälle. Ei aikaakaan,
niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeutui hänen
päällensä luullen kedolla makaajata kuolleeksi. Ikään rupesikin
jo kieltä kuolijan suusta nokkimaan, mutta repo, joka tätä varsin
odotteli, kavahti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni sanoen:
— Nyt ei sinua, variskulta, viisautesi auta, etkä kynsistäni
ennen pääse kuin minun vatsaani täyttelet.
— Elä, velikulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti, ru-
koili varis,— työnnä tuonne törmän alle, niin kuhun jääpi siipi,
kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet
minua rangaissut.
Repo teki neuvoa myöten ja variksen työnnähytti törmän alle,
mutta tämäpä ei maata myöten mennytkään, vaan lehahti lentoon
ja sanoi mennessään revolle:
— Oli sinulla neroa pyytääksesi, vaan ei ollut neroa saalis-
tasi syödä!
REPO OTTAA ITSELLENSÄ PALVELIJAN
Repo kulki alla päin pahoilla mielin, kohtasi matkallansa yksi-
näisen kissan ja alkoi sitä puhutella sanoen:
— Mikä sinut, serkkuseni, yksinäsi tänne metsään saattoi?
— Mökissä palvelin muutamassa, vastasi kissa,— vaan köyh-
tyi isäntäväkeni kovin, eivätkä enää ruvenneet elättämään minua,
kun en vanhoillani enää jaksanut hiiriä pyydellä. Ruoan puut-
teessa alkoivat he jo tappaa eläimiänsä ja olisivat viimein ehkä
tappaneet minutkin. Lapset kun eilen kysyivät vanhemmiltansa,
mitä nyt syötäisiin, kun leipää ei ollut, sanoi isä kaikki urosat
eläimistä syötävän. Sen kuultuani pakenin minä heidän luotansa
metsään tänne, ettei minuakin syötäisi.
— Niinpä rupea minulle palvelijaksi, minä syötän, elätän si-
nut, tuumasi repo.
Kissa, joka ei muutakaan elatuksen keinoa tiennyt, vastasi
revolle:
— Kyllä mielellänikin läksisin sinulle palvelukseen, vaan kun
vanha olen enkä niin sukkela liikunnolle kuin ennen nuorempana,
joudun ehkä muiden eläinten syötiksi.
176

.— Ole siitä huoletta, virkkoi repo,— isännässäsi saat sinä
turvan tukevaisen, minussa vahvan varjelijan.
Kissa kun revon rohkeuden kuuli, rupesi hänelle palvelijaksi,
ja lähdettiin yhtenä kävelemään. Matkalla alkoi repo sitten uutta
palvelijataan puhutella, sanoi:
— Mitäs neuvoa pitäisit, jos sinä yksin olisit enkä minä tie-
noilla, ja vihamies vastaan tulisi?
— Tietäisin minä yhden neuvon, vastasi kissa,— minä puuhun
kiipeäisin.
— Vai sen sinä tietäisit, virkkoi repo,— minä taas en yhden
nojaan jäisi, vaan tietäisin edes satakin neuvoa enkä paljon peläs-
tyisi, josko itse karhu kohtaisi.
Revon tätä vielä puhellessa tulikin metsän rinteestä kontio,
joka varsin oli repoa lähtenyt ajamaan, se kun oli itkijänä olles-
saan häntä pettänyt. Kissa karhun tuskin keksikään, niin kiipesi
puun latvaan pakosalle, ettei häntä tavoitettu, mutta revon sai
karhu niskasta kiinni. Nyt luuli kissa isännälleen pahasti käyvän
ja virkkoi puun latvasta, missä hän oli:
— Sataneuvo saatiin, yksineuvo säilyttiin.
Mutta repopa ei vieläkään neuvottomaksi jäänyt, vaan keksi
keinon kumminkin. Rupesi näet purevaista karhua puhuttelemaan
ja sanoi:
— Elä, kuomaseni, noin minua pahasti runtele, ainahan minun
käytökseni sinua kohtaan on ollut nöyrä ja kaunis.
— Vai kaunis? sanoi karhu repoa jätkytellen, mutta sitä sa-
noessaan tuli hän aukaisemaan suunsa, ja samassa pääsi repo-
kin hänen hampaistansa eikä viikkoa viivytellyt, vaan juosta vilis-
ti metsään, minkä kerkesi. Vasta karhun muualle kuljettua tuli
hän kissan luo takaisin ja meni hänen kerällään kotiinsa Ilvolan
taustalle.
REVON IHMEELLISTÄ PALVELIJAA NÄHDÄKSENSÄ PITÄVÄT
KARHU JA HUKKA KISSALLE PIDOT
Kodissaan työt, toimitukset määrättyään kissalle niinkuin palve-
lijalleen ainakin, läksi repo tavallisille matkoillensa ja kohtasi
kävellessään tuttavan hukan. Tälle teki hän hyvän päivän, kysyi:
— Miten jaksat, kuomaseni?
— Yksin päivin, Mikko kulta, vastasi hukka,— tosin olivat jo
hampaani naulaan käydä, vaan sain toki viimeinkin hyvän härän
tappaneeksi.
Sen kuultuansa antautui repo hukan seuraan toivossa päästä
hänen saaliistaan osalliseksi ja alkoi hänen kanssansa pakinoida,
sanoi:
12 Зак. 1805 177

— Et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin;
ei se ole hyvin suuren suuri, vaan on niin sievä ja kapera,
että söisi sinutkin, jos sattuisit saapuville.
— Vai niin, no, pitäisipä minunkin nähdä, millainen elävä
se ompi, virkkoi revolle hukka.
— Kyllähän sen nähdä saat, tuumasi repo,— mutta elä pahasti
lähene häntä, muuten syöpi hän sinut.
Hukka lähti matkalle tätä ihmettä katsoakseen ja kulki hiljaa
ja hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän
suusta kissaa katselemaan, vaan tämä kun hukan turvan siinä
näki, luuli sitä hiireksi ja töytäsi hukalle kuonoon. Tämä, jonka
turpaan kissan kynnet koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväiseksi
luullen kissaa isoksikin eläväksi ja pakeni metsään minkä ennätti.
Siellä selitti sitten revolle seikkansa, sanoi:
— Nyt siellä sinun^asunnollasi kävin, vaan en, kuomaseni,
saanut koko elävää nähdä; kun vain turpani kolon suuhun pistin,
niin kipakasti raapaisi sitä, että vihavoipi nytkin vielä.
— Ilmankos sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä
häntä, kun sinulle niin pahasti kävi, vastasi repo,— kiitä kint-
tujasi, ettei hän sinua kiinni saanut ja peräti tappanut.
Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä
heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisistä
petoksistaan pelkäsi häntä, mieli ensi hämmästyksessään pakoon
lähteä, vaan kohta kävi tuosta kuitenkin rohkeammaksi, kun saivat
hukka ja karhu pakinoimaan keskenänsä.
— Et usko, sanoi hukka karhulle, minkälaisen elävän Mikko
on kotiinsa saanut; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan söisi
se sinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni häntä kävin
minä vasta ikään Mikon asunnolla, vaan en saanut kuin vilah-
dukselta koko petoa nähdä, se kun niin vihainen oli, että vä-
hällä oli silmät päästäni syödä.
Hukan kertomuksen kuultuansa alkoi karhunkin mieli tehdä
tätä näin ihmeellistä elävää nähdä. Vanhan vihansa unohtaen
rupesi hän siis puhuttelemaan repoa, sanoi:
— Etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi näkemään?
— En jouda nyt kanssasi lähtemään, vastasi repo,— minulla
on metsässä täällä vähän asioimista, vaan lähde sinä yksinäsi,
kuoma, kulje minun asunnolleni, niin kyllä sen minun vieraani
siellä näet. Karta kuitenkin sitä, ettet kovin rohkeasti lähesty
häntä, muuten ehkä hänen kynsissään henkesi heität.
Neuvoa myöten kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon
asunnolle, jossa asettuu kolon suulle katsomaan; vaan kissa kun
siitä taas vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli hiiren kolon suulla
olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä pelästyen läksi
178

karhu pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi:
— No, sehän elävä on, se Mikon kodissa asuja, kun vain
kolon suuta likenin, niin tuli päälleni pitkä keihäs olalla.
Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi. Kuultuansa, miten
karhullekin oli revon asunnolla käynyt, sanoi puolestaan hukka:
— Pitäisi meidän se Mikon kodissa asuva eläin tarkemmin
nähdä; mitä tuumaa pitäisimme?
— Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette, vastasi
repo,— laatikaa pidot ja kutsukaa hänet vieraaksi, niin uskon minä
sen tulevan.
Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi vasta tap-
pamansa härän pitoruoiksi, kun hän vain sen revon kodissa olijan
nähdä saisi. Repo lupasi siitä huolen pitää ja läksi kutsumaan
kissaa pitoihin sanoen toisille lähtiessään:
— Minä kun vieraan seurassa tulen ja hänen kanssaan ruoal-
le rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa syrjästä häntä,
ettei hän päällenne tulisi, muuten olette pahan perittävät.
Revon neuvoa seuraten jäivät hukka ja karhu haaskan luo
metsään, ja tulevaa vierasta piillen kapusi karhu kuuseen, hukka
taas hongan murtoon peittäytyi. Ei aikaakaan, niin tulikin repo
kissan kanssa haaskalle, ja rupesivat ruoalle. Tätä ei kuiten-
kaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään muistanut asettua
haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäisi käpälällään kissaa
vähän, että se syödessään vihaisesti murista marmatti. Hukka kun
näin oudon äänen kuuli, halusi itseään eläintä nähdä, vaan kun
sitä nähdäkseen kääntymään rupesi, häntänsä risuloissa vähän
rusahteli, ja kissa, joka hännän nenää hiireksi luuli, hyppäsi
kesken syöntinsä sitä tavoittamaan. Sitä säikähti hukka ja juosta
tömähti hongan murrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa
taas ja kiipesi siihen kuuseen, jossa karhu oli piilossaan. Tämä,
joka pelkäsi kissan tulevan päällensä, hyppäsi kuusesta alas ja
taittoi pudotessaan kolme kylkiluutansa. Vaikka näin oli ruumiinsa
rikkonut; ei kuitenkaan hirvinnyt haaskalle jäädä, vaan pakeni
peloissaan koko paikalta, ja niin jäi haaska revon ja kissan
syötäväksi.
HUKKA PELKÄÄ JOUTUVANSA VUOHEN JA OINAAN
SYÖTÄVÄKSI
Juostuaan pakoon nälkäinen hukka kulki metsää yksiksensä miet-
tien kovaa kohtaloansa, vaan ei aikaakaan, niin jo joutui Pekka
parka pahaan pulaan taasen. Ilvolan talon maalla näet oli mökki
ja siinä köyhä perhe eläjinä, joilla oli oinas ja vuohi, vaan ei
ollut ruokaa heillä, millä syöttää näitä eläimiä. Sanoi siitä per-
heenmies vaimollensa:
179

— Olisikohan parasta tappaa nälkään nääntyväiset eläimemme,
häviävät ne kuitenkin, kun ei ole syömistä antaa heille.
— Mitäpä heistä tulee tappaenkaan, kun noin ovat laihoja!
vastasi vaimo,— annas, heidät ennen maantielle työnnämme, niin
voivathan, millä saavat, siellä elättää henkensä.
Niin tehtiinkin. Eläimet päästettiin väljälle, ja nämä siellä
elivät aikaa muutaman, syöden heiniä, lehtilöitä ja mitä missäkin
löysivät. Täten olisi jotenkin aikaan tultu, vaan alkoi pelko olla
metsän eläjistä.
— Ehkä tulevat sudet, karhut meitä ahdistamaan, sanoi vuo-
hi,— pitää jotakin neuvoa pitääksemme, ettei meitä syötäne.
— Niinpä kyllä, tuumasi oinas,— vaan mistäs nyt hyvän varje-
luskeinon keksisimme?
— Kyllä minä keinon tiedän, kun vaan minulle jonkin säkin
eli pussin toimittanet, virkkoi vuohi vakavasti.
Sen kuultuansa meni oinas etsimään, mitä toinen oli pyytänyt,
eikä aikaakaan, niin löysi maantieltä vanhan säkin, joka oli jolta-
kin matkaajalta siihen pudonnut. Sen vei nyt vuohelle, joka sitä
oli sanonut tarvitsevansa, ja käski hänen näyttää aiotun mahtinsa.
— Kylljt^ näytänkin, sanoi vuohi,— tämä säkki pitää nyt panna
puita, каЩодЫ täyteen, ja susi kun tulee, sitä niin säikähdyttää,
että hän peloissaan pakenee meitä.
Tuskin oli vuohi tämän mahtinsa selittänyt, kun jo tuleekin
susi heitä vastaan metsästä. Vuohi silloin sai joitakuita kalikoita
säkkiin pistäneeksi ja nosti sen selkäänsä, josta läksi hukkaa
kohdin kulkemaan. Tämä kun vuohen säkki selässä keksi, kysyi
kohta:
— Mitäpä selässäsi kannat?
— Minulla on selässäni säkki ja siinä suden päitä, jalkoja
syötävänä. Kuukauden olemme jo metsää kävelleet muuta saamatta
kuin joitakuita susia. Niiden päillä ja luilla olemme tähän asti
eläneet, vaan nyt jo alkaa nälkä ahdistella; hyvä siis, että satuit,
suttukulta, saapuvillemme! Oinas hoi! Saa sutta tappamaan!
Nämä viimeiset sanansa sanoi vuohi vihaisella äänellä, pian
kiljaisten, jonka vuoksi hukka hätäytyi ja alkoi nöyrästi rukoilja:
— Elkää, veikkoset, tappako! Laskekaa minut, niin tuon teille
kaksitoista muuta sutta syötäväksi.
— Jos totta puhut* niin laskemme, vastasi vuohi.
— Laskekaa, hyvät veljet, kyllä minä en petä, rukoili hukka
surkeasti.
— Niinpä mene matkaasi ja muista lupauksesi, sanoi viimein
vuohi ja laski hukan juoksemaan.
Tämä meni toisten susien luo ja sanoi varoitellen:
— Paetkaa, velikullat, oinas ja vuohi tulevat syömään meitä.
180

Ihmetellen virkkoivat toiset:
— Kuinka he voivat meitä syödä, koska meitä on kolme-
toista ja heitä kaksi vain! Lähtekäämme tappeluun, kyllä me
voitamme heidät!
Niissä mielin lähtivätkin matkalle ruvetakseen tappeluun, mutta
vuohi kun tämän keksi, sanoi oinaalle:
— Nyt tullaan tappamaan meitä, pitää jonnekin paeta.
Siitä näkikin lynkän kuusen lähellä ihan ja alkoi nousta sitä
myöten ylös. Latvaan päästyänsä käski hän sitten oinaan tulla
jäljestä, sillä sudet olivat jo likellä. Oinas kyllä koettelikin kuu-
seen kavuta, mutta häthätää pääsi hän sylen verran vain ylös-
päin, pitelihe siinä ja tutisi. Hukat sillä välin tulivat jälkiä myöten
aina kuusen luo ja istuivat sen juurelle. Sitä juuri oli vuohi
odottanut, ja tuskin näki hän sudet koolla siinä, kun karjaisi
oinaalle:
— Ota kiinni, jo ovat sudet saapuvilla! ja kopeutui itse tu-
lemaan kuusesta alas. Oinas säikähti sitä ja pudota pökeltyi
susien keskeen selällensä. Häntä taas pelästyivät sudet puolestaan
ja juoksivat mikä minne, kuka kunne pakosalle. Niin pääsivät
oinas ja vuohi hädästänsä ja elivät siitä päivin hukilta rauhassa.
HUKKA JA REPO LEIKKAAVAT OHRANSA, KÄYVÄT
PUIMAAN, JAUHAMAAN ELOJANSA
Kuuselta paettua erkani hukka tovereistaan ja kulki alla päin
pahoilla mielin kotiinsa Ilvolan taustalle. Tänne olivat silPaikaa
repo ja karhukin keräytyneet, ja ohrahuhta kun oli parhaaksi
joutunut, niin käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian
leikatuksi, josta ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin
ruvettiin jo puimaan, ja karhu haettiin apumieheksi. Oltiin kolmen
miehen riihessä sitten, niin kysyy karhu toisilta:
— Mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä tehdään?
Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös par-
sille ja sanoi toisille:
— Teistä on toinen väkevä, toinen taitava tuiki; puikaa te,
kuomaseni, viskatkaa jyvät, minä mitätön mies täällä parsia pitelen,
etteivät puut päällenne putoa.
Karhu siitä puida pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi
elot, josta ovat silmänsä riimussa nytkin vielä niinkuin riihen-
viskaajalla ovat. Heidän tätä tehdessään istuu repo partisilla
vain, siellä suotta aikojaan laulelee huviksensa ja välistä aina
partisen sortaa toisten päälle.
— Tapat sinä varsin! sanoi hukka, — tahallasi puita päällemme
pudottelet.
181

— Ei kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele, vastasi re-
po,— raskaita ovat nämä parret, niin putoilevat, en jaksa heitä
pidellä.
Tästä leppyvät toiset, ja saadaan sovinnossa työ tehdyksi.
Oli siitä jo riihi puitu, viskattu, ja ruvetaan jyviä tasaamaan,
että kukin osansa saisi, niin sanoo hukka revolle:
— Milläpä nyt jaamme, kuoma, kapallako vai millä?
— Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni
on paras ja suorin jako, vastasi repo.
Tähän tyytyivät toiset mielellänsä, ja siten tulivat karhulle
oljet, sudelle ruumenet, revolle jyvät osaksi. Yksissä kuljetaan
siitä sitten Ilvolan myllylle, ja kukin saapi riihiosaansa jauhat-
tamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että heidän kivensä jauhaa
eri äänellä kuin revon. Tätä kummastuen kysyvät revolta:
— Miksikäs sinun kivesi panee 'jyrin, järin' jauhaissansa, ja
meidän panee 'tissis, tassis'?
— Pankaa -hiekkaa kiven silmään niinkuin minäkin, vastasi
repo,— niin panee kivenne samalla lailla kuin minunkin.
Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven
silmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin kivensä
'jyrin, järin' ja vielä kovemmalla äänellä kuin revon. Täten sai
jokainen riihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä
jo kolmen miehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot
aittaansa.
KARHU, HUKKA JA REPO KEITTÄVÄT PUUROA
Kotiin tultua keittivät myllyssä kävijät kukin jauho-osastaan puu-
roa, vaan ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja ma-
keata niinkuin oli toivottu, mutta mustaa, karvasta ja kelvo-
tonta. Siitä pahoillansa lähtee karhu revon luona käymään, sai-
siko hän tuolta neuvoa, miten puuroa pitäisi keittää, että se pa-
rempaa tulisi. Niissä mielin kulkeekin revon kotiin, jossa perheen-
mies ikään oli murkinakseen puuroa keittänyt. Sen nähtyänsä
katselee karhu tuttavansa keitosta ja sanoo siitä revolle:
— Miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin valkoista, ja minun
keitokseni tuli niin mustaa ja karvasta?
— Mustaa minunkin keitokseni olisi, vastasi repo,— vaan minä
jauhoni pesin joessa tuolla, niin sen kautta tuli minun puuroni
näin hyvää ja kaunista.
Karhu tämän kuultuansa päätti hänkin pestä joessa jauhonsa
ja kulki sitä tehdäkseen joen rannalle, vaan kun siinä jauhonsa
veteen hajotti, niin joki vei ne myötänsä, ja siihen menivät puu-
roaineet iäksi päiväksi. Paljoa paremmin tuskin kävi hukallekaan.
182

Kun ei keittämänsä puuro ollut hänestä hyvänmakuista, luuli
hän syyn olevan keittäjässä ja läksi niinkuin karhukin neuvoa
saamaan revolta. Niissä mielin otti hän puuron aineita mukaansa
ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa puuropata oli liedellä
kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta luvan keittääk-
seen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön oppisi. Sen
söi repo mielellänsä, ja keittävät nyt kumpikin puuroa siinä,
eri padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kuitenkin revon puuro
ennemmin valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, niin
katselee hukka toisen keitosta, sanoo: .
— Miksikä sinun puurosi on noin valkoista, ja minun on
mustaa tämmöistä?
— Minä kun tulen sain padan alle tehneeksi, ja se alkoi
hyvästi palaa, nousin itse hahloihin ja rasvaa tiputin hännästäni,
niin siitä tuli puuroni hyvä, vastasi repo,— tee sinäkin samoin, niin
syntyy puurosi paremmin.
Hukka teki niinkuin oli neuvottu ja kapusi ylös hahloihin,
vaan kun liekki padan alta selkään nousi, ei Pekka parka sitä
sietänyt, vaan pudota pökeltyi hahloilta lieteen. Siitä päivin hai-
seekin susi karrelle, kun hän karvansa liedessä poltti, ja pu-
dotessaan kävi hän Sivuloistaan jäykäksi, ettei muuta kuin isolla
vaivalla voi käännäistä tänäänkään vielä. Nousihan kumminkin
liedestä viimein ja korjasi keitoksen tulelta, vaan se kun ei hänen
mielestään maistunut entistään paremmalle, tuli hän revon padalle
ja sanoi:
— Annas maistan, kuoma, sinun puuroasi, onko yhdenlais-
ta kuin minun.
Repo tämän kuultuansa pisti salaa toisen tietämättä lusikal-
lisen puuroa suden padasta omaan pataansa ja sanoi sudelle:
— Maista, kuoma, tuosta kohdin, siinä on parasta!
Hukka teki neuvoa myöten ja sai omaa puuroaan suuhunsa,
vaan se kun ei hänestä paljon millekään maistunut, luuli hän
vian olevan omassa suussansa eikä puurossa ja virkkoi nuivalla
nenin:
— Yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunassa, vaan on väli
maistajilla — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu.
REPO PÄÄSTÄÄ KARHUN SUUSTA TEEREN JA
TEKEE ITSENSÄ SYYTTÖMÄKSI
Repo kulki omia teitään, vaan ei aikaakaan, niin kohtasi met-
sässä karhun, joka sattumalta oli saanut teeren pyytäneeksi ja
sitä nyt hellävaraisesti elävänä suussaan piti näyttääkseen re-
volle, että:
183

— Pyysinpäs kerran minäkin elävän teeren.
Repo tämän nähtyänsä ajatteli: »Milläpäs neuvoin saisin minä
tuon teeren karhun hampaista, koska hän niin kerskaten näyt-
telee sitä minulle?» Jo keksikin keinon tuosta ja kysyi vastaan
tulevalta karhulta:
— Mistä nyt, kuomaseni, tuulee, tiedätkö?
Karhu ei hirvinnyt suutaan avata, nosteli vain päätänsä kat-
sellen puita, taivasta ja vastasi suutaan aukaisematta:
— Tuuh, tuuh, tuuh.
Repo ei sitä ole kuulevinänsä, vaan kysyy uudellensa:
— Mistä päin nyt on tuuli? Sano, kuomaseni.
Tähän toinen vastaa niinkuin viimeinkin, vaan kun repo kol-
mannesti kysyi samaa asiata, sanoa puhalsi karhu viimeinkin:
— Ppohhjoisesta!
Mutta siinä kun tuli aukaisemaan suunsa, lensi samassa teerikin
tiehensä. Siitä pahoillansa sanoo karhu revolle:
— Voi sinua, sen ruoja, kun teeren laskit suustani.
— Itsehän sen laskit, vastasi repo,— olisinko minä sijassasi
ollut, ja minulta kuka olisi tuulen laitaa tiedustellut, niin olisin
läpi hampaitteni vetänyt ja kysyjälle vastannut tuulen olevan
'Iitäisessä', mutta sinä kun et taiten vastaillut, sinulta saaliskin
katosi.
KARHU PITÄÄ MIEHEN KANSSA YHTEISTÄ PALOA
Alla päin pahoilla mielin kävelee karhu metsää siitä, niin näkee
miehen palomaata kyntämässä ja kysyy häneltä:
— Mitä, mies, tässä teet?
— Paloa kynnän, siihen sitten siemeniä kylvän, että minulle
maa viljan toisi, vastasi mies.
— No, ota minut apulaiseksi, virkkoi karhu,— minä kynnän,
muokkaan maasi, kun antanet minulle osaa viljoista, konsa ne
joutuvat.
— Sen kun tehnet ja paloni kyntänet, niin olkoon saalis kahtia,
vastasi mies.
Karhu kävi tuosta nyt työhön käsin, ja kun palon oli kyntä-
nyt, niin kysyi mieheltä:
— Mitäs tähän nyt kylvämme?
— Pankaamme^ palo kahteen osaan, tuumasi mies,— niin toi-
seen puhumme naurista, toiseen vehniä kylvämme.
Niin tehtiinkin, kylvökset kasvoivat hyvästi, ja kun syksyn tullen
viljat tulivat jaettaviksi, vei mies karhun naurismaalle ja kysyi:
— Kumpaisetko sinä otat, ylimmäisetkö vai alimmaiset?
Karhu arvelee asiaa, sanoo:
184

\
J

— No, olkoothan minulle ylimmäiset.
Mies silloin listi nauriit ja antoi naatit karhulle. Käytiin siitä
vehnämaalle ja alettiin viljoja jakaa, niin sanoi karhu:
— Nyt minä tahdon alimmaiset, ylimmäiset olkoot sinulle.
— Olkoon sillä puheen, vastasi mies ja siitä vehnät leikkasi
itsellensä, vaan sänget heitti hän karhulle.
Tuli talvi tuosta, niin mies paistoi nauriista paistikasta ja
laati vehnäistä möykkyistä, ja kutsui karhun vieraakseen. Tämä
miehen kotiin tultuansa söi paistikkaan ja vehnäisen möykkyisen
ja sanoi miehelle:
— Sinä minut maanitit; sinun ruokasi ovat makeat, mutta mi-
nun maistuvat maatuneelle, vaikka miten heitä keittelisin; kerran
vielä kostan sen sinulle.
KARHU TARTTUU MIEHEN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN,
JOSTA KÄYVÄT SITTEN KESKENÄÄN KÄRÄJÄTÄ
Uhkaustaan myöten päätti karhu tehdä miehelle vahinkoa ja alkoi
käydä hänen ruishuhtaansa syömässä, vaan 1<un harjautui aina
yhtä tietä kulkemaan huhdalle, niin mies sille tielle viritti ansan
hänelle. Kun siitä nyt karhu yöllä kulki tavallista tietänsä, eipä
tiennytkään olla varoissaan, vaan tarttui ansaan jalastansa. Alkoi
siinä karhu hyppiä, rötkyä ansassa ja kiljui kovasti, niin tuli
mies paikalle. Tätä alkoi karhu rukoilla, sanoi:
— Laske minut, veikkonen, täältä, niin sinut siitä vielä pal-
kitsen.
— Kyllä sietäisit siihen kuolla, koska minun huhtaani olet
pitkän aikaa syönyt, vastasi mies,— mutta näyttääkseni, etten minä
vanhalle tuttavalle pitkällistä vihaa kanna, niin laskenpahan si-
nut tällä kertaa vielä ansasta.
Sen tekikin mies, ja karhu pääsi ansasta, vaan kun jalkansa
oli irti saanut, eipäs muistanutkaan lupaustansa, vaan sanoi vi-
hoissaan miehelle:
— Syön minä, ruoja, sinut, jo ennen pettelit viljain jaossa
minut ja nyt päälliseksi minulle ansan viritit.
— En minä anna itseäni syödä, sanoi mies,— lupasithan sinä
hyvän työni palkita.
— Senpä minä teenkin, vastasi karhu,— sillä maailman tapa
on se, että hyvä palkitaan pahalla.
— En tyydy minä siihen, tuumasi mies,— lähtekäämme oikeutta
etsimään, kumpi meistä käypi vääräksi.
Karhu suostui tuumaan, ja lähdettiin yksissä etsimään tuomaria.
Ei kaukaa kuljettukaan, niin tavattiin hevonen, sanottiin hänelle:
— Oikeutta olemme etsimässä, rupeatko riitamme ratkaisijaksi?
186

— Kertokaahan asianne, vastasi hevonen,— niin siitä näen,
kumpi teistä on väärässä.
Mies selvitti asian, kusta heidän riitansa oli noussut, sanoi:
— Minä tämän karhun ansasta laskin, se kun siitä lupasi
palkita minua, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei pitänytkään
lupaustansa, mutta tahtoi syödä minut sanoen maailman tavan
olevan sen, että hyvä palkitaan pahalla.
— Kyllä karhu on oikeassa, sanoi tämän kuultuaan hevonen,—
pahalla hyvä maksetaan maailmassa. Palvelin minäkin kolmekym-
mentä vuotta isäntääni uskollisesti, mutta eilen kuulin hänen kui-
tenkin sanovan palvelijallensa: »Huomenna pitää sinun tuo vanha
hevoskulu tappaa, ei siitä enää ole muuta kuin vastusta.» Saapi
siis karhukin syödä sinut, sillä niin on maailman tapa, että hyvä
palkitaan pahalla.
Mies ei tähän tuomioon tyytynyt, vaan tahtoi lykätä asiansa
toiseen oikeuteen. Sitä ei karhu kieltänyt, ja niin saatiin taas
metsää kävelemään yksissä. Kuljettiin vähän matkaa siitä, niin
nähtiin vanha koira, joka oli männyn latvaan nostettu hirtet-
täväksi.
— Tämä on vanha ja maailman kokenut koira, tuumasi mies,—
ottakaamme hänet tuomariksemme!
— Tehkäämme niin, vastasi karhu, ja riidan perustus selitet-
tiin koiralle.
Tämä tuskin oli asian kuullut, niin vastasi:
— Karhu on oikeassa. Hyvä olin minäkin aikanani ja palvelin
isäntääni uskollisesti haukkuen näätää, saarvaa, oravata, vieläpä
synnytin hyviä pentujakin, joista tuli kunnollisia metsäkoiria,
vaan nyt kun vanhaksi jouduin, minut tähän puuhun ripustivat
kuolemaan, sillä se on maailman tapa, että hyvä palkitaan
pahalla.
— En tyydy vielä tähänkään tuomioon, tuumasi mies,— vielä
pitää kolmas tuomari hakea.
Karhu oli asiaan myöntyväinen, ja siten saatiin taas yksissä
kävelemään, eikö mistä löydettäisi kolmatta tuomaria. No, kuljet-
tiin, kuljettiin, minkä lienee kuljettukaan, niin tulee repo heitä
vastaan tiellä. Tätä pyytävät tuomarikseen, sanovat:
— Meillä juttu on semmoinen ja semmoinen, ratkaise, velikul-
ta, riitamme!
Repo lupasi heille oikeuden pitää, vaan kuiskasi siitä jo hiljaa
miehelle:
— Annatko minulle, mitä on kanoja kotona aitassasi, niin
sinulle hyvän tuomion toimitan.
— Annan, vastasi mies. Repo silloin tiedusteli riidan perustusta,
ja mies kertoi sen hänelle alusta pitäen sanoen:
187

— Tämä karhu oli minun ruishuhdallani käydessään ansaan
tarttunut, siinä hyppiä rötkyi hädissään ja pyysi minua avukseen
luvaten hyvän työni runsaasti palkita, jos hänet irti päästäisin.
Minä silloin hyvästä sydämestäni autoinkin hätäytynyttä ja laskin
hänet ansasta, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei muistanutkaan
välipuhettamme, mutta rupesi petolliseksi ja vastasi viekastellen:
»Hyvä on pahalla palkittava, niin on maailman tapa, senpä kautta
syön nyt palkoista sinut.» Onkos tässä karhun käytöksessä koh-
tuullisuutta? Ratkaise, velikulta, riitamme.
— Oho! vastasi repo,— kylläpä juttunne on mutkainen ja se-
kava, siin'on työtä istuillaankin tutkiessa.
Näin puhellen käski hän asianomaisten istua kunkin eri mät-
täällensä istahtaen itse kolmannelle, josta kun aikansa oli hei-
dän asiataan aprikoinut, kävi jo ilmaisemaan päätöstänsä sanoen
toimessaan:
— Mikäli minä selvää saan asiastanne, käännyt sinä, karhu,
mielestäni vääräksi; vaan ettei mitään erehdystä tapahtuisi tuo-
miossa, lähde, mies, näyttämään miten karhu on syönyt sitä.
Mies vei toiset huhdalle niinkuin repo oli vaatinut, ja näytti,
minkä vahingon hänelle karhu oli tehnyt. Repo silloin puisteli
päätään, sanoi karhulle:
— Kylläpä olet miehelle suurta vahinkoa tehnyt, hänen huh-
taansa koko joukon syönyt, sotkenut.
— Siltä se näyttäisi, vastasi karhu,— vaan lähdetäänpä nyt
katsomaan, minkälaisen minulle mies surmapaikan laati!
Toiset lähtivät, ja paikalle päästyä oli repo taas asiaa tarkoin
tutkivinansa, kysyi karhulta:
— Yhtäkö jälkeä kuljit sinä tästä huhdalle aina?
— Yhtä, vastasi karhu.
— Pahoin teit, kun aina yhtä jälkeä kuljit, tuumasi repo,—
eihän siihen pakkoa ollut, koska olisit muualtakin huhdalle pääs-
syt.
Sen sanottuaan kääntyi jo mieheen päin ja sanoi:
— Laita nyt ansasi vireeseen, että näen, minkälainen se oli.
Mies laittoi; ja kun ansa oli vireessä, sanoi repo karhulle:
— Astupa nyt tuohon nähdäkseni, miten sinä siitä kuljit.
Karhu astui, mutta tarttui samassa jalastaan kiinni eikä pääs-
sytkään enää koko paidasta.
— No, nyt on asianne sillä pohjalla kuin alustakin, ja rii-
tanne on siis joutava. Ei muuta, vaan lähde kotiisi, mies, ja
jätä karhu siihen tilaansa, missä hän alusta pitäen oli.
Mies teki niinkuin oli neuvottu ja kulki hyvillään kotiinsa
käskien revon tulla palkoillensa, milloin vain mielensä teki. Tätä
kutsua ei repo kauaksi unohtanut, vaan kulki heti illan tullen
188

miehen kartanolle, jossa suoraan meni kanahuoneeseen. Sitä ei
kukaan estänyt, mutta kanat kun repoa peloissaan alkoivat siellä
huutaa katkattaa, kuuli emäntä ilveen ja juoksi halko kädessä
kanojen luo. Sieltä löysikin revon ja alkoi sitä halolla pieksää,
paalikoida päähän. Töin tuskin pääsi reporukka viimeinkin kana-
huoneesta karkuun ja huusi mennessään surkeasti.
— Sen sain minä tuomiostani! Karhu kumminkin oli oikeassa:
pahalla hyvä palkitaan maailmassa!
KARHU PELASTAIKSE HIIREN AVULLA ANSASTA
Karhu uudelleen ansaan tartuttuansa koki kaikin voiminsa pe-
lastautua pahasta pulastansa, vaan ei jaksanut köysiä katkaista.
Väsyksissään, kun ei muutakaan neuvoa tiennyt, rupesi hän vii-
meinkin maata. Hänen siihen nukuttuansa kokoontui koko joukko
hiiriä hänen ympärillensä, ja alkoivat keskenään kisata. Näiden
telmeestä heräsi karhu ja sai muutaman heistä kynsiinsä, se
kun oli ihan hänen turvallensa hypähtänyt. Hiiri anoi rikostaan
anteeksi sanoen vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä
karhun hyvyyden palkita, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun
mieli, ja hän laski hiiren kynsistään sanoen:
— Yhtä mitätön olet syöden kuin säästäenkin, niinpä joudat
olla rauhassa, raukka!
Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaneita ja
palasi niiden kera karhun luo, josta alkoivat hampaillansa ansan
köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua. Tätä tekoaan tehden saivat-
kin viimein ansan paulat poikki purruiksi, ja karhu pääsi hädäs-
tänsä. Sille virkkoi nyt hiiri:
— Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut minun täyttävän
lupaustani, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä
palkita.
Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa
kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.

/1
, SISÄLLYS
SAATTEEKSI SUOMALAISTEN SATUJEN MAAILMAAN 3
TOTUUS JA VALHE . . _ . . . . 7
KRUUNUN MIES . . . . . . . . . . . ... .. ... 17
KULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ . >. . . . . . 29
PELKÄÄMÄTÖN PEKKA . .... . . . , . . . 42
LOHIKÄÄRMETAISTELU '•..'•'•■ •'..'..• • ■ 45
IMANTI . . . 51
AVAIMETON VAKKA . . , .,.-. . . . . .' . . . . 60,
VELI JA SISAR 67
SAVENVALAJAN POIKA ............. 82
VELJIÄNSÄ ETSIVÄ TYTTÖ 85
UKON TYTÄR JA AKAN TYTÄR . .,) . 94
KISSALAN LINNA . . . .... . . / 105
KERSANTTI JA KUNINKAANTYTÄR .. . ■ 111
KAUPPIAAN POIKA KOKEE VERKKONSA . . . . . . . 123
190

TYNNYRISSÄ KASVANUT . . . 126
ANTTI PUUHAARA . . . 130
TAPPELIJA ETSII VASTUSTAJAA .142
RIITA VARSASTA 145
PELTOON KÄTKETTY AARRE 147
TALONPOJAN SÄÄNENNUSTUS 149
TALONPOIKA JA KUNINGAS. . , . , ...... .151
MÖKINUKKO JA VEIJARIT . . . . . . . . ... . 153
NELJÄ HASSUA AKKAA ............. 159
JALOPEURAN PAKENEMINEN . . , . . . • 160
KETTU, SUSI JA JALOPEURA . . ;. . . . . . . . . 162
KARHU TUOMARINA .. . . .... ... ... .163
KETTU JA JÄNIS . ... ..... . . . . . . . 164
REVON KUJEET . ..... 165
REVON, SUDEN JA KARHUN SEIKKAILUT . . . . . 17й

Литературно-художественное издание
ВОЛШЕБНЫЙ КОРОБ
Финские народные сказки
Составитель
У. С. Конкка
На финском языке
Редактор M. М. Мартынова. Художники Т. Г. Юфа и
M. M. Юфа. Художественный редактор Л. Н. Дегтярев.
Технический редактор Э. С. Иванова. Корректор
В. А. Парттимаа
И Б №2347
Сдано в набор 30.05.91. Подписано в печать 7.10.92.
Формат 70xl00'/i6. Бумага офсетная № 1. Гарнитура ли-
тературная. Печать офсетная. Усл. печ. л. 15,6. Усл.
кр.-отт. 64,35. Уч.-изд. л. 13,16. Тираж 10 000 экз. Зак. 1805.
Изд. №65. С 21.
Издательство «Карелия», 185610, г. Петрозаводск,
пл. В. И. Ленина, 1. Арендное предприятие Республи-
канская ордена «Знак Почета» типография им. П. Ф. Ано-
хина. 185630, Петрозаводск, ул. «Правды», 4.
Волшебный короб: Финские народные сказки / Сост. Унелма Конкка;
В69 Рис. Т. Г. Юфа, M. M. Юфа.—Петрозаводск: «Карелия», 1993.— 191 с:
ил.
ISBN 5-7545-0364-4
Финские народные сказки публикуются в Карелии впервые, несмотря на то, что
Финляндия наш ближайший сосед и у нас общая «Калевала» и «Кантелетар».
При подборе сказок составитель использовала, в основном, четыре финских издания
народных сказок. Самое известное из них под редакцией Ээро Салмелайнена, в сказках
которого проявляется самобытный национальный стиль и народный характер. При этом
в финских народных сказках отражаются связи Финляндии с востоком и западом: с Ка-
релией и Россией с одной стороны и Швецией и Западной Европой с другой.
В большинстве сказок сохранены первоначальный стиль и словоупотребление, внесены
только некоторые изменения в грамматические формы, которые устарели и непонятны
современному читателю, заменены некоторые диалектные слова.
Книга рассчитана на широкий круг читателей.
л 480329040-021 82 33
М127(03)—93