Автор: Linna V.  

Теги: fiktiota  

ISBN: 978-951-0-18212-3

Год: 2008

Текст
                    Väinö Linna
TUNTEMATON
SOTILAS
Werner Söderström Osakeyhtiö
Helsinki


Ensimmäinen painos ilmestyi 1954 Kuudeskymmeneskuudes painos © Väinö Linna ISBN 978-951-0-18212-3 WS Bookwell Oy Juva 2008
ENSIMMÄINEN LUKU Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitie- tävä ja kaukaa viisas. Niinpä hän oli aikoinaan antanut metsä- palon polttaa kymmeniä hehtaareja valtion metsää eräällä hieta- kankaalla lähellä Joensuun kaupunkia. Tapansa mukaisesti koettivat ihmiset kaikkensa ponnistaen keskeyttää hänen työnsä, mutta järkähtämättä hän poltti metsää niin laajalta alueelta kuin katsoi tuleviin tarkoituksiinsa sopivaksi. Muuan eversti huomasi ensimmäisenä miten pitkälle oli ulottunut kaikkivaltiaan katse. Hän oli erään armeijakunnan esikuntapäällikkö, ja joukkoja sijoitellessaan hän huomasi palo- aukean erittäin sopivaksi majoituspaikaksi. Suomen talvisota oli sodittu, sota joka oli kaikista siihenastisista paras, sillä siinä voit- tivat molemmat osapuolet. Suomalaiset voittivat sikäli vähem- män, että heidän täytyi luovuttaa alueitaan vastustajilleen ja vetäytyä tämän johdosta syntyneen uuden rajan taakse. Joukkojen jäännökset kotiutettiin ja nuoria ikäluokkia kutsut- tiin niiden tilalle. Paloaukea sai jalkaväkipataljoonan vaivakseen. Keväthelteellä lähtivät vanhat miehet. Karvalakkeineen, turkki- reuhkoineen, villapaitoineen ja huovikkaineen. He palasivat ilman »sopeutumisvaikeuksia». Perinpohjainen suomalainen humala ensin ja sitten töihin. Oliko uhrimme ollut turha? Sitä saivat pohtia ne, joilla ei ollut toukotöitä; se, että he sitä pohtivat, pani epäilemään, ettei heidän uhrinsa niin järin suuri ollutkaan. Ylipäänsä he olivat tervettä rotua. Mitä ihmeellisiä sielullisia vaikeuksia siviiliinpääsyssä sitten olisi ollut? Ei heillä ollut varaa tehdä siitä itselleen kompastuskiveä. Ja sielu voi olla van-
hoilla ihmisillä, jotka elävät katumuskymmenellään, mutta sotamies ei tee sellaisella mitään. Kenellä sellainen oli, hän sai mahdollisimman pian nukuttaa sen uneen. Syvälle painuneet silmät karvaisten rohtuneiden poskien yläpuolella olivat kuvasta- neet vain eläintä, joka viekkaana ja hurjana koetti onnistua kahdessa tehtävässä, asemansa ja henkiriepunsa säilyttämisessä. Nuori ikäluokka astui sijaan. Siinä he seisoivat, hieman vaivalloisesti aikaansaadussa rivissä, nämä Suomi-Äidin maailmanhistorialle valitsemat uhrit. Talon- poikia tukevissa vaatteissaan, päiväläisiä pikkutakkisillaan, kra- vatti rypistyneen tyykipaidan kauluksen alta sojottaen, ja jou- kossa joku kaupunkilainenkin, jolla oli »ulsa» yllä ja joka »ei nääs muistanu mitään koko matkasta nääs». Hieman Mäkinen aristeli aluksi. Nyytti kainalossa, parhaat vaatteet yllä ja taskussa viimeinen halkometsästä ansaittu tili. Hänellä oli naapurin tytön valokuvakin. Eihän Mäkinen ollut tyttöön rakastunut, sen paremmin kuin tyttökään häneen, mutta sotaväessä kuulemma katsellaan tyttöjen kuvia. Aivan arkipäi- väisesti he olivat naapuruksina eläneet, mutta lähtiessä oli Mäki- nen kuvan ottanut kömpelön leikillisesti: Muista kirjoittaa. Mikä oli hänen suhteensa maailmanhistorian suureen vyöryyn, josta kantautui yhtä ja toista hänen korviinsa? Aatu panee huli- naksi. Sitä mieltä hän oli. Kyllä Mäkinen tiesi mitä hulinaksi paneminen oli. Vielä sattui tansseissa, että joku »haka» veti tuo- lilla lamput katosta ja karjaisi: Tupa tyhjäksi, jumalauta! Suo- malainen oli kova, ja me emme aloittaneet. Kyllä meillä oikeus on. Niinkin hän ajatteli. Ja jos vielä tullaan, niin samalla lailla pannaan kova kovaa vastaan, perkele. »Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistel- len puolesta maas.» Kansakoulussa oli sillä yritetty jalostaa tuota sankarimieltä, joka ilmeni tuvan tyhjentämisessä. Kau- niimmin oli tuon yltiöpäisyyden tultava näkyviin. Mutta ei näiden miesten mieli ottanut syttyäkseen sanoista, joita joku ontuva mies oli sepitellyt. »Siellä Hellaassa, silloin oikein van- haan aikaan, meinaan, kun ei Suomea vielä ollutkaan.» Herroille sellaiset laulut sopivat, sillä suomalainen kansanmies tietää tavallisen hyvin, mitä herrojen päässä on. Paremmin hei-
dän mieltään nostattivat kertomukset miehistä, jotka hyppäsivät panssarivaunun päälle ja vetelivät rautakangella konekiväärien piiput väärään. Se muistutti enemmän noita kotoisia sankari- tarinoita. Sellaisessa heidän suomalaisuutensa ylevöityi. Sillä tavoin he olivat isänmaallisia. Oikeastaan hengeltään mahdollisimman soveliaita siihen tehtävään, jota varten heidät oli koottu. Vuosi kului. Paloaukean reunaan oli noussut parakkeja ja itse aukeama oli raivattu harjoituskentäksi. Siinä he juoksivat, melusivat ja kehittyivät vähitellen laiskansitkeiksi »vanhuksiksi». Sotilas Mäkisenkin kai piti olla. Ei hänestä aivan sellaista tullut kuin tekijät olivat tarkoittaneet, mutta sellaisenaankin hän sai kelvata astumaan maailmanhistorian nieluun. II Konekiväärikomppania harjoitteli omalla puolellaan aukeamaa. Oli helteinen iltapäivä, ja lämpö sekä äskettäin syöty päivällinen oli veltostuttanut miehet niin, että harjoitus sujui tavallistakin vetelämmin. Ryhmänjohtajatkin olivat jo niin kauan olleet ali- upseereita, niin ettei sekään viehätys enää terästänyt mieliä, var- sinkin kun varusmiesalikersantti saattoi katsoa olevansa sotilas- uransa huipulla. Sivummalla seisoskelevista joukkueenjohtajista- kaan ei ollut innostajiksi eikä myöskään suojelijoiksi siinä tapauk- sessa, että ryhmänjohtaja olisi onnistunut yli vähimmän tarpeen. Sellainen olisi nimittäin kukistunut rivistä kuuluvaan mutinaan: — Älä huuda, saatanan sotahullu! Laiskasti kajahtelivat komentosanat, ja hieman sitäkin lais- kemmin kalahteli kalusto miesten sitä nostellessa ja laskiessa käännöksiä tehdessään. — Tämä se on. Kiäntyä sitä pitää soassa osata. Myö senkun vinkkeliä tehhään, niin sillä selevä. Sota käyp. — Mitä se Rahikainen mutisee. Turpa kiinni rivissä. — Hoitelehan omas. Yhtäkkiä sai harjoitus eloa. Melu ja liike vilkastui ja sivum- malla seisoskelleet upseeritkin astelivat kukin joukkueensa luokse.
Tämä johtui siitä, että toimistoparakilta päin läheni harjoitus- kenttää lyhyenläntä, kuivankälpeä mies. Hän oli komppanian- päällikkö, jääkärikapteeni Kaarna. Hän oli iältään viisissäkym- menissä ja niin suoraryhtinen ja puhdaspiirteinen, että hän pienestä koostaan huolimatta vaikutti komealta. Kapteeni oli hyvin ripeäliikkeinen ja vilkas mies, mutta tällä kertaa vaikutti hänen kävelyssään jokin ylimääräinenkin kiire. Hän katseli kävellessään koko ajan komppaniaa, aivan kuin olisi kärsimättö- mästi halunnut olla heti perillä. Niinpä hän kompastuikin pala- neeseen juurakkoon, mutta pääsi ripeästi tasapainoon, ja suusta tuli nppeasti: — Kas, ka» perkelettä. Hän kääntyi katsomaan juurakkoa ja kompastui heti uuteen, onnistuen tällä kertaa vain vaivoin pysymään pystyssä. Touhua täynnä oleva mieli purkautui yksinpuheluun: — No, no, no, no. Saatanan perkeleen helvetti! Sen jälkeen kuului vielä joukko tyytymättömiä kurkkuääniä: Hmkhy, hmkhy. Komppanian luokse ehdittyään hän pysähtyi ja yeti ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän jokaista tavua painottaen kiljaisi äänellä, joka särkyi voimavarojen puutteessa: — Ko-nek-kivääri-komp-pani-a! Miesten rintamasuunta kääntyi nopeasti päin kapteenia, jo- kaisen jäykistyessä asentoon. Joku väärään suuntaan hädissään kääntynyt korjaili erehdystään henkeään pidellen, mutta kuuli kohta helpotuksekseen uuden komennon: — Lepo... Joukkueenjohtajat! Miesten pingottunut ryhti lysähti, ja kolme upseeria alkoi no- peasti kävellä kapteenia kohti. Tämä odotti kärsimättömänä katsellen välillä heidän lähestymistään, välillä taivaalle, siirrel- len samalla jalkojaan levottomasti. Kaikki kolme asettuivat rin- nakkain ja tekivät asennon. Kaarna vältti katsomasta ensimmäi- sen joukkueen johtajan, luutnantti Lammion asennontekoa. Häntä ärsytti ennen kaikkea Lammion nykäyksittäin lakinlippaan nouseva käsi, jonka ranne kaiken lisäksi muodosti ohjesäännön vastaisen mutkan. Muutenkin kapteeni sieti vaivoin koko miestä. Pitkän ja kaitakasvoisen helsinkiläisluutnantin itsetietoinen yli- 8
mielisyys koetteli Kaarnan kärsivällisyyttä, joka ei muutenkaan ollut venyvimpiä. Lammio oli aktiiviupseeri ja Maasotakoulu oli pilannut hänet lopullisesti. Sieltä hän oli saanut käytökseensä eleitä, joita vanha kapteeni katseli melkein hammasta purren. Miehet vihasivat Lammion ääntäkin, joka oli ilkeän kimeä hänen ladellessaan huoliteltuja sanojaan. Toisen joukkueen johtaja oli nuori varusmiesvänrikki, länsi- suomalaisen kauppalan yhteiskoulusta ylioppilaaksi päässyt poika, joka yritti verhoutua jonkinlaiseen tärkeyteen koettaes- saan täyttää talvisodan luoman reservivänrikkimyytin puitteet. Kolmannen joukkueen johtaja oli myöskin reservivänrikki, iältään lähellä kolmeakymmentä. Vilho Koskela oli hämäläisen pienviljelijän hämäläinen poika. Tanakkaruumiinen, vaalea- tukkainen, sinisilmäinen, lovileukainen ja niin vähäpuheinen, että oli saanut liikanimen Ville Vaitelias. Miehet olivat kuul- leet huhuja hänen kunnostautumisestaan talvisodassa. Itse hän ei koskaan siitä puhunut sanaakaan. Tiedettiin vain, että hän loppuaikoina oli toiminut komppanianpäällikkönä ollessaan vielä kersantti. Sodan loputtua hänet oli komennettu upseerikouluun ja hän oli jäänyt armeijaan ylimääräisesti palkattuna vänrikkinä. Palveluksessaan hän oli vähä-ääninen, hieman kömpelö, mutta asiallinen, niin että hän kyllä sai opetetuksi miehensä yhtä hyvin kuin muutkin. Kapteeni piti häntä suuressa arvossa, ja niinpä hän nytkin puhui aivan kuin henkilökohtaisesti Koskelalle, muiden ollessa jotenkin sivullisia. Komppania seurasi noiden neljän upseerin hieman pitkäksi venyvää keskustelua, elätellen mielessään toi- voa, että se olisi merkinnyt suljetun harjoituksen muuttumista joksikin muuksi. Lopulta neuvottelu päättyi. Kapteeni palasi takaisin toimistoparakille ja upseerit joukkueittensa luokse. Mieliala komppaniassa virkistyi huomattavasti, kun joukkueet huudettiin kokoon ja marssitettiin parakeille. — Varmaan päästään uimaan, suhahti joku toivorikas vierus- toverilleen, mutta tämä oli jo kadottanut uskonsa siihen, että armeijassa voisi sattua miellyttäviä yllätyksiä, ja tyytyi hymäh- tämään puoliksi vihaisesti. Koskela marssitti joukkueensa parakin eteen. Kotvan hän sei-
soskeli aivan kuin miettien miten aloittaisi. Käskeminen oli hänelle yleensä vaikeata, ja lisäksi hänen oli vaikea muotoilla käskyä, koska häntä jotenkin hävetti selvässä asiassa käyttää armeijan teennäistä komentotyyliä. — Noin. Aliupseerit. Teitin tarttee nyt huolehtia semmonen asia. Pataljoona siirtyy autokuljetuksin toiseen paikkaan, ja sen takia luovutetaan kaikki ylimääräiset varusteet pois. Vaatteet vaan päälle, ja reppuun toinen alusvaatekerta, jalkarätit ja mant- teli. Leipälaukku ja ruokailuvälineet otetaan. Ja aseet tietysti. Loput varastoon. Koittakaa pitää kiirutta. Minä tulen sitten, kun saan oman huushollini purettua. Tilanteessa tuntui olevan jotakin niin poikkeuksellista, että ensimmäisen puolijoukkueen johtaja rohkeni tehdä kysymyksen, joka oli oikeastaan asiaankuulumaton. Saatu tehtävä ei nimit- täin edellyttänyt tietoa siitä, minkä vuoksi se piti suorittaa, mutta alikersantti Hietanen uskaltautui jopa »meidänkeskiseen» äänensävyyn: — Mihin täst sit ollenka lähretä? Vissi helvetti ast? Koskela vilkaisi taivaanrantaa ja vastasi: — Sitä minä en tiedä sanoa. Semmonen on vaan käsky. Minä lähden meneen. Pankaahan rähinä päälle. Sen verran saivat nämä miehet tietää kohtalostaan. Vähään rajoittuu sen vuoksi heidän vastuunsakin. Mutta innostuneita he olivat. Sattui niinkin harvinaisia tapauksia, että miehet itse kyselivät ryhmänjohtajilta mitä pitäisi tehdä. Hietanen keksi kirjoittaa parakin pöydälle luettelon mukaanotettavista varus- teista ja se selvitti touhua melkoisesti. Tämä varsinaissuomalai- nen alikersantti oli joukkueen vanhin Koskelan poissaollessa, ja yli muiden puheen kuului hänen iso äänensä, kun hän lyhyttä murrettaan säkättäen ohjaili valmistuksia. Hän oli reipasluon- toinen ja voimakasruumiinen nuorukainen, jonka oli onnistunut saavuttaa jonkinlaista arvovaltaakin joukkueessa — pääasiassa juuri voimiensa ansiosta. Joku uhosi: — Pojat puhuivat lähetin sanoneen, että pataljoonan kirjuri oli sanonut, että meidät viedään Joensuuhun varuskunnaksi. 10
Hietanen tunsi hyvin nämä toiveiden synnyttämät huhut, joita silloin tällöin liikkui, ja hän sanoikin pilkallisesti: — Mää taas kuulin pataljoona hevosmiähilt et me jouruta Helsinki varuskunnaks. Kaik vanha rytky vaiheteta uussi. Tule joka miähel pussihousukki. Semmotti mää kuuli. Kaikki assioi mää ain kuule. Toisen ryhmän johtaja, alikersantti Lahtinen, oli polvillaan lattialla ja sitoi reppunsa nauhoja. Tämä isokokoinen pohjois- hämäläinen poika oli selkeästi suuntautunut kommunismiin, ja sieltä reppunsa vaiheilta hän jupisi: — Saatte nährä pojaat, että tästä tulee kahina. Se yks kohjo sieltä Saksasta lähtee ensin, ja meirän nilkit painaa perässä. Mei- naan, se on repiny suutansa siihen malliin, ettei yhtään tarvitte epäillä. Hän katsoi huolestuneen näköisenä ympärilleen, suu tärkeässä ja huolekkaassa mytyssä ja jatkoi: — Saa nähdä vaan, kuinka hänessä käy. Meinaan, siinä maassa riittää amisiooni. Ja miinaa on pojaat tiellä. — Ja miun Katjuusan siellä on! sanoi sotamies Rahikainen, pohjoiskarjalainen lunki ja pinnari. — Ei poja. Mää tiärä. Me mennä rajal linnotustöihi. Herra pelkkävä et Venäjä tule tän jos ne alkava sotima Saksan kans. Se oli Hietasen ajatus, mutta Lahtinen ei hyväksynyt sitä, vaan mutisi edelleen: — Mitä se täällä tekee. Ei se mun tietääkseni kenenkään kimppuun käyny ole. Mutta saksmanneja täällä jo on. — Lomakuljetuksia. — Lomalaisia! Lahtisen äänenpainoon sisältyi suunnaton määrä kiukkuista halveksintaa. Mutta siitä nousi meteli. — Ei sen kummempia lomalaisia kuin on Hangon kylpylässä. Vuokramiehiä vaan. Tai Viipurissa. Älä, kuule, puolusta! Toivotontahan se oli, ja Lahtisenkin »Saadaan nähdä» hukkui meluun. Eipä sillä, että kysymys heille mitenkään elintärkeä olisi ollut, mutta kenties melu olisi jatkunut, ellei sitä olisi kes- keyttänyt Hietasen kovalla äänellä karjaisema: — Huomio! Parakkiin astui kapteeni. il
— Jatkakaa, Jatkakaa, Jaha. Jaha. Jokos ollaan kunnossa? Kapteeni liikehti ketterästi ympäri tarkastellen miesten va- rusteita ja puhellen: — Rikkinäiset varusteet vaihdetaan uusiin. Jos teillä on siviilivarusteita, niin pankaa pakettiin ja kotiosoite päälle. Ta- lousaliupseeri ottaa ne vastaan ja huolehtii edelleen. Kaikki liika kama pois, kuten tarpeettomat kirjoituslehtiöt ja sensellai- set. Tiedättekös te, pojat, mitä partiolaisten vyöhön on kirjoi- tettu? Ole valmis. Ole valmis. Jaha, jaha. — Herra kapteeni. Ei nyt sentähen kirjoituslehtiöitä. Tytöt ne lakkaa antamasta, ellei lemmestä lurita. Rahikainen sai pidäteltyä naurua aikaan, sillä hänen sanansa saivat lisämerkitystä siitä, että ne uskallettiin lausua kapteenille. Kaarnankin suupielessä käväisi kuiva hymy ja hän puheli: — Kuulkaas sitä. Kuulkaapas mitä mies puhuu. Lakkaavat antamasta. E ... heei, e ... heei. Antaahan tyttö, jos se äi- tiinsä tulee, ja jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää. Näyttäkääs. Saappaat vaihdettava uusiin. Eivät kestä mars- seja ... Vai niin. Että lemmestä luritettava. Onpas siinäkin. Onpa niinkin. Kynällä se poika vain naisten kimppuun . . . Että kynällä, sano. Hietanen, aliupseerit ovat käyttäneet tuttavuut- taan asealiupseerin kanssa hyväkseen ja valikoineet huonoja kivääreitä välttyäkseen huolellisuudesta piipunjynssäyksessä .. . Kyylänkonsteja. Kyylänkonsteja. Mutta mikäli joukkueessa sel- laisia on, niin heti vaihdettava uusiin. Selvä vai? Ja-ha, jaha. Että kynällä sano. Hmhyhyyy, hmhyhyyy ... Taira ... rai •.. tai... ra ... ra ... rai. Koko ajan tarkkailivat kapteenin terävät silmät miesten varus- teita. Hyräily ja yksinpuhelu oli hänelle ominaista, eräänlaista ylimääräisen tarmon purkausta. Ensimmäisen ryhmän johtaja, alikersantti Lehto kysyi yhtäk- kiä edes asentoa tekemättä: — Herra kapteeni. Minä kun en ole partiopoika, niin minä en tiedä, mihin meidän pitää olla valmiita. Ei suinkaan vaan sotaan? Kapteeni pysyi tyylissään: — He ... heei. Ei sitä niin vaan sotaan mennä. Sota on kau- kana. Balkanilla saakka. 12
— Herra kapteeni. Se sitä nykyään on kova kulkemaan. Sa- lamasotaa kun on. Kaarna katsahti Rahikaista ja naurahti: — Minkäs sille sitten. Täytyy sotia sitten vain. — Sojitaan, sojitaan. Ja kun kerran ruvetaan, niin siilon mennään pitkälle. Sotamies Salo, keskipohjalainen, halusi myös saada äänensä kuuluville. — Sillä tavalla, sillä tavalla. Kapteenin kasvoilla häivähti kuitenkin vastenmielisyys, sillä Salon mielistelevä into tuntui hänestä ällöttävältä, ja hän jatkoi- kin asiallisessa äänensävyssä, puhuen Lehdolle: — Muuten. Taisi käydä niin, että Lehto jäi ilman niitä muuttokahveja. — Eipä ole väliksi, vastasi Lehto kuivasti. Asia oli nimittäin sillä tavoin, että Lehto oli saanut kapteenilta luottamustoimen. Hän oli huolehtinut kapteenin perheen muu- tosta kaupungissa, ja kun rouva muuton aikana ei voinut tarjota kahvia, piti Lehdon saada ne jälkeenpäin. Tämä Tampereen seu- duilta kotoisin oleva alikersantti oli tullut kapteenin suosikiksi hieman oudolla tavalla. Nimittäin lomaltamyöhästymisen vuoksi. Lehto oli pienestä pojasta saakka elänyt ilman vanhempia ja omaisia omin päin. Hänessä oli jotakin synkkää ja ilkeätä, jota toiset eivät osanneet määritellä, mutta jonka olemassaolon he vaistosivat. Samanikäisyydestään huolimatta hän oli aivan kuin toisia vanhempi. Tyly ja kova luonne ei milloinkaan osoittanut pienintäkään sulamisen oiretta, ja jos hän tunteilevaan ympäris- töön joutui, ärtyi hän silmin nähtävästi. Isänmaa, uskonto, koti, Suomen kunniakas armeija ja kaikki mahdollinen »henkevyys» sai häneltä pikaisen tuomion: — Älkää jauhako paskaa! Kuka tulee katsomaan kenen rahat on? Siviilissä hän oli ollut autonapumies, ja muuta hänen entisestä elämästään ei kiskomallakaan saatu irti. Marsseilla tai muuten raskaissa harjoituksissa hän ei milloinkaan väsynyt. Kasvot vain kuin kivettyivät ponnistuksesta, ja ohuthuulinen suu sai mel- keinpä raa'an kireän ilmeen. 13
Lomalta hän oli myöhästynyt kokonaisen viikon, ja kapteenin tiedusteluun hän oli vastannut kuivasti ja lyhyesti: Ei huvittanut! — Huvittanut! Kaarna vapisi. — Tiedättekö mitä tästä seuraa? — Tunnen rangaistusohjesäännön, herra kapteeni. Kapteeni katseli jonkin aikaa ulos ikkunasta, naputti nyrkillään pöytää ja sanoi lopuksi rauhallisesti: — Jos lähtee tuolle tielle, niin on kestettävä loppuun asti. Ihminen voi tehdä omasta tahdostaan lain vain sillä edellytyk- sellä, ettei hänelle jää oikeuksia. Joka asettuu lauman ja sen la- kien ulkopuolelle, on henkipatto. Hetkisen kokeili kapteeni voimaansa. Mutta Lehdon silmät tuijottivat vastaan lujina ja ilmeettöminä. Ei pienintäkään häm- minkiä, ei pälyilyä eikä väistämistä. — Äärimmäisyyteen johdettuna se merkitsee, että aina on elä- mä pelissä. Luulisitteko kykenevänne pelaamaan sellaisella pa- noksella, jos tämä tapahtuma olisi kehittynyt sellaisiin mittoihin. Tässä ei ole kysymyksessä kuin parin viikon aresti, ja se ei ole mitään. Mutta jos teidän edessänne kerran olisi joko—tahi, teidän oma tahtonne laumaa vastaan, panoksena sen suoman tur- van kadottaminen, niin luulisitteko kestävänne? Lehto ei käsittänyt asiaa aivan noin laajoissa silmänaloissa, mutta sen sijaan aivan hyvin yksityistapauksissa, ja hän vastasi: — Jos kiduttamatta tapetaan, niin kuinka vain. — Jos niin on, niin tietäkää, että siitä lähteestä nousevat kaikki suuret teot. Turha sitä on oikeastaan silloin käyttää pikku jermuiluun ja niskoitteluun. Lujuus ja itsepäisyys, joka jää hedelmättömäksi asennekapinaksi, hävittää arvonsa ja jää ai- noastaan naurettavaksi. Minulla ei ole mitään eetillistä oikeutta rangaista teitä, ainoastaan voiman oikeus. Koska ette mitään pyydä, ette ole velkaakaan. En pidä asennettanne sen enempää vääränä kuin omaa vallankäyttöäni, mutta jos hukkaatte lujuut- tanne tuollaiseen, niin minä pidän sitä naurettavana. Tähdätkää korkeammalle. Joka miehelle on maailma avoin, se on tahtojen temmellyskenttä, kovin voittaa, mutta enemmän älyä tarvitaan kuin tuo. Ei riitä että selvitään hyvin kulloinkin esiintulevista yksityisseikoista. Tarvitaan laajempi näkökenttä. Hankkikaa se. H
Pienen äänettömyyden jälkeen ravisti kapteeni itsensä takaisin arkipäivään ja sanoi: — No niin. Menkäähän. Rangaistusta ei kuulunut, mutta sen sijaan selviä luottamuk- senosoituksia, joista tuo muuttotouhu oli yksi. Ja eräänä iltana hän ohimennen, näennäisesti ilman tarkoitusta, sanoi: — Oppimiseen ei koskaan olla liian vanhoja. Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta. Huomautus jäi hedelmättömäksi. Lehto ei hankkinut kirjoja, mutta sen sijaan saatiin tietää, että kapteeni itse luki ahkerasti. Muuten Lehto kesti suosionsa tulikokeen, hänen asenteensa kapteenia kohtaan pysyi tylyn asiallisena, mutta palveluksen hän suoritti pikkutarkasti ja huolellisesti. — Eipä ole väliksi. Senkin hän sanoi kuivasti, heittäen rep- punsa vuoteelle, ja ollen niinkuin ei kapteenia olisi ollutkaan. Tämä vastasi yhtä arkisen kuivasti: — Niinpä niin. Se siitä. Sitten hän otti palvelusilmeen ja huusi: »Vauhtia sitten!» ja lähti terhakasti parakista. III Kehotus oli turha. Oltiin lähdössä. Ei tiedetty mihin, mutta sehän se niin mieltänostattavaa olikin, samoin kuin sekin, että autokuljetus siirsi jalkamarssin rasituksen pois miesten mielialaa pilaamasta. Mitä ihmettä sellainen edelsi Suomen armeijassa. Autokyyti. Ei sellainen tuntunut kuuluvan ohjelmaan ollenkaan. Patjoja ja peitteitä kannettiin varastoon, jossa vallitsi ennen- kuulumaton sekasorto. Se taas puolestaan oli saanut kokonaan pois tolaltaan talousaliupseerin. Alikersantti Mäkilä ei suotta ollut Laihialta kotoisin. Saituus oli Mäkilän intohimo, jopa niin suuressa määrin, että olisi aivan hyvin voinut puhua sairau- desta, jos miehet vain olisivat sellaisia sielullisia hienouksia ym- märtäneet. Varusesineet olivat hyllyllä täsmällisessä järjestyk- sessä, ja sinne hän talletti kaiken parhaan jakaen aina komppa- nialle huonoimmasta ja risaisimmasta päästä. Varastossaan hän 15
viihtyi kaikki vapaa-ajatkin, vertaillen varastoa ja kirjanpitoa yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen ja komppanian välillä vallitsi jatkuva riita. Varusteita vaihtamaan saapuvien miesten melua- via vaatimuksia vastassa oli Mäkilän hiljainen, mutta sitä itse- päisempi kielto, jonka hän tavallisesti perui vasta kapteenin ni- menomaisesta määräyksestä. Katkerimpia hetkiä hänen sotilas- uransa aikana olivat ne, jolloin hänen täytyi vaieten, joskin pu- noittaen ja kurkkuaan karautellen katsella, miten upseerit val- tansa oikeudella etsivät itselleen parhaita varusesineitä. Sellaisen jälkeen kuului varastosta pitkät ajat hiljaista jupinaa, ja miehet saivat entistä tylymmän vastaanoton. Päinvastoin kuin talousaliupseerit yleensä, pukeutui hän itse- kin kaikkein kehnoimpiin rytkyihin mitä varastostaan löysi. Ja nämä linnunpelättimen ainekset hän kerkeästi veti kieltonsa pe- rusteeksi: — Kyllä kai täs jokahinen tahtoos herran kamppehis kulkia. Mutta niitä täs täytyy pitää mitä jää, kun kaikki vierähän käsistä. Pussihousuus ja kiiltosaappahis sitä oltaas, mutta mitäs pannahan ylle sitten kun tosis tarvitahan. Sellaista tositarvetta, että Mäkilä olisi vapaaehtoisesti luopu- nut jostakin varusesineestä, tuskin olisi milloinkaan ilmestynyt. Laihialaisen suurtalon isäntäpoikana hän sai kotoaan paketteja, jotka hän salavihkaa kiikutti varastoonsa välttyäkseen jakamasta niitä toisille. Kerran tuli posti kuitenkin niin myöhään, että Mäkilä oli jo riisuutunut. Lähetti toi hänen pakettinsa aliupseeriparakkiin ja sen johdosta joutui Mäkilä vaikeaan asemaan. Hän ei sentään kehdannut uudelleen pukeutua ja viedä pakettia pois, mutta pa- rakkiin jättäminenkin tiesi pakettiin kohdistuvia jakovaatimuk- sia. Mäkilä torjui ne, mutisemalla jotakin aamuteen yhteydessä tapahtuvasta jaosta, ja piilotti paketin vuoteensa pääpohjiin. Yöllä alkoi Mäkilän petiltä kuulua varovaista paperinkahistelua, mutta silloin leimahti myös valo palamaan, ja parakissa kajahti Hietasen huuto: — Ylös, poja! Mäkilä jaka pakettis! Toiset olivat varmuuden vuoksi järjestäneet päivystyksen, epäillen Mäkilän yön aikana selvittävän pulansa jotenkin, ja pari- kymmentä miestä hyökkäsi onnettoman paketinomistajan kimp- 16
puun. Mäkilä istui petillään, silmiään räpytellen ja painaen huo- vankulmalla peitettyä pakettia kylkeään vasten suojaan. Väki- valtaa ei käytetty, mutta kaikki mahdolliset henkisen painostuk- sen keinot kylläkin. Turhaan kuitenkin, sillä Mäkilä selitti vakuuttavasti: — Vaatetavaraa siinä on. Ei oo syömistä kun pari korppua. Ja niitä ei kannata ruveta jakamahan. Pyysin tänne omia alus- vaattehia, ei oo mitään syömisen puolta. Korpun murenaakaan ei hellinnyt, ja kovin korvin hän kuun- teli viikkokausien pilkan ja irvistelyn. Toiselta puolen Mäkilän ansiot tunnustettiin. Konekivääri- komppaniassa ei esiintynyt tuota tavallista töpinän seurapiiriä, jonka suihin olisi kadonnut osa miesten muutenkin pienistä muona-annoksista, sillä Mäkilä oli järkkymättömän rehellinen toimessaan. Joku ryhmänjohtaja oli tupatoveruuteen vedoten pyytänyt Mäkilältä jotakin muonavarastosta, mutta erehtyi. Mäkilän silmät räpyttelivät kattoon katsellen, poskilla liekehti puna, ja kurkku karahteli hänelle ominaiseen tapaan — hän näet ilmaisi suuttumuksensa siten: — Sulia pitääs olla tieros, jotta annokset jaetahan ruokaalu- parakin pöyräs. Minä saan pataljoonasta muonan vahvuusilmoo- tuksen mukahan, ja jaan sen vaa'alla ruokailus. Armeijas voi olla ylimääräästä muonaa vain varkahilla. Yllättävä lähtö merkitsi Mäkilälle kovaa koettelemusta. Ras- kasta oli katsoa, miten avuksi komennetut miehet tekivät pat- joista ja peitteistä huolimattomasti nippuja, mutta kirjanpidolta hän ei joutanut asiaan sekaantumaan. Yhtä kovasti häneen koski, kun lähtöuhon vallassa olevat miehet heittivät huolimattomasti varusteensa lattialle: — Siinä on Rahikaisen akan pojan vehkeet. Annahan kun kuittoon. Mäkilä punoitti. Ryki ja punoitti. Ja paljon puhui se, että tuo mies, joka ei milloinkaan kiroillut ja joka ruokailussa risti kätensä salavihkaa toisilta pöydän alla, nyt jupisi: — On perkeles nyt mailma kummas jamas. Heitetähän varus- teet juur niinkuin koira paskan puostansa. Mitään di kuitata ilman laskemista. 17
Tuli sekin kolmannen joukkueen mies, jonka kapteeni oli käs- kenyt vaihtamaan saappaita. Hän sai kiellon, jonka vuoksi hänen täytyi hakea Hietanen avukseen. Hietanen oli jo ehtinyt korttipeliin, ja sen keskeytyksestä harmistuneena hän huusi jo ovella: — Salosel saappa ja heti! Se on kapun määräys. — Ei täs ehri saappahia jakamahan. Ja kapukin määräilöö niinkuun oltaas Amerikas, johna tavaraa on enemmän kun tarvi- tahan. Mutta aina vain verotahan kapuhun ja se käsköö anta- mahan mitä kukin poraa. Hietanen ärtyi myöskin: — Ei jumalaut! Mää en millä lakka ihmettelemäst et kui miäs pitä kaike romun takanas. Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta rätei ja lumpui! Jokku rakastava nätei f likoi, ja sen mää kyl ymmärä, mut kui helvetin taval rätei? Ei, mää ole mahrot- toma hämmästyny. Mää ihmettele oikken kauhiast tämmöst ja ole niinkun klavul päähä lyätty. Rajansa oli sentään Mäkilänkin vieterillä. Hän änkytti vähän aikaa, kunnes sai sanotuksi: — Ota kaikki. Viekää mitä kukin vain haluaa. Pannahan matalaksi. Tuo koko joukkue tänne ja pannahan fiiniksi. Ei oo kannuksia jotta sais komiasti helistää, mutta parahia jaetahan. — En mää kaippa mittän kilinöi, mut Salosel mää kyl ota saappa. Siin on. Jätä vanhat tilal, ja sit mentti! Salonen vaihtoi saappaita, ja he lähtivät, mutta voittonsa ja tilanteen luoman ilon johdosta ei Hietanen malttanut olla ovelta huutamatta. — Älä menetä toivorikkauttas millän taval. Kyl rätei ja lum- pui piissä! Mäkilä siirsi parin kintaita toiseen paikkaan, tarttui patjapink- kaan, laski sen kuitenkin takaisin käsistään, ja mökötti katkonai- sella äänellä: — Ottakaa kukin tarpehensa mukahan. Ei täs kannata enää pitää väliä. Soitetahan pataljoonan varastolle, että lähettävät pussihousuja ja raitoja saumoohin. Kookoo lähtöö herrastelema- han. Mistä saataas vaan kiiltosaappahia? Eräs ei ollut käsittävinään Mäkilän avomielisyyden sielullista 18
pohjaa ja nappasi nipusta uuden puseron aikoen vaihtaa van- hansa siihen. Mäkilä katsoi häntä hetkisen, ja keksi sitten mie- lestään raaimman mahdollisen rangaistuksen. Särkyneellä äänellä hän komensi: Maahan! Mäkilä oli aina väitellyt kaikenlaisia esimiesasenteita, jopa ollut aina hämillään, jos oli joutunut jotenkin komentelemaan muita. Senpä vuoksi hänen käytöksensä tuntuikin niin oudolta, että mies hämmästyksissään totteli. Hän nousi kyllä heti ylös ja hiipi toisten taakse koettaen pelastaa arvoaan mutisemalla: — Nyt se saatana on seonnut vallan. Varusteiden luovutus sujui kuitenkin siitä lähtien paremmin. Jonkinlaisia omantunnontuskia Mäkiläkin sentään tunsi, ja hän näytti häpeilevän käytöstään. Jopa hän oma-aloitteisesti, näh- dessään miehellä huonon varusesineen, vaihtoi sen uuteen. Sa- nattomana hän sen ojensi, rykäisten hiljaa, punaisten läikkien palaessa poskilla. Lopulta olivat varusteet nipuissa ja niput kärryissä. Varasto- kirja kainalossa käveli Mäkilä kuorman perässä kohti pataljoonaa. Hevosmies oli lähtiessään kehoittanut Mäkilääkin kyytiin, mutta oli saanut vastaukseksi kiellon, johon sisältyvää vihjausta hän ei kuitenkaan ollut käsittävinään: — Hevosella riittää varustehiskin vetämistä. Ei s'oo tar- peellista ruveta verättämähän kävelemähän pystyviä jalkoja. Hietakankaaseen ajettu kärrynraide oli epätasainen, täynnä juuria ja syvänteitä, ja erääseen syvänteeseen rattaat pysähtyivät. Ajomies huitaisi ohjasperillä ja praakaisi: — O'iin .. . Haatana . .. iinä nyt. Mäkilän käsi nousi torjuvasti, kurkku karahti, ja ajomies sai neuvon. — Ohjis ollahan sitä varten, että hevoosta ohjatahan. S^on helppo väistää kuoppaa kun vähän vetääsöö narusta. — Perkele .. . tässä .. . Hevonen köyristi, nojasi länkiä vasten ja pyörä nousi syvän- teestä. Matka jatkui yli paloaukean, jonka reunassa kasvavien mäntyjen rungot jo punoittivat auringon tehdessä laskuaan.
IV Toimistoparakissakin valmisteltiin lähtöä. Kapteenin huo- neessa oli sänky tyhjänä ja kellastuneet paperiverhon riekaleet oli heitetty hellaan. Kirjuri ja lähetti olivat pakanneet jo arkis- ton puulaatikkoon ja täyttelivät omia reppujaan. Niihin sitä sopikin tavaraa, sillä nämä herrat tiesivät, etteivät ne tulisi rasit- tamaan heidän olkapäitään. Kirjurin repussa oli »jatsarit» ja si- viilisaapashousut. Hän oli jonkin verran merkillinen olento, suo- rastaan luonnonoikku. Liiaksi hienostunut rahvaanlapsi hieman feminiinisine olemuksineen jasössöttävine puhetapoineen. Pitkä luuimukekin hänellä oli, ja sillä hän poltteli North Statea. Huo- nommat eivät kelvanneet. Hellassa keitettiin kahvia tarpeettomilla papereilla. Ikkunan alla sijaitsi höyläämättömästä laudasta tehty pöytä. Sen ääressä istui kapteeni katsellen ulos ikkunasta. Sirot ja jänteikkäät sor- met pyörittelivät lyijykynää. Suupielessä karehti hienoinen hymy, jonka herätti polkua myöten hiljakseen lähenevä vääpeli Korsumäki. Korsumäki oli vanha rajavääpeli, joka ikänsä vuoksi oli siirretty rajapal vei uksesta komppanian vääpeliksi. M/36 kent- tälakki oli aivan suorassa, hieman silmille painettuna, niin että lakin päällys oli kohonnut sileäksi kuvuksi pään painamana. Jalassa oli suorat sarkahousut sekä pitkävartiset »maihinnousu- kengät», joiden varrensuista näkyivät paksut, harmaat ja punai- sella kirjaillut villasukat. Vääpeli käveli hitaasti, ympärilleen katsellen, ja nähdessään maassa puukapulan hän kumartui ja nosti sen ylös käsivarrentaipeeseen, kahden siinä ennestään ole- van kapulan lisäksi. Vähän ajan kuluttua kuuluivat hänen rauhalliset askeleensa eteisessä, ja nuo kolme kapulaa sylissään hän käveli hellan luokse. Puita pesään asetellessaan hän totesi tyytymättömällä äänellä: — Kylvetään klapuja pitkin tietä. Kummallista peliä. Ollaan juuri niinkuin pahat kakarat. Ei sunkaan tuommoista hulttiom- muutta ole kenenkään kotonakaan kärsitty, mutta täällä ollaan niinkuin ei millään olisi väliä. 20
Hän nosti kahvipannun kantta, näki ettei kahvi vielä ollut valmista, ja istui pöydän ääreen kapteenia vastapäätä. Sitten hän otti lakin päästään, harasi tukkaansa sormillaan, vilkaisi puhelimeen ja kysyi: — Ei mitään tietoa kolonnasta? Kapteeni heräsi hiljaisuudestaan ja syöksähti heti tavanomai» seen vauhtiinsa: — Ei mitään. Ei yhtään mitään. Eivät tiedä itsekään. Minä sitä sanoin, että se nyt perkeleen peliä on. Luulisi sitä semmoisen osaavan tietää. Kummallista, kun ei saada selville, mitä kolonna kulloinkin ajaa. Sanovat että ylhäällä on suuria järjestelyjä. Minä luulen että se merkitsee uusia joukkoja. Huhu liikekan- nallepanosta näyttää olevan totta. Muodostetaan divisioonia. Me tulemme yhden kantajoukoksi. Muut kaksi rykmenttiä tule- vat reservistä ... Lähettii. . . kahvipannuuu ... He vaikenivat siksi kunnes lähetti oli selvittänyt kahvin ja palannut eteiseen, jossa hän kirjurin kanssa pakkaili reppuaan. Vääpeli totesi hieman alakuloisesti: — Se tietää sotaa. — Ei osaa sanoa. Sanotaan että se riippuu Saksasta. Teoreet- tisesti se riippuu kolmesta tekijästä: Saksasta, Venäjästä tai meistä itsestämme. Ensinkin, jos Saksa hyökkää Venäjälle, mitä minä muuten en hetkeäkään epäile, ja vaatii meitä osallis- tumaan sotaan. Muurmannin tien tärkeys puhuu sen puolesta. Toiseksi saattaa Venäjä yrittää selvittää tilanteen lyömällä mei- dät heti tai ainakin siirtämällä sodan meidän alueellemme. Se tuskin odottaa meidän jättävän tilaisuuttamme sikseen. Ja kol- manneksi, me tuskin jätämme tätä tilaisuutta. Vuokralaiset hel- vettiin. Meidän on asetuttava puolelle tai toiselle, ja valintaa tuskin tarvitsee epäillä. — Eipä suinkaan. Eipä suinkaan. Kuinka hänessä vain käy- nee? — Pelkäättekö selkäsaunaa? Kapteeni naurahti lyhyen naurun ja jatkoi: — Emme me tällaista mahdollisuutta enää saa. Omasta puo- lestani kannatan röyhkeätä hyökkäystä. Maailmassa on aina oikeus seurannut voittajan miekkaa. Niin se tekee nytkin. Tap- 21
pion kärsineet ovat väärässä. Mutta olkoonpa kukin noista asioista mitä mieltä tahansa, niin yksi asia on varma. Meidän kohtalomme on sidottu Saksan menestykseen. Ja sen vuoksi on meidän tehtävä kaikki mahdollinen tuon menestyksen hy- väksi. Minä näen Keski-Euroopan voimakeskuksena, jonka kul- loinenkin painelataus määrää Suomen kohtalon. Saksan paine suuntautuu reunoille päin, ja milloin se on voimakas, silloin itä taantuu. Jos se heikkenee, etenevät reunat keskustaa kohti ja sen mukana supistuu meidänkin hengitystilamme. Niin omi- tuiselta kuin asia tuntuukin meidän totunnaisen käsitystapamme mukaan, joka saattaa meitä pitämään Ranskaa ja Englantia ystä- vinämme, niin tosiasiassa ne ovat meidän pahimpia viholli- siamme. Niiden tappio on Saksan voitto, ja Saksan voitto on meidänkin voittomme. Jos kärsimme tappion, niin multaa suun päälle ja sillä selvä, mutta nyt on ponnistettava viimeinenkin hitunen Venäjän tuhoamiseksi, ja mieluummin iankaikkisesti. Vääpeli tuijotti lattiaan ja sanoi: — Kai minä perheen jätän paikoilleen. Kapteeni huomasi, ettei Korsumäki ollut ensinkään seurannut hänen ajatuskehittelyään vaan omia asioitaan. Vanhuus ja talvi- sota oli riisunut vääpelin idealismin, mikäli sellaista oli ollut, ja huokaisten hän ajatteli niitä uusia vaivoja ja kärsimyksiä, joihin hänen vielä kerran olisi astuttava. Kaarna ymmärsi Korsumäen mielentilan, vaikka se hänelle itselleen olikin vieras. Hän toivoi sotaa. Ja kaiken lisäksi kovaa sotaa. Hänen uransa vaati sitä. Hän oli joutunut eroamaan armeijasta luutnanttina Aunuksen retken jälkeen. Syyn saattoi aavistaa siitä, että hän nytkin oli jatkuvasti sotajalalla ylöspäin. Miehille hän ei milloinkaan sano- nut pahaa sanaa, mutta jo pataljoonan komentaja oli helise- mässä. Vaikea alainen hän oli epäilemättä. Terävä-älyinen ja erittäin lahjakas. Eikä hän pistänyt kynttiläänsä vakan alle, vaan antoi sen haikailematta valaista niitä asioita, joista kulloin- kin riitaa syntyi. Majurin oli vaikea arvostaan ja asemastaan huolimatta pitää puoliaan miestä vastaan, jolla kaiken lisäksi oli kilon paperipussillinen kunniamerkkejä. Talvisodassa hän oli kohonnut kapteeniksi ja saanut pataljoonan. Hän oli uudelleen jäänyt palvelukseen, mutta joutunut komppanianpäälliköksi, 22
koska armeijan rauhankannalle asettaminen oli vapauttanut liiaksi majureita ja everstiluutnantteja komentajan virkoihin. Eikä hän nytkään saisi pataljoonaa. Saisi edes kiväärikomppanian, sillä mitä konekiväärillä tekee varsinkaan hyökkäyssodassa. Eipä sillä, kuolema ja vastuu karsii paikkoja auki, ja silloin on hänen vuoronsa. Hän tunsi kykyjensä aivan kuin vaativan ponnistuk- sia. Hän oli tarpeeksi monta kertaa kestänyt kuoleman haasteen tietääkseen kykenevänsä vastaamaan siihen. Maailmansota oli aivan kuin herättänyt hänen tarmonsa ja kunnianhimonsa uuteen paloon. Sen lisäksi hän oli isänmaallinen. Vieläpä hän lietsoi tahallaan tuota tunnetta, koska hänen tarmonsa ja toiminnan- halunsa eli siinä. Eheä ja voimakas. Sellainen hän oli. Hänen katseessaan ei ilmennyt sellaista sielun heikkoa kohtaa, josta hänet olisi saanut polvilleen. Vääpeli huusi lähetin kaatamaan kahvia ja kapteeni jatkoi kes- keytynyttä keskustelua: — Parasta se on jättää perhe paikoilleen. Emme me tule taka- perin. Tilanne on toinen kuin viime kerralla. Muuten, kuormas- tot tulevat komppanioiden mukaan vasta perillä. Ne täydenne- tään ensin. Komppanioilla ei nimittäin ollut omaa kuormastoa, vaan ne olivat pataljoonan yhteydessä. — No, helpotus se on sekin. Eipä tarvitse siitä huolehtia, tuumi vääpeli. — Mutta kovin tämä tuntuu sodan makuiselta. Ensin jumalaton kiire, että sitten on aikaa odottaa. Kapteenia nauratti: — Sitähän se on. Kohtahan tästä joutaisi niin. Mitenkähän se ruokailu? Kai ne lähettävät kenttäkeittiöt etukäteen. No, se on heidän asiansa. He joivat äänettöminä kahvia. Vääpeli katseli ajatuksissaan eteiseen, jossa kirjuri kampasi tukkaansa. Tämä ilmehti peilin edessä, vieden päätään välillä kauemmaksi ja painellen lainetta tukkaansa. Vääpeli huokasi, aivan kuin tulkiten hieman alaku- loista mielentilaansa, ja sanoi: — Kaikenlaista viheltäjää sitä on. Kaarna naurahti kuivan ilkeästi ja sanoi: 23
— Maailmanhistoria muodostuu kaikenlaisista toimista. Joku ehkä katselee Berliinissä Venäjän karttaa ja tekee suunnitelmia. Tämä kampaa tukkaansa, mutta mukana hänkin on. Kapteeni laski kuppinsa pöydälle ja kohentaakseen vääpelin mielialaa sanoi reippaasti: — Mukana ollaan. Mukana ollaan ja rattailla pysytään, piru vieköön. Niin se on ... Hmhyhyy ... hmhyhyy ... Ta . .. rai ... ra ... rai. Lähettii... Partateriä kanttiinista. Useampi pak- kaus. Tuokaa lopulla rahalla rinkilöitä, saatte lopun kahvin... Jaa ... a. Jos minä tuon perkeleen puhelimen vierestä lähden, niin se soi heti. . . Hmhyhyy ... hmhyhyy. Ympäristön lotat pitivät kanttiinia iltaisin eräässä tyhjässä parakissa. Lähetin saapuessa oli sotapesä tupaten täysi. Siellä myytiin korvikkeella sekoitettua kahvia, kivikovia vesirinkilöitä, tupakkaa, partakoneen teriä, kirjekuoria ja kirjoituslehtiöitä. Lehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, »prässit» housuissa ja siniristilippu takana hul- musi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan missään tapauk- sessa todellisuus. Todellisuus tungeksi jonkinlaisessa jononta- paisessa kanttiinipöydän edessä ja elämöi: — Älä perkele änkee väliin äijä. Me hännille. Ei ollut jalassa prässättyjä housuja. Kenellä oli ruskeat eng- lantilaiset »myötätunnot», kenellä tavalliset siviilihousut, kenellä harmaata armeijan sarkaa. Ainoat yhtenäiset varusesineet olivat lakki, kesäpusero ja vyö. Myyjänä oli vain yksi lotta. Jonossa veisteltiin vitsejä sen mukaan miten kukin osasi, sillä lotan huomio piti jotenkin herät- tää. Kyllä he sen tiesivät, ettei heillä ollut suuriakaan toiveita, sillä kanttiinipöydän päässä istui luutnantti Lammio. Rahikai- nen oli kuitenkin niitä miehiä, joka ei periaatteesta tunnustanut mitään yritystä toivottomaksi. Hän rehenteli pöydän edessä ja viekasteli: 24
— Mitä se tyttö nyt Rahikaiselle oikein möis? Kun erotaan ja ikävään jiähään. No kahvia nyt tietysti kupin, ja rinkilän. — Tänä iltana myydään rinkilöitä niin paljon kuin riittää. Kanttiini myydään tyhjäksi. — No, siinä se on. Sota siitä tulloo. Sen merkit on ilimassa. Ennen ei soanut kuin yhen kuppia kohen. Nythän sitä vallan kävi onnettomasti. Tokko myö tuon tytön kauniita silimiä ennää soahaan katella millonkaan. Lotta punastui mielihyvästä ja katsoi pöydän ääressä istuvaa Lammiota. Sillä tälle hän säteili. Senkin loisteen, jonka Rahi- kainen sai syntymään. Lammiota ärsytti Rahikaisen mielistely. Ensinkin yleensä siitä syystä, ettei hän sietänyt toista kukkoa tunkiolla, eikä varsinkaan nyt, kun hän oli jo suunnitellut hyö- tyvänsä tästä lotasta. Ties milloin tämän jälkeen naisen näkisi, ja kaupunkiin ei enää ehtisi. Mutta jos kolonna viipyisi tarpeeksi kauan, saattaisi hän lotan kotiin ja koettaisi onneaan. Olihan sitä kyllä selvä ero karjalaisen sotamiehen ja helsinki- läisen luutnantin välillä, niin ettei Lammio sen johdosta hätäillyt, vaikka hän tiesikin Rahikaisen menestyväksi naistenmieheksi. Kohtalaisen salskea poika, kihara tukka, kaunis laulunääni ja loputtomasti tyhjää mälväävät leuat. Niillä Rahikainen loi mai- neensa, mutta tässä ne haukkasivat tyhjää. — Tehkäähän kauppanne, että muutkin saavat. Lammio tuli yhtäkkiä sosiaaliseksi huomaamatta, että oli itse häirinnyt kaupantekoa jo parikymmentä minuuttia. Mutta ei ollut Rahikainenkaan mikään eilisen teeren poika. Ei hän napilla pelannut, ja siksi toiseksi, Lammion komento valta ei ulottunut miesten kaupantekoon kanttiinissa. — Herra luutnantti. Kunhan jouvutaan. Kun on pitkä matka niin evväät sen mukaan. Kuinkas paljon tuota tupakkoo soa? — Paljonko haluatte? — Olkoon tuota paketti. Ja pannaanhan niitä rinkilöitä joku kymmenen. Rahikainen maksoi hitaasti ja yritteli vielä jotakin, mutta uusi ostaja syrjäytti hänet. Tavaransa kerättyään hän poistui ja istui ovensuuhun pöydän ääreen, jossa oli muitakin kolmannen jouk-
kueen miehiä. Koska lotta oli kaikkien mielenkiinnon kohde, oli Rahikaisen yritys huomioitu. — Ei tullu siit f likast teijä laste äitti, tuumi Hietanen. — Siin täyty oi knapei kaulukses kans. — Mie nyt en ole sen tarpeessa. — Nys sää vast oikke suuri valhei juttele. Sää ole semmone miäs, et jos täält henkis selvitä niin mää viä sun meijän kulmal sonniks. Samassa tuli lähetti ilmoittamaan, että kolonna saapuisi kello kaksikymmentäkaksi. Se merkitsi Lammiolle toiveiden toteutu- mismahdollisuutta, mutta toisille jatkuvaa odotusta. Kanttiini suljettiin ja Lammio lähti lotan mukaan tämän polkupyörää taluttaen. Miehet palailivat parakeille, ja lähtöinto alkoi muut- tua ärtyneisyydeksi. — Mitä ne herrat munivat? Minkälaisia jästipäitä siellä on oikein asiaa hoitelemassa. Kuka täällä nyt enää kiertelee tyhjissä parakeissa. Lautasängyt seisoivat tyhjinä paikoillaan. Peti ja siihen kuu- luva välikkö oli jo ehtinyt muodostua kodikkaaksi, ja nyt kun se oli tyhjä, tuntuivat nuo sinistyneet laudat oudon kolkoilta. Erään sängyn pohjiin oli jo ilmestynyt kirjoitus: — Tämä peti on ollut sotamies Pentti Niemen, joka nukkui siinä palvellessaan Suomen raskaassa, ja joka jätti sen, lähties- sään tuntematonta päämäärää kohti 16. 6. 1941. Alokas, veripää, monni. Kun lähestyt tätä petiä, niin riisu ruojut jaloistasi, sillä peti, jota lähestyt, oli vanhan pyhä paikka. VI Heidät siunattiin kuitenkin ennen lähtöä. Koska aikaa oli, kierteli pataljoonan pastori pitämässä komppanioissa iltahartau- det. Päivystäjä järjesti komppanian, ja tällä kertaa ottivat tilai- suuteen osaa myöskin upseerit sekä toimitusjoukkue. Kapteeni odotteli jonkin matkan päässä ilmoitusta ja vääpeli käveli komppanian hännille vakavin kasvoin. Päivystäjä oli epä- 26
tietoinen siitä, kenelle ilmoittaisi komppanian, sillä upseerien mukanaolo siirsi vääpelin pois laskuista. Koskela oli vanhin upseeri, mutta hän käveli vain joukkueensa kärkeen aikomatta puuttua asiaan. Onneksi harppoi Lammio paikalle. Hän oli surkeasti pettynyt laskuissaan. Lotan maalaisuus, johon hän oli toiveensa perustanut, olikin osoittautunut siksi vastukseksi, johon ne kukistuivat. Lammio otti komppanian vastaan päivystäjältä ja ilmoitti sen kapteenille. Kaarna oli huomannut Lammion tulon ja vältti katsomasta tätä. Hän ei sietänyt upseeriltakaan mitään omin päin otettuja vapauksia, vieläpä häntä ärsytti Lammion tapaus eri- koisesti. Hän sanoikin matalalla äänellä, niin ettei komppania kuullut: — Komppania on hälytysvalmiudessa ja siis poistumiskiel- lossa. Tietääkseni luutnantti kuuluu myöskin komppaniaan. — Kyllä kuulun, herra kapteeni. — No. Paikoillenne sitten. Ripitys ei vähääkään koskenut Lammioon. Rauhallisesti hän käveli joukkueensa kärkeen. Kasvojen ylimielinen ilme vain tehostui siitä, että hän veti nenänpielensä ylöspäin. Se oli hänen tavanomainen keinonsa, millä hän selvitti kaikki itseensä koh- distuvat arvostelut. Kapteeni tepasteli edestakaisin komppanian edessä. Hän mu- tisi jotakin itsekseen ja vilkuili välillä kelloaan. Kerran hän pysähtyi, kääntyi komppaniaan päin ja sanoi: — Jaha. Sitten pitää . . . No, ei mitään sentään. Kävelyään jatkaen hän selitteli itsekseen: — Ei tarvitsekaan. Käy muutenkin . . . Hmhyhyy ... hm- hyhyy . . . Paloaukeata pitkin saapui pastori polkupyörällä. — Jo liitää varis paikalle, sanoi Rahikainen kuiskaten, ja toi- set peittelivät hymyään. Miehet sanoivat nimittäin pastoria varikseksi. Se johtui siitä, että pastori oli heiveröinen, tumma- verinen ja kaitahartiainen tyyppi. Ihannetapaus tuberkuloosi- basilleille. Kapteenin komentosanat kajahtivat. Päät paljastuivat ja kan- 27
keat hiukset saivat vapauden törröttää mielensä mukaiseen suun- taan, tai oikeastaan suuntiin, sillä yhdessäkin päässä ilmeni var- sin erisuuntaisia pyrkimyksiä. Pappi aloitti heiveröisellä äänel- lään virren, johon alkoi yhtyä rivistä epämääräistä yninää, mikä sentään vähitellen vahvistui virrenveisuuksi. .. . maa ... la ... pi... liin . . . naa ... mme ... Jäykkiä kasvoja, synkkänä harittavia silmiä ja rypistyneitä kulmia. Koska nämä miehet eivät tunteneet minkäänlaista har- tautta, osoittivat he kunnioitusta jumalalleen olemalla synkän ja vihaisen näköisiä. Hietanenkin äännähteli mukana otsa ry- pyssä, vaikka hänen laulutaitonsa laita olikin vähän niin ja näin. Lehto seisoi mykkänä, kapeat huulet tiukasti kiinni. Hän oli kuin kivettynyt, ja olisi halunnut päästä kuulemasta koko virttä. Mutta vääpelin vieressä veisasi Mäkilä kauniilla ja puhtaalla äänellään. Virrenveisuussa ei tuolla hiljaisella miehellä ollut minää. Hän avasi koko sielunsa päästäen sen voiman hämärty- vään ja kuulakkaaseen ilmaan. — Rukous-asento! Mikäli mahdollista, muuttuivat ilmeet vieläkin vihaisemmiksi. Oli kuin miehet olisivat juuri valmistautuneet syömään jonkun elävältä. Pappikin koetti saada ääneensä syvyyttä ja voimaa: — Herra, kansojen Jumala. Sinä, jonka kädessä on meidän- kin kohtalomme. Käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille armosi sillä Sinussa on meidän turvamme. Tapahtukoon sinun tahtosi, sillä sinun viisautesi on suurempi kuin meidän heikko ymmärryksemme. Jos sinä lähetät meille koettelemuk- sen, niin me olemme sen ansainneet, mutta me rukoilemme sinua: Vahvista voimallasi meidän sielujamme, että me tuon koettele- muksen kestäisimme. Auta meitä täyttämään velvollisuutemme sinun nimeäsi, kotejamme ja isänmaatamme kohtaan. Anna meille voimaa suurimpiinkin uhreihin, sillä sinun nimessäsi käy sinun valittu kansasi kohtaloaan kohti. Täytä meidän sielumme samalla järkähtämättömällä lujuudella ja samalla palavalla isän- maanrakkaudella, joka sai astumaan kuolemaan ne veljistämme, jotka nyt nukkuvat sankarien kalmistoissa. Sitä vain me pyy- dämme sinulta. Siunaa näitä miehiä kaikissa heidän vaiheissaan, mitkä ne sitten tulevat olemaankin. Siunaa koko kansaamme ja 28
tee se yksimieliseksi. Anna meidän sydämemme avautua sinun tahdollesi, että me oikeata tietä vaeltaisimme. Sen jälkeen luki pappi Herran Siunauksen arkisella äänellä, sillä hänen uhonsa oli jo lannistunut, koska hän oli pitänyt saman saarnan jo tätä ennen pataljoonan kolmessa kiväärikomppaniassa. Siunauksen päälle kajautettiin vielä virrensäkeistö, ja niin oli toimitus ohi. Kapteeni komensi komppanian tauolle, ja miehet alkoivat laiskasti vetelehtiä poispäin. Rahikainen lunki kädet taskussa ja puheli: — Jopa pit soarnan. Millä iliveellä sitä tuollaisesta lähtöö ies tuonlainen eän. Mutta hirveitä tuo hoasteli. Myö jouvutaan pojat kalamistoihin. Sellaisia uhkauksia latel niin että karvat sitä vieläi törröttää niskassan pystyssä. — Hyvihän tuo puhui, sanoi Salo. He jäivät ulkosalle kivääreineen ja pakkauksineen. Muodos- tui kortti- ja tarinaseuroja, ja toiset makailivat muuten vain jouten. Kellokin siinä tuli kymmenen, jolloin paljastui, että määräaika ei pitänyt kutiansa. Kolonnaa ei kuulunut. Hietanen makasi selällään pakkaus päänalaisenaan ja lauloi. Se oli jonkin verran omituista laulua, sillä hän ei tuntenut min- kään laulun säveltä, ja sanojakin vain sieltä täältä. Hän kailotti omaa keksimäänsä jollotusta: Taatali lunkut politia lunkut taatali politia politia lunkut... Laulaessaan hän katseli hämärtyvään taivaansineen, joka tum- meni juuri sen verran, että sieltä erotti jonkin voimakkaampiva- loisen tähden. Sitten hän keskeytti jollotuksensa ja puhkesi puhumaan: — Ei, mut kyl täyty san no poja et noi tähre ovak kaukan. Stä luule et ne ova lähel, mut ku ruppe oikke funterama, nii huama et matka on niin pal, etei ollenka tavalisel järjel ymmärä. Ja stä mää kaikke enemä ihmettele, et mitä semmosil ollenka tehrä. Mun miälestän ne ova ihan turhi. Kuka tarvitte niit! Ei kukka. — Antaa mar ne valoo sentään. Alikersantti Lahtinen pani silmäneulaa lakkinsa käänteeseen 29
säilöön, saatuaan ommelluksi irtoamaisillaan olevan napin puse- roonsa. Hän oli huolekkaasti kiintynyt työhönsä ja heittikin lauseensa kuin ohimennen, mutta Hietanen oli tarmokkaasti asiassaan kiinni ja vastasi: — Valo! Aurinko ja kuuvalo mää kyl ymmärä, mut mitä tommosel valoi teke? Ei mitta. Mää ole sitä miält, et jos mää olisi ollu Jumal nii mää en olisis tehnyk koko tährei. Ja jos mää vaa voisi nii mää hajottasi ne. Mitä semmose ollenkan tekevä olemas ku ei mittän tee ? Lahtinen sai neulan paikoilleen ja oli siten vapaa keskustele- maan. Hän katsahti varoen ympärilleen ja puhui matalalla, hieman epäröivällä äänellä, aivan kuin varautuen vastustukseen: — He-hei, niitä Jumala tehny ole. Se on semmosta puhetta vaan. Kouluissa opetetaan vaikka hyvin tiedetään että se on valetta. Ei ihmistäkän luotu ole. Meressä se on syntyny. Hiiltä ihmisessä on, ja muita aineita. Yksinkertasta jymäytetään, että se on hyvin nöyrä kapitalistille. Se siinä vaan on. Hietasta nauratti: — Kyl mää seeverra scntä ymmärä ete mää tommotti usko. Hiiltä! Sää puhu ihan pehmossi. Mää ihmettelen tätä kauhiast. Kui helvetin ta vai ihmine on voinu syntty meres? Jos pual minutti on upoksis nii henk loppu. Ja mun kropastan et löyr yht hiile murena. Liha ja luut ihmine on. Kyll sen tiätä kuka hyväs. Kapitalistist mää en taas tiär sanno yhtikä. Jos meijä äijä kuale enne munt, nii mää saa yhreksä ja pual hehtari helveti huano maat. Semmonen kapitalisti mää ole. En mää sentän ko- vin pal luule nöyristelevän vaik tulisis mimmonen kapitalisti meijän pello syrjä. Mää kävele vaan käret taskus ja syljeskele helvetin pitki sylkki. Semmone mää ole. Lahtinen puhui edelleen hiljaisella äänellä, totisena kuten aina, niinkuin hyvin sopikin hänenkaltaiselleen, joka ei suhtautunut mihinkään asiaan leväperäisesti. Tietäen hyvin yksinäisyytensä hän oli hieman kiusaantunut. Ei hän suinkaan olisi halunnut kinastella, mutta ei sopinut luopua asiasta, jota puolusti: — Kyllä sitä upoksissa voi olla, jos on kidukset. Ihminen oli alkuansa kala. Kyllä sen on tunnustanut kapitalistinenkin tiedemies. 30
Nyt ei Hietanen enää nauranut. Hän nousi istuvilleen ja kat- seli Lahtista silmät tapillaan, hämmästyneen uhon vallassa: — Kuulkka, poja! Kuulkka mitä meijä Yrjö poika puhu. Nys sää vast oikke äläkän päästi. Nyt mää ole hämmästyny. Kuulkka, poja! Mää ole vissi ahvena ku mul on köyry harttia. Tulkka onkel poja ... Et kirukse ... Mää en oi mitta muut lukenu ku joskus Turu Sanomi seejälkken ku mää vaivasest kansakou- lust pääsi, mut seeverra mää ain tiärä ette mää tommotti usko. Mää ole ahvena! Mää ole hiilest tehty ahvena ... Mää ihmette- len kauhiast. Hietanen oli tohkeissaan. Hän lietsoi itseään yhä suurempaan uhoon. Hän katseli ympärilleen etsien muilta tukea ihmetyksel- leen, mutta heidän keskustelustaan ei ollut kiinnostunut kukaan muu kuin ainoastaan lähistöllä makaileva sotamies Vanhala. Tämä oli maannut äänettömänä, mutta seurannut silti väittelyä sisäisestä naurusta hytkyen. Vanhala oli hiljainen, lihava poika, joka harvoin otti osaa keskusteluun siitä huolimatta, että hänestä selvästi näkyi, että hän mielellään olisi sen tehnyt. Kun hän joskus puuttui puheeseen, häpeili hän heti sanojaan ja tarkkaili punastellen ja vilkuillen arkana niiden vaikutusta. Hietasen ja Lahtisen väittelyä hän oli seurannut hymy silmissään ja itsekseen nauruaan kiihottaen hän hoki mielessään: — Kala ... khihi... kala ... Hietanen on ahaven . •. khihihi. .. Lahtisen kasvot vetäytyivät yrmeään ilmeeseen. Hänen ää- nensävynsä ilmaisi, että hän ei halunnut kinata enempää, vaikka tiesikin itse miten asiat todellisuudessa ovat, ja hän sanoi: — Luonto se on joka luo. Sillai se on... Kaikenlaista vaan koohotetaan. Kyllä herra tietää mitä laulua se laulaa, kun pus- sista kysymys on. Sitähän toi variksen kuikelokin siinä jaanas. Siinä se kuulu kaikki yhdellä kertaa. Anna meitille voimaa puo- lustaa kapitalistin rahapussia. Meinaan, jos tää isänmaa jättäs ne yhtä köyhäksi kun minä olen, niin tuskin ne siittä välittäisivät senkään vertaa kun minä, ja minä en antas hänestä edes vanhoja jalkarättejäni. Taas sitä lähdetään, mutta annas olla kuinka käy ... Kyllä siltä riittää äijää meittiäkin vastaan. Vanhala epäröi hetkisen. Sitten hän sanoi: 31
— Mutta Suomen sotilas vastaa kymmentä ryssää. Khihi. — Mhiin.. . Kyllä kai. Mutta mitäs sitten tehdään, kun tulee se yhdestoista? Hietanen palautti asian äskeisille laduille, sillä kysymys ei kiin- nostanut häntä poliittisessa, vaan puhtaasti teologisessa mielessä. — Mää en oi mikkä viisaustohtor, mut mun järken sano, et mailina ei oi voinu tulla tän ittestäs. Mää tiärä sen niin nuu- kaste. Mää en usko mihenkkä yleluanolisse. Kuinkas voi jotta syntty ittestäs, nii etei sitä tehrä? Jumalan täyty oli olemas. Mut sen mää kyl sano, et paljon turha tyät se on tehny. Tom- motti tährei ei tarvita. Mää ole montkerttaajatellu sitä. Mää en löyrä mitta hyätty siit et mailmas on semmotti kun esimerkiks kusiliaissi ja sammakoi. Niit mää pirä ihan turhan. Niinku luttei ja torakoiki. Vanhalan koko ruumis hytkyi, ja hän sanoi vaivoin hihitys- tään pidätellen: — Ja täitä. Samassa hän kuitenkin punastui ja meni totiseksi. Mutta huomattuaan Hietasen hyväksyneen hänen sanansa, levisi hä- nen pyöreille kasvoilleen hymy, ja ruumis alkoi uudelleen hyt- kyä. Hietanen nimittäin tarttui innokkaasti asiaan jatkaen to- disteluaan: — Sää sen sanosi! Kuka hyäty siit et täi hänt kalvava? Ei kukka. Ei muuk ko heil saatanoil saa kraappi syämisenki irti. Ja kaik muukki. Vanha ihmise kyl sanova et sammako puhris- tava veren kaivos, mut sitä mää en usko yhtikä. Ei muuk kun sekottava vaa. Ja onk kenenkkä miälest mukava latki sammakon- kuttu? — Ja nuijapäitä, khihi. Vanhala oli jo saanut niin paljon varmuutta, ettei enää punas- tunut ja hän suorastaan loisti, kun Hietanen heti vahvisti: — Älä enemppä san! Hietanen paneutui takaisin makuulle heittäen keskustelun sik- seen, mutta totesi vielä lopuksi: — Mää en usko mihenkkä ylcluanolLsse. Mut en mää anna perä siinäkä et paljo täs mailmas turha on. Lopullisen tuomion antoi vielä toteamus: 3*
— Kaikki saatani sitä on. Sitten hän veti raitista ilmaa keuhkonsa täyteen, aivan kuin tuulettaakseen itsestään turhan mietiskelyn, ja alkoi laulaa. Hän keräsi sanoja yhteen, miten sattui muistamaan, ja teki itse sä- veltä sitä mukaa kuin laulu eteni: Ikkunasta katselin kun höyrylaiva seilaa Aurajoen siliätä pintaa. Sano hei hei juu vai seilailee tuota Aurajoen siliätä pintaa. Ja polle polle polle älä aisalles kaki sillä huomenna on markkinapäivä. Hili rimpsis jolkuta hiljalleen vai huomenna markkinapäivä. Muutamat kirjoittivat kirjeitä syrjään vetäytyneinä. Epämää- räinen aavistus tulevaisuuden kohtalokkuudesta vaati miehiä kirjoittamaan. Joku yritti nukkua, ja parista piiristä kuului lauseita: — Huorrapari. Yritit luhvata, äijä. Älä narise, tee töitä. Potti nokkiin. Kolme tappia ja jätkähai. Par kaljupiätähän sillä on. Tuon nyt näkee naamastakin. Paloaukea alkoi peittyä hämyyn. Vielä leijaili päivän lämpö sen vaiheilla, niin että miesten sopi makailla ulkosalla ja tuijo- tella tuonne hämärään korkeuteen, joka näytti kätkevän itseensä menneet ja tulevat tapahtumat. Rautatieltä kuului junankohi- naa ja leirialueelta laulua, luikkausta ja joskus joku komentosana. VII Seuraava turha hälytys oli puolenyön maissa. Miehet alkoivat jo hytistä vilusta ja katkeraa napinaa kuului puolelta ja toiselta. Taas vaivuttiin odotukseen, kunnes kello yhden aikaan päivys- täjä hälytti komppanian. Hälisten ja virkistäytyneinä järjestyi- vät miehet paikoilleen. Heistä uhosi tuo innostus, joka luulta- vasti on tunnettu kaikissa sotaan lähtevissä joukoissa. Eivät nämä miehet sotaan lähdöstään kylläkään varmoja olleet, mutta 33
sellainen huhu oli alkanut sitkeästi elää yön aikana komppaniassa. Kun Lammio komensi asennon, kopsahtivat kantapäät tavallista terävämmin ja käännöksessäkin oli mallikelpoista ripeyttä. Mikä se herännyt tarmo ja innostus oli, joka sen aiheutti? Ottakoon siitä selvän se, joka haluaa tietää miksi maailmassa soditaan. He lähtivät kohti paloaukean toista reunaa; siitä kulki tie varsi- naiselle valtatielle, jota myöten pääsi melkein mihin vain. Muun muassa Ääniselle ja Syvärille. Miksei kauemmaksikin, jos vain oli miehistä menijöiksi. Kuljetuksen johto oli annettu ensimmäisen komppanian pääl- likölle, kapteeni Helmiselle. Hän käveli antaen ohjeita upsee- reille. Kapteeni Kaarna saapui paikalle komppaniansa jäljessä ja alkoi heti rähistä Helmiselle, aivan kuin tätä syyttäen: — Pitäisi olla. Kolonnan pitäisi olla. Merkillistä kun jatku- vasti pitäisi olla. Milloinka se sitten todellisuudessa on? Tämä on kolmas määräaika ja minä pelkään pahasti, ettei tämäkään päde. Missä kolonna on ja mitä se ajaa? Eihän sellainen hukkua voi. Helminen vastasi puolustellen: — Minä en tiedä. Komentaja sanoi, että toinen pataljoona on kuljetettu rajalle yöllä, tai iltayöstä. Kai se siellä viipyy. Muuten, aseman ohi ajoi tykistökuljetus. Tiettävästi ne eivät olleet vakinaisia joukkoja, joten liikekannallepano on käynnissä. — Hm... Niin niin. Siltä näyttää. Mekin olemme olleet liikekannalla eilisestä lähtien. Kukaties huomenna jo päästään- kin tästä jonnekin. Kaarna lähti kävelemään komppaniansa luokse ja puheli mie- hille: — Opetelkaa odottelemaan pojat. Älkää jännittäkö. Jokainen tilaisuus on käytettävä lepoon. Manttelit päälle ja reppu tyy- nyksi. Nukkukaa. — Osaahan tuon jo. Puoltoista vuotta kohta on ootettu siviiliinpääsyä. Rahikainen ei tarkoittanut sitä kapteenin korviin. Ei tämä sen kuulemisesta kuitenkaan mitään välittänyt. Naurahti vain ja vilkaisi Rahikaiseen syrjäsilmällä. Miehet kietoutuivat mantte- leihinsa ja yrittivät nukkua. Yökylmä piti valveilla ja hampaat 34
kalisten he kiroilivat koko järjestystä. »Herrat» saivat kuulla yhtä ja toista, ja suomalainen sotamies osaa veistää aika hyvin, kun hän vain sattuu sille tuulelle. Nälkäkin heillä oli, mikä ei kuitenkaan ollut millään tavoin poikkeuksellista. Nälkä heillä oli ollut siitä asti, kun he sotaväkeen tulivat, ja ehkä joillakin oli ollut jo sitäkin ennen. Se ei suinkaan vielä ollut kokonaan ka- donnut Suomesta. Siellä täällä löytyi vielä pesäkkeitä, joista nälkä suotuisien olosuhteiden vallitessa saattoi levitä. Sen tiesi- vät varsin hyvin kutsuntoja suorittavat lääkärit. Miehistöainek- sessa ilmeni suoranaisesta ravinnonpuutteesta johtuvia heikkouk- sia. Vilun ja nälän ohella he olivat valvomisesta väsyneitä, joten pelko enää puuttui niistä neljästä oleellisesta tekijästä, joihin voidaan sisällyttää koko sodan olemus. Aika kului. Kesäöinen taivas alkoi vähitellen vaaleta ja idässä punersi auringonnousun reuna. Kello neljältä huudettiin komp- paniat kokoon ja marssi takaisin majoitusalueille alkoi. Upsee- ritkin antoivat mutinan kuulua rauhassa: — Herrojen neronleimaus. Kusiherätys, pojat! Harjoitusta sotaa varten. Hiki säästää verta, niin että tonttuileminen kan- nattaa aina. Tulihan käytyä niidenkin mättäiden vieressä loiko- massa. Konekiväärikomppania ei vielä ollut ehtinyt parakeille, kun sen saavutti perästä ajava polkupyörälähetti: — Kääntykää, kääntykää, kolonna tulee! — Kaarto vasempaan, mars. Mutina loppui. Nyt he olivat varmat, että lähtö oli edessä. Juuri tällä tavoin armeijassa kaikki tapahtui. He olivat varmat, että nyt alkaisi kaiken lisäksi tulinen kiire, sillä se ikään kuin kuului tilanteeseen. Kun komppania ehti tienvarteen, alkoivat pölyiset autot vaap- pua näkyviin. Edellä ajoi kolonnan johtaja, pölystä harmaa vää- peli moottoripyörällä, ja hän teki lenkin, jota autot seurasivat pysähtyen sitten jonoon. Väsyneet kuljettajat eivät kiinnittä- neet minkäänlaista huomiota kuormaukseen, vaan torkkuivat verestävät silmät kiinni ohjauspyöriensä päällä. — Kookoon pojat keventäkööt vesilastinsa, huuteli Kaarna 35
komppanialleen. Miehet hymyilivät, mutta kapteeni sanoi mel- keinpä äreästi: — Niin, niin. Ei siinä mitään nauramista ole. Ajo kestää kauan. Hän näytti itse esimerkkiä. Toimituksen suoritettuaan hän hemputteli hetkisen, veti takapuoltaan taaksepäin ja puheli taivasta katsellen: — Kaunis päivä tulee. Komea on alku. Komea on, sano. Niin punainen rusko että... Jaaha. Joukkueittain autoihin. — Miten helvetin tavalla tuonne sopii joukkue? Joku jäi ihmettelemään, mutta huomasi sitten, että myöhästy- minen tietää huonoa sijoitusta ja ryntäsi mukaan. Koskela kat- seli äänettömänä kuormausta peukalot vyön alle työnnettyinä. Hän tiesi, että elävä kuorma järjestyisi itsestään parhaalla mah- dollisella tavalla, eikä sen vuoksi puuttunut koko asiaan. — Elkää työntäkö. Mihin mie laitan kiväärin ja pakkauksen? Rahikainen oli etuillut itselleen hyvän paikan ohjaamon sei- nältä ja vaati lisää tilaa. Hietanen kantoi jonkinlaista kaunaa Rahikaiselle tämän ainaisen etuilun ja pinnauksen vuoksi ja mekotti hänelle: — Tiätyst sää] pane pakkaukse allas ja kiväri sylis niinku muukki. — Miten mie istun repulle? Kirjotuslehtiö mytistyy. Rahikainen ei tietenkään olisi istunut pelkällä lavalla, mutta sillä konstilla hänelle olisi jäänyt enemmän tilaa myöhempään käyttöön. — Jumalaut! Sun preiviainettes tähren täsä ei ruvet repuil erikses tila jättämä, sanoi Hietanen. — No, soatanhan mie. Soatan hyvinnii panna sen alleni, jos tuo noin kovasti koskoo siun sieluus. — Ei se kosk mun sialussen yhtikä, mut Salon ja Vanhalan takapual siin joutu kovil, niin et pan reppu allas vaa! Vähitellen kaikki olivat etsineet itselleen parhaan mahdollisen asennon. Koskela meni ohjaamoon ja joukkue alkoi odottaa vii- meisten minuuttien kulumista. Kiire heillä oli. — No, tähän sitä jäätiin. Istutaan nyt autossa, kun kerran saadaan. Ei Suomen armeija tätä monta kertaa kustanna. Her- 36
roilta on taas jotakin sekaisin. Tulee muille joskus edes vahinko oikeinpäin, mutta nämä tyrii aina. Kolonnan johtaja ajoi auton luota toisen luokse, jalat maata laahaten, ja joka autosta kuului: Valmis! Vääpeli, joka oli savolainen, kuinkas muuten, ilmoitti takaisin: — Pietäähhän ettäisyyet sa'assa viiessäkymmenessä. Ehtii pöly asettua. Ensimmäinen auto lähti liikkeelle. Vaihteet jurskahtelivat ja moottori valitti: ai jai jai jai.. . Kolmannen joukkueen auto nytkähti vuorollaan. Miehet hei- lahtelivat epätasaisen tien kuoppien tahtiin, jotka saivat auton vaappumaan. Ärtynyt mielialakin kohosi, aivan kuin noiden heilahdusten herättämänä. Kolonnasta kuului joitakin huutoja, jossakin autossa tapailtiin jo lauluakin: Kankahalla kasvoi kaunis kukkanen . . . — Hyvästi paloaukea, huusi joku kolmannen joukkueen au- tosta, ja toiset paransivat: Hyvästi, parakit! Vanhat lähtee! Hietanen oli jo unohtanut äskeisen sananvaihdon Rahikaisen kanssa. Täynnä meluavaa lähdön hurmiota hän meni kaikkein pisimmälle ja piti suorastaan puheen. Seisomaan nousten, toi- sella kädellä Lehdon olasta tukea ottaen ja toisella viittoillen hän puhui: — Viimänen tervehrys sinul paloaukjo! Jää hyväst iankaikki- sest sää hie-imejä! Vanha lähte ja heilutta sul, ko sun pinttas häne ruajus on niin mont askela jättäny. Oles sää ain hyvin kusinen paikk seoravil alokkail! Semmotti sul toivotta vanha masi. Hänen meluunsa yhtyi huutoja toisista autoista, ja omat mie- het säestivät. Mutta Rahikainen totesi harmissaan: — Yöllä kulettaavat. Ei ies yhtään tyttöö tienvarressa. Auto kääntyi valtatielle, jossa leijaili edellisten autojen jättämä pölypilvi. Sen seasta kuului etenevien autojen surinan säestämänä: — Ei onnea meil ole suurempaa kuin suojata syntymämaata . .. Kirkas aamu helotti tienvarren puiden rungoissa ja kultasi pölypilven, jonka läpi ajoi innostuneita nuorukaisia kuorma toi- sensa jälkeen. 37
TOINEN LUKU I Heikosti ajettu kärrytie, tai oikeastaan vain pari metsään ajet- tua kärrynraidetta kiemurteli halki korpikuusikon. Sen varteen oli pystytetty telttoja, joiden vaiheilla makaili tai liikuskeli mie- hiä. Jokaisen teltan edessä paloi maahan kaivetussa kuopassa nuotio, jonka yllä roikkui seipään nokkaan pistettyjä kenttä- pakkeja. Tähän oli edellisenä iltana teltat pystytetty, ja miesten mielet oli hetkeksi vallannut outo vakavuus, kun päivystäjä oli kiertä- nyt teltoissa ilmoittamassa: — Ei mitään meteliä sitten. Rajalle on runsas pari kilometriä matkaa. Nopeasti siihenkin ajatukseen oli totuttu, mutta tiettyä vaka- voitumista oli miesten mielialassa havaittavissa. Korttia tosin lyötiin kaiken päivää, muun työn puutteessa, mutta saattoi myös nähdä miehiä istuskelemassa hiljaisina, ajatuksissaan nuotioon tuijottaen. Mikäli puhuttiin, puhuttiin puoliääneen, mikä varovaisuus tuntui hieman koomilliselta, koska kuiviin keloihin sattuvat kirveeniskut kajahtelivat kilometrien päähän miesten hankkiessa polttopuita nuotioihinsa. Runsas pari viikkoa oli jo kulunut siitä, kun pataljoona oli läh- tenyt paloaukealta. Pölyisinä ja kangistuneina heidät oli pu- rettu tienvarteen. Siihen he olivat majoittuneet. Siinä oli vähi- tellen myöskin varmistunut tieto siitä, että tosi oli kysymyksessä. Lippaita täytettiin, yksiköt saivat sodanmukaisen kokoonpanon, ja kaikki toimet tähtäsivät taistelu valmiuden tehostukseen. Sit- ten he kuulivat, että Saksa oli ryhtynyt »ehkäisemään Venäjän hyökkäystä») hyökkäämällä sen kimppuun. »Se yks kohjo siellä 38
Saksassa oli siis lähtenyt», ja nyt he odottivat vain »milloin mei- dän nilkit painaisivat perässä», kuten Lahtinen oli asian ilmais- sut. Eivät he kuitenkaan suhtautuneet asiaan Lahtisen tavoin. Päinvastoin he käsittivät suhteen vastakkaiseksi. Saksa sitoo sen verran venäläisiä joukkoja, että suomalaiset helposti lyövät koko valtakunnan kasaan. Mahtava on suuruudenhulluuden voima. Edellisenä iltana he olivat marssineet tänne rajan läheisyyteen, poikenneet tälle metsätielle ja majoittuneet sen varteen. Konekiväärikomppanian komentoteltta oli aivan tien vieressä. Sen oviaukosta konttasi esiin taistelulähettialiupseeri, aliker- santti Mielonen. — Jos kuka haluaa uutisille, niin tulukoon. Sen piälle joku minister pittää puhheen. Sanokee toisillekkiin, jos kellä on halua. Kolmannen joukkueen kaksi telttaa sijaitsivat aivan komento- teltan vieressä, niin että kapteeni oli huvittuneena seurannut niistä kuuluvaa miesten puhelua. Hän oli tänään erikoisesti mieltynyt Hietaseen, joskin hän kaiken tarmokkaan ja mutkat- toman ihailijana oli aina tästä pitänyt. Hietasen tarmokas sätkä- tys piti mielialaa reippaana, estäen sitä painumasta liian vaka- vaksi. Tämä oli se syy, minkä vuoksi Hietanen toimi joukkueen varajohtajana eikä Lehto. Vaikka kapteeni tiesi Lehdon kykene- väksi aliupseeriksi, puuttui häneltä kyky vaikuttaa hyvin tove- reihinsa. Hänen ympärillään oli tyhjiö. Tuo tyly kireys erotti hänet kaikista. Hietasen välittömyys sen sijaan liitti hänet erot- tamattomasti miehiin, joten hänellä oli kaikki edellytykset vai- kuttaa olemuksellaan heihin. Lisäksi tiesi kapteeni hyvänä ih- mistuntijana, että Hietanen olisi paikkansa arvoinen myöskin taistelutilanteissa. — Voin mää uutisil tulla, mutte mää semmottist ministereist välitä yhtikä. Mul se ei tee suve eik taive, mitä semmose äijä puhuva. Noil perkele hyttysil nee eivä kuitenka voi mitta. Kapteenia nauratti: — Tuollaisia soluja tarvitaan. Välttämättömiä. Välttämättömiä. Tulikaste ei vain saa epäonnistua. Siihen pitää liittyä menestys. Useammin kuin kerran oli kapteeni päivän kuluessa katsellut karttalehteä, joka oli taitettu valmiiksi karttalaukun selluloidi- levyn alle. 39
— Tuossa noin. Siinä kastetaan kolmas joukkue. Jonkin matkan päässä rajasta tiedettiin olevan vihollisen en- simmäinen puolustusasema. Sitä ennen taisteluetuvartiot. Ne oli karkotettava, ja toisen pataljoonan hyökätessä rintamasta, iskee heidän pataljoonansa sivustasta huoltotielle. Oli vain paha avoin suo, jonka yli kolmannen komppanian oli hyökät- tävä. Koskelan joukkue saa mennä sen mukaan, ja oman ko- mentopaikkansa hän sijoittaa sen taakse. Kapteenia harmitti virkansa. Kookoon päällikkö. Mitä se on? Seurustelu-upseeri. Helvetin perkele. No se ei kestä kauan. Hänellä oli jo haju pa- taljoonasta. Ja siksi toiseksi: ei kukaan voi estää häntä pitämästä komentopaikkaansa vaikka ketjun edellä ... Niin se on... Hmhyhyy ... Tai... ra ... rai. Mielosen ääni kuului toisilta teltoilta. Samaten hän kuuli sota- mies Salon äänen: — Tullahan, tullahan. Pojat, kuulemahan ratiota. Uutiset tulevat ja ministeri puhuu. Vähitellen alkoi miehiä kertyä komentoteltalle. Sen sisältä kuuluva vaimea musiikki voimistui jonkun kiertäessä radion enemmän auki. Musiikin tauottua alkoivat uutiset: — Suomen alueella ovat Neuvostoliiton ilmavoimat jatka- neet toimintaansa pommittaen useita paikkakuntia. Vauriot ovat kuitenkin vähäiset. Rajalla on useissa kohdin jatkunut tykistö- tuli Suomen alueelle ja joissakin kohdin ovat joukkomme torju- neet pienehköjä partioiden suorittamia hyökkäyksiä. Sitten seurasi »Johtajan päämajan» tiedotus: — Eteneminen itärintamalla jatkuu. Useat voimakkaat pans- sarikiilat ovat tunkeutuneet... Särisevä ääni luetteli kaupunkien nimiä, joiden sijainnista näillä miehillä enimmäkseen oli hyvin hatara käsitys. Joku Churchill ja joku Roosevelt olivat sanoneet jotakin, jota ties mistä syystä pidettiin hyvin tärkeänä. Sitten piti jonkun oman- kin ministerin puhua. — Kuka se on? kyseli joku supisten Mieloselta, mutta tämä sanoi: — Minä en häntä muista. Kohtahan ne sannoovat. Minä en tunne ministerijä. Jokuhan siellä leukojaan keikuttaa. 4°
Mielonen oli kotoisin jostakin Kuopion takaa. Hän oli hieman itsetietoinen nuorukainen, mutta kylläkin asiallinen. Kun ko- mentoryhmä oli perustettu, oli kapteeni valinnut hänet sen joh- tajaksi, ja se oli jonkin verran lisännyt Mielosen tärkeyttä. »Myö kapteenin kansa järjestettiin.» Miesten erilaisiin utelui- hin hän vastasi yleensä »tietäväisin» äänenpainoin: No, sinne ja sinne se viijä pittää. Mihinkäs muualle sitten? Ministereitä ei hänkään sentään tuntenut: »Mistee ne kaikki ketaleet?» Uutisten jälkeen se sitten alkoi. Ensin kuului hiljaista pape- ri nkahinaa, hillitty kuiskaus ja pieni rykäisy: — Kansalaiset. Ilman edelläkäypää sodanjulistusta ovat Neu- vostoliiton sotavoimat useaan otteeseen loukanneet Suomen raja- aluetta. Puolustusvoimamme ovat kaikkialla torjuneet nämä hyökkäykset pidättäytyen kuitenkin loukkaamasta Neuvosto- liiton aluetta. Näiden jatkuvien puolueettomuuden loukkausten vuoksi katsoo hallitus sotatilan vallitsevan Suomen ja Neuvosto- liiton välillä . . . Sitten seurasi yksityiskohtaisempia tietoja näistä rajanlouk- kauksista sekä selonteko hallituksen toimenpiteistä. Lopuksi siir- tyi ministeri tunneperäisemmille alueille, alkaen lämmittää Suo- men kansan sydämiä: — Suurpoliittisten tapahtumien vyöry on siten asettanut mei- dät toistamiseen kovien koettelemusten eteen. Toisen kerran lyhyen ajan kuluessa saavat Suomen miehet astua puolustamaan kotejaan ja isänmaataan. Me emme ole muuta tahtoneet kuin saada rauhassa rakentaa tätä maata ja kehittää sitä yhä suurem- paan kukoistukseen, mutta vihollisemme valtapyyteet eivät ole sitä sallineet. Me emme voi koskaan tahtoa sotaa, mutta yhtä vähän me voimme luopua vapaudestamme ja itsenäisyydes- tämme. Yhtä yksimielisenä kuin talvisodan raskaina päivinä käy Suomen kansa taisteluun vapautensa puolesta. Marsalk- kansa johdolla seisoo koeteltu ja urhoollinen armeijamme rajoil- lamme, valmiina iskemään takaisin jokaisen hyökkäyksen. Ja tällä kertaa emme ole yksin. Mahtavan Saksan armeija on jo antanut tuhoavia iskuja yhteiselle vihollisellemme. Uskomme lopulliseen voittoon on horjumaton, ja asiamme oikeutukseen 41
luottaen me käymme taisteluun kaiken sen puolesta mikä meille on pyhää ja kallista ... — Hei pojaat... Tykkejä tuodaan ... Tienmutkan takaa kuului hevosten pärskynää ja kehotushuu- toja: — O'iin. Mitä hamuat... Oo vaan... Ensimmäinen tykki tuli näkyviin. Kolmituumainen kanuuna, jota veti vaahtoava valjakko. Ratsurit hosuivat hevosiaan vauh- tiin ylämaassa, ja tykki heilahteli kurjalla tiellä niin että siihen kiinnitetyt pakkaukset keikahtelivat. Tykkimiehet olivat reserviläisiä, joukossa paljon ikämiehiä. He koettivat auttaa hevosia työntämällä tykkejä, mutta vauhdin vuoksi he tosiasiassa vedättivät itseään. Viimeisenä kiirehti eräs pienikasvuinen ja iäkäs reserviläinen. Hikivirrat olivat uurtaneet raitoja hänen pölyisille kasvoilleen, lakinlippa sojotti toisen sil- män ja korvan välissä ja vyö roikkui kupeissa raskaiden patruuna- laukkujen painamana. Pusero oli noussut pussille vyön yläpuo- lella, ja parin sopivasti aukijääneen napin jättämästä aukosta paistoi paksu flanellipaita, jossa näkyi leima: Int. 40. Jalassa olevat saapashousut olivat hänelle liian pitkät, ja koska hänellä ei ollut saappaita vaan nauhakengät, oli hän pannut puntinsuut sukkien sisään. Niiden hakaneuloilla kiinnitetyt varret olivat sen vuoksi tupaten täynnä. Kun valjakko mäen alla lisäsi vauh- tia, kaapaisi hän perässä puolijuoksua ympärilleen vilkaisematta, vain epätoivoiseen menoonsa keskittäytyneenä. Ilta-auringon valo siivilöityi paikoitellen kuusien välistä tielle, jonka yläpuolella leijailevat hyönteisparvet hajosivat tykkien ajaessa niiden läpi. Synkästä kuusikosta huolimatta saattoi tajuta kesäillan rauhallisen kauneuden. Vihreä sammal loisti valon sattuessa siihen, ja tykkien metalli välähti osuessaan ok- sien välistä paistavan auringon valoviiruun. Tie jymisi, hevoset pärskyivät, miehet huutelivat niille keho- tushuutoja ja ministeri puhui: ... urhoolliset Suomen miehet. Vapaiksi olemme syntyneet, vapaina olemme eläneet ja pää pystyssä astumme niitä vastaan, jotka tahtovat vapautemme meiltä riistää. Meidän tiemme on 42
selvä ja tuttu. Sen ovat viitoittaneet isiemme suuret teot, se kallis perintö, jonka he ovat meille jättäneet. Vanha reserviläinen juoksi huohottaen tykkinsä perässä. Tien varressa seisovat konekiväärimiehet eivät enää kuunnelleet mi- nisteriä vaan ihmettelivät tykkejä. Komealta tuntui niiden meno, vaikkakin tuon vanhan miehen epätoivoinen meno herätti mo- nissa jonkinlaista sääliäkin: — Ei tänne nyt sentään ihan tuollaisia sopisi tuoda, mutisi joku, mutta sotamies Salo oli kokonaan noiden itse asiassa san- gen vanhanaikaisten kolmituumaisten lumoissa. Hän seisoi tupakka suupielessä, kädet miehekkäästi taskussa ja uhosi: — Jo on pojat pyssyjä nuo. Ne kun alkavat huokumahan, niin eiköhän viejä naapuria tukka suorasa. Lahtinen oli itärintaman tapahtumien vuoksi kadottanut hie- man sielunasenteensa varmuudesta. Niistä asioista kysymyksen tullessa hän tuntui kiusaantuneelta, ja arvostelunsakin hän kie- toi hyvän tarkoituksen vaippaan. Aina hän sentään pyrki hillit- semään liiaksi löyhähtävää intoa, milloin sellaista tapasi. Niinpä hän sanoi Salon puheeseenkin: — Pieniä ne on silakat joulukaloiksi. Kyllä sitä on kuule tuol- lakin puolella. Kun vaan vietäs naapuria niin, niin hyvä olis. Mutta minä pahasti pelkään, että saadaan kuulaa vastaan ihan tarpeeksi. — En minä tiejä hänen aseistansa. Ei se paljon siltä näytä sielä Pialustokissa, ja sieläpäin. Ei vaan näytä oikein pärjäävän, tiejä sitten, mistä hän johtuu. — Kyllä kai sitä mennään, kun toinen on ihan valmistautu- maton ... Mutta meinaan, pienempikin into riittää... Ettei vaan tule paha eteen ... Eikä sitä kaikki niin vaan menossa ole kun sitä puhutaan ... — En tiejä. Mutta kuulemma on tarvinnu sitoa Pohjammaan poikia puuhun kiinni jotta ne ei lähe ennen aikojaan .. . Kyllä nyt nähhään mitä se on, kun käy pienten kimppuun niinkuin talvi- sovassa. Väittely keskeytyi, sillä jonkin matkan päästä alkoi kuulua metsän ryskettä. — Ne ajavat asemiin siellä. Pian alkaa paahtaa, pojat. 43
He katsoivat toisiaan, mutta pyrkivät kuitenkin väittelemään toistensa katsetta. Vaiteliaina he palailivat nuotioilleen. Kortti- seurat tosin jatkoivat työtään. »Lintu antaa. Käykö tupakka viitosesta? Rahaa ei ole. No, sama toi. Silmän pitkä saatana.» Kaikki oli kunnossa, mutta siitä huolimatta näkyi miehiä tar- peettomasti puuhailemassa varusteidensa kanssa. Hiljaisuus ei oikein soveltunut mielentilaan, sillä se täyttyi liian helposti kuvitelmista, joita he tahtoivat välttää. Puoliksi tiedottomasti valmistautuivat miesten mielet tuleviin tapahtumiin. Sinä iltana valvottiin myöhään. Sieltä täältä tuli aina tietoja, jotka yhä lisä- sivät vakavuutta. Valtatien varteen oli majoittunut reserviläis- rykmenttejä. Joku tiesi suurista tykistömääristä, jotka olivat valmiina asemissa. Jostakin porukasta oli ollut partio liikkeellä ja kaksi miestä oli jäänyt toiselle puolen. — Ei, olkkon kui hyväs. Maat täsä täyty. Hietanen veti manttelin korviinsa ja hänen esimerkkiään seu- rasivat muut. II — Herätys, pojat! Se on alkanut! Teltassa alkoi kiivas liike. Vöitä ja lakkeja kahmittiin mistä käteen satuttiin saamaan. Kaikki pyrkivät ulos, toiset jo reppu selässä. Oikealta, valtatien suunnasta kuului yksinäisiä tykinlaukauk- sia. Kumea lähtölaukaus kuului rajan takaa ja jonkin ajan ku- luttua seurasi kranaatin räjähdys. Miehet kuuntelivat äänettö- minä. Öinen korpi oli hiljainen. Joskus vain tirskahti jokin var- hainen lintu kuusen latvassa. Kesäyön valjussa valossa näytti- vät kaikkien kasvot sinertävän valkoisilta. He hengittivätkin hiljaa ja varovasti. Viimein katkaisi joku äänettömyyden sa- noen kuiskaten: — Tykillä ampuu. — Tykillä. — Maantien suuntaan menee. — Kauaksi tähtää vielä. Ei edes vihellys kuulu. 44
•— Hiukan jos kääntää, niin täällä on. Se oli harkitsematon lause. Jotkut liikahtivat levottomasti. Muutamat kopeloivat lapioitaan. Komentoteltasta tuli ulos vän- rikki Koskela. Ensimmäisen kiväärin patruunankantaja, sota- mies Riitaoja, astui levottomana hänen luokseen. Riitaojan sil- mät pälyivät sinne tänne, ja hiljaisella, höpöttävällä äänellä hän kysyi Koskelalta: — Herra vänrikki. Jos keäntää, niin sattuuko kohalle? Koskela tuntui vähän aikaa miettivän vastausta tähän keski- suomalaisen pojan tekemään kysymykseen. Hän ei kuitenkaan päässyt oikein sen tarkoituksesta perille, koskapa kysyi: — Niin, mitä kääntää? — Tykkiä jos keäntää. Tuonne nyt ampuu maantien varteen. Mutta jos hiukan keäntää, niin sattuuko kohalle? — Jaa. Eihän se. Häirintää ampuu tuonne tienvarteen. Ei- hän se tänne, umpimähkään, pitkin metsiä. Riitaoja laukesi lapselliseen hymyyn. Vapautuneisuus oli niin suuri, että hänen silmiinsä syttyi nauru, ja hän sanoi leikillisesti: — Herra vänrikki. Sitähän minäkin. Soapi sitä korpea am- pua. Ei tiijä meistä mittaan. Jäniksiä luuloo olevan. Koskelan tulo laukaisi muidenkin jännityksen. — Jo veissava kanuna siäl lauluas, sanoi Hietanen Koske- lalle, ja Vanhala nauraa hihitti itsekseen: — Laulaa.. • khihi. Kanuunat laulaa. Luotien laulu vain soi, khihi. — Ovat tietysti metelöineet siellä, sanoi Koskela. — Ajele- vat autoilla liian lähelle. Suotta härnäävät verta nenästänsä. Jaaha. Lähtö on sitten puolen tunnin kuluttua. Me menemme kolmannen komppanian mukaan. Sitten yksi juttu. Sitokaa kaksi patruunalaatikkoa vyöllä yhteen. Siitä on hyvä kantaa niskan varassa. Meinaan ettei kädet puudu. Koskela vaikeni, mutta miehet vaistosivat aivan oikein, ettei hän ollut vielä sanonut kaikkea. Hetkisen hän ryki ja nieleskeli, kunnes alkoi: — Noin. Taitaa olla tarpeellista vähän selittää. Kun minä, meinaan, olen ennen ollut. Ei siinä oikeastansa muuta ole, mutta rauhallisesti se on otettava. Kiiru on pidettävä ajallansa, 45
mutta hätäillen tekemällä ei tule muuta kuin kusipäitä mukuloita, niinkuin sitä sanotaan. Turhan hermoileminen ei edusta mitään, mutta ei sitä taas tarvitse ainootansa kauppaamaankaan ruveta. Kyllä ne sen mielellänsä ottavat, kun vaan saavat. Tähtäin vyön kohdalle, se on paras, ja siitä se selviää. On muistettava, ettei- vät ne ihmistä kummempia ole nekään. Lyijyä ne tottelee niin- kuin kaikki muutkin. Sotamies Sihvonen, kotoisin samasta pitäjästä kuin Rahikai- nenkin, mutta tämän täydellinen vastakohta, hätäinen tohottaja, sanoi: — Rauhallisesti, rauhallisesti. Kusipäitähän sitä hätäilemällä. Tuohan on selvää. Rauhallisestihan sitä paras. — Jaaha, teltat maahan ja ajoneuvoihin. Teltat lomahtivat kasaan, käärittiin pussiin ja vietiin kärryihin. Kuormasto oli jonkun matkan päässä, ja siellä yövalossa käveli Mäkilä tehden viimeistä tarkastusta ennen lähtöä. Telttoja tuo- vat miehet kyselivät ruokailua, johon Mäkilä vastasi: — Se tuloo ajaallansa. Ei oo lisätty annoksia, niin jotta taval- lisehen tapahan. Vääpeli Korsumäki oli myös valveilla, ja miehistä tuntui hieman oudolta, kun tuo ennen niin jörö vanha mies nyt sanoi ystävällisellä äänellä: — Eikös sitä leivänpala sentään riitä poikien taskuun. Mäkilä antoi kunkin teltantuojan käteen näkkileivän kappa- leen, mutta varoitteli sanomasta toisille: — Miksei sitä antaas. Mutta ei täs muutu käpy leiväksi. Miehet piilottivat aarteensa taskuunsa, puolen kämmenen kokoisen leivänpalan. Nälkä oli, mutta oli pakko ajatella tule- vaisuuttakin. Epätavallisen pian olivat kaikki valmiita lähtöön. Ampujat ja apulaiset nostelivat vähän väliä konekivääriä sekä jalustaa olalleen, aivan kuin totutellen etukäteen niiden painoon, heillä kun oli ensimmäinen kanto vuoro. Tähystäjät ja patruunankan- tajat sitoivat vyölaatikot yhteen Koskelan ohjeiden mukaisesti. Kiväärinjohtajilla oli varapiippu, vesikannu ja yksi patruuna- laatikko. Niin olivat nämä muulikuormastot valmiita matkaan,
satojen kilometrien taipaleelle. Toisille se kuitenkin jäi lyhyem- mäksi, mutta sille asialle ei uhrattu yhtäkään ajatusta. Kiväärikomppaniat lähtivät matkaan, ja jokaisen jälkeen liit- tyi joukkue konekiväärikomppaniasta. Ensimmäinen ja toinen joukkue häipyivät kuusikon pimentoon kaluston kalahtelun säes- täessä hiljaisia komentosanoja. Kolmannen komppanian marssiessa ohi kuului Koskelan kuis- kaus: — Parijonoon. Suunta tielle. Ryhmien asetuttua paikoilleen kulki miehestä mieheen viesti: Liikkeelle. Heidän liittyessään kiväärikomppanian hännille kuului sieltä puoliääneen huudettuja tervehdyksiä: — Tervetuloa Hermannin nuorisoseuraan. Heikot sortuu elon tiellä, mutta jätkä sen kun porskuttaa. He ohittivat illalla asemiin ajaneen tykkipatterin ja näkivät, että tykeillä oli täysi miehitys. Tykkimiehet puhelivat puoli- ääneen ja suojasivat tupakoitaan kämmeniinsä. Jonkun matkan päässä he poikkesivat tieltä ja jatkoivat matkaansa synkässä kuusikossa. Etelästä kuulunut tykinjyrinä oli jo vaiennut, mutta hiljaisuus tuntui sitä painostavammalta. Matka kävi hitaasti. Välillä pysähdeltiin, ja raskaasti hengit- tävät miehet kuuntelivat jännittyneinä yön hiljaisuutta sekä omien sydämiensä voimakasta takomista. — Se... eeis. Komppania järjestyi ketjuun. Konepistoolimiehet asettuivat parikymmentä askelta edelle tunnustelijoiksi, ja konekiväärit jäivät puolijoukkueisiin jakaantuneina saman verran ketjun taakse. Komppanianpäällikön lähetti toi tiedoituksen: — Raja suoraan edessä. Noudatettava hiljaisuutta. Ensim- mäisestä joukkueesta partio rajan pinnassa. Varottava ampu- masta tunnussanaa kysymättä. — Mikäs se taas olikaan? — Iskevä. Salama. — Hiljaa. Ettekö te perkeleet kuule. Keskustelu vaikeni. Miehet alkoivat tupakoida, nimittäin ne, joilla tupakkaa oli. Heitä oli jo monta päivää vaivannut 47
ankara tupakkapula, sillä muonatupakoita ei vielä jaettu ja ostaa ei saanut mistään. Rahikaisella oli, kiitos kanttiinissa suorittamiensa rehvakkai- den ostosten. Rinkelinsä hän oli jo aikaisemmin myynyt hy- vään hintaan, ja nyt hän myi tupakoita kappaleittain pyytäen järjettömiä maksuja. Useammat elelivät pienien päivärahojensa varassa, joten ostaminen kävi laatuun vain varakkaimmilta. Kun hyväosainen toveri puhalsi pienen natsan, napattiin se nopeasti ja tupattiin imukkeeseen palaneita sormia puhallellen. Saihan siitä jotakin, kun poltti sittaantunutta imuketta pätkän mukaan. Joku pyysi velaksi seuraaviin päivärahoihin asti, mutta Rahikainen kielsi: — Tässä tiijä kuka seuroovat päivärahat kuittoo. Kuka niistä sitten vastoo. — Minä. Koskela rykäisi ja hänen äänensävynsäkin oli hieman kireä: — Ei minullakaan rahaa ole, mutta jos sattuu jotakin niin saat ottaa kiikarini. Se on minun eikä valtion ja siitä saat helposti omasi pois. Ostajia täällä kyllä riittää. — No, uskotaanhan tässä. .. Uskotaan... Eihän sitä nyt sillä .. . Tiijä tässä rahoista. Rahikaisen äänessä oli puolittain häpeilyä, puolittain loukkaan- tumisen tuntua, mutta tupakat hän jakoi. He olivat kaikki pan- neet merkille sen seikan, että Koskela sinutteli Rahikaista. Ja siitä lähtien sinutteli Koskela heitä jokaista samalla tavalla. Aluksi se tuntui heistä oudolta ja monien oli vaikeata tottua sinuttelemaan Koskelaa, eikä se kaikilta oikein luontevasti onnis- tunut milloinkaan. Ilmiö oli harvinainen tässä vakinaisessa ryk- mentissä, jossa upseerit pyrkivät säilyttämään tuon niinsanotun arvovaltansa myös sodan aikana. Tietysti monet upseerit säilyttivät kaikissa osastoissa arvovaltansa samalla tavoin, vaikka se ei suinkaan teitittelyn perusteella tapahtunut. Mutta tuo Koskelan ele ei jäänyt vaikutusta vaille. Jännittyneet mielet rauhoittuivat, sillä tuo mies tuli aivan kuin lähemmäksi heitä, ja häneltä he odottivat ratkaisua kaikkiin niihin kysymyksiin, joita tulevaisuus heille lupasi.
Takaapäin kuului kuivaa yskähtelyä ja hiljaista puhetta. Sieltä tuli Kaarna, Mielonen varjona kannoillaan. — Jaha, jaha. Ollaan pojat hiljaa. Saadaan jänis. Kierrok- sessa on. Missäs Autio? — Tuolla toisen joukkueen luona. — Vai niin. Hietanen, mitäs miehiä nämä taas olivatkaan? — Jalon kookoon miähi, herra kapteeni. — Oikein, oikein, sillä tavalla, sillä tavalla. Se oli vanha kysymys, johon aina piti vastata samalla tavalla, sillä Kaarna piti omaa komppaniaansa aina vähän parempana .kuin muita. Hän ei niin välittänyt, vaikka se olisi ollut vastoin totuuttakin, sillä hän tiesi, mitä terve itsetunto merkitsee. Kyllä hän tiesi konekiväärin merkityksen olevan vähenemään päin, ainakin hyökkäysluontoisissa sotatoimissa, mutta takoi aselaji- ylpeyttä miehiin siitä huolimatta. Muutenkin hän seisoi komp- paniansa puolesta kuin kallio. Vieraan komppanian upseerin ei ollut tulemista tekemään kanteluja hänen miehistään. Muuan kokelas oli yrittänyt, kun joku oli jättänyt tervehtimisen suorit- tamatta. Kylmästi Kaarna vain väitti, ettei hänen miehensä jätä tervehtimättä, joten kokelas on erehtynyt. — Mutta kokelas seisoo kaiken lisäksi huonossa asennossa. Ottakaapas se pari kertaa siinä uudestaan. Mies sai kyllä rangaistuksensa, mutta kyllä kiersi kokelaskin Kaarnan kaukaa. Kaikki tällainen Kaarnaan liittyvä eli miesten tietoisuudessa ja niinpä hänen sanansa nytkin saivat hymyn esiin hieman liian totisista kasvoista. »Miestensä rajattomasti ihailema», on sa- nonta, jota usein käytetään jostakin upseerista. Se on jonkun verran ällöttävää ja kaiken lisäksi valheellinen, sillä sellaista upseeria ei ole kehdossa keinunut, jota suomalainen sotamies ihailisi rajattomasti. Mutta Kaarnan ja hänen miestensä suhde oli kyllä poikkeuksellinen. »On siinä semmonen saatanan käpy- haukka että et tuo toista rinnalle», sanoivat miehet. Ja kuitenkin suhde oli kaikkea muuta kuin toverillinen. Ei kenenkään tarvin- nut epäillä kuka sanoo milloin pelut pieniä on. Se oli vain Kaar- nan välitön, ehdottomasti asiallinen ja oikeudenmukainen käy- tös, joka vaikutti miehiin. 49
He katsoivat nytkin hymyillen hänen jälkeensä, kun hän lähti etsimään kolmannen komppanian päällikköä, luutnantti Autiota. — Saatte nähdä, pojat, että sen miehen komentopaikka ei ole kaukana sieltä missä paukkuu, sanoi joku, ja kaikki hyväksyivät tämän kiitoksen. Kaarna ja Mielonen menivät perätysten, Mie- losen antaessa ohjeita suunnasta, jonka hän oli tietävinään pa- remmin kuin kapteeni. Heidän keskustelunsa oli yleensäkin tuollaista pikku väittelyä, sillä Mielonen pyrki helposti komente- lemaan ja esittelemään mielipiteitään jopa taktillisista kysymyk- sistäkin. Kapteeni antoi mielellään alikersantille tuon oikeuden, vaikka ei olisi majurilta sietänyt sellaista käytöstä. Hän kinaili aikansa kuluksi ja teki mielensä mukaan, vaikkei hänellä ollut mitään ennakkoluuloja Mielosen ajatuksia kohtaan. Tervejär- kinen poika ja se onkin jo paljon. Ei hän sentään Mielosen suuntavaistoon luottanut, vaan sanoi: — E ... heei. Mielonen. Vanha silmä, tarkka silmä. Siellä on ryssä. — Tuskin. Eikä se nyt pitkällä ketjusta oo. Komentopaikka niät. Kaarnan ja Mielosen mutinan häivyttyä vallitsi hiljaisuus, kunnes se yhtäkkiä katkesi. — Jessus perkele. — Maahan. Mättäät kahisivat ja aseet rämähtelivät, kun miehet vauhkoina maastoutuivat. Takaa, aivan kuin korvan juuresta kuului ki- meästi räjähtävä patterin sarja. Pu-pum. Pum. Pum. Viiltävä, vihlova ujellus pyyhkäisi kuusenlatvojen yli ja sil- mät pyöreinä likistyivät miehet maata vasten. Uusia räjähdyk- siä, jotka kuuluivat nyt epäjärjestyksessä, ja uusia sihahduksia ilmassa. Kaukaa rajan takaa kuului vaimeita tömähdyksiä. Koskela istui mättäällä ja kehotteli: — Ylös, pojat! Oma patteri se on. Älkääkä pitäkö noin juma- latonta räminää niitten laatikoitten kanssa. He kömpivät pystyyn iloisina siitä, että häpeä oli yhteinen. Vain Lehto ei ollut liikahtanutkaan. Hän istui paikoillaan hy- myillen kireätä ja hieman halveksivaa hymyä. Hietanen selvisi myöskin pian, samaten toisen kiväärin ampuja, pienikokoinen 5°
kainuulainen sotamies Määttä. Vanhala oli lötkähtänyt laiskasti maahan huomatessaan toistenkin niin tekevän. Viimeisenä hän nousi ylös silmät koko ajan hymyntirrissä. — Isoääninen komentaja, khihi, supatteli hän naapurilleen, eikä edes punastunut, vaikka uskalsi laskea leikkiä toisten vaka- vasti ottamasta asiasta. Riitaoja sen sijaan rauhoittui hitaasti, ja Sihvonen tohotti: — Tietää tämän. Omahan se on. Sille nyt hyppimään. Sel- väänhän tuo kuului. Suotta hyppäävät. Itse hän oli kuitenkin maastoutunut suurimmalla kohinalla. Patteri vaikeni, mutta miesten levottomuus asettui vain hi- taasti. Edessäolevan kiväärijoukkueen johtaja asteli myöskin levottomana edestakaisin joukkueensa ketjua. Hän puheli huo- lettomalla äänensävyllä miehilleen, mutta äänen kankeus ja hengityksen epätasaisuus kieli siitä huolimatta, että sydän löi liian nopeasti. Hän asteli Koskelan luokse ja sanoi teennäisen karskisti: — Panehan Ville peli soimaan täydeltä laidalta sitten. Autio lupasi minulle kaksi sinun kivääreistäsi. — Paikan päällä nähdään, sanoi Koskela yksikantaan, ja vän- rikki lähti takaisin miestensä luo huomattuaan, ettei Koske- lasta saanut keskustelutoveria. Konekiväärimiehetkin olivat tul- leet tuntemaan tämän vaaleatukkaisen ja hieman nulikkamaisen vänrikin. Kariluoto oli kuulemma nimeltään. Paloaukealla hän oli esiintynyt hieman liian reippaan miehekkäästi, niin että terävästi vaistoavat miehet eivät olleet ottaneet häntä aivan täy- destä. Vänrikki puhui mielellään karkeuksia, mutta selvästi siitä huomasi, ettei se ollut muuta kuin väärinkäsitettyä miehek- kyyttä. Sellainen ei sopinut tuon ihanteellisesti kasvatetun her- raspojan luontoon ollenkaan. Ilmankos miehet vähän halveksien sanoivatkin: — Puhuu tavarasta ihan niinkuin olis joskus päässyt koit- taan. He odottivat hiljaisina puolisen tuntia, ja viimein se tuli. Oikealta, pitkin ketjua kulki käsky: Liikkeelle. Hämärässä kuusikossa liikkui harmaita varjoja äänettömästi kohti rajaa. Edellä hiipivät konepistoolimiehet. Silmät tuijotti- 51
vat rävähtämättä puiden sekaan, sydämet takoivat luonnottoman kiivaasti, ja kädet puristivat aseiden periä rystyset valkeina. Edellä oli metsään hakattu avoin rajalinja, jota myöten oli vedetty kaksinkertainen piikkilanka-aita. Lanka potkaistiin irti, ja sen kirskuna tuntui särkevän korvia. Miehet pujottelivat raoista läpi, mutta Hietanen riehaantui, hyökkäsi päin aitapyl- västä ja ärähti: — Tiä auki taivast myäre! — Älä jumalan tähden melua, varoitteli Koskela, ja Hietanen luopui yrityksestään jupisten kuitenkin: — Kaikki saatanan tolppi tän pystytettän pisi metti! Mää en semmotti hyväksy. Varovasti tehtiin taivalta. Jokaisen puun ja jokaisen pensaan takaa odotettiin laukausta. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Ei edes pienen niittyaukean takaa, jonka he ylittivät ja jonka takana he olettivat vihollisen varmasti olevan. Vasemmalla niitty laajeni ja yhtyi pieneen peltoaukeaan, jonka laidassa sijaitsi harmaa talo. Raja kulki läheltä taloa, joka jäi Suomen puolelle, ja sen vaiheilla he näkivät muutamia miehiä. He tiesivät miesten kuu- luvan toiseen pataljoonaan, jonka piti edetä tien suunnassa. Siellä näkyi hypähtelevän vauhkoutunut hevonen, ja muuta- mia miehiä juoksi hillitsemään sitä. Eräs toisen pataljoonan komppania oli näet päättänyt juoda teen ennen lähtöä, mutta se oli myöhästynyt, ja keittiön ajomies toi sen linjaan saakka. Ryh- mittymisen viivästymisestä ärtynyt ja hermostunut pataljoonan komentaja sattui paikalle ja alkoi ärjyä: — Jumalauta, mies! Viekää helvettiin se keittiö! Mikä, xaikä onneton te oikein olette? Mies hätääntyi ja alkoi repiä hevostaan, joka puolestaan vauh- koutui kokonaan. Avuksi rientäneiden miesten toimesta saatiin hevonen viimein ympäri ja pois paikalta. Aukean takaa katsele- vat ensimmäisen pataljoonan miehet eivät enää osanneet yhdis- tää tapausta huollosta myöhemmin kulkeutuneeseen huhuun, jonka mukaan toinen pataljoona olisi piruuttaan pannut kenttä- keittiön eteen rajaa ylittäessään. Tämä huhu kasvoi ja levisi laa- jalle. Pataljoonan komentaja oli tunnettu »Hurjan Kallen» ni- mellä, ja juttu liitettiin häneen. Tarpeeksi kaukana tapahtuma-
paikasta olleet nuoret upseerit sanoivat: Se on Kallen tapaista. Se sopii Kallelle. Monet heistä eivät olleet koskaan Kallea näh- neetkään, mutta puhuivat aivan kuin hän olisi ollut heidän hen- kilökohtainen tuttavansa. Ennen pitkää kertoili jonkun tuollai- sen äiti tuttavilleen, miten hänen poikansa ja joku Hurja Kalle yhdessä muiden upseerien kanssa olivat ensimmäisenä ajaneet kenttäkeittiöllä rajan yli. Vihollinen oli luullut hökötystä hyök- käysvaunuksi ja pötkinyt pakoon laukaustakaan ampumatta. Todellisuudessa Kalle oli kuin takapuoleen ammuttu karhu ajaessaan keittiön pois etulinjasta. Ryhmitys ei ottanut luonnis- tuakseen. Komppaniat tyrivät, ja kiukuissaan Kalle sekoitti lo- putkin alkaen määräillä joukkueita ohi komppanianpäälliköiden. Ensimmäinen pataljoona odotti hengitystään pidellen. Au- rinko oli jo noussut ja miehet lämmittelivät itseään sen paisteessa kasteisessa ruohikossa maaten. Hyttyset inisivät, jossakin surisi lentokone, mutta muuten vallitsi täydellinen hiljaisuus. Viimein näkyivät miehet mökin luota lähtevän liikkeelle. He valmistautuivat itsekin, mutta lähtökäskyä ei vain kuulunut. Sitten he jäykistyivät paikoilleen, kuunnellen ja toisiaan katsel- len. Vasemmalla räsähti konepistoolisarja. Se surahti hätäisesti ja siihen yhtyi heti muiden aseiden rätinä. Pikakiväärin louku- tus kaiutti korpea ja sitten naputti konekivääri pitkän sarjan. He kuuntelivat äänettöminä. — Koko vyö yhteen menoon, totesi joku, — Koko vyö. — Siellä jo miestä kylmenee. Ensimmäisen kerran he kuulivat harhautuneen kimmokkeen äänen: Vou ... uu .. • — Siellä on kusinen paikka. — Miksi me tähän jäätiin, sanoi Sihvonen. Kiertää vielä. — Älkäähän puhuko, sanoi Koskela rauhallisesti, hosuen le- pänoksalla kasvoistaan hyttysiä. — Ei siellä ole kun joku etu- vartio korkeintaan. Tulette kyllä vielä kuulemaan miten ruuti palaa. Tuli vaikeni ja jälleen odotettiin. Sitten lähdettiin liikkeelle ja taas alkoi ammunta vasemmalla, ja taas pysähdyttiin. — Ei tule mitään, sanoi joku. Jotakin on vinossa, 53
— Eikä ole. Tämä on sotaa. Parin päivän päästä tajuatte kaiken tällaisen, sanoi Koskela. Kello viiteen mennessä iltapäivällä he olivat edenneet pari kilometriä. Vasemmalta kuului jatkuvaa ammuntaa. He taju- sivat, että toinen pataljoona oli saapunut vihollisen asemien eteen. III Edessä oli suo. Sen takana kohosi metsäinen harjanne. Suolla kasvoi vaivaismäntyjä, ja niiden välistä miehet yrittivät nähdä vastakkaiseen metsänreunaan. Siellä ei näkynyt mitään merkil- listä, mutta siitä huolimatta he tiesivät, että siellä oli vihollinen. Nimitys vihollinen on tietenkin hieman harhaanjohtava, sillä heistä tuskin yksikään sillä hetkellä vihasi ketään. Sellaiseen he olivat liian jännittyneitä. Kolmannen komppanian päällikkö, luutnantti Autio, saapui taempaa vänrikki Kariluodon joukkueen luokse. Autio oli nuori aktiiviupseeri, rauhallinen ja lujakasvoinen mies, joka oli hyvän päällikön maineessa. Kariluoto yritti olla rauhallinen, vaikka hän ei käsittänyt mitään siitä mitä Autio puhui: — Tykistö ampuu iskun kakkosen eteen. Siihen yhtyvät heittimet. Heti sen loputtua lähdetään ilman eri käskyä. Älä anna pysähtyä, vaan koita yhteen menoon. Missään tapauksessa ei saa jäädä tuleen makaamaan. Pane sinä Koskela molemmat kiväärisi tukemaan, jos hyökkäys pysähtyy, mutta ei ennen. On parasta että lähdetään niin huomaamatta kuin suinkin. Tosin se on meistä tietoinen, mutta siitä huolimatta on pyrittävä yllä- tykseen. Minä olen välittömästi toisen joukkueen takana. Onko sinulle jokin seikka vielä epäselvä? — Ei... Selvä on. Pidähän peukkua vain. Autio lähti, ja Kariluoto hoki mielessään sekavia pätkiä tämän lauseista. — Ei tuleen makaamaan ... Pyrittävä yllätykseen.. . Koskela puheli omille miehilleen: — Seurataan välittömästi ketjua, ja jos se pysähtyy niin heti asemaan. Täytyy pitää mielessä, että aikaileminen tulenavauk- 54
sessa ei käy laatuun. Miehet älkööt ryhmittykö kaikki kiväärien taakse. Ampuja ja apulainen riittää. — Selvä on ... Kyllä tiedetään. Kaikki nyökyttivät päätään, vaikka heistä tuskin kukaan tiesi yhtään mitään siitä, mitä tuohon tulenavaukseen todella sisäl- tyi. Jokainen heistä osasi ampua, mutta kukaan ei tiennyt, osaisiko kestää myös vihollisen tulen. Ensi kerran elämässään he todellakin punnitsivat itseään. Oli yksinkertaista vetää vyö sisään ja painaa sormilevyä, mutta vaikeata oli saada yliote kuo- lemasta, joka hiljaa kouristeli heidän mieltään vetäen heidän kasvonsa hieman koomillisen totisiksi. Rajan takaa kuului lähtölaukauksia; siellä ampui sama patteri, joka oli heidät yöllä pelästyttänyt, mutta taempaa liittyi siihen kumeampia jyrähdyksiä. Vihelsi ilkeästi, ja sitten vavahteli maa repivien räjähdysten voimasta. Kranaatinheittimen heikko yskintä kuului niiden seasta. Kun keskitys vaikeni, alkoi kiivas jalkaväkitulen rätinä ja pian erottui sen seasta pitkäveteistä huutoa. — Kakkonen hyökkää, kuiskasi joku jännityksestä tukahtu- neella äänellä. Vänrikki Kariluoto makasi mättään takana. Hengästyneenä hän toisti mieleensä iskostunutta säettä: Joukkosi eessä. . . joukkosi eessä ... Hän ei uskaltanut jatkaa: urhona kaadut, vaan hoki samaa uudelleen ja uudelleen. Naapurijoukkue lähti liikkeelle. Kariluoto nousi ja komensi kankealla äänellä: Neljäs, eteenpäin! Väkisin hän repäisi itsensä vauhtiin ja miehet seurasivat. Pit- källe he eivät ehtineet, kun vaivaismännyt alkoivat rätistä. Piu, piu .. . piupiu. Pienet vihaiset sirahdukset saivat heidät heittäytymään maa- han. Kariluoto juoksi vielä muutaman askeleen, mutta jäi sitten suomattaan taakse. Hengästyneenä hän huuteli: — Eteenpäin! Ei saa pysähtyä... Ei jäädä tuleen makaa- maan .. . Pyrittävä yllätykseen .. . Kukaan ei noussut, ja tajunta sekavana jäi Kariluotokin pai- koilleen. Hän oli kuin halvautunut. Sen verran hän tajusi ym- 55
paristostaan, että ammunta oli levinnyt koko komppanian kais- talle ja että hänen joukkueensa makasi mättäiden takana suo- jassa. Kirvelevänä kiersi hänen tajuaan lamauttava ajatus: Minä en kykene ... Minä en saa miehiä liikkeelle .. .Tein juuri sen, mistä Autio varoitti... — Kiväärit asemaan. Koskela oli polvillaan männyn takana pistooli kädessä. Mie- het makasivat taempana. Vasta Koskelan käskystä he asettivat konekiväärit ampumavalmiiksi. Lehto nousi myös polvilleen nähdessään Koskelankin niin tekevän ja kireällä äänellä hän komensi: — Liikettä pojat. Vyö syöttäjään ja äkkiä. Koskela näki, että kiväärit olivat valmiina ja komensi: Tulta munille! — Tulta munii! toisti Hietanen, ja Tulta munille! jatkoivat Lehto ja Lahtinen. Lehdon kiväärin ampuja, sotamies Kauko- nen toisti myöskin jännittyneenä: Tulta munille! ja painoi sormi- levyä. Lahtisen kivääri ratisi jo. Sillä ampui Määttä, rauhalli- sesti ja tyynesti, kasvot täysin ilmeettöminä. Kaukonen tunsi käsissään miten ase tärisi, näki hien kirveltä- min silmin, miten vyö nopein nykäyksin tempoi syöttäjästä sisään ja miten jyvä hyppi metsänreunan kohdalla. Nenään tuntui palaneen ruudin sekä käryävän aserasvan ellottava lemu. Oma ammunta säästi heitä kuulemasta, miten männikkö ratisi. Siellä täällä paistoi jo puunkylki valkoisena. Yhtäkkiä räjähti puussa suorasuuntaustykin kranaatti, ja ma- tala lähtölaukaus kuului vastakkaisesta metsänreunasta. — Piiska, perkele! Koskela kyyristyi maahan. Hän ajatteli hetkisen tehdä aloit- teen ja ottaa joukkueen johtoonsa, mutta hän ei saanut sitä kui- tenkaan tehdyksi. Hän arvasi nuoren vänrikin hädän ja tiesi, että tämän oli itse saatava voitto itsestään. Vyö konekivääristä loppui. Vanhala joka oli ampujan apulai- sena, huusi taakseen: — Laatikko! Antakaa pian! Riitaoja makasi mättään takana patruunalaatikoiden vieressä eikä liikahtanutkaan. Hänen silmänsä olivat kauhusta laajentu- 56
neet, ja Vanhalan huutoon hän vastasi omituisella vääntyneellä hymyllä. — Anna vyö! huusi Lehtokin, mutta se ei vaikuttanut Riita- ojaan. Lehto loikkasi hänen luokseen, heitti laatikon Vanhalalle ja vihasta sihisten sanoi Riitaojalle: — Saatanan tonttu. Minä sotken sun suohon. Riitaoja räpytteli silmiään pelokkaasti, mutta ei vastannut mitään. Vavisten hän kyyristyi koloonsa ja Lehto ryömi takai- sin kiväärille. — Anna olla, sanoi Koskela, sillä hän oli nähnyt Riitaojan kauhun. Lehto äyhkäisi sivumennen Koskelalle: — Pelkää kai tässä jokainen, mutta luulis sitä nyt sentään käden saavan liikkuun. Aivan kuin osoittaakseen vastakohdan Riitaojan käytökselle nousi Lehto polvilleen ja ampui kiväärillään metsän reunaan. Umpimähkään kuten kaikki muutkin, sillä vihollisesta ei kukaan nähnyt vilaustakaan. Suota läheni kaksi miestä, Kaarna ja Mielonen. Mielonen kä- veli muutaman askeleen takana ja puheli: — Herra kapteeni. Panssaritorjuntatykillä sivaltelloo. — Ei. Se on tankki. — Lieneekö tuo. — Onpa niinkin. Lähtölaukaus on sen tuntuinen. — Tuollaista tietä sitä tankki tuskin. — Kyllä, ei se ole mahdotonta. — Eppäillä tuota soppii. — Sopii, sopii. Aina epäillä sopii, mutta tankki se on siitä huolimatta. Mutta kas kas, kun tulee marjoja. Niin on kukkasta että. He saapuivat suolle ja Kaarna aloitti heti: — Mikäs täällä? Mitä minä näen? Nyt, nyt te olette vallan erehtyneet. Ai... jaaai poojaat, poojaat. Ei sotaa näin käydä ... Eheei. Eheei. Ei tämmösestä sodasta tule niin mitään. Men- näänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa. Siellä jo toiset ovat naapurin asemissa. Miehet nostelivat päätään. Kariluoto sen sijaan painoi sen yhä syvemmälle. Katkera häpeäntunne oli täysin halvannut 57
hänet. Kaarna asteli hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä: — Koitetaanhan uudelleen, vänrikki. Kyllä se lähtee. Sitten kapteeni veti syvään henkeä. Hän astui eteenpäin tikku- suorana. Vain poskipäissä eli hienoinen värinä, kun hän astui kylkimyyryä niinkuin myrskyä vastaan kuljettaessa. Ääni sär- kyi kun hän huusi: — Hakkaa päälle pohjan poika! Kuului räjähdys. Miehet tajusivat, että Kaarna ja Mielonen vaipuivat kasaan. Mielonen nousi kuitenkin heti ja loikkasi kap- teenin luokse, joka makasi omituisessa mykkyrässä liikahtamatta. Mielonen polvistui hänen viereensä ja huusi kalpeana ääni väris- ten: — Ensisidettä, ensisidettä . . . Nopeasti.. . veri kuivuu ., . Kapteeni sanokaa jos koskee ... minä käännän paremmin. Hän käänsi varovasti kapteenin selälleen, ja miehet näkivät, että tämän toinen jalka oli luonnottomasti sivulle vääntyneenä. Piiskatykin täysosuma oli sattunut lonkkaan. Risainen housu piti sitä hiukan kiinni, mutta muuten oli jalka aivan irti. Mielo- nen hoki kuohuksissaan: — Itelienikii käsvarteen . . . Itellenikii nuarmu. Liäkintä- miehet... Miss työ saatanat piileksittii... Pari lääkintämiestä saapui paikalle ja kädet vavisten koetti Mielonen heidän avustamanaan sitoa kapteenia. Se oli kuiten- kin toivotonta: — Männään pian Jsp:lle . .. Käsj liikkuu vielä . .. Henki on. Kaarna katsoi Mielosta. Hänen silmissään oli samea, mitään tajuamaton katse. Mieloselta jäi käsittämättä, mitä kapteeni tar- koitti änkyttäessään kuiskaten: — Van ... ha ... a. Jo ... vanha ... mies ... Sitten hän sanoi odottamattoman terävästi: — Sanokaa mitä sanotte ... tankki se on ... piru . .. niin. Käsi nyki vielä hetkisen. Sitten loksahti suu auki ja silmät kääntyivät väärinpäin. Mielonen ymmärsi, että loppu oli tullut. He nostivat ruumiin paareille ja Mielonen peitti sen manttelil- laan. Vaivalloinen matka taaksepäin alkoi.
IV Kun Kariluoto tajusi kapteenin vaipuvan kasaan, tyrmistyi hän kokonaan. Kurkkuun nousi pala ja silmiin kohosivat kyyne- leet. Lopullisen tappion tunne kuristi häntä. — Eteenpäin, eteenpäin, komensi hän itseään, mutta ruumis ei totellut. Hä- tääntyneessä tajunnassa alkoi jyskyttää: — Joukon maine ... joukon maine . •. vimmassa taiston ... vanhuksen kuolevan näät... Hänen kätensä kourivat suopursunvartta. Hän kuuli lääkintä- miehiä huudettavan ja yritti nousta. Jostakin sielun pimennosta nousi kuvia. Isä ja äiti, jotka ylpeilivät hänestä tuttavilleen. Toverit, joiden kanssa oli iloittu sodan syttymisestä. Suomi saisi hyvityksen ... Ja sitten tuli mieleen Sirkka. Se ajatus oli nujertaa hänet. Kaarnan kaatumisesta ei ollut kulunut kuin kymmenkunta sekuntia, kun Kariluoto nousi. Hän kuuli mielettömästi karjuvansa: — Hakkaa päälle pohjan poika! Eteenpäin pojat... Tulta munille. Kimppuun pojat! Hän näki Koskelan juoksevan rinnallaan ja huutavan taakseen. Tuntumassa pojat! Toisella puolella juoksi sotamies Ukkola huutaen mielettö- mästi suu vaahdossa ja kainalostaan ampuen: — Aaa ... aa ... aa per... ke ... le ... aa ... aa. Kariluodon mieli nousi voitokkaaseen raivoon. Hän tyhjensi pistoolinsa suon laitaan ja kuumentuneena hän toivoi pääsevänsä käsikähmään. Hän ei edes huomannut sitäkään, että metsänreu- nasta ei enää tullut tulta. Eikä hän katsonut taakseen, jossa eräs pk.ampuja huojui polvillaan painaen käsin vatsaansa. — Auttakaa Jaakkoo, auttakaa Jaakkoo. Huuto hukkui karjuntaan ja konepistoolien ratinaan. Hieta- nen juoksi Koskelan kintereillä ja huuteli: — Anta soitta nii saatanan taval! Kookoomiehet läähättivät ja kompuroivat perässä kantamuk- sineen. Vanhala toisteli hengästyksissään: antaa soittaa, antaa soittaa, ja lötkötti vaivalloisesti jalusta olkapäällään. Mutta 59
Riitaoja makasi kolossaan ympärilleen toljottaen, mitään käsit- tämättä. Vihollisen asemissa ei ollut ketään. Vain yhden ruskeapukui- sen miehen Kariluoto näki juoksevan pensaikon taakse. Lahti- nen ehti ketjun mukaan ja ampui kiväärillään perään, mutta osumatta. Miehet huohottivat. Muutamat heittäytyivät maahan, ja joku huuteli kuohuksissaan: — Herra vänrikki... Jaakkoon osui... Herra vänrikki, Vuo- rela jäi. — Pari miestä ryhmästä auttamaan, huusi Kariluoto. — Muut eteenpäin. Ei pysähdytä. Tie on aivan edessä. Painetaan tavoitteeseen saakka. Hänen hurja raivonsa talttui ja sijalle nousi kuohuva ilo. Reippaasti ja kyyristelemättä hän astui eteenpäin huudellen kehotuksia miehilleen. Edessä oli tie, sama jolta he aamulla olivat metsään poikenneet. Vasemmalla oli kaikki hiljaista, mutta oikealta, ensimmäisen komppanian lohkolta, kuului vielä kiivasta ammuntaa. Sen seasta kuului moottorin möyryämistä. Tiellä oli telaketjun jälkiä, ja metsässä näkyi nurinkääntynyttä sammalta, jota panssarivaunu oli möyrinyt kääntyillessään. He jäivät tielle. Rätinä oikealla vaikeni, sillä vihollinen kiersi metsän kautta ensimmäisen komppanian sulun. Nyt vasta heille jäi aikaa ajatella tapahtunutta. — Kapteeni ja Mielonen menivät. — Ei mennyt Mielonen. Minä näin, kun se juoksi kaptee- nia auttamaan. — Mutta jo kävi räikinä, pojat. Kookoonvaippa vieläkin tuli- kuuma. Koitahan. — Eikä yht ryssä nuri, sanoi Hietanen. — Ei yht ainua. Mää kattosin kun tultti. Koskela kuivasi lakkinsa hikinauhaa puseronhihaansa ja sanoi maahan tuijottaen: — Tankista veti Kaarnan maahan ... Mies tapatti itsensä. Miehet eivät sillä hetkellä kyenneet ymmärtämään Koskelan tilintekoa, ja pian tämän kasvot saivatkin tavanomaisen jäykän ilmeensä, mutta koko illan hän oli vaiti tuijotellen jonnekin epä- määräiseen. 60
— Ei se ole sanottu vaikka jäisi henkiin, sanoi joku puoliää- neen, mutta toinen leimasi ajatuksen mahdottomaksi: — Turha toivo. Selväänhän tuo näkyi, miten jalka retkotti. Vänrikki Kariluoto käveli edestakaisin tiellä. Hän ei voinut pysyä paikoillaan. Vaalea tukka heilahteli innosta loistavien kas- vojen yllä, sillä hän oli painanut lakkinsa vyönsä alle. Tuntui niinkuin hänen kuohuva itsevarmuuden tunteensa olisi vaatinut olemaan paljain päin. Lakki olisi jotenkin hillinnyt sitä muiden kuulematonta tuulen kohinaa, joka soi hänen korvissaan. Vasem- malta saapui luutnantti Autio ja Kariluoto riensi häntä vastaan. — Hyvä pojat. Se oli reipas alku, sanoi Autio, joskin hän puhui niinkuin velvollisuudesta, sillä Aution tunteet pysyivät yleensä hänen omina asioinaan. — No, miltä se tuntui? — Menihän se, kun alkuun pääsi. Aluksi en tahtonut saada liikkeelle millään ... Mutta Kaarna ... — Minä kuulin. Aution ilmeet eivät muuttuneet. Hän oli jo kokenut talviso- dan ja tunsi paljon asioita näiltä ajoilta. — Minä en tiennyt tankin olemassaolosta, olisin muuten anta- nut pst.kiväärin sinulle. Mutta suurkiitos. Sinä aloitit hyvin. Entä tappiot? — Vuorela. Pk.ampuja. Jätin pari miestä auttamaan, kun lääkintämiehet veivät Kaarnaa. Vasta Aution kanssa keskustellessaan muisti Kariluoto hyök- käyksen alkuosankin. Hänen kasvoilleen nousi puna, ja hän vältti Aution katsetta. Mutta kun tämä alkoi puhua tankista, tarrautui Kariluoto siihen. Se pirun tankkihan se oli... Miten sitä paljain käsin. Hänen luontonsa alkoi jälleen nousta ja häpeä lakkasi painamasta. Hän innostui tuosta vapautumisestaan niin, että alkoi kehua Autiolle Kaarnaa: — Meni liian hyvä mies. Aivan liian hyvä mies kuolemalle. — Niin, Autio potkaisi kiveä. — Ei suinkaan kenenkään elämä ole toisia arvokkaampi sinänsä. Mutta liian halvasta se kyllä meni. Mutta saat totutella tällaiseen... Lammio saa tietysti komppanianpäällikön viran. Autio lähti ja sanoi vielä: 61
— Kolmas pataljoona astuu remmiin heti, kun maasto on haravoitu. Me majoitumme tähän. Teltat ja keittiöt tulevat heti kolmosen jäljessä. Kariluoto palasi miestensä luokse. — Se pirun tankki. Ellei sitä olisi ollut. Hän kohosi jälleen. Hän ei muistanut, että he kaikki olivat pitäneet tankkia piiskatykkinä, vaan turvasi siihen tosiasiaan, että paljain käsin he eivät olisi voineet panssarivaunulle yhtään mitään. Ja parin minuutin kuluttua hän uskoi vakaasti maan- neensa suolla siksi, ettei voinut ilman pst.aseistusta käydä pans- sarivaunun kimppuun. Hän oli jälleen se reipas vänrikki, joka paloaukealla oli har- joittanut miehiään. Hän ajatteli Sirkkaakin, ja tunsi väkevän miehisen voimantunnon mielessään. Sirkka oli hänelle pyhä. Kariluodon suhde tuohon tyttöön oli todellakin alkanut hienom- masta päästä, joten avioliiton edellytykset olivat olemassa. Ja tällä hetkellä sekin asia sai varmennuksensa. Suur-Suomen ar- meijan kapteenina, ellei peräti majurina hänet vihitään. Hän menee ensimmäisessä tilaisuudessa Maasotakouluun. Niin se on. Lakimiestä hänestä ei tule. Kariluoto näki jo hengessään itsensä nuorena aktiiviupseerina. Hän oli aika tavalla lapsellinen ja siksipä hänen kuvitelmansakin olivat sellaisia, ettei hän myöhemmin olisi enää niitä kehdannut omikseen tunnustaa. Hän otti karttalaukustaan pari tupakkalaatikkoa ja huusi rem- seästi: — Pojat tupakalle! Joka mies kenellä vain suu poikkipäin päässä on. Burschi jakamaan! Burschi-sana johtui äskeisistä Maasotakouluajatuksista. Eräs perintö »Saksan rautaiselta armeijalta». Sanahan ei sinänsä ollut pahasta, mutta sen sisältämä hengenasenne oli, ja sen kautta oli tuon puhdasmielisen nuorukaisenkin mieli saanut tavallaan 62
vaarallisen tartunnan. Oli olemassa kuitenkin tekijä, joka sen- tään esti tuollaisten asenteiden itämisen. Se oli sota. Suolta päin läheni omituinen matkue. Kaksi miestä kantoi kolmatta, joka oli kolmella vyöllä sidottu puukolla poikki jyr- sittyyn koivuriukuun. Neljäs hoippui perässä pakkauksia kan- taen. Se oli Riitaoja. Riukuun sidottu mies oli Vuorela ja kan- tajat hänen avukseen lähetetyt miehet. — Kuinka kävi? Etumaisena kantava mies sai huohotuksensa seasta sanotuksi: — Loppu tuli Jaakosta. He eivät olleet saaneet edes sidotuksi tätä, sillä vatsaan haa- voittunut Vuorela oli rajusti kieriskellyt kuolinkamppailussaan. Melkeinpä he olivat epätoivosta itkeneet yrittäessään tyynnytellä Vuorelaa, mutta tämä ei ollut enää heitä edes tuntenut. He olivat valmistaneet kantoriu'un ja sitoneet Vuorelan siihen. Suolta löytämänsä Riitaojan he olivat pakottaneet kantamaan reppu- jaan. Riitaojaa oli kaivattu, mutta kukaan ei lähtenyt häntä etsimään, koska joku vielä suon reunassa oli nähnyt, että Riitaoja makasi paikoillaan vahingoittumattomana. Miehet laskivat taakkansa maahan. Kariluoto sanoi melkeinpä liian juhlallisesti äskeisten tunteittensa nostattamana: — Niin pojat. Vuorela lähti ensimmäisenä. Onko ketään, joka on samalta seudulta kotoisin? — Toiselta puolen pitäjää, en minä siviilissä tuntenut. Mökis- tähän se sieltä oli. — Minä kirjoitan... Hyvä sentään panna muutama sana. Kariluodon tunne oli aito, vaikka sanat tulivatkin jostakin luetusta. He katselivat ahdistuneina. Pusero oli vatsan koh- dalta verestä tahmea. Märkä suo oli pessyt kengän pohjanahan valkoiseksi, ja heistä tuntui ilkeältä katsella, miten nilkat oli sidottu riukuun kiinni vyöllä. Keskiruumiin ympärillä oli toinen vyö ja niskan takana kolmas. Pahimmat olivat kasvot. Päive- tyksen ja lian alta paistoi keltainen väri. Ikenet irvistivät ru- masti. Joitakin kuvotti ja he kääntyivät pois. — Viekäähän tienviereen. He olivat hyvillään, kun Vuorela vietiin pois. Konekivääri- 63
miehetkin kiinnittivät huomionsa Riitaojaan. Tämä seisoi syr- jässä ja hymyili hämillään. Kukaan ei raskinut sanoa mitään, vain Lehto loi häneen vihaisen silmäyksen ja äännähti halveksivasti. Kaikilla heillä oli hämärä, hitaasti tajunnan taakse piiloutuva tietoisuus siitä, ettei Riitaojan pelko ollut mitenkään yksinäinen ilmiö, vaan että se pikemminkin oli vain näkynyt poikkeukselli- sen selvästi. Rynnäkköhuutokin, joka heistä nyt tuntui niin komealta, oli ollut vain pelon ja sitä tukahduttamaan manatun raivon ilmaus. Ei esiintynyt ylvästelijöitä. Huomenna olisi lisäksi uusi päivä. He olivat kuulleet puhuttavan »bunkkerilin- jasta», jonka pitäisi olla vielä edessä. Mutta ei auttanut tuijo- tella. Perunasoppa ja teltat olivat tulossa, ja huomiseen oli mah- dottomasti aikaa. VI — Hei, on täällä ainakin yksi kyrmyllään. — Missä? — Täällä pensaikossa. Upseeri on. Levyt kauluksessa. He kerääntyivät katsomaan. Venäläinen luutnantti makasi kasvoillaan katajapensaikossa. Samalla tavalla hän irvisti kuin Vuorelakin, mutta samaa vaikutusta se ei heihin tehnyt. He oli- vat vain uteliaita. — Kahtokee. Pitkään on vetännä ihtijään. Kynnet vielä mullassa. — Ei ne taida paljon kaverista välittää. Siihen on jätetty ryömiin. — Kova poika on ollut. Käsin on raahannut itseään kymme- nen metriä. He katselivat totisina, kunnes Rahikainen koputti kaatuneen kypärää kiväärinpiipulla ja sanoi: — Halloo. Sanohan onko siellä ryssän helevetissä kylymä? Vanhala katsoi toisia, mutta niin harvat hymyilivät, että hän- kin pidätti naurunsa. Rahikainen kumartui ja alkoi irrottaa luutnantin arvomerkkejä.
— Nämä ne ovat miun. — Anna minullekin yksi. — Elähän. Näin pienestä herrasta sitä ei riitä kaikille. Soap niitä sitten kun isot kihot kupsahtelloo. Toiset olivat tyytymättömiä, mutta punaiset laatat olivat jo Rahikaisen lompakossa: — Sanokeehan kenen paukusta kupsahti, niin sille annan. Muuten ei heru. Ei löytynyt perijää, ja Rahikainen piti laatat. Mutta ensim- mäinen hienotunteisuus oli voitettu. Yksi otti vyön, uuden ja hienon upseerivyön. Taskut käännettiin nurin ja sieltä löytyi nahkainen laukku, jossa oli hammasharja, täydelliset kynsien- hoitovälineet sekä hajuvesipullo. Hietanen pirskotteli auliisti hajuvettä heidän likaisille puse- roilleen ja he nauraa räkättivät kuin lapset. Yksi kävellä keikut- teli suu supussa: — Jono kuntoon. Kaksisataa pekkaa päälle. Toinen laappi sitä likaisin käsin kasvoihinsa: — Valitkaa persoonallinen hajuvesi. Kaikki tunnetut tähdet käyttävät Mouson Laventelia. Kynsi viilatkin jaettiin, vaikka he ylen harvoin huolehtivat kynsistään. Lohkeilihan niistä liika pois itselläänkin. — Tässä on lompakko. — Kortti on. Oma kuva. Ja tuossa syntymäaika. Kuustoista on syntynyt. Meitä neljä vuotta vanhempi. — Kahtokee ruplia. — Servonetsia ne on. — Mut mitäs täsä kuparirahas luke? Koneek, koneek. Kaikki saatana luvui niit on. Kuka ymmärtä tämmösest? — Se meinaa kopeekkaa. — Meinakko mitä hyväs. Ei siit mitta ymmärrä. Tiellä marssi ohi joukkoja. Se oli kolmas pataljoona, joka oli matkalla ottamaan etulinjan ensimmäiseltä komppanialta. — Huilatkaahan pojat, että jaksatte huomenna juosta perässä, uhosi joku rivistä. — Kunhan et vain tulisi itse tännepäin. 65
Oli myöskin vaiteliaita miehiä. Joku kyseli levottomasti hö- pöttäen: — Missä saakka sen asemat on? — Mene mene! Kyllä se sieltä löytyy. He jättivät kaatuneen pensaikkoon. Luutnantti Boris Braska- nov, syntynyt Vologdassa 6. 5. 1916, jäi makaamaan suulleen, ilman vyötä ja arvomerkkejä, taskut nurin käännettyinä. Kuormasto saapui. He saivat teltat ja ruokaa. Konekivääri- komppaniakin kokoontui jälleen yhteen ja tappioita kyseltiin puolin ja toisin. Ensimmäinen joukkue oli menettänyt miehen, mutta muut olivat säilyneet ilman tappioita. Kaarnan kaatumi- nen koski moniin, ja kaikki pitivät sitä valitettavana. Yksin jo siitäkin syystä, että he arvasivat Lammiosta tulevan uuden päällikön. Syödessä kerrottiin vaikutelmia. Lahtinen oli hieman äreä, mutta jollain tapaa innostunut hänkin sentään oli. Sanoipa hän huolestuneella äänellä vanhan kantansa ilmaisemiseksi: — Ei tainnu tulla paraatimarssia Uraaliin. Oli meinaan ilma täysi lyijyä. Saa vaan nähdä kuinka kauan sitä sovitaan sekaan. Sitten hän jatkoi syvältä kumpuava huvittuneisuus äänessään: — Mutta se mua kaikkein perkeleimmin nauratti, kun se naa- puri juoksi katajapensaikkoon semmosta vasikankarkua. Minä paahdoin perään minkä mä kiväärillä kerkisin, muttei tommosella saatanan sohlolla mihinkään osaa. Vänrikki Kariluoto kirjoitti sinä iltana kolme kirjettä. Ensin he olivat muiden joukkueenjohtajien kanssa purkaneet kokemuk- sensa toisilleen:... minä karjaisin ... päälle pojat saatana ... tuntu siltä että päivät on minun almanakastani loppu . .. hyvä mies saatana... pelkäämätön tyyppi. Minä nakkasin käsikra- naatin •.. Kookoon päällikkö ... hurja pappa jumalauta. Luos- tarinen ensimmäisestä komppaniasta... Kaksi upseeria ensim- mäisenä päivänä. Kariluoto kirjoitti Vuorelan kotiin: ... koska varmasti olette saanut tiedon ennen tätä. Pyydän saada ottaa osaa raskaaseen suruunne. Tahdon sanoa, että hän kuului miesteni parhaisiin, ja raskaalta tuntuu minustakin me- nettää hänet ensimmäisenä. Meidän kansamme kohtalo on kova, 66
ja senmukaisesti raskaat ovat uhrimme. Mutta sittenkin meidän on kestettävä. Sanon sen siksi, että voisitte surussanne saada lohdutusta siitä, että sittenkin on meidän tuskamme uhri kor- keimmalle ja jaloimmalle inhimilliselle tarkoitukselle, maamme ja kansamme vapaudelle. Sillä nyt, kun Karjalan kahleet mur- tuvat ja koittaa Suomen uusi huomen, niin sumssannekin kuul- kaa taistelun keskeltä poikanne ylpeä laulu: Oi kallis Suomen- maa .. • Isälle ja äidille: ... olen ylpeä tehtävästäni. Olen nyt lopullisesti päättänyt ruveta upseeriksi. Katson muunlaisen uran tänä aikana tarkoi- tuksettomaksi. Näin pian me saamme nähdä Karjalan jälleen vapautuvan. Syvimmän epätoivon pohjasta Suomi nousee suu- ruuteensa. Tänä päivänä olen lyhyinä hetkinä kokenut paljon. Ja tänä päivänä olen lopullisesti ymmärtänyt, ettei elämä ole minun vaan Suomen. En kuvittele turhia, tiedän ettei se ole helppoa, mutta näen edessäni selvän ja suoran tien, ja kaikkeni minä koetan sillä pysyäkseni. Jäin tänään sieluni velkaa eräälle jääkärikapteenille, sillä hän näytti minulle, miten kuljetaan tie loppuun pää pystyssä. Sellaisen näkeminen antaa mitan, jonka täyttäminen on meidän kaikkien velvollisuus. Tulikasteen jäl- keen ei käytetä suuria sanoja, mutta kuten sanoin: tiedän nyt tehtäväni, ja se on jo paljon helpompaa... Tosiasir.osa Kariluoto oli tulikasteestaan huolimatta melkoisen tunnekuohun vallassa. Vaikka hän ja hänen perheensä elivätkin korkean isänmaallisissa mielialoissa, ei kirjeiden sävy sentään noin peräti juhlallinen muulloin ollut. Sirkalle: ... tunnen niin kuin tänään voisin puhua jostakin, mikä muul- loin olisi ehkä vaikeata. Uskon sinun olevan selvillä siitä, mitä tarkoitan. Tunnustan, etten viime kerralla uskaltanut. Tänään minua hymyilyttää arkuuteni. Mikä lapsi ihminen on ennen kuin hän todella joutuu ottamaan mittaa itsestään. Puhun sittenkin, vaikka en ole varma sinusta. Mutta miten sen asian kanssa on- kaan. Niin raskasta kuin epäämisesi olisikin, niin tahdon täyttää velvollisuuteni siitä huolimatta. Olen sen tänään jäänyt velkaa kaikille niille, jotka jo ovat sen täyttäneet...
Vanhala oli leirivartiossa. Hän kävellä töllötteli telttojen ym- pärillä silmät hymyn tirrissä: Halloo, sanohan onko siellä ryssän helevetissä kylymä. Häntä naurattivat Rahikaisen sanat, ja nyt hän nauroi vapaasti yksinään, kun ei tarvinnut välittää siitä, mitä muut arvelisivat. Hätkähtämättä hän kuunteli, kun patteriston tuli-isku ujelsi leirialueen yli. Erään teltan oviaukkoon ilmestyneet säikähtä- neet kasvot rauhoittuivat, kun katsoja näki Vanhalan hymyn. Aurinko oli laskenut. Suolle nousi sumua ja kuusikko hämär- tyi. Etelässä ja pohjoisessa kumisi vähän väliä tykinjyrinä. Jos- sakin räsähti konepistooli, ja harvakäyntinen venäläinen kone- kivääri vastasi siihen. Tietä myöten ajoi hevonen. Se tuli etulinjasta päin, kuorma- naan neljä telttakankaalla peitettyä ruumista. Ensimmäisen komppanian kaatuneet. 68
KOLMAS LUKU I He istuivat tienvieressä ja odottivat säästämiään leivänpaloja jyrsien. Etulinjasta kuului laukaus silloin tällöin. Jossakin kau- empana ulvoivat lentokoneen moottorit, välillä häipyen, välillä kiihtyen valittavaksi möyrynnäksi, jonka seassa kurnuttivat konekiväärit. — Ilmataistelu, sanoi joku yrittäen hakea silmillään koneita. — Anna heidän tapella, lausahti toinen halveksivasti, niin^ kuin lukuisien taisteluiden väsymyksen kyllästyttämänä. Van- hala hihitti itsekseen ja uskalsi lopulta sanoa: — Meidän poikamme ilmassa. Vänrikki Kariluoto käveli tiellä edestakaisin. Hän oli heti illalla pannut kirjeensä postiin, joten hän ei enää aamulla saanut niitä takaisin. Unen turruttamassa mielentilassa kirjeet tuntuivat hänestä liian juhlallisilta, ja hän olisikin korjannut niitä, mutta posti oli jo viety. Nyt ne olivat kuitenkin jo unohtuneet. Hän laski äänekkäästi leikkiä miestensä kanssa karkottaakseen mieles- tään taistelun odotuksen tuoman jännityksen. Jotenkin nuotin vierestä se tuli, mutta siitä huolimatta hän tunsi sen auttavan. Uuden hyökkäyksen odotus oli jälleen herättänyt hänen levotto- muutensa. Hän ei ollut aivan varma, etteikö eilinen toistuisi. Jospa hänen voittonsa olikin vain kerrallinen sattuma eikä pysy- väinen tapaus. Mutta ei. Enää ei niin tapahtuisi. Ei milloinkaan. Luutnantti Lammio saapui takaapäin. Mielonen seuraili är- tyneenä jonkin matkaa jäljessä. Komppanianpäällikön vaihdos oli hänelle kaikkein pahin. Ei puhettakaan kinastelusta. Poissa oli kapteenin kodikas yksinpuhelu ja hyräily. Käskyt tulivat
tuolla inhottavan muodollisella kielellä, huolellisesti äännettynä, niin että »pehmeä d» korostui sydäntä vihlovalla tavalla. Ei Lammiolla täällä mitään tehtävää ollut, sillä joukkueet oli jälleen alistettu kiväärikomppanioille. Hän käveli vain omaksi ilokseen sekä uuden virkansa tärkeydestä toimekkaana. Kun hän oli äänen kuulumattomissa, sanoi Rahikainen: — Tuon perkeleen kuovin ne siihen nyt sysäsivät. Ihme se oi, ettei tuo voatinu kiinniantekkoo. Sotamies Määttä veteli henkisavuja ja mutisi: — Voatia aina sopii. Er asia on, jos tehhään. Minun lapa se ei helepolla nouse. Se oli ihmeellinen purkaus, sillä Määttä oli ollut säyseimpiä ja tottelcvaisimpia miehiä eikä ollut milloinkaan purnannut. Eilisessä hyökkäyksessä kaikki olivat panneet merkille hänen kylmän ja suorastaan tunteettoman rohkeutensa. Oli myöskin huomattu, ettei hän koskaan pyytänyt kantovuoron vaihtoa. Pieni mies kuljetti konekivääriä vaivattomasti. Vuorot venyi- vätkin hänen kohdaltaan tavallista pidemmiksi, sillä vasta tapel- tuaan pitkään omantuntonsa kanssa sanoi seuraava: — Annahan. — No, mielesi jos tekee. Vaan olisihan se tuossa mennyt. Määttä poltteli tupakkaansa harvoin vedoin. Hänen sanoissaan ei ollut epäilyksen sijaa. Sen he vaistosivat. Se ei ollut tavallista seläntakaista uhkailua. He eivät kuitenkaan voineet käsittää tuon taipumattomuuden syntymistä. Asia oli yksinkertaisesti niin, että hiljainen ja siitä syystä syrjään joutunut poika oli huo- mannut, että hän pystyy ottamaan kovassa paikassa mittaa ke- nestä hyvänsä. Kuolema ei tuntunut millään tavalla merkilli- seltä, ja sen pahempaa ei ihmiselle voi tapahtua. — Eihän se keiku helepolla miunkaan käs, vahvisti Rahikainen. Aamuaurinko paistoi kuumasti. He olivat raukeita ja väsy- neitä. Eikö kolmas pääse eteenpäin.. . Meidät tietysti taas tietä aukomaan... Tämähän tiedetään vanhastaan. Vihollisen puolella alkoi kumista. He kimposivat istualleen ja kuuntelivat. Jatkuvaa kuminaa kolme, neljä, viisi sekuntia, ja sitten: uiiii... ii! Ensimmäinen rysähti tienviereen edessäpäin. Maahan! Se 70
oli turha huuto, sillä jokainen makasi tienojassa ruumis vavisten. Tajunta oli tyhjä ajatuksista, se jyskytti vain kauhuntäyteisessä odotuksessa. Maa vavahteli, ilma-aallot painoivat vähän väliä vaatteet kiinni ruumiiseen, sirpaleet surrasivat ilmassa ja tup- sahtelivat maahan yhdessä kivien ja multakokkareiden kanssa. Sitä kesti tuskin kahta minuuttia. Kun viimeisen räjähdyksen kaiku oli häipynyt, leikkasi hiljaisuutta hätääntynyt huuto: — Paarit... paarit tänne. Lääkintämiehet! Takaa juoksi pari lääkintämiestä paareja kantaen. Edessäpäin, tienpenkalla makasi joku yrittäen nousta ylös: — Ai... jai... auttakaa.. • Pari miestä oli polvillaan haavoittuneen vieressä. — Älä, älä valita, hokivat he hätääntyneinä. Tuo surkea huuto tuntui heistä niin kamalalta, että he menivät aivan toistaitoisiksi eivätkä kyen- neet auttamaan. Miehen hartiat olivat pahasti ruhjoutuneet. Lääkintämiehet alkoivat sitoa häntä, mutta se oli vaikeata, sillä mies oli aivan suunniltaan. Hän koetti yhä reuhtoa itseään pys- tyyn ja huusi: — Auttakaa ... ampukaa joku ... ai... jai... saatanan kur- jat ... ampukaa joku. — Ylitalo on kuollut. Edempää käveli kalpea mies pidellen vertavuotavaa kättään. — Sitokaahan. Lääkintämiehet olivat hätääntyneitä ja hermostuneita. Toi- nen piteli kiinni reuhtojaa ja toinen sitoi häntä parhaansa mu- kaan. Sanat tulivat yhtenä ryöppynä: — Millä me kaikki yhtaikaa. Missä helvetissä se lääkintäali- kessukin piileskelee ... Saatanan peluhousu ... Meidän joka paikkaan. Mies istui tienpenkalle. Kalpeat kasvot saivat päättäväisen ilmeen, kun hän sanoi: — Älä perkele kimitä tolia livekalan äänelläsi. Saan minä tähän rätin itsekin. Mutta Ylitalolta tuolla ojassa on puoli päätä pois. Savu ja pöly leijailivat vieläkin ilmassa. Kariluoto huusi: Hajaantukaa! Älkää keräytykö yhteen! Hän oli kalpea, mutta silmissä kiilui päättäväinen hehku. Kuin uhalla hän oli nostanut
päätään keskityksen aikana kokeillakseen luontoaan, ja se oli noussut helposti. Hän tunsi jälleen tuon saman voitokkaan tun- teen kuin eilisen hyökkäyksen jälkeen. Riehakas se ei kuitenkaan ollut, sillä Ylitalo ja molemmat haavoittuneet olivat hänen mie- hiään. Lahtinen nousi ojasta: — Uraaliin, pojat. Niin vaan että nuppi tutisee. — Sen värssy sää vissi muista unisaski. Hietanen oli äreä. — Sanon poja vaa et kaikki saatana valhei sorast puhuta. Et olevanas kuule äänest et kosk kranatti tule liki. Se on nii suur valhe et mää en tiär onk semmotti valhei enne ollu. Ko se liki tule ni se ei filistä yhtikä. Ei sit hiukkaka. Humat vaan kun prätkätt tiänpenkka. Mää ihmettele oikken kauhiast niit jutui. Et olevanas länsirintamat kuultti ja sit lyätti maaha. Mää sano suara et siäl ei sit kranatei tullukka. Ne oi jotta muut. Määttä veteli yhä savuja tupakastaan: — Ääntä tai ei, samanpa tuo kuskaa. Lammio saapui: — Hajaantukaa! Ettekö kuulleet käskyä? — Piä perkele läpes kiinni, mutisi Rahikainen ojasta. Samassa alkoi vihollistykistö jälleen jytistä, ja maa tömähteli kun miehet maastoutuivat. Lammio ei liikahtanutkaan. Samaten istui Kos- kela paikoillaan ja sanoi: — Yli menee, pojat. Lehto, Määttä ja Hietanen olivat myös heti nousseet. Kranaa- tit suhisivat yli ja räjähtivät kaukana takana. — Tykistö saa siipeensä, totesi joku. Lammio seisoi tiellä ja sanoi kimittäen: — Pitää uskoa vähitellen mitä sanotaan. Se olisi yhtä hyvin voinut sattua kohdalle. Hän tuli rohkeutensa takia vieläkin vihatummaksi, sillä miehet eivät voineet purkaa mieltään halveksintaan. Rahikainen kuis- kasikin jälleen: — Elä inise, helevetin keskonen. Riitaoja makasi ojassa edelleen, kasvot maahan painettuna. Onnekseen hän oli vapaa kunnianhimosta. Hän pelkäsi kuin 72
lapsi. Isänmaata hänellä ei myöskään ollut, joten hän voi aivan rauhassa pelätä mielensä mukaan. Sihvonen tohotti: — Mölytkää enemmän. Huutaa sitä pitää ja viittoa. Tuolla kolmiomittaustornissa kiikaroi. Sieltä kun tulta ohjaa niin suo- let lentelee. Ja tähän sitä piti jäähä maaliksi. Tietää tämän. Kusipäät kun touhuaa. Haavoittunut oli mennyt tajuttomaksi. Hiestä märät lääkintä- miehet kantoivat häntä paareilla taaksepäin. Käteen haavoittu- nut ei antanut lääkintämiehen sitoa itseään, kun tämä toisesta selvittyään olisi sen tehnyt, vaan ärähti vihaisesti: — Me... — Älä älä, sanoi hermostunut lääkintämies: Parikymmentä vuotta sitten tulin pois enkä enää mene... Sido itse, koska tahdot. Ei minulla mitään halua ole. Mies lähti kävelemään, heilautti tervettä kättään ja sanoi: — Terve pojaat. Sitä lähdettiin kotilomille. Hän oli iloinen. Ei yksin lomasta, vaan myös siitä, että hän tiesi jonkun joskus illalla teltassa sanovan: Kova naama se oli se Rantasenämmän poika jumalauta. — Liikkeelle! He nousivat. Etäisyydet tahtoivat supistua liiaksi, sillä kai- killa oli kiire paikalta pois. Ylitalon pää oli peitetty, mutta leipä- laukusta valui rautaisannoksen sianlihasäilyke, sillä purkkiinkin oli sattunut sirpale. II — Vihollinen suoraan edessä noin kolmensadan metrin päässä olevan murroksen takana. Siellä on havaittu ainakin kaksi mie- hitettyä bunkkeria. Tykistö ampuu viiden minuutin keskityksen. Krh:t yhtyvät kahden minuutin kuluttua. H.hetki kymmenen neljäkymmentäkahdeksan. Kariluoto puhui matalalla äänellä. Miehet kuuntelivat kat- sellen puiden välistä näkyvää estemurrosta. Se oli hakattu melko jyrkkään rinteeseen ja oli useita kymmeniä metrejä leveä. 73
Piikkilankaestettä ei kuitenkaan näkynyt. Aikaisemmin suori- tetun maastotiedustelun kautta oli saatu selville, että murroksen taakse oli rakennettu useita konekiväärikorsuja. Kariluodon joukkueen kohdalle niitä tuli kaksi. Kymmenkunta metriä edellä oleva tunnustelija kuiskasi kä- heällä äänellä: — Liikettä murroksen takana. Rojautanko ma? — Ei missään nimessä. Kaikki hiljaa. Oikealla puhui tykistön tulenjohtaja radiopuhelimeen: — Puhuu E?a. Puhuu Esa. Kuuleeko Masa? Kuuleeko Masa? Kuuntelen, kuuntelen. Tulenjohtajan matala ääni tuntui omituiselta loitsunlukemi- selta. Miehet jännittyivät yhä enemmän, sillä tuo puhelu tiesi rytinän alkamista. Hyttysten ininä soi aamunkosteassa met- sässä. Mustikan varpujen välissä olevat hämähäkinseitit kietou- tuivat ilkeästi käsiin, joiden ranteissa valtimot tykyttivät kii- vaasti. Joku koetteli hiljaa lipasta paikoilleen. Ryhmänjohtajat kuiskivat viimeisiä ohjeita. Vöitä kiristeltiin, patruunoita ase- teltiin taskuihin hyvin saataville. — Käsikranaatit hyvin esille. Kenellä on kasapanokset? — Täällä yksi. Ja täällä ... annanko pois? — Ette tietenkään. Tulenjohtaja mumisi puhelimeen lukemat. Vasemmalla, toi- sen komppanian lohkolla kuului hermostunut laukaus silloin täl- löin. Vihollinen oli saanut hajun hyökkäyksestä. Kello oli 10,43. Koko takana oleva maailma repesi jytinään ja huojuntaan. Kimeämmät kanuunat, matalasti humahtavat hau- pitsit ja kumeasti jyrähtelevät raskaat patterit jytisivät aivan kuin kilvaten pyrkien toinen toisensa edelle. Miehet litistyivät maata vasten, kun kranaattiparvet pyyhkäisivät heidän yläpuolellaan pikajunan kohinaa muistuttavalla äänellä. He hypähtelivät ja tärisivät maan vavahtelun tahtiin. Murroksen takana ryöppysi savu, maa, kivet ja puu. Tulenlieskat leimahtelivat tuon har- maan pyörteen keskellä. — Jeesus! Kuinka tuolla voi ihminen olla? Joku nosti kal- peita kasvojaan. — Nyt on sun hukis, äijä. Toisen äänessä oli vahingoniloa. 74
— Hieman pitkäksi menee, sanoi Koskela, joka tähysti mäelle polvillaan ollen. Kariluodon kello tikitti. 10,44 ••• 45 ... 46 ... 47 ... — Neljäkymmentä seitsemän... pyrittävä tulella ja liik- keellä ... murrosta hyväksikäyttäen .. • heti luoti päähän jos pelkään ... rähinä päälle ... 10,47. Tunnontarkasti Kariluoto odotti, kunnes osoitin oli tasan 48, ja samassa suhahti viimeinen kranaatti yli. — Neljäs joukkue eteenpäin! Kariluoto astui nopeasti kyyryssä kohti murrosta. Miehet seu- rasivat. Kaikkein ensimmäisenä kulki tunnustelija. Vihollisen krh.ammukset vihelsivät yli räjähdellen takana. — Eteenpäin... eteenpäin, kehottelivat miehet toisiaan. Naapurilohkolla ratisi jo täydellä voimalla. Tunnustelijan kone- pistooli räsähti, ja vastaus tuli heti. Vinkui ja vihelsi, papatti ja ratisi. — Pellit auki, pojat! Kariluoto loikkasi eteenpäin. Hän puri hammasta ja hoki: Päälle vain! Nyt sinut otti saatana •.. helvetin rosvo ... Nyt sinua viedään sinne mihin kuulut... Aasia aasialaisille ... Hän lietsoi itseään vihaan saadakseen rohkeutensa paremmin nousemaan. Lieneekö siitä sitten ollut apua; joka tapauksessa hän astui yhä eteenpäin, vaikka vihaiset sirahdukset pyyhkivät melkein kulmakarvoja. — Hurraa pojat.. • Koska joukkue vielä eteni kyyryssä vain silloin tällöin suojan ottaen, toivoi hän pääsevänsä rynnäkköön suoraan, mikä olisi tuonut ratkaisun heti. Samassa pudotti tunnustelija konepistoo- linsa ja polvilleen vaipuen painoi lakin kasvoilleen. Sormien vä- listä valui punainen verivirta. — Päähän ... päähän sattui... kulma auki... — Pääsettekö itse? — Luulen pääseväni... ei voi tappaa... ei voi olla vaaralli- nen ... Jos päästä tappaa, niin tappaa heti... koska kerran vielä ... niin ei hätää ... Mies oli iskusta huumaantunut ja hoki tuota heti mieleensä syöksähtänyttä ja sinänsä aivan oikeata ajatusta. Hän alkoi kon- 75
tata takaisin, mutta muut jatkoivat matkaansa, joskin miehen haavoittuminen oli saanut muutamat suojautumaan. Edessä oli ylärinne murroksineen. Sen takaa ratisi yhtämittainen jalka- väkituli, mutta sen kiivaus oli paljon suurempi kuin sen vaaralli- suus. Se nimittäin meni aika tavalla yli. Mutta puolirinteessä se alkoi vaikuttaa. Miehet painuivat ma- talaksi. Toiset ottivat vielä lyhyitä syöksyjä, toiset ryömivät, mutta monet olivat jo juuttuneet tulitaisteluun. Kariluoto oli neljä tai viisi metriä miestensä edellä. Hän ryömi nelinkontin ja huusi jatkuvasti: — Eteenpäin pojat... Rähinä päälle! Sitten huusi joku: Varokaa saippuanpaloja! — Mitä? — Saippuanpaloja. Murroksessa roikkuu ... rotulia on. — Murros miinoitettu. Varokaa lankoja. Murroksessa roikkui todellakin saippuanpaloja muistuttavia trotyylinkappaleita. Ne eivät olleet kovinkaan vaarallisia, ellei mies sattunut olemaan aivan vieressä, sillä kuorettomina niillä oli ainoastaan painevaikutus. — Purkakaa varovasti. Heillä ei ollut pioneereja, mutta jonkin verran he olivat saaneet opastusta näissä asioissa, joten piti koettaa tulla omillaan toi- meen. Pioneerit olivat naapurikomppanian lohkolla, jonne painopiste oli hyökkäyskäskyn mukaan asetettu. Miehet epäröivät tarttua noihin lankoihin. Hyökkäys pysäh- tyi' — Tähän jäätiin. — Perkelekö noihin koskee? — Ei ne mitään tee. Tämä on vaaraton. Kariluoto irrotti ansalankaa, ja lähimmät uskalsivat myös jo ruveta purkamaan. Pam. — Sattuiko? — Ei. Maailma soi vaan. Kariluoto kohosi kyyryyn. — Yrittäkää väistellä loppuja. Ryömien eteenpäin. Rytinä kiihtyi. Se aaltosi oikealla ja vasemmalla. Jostakin kuului komentosanoja ja rynnäkköhuutoja. Ylhäällä ujelsivat
kranaatit vastakkain tykistöjen käydessä kiukkuista kaksintaiste- lua. Luodit vihelsivät, kimmokkeet vonkuivat. Naapurijouk- kueen alueella huudettiin: Paaaariiit! Murros, kivet ja pienet mättäänkolot suojelivat heitä. Vihol- lisen konekiväärit eivät pätkineet vöitä sarjoiksi, ne naputtivat päästä päähän. Niin kaukaa kuin vain omalta ammunnalta erotti kuului taistelunmelua. Rykmentti hyökkäsi bunkkerilinjaa vas- taan. Ja kauempaa oikealta kuului naapurirykmenttien hyök- käyksen melu. Kesäisen aamupäivän ilmassa vavahteli valtavan melskeen kaiku. Tuhannet piiput hehkuivat kuumuutta, tu- hannet kädet latasivat ja ampuivat, tuhannet miehet ryömivät tai syöksyivät ruumis ja sielu jännittyneenä eteenpäin. Ja yhtäläi- sen jännityksen vallassa torjuivat toiset tuhannet heitä, sitkeästi asemiinsa kaatuen. Kymmenet ja sadat kuolivat, sadat haavoit- tuivat, nähtiin pelkoa ja nähtiin hurjanrohkeita näytelmiä. Toista vuotta oli suuri osa Suomen kansaa hiljaa hautonut kos- toa, taskussa oli puserrettu nyrkkiä. Hyökkäyksessä oli voimaa. Mutta niin oli puolustuksessakin. Kariluoto näki, että ryn- näkkö tässä tulessa olisi merkinnyt joukkueen loppua, jos sen sellaiseen olisi saanut. Miehet ryömivät hitaasti. — Saatanan tykistö! Ei mitään hyötyä, huohotti joku. Kariluoto oli epätoivoissaan. Hän vaistosi, että terä alkoi taittua hyökkäyksestä. Mutta se ajatus täytti hänet entistä suu- remmalla tarmolla. Pelko pysyi sielun pohjalla. Kireänä, kat- keamaisillaan hallitsi tahto sitä, ja vähitellen se varmistui voi- tostaan niin, että saattoi jättää vartioinnin vähemmälle: — Ryömien eteenpäin! Tulittakaa vuoroon. Käyttäkää maas- toa hyväksenne. Ryhmänjohtajat. Järjestäkää eteneminen ryh- mittäin, puoliryhmä tukee ja puoliryhmä etenee... Näyttäkää esimerkkiä! Kariluoto oli jo lähes kymmenen metriä muitten edellä. Lähin ryhmänjohtaja käski miestensä tulittaa ja kohosi syöksyyn. Se päättyi Kariluodon viereen. Mies vierähti selälleen. Silmien välissä, keskellä otsaa oli sininen reikä. Käsi tapaili kauluksen- nappia ja jäykistyi, suu kävi pari kertaa kuin kuivalle vedetyn kalan. — Tyynelä! 77
Ei vastausta. Kariluoto ryömi hänen luokseen ja totesi mie- hen kuolleen. Samassa lävisti luoti hänen omankin lakkinsa. — Rekomaa, ottakaa toinen ryhmä. Muuan toisen ryhmän miehistä, Tyynelän henkiystävä ja korvikepakkitoveri tähtäsi kiväärillään. Jyvä hämärtyi silmissä. Niitä kirveli hiki ja kyyneleet. Itkunsekaisella ja vihaisella äänellä — viha kohdistui Kariluotoon — hän mutisi: — Esimerkkiä, esimerkkiä. Siinä oli Tyynelän esimerkki. Jälleen muutama metri, mutta Tyynelän kaatuminen lamautti miesten mieliä. — Sattui. Joku konttasi taaksepäin. — Lääkintämiehet. Minuutin kuluttua lävisti yhdeksäntoista luotia erään ryömi- vän miehen. Niin oli laskettu myöhemmin Jsp:llä. Lakin lisäksi sai Kariluodon pistoolikotelo reiän. Kireä jänni- tys väsytti, mutta hän ei hellittänyt. Kun joukkue oli hänen ta- sallaan alkoi hän jälleen edetä. Sotamies Ukkola, sama joka edel- lisenä päivänäkin oli juossut hänen rinnallaan, seurasi nytkin. He heittivät kumpikin käsikranaatin, mutta ne jäivät toivot- toman lyhyiksi makuulta heitettyinä. Vastaukseksi tömähti neljä tai viisi, jotka samaten jäivät kauaksi. Kariluoto kuuli nimeään huudettavan. Takana makasi Autio. Hän konttasi tämän luokse. — Etkö pääse eteenpäin. — Olen koettanut kaikkeni. Kariluodon ääni ei ollut puolusteleva, vaan melkeinpä epätoi- voisen vihainen. Hän yritti sylkeä, mutta pieni pisara kuivui huuliin. Suu oli aivan kuiva. Hän pyyhki huulensa puseron- hihaan ja sai siitä suuhunsa musertuneen ja katkeranmakuisen lehtimadon. — Kolme miestä ja paras ryhmänjohtaja mennyt. Murros miinoitettu ja lyijyä tulee satamalla. Tämä on joukkueen tapattamista . •. jos luulet... henkilökohtaisesti olen kyllä valmis... — Ei... ei. Älähän nyt... Koko pataljoona on kiinni. Toisella komppanialla raskaat tappiot... Kaksi joukkueen-
johtajaa. Omasta on Lilius pelistä pois. Sai olkapäähänsä. Minä selvitin tilanteen komentajalle, mutta käski vielä yrittää. — Pehmitetään uudelleen. — Jos vedetään takaisin, niin uudesta yrityksestä on luonto pois ... Jos pääset kiinni, niin tiedät, etten säästä sanojani... Tämä on sinun päiväsi, jos menet läpi. Autio tunsi Kariluodon ja tämän suunnitelmat upseeriurasta. Sen vuoksi hän asetti tämän hartioille kaiken mahdollisen sielul- lisen paineen noilla sanoillaan. Hän tiesi, että Kariluoto oli kaikista joukkueenjohtajista se, jonka kaikesta heikkoudestaan huolimatta oli vaikein sanoa: En pääse enää. — Teen minkä voin... Jos vain saan miehet liikkeelle. — Koeta, ei se ole vaatimus. Mutta raskasta olisi jättää tähän- kin, kaikkien näiden tappioiden jälkeen. Autio palasi ja Kariluoto konttasi takaisin tulitaistelua käyvän joukkueensa kärkeen. Tuli oli hieman vaimentunut. He olisivat kaikki jyrkästi kieltäneet edenneensä tuota kuudenkymmenen metrin matkaa alun toista tuntia. Miehet alkoivat jo väsyä. Huu- let halkeilivat janosta. Muutamat makasivat jo apaattisina ki- vien takana. Turpeella peitetty vihollisbunkkeri oli jo selvästi näkyvissä. Sen mustista aukoista ratisi jatkuvasti. Jonkun matkan päässä vasemmalla oli toinen. Sen takana teki linja mutkan, josta alkoi toisen komppanian kaista. Siellä oli komennettu rivistä miehiä auttamaan lääkintämiehiä. »Painopiste» oli syönyt paljon. Sielläkin oli joukkueenjohtajille asetettu koko paine selkään ja kaksi näistä oli jo kuollut. Lisäksi toisesta oli mennyt heti varajohtajakin perään. Kunnianhimoinen alikersantti oli jouk- kueenjohtajan kaaduttua kuvitellut tekevänsä teon, joka kerralla veisi hänet korkealle. — Nyt pojat mentiin. Neljän askelen syöksyn hän ehti tehdä joukkueenjohtajana, kun pk.suihku katkaisi unelmat ylenemisestä iankaikkisesti. Haavoittuneiden suojapaikassa oli yksitoista ruumista ja kah- deksantoista haavoittunutta. Ja lisää tuli. Paarit olivat verestä tahmeat. Valituksen ja hourailun keskellä hääri lääkintäali- upseeri. 79
— Millä minä saan nämä kaikki taakse. Kohta kantaa toinen puoli komppaniasta toista. Miehet olivat lopussa. He kiroilivat ja sättivät toisiaan: — Pidä turpas kiinni... Ota jumalauta siitä paarinaisasta tai minä vedän! III Koskela ja ensimmäinen puolijoukkue olivat olleet melkein koko taistelun ajan toimettomina. Konekivääreitä ei saatu tuke- maan ennen kuin päästäisiin lähemmäksi bunkkereita. Koskela näki, ettei maksanut vaivaa viedä niin helppoa saalista kuin kone- kivääriä tuleen ennen kuin päästäisiin suoraan bunkkerien kimp- puun. Toiset olivat siitä mielissään, mutta eräitä jotenkin kiusasi tämä toimettomuus toisten käydessä ankaraa taistelua edessä. Olihan vasta ensimmäinen varsinainen taistelu käynnissä, joten miehet eivät olleet vielä parkkiintuneet tuollaisia tunteita vastaan. Kun Koskela näki, että ketju oli pysähtynyt bunkke- rien eteen, katsoi hän hetken tulleen. He joutuivat kokemaan ensimmäisen kerran koko koneki- väärimiehen kurjuuden. Mikäs takana kävellessä on? olivat kiväärimiehet joskus sanoneet. Siitä edusta joutui kuitenkin maksamaan kalliisti raskaan kaluston raahaamisessa. Suojautu- minen oli vaikeaa. Niinpä he yrittivät raahata jalustaa rinnettä ylös kylkensä päällä, mutta tuskastuttavaa se meno oli. Lahtisen kiväärin Koskela lähetti toisen bunkkerin kimppuun Hietasen johdolla ja itse hän otti Lehdon kiväärin toista vastaan. Pahinta oli se, että tuon häkkyrän kanssa oli vaikea pysyä pii- lossa. Mutta hikisen urakan jälkeen he viimein olivat kivääri- miesten ketjussa. — Asemaan! Siinä oli pieni painanne ja kaadettu koivu, jonka suojaan he kiväärin raahasivat. Ähkinää, kehotuksia ja kirouksia. Vanhala veti raskaan jalustan kuoppaan. Kaukonen kiinnitti varsinaisen. Koskela ja Kariluoto sopivat siitä, että konekivääri koettaa tu- littaa bunkkerinaukkoja ja sen tulen suojassa yrittää Kariluoto päästä ampumahautaan miehineen. 80
— Tulta bunkkerinaukkoihin! komensi Koskela, ja Kaukonen aloitti. Kariluoto nousi kyyryyn: Meidän pojat, eteenpäin! Kaadetun koivun kylki ratisi hänen vieressään ja hänen täytyi painua uudelleen maahan. Vanhala hymyili kesken kaiken: — Sillä on tappamisen meininki. Ei ymmärrä leikkiä. — Ohjaa vyötä! sanoi Lehto tylysti, ja pelästyneenä Vanhala vaikeni. — Sitä rataa Kaukonen. Hyvin menee. Kaukonen innostui kehaisemisesta ja nosti enemmän päätään paremmin nähdäkseen, mutta sai vetää sen nopeasti alemmas. Kariluoto lähti ryömimään. Muutamat miehet yrittivät mu- kaan, mutta se loppui kuitenkin lyhyeen, sillä eräs pikakivääri- ampuja kaatui ja apulainen haavoittui samasta suihkusta. Läpi- ammuttu kurkku korahteli kaameasti ja lähimpien miesten yrittä- misenhalu loppui, kun he kuulivat tuon surkean äänen. Kaameat vaikutelmat alkoivat olla liikaa. Yhdellä kertaa tuli liian suuri annos. — Turhaan, meidät tapatetaan, kuului joku sanovan. Missä herrat piileskelee. — Suu kiinni ja eteenpäin! Kariluodon ääni oli vihasta ja it- kusta katkeamaisillaan. Kyllä hän tiesi, ettei »herroilla)) häntä tarkoitettu, sillä hän oli ollut miestensä edellä koko ajan, mutta kuitenkin hänestä tuntui niinkuin häntä olisi loukattu. Koskela ryömi Kariluodon viereen ja sanoi: Anna olla. Tapatat suotta itsesi... Et sinä saa niitä niin liikkeelle... Ei siitä seuraa muuta kuin että kuolet turhan takia. — Mitä minä sitten teen? Mikä tässä muu auttaa. .. Eteen- päin sitä on koetettava. Tulkoot tai älkööt... Ei minun aina- kaan sovi pysähtyä. — Minä tiedän konstin. Jos pääsisi yksi mies lähelle kasa- panoksen kanssa. Se onnistuu varmasti paremmin, kun toiset auttavat tulella. Niin pieni liike saattaa jäädä huomaamatta. Jos sinä koko joukkueen saisitkin rynnäkköön, niin joka tapauksessa se maksaisi muutaman miehen. — Minä koetan itse... — Ei se käy. Minä menen. 81
— Se kuuluu minulle ... Minun tehtäväni tämä on eikä si- nun. Ei suinkaan konekiväärimies kuulu kärkeen. Kariluoto oli synkkä. Hänestä tuntui Koskelan ehdotus louk- kaavalta ja samalla se näytti merkitsevän hänen omaa epäonnis- tumistaan. Koskela tunsi lievää ärtymystä tuosta liian arkatuntoisesta kunnianhimosta, sillä hän itse ei sellaisille asioille antanut min- käänlaista arvoa. Hän sanoi kuitenkin rauhallisella äänellä: — Ei se käy mitenkään. Jonkun on saatava miehet heti liik- keelle ja se on sinun tehtävä. Ei siitä muuten mitään hyötyä ole. Kariluotokin käsitti Koskelan olevan oikeassa ja käski tuo- maan kasapanoksia tälle. Niitä raahattiin pitkin ketjua oikealta, ja Koskela alkoi sitoa ansalangan pätkällä kahta neljän kilon pa- nosta yhteen. — Kahdeksan kiloa. Millä luulet jaksavasi? Ei vastausta. Suu mutruili vain langan vääntöä myötäillen. Lopulta panos oli valmis. — Lehto. Kun minä menen, niin koko ajan pitää kukon lau- laa. Ja Kariluodon miehet samaten. Mutta älkää minua ampuko. Koskela tähyili tarkasti maastoa. Miehet puolestaan katselivat häntä. Ville Vaitelias lähtee. Kariluoto alkoi epäröidä. Hänen mieleensä tulvahti yhtäkkiä pelko siitä, että Koskela kaatuu yrittäessään tai että panos ei vai- kutakaan, jolloin Koskela joka tapauksessa ammuttaisiin. Silloin olisi jo toinen mies mennyt hänen takiaan. Kaarnan kaatuminen palasi hänen mieleensä jälleen siinä valossa kuin se olisi ollut hä- nen syynsä. — Entä jos panos ei vaikutakaan, sanoi hän epäröiden. — On sittenkin parempi, että minä koetan ilman. Koskela ei enää katsonut Kariluotoon. Hän otti kiinteästi silmä- mittaa maastosta ja sanoi aivan kuin sivumennen, vain tehtävään keskittyminen mielensä syrjällä: — Ei siinä ole kuin yksi hirsikerta ja multaa. Kahdeksan kilon täytyy tehdä siinä jotakin. Ainakin antaa se aika, minkä sinä tarvitset. Mies meni jo kasapanosta sivullaan raahaten. — Varokaa Koskelaa; tulta! komensi Kariluoto. Hän oli lu- 82
jasti päättänyt hyökätä vaikka yksin heti, jos Koskela kaatuisi, samoin kuin siinä tapauksessa, että tämä saisi heitetyksi panok- sen. Miehet kiihdyttivät tulta äärimmilleen. Konekivääri tärisi ja papatti. Vesi kiehui jäähdyttäjässä, ja Kaukonen kohotti pää- tään ylemmäksi voidakseen paremmin ohjata suihkua. Samassa hänen suustaan kuului raskas huokaus: aa... aah, ja hän löi kasvonsa käsikahvoihin vaipuessaan konekiväärin päälle. — Kaukonen! huudahti Vanhala puoliksi kysyvästi, haluten samalla kiinnittää toisten huomion. Lehto valahti kalpeaksi, mutta tarttui päättävästi Kaukosen ruumiiseen ja nosti sen si- vuun tarttuen käsikahvoihin ja alkaen ampua. Hän näki, miten vihollisen ampumahaudasta heilahti näkyviin miehen yläruumis ja miten käsikranaatti lensi kohti Koskelaa. Hän käänsi koneki- väärin samassa silmänräpäyksessä ja näki että suihku sattui. — Koskela . .. varo, kiljaisi hän, ja heti perään julmasti iloi- ten: Osasin, perkele. Käsikranaatti tömähti muutaman metrin päähän Koskelasta. Tämän päästä oli pudonnut lakki. Tukka törrötti kulmikkaiden kasvojen yläpuolella. Hän huusi taakseen: — Ampukaa vaan perkeleesti, minä yritän lähemmäs. Hän onnistui etenemään suojapaikasta toiseen. Häntä auttoi pitkä heinikko sekä se, että murros oli liian lähellä vihollisen ase- mia. Kymmenkunnan metrin päässä bunkkerista oli kivi, jonka taakse hän pääsi. Hengitystään pidellen miehet käsittivät am- puessaan, että jos hän pääsisi kiven taakse, olisi onnistuminen varmaa. Ja kun Koskela sinne pääsi, näkivät he miten tämä rauhallisesti sovitteli ruumistaan hyvään asentoon. Sitten hän nykäisi sytytinnarusta, kohosi salamana pystyyn, pyörähti ym- päri, ja panos lensi. Se tapahtui niin nopeasti, että miehet tuskin tajusivat, miten Koskela sen heitti. Sillä samalla kun hän nousi, panos lensi jo, ja tuskin se oli lähtenyt hänen kädestään kun hän jälleen makasi kiven takana kädet korvillaan. Parikymmentä lähintä kurkkua huusi suoraa huutoa, kun pa- nos putosi suoraan bunkkerin katolle ja räjähti. Savun seasta näkyi pystyssä törröttävä hirrenpää. — Kimppuun pojat! Kariluoto syöksähti liikkeelle ja miehet seurasivat epäröimättä. 83
— Ryssä juoksee ... Keikahti pojat... — Ja tuolla... ampukaa. Se peräytyy. Älkää päästäkö. Kariluoto oli jo ampumahaudassa ja heitti pari käsikranaattia perätysten bunkkerin oviaukosta sisään. Ukkola surrasi lippaan perään konepistoolilla. Joukkue oli jo ampumahaudassa, ja in- nosta huumaantuneina alkoivat miehet vyöryttää sitä. Se ei ollut vaikeata, sillä järkyttynyt vihollinen luopui siitä sovinnolla. Kariluoto lähetti ilmoituksen Autiolle ja pyysi nopeasti re- servijoukkueen aukkoon vyöryttämään toisen komppanian edessä olevia asemia. Oman joukkueensa hän suuntasi oman komppanian eteen konekiväärin ja yhden kivääriryhmän var- mistaessa vastakkaiseen suuntaan. Puolustus repesi nopeasti. Naapurijoukkuekin oli jo ampumahaudoissa ja pakenevia vihol- lisia kaatui rinteeseen heidän yrittäessään päästä metsän suojaan. Toiseen komppaniaan päin varmistava ryhmä havaitsi, että vihollinen luopui toisestakin bunkkerista, ja miehitti sen. Takaa saapui Aution lähettämä pataljoonan jääkärijoukkue, joka alkoi vyöryttää siitä eteenpäin. Koskela istui maassa pyöritellen silmiään ja varistellen mul- taa tukastaan. Lehto oli hänen edessään polvillaan ja kerrankin hän kuohui: — Jumalauta kuu ... le. Jumalauta kuu ... le. Se oli temppu. — Mitä? — Se oli temp ... pu. — En minä kuule mitään vähään aikaan. Minä tiedän sen vanhastansa. Minulle kävi Lemetissä samalla lailla... Mutta kylläpä hän töyssäytti pahemman kerran. Menkää Kariluodon mukaan. Minä vartoilen vähän aikaa, että nuo lä vet vähän aukeaisi. Kuurona on vähän huonoa... IV Ampumahaudassa lojui ruumiita; monen taskut oli jo kään- netty nurin. — Kokarteja, pojat. — Nakaani... — Se on minun. Minä sen ensiksi näin.
— Älkäähän jääkö evakuoimaan. Eteenpäin. Konekiväärimiehet palasivat katsomaan Kaukosen ruumista. Se oli jo lääkintämiesten paareilla. — Mihin sitä sattui? — Poskestahan tuo on mennyt. Niskasta tullut ulos. — Äkkiloppu, hyvä loppu. Lehdon äänessä oli melkeinpä raakaa iloa. — Siihen loppui Kaukosenpojan sota, sanoi Rahikainen, ja totiselta hänkin tuntui, vaikkei häntä paljon muiden kuolema kiinnostanut. — Mennäänhän. Toiset jättävät. Tosiasiassa he halusivat vain nopeasti pois ruumiin luota, sillä toista vuotta oli sentään mies tunnettu. Vaikka äskeisen taistelun vaikutelmat vielä pitivätkin heitä vallassaan, tuntui sittenkin ou- dolta katsella noita kellahtavia kasvoja. Toinen silmä oli painunut kiinni ja toinen oli pullistunut ulos ja tuijotti nyt lasittuneena ja tyhjänä. — Menkää te. Minä tulen heti. Lehto lähti taaksepäin. — Riitaoja. Pensaikosta ilmestyi mies, joka teki asennon. — Herra aliker- santti, sanoi Riitaoja kuuliaisena kuin alokas, hymyillen type- rää hymyä. — Saatanan paskiainenl Mitä sinä irvistelet? — En irvistele, herra alikersantti. Riitaojan hymy katosi, ja hän alkoi pelokkaasti pälyillä ympärilleen, seisoen edelleen jäy- kässä asennossa. — Herra alikersantti. Herra alikersantti, matki Lehto vihai- sesti. Et sinä minusta herroittelemalla selviä. Saatana, minun tekisi mieleni vetää sinua, mutten ilkeä. Riitaoja astui askeleen taaksepäin ja änkytti ääni vavisten: — Pelottaa, herra alikersantti. Se kun vinkuu. Sellasen ää- nen kun pitää. — Rupee poraamaan, kurja! Lehto tunsi vihaa ja inhoa, mutta ei sentään kiusannut onnetonta enempää. Hän vihasi Riitaojan pelkoa samalla tavoin kuin hän vihasi kaikkea heikkoutta ja niin- kuin hän oli vihannut kaikkia »henkisiä» keskusteluja parakissa. Minkä vuoksi hän sen teki, sitä hän ei itsekään tiennyt, sillä kysy- 85
mys ei edes tullut hänen mieleensä. Hän toimi siten vain siksi, että hänellä oli sellainen tunne. Riitaojan kuritus ei johtunut mistään ryhmänjohtajan ja esimiehen velvollisuuksista, sillä siinä mielessä ei Lehto kenenkään tekemisestä tai tekemättä jät- tämisestä mitään välittänyt. Korkeintaan kenties hän olisi pa- kottanut toisia sen vuoksi, ettei sietänyt oman tahtonsa vastus- tamista. — Menet tienvarteen ja tuot ajoneuvoista kaksi patruunalaa- tikkoa. Tulet sitten kolmannen komppanian lääkintämiesten mukana takaisin. Ne kantavat ruumiita tienvarteen. Et sinä helvetin tonttu kuitenkaan muuten osaa kulkea. Ja muista, ettet jää sinne vetelehdin ja piileskeleen. — Kyllä, herra alikersantti. Riitaoja lähti helpottuneena taaksepäin, ja Lehto kiirehti komppanian perään. Ylittäessään ampumahautaa hän näki sen pohjalla kenttäpakin, joka oli puolillaan vedestä ja leivästä sot- kettua puuroa. Sen vieressä makasi mustatukkainen, vinosilmäi- nen kaatunut. Ateria oli nähtävästi jäänyt kesken hyökkäyksen alkaessa. Lehto aikoi ensin hypätä haudan yli, mutta laskeutui- kin sitten sen pohjalle ja potkaisi pakkia, niin että puuro lensi kaatuneen kasvoille. Ja hän nauroi mennessään ilkeätä naurua. Metsikössä hän tapasi etenevän komppanian. Puolijoukkuekin oli jälleen koossa, sillä Lahtisen kivääri oli liittynyt mukaan. Heille ei ollut käynyt mitenkään, sillä kun he olivat päässeet asemaan, oli vihollisen puolustus jo luhistunut. Hietanen poltti kamalaa mahorkkatötteröä, ja voiton tuoman ilon ja huolettoman mielialan vallassa hän alkoi rupatella: — Verinen päivä, poja. Kuis se oikke mene se laulu, ku koulus opetetti? See et: Ihanainen päiv oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen. Vai olik se runo, tai joku semmone? — Älä. Ei ole ainakaan tämän päivän ihanuudesta paljon tie- toa. Janottaakin niin peijakkaasti eikä veden tippaa missään. — Urho poika runoilee. Von Tööpel ratsasti aukkoja katsel- len. Perkeleen leipälaukku, kun se aina kulkeutuu mahan päälle. Toiset tekivät hyväntahtoista pilaa Hietasen runoilusta, joka 86
varsinkin Vanhalaa nauratti tavattomasti. He pyrkivät kaikki nauramaan mitättömimmällekin asialle. Kolmatta tuntia oli kuolema surrannut korvissa ja he elivät sentään vielä. Olipa kyllä syytä hymyyn. Hietanen ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hän sai olla sen kohteena, ja sanoi kiukkuisesti: — Niin, niin. Semmotti koulus opetetti. Mist mää ne niin tarkast muista. Mul on kyl muutkin tekemist ku opetel sem- motti mitä jokku paljast tyhmyrestäs kirjottava. Mää nääs pirän kaikki semmotti mahrottoman typerin. — Hiljaa! Peltoaukea edessä. Tunnustelija huusi edestä ja heittäytyi samassa maahan. — Taloja. Siinä on kylä. — Mikä kylä se on? — Joku vaara tietysti. Kaikki kylät täälläpäin on vaaroja. — Ja niin on tämäkin. Maahani Ta ta ta. Piu piu piu. — Siinä se saatana taas on. — Turvat tukkoon! — Suojautukaa! Lähtölaukausten kumu jyskyi vihollisen puolella. Koskela ku- martui nähdessään miesten heittäytyvän maahan, sillä hän ei vie- läkään oikein kuullut mitään. Kranaatit räjähtelivät heidän ta- kanaan, niin että metsä ryskyi. Jännittyneitä kasvoja, pelok- kaasti odottavia silmiä. — Jo olisi meidän vuoro päästä reserviin. Me puhkaistiin linja. Toiset senkun jossakin makaavat. — Älä puhu. Herrat tienaa nappeja. — Konekiväärit eteen! Nopeasti! Vihollinen oikealla. Näky melkein salpasi heidän hengityksensä. Oikealla vietti pelto alaspäin ja päättyi siellä pieneen lampeen. Metsästä oli ilmestynyt pellolle nelisenkymmentä venäläistä, jotka aivan rau- hassa ja pahaa aavistamatta vetäytyivät kylää kohti. Nähtävästi he eivät ensinkään olleet selvillä tilanteesta. Nopeasti asetettiin konekiväärit ampumavalmiiksi. — Ottakaa jyvälle. Mutta antakaa konekiväärien aloittaa, sa- noi Kariluoto. Hän otti kiväärin eräältä mieheltä innosta heh- kuen:
— Antakaa minäkin... Pistoolilla ei ulotu. Vihollinen ei vieläkään huomannut mitään. Lehto asettui itse ampujaksi ja tähtäsi tiheimpään ryhmään. Poskilihakset liikkui- vat niinkuin syödessä. Määttä suuntasi rauhallisena ja ilmeet- tömänä toisen kiväärin. — Levy pyörimään, pojat. Valse Triste, sanoi Kariluoto, ta- juten innostaan huolimatta tilanteen kaameuden. Vihollisryhmä lakosi maahan. Toisia ryömi ojiin, mutta kym- menkunta jäi heti saroille liikkumattomaksi. Heidän onnetto- muudekseen ojat olivat tulen suuntaisia ja ratinankin läpi sieltä kuului epätoivoisia parahduksia. — Hyvä, siihen malliin. — Varma tapaus. — Minä ainakin kaksi. — Kuulkaa miten parkuvat. — Antakaa lisää, kyllä ulina loppuu. Mies, jolta Kariluoto oli vienyt kiväärin, nyki vierustoveriaan hihasta. — Anna minäkin yhden. Anna minullekin. Anna edes yh- den. Vänskä perkele vei kiväärini. — Älä töni. Minä kun sihtaan. — Anna nyt minäkin yhden edes. Minä en saa ollenkaan. — Ota kiväärisi... Minä tuon konttaajan. Lehto ampui keskittäytyneenä. Hän huusi Määtälle, ja kuten aina kun hän oli jännittynyt, kohosi hänen äänensä nytkin falset- tiin ja särkyi vihlovaksi kiljahdukseksi. — Ojan pohjat, Määtän poika. Kynnä ojan pohjat. Yksi ker- rallaan. — Vaan minä kun tuota parhaillaan teen. Määttä puhui vain itselleen. Hän veti uuden vyön sisään ja tähtäsi merkillisesti silmäänsä siristäen. Hän nimittäin rypisti toisen silmänsä aina tähdätessään niin umpeen, että poskikin melkein nousi sen päälle. Tuli hiljeni. Joitakin hajalaukauksia kajahteli enää ja niiden seasta he kuulivat äänen vaikertelevan pellolta jotakin, joka heidän korvissaan kuului sanalta: Va saaa ... va ... saaa. Nyt vasta he huomasivat senkin, että heitä oli kylästä ammuttu 88
koko ajan. Kuohuksissaan kohosi muuan mies polvilleen huu- taen: — Ainakin neljä varmaa minulla. Viides melk... Luoti läjähti. Toiset kuulivat sen selvästi ja heti sen perään miehen heikon parahduksen. — Lääkintämiehet! — Ei tarvita... Loppu on. Vakavina, totisin kasvoin he ryömivät suojaan ja vastasivat tuleen. Kylässä ryöppysi. Kuusituumaiset vavisuttivat maata. Erään ladon katto lensi ilmaan. — Hyökätäänkö me? — Tietysti. Olkaa hiljaa! Keskityksen loputtua he kuulivat ihmeekseen taistelun melua kylän takaa, mutta sen merkitystä heillä ei ollut aikaa aprikoida, sillä Kariluoto huusi: — Eteenpäin! He saivat vastaansa vain heikkoa tulta. Ei ollut kysymys mis- tään järjestyneestä vastarinnasta, vaan kylää puolustaneiden joukkojen rippeet taistelivat hengestään ilman johtoa ja järjes- tystä. Heidät oli saarrettu kylän takaa, ja he yrittivät metsien kautta vetäytyä pois hajanaisina parvina. Kylän takana oli käyty koko päivä ankaraa taistelua, sillä toinen pataljoona oli tunkeutunut jo aamulla siellä maantielle kierrettyään korpien kautta vihollisen asemat. Ensimmäisen pataljoonan miehet eivät oman taistelunmelunsa vuoksi olleet kuulleet siitä mitään. Saavutettuaan lähimmän talon he näkivät sen pihassa ammu- tun valjakon, hylätyn kenttäkeittiön sekä kranaatinheittimen, jonka vieressä makasi muutamia kaatuneita. Kyläaukealla näkyi kyyryssä eteneviä miehiä. Silloin tällöin surahti konepistoolisarja, joka tiesi aina jonkun onnettoman lop- pua. »Puhdistus» oli käynnissä. Aution lähetti saapui Kariluodon joukkueen luokse ja ilmoitti
kylän takana olevasta toisesta pataljoonasta, varoittaen ampu- masta omia miehiä. Se laukaisi jännityksen, sillä kaikki käsitti- vät, että tilanne alkoi olla selvä. Monet hävisivät evakuoimaan, ja upseereilla oli täysi työ saada edes joitakin miehiä haravoimaan vielä tutkimatonta maastoa. Rahikainen horjui eräästä talosta suuri säkki selässään. — Mitä löysit. — Sokeria. Nyrkin kokosia kimpaleita. — Anna vähän. — Anna, anna. Mie jos mitä löyvän ja hankin, niin kohta koko rykmentti on kimpussa. Oma ryhmä soap. Hankkikaa ite itellenne sokeria. — Mistä kysymys? Koskela tollisteli kiinnostuneen näköi- senä, sillä hän ei vieläkään oikein kuullut hiljaista puhetta. — Säkki täys sokeri, huusi Hietanen Koskelan korvaan. — Ei anna ku omal ryhmäl. — Se on vähän sillä lailla, ettei niitä oikeastansa saisi eva- kuoida. Ei niitä passaa kenenkään omia. Mutta pidetään suut kiinni ja syödään ne vähin äänin. Ne on kumminkin tasattava koko joukkueen kesken. — Miun puolesta sitten. Mutta en mie ala sitten kanniskele- maan yks ... Rahikaisen lause jäi kesken. Hän tömähti säkkinsä kanssa maahan. Samaten toiset. Pikakiväärisuihku vihelsi heidän ylit- seen. — Tuo piru se myös osille pyrkii. Rahikainen nosti päätään säkkinsä takaa. — Tuolla juoksoo. Pusikkoon hävis. Pellolla oli kiviraunio, jossa kasvoi pajukkoa ja jonka reunassa lojui kasa lahonneita heinäseipäitä. — Älkää ampuko! Otetaan vanki. He hajaantuivat ja kiersivät pensaikon puoliympyrään. — Katsokaa ettei pääse karkuun. — Ruki veer! Ruki veer! Pikakiväärisuihku tuli vastaukseksi. — Iti sutaa! Iti sutaa! Tule pois! Saat sokeria. Tavarits, iti sutaa! Pensaikossa oli hiljaista. Sitten sieltä alkoi kuulua äännähte- 90
lyä, jonka he tyrmistyen tajusivat nyyhkytykseksi. He katseli- vat toisiaan. Joku huusi luonnottoman karkealla äänellä: — Antakaa sille. Ei tuota pirukaan kuuntele. Lukot loksahtelivat, aseet kohosivat, mutta samassa tömähti pensaikossa käsikranaatti. — Kuka heitti? — Ei kukaan. — Räjäytti itsensä, pojat. — Jumalauta. Joku purki ihmetystään. He lähestyivät varo- vasti pensaikkoa. — Täällä on. Sisälmykset ulkona. Mahansa alla on räjäyt- tänyt. Jotkut jäivät, mutta useimmat palasivat heti takaisin hieman vilkaistuaan. — Kaunis näky. — Sota on julmaa. — Ja ratsuväki raakaa. — Ihanainen päiv oli päättynyt. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen. — Siit te ny saitt mälvättävä, sanoi Hietanen loukkaantu- neena. — Lakakka penkomast niit suali ja lähtekä ettippäi! Meijän täyty otta yhteys toissen pataljoona. Mää kanna soker- 8äki. He haravoivat kylänlaitaa. Jossakin päin vielä kuului lau- kaus, sillä vangiksi ei vihollinen antautunut. Toivottomassakin tilanteessa he vain yrittivät ampua, ja miltei tähtäämättä, epä- toivoisesti viimeiseen saakka räiskien johonkin suuntaan. Epä- toivoinen teko ei saanut heiltä ainuttakaan kiitoksen sanaa. Kun joku sen totesi, sanoi Salo. — Ne on peloteltu. Ja minkäs teet, kun omaiset ammutahan jos antaudut. — Selvä selvä. Tietää tämän, vahvisti Sihvonen. Muut eivät suinkaan olleet vakuuttuneita tästä asiasta, mutta eivät sentään alkaneet väittää vastaankaan. Kylän takana he kuulivat huudon: Älkää ampuko! Täällä omia. — Mikä porukka? 91
— Neljäs komppania. Miehet makailivat synkkinä ja vaiteliaina. He olivat olleet koko päivän lujilla torjuessaan ulosmurtautuvia vihollisia sekä avustusyrityksiä takaapäin. Ei edes tilanteen laukeaminen saanut mielialaa nousemaan, vaan he vastailivat äreästi toisten kysymyk- siin. — Katkaisitteko te maantien? — Katkaistiin. — Mistä te tielle nousitte? — Tien vierestä tietysti. — Mepä bunkkerilinja puhkaistiin. — Vai niin. — Melkein kolmannes miehistä pelistä pois. — No kiitä onneas, kun siinä vielä tallustelet. Ei tässä kan- nata ruumiilla rehvastella. Siellä niitä on meidän poikia kuusen juurella pitkä rivi. Haavoittuneet aamusta asti maanneet. Ei muuta kuin piikkiä käsivarteen. — Onko teillä leipää? — Ei. — Eipä ole meilläkään. — Mitä sen alikessun säkissä on. — Ei mitään. — Ei mitään. Olette evakuoineet jotakin. Näenhän minä. — Kuulkka! Hän kysy ensi ja sit hä sano et hän tiätä. Jos ihminen kerta tiätä jonku assia ni mitä varte hä sit kysy? Mää ihmettelen tätä. — Älähän soita poskees, alikessu! — Ole siit oikke hyväl miälel et mää viäl soita omi poskian. Josas tahro niin mää voi soitta hiuka sunkin poskias. Hietanenkin suuttui, ja kenties riita olisi jatkunut, ellei Kari- luoto olisi sattunut paikalle. — No, no, pojat. Ei näin vähästä vielä saa hermot pettää. Ja ohihan se on. Ruokaa tuodaan juuri. — Mitä hä murjotta sit? En mää hänel ole löyly antanu. He erosivat omille tahoilleen, sillä joukkoja alettiin koota. Mieliala keveni heti kun jännitys laukesi, ja päivän tapauksista 92
kerrottiin jo huvittaviakin puolia. Kaatuneita tuskin muisteli kukaan. Oltiin vain iloisia siitä, että itse oltiin elossa. Kun joukkueet kokoontuivat tielle, sanoi Kariluoto Koske- lalle: — En ole vielä ehtinyt edes kiittää. Sinä se laukaisit koko tilanteen. Se oli sellainen hyvätyö, jota ilman asiasta ei olisi tullut mitään. — Pahanteoksihan tuota ennen on sanottu. Mielihyvä karahti hetken Koskelan kasvoilla, mutta hän kar- kotti sen nopeasti ja sanoi vakavalla äänellä: — Ja kyllä kai se sinun joukkueesi oli, joka tänään työn teki. Hyviä poikia. Ei luulisi ensikertalaisista. Nyt hymyili Kariluoto mielihyvästä, eikä hän pitänyt kiirettä sen karkottamisella. Koskelan kiitos oli hänelle enemmän kuin sivulliset saattoivat ymmärtää. Näinä kahtena päivänä Kariluo- don mielessä oli syntynyt jonkinlainen alemmuudentuntoinen kunnioitus tuota hiljaista vänrikkiä kohtaan, jota hän niinkuin monet muutkin upseerit, ennen oli pitänyt hieman kömpelönä ja saamattomana. Kariluodolla oli sen lisäksi varaa tunnustaa tä- män miehen ansiot, sillä joskin tuo kasapanos oli ollut tämän päi- vän ratkaisevin tekijä, ei siitä jäänyt jälkeen hänen syöksynsä bunkkerin kimppuun. Hän oli vienyt joukkueensa lähitaisteluun, ja sen Kariluoto katsoi lopullisesti todistavan, että hän kykeni tehtäväänsä. Reippain mielin hän lähti miestensä jälkeen ja saavutettuaan nämä kiitti heitä: — Pojat, tietäkää, että me veimme pataljoonan läpi tänään. Vanha nelonen se on joka jyllää. Ja Ukkolan poika, toisen ryh- män konepistooli teki hyvää työtä. Siihen malliin edelleenkin. Miehet olivat mielissään. He eivät kuiskailleet enää toisilleen hyväntahtoisia ilkeyksiä vänskän koohotuksesta. Kariluoto oli jo avannut itselleen oven raolleen näiden miesten mieleen. Ei se hullumpi mies ole tilanteissa. Mutta kyllä siinä tuota kukon- poikaa vieläkin on. Katsokaa nyt kun se kävellä veuhkasee! 93
VI Kenttäkeittiöstä jaettiin hernesoppaa. Se ei ollut tavallista huonompaa, mutta kun miehet olivat käsittäneet tämän ruokailun jonkinlaiseksi voitonjuhlaksi, saivat nuo harmaan veden pinnalla uiskentelevat herneenkuoret heidät katkeroitumaan. Nälkäisinä oli iloittu voitosta ja siitä, että saadaan rauhassa syödä, ja nyt heitä iskettiin kuin nuijalla otsaan tarjoamalla puoliraakaa herne- keittoa. Kauhalla ammentava keittiömies sai jokaiselta kirouk- sen kiitokseksi. — Ois tässä ollu päivä aikoo keittee se kypseks asti, sanoi Rahi- kainen pakkiinsa katsellen. Siellähän herne toverii ehtii, mutta turha on työsä. Mäkilä seisoi keittiön vieressä ja rykäisi: — Siellä on joka herne, joka sinne kuuluu. Ja n'oon sen laa- tuusia hernehiä jotta ne ei kypsy. — 01 vai! Kyl papusoppa enne on kypsyny ku vaan pistä klapui pessä. Hietanen tempasi vihaisesti pakkinsa kauhan alta. — Ei kannata soittaa suutaan. Kyllä tässä on yhtäläisesti kusessa oltu. Koko päivän tykistö ja heittimet röykyttäneet. Ensimmäisestä komppaniasta meni keittiömies. Soppaa jakava keittiömies puolustautui vihaisesti, mutta se sai aikaan vain pilkkahuudon: Piruako se ensimmäiseen komppa- niaan sen osoitti. Meillehän sen olisi pitänyt tulla. Vain Vanhala ei purnannut. Nöyrästi hän pyysi vähän lisää: Anna vaikka pelkkää lientä. Tämän yleisen kiukun ja halveksin- nan keskellä tajusi keittiömies Vanhalan nöyryyden arvon ja pisti hänen pakkinsa täyteen kaapaisten kauhallaan pohjalta asti. Vanhalan oli vaikea pidätellä hymyään ja hän kiirehti yksi- näisyyteen nauttimaan hernesoppansa runsaudesta. Ei edes Lammion saapuminen lopettanut pulinaa ennen kuin hän sanoi: — Ellei ruoka kelpaa, niin voi jättää syömättä. Se ei ole vel- vollisuus. 94
Ääneen ei enää puhuttu, mutta hiljainen mutina kuvasteli miesten mielialoja: — Tuo se jos linjaan ilmestyy, niin se kuolee. Ellei edestä- päin satu, niin takaa sattuu. — Ojentele nyt sitä veivikaulaasi oikein. — Helvetin keskonen se siinä kukkoilee. Senkin riukusääri. Mies on niinkuin kusiainen ongenkoukussa ja repii naamaansa niinkuin paremmatkin. Kolmannen joukkueen keskuudessa kävi salaperäinen suhina. Tiheässä lepikossa jaettiin sokeria. Hietanen laski palasia kasoi- hin. — Sitten pannaan pojat semmonen sääntö, että jos joku kaa- tuu ennen kuin on syöny sokerinsa, niin se ryhmä saa tasata, josta kaatunu on. Ettei tule riitaa sitten, puheli Lahtinen. Hiljaisen rouskutuksen ja hampaiden narinan seasta kuului myönnytyksiä. Joku sanoi: — Ei suinkaan meitä viedä tappeluun pitkään aikaan. Me tehtiin sentään semmonen työ. — Älä ole niin varma, sanoi Lahtinen. — Ei tänään ole pääs- syt vähällä mikään porukka. Perkele kun maailma tärisi niin leveeltä, kun vaan korva kuuli. Ja etkös nähny, missä kunnossa oli toisen pataljoonan pojat. Lahtinen esitti mielellään yleisen ilon sekaan hieman hillitse- vää mielipidettä. Hän ei tahtonut aliarvioida miesten tekoja, mutta pakostakin sitä oli tavan vuoksi näytettävä masentuneelta. — Jos lasku ei käy tasan, niin miulle loput, sanoi Rahikai- nen. — Mie löysin säkin. — Eikö siellä muuta ollut? — Olhan siellä pari roatoa ja joku kaalisäkki. Mitä niillä kaalilla. Pitkään soap keittee. — Olis pojat nisujauhoja ja voita, niin paistettais präiskäleitä. — Niin, ja marjahilloa. — Älkkä älkkä puhuka! Mun teke oikke huano. Sitten he alkoivat kääriä mahorkkasätkiä kaatuneiden vihol- listen taskuista löytämästään mahorkasta. He makailivat nurmi- kolla ja tarinoivat. Koko maailma tuntui rauhalliselta, niinkuin 95
sotaa ei olisi olemassakaan. Villiytynyt kylämaisema oli kaunis. Viljelemättä jääneet pellot kukkivat kirjavanaan, ja vahva heinä tuoksui voimakkaasti. He hengittivät keuhkoihinsa raikasta ilta- ilmaa. Taivaalla levisi laaja pilvirintama hämärtäen illan. Sade oli varmaan tulossa. — Hei pojat! Lottia! — Ja komentaja! Maantiellä käveli pataljoonan komentaja adjutantin ja kahden lotan seurassa. He olivat kierrelleet katselemassa taistelukenttää, ja adjutantti oli ottanut lotista valokuvia näiden seisoessa valla- tun kranaatinheittimen vieressä. He olivat katselleet kaatuneita venäläisiä, ja lotat olivat ruumistaan puistellen sanoneet: — Hyi, kuinka rumia. — Voi kauhea sentään, he olivat huudahtaneet, kun näkivät kaatuneen miehen, jolta sirpale oli repinyt aivot ulos päästä. — Voi hyvä isä poikien tuskia, he olivat sanoneet katselles- saan, kun sairasautot ajoivat toisen pataljoonan haavoittuneita kenttäsairaalaan. — Ei ollut mitään mahdollisuuksia järjestää ennen, puheli komentaja. — Kakkonen jäi itse mottiin katkaistuaan tien. — Kyllä sota on kauheata. Lotta Raili Kotilainen muisti, että hän oli nainen ja että se niinkuin vaati tekemään tuon säälittelevän huomautuksen. Tosiasiassa hän oli niin onnellinen, että tuo tunne oli hänessä vain hyvin pinnallinen. Hänen mielenkiintonsa oli nimittäin koko ajan suuntautunut adjutanttiin, joka oli sangen komea ja hienokäytoksinen upseeri. Hyvin sivistynyt. Hallitsi neljää kieltäkin. Oliko tämä nyt se oikea? Nimittäin se Raili Kotilaisen toive- uni, joka hänet oli saanut ryhtymään rintamalotaksi, ja johon oli liittynyt talvisodan ja vähä-älyisten ulkomaalaisten sanoma- lehtimiesten luoma sankarilottamyytti sekä viisi luokkaa yhteis- koulua käyneen maalaispuhelinkeskuksenhoitaj an isänmaalli- suus. — Saksalaisten eteneminen on yllättävän nopeata, sanoi adju-
tantti uutiset muistaen. — Tuskin suurimmatkaan toiveajatteli- jat uskalsivat toivoa näin paljon. — Tuskin toiveajattelijat. Mutta laskijat kyllä. Saksan so- danjohdolla on eräs kultainen perinne. Se ei toivo, se laskee. Venäläisillä on vain yksi valtti. Pyhän harmaan eläimen apaat- tinen sitkeys. Mutta sen tekijän arvo laskee sitä mukaa kuin sota saa yhä teknillisemmän luonteen. Ja siinä ei saksalaisten kanssa kukaan kykene kilpasille. Majuri puheli mielellään »tieteellisesti» sodasta ja sotatoimista. Hän oli lukenut paljon sotilaskirjallisuutta ja omasi perinnäisesti saksalaisystävällisen mielen. Sen verran tuo tieteellisyys oli hänessä aitoa, että hänessä todellakin saattoi nähdä pienen hen- kisen pilkahduksen. Hänellä oli taipumusta suhtautua asioihin käsitteellisesti johtamalla pikku tapauksista ajatelmia. Majuri Sarastie oli kookas mies. Hänen kävelyssäänkin oli suuren miehen huojahtelevaa kömpelyyttä. Niska punoitti voi- maa ja terveyttä, kasvot samaten. Hän hakkaili kuoritulla paju- kepillä vähän väliä saapasvarttaan. Tienvarressa makailevat konekiväärimiehet koettivat katsella muualle välttyäkseen kunnianteosta. Ei oikein vielä osannut jättää tekemättäkään. Mutta majuri pysähtyi ja kysyi: — Oletteko saaneet ruokaa? — Kyllä ollahan, herra majuri. Salo nousi asentoon vastates- saan. Majuri tiesi aivan hyvin, että miehet olivat ruokailleet, mutta kuuluihan komentajalle jokin suopea kysäisy tällaisena iltana. Hän oli ollut koko päivän ankaran jännityksen vallassa, sillä taistelusta oli tullut toinen toisensa jälkeen ilmoituksia, jotka eivät luvanneet hyvää. Tappiot kasvoivat raskaiksi ja linja pysyi murtamatta. Toistasataa miestä oli päivä vienyt pataljoo- nan riveistä kaiken kaikkiaan, ja se olisi ollut raskas tappioilmoi- tus, ellei hän nyt kävelisi kylätiellä. Mutta hän käveli sillä, ja jonkin verran mahtavassa mielentilassa kävelikin. Hän tunsi niinkuin elinvoima olisi noussut puolella ja lisännyt hänen kaikinpuolista kuntoisuuttaan niin että hän suorastaan kiihkeästi odotti pääsevänsä kiinni uusiin tehtäviin. Miehille hän puheli suopean hyväntahtoisesti. »Noille perisuomalaisille sisupusseille.» 97
— Jaaha. Onkos pojilla tupakkaa? — Kyllä on herra majuri, vastasi Salo, mutta Hietanen heitti väliin: — Mahorkkasätki me kääritä. — Vai niin. Miltäs se maistuu? — Kessult, herra majuri. — Kessult kessu maistuva. — Niin kai. Levätkäähän hyvin. Voimia tarvitaan vielä. — Kahtokee noita lantioita, sanoi Rahikainen. — Mikä oarre se tuolla männä keikkuu, mut mitteepä siitä sotamies. Sitä on pojat moalimassa kallista ta varoo tuossa metrin ja kuuenkymme- nen sentin välillä paljo. Mut ilimanhan sitä Rahikainen tässä voan kipristellöö. Veärin on jaettu sekkii. Toisilla ylenmeärin, toisilla ei mittaan. — Kevyt kenttäpatja malli kahdeksantoista, sanoi joku. — Mie jos öisin kenraal, niin tyttötalon järjestäsin noista, jatkoi Rahikainen. — Päivärahojen mukana laput jaettaisiin. Rahikainen viehättyi ajatukseen ja sanoi melkein tosissaan: — Niillä lapuilla sitä kaupanteko kävis. — Ha, ha, ha. Rahikainen käymässä kauppaa niillä lapuilla. Meinaan, ostamassa. Myyvän te ette sen näkisi niitä milloinkaan. Riitaojakin oli ilmestynyt ruokailuun patruunalaatikoittensa kanssa. Hän punastui ja hymyili lapsellista hymyään. — Koatuneita oli tiepuolessa Jspillä. Kaukonenkin siellä oli toisten mukana. Toisesta komppaniasta kymmeniä. Pappi le- vyjä taittel. Kuolemanlevyjä. Hevosia oli männy ranatista. Ja monta miestä töpinästä ... Mutta mitä varten yksi hoavoittunu yhtenään huus: Anteeksi... anteeksi. Sitä huus vähän päästä ja välillä puhu rumia. Lehto kääntyi vihaisena pois Riitaojasta, mutta toiset katseli- vat häntä hyväntahtoisesti. Tuo lapsellisuus vei kaikilta halun ivaamiseen, ja Rahikainen kysyi: — Mittee rumia? — En ilikiä sannoo. — Jos kuoleva ilkeää niin mikset sinä? — Jeesuksen Ristuksen perkele. Riitaoja meni hämilleen lausuttuaan nuo sanat, mutta Rahi- kainen sanoi huolettomasti:
— Kaipa tuo varmuuven vuoks pyytel anteeks molemmilta. — Ei soa puhua. Leäkintämiehilläi veet silmissä. — Ei täällä auta itku. Saatanallinen ralli päälle vaan. Se on raakaa peliä kun hevoset nai, siinä tanner j yskää ja aitaa kaatuu. Mielonen saapui ja huuteli: — Valmistautukaa! — Mihin? — Ka lähtöön, lähtöön. — Mihin lähtöön? Minne me mennään? — Hyökkäämään, hyökkäämään. Minne luulit ? Kotiisiko aioit ? — Ei jumalauta. Onko tämä Suomen Armeijan ainoa patal- joona? — Ei ole meidän vuoro nyt. — Me olemme osamme tehneet. Menkööt toiset porukat. Missä ne reserviläisrykmentit makaa, joita tuli tienvarteen? — Minä en rykmenttejä komentele. Pahainen alikessu. Mutta niin kuuluu käsky korkealta. — Tuo majurihan se ylennyksiä kaipailee. Helvetin korsto. On tietysti taas pyytänyt päästä kärkeen. Hietanen oli hänkin ärtynyt, mutta varajohtajan asema pa- kotti hänet kuitenkin jollain tapaa auttamaan asiaa. Hän ei aja- tellut ollenkaan mitä sanoisi, mutta terve vaisto toi hänen huu- lilleen oikeat sanat. Hän löi asian sellaiseksi leikiksi, jonka tiesi parhaiten soveltuvan tilanteeseen: — Valmistautuka kualeman kodin uskonnon ja isänmaan pualesta. Reput seikka! Taas Suomen karhu elämöi, se nosti kämmentäs ja löi. — Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen, hihitti Vanhala nostaen reppua selkäänsä. Lehdon ryhmä ei pulissut nähdes- sään johtajansa sanaakaan lausumatta heittävän kiväärin olalleen. Sen miehet tiesivät, ettei ollut hyväksi soittaa suutaan. Hietanen näki, että siellä täällä hymyiltiin hänen sanoilleen ja jatkoi: — Vaik kuin Tööpel, mut mitä teilt puuttu? Leipälaukut täys sokeri. Mee ole Suamen ihmeteltävi sankaripoikki. Laului on luvattu tehr jälkkentulevaisil. Kyl kannatta marssi vaik ian- kaikkisutte. 99
— Sie se olet natsanpuutteessa. — Täsä on ollu joka miäs mont päivä. — Tielle parijonoon! Koko taivas oli vetäytynyt pilveen. Kaukana jymisi tykkituli ja suuliekit leimahtelivat hämyisellä taivaanrannalla. Ensimmäi- set sadepisarat putoilivat jo. Tie rasahteli satojen jalkojen alla, kun rivistö eteni yhä tihenevän yönhämyn keskellä. ioo
NELJÄS LUKU I — Etäisyydet... Onko yhteys vasemmalle? — Mitä? — Onko yhteys vasemmalle? — Tuossahan nuo kompuroivat. Läähättäen, ähkien, kiroillen ja kompastellen eteni avoparijono pimeässä metsässä. Synkkä kuusikko ja matalalla kulkevat sade- pilvet pimensivät yön. Miesten jalkineissa porskui vesi. Kan- keat ja märät vaatteet painuivat kiinni ihoon, jonka lämpö sai ne höyryämään. Väsymyksestä ja nälästä horjuva mies tuijotti kiinteästi edellään kompastelevaa harmaata haamua. Ei hän aja- tellut mistä tuli tai minne oli menossa. Jälkimmäisestä seikasta hän muuten ei ollut tietoincnkaan. Hän keräsi koko voimansa jokaiseen askeleeseen tarkaten maastoa: Tuon mättään päälle, tuossa kolo, väistä pensaikko. Jossakin kauempana jytisi taistelunmelu, mutta hän ei kiin- nittänyt siihen huomiota. Hän vain elätteli mielessään toivoa, ettei edessä kulkevan tunnustelijan konepistooli alkaisi rätistä. Että vihollinen olisi kaukana ja menisi yhä kauemmaksi. Mie- luummin helvettiin asti. Toisinaan hän lohdutteli itseään sellai-' sella unelmalla, että eteen ilmestyisi yhtäkkiä tie, jonka varressa odottaisivat teltat ja kenttäkeittiö. Vastako siitä oli vuorokausi, kun he olivat lähteneet kylästä? Edellisenä yönä he olivat karkottaneet vihollisen asemistaan. Heillä ei ollut paljon tietoa pimeässä käydystä kahakasta. Am- muntaa, vinkuvia luoteja sekä välähteleviä suuliekkejä, Lääkin- IOI
tämiehiä oli huudettu, ja vasta aamulla he saivat tietää, että se oli Lehtinen naapurijoukkueesta. — Vai Lehtisen poika. Muutamia vihollisen kaatuneita oli myös näkynyt. Kokardit he ottivat, vaikka olikin pimeä ja satoi. Päivällä he olivat eden- neet pysähdellen vähän väliä, tietämättä mitään tilanteesta. Parista tykistö- ja kranaatinheitinkeskityksestä he olivat suoriu- tuneet tappioitta. Eilen aamupäivällä he olivat viimeksi saaneet ruokaa. Kokemus oli jo ehtinyt opettaa heille, että seuraavasta ruokailusta ei ollut harmaata aavistustakaan ja siksi he jakoivat leipänsä kahteen osaan: tuon minä syön ja tuon minä säästän. Sitten otettiin vähän kerrallaan säästetyksi aiotustakin osasta ja lopuksi sanottiin: Mitä sitä tuoliakaan enää tekee. Ja sitten kysel- tiin: Onko kenelläkään leivänpalaa. Saa puolikkaan tupakkaa. — Eipä ole. Oli kyllä eilen, mutta tuli syötyä. — Eipä ole leipää, mutta eipä ole pahasti nälkäkään. Se lause kävi paremmanpuoleisesta vitsistä. Sokerinsa he olivat menettäneet sateen vuoksi. Kastuneen ja murentuneen tahman he kaapivat leipälaukkunsa pohjilta ja söi- vät, mutta siitä ei nälkä lähtenyt. Illalla he olivat painuneet maantieltä korpeen, ja yhä he tai- valsivat tietämättä minne heitä vietiin ja mitä varten. — Onko yhteys? — Vaihtakaa kantajia! — Minä kannoin äsken pitempään. — Älä valehtele! — Perkelekö tätä jaksaa. — Älkää aina narisko! onnettomat. Tänne se jalusta! Se oli Lehto. Edellinen mies veti olkapäällään kuusenoksaa. Se huitaisi seuraavaa silmille. — Katso nyt saatanan jästipää kuinkas kuljet. — Pidä huoli silmistäsi ja turpa kiinni. — Älä rupee äijä hevosteleen. Tämä sanasota ei koskaan johtanut tappeluun, eipä edes min- käänlaiseen välirikkoon, vaan heti kun sen aiheuttaja, rasitus ja hermojännitys loppui, oli sekin unohdettu niinkuin sitä ei olisi ollutkaan» 102
Koskelalle ei sellaisia heitelty. Hän nimittäin kantoi konekivää- reitä ilman vuoroa, vain asetta vaihtaen, helpottaen siten kuta- kin ryhmää vuorollaan. Joku oli aluksi muodon vuoksi estel- lyt, mutta mielissään siitä kaikki olivat. Lehto ei jäänyt pekkaa pahemmaksi, vaan kantoi samoin kuin Koskelakin. — Missä toisen kiväärin varsinainen? Minä otan sen nyt, sanoi Koskela. — Se on Määtällä. — Missäs Määttä? — Määttäääl — Äskenhän se tuossa vielä käveli. — Eteenpäin... Ei voi etsiä. — Tiätyst te ole vältelly Määtän poikka et teijä ei tarvittis otta varsinaist ja siin se on eksyny! mekotti Hietanen. — Piä läpes kiinni, on tässä kantanu joka mies! Sihvonen suuttui. Prrrrnrr Pitkä ja intohimoinen konepistoolisarja katkaisi keskustelun. He painuivat polvilleen. Ruumis vapisi ja sydän takoi. — Mikä siellä on? — Ryssä tietysti. — Jo Iäjähti luoti puuhun. — Konekiväärit asemaan. He raahasivat aseet kiväärimiesten ketjuun. Toisella kivää- rillä ei ollut varsinaista, ja Lahtinen olisikin lähtenyt etsimään Määttää. Tunnollisena kiväärinjohtajana hän piti Määtän katoa- mista omana syynään. Mutta Koskela kielsi: — Ei sitä hakemalla tällaisesta korvesta löydä. Kyllä se lau- kausten mukaan osaa suunnistaa. Vihollinen ampui silloin tällöin pimeästä, ja he vastasivat yhtä laiskasti. Koskela puheli kuiskaten: — Sikäli kun minä tiedän, niin meidän pitäisi varmistaa tämä sivusta. Saattaa olla, että pysähdysaika venyy. Järjestetään puolen tunnin vartiot ja mennään tuonne taakse muut. On niinkuin mukavampi. Se oli mieleistä puhetta. Vartiot järjestettiin ja muut kerään- tyivät muutamien suurien kuusien juurelle jonkun matkaa 103
taakse. Oksilta tipahteli vesi. Mustikan varvut ja sananjalat varistelivat vettä heidän ennestäänkin läpimärille kengilleen. Taivaalla alkoi jo näkyä vaaleampia läiskiä, ja hämärästi he erot- tivat toistensa kasvot. Rumia he olivat. Lika sekä orastava parta peitti kasvot. Silmät tuijottivat tyhjinä ja ilmeettöminä, suun ympärillä väreili tyly ja tuskainen juonne. Vastako se oli neljäs sotapäivä, joka sarasti. He kietoutuivat mantteleihinsa, mutta vilu piti hereillä. Jos silloin tällöin kajahtelevat laukaukset saivat kiivaamman tahdin, kohosivat he säpsähtäen ylös, tuijottivat kysyvästi toisiaan, mutta tulen laantuessa he painautuivat takaisin makuulle ja silmien jännittynyt ilme sammui. Sade taukosi ja sarastus voimistui. Tuulenhenki varisteli pisa- roita oksilta. Markiin vaatteisiin tarttui roskia kuusen juuren vuosikymmeniä vanhalta neulasmatolta. Epäröivä lintu aloitti konsertin ja tykistötuli kumisi jossakin. Rahikainen nojasi kuusen runkoon ja tuijotteli likomärkien kenkiensä kärkiä liikutellen varpaitaan niin että välit tirisivät. Hän alkoi hyräillä kauniilla ja pehmeällä äänellään: Ei taivahassa oo kuolon vaaraa ei kyyneleitä, ei yötäkään. Tavallisesti tuollaista hyräilyä tai viheltelyä ei siedetty silloin, kun oltiin rasittuneita ja etsittiin kaikkia mahdollisia kohteita ärtymyksen purkautumiselle, mutta tällä kertaa Rahikainen sai laulaa vapaasti. Toiset kuuntelivat mielellään, sillä Rahikaisella oli pehmeä ja kaunis ääni. Lehto lopetti kuitenkin Rahikaisen laulun katsottuaan korttipelissä voittamaansa kelloa: Lähtekää- hän päästämään Vanhala ja Salo pois. — Joko se on miun tuuri? — Jo. — No, voi helevetti. Senhän tietää. Ilman minnuuhan se Mos- kova jiäp käymätä. Tyytymättömänä hän heilautti kiväärin olalleen ja lähti ase- miin yhdessä Sihvosen kanssa. Heidän askeleensa olivat tuskin 104
lakanneet kuulumasta, kun metsässä rasahti. He kaapaisivat kiväärinsä ja kuuntelivat: — Seis! Tunnussana! — Enhän minä tuota muista. Toissapäiväinen jos kelpaa niin sen saatte. — Onko se Määttä? — Minähän se. Onko siellä kookoo? — On. Määtän poikahan se on. Ja varsinainen pykälässä. Terve tuloa Hermannin nuorisoseuraan. Kaikki olivat iloisia Määtän saapumisesta, joskaan he eivät olleet hänen poissaolostaan suurempaa huolta kantaneet, sillä he uskoivat tämän selviytyvän. Määttä tuli likomärkänä, mutta yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Hän katseli äänettömänä ympä- rilleen saadakseen selvän tilanteesta, sillä yleensäkin hän koetti tulla aina kysymättä toimeen. Ja toisten tehtäväksi se kyselemi- nen jäikin. — Missä sinä olet ollut? — Eksyksissä. — Millä sinä löysit? — Ammunnastahan minä arvelin. Määttä istui kuusen juurelle ja alkoi riisua kenkiään. Hän väänsi likomärkiä rättejään kuiviksi ja puhui Koskelalle niin- kuin sivumennen: — Vaan siellä sitä on ryssiä tuolla metsässä. Liekö syytä viedä herroille sanaa? Ja tarpeen kai se on meidänkin vähän vilkua ympärille. — Missä? — Tuossa suunnassa. Liekö kilometri, puolitoista. Mitä häntä olisi. — Kuinka paljon? — Kymmenkuntahan minä näin. Koskela pani lähetin viemään sanaa, mutta tämä palasi ilmoit- taen, että toisen komppanian pitäisi haravoida maasto siellä päin. He rauhoittuivat, mutta pitivät kuitenkin aseet lähellään. Sitä mukaa kuin jännitys väheni, kasvoi näläntunne, ja puhe kääntyi vanhaa latua nälkään: — Saatteko kukaan uskottua, että minun on nälkä?
— Mistä tässä nyt nälkä olisi, kun eilen aamulla vasta syötiin. Mutta uskotteko, että minun on vilu ja että minä olen märkä? — Ei, mutta uskooko kukaan, että minä lähtisin mielelläni siviiliin? — Siviiliin. Minä en pyydä kuin palasen leipää. Ja sitäkään ei ole. — Kuinkas kauan herrat luulee korpisoturin keikkuvan näillä annoksilla, sanoi Vanhala. Lahtinen oli käärmeissään ehkä enemmän kuin muut ja ynähti katkeran halveksivasti: — Luulee. Ei ne mitään luule, ne tietävät. Ne on laskeneet kalorit, taikka mitä perkeleitä ne on, jota siinä syömisessä pitäisi olla. Menes välittään nälkääsi niin lyödään semmonen rätinki eteesi, jossa todistetaan, ettei sinulla voi olla nälkä. Ja siksi toiseksi. Ei siitä valittaa uskallakaan. Ettekö muista, kuinka Isoahon kävi. Lahtinen tarkotti muuatta ensimmäisen komppanian miestä, joka kerran pääkatselmuksessa oli astunut esiin ja valittanut ruoan vähyyttä kun kenraali oli kysynyt, oliko kenelläkään mitään valittamista. Hän joutui sellaiseen liemeen, että oli tulla mieli- puoleksi. Häntä punnittiin pari kolme kertaa päivässä, kuljetet- tiin yhtämittaa lääkärintarkastuksissa, ja muutenkin hän joutui päällystön silmätikuksi, niin että katui katkerasti, että oli suunsa avannut. Tavanomainen Messiaskohtalo, koska hän oli rohkeim- pana ottanut yhteisen tehtävän suorittaakseen, sillä valitus ei ollut henkilökohtainen, vaan kaikki olivat häntä siihen keho- telleet. Kaikki muistivat tämän jutun, joka oli heille osoittanut, ettei sotamiehellä ole minkäänlaisia oikeuksia ja että nekin, mitä hänelle teoreettisesti on myönnetty, voidaan käytännössä tehdä olemattomiksi. Hietanen taputteli kämmenillään märkiä housunpolviaan ja sanoi: — Mää en tiär semmottist kaloreist yhtikäs. Mun sualen vaan sanova et niit on surkkia vähä. — Hm... Kyllä kai ne sen sanovat. Mutta luuletkos sinä herrain ymmärtävän suolten murinaa? Tän kansan suolet on 106
murisseet jo niin kauan, että ne on unohtaneet mitä se merkit- see. Vallankin kun oma maha on täysi. Lahtinen oli vain jatkuvasti proletaari, mutta Hietanen alkoi nauraa ja esitti: — Mää tiärä. Niit on semmotti vatast puhuji. Opetellan poja! Ain ko mennä herrotte ohi, ni ain kuulu vatast: Leippä! Vanhala hytkyi. Lahtisen valistustoiminta oli jälleen tyr- mätty niinkuin tuhannesti ennenkin. Siinä juuri ilmeni se raja, joka oli miesten purnauksen ja todellisen kapinallisuuden välillä. He olivat valmiit haukkumaan ja irvistelemään isänmaata ja sen herroja milloin tahansa, mutta jos joku pyrki antamaan irviste- lylle ohjelmallista sävyä, nujersivat he sen naurulla. Siinä oli sellainen pieni aste totisuudessa, jonka yli ei saanut mennä. Aivan samoin he tunsivat vastenmielisyyttä sellaista isänmaalli- suutta kohtaan, jossa näkyi pienikin intohimon välähdys. »Hel- vetin hihhuli», sanoivat he valistusupseerista, joka lankesi tuo- hon syntiin. Vanhalaa nauratti niin tavattomasti, että hän hytkyi pitkän aikaa ennen kuin sanoi: — Maha vaan kurisis, khihi. Mitäs herrat sanois korpisotu- rille! Lahtinen oli jälleen tuossa yrmeässä mielentilassa, johon hän aina tuollaisen tapauksen jälkeen joutui. Mutta surkea olo katke- roitti niin paljon hänen mieltään, ettei hän vaiennut, vaan jatkoi edelleen: — Mitä ne sanoisivat. Panisivat putkaan ja antaisivat Uuden testamentin luettavaksi. Jollei vallan Vänrikki Stoolin tarinoita. Siinä se on yks perkeleen nälkähistoria. Ja meinaan, se on oikein tän nälän pyhitys. Se onkin oikein niinkun perintöä toi nälkä meillä, ja herrat on saaneet tän kansan uskoon, että se on oikein pyhä asia. Kuus seitsemänsataa vuotta tää armeija on tapellu puolikuoliaana nälästä ja paljas perse on aina vilkkunut rieka- leitten seasta. Ensin meitin täytyi tehdä ruotsalaisille historia, että ne saavat lämmitellä mieltänsä, ja nyt täytyy oman herran saada kanssa. Herrat ja niitten ämmät tarvitsevat semmoista. Että ne saa itkeä tirauttaa. Ne tykkää siitäkin, että on köyhiä, että saavat auttaa sitten niitä ja lämmitellä omalla hyvyydellänsä. 107
Samaten jos meitillä olisi leipää ja vaatteet, niin mitäs sanka- ruutta siinä olisi! — Nääntyin nälkään pakkaseen voi voiton iskut lyödä, khi- hihi. Suomi-konepistooli ja suomalainen eränkävijäkorpisoturi on pelottava yhdistelmä, khihihi. Keskustelu loppui, sillä he alkoivat katsella ihmeissään Lehtoa. Tämä oli avannut rautaisannospaketin ja veti parhaillaan puu- kolla säilyketölkkiä auki. — Ek sää tiärä et se on kiälletty? sanoi Hietanen. Pieni kuiva hymy käväisi Lehdon huulilla. — Niin on tappaminenkin. Viides pykäläkö se nyt oli. Pikku juttu se on säilykepurkki silloin kun pääkuoriakin aukee yhtä- mittaa. Toiset katsoivat Koskelaa, aivan kuin odottaisivat tämän kan- nanottoa ratkaistakseen oman suhtautumisensa sen mukaisesti. Koskela oli kuunnellut miesten puhetta äänettömästi. Häntä se oli suuresti huvittanut, mutta hänen naurunsa ei milloinkaan tullut silmäkulmia pidemmälle ulos. Kasvot pysyivät jäykkinä ja ilmeettöminä, vain silmäkulmiin ja silmiin nousi pieni hymyn- häivä. Kun miehet katsoivat häntä odottaen hänen tuomiotansa, tuntui se hänestä jotenkin vastenmieliseltä. Ensiksikin hän yleensä tunsi haluttomuutta minkäänlaisiin päätöksiin toisten puolesta, ja toiseksi hän lievästi halveksi miehiä siitä, etteivät nämä ilman muuta kyenneet ottamaan annoksiaan esille ja syö- mään. Hän katsoi poispäin ja sanoi yksikantaan: — Minun puolestani se kyllä käy. Ja tuskin sitä näläntunne tästä suuremmaksi enää tulee. Eikös se vuorokauden jälkeen ala niinkuin turtua. Niin että nyt on sitten se suurin hätä, jota var- ten ne on tarkoitettukin. Hän käsitti kyllä selittelynsä pätemättömyyden, vieläpä sen- kin, että miehet ymmärsivät sen samalla tavalla, mutta se niin- kuin verhosi tapauksen hänen kohdaltaan, niin ettei se tuntunut käskyn rikkomiselta. Alkoi yleinen mässäys, ja vaikka Koskela olisi kyllä nälkänsä sietänyt, hän yhtyi mukaan juuri tuosta äskeisestä syystä. Se laillisti miesten teon. Hietanen veteli sormin sianlihasäilykettä suuhunsa kasvot 108
leveässä hymyssä. Kaikissa heissä ilmeni tiettyä nulikkamaista pahanteon iloa ja Hietasessa se purkautui mahtipontiseen lau- seeseen: — Mää olen tapellu monil sotatantereil, mut missä mää en oi nähny tommotti ahmatei. Ruokailun päälle poltettiin mahorkkaa, ja tyytyväisyys alkoi levitä mieliin. Määttä kaiveli tulitikulla hampaitaan. Joku kysäisi tarkemmin hänen seikkailustaan, ja hyvänolon tunne sai hänet- kin puhumaan siitä hieman tavallista pitempään. Hän röyhtäisi ensin ja alkoi sitten harvakseen lausahdella: — Vaan perkelehän se minut siellä meinasi ottaa. — Kuinka sinä sillä tavalla eksyit? — Pensaikkoahan minä väistin. Se jono kun tuntui kääntyvän oikealle, niin minä tuumasin oikaista, ja yksinhän minä lopulta seisoin pimeässä metsässä. Enpä minä ymmärrä sitä muuten kuin että komppanian täytyi kaartaa vasemmalle samalla kertaa. Suoraan sitä minä menin. — Ja näit ryssät. — No, sieltä sitä kuulu rusketta ja minä päätin katastaa ketä siellä on. Kymmenkunta jehuahan noita siellä kyykisteli. Minä jo kerkesin huutaa että hei pojat, kun huomasin että kypäräthän niillä oli päässä. Jotakinhan ne kysyivät, vaan minä kun en noista vieraista kielistä saa tolkkua. Enkähän minä siinä paljon vastailemaan. Taisin minä juosta vähän. Peräänhän ne ampui- vat, vaan minä kun mutkille juoksin, niin ohihan se meni. — Perkele, pojat. Ollaanhan hiljempaa. Niitä harhailee täällä pitkin metsiä. — Puskaryssiä, khihi, sanoi Vanhala, lausuen siten ensi ker- ran tässä porukassa tuon myöhemmin yleiseksi käyneen sanan. II Määtän kertomus sai heidät valppaammiksi, ja aivan kuin sen palkintona kuiskasi Koskela: Matalaksi! Hän veti pistoolin kotelosta ja viittoi miehille. — Joku liikkuu. 109
He vetivät patruunat piippuun varoen lukon loksahtelua. Kiväärit ojentuivat Koskelan osoittamaan suuntaan. — Ketjuun! Hiljaa eteenpäin! He hiipivät puulta puulle. Jalan alla katkeava risu tuntui räjähdykseltä ja aiheutti naapurilta vihaisen päänpudistuksen. Sitten kajahti laukaus. Vanhala ampui. Vanhala ampui, kulki tieto pitkin ketjua. — Mitä siellä on? — Tuolla juoksee. Ruskeapukuinen mies juoksi puun taakse. Välillä hän kompas- tui ja kaatui, mutta nousi ylös ja jatkoi juoksuaan. — Ruki veer! Ruki veer! Venäläinen tuli esiin puun takaa kädet ylhäällä. Hän vilkuili miehestä mieheen ja astui muutaman askeleen lähemmäs. Hänen likaisilla kasvoillaan oli tavaton kalpeus, ja yhtämittainen värinä vapisutti ruumista. Silmät harhailivat katsoen vuoroin toista, vuoroin toista lähimmistä miehistä, mutta kuitenkin niissä oli ilme, joka kertoi, ettei hän nähnyt oikeastaan mitään, vaan oli kokonaan keskittynyt ankaraan sisäiseen ponnistukseen. Koko hänen mielentilansa paljastui tuosta kovasta jännityksestä ja tuosta vilkuilusta. Hän selvästi pelkäsi näkevänsä kiväärin kohoavan ja suuntautuvan itseensä. Hän astui eteenpäin kuole- maa odottaen, mutta samalla toivoen, ettei sen tulo olisi totta. — Tarkastakaa pensaat! Jos sillä on kavereita. Muita ei kuitenkaan löytynyt, ja he kerääntyivät vangin ym- pärille, joka alkoi huomattavasti rauhoittua. Hän seisoi yhä vapisevat kädet ylhäällä ja yritti hymyillä jonkinlaista väänty- yttä hymyä. Vaistomaisesti hän tuolla hymyllä etsi kosketusta imiseen, ohi sotilaan. Niinkuin olisi tahtonut sanoa: Älkää tehkö minulle mitään. Hymyillään ja ollaan ystäviä. Minähän hymyilen niinkuin olisimme kohdanneet sattumalta rauhalli- sissa aikeissa. Mies oli ehkä kolmissakymmenissä. Hänenkin kasvoillaan näkyi kestettyjen vaivojen ja rasitusten jäljet. Yllään hänellä oli sammaleenruskea pusero ja samanväriset saapashousut, joi- den polvilla oli kolmionmuotoiset ratsupaikat. Jalassa oli nauha- kengät ja mustat säärystimet. TTO
— Kangasremmistä on vyö. — Heikossa näyttää olevan suurvallankin vehkeet. — Onko toisia tavaritsiä? Vanki pudisti päätään. — Tavaritsiä tavaritsiä. Ponimai ponimai! Onko muita? Etkös ponimai? Niet tavarits. Mies mutisi epäselvästi. — Onko taskussa asetta? Vintovka plakkar? Täällä, täällä, vintovka? — Älä utele, se on tarkastettava. Lehto alkoi kopeloida van- gin taskuja. Povesta löytyi munakäsikranaatti. — Hei ukko. Mitäs sinä tällä teet? — Olisi vielä räjäyttänyt meitin ja itsensä. — Ei se ole sen lajin miehiä, näkee tuon päältäkin, sanoi Kos- kela. — Ne on eriluontoiset miehet, jotka semmoisia temppuja tekee. Ja tietysti sillä on käsikranaatteja, onhan niitä meilläkin. — Mihin se pannaan? — Kai se komentopaikalle on vietävä, sanoi Koskela katsellen miehiä kysyvästi. — Kuka lähtee? — Kyllä minä lähden, sanoi Lehto. — Laputa tuonnepäin. Hän viittasi suunnan vangille, joka hieman epäröiden, aivan kuin peläten ymmärtäneensä väärin, lähti kävelemään. Lehto käveli perässä kivääri kainalossa, ja toiset alkoivat palailla takai- sin, tähysteltyään ensin vielä tarkemmin lähiympäristöä. Lehto ja vanki olivat juuri päässeet näkyvistä, kun samasta suunnasta kajahti kiväärinlaukaus. Sitä seurasi kauhea, epätoivoinen kuo- linparahdus, jonka jälkeen kajahti vielä uusi laukaus. He ryn- täsivät kiihtyneinä paikalle. Vanki makasi maassa suullaan ja Lehto veti hylsyä kivääristään. — Mitä se teki? — Kuoli. Lehdon huulet olivat kapeina viiruina. — Yrittikö se karkuun? — Yritti. Koskela katsoi Lehtoa syrjäsilmällä. Hänen äänensä ei oikeas- taan ollut syyttävä, vaan vain hieman, välttelevä, kun hän sanoi: — Ei se olisi ollut tarpeellista. Se ei ollut sen lajin miehiä. m
— Piruko niitä lajittelemaan. Lehto naurahti vihlovasti, sen saman naurun, joka heistä aina oli tuntunut niin vastenmieliseltä. — Sää ampusi sen takkapäi. Ei se mihenkkän karata yrittäny. Hietanen tuntui olevan kuohuksissaan. Häntä oli järkyttänyt tuo epätoivoinen huuto, ja koska hän oikeastaan koki vaikutel- mat kaikkein välittömimmin, oli vangin anova hymy jo ehtinyt koskettaa häntä. Mies oli todellakin hänelle ihminen eikä vain olento, joka oli muutettu käsitteeksi, niin että hänen surmaami- sensa kävisi ilman omantunnontuskia. Lehto kiivastui. Hän ärähti kireästi: — Takaapäin. Parempi se on takaa kuin edestä. Helpommalla pääsi. Rupeaa poraamaan saatana. Lue Isämeitä sille. Riitaoja kääntyi vavisten sivuun. Hän ei voinut katsoa ruu- mista, jonka hartioissa oli kaksi luodinreikää. Hietanen käänsi selkänsä Lehdolle ja sanoi: — Ampuka, ampuka mun pualestan! En mää oi mikkä sotatuamari. Mut see miäs pelkäs vaa ihan tarppeks. — Ei täsä nyt ton takia poraamahan ruveta, sanoi Salo tees- kennellyn miehekkäästi. — Mitä tuosta sitten melua pitää. Lahtinen katsoi yli joukon hieman halveksivasti. — Tuolla vetelee mies laukaisunarusta, ja toinen saa kymmenien kilometrien päässä kranaatin päähänsä eikä voi tehdä yhtään mitään. Ollaan kentlemanneja vai? Ei ammuta aseetonta. Herrat vaan koittaa saada tappamiselle jon- kinlaisen jalouden leiman. Sota on itsessänsä jo niin järjetön asia, ettei sitä tarvitse tehdä enää sen järjettömämmäksi kaiken- laisilla kohteliaisuussäännöillä. — Jaaha. Lähdetääns takaisin. Ensimmäisen kerran he kuulivat Koskelan äänessä jonkinlaista ärtynyttä tyytymättömyyttä. Tämä kävelikin tavallista kii- vaammin. Toiset luulivat sen kohdistuvan Lehtoon, toiset Lah- tiseen, mutta tosiasiassa se suuntautui heihin kaikkiin. Tapaus ja sen repostelu oli herättänyt Koskelan mielessä tuntoja, jotka hän oli kuvitellut haudanneensa talvisodan pakkasiin. Hän oli pyrkinyt unohtamaan kuoleman, omansa ja toisten, pysyäkseen levollisena. Sitä rauhaa hän vaali, ja sen kohdan törkkimisestä 112
hän oli vihainen. Mikään ei ollut päässyt raaistamaan häntä niin, ettei hän olisi sielunsa pohjalla tuntenut sodan suurta mielettömyyttä. Hän taisteli ja paremmin kuin lukemattomat muut, mutta jokainen halpamainen teko ja tappamisella ylpeile- minen herätti hänessä tuomarin. Hän oli pyrkinyt täyttämään tehtävänsä ja unohtamaan sen mielettömyyden, ja nyt tuota rauhaa oli häiritty. Sen vuoksi hän käveli kiivaasti muutaman metrin miestensä edellä. Mutta pian hänen kiihkeä hengityk- sensä tasaantui. Mieli rauhoittui. Vaikutelman jäljet hävisivät, ja Koskela oli jälleen entisellään. Hän oli heistä kaikista ehkä syvimmin kokenut tuon teon kehnouden, ja muutaman minuutin kuluttua se lakkasi häntäkin vaivaamasta. Ja niin hävisi jälleen menneisyyteen eräs teko, josta ei kukaan mitään oppinut, ja unohtamalla oli kaikki hyväksytty. Matalana mieliala kuitenkin vähän aikaa pysyi. Lehto oli synkkä, ja jos joku sattui katsomaan häntä silmiin, tuijotti hän kuin uhmaten takaisin. Hän lähti itse vaihtamaan vartion, jonka vuoro tapauksen vuoksi oli venynyt pidemmäksi. Vaikka met- sästä tuli luoteja silloin tällöin, seisoi hän pystyssä konekiväärin takana, polttaen mahorkkasätkäänsä pitkin, intohimoisin vedoin. Kariluoto käski hänen suojautua, mutta Lehto vain veti huu- lensa halveksivaan ja kireään hymyyn. Rahikainen saapui vartiosta Sihvosen kanssa. — Työ tiällä sillä aikoo rautaisannokset söittä. — Syö sinäkin. — Rajan tuolla puolenhan se jo tul maistetuks. — Sen nyt saa arvata. — No, ka. Minkätähen et arvannu sitten. Työ ryssän am- muitta. — Eihän se ensimmäinen ollu. — En veikkonen mie niistä rätinkiä piä. Lämpimiksen hoas- toin. — Mut kovi se vaan pelkäs, sanoi Hietanen vieläkin. Vangin pelko oli hänestä ikään kuin sen inhimillisyyden mitta, jolla häneen olisi tullut suhtautua. Toisin sanoen siihen mittaan saakka kuin hän normaalisti voi herättää sääliä. Luontainen luonnonlapsen reaktio. "3
— Kun pelotellahan, että ammutaan, jos antautuu, sanoi Salo. — No, eikös tuota sitten ammuttu! Eipä tuo turhaan pelän- ny, sanoi Rahikainen ohimennen kaivaen kaasunaamarin si- sältä sokeria. — Teiltä sitä sokerit on loppu. Mie se keksin säi- lön, jossa pyssyy kuivana. Toisia alkoivat Salon sanat naurattaa, sitä mukaa kuin tajusi- vat niiden koomillisuuden. Salon yksinkertaisuus oli kyllä tun- nettu asia, sillä juuri hän nieli kansanvalistuksen kaikkein her- kimmin, mutta tässä tapauksessa se tuntui erikoisen huvittavalta. Hän huomasi itsekin sen ja alkoi puolustella: — Mutta ei sentään silmiä puhkota eikä kieltä revitä. Ja sa- noihan Lehto, että tuo karkuhun yritti. Sotalaki antaa siilon luvan ammuta. Vartiomies kävi huutamassa: — Jalkaväki lähtee. Alkakaahan tulla! — Pillit pussiin! sanoi Koskela ja lähti asemiin. Miehet seu- rasivat, ja uudet vaikutelmat alkoivat kasautua vanhojen päälle. Jälleen he olivat saaneet rokotuksen inhimillisyyttä vastaan. III Sadepilvet hajaantuivat yhä vaalenevina riekaleina. Harmaa aamu alkoi säteillä, kun aurinko pääsi paistamaan noiden rieka- leiden välistä. Märkä metsä kimalsi, ja vaikka ruohikko vielä kasteli heidän housunpunttejaan polviin asti, tuntui kulku silti mukavalta. Kosteus alkoi kadota heidän vaatteistaan auringon lämmön haihduttamana, ja tämä raikas ja kaunis kesäaamu nosti heidän mielestään pois sateisen ja raskaan yön synkät mielialat. Joskus kajahti laukaus, ja edestä kuului moottorin surinaa. — Tie lähellä, pojat. — Ruki veer, iti sutaa! Iti sutaa! Pensaikosta tuli esiin mies valkoinen riepu kädessä. Hänen jäljessään asteli toisia, kaiken kaikkiaan parikymmentä miestä. Nämä vangit kuuluivat samoihin harhaileviin ja eksyneisiin osastoihin, joihin myös Lehdon ampuma vanki oli kuulunut 114
samoin kuin Määtän näkemät miehet. Vaikka yleistilanne oli kaikille tuntematon, tajusivat miehet tuosta antautumisesta, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Vihollinen oli hajalla, ja tykkitulikin oli yön aikana siirtynyt suuntaan, joka tuntui olevan kaukana heidän edessään. Sitten he näkivät maantien. Varovasti he nousivat sille, mutta varmistuivat pian sen vaarattomuudesta. Aamuaurinko oli jo kuivannut tien pinnan, jonka telaketjut olivat möyhentäneet rikki. He olivat tuskin päässeet tielle, kun sitä pitkin lähestyi rajalta päin polkupyörillä ajava kärkiryhmä. — Mitä porukkaa? — Jp. Onko naapuri kaukana? — Tuossa kuusikossa on parikymmentä. — Älkäähän viisastelko. Missä teidän komppanianpäällik- könne on. Kypäräpäinen jääkärijoukkojen luutnantti astui pyörältään. Hän oli kovasti sotaisen näköinen kypäreineen, käärittyine puse- ronhihoineen ja kaulasta roikkuvine konepistooleineen. Saman- laisia olivat hänen miehensäkin. He erottuivat selvästi rähjäi- sestä jalkaväestä, ja nähtävästi he kuvittelivat muutenkin ole- vansa jonkinlaista valiojoukkoa. Kariluoto kiirehti paikalle. Hän tervehti innostuneesti vie- rasta upseeria: — Mitä kuuluu? Mikä tavoite teillä on? — Äänisjärvi. Lähin on kylläkin Loimola. Oletteko komppa- nianpäällikkö? Minulle ilmoitettiin, että tapaisin teidän ryk- menttinne joukkoja täällä ja käskettiin ottamaan yhteys. — En minä ole. Aution poika on tuolla mutkan takana toisen joukkueen luona. Kariluoto oli loistavalla tuulella. Hän tunsi eräänlaista aihee- tonta ystävyyttä tuota ventovierasta luutnanttiakin kohtaan. Tänä aamuna hän sai kokea erään suurimmista juhlahetkistään. Hän tiesi, että läpimurto oli tapahtunut, ja nyt valmistauduttiin etenemään kohti Karjalaa. Hän puheli ja uteli luutnantilta kaik- kea mahdollista niin innostuneesti, ettei huomannut toisen vaka- vuutta. Luutnantti oli tulevan tehtävänsä vuoksi vähäpuheinen, "5
mutta Kariluoto pyrki siitä huolimatta lahjoittamaan tälle osan omasta innostuksestaan. Jääkärit nojailivat polkupyöriinsä ja katselivat jalkamiehiä, jotka makailivat tiepuolessa. Rahikainen läheni tunnustelevassa sävyssä. — Teillä sitä ei taija olla ollenkaan kenttäkeittiötä? — Kuinka niin? — Kun joka miehellä näkkyy olevan erikseen pata piässä. — Eikö teillä sitten ole kypäreitä ollenkaan. — Eihän meillä. Meillä ei oo muuta kuin näläkä. Teillä sitä taitaa leipeekii olla? — Hiukan. Yöllä lähteissä jaettiin kuiva muona. Rahikainen kaivoi lompakkonsa. — Monta siivua annat kokartista? Jääkäri pisti kätensä taskuun. Kourallinen punaisia tähtiä ilmestyi näkyviin: — Luulet kai meitä alokkaiksi. — Katohan. Mie sitä en oo joutanu noin paljoo kerreemään. Tapella on pitäny välillä. Mut upseerin loatta. Mittee tästä annat? — On minullakin. Kolmioita. — Pahainen aliupseerin merkki. — Vaihda! Saat kaksi kolmiota yhdestä suorakaiteesta. — Elähän. Mittee aliupseer upseerin rinnalla! Mut anna kolome vanikansiivuu vällii. — Saat kaksi. — Näytä miten vahvaa on. Jääkäri kaivoi leipälaukustaan näkkileivänpalasen. — Miten ohutta lajia, sanoi Rahikainen väheksyvästi ja sel- laisin ilmein niinkuin olisi kadottanut mielenkiintonsa koko kau- pantekoon: Kolome siivua tuota. Vähemmällä ei ollenkaan. — No anna tänne. Kauppa solmittiin, ja Rahikainen katseli leivänpaloja aivan kuin olisi katunut ja sanoikin: — Halavasta män komee merkki. Mut olokoon. Soahan noita. Väsymyksestä huolimatta kyseltiin taistelukokemuksia. — Missäpäin olette olleet? 116
— Tuollahan me. Bunkkerilinja puhkaistiin. — Yhtäläisesti tämän tien varressa oli bunkkereita. — Ka mikä ettei. Lapiomieshän se on venäläinen. Kymme- nen turvetta ilmassa ja yhestoista lapiossa. Lahtinenkin nousi istumaan ojanpenkalle ja sanoi, samalla syrjäsilmällä jääkäreitä vilkuillen, aivan kuin tarkaten sanojensa vaikutusta: — Kyllä sitä on puhuttu venäläisten surkeudesta. Mutta mel- kein jokaisen on saanut kuoppaansa tappaa. On meinaan niin sitkeetä porukkaa... Ainakin meitä vastassa on ollut, jatkoi hän, aivan kuin siten etukäteen tehdäkseen tyhjäksi jääkärien mahdolliset vastaväitteet. Ei jääkäreillä kuitenkaan ollut mitään asiaa vastaan, mutta Rahikainen yhdisti kaksi mielitekoansa, halunsa leuhkaista jääkäreille ja laskea leikkiä Lahtisen totisesta aatteellisuudesta. — Mitä tuo nyt on jos yhen kerran. Meijän eessä sitä on ollu sellaisii, jotka on pitäny tappoo pariin kertaan. Niin on sitkeitä. Kissallahan ne sannoo olevan yheksän henkee. Takkoomaan mie en tuota kuitenkaan mäne. Jääkäritkin yhtyivät leikinlaskuun. He rupattelivat ja nauroi- vat, ja antoivatpa muutamat leipää jo ilmaiseksikin. Heillä oli varaa, kun olivat vasta saaneet useamman päivän muonan. Au- rinkoinen aamu virkisti heidän mieltään. Jokunen päivä oli jo opettanut heidät nauttimaan muutaman minuutin tauosta kau- niin ja raikkaan kesäaamun keskellä. Kun jokainen tunti saattaa olla viimeinen, oppii kiittämään minuuteistakin. Kun heidän luutnanttinsa saapui ja komensi pyörille, he me- nivät vakaviksi. Leikinlasku loppui, ja varusteitaan kohennellen he odottelivat lähtökäskyä, mutta kun he taas saisivat samanlaisen tauon, he naureskelisivat samalla tavoin, — Jaaha. Sitten mentiin! — Menkäähän. Ja muistakaakin, että ette ole seuraavan tien- mutkan takana odottelemassa. He menivät, ja heitä seurasi yhä lisää. Polkupyöräjoukkoja, panssarivaunuja, moottoroitua tykistöä. Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia isku- joukkoja. Miksi ei meille oli määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän 117
miehekkääksi se tekeekään kasvot.. . Toiselta puolen Kariluoto kyllä tiesi, että jos heillä kypärät olisi ollut, niin viimeistään viime yönä ne olisivat lennelleet männikköön. Niin. Ylpeätä oli olla suomalainen upseeri, maailman parhaimman armeijan upseeri, mutta oli siinä varjopuoliakin. Tältä armeijalta puuttui kaikki sotilaallisuus. Lievänä poikkeuksena olivat nuo jääkärit, mutta jo heidän oma joukkonsa oli tuntuvasti vetelämpi. Ja varsinkin reserviläisrykmentit. Tuossa oli aurinkoinen tie, joka johti kut- suvana Itä-Karjalaan. Mutta missä olivat rautaiset, ryhdikkäät Sturm-joukot. Sellaisia kaipasi Kariluodon täyteen lentoon ko- honnut mieliala tänä aamuna. Hän olisi tahtonut siivittää tämän rakkaan isänmaan alkumenestyksen jyristen eteenpäin kiitävillä armeijoilla, jotka lujina, kuin teräkseen valettuna, ajaisivat tuosta ohi ja laulaisivat: Nyt viimeinen, on merkki soinut meille, ja valmihit, me oomme taistohon. Mutta ei. Ei ollut Sturm-joukkoja. Oli vain joukko resuisia irvileukoja, jotka etsivät ruokaa kuin kulkurit. Kirosivat ja purnasivat ja mälväsivät leukojaan kaikista pyhistä asioista. Marsalkan suurenmoisesta ja ylevään tyyliin laaditusta päiväkäs- kystäkin ne kehtasivat laskea leikkiä. Melkein kuin kommunistit. Söivät rautaisannoksensa ensimmäiseen nälkäänsä, ja jonkun Die Fahne hochin sijasta jollottivat »Korholan tyttöjä» milloin sattuivat laulutuulelle. Ja vähemmän kohottavia, joskin sitä kuvaavampia, nimityksiäkin heillä oli itsestään, kuten revohka, pulja, poppoo, koko remmi, hela paska, lutuna tai kaartti. Sitten alkoi tietä myöten valua jalkaväkeä. Yhä uusia jouk- koja työntyi läpi murrettujen linjojen. Siinä marssi reserviläisiä, ja heistä näki, että Suomi koetti kaikkensa. Oli kumaraisia, työn kuluttamia miehiä, jotka vaivalloisesti ja tuskaisin ilmein kokivat pysyä mukana. Kariluoto huomasi sen, mutta se ei masentanut häntä. Päinvastoin. — Nyt on jokainen mies tarttunut asee- seen. »Kaikki mi jaksoi kalpaa käyttää.» Kariluoto ei enää ollut kirjoitellut joukkueestaan kaatuneiden miesten omaisille. Näiden päivien taistelut olivat aika tavalla syventäneet hänen mieltään, joten turhat eleet saivat jäädä vä- hemmälle. Mutta tänä aamuna hän vielä koki ehjästi entisen idealisminsa. Hän suoristi laihan ja nulikkamaisen vartensa, oi- 118
koi puseronsa ja lähti kävelemään joukkueensa luokse. Askel oli reipas väsymyksestä huolimatta. Souvari Jalmari Lahti asteli pitkin tietä parroittuneilla kasvoil- laan vaivan ja väsymyksen uurteet. Hän ei jaksanut olla kat- kera, vaan mieli pysyi toivottoman alakuloisuuden vallassa. Ojaurakka oli jäänyt kesken. Rantalan äijä oli kyllä luvannut selvittää rahat muijalle, mutta ihme se olisi, jos se laskisi oikean määrän ronttiurakan summasta tehdyn osalle. Millähän ne saa- vat tehtyä heinän ojista. Kuka ne niittää. Millä ottaa miehen, jos sellaisen saisikin. Otin vielä kahdeksankymmentä markkaakin mukaan, vaikka en olisi niin tarvinnutkaan. Ja naapurista piti lainata puoli kiloa voita evääksi. No, sen saa maksuun kun lehmä poikii. Olisi edes pojista apua, mutta minkä niistä mukuloista on. Vanhin poika oli jo sotaväessä. Oli jääkäri ja polki pyöräänsä juuri näillä main Laatokkaa kohti. Niin isä-Jallu oli tietävinään. Tosiasiassa poika oli kaksi tuntia takaperin lakannut olemasta jääkäri, ja hänen polkupyöränsäkin oli tuhannen kiemurassa. Tankki oli osunut tienmutkan takaa. Tällä hetkellä Jallu vielä kuvitteli, että hänellä oli poika, esikoinen, joka kuului nuorim- paan ikäluokkaan, kun taas Jallu kuului vanhimpaan. Hän koetti parantaa vauhtia, sillä hän huomasi ympärillään perässä marssi- van joukkueen miehiä. Ei tahtonut kestää muiden vauhdissa. Jallu tunsi, miten vanha selkävika alkoi vaivata. Sturm-joukot etenivät. IV Ohikulkevien joukkojen lomassa marssi ensimmäinen patal- joonakin takaisin toisen tien suunnassa etenevän rykmenttinsä luo. Heistä tuntui omituiselta, kun he löysivät rykmenttinsä edestäpäin, parin kilometrin päässä olevasta tienhaarasta. Kolme vuorokautta he olivat taistelleet tietämättä mitään siitä, mitä lä- hintä ympäristöä kauempana tapahtui. Nyt he kuulivat epämää- räisiä huhuja siitä, että vihollisen linjat oli murrettu ja että jää- kärijoukot ja heidän naapuridivisioonansa olivat jo aamutunteina 119
tunkeutuneet pitkälle vihollisen selustaan. He olivat iloisia, sillä tuntui niin kuin he saisivat olla takana palkintona kolmipäi- väisistä yhtämittaisista ponnistuksista. Kun he näkivät oman kenttäkeittiönsä lähenevän, tunsivat he melkein yhtä suurta rie- mua kuin Kariluoto nähdessään takaa-ajoon lähteviä jääkäri- joukkoja. — Mitä on? — Sellupuuroa. — Voi saatana. Sellupuuro oli kokonaisista vehnistä keitettyä puuroa, jota he erityisesti vihasivat, mutta joka kuului usein heidän ruokava- lioonsa. Jälleen saivat keittiömiehet ja Mäkilä kantaa syyn isän- maan köyhyydestä sekä muonituslaitoksen alkeellisuudesta ja saamattomuudesta. He purkivat kiukkuaan niin törkeästi, että vääpeli Korsumäkikin melkein suuttui, mutta ymmärsi kuiten- kin tuon katkeruuden ja alkoi lohdutella miehiä sillä, että tupa- kanmyyntikin oli lopulta saatu järjestykseen. Ja he saisivat ko- rotetun päivärahankin liikekannallepanosta asti samoin kuin re- serviläiset. — Hyvä, poja! Sit päästän kortil, sanoi Hietanen ja varisti sakariinia puuronsa päälle. — Vissi me jää reservi. Täyty noitte jo sentän pärjätä kun yhtmitta painu porukka. — Saat nähdä, että kun se tarttuu kiinni, niin meidät heitetään eteen, sanoi Lahtinen. Sitä varten hyvät porukat aina reserviin jätetään. — Älä.Ollankosmeoikken totta sit hyvä porukka? Mää häm- mästy. — Nhiin, no, jos nyt mitään hyvää porukkaa on olemassa- kaan. Mutta meinaan nuorta sakkia, joka menee minkä vaan joku mänttipää käskee. Ei meinaan panna noita reserviläisiä ihan mihin hyvänsä. Ja kyllä täytyy sanoa, että jos näin kovilla ol- laan, niin ei pitäs lähtee suurvaltaa tekeen, kun katteli noita reser- viläisiä. Kaikki on kynitty kasaan, jonka suussa vaan voi sulaa. — Elä veikkonen. Riittää, kun saa puuroo purtuu, voita tiällä nyt sulatettavana, sanoi Rahikainen. — Tuolla sitä on. Mäne hyvä mies kahtomaan. Oikeita san- 120
karisotilaita. Tuolla tienvieressä. Enpä piä ihmeinä noitakaan. Sihvonen viittasi vankeihin, ja Salo paransi. — Puimakoneenremmistä noilla näyttää vyötkin olevan. Ja mustaa säkkiä säärystiminä. Ja väkisin on ajettu sotahan. Lahtinen oikaisi selälleen ja sanoi: — En tiedä. Kunhan vaan menis hyvin. Mutta ei sitä vöillä tapella. Meinaan sitkeetä on porukka. Ei näytä tappeleminen niiltä kovinkaan väkinäiseltä. — Kyl sun vissin täyty Yrjö poika vaihetta pualt, sanoi Hie- tanen nauraen kurillista naurua. — Jos mul noin kovil otasis, niin en mää tääl haukkumas olis. Mää menisin toi pualel ja antasin kuula niin perkelest. Mut Lahtine on ratikaali. Hän tahto antta kaikil maat ja raha. Eik kenenkkän tarvitte tyätkä tehrä ko see verra et terveys säily. Semmone on ratikaali. Mut mää ihmettele ittekkin kuin kauhian tiätäväine mää ole. Mää tiärä nuukan kaik ratikaalikki. — Niin, taikka jos Lahtinen onkin hapankaali, khihi. Vanhala oli hetken epäröinyt, mutta uskalsi sentään. Hän sai palkinnon. He alkoivat nauraen kääriä mahorkkaa sanomaleh- teen, ja Lahtinen käänsi heille vihaisena selkänsä. Puuro tuntui heistä niin vastenmieliseltä, että heidän kilju- vasta nälästään huolimatta sitä jäi vangeillekin yllin kyllin. Nämä istuivat yhdessä joukossa ja söivät vuoron perään, sillä kaikilla ei ollut ruokailuvälineitä. Nälkäisin katsein seurasivat toiset toveriensa syömistä odottaen vuoroaan. Joukko uteliaita oli kerääntynyt heidän ympärilleen. — Kas noin katoaa puuro piiloon, sanoi joku. — Näläsähän noita on pietty, sanoi Salo, joka hänkin oli tul- lut katselemaan venäläisiä. Eräs vaaleatukkainen nuori vanki alkoi hymyillä ja sanoi yhtäkkiä suomeksi: — A, kolme päivää ilman ruokaa. — Puhutko sinä suomea? — A, puhun mie. Selvää suomee. Mie olen Inkerist. Rääpy- vän miehii. — Kuinka sinä suomea osaat? 121
— Miten en osajais? Äiti tuskin puhhuu vennäin sannaa. Vanki sai enemmän kysymyksiä kuin ehti vastata. Vilkkaasti elehtien hän kertoi, miten heidän komppaniansa oli joutunut ha- jalle ja miten eräs aliluutnantti oli kerännyt eksyneistä osaston ja aikonut tuoda sen korpien kautta tielle. Yöllä he olivat kui- tenkin joutuneet tulitaisteluun, jolloin aliluutnantti oli kaatunut, ja he olivat antautuneet, kun eivät tienneet mitään omista jou- koista. — Mutta eikö inkeriläisiä ole viety Siperiaan pakkotöihin? — Minkä vuoksi? Emme myö ole mittaan pahhaa tehneet — Onko Venäjällä parempi elää kuin Suomessa? — A, miten mie voin tietää? Suomessa kun en ole elänt. — Oletko nähnyt Stalinia? Mies levitti kätensä. Sitten hän puhui jotakin venäjäksi toi- sille. Vangit nyökkäilivät viekkaan näköisinä, ja eräs löi kivellä maata: — Stalin, Stalin, hoki hän osoittaen maata, jota iski. Inkeriläi- nen sanoi: — Menkää ja kaikki ropsikaa! Väkisin meijät on otettu ar- meijaan. Vankien kömpelö viekkaus ei sentään mennyt täydestä muihin kuin korkeintaan Saloon. Joku kysyi vielä, miksi venäläiset heitä haukkuvat, ja inkeriläinen epäröi hetken sanoen sitten nau- raen: Tsuhna, ja muut vangit yhtyivät hänen nauruunsa. Niin nauroi Vanhalakin, hytkyen ja jalkojaan siirrellen, aivan kuin ei ilonsa vuoksi olisi voinut pysyä paikoillaan. Hän kuiskaili itsek- seen haukkumanimeä ja katseli tovereitaan aivan kuin arvioiden miten se heihin sopisi: Surina, suhna. Kihihihi... Kun vangit huomasivat, että nimelle saa vapaasti nauraa, päästivät he ilonsa valloilleen. — Tsuhna, tsuhna, sanoivat he ja nyökyttivät päätänsä. — Ryssä, ryssä, hoki joukkoon yhtynyt Rahikainen, ja nyö- kytti päätään samalla tavalla. He olivat niin mielissään reserviin jäämisestään, että eivät malttaneet mennä nukkumaan, vaikka olivatkin lopen väsyneitä: — Ehtiihän sitä. Sitä katkerampi oli isku, kun Mielonen kulki majoitusalueella huudellen: 122
— Valmistautukaa! Laittakee rätit hyvin kenkiin! Tulloo pitkä marssi. — Älä rääy, perkele! — Kuka tappas ton saatanan huutajan. — Tielle parijonoon! — Ilman tahtia, mars! 123
VIIDES LUKU I He marssivat. Toista, kolmatta, neljättä päivää. Ne olivat kauniita keskikesän poutapäiviä. He ohittivat karjalaisia kyliä, joiden pihoilla kukki villiytynyt ruoho. Sininen auer väreili ilmassa, joka vaimeasti kantoi jostakin etäältä ajoittaisen tykki- tulen ääntä tai lentokonemoottorien surinaa. Tuolla korkeassa pohjattomassa sinessä käytiin ilmataisteluja, ja vaimea koneki- väärien ääni tuntui heistä kuin sammakon kurnutukselta. — Omia on, kuului joku upseeri sanovan katsellessaan tai- vaanrannalla kiitäviä hävittäviä. — Suojaavat meidän armei- jamme hyökkäystä... Eipä juhli naapuri nyt niinkuin talvi- sodassa. Miehet eivät paljon enää välittäneet talvisodasta sen paremmin kuin tästäkään. Vesirakot jaloissa, nääntyneinä ja ärtyneinä he laahustivat eteenpäin paljoakaan välittämättä siitä, mitä ympä- rillä tapahtui. Ensimmäinen päivä oli mennyt jonkinlaisen iloi- sen etenemisuhon vallassa. Mutta sitten tylsistytti rasitus hei- dän mielensä. Jäljittelemättömän omaleimainen oli tämä armeija. Joskus perääntyessään ja paetessaan ovat maailman muut armeijat saat- taneet muistuttaa sitä, mutta eivät milloinkaan muulloin. Se oli samanlainen edetessään ja perääntyessään. Hajanaisena laumana se teki taivalta eteenpäin. Aamulla, kun marssi alkoi, koottiin komppaniat rivistöön, mutta jo ensimmäisenä tuntina ne hajosi- vat pikku porukoihin, jotka tekivät taivalta omin päin keltään kysymättä ja ketään kuuntelematta. Kiväärit keikkuivat millä mitenkin. Joku sipsutteli ruohikkoista tien viertä paljain jaloin, 124
kengät olkapäällä ja alushousunpuntit maata laahaten. Joku otti aurinkoa kulkiessaan, yläruumis paljaana ja varusteet kainalossa. Ensimmäisenä päivänä oli eräällä homehtunut matkalaukku sei- pään nokassa olalla. Matkalaukussa oli muutamasta talosta löydetty lasipurkki ja pari rikkinäisiä naisten kenkiä: Ei tiedä vaikka sattus tarvitteen. Toisena päivänä se jo kyllä lensi tienviereen, sillä sinne alkoi kadota tarpeellistakin tavaraa. Kaasunaamarit kerättiin pois, koska hukkaprosentti olisi muuten tullut liian suureksi. Ruokaa he etsivät kaikkialta, missä vain oli hajuakin sen olemassaolosta. Eräässä kylässä oli ollut sikakolhoosi, ja sen hoidokit juoksenteli- vat vapaina pitkin mäkiä. Pikakivääri osoittautui hyväksi aseeksi sianmetsästyksessä, mutta tästä lihan runsaudesta hyö- tyivät vain etumaisina marssivat komppaniat. Siat nimittäin kerättiin nopeasti turvaan. Joissakin kylissä oli asuttu. Köynnösportteja oli tehty kujille, ja sammaleista sekä kivistä rakenneltuja koristekuvioita näkyi siellä täällä. — Mitä ne noilla koristuksilla? — Ne on joitakin elojuhlia pitäneet. Kovia ovat kuulemma tanhuamaan. — Kaikenlaista helvetin hyppääjää sitä maa päällään kantaa. He olivat katkeria kaikelle mahdolliselle. Ohi ajoi autoja, joissa oli nauravia lottia ja upseereita. Tuo pyrstötähden häntä, esi- kunnat, kanttiinit, pesulat, sairaalat ynnä muut seurasivat jouk- koja. He irvistelivät autoille, ja Suomen uljas Lotta sai peräänsä niin kamalia törkeyksiä, että yhteisessä hurmassa elävät kirkon- kylien lottatädit olisivat saaneet sydänhalvauksen, jos olisivat joutuneet niitä kuulemaan. Ohiajavan kenraalin auto sai aikaan niin pohjatonta kiukkua ja kiroilua, että päältäpäin katseleva olisi väittänyt armeijan huomenna olevan kapinassa. — Pöly mosurin silmille vaan, perkele. Ei ole pojat pensa- pulasta tietoa silloin, kun herra ajaa kenttähuoransa kanssa. Kuka saatana siellä viheltää. Turpa kiinni, on tässä täysi käsi ilman semmoisia pihinöitäkin. Pitäjä pitäjän jälkeen jäi taakse. Kaikkia teitä myöten virtasi rivistöjä halki Laatokan-Karjalan. Pölypilvet leijailivat niiden «5
yllä sekaantuen lukuisien metsäpalojen siniseen savuun, jonka läpi aurinko paistoi kuumana ja punaisena. Siellä missä jalka- pohjat eivät olleet rakoilla ja missä kantoremmit eivät hiertäneet solisluuta, siellä oli riemu korkeimmillaan: Suomi marssi eteen- päin. II Lehto, Määttä ja Rahikainen eivät marssineet. Joka aamu he hävisivät rivistöstä ja joka ilta he ilmestyivät majoituspaikkaani jostakin ohiajavasta kolonnasta. He eivät paljoa selitelleet, missä aikaansa kuluttivat, mutta sen voi arvata ilman selityksiä- kin. Joka ilta heillä oli jotakin syötävää, ja kun he sen kristilli- sesti jakoivat, eivät muut puuttuneet asiaan edes kateudesta tätä helppoa marssia kohtaan. Eräänä iltana Rahikainen oli tavallista iloisempi. — Tuolla Lehon pojan repussa on voita ja vehnäjauhoja. Nyt sitä räiskäleitä paistetaan. — Onko oikein totta? — Näytäs. — Jumalauta pojat! — Äkkiä pojat nuotio palaan! Väsymys unohtui. Pakinkannessa paistettiin räiskäleitä ja syötiin keskellä hiljenevää kesäiltaa. Aurinko painui punaisena pallona rajakarjalaisen metsän taakse, ja hämyinen auer himmensi maiseman piirteet. — Älkäähän ahmiko kaikkee kerralla! Nepä eivät olleet hele- pot hankittavat. Kaheksan erlaatuista vaihtoo tein ennen kuin heltisivät. Yhen kerran jo viinapullokin käsissä, vaan enpä juonu. — Olisit kyllä poika juonut, jos minä olisin antanut, sanoi Lehto, osoittaen siten kenen ansiota se oli, että näiden retkien tu- lokset koituivat koko joukkueen hyväksi. Marssi jatkui. — Jaaha. Eiköhän lähdetä taas. Koskela nousi ja heitti repun selkäänsä. Hitaasti, kiroillen ja ähkien nousivat miehet ojasta, jossa he olivat maanneet jalat 126
penkalle nostettuina. Kivääriä sauvanaan käyttäen he ontuivat ensimmäiset askeleet, kunnes jalat alkoivat kestää rohkeampaa astuntaa. Koskelaan ei mikään rasitus näyttänyt pystyvän. Tasaisesti keikkuivat hänen hartiansa miesten edellä kilometrin toisensa jälkeen. — Opetelkaa kävelemään oikein, oli hän valistanut miehiä. — Älkää astuko jäykästi ja jännittäen. Askeleen täytyy olla sem- moinen rento ja taloudellinen niinkuin sälleillä. Semmoinen vetelän ja hulttiommen näköinen kävely on kaikkein säästävin. Jalan täytyy tehdä matkaa lantiosta saakka. Vanhala käveli kankeasti, mutta sieti siitä ja lihavuudestaan huolimatta rasituksia hyvin. Ja hänen hyvä tuulensakin säilyi toisten ärtymyksen keskellä hetkeksikään katoamatta. Hänen silmistään riitti hymy kaikelle, mitä niiden näköpiiriin vain sat- tui. Kerran hän näytti muistavan jotakin. Pitkän aikaa hän katseli vilkuillen ympärillään marssivia, ja lopulta hän sanoi tavanomaiseen hihittävään nauruunsa purskahtaen: — Suhnat marssii. Hän sai joitakin vihaisia silmäyksiä ja vaikeni, mutta nautiskeli itsekseen asiasta. Hän katseli ympärillään laahustavia miehiä. Likaisia ja pölyisiä kasvoja, kiukkuisia ilmeitä, kiväärien pii- puissa riippuvia lakkeja ja puseroita ja saapasvarsien päälle las- kettuja housunpuntteja. — Suhnat menee sotaan, hihitteli hän itsekseen, tajuten her- kästi koomillisen ristiriidan täyteen liekkiin leimahtaneen korkea- isänmaallisen uhon ja suomalaisen sotilaan todellisen olemuksen välillä. Muun muassa TK-kirjallisuus oli hänelle loppumatto- man ilon lähde. Näinä päivinä hän oli jo käsiinsä saamistaan sanomalehdistä varastoinut itselleen TK-terminologiaa: »meidän poikamme, korpisoturimme, sisukimppumme, hehkuva puolus- tustahtomme». Siitä hän silloin tällöin heitteli sanontoja sopi- viin tilanteisiin, joskin marssin aikana täytyi vähän säästellä niitä, sillä miehet eivät sietäneet paljonkaan. Riitaoja marssi porukan viimeisenä, hiljaisena, mutta lapsel- lisen iloisena siitä, ettei tarvinnut olla tulessa. Hän olisi mie- luummin marssinut iankaikkisesta iankaikkiseen ja kestänyt 127
marssin rasituksia kuin kuunnellut korvissaan noita vihaisia si- rahduksia, jotka ilmaisivat kuoleman etsivän uhriaan. Viidennen marssipäivän ikäpuolella he huomasivat, miten tie alkoi muuttua vähänkäytetyn näköiseksi. Ennen pitkää se muut- tui pelkäksi korpitieksi, ja samassa avautui heidän näkyviinsä metsään hakattu linja. — Pojat, vanha raja. Tapaus virkisti jonkin verran mieliä. Niinpä Hietanen linjan keskikohdalla otti pitkän harppauksen ja sanoi: — Nyt juur! Täi hetkel Hiatasen poika astus ulkomail. — Venäjällä ollahan pojat, sanoi Salo. Lahtinen ontui äreänä, mulkoillen kulmiensa alta toisia ja murisi: — Niin ollaan. Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä. Että sen tiedätte. — Rosvoretkellä, rosvoretkellä, ärähti Sihvonen vihaisesti. — Myöhän sitä ollaan rosvoja, kun rajoja ylitetään. Toiset sitä vaan turvallisuutta varjelee, kun rajoja siirtelevät... Rosvoja rosvoja ... khy ... khy. Hän hymähti pari kertaa katkerasti, ei niinkään paljon valtiol- lisesta vihasta kuin sen vuoksi, että hänen kengässään oli hiekkaa eikä hän voinut jäädä poistamaan sitä, koska olisi jäänyt toisista liian kauas. Hietanen katseli ympärilleen ja puheli leppoisasti: — Ei tääl näytä pal mitta varastamist oleva. Tiäki heti muut- tus huanommaks. Mut korpi on samalaist... Jaa ... a poja. Me ole sit marssinu läpi Karjalan laulumaitte. Eiks täälpäin ollu semmotti vanhoi äiji ja ämmi ku lauleskeli runoi ja kai- kelaissi itkuvirssi? Josta mää olen semmotti kuullu. Vaik mää ihmettelen kyl kauhiast et mikä semmone itkuvirs ollenka on. Kui voi porat laulaes? Mää kattelin kerra haural ko ämmä veisasiva ja porasiva, mut ei siit tullu pal mitta. Muukko sem- most känisemist ja vikinä. — Kyllä olis syytä laulaa meitinkin pari itkuvirttä tässä. Lahtinen otti haalean vesiryypyn kenttäpullostaan ja jatkoi: Meinaan, minä luulen, että se rupee paneen nyt vasta hanttiin, kun mentiin sen omalle puolelle. Se aatteli, että ottakaa nyt 128
sitten se Karjala, kun sitä siinä aina poraatte, ja anto niinkun suosiosta. Mutta saa nähdä, mitä täällä rupee lentään, kun tänne mentiin. Meinaan, ei pitäs mennä karhun pesälle ronkkiin. — Pyssyn kanssa aina tulee aikoihin, sanoi Salo. — Ei sitä aivan keihäijen kanssa mennä enää mekään. — Hniin ... Sun pyssys ... Tässä paljon pyssyt auta ... — On siäl porukoi meijä erel, sanoi Hietanen. — Ei sunka me heti linja jouruta. — Ei tiejä pojat, vaikka se meijän kohalta jäi tähän, esitti Salo. Tuolla pojat puhuvat, että reserviläisille oli sanottu, että kolme viikkua kestää ja sitten päästähän heinähän. Täsä on jo toista viikkua kulunu. — Häh, häh, häh. Lahtinen nauroi kiukkuisen halveksivasti. — Hevosmiesten tietotoimiston uutisia. Herrat panneet sem- mosen huhun liikkeelle, kun reserviläiset eivät olis ylittäneet van- haa rajaa. Kyllä ne tiedetään. Suur-Suomee sitä tehdään. Päät on lämpösenä niin että sahanpuru höyryää. — Suhna tekee suurvaltaa, khihi. Se rynnistää. Meidän korpisoturimme näyttävät mitä saa aikaan suomalainen sisu. Ja urhea lottamme seisoo poikiemme rinnalla, khihi... — Hniin. Sanonkoma mikä ... Rajanylityksen aiheuttama mielenliike sammui siihen, ja tai- valta tehtiin äänettömästi. Yllättävästi marssi päättyi kuitenkin tavallista aikaisemmin, ja he majoittuivat vesakkoa kasvavalle puronäyräälle. Saatuaan ruokaa he kiirehtivät hautomaan jal- kojaan puron kylmässä vedessä. Yrittivätpä toiset uida räpiköi- däkin, vaikka vettä oli tuskin polveen asti. Tykinjyrinää kuului edestäpäin, erottuipa joskus vaimea ja kaukainen konekiväärin äänikin. — Siellä se on taas, pojat. Meitä varrotaan. — Ilman muuta. Myö taas aukoon tietä. Sihvonen pesi rät- tejään seisten purossa housunpuntit käärittynä. — Mutta kuovi- kin tuolta astelee, sen kehnoa sekin siinä tekee. Luutnantti Lammio asteli maantietä majoituspaikalle. Hän oli jo ehtinyt siistiytyä ja pukeutua puhtaaseen univormuun. Hän tiesi, että rykmentti jäisi lepoon joksikin aikaa, ja hän oli päättänyt käyttää tämän ajan komppaniansa laskeneen kurin 129
kohentamiseen. Hän oli johtanut itselleen periaatteen, joka oli lähtöisin hänen typeryydestään sekä luonteenvioistaan, ja tuo periaate oli kova kuri ja kaavamainen sotilaallisuus. Hän pe- rusteli sen välttämättömyyttä sellaisilla ajatuksilla, että armeijan selkäranka on kuri ja että johtajan tahto voi vaikuttaa vain tuon kurin lankoja myöten joukon keskuudessa. Eipä sillä että nuo ajatukset hänen keksimiään olisivat olleet, mutta tämä asenne tyydytti hänen tarpeitaan. Hänen ihanteensa oli upseeri, joka hyvin hoidettuna, valkeat käsineet kädessä, kylmän rohkeana ja ylpeänä johtaisi joukkoaan. Miehet tuntisivat nöyrää ihailua häntä kohtaan ja tottelisivat kunnioituksesta. Tämän upseerin täytyisi horjumatta itse täyttää sotilaskurin vaatimukset. Sel- laisen poikkeuksen hän tälle ihanteelleen tuossa suhteessa soi, että tämä, varsinkin vielä nuori ollessaan, ratsastaisi humalassa jonnekin ravintolaan sisälle ja tilaisi ratsulleenkin samppanja- ryypyn. Hän saisi siitä tietysti arestia, mutta komentaja taput- taisi kuitenkin olalle myhäillen ja sanoisi: — Tiedäthän, että on pakko ... Mutta aika huimapää ... aika huimapää. Lähistöllä oli divisioonan esikunta, ja siellä oli »fiksuja lottia», ja niinpä oli Lammiollakin valkea kaulus puseronkaulukseen kiinnitettynä. Hän pysähtyi ja koputti etusormellaan pitkän luuimukkeen vartta karistaen siten tuhkan tupakastaan ja alkoi kimittää: — Jaha. Vääpeli jakaa päivärahat, joten joka mies pysyy ma- joitusalueella. Luvatta poistuminen on tietysti muutenkin kiel- letty. Sitten käydään asevelitalkoisiin ja pestään puserot pu- rossa. Tukat leikataan ja parrat ajetaan. Jos minä huomenna puolen päivän aikaan näen epäsiistin miehen, niin sille järjeste- tään jotakin ylimääräistä kotitekoista hauskuutta. Sitten huo- mautan eräästä seikasta. Sotatilanne ei anna mitään vapautuksia kurin suhteen. Marssin aikana oli havaittavissa ilmiöitä, jotka tullaan kitkemään pois. Komppania muistutti enemmän kulkuri- joukkoa kuin armeijan yksikköä. Tuota typerää jermumentali- teettia ei tulla sietämään. Rykmentti on hyvin ratkaisevalla ta- valla vaikuttanut armeijakunnan sotatoimissa ja niittänyt mai- netta jo ensimmäisissä taisteluissaan, ja joka miehen tuleekäyt- 130
täytyä tuota rykmentin mainetta vastaavalla tavalla. On muis- tettava, ettei tämä osasto ole mikään Rajamäen rykmentti, vaan eräs Suomen armeijan valiojoukko. Huomautan vielä, että lä- histöllä on korkeampia esikuntia, ja jos komppanian käytöksestä tulee moitteita, riittää minulla keinoja asioiden palauttamiseen säädyllisille raiteille. Toivon, että joka mies käsittää tarkoituk- seni. Toimikaa. Hietanen istui rantakivellä jalat vedessä. Lammion puhuessa hän katseli toisia vuoron perään, ja kun tämä oli vaiennut, sanoi hän: — Te kuulit vissin kaik nämä kovi ihmelise assia. Mää toivo vaa et te ja ymmärät mitä ne tarkottava. Hietanen oli teeskennellyn totinen ja katsoi Lahtista aivan kuin vaatien tätä esittämään mielipiteensä. Tämä sanoi halveksivasti: — Saksan mallia se tarkottaa. Ja sitä se kaikkein eniten tar- kottaa, että toi kohjo on menettäny senkin vähän järjestänsä, mitä sillä ennen on ollu. Vaikka ei sitä paljon ollukkaan, niin nyt sekin vähä on loppunu kokonaan. — Pyykkäreitä. Khihi... Poikiamme puseropyykillä tais- teluiden lomassa. Korpisoturimme näyttävät kätevyytensä kai- killa aloilla... Vanhala naureskeli, mutta meni äkkiä vakavaksi ja sanoi: Pojat. Kaikki katsoivat hänen katseensa suuntaan ja näkivät, miten maantielle pysähtyi kuorma-auto ja siitä loikkasivat alas Lehto, Määttä ja Rahikainen. — Jumalaut, nyt poja karattava! sanoi Hietanen ja alkoi viittoa käsillään herättääkseen näiden huomion. Hän ei voinut huu- taa, mutta viittomisella ja ilmeillään hän koetti antaa tietoa vaa- rasta, hokien samalla kuiskaillen: — Menkka, menkka, toisel pual! Painuka mettä... Ei, suara sure suuhu . ♦. Voi pöllöi... voi oikke. •. oikke helveti suuri pöllin! Toverukset huomasivat vaaran liian myöhään. Ennen he olivat aina ajaneet jonkin verran ohi majoituspaikasta ja sitten vasta palailleet metsää myöten takaisin, mutta menestys oli tehnyt hei-
dät varomattomiksi, ja niinpä he seisoivat Lammion edessä pahvilaatikot kainalossa. Lammio piti tehopaussin ja kysyi sitten: — Kenen luvalla te ajelette autossa? — Omalla luvalla, sanoi Lehto. Koska mitään pelastautumi- sen mahdollisuutta ei ollut, katsoi hän yhdentekeväksi, mitä pu- huisi, ja päätti esiintyä tavalliseen töykeään ja tylyyn tapaansa. — Mitä noissa laatikoissa on? Näyttäkää. Kukaan ei tehnyt elettäkään aukaistakseen laatikkoaan, ja vasta kun huomasi, etteivät toiset puhuisi mitään, sanoi Rahi- kainen: — Ka, keksilöitähän niissä... ja marmelaatii. — Vastatkaa mistä ne on varastettu! Rahikainen siirsi jalkaansa viattoman näköisenä ja puhui niin kuin maailman luonnollisimmasta asiasta: — Eihän niissä mitä varastamista. Tuolla tien vieressä errään porukan EKM:llä oli kotikylän poikii, ja nehän ne antoivat il- man varastamista. — Valehtelette. Ja siksi toiseksi, teillä ei ole mitään oikeutta ottaa vastaan valtion elintarvikkeita annostanne suurempaa määrää. Ettekö muka tienneet, ettei heillä ole mitään oikeutta jakaa teille muonaa? Rahikainen tekeytyi edelleen tietämättömäksi. — Soattaa hyvinnii olla, ettei heillä oo oikeutta. Mie sitä en noista huoltokysymyksistä oo perillä. Kun kerran pyytämättä antovat niin ajattelin että iteppä tuon tietävät minkä tekevät. — Älkää selittäkö. Oletteko te niin typerä, että kuvittelette minun uskovan tuollaisia... Eikö Lehtokaan tiennyt, ettei marssin aikana poistuta luvatta rivistöstä? — Tiesin. — Mikä röyhkeys! Tepä kuvittelette suuria itsestänne. Entä jos minä annan asianne sotaoikeudelle. Menetätte sotilasarvonne ja joudutte kuokkimaan suota. Vai mitä mieltä olette asiasta? — Tuommoista nyt tuskin kannattaa luutnanttimiehen mi- nulta kysellä. Pitäisi sitä saada mokoma asia selville omin neu- voinkin. Lehto oli sillä tuulellaan, jolloin hän olisi mieluummin anta- 132
nut hakata itsensä kappaleiksi kuin nöyrtynyt. Lammion äänen- sävy ja hänen ylimieliset sanansa pistivät häntä sielun pohjaan saakka, ja tästä hetkestä Lehto vihasi Lammiota synkästi ja lep- pymättömästi. Ennen hän oli suhtautunut tähän kylmän hal- veksivasti, mutta nyt narisivat hänen hampaansa, ja vain Lam- mion kyvyttömyys ymmärtää kenenkään mielialoja pelasti hänet tajuamasta sitä. — Mitä te puhutte? Lammio oli ruveta huutamaan, mutta muisti sitten, ettei hänen ihanneupseerinsa sellaista tekisi, vaan toimisi aina kylmän täsmällisesti, tip top, ja siksipä hän huusikin virallisella äänellä: — Vänrikki Koskela! — Jaa... a. Koskela tuli teltasta ulos, ja Lammio alkoi lukea äänellä, jonka sävy kertoi Koskelallekin, että hän oli huono upseeri, kun ei kyennyt säilyttämään kuria joukkueessaan: — Rankaisen alikersantti Lehtoa sekä sotamiehiä Määttä ja Rahikainen kutakin yhden vuorokauden kovennetulla arestilla. Rangaistus muutetaan kahden tunnin asennossa seisomiseksi kivääri varustuksen ja täyspakkauksen kera ja pannaan täytäntöön euraavan täyden tunnin alkaessa. Syy: luvaton poistuminen arssirivistöstä, elintarvikkeiden anastaminen sekä Lehdolla iksi sopimaton käytös esimiestä kohtaan. Onko selvä? — Mikäs siinä, sanoi Koskela ja kömpi takaisin telttaan, ^ammio huusi vielä hänen jälkeensä: — Varastetut elintarvikkeet luovutetaan Mäkilälle, edelleen pataljoonan varastolle toimitettavaksi. Lammio lähti ja nuo kolme rikollista konttasivat telttaan. Lehto heittäytyi makuulle ja sanoi synkästi: — Taisi käydä niin, etten minä seiso sitä kovennettua. Koskela oli vaivautuneen näköinen. Hän ryki pitkän aikaa ja sanoi sitten: — Niin, minä en tohon asiaan sinänsä puutu, mutta selvintä se on, että seisotte. — Minä en jumalauta pelkää tuommoista kekkulia ... Vaikka penkkaa vasten pistäisivät. 133
Lehto narskutti hampaitaan: Se oli siltä vähältä, ettei se lähte- nyt sairaalaan ja minä linnaan. Koskela penkoi jotakin reppunsa kanssa: Niin, tuskin siinä nyt pelkäämisestä kysymys on. Mutta meinaan se on pienim- män riesan tie. — No, voin minä sen pari tuntia seisoo, mutta reppuun en pistä mitään. Ja sen minä sanon, että jollei salliainen salli tuon Kekkuli-Heikin pysyä minusta kaukana, niin se saa turpiinsa, kävi sitten kuinka kävi. — Ei se pakkaus siinä mitään meinaa. Kunhan häntä seisotte. Koskela näytti helpottuneelta ja sanoi: Mutta ne tavarat täy- tyy toimittaa Mäkilälle. — Eihän myö niitä kaikkii, sanoi Rahikainen. — Se kun ei älynny syinätä paljonko niitä on, niin myö pannaan vähän joka laatikkoon ja loput suihin. Mie niien takia kyttäsin henki kur- kussa puol tuntia, ja vartiomies oli vähällä ampua. Enkä mie ala ilimaseks kahta tuntii seistä hojottoo. Niin tehtiin. Mäkilälle vietiin vain noin kolmannes ja loput tasattiin. Koskela antoi sen tapahtua, mutta omaa osaansa hän kieltäytyi ottamasta. Kun vänrikki hetkeksi poistui teltasta, sanoi Lehto: — Jos ei tässä Koskela joutuisi niin pahaan välikäteen, niin minä en seisoisi sitä kahta tuntia. Ei kirveelläkään minua tuonne saataisi. Hmhy. Mistäs se ottaisi ne kuussataa urhoollista? III Vääpeli maksoi päivärahoja. Korttiseuroja muodostui sitä mukaa, sillä rahaa oli tavallista enemmän, koska he nyt saivat ensi kerran korotetun päivärahan. Rangaistut saivat ensimmäi- seksi, sillä heillä oli kiire seisontaa suorittamaan. Korsumäkeä nauratti kovasti tuo rangaistus, ja hän puheli pojille myhäillen: — Pysyy ainakin tili taskussa pari tuntia kauemmin. Kirjuri otti kuittauksia. Hän oli yhtä keikarimainen ja huolel- lisesti suittu ja kammattu kuin paloaukeallakin. Rahikainen
katseli häntä vähän aikaa mietteissään ja otti sitten esille luut- nantti Braskanovin kynsienhoitovälineet, alkaen niillä kaivella kynsiään. — Soma on vehe. Vaan eihän sitä liikene aikoo viilailuun. Tupakka-askilla tuon antasin jos oisi kellä viilan tarvis. — Näytä. Kirjuri katseli kiinnostuneena ja sanoi hetken mietittyään: — Saat askin. — Sen kun. Halpa tuo on, mutta kun en ite tarvihe. Ei liikene aikoo. Toisetkin, jotka olivat päässeet osallisiksi luutnantin kynsien- hoitovälineistä, tarjosivat niitä kirjurille, mutta lopuista tämä antoi enää muutaman tupakan. Hietanen oli määrätty valvomaan rangaistuksen toimeenpa- noa ja hoputteli Rahikaista lähtöön. Toiset jo olivat menossa ja Rahikainen lähti heidän jälkeensä, vetäen kivääriä perässään ja puhellen tyytyväisenä: — Eipä osannu arvata noapurin herra, miten arvokkaat oli- vat hänellä vehkeet, kun sattuivat oikean miehen käsiin. Miulla sitä on sellanen käs, jossa kaikki siunaantuu. Lienöö se tuokii taivaan lahja. Miten sitä muuten... Mutta torrakka olalla tässä pittää ruveta hojottammaan, vaikka sitä henkesä kaupalla pittää porukkoo sapuskoissa. Hietanen vei heidät pitkälle leirialueelta, sillä he eivät suin- kaan aikoneet kovinkaan tunnontarkasti suorittaa rangaistusta. Rangaistut asettuivat seisomaan rinnakkain. — Vaan sinä se soat männä seisomaan keskelle, kun oot ryh- mänjohtaja ja isoin rosvo, puheli Määttä Lehdolle. — Te ole siin juur niinko Kolkatal, sanoi Hietanen ja istui kivelle tupakoimaan. — Seisoka siin ny vähä aikka. Ei me koko kaht tuntti täsä olla. Kuovi lähte lotti kattoma esikuntta, sen mää tiärä varmast, ja Koskela nukku koht. — Seisotaan myö. Mutta mikä Jeesus se tuo meijän alikessu luuloo olevasa, kun se keskelle käyp. Sie se meitä kaikkeen pa- haan oot houkutellu. Meijät kiltit ja kokemattomat sotamiehet oot pois sotilaskurista viekoitellu. He seisoivat jonkinnäköisessä asennossa. Kiväärinperät he 135
tukivat vyöhönsä, niin että kiväärit pysyivät olalla ilman kan- nattelua. Hietanen antoi hyviä neuvoja, sillä vaikka hän yleensä alistui kuriin, hän oli alokkaana ollessaan kerran kuohahtanut ja ottanut erään liian röyhkeäksi erehtyneen korpraalin nenän sormiensa väliin ja vääntänyt niin, että rusto oli rutissut. Koven- netulla hänkin oli asian selvittänyt. Puoli tuntia oli tämä ilveily kestänyt, kun taivaalta alkoi kuu- lua hiljaista huminaa. Se voimistui ja pian erottui heidän sil- miinsä tummia pisteitä, jotka suurenemistaan suurenivat. — Pommareita. — Jos ovat omia? — Iräst tuleva. Vaik kyl siält omi voi tul yht hyvi. Ei poja... yks kaks koi nel... Ei jumalaut. Kahreksantoist... Meikäläise ei noi suuris laivueis lennä. Ja Iissä. •. yhreksä hävittäjä sua- jana hännil... Surina voimistui. Moottorit soivat kuin urut pitäen kuitenkin yksitoikkoista jollottavaa tahtia: vou vou vou vou. — Vihollinen on... It. ampuu. Kauempana alkoi kuulua kevyen It:n loukutus, mutta sen punaiset valojuova-ammukset piirtelivät ratojaan kauaksi taakse. — Kohti tulee. Leirialueelta kuului huutoja: Ilmavaara ... Suojautukaa... Koskela tuli ulos teltasta, katsoi läheneviä koneita ja huusi Hietaselle: — Lopettakoot pojat sen seisomisen ja menkää suojaan! — Mennä mettän poja! sanoi Hietanen toisille, mutta Lehto seisoi paikoillaan ja sanoi vihaisesti: Minä en lähde mihinkään. Minä seison kovennettua. Hietasta hymyilytti ensin, sillä hän piti sitä leikkinä, mutta sitten hän älysi, että Lehto oli tosissaan. — Ei nyt sentään ruveta hulluiksi, sanoi Rahikainen katsellen levottomana lähestyviä koneita. Lehto hymyili ilkeätä hymyä. Hän ei katsahtanutkaan konei- siin päin, vaan sanoi tehdyn huolettomalla äänellä: — Joka pelkää, se menköön! Minä en lähde. — Jouvan sitä minäkii tässä seisomaan, sanoi Määttä, ja se teki Rahikaisen olon vaikeaksi. Hänessä ei ollut ainesta sanka- 136
ruuteen, ei ainakaan näin tuiki järjettömään, mutta sittenkin hän sanoi, vilkuen kuitenkin pelokkaasti koneita: — No männään puunoksaan sitten. Ei miusta kiinni oo. — Älkkä olkka hullui! Mitä järkke täsä o? Hietanen katseli vuoroin lähenevää vaaraa, vuoroin asennossa seisovia miehiä. — Kysy kuovilta, sanoi Lehto. — Ei tämä ainakaan minun järjettömyyttäni ole. — Sää vissi luule, et mää ole niin kauhia suur pöllö et mää en ymmärä mitä sää tarkota. Sää tarkota sitä, et varttia juaks karkku, mut te seiso vaa.. • Jos te et lähre, nii täsä määki ole. Vaik tulisis ämmi pariree peräs ... Mut kattoka .. • Mää näin kun pommi irtosiva . •. Kyl jumalaut puseropyykki loppus oja rannas! Kymmenien moottorien valtava jyrinä pani ilman vapise- maan. Koneet välkähtelivät ilta-auringon valossa, ja niiden alla näkyivät selvästi irtoavat pommit. Edessäpäin jyrähteli jo. Savu ja multapatsaat kohosivat metsänlatvojen yläpuolelle. — Noi tule meil! Taas irtos. Laivue oli päällä. Viimeinen kuuden koneen muodostelma ei vielä ollut kohdalla, ja he tiesivät, että sen pudottamat pommit olisivat maassa samaan aikaan kuin itse koneet olisivat heidän yläpuolellaan. Vihlova ujellus kuului. — Pysykää paikoillanne... Älkää lähtekö! huusi Lehto. Hän oli aivan kalpea, mutta jäykkä ja päättäväinen. Kun pommien ujellus voimistui, veti Rahikainen päänsä hartioihin ja sanoi: Nyt kuoltiin justiin. Kun ensimmäiset räjähtivät tien takana, vetäytyi Rahikainen kyykkyyn. Toiset sen sijaan seisoivat pystyssä. Sitten seurasi sarja valtavia humahduksia, ja ilmanpaine oli lennättää heidät selälleen. Lähin pommi tuli kuitenkin turvallisen matkan päähän, telttojen väliin, joista toinen lomahti kasaan. Sen räjähtäessä oli Rahikainen pitkällään, mutta nousi niin pian ylös, etteivät toiset sietämättömän jännityksen vallassa ollessaan sitä kunnolla huomanneetkaan. Kalpeita ja totisia he olivat, mutta heti kun he arvasivat, että viimeinen oli räjähtänyt, ja tajusivat seiso- vansa eheinä paikoillaan, levisi hymy heidän kasvoilleen. Tästä puhuttaisiin. 137
Mutta hymy katosi. Hävittäjät alkoivat kylvää lyijyä pommi- koneiden kuokkimaan peltoon, ja samalla kuului teltoilta päin sekavaa vaikertelua: — Tulkaa joku ... tulkaa auttamaan ... kuinka minun kävi? Ai jai... Jeesus auta . .. Näin tuli loppu . .. tulkaa autta- maan . . . kuinka minun kävi? Vaikerrus hukkui ratinaan ja moottorien ulvontaan. Lehdon kasvot kiristyivät ja hän sanoi toisille: — Ei kesken pojat... ei kesken . . . seisotaan vielä ... Tosiasiassa heillä ei kovin suurta vaaraa ollutkaan, sillä hä- vittäjät ahdistivat maantienvartta, johon oli jonkin verran matkaa. — Joku sai, poja . . . Mennä auttama! sanoi Hietanen, mutta Lehto kieltäytyi. — Ei Jumalaut. . . kyl mää mene, sanoi Hie- tanen ja lähti kyyryssä juoksemaan teltoille. Rahikainen ja Määttä aikoivat seurata, mutta Lehto sanoi kieltäen: — Älkää suotta menkö ... Seisotaan loppuun... Kyllä sen Hietanen tekee yksinkin, mitä siellä on tehtävissä ... Ja tuolla menee Koskelakin, ja lääkintämiehet tulevat tiellä. Toiset jäivät, varsinkin kun viimeinenkin hävittäjä oli jo häipynyt ja useampia miehiä juoksi telttoja kohti. — Kukahan se on? sanoi Rahikainen arvellen. .. Tuntui Salosen iäneltä ... Ei helevetissä ... Sie mokoma se sait miut tähän hulluuteen... jota ei kahta kertoo tapahu. Lehto nauroi omituista syvältä hytkyvää naurua. Hän oli niin mielissään, että melkein suli hetkeksi. Hän tiesi kostaneensa. Ei, mitään ne eivät hänelle voi. Kuolemaa pahempaa ne eivät voi tarjota, ja sen kanssa hän kyllä pärjää. Rahikainen oli kuin ei olisi lainkaan pettänyt kesken. Hän veisteli jo vanhaan tyyliinsä: — Saa nähä, monesko luokka se tipahtaa vapauven rististä, kunhan kuovi soap kuulla, minkälaisii sankareita myö ollaan. Hietaselle se kuuluu tammenlehvän kera kun seiso iliman aiko- jaan, vaikka ei sotarosvo ollukaan. Kun leirialueella todettiin koneet venäläisiksi, hajosivat kortti- sakit ja puseropyykki loppui. Koskela käski kaikkien suojautua metsään ja muutamat juoksi vatkin henkensä edestä niin kauas 138
kuin ehtivät, mutta muutamia jäi telttojen luokse, kun joku oli huutanut: Telttoja se tähtää ja siihen se ei osu. Vääpeli Korsumäki oli jäänyt päivärahojen jaon jälkeen jut- telemaan Koskelan kanssa ja oli vielä leirialueella, kun koneet tulivat. Koskela käski häntä mukaansa metsään, mutta Korsu- mäki jäi kuitenkin telttojen luokse. Hän makasi mättään kolossa pitäen käsiä korvillaan. Tyhjän tupakkaimukkeen hän oli pannut suuhunsa saadakseen sen pysymään auki korvakalvojen pelasta- miseksi. Maa keinui hänen allaan, ja kun räjähdykset lähenivät, tunsi hän puuduttavan iskun hartioissaan, joka vei hänet tajuttomaksi. Virotessaan huomasi hän olevansa polvillaan. Kaikki tuntui hänestä käsittämättömältä. Vasta kun hän kuuli vaikerrusta ja näki maassa makaavan miehen, ymmärsi hän tilanteen ja sen että oli itsekin haavoittunut. Raskas väsymys painoi hänen ruumis- taan, mutta kipua hän ei tuntenut. Päästyään jaloilleen hän otti muutaman horjuvan askeleen. Hätä täytti hänen mielensä. — En jaksa ... en jaksa... sattui pahasti. Sekavasti hän muisti, että oli koko sodan ajan pelännyt ja odottanut kuolemaansa ... Näin se siis tapahtui. — Loppu tuli... en jaksa enää. Maa huojui ja silmissä pimeni, eikä hän enää tajunnut sitä, kun hävittäjän konekiväärisuihku lävisti hänet. Viimeksi kuului hänen suustaan nyyhkytys ja avuton leperrys: Älkää . .. älkää ... Antakaa elää. Koskela ja Hietanen ehtivät yhtä aikaa paikalle tien suunnalta saapuvien lääkintämiesten kanssa. Mitään ei enää ollut teh- tävissä. Korsumäki oli jo kuollut, ja toinenkin haavoittunut oli mennyt tajuttomaksi. Se oli todellakin sotamies Salonen, kuten Rahikainen oli arvellutkin. Sama jolle Hietanen oli lähdettäessä vaihtanut Mäkilältä saappaat. Hänen toinen kätensä oli koko- naan irronnut, ja sydän löi enää tuskin tuntuvasti, kun lääkintä- mies koetteli valtimoa. Miehiä alkoi vähitellen kertyä paikalle. Kirjurikin tuli kuo- huksissaan ja hoki järjettömästi yhtenään: — Minä olin lähellä. Jos olisin jäänyt vääpelin kanssa . . . Yhtäläisesti tämä on etulinjassa oloa, vaikka onkin töpinässä. 139
Hän oli niin vauhkoutunut, ettei itsekään tajunnut hokemis- taan, jossa vähän väliä toistuivat sanat: lähellä ja etulinja. Hietanen, joka tapauksen johdosta oli ärtynyt ja hermostunut, sanoikin hänelle vihaisesti: — Men helvetti siit hokemast! Kirjuri korjaili vain puseroaan ja oikoi tukkaansa sekä asetteli lakkiaan päähänsä ja jatkoi hokemistaan. Hietanen koetti Salo- sen valtimoa, otti maahan pudonneen lakkinsa, löi siitä roskat pois ja sanoi: — Ei kannata enä sitto. Se o loppu. Ruumis nostettiin paareille, ja miesten järkytys purkautui innokkaaseen auttamisvalmiuteen. Joku nosti varovasti irron- neen käden ruumiin rinnan päälle. — Laittakaa hyvin ... — Jalka on pahasti... — Painakaa joku vähän sen silmiä kiinni... Huolekkaasta touhusta paljastui heidän kunnioituksensa kuo- lemaa kohtaan, ja ilman syytä muuttui heidän puheensakin mel- kein kuiskaukseksi. Lääkintämiehet veivät Salosen pois, ja Korsumäki jäi odottamaan vuoroaan. He asettivat pudonneen lakin vääpelin päähän, eivät kuitenkaan aivan niin syvälle ja niin suoraan, kuin se aina ennen oli ollut. He huomasivat kyy- neleen vääpelin silmänurkassa. Kenties sen oli kiertänyt esiin viimeisillä sekunneilla tajuttu kuolema. Vanhan miehen peh- meäksi hervahtanut luonto oli lopun tajutessaan sulanut avutto- maan nyyhkytykseen. Jotakin liikuttavan vanhusmaista havait- sivat miehetkin hänen ruumiissaan. Luultavasti ne olivat kuiten- kin vain paksut kirjaillut villasukat, jotka kotoisuudessaan toivat monelle mieleen vanhuksen, nämä kun sellaisia yleensä pitivät. Maahan lomahtaneen teltan alla oli kolmas ruumis. Se oli sotamies Kaivonen neljännestä ryhmästä. Nyrkkiin puristu- neesta kädestä löytyi kolme rypistynyttä sadan markan seteliä ja viisi pelikorttia. — Mitä ne on? — Neljä ässää ja akka hai. — Jumalauta. — Kauhee peli. Tolia minä olisin nokittanu taivasosanikin. 140
— Jehkimä pisti jokalla nokkiin. He olivat aivan vakavia. Kukaan ei hymyillyt, vaan ihmettely lausuttiin yhtä tosissaan, kuin jos he olisivat lukeneet isämeitää. Mutta heti kun ruumiit oli viety pois, alkoi painostava tunnekin hävitä. Jopa he pyrkivät olemaan tavallista hilpeämpiäkin. Kuuluipa huolettomia lausumiakin: Pojat lähtivät oikosääristen pataljoonaan ... Kerranhan se vaan kirpasee ... Ei siinä mene kun naimalla saatu henki. Vääpelin kohtaloa sentään vähän surkuteltiin. Kenelläkään ei ollut mitään kaunaa häntä kohtaan, vieläpä hän oli tullut taisteluiden alettua oikeastaan suosituksikin, varsinkin kun mie- het olivat huomanneet vääpelinkin suhtautuvan kylmästi Lam- mioon, joka oli kaikkien yhteinen vihollinen. Tiedettiin, että vääpeli liikekannallepanon alettua olisi saanut siirron kotijouk- koihin, mutta oli siitä jyrkästi kieltäytynyt. — Kuolemaansa piti tulla etsimään vanhan miehen. Kolme sotarosvoa vain seisoi yhä metsän reunassa asennossa. Vasta kun kaatuneet oli viety pois, huomasi Koskela kiinnittää huomionsa heihin ja kysyi Hietaselta: — Vieläkös noikin tuolla seisovat? — Ne seisosiva siäl koko pommitukse aja. Eivä lähtene vaik mää käski. Koskelaa nauratti, ja hän käski rangaistuja pois, mutta nämä pyysivät saada suorittaa rangaistuksen loppuun saakka. — No, jos mieli tekee, hymähti Koskela tyytyväisenä. Hän tajusi heti täysin tuohon seisomiseen liittyvän komiikan kaikki vivahdukset ja oli mielissään. Lammio tarvitsi tuon opetuksen, ja Koskela soi sen hänelle mielihyvin. Niin vähän kuin Lammio muille ihmisille arvoa antoikin, varoi hän sentään suoraan loukkaamasta Koskelaa. Mutta siitä huolimatta Koskela tunsi vastenmieli- syyttä tätä kohtaan, ja selväjärkisenä hän näki myös, minkä- laista myrkynkylvöä miesten mielialaan Lammion jokainen teko oli. Kun kaksi tuntia oli kulunut loppuun, tulivat toverukset tel- talle. Lehto oli vaitelias, mutta hänen kasvoillaan karehti koko ajan synkkä hymy. —Täytyy kestää loppuun asti, sanoi Kaarna kerran minulle. Se ukko tiesi mitä puhui ja vastasi itte puheis- 141
taan, mutta toi saatanan kepuli ei tarvitte muuta kuin nyrkin silmäänsä. Ja niin ettei sitä oteta jouluksikaan pois. Kerran vaan vähän aattoiltana pyöräytetään. Rahikainen mahtaili sankaruudellaan, vaikka oli kyyristynyt- kin. — Eihän se kannata tuota kuolemata kumarrella. Yhtenään sitä sais niska veärässä olla, jos tässä jokkaiselle nyökkäilis, joka suurta melua pittää. Nyt sitä vanahat rötökset onselevät, ja huo- menna tehhään uusii. Jos myö tässä ollaan niin hankinnoihinhan sitä on ruvettava. Sie Koskela soat jotennii verhota sen touhun, mutta ei myö nälässä ruveta elämään. — Vaan hyvin on korkea tuo pilvi, jonka pommi tekköö. Se oli kiinnostanut Määttää. Lepoaika venyi yllättävän pitkäksi. Lammion kurinpalau- tuksista ei tullut mitään, sillä miehiä oli kielletty turhaan rasit- tamasta. Rahikaisen uhkaus muonahankinnoista toteutettiin myös, ja Koskela suostui todellakin käyttämään asemansa mahdollisuudet sen auttamiseen. Hän tiesi aivan hyvin, että Rahikainen varasti muonan jostakin, mutta hän tiesi yhtä hyvin, että miehet kärsivät todellista ravinnon puutetta. Annos piti miehen jotenkin voimissaan, mutta kasvaville nuorukaisille se ei mitenkään riittänyt, vaan he kuluttivat ruumistaan ja siis laih- tuivat. Koskela tiesi myöskin, ettei noilla muonavarastoilla suin- kaan kieltäydytä syömästä yli tavallisten annosten, ja siksipä hän vain hiljaisessa mielessään toivotti Rahikaiselle menestystä ja otti tämän väliaikaiseksi lähetikseen Salosen kaaduttua. Tosin Koskela tästä lähtien lakkasi pitämästä erikoista lähettiä, koska hän ei sellaista tarvinnut, mutta Rahikaista hän piti virassa sen vuoksi, että tällä olisi paremmat mahdollisuudet liikkua. — Vän- rikki Koskelan asialla, olikin Rahikaisen ainainen vastaus siitä lähtien, jos joku sattui kiinnostumaan hänen kuljeskelustaan. Konekiväärimiesten kuuluisa kovennettu oli levinnyt kautta rykmentin ja tietysti muodostunut huhuna kulkiessaan erittäin 142
merkilliseksi. Komentajakin oli kiinnostunut tapauksesta, ja käydessään leirialueella hän sanoi Lehdolle: — Tekös sitä kovennettua seisoitte? — Minä ja pari muuta, herra majuri. Sarastie hymyili suopeasti: — Vai niin. Vai niin. Jos rupeaa seikkailemaan, niin täytyy ainakin huolehtia siitä, ettei käryä. Pinnata saa, mutta palami- nen on rangaistuksen uhalla kielletty. Mennessään hän puheli adjutantille, osoittaakseen miten te- rävä hänen psykologinen silmänsä oli: — Jo päältäpäin näkee, että poika on terästä joka solultaan. Omaa vain suomalaisen perustunteen, vihan yläpuolellaan ole- via kohtaan. Tuollainen kovuus ja tarmo on kullanarvoista. Lammio vain peukaloi sen hyödyttömäksi. Muutenkaan hänen otteensa eivät vastaa kaikin ajoin tilanteen vaatimusta. Olen siitä huomauttanut, mutta häntä on vaikea saada ymmärtämään tämänluontoisia asioita, niin kyvykäs upseeri kuin hän muuten onkin. Minä muistan, että Kaarna aikoinaan puheli tästä pojasta ja ehdotti häntä upseerikouluun. Hän perusteli asiaa aivan oikein, että miehen luonne on erittäin arvokas, mutta alistettuna se vain kapinoi, kun taas se kykyään vastaavassa asemassa toi- misi erittäin menestyksellisesti. — Aivan, puuttui adjutantti asiaan. — Tästä tapauksesta paljastuu selvästi aggression toimintamuoto. Jos se tukahdute- taan, se kääntyy kapinallisuudeksi ja nurjamielisyydeksi. Oikein, käsiteltynä se voitaisiin ohjata ulospäin yhteisöä hyödyttävästi. — Juuri niin. Tässä on jokaisen sosiaalisen yhteisön osattava toimia oikein. Kuinka paljon voitaisiin ohjata ulospäin, hyödyl- liseen toimintaan, sellaista vihaa, joka nyt jäytää yhteisöä itseään. Majuri vaikeni tavalla, joka sai adjutantinkin hiljenemään. Sarastien silmiin nimittäin syttyi syvä, sisäänpäin kääntynyt katse. Hän ajatteli nähtävästi viisaita asioita. Tosiasiassa hän ei ajatellut mitään, vaan tunsi vain mielihyvää äskeisistä sanoistaan sekä niihin sisältyvästä syvällisyydestä. Sarastie ei nimittäin tyy- tynyt pitämään ihanteena tuollaista »rämäpäistä» upseeria, joka selvisi hyvin tehtävistään. Hänen mielestään piti kyetä myöskin ymmärtämään maailmaa laajemmin. Esimerkiksi siten kuin hän
itse. Hänen ajatuksensa eivät kierrelleet tavanomaisia, pataljoo- nan komentajalle sopivia latuja. Hän oli lukenut paljon sotahis- toriaa ja osasi ajatella sotaakin suuremmissa puitteissa. Sitten hän ajatteli tänä iltana tapahtuvaa kunniamerkkien jakoa ja oli tyytyväinen, sillä hän oli itsekin saanut vapauden- ristin. Illalla pataljoona todellakin koottiin kunniamerkkien jakotilai- suuteen. Rykmentin komentaja oli henkilökohtaisesti saapunut jakamaan mitalit. Ensin hän tarkasti pataljoonan koettaen katsoa jokaista miestä kuin puhkaistakseen katseellaan näiden silmät. Eräs armeija- kasvatuksen saavutuksia on sekin, että henkilö, jota nyt sentään täytyy pitää kutakuinkin täysijärkisenä, voi nauramatta suorittaa tuollaisen tehtävän. Kulkea pitkin rivejä ja tuijottaa kulmat kurtussa ihmisiä ja nähdä vastaantuijottavia, totisena harittavia katseita, jotka koettavat ilmaista kussakin katsojassa ilmenevän yrmeyden moninkertaisena. Sitten eversti piti puheen. Hän koetti saada ääneensä tiettyä toverillista sävyä sekä puhua kauniisti ja samalla miehekkäästi: — Pojat. Nyt kun minulla on ensimmäinen tilaisuus sodan alkamisen jälkeen nähdä teidät koossa, käytän tilaisuutta kiit- tääkseni teitä jokaista siitä, niitä te olette tehneet. Minun ei tar- vitse luetella teidän tekojanne, sillä te tiedätte ne itse ja kerran ne tulevat tunnetuksi kaikkialla. Te olette saaneet vaikeita teh- täviä ja te olette niistä suoriutuneet loistavasti. Rykmentti on jo ehtinyt piirtää ylpeän jälkensä Suomen sotahistorian kunniaa loistaville sivuille. Ja minä olen vakuuttunut siitä, että te jatku- vasti luotte siihen uusia ja yhtä ylväitä lukuja. Minä kiitän teitä jokaista siitä alttiudesta ja urhoollisuudesta, mitä te olette osoit- taneet palvellessamme yhteistä ja kallista asiaamme. Ystä- viemme ihailu ja kunnioitus ja vihollisemme pelko on todistuk- sena siitä, mihin kykenee suomalainen mies, kun hän tarttuu aseeseen puolustaakseen kotiensa ja omaistensa rauhaa. Niin me jatkamme edelleenkin. Niin kauan iskee meidän miekkamme, kunnes kansamme turvallisuus ja itsenäisyys on taattu. Olen saanut tehtäväkseni jakaa kansakunnan kiitollisuuden 144
osoituksena seuraavat kunniamerkit niille, jotka ovat olleet tilaisuudessa erikoiseen kunnostautumiseen. Nimiä seurasi. Upseerit saivat vapaudenristejä ja aliupseerit sekä sotamiehet vapaudenmitaleita. Kukin haki merkkinsä evers- tin kädestä ja sai onnittelunsa. Toiset kulkivat matkaa kauan, ottaen kaiken mahdollisen irti esilläolostaan, useimmat kuitenkin juoksivat puolijuoksua paikoilleen, aivan kuin häveten sitä, että saivat palkinnon jostakin, jota eivät tienneet tehneensä. Vähek- syenhän he kaikki siihen olivat suhtautuvinaan, perisuomalaiseen tapaan. Perkeleen helyjä tässä. Mitätön sellainen merkki tietysti olikin, varsinkin niiden mie- lestä, joille ei sellaista siunaantunut. Omituisinta asiassa oli kui- tenkin se, ettei yhdenkään miehen päähän pälkähtänyt, että tässä palkittiin parhaita tappajia. Ei edes pataljoonan pastorin, joka piti jumalanpalveluksen tilaisuuden päätteeksi. Se meni aivan surkeasti, sillä everstin mukanaolo sai pastorissa aikaan esiinty- miskuumeen ja vei loputkin hänen ennestäänkin vähäisistä saar- namiehen lahjoistaan. Tulihan sieltä kaikenlaista. Miten saatanan kätyrit nyt lyö- dään Jumalan ja Saksan armeijan avulla. Ja miten monet tove- reista jo ovat saaneet kantaa raskaan uhrinsa kansakunnan me- nestyksen alttarille. Virsi veisattiin ja palattiin teltoille. Kunniamerkeistä juteltiin ja vaille jääneet esittelivät, miten monta ansiotonta sellaisen oli saanut. Koskela oli saanut neljännen luokan vapaudenristin, toisen luokan vapaudenmitalin olivat saaneet Hietanen, Lehto, Määttä ja Lahtinen. Rahikainen veisteli jotakin mitaleista, jolloin Lehto heitti omansa hänen jalkoihinsa. — Jos kaipaat sitä, niin tuosta saat. Minä en ole kiiltävän perään. — Elä, elä, veikkonen. En ole miekään. Siihen jäi Lehdon mitali. Lahtinen katseli omaansa ja jupisi: — Meinaakos ne lahjoo mun kirjavilla kankaanpalasilla. En minä tämmösen takia tapa ketään. Enkä me tapettavaksi. Hen- keni edestä mä ampuun sen kuma ampuun, mutten tommosen tilkun ja pronssimötin takia. HS
Määttä käänteli omaansa tutkien sitä tarkasti joka puolelta, Aikansa katseltuaan hän ilmaisi toisillekin, mikä häntä siinä oli niin kiinnostanut: — Urheudesta, siinä lukee. Tuo toinen sana taitaa olla sama asia ruotin kielellä. För tapperhet, siinä seisoo. Vaan mitä se on se urheus. Siitä sitä minä en saa tolkkua. — Se on sitä, että korpisoturi ei pelkää muuta kuin Jumalaa. Eikä ota lakkia päästänsä muualla kuin kirkossa ja lakituvassa. Se on Suomen sankarin vakaumuksellista pelottomuutta, khi- hihihi. — No, siinäpä selvisi sekin asia. Kaikenlaista . . . Minä sitä ajattelin, että jotakin merkillistähän sen täytyy olla, kun monilla kielillä painetaan. Määttä halveksi tosissaan mitaliaan. Hän pisti sen roikkumaan reppunsa nauhaan ja siitä se putosi jonnekin, sille tielleen häviten. Kunniamerkkien jako pani heidät epäilemään, että lepoaika loppuisi pian, ja sanoiksi tämän epäilyn purki Lahtinen: — Ei niitä ilman anneta, nauhanpalasia pojat. Ei kestä kauan kun viedään semmoseen paikkaan, jossa niistä maksu kynitään. Oli jo elokuu. Kesä alkoi olla raskaana kaikesta siitä minkä aurinko oli hedelmöittänyt. Vihreys alkoi tummua, ja koko luonto osoitti ylenkypsyydellään, että sen kesäinen nuoruus oli mennyt. Viimeisinä iltoina, joita he levossa viettivät, saivat he ihailla suurenmoisia kuutamoita. Sellaisina iltoina kirjoitettiin paljon lapsellisia kirjeitä. Kuutamossa tölhöilevän leiri vartiomie- hen mielikuvissa näkyi nainen. Usein aivan alastomana. Ja tel- tasta saattoi hänen korviinsa kuulua vuorosanoja: — Kansan ja armeijan pienuutta ne valittavat jatkuvasti, mutta lomia ei vaan anneta. — Mie jos parin viikon loman saisin, niin ikäluokka neljä- kymmentäyksi oli vahva. Siitä riittäis rekryyttiä. — Olkka hilja et saara maat. . . Lyäkkä kyynärpää kive, kyl siit tokene! Hietasen kielto ei kuitenkaan lopettanut tätä unelmointia. Yhä viehättävämpiä kuvia tulevasta lomasta esiteltiin, kuvia, joiden toteutumismahdollisuudet useimmille olivat varsin vähäi- 146
set, mutta huomaamattaan teki joka mies itsestään aikamoisen naissankarin. Juttu katkesi siihen, että teltan ovikangas kohosi ylös ja sen alta pilkistivät esiin kasvot, joista katseli pari terävää ja vilkasta silmää: — Mis teltas tääl herroi on? Kysymys tuli nopealla kannakselaismurteella, ja koko ajan tähystivät silmät tarkasti ympäri telttaa. — Onhan tuossa yksi. Joku viittasi Koskelaan. — Komppanianpäällikkö mie. Sie vissii oot joukkueenjoh- taja? Miehelle neuvottiin komentoteltta, ja hän lähti. Hänellä oli toverikin, ja perätysten he astelivat Lammion teltalle. Tämä istui teltan perällä kuunnellen radiota. Toverukset ryömivät nelinkontin telttaan. — Jaaha. Täs vissiinkii on komppanianpäällikkö. Myö tultii teil täy vennysmiehin. Vissii hää majur on soittant jot myö tullaa. Tuosha on noit paperloi, siel on meijän molempiihe. Lammio katseli miehiä heikon öljytuijun valossa. — Jaha . . . mitäs. Te olette alikersantti? — Niihä mie oon. Talvsovas hyö antoit natsat. Syytä mie en tiijä. Pahhaa ku en oo kenellekkää tehnt. . . Mut kuule sie luutnantti, sie järjestä meijät sammaa ryhmää, ehkes sammaa joukkueesee. Myö ollaa naapurmiehii ja myö jo talvsovas oltii yhes. Lammio loukkaantui. — Täällä pitää muistaa, ettei tämä ole reserviläisrykmentti. Meillä ei ole tapana sinutella esimiehiä. Eikä siitä sallita poik- keuksia koska sellainen alentaisi varusmiestenkin kuria. Mies katseli syrjäsilmällä Lammiota. Pieni, tuskin huomattava hymynhäivä ilmestyi hänen suupieleensä kun hän sanoi: — Vai silviisii. No tuotaha mie en tient. Myö ko näät ollaa reserviläisii. Hän puhui aivan kuin jonkin verran valittelevassa ja anteeksi- pyytävässä äänensävyssä, mutta unohti sen kohta ja jatkoi taval- liseen vilkkaaseen tapaansa:
— Mut kuule herra luutnantti. Sitähä mie vaa et myö pääs- sää tään Suen Tassun keral sammaa porukkaa. — Kenen? — Suen Tassun. — Mikä teidän nimenne on? — Sus. Sotamies Susha mie oon. — Siis Susi. . . Entä teidän nimenne? — Rokkaha mie. Antero on etunim. Antiksha minnuu on sanottu koko ikkäi, ja niihä mie sanon itsekkii. — Siis alikersantti Rokka. Meillä ei ole nyt avointa ryhmän- johtajan tointa, joten saatte aluksi olla varajohtajana jossakin ryhmässä. Saatte mennä kolmanteen joukkueeseen, jossa ilmoit- taudutte vänrikki Koskelalle. Hän saa joukkueessaan järjestää teidät tarpeen mukaan ryhmiin. Onko selvä! — Selvähä tää on. Nyt ko viel neuvot mist myö Koskela löy- vetää, ni omii tullaa toimee. Lammio joutui hieman epävarmaksi sen suhteen, miten käsittäisi tämän jatkuvan sinuttelun. Se näytti kuitenkin kuulu- van niin luontevasti miehen koko olemukseen, että hän epäröi nostaa siitä melua, niin ohjesäännön vastaista kuin se olikin. Hän neuvoi kolmannen joukkueen teltat, ja Rokka sanoi: — Sielhä myö jo käytii. Tule, Tassu. He kävelivät perätysten, ja hiljainen Susi puheli harvakseen astellessaan Rokan perässä: — Täähä tärkiä ukko oi. Noita jos o enemmä ni ei myö Antti viihytä. — Kyl myö tullaa toimee ain. Sie elä Tassu suotta hättäile. Katso hää on kovin nuor. Tääl on vissii kaik upseerit kapiukko- loi, ja hyöhä ne o sotilaallisii. Mut ollaa myö ennenkii toimee tultu. Vai mitä mielt sie oot? — Ollaaha myö, myönsi Tassukin, ja niin selvisi se asia. Koskelan teltassa syntyi pientä hämminkiä, kun toverukset konttasivat sisään. Tuntui niinkuin koko teltta olisi tullut täyteen yhdestä ainoasta miehestä, sillä Susi tuntui olevan vain äänekkään toverinsa varjo. — Ens kerrallaha myö paikalle satuttii. Komppa ukko hää sanokii jot mänkää Koskela luo. Sie varmaa sit oot Koskela. 148
Sellasii terveisii hää lähetti jot tie mitä tahot meil. Myö ollaa täyvennysmiehii näät. Mie oon Rokka ja tää miun kaver, hää o Rus. Mut mihi myö käyvää nukkumaa? No, oha täs tilloi. Tule Tassu tänne. Käy siihe. Väistä sie viel vähä, sie joi mai- hinnousut on jalois, ja sie saapasjalka, paa reppu vähä sinne- päi! Miks työ kengät jalas, hälytystäks uotatte? No, näin o hyväst. Ota Tassu manttel peitteeks, yöl voip käyvä kylmämää. Sellasii merkkilöitä näät oi ilmas. Jos hyö sit hittoikaa tietäät, mut kaike varalt. Täs myö nukutaa. Ei perkele ... ei oo hyvä. Kiv o alla. Katsoha sie tuota. Maakivhä tuo on, ei lähe hitoil- kaa. Mie vähä viel siirräin. Nyt o hyväst. On täi kivel tilloi olla jossakii muual, mut siihe hää vaan tuppajaa. Kaikelviisii on maailma vinos. Jos sie Tassu oot nälissäis, ni repus on vanikkaa viel. Mie oon kohta unes . . . Tiijät sie vänskä millo myö lähetää? — Näyttää siltä että pian, koska ne täydennyksen lähettivät. — Sen merkkihä se saattaa olla. Siult vissii on ukkoloi mänt, ku hyö antoit meijät siul? — Muutama. Pommitus vei juur pari. Kulkekaa nyt tois- taiseksi ensimmäisen puolijoukkueen mukana. Nähdään sitten missä ruvetaan paremmin tarvitteen. — Ei myö välitetä muust, mut piä meit yhes. Myö ollaa naapurmiehii näät. Sitten mies viimeinkin hiljeni ja nukkui. Joku kysäisi vielä jotakin, mutta vastausta ei enää tullut. — Pikaunine hää on, valisti Susi. V Aamulla kaikki heräsivät ties kuinka kauan valveilla olleen Rokan keskusteluun. — Saikal, pojat! Mie otin pakkiloita ja hain keittiölt. Jokahine tuntekoo pakkiise. Kuule, vänskä! Myö lähetää tänäpäin. Mie tuol kuleksi haistelemas ja pataljoonas mättiit kammaa kärrilöihe. Se tietääkii lähtöö näät. Työ oottakii kaik nuorii poikii. Myö Tassun kans ollaa yl kolmekymmene. Meil on akat ja mukulat- kii. 149
— Ei meil ämmä oi kenelkkä, puheli Hietanen. — Me ole nuari sankarei kaik. — Sankarloiha myökii Tassun kans. Mut ai perkele, mite ampuut tykkilöil. Tuonne myö männää koht. — Olettekos te ennen olleet rintamalla? kysyi Koskela. — Talvsovas. Taipaleesha myö pelättii. Myö ollaa Kan- nakselt. Maatilat hää* hitto meilt otti. Henkee ei saant vaik hää tykkilöil yrittel. Saa nähhä jos tuo nyt nappajaa senkii. Kannakselha miun tek miel. Siel miul oiskii selvittämättömii asjoi naapurin kans. Tääl miul ei oo hitonkaa tekemistä. — Ei sen oo väliä misä sitä ollahan, sanoi Salo. Kyllä niitä mökkejä peritähän Molenskisa saakka. — Mie en noist Molenskiloist tiijä. Koviha hyö kehhuut saksmanniloita. Kyl hyö männööt, mut mie katselin tuol tulles et hyö kopisuttaat liikaa kantapäitää. Silviisii ei asjat selvä. Mut myö ei siint huolita. Myö annetaa hitto koko Euroopal. Karjala myö otetaa ja sit myö lähetääkii kottii. — Ei poja, sanoi Hietanen. — Mää ole sitä miält, et jos meit olisis kolmekymment miljona, niin me sanosi mailmal kosk pelut piäni on. — Korpisoturi määräilisi vaan, hihihi, naureskeli Vanhala. Rokka alkoi keräillä tavaroitaan kasaan ja hyräili siinä liikeh- tiessään omatekoisella nuotilla: Taniralla lal la lei... myö sanotaakii jot prlut on pienii... ralla Iaila lei, jot pelut onkii pienii. — Alkakaa pojat kerräillä tavaroita, myö vällei lähetää ... Rokka esiintyi heti alkuun niin kuin hän ei olisi lainkaan ollut vieraassa porukassa, jossa ensin vähän aikaa ujostellaan ennen kuin omaksutaan joukon kotoinen henki. Hän alkoi heti esiin- tyä melkeinpä määräilevästi. Toiset eivät siitä loukkaantuneet, sillä he vaistosivat tuon miehen itsevarmuudessa piilevän jota- kin, millä hän vastaisi asenteestaan. Hän oli lähdöstäkin varma jo etukäteen ja toimi sen mukaisesti. Parinkymmenen minuutin 150
kuluttua hän saattoikin sanoa: Joha mie tuon virkoin, sillä Mie- lonen ilmestyi tielle ja huuteli: — Valmistautukaa! Teltat kasaan! Lähtö tunnin kuluttua. Se ei aiheuttanut tavanomaisia kommentaareja, sillä kaikki käsittivät että heidän vuoronsa oli tullut. Niin he lähtivät. Marssivat hieman ankein mielin kohti tykin- jyrinää. Vähitellen he asennoituivat rintaman ilmapiiriin, tuo- hon poikkeukselliseen mielentilaan, jota taustalla — milloin sel- vemmin, milloin hämärämmin — hallitsee kuolema. Tykkituli- kin muodostui jälleen tosiasiaksi. Heitä vastaan tuotiin edellä- kulkeneen pataljoonan miehiä, jotka olivat kaatuneet tai haavoit- tuneet kulkiessaan vihollistykistön sulun läpi. Heille kävi paremmin, sillä he pääsivät läpi tulitauon aikana. Lähellä etulinjaa he poikkesivat tieltä ja majoittuivat metsään etulinjan taakse. Siinä he kuluttivat aikaansa koko päivän koet- taen arvailla tehtäväänsä ja kuunnellen vaimeata ampumista ase- mista, jotka sijaitsivat noin kilometrin päässä heidän edessään jokirannassa. Iltayöstä saapui Rokka, joka oli pitkän aikaa ollut teillä tiety- mättömillä, ja sanoi: — Ves'elävii hyö meist tekkööt. Siel tuovat ponttooniloit ja syöksyvenneit. — Kuseen jouduttiin. — Älä virka. Vetteehä myö. — Pojaat paatissa ylitte. — Sen tietää. Sankarrykmentti sitä pahimpaan. Sihvonen oli vihainen. — Miust on samantekevää mihi hyö kuskajaat. Mitä täs on vällii mihi sitä kuoloo, vettee vai maalle. Miust kuolema on ihan samanlaine sattuu hää mis tahhaasa. Hyö pittäät lentäjä jonkalaisin sankarloina, vaik mie en kyl käsitä mitä merkityst sil on mite korkialt sitä kuollessaa putuvaa. — Älkkä puhuka kualemast! sanoi Hietanen puistellen itseään pelkoa teeskennellen: — Mää saan pruikuli vattan täs viäl. — Ei sit, jot sie et tahri meitä. Rokka istui mättäällä ja alkoi järsiä näkkileivänpalaa. Hetki- sen hän katseli ympärilleen, aivan kuin etsien tarmolleen koh-
teitä. Kauempana sivulla oli Kariluodon joukkue, ja Rokka huusi vänrikille: — Kuule sie vänskä siel. . . Kariluoto kääntyi Rokkaan päin ja kysyi hieman ihmeissään: — Mitä asiaa? — Myö ylitettää kohta jok. — Minä tiedän. — No, ei sit niittää. Rokka huitaisi kädellään ja kääntyi Koskelaan päin. — Kuule Koskela. Mite myö järjestettää tää ylmänö? Pan- naak myö kookoot venneisii vai järjestettää myö tulkanta rantaa? — Kyllä ne antavat lähemmin ohjeet. Molemmilla lailla se kyllä luullakseni tulee. — Sitähä miekii. Toiset senkö käyvät venneisii ja toiset lasettaat rannast minkä ehtiit. Silviisii myö tehhää sotajuon. Sovast mie oonkii aatelt silviisii jot siin pittää juoniloi keksii. Venäläine näät ois talvsovas tult mei asemii monet kerrat jos hänel vaa ois olt juonii. Mut hää ko suoraa jauhaa ja jauhaa ni hittoikaa siint ei tuu. Ain pittää katsoo mitä tekköö. Se on yhen miehen kohast samalviisii ku joukonkii. Sellane on ratekia . . . Käyvää pojat makkaamaa. Täs ei tiijä millo seuraavan kerran unta saahaa. Rokka nukkui heti, mutta muut eivät saaneet unta. Jännitys ja pelko tulevista tapahtumista oli voimakkaampi kuin väsy- mys, koska he olivat saaneet tarpeekseen levätä. Hieman hei- dän itsetuntoaan nosti se, että olivat tienvarressa kuulleet reserviläisten sanovan: vakinaisen pojat tulee. Nyt alko rytinä käymään. He pitivät itseään nimittäin parempina kuin reserviläisjouk- koja, ja upseerit käyttivät tätä hyväkseen puhellen: Näytetään- päs pojat taas, kuinka vuokralaiset häädetään. Toisissa ilmeni luontaista toiminnanhaluakin pitkän levon päälle, ja niinpä ei ollut montakaan herätettävää, kun komppa- niat komennettiin liikkeelle. He ryhmittyivät jonkin matkan päähän jokirannasta, jonne pioneerit ja siltakomppanian miehet jo olivat raahanneet syöksyveneet. Siinä he saivat tehtävänsä. Kolmannen joukkueen toinen puolijoukkue jäi tulikannaksi 152
rantaan. Ensimmäinen alistettiin jälleen Kariluodon joukkueelle, jonka piti hyökätä kärjessä. Ryhmille osoitettiin syöksyvene kullekin ja valittiin sopivat tiet, joita myöten ne tuli vetää rantaan. Konekiväärit asetettiin keulaan, josta niiden piti ampua, joskin Rokka sanoi sen olevan turhaa, koska joen kapeuden vuoksi ei ehdittäisi ampua paria sarjaa enempää. Siitä asiasta alkoikin hänen koko sodan ajan kestävä sanaharkkansa Lammion kanssa. Lammion kiellettyä Rokkaa arvostelemasta hänen toimenpitei- tään sanoi tämä: — Nääthä sie hyvä mies itsekkii jot se on turhaa yhistää kookoota tuon takkei. Enemmä männöö maihinousus aikaa, ku pittää ruveta irrottelemaa. — Kuulkaahan. Minä en ole mikään hyvä mies vaan teidän esimiehenne, ja te teette niinkuin teitä käsketään. — Älä uso. Enintää myö pannaa varsinaine paljaaltaa keulaa. Lammio ei vastannut mitään, mutta kun Rokka oli mennyt edemmäksi, antoi hän saman käskyn kuin omanaan. — Pannaan pelkkä varsinainen keulaan. Vyö ehtii mennä suurin piirtein lävitse yli mentäessä. Rokka oli Lahtisen kiväärin mukana ja sanoi tälle: — Anna miun käyvä sarvii. Mieku oon joutilas. Työkuitekii ootta viimeks ampuneet. — Kyllä mun puolestani sopii, sanoi Lahtinen. — En minä hänen väliä pidä. Eikä taida Määttäkään. — Vaan soppii se tälle pojalle . . . Kello neljän aikaan heidät komennettiin valmiusasemiin. Mie- het asettuivat veneittensä viereen. He koettivat torjua mieleensä pyrkiviä kuvitelmia konekiväärisuihkusta, joka lävistäisi veneit- ten laidat ja tappaisi heidät. He koettivat arvioida, voiko painavan kiväärivarustuksen kanssa uida, ja tulivat kielteiseen tulokseen. Kariluodon jännittyneet kasvot kohosivat ensimmäisen veneen takaa: — Älkäähän jutelko turhia! Tarpeetonta puhelua vältettävä. Tuskin hän oli sen ehtinyt sanoa, kun maailma repesi heidän takanaan. U . . . ii. . . ii. . . 153
Vastarannalla myllersi raskas keskitys maata. Kun se oli kes- tänyt viitisen minuuttia, alkoivat he raahata veneitään rantaan. Savuammukset olivat peittäneet vastarannan sankkaan savuun, ja joku totesi helpottuneena: — Ei se tuon läpi voi ampua kuin äänen suuntaan. — Liikkeelle! Syöksyveneiden kuljettajat vetivät moottorit käyntiin, ja mie- het alkoivat työntää niitä jokeen. — Veneisiin! Potkurit painuivat veteen, ja veneet kiitivät kohti vastarantaa. Seuraava porras läheni jo myöskin jokea. Savuverhon läpi tuli heikkoa umpimähkäistä tulta, joka ei vahingoittanut ketään. Rokka makasi toisen ryhmän veneen keulassa ja ampui savun sekaan. Pitkää pätkää hän ei ehtinyt ampua, kun keula karahti rantaan ja miehet loikkasivat maalle. Siinä kaatui ensimmäinen. Eräs siltakomppanian mies horjahti rantakivellä ja kaatui veteen, joka värjäytyi punaiseksi hänen ympärillään. Tästä säikähtä- neinä aikoivat miehet jäädä makaamaan rantatörmän suojaan, mutta Kariluoto pakotti heidät liikkeelle. Tässä häntä auttoi Rokka, joka jo meni savun seassa varsinainen olalla ja huusi: — Nyt on piettävä kiirettä. Hää tointuu kohta ja siilo mei voip käy väkii hullust. Muistakaa pojat jot meil on ves selän takan. He juoksivat savun seassa ylöspäin viettävää rantaniittyä, jonka takaa vihollinen ampui. Kariluoto huuteli jatkuvasti mie- hilleen pitääkseen tuntuman näihin, sillä näkyvyys oli vielä heikko siitä huolimatta, että savu jo alkoi hälvetä. Rokka juoksi hänen viereensä ja toimitti hengästyneenä: — Kuule vänskä! Sie elä anna ukkoloihe köykkyillä! Paine- taa silmil sammaa vauhtii... Myö tehtii Keljas silviisii ja sil konstil hää lähtöö parraite. Vihollisen asemat olivat metsänreunassa. Savuverho oli jo haihtunut niin ettei se enää suojannut heitä, ja muuan Kariluo- don miehistä saikin kuolettavan luodin. Muut heittäytyivät maahan ja vastasivat tuleen. Koskela käski konekiväärien käydä asemiin ja vaientaa vihollisen konetuliaseet. Toisen ryhmän koh- dalta käsky oli turha, sillä Rokka ampui jo ilman jalustaa kone- kivääri kannon päässä. Määttä syötti vyötä ja pysytteli huoli- 154
mattomasti koholla, sillä hän tahtoi näyttää Rokalle, että rohkeus ei suinkaan ollut tämän yksinoikeus. — Tuol hyö perkeleet.. .Katso .. .näätsie .. .Konekivär... ... Hirsist asema. Rokka näki kolme päätä kookoon takana, mutta niin näki myös- kin vihollinen heidät, ja suihku ratisi heidän korvissaan. Vie- ressä makaava Lahtinen sai siitä kaksi luotia manttelikäärönsä lävitse. Rokka otti nopeasti mutta varmasti jyvän. Kaksi päätä katosi. Kolmas painui konekiväärin päälle ja se vaikeni. Kariluoto komensi miehiään rynnäkköön, ja kun Rokka sen kuuli antoi hän konekiväärin Määtälle ja sanoi hätäisesti: Otta- kaa ... mie mään jv:n miehiin mukkaa ... siel tulloo käskähmä... Vihollinen oli jättänyt pätkän ampumahautaa heidän edestään, tai oikeastaan sen puolustajat olivat kaatuneet. Kariluoto loikkasi hautaan ja muutamia hänen miehiään seurasi. Heidän mukaansa ehätti Rokka, ja Kariluoto antoi kiltisti konepistoolinsa, kun Rokka sen otti hänen käsistään ja toimitti ohimennen: — Anna miul... Ota sie käsranattiloita... Tää onkii hyvä pel... näit olkii vähä talvsovas ... Rokka meni hänen ohitseen, ja niin luonnollisesti tämä kaikki tapahtui, ettei Kariluoto osannut muuta kuin tehdä mitä käs- kettiin. Ei ollut edes aikaa ihmetellä tuota miestä, joka vilkkaasti puheli kaiken aikaa ja painui kyyryssä ampumahaudan reunaa myöten. Kariluoto otti käsikranaatteja takanaan tulevilta mie- hiltään, ja kun he pääsivät haudan mutkaan, käski Rokka häntä heittämään sen taakse. — Sikäls ko räjähtää, sikäls mie mään ja puhistan sen. Sitä myöte taas toisee mutkaa. Sillee se käyp hyväst.. .Usot sie? Kariluoto heitti, ja kun kranaatti oli räjähtänyt, astui Rokka nopeasti kulmaukseen. Haudan pohjalla makasi kaksi kaatunutta vihollista ja kolmas ojensi kivääriään Rokkaa kohti. Hän kuoli kuitenkin ennen kuin ehti ajatellakaan laukaisemista. — Sie älä ukko ojentele minnuu kohe ... Se on kuolemaks ... Mie oon hätähine mies... Seuraavan mutkan taakse kaatui kolme vihollista. Rokan tuli oli nopeata ja tarkkaa. Koko ajan hän huuteli neuvojaan, ja vaistomaisesti toiset tottelivat. Kariluotokaan ei edes huoman-
nut, ettei hän johtanut joukkuettaan vaan Rokka. Hän vain heit- teli käsikranaatteja tämän ohjeiden mukaan, ja nyt hän jo ehti myös ihailla tuon edessään kulkevan miehen erehtymätöntä tarkkuutta ja nopeutta. Tosiasiassa Rokan koko toiminta perus- tui pelkkään asiallisuuteen. Rohkeus antoi hänelle mahdollisuu- det ajatella kylmästi, ilman mitään hämminkiä, ja hän tiesi, että jos he jatkuvasti painaisivat päälle, olisi vihollinen avuton. Jat- kuva tuli esti sitä heittämästä itse käsikranaatteja, ja lopusta piti huolen Rokan konepistooli, joka ei ampunut hätäisesti sinnepäin, vään joka sarjan juuri siihen mihin piti. Oikealla oli jo heidän jälkeensä yli kuljetettu toinen komppa- niakin ehtinyt mukaan, ja sekin pääsi helposti kiinni asemaan, sillä Kariluodon joukkueen eteneminen pitkin ampumahautaa lamaannutti vihollisen puolustuksen. Saavutettuaan yhteyden kakkosen vasemmanpuoleiseen joukkueeseen palasivat Kariluo- don miehet takaisin. Osa kolmatta komppaniaa vyörytti vastak- kaiseen suuntaan, taikka oikeastaan vain miehitti, sillä yleinen pakeneminen oli käynnissä. Koskelan konekiväärit varmistivat saavutettua menestystä edessäpäin, Rahikaista lukuunottamatta, joka varmisti itselleen mahdollisimman suuren määrän kaatu- neiden kokardeja sekä arvomerkkejä. Kariluoto kävellä veuhkaisi innostuneena Rokan luokse. — Mikä teidän nimenne on? — Rokkaha mie. Antero on etunim. Joha mie täi omal vänrikil ilmoittauvuin. — Ei, minä vain muuten halusin tietää. Se oli kympin ar- voista työtä tuo ampumahaudan vyörytys. Kariluoto oli niin innostunut, ettei häntä edes kaivellut se, että Rokka oli komennellut häntä. Rokka pyyhkieli hikeä lakkiinsa ja naureskeli. Hänellä oli omituinen tapa katsella toista ihmistä. Hän ei koskaan katsonut aivan suoraan silmiin, vaan hieman si- vuttain, syrjäsilmällä, ja useimmiten välkähteli hänen katsees- saan pieni ilve. Tavallisesti hänen puheensakin oli tuollaista niinkuin puoliksi tarkoituksetonta paitsi milloin hän alkoi opet- tajamaisesti selostaa jotakin asiaa. Kariluodon kehumiseenkin hän vastasi leikillisesti naurahtaen: 156
— Sie älä vänskä rupija minnuu kehumaa. Yllytyshurjanha sie luulet miun oleva. Sitten hän lakkasi nauramasta ja alkoi selittää, sormi pystyssä ja niin opettajamaisella äänellä, että se tuntui koomilliselta tuon vilkkaan miehen suussa: — Kuule nyt vänrikki! Sie oot nuor poika ja siul on viel sellasii urheusmielalloi. Sie pyrit sankartöitä tekemää. Mie taas en sellasii pane hitonkaa arvoo. Siilo pittää männä millo asjat vaatii, muullo pittää olla matalan. Sie suotta taano hyökätes kohottelit itsijäis ja annoit esmerkkii. Se on hyvä, mut katso tilanne ennen ku tiet sellasta. Myö ei olla tääl kuolemas, myö ollaa tappamas. Ain pittää katsoo. Tään hyökkäyssovan ratekia on tälläne. Sie mänet. Sinnuu ammutaa. Sie juokset katsomatta ja hää pahalaine nappajaa siut. Ei, sie katsot suojat, sie katsot mis on ampuja, sie ole nopija, mut älä hätähine. Tähtää ensi, tähtää hyvi tarkkaa, ja ammu ensi. Yhe sekunni etumatka riittää. Silviisii se on. Sitten Rokka aivan kuin huomasi opettajamaisuutensa liialli- sen totisuuden; hän naurahti jälleen viekkaasti ja sanoi lopuksi: — Muute, täs sovas mie en ossaa pelätä. Tää on leikkisottaa Taipaleen rinnal. Kyl tuo Tassu tietää, mite myö pakkases maattii ruumiihe seas ja mite miehet tulliit hulluks ja mite joka ilta raahattii puol miehitystä kuolleina taakse. Sellasta se oi... Mut mie käyn katsomas, minkälainen ukko se minnuu koneki- väril nokittel. Rokka lähti kookooaseman luokse ja tapasi siellä evakuoimis- puuhissa olevan Rahikaisen. — Mitä hittoo sie noil merkkilöil? — Niillä sitä kauppaa käyvää. — Mist sie saat ostajii? — Takaportaijen jehuthan ne. — No kaikelviisii. Mut mihi ne kaks ukkoo hävisiit. Tuolha nuo ovat hauva pohjal. Mie aattelin jot kaikkii miun pit osata, mut nuo kaks hyö painuitkii allaa . . . Tuo ykshää se minnuu ampu. Nuor poika. Voi sinnuu. Sie käitkii miun kanssain kaksin- taisteluu ja noin siin käi. Mut männäähä . . . muut jättäät. Ei tuo oo muuttunt luotiloihe ään. Samalviisii porajaat ko ennekii.
He lähtivät jälleen liikkeelle. Konekivääri joukkueessa oltiin Rokasta mielissään, sillä hän oli sen asteen yläpuolella, jossa kateus lakkaa vaikuttamasta. Asennetta helpotti lisäksi se, että Rokka itse suhtautui asiaan hyvin luontevasti. Suden Tassua hän vain kehotteli huolehtimaan itsestään: — Älä suotta ryntäile. Kyl myö päässää Kannaksel vähe- mälläkii. Mut ota kuule tuon kaatuneen telttakangas! Siit myö saahaa hyvä peite. Syyssatteet alkaat kohtsiltää. 158
KUUDES LUKU I Sen jälkeen taistelut eivät heidän kohdallaan hellittäneet ennen kuin Petroskoissa. Karjalan Armeijan toinen hyökkäys vaihe oli alkanut, ja se oli yhtämittaista hyökkäystä pitkin noita huonoja maanteitä, jotka johtivat rajalta Ääniselle. Tosin he eivät tien- neet mitään Karjalan Armeijasta sen paremmin kuin sen hyök- käysvaiheistakaan. Rykmenttinsä numeron he tiesivät, mutta divisioonakin oli jo hämärä käsite useimmille, armeijakunnasta ja armeijasta puhumattakaan. Joskus he näkivät ohiajavan auton ja siinä istuvan kenraalin, jonka he tunsivat »Sotamiehen Tasku- kirjassa» olevasta kuvasta, ja sanoivat: Perkelettäkö toikin täällä nuohoo. Kenraali kuului johonkin toiseen maailmaan. Heidän maailmansa oli vain vaiva, vaara, nälkä, väsymys ja joukko tu- tuksi tulleita tovereita, joista yksi ja toinen silloin tällöin jäi joukosta. »Suorittaen useita taitavasti johdettuja liikkeitä vihollisen yh- teyksiä vastaan ja murtaen siten sen vastarinnan», he rähjäsivät eteenpäin kilometri kilometriltä. Noilla sanoilla ilmaistiin syy heidän ylempien komentajiensa korkeimman kunniamerkin saan- tiin. Niin kaukaa etelästä ja pohjoisesta kuin heidän korvansa vain erotti kuului taukoamatonta tykinjyrinää. Heidän yläpuolellaan käytiin ilmataisteluita, ja joskus he pysähtyivät katselemaan soihtuna palavaa konetta, joka putosi maahan. He toivoivat aina vihollisen karkotettuaan, että eteneminen pääsisi vauhtiin, mutta toivo petti. Muutaman kilometrin päässä oli jälleen vastus. Päivä päivältä he muuttuivat yhä vaiteliaam- 159
miksi ja äreämmiksi. Usein syntyi sanaharkkaa mitättömistä asioista. Silmät painuivat kuoppiinsa, poskiluut kohosivat kor- kealle, sileät pojankasvot alkoivat muutamissa viikoissa saada uurteita. Rahikainen ei enää evakuoinut kokardeja. Telttakan- kaat ja leipä sen sijaan alkoivat olla haluttua tavaraa. Koskelan ja hänen joukkueensa suhde muuttui yhä läheisem- mäksi. Harvapuheinen vänrikki oli saavuttanut miestensä mie- lessä niin ehdottoman aseman, että hänen ei tarvinnut kuin vih- jaista tehtävästä, niin se täytettiin. Taistelussa hän oli hiljainen uurastaja, harkitseva ja laskelmoiva. Siitä johtui, että hänen joukkueensa tappiot pysyivät hyvin pieninä. Hän ei lähettänyt kertaakaan kivääriä vaaraan, ellei siitä ollut todellista hyötyä, ja milloin hän näin teki, hän oli itse henkilökohtaisesti mukana opas- tamassa ja neuvomassa. Mutta ennen kaikkea miehet tunsivat hänet omakseen sen vuoksi, että hän oli kuin kuka tahansa heistä. Jouten oltaessa ei kukaan olisi voinut sanoa, että hän oli upseeri, ellei nähnyt hänen arvomerkkejään. Niin luontevasti hän sulau- tui miesten joukkoon kaikkia pikkuseikkoja myöten. Lehto muuttui yhä synkemmäksi. Kerran hän sai kranaatin viereensä, mutta jäi vahingoittumattomaksi. Kuuro hän oli jonkin aikaa, silloinkin kun ampui vihollisen haavoittuneen ja sanoi, ettei jaksa kuunnella tämän valitusta. Kukaan ei kiinnittä- nyt huomiota tapahtumaan. He olivat jo valmiita sotilaita. Ker- ran he joutuivat jättämään haavoittuneen, perääntyessään eräältä kukkulalta. Kun he valtasivat mäen takaisin, löysivät he miehen alusvaatteilleen riisuttuna, pistimen reikä kyljessä. Muuan Kari- luodon konepistoolimies ampui siitä hyvästä ohimennen, kaina- lostaan tähdäten, kolme antautunutta. Kaksi päivää myöhem- min sama mies katkesi keskeltä kranaatin täysosumasta. Kuolema lakkasi olemasta moraalinen kysymys. Rokka tuntui nauttivan sodasta. Hänessä ei ilmennyt min- käänlaisia väsymyksen oireita, päin vastoin hän yritti pitää mui- takin hilpeällä mielellä. Hänen maineensa levisi, mutta päällystö sai havaita, ettei tämä mies ollutkaan niin mallikelpoinen sotilas kuin olisi pitänyt. Hän ei nimittäin osoittanut minkäänlaista kunnioitusta sotilasarvoja kohtaan. Niin isoa herraa ei sattunut näkyviin, että Rokka olisi jättänyt sinuttelematta. Taistelijana 160
hän oli suorastaan nerokas ja kylmä tappaja, ja sattui usein, että hän konekiväärien ollessa vailla tehtävää lähti omin päin kiväärimiesten mukaan. »Käskähmä näätsie onkii sellane sota-ala jota ei konekiväris tunneta, mut minnuu huvittaa koittaa mite se käyp.» Vanhala alkoi päästä yhä enemmän ujoudestaan. Hänen huo- mautuksensa sattuivat jo usein paikalle. Muutenkin hän osoit- tautui hyväksi mieheksi, ja Lehto alkoi antaa hänelle arvoa ottaen hänet aivan kuin uskotukseen ryhmässä. Kaikki he kokivat kukin tavallaan sen sielunmurroksen, jonka tämä teurastus heissä aiheutti. Lujat lujittuivat, heikot pehmeni- vät rasituksesta. Riitaoja alkoi höpöttää, ja Lehto vaati hänen vaihtamistaan, mutta siihen ei suostuttu. Jokaisen oli kyettävä tähän tappotyöhön. Vähitellen oli vänrikki Kariluodosta kehittynyt yksi pataljoo- nan parhaista joukkueenjohtajista. Kaikki vaikeimmat tehtävät antoi Autio hänelle, ja Kariluoto puolestaan taas tahtoi aina mikäli mahdollista Koskelan mukaansa. Yleensä Koskela kulki- kin sen tai niiden konekiväärien mukana, jotka tukivat Kariluo- don joukkuetta, sillä hän tahtoi itse olla hoitelemassa vaikeimpia tehtäviä. Noiden kahden upseerin suhde sisälsi enemmän kuin tavallisesti. Kariluoto suhtautui Koskelaan aina myötäillen tä- män mielialoja ja Koskela koetti hienotunteisesti välttää miten- kään ottamasta henkisen johtajan asemaa. Hän tiesi, että joka kerta kun Kariluoto hänen nähtensä hyökkäyksissä pani itsensä rohkeasti tulelle alttiiksi, hän teki sen hyvitykseksi siitä hetkestä, jolloin hän makasi suolla kykenemättä lähtemään liikkeelle. Oli kuin nuorukainen olisi tahtonut ostaa itsensä vapaaksi tämän häpeän muistosta vapauttaakseen sitä mukaa persoonallisuutensa itselleen Niin tosiasiassa myöskin tapahtui. Jokaisen estemurroksen edessä toisti Kariluoto käskynsä: Neljäs eteenpäin! ja yhä var- memmaksi kävi hänen äänensä. Joka kerta hän ruoski tuon sy- dänalaa heikottavan tunteen yhä syvemmälle sielunsa uumeniin, ja niinpä sanottiinkin vänrikki Kariluodon olevan Koskelan, Aution ja Lammion ohella pataljoonan rohkein upseeri. Hänen idealismissaankin tapahtui muutos. Perusteeton tunne- 161
Kuohu väistyi muovautuen lujaksi velvollisuudentunteeksi. En- nen pitkää hänkin oli suosittu mies joukkueessaan. Eiväthän miehet häntä koskaan olleet vihanneet, mutta juuri liian intoilun takia he olivat jotenkin pitäneet häntä lapsellisena. Nyt katsoi- vat rohkeat velvollisuudekseen pysyä rinnalla, ja heikommat osoittivat kunnioitustaan muulla tavoin. Eräänä päivänä hän koki mitä syvimmän järkytyksen, joka ratkaisevasti vaikutti hänen mielialoihinsa. Hänellä oli lähettinä eräs vapaaehtoinen poika, paria vuotta heitä muita nuorempi. Tämä oli yleensä hyvin rohkea joskin pelkästä lapsellisuudesta, sillä onnekseen hän ei aina käsittänyt, miten lähellä kuolema kulki. Erästä kukkulaa vihollinen puolusti tavallista peräänantamat- tomammin. Neljä kertaa heidät lyötiin sen rinteestä takaisin, ja siinä uupui suurin miesmäärä, mitä pataljoonasta yhdellä kertaa meni. Kariluodon joukkuekin suli pariksi ryhmäksi. Koskelan joukkueen kolmannen kiväärin miehistö jäi yhteen kasaan kivää- rin taakse yhtä patruunankantajaa lukuunottamatta. Kariluoto yritti vielä epätoivoisesti. Oli jo annettu käsky lopettaa turha uhraaminen, mutta hän kuvitteli vielä saavansa rynnäkön onnis- tumaan. Pienenkin haudanpätkän saaminen olisi merkinnyt onnistumista, ja hän aikoi suorittaa sen vain muutamalla par- haalla miehellä tappioiden välttämiseksi. Hän saikin joitakin miehiä mukaansa, mutta ampumahautaan he eivät päässeet. Sen sijaan sai lähetti käsikranaattia heittäessään luodin vatsaansa, ja yritys loppui siihen. Kariluoto raahasi haa- voittuneen pojan takaisin erään kiven taakse suojaan. Haavoit- tuneella oli ankarat tuskat, sillä räjähtävä luoti oli repinyt vatsan hajalle. Nähdessään tuon kamalan siivon pääsi Kariluodoltakin valitus, kun hän yritti sitoa poikaa. Hän vain sanoi hellävaroen: — Älä liiku... Se koskee enemmän. Kohta tulevat paarit. Odotetaan. Tänään on ollut paljon kannettavaa. Lähetin suusta pursui veristä vaahtoa. — Kuolema tulee... ei paarit. Minä menen isän tykö... Voi minua raukkaa ... ai... jai... polttaa polttaa ... Kariluoto itki. — Et sinä kuole ... Ole rauhassa ... Kohta tulee paarit ja Jsprllä leikkaavat... 162
Poika oli lapsellisen kuolemanhädän vallassa. Hän pyrki reuh- tomaan ja Kariluodon oli pideltävä hänestä kiinni. — Vänrikki.. . rukoilkaa te ... minä en jaksa . . . muista . .. polttaa .. . minä kuolen . . . Kariluoto oli järkyttynyt neuvottomuuteen saakka. Hän ei ollenkaan tajunnut rukoilevansa, mutta hätääntyneenä hän yritti tehdä pojan mieliksi ja höpötti: — Isä meidän ... joka olet taivaassa . . . Pyhitetty olkoon sinun nimesi... Lähetti liikutteli verisiä huuliaan: Isä ... meidän ... isä meidän. .. Sitten hän vääntäytyi pari kertaa rajusti niskoilleen, nostaen selkänsä koholle maasta. Kasvot sinistyivät ja ruumis jäykis- tyi. Kariluoto pyyhki silmänsä lakkiinsa ja ryömi miestensä luokse. Taas hän kirjoitti kirjeen. Vuorelan jälkeen sellaista ei ollut tapahtunut. ... tiedän etteivät minun sanani merkitse mitään teille eivätkä tee suruanne olemattomaksi. Olemme jokainen yksin murhei- nemme, ja yksin meidän on lunastettava jokainen hetki pelolta ja kuolemalta. Emme voi pyhittää menetyksien aiheuttamaa surua, meidän on se kestettävä koko tahtomme jännittäen. Kir- joitan teille siksi, että minä hänet käskin sinne, missä hän kaatui, en syyllisenä, mutta tietoisena vastuustani. Sen takia kirjoitan, koska en tahdo tuota vastuuta pakoilla, vaan otan sen kannetta- vakseni, sillä niin raskas kuin se onkin, niin korkeammalle kohoaa se, minkä takia hänen ja meidän muiden on mentävä . . . Kariluotoa ei enää kirjeensä hävettänyt. Sen sijaan häntä ellot- tivat kotiväen kirjeiden isänmaalliset ja naiivin typerät fraasit. Päivästä muodostui viikkoja. Ajalla ei ollut heille mitään mer- kitystä. Almanakkaa ei seurattu. Joskus joku sanoi: Eikös tä- nään ole sunnuntai, ja toinen vastasi hetken mietittyään: Niin onkin, perkele. Heidän almanakkansa ajanjaksot ilmaistiin seu- raavasti: »Silloin kun toisesta joukkueesta meni kuusi miestä, Paskamotti, Rataväliin kusiherätys, Kun autokolonna tuhottiin, Pakokauhuravi, Höökivaunutappelu.» 163
Yöt alkoivat pimetä. Satoi usein ja syksy tuntui selvästi il- massa. He valtasivat karjalaisia kyliä, joista väestö oli evakuoitu. Ne jotka olivat jääneet, suhtautuivat heihin alistetun viekkau- della. Perässäpäin tulivat sitten heimomiehet ja pastorit, mutta ne asiat eivät kuuluneet heille. He toivoivat vain lepoa ja ruokaa, ja kumpaakin oli niukasti. Kerran he valtasivat kenttäkeittiön, joka oli täynnä valmista kaalisoppaa. — Älkää syökö. Se voi olla myrkytettyä. Rokka otti pakillisen. — Työhä ootta iha lapselissii. Ranaattii ja luotiloit senkö yhtenää vinkuu ja hyö pelkäjäät myrkkyy. Rokka söi, ja kun hänessä ei ilmennyt kuoleman oireita, söivät toisetkin. Lahtinen kiitteli sopan maasta taivaaseen ja vertaili sitä oman keittiön ruokaan. — Näyttää olevan kolhoosipojalla sentään syömistä, vaikka sen nälkäkuolemaa on kolmattakymmentä vuotta varrottu niin- kun ylösnousemusta. Kuinkas tässä vaan lopuksikin käy. — Kuka tuon tiennöö, sanoi Rokka nuollen viekkaan näköi- senä lusikkaansa: — Pahast näyttäät asjat oleva. On täs kuitenkii yks valopuol. Hää pahalaine ko näät mänettikkii hyvän keittoose. Nythä se näät onkii meil se voito varmistaja. Ota kuule siekii töine pakilline ni ain varmemmaksha tuo käyp. Lahtista nauratti itseäänkin, ja kun he lähtivät, oli mieliala taas hieman korkeammalla. Tosin sitä häiritsi se, että Hietanen vihelteli. Sitähän Hietasen viheltäminen aina oli tehnyt, tilan- teesta riippumatta, sillä kamalaa se oli, mutta Urho-poika vihel- teli vain. Joskus hän arvosteli kommunismia ankarasti Itä-Kar- jalan surkeiden maanteiden perusteella. Samaten Lahtinen jou- tui usein vaikeisiin puolustusasemiin puolimätien rakennusten, huonon sanomalehtipaperin tai asukkaiden vaatteiden vuoksi. Toisaalta täytyi myöntää, että sen puolustajat näyttivät pitä- vän siitä. He kuolivat paikoilleen suurien hylsykasojen taakse. Keskitykset jymisivät, konetuliaseet ratisivat. Miehet kuoli- vat kukin tavallaan. Jossakin katkesi syöksy kesken. Jossakin hervahti ase kädestä ja pää nytkähti sen päälle. Toiset kuolivat valittaen ja rukoillen, toiset kiroillen ja hampaitaan kiristellen. 164
Joku odotti kuolemaa jonkun kiven takana maaten, loppuun asti lujana ja rauhallisena. Kilometri kilometriltä ostettiin noiden miesten hinnalla itä- karjalaista maantietä, joka kuraisena ja mutkaisena johti Petros- koihin. II Savu nousi vaivoin kamiinantorvista harmaaseen tihkusatei- seen ilmaan. Lähistöllä jyrähteli haupitsipatteristo, ja ammus- kolonnien autot jyrräsivät liejuisella tiellä. Se ei kuitenkaan häi- rinnyt teltoissa nukkuvien miesten unta. Viisitoista tuntia he olivat nukkuneet yhteen menoon kuin vainajat, ja unta näytti vain jatkuvasti riittävän. Rahikainen oli kipinävartiossa. Hän oli aikansa kuluksi pelan- nut yksin pokeria, vedellen kahta peliä, ja puhellen: Mitä on? Kolme huoraa. No hyvät on... Hän heitti toisen pelin kiuk- kuisesti pakkaan. Hän vilkuili kelloa, ja kun vaihdon aika vii- mein koitti, herätti hän Hietasen: — Hei, nousehan vahtimaan tulta. Hän töni ja tuljutti Hietasta pitkän aikaa, kunnes sai tämän nousemaan istuvilleen. Tämä haroi tukkaansa silmät selällään, inistään mitään käsittämättä. — Käyhän kipinävahiks, se on siun tuuri. — Juu. Hietanen painautui myöntyväisenä takaisin makuulle, ilmeisestikin käsittämättä mitä häneltä vaadittiin. Uusi reuhto- minen alkoi: — Ei kun kipinämikko siusta pittää tulla. Rahikaisen tarmon takuuna oli hänen oma unensa, ja niinpä Hietanen heräsi kuin heräsikin, — Mitä? — Kipinävartio. — Ai perkele! Onk sitä kelomäntty viäl? — Miksi ei ole? Ja pilkottuna. Mie se isänmaallinen olin ja hakkasin. Sotahullu suorastaan. 165
— Mihin sitä ollenka risti veretä? Mut kyl uni teke poikka. Kuin kauva me oli nukkumat? — Kolome vuorokautta. Rahikainen kömpi petilleen ja puheli ennen nukkumistaan: — Ranuja anto hetki sitten tykistölle. Sankarii tuo tuntu tekevän. Niin kuului huuto. Miun sitä tek miel lähtee sinne kuleksiminaan. Tykistön miehillä kuulemma on enemmän leipee. Ois tuolta ehkä joltain soant, vaan eipä kehtoo lähtee. Niin rau- kasoo. Hietanen katsoi ulos. Maantiellä lojui kolme hyökkäysvaunun- romua ja tienvieressä joitakin kaatuneita venäläisiä. Siihen oli eilen pysäytetty vastaisku. Hietanen nosti housunpunttinsa ylös ja katsoi pientä haavaa reidessään. Se oli jo paranemista lupaa- valla ruvella. Muuan noista tiellä lojuvista panssarivaunuista oli eilen ampunut kranaatin Hietasen viereen, ja siitä oli sattunut siru hänen reiteensä. Hietanen oli tulitikulla polttanut lukko- neulasta basillit kuoliaaksi ja kaivanut sillä pois sirun, joka nyt oli hänen lompakossaan paperiin käärittynä. Hän laski jälleen housunpuntin alas, kaivoi sirusen lompa- kostaan ja katseli sitä mietteliäänä. — Kaikki sitä mailmas on. Totaki on sorvattu, kuin kauhiast ollenka onka, ja sit ammuta pitki mettä. Eikä edes osat kunnollisest. Kyl sota on hullu asia. Ihmettele mää tämmöst. Sitten hän pani pari puuta pesään ja jäi nuokkumaan kamiinan eteen. Patteristo jyräytteli jatkuvasti, ja etulinjasta kuului jalka- väkitulta. Sinne oli eilen marssinut toinen rykmentti, ja he sai- vat jäädä lepäämään. Hietanen kuunteli ammuntaa ja oli nuk- kumaisillaan. Konekiväärisarjat papattivat vähän päästä: pa, pa pa, pa, pa. Pikakivääri ampui kertatulta, ja Hietanen arvasi sen venäläiseksi, sillä laukaus oli erilaatuinen ääneltään kuuluessaan piipunsuusta päin. Pa.ku.pa.ku.pa.ku. Hietasen pää nytkähti, ja hän pelästyi. Hän pelkäsi nukku- vansa, jos vielä istuisi kamiinan ääressä, ja hän heittikin mantte- lin hartioilleen ja kömpi ulos teltasta. Käytyään korjaamassa toisenkin puolijoukkueen teltan kamiinan tulta, hän alkoi kävellä leirialueella ikävystyneenä. Harmaa suhjusade valui alas mata- lalla kulkevista pilvistä. Se kietoi harmaaseen alakuloisuuteen 166
tämän metsäisen maailman, joka kätki sisäänsä sodan. Näillä alueilla taistelivat kymmenettuhannet miehet toisiaan vastaan metsään kätkeytyneinä, ja vain sodan äänet paljastivat tämän kuolemaatuottavan elämän olemassaolon. Tiellä kulki hevos- ajoneuvo soppatonkka kärryissä. Ajaja kyhjötti rattailla mantteli vedettynä hupuksi pään yli. Hevosen selkää ja kaulaa myöten juoksi mustia viiruja, jotka sadevesi oli tehnyt noroillessaan alas. Komentoteltalta päin läheni Mielonen, ja vanhasta tottumuk- sesta Hietanen tunsi pahojen aavistusten nousevan mieleensä. Kukaties lepo loppuisi jälleen. Tosinhan Mielonen saattoi kul- jeskella muutenkin kuin lähtökäskyä tuomassa, ja Hietanen varoi kysymästä hänen asiaansa ollen toivon ja pelon vaiheilla. — Mitähän se sanoo? Hietanen oli melkeinpä sydämentykytyksen partaalla jännityksestä. Kuuluukohan sen suusta: Valmistautu- kaa! Hän rauhoittui jonkin verran, kun Mielonen sanoi: — Ka, mittee se Hietasen akan poika kävelöö? — Sitä mää täsä ajatteli et kyl sota on surkkia assia. Nälkä, vilu, pelko, uni, ja kaike lisäks täise roikala pääl. — Niinhän sitä. Oishan noissa kylissä saunoja, mut ei, yhtenään pittää piälle painoo. Tuolla sairasauton kulettajia huas- tatin. Sanovat että kuormia on sen kun ajjaa ehtii. Joka puolella sitä nyt miestä männöö. Kannaksellakii kuuluuvat rynnistävän. — Ei sil mitta assia oi, ajatteli Hietanen helpottuneena, kun Mielonen tarinoi juttuaan arkipäiväiseen sävyyn. Vieläkin hän pelkäsi niin, ettei rohjennut kysyä suoraan lähdöstä. Hän aikoi sanoa jotakin Mielosen sanoihin, mutta ei ehtinyt kun tämä jatkoi: — Lähtö se on meilläi. Piähän herätys kolomosessa. En kehtoo kömpiä Koskelalle toimittammaan. — Ei sunkka. Hietanen oli kuin iskun saanut. — Jetsulleen. Ämyri soimaan! Veret harahtivat Hietasen kasvoihin. Hänen ensimmäinen kiukkunsa oli niin voimakas, että hän oli suorastaan tosissaan sanoessaan: — Sää ole semmone saatanan pahailmalintu, et kaikke viis- sami mää tekisi jos ampusi sun.
— Elä veikkonen. Eihän se minun ampumisesta mikskään tule. Isompien tekijöihenhän sitä pittää kupsahtoo. Mielonen oli jo aikoja sitten lakannut suhtautumasta vakavasti näihin hänen herätystensä aiheuttamiin kiukunpuuskiin. Hän vain kailotti entiseen tapaan: Kookoo, valmistautukaa! Mikään muu samanvahvuinen huuto ei olisi saanut herätystä aikaan, mutta se sai. Sitä mukaa kun Mielonen kulki telttojen ohi ja huuteli: Herätys, valmistautukaa, sitä mukaa ilmestyi niiden oviaukoille päitä, joista lähti niin katkeria kirouksia, että sivullisesta olisi tuntunut Mielosen rauhallinen välinpitämättö- myys mielipuolisuudelta. — Saatanan savolainen, pidä kitas kiinni! Ei suinkaan se savolaisuuden vika ollut, että Mielosen piti herättää väsyneet miehet, mutta tuo »Valmistautukaa», oli sana, jonka sävyä he vihasivat rajattomasti. Niinpä se saikin heidät vihoittelemaan savolaisuudelle, lukuunottamatta savolaisia, jotka osoittivat kiukkuaan muulla tavoin. Hietanen seisoi kiukuissaan telttojen välissä ja purki vihaansa huutamalla: — Kolmas joukkue heräkkä! Te ole jo maanu Hikka. Nouska ylös! Nouska näyttämä mailma ihmisil kuin peljättäväine miäs on Suamen korpisoturi. Ylös Suame hirvittävä leijona! Jo tan- ner jyskä ja kanuunast lentä luati. Pankka aura pois ja sapeli kätte! Uussi sivui Suamen hämmästyttävä sotahistoria! Unisia ääniä kuului teltoista. Koko suomalaisten kirousten parhaimmisto sai tulkita miesten katkeruuden. Kymmenennen- tuhannennen kerran saivat nappeja metsästävät herrat kuulla kunniansa. — Ei lähdetä ollenkaan. Sanotaan herroille, että kolmen päi- vän lepo vähintään ennen kuin lähdetään. Kyllä kai sitä herrain kelpaa lähtee. Ei tarvitse kantaa mitään ja lähetit passaa. Niille perkeleille täytyy lyödä kanssa kantamus selkään, ne eivät muu- ten saa tuntumaa siihen asiaan, kuinka paljon mies kestää. Niit- ten rasitus jää niin paljon pienemmäksi kuin sotamiehen, että ne luulevat kaikkien voivan yhtä hyvin. Koskela kokoili reppuaan puuttumatta kysymykseen millään tavoin. Hänessä ei näkynyt jälkeäkään siitä, että hän olisi joten- 168
kin pitänyt tätä purnausta kapinan oireena, vaan hän antoi mies- ten rauhassa purkaa mieltään. Tämä hiljainen maalaisvänrikki oli kaikin puolin eräänlainen luonnon täysosuma. Hänen valis- tuksensa rajoittui kansakoulun oppimäärään, mutta hänen terävä älynsä ohjasi häntä erehtymättömän varmasti jokaisessa tilan- teessa oikeaan ratkaisuun. Tuo äly ei ollut vilkas eikä liikkuva, päin vastoin, ensi näkemältä Koskelan kasvojen ilmeettömyys saattoi vaikuttaa jopa uneliaisuudelta, mutta se ehti toimittaa kaiken tarpeellisen sen vuoksi, että se hapuilematta osui aina paikalle. Nytkin hän tiesi aivan hyvin, että kun hän heittää repun selkäänsä ja lähtee, niin miehet seuraavat ilman muuta. Mutta jos hän jollakin tavoin alkaisi torjua noita katkeruuden ilmauksia, jäisivät ne miesten mieleen hautumaan kuitenkin ja paljon vaarallisempina. Siksi toiseksi, hän oli itsekin tyytymä- tön levon vähyyteen. Väsymys ei vain ollut sinänsä epämiellyt- tävä tunne, se oli myös vaarallinen sen vuoksi, että se tuotti toimintaan rähjäävää sävyä ja aiheutti ylimääräisiä tappioita. Ja tuo rähjäys toiminnassa aiheuttaisi yhä suurempaa väsymystä. Hän ei kuitenkaan katsonut voivansa sanoa, oliko kysymyksessä järjestelyvirhe vaiko välttämättömyys. Pulina jatkui, mutta Koskela arvasi senkin, että kun pahin kiukku olisi ohi, alkaisi paraneminen tietyistä alkusoluista. Ne olivat pääasiassa Hietanen ja Rokka. Rokka puhelikin kaiken- laista joutavaa aikansa ja sanoi sitten samaan sävyyn: — Työhä sotilaita ootta! Miks työ sillee purnaatta? Sovat loppuut sotimal. Jonnekii päihä täst on lähettävä. Kuka hitto tähä kuusikkoo iäksee jääp. Älkää työ pojat surko. Siel onkii suurii kyllii iespäi ja Venäjän naine meitä uotteloo, sankar- poikii näät. Rokka alkoi keikutella hartioitaan ja hyräillä viekkaan näköi- senä. Vanhala oli täysin sulanut ja nauraa hekotti. Hietanen lohdutteli miehiä sillä, että etulinjassa ei tarvitse pelätä levon loppumista. — See hyvä pual siin on. — Hyvähän tuo nyt ei oo miltään puolelta, vaikka tuota mi- ten keänteleisi, sanoi Rahikainen, joka oli kaikkein vihaisin. Hiljakseen he siinä rauhoittuivat ja alkoivat jutella joutavia aikansa kuluksi. Mäkilä huuteli ruokailuun. Hän jakoi kolmen 169
päivän kuivan muonan, ja siitä miehet arvasivat olevansa jälleen jonkun erikoistehtävän edessä. — Älkää sitten syökö sitä yhres eräs. Sen pitää riittää kolme päivää, varoitteli Mäkilä. — Riittää. Tietysti se riittää, kun et enempää anna. — Sitä ei oo enempää. — Varasta jostakin! Mäkilä lakkasi keskustelemasta, sillä hän tiesi, että toiset kiusasivat häntä huvikseen. Rahikainen pyysi uusia jalkineita. — Nämä ne eivät Uraliin asti kestä. — N*oon vielä hyväs kunnos. — Kuntohan niillä on kova. Isännän ovat kaltaiset. Mutta varvas se pyrkii Suur-Suomee ihmettelemään. Katohan! Rahikainen auttoi salavihkaa varvasta vapauteen astumalla anturan reunan päälle ja nostamalla jalallaan saapasta. Mäkilän oli annettava uudet saappaat. Keittiöltä jaettiin kaurapuuroa, jonka sekaan oli pantu sinis- tyneitä ja muutenkin ellottavan näköisiä lihanpalasia. — Juu. Koni on. Hietanen otti suustaan pureskelemansa ruston. — Merki näyttävä viäl et mustalaise hevosest. Täsä näes näky piiskajälki. — Eipäs purnata ruuasta. Liha on ehdottomasti vaatimukset täyttävää. Se oli komppanian uuden vääpelin, ylikersantti Sinkkosen ääni. Hän oli ensi kertaa palvelustoimessa, sillä hän oli vasta tul- lut. Korsumäen kaatumisesta saakka oli Mäkilä hoidellut vääpe- linkin tehtävät. Sinkkonen oli yli nelikymmenvuotias kapitu- lantti, ja jo ensimmäisistä sanoistaan lähtien kykenemätön suh- tautumaan oikein miehiin. Hän oli pukeutunut hyvään uni- vormuun. Valkoinen kaulus pilkotti kaulassa ja jalassa komeili- vat uudet pitkävartiset lapikkaat, joiden varret oli käännetty alas. Hän ei olisi voinut tökerömmin tervehtiä miehiä, ja Hie- tanen katselikin vähän aikaa häntä ja sanoi sitten: — Kuka päästä tommotti suustas? — Minä. Olen komppanian uusi vääpeli, ja ensimmäiseksi huomautan, ettei tuo alituinen valittaminen sovi suomalaisen sotilaan arvolle. Olosuhteisiin nähden ruoka on hyvää, 170
Lehto istui mättäällä ja söi pakin kannesta. Itse pakki oli hänen vieressään maassa, ja kun Sinkkonen astui sen lähelle, sanoi Lehto kuivasti: — Olosuhteisiin nähden on suotavaa, ettes potkase sitä mun pakkiani nurin. Sinkkosen niska alkoi punoittaa, ja helotus lisääntyi kun Rahi- kainen lausahti: — Eihän se arvo tuota valittamista sietäs, mut sotaoloissa sitä pittää katella sormien välistä. Ja onhan se kyllä toisaalta niinnii, ettei se hevosen vika oo, jos sitä vanahetessa sitkistyy. Ensi kertaa elämässään tämä kasarmisielu tajusi, ettei hänelle annettu minkäänlaista arvoa, ja se järkytti häntä perin pohjin. Hän oli käsittänyt väärin asemansa koko sotilasuransa ajan ja nyt se kostautui. Hän oli niin järkyttynyt miesten ylimielisestä ivasta, ettei kyennyt muuta kuin änkyttämään: — On havaittu, että suurimmat purnaajat ovat tosipaikoissa raukkoja. Paremmatkin miehet ovat täyttäneet velvollisuutensa valittamatta. Rokka heristi lusikkaansa Sinkkosta kohden ja sanoi: — Kuule vääpel. Siul onkii paha vika. Sie haastat leikkii tosis- sais. Tääl pittää olla hauskaa ain. Myö ollaa huumormiehii näät. Katsoha sie! Rokka ojensi vasemman kätensä kuin viulua pidellen ja lusi- kalla jousta markkeeraten hän alkoi soittaa, laulaen samalla: Viulut ne huutaat hiitulahaatuu haitar se pannoo hilapatataa .. . — Kuulet sie, mite viulu soip? Tule, kuule, porukkaa. Teh- hää orkester. Ota keittoastia sie ja ala rumpuu lyyvä. Tuos siul kalikat. Ota, kuule ... Et sie ota? Siehä sälli oot... Ei hää soita. Myö ois elämänilloo täs järjestetty, mut hää ei taho. No kaikelviisii . . . Sinkkonen lähti, mutta Vanhala oli valmis lyömään rumpua, ja he soittivat yhdessä. Rahikainen liittyi kolmanneksi tehden instrumentin kammasta ja voipaperista. — Mikäs sirkus täällä on? 171
Lammio ilmestyi heidän selkänsä taakse kuin maan alta. Van- hala pani kalikkansa pois, mennen hämilleen. Rokka ja Rahi- kainenkin lakkasivat, ja Rokka sanoi Lammiolle: — Uus vääpel hää näät olkii synkkämieline ja myö aateltii jot annetaa miehel elämänilloo. Hää läks. Ei hää vissiikää oo musiikkimiehii. — Lopettakaa ilveilynne! Tunnin kuluttua komppanian on oltava marssivalmiina. Ne joilla ei ole valkeata nenäliinaa, hank- kivat palan valkeata paperia. Sitä saa talousaliupseerilta. Ryh- mänjohtajat valvovat, että joka miehellä on sellainen. Toimikaa. Määräys oli sen verran poikkeuksellinen, ettei kukaan huo- mannut edes irvistellä. — Mie arvaan mihi myö jouvutaa, sanoi Rokka. - Myö painu- taakii yötä myöte korpee, ja lappuloit pittää olla yhtey ve takkei. — Kuseen jouduttiin. — Koskas ne saksmannit pääsevät Moskovaan? III Hämärsi jo. Sade jatkui ja alakuloinen syksyilma vallitsi korpea. Komppania komppanian jälkeen painui avojonossa maantieltä metsään. — Iso juttu pojat. Koko rykmentti jonossa. Joka mies oli kiinnittänyt valkean nenäliinan tai paperipalan selkäänsä. Niiden piti auttaa yhteydenpitoa pimeässä. Puhumi- nen oli käsketty rajoittamaan vähimpään mahdolliseen. Tupa- kointi oli kokonaan kielletty pimeän tultua. Edellä kulkevat pio- neerit hakkasivat pilkkoja puihin suuntauraa merkiten sekä aset- telivat portaita purojen ja lettojen yli. Maasto muuttuikin pian suoksi, ja sitä jatkui. Miesten kantamukset olivat tavallista raskaammat. Patruu- noita oli kaksinkertainen määrä. Rankin urakka oli konekivääri-, krh- ja pst-miehillä; he kantoivat kalustoa henkilökohtaisen varustuksen lisäksi. 172
Äänettömyyden vallitessa taittuivat vaivalloisen taipaleen kilo- metrit. Pimeys sakeni ja kulku hidastui. Ensimmäiset väsymyk- sen oireet alkoivat vaivata heikompia. Jalka upposi suonsilmäk- keeseen, ja väsynyt ruumis ei jaksanut hallita tasapainoa, vaan mies mätkähti nurin. Huohottaen hän nousi jälleen ja tarpo- minen jatkui. Silloin tällöin kulkivat kuiskaten lausutut yhteys- ilmoitukset pitkin jonoa. Kärki tarpoi jo kilometrien päässä suolla, kun loppupää vasta kääntyi tieltä. Kolmattatuhatta miestä eteni jonossa pitkin suota, sumun, tihkusateen ja pimeyden keskellä. Uhkarohkeata peliä ja paljon panoksena. Kuka takasi, ettei jono jostakin kohdasta katkennut. Se oli yhtä neuvokas ja vahva kuin sen heikoin mies. Joku olisi saattanut harhautua ja johtaa toiset perässään ties minne. Ehkä mies olisi kaiken lisäksi pelännyt heti ilmoittaa katkeamisesta. Ruuhkautumisen, hajoamisen ja sitä tietä epä- onnistumisen mahdollisuus oli suuri. Ja sekin oli vasta alkua. Yli kahdenkymmenen kilometrin päässä odotti tavoite, vihollisen maantie- ja rautatieyhteys. Ja tuohon sudenpesään piti rykmen- tin työntyä taskuissaan olevien patruunoiden varassa, yksin, ilman tukea, ainoana napanuorana puhelintapsi, joka sekin tie- tysti ennenpitkää katkeaisi. Vähän väliä otti rykmentin komentaja puhelinyhteyden divi- sioonaan: — Piste se ja se. A:n eteläinen kärki. Tähän saakka kaikki kunnossa. — Tilanne muuttumaton. Ei merkkejä irtautumisesta. Komentaja käveli jännittyneenä, musta sadetakki yllään, viik- siään imeskellen. Joka hetki hän odotti kärjestä laukauksia, ja jokaisesta hiljaisuudessa kuluvasta minuutista hän oli kiitolli- nen. Tuntui mahdottomalta saada rykmentti huomaamatta ta- voitteeseen, mutta jokainen kilometri eteenpäin ilman ilmituloa paransi kuitenkin mahdollisuuksia. Mitä tapahtuisi, jos loppuun väsynyt rykmentti kohtaisi järjestyneen vastarinnan? Eversti kiirehti välillä eteenpäin, välillä taas jättäytyi jälkeen ja kehotteli miehiä kestämään. Hänen teki kovasti mieli tupakkaa, mutta epäröi sentään rikkoa omaa käskyään. Jos joutuisi vielä kiinni, niin tilanne olisi enemmän kuin nolo. Salapolttokaan ei oikein 173
sopinut everstin ja rykmentin komentajan arvolle, vaikka hänkin sitä epäilemättä oli pikkupoikana harrastanut. Keskiyön maissa alkoi uupumus olla yleistä. Toistakymmentä kilometriä oli jäänyt taakse, ja miehet horjuivat. Kuului ähki- nää, kuiskaten sähistyjä kirouksia, ja vähän väliä kupsahti joku nurin. Joskus sekoittui kiroiluun nyyhkytystä. Suo purskui, kun mies upposi siihen reidenjuuriaan myöten. Viimeisillään ponnistelevan miehen sisu oli katkeamaisillaan, mutta epätoivo kaivoi voiman viimeisetkin rippeet apuun, ja matka jatkui taas. Jokainen pysyi joukossa. Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kun- niaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käs- kijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema. Ei voinut jäädä joukosta, sillä se tiesi harhailua yksin viholli- sen selustassa ja samalla varmaa tuhoa. Patruunoiden ja asei- den heittäminen olisi tiennyt sitä vielä varmemmin, ja joka mies ymmärsi, mitä ne huomenna maksaisivat. Taakkoja ei jätetty. Kun he saivat tauon, kaatuivat he siihen paikkaan missä olivat. Huohottaen he keräsivät voimia uuteen ponnistukseen, suolätä- kössä maaten, märkää ja vilua tuntematta. Pala palalta he naker- sivat loppuun vähäisen leipänsä, kunnes useimmilla alkoi olla sekin huvi mahdotonta. Kova näkkileipä suli suuhun ruokki- matta ja ravitsematta. Koskela kantoi neljää patruunalaatikkoa, sillä hän oli ottanut Salon laatikot, kun tämän voimat alkoivat tehdä loppuaan. Riita- ojan laatikot olivat Hietasella, ja Lehto kantoi koko ajan jalustaa ja Vanhala varsinaista. Toisella kiväärillä niitä kantoivat Lahti- nen ja Määttä, Rokan auttaessa Sihvosta ja Suden Tassua, sillä kumpikin olivat voimiltaan heikompia kuin hän. Lopulta täytyi Rahikaisen ottaa Riitaojan kiväärikin, sillä mies ei enää kyennyt jatkamaan. Siitä huolimatta ei Rahikainen malttanut olla sanomatta: — Koitahan jos saisit voatteesi kulukemaan. Miulla tuo ase- velihenki ei ennää niijen kantamisseen riitä. He makasivat tauolla, kun takaapäin läheni kolme miestä. Etumaisen kämmenien välistä hehkui tupakka, ja Hietanen huomasi sen. Hän oli itse ankarassa tupakannälässä, ja pääasiassa siitä syystä hän sanoi vihaisesti:
— Eks'sää helveti jästipää tiär et tupakanpoltto on kiäletty? Sää taira olla joku kauhia iso vapaherra kun sää polta nii vaan kun miäl teke. Pan tupakka pois ja koht! Täsä on meijä henki pelis kans eik yksistäs sun, mist ei kyl paljo oi välikä. Mies pani tupakan pois mitään sanomatta, mutta hänen toi- nen seuralaisensa sanoi nuhtelevasti matalalla äänellä: — Katsokaapas sentään vähän, mitä puhutte ja kenelle. — Ei, ei. Huomautus oli aivan oikea. Minä nimenomaan kokeilin, miten kiellosta huolehditaan. Teitte aivan oikein. Mikä nimi ja mikä komppania? — Alikersantti Hietanen, ensimmäinen konekiväärikomppa- nia, herra eversti. Hietanen nousi seisomaan hieman levottomana tunnettuaan rykmentin komentajan, mutta rauhoitteli itseään sillä, että oli oikeassa. Vaikka hän oman tupakantuskansa takia olikin everstin polttamisesta vihoitellut. — No niin, alikersantti Hietanen. Pitäkää edelleenkin sama kurssi. Sitten kääntyi eversti muiden puoleen ja kysyi: — Kuinkas pojat jaksavat? Salo nousi vaivalloisesti ylös asentoon ja koetti olla topakkaa vastatessaan: — Hyvin jaksetahan, herra eversti. — Hyvä, niin pitääkin suomalaisen kestää. Vaasan veri ei vapise eikä Kauhavan rauta ruostu. Vanhaan suomalaiseen mal- liin, pojat. Ei kovaa vastaan seiso perkelekään. Eversti kääntyi takaisin, mutta Salo vaipui suolätäkköön väsy- myksestä vavisten ja niin suurta onnea tuntien kuin väsymyksel- tään ja uupumukseltaan voi. — Kumpikas noista oikein on suurempi pöllö? suhahti Lah- tinen Vanhalalle, ja tämä hihitteli riemuissaan: — Hihi... hihi. Kyllä korpisoturi jaksaa. Sisukimput pai- naa vaan, hihihi. — Liikkeelle! Yössä alkoi näkyä heikkoa vaalenemista. He erottivat jo sel- vemmin toistensa hahmot, omituiset, horjuvat, hirviömäiset aaveet kantamuksineen. Väsymys alkoi joutua alkavan jänni- 175
tyksen varjoon, sillä he tiesivät, ettei kärki voinut olla enää kau- kana tiestä. Vähän väliä kulki jonoa myöten kehotus varuilla- olosta. Joka toinen mies tähysti oikealle, joka toinen vasemmalle sikäli kuin polun tarkkailulta ja yhteydenpidolta voi. Riitaoja kaatui eikä enää jaksanut nousta. Muut kävelivät ohitse, mutta Lehto jäi hänen luokseen: — Anna se reppus tänne ja nouse! — Minä en jaksa enää. — Anna reppu, kun minä sanoin, ja nouse! — Tuossa. Riitaoja itki ja itku laukaisi lopunkin tarmon. Hän oli aivan veltto ja kykenemätön tekemään mitään. Sen lisäksi hän pelkäsi Lehtoa niin, että koetti nykertyä yhä syvemmälle suohon. Riita- ojan itku sai Lehdon suunniltaan. Hän potkaisi tätä ja kähisi katkonaisesti: — Jäsen ampuumaan, saatana! Sinä olet semmonen risti, että minä antasin mitä hyvänsä, kun ryssä minut päästäs sinusta. Mutta kun sinä saatana et tule edes niin lähelle tulta. — En jaksa enää . .. älkää lyökö ... voi... voi... Riitaoja teititteli hädissään Lehtoa ja kyyristyi mykkyrään tämän potkuja väistääkseen. Hän vaikeroi ja huusi Koskelaa, mutta tämä kulki kaukana joukkueen kärjessä. Ohi alkoi jo kulkea outoja miehiä. Kaikilla heillä oli täysi työ omassa kulke- misessaan, niin etteivät he voineet puuttua asiaan, ja sen lisäksi loputon ponnistelu oli tehnyt heidät apaattisiksi. Samantekevää mitä tapahtuu. Muuan sentään karjaisi ohimennessään Lehdolle tämän potkujen, mutta yhtä paljon rasituksen aiheuttaman vi- han ja katkeruuden vallassa: — Älä potki miestä, saatanan koira. Pitäs vetää sarja tom- mosen läpitte. Mies piti kuitenkin kulkuaan tärkeämpänä ja jatkoi matkaansa vastaamatta enää Lehdolle, joka suu vaahdossa ärjäisi hänen peräänsä: — Koita onnees, jätkä, niin näät kumman läpi päivä paistaa. Jonoa myöten kulki ilmoitus: — Viipuri vallattu . . . Ilmoittakaa eteenpäin ... Radiossa on illalla sanottu. 176
— Viipuri vallattu . . . — Viipuri vallattu . . . ilmoittakaa eteenpäin . .. — Viipuri vallattu. Lehto tarttui Riitaojaan ja riuhtaisi tämän pystyyn: Nyt men- nään, kurja, sähähti hän, ja alkoi raahata uupunutta kainalossaan. — Viipuri vallattu . . . kähisi hän eteenpäin, huomaamatta muut- taa äänensävyä, niin että edelläkulkeva mies sai ilmoituksen vi- han pakahduttamalla äänellä, ikäänkuin pahinta, mitä Lehto tiesi maailmassa olevan, olisi ollut Viipurin valtaus. — Viipuri vallattu. — Viipuri vallattu . . . ilmoittakaa eteenpäin. Lehto sai Riitaojan vauhtiin, ja ihmeellistä kyllä, tämä jaksoi taas kävellä omin neuvoinkin. Ja pakko oli jaksaa, sillä Lehto käveli uhkaavana perässä: — Jos vielä rupeet makaamaan niin minä otan kepin ja vete- len pitkin selkääs niin ettäs sen ikäs muistat. Kaikkia saatanoita minä saan perässäni vetää. Riitaoja oli jo rauhan aikana pelännyt ryhmänjohtajaansa, joskin se oli ollut pääasiassa liian nöyrän sotamiehen arkuutta esimiehen edessä, sillä Riitaoja ei koskaan kyennyt vapautumaan alokasaikojen ryhmänjohtajapelosta. Hän puhutteli Lehtoa herra alikersantiksi vielä silloinkin, kun toiset jo vastailivat ryhmän- johtajien käskyihin: Pidä pääs kiinni! Mutta sodassa tuo hänen pelkonsa oli muuttunut. Hän pelkäsi tuota synkkää ja rajuluon- toista miestä jonkinlaisena pelottavana voimana, joka saattaisi ruhjoa hänet milloin tahansa. Tosin Koskela oli vakavasti käs- kenyt Lehtoa jättämään Riitaojan rääkkäämisen, mutta hän ei ollut aina paikalla, ja siksi toiseksi Koskelakin ymmärsi kyllä Lehdon katkeruuden, sillä Riitaoja ei ainoastaan jättänyt toi- miaan toisille, vaan häntä täytyi raahata mukana kuin lasta. Riitaoja kauhisteli Lehdon rohkeuttakin ja ajatteli, että koska hän ei välittänyt kuolemastakaan mitään, niin mikä estäisi tuota hurjimusta vaikka tappamasta häntä. Ja käsittämättä itsekään, miten hän sai jalkansa toisen eteen, hän paineli pitkin suota uskaltamatta edes päästää epätoivoista nyyhkytystään kuuluville. Jälleen tuli tauko, mutta tällä kertaa he arvasivat, mistä oli kysymys. Pysähtyminen tapahtui äänettömästi ilman käskyä, 177
ja joka mies painui polvelle nostaen kätensä ylös merkiksi seu- raaville. Tapahtui jonkinlaista ruuhkautumista, sillä seuraava ei erottanut merkkiä pimeän vuoksi ennen kuin tupsahti aivan kiinni toiseen. — Tie edessä. Joka mies valppaana, mutta rauhallisena. — Rauhallisena . . . rauhallisena .. . hoki Sihvonen, mutta oli niin levoton, että Lahtinen kehotti häntä kohisemaan vähemmän: — Kylläs vielä kerkiit koohottaan kun tonne pää pistetään. Meinaan, se ei jää kiltisti pussiin . . . Siellä tapellaan pojat huo- menna niin kun ei ole koskaan vielä tapeltu ... Sitten he säpsähtivät, kun edestä kajahti kiväärinlaukaus, ja siihen säkätti konepistooli vastaukseksi: prr... prr . .. prr. .. prr Sitten lähdettiin haparoimaan eteenpäin. Pataljoona ryhmit- tyi ja konekiväärijoukkueet erosivat toisistaan asettuen kukin oman jv.komppaniansa taakse. Kolmas komppania levittäytyi ketjuun vasemmalle, toinen oikealle, ja ensimmäinen ryhmittyi niiden taakse. Koskela jakoi konekiväärit joukkueille, ja nämä asettuivat paikoilleen. Lammio tuli ja toi käskyn yhden kivää- rin siirtymisestä äärimmäisenä vasemmalle etenevän kolmannen komppanian toisen joukkueen mukaan. — Onko Kariluodolla yhteys siihen? — Ei. Minun joukkueeni etenee reservinä ensimmäisen jouk- kueen takana ja pitää yhteyden siihen. Ensimmäinen ja toinen pitävät yhteyttä keskenään. — Mikä kivääri lähtee, tai kumpi? Toisen puolijoukkueen ki- väärit ovat jo kiinni. Koskela katsoi Lehtoa ja Lahtista, ja nämä vuorostaan toisiaan. Pienen äänettömyyden jälkeen sanoi Lehto: — Ensimmäinen lähtee. — Myö tietysti pahimpaan, mutisi Rahikainen. Lammio otti kartan ja taskulampun: Tulkaahan katsomaan. Koskela ja Lehto asettuivat polvilleen Lammion viereen ja mantteli levitettiin heidän päällensä ja sen suojassa he tutkivat karttaa. — Toinen joukkue ryhmittyy tuon suoniityn laidassa. Sen tehtävänä on edetä maantielle, ja sen katkaistuaan kääntää rin- tamansa länteen. Niityn pohjoiskolkasta kulkee polku tielle,
näettekö? Joukkue etenee sen molemmin puolin. Niityllä pi- täisi partiotiedon mukaan olla jonkinlainen lato, mutta ilman si- täkin löydätte sen helposti, kaksisataa metriä tästä etuvasempaan. Erehtymisen mahdollisuutta ei ole. Jos joukkue on jo lähtenyt, niin seuraatte polkua ja löydätte joukkueen tieltä. Polkua myö- ten on niityltä tielle toinen kaksisataa metriä. Voisitte kyllä mennä ensimmäisen joukkueen kautta ja kulkea sen ketjua myö- ten toiseen, mutta se on turha keino, ja sen lisäksi ensimmäinen on jo tulitaistelussa siihen mennessä. Tämä tie on turvallisin ja lyhyin, onko kysyttävää? — Ei. Se on siis Sarkolan joukkue? — Niin on. Jos maantien laidassa on miehitys, niin se jou- tuu taisteluun ja silloin löydätte helposti ammunnan mukaan . . . Melko varmasti siellä on jotakin, sillä meidät on havaittu jo tul- lessamme. Mutta sitä ei mitenkään ole todettu, joten olkaa siellä silmät auki. Saattaa olla tai ei olla. Pitäkää huoli itsestänne. Toimikaa. — Mutta Riitaojaa minä en ota. Antakoon Lahtinen minulle jonkun sen tilalle, sillä on enemmän miehiäkin. — Se on totta, sanoi Koskela. — Lahtinen antakoon yhden miehen lisää. — Sihvonen saa mennä. — Minä tietysti. Sihvonen suuttui, sillä tuo erillinen tehtävä ei miellyttänyt, ja sen lisäksi häntä kaiveli se, että Lahtinen tietysti luovutti huonoimmaksi katsomansa. — Eipäs pulista, sanoi Lammio. — Ja Riitaojan on täytettävä paikkansa. Ellei se pakoileminen lopu, niin siihen löydetään kyllä keinot. Täytyy sitä tuon ikäisen miehen sen verran hallita itseään, että voi käydä patruunankantajasta. Riitaoja seisoi asennossa ja huohotti mielistelevän hätäisesti: — Jo minä jaksan toas. Äsken voan väsytti. . ♦ Onneton mies ei tiennyt, kumpaa enemmän pelkäisi, vihollista vai Lammiota, ja niin suuri oli hänen hätänsä, ettei hän tuntenut edes häpeää tästä julkisesta ripityksestä. Ensimmäinen ryhmä lähti, ja heti kun oli päästy äänenkanta- man päähän alkoi kiihkeä pulina: 179
— Siun helevetin sotahullun pit männä tarjoutummaan. Mää yksin jos miel tekköö. Pimeeseen ehtimään . . .Ties missä ne ovat. . . Rahikainen purki kiukkuaan, mutta Lehto kulki kaikki aistit valppaana ja suhahti vain ohimennen vastaukseksi: — Kuono kiinni ja silmät auki. — Tässä tiijä mikä vielä aukenoo. Kuulkaa miten oikeella ampuuvat... Ovat tiellä jo. Ja tankki möyryää. Miten käyp meijän ilman pst.tykkejä. — Nyt hiljaa. Siinä on niitty ja lato. Kierretään niityn reu- naa, niin osumme automaattisesti polulle ... Ja tuolta syvän- teestä sen on lähdettäväkin, jos kartta pitää paikkansa. Aukealla oli hieman valoisampaa kuin metsän sisällä, jossa yhä vallitsi melkein säkkipimeä, ja he alkoivat varovasti kiertää pit- kin aukean reunaa löytäen pian tielle johtavan polun. Mutta vän- rikki Sarkolan joukkueesta he eivät nähneet jälkeäkään. Oikealla vain kuului ammuntaa mutta Lammion tilanneselostuksen mu- kaan sen täytyi olla ensimmäisen joukkueen kaistalta. — Palataan, sanoi Rahikainen. — Ei kun mennään tielle. Kai sinä kuulit käskyn yhtä hyvin kun minäkin. — Mut jos siellä ei oo kettään, Rahikainen intti. Tuon kuo- vin puhheista mie en usko puoliikaan. Helvetin Keikka-Heikin. Se nyt lörpöttää. — Kyllä se tilanteen tuntee ... ja me mennään. — Ei myö lähetä, Vanhala. — Taikka jos lähdetään kaikki Suomeen. Mentäs kotio vaan ja sanottais että eksyttiin, khihihi.. . — Sie se yks perkeleen nauraja... Mää tuon sotahullun kanssa kahen! — Kahteen pekkaan tankkien kanssa tappeleen, hihi. Tulis natsoja ja ristiä ison joukon . . . Vanhalasta ei tiennyt, mitä mieltä hän oli, häntä vain huvitti Rahikaisen kiukku. Lehto käski heidän tukkia turpansa ja seurata äänettömästi. Hän päästi varmistimen kivääristään ja alkoi haparoiden hii- piä sysipimeää polunuomaa myöten. Hän suunnisti, katsellen 180
oksistosta valoisampaa paikkaa, sillä niiden välistä kuumottavan taivaan vaalea, kaitainen uoma merkitsi polun kohtaa. Niljakas loka litisi hänen jalkojensa alla. Kostea, pimeä metsä oli hiljai- nen. Lehto alkoi jo olla tien tuntumassa, ja häntä alkoi epäilyttää. — Missä on toinen joukkue? Hän pysähtyi ja kuunteli. Pe- rässä tulleet miehet saavuttivat hänet. — Palataan, toisti Rahikainen. Lehto ärtyi jännityksestä yhä enemmän ja kuiskasi vihaisesti: — Lopeta jumalauta se mutinas! Tavoite on ainakin tutkit- tava. Jumalauta, minä en suo kuoville niitä naamaliikkeitä, kun se sais nähdä mun palanneen kesken takaisin. Minä menen vähän edellä. Jos sattuu jotakin, niin pankaa asemaan ja pitäkää puo- lianne. Yksi menköön hakemaan apua. Mutta ottakaa huo- mioon, että porukka on jo tiellä eikä enää siellä mistä lähdettiin. Lehto lähti. Hetkeksi salpasi hänen henkensä tukahduttava pelko. Mitä oli tuon pimeyden ja äänettömyyden sisällä. Miksi siellä ei ammuttu, jos kerran oli omia. Ja minkä takia tankki jyrrää oikealla noin lähellä. Hiki virtasi hänen kainaloistaan, ja hän pysähtyi mielessä ah- distava tunne siitä, että jotakin oli vinossa. Mutta kun ajatus paluusta nousi hänen mieleensä, katosi pelko omituisen katkeran vihan tieltä. Ei ikinä. Ei milloinkaan. Sitä ne eivät tule näke- mään. »Ne» oli jotakin hämärää. Se ei ollut yksinomaan Lam- mio, se oli jotakin sitä, jota vastaan hän oli ollut kapinassa lap- sesta asti. Niin, ja mitä vastaan hän sitten ei olisi ollut? Hänelle oli olemassa vain vihollisia tai yhdentekeviä ihmisiä. Hän oli vihannut ihmisiä oman muistinsa mukaan siitä saakka, kun hän pula-aikana kantoi työväentalolta ruostuneella astialla ilmaista hernesoppaa ollessaan Tampereella kulkukoirana. Hänestä ei ollut edes kommunistiksi. Sillä hän ei sietänyt ketään lähellään. Oli ollut kaksi miestä, joita kohtaan hän oli tuntenut jonkinlaista kunnioitusta, Kaarna ja Koskela, mutta siinäkin oli ylpeä oman- arvontuntoinen sävy. Ja tämän vihansa ajamana hän siirteli jalkojaan, koettaen nähdä pimeyteen ja terottaen korvaansa havaitsemaan yön pienimmät- kin äänet. Metsä harveni, ja hän arvasi olevansa muutaman met- i8t
rin päässä maantiestä. Samassa hetkessä hän tunsi kostean ja tihkusateisen yöilman mukana tunkeutuvan nenäänsä pistävän hajun, joka oli tuttu venäläisistä vangeista ja kaatuneista. Hän nosti kiväärinsä ja aikoi juuri astua polun sivuun, kun kuuli melkein jaloistaan huudon. Hän näki kirkkaan suuliekin, tunsi lamauttavan iskun ruumiissaan ja kaatui heikosti äännähtäen. IV Kun vihollinen avasi tulen, suojautuivat Vanhala, Rahikainen ja Sihvonen polun varteen. Riitaoja pudotti patruunalaatikkonsa ja alkoi mielettömästi juosta taaksepäin. Rahikaiselta jäi jalusta polulle, mutta Vanhala ei luopunut varsinaisesta. — Nyt männään pojat, tohotti Sihvonen. — Kohta alkaa hyökkeemään. — Kuinkas Lehdon kävi? Tällä kertaa oli Vanhalan ääni totinen. — Kuinka kävi? Kuuluhan tuo miten parahti. Ei myö jeähä tapettavaks. Mie sanoin... mut hulluuttaan tapatti ihtensä. Rahikainen vetäytyi ryömien takaisinpäin. Vihollinen oli lakannut ampumasta, ja hiljaisuus kammotti miehiä sitäkin enemmän. Pimeys oli aivan kuin tulvillaan vaa- raa. Toiset tekivät jo lähtöä, mutta Vanhala sanoi kuiskaten: — Jos se vain haavoittui.. . Täytys sentään koittaa ottaa selvää... — Miten tuosta selevän otat? Jos onkin, niin tuosta paikasta sitä et elävänä pois saa... Siinähän se on nokan alla... Ei muuta kun jiäp hakijatkii. Ja itehän tuo käski palata apua hake- maan. — Niin yhden miehen, mutta toisten käski jäädä asemiin .. . Missä jalusta on? — Tuonnehan se jäi polulle.. . Sen perkeleen raahattavan soap jättee. Jos alakaa kontata, niin kuuloo ja tekköö selevee. — Herrat voivat kaivata sitä, sanoi Vanhala. Hän oli kahden vaiheilla. Pelkonsa hän kyllä kykeni hallitsemaan, mutta hänestä 182
oli vaikeata asettua toisten tahtoa vastaan. Johtajaa ei Vanha- lassa ollut vähääkään, mutta jotenkin liian puolinaiselta tuntui jättää asia tähänkin. — Ota sinä varsinainen, minä haen sen. — No mäne mäne, sanoi Rahikainen. — Mie olen jo tar- peeks hulluja piätelly tänä yönä. Rahikainen ja Sihvonen vetäytyivät kauemmaksi, mutta Van- hala alkoi hiljaa ryömiä polkua pitkin jalustaa kohden. Hän pää- sikin rauhassa sen luokse ja alkoi varovasti vetää sitä sivuun. Tietysti se kalahti siihen ainoaan kiveen, mikä polulla oli, ja pikakiväärisuihku piiskasi maata Vanhalan ympärillä. Tämä sieppasi jalustan olalleen ja juoksi melusta välittämättä suojaan toisten luokse. Ja totta on kirjaimellisesti, että hän nauraa hi- hitteli, kun sai hengityksensä asettumaan. Tämä teko antoi hänelle sen verran itseluottamustakin, ettei hän jättänyt Lehtoa niin vain, vaan päätti jotenkin ottaa selvää asiasta. Muuta mah- dollisuuttahan siihen ei tosin ollut kuin huutaminen, ja Vanhala kajautti kuuluvasti: — Lehtoo... oo. Pikakivääri vastasi kiukkuisesti, mutta mitään muuta ääntä ei kuulunut. — Elä, elä veikkonen ala mölytä. Johan tuo pitäs uskoo, ettei se oo hengissä. Miks se olis ollu sitten hiljoo? — Mikä se kahahti tuolla? kysyi Sihvonen. He kuuntelivat, mutta mitään sen merkillisempää ei tapahtu- nut. Se sai kuitenkin heidät jättämään paikan, ja kiireesti he ve- täytyivät taaksepäin. Lehdon kuolemassa oli jotakin, joka sai heidät tuntemaan itsensä tavallista avuttomammiksi. He eivät olleet suinkaan erikoisesti pitäneet ryhmänjohtajastaan, mutta tämän rohkeus ja raaka, häikäilemätön lujuus oli saanut heidät luottamaan häneen. Hän oli tuntunut jotenkin ylivoimaiselta vihollisenkin suhteen, niin että heistä oli tuntunut niinkuin sekään ei voisi hänelle mitään. Ja nyt hän oli kukistunut vain äänen suuntaan ammuttuun pikakiväärisuihkuun. He olivat nähneet jo monien kuolevan, mutta Lehdon kuoleman teki sen yksinäisyys kammottavaksi. Jäädä sinne yksin, pimeyteen, vi- hollisen eteen. He muistivat vielä hänen hiljaisen parahduksensa 183
sävyn. Se oli kuulunut varoitukselta, hämmästyksen huudolta ja valitukselta yhtä aikaa. Koko aikana he eivät olleet ajatelleet Riitaojaa sen enempää, vaan kuvittelivat tämän makaavan peloissaan jonkun matkaa takanapäin polun varressa. Palatessaan he huutelivat hiljaa tä- män nimeä saamatta kuitenkaan vastausta. Vielä niityn laidas- sakin he etsivät ja huhuilivat jonkin aikaa. — Sen vouhottaja minne läks, sanoi Sihvonen. — Kyllä se on juossu porukan luo, sanoi Rahikainen. — Ja mahoton on ruveta ehtimään yhtä miestä näiltä soilta. Ammunta oppaanaan he lähtivät tietä kohden tehden laajan kaarroksen oikealle, varmistaakseen siten osaamisensa oman ket- jun taakse. Tultuaan ensimmäisen kerran tajuihinsa Lehto ehti vain ha- vaita sen, että hänellä oli ankarat tuskat. Sitten armahti pimeys häntä uudelleen. Mutta hänen luja elinvoimansa ja sitkeytensä ei antautunut niin helpolla, vaan herätti hänet uudelleen. Aluksi hän ei muistanut mitään, ei tiennyt missä oli tai mitä hänelle oli tapahtunut. Raatelevan ja polttavan kivun hän tunsi jossakin rinnan ja vatsan kohdalla. Sitten hän muisti, että oli kävellyt polkua myöten, ja sitä mukaa hän pääsi selville, missä hän oli. Samalla polulla. Kovien tuskien hinnalla hän siveli itseään. Rinnanalus oli veressä, samaten tuntui selkä märältä ja lämpimältä. Kun hän liikutteli itseään, tuntui kuin joku olisi kierrellyt veistä hänen sisuksissaan. Jalat olivat aivan tunnottomat, ja koko alaruumis kieltäytyi liikkumasta. Vähitellen hän älysi, että selkäranka oli vioittunut ja jalat halvaantuneet. Silloin hän myös ymmärsi, että loppu oli käsillä. Hän voihkaisi hiljaa ja makasi hetken epätoivoisen apaattisena. Ensi kerran elämässään hänen mielensä hetkeksi luhistui, mutta ankara kipu kiristi jälleen hänet hereille. Nytkään hän ei tuntenut tuota toivoa, joka saa ihmisen uskomaan pelastukseen mahdottomankin edessä. Hän suhtautui omaan tilaansakin yhtä 184
raa'an selvästi kuin hän oli suhtautunut kaikkeen muuhunkin. Hän muisti ryhmänsä olemassaolon, mutta hän ei heti alkanut huutaa apua, kuten jokainen muu olisi tehnyt. Hän nimittäin tiesi, että se vain pitkittäisi kuoleman tuloa, koska hän oli varma, ettei hän missään tapauksessa eläisi montakaan tuntia. He olivat tullessaan suolla puhuneet haavoittuneista ja heidän kohtalostaan tällä retkellä, jossa he jäisivät morfiinipistoksen, oman onnensa ja köyhäsieluisen pataljoonanpastorin rukouksen varaan. Kun hän sai selville, että hänen vatsansa yläosan oli lävistänyt useampi luoti, oli hän varma siitä, että hän kuolisi. Vihollisen läheisyyden hän myöskin tiesi, sillä aivan maantien toiselta puo- lelta kuului selvästi hiljaista rykimistä ja kuiskuttelua. Tilan- teesta ei ollut tehtävissä muuta kuin yksi johtopäätös: Missä mi- nun kivaarini on? Hän haparoi käsin ympärilleen, mutta ei löytänyt. Kone- kiväärimiehet eivät olleet ottaneet käsikranaatteja lisätyn pat- ruunamäärän vuoksi, ja hän ajatteli jo puukkoaan, mutta se tun- tui liian kamalalta, varsinkin kun hän tiesi minkälaista raapimista siitä hänen voimattomuutensa vuoksi tulisi. Hän jatkoi hapui- luaan. Pieninkin liike lisäsi ennestäänkin sietämätöntä tuskaa, ja hän menetti jälleen tajuntansa. Herättyään hän tunsi voimiensa olevan jo vähissä, mutta se ei lieventänyt kipuja. Jonkinlainen itkunsekainen valitus korisi hänen kurkussaan, ja vaikka hän oli varma, etteivät toiset enää olisi lähellä, sylki hän veren suustaan ja huusi tukahtuneella äänellä: — Vanhala . . . — Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, ... pa, pa, pa, pa,... pa, papa. — Rahikainen .. . — Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa. — Vanhala, aa ... aa ... — Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa. Suihku meni yli, sillä hän makasi tienpenkan muodostamassa kuolleessa kulmassa. Jos hän olisi heti vihollisen huudon kuul- tuaan heittäytynyt maahan, olisi se pelastanut hänet. Nyt se vain pitkitti hänen tuskiaan, ja kaikki voimansa keräten hän sai entisen raivon ääneensä kun hän huusi: •85
— Alemmaksi... tähtää alemmaksi •.. perkeleen kiero- silmä ... tähtää alemmaksi! — Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa. — Ensimmäinen kivääri! Vanhala... — Pa, pa, pa, pa. — Ettekö te saatanan naattikorvat kuule. Ampukaa tänne ... asemaan ... huudon suuntaan ... kiväärini... aaahh ... — Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa. Lehto itki tuskasta ja vihasta. Se oli jonkinlaista villieläimen tuskankorinaa, kirouksen ja itkun yhdistelmä. Aa ... aah ... hah... haa. Ettekö te saatanat saa henkee pois! Heitä käsikra- naatti! Per... — Pa, pa, pa, pa, pa. Lehto kääntyi toiselle kyljelleen. Liikkeen aiheuttama tuska sai silmät mustenemaan, mutta sitä ennen hän näki jotakin, mikä palautti hänen tarmonsa. Vajaan kahden metrin päässä kiilsi hänen kiväärinsä lukko. Hän oli kaatuessaan joutunut siitä niin kauaksi. Nyt alkoi tuskallinen vaellus. Se edistyi vain senttimetrin kerrallaan, kun hän rapaa kynsien veti halvautunutta ruumistaan eteenpäin. Kynnet kääntyivät kaksinkerroin ja huulet olivat riekaleina, kun hän tuskissaan pureskeli niitä. Pari kertaa hän pyörtyi, joskin sitä kesti vain jonkin sekunnin kerrallaan. Aja- tuksia ei ollut yhtä enempää. Se oli vain tuo lähellä ja kuitenkin niin kaukana kiiltävä kiväärinlukko. Sitä kohti hän ponnisteli, ja lopulta hän piteli kuin pitelikin kiväärinhihnaa kädessään. Sitten hän veti aseen viereensä. Ensin hän nosti kiväärinpiippua ja asetti sen suuhunsa. Hampaat narskuen hän puri kylmää ja ruudinmakuista metallia, niinkuin peläten että joku vielä riis- täisi sen hänen suustaan. Sitten hän käänsi päätään niin että pii- pun suu osoitti kitalakea kohti. Hiljaa hän hivutti kätensä kä- densijalle ja sormen liipasimelle. Ilman mitään tilityksiä, ilman pelon hiventäkään hän painoi liipasinta. Laukaus pelästytti vihollisen. Pikakivääri papatti pari lipasta, käsikranaatti tömähti tien yli. Sitten oli äänetöntä, ja niin oli eräs suomalainen sankaritarina päättynyt. 186
VI Riitaoja kyykisteli suoniityllä olevan latopahaisen nurkalla ja nyyhkytti hiljaa, koettaen hillitä niiskutuksensa ääntä. Aluksi oli rakennuksen läheisyys tuntunut turvalliselta. Olihan se aina- kin ihmisten tekemä. Tuntui niinkuin se tämän pimeyden ja turvattomuuden keskellä olisi huokunut ihmisten läheistä tur- vallisuutta. Mutta sitten sen synkkä äänettömyys alkoi tuntua jopa pelottavalta. Kenties siellä olikin vihollisia. Tänä yönä tuntui olevan väijytyksiä kaikkialla. Ja Lehdon parahdus. Mitä kamalaa olikaan nyt maailmassa tapahtunut. Mikä kauhea voima vallitsi tämän pimeyden sisällä, kun se oli saanut tuon raivopäi- sen jumalankin ääntämään sillä tavoin. Sikäli kuin lamauttava pelko salli, liikkui hänen mielessään erilaisia kuvitelmia siitä, miten hän voisi pelastua tästä tilanteesta. Tuolla ratinan suunnalla olivat omat, mutta siellä oli myös Lam- mio. Niin, ja hänellä ei ollut patruunalaatikoita. Suo siellä, ve- telä täällä. Polulla oli välitön kuolema. Kenties siellä makasi koko ensimmäinen kivääri kuolleena. Heikko tuulenhenki kahahti ladon nurkassa ja liikautti heinik- koa. Riitaojan mitta oli täysi. Hän lähti hiljaa kävelemään polun päätä kohti. Jos hän saisi laatikkonsa, voisi hän silloin palata toisten luokse. Vain viisi minuuttia hän myöhästyi, sillä Vanhala, Rahikainen ja Sihvonen olivat juuri lähteneet niityn laidasta, kun hän saapui sinne. Polku aukeni tummana ja uhkaavana edessä. Pysähdellen vähän väliä ja nyyhkyttäen Riitaoja asteli eteenpäin. Välillä hän kuiskaili ryhmän miesten nimiä. Jalat eivät tahtoneet totella. Hänellä ei ollut mitään tajua siitä, kuinka pitkä matka niityltä oli tielle, ja siksipä hän joka hetki odotti tuon kauhean taas ta- pahtuvan. Sitten kuului Lehdon huuto hänen edestään: Vanhala. Kun pikakivääri avasi tulen, heittäytyi Riitaoja maahan ja makasi vavisten paikoillaan kykenemättä vastaamaan Lehdon huutoihin. Tämän huudellessa Vanhalan ja Rahikaisen nimeä erehtyi Riitaoja luulemaan että nämäkin olivat siellä. Vauhkou-
tuneena hän ei ymmärtänyt asiaa edes silloin, kun kuuli Lehdon karmivan valituksen ja kiroilun. Sitten vallitsi pitkän aikaa hil- jaisuus, sama, jonka aikana Lehto ryömi kiväärinsä luokse, ja se antoi Riitaojalle rohkeutta kontata jonkin matkaa eteenpäin. Lehdon itsemurhalaukauksen provosoima suihku ratisi hänen ympärillään. Käsikranaatin räjähtäessä hän nousi kauhistuneena pystyyn ja alkoi tulessa juosta takaisinpäin. Mielettömänä hän soperteli: — Älkää . . . älkää ... en minä mitään pahaa. Luoti sattui takaraivoon, joten hän säästyi tajuamasta lop- puaan. 188
SEITSEMÄS LUKU I Joukkue, jota Lehdon ryhmä oli tavoittanut, ei ollutkaan edennyt tielle polun kahden puolen. Osoittautui nimittäin, ettei se voinut edetä niin paljon vasemmalle katkaisematta yhteyttään ensimmäiseen joukkueeseen, ja tämä puolestaan taas oli sidottu muun pataljoonan ryhmitykseen, niin että vänrikki Sarkolan oli omin neu voinsa muutettava käskyä ja edettävä sata metriä polun oikealla puolen. Hän oli siitä ilmoittanut ja saanut hyväksymi- sen toimenpiteelleen, mikä olikin luonnollista, sillä yhteyden katkaiseminen pimeässä olisi ollut liian uskallettua. Koskelalle oli ilmoitettu asiasta, ja hän oli lähettänyt lähetin tavoittamaan Lehtoa. Tämä oli aikaillut peloissaan pimeässä metsässä ja tuli vasta ryhmän palaavia miehiä vastaan. Koskela oli polvillaan maantien^jassa tähystäen pimeyteen, missä jyrräsi vihollisen panssarivaunu. Rahikainen konttasi hänen taakseen ja sanoi: — Lehto on koatunu ... M yö ei löyvetty sieltä kettään . . . Koskela vilkaisi olkansa yli. Sitten hän käänsi päänsä ja tui- jotti jälleen pimeyteen. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän sanoi, aivan kuin vasta asian tajuten: — Jaa . . . jaaha. Niin, siellä ei ollut ketään. — Olhan siellä ulukomoalaisii. Eivät tuntuneet kaipoavan. Rahikainen oli jonkin verran levoton ja puheli siksi etukäteen töykeästi, aivan kuin valmiina torjumaan mahdolliset syytökset. Hän luuli Koskelan äänettömyyden merkitsevän jonkinlaista tuomiota ja jatkoi loukkaantuneen tuntuisesti, pyrkien äänen- sävyllään osoittamaan että he tässä ovat vääryyttä kärsineet: 189
— Tietäähän tuon. Kaikenlaisiin paikkoihin. Myö polkuu myöten hiivittiin, kun alako pyyhkimään pikakiväärillä .. .Siihen män Lehto heti. . . — Niin . . . Ruumis jäi sinne? — Sinnehän se. Ihan oi nokan eissä. Tuskalla soatiin kone- kivääri pois. — Missä muut ovat? — Tuossahan ne takana. Mut Riitaojasta myö ei tiijetä. Eikö se tullu tänne? — Ei ole näkynyt. — Siitähän se hävis. Myö etittiin ja huuveltiin. Kun ei kuulunu niin aateltiin että se on tullu tänne. — Ei ole tullut, eikä ole miehiä etsimään. Rokka. — Mikä hätän? Rokka konttasi ojaa myöten Koskelan luokse. — Lehto on kaatunut. Ota ensimmäinen ryhmä tästä lähtien hoitoosi. Pane Sihvonen omaan ryhmäänsä ja ota Susi ensim- mäiseen mukaasi. — Käyphä se hyväst. Mite hää män? — Pahki miehitykseen. Koskela tuijotti yhä pimeyteen ja mutisi: — Ei olisi pitänyt lähettää oikoseen. Parempi ollut kiertää ensimmäisen joukkueen kautta . . . — No tuurii onkii näät kahelaist. Ensittäi on hyvä tuur ja sit huono. Lehon pojal olkii jälkimäist. Mut ai hitto ku tuo tankki ajaskii vähä lähemmäks. Siin on miinoi näät. — Menkää vasemmalle puolelle asemaan! Jos se ymmärtää kiertää miinat, niin antakaa tulla ja pidelkää jalkaväkeä. Maantie oli katkaistu, ja vihollinen oli heti heittänyt joukkoja katkaisukohtaan. Pimeässä kumpikin puoli valmistautui toimin- taan heti päivän valjettua, ja taistelu johtui vain varmistajien hermostuneisuudesta. Rokka oli ottanut Lehdon ryhmän, ja he olivat asemassa maantienlaidassa, mutta varoivat kuitenkin am- pumasta, sillä edessä jyrräili tankki, joka silloin tällöin ampui umpimähkään pimeyteen. — Älkää pojat suotta ampuko! kuiskaili Rokka. Ai perkele, T90
tule vähä lähemmäks. Ei paljo . . . tule kolme metrii. Ei hää pahalaine tule. Joko mie mänen viemään sille panoksen katolle. Nyt lähtöö, lähtöö . . . pojat hei... silviisii. . . nyt. Maa vavahti ja tulenlieska valaisi yön, kun miina räjähti tela- ketjun alla. Jännitys purkautui kiihkeään ammuntaan puolin ja toisin, ja hetkisen räiskyi tuli kiivaana, kunnes vähitellen taas lauhtui. Liekki alkoi nuoleskella tankin kylkiä, ja pian se roihusi ylt'ympäri tulessa valaisten pimeän aamuyön kirkkaasti. Rokka kuiskaili iloissaan: — Siehä lasettelit miinaa. Enhä mie tosissai sinnuu käskent. Leikkiihä mie haastoin, ja sie se olitkii narrattava ja otit kaiken täyvest tovest. Kylhä täs mailmas piihutaa, mut ei piä uskoo kaikkii. — Elä puhu. Ei tässä tiijä miten vielä käyp. Rahikainen ei ollut vielä toipunut täysin järkytyksestä. Van- hala sen sijaan oli iloisella tuulella. Uusi ryhmänjohtaja oli hänen mieleisensä, sillä liian usein oli Lehto pilannut hänen ilonsa sanomalla tylysti: Älä hihitä. Mutta Rokka jutteli hauskoja, ja Vanhala näki sen johdosta tulevaisuuden suorastaan miellyttä- vänä. Vaunu paloi ratisten ja paukkuen, sillä kuumuuden johdosta alkoivat sen ampumatarpeet räjähdellä. Rokka vahti tarkkana, yrittäisikö miehistö pelastautua liekeistä, mutta luultavasti he olivat miinaräjähdyksessä menettäneet tajuntansa, sillä ketään ei pyrkinyt ulos. — Siel palloit ukkoloihe perskarvat, totesi Rokka, varmistut- tuaan siitä, että pelastautuminen jo olisi myöhäistä. Vanhala makasi konekiväärin vieressä hypistellen vyötä ja toistellen Rokan sanoja, jotka hänestä nähtävästi maistuivat erinomaisilta: — Perskarvat. . . khihi. . . perskarvat. — Älä sie kuule Vanhala naureskele. Myö ollaa aamul ko- van ies. He katselivat paloa. Se heijastui heidän kasvoilleen, jotka hohtivat pimeydessä liekkien valaisemana. Rokan silmät palyi- livät kuin kissan silmät pimeydessä. Hän oli hyvällä tuulella, sillä panssarivaunun tuhoutuminen tiesi vaaran vähenemistä. 191
Suden Tassu katseli pitkään äänettömänä palavaa vaunua ja kuiskasi sitten: — Hitonlaine kuolema se on tuokii. — Älä kuule Tassu ala tääl säälittelemää. Tää ei kuule oo mikkää pyhäkoulu. Tääl pittää tappaa nii jot hitto. Ainha mie oon sanont jot ei tääl oo tarkotus kuolla vaa tappaa toisii. Muuten et elä itse. Tassu nosti kiväärin poskelleen, laukaisi pimeään ja sanoi hylsyä piipusta vetäessään: — Enhä mie sillä puhunt... Eivätkä nuo taija olla ainuvat. Hitto ko mie oon seurant tuota pehkoo. Mut tyhjä taitaa olla. II Pimeydestä valkeni vähitellen harmaa, surkea aamu. Sade oli tauonnut, mutta sen kosteuden yltäkylläisyys vallitsi vielä luontoa. Kuuset tiputtelivat pisaroita oksiltaan, ja niiden märät rungot häämöttivät mustina aamun kalpeassa sarastuksessa. Ruoho kasteli miesten vaatteet läpimäriksi. Jokainen varpu ja jokainen lehti pudotti niitä kosketettaessa kokonaisen kylmän saderyöpyn. Pensaiden ja pitkien heinien välistä kietoutuivat lukemattomat hämähäkinseitit kasvoihin ja käsiin. Miehet värjöttivät kosteissa vaatteissaan koettaen unohtaa sur- keutensa, joka vähitellen hukkui siihen tietoisuuteen, että he pian joutuisivat jälleen kokemaan tuon suurimman jännityksen, mikä ihmismielelle on tarjottavissa, nimittäin hengenmenon uhkan. Vihollinen vetäytyi jonkin matkaa taaksepäin, sillä päivän valjettua se olisi muuten joutunut hyvin vaikeaan asemaan. Mie- het tunsivat helpotusta, jopa hyväuskoisimmat kuvittelivat vihol- lisen luopuvan vapaaehtoisesti maantiestä. He eivät onnekseen tunteneet tilannetta. He eivät tienneet, että heidän tulojäljillään vilisi vihollisia, että puhelinyhteys oli poikki, ja että he olivat vain radioyhteyden varassa. Eivätkä he tienneet, ettei divisioona 192
maantien suunnassa ollutkaan päässyt tarpeeksi eteenpäin, joten tykistö ei ulottunut tukemaan heitä. Heidän täytyi nopeasti koettaa laajentaa aluettaan, sillä se oli vielä liian ahdas. Pataljoona lähti liikkeelle edeten tien kahden puolen. Kun he saavuttivat kohdan, jossa suoniitylle johtava polku erosi maantiestä, löysivät he Lehdon ja Riitaojan ruumiit. Vähitellen heille selvisivät näytelmän yksityiskohdat. Lehdon suu oli hajalla ja takaraivo lentänyt melkein kokonaan pois. — Suuhu on ampunut itsiää. Pahast on haavottunt. Kolme luotii syvänalast. Näättäk työ pojat, mite on vetänt itsiään. . . Kynnet senkö palasil. — Ja Lehto oli kuallu vai? sanoi Hietanen katsoen Vanhalaa ja Rahikaista. Vanhala meni hämilleen ja siirteli jalkojaan levot- tomana, mutta Rahikainen sanoi töykeästi: — En tiijä. Ei tuo vastannu kun huuettiin. Elä suotta tui- jota. — Mää vaan ihmettelen tätä kauhiast. Täsä näyttä olevan kauhia mysteeri. Oikke semmone mysteerinäytös. Kuis kuallu voi amppu ittiäs? Ei jumalaut. Nyt mää ole hämmästyny. Mää ole niin kauhia hämmästyny eten mää ittekkä ollenkas tiärä kui hämmästyny mää ole. — Senkun hämmästelet. Rahikainen heitti kiivaasti kiväärin olalleen. Koskela katseli äänettömänä ruumiita. Lopettaakseen turhan kiistan hän sanoi sitten: — Nähtävästi se on tullut tajuihinsa myöhemmin. Ja sama- han se on miten asia on ollut. Se nyt on kumminkin varmaa, ettei sitä tästä pois olisi saanut millään. Siihen olisi jäänyt haki- jakin. Sitten Koskela jatkoi kuin itsekseen: — Se siinä oli hyvä että se sattui Lehdolle. Se oli paras mies meistä kestään ton kuoleman. Lisää ihmettelyä herätti Riitaojan ruumis. Mukana olleet va- kuuttivat, ettei se voinut olla siinä heidän lähtiessään. Vanhala kykeni samasta paikasta näyttämään jalustan etutukien jäljet, jotka olivat jääneet polun pintaan hänen vetäessään sitä pois. Koskela esitti aivan oikean otaksuman, että Riitaoja oli myöhem- 193
min palannut paikalle. Toisten oli sitä kyllä vaikea uskoa, koska Riitaojan paluun olisi täytynyt olla vapaaehtoinen. Ruumiit nostettiin polun varteen rinnakkain. Koskela otti heidän manttelinsa ja levitti ne peitoksi. Tarpeeton toimenpide tietysti, mutta epäilemättä jollakin tavoin kaunis. Se oli kuin siunaus. Nämä miehet eivät halunneet paljon puhua kuolemasta. Laihtuneilla ja väsyneillä kasvoilla oli vain outo vakavuus. Varovasti, hellävaraisen kunnioittavasti miehet ottivat heidän patruunansa taskuista, sillä ainoatakaan ei sopinut jättää huk- kaan. Sitten he kiirehtivät etenevän komppanian perään. Kolmensadan metrin päässä törmäsi pataljoona vahvaan vihol- liseen ja asettui puolustukseen. Tienmutkan takaa möyrysi esiin suuri panssarivaunu ja sen takana seurasi toinen. Vahva jalka- väki ryhmittyi hyökkäykseen niiden suojassa. — Kaivautukaa. — Millä? Kynsinkö? — Mihin olette panneet lapionne. Nyt sen näette, mitä se keventäminen merkitsee. Parasta lähteä Aromäenkin Koirin- ojalta sitä hakemaan. Siellä minä olin näkevinäni sen lentävän tienviereen. Komppanioiden lapiokannan vahvuus vaihteli yleensä suu- resti. Kovimpien taisteluiden aikana se yleensä kasvoi, sillä miehet ottivat niitä kaatuneilta vihollisilta, mutta pienenkin tauon tai hieman pitemmän marssin aikana ne lentelivät tienviereen. Muutamia lapioita sentään oli, ja ne olivat ahkerassa käytössä, Toiset yrittivät kaivaa itselleen jonkinlaista suojaa jopa paljain kynsinkin. Itsepetoksen suuruus lisääntyy aina tarvittaessa. Asetuttiin pienen mättään taakse, pantiin laho puunoksa sen päälle ja korotettiin rakennelmaa muutamalla sammaleella. Ki- väärinluotihan kyllä läpäisee jopa paksun puunrungonkin, mutta tuo suoja olikin oikeastaan sielua eikä ruumista varten. Sen takana tuntui olo turvallisemmalta. Mieliala olikin oikeastaan rauhallinen ja päättäväinen. Se aiheutui tilanteen eräänlaisesta peruuttamattomuudesta. Talilta ei voinut paeta, ja se selvitti suhtautumistavan melko yksinker- taiseksi. 194
Kariluoto joukkueilleen puolusti maantietä. Koskelan jouk- kueen ensimmäinen ja toinen kivääri olivat sen mukana, toinen toisella, toinen toisella puolella tietä. Kariluoto konttasi pitkin ketjua. Vaikka hänen omakin sydänalansa tuntui tyhjältä, kehot- teli hän miehiä kestämään: — Muistakaa, pojat, ettei näistä montuista lähdetä. Kukin pysyy siinä missä on. Vaikka mitä tapahtuisi. Oma kranaatinheitin ampui surkean keskityksen vähistä kra- naateistaan. Miehet kirosivat ensin sen mitättömyyttä ja sitten sitä, että oli ammuttu ollenkaan, sillä kun vihollinen heti sen jälkeen aloitti oman valmistelunsa, pitivät he sitä kostona noista muutamista kranaateista. Kun lähtölaukausten kumu alkoi kuu- lua heidän edestään ja ensimmäiset kranaatit rysähdellä hei Jän takanaan, kuului pelon ja kiukun sekaisia huutoja: — Saatanat. . . sinne menitte sorkkiin. Nyt sen näätte. Kranaatit iskivät ryskyen heidän taakseen, sillä keskitys meni onneksi hieman pitkäksi. Kun se oli vaiennut, alkoi puiden vä- listä vilkkua ruskeapukuisia miehiä, ja pelottavan leveältä kuului pitkäveteinen, karmiva huuto: — Uraa . . . aaa . . . raaa . . . aaaaaaaa . . . Sitten se alkoi. Yhtämittainen taukoamaton rätinä huumasi miesten kuulon. He olivat kuin humalassa tuosta jatkuvasta pa- patuksesta, joka herkeämättä kaikui ilmassa. Sen seassa aaltosi nousten ja laskien uraaaaaa uraaaa . . . aaaaa . . . aaaaa . . . Panssarivaunut alkoivat lähetä. Nähtävästi ne olivat selvillä siitä, ettei korpien kautta koukanneella vihollisosastolla voinut olla mukanaan raskasta pst.aseistusta, ja sen vuoksi ne ajoivat röyhkeästi pioneerien asettaman miinoituksen rajaan saakka ja tyhjensivät ampumatarvikevarastoaan kuin ampumaradalla. Ketjusta alkoi kuulua hätääntyneitä huutoja: — Pst. . . Pst. Panssaritorjuntakivääriryhmä ryömi pitkin maantienojaa lä- hemmäksi. Tien toisella puolella ojassa makaava pioneerivän- rikki koetti huutaa heille yli ammunnan melun: — Ei pysty. Hei. . . Panssaritorjuntamiehet. Ei niihin pysty. Ne ovat Klimejä . . . 195
Panssaritorjuntamiehet eivät käsittäneet mitään vänrikin huu- dosta, vaan jatkoivat matkaansa. Kolme heistä eteni kiväärin mukana, loput jäivät taemmaksi ojaan. Kivääri ehti ampua kaksi turhaa laukausta. Sitten kääntyi vaunun tykinputki sitä kohti niinkuin tuomitseva Jumalan silmä, ja kun laukaus kajahti, peittyi kivääri miehineen räjähdyspilveen. Savun haihduttua näkivät miehet ojassa kolme silpoutunutta ruumista sekä kivää- rin kiemuraan menneen piipun, joka törrötti pystyssä heidän välissään. Hätähuutoja kuului ketjusta: — Lähitorjuntamieheet... Hei kasapanoksia ... Lähitor- junta... He tiesivät että kun vaunun johtaja voittaisi pelkonsa ja uskaltaisi rohkeasti ajaa tienviertä myöten, olisi heidän pelinsä pelattu. Vihollisj aika väki oli jo sadan metrin päässä. Jostakin ilmestyi yhtäkkiä kyyryssä juokseva mies ja vilkkui näkyvissä vähän aikaa, kunnes suojautui uudestaan, tai sitten kaatui kesken syök- synsä. Puolustajat ampuivat piiput kuumina. Äänettöminä, jännityksen ja ratinan huumaamina he latasivat ja ampuivat, latasivat ja ampuivat, ja joka kerta kun käsi otti patruunoita taskusta kouristi hätä mieltä: Tuonko verran enää ... Sieltä täältä kuului huuto: Lääkintämieheet. . . Ampuva mies huomasi, ettei naapurin ase enää paukkunut, ja näki tämän ma- kaavan hiljaa, pää aseen perää vasten painuneena. Mutta sille ei hänen huomionsa riittänyt kauaksikaan. He eivät oman am- muntansa vuoksi kuulleet, että myöskin toisen ja kolmannen pataljoonan alueella kävi samanlainen rätinä. Eivätkä he juuri ehtineet seurata sitä, mitä ympäristössä tapahtui. Kalpeina, kiristynein kasvoin ja ääni jännityksestä käheänä käskyjä ja ilmoituksia huudellen he puolustautuivat kirjaimellisesti hen- kensä edestä. Vihollisen liike alkoi silminnähtävästi tukehtua sitä mukaa kuin se ehti lähemmäksi. Taistelu jähmettyi vähitellen tulitais- teluksi. Mutta molemmat panssarivaunut jyrräsivät tiellä edes- takaisin, ja sydän kylmänä odottivat puolustajat näkevänsä nii- den kääntyvän tieltä. 196
Hietanen makasi kiven takana tien vasemmalla puolella. Vähän matkaa hänestä oikealla oli Rahikainen, sillä Rokka oli ajanut liiat miehet konekivääriltä ketjuun. Satakunta metriä Hietasen edessä oli katajapensasrykelmä ja sen vaiheilla näkyi vilkasta liikettä. Hietanen arveli sinne raahattavan konekivääriä, ja pian todisti hänen korvissaan ratiseva suihku ajatuksen oikeaksi. Kun suihku ratisi heidän ympärillään, veti Rahikainen päänsä kiven taakse ja ampui sieltä tähtäämättä, kivääri melkein pys- tyssä. Hietanen, joka tilanteen vuoksi oli kireällä, suuttui tuosta turhasta ammunnasta ja huusi vihaisesti: — Tähtä kans, äläkä siäl pilvi pommita! Tos katajapuskas on miäst niinko pihu. Rahikainen ampui, mutta hänen päänsä pysyi yhä kiven ta- kana. Niinkuin useimpien rohkeiden miesten ilmeni Hietasen- kin pelko levottomana toimintatarmona, ja Rahikaisen piilottelu tuntui hänestä sitä viheliäisemmältä. Hän tiesi aivan hyvin, että ellei hyökkäystä pysäytetä, on heidän tuhonsa edessä, sillä vihollisen olisi helppo survoa kasaan hajalleen joutunut lauma. Tämä, pelko saikin hänet raivostumaan, ja hän kirkaisi kiroten: — Jumalaut! Lakka haaskamast niit kutei! Niit ei piissä präiski pisin taivast. Rahikainen tunsi vanhan vastenmielisyyden Hietasta kohtaan heräävän mielessään. Hietasen sanat Lehdon ruumiin luona eivät suinkaan olleet unohtuneet, vaikka tilanne olikin työntä- nyt ne tieltään. — Elä, elä veikkonen komentele! Mokoma sotaherra. — Ole mää sentä semmonen komentaja et sää ruppet tähtämän kans. Ampu ton puska! Siäl on konekivär ja muitki äiji niin pal ko vaa mahtu. Rahikainen nosti mielenosoituksellisesti päänsä ylemmäs, am- pui ja jatkoi riitaa vetäessään hylsyä kivääristään: — Piä leipäläpes kiinni! Pahainen alikessu. Kus noussu peähän. Hietanen oli niin kiihtynyt, että aikoi lähteä lyömään Rahi- kaista, mutta vihollinen vaikutti sentään voimakkaammin, ja hän jatkoi ampumistaan. Mutta siinä ohessa hän purki mieltään edelleen: 197
— Tuki kuanos! Et mun ei tartte tul tukkima sitä. Sää ole semmone miäs, et mää en tiär mikä sää oikke ole ... Miks mää sun oikke sanosi? Sää ole semmone juur ko vesivellink sukas! Rahikainen ei enää vastannut. Etumainen panssarivaunu kääntyi tieltä ja alkoi lähetä heitä. Toinen kiihdytti tulensa äärim- milleen sitä suojatakseen. Jalkaväen huuto alkoi uudelleen, ja taas vilkkui läheneviä miehiä näkyvissä. Puolustajien tuli har- veni, vaikka sen päinvastoin olisi pitänyt kiihtyä. Ilmeisesti tarvittaisiin vain pieni sysäys ja pakokauhu olisi alkanut. Tien- ojassa maannut pioneerivänrikki nousi kyyryyn ja alkoi miina kädessä juosta kohti vaunua. Hän pääsi jonkun askeleen eteen- päin, kunnes hän pyörähti ympäri ja kaatui muutaman metrin päähän Hietasesta. III Hietanen näki selvästi, miten suihku sattui vänrikkiin, sillä tämän kesäpusero pelmahti luotien iskiessä. Pari sekuntia hänen epäröintinsä kesti. Tuo kuolema silmien edessä päätös tuntui vielä vaikeammalta. Hietanen ei oikeastaan ajatellut. Hänen aivoissaan oli vain jonkinlainen pysähtynyt tietoisuus siitä, että ellei hän yritä, vaunu sotkee hänet murskaksi, ja jos hän lähtee pakoon, kuolee hän kuitenkin juostessaan. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi kuitenkin siirtänyt tuon pelottavan hetken kauemmaksi, ja se houkutteli Hietasta. Noina kahtena sekuntina hänet punnittiin. Ja hän voitti. Vaunu oli parinkymmenen metrin päässä. Muutaman aske- leen päässä hänen edessään oli kaatuneen puun ylös noussut juurakko, jonka taakse vänrikkikin oli nähtävästi tavoittanut. Siitä saisi ehkä jonkinlaisen näkösuojan. Hietanen ryömi nopeasti kaatuneen vänrikin luokse ja sieppasi tämän kädestä miinan. Sammal pöllysi hänen jaloissaan ja vihaiset sirahdukset vingah- telivat hänen korvissaan. Hietasen hengitys oli omituista puhkumista, niinkuin hän olisi aristellen mennyt jääkylmään veteen uimaan. Hänen huu- lensakin olivat jäykistyneet jännityksestä torvelleen. Tajunta 198
oli kuin jähmettynyt. Se kieltäytyi käsittämästä noiden vihaisten iskujen merkitystä, ikään kuin säästääkseen itseään niiden aiheut- tamalta kauhulta. Hietanen syöksähti nopeasti juurakon taakse. Samalla hän kuuli Rokan äänen huutavan: — Nyt ampukaa minkä ennätättä! Hietanen vavahti ja oli mennä sekaisin jännityksestä. Rokan hätäisenä kajahtanut huuto iski hänen ylikiihottuneeseen tajun- taansa niinkuin varoitus jostakin uudesta, tuntemattomasta vaarasta. Sitten hän kuitenkin ymmärsi, että huuto oli tarkoi- tettu miehille. Siinä hänen mieleensä iski sekin, että olikohan miina kunnossa. Hän ei siitä tiennyt muuta kuin että sen piti räjähtää painon alla. Oli kuitenkin myöhäistä opiskella pioneeriksi. Hetki oli tullut. Hän näki silmissään suojuksen alta esiinvilisevän telaketjun kuvan. — Siihen . . . siihen . . . Sitten hän heitti. Miinan paino ei antanut suuriakaan mahdollisuuksia tähtäilemiseen, ja jonkin- lainen rukouksentapainen toivo vilahti Hietasen mielessä kun hän heitti. Hän kaapaisi vielä hätäisesti sammalta käteensä ja tuiskasi sen miinaa kohti, muka jonkinlaiseksi naamioinniksi. Taisi siihen pari roskaa sattuakin. Mutta samalla hän näki näyn, joka vavahdutti hänen mieltään. Oikeanpuoleisen olisi pakko sattua päälle. Se olisi nyt jo varmaa. Vasta silloin hänelle tuli hätä omasta säilymisestään. Suojaisiko juurakko häntä tarpeeksi paineelta. Hän painautui sen taakse, aukaisi suunsa ja painoi kädet lujasti korvilleen. Parin sekunnin kuluttua tuntui koko maailma puristuvan hä- nen päälleen. Hän ei tajunnut jyrähdystä äänenä, vaan puudutta- vana ja humahtavana iskuna, ja siihen sekosi hänen tajun- tansa. Kun se palasi, hän näki vaunun pysähtyneen hieman kyljittäin kääntyneenä. Se oli vieläkin savun ja tomun peittämä. Sama- ten hän näki lähimpien miesten olevan suut auki, mutta ei ym- märtänyt mitä se merkitsi, sillä hän ei kuullut sitä hysteeristä riemunkiljuntaa, johon jännitys ketjussa purkautui. Pää oli jotenkin puutunut, niin ettei hän ymmärtänyt, mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän vain makasi katsellen vuoroin vaunua, vuo- 199
roin miehiä, jotka huusivat hänelle: Hyvä Hietanen, hyvä... bravo Hietasen akan poika! Se oli hukkaan mennyttä mairitte- lua; Hietanen ei kuullut inahdustakaan. Sitten hän näki, miten vaunun alle ilmestyi jalka, sitten toinen, ja vähitellen tuli näkyviin miehen keskiruumiskin. Yhtäkkiä se nytkähti ja jäi liikkumattomaksi. Hietanen katsoi taakseen ja näki siellä Rahikaisen kiihtyneet kasvot, mutta ei kuullut, kun tämä huusi: — Pois tulilinjalta! Mie hoitelen loput. Silloin vasta Hietasen järki alkoi toimia. Hän loikkasi nopeasti vanhaan asemaansa ja painui kyyryyn kiven taakse. — Pysy suojassa! Mie lopetan sen. Rahikainen ampui pari laukausta vaunun luukuista sisään. Hän puhui Hietaselle sellaisella äänensävyllä, kuin olisi suo- rittanut vaunun tuhoamisesta hyvinkin puolet. Äskeinen sana- harkka oli jättänyt hänet kiusalliseen asemaan. Hänestä tuntui kuin Hietasen teko olisi ollut nujertava vastaus hänen sanoihinsa, ja siksi hän koetti auttaa itsetuntoaan ottamalla huolehtivan ja suojelevan asenteen Hietaseen nähden. Tämä itse makasi kivensä takana vavisten kauttaaltaan kuin ankarassa vilussa. Sitä mukaa kun järki alkoi toimia, lisääntyi hänen kauhunsa. Oli kuin se olisi pakottanut hänet elämään lävitse sen pelon, jonka hän tapauksen aikana oli mielestään tor- junut. Koko pelko keskittyi yhteen näkökuvaan, joka ei poistu- nut silmistä. Hän näki panssarisuojuksen alta vilisevän telaket- jun, joka oli juuri tulemaisillaan hänen päällensä. Kuva oli niin elävä ja voimakas, että hän yhtäkkiä kuvitteli sen olevan todelli- suutta ja aikoi jo lähteä mielettömästi juoksemaan karkuun. Paikoilleen hän kuitenkin jäi, sillä ymmärrys kykeni sentään hallitsemaan mielen. Hän kaivoi tupakan esiin ja pani sen vapi- sevin käsin imukkeeseen. Se tärisi hänen suussaan ja hän puri sitä niin että se räsähti halki. Neljännellä tulitikulla hän sai tulen tarttumaan tupakan syrjään, ja se paloi kartena öljyn kihotessa paperin pinnalle, kun hän posket lommollaan imi. Vähitellen vavistus taukosi. Hän alkoi jo kuulla ammuntaa ja miesten huutoja. Vähän aikaa hän hoki: Ei jumalaut, ei jumalaut, ymmärtämättä itsekään mitä hän hokemallaan tarkoitti. 200
Sitten hän muisti, miten oli heittänyt kourallisen sammalta naa- mioksi miinan päälle, ja teon lapsellisuus alkoi hymyilyttää häntä. Sen mukana nousi omituinen ilo hänen mieleensä. Vasta nyt hän alkoi tajuta mitä hänen tekonsa oli merkinnyt, ja hän purskahti voitonriemuiseen nauruun: — Se oli sit olevanas naamio .. . Hän nauroi mutta naurun mukana purkautui myös äskeinen kauhu sekä hurja ilo pelastumisesta ja siitä, että hän oli uskal- tanut suorittaa teon, joka nostaisi hänet pataljoonan pelas- tajan asemaan. Tänä aikana oli tilanne suuresti muuttunut. Toinen panssari- vaunu oli vetäytynyt pois, ja jalkaväkikin lopetti yrityksensä. Kohta se lakkasi vastaamasta tuleenkin. Miehet alkoivat varo- vasti nousta ja huomasivat, ettei vihollinen enää ampunut. Se oli vetäytynyt kauemmaksi. Koskela kiirehti Hietasen luokse: — Kuinka kävi? Ai perkele. Loman saisivat antaa. Minä panin silmäni kiinni kun en saanut katseltua kun sammal pöl- lähteli. Ja ihan jaloissa. Hietanen ei saanut selvää Koskelan sanoista, vaikka jo kuuli- kin hänen äänensä. Hän toimitti vain uhoten: — Mää en tiär mitta. En yhtikäs mitta määtiär. Mää hui- tasi sen vaa. Oli se sit oikke Jumala onni, et toi vänrikki ker- kes laitta sen reera. Mut kyl mää pelkäsi. Voi jumalaut et mää pelkäsi! Mää en tahtonu saar tupakki millä syttymä. Mää ih- mettele et kui ihmine ollenka siltaval ossa peljät. Mut se täyty tutki kans. — Johan mie tuon lopetin, sanoi Rahikainen, joka liittyi seu- raan. Mutta vaikka hän luultavasti onnistui petkuttamaan itseään, ei hän saanut Koskelaa petetyksi, sillä tämä ei kiinnittänyt hänen sanoihinsa mitään huomiota. He lähenivät kolmisin varovasti vaunua. Se pysyi äänettömänä, ja kun he hetken olivat odottaneet, iski Hietanen sen kylkeen kiväärinperällä. Hän oli jo täysin vapau- tunut järkytyksestään ja antautui vapaasti ilolleen. Äänellä, josta täytyi käsittää, että se kuului vaunun tuhoajalle, hän karjaisi: 201
— Jos siäl viäl kettä on, niin siält on heti tulemine! Muute mää laita semmosen paukun katon pääl et tee menet Amerikka saakka. Täst lähti tämä vaunu on mun ja mää sen määrän kuka sil ajele. Iti sutaa! Ruski soltaat! Antauru! Ei perkele. Mää verä luuku auki. Hietanen kiipesi katolle ja nosti vaivalloisesti painavaa tornin- luukkua. Kun hän sai sen ylös, katsoi hän sisälle ja huusi sitten toisille: — Tääl tule äijilt veri korvist. Kaik hilja. — Mut tämä ukko se on luutnantti, jonka mie selvitin, sanoi Rahikainen vaunun alta, jossa hän korjasi kaatuneen arvomerk- kejä talteen: Mie se vastoon tästä lähtien Venäjän armeijan kap- teenii. Mie kun luutnantin voitin. Hietanen oli jo unohtanut äskeisen riitansa. Hän katseli vau- nua ja sanoi vilpittömän hämmästelevällä äänellä: — Ei jumalaut poja! Kyl mää ole senttä aika poika. Mää ihmettele oikke ittiän. Mikä mää ollenka olenka. Suame san- kari mää ole. Ku vaa loppuis toi kauhia humina pääst. En sunka mää vaan saanu sin vikka? — Oisko tuolla sellaiseen ennec tiloja, sanoi Rahikainen. Se oli niinkuin ilmaus sovinnonhalusta, ja Hietasta naurattikin, niinkuin häntä tällä hetkellä nauratti kaikki. Sitten kerääntyi vaunun ympärille kiitosta suitsuttavia mie- hiä sekä upseereita. Lammiokin nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: — Sillä tavalla. Se oli esimerkillistä päättäväisyyttä. Merkillistä vain, etteivät nuokaan sanat tuntuneet oikein kiitokselta. Tuon ohuen äänen ilmeettömyys ja välittömyyden puute tuntui aina vastenmieliseltä, muodostipa se sitten minkä- laisia sanoja tahansa. Sarastiekin saapui. Hän otti Hietasta kädestä, puristi sitä ja sanoi painokkaasti: — Minä kai joukosta ymmärrän parhaiten mitä te teitte, koska minä tiedän eniten tilanteesta. Ensin kiitoksia. Ensi jaossa tulee veeärrä, ja kersantinarvoa varten pannaan paperisota viipymättä käyntiin. Hietanen oli jonkin verran hämillään. Hän ei vieläkään kuullut selvästi kaikkia majurin sanoja, mutta arvasi loput. Vaikka hän itse oli vilpittömästi ihastellut itseään, tuntui toisten kiitos hä- 202
nestä jotenkin hävettävältä. Hän vain hymyili ja katseli herroja vaivautuneena. Sarastie palasi pataljoonan komentajan asenteeseensa ja siirtyi yleisempiin kysymyksiin. Hän koputteli kepillä vaunua ja pu- heli: — Pitäisi olla hyvin onnistunut tyyppi tämä uusi. Mutta siltä näyttää, etteivät niiden taitavimmatkaan suunnittelijat löydä mitään keinoa suomalaista päättäväisyyttä ja rohkeutta vastaan. Äsken majuri oli kehunut Hietasta, mutta noilla sanoilla hän jo kiitteli itseään. Majuri tunsi, niinkuin useimmat sodanjohta- jat, joukkojen positiiviset teot omiksi teoikseen. Epäonnistumi- set taas olivat pelkurien ja ylivoimaisten olosuhteiden syytä. To- sinhan majuri olikin ollut raskaamman jännityksen alla kuin miehet. Nämä eivät tienneet, miten kriitillinen heidän asemansa todellisuudessa oli. Muunmuassa pataljoonan komentajia sekä edelleen komppanianpäälliköitä oli kielletty siirtämästä komento- paikkaansa taaksepäin, vaikka mitä tapahtuisi. Se merkitsi sitä, että paon sattuessa näiden olisi ollut kaaduttava paikoilleen. Nyt oli tilanne kuitenkin selviämässä. Epäonnistunut yritys oli lamauttanut vihollisen uskon, ja sen lisäksi divisioonakin oli juuri ilmoittanut päässeensä etenemään, niin että tykistö ulot- tuisi tukemaan heitä heti kun tuliasemien vaihto olisi suoritettu. Mutta äsken oli Sarastie elänyt kriitillisiä minuutteja. Monet konetuliaseet alkoivat jo potea patruunapulaa. Viimeisetkin reservit oli sidottu taisteluun ja laaja suosivusta oli melkein var- mistamaton. Sellaisen jälkeen oli syytä antaa tilaa hyvälle mielelle. Saras- tie oikoi ruumistaan ja tunsi oman voimansa ja kykyjensä kas- vavan sitä mukaa kuin hän venytteli kookasta vartaloaan. Voima ja mahtavuus tuntui aivan kuin kiertelevän veren mukana jäse- nissä. Tämän operaation tärkeys takaisi sen, että sitä seurattaisiin mielenkiinnolla päämajassa saakka. Kukaties marsalkka jo tällä hetkellä kuunteli tiedotusta: »Lännestä päin suoritetun läpi- murtoyrityksen on pataljoona Sarastie torjunut ankarassa tais- telussa. Pohjoisesta ja idästä suoritetut, hieman heiko m- 203
m a t avustusyritykset ovat muut pataljoonat myöskin torju- neet.» Majuri kääntyi miehiin päin. Hänen mieleensä muistui vitsi, jonka hän eilen oli keksinyt, mutta säästänyt sopivaan tilantee- seen, ja se hänen mielestään oli nyt. — No niin, pojat. Eiköhän sitä ole henki tasaantunut. Se sai päin turpaansa äsken. Mennään ja annetaan sille takapuoleen nyt. Se vaati kovasti sitä Petsamon nikkeliä. Mitäs me, ante- liaat pojat. Mennään ja annetaan niin paljon kuin se vain ha- luaa. Torjutun hyökkäyksen aiheuttama hyvämieli lisäsi majurin sanojen aiheuttamaa naurua, ja Salo joka oli lähellä, sanoi niin että majurikin sai sen kuulla, tai että majurikin voisi sen kuulla: — Annetahan, annetahan. Ei meillä kitsahia olla. IV Lahtinen ja Määttä eivät joutaneet ihmettelemään panssari- vaunua. He evakuoivat vihollisen kaatuneilta patruunoita, sillä hyökkäystä torjuttaessa he olivat ampuneet omansa melkein lop- puun. Lahtinen käänsi parhaillaan kaatunutta venäläistä seläl- leen päästäkseen paremmin tämän taskuihin, kun hän kuuli tien toiselta puolelta majurin huudon. — Älä uhoo. Kyllä se vaan sen ja ton varassa oli, että tässä vielä ollaan. Kyllä sitten pitää oleman hurjaa porukkaa. Kun pystyssä vaan painetaan, vaikkama vetelin päin naamaa neljä vyötä. Määttä oli tottunut näihin Lahtisen jupinoihin eikä antanut niille suurtakaan arvoa. Hän sanoikin yhdentekevällä äänen- sävyllä: — Vaan siitähän sitä on hyvä kellistää, kun pystyssä juoksee. Mutta tuo se on hyvä asia, kun on sama kaliiperi aseissa. Ovat osanneet ajatella sitäkin seikkaa. — He . . . heei. Niitä sen kummemmin ajateltu ole. Mutta kun kapinassa ryöstettiin venäläisiltä aseet, niin siittä se on tullu. 204
— Vaan etkö se sinä tässä kerran jutellu, että saksalainenhan sen porvarin silloin aseisti. — Niin mutta niillä kivääreillä jotka hän oli itärintamalla venä- läisiltä rosvonnu. Mutta toi ny perkeleellinen raato on kun pite- lee vieläkin kiväärintukista. An tänne vaan, kuma katton onko sielä makasiinissa panoksia. No jumalauta. Kyllä mun ny vielä sentään kuolleelle pärjää- män pitäs. Ei mitään. Yks vaivanen. Mutta mennääskin ton kumpareen taka. Siellä oli niitten konekivääri. Paikalle saavuttuaan he näkivät, että konekivääri oli jäänyt siihen. Sen takana oli neljä kaatunutta. Viisi täysinäistä vyötä- kin löytyi ja kuudes puoliksi ammuttu oli syöttäjässä. Lahtinen keräsi vyöt puhellen mielihyvän sävyttämin sanoin: — Kyllä kannatti meinaan se vyö, jonka ma tähän paasasin. Melkein kuuskertanen hyöty. Niin, ja mitämä hulluja puhun. Niitten kangasvyössa on kaks- ja puolisataa panosta ja meillä vaan kaks. Annetaan pojillekin. Emme me saa näitä kaikkia kulkeenkaan. — Joutaa tuosta. Mutta kovin on vanha tuo, joka tuossa pöt- köttää. Joko sitä alkaa miehet käydä vähiin. — Älä puhu, poika. Lahtinen epäsi vain tavan vuoksi, sillä mielihyvä patruunoista vei todellisen väittelynhalun. Suu tyytyväisessä mutrussa hän heitti laatikot olalleen ja puheli mennessään: — Täytyy vaihtaa teräsvöihin. Nää kangasvyöt on semmosia perkeleen rättiä. Ei sieltä kuule lopu miehet. Kyllä siellä riit- tää mies ja tavara. Vaikka nyt vähän huonoo on, kun siellä on meinaan kattottu kans vähän sitäkin mitä kansa syö, eikä ole pantu ihan kaikkia hulttiommien mettään ammuskeltavaks. Kyllä sitä präiskittiin kansan rahat maailman tuuliin. Pyhäpäivät juoksivat pitkin mettiä kiväärit seläässä, ja ehtoot ylentelivät toisiansa. Siellä painu möhömahaa niin että kansalta kerätty ihra molkahteli lahtaritakin alla. Vaikkei se siittä parane. Jos miehet loppuu niin sieltä lähtee viistoistamiljoonaa naissotilasta. Siellä on koulutettu kaikki; vanhat ämmäkkin. — Älä hitto, mis silviisii on? 205
Rokka oli kuullut Lahtisen puheen lopun ja heitti kysymyk- sensä viekkaasti hymyillen. — Tolia vaan. Jos tarvittet patruunoita niin siitä saat. — Kato hitto. Joha mie keräsin mut viel soppii. Poja hitot hyö leipää ja merkkilöit etsiit, mut patruunoist hyö ei huolehi. Mitä sie haastoit? Tullook hyö Vennäi akat mein kimppuu? — Tiedä vaikka tulis. Lahtinen oli yrmeissään ja kiusaantunut, sillä hän arvasi mitä seuraisi. Eikä hän erehtynytkään: — No sit jo saap sannoo jot ollaa . .. — Sillohhan sitä hyvä on tarkata. Pilikka kun on tuttu, sanoi Rahikainen. — Tulis kauheita lähitaisteluita, khihihi. Sais Rahikainenkin Mannerheimristin, khihihi. Lahtinen kääntyi poispäin suu mutrussa, katsellen puiden- latvoihin, niinkuin osoittaakseen, ettei hän jatka pidemmälle puhetta kaikenlaisten kanssa. Koskela ja Hietanen saapuivat paikalle ja ilmoittivat lähdet- tävän välittömästi eteenpäin. Koskela oli käskenyt Hietasta Jsp:lle lepäämään ainakin siksi, kunnes kuulo palautuisi normaa- liksi. Mutta Hietanen ei tekonsa jälkeen kyennyt esittämään niin passiivista osaa. Ilo teki hänet liian levottomaksi makaa- maan paikoillaan. Hänen vilpitöntä mielihyväänsä ei kukaan kadehtinut. Vaikka Hietanen vieläkin hämmästeli omaa oivalli- suuttaan, oli siinä se tarpeellinen määrä leikkiä, jonka varjossa nämä miehet sallivat melkein mitä hyvänsä. Eikä Hietasen ilo johtunut puhtaasti tuosta sankariteosta. Oikeastaan se oli iloa siitä, että hän oli selvinnyt elävänä. Nyt hän puheli jo naures- kellen kiven takana kokemastaan järkytyksestä. Ja: Ku mää viäl niin kauhiast naamioitti sen miina. — Liikkeelle . . . Jaarittelu ja leikinlasku loppuivat. Äskeinen huoleton mieli- ala katosi yhtä pian kuin se oli tullutkin. He talsivat eteenpäin äänettöminä, levoton jännitys kasvoillaan. Kilometrin päässä he törmäsivät uudelleen viholliseen. Ty- kistö ulottui jo valmistelemaan hyökkäystä, ja he saivatkin työn- netyksi vihollista jonkun sata metriä edellään, mutta erään kylä- 206
aukean laitaan se pysähtyi. Ennen pimeän tuloa yritettiin vielä kerran, mutta tuloksetta. Uupumus, haluttomuus ja pimeys lopetti hyökkäyksen, ja Sarastie katsoi parhaaksi odottaa uutta päivää, siitäkin huolimatta että haavoittuneet siten jäivät uudeksi yöksi vaille kunnollista hoitoa. Pataljoona asettui asemiin kyläaukean peltojen laitaan. Ei- kenenkään maalla oli perunamaa, ja pimeän turvin hiipivät Rokka ja Rahikainen sinne. Kaivaminen kuului kuitenkin vihollisen asemiin, ja Rahikainen lähti kesken pois, kun luoteja alkoi sataa heidän ympärilleen. Rokka sen sijaan painui ojaan suojaan, ja kun vihollinen oli rauhoittunut, aloitti hän uudes- taan. Hän toi perunoita, niin että siitä riitti Kariluodon jouk- kueellekin. Asemien taakse metsään kaivettiin kuoppa, johon tehtiin tuli, ja perunankeitto alkoi. Tuli peitettiin havukatoksella, ja sen äärellä he kyhjöttivät pimeässä ja tihkusateessa. Nyt vasta pääsi uupumus ja nälkä voitolle hermojannityksestä. Ahmien he söi- vät huonosti pestyt perunansa kuran tiristessä suupielistä. Kolmen päivän kuivamuona oli loppunut jo aamupäivällä, mutta he söivät perunansa paljaaltaan, ja hyviä ne olivat. Syötyään kellahtivat vartiosta vapaat miehet kuusten juurille nukkumaan, ja kylmästä sateesta huolimatta he nukkuivat si- keästi kuin kuolleet. Vaatimukset olivat vähäiset. Vanhalakin nukkui vesilätäkössä; kun hän siihen kerran oli kellahtanut, ei hän enää etsinyt parempaa paikkaa. Mutta syvällä heidän hermostossaan valvoi kuitenkin pelko. Jos laukaukset saivat vähänkin tiheämmän tahdin, kavahti nuk- kuja istualleen, kuunteli hetken jännittyneenä, ja kun pauke hiljeni, paneutui hän uudelleen makuulle ollen unessa ennen kuin pääsi maahan asti. Jspreen teltta oli täysi. Tajuttomat, jotka tekivät kuolemaa, oli nostettu ulos samoin kuin lievemmin haavoittuneetkin. Hil- jainen valitus hyrisi kuusikossa. Lääkintämiehet kyhjöttivät 207
tylsinä koettaen turruttautua tätä kurjuutta vastaan. Lääkäri oli rasittunut ja hermostunut. Tuntui raskaalta katsella miesten kuolevan, kun tiesi, että pikainen leikkaus olisi monen heistä pelastanut. Täällä ei siihen kuitenkaan ollut mahdollisuutta. Hän ei voinut muuta kuin sitoa haavat ja antaa morfiinia. Eräs haavoittuneista teki kuolemaa. Hän oli jo edellisenä yönä haavoittunut pataljoonan noustessa maantielle. Luoti oli sattu- nut vatsan alaosaan, ja miehellä oli ollut ankarat tuskat, kunnes ajoittainen tajuttomuus illan edellä oli alkanut lievittää niitä. Lääkäri kumartui hänen viereensä ja mies aukaisi silmänsä. Ne tähysivät kuumeesta kiiltävinä teltankattoon, johon sattui lääkä- rin muodoton varjo, sillä kirkas Petromax loisti hänen takanaan. — No, mitä kuuluu? kuiskasi lääkäri, sillä hän näki että mies oli tajuissaan. Tämä ei kuitenkaan vastannut, vaan tuijotti yhä edelleen kattoon lankeavaa varjoa. Sitten hän käänsi kat- seensa lääkäriin. Huulet liikkuivat, mutta ääntä ei tullut. Lää- käri käänsi katseensa pois. Hän ei voinut katsoa noihin silmiin, jotka kuumetta ja pelkoa hehkuen tuijottivat häneen. Sitten mies katsoi jälleen varjoa. Hän alkoi sopertaa jotakin ja koetti nostaa päätään, mutta ei jaksanut. Näkyi että hän oli hätäisen mielenkuohun vallassa. Lääkäri painoi korvansa hänen kasvoil- leen ja erotti sanat: — Kuo ... lema . . . Katossa ... Herra ... Jeesus ... Lääkäri painoi hänen otsaansa, sillä mies koetti yhä epätoivoi- sesti nostaa päätään. — Sulkekaa silmänne. Ei siellä ole mitään. Onko tuskia? Mies ei rauhoittunut ja lääkäri tuskastui. Hermostuneena hän konttasi ulos ja sanoi teltan vieressä kuusen alla värjöttelevälle pastorille: — Eerola loppuu pian. Menisit sinäkin koettamaan edes jotakin. On tullut levottomaksi enkä minä voi häneen morfiinia- kaan loputtomasti ajaa. Oksentelee ilmankin. Voi Jumalan täh- den tätä. Eivätkö ne nyt saa sitä maantietä auki. Lääkäri puhui pastorille hermostuneisuutensa ja tuskaantu- neisuutensa vuoksi vihaiseen sävyyn. Tosin häntä epäilytti panna pastori telttaan puhelemaan miehen kanssa, sillä se olisi toisista haavoittuneista tuskallista kuultavaa. Kenelle tekisi 208
hyvää kuulla toista valmistettavan kuolemaan, kun itse pelko sydämessä odotti sitä joka hetki. Samasta syystä hän koetti saada ulos kaikki kuolevat, sillä pari telttaan kuollutta oli aiheuttanut järkytystä toisissa. Tuntui vain niin kolkolta nos- taa heidät sateeseen, vaikkakin heidät peitettiin hyvin ja vaikka he eivät enää maailmasta mitään tajunneetkaan. Käytännölli- sesti katsoen niin oli kuitenkin parempi. Lääkäri kirosi kolman- nen pataljoonan Jsp:tä, jolle hän oli joutunut lainaamaan toisen telttansa, sillä siellä oli haavoittuneita enemmän; eräs sen komp- panioista oli näet joutunut pahaan kranaatinheitinkeskitykseen. — Me kannoimme puolikuoliaana telttojamme emmekä kui- tenkaan siitä mitään hyötyneet. Oliko sitä nyt sitten pakko jäädä tänne? — Komentaja sanoi miesten olevan niin uuvuksissa, ettei hyökkäys menestyisi kuitenkaan ennen aamua. Muuten, onko Eerola kysynyt minua? — Ei. Mutta hän pelkää kuolemaa ja luultavasti hän rukoili. Koeta saada hänet rauhoittumaan. Pastori riisui mustan kumitakkinsa ja pani sen puun oksaan. Sitten hän rykäisi ja keskittyi. Hänellä oli aina tapana rukoilla itsekseen pieni rukous ennen toimiaan. Se oli jo tullut tottumuk- seksi, niin että siitä puuttui kokonaan todellinen rukouksen henki. Toimitus oli samanluontoinen kuin niittäjällä, joka saran päässä tavan vuoksi pari kertaa klavauttaa kovasinta viikatteeseensa. Sitten pastori konttasi telttaan. Pitkän aikaa hän siristeli sil- miään, ennen kuin kykeni katsomaan Petromaxin valossa. Kamiina hehkui lämpöä ilmaan, jossa tuoksui voimakas dcsin- fisioimisaineen haju. Lääkintämies kyhjötti kamiinan vieressä puolitorkuksissa. Pitkin seinänvieriä makasi huopiin käärittyjä haavoittuneita. Joku voihki hiljaa. Pastori konttasi Eerolan luokse. Tämä katseli häntä levotto- min silmin, joissa hämärsi kuume ja lähestyvä kuolema. Pastori näki suuria vesikarpaloita miehen kasvoilla. Se oli pettämätön merkki tällaisissa tapauksissa. — Veli. Tuntuuko vaikealta? Mies puhui jotakin, mutta ääni uupui kurkkuun. Pastori näki likaiset, nääntyneet kasvot, jotka jo kuulsivat 209
melkein keltaisilta. Silmien seudussa väreili jotakin tummaa, niinkuin tuska olisi siinä saanut näkyvän ilmauksen. Kaulassa näkyi lian ja päivetyksen raja, ja puseron alta pilkisti liasta kiil- tävä flanellipaidan kaulus. Eerola oli kaksikymmenvuotias. Ruumis oli heiveröinen ja laiha, sillä hän oli ollut koko ikänsä aliravittu. Suuren kartanon päiväläispoikana ja muonarenki- perheen jäsenenä hän kuului siihen yhteiskunnalliseen joukkoon, jota alempana ovat vain vaivaishoidokit ja irtolaiset. Raskas työ ja heikko ravinto oli jättänyt hänen kehitykseensä selvät jäl- jet, mutta siitä huolimatta taisteli kauan kituneen sitkeys hänessä lujasti kuolemaa vastaan. Tällä nuorukaisella oli ollut muuan tavoite, jota kohti hän oli pyrkinyt, mutta joka nyt oli iankaikki- sesti tuomittu saavuttamattomaksi. Hän olisi halunnut saada uuden ja alunperin häntä itseään varten tehdyn puvun sekä pol- kupyörän, mutta vähäinen ansio piti luovuttaa kotiin, ja niin hän oli jäänyt ilman niitä. Katkeraahan se oli ollut, sillä nuo molem- mat kuuluivat kyläyhteisössä täyden miehen varusteisiin, mutta mokkapuserossa ja saapashousuissa hän oli sotaväkeen lähtenyt. Pastori katseli, miten noita haaveita elätellyt elämä vähitellen riutui. Hän pani korvansa miehen suulle kuten lääkärikin ja erotti käheän, korisevan kuiskauksen: — Jeesus . .. Jeesus .. . ottaa ... Vie tääl... tä. — Veli. .. Rauhoitu. Hän auttaa. Jeesus ei jätä ketään meistä. Hän vie meidät kaikki täältä turvaan. Älä pelkää, veli. Sinä olet hänen. Hän on lunastanut sinut niinkuin meidät kaikki. Sinä olet uskollisesti kantanut kuormasi eikä Jeesus sitä unohda .. . Levoton hengitys alkoi tasaantua ja hiljetä. Pastori kuiskaili hiljaa kuolevan korvaan: — Jeesus on ottanut pois sinun syntisi. Hän antaa sinulle iankaikkisen levon ja rauhan. Hiljainen puistatus värisytti hetkisen kuolevaa, pari kertaa kuului vaimea huokaus, ja pastori painoi miehen suun kiinni kuiskaten: — Aamen. Toisella puolella telttaa veti joku haavoittunut huovan silmil- leen ja sen alta alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Pastori aikoi 210
lähteä miehen luokse, mutta silloin alkoi Eerolan vieressä tajut- tomana makaava haavoittunut äännellä. Hän oli koko ajan lii- kahdellut levottomana ilmeisestikin heräillen pastorin kuiskut- teluun. Mies oli vahvassa morfiinihumalassa ja örähteli seka- vasti: Jeesus ... Jeesus ... Pastori kumartui miehen viereen luullen tämän rukoilevan. Todellisuudessa mies ei tajunnut maailmasta mitään. Hän oli leveäkasvoinen, kookas nuorukainen. Leveästä ja raa'an näköi- sestä suusta näkyivät tupakan mustuttamat hampaat. — Jeesus, Jeesus, toisti mies tuota sanaa, joka oli tarttunut hänen tajuntaansa pastorin puheesta. Tämä sanoi hänelle hiljaa: — Veli. Tahdotko että rukoilemme? — Jeesus, Jeesus, toisti mies vain itsekseen. Sitten hän yhtäkkiä puhkesi kamalaan, rääkyvään huutoon. — Hiljaa, hiljaa, kuiskasi pastori, mutta mies örisi edelleen, suu vaahdossa ja silmät nurin päässä. Sen huovan alta, josta äsken oli kuulunut nyyhkytystä, kuului kirkaisu: Lopettakaa, lopettakaa, ja mies purskahti hysteeriseen itkuun. — Ah hah... voi voi. Voi tätä elämää. Lopettakaa hyvät ihmiset! Lääkäri konttasi kiireesti telttaan ja ryömi itkevän luokse koet- taen rauhoitella tätä. Pastori oli kiusaantunut ja neuvoton ja katsoi parhaaksi poistua teltasta. Ulos tullessaan hän kuuli erään lääkintämiehen sanovan tuskaisella ja itkunsekaisella äänellä: — Mitä se niistä nyt enää kiusaa. Antaisi edes kuolla rauhassa. Pastori otti takkinsa puun oksasta ja kyyristyi istumaan. Hän rukoili puoliksi itkien, että Jumala antaisi maantien aueta ja pelastaisi haavoittuneet. Teltassa vaikeni itku, sillä lääkäri oli saanut miehen rauhoittumaan. Lääkintämiehet kantoivat Eero- lan ulos ja asettivat hänen ruumiinsa teltan taakse metsikköön, pitkän rivin jatkoksi. Sade tihkui taivaalta. Petromax suhisi hiljaa teltassa ja silloin tällöin kuului sieltä väsynyt ja toivoton valitus. Jsp:n ympärillä seisoivat vartiomiehet pimeydessä, vartioi- den tuota synkkää kuusikkoa, jonka keskellä kärsi tuskiaan tä- män koukkauksen hinta. 211
VI Yön aikana vetäytyi vihollinen metsien kautta ohi koukkaus- kohdan. Raskaan kalustonsa se jätti jälkeensä. Muun muassa toinen hyökkäykseen osallistuneista »Riimeistä» oli ajettu suo- hon. Tien varressa kahakoitiin vielä viimeisten vihollisten kanssa kun sairasautot ajoivat hakemaan haavoittuneita. Vuorokauden olivat monet haavoittuneista maanneet odottaen pelastumista, minuutista minuuttiin, tunnista tuntiin. Jatkuva tuska, hiljai- nen kiduttava odotus sekä pelko siitä, ettei rykmentti kykenisi- kään puolustautumaan tuolla valtaamallaan tienpätkällä, oli jäytänyt noiden onnettomien mieltä. Ja pelon kouristaessa mieltä he olivat katselleet, kun lääkintämiehet kantoivat kaatu- neiden riviin ne, jotka eivät olleet kestäneet. Run autot sitten saapuivat, heräsi haavoittuneiden mielessä hysteerinen ilo. Heikommatkin yrittivät osoittaa sitä voimiensa mukaan. Pelastus pyyhkäisi pois menneiden tuntien kidutuksen. Valitus ja voihke oli hävinnyt korpikuusikon hiljaiseen kätköön, unohtuakseen sinne, ikuisesti. Ruolleet eivät enää kyenneet ker- tomaan tuskastaan, eikä sitä kukaan halunnut kyselläkään. Heidän kärsimyksensä oli yksin heidän. Raiken muun he olivat saaneet luovuttaa. Heiltä oli vaadittu viimeinenkin hiukkanen, mutta kärsimyksensä he saivat pitää itse. Se ei kelvannut kenellekään. Aamun valjettua haravoi Sarastien pataljoona mottialueen. Rariluodon joukkue ja sen mukana Roskelan miehet saivat teh- täväkseen tutkia kylän, jonka laitaan hyökkäys illalla oli pysäh- tynyt. Sairasautot olivat jo kyllä ajaneet sen läpi, mutta kylää ei sen paremmin ollut haravoitu. Sinne oli jäänyt asukas. Ikivanha starikka, josta ei kenellekään enää ollut kuin vaivaa ja joka sen vuoksi oli saanut jäädä paikoil- leen. Hän asui pienessä mökissä kylän laidassa ja katseli sen ikkunasta, kun harmaapukuisia miehiä alkoi vilkahdella talojen välissä. Tuolla tuli yksi kyyristellen ja vaanien, kivääri kaina- lossa. Hän kävi naapuritalossa ja ilmestyi uudelleen pihalle. Toiset seurasivat taempana ja kun ensimmäiseksi tullut oli vii- tannut näille rauhoittavasti kädellään, heittivät he kiväärit sel- käänsä ja astelivat vapaasti pihaan. Starikka katseli, kun jokainen 212
heistä taittoi itselleen piha-aidasta seipään. Häntä alkoi pelottaa. Mitä ne tekevät noilla seipäillä? Sitten hän huokasi helpottuneena. Miehet heittivät reppunsa ja kiväärinsä maahan ja kiirehtivät perunamaalle. Kun perunat oli kaivettu, pesivät miehet ne ojassa sellaisella kiireellä jonka vain nälkä voi aiheuttaa. Rokka haki talosta pöydän, pari tuolia sekä pitkän penkin ja pilkkoi ne puiksi. Tehtiin kolme neljä nuotiota, ja pian kiehuivat perunapakit niiden yläpuolella. Majuri Sarastie käveli kylätietä myöten. Ohimennen hän kat- seli noita itäkarjalaisia taloja. Hän katsoi velvollisuudekseen ajatella jotakin niiden päätykoristeiden kauneudesta, vaikkei hän suoraan sanoen sellaisesta ymmärtänyt tuon taivaallista. Mutta se kuului jollakin tavoin heimosoturihenkeen, ja ammattinsa ulkopuolella Sarastie oli täydellinen laumasielu. Koska kerran kaikissa Itä-Karjalaa käsittelevissä reportaaseissa kuvailtiin ra- kennustyyliä ja päätykoristeita, täytyi hänenkin katsella niitä. Hänen todellinen ja asiallinen suhteensa noihin taloihin oli kuitenkin se, että hän näki ne ihmisasunnoiksi kelpaamattomiksi. Sitten hän näki jotakin, mikä kiinnosti häntä vilpittömästi. Erään talon nurkan takaa tepasteli esiin parhaassa paisti-iässä oleva kukonpoika. Sarastie ajatteli jo huutaa lähettiä, kun hän samassa näki, miten nurkan takaa lensi puupalikka vinhasti pyörien ja iski kukonpojan kaulaan. Kukko rääkäisi ja pyristeli maassa pökertyneenä. Talon takaa ilmestyi sotamies, joka nap- pasi kukon jaloista kiinni ja niks naks, niskat olivat poikki. — Hei, sotamies! Mies hätkähti, näki majurin ja jäykistyi asentoon kukonpoika kädessä. — Mikäs teidän nimenne on? — Sotamies Rahikainen, herra majuri. — Eikös Rahikainen tiedä, että kylissä on ankarasti kielletty kajoamasta asukkaiden omaisuuteen. — Herra majuri. Sitä kun ei asukasta oo. Myö tutkittiin. — Sitten teidän pitäisi tietää, että siinä tapauksessa kaikki on valtion. Teidän on se tiedettävä. Asiasta on tarpeeksi puhuttu. Rahikainen seisoi yhä kukko kädessä ja vastasi hieman veny- tellen, saadakseen aikaa jonkinlaisen valheen keksimiseen, 213
— Herra majuri. Kyllähän myö tuo tiijetään. Ei myö olla kajottu. Mut tämä se oli viallinen. Ontu jalakoosa. Lie vaikka taistelun aikana vioittunu. Kuollu tuo ois varmaan. Mie aatte- lin että suotta jiäp. Kun itekseen kuoloo. Sarastien mielestä selitys oli niin hyvä, kuin tuollaisessa tilan- teessa mies voi keksiä. Hieman haikeasti hän katseli kukonpoi- kaa, mutta sitten häntä alkoi huvittaa Rahikaisen teeskentelevän vilpitön ilme, ja hän sanoi: — Saatte sen tämän kerran. Mutta olkoon viimeinen. Se oli niin hieno heitto, että minä annan sen palkinnoksi. Rahikainen pysytteli osassaan loppuun saakka. Hän oli edel- leen totinen sanoessaan: — Selvä on, herra majuri. Täytyy pian avata. Ettei pilaannu. Niine selityksineen Rahikainen häipyi. Porukka vaati, että kukosta keitetään perunasoppa, ja Rahikaisen oli suostuttava. Ei löydetty pataa, mutta ämpäri sai korvata puutteen. Suola vain puuttui ja Rahikainen päätti katsoa, olisiko taloihin jäänyt sitä. Parissa talossa turhaan käytyään hän astui mökkiin. Peräpenkillä istui starikka, pelokkaana ja levottomana häntä katsellen. Rahikainen vähän hätkähti nähdessään ihmisen, mutta rauhoittui huomatessaan ukon vanhuuden. — Mikäs muinaissuomalainen sitä sinä olet? Starikka ei vastannut, vaan vilkuili äänettömänä häntä. — Tulkee kahtomaan. Teällä sitä on alakusuomalainen. Parta- niekka karvareuhka peässä. Starikka räpytteli silmiään, katsellen tupaan astuvia miehiä. — No terve ukko, sanoi Rokka, istuen tämän viereen. Ukko kumarsi hänelle ja vastasi heikolla, hieman vapisevalla äänellä: — Terveh, terveh. — Siut ne jättiitkii tän? — A, tänne jätettih. — Jättikö nuo siulle suoloja? kysyi Rahikainen. — Myö sop- paan tarvittais. — A, ei mitänä. Ukko tuli levottomaksi. Hän siirteli jalkaansa toisen polvella ja katseli ympärilleen. 214
— Eikö oo jättänehet ukolle mitään syötävää? sanoi Salo siirtyen lähemmäksi. — Kaik vietih. Tänne yksin jätettih... — Tuosa on aluksi pieni leivänpala . . . Ei oo enempää, mutta perässä tulee huoltoporukoita. Kyllä ne pitää huolen. Saat syöjä kerrankin ihtesi täytehen. Tiejä millon olet viimeksi saanu. Ukko otti Salon leivänpalan vapisevaan käteensä, katseli sitä epäröiden ja oli jo tarjoamaisillaan sitä takaisin, mutta työnsi sen sitten toppatakkinsa poveen. — Tiijät sie ukko, onks täs kyläs muita ihmisii? — Ei ole. Kaik rahvas lähettih. — Suotta lähtivät, sanoi Salo. — Nyt vasta tulee asiat kohal- leen. Onko nuo kiusannehet teitä kovin? — Ukko katseli vähän aikaa toisia, epäröiden miten vastaisi, ja nyökkäsi sitten: — A, kiusattu on kiusattu. Rokka tarkasteli huonetta kuuntelematta ukon puheita. Muut sen sijaan utelivat äijältä kaikkea mahdollista Itä-Karjalan oloista. Tämä ei juuri kertonut mitään oma-aloitteisesti, mutta vastaili k5rsymyksiin, koettaen suurin ponnistuksin arvailla, mikä kysy- jille olisi mieleistä kuultavaa. Salo pääasiassa toimi kyselijänä: — Onko teillä pappeja täällä ollu? — A, Priäzäs ennen oli pappi.. . — Eikö nuo tappanehet sitä? — Tapettih tapettih ... — Eikö sinulla lapsia ole? — A, kaks oli poigoa. Töine tapettih, töine tyrmän viedih ... — Miksi nuo tappoivat.. ? — A, kolhoozah ei männy. — Oliko sinulla talo? — Talo oli. Kaikki viedih. Ukko oli huomaavinaan, että kyselijä oli tyytyväinen, jos ihmisiä oli tapettu tai muuten pahoinpidelty, ja rupesi myönte- lemään kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin: — Tapettih, tapettih. Kaikki tapettih. — Kyllä sulle annetahan talo takaisin. Ei pijetä kirkkoja tal- lina tästä lähtien. Tänne tulee uusi meininki.
— Ei pietä. Ei pietä kirkkoja tallina. A, hyvä on. Hyvä on. — Mutta mistä myö niitä suoloja? Rahikainen harmitteli asiaa. Rokka katseli ukkoa vähän aikaa syrjäsilmällä. Sitten hän taputti tätä nauraen olalle ja sanoi: — Kyl sie ossaat, kuule. Sie oot vikkelä ukko. Valehtele heil ummet ja lammet. Hittook hyö uteloot kaikenlaisii. .. — Mää luulen kans poja, et äijä pitä meit pilkkanas ... Salo sanoi melkein loukkaantuneena: — Valehia. Kyllähän nuo tiejetähän. On se elämää ollu. Mutta saa nyt vielä vanahana nähä vähän parempaa... — Kyl mää ole sitä miält, et me em tommosil kansalaisil tee yhtikä mitta. En mää ymmärä, kannattaks se tommotti vanhoi äiji vapautta sen paremin ko vankitakka. Rokka käveli uunin luokse. Sen vieressä rahilla oli säkillä peitetty kori, ja Rokka veti säkin pois korin päältä. Ukko pelästyi ja nousi seisomaan. — Kuule, ukko. Suotta sie heist pahhaa haastoit. Hyö on näät jättäneet siul kopallise leipää. Katsoha sie. Hyö vissii ei oo huomanneet siul sannoo. Ukko alkoi vapista, mutta Rokka sanoi hänelle rauhoittavasti: — Älä pelkää. Ei myö niitä viijä. Mut suoloi jos mie löyvän ni otan vähä. Hyllyköstähän sitä löytyi, ruskeata karkeata suolaa. — Tuon verra mie otan. Myö annetaa siul kuule soppaa siit hyväst. Ja tupakkaa saat. Antakaa hänel, pojat. Miehet panivat ukon tutiseviin käsiin tupakoita. Rokka katseli Saloa nauraen: — Anna kuule hänen pittää sekkii kannikka minkä annoit. Ukkoha pit sinnuu hyväl mielel. Salo koetti pelastautua ottamalla nauruun osaa. Väkinäisesti hohottaen hän sanoi: — Kyllä se äijä osaa. On ne kirjansa lukenehet. He jättivät ukon rauhaan ja lähtivät keittämään soppaansa. Maantiellä ajoi kolonna ja Sihvonen tohahti innoissaan: — Varmaan uusia joukkoja. Myö päästään lepoon. Uudet joukot olivat jo pitkän aikaa olleet toiveiden kohteena. 216
Jos vain nähtiin outoa porukkaa, kyseltiin innokkaasti rykmentin numeroa. Toiset eivät kiinnostuneet asiasta, sillä liian monta kertaa oli petytty, mutta Sihvonen lähti tienvarteen: — Mitä porukkaa? — Konekiväärikomppanian kuormasto. — Minkä kookoon? — Ensimmäisen. Etkö sinä tunne oman komppanian ajo- miehiä? — Hmy... niin tässä. Sen helvettiä kyselen. — Mitä sitten kyselet? —Mäne helvettiin! — Mitä niuhotat? — Mäne, mäne! Sitten tuli komentopaikalta Mielonen: Lähetäänhän pojat hyökkeemään. Ei yhtään ainoata sanaa. Alakuloisina painuivat päät. Soppa oli jäänyt kesken keittämisen. Ämpäri pantiin riukuun ja otet- tiin olalle. Kenties seuraavan tauon aikana ehdittäisiin keittää se kypsäksi. 217
KAHDEKSAS LUKU I — Noin paljon vielä Petroskoihin. Likainen, mustakyntinen sormi osoitti kaupunkiin johtavaa tietä kanttiinista ostetulta Itä-Karjalan kartalta. — Matroosa on tossa noin. Sitten on Polovina, ja sitten on Vilka. — Ja Pos Rudan, khihi. Ja Kolmannen Ratkaisevan kol- hoosin kylä, khihi. Ja Punaisen Kyntäjän kylä. Vanhala oli suunnattomasti huvittunut itäkarjalaisista pai- kannimistä, jotka tuntuivat oudoilta hänen korvaansa. Varsinkin uudet kommunistiset kylännimet naurattivat häntä yhtä paljon kuin oman TK:n iskulauseet. % — Kunpa myö peästään Petroskoihin, niin kahteen viikkoon ei evvee liikuteta, sanoi Rahikainen. — Eihä se sota siihe lopu, puheli Rokka. — Luulet sie sitä nii tärkiäks paikaks jot se ku saahaa ni siihe Venäjä männööki kassaa. Älä uso. Maailmaa on viel Petroskoin takankii. — Olkoon, myö ei männä. — Ei mennä, ei. — Ei. — Ei. — Ei. — No, ei niin. Ei siitä eteenpäin. — Po, pou, pou, pou ... uuuu . . . uuuuuu . .. — Liikkeelleeee . . . — Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa ... — Lääkintämiehee . .. eet. .. 218
— Pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa, pa. Heidän vaatteensa olivat riekaleina, jalkineet samaten. Vaot kasvoilla olivat syventyneet. Orastava nuorukaisenparta tum- mensi ne yhdessä lian kanssa. He olivat jotenkin luutuneita tähän kaikkeen. Harvoin kuului murinaa tai napisemista. Synk- kinä ja hiljaisina he kuuntelivat uuden tehtävän selostusta, ruu- mis vielä vavisten vanhan aiheuttamasta väsymyksestä. Jossa- kin tuolla edessäpäin oli Petroskoi. Se oli heidän päämaalinsa. Tuntui kuin kaikki kysymykset ratkeaisivat heti sinne päästyä. Ja elleivät ratkeaisi, niin he eivät missään tapauksessa jatkaisi siitä edemmäksi. Tämän mielentilan pohjalta he ponnistivat viimeisensäkin. Petroskoi, Petroskoi, se oli se kultainen kau- punki, jota kohden he vaelsivat kuin uskovaiset, alistuen vai- vaan ja kärsimyksiin. Omaa rykmenttiään he pitivät aivan kuin etuoikeutettuna jää- mään kaupunkiin sen valtauksen jälkeen. Luultavasti kaikissa kaupunkia kohden hyökkäävissä rykmenteissä eli sama ajatus, ja jokaisessa perusteltiin asiaa samalla tavoin: — Me olemme olleet pahimmissa paikoissa, ja siksi toiseksi voimat ovat lopussa. Mitä lähemmäksi kaupunkia he pääsivät, sitä sitkeämmäksi kävi vastarinta. Mitä enemmän he väsyivät, sen enemmän heiltä vaadittiin, ja sitä suuremmaksi he nostivat suoritus- kykynsä. Mutta näkyi myös, että jousi oli katkeamaisillaan. Sat- tui, että heikkokin vastaisku löi heidät takaisin. Loppuun kulu- neet hermot eivät kestäneet tilannetta, jota aikaisemmin olisi pidetty vain pikku kahakkana. Seitsemän kilometrin päässä kaupungista kaatui kolmannen komppanian päällikkö, luutnantti Autio, yhdentoista luodin lävistämänä. Eli niin monen kuin suihkusta ehti sattua, ennen kuin hän seisoviltaan kaatui maahan. Se oli komeimpia kuolemia, mitä he olivat nähneet. Miehet alkoivat horjua vastaiskua tor- juttaessa. Joitakin alkoi kadota ketjusta, ja rohkaistakseen heitä nousi Autio seisomaan ja huusi: — Muistakaa keitä olette. Ei askeltakaan takaisin! Hän suorastaan tärisi kaatuessaan, kun pikakiväärisuihku hak- kasi hänet reikiä täyteen. Kariluoto otti päällikkyyden. Aution 219
kuolema toi hänen mieleensä Kaarnan, ja hetkeksi hän kohosi vanhaan hieman teatraaliseen mielialaansa. Tämä tapaus, joka oli kuin tuon edellisen toisinto, vaati häntä osoittamaan itselleen, että jotakin eroa niillä hänen kohdallaan oli. Lepänoksat ratisivat hänen korvissaan, mutta hän nousi seisomaan ja huusi: — Kolmonen kuuluu komentooni ja pysyy paikoillaan. Kuka kehtaa jättää asemansa tämän jälkeen? Joku kiväärimies lähistöllä kehtasi. Hän alkoi kontata pois- päin, kun Kariluoto oli huudollaan saanut vihollisen kiihdyttä- mään tulensa ja suuntaamaan sen heitä kohti. — Mihin te menette? Mies ei vastannut, pälyili vain maahan, ja Kariluodon kor- keahenkinen mieliala oli tipotiessään. Hän alkoi ivata ja kirota miestä ja saikin tämän takaisin asemaan, mutta paha maku tapauksesta jäi hänen suuhunsa. Ei, täällä ei kerta kaikkiaan ollut tilaisuutta sielun sunnuntaipuolien toiminnalle. Tämä oli raakaa, karkeaa ja oikeastaan kovin alhaista. Olipa Kariluodon mieleen joskus eksynyt sellainenkin ajatus, että mikä antoi hä- nelle siveellisen oikeuden ajaa toisia kuolemaan. Ivata ja pilkata heitä, riistää heidän miehuutensa ja kunniansa, jos he eivät totel- leet hänen käskyään. Tosin ne jäivät hetkellisiksi ajatuksiksi, ja hän katsoi itsekin ne liian suuren väsymyksen ilmauksiksi. Petroskoin läheisyys täytti lisäksi hänen mielensä sen valtauksen juhlavalla odotuk- sella. Syyskuun viimeisen päivän iltana he olivat kaupungin lai- doilla. He makasivat iltahämärissä Suollusmäen varustusten edessä, katsellen vihollisen pesäkkeitä ja piikkilankaestein vahvistettuja asemia. — Tuo perkele se vielä niistää liekin monelta pojalta. — Ei tietääkseni meiltä, sanoi Koskela. Me emme hyökkää tuosta. Tähän tulee toisia porukoita ja me käännymme pohjoi- seen. — Ei jumalauta. Meitä ei tietenkään päästetä kaupunkiin. Puhetta ei jatkettu. Se oli liian karvasta keskustelua. Päät vain painuivat matalaksi. — Eikö tästä sitten tule loppua. 220
Illalla ampui suuri tykistöryhmitys kaupunkia. Totisina he katselivat, miten taivas leimusi heidän takanaan, ja kuuntelivat kranaattiparvien ulvontaa yläpuolellaan. — Milläs kansa noikin miljoonat maksaa? sanoi Lahtinen. — En tiar, mut kamala on olla tual, sanoi Hietanen. — Kuspiät, kaiken ampuuvat hajalle. Mittee siellä nyt ennee tekköö, sanoi Rahikainen. — Jospa myö ei sinne päästäkkää, sanoi Rokka. — Mutta ihmeen voima sillä on, tuolla ranatilla, sanoi Määttä. — Hyökkäystaisto käynnissä, khihihi. Tykistömme puhuu järeätä kieltään khihi, hihitteli Vanhala. Hän istui kannon päässä ja järsi vihollisen kaatuneelta löytämäänsä leivänpalaa. Hän oli veistellyt siitä veren pois. II Lokakuun ensimmäisen päivän aamu oli kaunis ja kirkas. Tai- vas oli sinisen kuulakas ja pilvetön. Jos katsoi ylöspäin, niin ettei nähnyt syksyistä maisemaa ympärillään, saattoi kuvitella elävänsä keskellä kesää. He etenivät pitkin vesaikkoa, voimajohtolinja suuntaurana. Heitä ei vietykään pohjoiseen, vaan he saivat tehtäväkseen kau- pungista sinne vievien teiden sulkemisen. Vaikka edessä oleva metsäinen kallioharjanne peitti vielä kaupungin näkyvistä, huo- masi kaikesta sen läheisyyden. Vesaikossa risteili pikku polkuja, ja muutenkin maasto oli »asutun» tuntuista paperinjätteineen, laudanpätkineen ja muine ihmisten jälkeensä jättämine roski- neen. Ensimmäisenä kapusi kalliota ylös sotamies Viirilä, isopäinen ja avosuinen miehenrehjake. Tämä vempula oli iankaikkinen upseerien harmi, ja rauhan aikana hän olikin istunut vakitui- sesti arestissa. Mutta sodassa hän oli osoittanut suorastaan mieli- puolisuutta lähentelevää rohkeutta, ja kuten nytkin kulki hän aina vapaaehtoisena tunnustelijana. Tuskin hän ilman tuota rohkeut- taan olisikaan saanut anteeksi ruokotonta möhläämistään koko pyhästä sodasta. 221
Hän pääsi kallion laelle ja pysähtyi. — Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamun- koitossa. — Onko? — On, ja savu nousee. Sielä vinski poika jo ryöstää täyttä päätä. Kiireesti he kaikki kipusivat kalliolle. Edessä aukeni lento- kenttä ja sen takana levisivät Petroskoin talorykelmät. Ääni- sen ulappa hukkui siniharmaaseen horisonttiin. Kaupungista kohosi savupatsaita ja harvahkoa ammuntaa kuului vielä sieltä täältä. — Siinä se on. — Ja tuon mokoman röttelön takia on rähjätty. Heitä ihmetytti kaupungin harmaus ja rähjäinen ulkonäkö. Sekavan hökkelirykelmän keskellä kohosi vain joitakin valkoisia kivitaloja. Siinä koko kaupunki, ja se tuotti heille pettymyksen. Mutta itse maisema oli kaunis. Savun sinertämä ilma väreili välkkyvän ulapan yllä, ja kaukana häämöttivät Äänisen niemet siniharmaana utuna. — See ... eis. Komppania pysähtyi, ja he istuutuivat maahan ihailemaan näköalaa. Kieltämättä heidän mielissään asui täyttymyksen tunne. Tuossa se oli. Tuo heidät oli saanut kestämään kaiken vaivan ja vastuksen. Nyt he olivat tavoitteessa, ja siihen lop- puisi heidän sotansa. Jostakin syystä he uskoivat sellaisen ole- van mahdollista. Rahikainen oli kärsimätön: — Miks myö tähän jeätiin? Toiset porukat siellä jo parraat palat sieppoovat. Rokka nojasi kivääriinsä ja puheli: — Tuolle mie anna hiton. Käksalmi ku ois tuossa! — Älä virka, sanoi Suden Tassu haikealla äänellä, joka ei oikeastaan ollut täysin aito kaipauksessaan, vaan oli pikemmin- kin vain kotipaikkaylpeyden osoitus. Koskela ei sanonut mitään. Hän istui kalliolla pitäen kasvo- jaan aurinkoon päin. Jos hän jotakin olisi sanonut, niin sanat olisivat kuuluneet: Lämmittää mukavasti. 222
Hietanen oli polvillaan. Hän oli ensin pitkään vaiti, mutta puhkesi sitten mahtipontiseen puheeseen: — Tervehrys sinul! Sää ole meijän palavitten toi vetten pää- maali. Kun ny olisiva kaik poja kattelemas. Kaik neeki ku sun tähre on koipes oikassu. Täs me vaan olem vaik ne ova meit kaikel taval koittanu pirätel. Poja, tämä on historiatapaus. Täst kertova poja sotalaulu viäl. Mukula viäl kerra laulava et kui me meni ryämite ja kontate Petroskoihi. Jaa ... a. Tämmötti tapauksi ei iha joka päivä satu. Siäl makka Suame uus kau- punki . .. kyl siäl vissi saunoi on. Mun kutitta nahkan niin perkelest. Jos mää vaan veran koural tualt kainalost, niin kyl neljä viis täit tule ai. — Mitä ne siun täit tässä ovat! sanoi Rahikainen väheksyen. Miulla sitä on ollu yks navanpielessä liekanarussa jo pari viik- koo. Oskar on nimeltään. Puolsenttinen on valehtelematta ja vapauvenristi selässä. Mut mitä ne seisottaa meitä tässä? Mie pelekeen pahasti että meijät heitetään sittenkin Suojuun. Reserviläisporukoissa on kuulemma kieltäytynneet ennee jatka- masta. Myöhän sitä siilon jouvutaan liriin. — Vaan minä sitä en Suojuun lähe. Määttä istui kalliolla kädet polvien ympärille ristittyinä ja kat- seli mietteliäänä kaupunkia. — He, minkä tiet kun viijään? sanoi Sihvonen. — Ei elävänä. — Kuulet sie, Koskela, mitä nuo hurjat haastaat. Hyö tek- kööt kapinaa. Mitä hittoo sie tiet? Koskela makasi rähmällään kalliolla ja tappelutti muurahaisia, usuttaen näitä toistensa kimppuun varvulla härnäten. — Äläs ny, sanoi hän vain Rokalle, sillä kaksi muurahaista oli juuri iske- nyt toistensa kimppuun. Hän hymyili tuota kummallista sisäistä hymyään, joka näkyi vain hieman silmissä ja silmäkulmissa. Kariluoto käveli heidän luokseen. Hän oli ottanut lakin pääs- tään ja antoi tuulen liehuttaa tukkaansa. Muutenkin hän nosti päänsä pystyyn, jäykkään ja ylvääseen asentoon. Tietämättään hän tunsi itsensä vaaleatukkaiseksi länsimaiseksi valloittajarita- riksi, joka nyt täältä vuorelta katselee valloittamaansa kaupun- kia. Hän ei huomannut, että oli ottanut kasvoilleenkin »teräkseen- 223
valetun» ilmeen. Hänen elämänsä eräs suurimpia täyttymyksiä oli tapahtunut. Suomalaisen jalkaväkikomppanian päällikkönä hän katseli, miten siniristiliput kohosivat Petroskoin korkeim- pien rakennusten salkoihin. Mitä taaksejäänyt matka sisälsikään, niin tällä hetkellä se oli unohdettu. Siinä hän seisoi, tämä itse- näisen isänmaan kasvattama poika, ristiritari ja nuorukainen, jonka kurkussa nyki omituisesti. Hän oli liikuttunut. Mutta sitten hän nieli kurkkunsa selväksi, kohensi pistooli- kotelon alaspainaman vyön ylemmäksi, nosti rintaansa ja puhui: — Niin, pojat. Siinä se nyt on. Jääkäriprikaatin ja ensim- mäisen divisioonan joukot ovat miehittäneet kaupungin etelästä ja lounaasta. Niin kävi, että me emme saaneet sitä tehdä. Mutta marssikoon sinne ensimmäisenä kuka tahansa, niin tosiasia on, että me sinne olemme tien aukaisseet. Ja jollei historia sitä myönnä, niin se valehtelee. Siellä on vielä joitakin tuhoamis- partioita, mutta ne on pian selvitetty. Me jäämme toistaiseksi tähän ja varmistamme, ettei sieltä pääse ketään pois. Ottakaa levon kannalta, mutta pitäkää silti silmänne auki. — Päästäänkö me lepoon? — En minä tiedä, mutta toivotaan. Jaaha, pojat. Meidän komppania oli ensimmäinen, joka näki kaupungin. Tarkoitan ensimmäinen täältäpäin etenevistä joukoista. — Niin ja Viirilä oli ensimmäinen mies. — Minä ensimmäinen, mphähähähä ... mphähähähä. En- simmäinen joka näki. Kariluoto hymyili vaisusti. Vaikka hänen täytyi tunnustaa, että Viirilä oli komppanian rohkein mies, hän tunsi sentään vas- tenmielisyyttä tätä kohtaan. Tuntui jotenkin rienaavalta aja- tella tuota isopäistä apinaa tällaisessa yhteydessä. Miehen ulko- näkökin oli vastenmielinen. Köyry varsi, letkahtelevat jalat ja iso pää. Vaatteet olivat aina puolitiessä yllä. Reppua ei miehellä ollut olemassakaan. Nokinen römpsä vain roikkui paljaaltaan puseron vyönlenkissä. Taskut pullottivat täynnä tavaraa, ja saapasvarren suusta pilkisteli lusikka. Joskus Kariluoto vakavis- saan ajatteli, että mies oli mielipuoli. Nytkin tuo naurunhoho- tus ja lauseet, jotka eivät sisältäneet useinkaan mitään järjellistä. Kunhan möläytti jotakin ja sitten hohotti päätään pyörittäen. 224
— Mphähähähä. Sotamies Viirilä . ♦. mphähähähä. Isän- maan vartiomies mpähähähähä ... Kariluoto käveli vaivautuneena sivummalle. Oli liian vaikeaa löytää tuosta miehestä mitään, joka sopisi hänen äskeisten tun- nelmiensa yhteyteen. Aika kului. Kaupungissa oli ammunta loppunut, ja siellä näkyi liikettä. — Myö soahaan pojat nuolla huulia. Siellä on kaikki viety. Rahikainen katseli kaipaavasti yli lentokentän. III Aluksi näytti siltä, etteivät he pääsisikään kaupunkiin. Mutta iltahämärissä he saivat kiireisen käskyn marssia kaupungin mie- hityspataljoonaksi. Sieltä oli nimittäin löydetty suuri sammio viinaa, ehkä tarkoituksellisesti sinne jätetty, ja entinen vartio- pataljoona oli nyt ympäri humalassa ja ryösti kaupunkia. He etenivät pitkin »Toukokuun ensimmäisen päivän vierto- tietä», jonka erääseen kohtaan oli uponnut jumalaton traktori. Vähän väliä he saivat suojautua, kun korvissa vinkui luotisuihku, humalaisten ampuessa umpimähkään pitkin katuja. Hakkapeliit- tojen jälkeläiset juhlivat voittoaan. Eräässä kadunkulmassa heitä vastaan tuli seurue, johon kuu- lui kapteeni ja kolme sotamiestä. Kaksi miehistä raahasi aivan hervotonta kapteenia kainaloista ja kolmas kulki edellä mando- liinia soittaen. Kapteenin jalat laahasivat maata ja pää riippui rinnalla, mutta välillä hän nosti sen ylös ja huutaa mölysi jota- kin. — Koita nyt perkele kävellä vähän ittekkin, sanoi toinen raa- haajista hänelle. Yhtä paljon on juotu ja mies on kuin lapamato. — Soita Hessu ... mökelsi kapteeni. — Soita Vienanlahdesta Laatokkaan me piirrämme miekalla rajan • •. Ei voi meitä koh- talot järkyttää ... tararallala rallala ralla ... — Koita nyt kävellä vähän ... — Kävele mitä kävelet. Tararallalalallalalalla. Kapteeni keikutti päätään ja laulaa hoilasi: 225
— Ei voi meitä kohtalot järkyttää ... tie vainon on saatava tukkoon. Vain Suomemme suoja on matkamme pää, sen salvat on lyötävä lukkoon ... Hellurei, mitä porukkaa? Kapteeni huomasi vastaantulevan pataljoonan ja alkoi hoilata: — Terve tuloa Hermannin nuorisoseuraan. Hellurei. . . mitä joukkoja? Esitelkää itsenne! Minä olen kapteeni Usko Antero Lautsalo . . . lempinimeltäni Jumalan Myrsky. Ryssän kauhu numero yksi... sillä myrsky käy heidän ylitseen . .. Soita Hessu että nämäkin kuulevat kun kapteeni Lautsalo tulee... Lammio käski kapteenin seuralaisten toimittaa tämän pois näkyvistä, mutta sai röyhkeitä vastauksia: — Me helvettiin! Me ollaan kapteenin komennossa ja silloin ei liitit määräile. Näkyi selvästi, että miehet käyttivät hyväkseen viinaveljeyt- tään kapteenin kanssa lakeijan röyhkeydellä, ja Lammio oli voi- maton, sillä hän ei oikein voinut pidättää kapteenia. Mutta kat- kera pala se oli hänen nieltäväkseen. Miehet esiintyivät kuin palvelijat, jotka isäntänsä heikkouden vuoksi ovat saaneet tämän valtaansa: Kuule Usko ... Hei Usko ... Kapteeni huomasi Lammion. Hän koetti pysytellä omilla jaloillaan ja otti kasvoilleen hullunkurisen tärkeän ilmeen. Pää nytkähteli hartioilla perin epävarmana, ja välillä hänen tärkeä tarmokkuutensa oli sammumaisillaan. — Luutnantti... kysyn .. . olen kapteeni Usko Antero Laut- salo . . . minä kysyn teiltä, minä joka jo talvisodassa sain lempi- nimen Jumalan Myrsky, minä kysyn teiltä, millä oikeudella te komentelette minun miehiäni. . . Sitten kapteenin pää vempahti, hän nikotteli ja unohti koko tärkeytensä sekä Lammion ja hoilasi: — Niin aiiiiina oolkohon Suomen maas ik . . . ik ... uul- juutta uskollisuutta ... — Katson oikeudekseni huomauttaa miehillenne, etteivät he käyttäydy sopivalla tavalla, sanoi Lammio. — Ik . . . ik . . . Minä komennan ... ik ... eteenpäin urheat poikani. Meillä on puoli ämpärillistä pirtua vielä . . . vai mitä? Kapteeni tuijotti hetkisen kysyvästi miehiinsä, ja kun nämä myönsivät, jatkoi hän: 226
— Soita Hessu ... Kaikkien täytyy kuulla, että Suomen Tasavallan Armeijan kapteeni Usko Antero Lautsalo tulee. .. ik... Eteenpäin. Me olemme vallanneet Petroskoin. Me olem- me toteuttaneet vuosisatojen unelmat... ik ... Soita Hessu .. • He ... heei.. . eteenpäin .. . Meil on leimuva lemmen ja viihan lies ... kuka meeidän tiellämme keestää vois ... kun on kerran lähtenyt Pohjan mies . . . seeis . . . vooitto pois ... ik ... Hetken aikaa kuului vielä hoilaus ja mandoliinin helinä, kun toverukset katosivat kulman taakse ... Sitten tuli vastaan kaksi sotamiestä. — Porukan vanhimmat miehet... mutta meinaan kärjessä on kuljettu ... Vieljärvellä saatana ... Ei menny meinaan, kessu, mutta minä sanon perkele anna se konepistooli... kah- deksantoista raatoo jäi... Sitten he näkivät ensimmäisen siviiliasukkaan. Se oli nainen, joka raahasi patjaa jostakin jonnekin, kiireesti ja peloissaan. Hän oli jo eukkoiässä, päässään kaikki kolmekymmentä liinaansa, jalassa saappaat ja yllään villavyöllä vyötetty toppatakki. Nai- nen kiirehti hätäisenä askeleitaan, sillä muuan vastaantuleva humalainen alkoi kävellä hänen rinnallaan solkaten omalaatuista sekamelskaa: — Maatuska ... maatuska ... ruski maatuska. Kuksitnaa- taa . .. vinski kuksitnaataa . . . Liepuska ... vinski liepuska ... jepatnaataa jepatnaataa ... jeputtaa jeputtaa . .. Nainen paransi vauhtia peloissaan, mutta mies pysytteli rin- nalla jatkaen hokemistaan. Ottipa hän naista käsivarresta ja taputti takapuoleen: — Ruski maatuska ... Hjuva bessu .. . jeputtaa ... Nainen livahti sisään erääseen taloon ja metsätaistelija jäi sei- somaan kadulle, aivan kuin tasoitellakseen pettymyksen sekoit- tamaa mieltään. Mies oli iso ja romuluinen. Punertava parta peitti hänen kasvojaan. Kesäpusero kiilsi liasta ja sen napit oli- vat osaksi auki, osaksi kokonaan pois. Sarkahousujen polvessa oli suuri palkeenkieli. Saapasvarrensuut oli kääritty kaksin- kerroin ja niistä pilkistivät esiin villasukat. Mies pani valtavat kouransa taskuunsa ja alkoi hoippua pois- päin laulaa möyryten mennessään: 227
— Ja Mannerheimi sano että nyt sitä lähtään... silmien valliin ryssiä tähtään • .. Kariluoto oli jo ottanut muutaman askeleen miestä kohti tämän tarttuessa naiseen kiinni, mutta jättänyt asian, kun näki naisen pelastuvan taloon. Hän tunsi häpeää ja vihaa. Tuollaisia... tuollaisia ... mistä niitä tulee? Mutta nainen toi hänen mieleensä Sirkan. Vaikka eukko oli- kin jo vanhemmanpuoleinen ja noihin kaikkiin vaatteisiinsa kie- dottuna muistutti joulupukkia, sai hänen näkemisensä Kariluo- dossakin aikaan sen, että hänen ajatuksensa ohjautuivat naiseen ja tietysti sitä mukaa Sirkkaan. Niin kaunis hänen suhteensa tähän tyttöön oli, ettei hän ajatellut mitään rumaa tämän yhtey- dessä. Hän näki mielessään vain tämän kapeat kauniit kasvot, hentoiset hartiat ja poven, jota hän joskus oli vahingossa kosket- tanut. Viiltävä, koko ruumista värisyttävä kaipaus tulvasi hä- nen mieleensä. — Koska ne antavat lomia? Mikä mahtava ajatus. Kotiin, Petroskoin valtaajana. Hän tiesi saavansa pian ylennyksen. Luutnantti Kariluoto. Kaksi- kymmenvuotias nuorukainen joka komppanianpäällikön kaa- tuessa otti komennon ja pysäytti vihollisen hyökkäyksen. Niin, tämä oli Petroskoi. Jokohan ne kotona tietävät? Kariluoto katsoi taakseen. Komppania marssi parijonossa hänen perässään. »Suomalaiset marssivat Petroskoihin.» Kuinka monta kertaa hän oli kuullut jo lapsena isänsä ja tämän tuttavien puhuvan Itä-Karjalasta. Heimokansasta joka huokasi vieraan ikeen alla ja jonka vapauttaminen oli Suomen* kansan tehtävä. Tehtävä jota ei koskaan saanut jättää mielestä. Sitä oli ajateltava syödessä ja työtä tehdessä, sitä oli ajateltava nukkumaan käy- täessä ja yöllä siitä oli nähtävä unia. Nyt se on tapahtunut. Karjala vapautuu. Kadunkulmasta tuli vastaan rähisevä miesjoukko selässään nyyttejä ja laatikoita. Kariluoto oli kuitenkin niin innostuksensa vallassa, ettei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Ja siksi toiseksi, he eivät vielä olleet ottaneet kaupungin vartioimisteh- tävää vastaan, joten juopuneiden pidättely ei kuulunut vielä heille. Jostakin kuului ammuntaa ja huutoa. Ukkossalmella leimusi- 228
vat vielä tulipalot valaisten syksyiltaisen taivaan verenkarvai- seksi. Petroskoi peittyi ensimmäiseen yöhönsä suomalaisena kau- punkina. — Tärärärä rä rärälläläläällää . . . tärä räijäräräijäijää ... ja mä sanon sille lääkärille ... itte niihin pulloihis ... Sammio oli hävitetty, mutta miehet olivat ehtineet kantaa siitä viinaa ämpäreillä majapaikkoihinsa. IV Miehitysjoukkona olo tuntui sangen mukavalta. Sai tutkia kaupunkia mielensä mukaan ja nähdä ja kokea kaikenlaista mie- lenkiintoista. He keräsivät kokoon mielipuolia, jotka eräs juo- punut oli päästänyt kaupungin mielisairaalasta karkuun. Hän oli ajatellut, että kun kerran vapauttamaan on tultu, niin kaikki hän päästää irti, mitä vain salpojen takana on. Niin hän selitti, ja minkäs sille, olihan se sangen johdonmukainen selitys. Ka- duilla he ihmettelivät, kun tapasivat vähän väliä nuoria venäläisiä miehiä, tosin siviiliulsteri yllä, mutta sen alla armeijan vaatteet. Nämä olivat jääneet joukoistaan ja heittäytyneet omin lupinsa siviiliin, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan. Sinnehän heidän teki mielensä itsensäkin. Oli ankarasti käsketty vartioida taloja varkailta, mutta mitäpä siitä, kuka omisti vanhoja gramofonilevyjä, venäläisiä kieli- soittimia sekä nappeja ynnä muuta rihkamaa, joita nuo varkaat keräilivät. Mitään kunnollista kaupungista ei löytynyt. Asuk- kaita piti suojella, mutta kun viinasammio oli hävitetty ja mel- kein kaikki joukot poistuneet kaupungista, rauhoittui elämä niin, ettei siitäkään ollut paljon vaivaa. Itse he tekivät tutta- vuutta asukkaiden kanssa, jotka aluksi arkailtuaan alkoivat suh- tautua hyvinkin vapaasti heihin. Yksi ja toinen oli jo löytänyt naisen, Rahikainen tietysti ensimmäisenä. Hänen kaupungissa- olonsa olikin luku sinänsä, sillä tuo vallattu kaupunki oli kuin häntä varten tehty romuineen, nälkäisine asukkaineen, naisi- 229
neen, sokkeloineen ja suurine armeijan varikkoineen. Hän pelasi kuin suurliikemies, joskaan ei niinkään paljon ansaitak- seen kuin sen vuoksi, että se oli hänen tapansa elää. Hän ei saanut aikaansa kulumaan, ellei hänellä jatkuvasti ollut jotakin juonessa. Ja kun täällä oli mahdollisuuksia suurempiin yrityk- siin, niin hän kävi niihin käsiksi. Hänen tärkein toimensa oli elintarvikkeiden hankkiminen nälkäisille asukkaille, pääasiassa nuorien tyttöjen suorittamaa maksua vastaan. Eräälle taiteen- tuntija-sotilas virkamiehelle hän hankki ikoneja, joskin piti tätä hulluna, kun maksoi rahaa sellaisista homehtuneista kuvista. Vanhemmat ja saamattomammat sotamiehet voivat huoletta kääntyä hänen puoleensa naisasioissa, hän tunsi jo kaikki ne, jotka olivat valmiit vaihtamaan itsensä leipään. Oman seitse- mäntoistavuotiaan lempivaimonsa äidin hän myi kahdesta tupakka-askista eräälle eläinlääkintäkomppanian miehelle. He nauttivat elämästä. Palvelusta ei ollut lukuunottamatta harvoin sattuvia vartiotuureja. Ja tämän autuuden jatkumista lupasi se, että he puhdistivat itselleen venäläistä kasarmia asun- nokseen. Kaupunki oli muuttunut Äänislinnaksi. Leninin patsaan sijalle oli asetettu suomalainen kenttätykki, ja muutenkin oli omistusoikeutta varmistettu kaikin tavoin. Rokka, Hietanen ja Vanhala astelivat pitkin katua rinnakkain jättäen säännöllisesti tervehtimättä, kun upseereita sattui tule- maan vastaan. Kaupunkiin oli nimittäin ilmestynyt kaikenlaista miehitys väkeä ja nämä esiintyivät yleensä siihen tapaan, että he olisivat mieluummin menneet linnaan kuin osoittaneet kun- nioitustaan sellaisia kohtaan. He olivat ohittaneet useita upsee- reita ilman välikohtausta, kunnes vastaan sattui kapteeni joka jo kaukaa tähysi heitä ikään kuin vaanien. Kun toverukset eivät olleet häntä huomaavinaan, hän pysähtyi ja sanoi: — Mitäs tämä on? Miksi ette tervehdi? Kapteenilla oli »koppalakki», kiiltävät saappaat ja kannukset. Lakinlippa oli vedetty puoliksi silmille, niin että sen reuna veti »uhkaavan sotilaallisen viivan» kasvojen yläosaan. Tärkeä ilme mutruili suun seudussa, tuollainen nipistetty ja pinnistetty soti- laallisuus. 230
Tuo tärkeys ja sotilaallinen yrmeys sai toverukset yhä jäy- kempään vastarinta-asenteeseen. Aluksi he eivät puhuneet mi- tään, ja kapteeni toistikin kiivaasti: — Vastatkaa. Minkä vuoksi ette tervehdi esimiestänne? Rokka alkoi hymyillä. Se oli tuota samaa syrjäkarein hymyil- tyä hymyä, josta aina selvästi näkyi hänen ilkikurisuutensa. Senpä vuoksi kapteeni raivostuikin, varsinkin kun Rokka vastasi: — Ei myö huomattu. — Mitä te virnuilette? Huomattu! Jos niin on, niin se on vielä suurempi synti. Aliupseerimies eikä näe esimiestä samalla kadulla. Miten te näkisitte vihollisen maastossa? Rokka meni vakavaksi. Hän pani päänsä kallelleen ja alkoi teeskennellyn vakavasti selittää sormi pystyssä: — Katsoha sie. Siin onkii sellane seikka jot se johtuukii vär- aistist. Mie en nää harmaata värrii kunnol. Ruskian mie kyl nään ja sen varas mie pärjään vihollisen kans. Omat upseerit näät ovat harmaas ja sentakkei mie en ain huomaa. Siint se joh- tuu. Kiiltävän mie kyl nään, nii jot kyl mie huomasin nuo siun kannukseis, jot sitä älä sure. Kyl myö nähtii mite hieno sie oot. — Mistä yksiköstä? Mistä yksiköstä? Nimi? sanotte nimenne! Kapteeni oli niin tukehduttavan kiukun vallassa, ettei saanut aivoissaan kirkastumaan ajatusta toimintaohjeekscen, vaan hoki vain jatkuvasti: — Yksikkönne, yksikkönne? — Kuopion potkukelkkapataljoona, khihihi. Vanhala ei yleensä esiintynyt röyhkeästi, mutta Rokan provo- soimana hiinkin hellitti ohjaksia, ja kun tilanne lisäksi oli niin perin houkutteleva, antoi hän tulla mitä mielessä oli. — Minä pidätän teidät. Mars päävahtiin. — Myö karataan, pojat. Vanhala ... anna levypaketti. Vanhalalla oli nimittäin gramofoni ja levypaketti käsissään, ja Rokka sieppasi levyt keventääkseen Vanhalan kuormaa. Hie- tanen ja Vanhala huomasivat, että Rokka tarkoitti totta, ja yh- dessä he kaapaisivat tämän jälkeen. Muutaman metrin päässä olikin röttelöinen kujansuu kuin tilauksesta. Sinne he hävisivät, ja kapteeni jäi kadulle huutamaan: — Pidättäkää, pidättäkää ... See ... eis! 231
Toverukset juoksivat läpi korttelin, ylittivät seuraavan kadun ja pari kulmaa kierreltyään he katsoivat olevansa turvassa. Hen- gästyneenä ja puuskuttaen Rokka toimitti: — Häpiä tuollaise iest on karkuu lähtee, mut mie en ilkiä tuon takkei arestiikaa männä. Sellane hiton riesa siint oiskii syntynt jot myö ei ois päästy irti parrii viikkoo. He menivät taakseen vilkuillen, mutta takaa-ajajia ei näkynyt. Kapteeni ei itse lähtenyt, ja kadulla kulkevat sotamiehet hävisi- vät kiireesti kuultuaan hänen huutonsa. He olivat ilman muuta toverusten puolella, eivätkä olisi näitä milloinkaan saaneet kiinni, vaikka olisivat näön vuoksi yrittäneetkin. Vanhala naureskeli onnellisena. Hän oli ensi kerran uskalta- nut vitsailla upseerille. — Kova harhauttamistaisto, khihihi. — Mut mitä ton kans sit tehrä? Hietanen osoitti vastaantulevaa everstiluutnanttia, joka istui täysiverisen ratsun selässä ja katseli ympärilleen selvästi naut- tien omasta suurenmoisuudestaan. — Myö hannitaa tuo, sanoi Rokka korttimiesten kieltä käyt- täen ja livahti porttikäytävään. Hietanen ja Vanhala seurasivat ja sieltä he katselivat, kun everstiluutnantti ajoi ohi. Matkaa jatkaessaan he joutuivat kävelemään kahden sotilasvirkamiehen ja yhden sotilaspastorin jäljessä, jotka vilkkaasti keskustellen astelivat heidän edellään. ... mutta ensi näkemältä katsoen vepsäläiset tuntuvat parhai- ten säilyttäneen kansallisuutensa ... ... Järkevintä olisi antaa ortodoksisen uskonnon kuolla. Kun kerran bolsevismi on sen jo noin pitkälle riuduttanut. Koko uskonnollisen elämän elvyttäminen olisi suoritettava luterilai- sella linjalla. Kaikki lasten kastamiset tästä lähtien olisi jätettävä evankeliselle uskonnolle. Tietenkään ei mistään uskonvainosta ole kysymys, mutta luonnollista tietä toimien ... .. . Venäläiset on kuitenkin erotettava. Luultavasti asia selvi- tetään väestönsiirrolla heti kun saksalaiset ovat saaneet koko Euroopan Venäjän haltuunsa. Pastori ja sotilasvirkamiehet kääntyivät toiselle kadulle. Kul- matalossa oli jokin sotilasvirasto, ja sen pihassa piteli sotamies 232
kirkkokääsien eteen valjastettua hevosta. Talosta tuli luutnantti ja kaunis lotta, ja luutnantti kumarsi liioitellun kohteliaasti lotalle sanoen: — Teidän ihanuutenne suvaitsee nousta kärryyn. Pyydän saada kunnian näyttää teille Äänislinnaa vanhojen kirkkokääsien korkeudelta. Lotta nousi nauraen kärryille ja sanoi: — Sinä olet parantumaton . . . hui, miten minä uskallan. Ajomies kopautti asennon ja antoi ohjat luutnantille ja niin lähdettiin joustimet keikkuen ajelulle. — Kaikel viisii, sanoi Rokka nauraen. Häntä huvitti jotenkin sydämellisesti, sillä hän luuli, että lotta ja luutnantti olivat rakastuneita. Sitten he pysähtyivät ja jäivät katselemaan jotakin, mikä sai aineenvaihdunnan kiihtymään heidän ruumiissaan. Katua myö- ten läheni suomalaisten opiskelijaneitosten puhdistusosasto. Nämä nuoret tytöt olivat vapaaehtoisia, jotka olivat saapuneet puhdistamaan kaupunkia. He kulkivat suljettuna osastona, yrittivätpä astua yhtä jalkaakin, mistä ei tietenkään mitään tul- lut. Sen verran he juuri siinä onnistuivat, että saattoi heidän päätellä sitä yrittävän. Tytöillä oli ruskeat puolihaalarit, puu- kengät ja suikkalakki, jonka alta »vallattoman reippaat» kiharat pilkistelivät. Ja heleät naisäänet lauloivat: Ryssä ei kauan Suo- messa haise . .. Toverukset katselivat haikein mielin, sikäli kuin mielenhaikeus heidänluontoisiinsa miehiin sopi. Kiinnostuneena seurasivat Rokankin katseet tyttöjä, vaikka hän olikin kolmen lapsen isä. — Nyt pojat lähetää Veerukkaa katsomaa. Onha sitä meillä- kii tyttölöi, sanoi Rokka, ja toiset olivat suostuvaisia. Heillä oli yhteinen tyttöpaikka. Tosin aivan viaton, sillä tytöt eivät päästäneet alkuunkaan mitään lähentely-yrityksiä käyntiin. Heitä oli kolme, yksi venäläinen ja kaksi karjalaista. Toverukset kävivät soittelemassa tytöille Vanhalan gramofonia, ja tytöt tanssivat heille venäläisiä tansseja, joita he mielellään katselivat. — Mut mennä ensi hakeman komppaniast leippä! Mul on muutama pala. Mää vian Tanjal ja Aleksil. Hietasella oli samassa talossa kaksi orpoa kuin ottolapsena.
Hän vei usein näille ruokaa, mikäli sattui jostakin saamaan kä- siinsä, ja lapset riensivät aina häntä vastaan, kun näkivät hänen tulevan. Senpä vuoksi hän nytkin päätti hakea jotakin vietävää, ettei tuottaisi lapsille pettymystä. Rokka ja Vanhala ymmärsivät sangen hyvin asian ja myöntyivät. Majoituspaikassa Hietanen huomasi, että hänellä olikin leipää vain hyvin vähän, ja hän päätti pyytää Mäkilältä seuraavan päi- vän muona-annoksensa etukäteen. Varastolla oli käynnissä väit- tely Rahikaisen ja Mäkilän välillä, sillä Mäkilä väitti Rahikaisen varastaneen sokeria hänen varastostaan: — Elä veikkonen. Mie en ole siun pikku varastojes vaivanen, toiset on miulla hankinta-alueet. — Khm . . . khm . . . S'oon nähty asia. — Hei kuule. An mul huamisen päivä leipä etukätte... mää tarvitte. — Ei nyt oo mikään muonanjakoaika. Ja leipää kannetahan muutoonkin pitkin kaupunkia. — No, oman annoksen mää vaan pyyrä. Mäkilä antoi, mutta mutisi yhä leivästä ja naisista niin tarkoi- tuksellisesti, että Rahikainen katsoi aiheelliseksi ottaa asian omakseen: — Jos siulla kateeksi käyp, niin hommoonhan mie. Tiijossa on. Ummikko tuo on, mut eihän siinä kieltä tarvihe. Ja rinnat sillä on ennennäkemättömät. Mäkilä ei vastannut. Hän vain ryiskeli ja vetäytyi varastoonsa sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena. Mutta Rahikainen kii- rehti Hietasen perään: — Minkälainen siulla on? Hietanen oli salaperäinen ja supatteli: — Jumalaut, ei mailmas varma oi toist semmost! Se onki joku vallan kauhia kiho ollu tääl. Joku semmone nuarisomo- leski. — Elä .. . On miullai. Mutta totta mie haastoin Mäkilälle. Jos sie tarvihet tai tiijät jonkun tarvihtevan niin mie toimitan. Enkä mie tuosta paljon välitystä. Lyllerö se on mutta ne rinnat. Niin on kuin kaksi pientä porsasta ois takapuol pystyssä. — Herra siunakko.. . mut kyl mul riittä ilmanki. Hei sit! 234
Hietanen lähti ja Rahikainen alkoi arvioida muita mahdolli- suuksia. Kun Rokka, Vanhala ja Hietanen lähestyivät taloa, jossa tytöt asuivat, juoksivat Tanja ja Aleksei heitä vastaan huutaen: — Juro ... Juro ... Siten he olivat vääntäneet Urho-nimen, ja Hietasta nauratti kovasti tämä nimitys. Aleksei oli kahdeksan ja Tanja kuuden vuoden ikäinen. Heidän isänsä oli jo heti sodan alussa kaatunut, joten lapset olivat sotaorpoja. He eivät koskaan pyytäneet mitään, mutta katselivat tarkkaavaisena Hietasta odottaen tämän panevan kätensä leipälaukkuunsa. Hietanen kuitenkin viivytteli tahallaan antaen lasten vähän aikaa olla epätietoisia. Vasta pi- hassa hän otti leivän ja antoi. Molemmat kiittivät suomeksi, muuta he eivät juuri osanneet suomen kielellä sanoakaan. He panivat leivänpalat poveensa, sillä äiti oli tietenkin käskenyt tuoda kaikki kotiin, jos saisivat. Hietanen vilkutti heille ja huusi: — Aleksi... Alas ryssä! — Alas russa, huusi Aleksei vastaan ja nauroi, käsittämättä mitään sanoistaan. Pihassa oli kolmaskin lapsi. Ehkä kuusivuotias poika yllään aikamiehen pusero ja housut, joiden puntit oli kääritty ylös, koska ne muuten olisivat laahanneet maata. Päässään hänellä oli puna-armeijalaisen niin sanottu piippalakki. Poika katseli heitä tarkkaavasti ja vetäytyi hiljakseen kauemmaksi, sitä mukaa kuin he lähenivät. — Aleksi ja Tanja. Hietanen huusi lapsille, jotka olivat menossa portaita ylös. Nämä pysähtyivät ja Hietanen viittasi heidät luokseen. — Annetan tolki vähä siit leiväst. Kyl mä tuan teil sit toisel kertta enemä. Lapset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan, mutta tajusivat kenestä puhe oli, ja sanoivat: Grisha. — Kriska, tul tän! huusi Hietanen, mutta poika katseli vain epäröiden. Vasta kun Hietanen näytti leipää, hän alkoi varoen lähetä. Kun hän sai leivänpalan käteensä, hän pyörähti ympäri ja alkoi juosta kuin henkensä edestä. Hietanen nauroi sydämel- listä naurua. 235
— Kyl kintu vilkkuva. Sitten he menivät tyttöjen luokse. Hietanen heidät oli löytä- nyt heti ensimmäisenä aamuna kaupungissa ollessaan. Hän oli astunut tarkastamaan taloa, ojennettu kivääri kainalossa, ja men- nyt hämilleen ja punastunut, kun oli yhtäkkiä nähnyt kauniiden tytönsilmien katselevan hänen kiväärinpiippuaan. Tyttö oli Vera, itäkarjalainen opettaja. Valtauksen jälkeen hän oli ottanut kaksi toveriaan asumaan luokseen. Heti alusta asti tunsi Hietanen jonkinlaista kainoa nöyryyttä Veran seurassa, eikä hän yksin kehdannut käydäkään, vaan otti aina Vanhalan ja Rokan moraaliseksi tuekseen. Eipä silti. Vera oli tyttö, jonka edessä melkein jokainen mies olisi tuntenut itsensä hieman epä- varmaksi. Ensinkin hän oli harvinaisen kaunis nainen, ja lisäksi hän käyttäytyi rauhallisesti ja ylpeästi. Puhdaspiirteiset kasvot olivat ilmeikkäät, mutta samalla lujat ja ylimykselliset. Valloit- tajiin hän suhtautui hyväntahtoisesti, mutta ylhäältäpäin, ken- ties siitä syystä että hän oli vakaumuksellinen kommunisti, mutta varmasti ennen kaikkea siksi, että hän tajusi henkisen ylemmyytensä noiden kolmen toveruksen suhteen. Silti hän usein jutteli iloisesti heidän kanssaan ja tanssi mielellään. Vähi- tellen oli Hietasesta tullut hänen samoin kuin hänen asuintove- riensakin lemmikkipoika. He tiesivät Hietasen tuovan leipää talon lapsille ja kiitollisuutensa he osoittivat välittömään ta- paansa. Tytöt keittivät teetä. Vanhala kaivoi taskuistaan likaisia soke- rinpaloja, jotka olivat siellä kierrelleet kauan aikaa, ja tarjosi tytöillekin. Kelpasivathan ne, sillä venäläisten lähdettyä tytöt olivat jääneet aivan puille paljaille; he näet eivät olleet osanneet varata mitään, vaan olivat puutteessa jo parin päivän päästä. Vera istui melkein äänettömänä. Hän tuijotteli nurkkaan ja Hietanen katseli hänen profiiliaan, joka säännöllisyydessään oli niin kaunis, että mies alkoi suorastaan pelätä. Tuollaisia hän oli ennen nähnyt vain vilaukselta jonkin hienon auton ajaessa hänen ohitseen meijerimatkalla kotipitäjässä. — Mitä sie Veerukka suret? kysyi Rokka, joka ei pitänyt mietteliäistä ihmisistä. — Ala tanssimaa, se kuule kieputtaa mur- heet hitoil. 236
— Älkkä puhuka! Hänel on sulhassi ikävä, sanoi Hietanen ja punastui. — Ei ole Verotskalla sulhaista, sanoi toinen karjalaistytöistä, Nina. Vera hymyili, mutta synkkeni jälleen ja sanoi: — Miksi tulitte? Miksi ette antaneet meidän olla rauhassa? — Älä, kuule Vera, älä sie virka niittää, sanoi Rokka. — Työ hitot tään alotitta. Veittä miult maatilan. Sie sanot jot myöhä vi- tettää, mäne katsomaa minkälaises kunnos on Kannas. Myö ei tääl oltais jos työ öisittä antant mein olla rauhas. — Ai kuule . . . Kuka tuli . . . Hitler . . . Mutta hänelle tulee surma. Vera puhui rohkeasti, varsinkin kun oli huomannut, etteivät niiniä miehet siitä suuttuneet. Hän ei koskaan liehakoinut, ei osoittanut pienintäkään nöyryyttä eikä peittänyt kantaansa. Hietasen oli jonkin verran vaikea olla. Tuntui vastenmieliseltä väittää Veraa vastaan, vaikka hyvin tiesikin, että tämä oli kom- munisti ja sitä mukaa propagandan uhri. Hietanen valitsi puoli- tien, myönsi että Hitler oli hyökkääjä, mutta että suomalaisten kohdalta ei asia niin ollut. — Miksi sitten ojensit kevirin minua vastaan, sanoi Vera ja hymyili. Heitä kaikkia nauratti Veran keviri, sillä vaikka hän puhuikin melko puhdasta suomea opettajantoimensa ansiosta, ei hän osan- nut kaikkia suomalaisia nimityksiä oikein. — Mist mää tiäsin kuka tääl vastan tule? sanoi Hietanen ja jatkoi vakavaan sävyyn: — Kyl mää sen tunnusta et sota on paljast pahantekko, mo- lemin puali, alkakko sen sit kuka hyväs. Siit joutu ain kärsimä semmosekkin ku ei oi kenelkkän paha tehny. Niinku esimerkiks kaik mukula. — Toitha sie heil leipää. Kuule Veerukka, sie sanoit jot myö ollaa pahantekijöi, mut Hietane hää otti huomisen päivän leivän- kii ja toi Alekseil ja Tanjal. Hietanen punastui mielihyvästä, kun Rokka esitti hänen ansioitaan Veran kuullen, mutta aivan sekaisin hän meni vasta, kun Vera sanaakaan sanomatta nousi ja suuteli häntä poskelle. 237
Hän yritti nauraakin, mutta ei saanut sitäkään aikaan, ja kun se epäonnistui, hän yritti suutahtaa Vanhalalle, joka hihitellen sanoi: — Poikamme luovuttavat omista annoksistaan elintarvikkeita polseviikkikomennon alla nälkää nähneille heimokansan lap- sille . .. Hietanen ei ehtinyt sanoa mitään, kun Vera leimahti hänen puolestaan. Vanhala melkein säikähti, kun nuo kauniit silmät katsoivat häntä vihaisesti, ja sanat tulivat nopeasti, niin että ääni melkein vapisi kiihtymyksestä: — Sinä itse et lapselle anna. Kaik itse syöt, kun noin olet ylen sangia priha. — Ylen sankia priha, mitä se on? kysyi Rokka nauraen, ja Vera teki vain käsillään pyöreän liikkeen osoittaen Vanhalan lihavuutta. Tästä sai viimein Hietanenkin aiheen tasapainoon pääsyyn, ja hän nauroikin kaikkein äänekkäimmin. Vanhalan nauru oli sydämellisin, ja aivan kuin opetellen lausumaan uutta nimeään hän hihitteli: — Ylen sankia priha .. * hihi... ylen sankia priha! Hietanen alkoi riehakkaasti vaatia musiikkia, ja Vanhala kaivoi pelinsä kuntoon: — Mitä soitetaan? Pannaanko Staliinin puhe? Vanhalalla oli nimittäin useita suuria levyjä, joihin oli levy- tetty Stalinin puheita. Hän soitteli niitä usein, toistellen itsek- seen joitakin selvemmin erottuvia venäjänkielisiä sanoja. — Älä hitto. Jokkantii! sanoi Rokka, sillä se oli hänen lempi- levynsä. — Ei ku Armi Pataljoon! sanoi Hietanen, sillä hän piti mars- sista. Vanhala ei sanonut, kenen toivomus toteutuu. »Jokkantii» sieltä tuli. Se oli nopeatempoinen venäläinen laulu, jonka mu- kaan tytöt usein tanssivat, ja sen toivossa Vanhala oli levyn nytkin valinnut. Heti kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, alkoi Rokan koko ruumis elää ja liikehtiä mukana ja hän sanoi: — Vera kuule. Tanssi sie yksinää. Siul nuo jalat käyvät niin vietävän kovast. 238
Aluksi Vera epäröi, mutta aloitti sitten. Alun hitaampien rytmien aikana hän ikään kuin keskittyen kiihotti itseään sii- hen nopeaan ja villiin liikkeeseen, joka lopussa huipentui sellai- seksi menoksi, etteivät toverukset siitä enää käsittäneet yhtään mitään. Rokka, jolle tuo tulinen loppuosa juuri oli kaikkein mielen- kiintoisin, odotti sitä ja puheli: — Ei sillee, ei sillee. Mäne silviisii ku viime kerralkii! Sillee vinhast! Kun Veran tanssi alkoi kiihtyä, löi Rokka käsiään yhteen ja joka jäsen hänessä eli ja myötäili tanssin mukana. — Silviisii. . . silviisii. Näättäks työ pojat mite tyttö tanssii? Sillee Veerukka! Ai hitto, mite tuo tyttö on kerkiä. Vera tanssi. Hän ei esiintynyt, vaan kaikesta näki, että hän tanssi vain itselleen. Koko hänen ruumiinsa eli musiikin pie- nimpiä vivahteita myöten ja nautti siitä jonkinlaisen sisäisen hurmion vallassa. Kun tanssi loppui, hymyili hän hillitysti, aivan kuin sen aiheuttamasta sisäisestä tyydytyksestä. Nuo kolme ristiritaria olivat ihmeissään. He eivät ymmärtä- neet mitään siitä, että Veran tanssi oli kaunista ja hallittua, niin että hänet olisi siitä paikasta voinut siirtää esiintymään miten vaativalle areenalle tahansa. Heistä oli ihmeellistä vain sen nopeus. Lähtiessä jäi Hietanen ovelle, jonka Vera tuli sulkemaan. Siinä Hietanen leikkiä tavoitellen otti Veran puserosta nuoriso- liittolaismerkin, joka oli hänen komean rintansa päällä. Hietasen pikkusormi sai värisyttävän ilon painaa sitä hieman, ja melkein säikähtäneenä mies tapaili jonkinlaista leikillisyyttä ääneensä sanoessaan: — Mää vissi saan tämä muistoks? — Ota! Heti välittömästi alkoi Hietasta hävettää kömpelö hakkailunsa, ja hän lähtikin toisten jälkeen. Vera katsoi häntä pitkään, myötä- tuntoisesti, mutta samalla niin, että Hietanen lähtiessään vais- tosi, ettei tämä saanut jatkua. Hän ei tavoittanut Veraan asti, sen hän tajusi epämääräisen hämärästi, ja siksi toiseksi: mitä tästä tulisi muutenkaan. 239
Hän tavoitti toiset hieman sekavan haikeassa mielentilassa, jossa päällimmäisenä oli kuitenkin pienen pieni onni siitä, että oli saanut koskettaa Veraa pikkusormellaan. Tämän tunteen myötä tulivat hänen sanansa: — Kyl täyty sanno, et tääl naise ova valla ihmelissi... — Ja poskelle pussailevat. Olisit jäänyt sinne. Olis Suomen heimot yhtyneet. Hietanen oli niin oman tunteensa vallassa, ettei oikein tajun- nut Ylen Sankian Prihan leikinlaskua. Sen verran se sentään vaikutti, että hän suuntasi ihailunsa koskemaan vain Veran tanssia, osoittaakseen siten tunteensa naurettavuudesta vapaan laadun. — Et kui ihmine ollenka voi semmottos kiäri ympärs! Ku mää meijän puales tanssasi, niin flika oliva semmotti et tuntu niinku olis Fiskarsin kympi aura käänelly. — Kuule Ylen Sankia Priha, sanoi Rokka nauraen. — Ei myö viijä Hietasta ennää sin. Hää saap syänhaavan, ja siilo hää onkii hukas. — Hihihi... Väinölän lapset löytävät toisensa .. • kihihi... Ei enää ollakkaan niinkun tuulispäässä hapset. .. kihihi... Nyt vasta Hietanen huomasi, että tässä tehtiin pilaa hänen pyhimmistä tunteistaan, ja hän alkoi räyhätä miehekkäästi, yrittäen osoittaa hänkin puolestaan, ettei hänenkään sielussaan ole mitään kaunista eikä hyvää: — Älkkä luulkka et mää täsä ensmätteks sulama ruppe. Mää en piittä semmottist yhtikä .. . En sit hiukkaka... Mää olen tavalise surutoinen poika. Mää en jumalaut piittä mistäl Hän vaikeni, koska arvioi jo saaneensa toiset uskomaan, että hän ei ollut syyllistynyt niin häpeällisiin tekoihin kuin nälkäis- ten lasten säälimiseen sekä rakastumiseen tavalla, joka ylitti ta- vanomaisen hakkailun. Lähellä majapaikkaansa he tapasivat joukon pikkupoikia, jotka pyysivät leipää tai tupakkaa. He heittivät muutaman tupakan pojille, arvellen näiden vievän ne isilleen. Pojat osoittivat kii- tollisuuttaan laskettelemalla suomalaisia kirouksia pitkän rivin. Ilmeisesti he olivat oppineet tupakkapalkasta ne sotilailta ja arvelivat sen käyvän maksusta nytkin. Perässä juoksi pitkän 240
matkaa eräs pieni poika, joka oli jäänyt ilman ja koetti hellyttää miehiä huutamalla yhtämittaa: — Pjerkele . . . pjerkele . . . Vanhalalla oli hauskaa, ja hän heittikin pojalle tupakan. Saavuttuaan majapaikkansa lähistölle he kuulivat, että siellä oli iltahartaus käynnissä. Komppanian virrenveisuu kaikui kaupungin pimeyteen: ... oompii liinnaamme . . . vaaruustuus vaahvaa aa iivaaan ... He kiersivät varovasti takatietä välttyäkseen joutumasta näkö- sälle. Sinä iltana Hietanen istui ikkunan ääressä ulos katsellen ja laulaen nuotin vierestä: ... jaa keesken kuumimmankiin taaistoon ... Seuraavana päivänä oli paraati. Heillä ei ollut sen kanssa muuta tekemistä kuin että he valvoivat järjestystä kaupungissa. Joitakin miehiä heidänkin pataljoonastaan sentään oli valittu paraatiin, mutta Koskelan joukkueen kohdalle sitä ei sattunut. Ylennyksiä ja kunniamerkkejä sen sijaan tuli. Koskela sai luut- nantinarvon, Hietanen sai majurin lupaaman kersantinnatsan, ja Määttä nimitettiin korpraaliksi. Mitaleita tuli melkein joka mie- helle, sillä toisen luokan mitali alkoi jo olla pelkkä harrastus- merkki. Illalla he sitten muuttivat kasarmiin. Jumalattoman työn jäl- keen he olivat saaneet sen asuttavaan kuntoon. Muutto tuntui heistä vastenmieliseltä, sillä vanhoissa taloissa asuminen olisi ollut kaikin puolin vapaampaa. Eivätkä he olleetkaan vaiston- neet väärin. Heti kasarmiin päästyään otti Sinkkonen, joka myöskin oli saanut korotuksen vääpeliksi, komppanian käytä- välle neliriviin. Päästyään kasarmiin oli tuo vanha kantapeikko saanut aivan kuin paholaisen sisäänsä. Saatuaan nenälleen ensi kerran komppaniassa esiintyessään oli hän pysytellyt hiljaa, mutta nyt hän nähtävästi oli päättänyt ottaa kaiken takaisin. 241
Hän käveli komppanian edessä tärkeänä, ryki ja ojenteli kau- laansa ja komensi luvun. — Yks .. . kaks ... koi... nel... Miehet lukivat laiskasti, aivan kuin mielenosoituksellisesti entistäkin veltommiksi tekeytyen. Kun luku oli päättynyt, ei tullut vajausilmoitusta, vaikka Sinkkonen selvästi näki, etteivät kolmas ja neljäs rivi olleet tasan. — Paljonko vajaa. Mitä siellä nukutaan? Miksi ette ilmoita vajausta? — Kuka ne kaikki on joutanut laskemaan, sanoi joku takaa. Sinkkonen käski huutajan pitämään suunsa kiinni, mutta sil- loin huusi joku toinen: — Meidän joukkueesta on kaatunut seitsemän. Haavoittu- neita on kaksitoista, mutta niitä on kahdeksan tullut takaisin. — Mitä, mitä. .. täällä puhutaan? Sinkkonen taisteli mielessään joukon henkistä painostusta vastaan. Hän menetti tärkeän varmuutensa, mutta sen mene- tystä peittääkseen hän alkoi rähistä komppanialle: — Täällä on nähtävästi eräitä tyyppejä, jotka kuvittelevat, ettei armeijassa enää pystytä säilyttämään kuria. Se on paha erehtys. Ilmoitus takaa, kuinka paljon luku on vajaa. — No kaksihan se on, sanoi joku, ja vääpeli katsoi saaneensa voiton. Hän oli jo äsken ollut mielissään seistessään komppanian edessä, sillä hän aikoi pitää komppanialle puheen kasarmimajoi- tukseen liittyvistä seikoista. Tällainen rivin edessä puhuminen oli hänen suurimpia mielitekojaan, ja nyt oli hänen ilonsa pilattu. Siitä huolimatta hän alkoi: — Kun komppania nyt majoittuu kasarmimajoitukseen, niin huomautan eräistä sisäpalvelukseen liittyvistä seikoista. Täytel- listä siisteyttä ja puhtautta on noutatettava. Sisäpalvelusohje- sääntö on kaikkine pykälineen voimassa. Ottaen huomioon olo- suhteet, sallitaan siitä kuitenkin sellainen poikkeus, että ali- upseerin tullessa tupaan ei tarvitse huutaa huomiota. Vain komppanianvääpelille se huutetaan kuten ennenkin. Ja sitten, herrat aliupseerit, (komppaniasta kuului naurunkohinaa, ja paria miestä lukuunottamatta nauroivat aliupseeritkin) hiljaa rivissä, niin, aliupseerit majoittuvat aliupseeritupaan erikseen. 242
Teitän tehtävänänne on hyvän järjestyksen kaikinpuolinen val- vominen. Silloin keskeytti Sinkkosen puheen Rokan kova ääni: — Ei hitto. Miun kohast tuo ei käy. Myö ollaa Suen Tas- sun kans saikkaporukas ja muutenkii yhtenä. Mie mään hänen petikaveriks, tai sit jos Tassu käypkii aliupseertuppaa. Sinkkonen muisti aivan hyvin Rokan lusikanheristelyn ja tämän sanat. Hän menetti malttinsa ja sanoi melkein huutaen: — Hiljaa siellä! Pitäkää suunne kiinni! Te menette sinne, mihin teitä käsketään, onko selvä? Rokka hymyili. Mutta hänen rauhallisen ja tavanomaisen ila- koivan äänensä takaa kuulsi uhka, kun hän vastasi: — Älä, kuule, älä sie ukko käy isottelemaa miul! Sie tiijät mite siin käyp jos aletaa koittamaa. Luulet sie helveti hevosmies jot mie alan tääl hyppii siun eessäis alokkaihe viisii? Sanaakaan sanomatta Sinkkonen lähti komppanian toimistoon ja palasi Lammio mukanaan. Lammio antoi äänettömyyden ensin tehostua ja sanoi sitten jäätävän virallisella äänellä: — Alikersantti Rokka. — Mikä hätän? Se tuli niin laupiaan viattomalla äänellä, että komppania väki- sinkin alkoi nauraa. Lammio silmäsi vihaisesti komppaniaa ja sanoi Rokalle painokkaasti: — Te menette aliupseeritupaan kuten muutkin, onko selvä? — Illaiha tuo nähhää. Enkä mie täs sellasest käy kinnailem- maa, mut sano kuule luutnantti, millo myö aletaa saamaa lom- mii. Miekii tääl perreelline mies olt jo monta kuukautta. Puol- lat sie jos mie jätän anomuksen? Jälleen kerran Lammio joutui epätietoiseksi siitä, puhuiko Rokka noin yksinkertaisuuttaan vai irvistelikö hän. Joka tapauksessa Lammio kuitenkin suuttui sinuttelusta ja sanoi: — Alikersantti Rokka. Me emme tietääkseni ole tehneet sinunkauppoja. — Eihä myö olla, mut tehhää pois. Anteroha mie oon. Min- nuu saap sinutella ain. Miehä sinuttelen sinnuu ilmankii ko sie oot nuoremp mies ko mie. Hiljainen tirskuna hymisi komppaniassa. Ensi kerran ural- 243
laan Lammio tunsi, etteivät hänen keinonsa päteneet. Hänen mielessään vilisi uhkauksia sotaoikeudesta, mutta niin tolkuton kuin hänen vaistonsa olikin, sanoi se tällä kertaa, että pitemmälle ei saanut mennä. Rokan ylimielisyys oli niin ehdottoman särö- tön, että Lammio juuri siitä syystä oli kuvitellut sen johtuvan yksinkertaisuudesta. Ja kun hän ymmärsi, että Rokka täysin tajusi mitä teki, tiesi hän, ettei siihen silloin tehoaisi edes armei- jan vahvinkaan valtti: kuolemanrangaistus. Asian teki mut- kikkaaksi vielä sekin, että tässä olisi rangaistu erästä parhaim- mista sotilaista, ja mihin silloin olisi jouduttu. Lammio ajatteli- kin, että Rokka käyttää rohkeuttaan röyhkeytensä lupalappuna, käsittämättä että ne olivat kumpikin vain saman asian kaksi eri puolta. Lammio mietti vain, miten voi parhaiten perääntyä. Hän komensi asennon ja luki: — Rankaisen alikersantti Rokkaa esimiehen vastustamisesta neljällä vuorokaudella työtä vuorotta. Rangaistu suorittaa neljä ylimääräistä päivystysvuoroa. Lepo. Lammio poistui kiireesti peläten Rokan vielä kärjistävän tilannetta jotenkin. Sinkkonen komensi komppanian hajaantu- maan ja yritti livahtaa pois Rokan näkyvistä, mutta ei onnistu- nut. Tämä nappasi hänen olkaimestaan kiinni ja piteli niin, että vääpelin oli pysähdyttävä. Rokka nauroi, mutta Sinkkonen pelkäsi juuri tuota naurua, sillä sen taakse kätkeytyi mistään piittaamatonta uhkaa. Sinkkonen vaistosi, että koska kerran häntä ei suojellut tavanomainen kurin pelko, niin ei häntä sil- loin suojelisi mikään. — Kuulit sie vääpel? Minnuu rangaistii. Neljä vuorokautta työtä vuorotta. Ja hitto ko myö tultii tän kuukauskaupal ilman vuoroi. Tiijät sie mist minnuu talvsovas rangaistii ko minnuu piettii Taipalees kolme kuukautta ilman vuoroi? Sano vääpel! Sinkkonen mökötti kankealla äänellä jotakin välttämättö- mästä kurista ja Rokka sysäsi hänet halveksivasti luotaan, sanoen yhä nauraen: — Kuriha myö pietää sellane jot pois tielt. Mut kuule vääpel, mäne sie tuonpäi, mie mänen tän. Myö ei taijeta oikein soppii yhtee. 244
Sinkkonen meni kiireesti ja helpottuneena, kun pääsi niin vähällä. Rokka ei mennyt aliupseeritupaan eikä myöskään ottanut päivystäjäntehtäviä vastaan, eikä kukaan ryhtynyt käyt- tämään pakkoa. Tosiasiassa hänelle ei itse kysymys niin merkit- tävä ollut, mutta se oli onnistuttu tekemään sellaiseksi. Hän ei voinut enää peräytyä. Ja niin kävi, että suomalainen sotilas oli jälleen voittanut itsenäisyystaistelunsa. Tapaus aiheutti komppaniassa levottomuutta. Sinä iltana puhuttiin paljon, kun kaiken lisäksi oli jostakin levinnyt huhu, että heidät vietäisiin rintamalle. Oltiin kiihtyneitä, sillä miehet käsittivät tämän kasarmimuodollisuuden ja alokasaikaisen kurin- palautusyrityksen häväistykseksi itseään ja kesäisiä tekojaan kohtaan. Lahtinen uskoi saavuttavansa menestystä ja alkoi puhella vanhaan tapaansa siitä, miten tässä saattaa lopuksikin käydä. — Meinaan, siellä panee Timosenko ässässää matalaks Donin Rostovissa. Ja se se ottaa sorsien luontoon kun Tammerkoski jäätyy. — Ei tiejä, sanoi Salo, joka myöskin oli saanut mitalin ja teki siitä syystä vääpelillekin kunniaa. — Jahka tulee uusi kesä niin taas alkaa panssarikiilat tunkeutumin. Yöllä kolmen aikaan hälytettiin komppania. Miehet heräili- vät ja näkivät upseerien liikuskelevan täysissä pukeissa käy- tävällä, ja siitä he heti arvasivat mistä oli kysymys. — Komppania valmistautuu lähtöön. Autot saapuvat tunnin kuluttua. Kuului kiroilua, kuului murinaa ja supatusta. — Ei lähetä. Lammio kuuli murinan, mutta ei ollut ottavinaan sitä huo- mioon laisinkaan. Hän vain komenteli pitämään kiirettä. Jot- kut keräilivät vaatteitaan laiskasti, mutta useimmat eivät näyt- täneet aikovankaan mihinkään. — Kiirettä, kiirettä. Meillä on tunti aikaa. — Ei lähdetä. Nyt ei Lammionkaan auttanut enää jättää asiaa huomioimatta. — Kuka siellä puhuu? — Ei lähdetä. 245
Sieltä täältä kuului mutinaa. — Vai niin. Minä olen toista mieltä. Joka ei tunnin kuluttua ole lähtövalmiina niin tietäköön, että hänen asiansa saa loppu- selvityksen sotaoikeudessa. Miehet kiertelivät tuvissa ja yllyttivät toisiaan olemaan lähte- mättä. He vetosivat siihen, että heille oli luvattu pitkä lepo kau- pungin valtauksen jälkeen. Tosiasiassa heille ei ollut virallisesti luvattu mitään, vaan he olivat itse sellaista toivoneet ja tuo toive oli synnyttänyt huhun. Koko asia johtui vain siitä, että kau- pungissa oli liian mukava olla, ja sen jättäminen tuntui näin yhtäkkiä katkeralta. Suurin osa joukosta pysyi epätietoisena kuten tavallisesti, odottaen kummalle puolelle vaaka kallistuisi. Lammio turvautui aliupseereihin ja käski näiden aloittaa valmistautumisen. Hei- dät hän kyllä sai liikkeelle, mutta miehet eivät seuranneet. Aika kului ja Lammio alkoi kiihtyä. — Minä sanon viimeisen kerran. Valmistautukaa! Joka ei tottele, muistakoon että siitä määrätty ankarin rangaistus on kuolemantuomio. — Perkele ... ei se oma luoti sen kipeempää tee kun ryssän- kään. Antaa tulla vaan. — Antaa tulla lunta tupaan ja jäitä porstuaan. — Ei me ainakaan ennen lähdetä kun on saatu uusi komp- panianpäällikkö. — Koskela komppanianpäälliköksi! Sitten lähdetään. Lammio ei suinkaan loukkaantunut tästä. Hän ei kyennyt käsittämään itseensä kohdistunutta epäluottamusta. — Tämä ei ole mikään punakaarti, jossa komppanianpäälli- köt valitaan huutoäänestyksellä. Onko selvä. Viimeisen kerran minä käsken. Sen jälkeen aletaan toiset toimenpiteet. Koskela oli koko ajan ollut sivulla äänettömänä. Nyt hän meni oman joukkueensa luokse. Rauhallisesti, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan hän sanoi: — Eiköhän ole syytä alkaa pitää kiirettä. Tosinhan autot tietysti myöhästyvät niinkuin aina ennenkin, mutta siitä huoli- matta. Älkää ottako liikaa turhaa kamaa. Soittopelit kyllä on mukavia ja eiköhän ne jotenkin saada aina kulkemaan. 246
Hiljaa alkoivat kolmannen joukkueen miehet laitella pakkauk- siaan kuntoon. Kukaan ei äännähtänytkään. Tuo keskellä tu- van lattiaa seisova luutnantti oli kuin jonkinlainen jähmeä la- mauttava voima, joka vei kaiken nurisemisenhalun. Ja merkilli- sintä siinä oli se, että miehet siitä huolimatta tunsivat, että Kos- kela oli heidän puolellaan. Se että hän persoonallisuutensa pai- nolla pakotti heidät tottelemaan, ei mitenkään synnyttänyt katkeruutta häntä kohtaan. Tuntui niin selvältä ja luonnolliselta lähteä, kun kerran Koskela käski. Toisten joukkueiden miehet kävivät kyselemässä, mutta hiljaa ja kuiskaillen, niin että Koskela ei kuullut: — Meinaatteko te lähteä? Älkää jumalauta peruko! — Ei kai tässä mikään muukaan auta. Kolmannen joukkueen miehet olivat kiusaantuneita, sillä vähän ilkeältä tuntui, kun repeämä alkoi heistä, mutta silti ei kenenkään päähän pälkähtänyt asettua Koskelaa vastaan. Ja siitä alkoi valmistautuminen koko komppaniassa. Muiden oli helppo perääntyä: — Mitä siitä tulee, kun kolmas kerran lähtee... Koskela oli vaiti. Ilmeettömänä hän käveli edestakaisin, mutta siitä huolimatta hän koko ajan tarkkaili tilannetta komp- paniassa. Hän tiesi, että kolmatta joukkuetta seuraisivat muut, ja pelkäsi vain sitä, että Lammio aukaisisi vielä suunsa asiasta, sillä se saattaisi antaa asialle uuden käänteen, mutta onneksi tämäkin oli hiljaa. Tällä kertaa tulivat autot ajallaan. Kuormaus kävi nopeasti ja pataljoona lähti. Sinä yönä oli satanut ensi lumen, ja sen heikon kajastuksen valaistessa kaupunkia jyrisivät autot sen läpi ja kääntyivät ete- lään vievälle tielle. — Mihin meitä viedään? kysyi joku Koskelalta. — Se törmää Syvärillä. On kuulemma ylittänyt joen. — Hei Rokka. Älä sure! Meil tuli kaikil tyät ilma vuaro eik määräst oi yhtikän tiatto. Hietanen ei ajatellut Veraa. Lähtö oli pyyhkinyt pois kaiken sitä koskevan hänen mielestään. Vain nuorisoliittolaismerkki oli Hietasen lompakossa. 247
Rokkaa näytti lähtö harmittavan kaikkein vähiten. — Pane Ylen Sankia Priha rammar soimaa! Käyphä se sylis. Vanhalan uusi nimi oli jo vakiintunut käyttöön. Hän asetti pelin syliinsä ja täristen ja hypellen se alkoi soida. Rokka löi käsiään yhteen, keikutteli hartioitaan ja lauloi: — Jokkantii ja jokkantii ja jokkantii ja jommaijjaa ... Äänetön ja hämärä korpi vilisi ohi tien varressa. 248
YHDEKSÄS LUKU I — Tulkaa ulos. Sotapoliisiluutnantti avasi saunan oven ja sanoi käskynsä kan- kealla, luonnottomalla äänellä. Ovella seisonut vartiomies kyseli hermostuneena ja hätäisenä: — Saanko minä lähteä? Eihän minua enää tarvita? — Menkää. Vartiomies lähti nopeasti puolijuoksua, aivan kuin peläten, että hänet vielä käskettäisiin takaisin. Luutnantti peräytyi ovelta päästäen siitä astuvat kaksi sotamiestä. Nämä pysähtyivät kynnyksen eteen ja seisoivat äänettöminä odottaen. He näkivät hämärän, vasta sarastukseensa ehtineen talviaamun. Ja ennen kaikkea he näkivät sivummalla seisovan sotapoliisiryhmän, luutnantin ja sotatuomarin. Pappi oli lähtenyt ppis, sillä miehet olivat kieltäytyneet ottamasta häntä vastaan. Toinen miehistä oli kookas ja suoraryhtinen. Vaalea tukka oli sekaisin otsalla, ja hän pyyhkäisi sen kädellään ylös. Hänellä oli hyvin miehekkäät ja lujat kasvot, ja hämärässäkin näkyi nii- den tehostetun kova ilme. Hän katsoi luutnanttia, mutta tämä väisti, sillä hän ei kestänyt tuota syvältä polttavaa katsetta, jol- laisen vain lähestyvän kuoleman tietoisuus voi ihmisen silmistä kirvoittaa. Toinen oli pienempi ja hänestä näkyi jonkinlainen turtunut hermostuneisuus. Hän värisi kaiken aikaa hiljaa aivan kuin vilusta. Vaaleatukkainen oli korkeintaan kahdenkymme- nenviiden ikäinen, kun taas hänen pienempi toverinsa oli jo puolivälissä neljänäkymmentä. Molemmat olivat paljain päin, ilman vyötä ja asetakkisillaan. 249
Sotatuomari luki vielä kerran saman tuomion, jonka he jo olivat kuulleet eilen illalla kenttäoikeuden istunnossa. Heistä tuntui merkilliseltä kuulla näin virallisesti, että he olivat poistu- neet vartiopaikaltaan ja kieltäytyneet palaamasta sinne takaisin. Kyllähän he sen muistivat. Ja sitten heidät oli viety oikeuteen ja tuomittu ammuttavaksi. Niinhän se oli. Viimeiset yksitoista tuntia pimeässä saunassa olivat riittäneet selvittämään heille, mitä se merkitsi. He olivat valmiita. Tosiasiassa he olivat jo kuol- leita kumpikin. Oli vain jäljellä ikään kuin asian virallinen vah- vistus. Moneen kertaan he olivat ajatuksissaan eläneet teloituk- sen, joten sen käytännöllinen toteutuminen ei enää kauhistanut. Vanhempi miehistä koetti hajottaa ajatuksiaan saadakseen ne pysymään pois koko tapahtumasta. Nuorempi taas tunsi rai- vokasta vihaa teloittajiaan kohtaan. Hän käsitti nuo sotapoliisit vihollisikseen, jotka riistivät hänen elämänsä. Ja vaistomaisesti hän itse ylläpiti vihaansa, aivan kuin tajuten että se piti hänen päätään pystyssä ja teki siten kuoleman helpommaksi. Kun sotatuomari oli lopettanut, sanoi nuorempi kirahtaen: — Anna tupakka, saatanan koira. Sotatuomari ja luutnantti ottivat kumpikin hätäisesti esiin tupakkansa ja tarjosivat kilvan. Tuntui kuin miehen kirous olisi vain lisännyt heidän alttiuttaan. Luutnantti kaivoi kiireesti tulta ja sotapoliisiryhmän rivissäkin rapisivat tulitikkuaskit. Jokainen oli valmis täyttämään hätäisenä tuomittujen pienimmätkin toiveet. Luutnantti epäröi. Pitikö hänen antaa miesten polttaa tupak- kansa loppuun vai aloittaako heti. Pitkittäminen tantui kidut- tavalta. Täältä oli mitä pikimmin päästävä. Hän oli kyllä am- muttanut useampia ihmisiä, mutta ne olivat olleet joko kommu- nisteja tai sitten vihollisen vakoilijoita, eikä heidän ampumi- sensa ollut mikään kysymys. Mutta ensi kertaa hän oli teloitta- massa omia sotilaita. Nuorempi tuomituista päästi hänet epäröinnistään. — No niin, teurastajat. Käykää hommaan. Minun tulee vilu. Sotapoliisit hätkähtivät noita sanoja seurannutta pientä nau- runkirahdusta, joka kuului miehen suusta. Toinen tuomituista vain vapisi kuin haavanlehti, mitään puhumatta ja ilmeisesti myös mitään näkemättä ja kuulematta. 250
— Liinat, sanoi luutnantti miehilleen. Nämä epäröivät. — Mene sinä. — En minä mene. — Älkää saatana siitä tappeleen ruvetko. Minä en kuole riepu silmillä. Minä luulen, että minä olen katsonut useamman kerran kiväärinpiippua edestä kuin te takaa, vaikka pyöveleitä olettekin. — Entä te? Haluatteko? kysyi luutnantti toiselta. Tämä vain puisti päätään. Sitten nuorempi astui nopeasti saunan seinustalle ja asettui paikalleen. Toinen seurasi. Sota- poliisit asettuivat riviin kivääri jalalla. Komentosanat kajahtelivat. Kiväärit nousivat. Vanhempi teloitettavista käänsi päänsä sivuun ja hänen suustaan kuului hiljaista vikisevää ääntä. Nuorempi sen sijaan katsoi suoraan kiväärinsuihin, lujasti, niinkuin hän olisi tuomari eikä tuomittu. Vielä eilen hän oli ollut tavallinen nuori mies, joka puoliksi ajattelemattomassa uhmassa oli kieltäytynyt tottelemasta luut- nanttia, jota hän kuten koko komppaniakin vihasi tämän kopean käytöksen vuoksi. Tänä aamuna, vietettyään yksitoista tuntia pimeässä saunassa kuoleman seurassa hän oli täysikasvuinen, suuren elämänkokemuksen omaava mies. Kiväärien yhteislaukaus pamahti. Miehet saunanseinustalla vaipuivat lumeen. Sotapoliisit alkoivat hätäisinä ja hellävaraisen kunnioittavasti korjata ruumiita. Aika sai jälleen tapahtuman täytteekseen. II Pataljoona, asento! Lumiselle metsäaukiolle järjestäytynyt pataljoona jäykistyi asentoon. Majuri Sarastie otti esiin paperiarkin ja alkoi lukea. Miehet kuuntelivat asiaa hieman ymmällään. Olivathan he jo tietoisia tapahtumasta. Ja mitä järkeä sen lukemisessa oli. Että kaksi miestä oli teloitettu, koska olivat kieltäytyneet palaamasta 251
jättämälleen vartiopaikalle. Olihan teloituksen suorittaneita sota- poliiseja ajettu takaa, kun oli kuultu tuomion täytäntöön panosta. Onneksi näitä ei sentään ollut saavutettu, sillä pienimpiä syylli- siä kai teon suorittajat tähän rikokseen olivat. Kun majuri oli lappunsa lukenut, jatkoi hän: — Niin, tämä tuomio on pantu täytäntöön sen vuoksi, että niskoittelijat näkisivät, ettei armeijalla ole varaa leikinlaskuun. Minä toivon ja minä uskon, ettei tällaisen lukeminen tässä patal- joonassa ole tarpeellista. Mutta jos tarvitaan, tulee sotaväen rikoslaki täytäntöön kaikessa ankaruudessaan. Nyt vasta miehet ymmärsivät tuon lukemisen tarkoituksen. Heitä uhkailtiin. Syvärin rintamalla oli suomalaisten hyökkäys päättynyt vihollisen yllättävään aktiivisuuteen. Lyötynä pi- detty vastustaja osoittautui vielä kykeneväksi vastahyökkäyk- siinkin, ja Sarastien pataljoona oli saanut vastaiskutehtävän. Sen henkisiä edellytyksiä tukeakseen komentaja luki tuon lap- pusensa miehille ennen lähtöä. III Heleän pakkastaivaan alla ratisi, ulvoi ja jyrähteli lakkaamatta. Pataljoona tunkeutui kohti vihollisen huoltotietä pakottaakseen siten sen luovuttamaan erään kylän, jonka se oli toista kuukautta sitten vallannut. Kylästä oli käyty veristä nujakkaa pitkän aikaa, mutta vihollinen ei ollut luopunut saaliistaan. Nyt oli tarkoitus ottaa se. Sarastien pataljoona oli saanut jyrkän määräyksen kat- kaista huoltotie ja pitää se myös katkaistuna. Taka vasemmalla sijaitsevan Kaljukukkulan laki ryöppysi ras- kaassa keskityksessä. Rajajääkäripataljoonan jäännösten oli lo- pulta kolmen turhan ja verisen yrityksen jälkeen onnistunut pureutua siihen kiinni. Sen rinteet oli reunustettu ruumiilla, sillä vihollisella ei ollut peräytymismahdollisuuksia ja siitä syystä muodostui taistelu erittäin katkeraksi. Rajajääkärien hyvä henki kesti kolme epäonnistumista, ja kun neljäs vei heidät kukkulalle, kaatuivat siperialaiset kuoppiinsa yhdenkään antautumatta. Nyt 252
ampui vihollinen sitä kiihkeästi tykistöllään ja siellä ruumiiden seassa kyhjöttivät rajajääkärit apaattisina, kauhu sydämessä, tuon myllerryksen keskellä. Tuo ikiajat rauhassa nukkunut kukkula oli yhtäkkiä tullut perin tärkeäksi. Kapea, sinisuoninen käsi oli osoittanut sitä kartalta: Sen haltuunotto oli kylän valtauksen ehdoton edellytys. Se hallitsee suoaluetta kilometrin säteellä, ja kiilaa ei taas voida työntää liian kaukaa, sillä sen huolto kävisi vaikeaksi ja se saat- taisi joutua helposti eristetyksi. Tuo »edellytys» oli siis täytetty, ja Sarastien pataljoona oli aloittanut etenemisensä. Lahtinen, Määttä ja Salo vetivät ahkiota syvässä lumessa. Sihvonen oli perässä jarruliinassa ja yritti suksisauvalla työn- täen auttaa. He olivat joutuneet sivustaa varmistavan kivääri- joukkueen mukaan, mutta jääneet tästä jälkeen ahkionsa kanssa. Ahkio kynti hankea maata myöten, sillä se oli raskaasti lastattu. Miehet olivat ensin yrittäneet kulkea suksilla, mutta ne lipsuivat takaisin raskaan kuorman vuoksi, ja niinpä he olivat panneet suksensa ahkioon ja vetivät jalan. Hiki virtasi noroina pakka- sesta huolimatta. Huohottaen ja kiroillen he seurasivat edellä- kulkeneen joukkueen latuja. Väsymyksestä humisevaan tajun- taan kuului taistelunmelu sekavana ja vaimeana jyrinänä, josta ei osannut päätellä, missä olivat omat, missä vihollinen. Salo kulki etumaisena mennen välillä nelinkontin, sillä ah- kion paino tahtoi väkisinkin vetää hänet selälleen. Määttä veti äänettömänä, mutta tehokkaasti katsellen kohoutumia ja painan- teita sekä kiskoen niiden mukaan mahdollisimman taloudellisesti. Lahtinen reuhtoi koko kookkaan ruhonsa painolla, ja kun ahkio tarttui kiveen tai kantoon, syöksähti hän vetoliinaa vastaan ärty- neen sisun kuohahtaessa ja hampaiden välistä kirahti synkästi: — Per ... ke ... le. Välillä he pitivät pieniä taukoja istuen ahkion päällä ja tasaten hengitystään. Lahtinen huohotti ja puhalteli: — On, on perkelettä. Tulis kuula ja tappais. Kyllä sitten pitää olla hommaa. Ja kunnanpösö istuu keinutuolissansa ja laskee viljantrokausrahoja. Minä sanon, että jos jostakin tulis vielä semmonen ihminen, jonka päätä ei olis ihan kokonansa
tällä koohotuksella sekotettu. Meinaan ettei se ymmärtäs mail- man menosta muuta kun sen mikä on järjellistä ja tarpeellista, niin sanon minä että se ihmettelis. Kun isot miehet vetelee tämmöstä perkeleen kelkkaa pitkin mettiä edestakaisin... Lahtinen vaikeni hetkeksi keräillen kiukkuaan, jonka hän purki vuoropuheluksi itsensä sekä tuon kuvittelemansa järkiolennon välillä: — Vois se ny jotakin aatella noista lapioista ja rautakankesta ja kysyä: — Menettekö te tietä tekeen taikka talonperustuksia kai vaan? Mitämä siihen sanosin? Mitäs muuta kun; heheei, niillä täytyy juveta ittensä maan sisään ettei tapeta. Mutta tota perkeleen pruuttaa se ihmettelis: — Mikä toi tommonen erin- omanen vehje on? Mitä sillä tehdään?. .. Hmhy. Mitä teh- dään? Kylläs pian näät. . . Jaa ... a. Täällä mun täytyy rähjätä vaikken minä tiedä mitä mulla olis semmosta jonka vois viedä. Henki ny on, mutta se kai säästys paremmin jossakin mualla kun täällä. Isänmaata ei ole, uskonto jäi rippikouluun. Koto nyjonkin- näkönen on, mutta huoneet on yhtiön. Vanhempia tars puolus- taa sano pastori. Muttei mulla ole kun äite, ja jos ryssä semmo- sella vanhalla ämmänkropsalla luulee jotakin tekevänsä niin vieköön perkele ... Ei mars. Lähdetääs rynniin . . . Perkele kun täällä on kannotkin kun kerjupoikia ... Luulis sitä ny puun saa- van alempaakin poikki. Matka jatkui. Lahtisenkin kiukku purkautui vetämiseen. Sanoi hän sentään Salolle jonka liinan hän oli huomaavinaan löystyvän: — Vera ny perkele sinäkin. Eihän sun ole edes hiki. Salon liina kiristyi ja huohotuksen seasta kuului sangen jär- kevä vastaus: — En mää täsä mitään hikee koitakkan. Sitä vaan että pulkka liikkuu. Etuvasemmalta alkoi kohta kuulua kiivasta ammuntaa, ja he arvasivat, että pataljoona oli päässyt kiinni vihollisen huoltotiehen. Lopen nääntyneinä he viimein saavuttivat kivääri- joukkueen, joka jo oli levittäytynyt asemaan. Lahtinen valitsi omin päin konekiväärille aseman joukkueen keskeltä pienestä metsäniemekkcestä. Se olikin paras mahdollinen paikka, ja 354
Lahtinen näki sen heti. Yleensä hän olikin kaikin puolin hyvä kiväärinjohtaja, joka osasi järjestää asian niin, että hänen kivää- ristään oli myös hyötyä. Varmistettava alue oli laaja, ja kiväärijoukkueen vänrikki oli levoton tehtävästä. Hänen tuli suojata kiilan sivusta ja niin muodoin pitää ehdottomasti asemansa, ja oli hyvin luultavaa että vihollinen koettaisi kaikkensa huoltotiensä avaamiseksi. Vänrikki tarpoi lumessa konekiväärin luokse ja sanoi: — Oikein. Siinä on paras paikka. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi vastuussaan ja pyrki puheisiin: — Voi olla että päästään aivan ilmaiseen, mutta jos se tulee, niin antakaa soida torven täydeltä. Lahtinen oli vielä äskeisestä ponnistelusta vihainen ja murahti tylysti ja yrmeästi: — Totta kai sitä ammutaan. Ei sunkaan tässä kukaan rupee sormi suussa tappamistansa vartoomaan. Vänrikki meni Lahtisen tylyydestä hämilleen ja jatkoi mat- kaansa. IV Pakkanen kiristyi. Taivaanranta vetäytyi kalseaan ja kylmään punaan valjun talviauringon painuessa sen taakse. Hanki pui- den välissä alkoi sinertää. Korpi hämärsi ja hämärän mukana tuntui sen hiiskumaton äänettömyyskin syvenevän. Lahtinen oli polvillaan konekiväärin takana tähystäen herkeä- mättä etumaastoa. Muut olivat hieman taempana, jossa heillä oli kurja nuotion tapainen. Joskus napsahti pakkanen oksissa, joskus kuului hillitty metallin kalahdus valtiomiesten liikutel- lessa aseidensa lukkoja pitääkseen ne toimintakykyisinä. Vasem- malta kuului ammuntaa. Pikakivääri loukutti sarjan, ja jäinen korpi toisti sen moninkertaisena. Tykistötuli oli hiljentynyt. Aika-ajoittain vain jyrähti patterin sarja ja kranaatit ujelsivat yli. Lahtisen kengät olivat jäässä. Samaten ratisi lumipuku, kun hän taivutti ruumistaan. Täi puri kaulassa, mutta hän ei viitsi-
nyt raapia, koska ei raaskinut vetää kättään ulos lämpimästä kintaasta. Metsässä rasahti hanki. Lahtinen jännittyi ja terästi kuuloaan. Jälleen toistui ääni, uudelleen ja uudelleen. Joku tarpoi han- gessa, varovasti, askeleitaan punniten. Lahtisen sydän alkoi jyskyttää. Hän painui hiljaa vatsalleen ja tarttui käsikahvoihin. Ääni jatkui ja voimistui. Pian siihen liittyi useampien jalkojen rahina ja sitten kalahti metalli. — Hei. Lahtinen kuiskasi jonkun matkan päässä makaavalle kivääri- miehelle. — Vihollinen liikkuu. Suoraan edessä. Mies nosti päätään ja kuiskasi tukahtuneesti, jännityksen sal- vatessa hänen hengityksensä: — Kuulen. Sitten hän kuiskasi edelleen: — Hälytys. Naapuri edessä. Kuului varmistimen napsahduksia. Kuiskaten annettu häly- tys kulki pitkin ketjua. Lahtinen tuijotti puiden välissä olevalle aukiolle ja hätkähti. Siinä seisoi lumipukuinen mies kivääri kainalossa ympärilleen tähyillen. Mies oli ilmestynyt siihen kuin aave, Lahtisen tajua- matta milloin se tapahtui. Katajapensaan takaa ilmestyi toinen, ja edellinen viittasi tälle kädellään. Lahtinen nosti varmistimen ja asetti jäätyneen kintaanpeukalon sormilevylle. Miehen ylä- ruumis näkyi jyvän yläpuolella. Lahtinen hengitti kiivaasti. Kireän jännityksen vallassa hän odotti lisää vihollisia näköpiiriin. Hän pelkäsi vain, että kivääri- miehet aloittaisivat liian aikaisin, sillä näkyvissä olevat miehet olivat ilmeisesti tunnustelijoita, joiden takana lähestyi vihollisia enemmänkin. Samalla häntä jännitti tuo alituinen konekivääri- miehen pelko: toimisiko ase. Pakkanen oli saattanut jäykistää sen liikkuvat osat. Vierestä rämähti laukaus, ja Lahtinen aikoi ensin kiukuissaan kirota, mutta painoi sitten sormilevyä. Hän tunsi lähinnä hel- potusta, kun ase nöyrästi takoi nopean sarjan. Etumainen mies retkahti kasaan kuin linkkuveitsi. Toinen huojui hetken, 256
aivan kuin kaatumisensa suuntaa etsien, ja kaatui sitten kyljel- leen. — Asemiin! karjaisi Lahtinen römeällä äänellään takana ole- ville ryhmän miehille. Ei ollut enää syytä kuiskutella. Muuta- mia laukauksia kajahti metsästä, mutta vihollista ei näkynyt. Sitten ammunta vaikeni ja metsästä kuului vain hangen rahinaa. Määttä, Salo ja Sihvonen löivät lunta kituvaan nuotioonsa ja kiirehtivät konekiväärille. Takana olleet kiväärijoukkueen mie- het tekivät samoin. — Mitä siellä on? tohotti Sihvonen, kun he olivat päässeet Lahtisen luokse. Tämä tähysti edelleen vastaamatta mitään. Konekivääristä kuului tirisevä ääni. Kuumennut aserasva siellä vikisi, ja Lahtisen mielessä häivahti kesken kaiken jännityksenkin vanha taika, jota hänen äitinsä aina oli puhellut hellan vikis- tessä samalla tavoin. Sen piti tietää kuolemansanomia. Kenties Lahtisen pelko ilmeni tuon pahaaennustavan taian muistelemisessa. Eipä silti, hän ei jäänyt sen nostattamalla pelolla hekumoimaan, vaan loi Sihvoseen pyöreän silmäyksen ja vastasi tämän äskeiseen kysymykseen töykeään tapaansa: — Niin, mitäs itte luulisit? Ketä siellä mahtas olla? Kuka sieltä ny mahtas ammuskella? Sihvonen vaikeni loukkaantuneena Lahtisen viisastelevasta vastauksesta. He tähystivät kiinteästi, mutta vilaustakaan ei vihollisesta näkynyt. Hangen rahinasta he arvasivat sen ryh- mittyvän hyökkäykseen. Oikealta saapui vänrikki ja vasemmalta hänen joukkueensa varajohtaja. Vänrikki koetti puhella asiallisella äänensävyllä kykenemättä kuitenkaan salaamaan levottomuuttaan: — Oikealla kuuluu ääniä enemmänkin. Ollaan luullakseni kovan edessä. Ei ole kysymys mistään partiosta. Varajohtaja ei yrittänytkään salata levottomuuttaan, vaan sanoi synkästi: — Eipä ole kysymys partiosta niin. Metsä rytisee vielä pit- källe miehityksen ohi ja neljännen ryhmän edestä kuuluu ko- mentosanoja. — Etkö voi levittää ketjua? 257
— Helvettiinkömä sitä levitän kun muutenkin on mies huuto- hollin päässä. Vänrikki hermostui ja tiuskasi ärtyneenä: — On levitettävä. Pistä pikakivääri sinne päähän. Ja käs- ke neljännen ryhmän johtaja pitämään erikoisesti silmällä sivus- taa... — Pikakivääri on siellä jo. Mutta ei siitäkään suurta autuutta ole. Ampuma-alaa on viitisenkymmentä metriä. Vänrikki ei sanonut mitään. Koko sodan ajan hän oli valmis- tautunut tähän tilanteeseen. Toisella puolella kuolema, toisella puolella majuri Sarastien katse ja kuiva toteava kysymys: — Ja täytyi ottaa hatka vai. No mitä sieltä nyt sitten ollen- kaan on tulossa. Sitten sanoisi joku hyväntahtoinen toveri väkinäisesti lohdut- taen: — Kyllähän sellaista voi sattua kenelle hyvänsä. Vänrikki oli aina pelännyt tilannetta, jossa hän itsenäisesti jou- tuisi päättämään kaikesta. Oliko hänessä miestä pysymään pai- koillaan ja esimerkillään pitämään miehet kurissa, jos nämä alkaisivat horjua. Mutta ei. Tuo toinen mahdollisuus ei tulisi toteutumaan. Asemat pidetään, ja jos ei muuta mahdollisuutta ole, niin tulkoon sitten loppu. Vänrikki veti päättäväisesti ilmaa keuhkoihinsa saadakseen vajauksen sydänalastaan täyteen ja ääneensä var- muutta ja voimaa: — Tässä ollaan ja tässä pysytään. Meillä ei ole valinnan varaa. Pataljoona on kiinni taistelussa ja sen kylki on meidän varassamme. Lahtinen kuiskasi taakseen: — Olkaa hiljempaa siellä! Sieltä kuuluu perkeleellinen pulina. Vänrikki vaikeni ja he kuuntelivat. Matalaa puhetta kuului edestä hangen rahinan säestämänä. Lahtinen katsoi vänrikkiä yrmeästi ja sanoi ikään kuin tätä syyttäen: — Meinaan. Ei asia mulle kuulu, mutta jotakin on ruvettava tekeen. Sieltä ei tule, pojat, yks komppania. Jos tässä jotain varmaa on, niin se on kumminkin, että meidät sotketaan tähän. 258
On lähetettävä lähetti apua pyytään. Ja sanottava heti kärkeen, ettei täällä riitä taas joku puoliksi tapettu ryhmä. — Kyllä tästä ilmoitus mennyt on, sanoi vänrikki. — Mutta apua kiellettiin pyytämästä, koska sitä ei ole antaa. — Jaa, se on sitten eri asia. Lahtinen alkoi jälleen katsella etumaastoa vetäen kasvonsa yrmeään ilmeeseen. Vänrikki ja kersantti jäivät kahden. Hetkisen neuvoteltuaan he päättivät kuitenkin vielä lähettää miehen pataljoonaan teke- mään selkoa tilanteesta. — Sanokaa ettemme voi vastata linjasta, ellei apua tule. Mies lähti iloisena ja helpottuneena matkaan ja toiset katseli- vat kateellisina hänen jälkeensä. Siinä meni mies, joka pääsi tästä leikistä. Tilanteen vakavuus sai vänrikin ääneen toverillista sävyä, kun hän sanoi kersantille: — Koita nyt siellä minkä voit. Ei se niiltäkään lennossa käy. Paksussa lumessa. Kersantti lähti, heitti kiväärin olalleen, ja jonkinlaisen katke- ran, toivottoman uhman vallassa hän sanoi: — Ei niitä hanki pitele. No, hei sitten. Nahkurin orsilla tavataan. Kello läheni viittä. Hanki muuttui yhä sinertävämmäksi ja metsä kietoutui tuohon talvisen päivänlopun hämärään, jolloin pakkaspäivän kylmä valo viimeisillään riutuu. Kajastava lumi vielä auttaa sitä vähäisen, mutta pensaikoissa ja tiheiköissä alkaa jo hämärä saavuttaa yliotteen. Vihollisen puolella kajahteli komentosanoja. Lahtinen katsoa muljautti tovereitaan. Pelon ja jännityksen ylikin hän tunsi jonkinlaista toivotonta vahingoniloa, niinkuin olisi nauttinut siitä, että asiat nyt olivat pahimmalla mahdollisella tavalla. Kun toiset äänettöminä tuijottivat metsään, tahtoi Lahtinen antaa 259
heillekin tiedoksi, kuinka pahassa pinteessä he oikeastaan olivat, ja sanoi: — Nyt otti ohrakyrsä. Että sen sitten tiedätte. Kukaan ei vastannut. Määttä vain oikoi hiljaa vyötä, ja Lah- tinen luuli tuon äänettömyyden merkitsevän sitä, etteivät toiset vieläkään tajunneet ja tunnustaneet tilanteen toivottomuutta. Senpä vuoksi hän jatkoikin herätystyötään: — Nyt tapellaan sitten kodon ja uskonnon puolesta. Alkaa meinaan puuristin tienuu. Ei vastausta. Salo päästi varmistimen kivääristään. Mikä saatana nyt oli, kun ei miehet meinanneet ollenkaan huomata aseman toivottomuutta. — Meinaan, jos hatka tulee, niin kookoota ei sitten jätetä. Että tiedätte. — Otanhan minä jalustan, sanoi Määttä yksikantaan, aivan kuin tahallaan puhuen välinpitämättömästi. Kenties hän oli vaistonnut, että Lahtinen pyrki pelottelullaan maksamaan niitä monia letkauksia, joita hän oli saanut. Lahtinen muuttikin äänen- sävynsä vähemmän toivottoman vahingoniloiseksi ja antoi kar- kean asiallisesti ohjeita: — Me ammumme Määtän kanssa kookoolla. Te paahdatte torrakoillanne, minkä kerkiätte. Ja muistakaa, että nyt on joka laakin osuttava. Tähtäätte mahaan, se vie miehen aina pelistä pois. Lähin aina vuorossa. Eikä mitään silmitöntä räiskimistä. Kun kerran laukasee, niin siinä on oltava tappamisen meininki. — Uraaaa .. . aaa . . . aaraa . . . uraa . . . raaa .. . Miehet ^vetivät henkeä. Jokainen hermo jännittyi ja ruumis valmistautui antamaan kaikkensa täyttääkseen aivojen käskyt. Ei ollut enää kylmä, sillä ruumiin ja hengen ylikiihottunut tila karkotti vilun. Oli taistelun vavahduttavin hetki, jolloin jänni- tyksellä ladattu hiljaisuus yhtäkkiä rämähtää täyteen meluun. Ensimmäinen laukaus aivan kuin säikäyttää kymmeniä ja satoja liipaisimia painavat sormet, ja hetken ratisevat kaikki aseet, kunnes tuli saa vaihtelevamman luonteen. Lahtinen ampui leuat lujasti yhteenpurtuina. Hänen ensim- mäinen saaliinsa oli valkoturkkinen upseeri. Sitten oli erään männyn suojaan asemaan pyrkivän konekivääriryhmän vuoro. 260
Siitä pääsi suojaan yksi mies. Vihollisen rynnäkköhuuto kaikui pelottavan leveältä. Omista asemista kuului vain taukoamaton lau- kausten rätinä. Kerran kuului vasemmalta käheä, hätäinen huuto: — Pk. tänne. Pk. tänne . . . Konekiväärin edessä eteneminen pysähtyi. Vihollinen juuttui tulitaisteluun, ja Lahtinen surrasi molemmille sivuille. Hän vil- kaisi Määttää ja sanoi kuvittelemaansa syytöstä torjuen: — Ei niitä nää, mutta minä annan moraalia. Määttä ei vastannut mitään. Hän piti vain huolta siitä, että vyö toisensa jälkeen juoksi sisään syöttäjästä. Konekivääri alkoi- kin jo hehkua kuumuutta. Vasemmalla hiljeni arveluttavastija yhtäkkiä kohahti Sihvonen: — Juoksevat. Lähetään myökin . . . Lahtinen näki hänkin juoksevia miehiä ja kirahti Sihvoselle: — Et ennen kun toisekkaan . . . Samassa juoksi oikealta vänrikki ja huusi: — Paikoillenne ... Takaisin . . . Kuka saatana on antanut luvan perääntyä. Kauempana huusi joku juoksevista: — Saartavat. . . Vasemmalta. Vänrikki huusi varajohtajan nimeä: — Penttinen . . . Kersantti Penttinen . . . — Penttinen on kuollut. .. Pää seulana. — Ja Lehtovirta ja Kylänpää. — Se menee vasemmalta ohi. — Sinne jäi pikakivääri ja molemmat pojat. Minä näin kun Aarnio ammuttiin kolmen metrin päästä. Vasemmalta purkautui vauhkoutuneita miehiä huudellen turmanviestejä toisen toisensa jälkeen. Vänrikki huusi käheänä: — Takaisin . . . Käykää tähän asemiin . . . Muutamat miehistä asettuivat asemiin, mutta samassa räsähti vihollisen suihku ja muuan miehistä kaatui heikosti parahtaen. Se järkytti toisia niin, että heistä ei enää ollut vihollisen pidät- täjiksi. Järkytykseltä säilyneet oikean siiven miehetkin alkoivat liittyä pakoon. Lahtinenkin alkoi irrottaa varsinaista jalustasta, sillä hän näki, ettei enää ollut muuta tehtävissä kuin koettaa pelastaa konekivääri. Sihvonen ja Salo lähtivätkin jo. 261
Vänrikki näki myöskin tilanteen toivottomaksi. Hän aikoi lähteä vielä vasemmalle voidakseen ainakin pidättää vihollista, mutta näki samassa hangesta nousevan käden ja kuuli haavoittu- neen huutavan: — Pojat! Älkää jättäkö! Älkää hyvät pojat. . . Vänrikki riensi haavoittuneen luokse. Hän pyysi ohijuoksevaa Sihvosta auttamaan, mutta tämä vain paineli silmät renkaina. Salo jäi hänen avukseen ja yhdessä he alkoivat vetää haavoittu- nutta perässään. Kun Lahtinen näki tilanteen, hän yhdisti jo irrottamansa konekiväärin takaisin jalustaan ja sanoi Määtälle: — Rojut ahkiosta ja mies siihen . .. Äkkiä. Me auttaan. Minä pitelen sen aikaa . . . Määttä meni. Yhdellä keikauksella hän tyhjensi ahkion ja veti sen haavoittuneen luokse. He nostivat miehen ahkioon ja alkoivat vetää sitä metsän suojaan. Joitakin vänrikin miehiä palasi auttamaan, ja Määttä ja vänrikki jäivätkin odottamaan Lahtista. Tämä pyöritti konekivääriä niin paljon kuin johtokehä antoi myöten ja ampui silmittömästi. Hän vilkaisi ^olkansa yli ja näh- tyään ahkion päässeen metsän suojaan hän nousi polvilleen ja tarttui konekivääriin. Vänrikki ja Määttä ampuivat umpimähkään viholliseen päin tukeakseen Lahtista edes jollakin tavalla. Vihollinen oli kyllä huomannut tämän sillä sen luodit pöllyttivät lunta Lahtisen ympärillä. — Jättäkää konekivääri ja tulkaa! huusi vänrikki, sillä hän arveli mahdottomaksi yhden miehen saada konekivääriä pois. Kenties Lahtinen ei kuullut tai sitten ei katsonut voivansa jättää asettaan, joka tapauksessa Määttä ja vänrikki näkivät, miten isokokoinen nuorukainen yhdellä heilautuksella tempasi yhdiste- tyn konekiväärin olalleen ja alkoi kyyryssä juosta heitä kohti. Kun Lahtinen juostessaan kaatui, luulivat he ensin tämän kom- pastuneen, mutta kun hän ei noussut, huusi Määttä: — Lahtinen! Vastausta ei tullut. Lumipukuinen kaatunut makasi liikahta- matta. Konekiväärin etutuki törrötti pystyssä hänen niskansa 262
takana. Hetkisen Määttä ja vänrikki odottivat jonkinlaista elon- merkkiä, mutta sitten he alkoivat äänettä tarpoa poispäin. Hy- lättyjä suksia oli pitkin asemien takana, mutta ei ollut aikaa hakea. Tulikuuma konekiväärinvaippa painui sihisten hankeen sulat- taen lunta tieltään. Vesi yhtyi helmistä pieneksi noroksi, joka hiljaa alkoi virrata lumesta paljastuneella juolukanlehdellä. Pari niukkaa veripisaraa värjäsi sen punaiseksi. Ne tipahtivat Lahti- sen korvasta, jonka juuresta luoti oli mennyt sisään. VI — Oot sie täyvel järel? Mist sie tulet? Rokka tuljutti huohottavaa miestä hartioista. — Tuolta . . . tuolta ... — Puhu selvempää . . . Mite siel käi? — Kaikki. . . selvä tuli. . . Koko joukkue tapettu. — Älä höpäjä. Hengissähä siekii viel oot. Ja tuol tulloo toisii. Mite käi kookoon. Mis Lahtine on? — Sinne jäi. Ki sieltä selvinnyt ketään. — Mää luule et se ei kannata kysel hänelt niittä, sanoi Hieta- nen nojaten suksisauvoihinsa. Ainoa apu, minkä pataljoona lähetti, oli Rokan kivääri, jonka mukana Hietanenkin oli tullut. He arvasivat kuitenkin myöhästyneensä, kun heitä vastaan tör- mäsi ensimmäinen pakenija, joka ei vieläkään ollut selvinnyt järkytyksestään. Rokka hellitti miehestä, ja kun perääntyjiä tuli lisää, saivat he asiasta selvän paremmin malttinsa säilyttäneiltä. Viimeisenä tulivat vänrikki ja Määttä. Saavutettuaan miehensä alkoi vänrikki heti raivota: — Saatanan lampaat. Tuon tempun teitte viimeisen kerran. Juostaan perkele kieli vyön alla taakseen katsomatta. Ja jäte- tään haavoittuneet. .. Jos vielä yksikin lähtee taaksepäin, niin tietäii saavansa mitä tarvitsee. — Mis Lahtine ja konekivär on? kysyi Hietanen Määtältä. 263
— Sinnehän ne jäivät rinnakkain, vastasi Määttä kuivasti, niinkuin asia ei olisi häntä vähääkään liikuttanut. — Ei sille voinut mitään, sanoi vänrikki kuin Määtän puo- lesta selitellen. Tämä mies teki minkä voi. Me toimme haavoit- tuneen. Se ei ollut hänen syynsä. Ainoa tosi mies koko poru- kasta . . . — En mää täsä syylissi kaippa yhtikäs. Konekiväri ja Lahtist mää kaipasi, sanoi Hietanen hieman terävästi, sillä hän ei pitänyt vänrikin syyttelystä. — Sitähä miekii, sanoi Rokka. Koht hää tulloo . . . Pannaa ketju kuntoo. Vänrikkikin tajusi, että oli tärkeämpääkin tehtävää kuin mies- ten haukkuminen, ja alkoi nopeasti järjestää puolustusta. Hän toivoi vielä saavansa vihollisen pysäytetyksi, ja äskeisiä sanojaan lieventääkseen hän huuteli miehilleen: — Vielä me pannaan sille luu kurkkuun, pojat. Käydään tähän asemiin. Koittakaa kaivaa jonkinlaisia poteroita lumeen. Ja hyvä on, jos ehditte maahankin. Uusi toivo sai vänrikin päättäväiseksi ja hän pani tuulemaan. Hietasta hän pyysi ottamaan johtoonsa ketjun oikealle siivelle tulevat miehet, sillä hänen joukkueestaan olivat varajohtaja sekä molempien vasemmalla siivellä olleiden ryhmien johtajat kaatuneet. Hietanen veti ketjun kuntoon, ja Rokka etsi aseman konekiväärille. Koska miehiä oli suotta liikaa, kun Lahtisenkin miehet tulivat ensimmäisen kiväärin mukaan, jätettiin kookoolle vain Määttä ja Vanhala. Toiset saivat mennä ketjuun kivääri- miehiksi. Itse meni Rokka vänrikin luokse ja sanoi: — Kuule, vänskä. Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä? Täs siul on sellane. Vakavasta tilanteesta huolimatta pyrkivät vänrikkiä hymyi- lyttämään nuo itsetietoiset sanat, mutta hän tunsi kyllä Rokan maineen ja tiesi, että ne olivat totta. — Ketjun päät on pahimmat. Ottakaa muutamia miehiä ja menkää varmistamaan vasen sivusta. Menette hieman miehi- tyksen ohi ja pidätte silmällä tilannetta siellä . . . — Käyphä se hyväst. Tule sie konepistoolmies miun kansai! Anna miul se konepistooli 264
— Eiköhän olisi syytä ottaa toinen kaveri? sanoi vänrikki kuiskaten. — Lampinen on äskeisestä järkyttynyt, sillä hän oli vasemmalla eikä hän muutenkaan ole lujahermoisimpia. — En mie tarvihe hyvvää. Lippaanlattaajan mie. Tule, kuule! Mie oon huumormiehii. Miun kansai on nii lustii jot hitto. Ota patruunoita niin paljo ko vaa saat kulkemaa. He lähtivät. Rokka tarpoi hangessa hiljainen toveri kannoillaan. Kuu alkoi valaista hämärtynyttä metsää. Aukkopaikat kimmelsivät kirk- kaina, mutta ryteiköistä kurkisteli uhkaava ja salaperäinen hä- märä. Varjot lankesivat pitkinä, sillä kuu oli vasta noussut. Rokka tovereineen ohitti ketjun viimeisen miehen ja jatkoi yhä matkaansa. Hän puheli kuiskaillen äänettömälle seuraajalleen: — Ai hitto mite hyvät huovikkaat mie sain päiväl tuol huolto- tiel. Jalast ei vaa tahtont lähtee. Niin olliit jo jäykistynneet. Mies ei vastannut, vaan vilkuili pelokkaana ympärilleen. Yhtäkkiä Rokka pysähtyi ja nosti kätensä merkiksi. Lampisen kurkkuun nousi pala kun hän näki mikä Rokan pysähtymisen oli aiheuttanut. Edessä oli pieni suoaukio ja sitä myöten tarpoi heitä kohti lumipukuista miestä kymmenkaupalla tiheässä pari- jonossa. Rokka viittasi Lampisen viereensä ja varoen he pai- nautuivat hankeen. — Ei me voida mitään, sanoi Lampinen ääni vavisten. — Mist sie sen ieltäkäsi tiijät? Ai perkele, mikä juon. Hyö kuuliit mein pulinan ja siit hyö tiesiit mis myö ollaa ja pan- niitkii porukan kiertämää. Mikä perkeleen vaisto se miul on. Mie koko ajan tunsin jot täs ei oo kaik sellasta milt se näyttää. Vihollinen läheni hitaasti ja varomattomasti. Tunnustelijoita ei ollut, vaikka he parhaillaan olivat ylittämässä suoaukiota. Kenties he olivat niin varmoja asiastaan, etteivät pitäneet sel- laista tarpeellisena. Rokka ja Lampinen sujuttivat itsensä han- gen sisään ja koko ajan Rokka kuiskaili neuvojaan: — Täs on täyvet lippaat. Sikäls ko mie ompelen ne tyhjäks, sikäls sie täytät ne. Mut pane ain täysinäine täysinäisii läjjää etteivät sekahu. Oo iha rauhalline. Niin miekii oon. Meil ei täs oo hättää. Nuohaa ne koht ovat kovil eikä myö. Jos sie ossaat laulaa ni hyrehi hiljaksee. Se pittää mielen kepiän. 265
Sillee sitä täytyy mielenratekiaa toimittaa. Ajattele vaik mite hullui asjoi, ne onkii mukavii tälläses paikas. Rokka tiesi, ettei hänen kuiskeensa kuuluisi vihollisen korviin, jonka omien jalkojen rahina peitti kaikki pienemmät äänet. Parijono läheni raskaasti tarpoen ja Rokka otti jyvälle. — Upseer ies. Millo häne pääse varjo sattuu tuon piene närree kohal, ni siilo hänel tullookii noutaja. Nii mie oon päät- tänt hänen kohastaa. Ja sitämukkaa rupiaat saamaa muut. Katso mite hyö astuut! Siin taapertaat nii peräjälkee. Ai työ perkeleet! Työ että tiijä mikä uottaa. Koht sie saat nähhä mite herra kutsuu omiaan. Jos hyö mitä syntilöitä ovat tehneet ni anna sie taivaan äijä heil anteeks. Mut piä kiirettä! Niit rupiaa tulemaa justii. Edellä kulkevan upseerin pitkä varjo läheni närettä. Hän ei koskaan saanut tietää mitä tapahtui. Hän näki vain pimeän metsänreunan, kuutamossa kimaltavan lumen ja oman varjonsa, jonka pää juuri sattui näreen kohdalle. Ehkä hänen silmänsä vielä näkivät suuliekin välähdyksen, mutta sen merkitys jäi tajuamatta. Kuului huutoja ja joitakin umpimähkään ammuttuja lau- kauksia, mutta kaiken yli tikkasi Rokan konepistooli niinkuin ompelukone. Rokka tappoi kylmästi harkiten. Siihen antoivat hänen erikoiset ominaisuutensa mahdollisuuden. Silmä näki selvästi, ajatus toimi nopeasti pelon sekoittamatta ja käsi toi- mitti kaiken tarkasti ja varmasti ajatusta totellen. Jotkut syöksähtelivät juosten pakoon. Toiset koettivat ryömiä hankea myöten. Muutamat ampuivat umpimähkään, mutta tuota kuivasti naputtavaa konepistoolia oli vaikea nähdä. Kaadettuaan kärjen aloitti Rokka hänniltä. Suojaavaa metsän- reunaa lähinnä olevat hän ampui ensin. Lähinnä pelastumis- mahdollisuutta oleva mies oli aina vuorossa, ja kun tilanne salli, tikkasi Rokka keskelle joukkoa. Lumisella suoaukiolla kuoli ihmisiä vähän väliä. Epätoivoinen pakenija koetti kahlaten juosta kohti metsänreunaa, ja kenties toivo jo alkoi elää hänen mielessään, kun hän pääsi sen varjon piiriin. Mutta sitten iski häneen suihku, ja jälleen oli hangella yksi liikkumaton möhkäle lisää. Toiset koettivat kaivautua lumeen ja vastata tuleen, mutta 266
jonkun laukauksen jälkeen ryöpsähti lumi ampujan ympärillä ja ase vaikeni. Lampinen makasi Rokan vieressä kylpien hiessä yltä päältä. Vapisevin käsin hän repi auki pahvipakkauksia täyttäen Rokan tyhjentämiä rumpulippaita. Hän oli pelosta melkein sekaisin. Vaikka häntä rauhoittikin Rokan ilme, joka ei ollut edes jännit- tynyt, vaan ainoastaan vaaniva ja tarkkaileva, tuntui hänestä sittenkin turvattomalta ja epätasaiselta tämä taistelu. Milloin hyvänsä heidät voitaisiin kiertää. Ja pelon lisäksi tuli vielä tyrmistyttävä tunne tuosta kamalasta teurastamisesta. Kun hän joskus vilkaisi suolle, saattoi hän nähdä, miten siellä joku yritti viimeisillään ryömiä pakoon, kunnes Rokan armonlaukaus lopetti sen. Ja ratinan seasta hän kuuli sydäntäsärkevää valitusta ja avunhuutoa. Milloinkaan ei Lampinen vielä ollut nähnyt näin suurimittaista teurastusta, ja vaikka hän ei mitenkään tunte- nut humaanista hätää tämän asian johdosta, tuntui tuo häikäile- mätön tappaminen sittenkin luonnottoman kaamealta. Lampinen kuuli vihaisen, surahtavan iskun, ja samassa vai- keni konepistooli. Hän kääntyi katsomaan Rokkaa ja päästi pelästyneen huudon. Hän näki, että turkislakki oli vierähtänyt Rokan päästä pois. Pää nojasi velttona konepistoolin perään ja tukanrajasta valui punainen verijuova alas poskelle. Lampinen pudotti lippaan ja alkoi ryömiä pois. Jäätyään yksin hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kuvitteli henki kauhusta salpautuneena, miten vihollinen juuri nyt on hänen selkänsä takana ja ampuu sarjan häneen. Aikoessaan juuri nousta ja lähteä juoksemaan tunsi hän lujan otteen nilkassaan, ja kanke- asti äännähtäen, silmät selällään harittaen hän kääntyi katsomaan. Rokka puristi häntä jalasta ja hymyili. Mutta Lampisesta tuntui tuo hymykin kamalalta. Se oli tuskan vääristämä, ja kun veri oli tahrannut Rokan kasvot, tuntui niiden irvistävä hymy kuunvalossa niinkuin siinä olisi nauranut perkele eikä ihminen. — Mihi sie määt? — Ei... e ... n ... mihinkään. — Käy paikalleis sitt. Mie luulin jot sie olit lähös johokii. Älä hitto mää. Lippaat tyhjenööt. . . Konepistooli aloitti taas. Kukaan jäljellä olevista ei enää juos- 267
sut, vaan loput koettivat päästä turvaan hangen sisällä ryömien. Muutamille se onnistuikin, mutta vähäinen oli pelastuneiden joukko niistä, jotka olivat ehtineet aukion keskelle saakka. — Tuo perkelehä se oi, tuon närreen takan. Sie hitto ammuit miul jakkooksen ja siint hyväst mie sahhaan siult puol päätä pois. Noin . . . noin . . . noin. Katso mite männöö hange sisäl. Näät sie mite hank lakoaa tuost... Et sie hitto petä Roka Anttii. Liike suolla hiljeni. Metsänreunasta ammuttiin, mutta mis- tään hyökkäyksestä ei enää ollut tietoakaan. Yhä kirkastuva kuutamo valaisi suolla makaavat ruumiit. Joskus kuului hil- jaista valitusta, ja heti sen perään nakutti Rokan konepistooli kuivasti ja lyhyesti. Paljain päin ja hienoinen hymy kasvoil- laan tuo kylmä tappaja hallitsi saalistaan, vartioiden sen viimeis- tenkin elonmerkkien ilmausta. Takaa kuului suksien rahinaa. Jääkärijoukkueen luutnantti hiihti paikalle miehiä takanaan. — Mikä tilanne? — Eihä se nyt ennää oo paljo minkäälaine. Veä kuule ketju tuost suon laitaa myöte! Kyl hää saattaa uusii yrityksen. Vis- siihä sie appuu kuitekii tulit? — Niinhän me tultiin. Luutnantti järjesti miehensä ketjuun ja jäi itse ihmettelemään ruumiita. — Yksinkö te ammuitte? — No niihä sitä saap sannoo. Kylhä tuo naapurkii vähi yrittel mut ei tuost tult paljo mittää. Naha hää hitto nappas miul auk päästä. Mie hetkeks manin sekasi. — Ja minä meinasin jo lähtee, sanoi Lampinen nöyrästi, aivan kuin osoittaakseen ettei hän suinkaan kiellä olleensa pelois- saan. Rokka nauroi hyväntahtoista naurua ja sanoi: — Niihä sie meinasit. Sehä minnuu nauratti ko mie heräsin ja näin mite jalka miun vieressäi vetähyy poispäin. Sit miul väläht het mielee jot sie luulit miun kuollee. Mie tuumasin jot sie säikähät ko kuollut nappajaakii säärest kii. Mut veä kuule miun päähäi sije! Ei se ennää vuuvva. Pakkane on tyrehyttänt veren tulon, mut täytyy se sittoo kuitenkii. 268
Lampinen alkoi sitoa. Häntä ei yhtään kaivellut pelkonsa, vaan täynnä nöyrää ihailua hän sanoi: — En tiedä, mutta saatana olet mieheksi. . . Rokan kinnas kohosi pystyyn ja alkoi viittoilla opettavaisen äänensävyn mukaan: — Katsoha sie. Tää asja on näi. Jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka. Kyl hää tulloo peräs, älä yhtää eppäile. Mut jos sie pysyt paikollais etkä lähe hitoil- kaa, nii minkä hää tekköö? Et sie sovi hänen kansaa sammaa monttuu. Se on tään puolustussovan ratekia. Muuta viisautta siin ei oo, eikä tule. Mut älä perkele kapaloi sitä miun päätäi ko lasta! Mie en koht nää enkä kuule mittää. Anna luutnantti tupakka. Miul omat jäivät ajoneuvoo. — Saatte koko askin. Minulle jää vielä toinen. — Älä. Siehä ootkii leviäluontone ukko. Siust mie tykkään- kii. Saa nähhä onk noil kaikil huovikkaita. Jos on, ni huomen mie kengitän koko oman juokkuveen. Kaatuneilla ei ollut huovikkaita. Se nähtiin seuraavana päi- vänä, kun vihollinen vetäytyi takaisin luovutettuaan valtaamansa kylän. Huoltotielle työnnetty kiila oli pakottanut sen palaamaan alkuperäiselle linjalleen. Suolta löytyi viisikymmentäkaksi kaa- tunutta. Lampisen laskujen mukaan Rokka oli tyhjentänyt seitsemäntoista rumpulipasta. Sen näköinen oli sitten asekin. Sen piippu oli kelvottomaksi laajentunut. Taistelun jälkeen kokosi majuri Sarastie jälleen pataljoonansa ja kiitti sitä hyvin suoritetusta tehtävästä. Hän sanoi sen vaiku- tuksen vastahyökkäyksessä olleen ratkaisevaa laatua. Pataljoona oli taistellut hyvin, ja rykmentin komentajakin oli lähettänyt kii- toksensa. Hän oli käskenyt sanomaan tunnustuksensa pataljoo- nan osoittamasta peräänantamattomasta taisteluhengestä. Miehet eivät tosin ymmärtäneet käyttäytyneensä sen merkil- lisemmin kuin ennenkään, mutta kaipa he sitten hyvin olivat taistelleet, kun kerran niin sanottiin. Ja olihan heidän taisteluhenkensä elvyttämiseksi ammuttu kaksi sotamiestä naapurikylässä saunan seinustalla. Ihme se olisi ollutkin, ellei sellainen jotakin olisi vaikuttanut. 269
KYMMENES LUKU Mäkilä käveli kenttäkeittiön vaiheilla edestakaisin. Hän näki maassa perunankuoren, nosti sen ylös ja vei laatikkoon. Vaikka tuon perunankuoren näkeminen herättikin hänessä tyytymättö- myyttä »iankaikkista hulttiommuutta» kohtaan, oli hän sentään poikkeuksellisen keveällä mielellä. Konekiväärikomppania oli voittanut kolmannen komppanian kanssa käymänsä sitkeän rii- dan hevosten syöttöpaikoista ja saanut kuin saanutkin haltuunsa tuon riidan aiheena olleen metsäniityn. Se oli Mäkilän ansiota, kuten niin moni muukin seikka konekiväärikomppanian huol- lossa. Vääpeli Sinkkonen ei kyennyt hoitelemaan huoltoa kun- nollisesti. Täällä ei ollut apua ohjesäännöistä eikä totutuista menetelmistä. Tarvittiin aloitekykyä ja tarmoa ja niitä ei Sink- kosella ollut. Senpä vuoksi konekiväärikomppania tahtoi usein joutua kärsimään, koska muiden komppanioiden vääpelit osa- sivat asiansa ja tunsivat keinot, millä pitää puoliaan. Vain Mäkilän sitkeän tarmokas painostus ja oma puuhailu tasoittivat epäsuhtaa, joskin Mäkilä tässä joutui vaikeaan välikäteen alem- man sotilasarvonsa ja virkansa vuoksi: Mutta täytyy täs jonkun koittaa. Ei täs käsi lakinlipas seisomalla mitään saa. Alkukesän kaunis ilta oli jo pitkällä. Puiden välistä vilkkuvan lammen pinnasta oli laskevan auringon väike jo sammunut ja länsirannasta päin eteni tumma varjo sen yli. Mäkilä olisi mennyt nukkumaan, mutta ei oikein uskaltanut. Tuolla nojaili kenttäkeittiötä vasten Rahikainen ja puhutti vartiomiestä. Se aikoo varastaa jotakin. Mäkilä ei enää osannut ajatellakaan, että Rahikainen liikkuisi muissa hommissa, ja senpä vuoksi 270
hän kuhnikin yhä valveilla, peläten että vartiomies antaisi pet- kuttaa itseään. Lopulta Rahikainen lähti laiskasti noljakoimaan tiehensä. Kun Mäkilä näki hänen poistuvan polun mutkan taakse, meni hän telttaan ja paneutui makuulle. Rahikainen käveli jonkun matkaa polkua myöten, pysähtyi sitten ja vihelsi hiljaa. Vastaus tuli heti. Rahikainen otti suunnan ja jonkun matkaa hiivittyään hän löysi Rokan istumassa kiveltä. — Se on keittiön vieressä, lammen puolella. Vaikee se on, mutta kyllä mie sen selvitän. — Onk siel kuka vartios? — Sipilä. — No kyl se käyp. Mie alan koht perille päästyy. Siihe män- nes sie jo oot valmis. — Mut kato ettei se kuspeä ammu sinnuu. — Mie selviin kyl. He erosivat. Rokka painui metsään, ja Rahikainen alkoi hiipiä polun vartta takaisin. Pensaikon suojassa ryömien hän pääsi muutaman metrin päähän keittiöstä ja jäi siihen odottamaan. Vartiomies katseli puiden välistä vilkkuvalle lammelle tupakkaa poltellen. Jonkun matkan päässä oli töpinän miesten teltta, mutta siellä oli kaikki hiljaista. Metsästä kuului tömähdys, ja vartiomies kääntyi nopeasti pudottaen kiväärin olalta kainaloonsa. Oksa rasahti metsässä, ja mies päästi varmistimen. Sitten hän otti muutaman askeleen äänen suuntaan ja jäi kuuntelemaan, Rahikainen liukui kuin käärme keittiön luo ja tarttui sen vieressä kumollaan olevaan keittoastiaan alkaen hiljaa vetää sitä pensaikon suojaan. Metsässä tömähti jälleen. Vartiomies kysyi teeskennellyn römeällä äänellä, pelkoaan peitellen: — Tunnussana. Sitä ei kuulunut, mutta teltasta lappoi ulos alusvaatteisiHaan olevia miehiä. — Mikä siellä on? — En tiedä. Jokin siellä meluaa. — Linnut taitavat kahista. Rahikainen vetäytyi jo pensaikon suojassa poispäin astioi- 271
neen ja jätti miehet arvailemaan äänien aiheuttajaa. Äskeisessä kohtauspaikassa hän odotti Rokkaa, joka kohta saapuikin. — Mitekäi? — Tuossa! — Ai hitto mite sopiva. Kans ko ruuvataa kii, nii siint se hyvä tulloo. Rokka heitti keittolaatikon selkäänsä, ja he lähtivät. Pienellä metsäaukiolla oli teltta, jonka vaiheilla makaili miehiä, ja tove- rukset pysähtyivät puiden suojaan. Rahikainen vihelsi hiljaa. — Tulkaa pois! FA ole vieraita. Rokan ja Rahikaisen saapuminen herätti vilkasta huomiota. Kaikki kerääntyivät telttaan vartiomiestä lukuunottamatta. Astian näkeminen synnytti joukossa iloisia huudahduksia. Mie- het kokoontuivat sen ympärille, koskettelivat sitä ja tarkastelivat sen sisustaa. Vanhala pisti päänsä astiaan ja päästi sinne mäkät- tävän äänen: — Pä. . . äähä... äähhä... ää . . . Kaiku tuntui varmasti mukavalta hänen korviinsa, koskapa hänen kasvonsa olivat leveässä hymyssä, kun hän veti päänsä pois. Ensimmäinen puolijoukkue oli »lepäämässä» eli tienteossa. Komppania oli järjestänyt lepovuorot puoli joukkueittain, ja ne kestivät aina viikon, jonka aikana levossa oleva osasto majaili töpinän lähellä ja kävi rakentelemassa kapulatietä etulinjaan päin. Koskelan porukka oli ensimmäistä päivää levossa, ja kauan sitten oli päätetty, että kun vuoro tulee, niin silloin tehdään kiljua. Astian puute vain teki haittaa, sillä he tiesivät, että sitä oli turha sovinnolla Mäkilältä kiljuntekoon pyytää, ja sen takia se päätettiin varastaa. Koskela suostui tuumaan, sillä hänkään ei oikein voinut käyttää arvovaltaansa painostaakseen sellaisessa asiassa Mäkilää. Ja tuskin edes Koskelan auktoriteetti olisi saa- nut Mäkilää luovuttamaan astioitaan niin synnilliseen tarkoi- tukseen. Määttä ja Vanhala kävivät täyttämässä astian vedellä. Siihen lisättiin pakillinen kiehuvaa vettä. Rokka oli mestarina Koskelan antaessa harvasanaisia neuvoja. Knsin Rokka kaatoi astiaan yhteisesti säästetyt sokerit ja sen jälkeen kallisarvoisen ja monien 272
mutkien kautta hankitun hiivan. Viimeksi pantiin astiaan leivän- paloja, jotka kukin oli annoksestaan luovuttanut. Sitten ruuvattiin kansi kiinni, astia pantiin teltan nurkkaan ja peitettiin repuilla ja mantteleilla. Toivorikas ilo loisti kaikkien silmistä. Vanhala pani korvansa kiinni astian kylkeen: — Jo pihisee. Siellä sorretun voima jyllää. — Mut ei sit tänne yksinänsä sovi jättä, sanoi Hietanen. — Jonku on oltava vartios. Mäkilä voi arvata et mee olem sen vieny ja hän voi tulla tutkiman teltta. Koskela oli mietteliään näköinen. — Ei tänne oikein muuton passaa jäädä. Mutta eikö kenes- säkään ole mitään vikaa. Menisi Jsp:lle, hakeen vp:tä. — Miulla on kurkku kippee, ehätti Rahikainen, mutta Kos- kela sanoi: — Ei käy. Sinne on saatava semmonen ykstotinen mies, jota ei osata epäillä. Eikö Salolla olisi mitään sentapasta josta voisi valittaa. Sinusta ei kukaan osaa epäillä pinnausta. — Onhan mulla hiertymä jalasa. Mutta se on melko kuiva jo. Salo oli mielissään, sillä hän ei käsittänyt, ettei Koskelan va- linta ollut yksinomaan tunnustus, vaan että siihen liittyi myös melkeinpä loukkaus. Hän riisui saappaansa, kun Koskela käski hänen näyttää hiertymää. — Kynsi vähän sitä. Ja aamulla ennen kun lähdet niin hierot sen punaseksi. Valitat oikein totisesti. — Sano sillee tähän äänesävvyy, jot ei se nii kipiäkkää oo, mut se ei kärsi saapasta. Ja sano nii jot se on olt jo kauva, mut ei pääse paranemmaa ko ain pittää olla liikkeel. Seuraavana aamuna Salo kävi Jsp:llä ja sai vp:tä, tosin vain kolmeksi päiväksi. Mutta kun tuohon kallisarvoiseen hierty- mään kiinnittyi koko puolijoukkueen huomio, paheni se niin, että Salo kolmen päivän päästä ontui tosissaan vastaanotolle, ja toiset kolme päivää heltisi helposti lisää. Niin hän sai var- tioida koko viikon astiaa, jonka poissaolo oli synnyttänyt töpi- nässä suuren kohun. Koskelan porukkaa ei Mäkiläkään sentään osannut epäillä, kun hänelle ei juolahtanut mieleen, mitä he oli- sivat astialla tehneet. Muuten hän kyllä olisi astian katoamisen 273
ja Rahikaisen keittiöllä liikuskelun samanaikaisuudesta tehnyt selvät johtopäätökset. Kiljupytty muodostui koko puolijoukkueen elämän keskipis- teeksi. Kun he kotiutuivat tietyömaalta, kiirehtivät he ensim- mäiseksi pytylleen. Sitä kuunneltiin ja taputeltiin hellästi, ja kun se hetkeksi unohtui, sanoi joku: — Mikäs tuolla reppujen alla pihisee. — Poikahan se siellä. Kiljupanos oli jostakin syystä saanut nimen »poika». Kun se nyt pysyisi hiljaa niin kauan. Sitten otti piru, jos tulee hälytys kesken. Täytyy juoda raakana. — Ei se törmäile täällä. Krimillä ja Harkovissa se tarvittee miehensä. — Kuinkahan sen saksmannin loppujen lopuksi käy? — Käyköön miten tahansa. Meillä sitä käy vain poika. — Niinkun meidän pitäjässä oli yks äijä, semmonen Vasta- mäen Heikki, ja se oli kauhee kiroomaan. Kerran sinne poikkes pappi juotavaa pyytään ja Heikki veti peiton saavin päältä ja sano: Kalja käy kun perkele ja on sakka päällä kun saatana, mutta helvettiinkö ne perkeleet suakin pastori keskellä yötä kuskaa. — Entäs kun meidän pitäjässä . . . — Mutta mie kun kerron . .. — Taikka kun yhden kerran . .. Linjasta kuului hiljaista laukaustenvaihtoa, korvikepakit kie- huivat nuotiolla keppien nenissä ja teltan nurkassa käydä kihisteli kilju. II Kesäkuun neljäs 1942 oli kaunis poutapäivä. Marsalkka juhli seitsemättäkymmenettäviidettä ikävuottaan ja koko julkinen elämä oli täynnä tätä tapahtumaa. Armeijalle päivä oli sikäli merkittävä, että sille jaettiin leikatuksi konjakiksi nimitettyä jaloviinaa pullo viittä miestä kohti. — Mut ensin yks asia. Kun ruvetaan tulemaan känniin, niin 274
mitään rähinää ei saa syntyä. Jos joku alkaa haastamaan riitaa porukas, niin kaikki sen kimppuun. Mitä semmoselle tehdään? — Rasvataan munat kiväärinrasvalla. — Ruostutaan. — Suostutaan. — Otetaanko Mannerheimin viinat alle? — Leikattua konjakkia, khihihi. Kuinkas konjakkia leikataan? Hietanen jakoi viinan kunkin kenttämukiin, ja kun jokaisen mukissa sitä oli, otettiin yhtaikaa ryyppy. Hietanen nosti mu- kinsa ja sanoi: — Kippis sit, nyt oteta hyväl tuuril! Sen malja täsä täyty ensmätteks otta, ku näin kauva on säästytty. Mukit keikahtivat, ja siinähän niiden juhlaviinojen autuus sitten olikin. — Ei näistä mitään, mutta ottakaahan poika esille! — Mitäs ne sanoo kun se huomena saa tietää missä keitto- astia on ollu? — Elä huolehi huomisesta! Hietanen jakoi mukilliset kiljua ja kakistellen ja yökötellen ne painuivat alas. Ei sitä sentään kukaan moittia tohtinut, sillä olihan se jo antanut ennakolta toivorikasta iloa heidän mieliinsä, joten se oli tullut pyhäksi. Se oli loukkaamatonta. He joivat toiset mukilliset ja olivat vilkkaassa ja iloisessa ennakkohuma- lassa siitä tiedosta, että pian päihtyisivät, vaikka varsinainen alkoholi ei vielä ollut ehtinyt mitään vaikuttaa. Keskustelu vilkastui yhä. Joka miehessä ilmeni eräänlaista uhoavaa iloa. Kehnoimmatkin leikkipuheet saivat heti naura- jansa, ja toveruuden ja veljeyden tunne eli teltassa voimakkaana. — Ai hitto mite lämmittää vatsan pohjast, sanoi Rokka. Miks sie Koskela et mänt komentokorsul. Sielhä herroil viinaa on. — Ei sentään näin isoa pytyllistä. — Sie se et paljo muihe upseerloihe kera kekkuloi. — Mitäs minä. Täältähän minä kotoisin olen. Yhden ja toisen kasvot alkoivat jo punoittaa, ja Salo oli niin hyvässä alussa, että rupesi kehumaan Koskelaa: — Ei pojat. Sanotahan mitä sanotahan, mutta ei oo monella porukalla semmosta kihoa kun on meillä. 275
Koskela ei kiinnittänyt puheeseen mitään huomiota eivätkä toisetkaan olleet vielä niin paljon humalassa, että olisivat alka- neet tuoda tunteitaan julkisuuteen. Kiljua vain kehuttiin. — On kovaa peliä. Alkaa tuntuun, pojat. Mukillinen toisensa jälkeen kallistettiin, ja pian puheltiin sota- retken vaiheista ja kaatuneista tovereista. — Kovilla on oltu pojat. Miestä on menny kun kortta.., muistatteko pojat paskamotilla kun paarikangas tippui verta ... Oli kyllä kova poika ... Meinaan jos asia suoraan sanotaan niin Lehto oli luuta ... Suotta tapatti ittensä ... Kyllä ... oli... oli... Lahtinen oli parhaita miehiä. .. Korvan juuresta se oli menny... Ei siinä enää moni poika olis kookoota ruvennu raahaamaan. — Kuule, Koskela, sanoi Rokka. — Siun pittää hankkii Määtä pojal töine natsa hää ko kerra Lahtise jälest on ryhmän- johtaja. Ei sil, hittook näil nauhoil, mut tapa ko on. Hää o hyvä mies. Koskela ei ollut vielä puhunut mitään. Vähitellen hän oli vain alkanut kiinteästi katsella toisia, aina sen mukaan kuka kulloin- kin puhui. Nyt hän sanoi painokkaasti: — Minä tunnen miehen. Salo puhui kättään Koskelan edessä heiluttaen, kämmenpuoli ylöspäin: — Mutta kuule, Ville! Paraihin en kuulu, mutta miehen reijän oon täyttäny. Enkö oo? Koskela katsoi jälleen heitä kaikkia pitkään tuijottaen ja saiioi yhtä painokkaasti kuin äskenkin: — Kovia poikia. — Ei, sen määki sano, etei tul toinen porukka hyppämä silmil. Hietanen oli ehkä eniten humalassa ja puhui tukka silmillä päätään nyökyttäen. — Antakaa miulle oma osa pulloon, mie tästä lähen kylille, sanoi Rahikainen. — Syvärin toisel pualel? Kuis se käy? kysyi Hietanen. — Ajelevathan nuo kolonnat yhtenään. Ja lähempänä on 276
suuri leiri. Siellä naisii on tienteossa. Lomalaiset hoastoivat. Mitä sie sanot, esmies? Koskelan poskilla paloivat punaiset läikät. Hän tuijotti kauan aikaa Rahikaista äänettä ja sanoi sitten: — Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisis- tansa. Minä en anna lupaa, mutta jos omalla vastuullas printtaat niin se ei kuulu minuun. Huomenna lähdetään ruokailun jälkeen linjaan ja jos silloin et ole paikalla, niin kärsit kymmenkertasen vartion linjassa, Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kun Ellun kanat. Sen kun muistat niin saat mennä. — Selevä. Mie olen paikalla jos hengissä olen. Soat uskoo. Antakee kalja! Rahikaiselle arvioitiin osa kahteen pulloon, ja hän kääri huo- van reppuunsa ja lähti. — Mitä hittoo sie tiet huoval? — Pitäähän sitä peti. Paljaalla moalla nyt kuka! Kun Rahikainen oli mennyt, sanoi Rokka: — Kyl mie uson jot hää onnistuu. Hää männöö tään sovankii läp ilma naarmuu. Niin kiero hää on jot luotikaa ei satu. — Se täyty kyl sanno, vaik mä en sil mittän paha tarkota, et Rahikaine ei kans oi kovi mont kertta ittiäs kuulan tiäl pannu. — Ei oo, sanoi Salokin painokkaasti, mutta Sihvonen, joka ei itse kuulunut rohkeimpiin, ei mielellään keskustellut sankaruu- desta, ja siksipä hän sanoikin halveksivasti: — En tuota tiijä. Pelottavan se näkyy joka miestä. — Pelottaa . .. pelottaa. Kaikki pelkäävät mutta toiset osaa paremmin peittää ... Ei semmosta jätkää olekkaan joka ci kuolemaa pelkää. Kaikki myöntelivät yhteen ääneen tämän tosiasian, mutta Rokka hymyili ja sanoi silmää iskien: — Älkää työ pojat sanoko sillee. Mie en ossaa pelätä ko mie en oo sellast millokaa nähnt. Mut soitetaa, pojat! Kuule Ylen Sankia Priha, pane jokkantii! Vanhala kaivoi pelinsä esiin. Siitä oli kylläkin vieteri poikki, mutta Vanhala pyöritti levyä sormellaan ja kävihän se niin- kin. Rytmi jonkin verran sekaantui, mutta ei sitä siinä yhtei- sessä ilossa kukaan huomannut. Soitettiin »Jokkantiitä» ja »Armi 277
Pataljoonia», levyjä jotka olivat heiltä saaneet nimensä selvim- min erottuvien sanojensa mukaan, ja yksi ja toinen koetti mon- gertaa venäjää toistellen laulun sanoja. Lopulta Vanhala väsyi pyörittämiseen ja seurustelu etsi va- paasti uusia muotoja. Joku muisti viimein senkin, että oli Man- nerheimin syntymäpäivä, mutta maljaa hänelle ei juotu, koska kiljua säästettiin, ja kun uusi kierros tuli, oli Mannerheim jo jäl- leen unohtunut. Mutta Vanhala lupasi laulaa hänen kunniak- seen, ja kun toisetkin olivat halukkaita kuulemaan, aloitti hän: Köyhä Suomen kansa, katkoo kahleitansa kärsimysten malja jo kukkuroillaan on Raakaa sortovaltaa vastaan nostaa maasta armeijasta jalon kansan parhaat voimat taistelohon . .. — Kapinalauluiha sie hitto laulat, sanoi Rokka, mutta Kos- kela käski Vanhalan jatkaa. Hän oli lyönyt kädellään tahtia Van- halan laulaessa, olipa paikoin hyräillyt mukanakin. Koskela oli poikasena laulun osannut, sillä ennen torpparien itsenäistymistä Koskelan perhe oli ollut hyvinkin punainen. Kaksi hänen se- täänsä oli pitäjän rovastin jääkäripoika omin käsin ampunut sairaalan mäen syrjässä, ja isä oli lujan terveytensä ansiosta juuri ja juuri läpäissyt vankileirin. Koskela oli pappilan torppa, ja harmikseen täytyi rovastin todeta, että tuo punaisen huligaa- nin haamu hoippui kuin hoippuikin lunastamaan torppansa itse- näiseksi. Sen jälkeen oli vanha Koskela hiljakseen sulanut, ja kun hänen kaksi nuorempaa poikaansa oli talvisodassa kaatunut ja vanhin kohonnut upseeriksi ansioista, joiden maine kulkeutui kotiseudullekin suoranaisena legendana, ruvettiin sairaalan mäen syrjään kuopattujen setämiestenkin hautoja hoitamaan. Vanha Koskela ei pitänyt poikansa ylennystä millään tavoin hämmästyttävänä, sillä hän oli itse ollut punakaartissa komppa- nianpäällikkönä, ja se ettei häntä ammuttu, ei johtunut siitä että hän olisi ollut huono punikki, vaan pelkästä sattumasta. Totta kai poika oli perinyt isän soturiominaisuudet. Rohkeu- den ja lujuuden sekä selvän ja rauhallisen älynsä. Rovastinkin mielestä polvi oli pojasta parantunut aika lailla. Jos hän nyt punakaartilaislaulua humalassa hyräilikin niin sitä- 278
hän ei rovasti tiennyt ja olisi kai antanut anteeksikin. Omituis- tahan se oli kapinalaulu upseerin suussa, mutta lisää Koskela vain pyysi ja iloinen Vanhala antoi: Hallitus on vankka, kätyrlauma sankka tutkimatta hirttäminen, mestaus. Ei täs taiston tuoksinassa, huomaa kumpi voittamassa vallankumous, vaiko taantumus . . . Siihen loppui Vanhalan laulu, sillä hän ei enää kyennyt jatka- maan, vaan nauraa hekotti vieterinsä loppuun. Kätyrlauma ja taiston tuoksina nauratti häntä tavattomasti, ja hän toisteli noita sanoja hihityksensä lomassa. Hän aivan kuin maisteli niiden naiivisuutta ja imi niistä kaiken mahdollisen mehun. Niin jatkui juhla, kunnes kilju loppui, ja he siirtyivät ulkosalle. Välillä he soittelivat Vanhalan gramofonia tai sitten laulaa möy- rysivät itse. Koskela ei laulanut, mutta sitä kiinteämmin hän vaati toisia laulamaan. Hän kuunteli tarkkana, aivan kuin tuossa mölyssä olisi ollut jotakin merkittävää. Hän ei koskaan ollut selvänä kiinnostunut lauluista eikä loruista, ja niinpä hänen asiantuntemuksensikin oli heikkoa. Hän ei tiennyt edes laulu- jen nimiä, ja siksipä hän pyysikin: — Pojat, se jossa on lotta Lunkreeni ja laapuskat tallissa seiniä. Kauhea, sekava möly kajahti ilmoille: Varjooooossa hooonkieen on siellä kantiiiniii sumppiaa keittääääviii siel lotta Lunkreeniiiii. . . Kaiku kajahteli ympäri korpea ja sekaantui takaa jyrähtele- vien patterien laukauksiin, kun nämä ampuivat marsalkan kun- niaksi. — Soita Ylen Sankia Priha! Soita Jokkantii! Mie tanssin. Mie tanssin sillee ko Veerukka Petroskois . . . Vieläks työ pojat muistatta? Hietanen kaivoi lompakostaan Veran merkin ja alkoi päätään keikutellen hoilata: 279
— Mää muista ... Hahaa ... mä muista ... Sosialistien Neuvostotasavallan merkki... Kattoka poja ... Mää muistan kaikki assioi.. . Hahaa! Vanhala soitti ja Rokka tanssi koettaen eriskummallisesti matkia Veran pyörähtelyä ja esitellen koko ajan tanssinsa ihmeel- listä taituruutta. Hietanen levitteli käsiään ja huuteli: — Hahaa .. . Kuulkka kaik . . . Täsä puhu suur puhuja... Mää ole isämaanpualustaja. Me emme ole tahtonu yhtikä muut kun rauhas rakenella kaikki saunoi ja pirtei täsä maas ... Hahaa . . . Hink hank hoonaa . . . Niäme iso sonni meni Santa- ranna mäes et iso muna kelkkusi.. . Autuaita ova kaik puupää, sil hee eivä huku . . . Rokka pyöri yhä vinhemmin: — Jokkantii ja jokkantii... Ai hitto mite on lustii... Suen Tassu hää on lomal... Hää tuop eukolt paketin... jokkanttii ja jokkantii. . . Katsoha sie Hietane mite mie tanssi... Hietanen oli jo aivan tolkuton. Hän horjui kädet levällään ja huusi: — Kattoka poja! Mää ole lentokone. Hän kaarteli edestakaisin ja vyrräsi huulillaan. — Poja, täsä tule mersu. Siinä paikassa vaikeni Vanhalan gramofoni ja riemusta uhkuen hän yhtyi ilmatoimintaan. — I 16 kaartaen vasemmalta, moottori ulvoen täysin kierros- luvuin, papapa. Kauhee ilmataistelu . .. Pilven veikot taiston tuoksinassa, papapapapa... Sodan viimeiset ritarit, papapapa! He kaartelivat kädet levällään toistensa ympärillä, hyrräsivät ja papattivat, ja välillä huuteli Vanhala: — Sankaruutta taivaan sinessä .. . Ulvovin moottorein, silmä tarkkana ja käsi vakavana ja sydän rautaisen rohkeana käyvät urheat lentäjämme vihollisen haaskalintujen kimppuun ... Papapapapapapa... Hietanen kompastui lepänkantoon ja kaatui. Siihen hän sit- ten sammuikin kykenemättä enää nousemaan. Vanhala teki komean kaarroksen moottori ulvoen ja huusi: — Aukase laskuvarjo. Konees putoo, khihihi... — Kone putto .,, kaik kiäri ympärs ... Kaik mene silmis 280
yht kiäppi vaa, soperteli Hietanen tarrautuen käsin ruohoon kiinni. Vanhala huuteli hänen korvaansa: — Syöksykierre ... Hyppää ... ei oikene enää ... Mutta Hietasen kone putosi huimaa vauhtia pyörien ja kiep- puen alas tullessaan. Ei kyennyt mies enää suorittamaan hyppyä, vaan painui koneensa mukana ensin sumuun ja sitten täydelli- seen pimeyteen. Vanhala jätti hänet siihen harmissaan taistelun liian nopeasta loppumisesta. Sivummalla, erään suurehkon kiven ympärillä, istuivat Määttä, Salo ja Sihvonen. Salo selitteli vakuuttavasti toisille tukka sil- millä: — Meijän pitäjäsä palaa aarnivalkiat.. . Sihvonen käänsi päätään poispäin ja huitoi kädellään kuin hyttysiä torjuen: — Elä elä ... Sulaa valetta ... — Ja sitte vissihin palaa. Vanahat ihmiset on nähnehet. Ja tolalailla on vielä miekat ristisä päällä. — Elä elä... Lapin noitajuttuja. Siellähän sitä nyt ihmeitä on, pohjolassa. — Vaan kuka sitä on pohjolasta? sanoi Määttä. — Olen sitä ininäkin senverta korkialta että kahvi keitetään revontulilla. Määttä oli koko ajan ollut sangen vähäpuheinen, eikä kilju näyttänyt vaikuttavan häneen paljoakaan. Nyt hän katseli kiveä ja alkoi ehdotella: — Vaan siinä se on kivi. Nostetaanko? — Elä usko ... ei nouse. Määttä kierteli kiveä, katseli sitä äänettä ja tarttui viimein sopiviin kulmiin. Kivi oli melkein yhtä suuri kuin mieskin mutta pari tuumaa se nousi kuin nousikin. Määttä oikaisi sel- känsä, löi tomun käsistään ja lausahti: — Vaan tulin sanoneeksi että se nousee. Sihvonen katsoi mahdollisuutensa olemattomiksi, mutta Salo tarttui kiveen ja yritti. Se pysyi paikoillaan ja Salo tarttui äkkiä molemmin käsin selkäänsä. — Venähytin selän. Ai saatana! Mutta jos ei tuota ois käyny, niin sitte vissihin ois noussu. -— Vaan väärin jos nostaa niin selkäänhän se käy.
Määttä katseli kiveä ylimielisen rauhallisena, mutta Salo piteli yhä selkäänsä ja vääristeli kasvojaan kivusta. Kenties hänen selkänsä olikin nyrjähtänyt. Olihan hänen kantapäänsäkin tullut tosissaan kipeäksi. Rokka oli lopettanut tanssinsa. Vanhala soitteli Stalinin pu- hetta itsekseen ja Koskela lähti kävelemään komentopaikalle päin. — Koskela mihi sie määt? huuteli Rokka. — Jerusalemiin. Koskela meni, epävarmasti polkua tapaillen, ilman vyötä ja lakkia, asetakin napit auki. — Määt sie komentokorsul? — Minä menen johtajan päämajaan. He eivät enempää udelleet, sillä Koskelan ympyriäisistä vas- tauksista he ymmärsivät, ettei tämä sietänyt asioihinsa puut- tumista. Hän meni tanakasti, joskin silloin tällöin polulta sivuun astuen. Siniset silmät tuijottivat jäykästi ja rävähtämättä lepikkoa. Vä- lillä hän nikotteli. Sitten hän pysähtyi ja hoilasi: — Lyö aallooot Ääääniseen aavaan ... III Joukko pataljoonan upseereita oli kerääntynyt konekivääri- komppanian komentokorsuun juhlimaan. Se oli sopivampi kuin muut komentopaikat, sillä se oli kauimpana etulinjasta. Lammio ei suinkaan ollut niin suosittu isäntä, että sinne hänen vuokseen olisi keräännytty. Siellä oli Kariluotokin, joka Pet- roskoissa oli korotettu luutnantiksi. Hän oli jättänyt komppa- niansa erään joukkueenjohtajan huostaan ja lähtenyt juhlimaan. Hän olikin ryypännyt reippaasti, ja niinpä hän jo puheli upsee- rin tehtävästä: — Vain esimerkki vaikuttaa suomalaiseen. Lisäksi on sopi- vasti yllytettävä hänen kunnianhimoaan. Sotamies tuntee tiet- tyä alemmuutta esimiehen suhteen, ja tämä tunne on ohjattava 282
suorittamaan tekoja, joissa mies voi tuntea nousevansa esimie- hen rinnalle. Mutta ennen kaikkea. Ei mitään heikkoutta... Sulje sisääsi mitä tahansa. Ulospäin ole kuin kiveä. Lammio istui pöydän ääressä parhaassa vormussaan kunnia- merkkinauhat rinnassa. Kasvot kalpeina hän nuokkui tolkutto- massa humalassa. Muuan nuori vänrikki makaili selällään Lam- mion petillä ja puhui: — Voi veljet jaloviinassa. Mä kaipaan ain... Mä kaipaan Helsinkiin . .. tuonne onnen riemun kaupunkiin ... Kariluoto muisti Sirkan. — Hiljaa ... hiljaa Jokke. Älä revi minun sydäntäni... Muistan ... muistan... Kun tanssin sinun tangosi. Taa daa didadaa dida dida dii daaa dididaa... Kariluoto oli sangen koomillisen näköinen esittäessään siinä istuviltaan tangon liikkeitä. — Sirkan tango. Taa daa dii di... ta dida daa daa diidi... Juhlien ajaksi ulosajetun Mielosen petillä istui kaitaluinen silmälasipäinen vänrikki, ja hän keskeytti Kariluodon haikean tangon alkaen laulaa: — Die Fahne hoch ... Horst Vessel herätti Lammion. Hän nousi seisomaan tavoitel- len horjuvaa ryhtiään suoraksi ja huusi oven taakse; — Burschi! Lähetti astui sisään jäykistyen asentoon. — Täyttäkää lasit. — Kyllä, herra luutnantti! Lähetti kaatoi laseihin ja poistui. Lammio nosti lasinsa ja puhui: — Ja nyt upseerien malja. Herrat, meidän tiemme on selvä. Me olemme armeijan selkäranka. Meidän mukanamme Suomi seisoo tai kaatuu. Herrat. Horjumatta sinne minne Marskin miekka viittaa tien. — Zum Kampfe stehn, wir alle schon bereit, sanoi silmälasi- pää ja lasit keikahtivat. — Selkäranka, mutisi Mielonen oven takana. — Jos niin on, niin sinun kohdaltasi tuossa on luumätä. Rauhallinen ja palvelusaltis Mielonenkin alkoi olla kurk- 283
kuaan myöten täysi. Vasta asemasota oli oikein näyttänyt hä- nelle, mitä merkitsi olla Lammion taistelulähettialiupseerina. Kaiken huippu oli sekarotuinen koiranrakki, josta puhuttaessa piti käyttää muotoa hän. Tosin Mielonen yhdessä lähettien kanssa oli sitonut »Hänet» kymmenkiloiseen kiveen ja upotta- nut lampeen, mutta seuraavana päivänä Lammio oli pyytänyt puhelimitse uuden divisioonan esikunnassa olevalta ystävältään. Temppua ei käynyt uusiminen, sillä koirien hukkumisen muut- tuminen sattumasta säännölliseksi olisi herättänyt Lammion epäilykset. Mielonen nousi seisomaan nähdessään Koskelan tulevan ja laskeutui portaat alas avaten korsun oven. Hän hämmästyi aika tavalla, kun Koskela vastoin kaikkia entisiä tapojaan sanoi rii- danhaluisessa äänensävyssä: — Mikäs saatanan portsari sinä olet? — Herra luutnantti, alikersantti Mielonen, sanoi Mielonen hieman häkeltyneenä. Koskelan käytös tuntui kummalliselta hänen ennen aina niin hienotunteisen suhtautumisensa rinnalla. Sitten Mielonen näki Koskelan seisovista silmistä, mistä oli kysymys, ja väistyi ovelta kun Koskela sanoi: — No jos olet, niin älä sitten juokse aukoon ovia kuin portsari. — En juokse, herra luutnantti. Mielonen oli niin sekaisin, että herroitteli Koskelaa, vaikka he jo pitkän ajan olivat olleet sinuja keskenään. Koskela astui sisään. Tukka pörrössä, napit auki ja hieman horjahtaen hän pysähtyi keskelle lattiaa ja sanoi: — Rastui. Toiset eivät oikein näyttäneet välittävän Koskelan tulosta, mutta Kariluoto ilostui ja huudahti: — No terve, veikkonen! Missä olet ollut? Mikset tullut joukkoon? Hei lähetit! Lasi Ville pojalle. Ota tuosta minun lasistani nyt ensi hätään. Koskela tyhjensi Kariluodon lasin ja istuutui penkille. Hän katseli kiinteästi jokaista vuoron perään sanaakaan lausumatta. Lähetti kävi täyttämässä lasit ja poistui. Silmälasipäinen vänrikki jatkoi keskeytynyttä lauluaan: — Die Strasse frei, den braunen Bataljonen . .. 284
Koskela alkoi tuijottaa laulavaa vänrikkiä. Tämä jatkoi aluksi lauluaan, mutta alkoi sitten vaivautua Koskelan omituisesta tui- jotuksesta. Ääni kadotti varmuuttaan ja sävelkin meni penkin alle, kun hän väkisin koetti säilyttää itsevarmuutensa tuon rä- vähtämättömän tuijotuksen edessä. Lopulta hänen oli lope- tettava laulunsa kokonaan. Yhtäkkiä Koskela sanoi: — Siperia polsoi taika. — Mitä se on? kysyi vänrikki epävarmalla ja väkinäisellä äänensävyllä. Koskela ei vastannut hänelle, vaan sanoi äskeiseen töksähtävään sävyynsä: — Top ra huja. Nyt vänrikki kadotti kokonaan itsevarmuutensa ja suuttui sen johdosta. — Kuka täällä ryssää puhuu? — Koskela Suomesta. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Kariluoto huomasi Koskelan riidanhalun ja tarjosi ryyppyr johtaakseen hänen huomionsa pois asiasta, mutta tämä sysä hänen kätensä syrjään ja alkoi jankuttaen lukea: — Adin tvaa trii pjet... adin tvaa trii pjet... — Onko sinulla jotakin minua vastaan? kysyi silmälasipa yhä enemmän suuttuen, mutta Koskela jatkoi omituista kielillä puhumistaan: — Union sovjet sosialist... tis ... list... k repupliik ... Holotna harasoo maaruska dievuska krasnisotamies komso- molski homoravitsa bulajeva svir .. . Tara rai raa .. . tara rai... raa... Nyt silmälasipää älysi, että hänen vieraskielinen laulunsa oli Koskelan jankutuksen syynä, ja sanoi: — Kyllä minä suomea osaan. Ja taitaa olla parasta, että sinä- kin pysyttelet siinä. — Pysy ... pyssy .. . pyssymiehiä ... Tara rai raa ... tara rai raa. Karhunampuja Martti Kitunen ... Riti rati ralla .. . tuli talvi halla ... Koskela lauloi. Tahti kiihtyi kiihtymistään ja hammas nars- kuen hän sihahteli sanat:
— Kuuraapartaa tuiskuutukkaa luumiiviittaa harmaa suk- kaa ... Viimeisellä tavulla hän yhtäkkiä nousi ja löi vänrikkiä, joka myöskin oli noussut sängystä seisoalleen. Vänrikki nykertyi tajuttomaksi ja kaatui lattialle silmälasien lentäessä nurkkaan. Toiset ryntäsivät hillitsemään Koskelaa. Lammiokin yritti taittua häneen, mutta lensi seinää vasten kuin kinnas. Samassa Koskela tarttui raskaaseen penkkiin ja heilutti sitä ilmassa: — Perkele. Minä vedankin vaihteen kakkoselle. — Ville rauhoitu, yritteli Kariluoto, mutta Koskela ei edes tuntenut häntä. Lammion petillä maannut vänrikki tarttui takaapäin Koskelan käsiin ja saikin penkin pudotetuksi. Silloin pääsivät muutkin kiinni. Silmälasipää heräili ja syljeskeli verta suustaan. Lammio huusi Mielosta ja tämä tuli sisään lähetit kannoillaan. — Sitokaa tuo mies ... sitokaa .. . Koskela saatiin nurin. Viisi kuusi miestä makasi hänen pääl- lään^ mutta hän pyörähteli läjän alla kuin karhu. Viimein heidän onnistui sitoa hänet kolmella vyöllä ja niin oli Koskela avuton. Mutta siitä huolimatta hän örisi hammasta purren: — Minä en lannistu perkele . . . Minä en lannistu perkele. Sitten häntä lähdettiin kantamaan teltalle vahvan saattojoukon seuraamana. Kariluoto kulki hänen vieressään ja puheli koko ajan rauhoitt el evästi, niin että Koskela viimein kysyi: — Kukas sinä olet? — Kariluodon poikahan minä. Etkös miestä tunne? Vanha veikkohan tässä on. Koskela ilostui: — No terve miestä. Hellurei pojaat. . . Mihin mennään? — Lepäämään. Sinä olet väsynyt. — Väsynyt. . . Koskelan ämmän poika ei väsy. . . Mutta tuli Iso-Antti Härmästä päin . . . laulo tullessaan huh hah hei näin . . . Teltallakin oli tappioprosentti varsin suuri. Vain Rokka ja Vanhala olivat jalkeilla. Määttä oli tosin mennyt nukkumaan omasta aloitteestaan, mutta toiset olivat väsyneet kesken leikin. 286
Vanhala soitteli Stalinin puhetta ja Rokka kertoi hänelle juttuja aikansa kuluksi: — Katsoha sie ... Tälläne pien almakka miul on ain. Kerra myö mäntii euko kans häne kottii, ja mieko selasi tälläst almak- kaa niin appiukko kysykii jot: Onk siin siun kirjassais jot tul- look huomen kalloi? Mie luvin: Kala liikkuu tänä aikan ja käyp hyvin pyyvvyksee. Älä huoli, aamul uko hitto tulloo ison kantamuksen kera ja sannoo jot kaikelaisii kirjoi se mein Tom- mokii hankkii, mut ei sellasii mist ois tovellista hyötyy. Hää oi nii uhos jot hitto. Mut toisen päivän hää ko kysy ja mie luvin saman lorun ni ei tult yhtää kalloi. Siilo hää suuttukii jot kolmee päivää ei haastant mittää. Ja sitko suuttu viel eukko- kii jot mie häne vanhaa isäjää pian pilkkan. Vanhala pyöritti levyä pää nuokkuen, mutta nauroi sentään ja sanoi: — Ämmä mekotti.. . Ämmät mekottaa. — Ei mekota miun akkain kauva. Tiijät sie Ylen Sankia Priha mitä eukkoloil pittää tehhä millo hyö suuttuut? — Seivästä puon päälle, khihihi. — Älä. Mieko otankii ja alan pyörittää polkkaa ni hitto on jos ei asetu. — Mut mikä hitto tuol? Mitä hyö raahajaat? Onk hyö tap- paneet Koskelan? He lähtivät matkuetta vastaan ja Rokka ärhensi jo kaukaa: — Hittook työ miestä sillee raahaatta? Mikä siun on? Oiik hyö lyöneet sinnuu? — Terve vanha yksittäistaistelija. Kuka lyöny on? Koskela laskettiin maahan, ja Kariluoto kuiskutti Rokalle: — Koettakaa saada hänet nukkumaan. Hän riehaantui ja meidän oli pakko sitoa hänet. Rokka hellitti Koskelan siteet ja lähti taluttamaan häntä telt- taan. Tämä antoi sen tapahtua vastustelematta. Hän ei enää käsittänyt mitään koko tilanteesta, vaan jokelteli Rokan käsi- puolessa horjuessaan: — Terve vanha Taipaleen veteraani. Lauletaan Lunkreenia. Laapuskat tallista seiniiääää ... Kohta telttaan päästyään Koskela nukahti. Rokka peitti hänet 287
manttelilla ja tuli takaisin ulos. Lammio koetti olla selvän miehen tuntuinen, mutta huonosti se onnistui, vaikka rähinä oli aika lailla hänen humalaansa haihduttanutkin. Hän katseli siellä täällä makaavia miehiä, joista toiset olivat oksentaneet juhlan kunniaksi syömänsä riisipuuron: — Kaunista . . . Hyvin kaunista ... Ei enää tarvitse ihme- tellä. Kun joukkuekin on tuossa kunnossa. Mitä täällä on juoru? — Kiljuu. Ja se onki sellasta poikaa jot mie ja Vanhala ennää ollaa yllääl. Ois myös kyl tarjottu vierailkii mut se ko loppu . .. — Otatte vastuun puolijoukkueesta siksi, kunnes Koskela ja Hietanen selviävät. Entä jos nyt tulisi hälytys? — Hitto ko myö Vanhalan kans pantaiskii kookoo asemii ja lasetettais tuonneppäi ja tuonneppäi jatuonneppäi jatuonnep- päi. Joka suuntaa myö annettaiskii sellaset löylyt jot kyl häly- tykset selviäisiit. Kuule, älä sie vaan ennää ota! Mie jouvun vällee komppanianpäällikökskii. Eihä sil, kyl tuo miultkii käis, mut onha se jotenkii sopimatontkii sellane. Siihen ei Lammiolla enää ollut mitään vastattavaa ja upseerit lähtivät. Koko juhlatunnelma oli pilalla, ja Lammio esittelikin Koskelan kielteisiä puolia toisille: — Ei ole aina selvä, että henkilökohtainen rohkeus tekisi mie- hen vielä soveliaaksi upseerinvirkaan. Kun kysyttiin mahdol- lisia upseeriksi koulutettavia miehiä, ajattelin Rokkaa ja Hie- tasta, mutta jätin kuitenkin. Ja tällainen osoittaa, että olin oikeassa. Niin hyvä mies kuin Koskela onkin, häneltä puuttuu perinne ja todellinen upseerihenki. Hän ei sopeudu sivisty- neeseen toveripiiriin, ja sen vuoksi hän veljeilee miestensä kanssa ja nyt humalassa hän paljasti kaunansa. Mitään muuta tuollai- nen käytös ei voi olla. Ei uskoisi niin hillitystä ja rauhallisesta miehestä. Kariluoto nikotteli. Hänen mielialansa oli yhtäkkiä romahta- nut. Kaikki tämä tuntui niin tympäisevältä, ja hän sanoi väki- näisesti Koskelaa puolustellen: — Niin mutta hän oli patologisessa humalassa. Kilju teet- tää tuollaista kenellä hyvänsä syyttä suotta. Hän muisti ratisevan bunkkerin ja Koskelan, joka ryömi sitä kohti kasapanos sivullaan. Ja hän tiesi, että kaikki kunnia läpi- 288
murrosta oli langennut hänelle. Tosin ilman hänen syytään. Hän oli tehnyt voitavansa antaakseen kaikille tiedon Koskelan osuudesta. Hän tunsi selviävänsä, ja turtuneessa mielessään häntä hävetti koko humala ja kaikki se mitä hän sen aikana oli puhunut. Kuinka kaukana kaikesta tästä onkaan se jokin, jonka kärjessä tapahtumien todellisuus kieppuu. Kariluoto ei enää lähtenyt Lammion korsulle, vaan oikaisi omaa komentopaik- kaansa kohti lähtöään sen enempää selittelemättä. Rokka ja Vanhala raahasivat sammuneet yöksi telttaan. Itsel- leen he vielä keittivät korvikkeen ja joivat sen kahden kesken. Ilta-auringon valokiilassa kiehuivat hyttyset, ja läheltä, kor- kean kuusen latvasta kuului käen helkkyvä kukunta. IV Aamulla he heräsivät kotiutuvan Rahikaisen kahisteluun. Teltan reunoilta alkoi nousta esiin pörröisiä päitä, joista siristeli punoittavia silmiä ja joiden suussa tahmea kieli maiskutteli kuivuuttaan. Hietanen katseli ympärilleen, näki kiljuastian ja sanoi: — En mää tämmöttes sotatoimes viäl senttä oi mukan ollu. — Sinä jouvuit syöksykierteeseen, khihihi... — En mää muist yhtikäs mitta. Mut korviket kiahuma! Täyty saar jotta. Mun suullan on vissi joku syäny kissanpaska. Koskelakin nousi. Hän rypisteli otsaansa mietteliäänä, mutta nähtävästi se ei antanut tulokseksi minkäänlaista selvyyttä ta- pahtumasta, koskapa hän kysyi: — Kuinkas se kaikki oikein meni? Rokkaa nauratti: — Muute män hyväst. Sie vaa jouvuit vangiks komento- korsul. — Olinkos minä sielläkin? — Olit sie. Hyö kantoit sinnuu. Käet ja jalat sijottuna. — Mitäs varten? — Sie olit alkant lyömää siel. 289
— Jaaha. Jaaha ... Vai niin ... Koskela haraisi tukkaansa, ähkäisi ja kopeloi reppuaan tarkoi- tuksettomasti. Sitten palasi tavanomainen ilmeettömyys hänen kasvoilleen, ja hän kysyi: — No, puhukos ne? Kävikös siellä pahasti jollekin? —- Eihä siel mittää. Toisen komppanian vänskä siel kuu- lemma oli verta syleksint, mut hyvväähä se vaa hänel tekköö. — Jaa. No ei sitten väliä ole, kun ei sen pahempaa tapahtu- nut. Täytyskös toi pytty viedä Mäkilälle. Ja niitä vehkeitä saa kanssa ruveta kasaamaan. Ruokailun jälkeen lähdetään. Vanhala katseli makuulle paneutuvaa Rahikaista uteliaana ja kysyi lopulta, kun tämä näytti käyvän nukkumaan niine hyvi- neen: — No aukaisitkos vilttikäärön? Sitähän Rahikainen oli odottanutkin, että hänen tulonsa saisi ansaitsemansa huomion, ja salaperäisenä hymyillen, niinkuin siten asiaa merkittävämmäksi tehden hän sanoi: — Mie nukun ruokailuun asti. Elkää herättäkö ennen! Toi- nen pullo män valtiomiehelle, mutta ruohtalaista vanikkaa sain vällii. Rahikainen veti peitteen päänsä yli ja nukahti. Toiset alkoi- vat keitellä korviketta ja muistella hieman vaisusti hymyillen eilistä päivää. Kesken kaiken nousi teltan ovikangas ylös, ja Mäkilä kömpi sisään. — Terve miehee. Käy sissää! huusi Rokka, mutta Mäkilä ci vastannut. Hän iski heti silmänsä keittoastiaan ja katseli sitä kurkkuaan karautellen. — Etsit sie mitä? kysyi Rokka katsellen syrjäsilmällä Mäkilää. — Khm. Kukas tän varaasti? — Ei sitä oi varastanu kukka, sanoi Hietanen. — Pojalöysivä sen tualt polu varrest. — Khm. Kenttäkeittiön vierestä. Khm. Mäkilä tarkasteli astiaa. Hän ei katsonut ketään silmiin, vaan kohahteli itsekseen ankaran näköisenä. — S'oon lommos. — Älä hitto, nii näkkyy oleva. Mut älä kuule sure. Myö laitetaa se. Anna Ylen Sankia Priha se puu. 290
Rokka takoi puulla lommon suoraan, ja Mäkilä katseli syrjä- silmällä sen näköisenä kuin olisi sanonut: Hakkaa nyt, vaikkei se siitä parane. Kyllä se pilalla on. Koskela mietti pitkän aikaa, sanoisiko jotakin vai ei. Hänestä tuntui siltä, että hänen velvollisuuteensa kuuluisi jokin selittävä sana, mutta toiselta puolen, mitäpä siinä oli selittelemistä. Lo- pulta hän sentään kysäisi: — Ei kai sitä tarvittu tällä aikaa? Ei pelastanut Koskelaakaan hänen esimiesarvonsa eivätkä mit- käät ansiot. Mäkilän vaa'assa eivät sellaiset paljoa painaneet varkauden ja juopottelun rinnalla. Hän ynähti vihaisesti ol- kansa yli: — Khm... Niin... Ei kai s'oo syömisen kuljetus tarpeel- lista siiloon kun kiljua tarvitahan. Koskelaa hymyilytti, kun Mäkilä äänettömän paheksumisensa vallassa nosti pytyn selkäänsä ja lähti. Hietanen lähti hänen pe- räänsä ja pyyteli: — An mul keittiölt muutama sualane silakk! Mnuu hiuko niin pirust. Mäkilä käveli edellä pytty selässä äreänä ja äänettömänä. Hie- tanen löntysti perässä toinen käsi housunkauluksen alle työnnetä tynä ja toisella päätänsä raapien. Hän jatkoi pyytämistään Mä- kilän synkästä äänettömyydestä huolimatta: — Kyl sää ny muutama silaka voit antta. Kyl mää korva sen sul sit joskus jolla ihmelisel taval. Ain sitä sentän täyty vanhal kaveril antta. Ei vastausta. Pytty keikkui vain eteenpäin, ja Hietanen alkoi hellytellä: — Kuiskasi määki sul aliupserkoulus kookoon liikkuvat osat oppitunnil. Ja muutenki mää ain päästi sun vähemäl ku mää oli ryhmäjohtajavuaros. Kyl sää siit palkka saisi pari koi silakka antta. Taik oikkiastas viiski. Hietasen ansionesittelyssä oli hieman perää. Hän puhui kui- tenkin hienotunteisesti asian sivusta, sillä kuiskaileminen oppi- tunnilla ei mitenkään ollut merkittävää, mutta Hietasen apu oli ollutkin syvällisempää laatua. Uskovainen ja hiljainen Mäkilä 291
oli nimittäin usein joutunut pilkanhaluisen nuorukaisjoukon hampaisiin, ja kyrmyhartiaisen Hietasen tiukka käsky oli tuk- kinut usein irvistelijöiden suut. Siitä syystä Mäkiläkin jo sen- tään aukaisi suunsa: — N'oon vanhoja asioota. Ja mistä minä täs krapulaasil suolaaset hankin? En m'oo mikään lääkäri. Mee sairaalahan jos kipiä oot! — Anna ny muutama! — Mee juomahan lisää kiljua! Kyllä sillä krapula lähtöö. — Mist mää sitä ny enä jua? — Mee varaastaan taas jostakin ■ astia ja tee! — Mitä sää siit yhrest pytyst iankaike? Silloin alkoi Mäkilänkin mieli purkautua: — Mitä sen yhyren pytyn? Mitä täs merkittöö tää taikka toi? Kynsin hampahin m'oon pitäny kii, n'ottei ihan vietääs kaikkia. Mun pitääs ruokkia ja vaatettaa sataviiskymmentä miestä paljaan käsin. Yks istuu toimistokorsus tärkiänä ja mää- raälöö. Mutta jos jotaan pitääs hankkia niin kantapäät yhres on ja käsi lakis: Kyllä herra, kyllä herra, eikä yhthän pirä puoliansa. M'olisin etummaases vartiomontus ennen kun täs. Jos m'olisin sormi suus niin kaikki menis yhyren tien. Ensin juorahan ja mölytähän ja tapellahan, ja sitten tullahan vielä suolaaset pääll vaatimahan. Jos taas tulis rytinä niin eiköös sitä nousis isämei huulihin. Hietasta harmitti ja nauratti tuo hänen edellään pytty selasi asteleva jukopää. Hän tajusi kuitenkin, mistä nännistä lypsää piti, ja puheli vakaalla ja osaaottavalla äänellä: — Kyl mää sano samat sanat. Mutten mää millän taval paha elämä pitäny. Kyl mää tiärä mimmone homma sul on. Eikä sul oi vaihto koska. Sää saat ain murhettu yät ja päivät. Mää en olisis sitä pytty ottanu, mut poja ottiva. Enkä mää taas voinu tul sanoma sul. Sitä täyty sentä olla omas porukas solitaarine. Kyl sää vissi see ymmärä. Mut anna ny muutama silakka! Mäkilä ei vastannut, mutta Hietasen toiveet nousivat, sillä hän aavisteli tuon äänettömyyden merkitsevän hyvää. Keit- tiöllä Mäkilä aikaili ja jahkaili, hypistellen milloin mitäkin paik- kaa, ja Hietanen istui kivellä ja odotti kärsimättömänä. Hän ei 292
tiennyt, jatkaako pyytämistä vai ei, sillä saattoi olla, että Mäkilä tahallaan viivytteli ja uusi pyyntö olisi saanut hänet muutta- maan mielensä. Lopulta Mäkilä menikin maahan kaivettuun korsuntapaiseen, jossa hän säilytti muonia. Hetken kuluttua hän palasi yksi kurja ja surkea silakka kourassaan. Mäkilä antoi harvoin ja siksipä tämä hetki tuntuikin hänestä suorastaan juhlalliselta. Olipa hänen äänessäänkin jonkinlaista toverillista lämpöä, kun hän sanoi: — Syöt sen piilos sitten. Muutoon minä saan koko sakin kimppuhuni. Ja älä tuu pyytähän mitään vähiin aikoohin. —- Tattis. Hietanen harmistui ensin. Mutta sitten häntä alkoi väkisin- kin naurattaa tuo nälkään kuollut silakka. Kyllä hän arvasi, miten suurimerkityksinen lahja Mäkilän mielestä oli, ja siksipä hän koetti pysyä vakavana sanoessaan: — No kyl mää täi pärjän pual vuat. Kiitoksi vaan kauhian pal. Mäkilä viivytteli ja aikaili hetkisen. Hän oli hämillään ja punainen ja jonkin aikaa ryiskeltyään hän sanoi: — Ei s'oo sullekkan sopivaa elämöörä kiljun kanssa. Lähtö on eres. Aamulla on tullu neljän aikahan täysosuma kolmostuki- kohraskin korsuhun. Pari poikaa on menny ja kolme vietihin heikos kunnos kenttäsairaalahan. Khm. . . N'oon pikaasia läh- töjä. Mis kunnos sitä sitten vaan ollahan? Hietanen kiusaantui tästä hänen sielunsa aiheuttamasta huo- lesta. Häntä itseään sen matkakunto ei erikoisemmin ollut huo- lettanut. Hän oli jotenkin tuntenut niin, että koska valtio on hänet tänne tuonut, niin kaipa se pitää huolen siitäkin, että kaa- tuessa sotamiestä katsotaan vähän läpi sormien, eikä pidetä hänen synneistään niin tarkkaa lukua. Onhan valtiolla papit, jotka selvittävät asian Jumalan kanssa. Hietanen ei kuitenkaan kiusaantuneisuuttaan osoittanut, sillä hienotunteisuus ja kiitolli- suudenvelka estivät sen. Hän sanoi vakavasti: — Jaa ... a. Älä muut san. Kyl siin vaan riittä funtera- mist, et kuin täs ollenka ruppe käymä. Ku oikke ruppe rautta satama. Mut ihmine on siit merkiline, et koht ko vaan lakkas kuula tulemast, niin sit sitä taas lauletan kaikelaissi viisui ja ki- 293
rota niin perkelen ta vai. Mut mun täyty senttä lähte. Kiitoksi vaan kauhian pal! Mennessään pani Hietanen silakan suuhunsa. Purra hän ei raaskinnut, vaan imeskeli tuota onnetonta kiutiaista, jonka avulla Mäkilä oli aikonut pelastaa hänen sielunsa. Ruokailun jälkeen puolijoukkue lähti. Lammio pysytteli pii- lossa ja toimitti asiat Koskelalle Mielosen välityksellä. Koskela puolestaan oli jo unohtanut koko jupakan. Asiallisen rauhalli- sena hän heitti repun selkäänsä ja sanoi: — No niin. Aletaanhan valua etiäppäin, sano. Vanhala komensi itseään Savon murteella, joka muuten huvitti häntä kovin ja jota hän usein käytti: — Remelistä olokapiälle vempauttakkee, hep! Komennon mukaan hän heilautti kiväärin olkapäälleen ja lähti, hymyillen itsekseen, koska ankea lähtötunnelma ei sallinut tois- ten huvittua hänen komentamisestaan. Matalaksi pyrki mieliala. Edessä oli korsu ja pätkä ampuma- hautaa. Rauhallistahan elämä muuten oli. Keväästä asti oli ollut hyvinkin hiljaista. Huhtikuussa he olivat torjuneet vihollisen suurehkon hyökkäysliikkeen, joskin tilanne yhteen aikaan oli ollut peräti kriitillinen. Vihollinen oli tunkeutunut pitkälle hei- dän sivustaansa mutta lopulta se oli työnnetty takaisin, ja sillan- pää Syvärin eteläpuolella pidettiin. Kesän tulokin virkisti mieliä. Koskelakin katsoi korpea ka- pulatien varrella ja mietti: — Mikä siinä olisi lehmiä syöttäessä. Kosteasta maasta nousi vahva ruoho. Oli lämmin. Teki mieli istua mättäälle ja antaa auringon paistaa. Äänettöminä marssivat miehet hänen jäljessään. Hieman vain kohosivat päät, kun edessäpäin kumahteli. — Miljoonalle menee, sanoi joku. — Siellä painutaan koloi- hin vilkkaasti. 294
Rokka vilkuili ympärille. Totisia kasvoja, tasaisesti keikkuvia hartioita. — Mitä työ pojat Unimaatta? Mie täs aattelinkii silviisii jot mie tien laulun. Mieko näät ain kaikkii kokkeilen ja lauluu mie en viel oo tehnt. Miltä teist tuntuu? Rokan olkapäät alkoivat keikkua ja hän jollotteli: — Meit viijään meit viijään meit viijään meit viijään. .. Vanhala kiirehti Rokan luokse kuin magneetin vetämänä: — Sydäntä jos suotu sulle, murhees ilossakin kuule, Suomen laulua, khihi. Ilietanenkin heräsi: — Hei poja! Miia tiärä. Tehrä semmotti rotanpyyryksi et saara niit elävälttä kii. Kirjotetta lapuissin kaikki ihmelist ja panna rotatten kaula ja päästetä menemä! Kun toisis korsuis tappava niit, ni sit kuunella mitä ne puhuva niist kirjotuksist. — Elä, mie kun keksin, sanoi Rahikainen. —Toisessa komp- paniassa on muuan Salmin poika joka ossaa venäjää. Pannaan se kirjottamaan venäjäksi ja sitten lähetetään postia. — Pannaan kaikkia ruokottomia niille, khihihi. — Jaaha. Tuon mutkan takaa se alkaa näkeen. Poiketaanhan metsään. 295
YHDESTOISTA LUKU I Korsu sijaitsi pienen lepikkoa kasvavan kumpareen reunassa. Kummun toista laitaa kiersi taisteluhauta, jonka kummassakin päässä oli konekivääripesäke. Vasemmalta se jatkui matalana yhdyshautana naapuritukikohtaan. Oikealla oli vetinen notko, jonka takana näkyivät oikeanpuoleisen naapuritukikohdan ase- mat. Edempänä nousi maasto, ja siellä sijaitsivat molemmat »kusiset eteentyönnetyt», Miljoona ja Pikkumiljoona, joista jäl- kimmäinen oli pahempi. Ne sijaitsivat puuttomalla mäellä, ja kun linja niiden takana kaartui jyrkästi oikealle, joutuivat ne kolmelta taholta vihollisen tulen alle. Hiljaisinakin aikoina niistä kulkeutui surusanomia vähän päästä. Kahden viikon vaih- doilla miehitettyinä niitä pidettiin lohkon almanakkana. — Niin ja niin monta viikkoa meidän tuuriin. Tukikohdan edessä oli suo, ja sen takana kohosi lähitienoita hallitseva »Pirunkukkula», jossa näkyi hirsistä ja mullasta raken- nettuja pesäkkeitä. Kaksi kertaa se oli ollut suomalaisilla, mutta sen pitäminen olisi merkinnyt jatkuvaa ja raskasta taistelua, joten siitä oli molemmilla kerroilla luovuttu. Vain kukkulan matalampi jatko, jossa juuri sijaitsivat molemmat eteentyönne- tyt tukikohdat, oli pidetty. Samahan se oikeastaan olikin, miten linja jossakin kohdassa kulki, koska se kauttaaltaankin oli kuin vähäjärkisen vetämä. Ja senhän olikin vetänyt kahden valta- kunnan arvon välinen ristiriita: tästä ei peräännytä. Syksyllä 1941 oli tapella nahisteltu näistä mäensyrjistä ja sit- ten väsytty ja jääty vähän niin ja näin, molemmin puolin. Si- perialaisten jäännöksiä makasi tukikohtien ympärillä. Talvella 296
ei kukaan viitsinyt niitä haudata ja keväällä taas ei enää ilennyt. Nyt ne olivat jo muuttuneet kuiviksi ja valkoisiksi. Kypärän alta tuijottelivat pelkät luukuopat. Koskelan korsu oli tehty lähikylästä tuodusta tlasounasta, ja sen vuoksi siinä ei ollut luteita kuten asuinrakennuksista teh- dyissä korsuissa. Koskela senkin seikan oli huomannut ja lisän- nyt sillä yhä arvovaltaansa miesten keskuudessa: Kaikki se saa- tanan kyylä huomaakin. Oven ja ikkunan välissä oli pyöreistä kivistä muurattu uuni. Seiniä kiersivät kerrossängyt. Ikkunanpielessä oli Koskelan yksinäinen vuode. Se oli siihen tehty miesten nimenomaisesta vaatimuksesta, vaikka Koskela olisi kyllä majaillut tavallisessa kerrossängyssäkin. Tässäkin asiassa paljastui muuan omitui- nen seikka. Kun muissa joukkueissa miehet laskivat ivansekaista leikkiä upseeriensa tuollaisista pikku herroitteluista, niin Kos- kelan miehet itse tahtoivat, että tällä olisi kaikki ollut vähän pa- remmin kuin heillä itsellään. Rauhallinen asemasota oli entisestäänkin lisännyt Koskelan hiljaista yksinäisyyttä. Hän makaili petillään kattoon tuijotel- len, ja siinä hän saattoi viettää tuntikausia sanaakaan lausumatta. Omasta vaatimuksestaan hän suoritti kipinävartiotakin, puoliksi velvollisuudentunnosta, puoliksi öisen vartiotuurin yksinäisyy- den viehätyksestä. Hän kuhkaili ja kahkaili mielellään hiljai- sessa yössä yksin. Rotanpyydystys oli hänen mielityötään. Pitkät tovit makaili mies liikkumatta, teräslankapaulaa rotan- reiällä pitäen, ja kun varovasti nuuskiva rotta oli astunut sen sisälle, tempaisi hän paulan kireälle. Yksinäisen miehen kasvot vetäytyivät hymyyn, kun hän riiputti vikisevää rottaa silmiensä edessä ja kuiskasi: — Mitäs vaari tietää? Terve mieheen. Sitten hän päästi rotan paulasta ja sanoi: — Me kotios! Mutta varo tulemasta toista kertaa. Toisinaan, kun kesäyö alkoi vaihtua aamuksi, hän istui ulko- salla kuin uneksien. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Silmät seuraili- vat valppaasti aamuvirkkuja lintuja, ja kun joku sattui tule- maan vartiosta, saattoi Koskela lausahtaa: 297
— Huolettomista taivaan linnuista puhutaan, mutten minä ihmisen ole koskaan nähnyt raatavan noin leipänsä eteen. Miehet tekivät vartiotuurejaan, viilailivat sormuksia ja kir- joittelivat kirjeitä. Rokka ja Rahikainen olivat perustaneet yhtiön. Rokka teki ja Rahikainen myi. Se kannatti Rokalle siitä huolimatta, että hän tiesi Rahikaisen »lyövän retkuun» hinnoissa. Hän ei puhunut mitään, koska suurista summista ei ollut kysymys ja koska tiesi kaupanteon viehätyksen Rahi- kaisen mielestä olevan juuri tuossa pikku petkutuksessa. Rokalla oli suuri varasto sormusainetta. Kerran he olivat kat- selleet ilmataistelua, jossa venäläinen hävittäjä oli ammuttu alas. Se oli pudonnut jonkin matkan päähän heidän korsultaan, ja Rokka oli siepannut taskuunsa hohtimet ja rautasahan sekä olalleen konepistoolin ja lähtenyt. Hänen onnekseen hävittäjä oli pudonnut linjojen väliin ja venäläiset olivat ehtineet lähettää varmistuspartion hylyn luokse. Muuten se olisi ehditty puhdistaa ennen Rokan saapumista. Pettyneinä palailivat hankintapartiot, kun Rokka saapui. Hän ei suinkaan aikonut palata tyhjin toimin. Puhumalla hän sai rohkeimmat mukaansa ja heitä seurasivat muut. Vartio häipyi koneelta, kun Rokka ampui sen johtajan ja päästi samalla kama- lan huudon, jota hänen toverinsakin pelästyivät niin että hei- kommat olivat lähteä lipettiin. Hylyn ympärillä alkoi hirveä sähinä. Kuka himoitsi mitta- reita, kuka laskuvarjosilkkiä ja kuka ruhjoutuneen lentäjän veristä nahkapuseroa. Mutta useimmat kuitenkin tarvitsivat kevytmetallia sormusaineeksi. Kauan heillä ei ollut aikaa, sillä venäläiset lähettivät vahvem- man partion ja »sotarosvoille» tuli kiivas lähtö. Johtajan oikeu- della Rokka sieppasi parhaan palan. Kolmilapainen hävittäjän- potkuri olkapäällään hän palasi korsulle ja huuteli jo kaukaa: — Mie luulen jot miun sotatalouttai ei raaka-ainepula uhkaa. Mut ai hitto mite myö juostii. Hää ko roiski perrää ni myö painettii kiel vyön alla just niiko ajokoirat. En mie ois tätä ehtint saaha, jos se ei ois puotessa jo irront. Se seuraus tästä retkestä oli, että Rokan mukana olleet naa- 298
puripataljoonan miehet joutuivat kaikki seuraavalle partiomat- kalle. »Ne vapaaehtoiset partiomiehet», kuten käsky kuului. Hietanen ja Määttä olivat porukan kovimmat korttimiehet. Hietanen hävisi säännöllisesti päivärahansa, ja kun ne olivat menneet, kuului kovaa jälkipeluuta pitkän aikaa: — Voi mnuu yht pöllö! Miks mää meni vetämä? Viirestoist mää kyttän tästlähi. Sitten hän teki ylimääräistä vartiota Viidelläkympillä tuurin, ja kun sekin ansio oli mennyt, raapi hän päätään ja mekotti: — Ei. Mää verä saatana yhreksässentoist. Menkkö mettä sit mut mää en enä kyttä. Ja niin tiesivät toiset mistä Hietanen kulloinkin oli löydettä- vissä, ja illalla kirjoitti Hietanen kankealla käsialallaan, kieli suu- pielessä koukeroita myötäillen: — ... lähettäkä lihaa leipää ja voit. Ja lähettäkä muutama kymppi rahaa kans että mää saan tupakkiin ostettu. Monin ter- veisin Urho. Kotoa saamiaan rahoja hän ei koskaan pelannut. — Mut noit päivärahoi ei kannat säästel. En mää tääl tianamist varte oi. II Rokka hankasi parsinneulalla sormuksen pintaa antaen siten viimeisen silauksen sen kiillolle. Hän nosti sormusta ikkunaa kohden tarkastellen valossa sitä ja sanoi petillään makaavalle Koskelalle: — Lammio hää on uhant ottaa miult potkurin pois. Hää sano jot se kuuluu valtiol. Hitto ko mie kerra laillisest hankin sota- saalist nii se kuuluu miul. Usot sie jot hää saap sen selkäsaunan minkä häne issääse jätti antamatta, jos hää tulloo miun metallit ottamaa? — Ei se mitään ota, sanoi Koskela hieman vaivautuneesti. Häntä kiusasi kaikki tuollainen riita upseeriston ja miehistön välillä. — Älä sano. Et sie kuule mite hyö yleaikaa mäkättäät kurist. 299
Viisaammat näät ei itse kehtaa sottii ni hyö antaat tuollaisiin tehhä sen. Hyö alkaat pallauttaa kurrii. Miust tää koko touhu on mänt hitoil. Ei oo oikiaa meininkii ennää. Miehet eivät tiijä mitä tulloo, ja hyö alkaat panna kaiken leiki kannalt. Koht hyö ei ennää välitä kuka täs voittaa. Ja hyö mokomat aikoot paran- taa asjoi pitämäl suljettuu. Mie en kaiki ajo käsitä onk hyö tosissaa. Vaikiaa on uskoo jot aikamiehet tekkööt nii järettöm- mii. . . Panna tääl miehii suljettuu. Ai hitto! Komentokorsu- loihe rakennellaa hienoi takkoi ja hyö kilpailoot kenel hienoin on. Täst ei tule mittää. Mie olen alkant aavistella sellast. Rokka kihnutti sormusta ollen vaiti jonkin aikaa ja sanoi sitten yhtäkkiä Koskelalle: — Usot sie jot myö hävitää tää sota? Koskela tuijotti kattoon pitkän aikaa ja sanoi sitten: — Hyvinhän se painelee etelässä. — Ei se ole siin. Hää velloo just ko kimalaine hämähäki- verkos. Mitä enemmä hää reppii sitä enemmä takertuu. Viime vuonna mie uskoin jot hää selviää mut syksyl jo arvasin jot hittoikaa ei tule. Tuoho ei tarvii paljo järkee ko tuon asjan ymmärtää. Jos hää yhtämittaa ois iskent ni vois olla, mut tää talv jo tek kaiken mahottomaks. — Niin, saattaa olla. Koskelan äänensävystä tuntui, että hän oli ajatellut asiaa eikä pitänyt Rokan käsitystä ollenkaan mahdottomana. Rokka puo- lestaan heitti mietteensä menemään ja entiseen huolettomaan mielialaansa palaten sanoi: — Mut nii se on jot suru ei tähä takkii sovi. Usot sie jot mie oon lähettänt kuustuhatta eukol rahhoi, ja kaik näist sormuk- sist? — Mikäs ettet. — Hei työ sankarpojat siel ulkon! Pakit kiehuut. He olivat muuranneet uuninsa päällykseen peitin, jonka päällä keittelivät korviketta. Siinä kiehui muutamia pakkeja ja miehet maleksivat sisälle keittämään korvikettaan. — Miljoona sitä soap taas kuustuumii, virkkoi Rahikainen istuen petilleen, jonka yläpuolella seinässä komeili »Signaalista» 300
leikattu kuvasarja: »Sabine ennen kylpyä, Sabine kylvyssä, ja Sabine kylvyn jälkeen.» — Siäl ei pal päivä paistatel, sanoi Hietanen. — Koht se loppuu täälkii jos työ ette lakkaa pitämäst mel- luu vartios. Älä sie Ylen Sankia Priha huutele heil yleaikaa. — Hihihi. Koskela nousi katsomaan ikkunasta, sillä hän oli nähnyt muu- tamien outojen miesten lähenevän korsupolkua pitkin. — Siinä se myöhästynyt täydennys on. Ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään. Ihmetellen he katselivat ensimmäisenä tullutta sotamiestä. Hän oli kookaskasvuinen, koi- missakymmenissä oleva mies, jolla oli pitkä hevosennaama ja siinä isot, totisina tuijottelevat silmät. Heidän ihmettelynsä varsi- nainen aiheuttaja oli kuitenkin miehen olalla riippuva kaaripyssy. Mies teki sotilaallisen asennon ja totisena, ilmeenkään värähtä- mättä hän puhutteli Koskelaa vakavan kunnioittavalla äänellä: — Onko tämä herra luutnantti Koskelan korsu? -On. — Herra luutnantti, kärsiskö puhutella? — Eiköhän se jotenkin käy, sanoi Koskela huvittuneena. — Onko herra luutnantti herra luutnantti Koskela itse? — Olen. — Herra luutnantti. Sotamies Honkajoki A, A ykkönen, ensimmäinen A tarkoittaa etunimeä Aarne, toinen A ja ykkönen tarkoittaa kuntoisuusluokkaa, ilmoittautuu täydennysmiehenä herra luutnantin joukkueeseen. Palvellut aikaisemmin viiden- nenkymmenennen jalkaväkirykmentin toisessa konekivääri- komppaniassa, haavoituttuaan ollut sotasairaalassa josta HTK:n kautta komennettu tänne, ja ilmoittautuu täten uudelleen sotilas- tehtäviin, vakaasti päättäneenä uhrata oman sekä sotasairaalassa pullosta saamansa veripalvelun veren isänmaansa ja kansansa vapauden hyväksi. Mies jäi seisomaan jäykkään asentoon ja Koskela käsitti hänen odottavan istuutumislupaa. — No, tervetuloa sitten vaan. Siinä on penkkiä. Kaksi jää tänne ja kaksi menee toiseen puolijoukkueeseen. Sopikaa keske- nänne, 301
Vanhala epäröi hetken, mutta suhahti sitten Koskelalle: — Jätä tuo jousimies tänne. Vanhala pelkäsi menettävänsä paljon, ellei tuo hevosnaamai- nen jäisi, sillä hän oli heti vaistonnut miehen teeskentelyn takaa suuren määrän pirunkuria. Koskelan tapoihin ei kuulunut mää- räillä tarpeettomasti, joten hän antoi miesten itsensä päättää. Kolme muuta oli vasta koulutuskeskuksesta päässyttä alokasta, ja he pyrkivät toiseen puolijoukkueeseen päästäkseen pois upsee- rin korsusta, jota he arastelivat. Honkajoki jäi siis luontojaan ja lopulta selkisi toiseksi eräs alokkaista, joka ujosti kuiskasi ni- mensä: — Hauhia. Miehet valikoivat itselleen petit ja asettuivat taloksi. Honka- joki pani kaaripyssynsä huolellisesti kivääritelineeseen, ja Rokka kysyi häneltä: — Sie se et taija oikei vieraihe asseihe luottaa. Honkajoki vastasi kohteliaasti koko huomionsa Rokkaan kiin- nittäen: — Huomioonottaen nopean kehityksen aseistuksen ja tek- nillisten varusteiden osalta nykyään käytävässä suursodassa, kat- soin maanpuolustuksen kannalta välttämättömäksi siirtyä uusiin aseisiin. Kaikkien huomio kiinnittyi tähän omituiseen ristiretkeläiseen, ja Koskela kysyi häneltä: — Mistäs päin sitä kotoisin ollaan? — Herra luutnantti. Äitini synnytti minut Lauttakylässä, mutta minun ollessani vielä sylilapsi muuttivat vanhempani Hämeenlinnaan, jossa olen varttunut nuorukaiseksi. Sen jälkeen vartuin mieheksi eri puolilla Suomea, sillä vietin hyvin liikkuvaa elämää, joka sivumennen sanoen johtuu liikkuvasta luontees- tani. Minussa on nimittäin aimo annos tutkijaa ja löytöretkeili- jää. Oikeastaan minä olenkin tiedemies. — Mitä sää sit olet tyäkses tehny? kysyi Hietanen vuoros- taan. Honkajoki kääntyi kohteliaasti häneen päin ja vastasi yhtä tyylitellyin sanakääntein kuin Koskelallekin: — Herra kersantti. Harjoittamani elinkeino on ollut metsä- talous. Tarkemmin määriteltynä käpyjen keräily. Se on ollut 302
kuitenkin vain ansiotoimi. Kuten äsken sanoin, olen oikeastaan tiedemies. Harrastan keksintöjä ja lähin tavoitteeni tällä hetkellä on ikiliikkuja. — Ek' sää tiär et semmost ei voi keksi kukka? sanoi Hietanen puoliksi tosissaan, sillä hän oli aina kovasti jyrkkä »henkimaail- man» asioissa. — Niin, olen syvästi tietoinen tähän keksintöön liittyvistä vaikeuksista, mutta en anna sen lannistaa mieltäni. .. Jaha, ehkä lepään hetkisen. Mitenkä täällä muuten on järjestetty nuo vartiotehtävät, jos saan tiedustella? — Yöllä on molemmilla konekivääreillä vartio, päivällä vain toisella, sanoi Koskela. — Saatte molemmat suorittaa yhden tuurin vanhojen miesten kanssa, että totutte maisemaan ja sen tapoihin. Hauhialle tekee hyvää pari kolmekin tuuria. Rokka, ota poika kaveriksi seuraavaan tuuriin ja näytä kaikki. Ja muis- takaa painaa mieleenne mitä sanotaan, tämä näyttää aika lailla vaarattomammalta kuin se todellisuudessa on. Mikäs ikäluokka? — Kaksikymmentäkaksi, herra luutnantti. Hauhia nousi ripeästi asentoon vastatessaan, ja Koskela sanoi: — No niin. Kyllä se siitä lutviutuu. Ja me emme täällä ole pitäneet tapanamme herroitella. Olemme sinuja kaikki, joten voitte olla aivan vapaasti. Tämä koskee tietysti vain minua. Muut upseerit ovat eri asia. — Selvä on, herra luutnantti. Hauhia teki asennontapaisen istuviltaan, sillä »herranpelko» oli jo ehtinyt muodostua reflek- siksi. III Honkajoki paneutui makuulle. Hänen omalaatuinen käytök- sensä ei enää ihmetyttänyt muita, sillä he arvasivat miehen kuu- luvan niihin pitkän sodan esiintuomiin tyyppeihin, jotka olivat valmiita mihin mielettömyyteen tahansa saadakseen omansa ja toisten ajan kulumaan. Hän oli jo niin perusteellisesti omaksu- nut roolinsa, ettei enää oikein osannut muuten käyttäytyäkään. 3°3
Hauhia sen sijaan ei nukkunut. Hän olisi mielellään lähtenyt heti vartioon Vanhalan mukana, mutta Rokka sanoi: — Tule miun kerallain! Ylen Sankia Priha hää senkö naapurii härnäjää. Tarkka-ampuja viel nappaa siut kylmiltää. — Onko teiltä paljon mennyt miehiä? kysyi Hauhia ujosti. Rokka katsoi häntä hetken aivan kuin punniten, ja Rahikainen ehti sanomaan: — Harva se päivä joku heittää veivinsä. — Älä uso häntä. Hää haastaa tyhjää. Pelottelloo sinnuu. Miljoonalkii myö jouviitaa vast kahe kuukauve peräst. Mut yksinäis älä lähe ulos! Se piä mielessä. — Olen minä jo ollut lentopommituksessa, sanoi Hauhia, mutta lisäsi sitten kiireesti: — Vaikka eihän se tietysti mitään ole oikean sodan rinnalla. — Ei sen oikiampaa sottaa ookkaa, sanoi Rokka hymähtäen, ja Hauhia vaikeni, sillä hän ajatteli tuon hymähdyksen johtu- neen hänen lapsellisuudestaan. Hän katseli korsua ja miehiä. Olisi ollut paljon kyseltävää, mutta ei kehdannut. Rokkaa ja Hietastakin hän ujosteli, Koskelasta puhumattakaan. Koulutus- keskuksen alikersanttikauhu vaikutti hänessä vielä, ja hämmäs- tellen hän katseli ja kuunteli, kun Suden Tassu sanoi Koskelalle: — Heitätkö sen lehen miulle. — Siinä on, ota kiinni. Rokka pani sormusverstaansa vehkeet sängyn alle ja sanoi: — No nii, poika. Tule! Issäis opettaa siut sotimaa. — Mitä aseita? — Siel on kyl. He nousivat korsusta yhdyshautaan, ja Rokka kuljetti Hau- hian pienen haudanmutkan taakse, jossa oli riuku. — Tass on käymälä. — Onko noi lentolehtisiä? — On. Hää meil laitteloo käymäläpaperinkii. Rokka näytti lentolehtistä, jossa suomalaisia sotilaita kehotet- tiin tappamaan upseerinsa ja siirtymään puna-armeijan puolelle. — Näät sie mitä tääl toisel puolel on? Tää lappu jos kellä on mukana ku antautuu ni sille taataa henk. Jot piä sit mielessäis. Ota mukkaa ko lähet. 304
Sitten he jatkoivat matkaansa. — Tuos on toisen ryhmän konekiväär. Siin ei pietä vartioo ko yöl. Nää täs on kiväärimiehiin pesäkkeitä. Tuol on heiän vartiomies. Hei, näkkyyk mittää? Romaania lukeva vartiomies katsoi ampumahautapeiliin ja vastasi: — Ei näy. Rokka selitti Hauhialle: — Älä sie luve vartios vaik tuo Ukkola lukkoo. Ja nyt. Paina häntäis päähä ast tämä: älä millokaa nosta päätäis hauvast! Melkein kaik kaatuneet tääl on sellasii, jotka on pitäneet päätää yhe sekunhi liia kauva yllääl. Periskoopil senkö katsot. — Juu juu. — Juu juu. Et sie huomaa jot hää justii näkköö siut. Rokka tempasi Hauhian pois pikakivääriaseman aukolta. — Mie en lase leikkii. Joka sana on asjaa täys. Kukaties hää katsel sinnuu jo kiikarin läp. Kesäiltaha tää on mut älä käy uneksimmaa. Kuolema hää on näät sellane jot ei ihhaile maise- mii. Eikä se kuule piä tupakkataukoi. Poltat sie? — Kyllä. Mutta me emme saaneet lähteissä kuin muona- tupakat. — Mie annan siul. Korsul saat koko askin. Kuule mitä hää haastaa! »Suomen pojat. Tappakaa lapualaiset upseerinne ja tulkaa tänne.» Ääni tuli Pirunkukkulalta kovaäänisen särkemänä. — Lapualaiset on aikoja sitten tapettu. Nyt on laihialaiset menossa, kuului haudan toisesta päästä Vanhalan ääni, »Suomen pojat! Tulkaa hakemaan leipää!» — Tu sinä hakeen leipäs päälle voita! khihihi. — Tuota hää hitto tekköö yleaikaa. Rokka oli puoliksi vihainen, vaikka häntä huvittikin Vanhalan iankaikkinen härnäily. Ukkolakin hymyili ja sanoi olkansa yli: — Se on keksinyt uuden sähkötyksenkin. Pari laukausta harvaan ja sitten kolme peräkkäin. Tap .. tap .. tap tap tap. Ja sieltä vastataan. Tietysti toinen samanlainen honkkeli. »Hitlerin mustat rosvot ovat menettäneet suunnattomasti 305
miehiä ja erilaatuista tekniikkaa. Suomen tvöläissotilaat! Te saatte vuodattaa vertanne sillä aikaa kun saksalaiset raiskaavat vaimojanne ja sisarianne.» — Niin ja nuorempien äidetkin saa suureen tarpeeseensa, khihihi. Papapapapapapnpapa. Lepikko ratisi ja Hauhia heittäytyi haudan pohjalle. — Osukohan siihen? kysyi hän hätäisenä. — Ruski vintovka, hutoi vintovka, khihihi. — Siin kuulit. Männään ajamaa se hurja pois! Vanhala katseli Periskoopilla Pininkukkulaa. Periskooppi oli tehty Iautaputkesta ja kahdesta peilistä. Tarkka-ampujien aiheut- tamien tappioiden vuoksi miehiä oli kielletty tähystämästä ilman sitä. Sen lisäksi oli annettu määräys pitää kypärää, mutta perintä- tapojen mukaisesti se oli »kokeilumielessä» ammuskeltu reikiä täyteen ja lojui nyt ruostuneena ampumahaudan reunalla. — Älä hitto huutele! sanoi Rokka, kun he ehtivät Vanhalan luokse. — Niin mutta naapuri sen alotti, khihi. — Hää voip viel sen lopettaakii. Mäne hitoil! Mitä sie tiet viilal? — Viilasin kuulan pään halki. Meinaan, se pitää aika meteliä mennessänsä. Vanhala lähti ja naureskeli mennessään. Erikoisesti häntä huvittivat raiskatut vaimot ja sisaret ja hihitellen hän mielessään sommitteli lausetta: — Saksan mustat sotilaat raiskaa Pohjolan tervettä ja urhool- lista naista. Rokka tarkasti peilillä etumaaston ja käski sen jälkeen Hauhian tähystää. — Silviisii katsele aina! Kaatuneita on neljätoist. Paina nii- hen paikat mieleheis jot muistat. Jos hyö joskus tulloot niin et sekota elävii kuolleisii. — Koska ne on kaatuneet? — Viime syksyn jo. Ei myö siilo oltu täi lohkoi. Ei siel oo ennää muut ko luita ja mattoi riepuloihe sisäs. Näät sie bunkke- 306
rit kukkulal? Sielt hyö tähtäilööt. Jos siul on tuurii ni voit nähhä kypärän joskus. Miun tekköö miel hankkii kiikarkiväär ja ruveta tosissai metästämmää. Alusha mie kyttäsinkii mut sit ko mie alotin tuon sormushomman ni en oo ehtint. Mie koitan eukol vähä raha-appuu. Hää ko näät rakentaa Kannaksel. Älä sie ala viel vähhii aikoi kyttäämää! Siin pittää olla tarkkan. Siilo näät nousoo omakii pää. Rokka opasti ja neuvoi koko kahden tunnin ajan. — Jos tulloot niin veä täst langast. Se männöö kelloo korsul. Ja millo nii sattuu ni älä hättäänny. Ammu rauhas ja tarkkaa. Het alkuu ko saat joitakii nurin ni jo alkaa hiljetä toisiin vauhti. — Minkälaista se on ihmistä ammuta? — Mie en tiili. Mie en oo atnpunt ko vihollissii. — Eivätkös ne sitten ole ihmisiä? kysyi Hauhia hymyil- len. Rokan huolettoman leikillinen vastaus tuntui hänestä haus- kalta. — Hihii ne. Tai enhä mie tiijä. Viisaat hyö sillee haastaat jot viholline ei oo ihmine. Mitä siihen asjaa muute tulloo, ni älä ala riitelemmää omantuntois kera. Tai tie sellaset hommat aina- kii sit jälestpäi. Hää voip järjestää sen synnin vällei omii niskoil- lee. Mie en sellasii tuumaa. Herrat nuo tietänööt asjat jotka komentelloo. Hyö vastatkoo. Roka Antti ampuu ja viilailoo sormuksii. Sillee tie siekii! — Ei minulle surku silmään tule, sanoi Hauhia tekaistun miehekkäästi, joskin häntä heti perään hävetti sanansa. Ei muu- ten, mutta siitä syystä, että hän pelkäsi Rokan pitävän häntä leuhkijana. Hauhia oli heti joutunut Rokan lumoihin. Hän piti itseään onnen poikana, kun jäi ensimmäiseen puolijoukkueeseen. Rokka oli hänen silmissään kaiken sen konkreettinen toteutuma, mitä hän rintamamiehistä oli kuullut ja lukenut. Sellainen hän olisi pian itsekin. Hauhia oli sen harhaluulon vallassa, että mies sodassa tulee rohkeaksi. Hetken mietittyään hän kysyi: — Sanotaan pelkoon tottuvan. Onko siinä perää? — Älä hitto totu sellasee! Se on huono kaver. Sitä pittää ain potkii poispäi. Maa vavahti, kun suoralla suuntauksella ammuttu kuusituu- mainen jyrähti Miljoonalle. Hauhia oli rähmällään haudan poh- 307
jalla, kunnes Rokka käski hänet ylös. Hän selitteli häpeillen, ettei vielä tiennyt mikä oli vaaraton kranaatti ja mikä ei. Mutta hämmästyksekseen hän kuuli Rokan sanovan vakavasti ja hy- väntahtoisesti: — Ei ole kuule olemas vaaratonta ranattii cnsinkää. Ne on kaik hito vaarallissii. Lyö ain maaha millo kuulet! Se ei oo vääri. Kahden tunnin kuluttua tuli Rahikainen vaihtamaan heidät. Toisellekin kiväärille tuli jo vartio. Määttä oli ottanut Honka- joen mukaansa ja esitteli tälle asemaa ja etumaastoa. Honka- joella oli kaaripyssy olallaan ja nuolia tuohesta punotussa vii- nessä. Määttä aprikoi, oliko selittelemisestä mitään hyötyä, sillä jotenkin epäilyttävältä tuo mies tuntui. Kenties häntä ei sovi yksin vartioon jättääkään. — Olen kyllä tottunut aikaisemman sotilasurani varrella näi- hin vartiotehtäviin. Mutta onko korpraali Määttä kuullut eräästä onnettomasta vartiomiehestä? — Vaan ainahan niistä. Toissapäivänä kuuluu Miljoonalla muuan saaneen piiskan kranaatin päähänsä. — Kieltämättä onneton tapaus. Mutta minä tarkoitin Suo- men Yleisradion vartiomiestä. Eikö korpraali ole kuullut hänen valitustaan. Minulle tulee aina sanomattoman paha olo, kun kuulen hänen haikealla äänellä valittavan: Mä vartiossa seison näin yössä yksinäin. Minä en käsitä, miten on luvallista pitää yhtä miestä jatkuvasti vartiossa. Vaihtoa ei kuulu. Todella jär- kyttävä tapaus. — Vaan meillä sitä ei ole radiota. — Erittäin hyvä. Se säästää minut monelta tuskalliselta het- keltä. Mutta tietääkö korpraali täällä päin hyviä katajikkoja? Luulen tarvitsevani uuden sysäyksen vahvistajan henkilökoh- taiseen aseeseeni. — Onhan niitä tuolla mäessä. — Kiitos. Kenties hankin yhden varalle. Taistelu kansamme olemassaolosta saattaa kiihtyä. Syrjäsilmällä Määttä tarkkaili miestä. Hän rauhoittui kuiten- kin, kun näki Honkajoen valppaasti ja huolellisesti tarkkailevan peiliä hökötyksestään huolimatta. 308
IV Rokka teki Hauhian kanssa vielä yötuurin, ja iltapäivällä tälle luvattiin oma vuoro. Aamulla hän pyysi Koskelalta lupaa käydä tapaamassa koulutuskeskuksesta tulleita tovereitaan naapuri- tukikohdassa. — Mene nyt. Mutta menet sitten pitkin yhdyshautaa etkä nosta päätäs. — En herra luutnantti. Hauhia ei osannut vieläkään sinutella Koskelaa. Innoissaan hän lähti kertomaan tovereilleen kaikesta näkemästään ja koke- mastaan. Koskela puolestaan jäi tuijottelemaan kattoon ja miet- timään mielessään, kuinka tuollainen innostus sotaan voi olla mahdollista. Hauhia ei tahtonut naapuritukikohdassa antaa tovereilleen suunvuoroa. Hän ei ollenkaan tajunnut, että kaikki hänen koke- muksensa olivat tovereillekin tuttuja. — Meillä on saatanan vaarallinen tukikohta. Ei yhtään parane nostaa nuppia. Mutta luti on reilu jätkä. Se makaa vaan petillä selällään ja kaivelee peukalovarpaalla toisten välejä. Niin ne meikäläistä pitää kun kakaraa, mutta antovat tupakkaakin. Olisin minä kyllä menny heti yksin vartioon, mutta ei ne päästäneet. Ne sano että kyllä sinä siellä toimeen tulisit, mutta siitä on kai annettu käsky, ettei ensikertalainen saa mennä yksin. Meillä on saatanan komee konekivääri. Siinä on kiihdyttäjäkin. Ainakin seittemänsataa paukkua minuutissa jollei enemmänkin. — Samallaiset meillä on. — Niin mutta meidän kiväärillä on kuulemma suolattu eni- ten. Siinä on semmonen alikessu. Siitä kai tulee pian Manner- heimristin ritari. Se on Kannaksen hanuja. — Kyllä täälläkin on kovia naamoja. — Mutta yks meillä on ihan rämäpää. Se huuteli eilenkin naapurille, vaikka se suolas niin saatanasti, että lepikko roiku. Alokkaat keittivät korviketta ja joivat yhdessä. Pakin omis- taja ihaili nokea uutukaisen pakkinsa kyljessä. Melkein niinkuin vanhojen römpsät. 309
He supisivat korsunnurkassa keskenään, arvaten puheidensa lapsellisuuden. Hauhia kun oli yksinäinen, niin hänellä oli enemmän uhottavaa, koska mielikuvituksella ei ollut rajoittajaa. — Jaa ... a kuntit (Hauhia oli maalaispoika, mutta koulutus- keskuksessa oli ollut »hesalaisia kavereita»). — Koskas vetää lomis kiinni? Vanhat vakiirit kiertää tietysti ensin, mutta sitten on tän hanun vuoro. — On se hyvä ettei kookoosta oteta partioon. — Otetaan vapaaehtoisia. Pakkoa ei ole. — En minä vapaaehtoisesti lähde. — Ei tiedä. Vois se olla mukava käydä katsomassa. Rokan poika vähän puheli semmoisia että hän joskus ottaa minun kave- rikseen jos hän lähtee. Se on juuri se alikessu. Mutta ei mar. Mulla vetää kahdelta vartio kiinni. Tulkaa käymään meillä nel- jältä, kun minä pääsen vartiosta. Tulette yhdyshautaa myöten, mutta muistatte ettette nosta nuppia. Nikkeli halvaus on saata- nan vaarallinen tauti. Ottakaa sokeria mukaanne, keitetään kor- viketta. Minä puhun kyllä Koskelan pojalle, meinaan meidän hitille. Älkääkä sitten jännittäkö sen edessä. Sitä naurattaa semmonen. Sinuttelin minäkin sitä heti. — Ei me semmosia. Aamulla minä istuin korsun edessä kun tukikohdan päällikkö tuli. Enkä minä ollu huomaavinani. — Muistakaa tulla sitten. Näätte vanjan raatojakin. Niitä on neljätoista. Melkein asemissa saakka. Siinä on ollu lujat paikat. — Kyllä täälläkin on tapeltu. Tämä tukikohta on ollut pari tuntia naapurillakin. Jätkät puhuvat että käsikranaateilla otettiin takaisin. Korsukin oli ollut niin täysi raatoo ettei jalka sopinu lattialle. — Meidän tukikohtaan eivät päässeet. Ne oli painaneet kai- killa piipuilla niin että juoksu loppu. Mutta me joudutaan pika- puoliin Miljoonalle. Siellä nukkuu ukkoo vähän päästä. No hei sitten. Hauhia ei huomannut, että hän jo hienokseltaan matki Rokan eleitä ja tämän äänensävyjä. Korsulle palattuaan hän vähän väliä vilkuili levottomana kelloa. Häntä kaiveli, että oli tullut kertoneeksi kavereille sinutelleensa Koskelaa. Ja nyt kun ne tulevat. Hän koetti moneen otteeseen sinutella Koskelaa, ollak- 310
seen sitten tottuneempi, mutta sanat kuivuivat joka kerta kie- lelle. Lopulta hän alkoi arasti kysellä: — Onko luutnantti kauan ollut tämän joukkueen johtaja? — Jo rauhan aikana, vastasi Koskela yksikantaan. — Koskela taitaa olla aktiiviupseeri. — Ylimääräisesti palkattu. Toisin sanoen reserviupseeri vaki- naisessa palveluksessa. — Joko oli talvisodassa? — Olin. — Oliko joukkueenjohtajana? — Sinäkin. Ensin olin ryhmänjohtajana. Sitten olin jouk- kueenjohtajana, mutta putosin lopulta komppanianpäälliköksi. — Kuinka niin, putosi... it. — No, kun komppaniassa ei enää silloin ollut kuin kuusitoista miestä rivissä. Joukkueessani oli sentään alkuun kolmattakym- mentä. — Ja tuhosi... i... it tankkeja? — Pari maahan kaivettua Lemetissä. Mutta tuo Hietanen on räjäyttänyt yhden Klim Vorosilovin. — Kasapanoksellako sinä sen räjäytit? (Hietasta Hauhia sinutteli jo vaivattomasti.) — Miinal. Älä sää poika usko niit kaikki jutui, mitä niist tankkitten kans tappelemisist puhuta. Niit puhuva enimäkse semmottet, ku ei oi tankki ikä nähnykkä. Määki huitasi se miina semmottes kauhus ja häräs et mää en viälkä oikken tiär kui se kävi. Ja mää vapisi vissin kymmene minutti sen pääl niin ettei tahtonu tupakka suus pyssy. Nykki viäl mää joskus yäl nää unes, ku se telaketju juakse siält suajukse alt ja on juur tulemallans mun päällen. Sit mää hera ain kauhias hics. •. Ku ei vaa ikä enä tarvittis nähräkkän koko hökötyst. Koskela pani katselemansa »Karjalan Viestin» pois ja sanoi: — Saat nyt sitten mennä yksin. Mutta sano suoraan, jos et vielä tunne itteesi varmaksi. Ei sinun ole pakko. Kyllä minä tai Hietanen lähdemme mukaan jos haluat. — Eeei. Kyllä minä pärjään. — En minä sitä epäile. Mutta minä pelkään ettet sinä oikein jaksa uskoa että sen hiljaisuuden keskellä on niin vaarallista.
Älä nosta päätäsi! Katso vain peilillä. Ja yhtään turhaa lau- kausta ei saa ampua. Äläkä ammu vaikka jotain näkisitkin, paitsi siinä tapauksessa että ne lähtevät tulemaan. Pidä lähi- tienootakin silmällä, ne ovat viekkaita poikia vanginsieppauk- sessa. On sattunut tapauksia että miestä on tartuttu takaapäin käsiin keskellä kirkasta päivää. Mutta jos sattuu jotakin, niin älä hätäänny. Ammu heti äläkä epäröi tai kauhistu. Ktutikki on puoli voittoa. Äläkä luota siihen että kyllä tuo jv:n vartio- mies katselee. Sattuu se ajattelemaan samalla tavalla. Minä käyn siellä kanssa. — Kyllä minä selviän, sanoi Hauhia reippaasti ja lähti muu- tamaa minuuttia aikaisemmin, päinvastoin kuin vanhat, jotka yrittivät pinnata nuo muutamat minuutit vaihdossa. — Muista vaa niitä mie siul sanoin! huusi Rokka vielä hänen jälkeensä. — Ei se sitten parane, sanoi Koskela. — Kyllä se mies eväs- tetty on. Hauhia päästi Vanhalan vartiosta. Hän meni reippaasti ase- maan ja huudahti Rokan tyyliin, käyttäen jo itsetietoisesti Van- halan lempinimeäkin: — Ylen Sankia Priha, alahan mennä. — Luovutan rintamavastuun. Sirpalesuojassa on jv:n poi- kien Ukko-Pekka, mutta älä ammuskele sillä jos se ei ole välttä- mätöntä. Jehkimä tekee sinusta pian sankarin. Kasva täällä ny hiljaisuudessa Suomen pelottavaks korpisoturiks. Hauhia kierteli peiliä. Hän näki pesäkkeiden piirtyvän sa- vuista iltapäivätaivasta vasten. Kaikki näytti nukuttavan hil- jaiselta ja rauhalliselta. Kaukaa Bulajevasta päin kuuluva vai- mea tykinjyrinäkään ei tuntunut rikkovan rintaman uneliasta rauhaa. Risahtamaton hiljaisuus vallitsi. Asemien edessä ma- kaavat tummat ruumiitkin tuntuivat ammoin sitten jäykis- tyneen paikoilleen sulaakseen tähän yhteiseen liikkumatto- muuteen. Aikansa katseltuaan Hauhia kaivoi povestaan kirjepaperia ja alkoi tupakkalaatikon päällä kirjoittaa. Jonkun verran hän tunsi syyllisyyttä sen johdosta, mutta koki tehdä sen mitättömäksi katsomalla peiliin aina kun oli pari kolme sanaa kirjoittanut. 312
Joka kerta hän tarkasti ruumiit ja laski ne, peläten niiden lisään- tyneen. Kukaties niiden joukkoon olisi ryöminyt joku elävä ja kytännyt siinä sopivaa tilaisuutta. Hauhia oli kuullut sellaisesta kerrottavan. Yhtäkkiä jyrähti Miljoonalle kranaatti, ja Hauhia suojautui, mutta muisti eilisiltaisen ja nousi heti ylös. Kymmenkunta kranaattia tuli noin puolen minuutin väliajoin. Hauhia keskeytti kirjoituksensa ja alkoi katsella konekivääriä. Sekin oli mykkä ja hiljainen. Mutta tuo kuollut esine tuntui Hauhiasta mykältä juuri sen takia, että hän mielessään näki sen puhumaan kykenevänä, niinkuin se olisi ollut jähmettynyt ta- rina. Hauhia kuvitteli mielessään tuota tarinaa, enimmäkseen väärää ja perätöntä, sellaista kuin TK oli asiaatuntemattomille syöttänyt. Hän ei nähnyt jännityksen luonnottomaksi vääristä- miä kasvoja sen takana, ei kuullut käheitä hätäisiä huutoja ja käskyjä, ei hermostunutta kiroilua ja sättimistä eikä Kaukosen voihkausta, kun tämä oli kuollut ja lyönyt kasvonsa noihin sa- moihin käsikahvoihin. Hän ei tiennyt mitään sateisesta ja pi- meästä syysyöstä, jolloin se oli lojunut kuraisella polulla, samalla jolle Lehto ja Riitaoja olivat kuolleet. — Komee peli. Onkos vaipassa vettä? Olis kiva täristää pari sarjaa. Hauhia katsahti periskooppiin ja äännähti. Erään pesäkkeen vieressä liikkui kypärä. Nyt se jäi paikoilleen. Hauhia sieppasi sirpalesuojasta Ukko-Pekan hokien tekoaan puolustellen. — En minä ammu, mutta varalle. Hän katsoi uudestaan. Kypärä oli yhä siellä. Jonkun aikaa nuorukaisen mielessä riiteli kiihkeä metsästyshalu ja pelko totte- lemattomuudesta. Sitten hän astui erääseen kiväärimiesten pe- säkkeeseen ja nosti varovasti päätään: — Äkkiä vaan ... Ei se ehdi... panen risun eteen ... ei sitä tuolta asti voi nähdä... Hän asetti katajanoksan pesäkkeen aukolle, työnsi kiväärin ulos ja kädet kiihkosta vapisten koetti ottaa kypärän jyvälle. Hän ehti tajuta ankaran iskun päässään, silmissä leimahti kipu- noita, ja hän humahti tiedottomuuteen vierähtäen ampuma- haudan pohjalle. 313
Vanhalan gramofoniin oli lomamatkalla hankittu uusi vieteri sekä kotimaisia levyjä. Suosittu »Elämä juoksuhaudoissa» pyöri parhaillaan ja Rahikainen lauloi sävelen mukana maaten laverilla selällään: Taistoihin tiemme kun toi missä luotien laulu vain soi. Kmme tienneet kun lähtirnme silloin kuka joskus palata voi. Elo tääl juoksuhautoissa on meille käskynä vain kohtalon ja kenties matkamme määrä sotan melskeeseen katota on. Rahikaisella oli hyvä ääni, ja hän pääsi korkeatkin paikat pientä otsanrypistystä suuremmitta ponnisteluitta. Vanhalaa vain kovin naurattivat laulun haikean naiivit sanat ja se, että läpiliipattu Rahikainen lauloi sitä niin tunteellisella antaumuksella. Oi vaalea armahani tule sitomaan haavojani elä anna miun nääntyä tänne sillä tietäthän mun tuskani. Tässä maassa kun makaelen ja tuskissani huokaelen ... Rahikainen lopetti yhtäkkiä laulunsa kesken. Osoittaakseen että hänen mielensä vain laidoiltaan oli kiinni laulussa ja tosi- asiassa askarteli vakavampien kysymysten parissa, sanoi hän: — Ei, miun on lähettävä kiertämään naapurilohkoja. Oma alkaa olla tukossa. Monta siulla on valmiina? — Kaheksais tulloo. Minkä mie kaiverran tähä? Muisto 1942, vai Syväri 1942. Myö vällei keksitään Rahikaine uus malli. Sitä männöö viel omalkii lohkoi. Kyl hyö taas uutta ostaat. — Aletaan upottamaan vaakunaleijonii. — Viismarkkasista elukakuvat. Mut hinta nousoo sen viitose iest. — Kestää kyllä. Siistin työn kun teet. Rokka aikoi juuri ryhtyä kehumaan työtään, kun katossa riip- 3H
puva lehmänkello alkoi kalahdella. Asemaan johtava rautalanka liikahteli. Koskela nousi: — Mikäs pojalla on? — Hälytys. Sähinä alkoi. Saappaita vedettiin jalkaan, aseita kahmittiin telineestä ja sitä mukaa juostiin ampumahautaan. Honkajoki sieppasi kaaripyssynsä ja nuolensa, mutta otti sentään oikean kiväärinkin. Vanhala muisti Rahikaisen laulun ja naureskeli noustessaan portaita: — Sotan melske alko, khihi. Taiston tuoksina, khihihi. Korsu jäi tyhjäksi. Kukaan ei kiireessä ollut huomannut py- säyttää gramofonia, ja loppuun pyörinyt »Elämä juoksuhau- doissa» kihnutti: iau iau iau. Kun miehet pääsivät ulos, he arvasivat heti, ettei hyökkäyk- sestä ollut kysymys, koska ei kivääri joukkuetta ollut hälytetty. Asia koski siis vain heidän vartiotansa. Lähinnä he ajattelivat, että Hauhia oli kokemattomuuttaan hätääntynyt ja suorittanut hälytyksen. Asia mutkistui kuitenkin, kun he näkivät jv:n vartiopaikan olevan tyhjänä. — Kyllä siellä jotakin on, sanoi Koskela ja aavisti pahaa. Haudassa vastaantulevan vartiomiehen kasvot kielivät heti kaiken. Tämä oli hieman kalpea ja totinen, vaikka sanoikin kar- keaan sävyyn: — Pankaahan uusi vartiomies ja pyyhkikää vanha muona- vahvuudesta. — Tarkka-ampujako? — Niin. Kivääri siellä oli penkalla. Ampua oli pitänyt, mutta piippuun se on jäänyt. Siellä näkyi kypärä, mutta se oli niin törkeän ylhäällä, ettei se varmaan ollut kuin syötti. Silloin juuri pamahti ja minä arvasin että se on noussut kurkistelemaan ja menin sinne. Minä hälytin teille. — Voi tuo hiton nulikka minkä tek. Ja mie neljä tuntii hänel just sitä selitin. Jos elloo ois jäänt ni nyt mie antasin keppii parraillaa. — Ei olisi pitänyt päästää vielä yksin. — Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei poika tiennyt, sanoi Koskela.
— Tuskin meistä kukaan on niin monta neuvoa saanut. — Ei ole niin. He luovuttivat vastuun kohtalolle. Hauhia makasi haudan pohjalle nykertyneenä. Keskellä otsaa, tarkasti silmien välissä, oli pieni sininen reikä. Menoaukossa ei ollut pisaraakaan verta, mutta takaraivosta oli sen sijaan len- tänyt pala pois. Tuttu näkyhän se sinänsä oli, mutta sittenkin tuntui tuon pojan sattumanvarainen kuolema ilkeämmältä kuin muiden heidän joukostaan kaatuneiden. Useimmat heistä olivat, vain vuoden pari Hauhiaa vanhempia, mutta tunsivat sittenkin hänet melkeinpä lapseksi, ja se teki hänen kohtalonsa vieläkin säälittävämmäksi. Rahikainen jäi vartioon tingittyään loppuajasta täyden tuurin ja muut kantoivat ruumiin korsulle. He asettivat sen eteiseen ja peittivät telttakankaalla. Koskela ilmoitti asiasta Lammiolle sekä Kariluodolle ja pyysi raskaan keskityksen Pirunkukkulalle. Tykistötulta ei siihen aikaan saanut ilman komentajan lupaa, paitsi vihollisen hyökätessä, ja saadakseen luvan Koskela valeh- teli Sarastielle kukkulalla havaitun vilkasta liikettä. Sarastie ihmetteli, miksei tykistön tulenjohtaja ollut sellaisesta tiedotta- nut, mutta koska hän ehdottomasti luotti Koskelaan, antoi hän luvan. Miehet ihmettelivatkin, miten luontevasti valehtelemi- nen kävi Koskelalta. — Vaviskoon nyt perkeleen kyttä vähän aikaa, sanoi Koskela ja paneutui laverilleen. — Muonahevonen saa viedä pojan pois. He odottivat jonkun aikaa, ja kohta helisivät korsunikkunat muutamien kilometrien päästä ammuttujen lähtölaukausten pai- neesta. — Itä vaaran raskas on. — Ellei Korvenkylän. — Ei ole. Korvenkylän peestost tulloo tuon männyn oikialt puolelt. Kuule mite jyskyy. — Osajaisiit paikal nyt, sanoi hiljainen Suden Tassukin kat- keralla äänellä. Kerrankin he tosissaan vihasivat vihollista. On se sentään rikollista ehtiä ensin. Kuinka hyvänsä, Hauhian kuolema oli joka tapauksessa paljon tehokkaampi taistelumoraalin nostattaja 316
kuin niiden kahden miehen, jotka sotapoliisit teloittivat saunan seinustalla. Keskityksen vielä jymistessä tulivat Hauhian toverit. Etei- sessä he olivat nähneet telttakankaalla peitetyn ruumiin, mutta jyrinästä vauhkoutuneina eivät olleet katsoneet tarkemmin. Heitä oli neljä, kaksi jv:n ja kaksi kk:n täydennysmiestä. Peläs- tyneinä he törmäsivät korsuun sokerit ja näkkileivänpalat tas- kuissaan. Ensimmäinen teki asennon ja sanoi: — Herra luutnantti. Tultiin tapaan sotamies Hauhiaa. On tultu samasta porukasta. Rokka kihnutti sormusta. Toiset makasivat äänettöminä. Kukaan ei halunnut sanoa asiaa pojille, joten se jäi Koskelan tehtäväksi. — Asia on niin ikävästi että Hauhia meni. Tarkka-ampuja. Siinä eteisessä on ruumis. Pojat koettivat vetäytyä toinen toistensa selän taakse upseeria arastellen. Takimmaiset tekivät epäröiviä eleitä lähteäkseen. Koskela sanoi vielä: — Noin. Täytyy ottaa oppia toisista. Oma kokemus tahtoo olla myöhässä. Uskokaa nyt te, ettei täällä leikki ole kaukana totuudesta. Ne on sekaisin keskenään. — Kyllä herra luutnantti. — Saadaanko katsoa? — Jos tahdotte. Mutta pankaa peite kunnollisesti takaisin. Kauan eivät pojat eteisessä viipyneet. He kokivat saman kuin vanhemmat katsellessaan Vuorelaa toista vuotta sitten. Lasittu- neet silmät, irvistävät ikenet ja kellahtava iho. Illalla aikoi Vanhala soittaa, mutta Koskela sanoi rykäisten: — Jos jätetään tältä päivältä. Huomenna sitten taas. Hän oli ottanut Hauhian kesken jääneen kirjeen ajatellen ole- van parasta, ettei se joutuisi kotiväen käsiin. Täällä jossakin. 10. 8. -42. Hyvä Kotiväki. Minä olen nyt etulinjassa. Täällä on aika rytinää. Tultiin eilen- illalla kaverien kanssa, ja nyt olen vartiossa. En huomannut 3*7
kysyä lutilta peitelukua, mutta panen sen sitten loppuun. Tässä makaa ruumiita ympärillä. Ne suolattiin siihen hiljakkoin, mutta ne on jo matoina. Pankaa lihaan paljon suolaa kun lähe- tätte. Paketit viipyyvät kauvan. Tuohon naapuritukikohtaan alkoi juuri tulla rumputulta. Me joudutaan sinne pian, mutta älkää huolehtiko, minä selviän kyllä... 3x8
KAHDESTOISTA LUKU — Kuinka kauvan siellä teurastusta viellä harjoitetaan? — Kunnes ompi kansalla vapaus. Siellä hirmuhenget saavat, sydänverta janoaavat särpiellä hurmejuomaa kanssa korppien. — Hurmejuomaa khihi... Vanhala lauleskeli jälleen, vaikka hänen omakin hurmeensa oli yhteen aikaan ollut melko vähissä. Hän oli lähtenyt vapaa- ehtoisena partioon, tai oikeastaan vaihdokkaana, sillä hän oli vaihtanut neljä vartiotuuria partioretkeen erään kiväärimiehen kanssa. Luoti kyljessä ja kalpeana oli hän palannut. Nyt hän oli jo tullut sotasairaalasta, oltuaan niin kauan pois että toisetkin ehtivät tajuta, miten tärkeä tuo hiljainen hihittelijä heille oli. Kun sairaslomalta palaava Vanhala huomattiin korsunikkunasta, juoksivat kaikki ulos huudellen iloisia tervetulotoivotuksia, ja Ylen Sankian Prihan loman johdosta ennestäänkin levinneet kasvot olivat sydämellisessä hymyntirrissä. Honkajoki teki ikiliikkujaa, joka aina oli valmistumaisillaan. Rokka oli vaihtanut sormushomman lampunjalka-afääriksi ja Rahikainen toimi edelleen hänen myyntipäällikkönään. Rokka oli itsekin hyvä kauppamies, mutta tämän järjestelyn avulla hänelle jäi enemmän aikaa työhön. Määttä oli saanut toisen nat- san, mutta muuten joukkueen elämä jatkuikin hyvin vähäilmei- senä. Syksyllä suoritettu »miljoonavuorokin» meni ilman tap- pioita. Uuden vuoden alusta alkoi Pirunkukkulalta kiivas valistus. Stalingrad oli menossa, ja entisten suostuttelukehotusten sijaan 319
tuli kukkulan ääneen uhkailevaa ja pelottelevaa voiton varmuutta. Näinä aikoina Honkajoen kaaripyssy tuli kuuluisaksi. Se oli uusi ase, johon kaikki panivat toivonsa, ja tämä kulki korsusta korsuun esitelmöimässä siitä. »Ottakaa pulloon Äänisen aaltoja että saatte mennessänne heilutella», puheli kovaääninen, ja Vanhala nautti sanomatto- masti. Kerran hän kuunteli naapuritukikohdassa radiota, ja sotilasiltahartauden juuri ollessa menossa, kuului taustalta häi- ritsijän ääni: Rikkokaa pojat siltoja. Sillä oli sellainen kontrastivaikutus, että Vanhala hihitteli pari viikkoa. Hiljaa alkoi tietoisuus tappiosta laskeutua miesten mieliin. Mutta sen torjumiseksi ei tehty muuta kuin joitakin pikku jär- jettömyyksiä. Virkistettiin mieliä halonhakkuulla ja kiihdytetyllä viihdytystoiminnalla. Ampumahautojen miehet olivat selvillä siitä mitä oli tulossa, mutta he heittäytyivät tahallaan huoletto- miksi. Kariluoto oli Maasotakoulussa, ja sieltä päästyään hänet korotettiin kapteeniksi. Kihloihinmeno piti hänet erillään ma- daltuvista mielialoista, sillä rakkaus oli ohjannut hänen mielensä pois isänmaan tulevaisuudesta. Kolmannen komppanian ko- mentokorsussa tunnettiin muuan Sirkka-niminen tyttö perus- teellisesti. Kaikkien rakastuneiden tavoin piti Kariluotokin luonnollisena, että kaikkien piti olla kiinnostuneita hänen onnes- taan, ja jos vain joku jaksoi kuunnella, sai hän kuulla loputto- miin tytöstä. Muuan puhelinmies meni kihloihin samanaikai- sesti kuin Kariluotokin, ja se seikka teki miehestä heti Kariluo- don henkiystävän, sikäli mikäli se kapteenin ja sotamiehen vä- lillä sopi. Lammiokin oli jo kapteeni. Hän ei muuttunut miksikään, ei ainakaan edukseen, sillä tilanteen romahtaessa hän kuvitteli sen olevan torjuttavissa vain entistä tiukemmalla kurilla. Koskela ei kohonnut, mikä johtui siitä, ettei pataljoonassa ollut hänelle korkeampaa vakanssia, ja Sarastie taas ei antanut häntä pois, vaikka rykmentin komentaja sellaista oli esittänytkin. Hänet palkittiin kunniamerkeillä, ja omaatuntoaan rauhoitellen lupaili 320
Sarastie aina, että ensimmäinen komppanianpäällikön paikka on Koskelan. Tämä itse ei surrut asiaa. Hän oli lopullisesti päättänyt erota armeijasta heti sodan päätyttyä, joten hän ei katsonut tarvitse- vansa mitään ylennyksiä. Hän makaili petillään ja otti osaa jouk- kueensa hiljaiseloon entiseen tapaan. Talvi kului ja tuli uusi kesä. Saksan tappio alkoi tulla yhä näkyvämmäksi, ja vain Salo jaksoi yhä uskoa. Häntä eivät Italiankaan tapahtumat järkyttäneet. Toiset vähän kiusailivat- kin hänen hyvää uskoaan ja jokaisen turmanviestin jälkeen sanottiin: — Eiköhän olisi aika ottaa uudet aseet käytäntöön. Salo katsoi yli toisten päiden jonnekin kauaksi ja sanoi: — Tarpehen tullesa. Tarpehen tullesa . . . Ne päästää lähem- mäksi ja tuhuaa vasta sitten sen. Ja sinne on kuulemma tuotu kaheksantuumasia tuonne taakse. Kyllä siltä lähtee rautaa jos se alkaa törmäämähän. — Ai perkele ... No sit ei oo hättää . .. Niin sanoi Rokka, ja Salo jaksoi vielä epäillä, oliko se sitten- kään ivaa. Rokassa oli alkanut ilmetä hiljaista katkeroitumista, joka silloin tällöin pulpahti näkyviin. Hän tiesi, että sormusrahat olivat menneet turhaan uuteen asuntoon Kannaksella. Hän ei siinä talossa asuisi. Sitä mukaa kuin tämä vakaumus varmistui, alkoi hän tuntea ivansekaista katkeruutta komentajien korsunraken- nuskilpailuja kohtaan. — Hyö laittaat pölkkylöist nojatuolii. Luuloot vissii jot tääl istutaa taka ääres lopun ikkää. Kesällä 1943 hän istui eräänä iltapäivänä vartiossa ja kaiversi koristeita visaiseen pöytälampunjalkaanj kun muuan eversti yllätti hänet. Tosin vain omasta mielestään, sillä Rokka kyllä huomasi hänet ajoissa, mutta ei piilottanut teelrnäänsä. Eversti oli joku tarkastaja, jonka piti ottaa selvää ties mistä. Tyypilli- nen tarkastusmatka, minkä jokin seikka oli aiheuttanut ja mikä johti siihen, että siitä sitten tuon tarkastuksen perusteella laa- dittiin jossakin korkeammassa esikunnassa kirjelmä, joka lähe- 321
tettiin joukoille ja jonka kenties jotkut lukivatkin, ennen kuin se pantiin mappiin. Eversti ei ollut millään tavoin tavallista suomalaista everstiä kummallisempi mies, joten hän ei keksinyt muuta kuin tuon vanhan ja iankaikkisen: — Mikäs tämä on? Mikäs mies te olette? — Vartiomies, ja vartiomies hää onkii sellane mies, jot sille ei piä rähistä... Hää ko näät on saantkii suuret valtuuvet. Rokk^ nokkasi heti, sillä everstin äänensävy oli saanut hänen harjaksensa kohta pystyyn. Mielenosoituksellisesti hän istui edelleen ja kaiversi lampunjalkaa, mutta vilkuili kuitenkin huo- lellisesti periskooppiin vähän väliä. — Mitä te teette? — Mie kaiverran lampunjalkaa. Et sie nää? Joha tää sen- verra o hahmollaa. Täst tullookii sellane jot pois tielt. — Ettekö käsitä että te olette vartiomies? — Kylhä mie tuon käsitän. Miks mie tässä sit öisin? Nääthä siekii ilman kyselemättä, jot mie oon vartiomies ko mie yhtenää katselen periskooppii. Vartiomiesha se sellane. — Mikä teidän nimenne on? — Rokka, Antero. Toista etunimmee ei oo. — Kuulette vielä tästä. Eversti lähti. Rokka jäi kaikessa rauhassa jatkamaan vartioin- tiaan ja kaiverteluaan. Hän ei korsulla puhunut muille mitään ja alkoi jo ajatella, että everstin uhkaus jäisi toteuttamatta, kun asiasta ei pariin päivään kuulunut mitään. Mutta kahden päivän kuluttua sai Koskela puhelimitse Lammiolta käskyn lähettää Rokka ryhmineen puhdistamaan komentopaikan ympäristöä sekä koristelemaan korsupolkujen reunoja pyöreillä kivillä. Koskela ei oikein käsittänyt koko käskyä, sillä sellainen tuntui Lammionkin kysymyksessä ollessa sentään liian järjettömältä. Hän sanoikin enteellisesti puhelimeen: — Hyvä. Minä välitän käskyn. »Välitän» merkitsi sitä, että Koskela ilmaisi, ettei hän asetu käskyn taakse. Ja sellaisessa sävyssä hän sen Rokalle ilmoitti- kin. Tämä oli hetkisen äänetön ja sanoi sitten aivan rauhallisesti ja hiljaa: 322
— Jos kuka männöö, se männöö. Mie en lähe. — Ei ilman esmiestä, sanoi Rahikainen. — Miten sitä pelkät tyhmät sotamiehet omin päin? — Että ympyriäisiä kiviä sano .. . Khihihi.. . Vanhalaa vain nauratti, eikä hän tehnyt elettäkään lähteäk- seen. Suden Tassun kanta taas selvisi ilman muuta Rokan mu- kana, sillä hän seurasi varauksetta toverinsa päätöksiä. Koskela ilmoitti Lammiolle ryhmän kieltäytymisestä ja sanoi vielä jyrkästi, ettei hän henkilökohtaisesti tee muuta kuin sen minkä hänen asemansa vaatii, nimittäin käskee ja ilmoittaa tot- telemattomuudesta. Lammio käski Rokan komentopaikalle, ja tämä sanoi: — Mikä siin. Kylhä mie käyvä voin. Hän lähti hyräillen matkaansa ja söi mennessään marjoja polun varrelta niin että Lammion ärtymys oli kohonnut korkeimpaan mittaansa, kun Rokka viipyi matkalla pari tuntia. Tämä astui aivan luontevasti korsuun ja istuutui käskemättä pannen lakin pöydälle. Hänellä oli viisi heinää, joiden läpi hän oli pujotellut marjoja, ja hän otti niistä marjan kerrallaan suuhunsa puhues- saan. Ennen kuin Lammio ehti sanoa mitään, kysyi hän: — Mitä siul on asjaa? Lammio muovaili mielessään sanojaan jonkin aikaa, ennen- kuin ne tulivat: — Kuulkaapas, Rokka. Te näytte vakaasti pyrkivän avoimeen konfliktiin kurin kanssa. — Mikä sellane on? Puhu miul iha selvää suomee. Mie oon pientilalline Kannakselt enkä mie ymmärrä noi hienoi sannoi. — Te olette niinkuin sotilaskuri ei liikuttaisi teitä ollenkaan. — Ei se minnuu liikutakka. — Se alkaa liikuttaa. — Ei se ainakaa minnuu metla käes pane heilumaa. — Metla. Enköhän minäkin saisi vastauksia suomeksi! — Et sie tiijä mikä metla on? Luuvvaksha sitä lännes sano- taa. Kumpane siun mielest on oikein? Onks suolaton tuimaa vai ei? Hitto ko iän ja lännen miehet on kinanneet siint asjast koko sovan ajan ja selvää ei oo tult. — Minä en ole murretutkija. Minä olen teidän komppanian- 323
päällikkönne ja aion saattaa teidät tuntemaan, että on ole- massa sellainenkin kuin sotilaskuri. — Ai perkele. Mie lakasemmaa nurmikkoo ja laittelemmaa kivvii polun reunoihe. Mitä sie ajattelit kun sie tuon keksit? — Te olitte vastaillut röyhkeästi tarkastavalle everstille ja minä olen saanut siitä valituksen sekä kehotuksen rangaista teitä. En pitänyt rangaistusta tarkoituksenmukaisena, mutta valitsin tuon työn, jonka mukana ratkeaa, totteletteko te vai ette. Ellei, tulen saattamaan asian pitemmälle. Otin ryhmänne mu- kaan, sillä se on samanlainen kuin tekin. Esimerkkinne on kanta- nut hyvän hedelmän. Edeltäjänne alikersantti Lehto oli saman- lainen kuin te, ja teidän jälkiänne myöten ovat miehet koko joukkueessakin muuttuneet omavaltaisiksi ja röyhkeiksi. — Usot sie jot mie tottelen? — Kehottaisin ainakin. Olette yksin, ette te voi mitään. Röyhkeytenne menestyy vain niin kauan kuin sitä sallitaan, ja nyt se loppuu. — Luulet sie miun pelkäävän? — En ollenkaan. Osaan antaa arvon rohkeudelle, sillä minä olen itse rohkea mies. Mutta olette vaatinut siitä liian suuren hinnan jo kauan. Olen antanut perään enemmän kuin olisi ollut luvallista. Olen odottanut teidän tulevan järkiinne. Ansio- tilinne tekisi teistä ritarin, jos te muuten olisitte sitä. Jos te esiintyisitte niinkuin sotilaan ja varsinkin esimiesasemassa ole- van tulee, niin minä voisin suoralta kädeltä luvata teille Manner- heimristin niinkuin tarjoaisin tupakan. Niitä on saatu vähem- mälläkin. Olen täysin selvillä, että te muun muassa toissatalvena pelastitte pataljoonan joutumasta vaikeaan asemaan, kukaties tulemasta tuhotuksi. Myönnän, että olette taistelijana paras mies, minkä olen nähnyt, ja minä olen nähnyt hurjiakin miehiä, mutta älkää jatkako sitä harhaluuloa, että se antaisi teille kaiken anteeksi. Rokka otti marjan heinästä ja sanoi puoliksi tosissaan: — Tie miust ritar! Hyö saavat rahhoi. — Sanoin jo ettei se käy. Se olisi samaa kuin tehdä tottele- mattomuus esikuvaksi. Teidän röyhkeytenne on vaarallisem- paa kuin Honkajoen pilkanteko armeijasta, jonka minä muuten 324
lopetan. Teillä on tilaisuus korjata kaikki tulemalla ryhminenne suorittamaan antamani tehtävä. — En mie tule. — Se tietää sotaoikeutta. — Tietää se sit paljo muutakii. Oon sitä kuule miekii asjoi aatelt. Rokan hilpeä huolettomuus katosi. Hän alkoi hiljaa täristä koko ruumiiltaan, ja vaikka hänen kasvonsa tavoittelivat jonkin- laista hymyä, vavahteli ääni vihasta. — Älä kuule ukko ala pitämää peliäis miun kerallain! Sie aat- telitkii jot sie panet miun niskat nuri, mut kuule, se ei onnistu siult eikä se onnistu muilt. Tiijät sie kuule, jot miun raskaana oleva eukkoin leikkajaa itse niistä Kannaksel ja sie mokoma vähä- älyne meinaat panna miut tääl laittelemmaa kivilöi siun polku- loiheis pielii. Ai perkele, luulet sie tosissais jot miun vieter ven- nyy loputtommii. Vuuvven mie viilasin sormuksii, hyö jäävät sin uuvve talo seinää. Nyt mie tien lampujalkoi jot mie saisin jotakii viel uuteemökkii. Tuol laitteloot komentokorsuloita ja puhallus- lamppuloil hyö koristaat kalustuksii ja sit hyö julkasoot teekoo kuvvii lehis. Tälläse näät ko rakensiit yhen poppoon pojat ihhailemallee komentajal. Miks hyö ei rakenna ko komennet- taa? Mie vaa en siihe hommaa lähe. Usot sie sen? Et sie nää mihi myö jouvutaa? Luulet sie jot naapur sannoo meil: istu- kaa siel niin kauva ko miel tekköö. Ei kulu kaua ko myö ollaa sellases liemes jot hitto. Meist kuoloo viel töine puol ja työ onnettomat senkö kurist mäkätättä. Työ jouvutta viel ampumaa miehii jos tämä pel jatkuu. Mie sanon siul jot älä käse minnuu siihe hommaa. Sovas tien minkä pittää, mut leikkimää en rupia. Tie minkä mielit. Vie sotaoikeuttee jos tahot! Senkö vaa muistatta jot mie en kuole niinku koira. Työ ammuitta ne kaks ukkoo siel saunaseinäl. Minnuu ei ammuta sillec, siin kuoloo muutama ukko ensittäi. Paina mieleheis! Mie lähe. Rokka nappasi lakkinsa sekä lattialle pudonneen marja heinän ja lähti. Lammio oli vaiti, eikä. hän siksi toiseksi olisi ehtinyt mitään sanomaankaan. Hän oli jotenkin vaivautunut, sillä Rokan aito viha oli sentään jonkin verran kyennyt saamaan hänen tajuaan hereille. Hetkisen hän tunsi itsensä avuttomaksi, 325
sillä noiden sanojen jälkeen tuntui enempi rähjääminen tarkoi- tuksettomalta. Sitten häntä kuitenkin rupesi epäilyttämään, että Rokka oli näytellyt ja uhkaillut, ja kun hän muisti, miten tämä oli lähteissään huomannut ottaa pudottamansa marjahei- nänkin, hän alkoi yhä enemmän varmistua asiasta. Kyllähän mies oli huimapäinen, mutta sittenkin hän koetti teeskentelemällä selviytyä pälkähästä. Jos hän olisi ollut tosissaan, niin sellaisen kiihkon vallassa hän ei olisi huomannut pudonneita marjojaan. Lammio otti yhteyden Sarastiehen ja esitti asiansa. Aluksi Sarastie epäröi, mutta kun Lammio asiaa sopivasti värittäen pai- nosti, niin hän lopulta suostui siihen, että Rokka huomenna kut- suttaisiin pataljoonaan ja asiasta tehtäisiin kuulustelupöytäkirja. Sarastie oli tietoinen Rokan maineesta niin hyviltä kuin huonoil- takin puoliltaan. Kauan aikaa hän epäröi. Lammion perustelut olivat päteviä. Mies oli kuuluisa röyhkeydestään, tuo everstin juttu ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, ja hänen tottelemattomuu- tensa kulki miehistön keskuudessa ihailua herättävänä legen- dana. Esimerkki oli vaarallinen. Mutta oliko päinvastainen esi- merkki vähemmän vaarallinen? Mies oli myöskin pataljoonan paras sotilas mitä henkilökohtaiseen taistelukykyyn tuli. Ja se kulki samanlaisena legendana. Ja sitten lähettää tämä mies jok- sikin viikoksi suota kuokkimaan. Kenties häneltä otettaisiin aliupseerinarvokin. Minkälaisia mielialoja se herättäisi? Sarastie harmitteli, että oli ollenkaan päästänyt Lammion kiinni asiaan. Yliammuttu temppu, koettaa tuollaisella työ- komennuksella häpäisemällä saada mies nöyräksi. Mutta Sarastie tunsi myöskin oman arvovaltansa loukatuksi ja myöntyi. Hänen pataljoonastaan ei sellaisia viestejä saa kulkea tarkastajien mukana. II Tämän tapahtuman aikana he olivat »miljoonavuorossa». Tällä kertaa heidän vuoronsa sattui oikeanpuoleiselle tukikoh- dalle eli »Pikkumiljoonalle», joka oli näistä kahdesta pahempi. Oikeastaan ne maastollisesti olivat samaa tukikohtaa, mutta ne 326
erotettiin toisistaan niiden miehityksenä olevien kahden jv.- joukkueen mukaan. Ne sijaitsivat samalla kumpareella. »Pikku- miljoona» oli tämän kumpareen oikeanpuoleinen, alaspäin viet- tävä rinne, joka päättyi kapeaan järvenlahteen. Lahden päähän loppui miehitys ja yhteyttä seuraavaan tukikohtaan pidettiin rantaa myöten kulkevien yhdyspartioiden avulla. Vihollis- asemat olivat sadan — sadanviidenkymmenen metrin päässä. Niiden takana, kauempana kohosi maasto ja sieltä paukutettiin tukikohtia suorasuuntaustulella, samaten kuin oikealle kaartuvan järvenlahden takaakin. Tämä ristituli juuri teki tukikohdat vaa- rallisiksi. Asemat oli vihollisen läheisyyden vuoksi rakennettu huonosti. Muun muassa piikkilankaestettä ei ollut laisinkaan, ja taisteluhaudatkin olivat matalia ja ilman puitteita sekä sen lisäksi alituisen kranaattitulen vuoksi luhistuneita. Olihan täällä- kin toisinaan rauhallista, mutta yleensä pysyteltiin virkeämpänä puolin ja toisin kuin muissa tukikohdissa. Käytyään päivällä komentopaikalla oli Rokka koko iltapäivän äreä ja hiljainen. Hän ei selitellyt tapahtumaa sen enempää kuin että sanoi: — Mitä siin. Sitähä tuo haasto mitä sellaine osajaa... Hänelle sattui keskiyön vartiotuuri, kello kahdestatoista kah- teen. Hän päästi Vanhalan pois ja varmisti käsikranaatit sekä konepistoolin kuntoon. Vasemmalla kuului jv:n vartiomiehen köhäys. Konekivääriasema oli äärimmäisenä oikealla kolmisen- kymmentä metriä lahden päästä, ja juuri siihen piti yhdyspartio yhteyttä. Elokuinen yö oli melko pimeä paksun pilvikerroksen vuoksi. Hiljainen tuuli kahisteli ruohikkoa etumaastossa, ja Rokka kuun- teli ja katseli valppaana. Oltuaan puolisen tuntia vartiossa hän otti taisteluhaudan seinäkomerosta valopistoolin ja ampui rake- tin. Ei hän mitään erikoista kuullut, mutta rakettien ampuminen oli hänestä hauskaa. Sinertävä valo lepatti hetkisen ilmassa, ja Rokka katsoi huolellisesti jokaisen maastonkohoutuman. Pelkkiä kranaatinkuoppia, muutamia ruumiita ja taempaa häämöttäviä pesäkkeitä. Rokka veti päänsä alas, sillä hän tiesi raketinampu- misella olevan kahdenlaisia seurauksia. Ensin ampui nimittäin vihollinen muutaman sarjan ja sen jälkeen ampui levottomaksi 327
tullut naapurivartiomies myöskin raketin. Rokkaa hymyilytti tämä säännöllisyys. Hänen teki mieli vastata pikakiväärisarjaan, mutta pidättyi, sillä siitäkin olisi ollut seuraus, jonka hän myös vanhastaan tiesi. Nimittäin se, että asemiin olisi tullut muutama suorasuuntaustykin ammus. Yhdyshaudasta alkoi kuulua rasahtelua ja Rokka otti kone- pistoolin kainaloonsa kääntyen rahinan suuntaan. Hän arvasi, että sieltä oli tulossa naapuritukikohdan yhdyspartio. Pimeässä miehet tupsahtivat aivan hänen eteensä, ennen kuin hän näki heidät, ja Rokka pitikin konepistoolinsa koko ajan valmiina. — Ketä? — Omia ollaan. Meidän poikia. .. Jaa, Ylen Sankia Priha onkin jo lähtenyt. Miehet olivat tulleet tuntemaan Vanhalan lempinimeä myö- ten. Tunsivathan he Rokankin ja jäivät hetkeksi juttelemaan. Rokka oli kuitenkin tällä kertaa hyvin vähäpuheinen, ja miehet palasivat pian tukikohtaansa. Miesten mentyä kehitteli Rokka hetkisen vanhaa suunnitel- maansa vihollispesäkkeen räjäyttämisestä. Hän oli moneen ker- taan katsellut ja suunnitellut tienkin valmiiksi, mitä myöten hän ryömisi. Hän oli aikonut hankkia tempulla loman, sillä ilman syytä hän ei olisi alkanut urheilla. Suunnitelma tuntui tällä kertaa kuitenkin turhalta. — Kyl hyö pistäät miut linnaa. Siin riittää lommaa. Jos hyö perkeleet sen tekkööt ni mie heitäin kokonaa vetämättömii. Mie en tie mittää. Ja mie ko en oo tehnt mittää sopimatont. Hittook hyö kyselööt turhii ja sellasel äänel just ko mie oisin pahantekijä . . . Rokkaa vaivasi kun vaivasikin tämä juttu, sillä kyllä hän ym- märsi, miten monta ikävyyttä hänelle voitaisiin aiheuttaa. Mutta sen hän oli myöskin lopullisesti päättänyt, että peräksi hän ei anna. En hitto vaik ampusiit. Ja mie en tuumi koko hölmölöihe asjoi. Kaikkii täs. Rokka vahvisti mielenliikettään hartioiden kohautuksella, aivan kuin olisi karistanut niiltä pois tuon häiritsevän ja kiusal- lisen painon. Luontaisesti hän turvautui oikeaan keinoon kar- kottaakseen tuollaiset turhanaikaiset harmit ja mietiskelyt. 328
Hän paneutui entistä valppaammin vartiointiin. Oikeastaan Rokka elikin aina »tässä ja nyt». Tosiasioita olivat vain yö, kahiseva ruoho, naapurivaltion liikkeestä aiheutuva rahina, vi- hollisen puolelta kantautuvat äänet sekä silloin tällöin kajahtele- vat laukaukset. Lammio ja sotilaskuri oli jotakin kaukaista ja toisarvoista, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen vartioimisensa kanssa. Räjähti ja leimahti. Punainen lieska valaisi sekunniksi taistelu- haudan mutkan. Vasta räjähdyksen jälkeen kuului lähtölaukaus. Rokka painautui nopeasti naudan seinämään kaivettuun sir- palesuojaan. Uusi kranaatti iski kymmenkunnan metrin päähän. Sirpaleet surrasivat ilmassa ja lupsahtelivat penkkaan. Am- munta jatkui harvakseen viitisen minuttia. Rokka nousi kolos- taan ja ampui raketin, mutta meni kuitenkin naapuripesäkkee- seen. Etumaasto oli tyhjä, mutta tykin tahti tiuheni. Sitten seu- rasi pieni väliaika, jonka jälkeen tuli jälleen muutama kranaatti. Tulen loputtua Rokka kuunteli hengitystään pidättäen pitkän ajan, mutta normaalista poikkeavia ääniä ei kuulunut. Hän rau- hoittui pian entiselleen ja seisoi hiljaa pesäkkeessä. Sitten kuu- lui hänen takaansa yhdyshaudasta pienen pieni rasahdus. Multa- kokkare pudota tupsahti haudan pohjalle. Rokka asetti konepistoolinsa valmiiksi kainaloonsa ja astui pari askelta pesäkkeestä yhdyshautaan päin. Hän arveli yhdys- partion jälleen saapuvan, mutta epäröi kuitenkin sen melun varovaisuutta. Tavallisesti miehet astelivat paljoakaan välttele- mättä ääniä. Rokka ei ollut kuin metrin päässä haudan mutkasta ja aivan sen takana rasahti jälleen. — Ketä? Tunnussana. Kookas hahmo ilmestyi Rokan eteen ja seuraavan sekunnin aikana tapahtui paljon. Rokka aikoi ampua heti, mutta äskeinen ajatus yhdyspartiosta aiheutti hänelle kalliin sekunnin kymme- neksen menetyksen. Se vaikutti vielä hänen mielessään, niin ettei hän epäröimättä seurannut ensimmäistä ajatustaan, ja sa- massa hänen konepistoolinpiippunsa työnnettiin sivuun. Siitä silmänräpäyksestä lähtien Rokka toimi epäröimättä, ollen yh- dellä väläyksellä selvillä siitä mitä oli tapahtumassa. Hänet aiot- 329
tiin viedä vangiksi. Rokka ei alkanut tapella konepistoolista, vaan hellitti siitä heti ja teki vastustajalleen saman tempun, minkä tämä hänelle. Hän sysäsi pistoolia pitävän käden syrjään. Pistooli laukesi ja samassa Rokka karjaisi: — Apua ... Hälytys ... Partio hauvas ... Huutaessaan hänellä oli jo mies sylissään. Hän oli mahdolli- simman tukalassa asemassa. Mies hänen sylissään oli vähintään yhtä kookas ja voimakas kuin hän itse ja osoittautui jo ensim- mäisistä tempuistaan saakka ripeäksi ja päättäväksi. Ja hänen takanaan näkyi toinen. Onneksi hauta oli niin kapea, etteivät takana tulevat päässeet heti ohi, vaan jäivät Rokan sylissä olevan miehen taakse. Rokka tiesi, että niin kauan kuin tämä tilanne jatkuisi, häntä ei voitaisi lyödä eikä ampua, sillä mies oli kilpenä hänen edessään. Pistooli laukesi toisen kerran, mutta jälleen ohi, sillä miehen ranne oli lujasti Rokan käsivarren ja kyljen välissä. Pistooli oli saatava, mutta jos hän hellittää kätensä, on vastustajankin käsi vapaa, ja se tietää hänen menoaan. Partion täytyi olla tietoinen siitä, että sieppaus oli epäonnistunut, joten se ei enää säästelisi häntä, vaan koettaisi selvitä pois mahdolli- simman pian. — Vartiomies ... apua . .. Parinkymmenen metrin päässä ammuttiin ilmaan konepistoo- lilla, ja vastustajansa olan yli Rokka näki, että takana olevan miehen huomio kiinnittyi sinne. Mutta tämänkin takana oli vielä miehiä. Molemmat painijat ähelsivät hammasta purren, ja venäläinen yritti käheästi sanoa jotakin tovereilleen, mutta Rokan otsa oli juuri silloin hänen suutaan vasten. Rokka nimit- täin yritti päällään lyödä miehen kasvoihin, mutta isku jäi voi- mattomaksi. Hän oli selvillä siitä, että pian oli uskallettava. Tilanne ei kauan voisi jatkua tällaisena. Takana oleva mies nosti jo kone- pistooliaan ilmaan lyödäkseen Rokkaa toverinsa pään uhallakin. Rokka hellitti miehestä ja tarttui tämän oikeaan käteen, joka piteli pistoolia. Se laukesi kolmannen kerran, kun Rokka riuh- taisi sen itselleen. Mies löi häntä vasemmallaan, mutta osui vain olkapäähän. Rokka ei voinut ampua, sillä pistooli oli väärin päin hänen kädessään, mutta isku, jonka hän suuntasi miehen 330
kasvoihin, sisälsi koko hänen hurjan puolustautumisvimmansa voiman. Pistoolinperä rusahti miehen kasvoihin, ja samassa hetkessä Rokka tarttui häneen ja sysäsi miehen takanaolevan toverinsa päälle. Suuliekki konepistoolinpiipusta kärvensi mel- kein Rokan kulmakarvat, kun mies ampui. Töytäisy kaatoi hänet kuitenkin, ja sillä aikaa Rokka sai pistoolin oikeaan käteensä ja kolmantena ollut mies kuoli samassa hetkessä. Rokka huusi naapurivartiomiehelle ohjeita käskien tämän ampua pitkin yhdys- hautaa. — Mie oon pesäkkee hauvas. Ammu huoletta! Mutta vartiomies ei voinut käsittää mitä se merkitsi. Eikä hän olisi vielä voinutkaan ampua, koska hän oli parin mutkan takana. Pitemmälle hän ei ollut ehtinyt, sillä kamppailu oli kes- tänyt vasta muutaman sekunnin. Toisena ollut mies kohosi heti ylös, mutta juuri kun hänen päänsä oli Rokan polven korkeudella, sattui siihen tämän saapas ja mies vaipui uudestaan haudan pohjalle. Rokka oli epätoivoi- sen vimman vallassa. Hän toimi koko tarmollaan, mutta tuo vimma ei ollut sokeata hätäistä riehuntaa, vaan jokainen Rokan liike oli tarkoituksenmukainen. Hän ei epäröinyt vähäisintä- kään, vaan oli heti selvillä kaikesta. Työntäessään sylissään ol- leen miehen takimmaisen päälle hän tiesi, että nyt muuttuivat perimmäiset vaarallisiksi, koska he voivat vapaasti ampua. Senpä vuoksi hän ei ampunutkaan kaatamaansa miestä vaan kolmannen. Muita ei pesäkkeeseen johtavassa haudassa ollutkaan, mutta Rokka arvasi hyvin, että mutkan takana olivat varmistajat. Hän ei voisi karata, sillä silloin hänen olisi noustava penkalle ja se tietäisi menoa. Ei voinut myöskään jäädä odottamaan, sillä heti kun varmistajat saisivat selville, että heidän toverinsa olivat kuolleet, lentäisi mutkan takaa käsikranaatti. Oli kysymys sekun- nista edelleenkin, ja senpä vuoksi Rokka ei ottanutkaan omaa konepistooliaan, joka oli pari askelta taempana, vaan sieppasi haudan pohjalle potkaisemansa miehen aseen. Ohimennen hän varmisti työtään uudella potkulla hypätessään miehen yli. Yhdyshaudan kulman takana häämötti mies, ja vain silmän- räpäyksen tämä ehti epäröidä, tuliko sieltä hänen pakeneva toverinsa vaiko vihollinen. Hän myöhästyi samanlaisesta syystä 33*
kuin Rokka äsken. Mutta hänellä oli huonompi onni kuin Ro- kalla, ja kuollessaan hätäisesti huudahtaen hän kaatui. Hänen takaansa kuului töminää, ja siitä Rokka arvasi, että loput siep- pauspartiosta olivat tehneet asiasta oikean johtopäätöksen. Koska kerran ei onnistuttu heti, oli peli menetetty. Tulitaistelu ei tien- nyt muuta kuin sitä, että se heidän kannaltaan olisi saanut huo- non lopun. Naapurivartiomies syöksähti hänkin esiin mutkan takaa ja aikoi juuri ampua Rokan, kun tämä huusi: — Älä perkele ammu! — Missä ne on? — Männööt.. . Piä kuule huol noist kahest ukost, tai töine kuol varmaa. Mut töine senkö sai saappaast. . . Älä tapa niitä ... Mie otan vangin. Rokka paineli pakenijoiden perässä, sillä häntä pelotti se, että yhdyspartio törmäisi näihin haudassa. Miehet ehtivät kuitenkin ajoissa tiehensä. Kaislikko vain kahisi järvenrannassa, kun he menivät, ja Rokka saatteli heitä muutamalla sarjalla. Siinä samassa kuului rannasta yhdysmiestenkin ääni: — Tunnussana! — Hitto ... mikä se oi... Roka Antti tää on ... Ai mie muistankii: Karjalan. — Karhu. Yhdysmiehet kyselivät tilanteen selväksi, ja Rokka käski heidän jäädä joksikin ajaksi vartioimaan lahden rantaa: — Siint hyö pahalaiset tulliit. Ai perkele! Ne ukot eivät ol- leetkaa mittää vähäjärkisii ukkoi. Ei se oo heijä syy jot mie en lähtent täält hitoil. Kun Rokka palasi pesäkkeelle, oli tukikohdan miehitys käyn- nissä, sillä jv:n vartiomies oli suorittanut hälytyksen. Rokka oli jo täysin rauhoittunut. Hän oli kyllä selvillä tämän tapahtuman kaikista vivahteista ja teeskenteli luontaisen hilpeytensä vielä suuremmaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Koskelan kysy- mykseen hän vastasi huolettomasti: — Tääl nääthäsie olkii painimaaottelu. Suomi—Neuvosto- liitto. Mie sain selkävoiton. Sääntöi mie taisin rikkoo siin, mut hyö ko tulliit sellasel joukol. 33*
— Selkävoiton ... hihi... Tosta yhdestä on tullu työvoitto. Se kuoli juur, hihi. Naama kasassa hihi.. . Rokka hätääntyi: — Älä hitto! Onk töine elävän? Hää sai saappaast vaa. Rokka rauhoittui, kun kuuli miehen elävän. Tämä istui hau- dassa syljeskellen verta suustaan, sillä Rokan saapas oli vienyt häneltä hampaan. — Tätä miestä on piettävä hyväst. Mie tarviin häntä. Kuule Koskela. Elä ilmota koko täst jupakast. Ja sie luutnantti, älä tie siekää ilmotusta. Myö tehhää pien yllätys huomen. Hyö on lommii luvanneet jos kuka vangin hankkii. Mie vien itse tään huomen komentopaikal. Koskela, joka oli tietoinen Rokan kuulustelusta, arvasi mihin tarkoitukseen tämä miestä tarvitsi. Kiväärijoukkueen luutnant- tikin lupasi olla tekemättä ilmoitusta, ennen kuin Rokka oli itse vienyt vangin. Hän ei tiennyt mitään koko kurijupakasta, mutta kun Koskelakin pyysi, niin hän myöntyi vaikka se oikeastaan olikin luvatonta. He veivät vangin korsuun ja heittivät kaatuneet yli taistelu- haudan reunan. Korsussa he tarkastelivat venäläistä paremmin. Miehen huulet olivat pahasti turvoksissa, joten hänen kasvois- taan ei paljon muuta näkynyt kuin se, että hän oli iältään kol- missakymmenissä ja yrmeä sekä pelkäämätön mies. Hän katseli heitä lujasti silmiin, nähtävästi valmistautuneena vaikkapa kuo- lemaan. Mieheltä oli olkaimet poissa, mutta hänen olemuksensa sävy sai heidät epäilemään, että tämä oli upseeri. Rokka hankki hänelle vettä ja mies pesi kasvonsa liasta. — Ota kuule tuo riepu ja kasta se kylmää vettee. Hauvo sil suutais. Katsoha sie ... Täi viisii. Rokka hoivaili miestä, joka ottikin avun vastaan, joskaan hän ei tainnut juuri kiitollisuutta tuntea. Mutta kiinteästi hän tar- kasteli Rokkaa. Ehkäpä hänen mielenkiintoaan herätti se hurja vimma, jolla Rokka oli puolustautunut. Kenties hän harmitteli sitä, että oli joutunut iskemään liian kovaan palaan. Koskelan miehet arvasivat hekin, että kysymyksessä oli tavallista arvok- kaampi vanki, sillä sieppauspartioon ei ketä tahansa valittu. 333
Naapuritukikohdasta haettiin venäjänkielentaitoinen mies, sama salmilainen, joka oli kirjoittanut rottien kaulaan pannun postin, ja vankia ruvettiin kuulustelemaan. Aluksi hän ei puhu- nut mitään. Nimekseen hän lopulta ilmoitti sotamies Baranov, mutta tulkkikin arveli miehen valehtelevan sotilasarvonsa ja sanoikin sen. Aluksi mies pysyi väitteessään, mutta tunnusti lopulta olevansa kapteeni Baranov. Luultavasti hän tuli siihen johtopäätökseen, ettei hän hyötyisi arvonsa salaamisesta mitään, vaan luultavasti paremminkin sen ilmaisemisesta, kuten asian- laita olikin. Miehet alkoivat heti suhtautua häneen kunnioitta- vammin, ja jos ilmitulo merkitsikin sitä, että häneltä kapteenina vaadittaisiin enemmän tietoja kuin sotamiehenä, niin hänellähän oli tilaisuus valehdella rajattomasti. Viimein hän myönsi olleensa myös sieppauspartion johtaja. Mutta heti kun tulkki alkoi kysellä asioita venäläisten puolella, vaikeni mies sanoen vain, että hänet on komennettu tänne tämän partion vuoksi, eikä tunne tilannetta heikäläisten puolella vähää- kään. Itse partiosta hän antoi enemmän tietoja. Mies, jonka Rokka oli surmannut pistoolinperällä, oli ollut tehtävään erikoi- sesti valmennettu aliupseeri. Hänen piti suorittaa itse vangitse- minen. Epäonnistumisen kapteeni sanoi johtuneen siitä, että Rokka oli kuullut heidän tulonsa ja ehtinyt kääntyä päin. — Ei se kuule siint johtunt. Sano hänel silviisii jot se joh- tukii siint ko mie satuin olemaa vartios. Mut sano silleeki jot hyö olliit hito hyväst suunnitelleet sen asjan. Sano jot mie tiijän kaik mitä hyö aatteliit. Hyö on kytänneet monen yön mite yhyspartio kulkoo ja sen varraa hyö kaiken perustiit. Ens hyö ampuit tykkilöil jot vartiomiehet männööt suojaa. Sen aikan hyö ryömiit kaislikkoo myöte . . . Märkähä tuo on vielkii. Sit hyö kuvittelliit jot vartiomies luuloo yhysmiehiin tulevan. Mie ain eppäilin. Itse mie aattelin männä sammaa kaislikkoo myöte hei puolel. Sikshä mie eppäili heitäkii. Muistat sie Koskela mite mie sanoin jot rantaa on pantava vartiopaikka lissää? Kyl sie oot järkimies. Mie keitän siul saikkaa. Aamul ko ei ennää kukkaa nuku, niin mie soitankii siul jokkantiin. Sit myö männää yhes komentopaikal. Hyö tekkööt meil molemmil kuulustelupöytä- kirjat. 334
Rokka oli iloinen kuin peipponen. Hän hyräili teetä keittäes- sään ja kun hän alkoi juoda sitä vankinsa kanssa, hän pajatti jatkuvasti kaiken maailman asioita, joista toinen ei ymmärtänyt mitään. Sitten Rokka käski vankinsa laverille nukkumaan. Tämä meni, mutta ei nukkunut. Rokka sen sijaan nukkui kuten ennen- kin, yhtäkkiä, kylkeään kääntelemättä. Kipinävartio piti miestä silmällä, ja kaikki aseet otettiin pois hänen ulottuviltaan. He tiesivät kyllä, että vanki oli niitä miehiä, jotka eivät jätä pienin- täkään mahdollisuutta käyttämättä. III Aamulla Rokka heräsi hilpein mielin, mutta hänen vankinsa oli sitäkin synkempi. Rokan tarjoaman teen hän joi, mutta tämän soittaman »jokkantiin» hän kuunteli vain sen vuoksi, että hänellä oli korvat, joilla oli pakko kuunnella. Soittaja itse sen sijaan tanssikin pari pyörähdystä, ja silloin nousi Baranovinkin synk- kiin silmiin pienen pieni hymynhäive. — Älä kuule sure! Yhes myö männää linnaa. Ei meil siel oo hättää. Tehhää lampujalkoi. Mie opetan sinnuu. Kylhä sie hitto aijoit lyyvä minnuu konepistoolinperäl, mut saitha se siekii miun saappaast. Rokka oli käsketty komentopaikalle kello yhdeksäksi ja muu- tamia minuutteja ennen yhdeksää hän sinne ilmestyikin vankinsa kanssa. Siellä oli Lammio, sekä muuan vänrikki, joka oli mää- rätty kuulustelupöytäkirjaa tekemään. Rokan tapaus oli niin tärkeä, että Sarastie halusi olla itse mukana kuulustelussa. Sarastien korsu oli melko vaatimaton, sillä hän ei harrastanut tuota komentajien yleistä rintama-arkkitehtuuria. Rokka astui sisään Baranov mukanaan, ja sotilaallisen tervehtimisen ase- mesta sanoi hyvin luontevasti ja iloisesti: — Huoment. Täälthä mie tulen. Koskela hää juttel jot min- nuu oi soitettu tän. Upseerit kokivat mielialassaan pienen vallankumouksen. He olivat juuri vakavan tärkeinä keskustelleet laajasti ja »tieteelli- sesti» kurin tärkeydestä juuri nykyisenä aikana, jolloin mielialat 335
pyrkivät painumaan matalalle. Tämän mielenvireen keskelle tupsahti nyt yhtäkkiä tuo paljon puheenaihetta antanut surun- lapsi hyvine huomenineen sekä ennen kaikkea vankeineen, josta herroilla ei ollut mitään tietoa. — Mitäs... Kukas se tämä on? — Tämäkö? Hää on Baranohvin poika. Sarastie oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että Rokka pelasi tässä jutussa jotakin, minkä hän arvasi pian paljastuvan. Väki- sinkin täytyi majurin nauraa Rokkaa katsellessaan. Tämä vil- kuili viekkaana upseereita aivan kuin punniten mielessään aiheut- tamansa vaikutelman voimakkuutta. Muuten hän oli aivan välin- pitämätön, niinkuin koko tämä tapahtuma ei olisi ollut millään tavoin poikkeuksellinen. — Baranovin poika, kertasi Sarastie. — Mistäs syystä te hänet tänne olette tuonut? — Mie oti hänet vangiks viime yön, ja sit mie aattelin sillee jot täs ko nyt tehhää niit sellasii pöytäkirjoi ni vissii se männöö hänenkii samas. Työ kuulemma ootta minnuu linnatuomiot uhkailleet ni mie aatteli jot myö männääkii sit yhes. Käyköö yhel tiel. Vanki oli niin tärkeä, että herrat eivät kiinnittäneet huomiota Rokan piikkiin, vaan kysyivät miten vanki oli saatu. — Hyö tulliit minnuu noutamaa Venäjäl. Mut mie sanoinkii heil jot se ei käy, miun ko näät pittää männä sotaoikeuttee. Kolme niitä kuol siin rähinäs, mut tään mie oti. Tää ko on komia poika. Mie vaa potkasi häne näkkööse noin pahaks, mut kyl hää siint viel kostuu oikei hyväks. Tää Baranov onkii suur herra. Hää on kapteen. Sarastie kiinnostui yhä enemmän. — Mistä te sen tiedätte? — Sotti hää korsul kuulustel jo. Hää ko näät on Salmist ja haastaa venättä. Kyl hää kapteen on. Hää oi partion johtaja. Rokka selitti tapauksen tarkemmin ja Sarastie soitti Koske- lalle. Pantuaan puhelimen pois katseli hän Rokkaa jonkin aikaa tutkivasti ja kysyi sitten hymyillen: — Mikäs mies te oikein olette? 336
— Miekö? Et sie tunne minnuu? Mie oon Rokan Antti. Maanviljelijä Kannakselt. Nykyään Tikkakosken mannekiini. Kuulustelijaksi määrätty vänrikki koetti pysyä vakavana, sillä hän ei uskaltanut majurin aikana nauraa, mutta huomat- tuaan ettei Sarastiekään kyennyt hillitsemään itseään, purskahti vänrikkikin nauramaan. Vain molemmat kapteenit, Baranov ja Lammio, pysyivät vakavina. Rokka itse oli totinen, mutta tark- kaili koko ajan tilannetta valppaana ja viekkaana. Nähtävästi hän oli päättänyt herkutella sillä niin paljon kuin mahdollista ja kenties päästä myöskin sotaoikeuden uhasta ilman nöyryy- tystä, vieläpä nöyryyttäjänä. — Miten te oikein siitä selvisitte? — Mie ammuin, löin, puskin otsal ja potkin. Sillee mie sel- visin. Hyö olliit kovvii poikii. Siin se oi jot mie viel pääsin tän kuulustelluu ja sotaoikeuttee. Sarastie sanoi vänrikille: — Viekäähän vanki ulos ja käskekää tulkki paikalle. Siinä on arvokas mies. Tuota on kaivattu kauan. Vänrikki ja Baranov lähtivät. Rokka sanoi heidän mentyään: — Mie luule jot siit miehest ei heltii mittää. Hää on luuta. Kyl mie huomasin. 01 se onni ko mie kuuli jot hyö tulloot. Tiijä mite täs ois käynt sen sotaoikeuven kans. Se näät on sellast nais sotahommis jot ei tiijä mitä tunnin pääst tapahtuu. Ohje- sääntölöihe kera joutuu ain sekasi. Hito ikäväähä se on, mut ei maha mittää. Rokka levitti kätensä ja kohautti hartioitaan kuin asianlaitaa valittaen. Sarastie ajatteli hetkisen. Hänen oli vaikea ottaa kantaa tähän kysymykseen, sillä se herätti liian monenlaisia mielteitä. Oli pakko ihailla tuota miestä ja olla huvittunut tuosta viekkaasti laskelmoivasta pälyilystä. Majuri oli jo päässyt sel- ville Rokan ajatuksista. Hän osasi ajatella tämän tilanteen oikeas- taan selvemmin kuin Rokka itse. Majuri tiesi, että Rokka oli pannut hänet seinää vasten. Sarastien mielessä asia sai laajem- man merkityksen kuin Rokan. Rokka eli tapahtuman ilman yhteyksiä, mutta majuri näki siinä vastakkain asettuneiden peri- aatteiden ristiriidan. Sarastie ei silti suinkaan ollut vailla hen- kilökohtaisia motiiveja. Hän tunsi itsensä loukatuksi, joskin 337
tuo tunne ilmeni hänellä muka pelkästään periaatteena siitä, että kuri oli kaikesta huolimatta pelastettava. — Sanokaapa minulle vakavasti, mistä syystä te näette sotilas- kurin sellaisena mörkönä, että teidän on pakko joka mutkassa asettua sitä vastaan? — Enhä mie tiijä kurist hittoikaa. En mie oo millokaa sellast tarvint. Enkä mie oo muuta vastustant ko sitä jot mie en laittele kivvii polun varsii. Miehä sanoin täi Lammiol kaik mitä siint asjast on sanomista. Tuo ukko on kaikkee syypää. (Rokka osoitti Lammiota sormellaan.) Siint ast ko mie tän tuli hää on nokkint minnuu. Millo mistäkii. Mut millokaa hää ei oo puhunt muust ko joutavast. Asjast ei oo olt riitaa millokaa. Ain häne turhist mieltekoloistaa. Mie sanon viel kerra. Mie lähin mielelläi soti- maa. Mie tahoin Kannaksel takasi. Ja mie olen sellane ukko jot työ että miul pärjää ykskää. Mie sanon jot jokkuu töine ois viime yönäkii lähtent. Mitä hittoo miult viel sen lisäks vaajitaa? Mie en väsy pokkuroinnist, mut ko se ei auta meit yhtää ni mie en pokkuroi. Mie en kuulkaa juokse tääl teijän takkei. Miul on eukko ja lapset ja miun pitäis tääl hypätä teijä ajatuksen mukkaa just ko koira. Ei tule mittää. Ei tule mittää. Nyt on asja silviisii jot myö hävitää tää sota. Ja mitä lähemmäks se tulloo, sitä järettömämpii hommii työ keksittä. Pane sotaoikeuttee, mut et nää miun tääl kunnioittava herroi. Meit onkii puol miljoonaa ukkoo tääl. Senkö takkei työ luuletta mein tääl oleva, jot tein ies ain seisoo jokkuu jalat yhes ja höpäjää: kyllä herra, kyllä herra... Rokka vaikeni ja alkoi katsella ulos ikkunasta sen näköisenä, kuin olisi tahtonut huomauttaa, että kaikki mitä tästä lähtien puhutaan on täysin merkityksetöntä. Sarat tie sanoi vakavasti ja ankaruutta ääneensä tavoitellen: — Ei sen takia. Mutta tuo, jota te nimitätte pokkuroinniksi, on kurin ulkonainen tunnus, ja sen puuttuminen merkitsee kurin puuttumista. Ja kurin puuttuminen merkitsee sitä, että nämä puoli miljoonaa ukkoa ovat kykenemättömiä suorittamaan sitä tehtävää, jonka vuoksi he täällä ovat, nimittäin Suomen puolustusta. Ottakaa huomioon, että kaikki eivät ole sellaisia kuin te. Lukemattomat muut jermut omaavat vain teidän kiel- teiset puolenne. Ja tuo teidän väitteenne, että sota on hävitty 338
ei ollenkaan pidä paikkaansa. Mikä sota on voitettu ilman vas- toinkäymisiä. Joukolla on asiantuntemattomuutensa vuoksi tai- pumus tehdä johtopäätöksensä seikoista, joiden sisäistä merki- tystä se ei ymmärrä. Mitään ratkaisevaa ei vielä ole tapahtunut. Rokka kohautti kiivaasti hartioitaan ja naurahti katkeran ival- lisesti: — Ei ymmärrä! Ko heitetää saattuhannet miehet mottii kuo- lemaa ni ne onkii sellasii merkkilöi jois ei oo paljo ymmärtä- mistä. Luulet sie jot sellast tehhää muute ko sen takkee jot mit- tää ei maheta? Kaik on mänt. Mie oon tient sen kauva. Asettele täs kivvii sit. Lammio oli koko ajan ollut vaiti, mutta nyt hän pyysi maju- rilta lupaa puhua. Tuo luvanpyyntö oli oikeastaan turha, mutta Lammio tahtoi sillä korostaa omaa alttiuttaan muotojen noudat- tamisessa. — Sanokaapa minulle, Rokka, mistä te löytäisitte komppanian- päällikön, joka sietäisi niin paljon kuin minä olen teiltä sietänyt. Ajatelkaapa järkevästi. — Hhe, he. Järkeväst. Nyt sie haastat just ko siun pelissäis ois jottai järkee olt. Et sie kuule oo noi harkitust miittint ko sie oot rähjänt. Ommii mieltekojais sie oot seurant etkä mittää periaatteita. Älä sellasii juttele miul! Sie itse keikaroit rohkeuvel ja sellasel ajatuksel jot sie ootkii just ko pittää... Hakekaa se vänskä tän! Tehhää pöytäkirjoi. Perkele, mie oon saant tar- peeksein! Pohja se on miunkii säkis. Lammio katsoi Sarastiehen tämän ratkaisua odottaen. Majuri nousi ja sanoi painokkaasti ryhtiään kohottaen: — Pataljoona tulee toimeen ilman teitä aivan hyvin. Sota ei kaipaa yhtä miestä, olkoonpa tämä sitten millainen tahansa. Minä annan anteeksi. Nimenomaan minä annan anteeksi tois- taiseksi. En sillä, että katsoisin olevani siihen pakotettu, vaan muista syistä. Ja ehtoni on tämä. Te ette näistä keskusteluista hiisku sanaakaan ettekä rehvastele tällä selviytymisellänne. Ja* tästä lähtien te tottelette kuten muutkin. Jos te laulatte tämän ulos, teette siitä arvovaltakysymyksen, ja siinä tapauksessa minä panen myllyn jauhamaan. Toivon että te käsitätte mahdollisuu- tenne. Toivon sitä teidän itsenne vuoksi, mutta myöskin itseni 339
ja armeijan vuoksi. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista halua nujertaa teitä, mutta milloin katson sen välttämättömäksi, tulee se myöskin tapahtumaan. Sarastie veti ilmaa sisäänsä ja kohotti hartioitaan. Siten hän, kookasta ruumistaan välineenä käyttäen, tunsi oman mahtavuu- tensa ja siitä syystä myös sen, että hänellä oli varaa anteeksi- antoon. Takin sisällä jännittyvät lihakset ja kohoava rintakehä poistivat hänestä tappion tunteen, joten hän saattoi ylhäältäpäin antaa anteeksi. Lammion ei tarvinnut harrastaa mitään ruumiillis-sielullisia voimisteluliikkeitä. Asia ei enää ollut hänen vastuullaan, ja sen lisäksi hän kuvitteli, että Rokka oli nöyryytetty, vaikkakin hän mieluummin olisi suonut majurin panevan myllyn käyntiin heti. Rokka puolestaan oli asiasta mielissään, mutta ei sentään suostunut siihen ilman varauksia: — Mie jo sanoi jot mie tien mikä sovas pittää. Mut sano kuule tuol Lammiolkii jot hää jättää miut rauhaa. Mie tiijän sen hito hyväst jot jos hää jatkaa peliään niin ain tulloo riita. — Teille ei jätetä mitään erikois varauksia kurin suhteen. Kuten sanoin, käytöksenne näyttää, miten teidän käy. Poistukaa. Rokka lähti. Hän ehti jo ulos, mutta palasi takaisin ja alkoi mekottaen tinkiä: — Nyt mie vast muistinkii. Vangist on luvattu loma. Miul kuuluu siilo ylmääräne neljätoistvuorokautta. Ja mie viel otin kapteenin. Majuri puisteli päätään itsekseen ihmetellen tuota tarmok- kuutta. Rokka esiintyi niinkuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. — No, te saatte sen. Kieltämättä se teille kuuluu. Jättäkää anomus ensi tilassa. Oikeastaan minun täytyy valittaa, että te olette tehnyt itse mahdottomaksi sen seikan, että teistä voisi tehdä Mannerheimristin ritarin. — Kylliä sekkii jotakii ois, mut ei tuo nyt ihmeitä oo, viis- kymment tuhatta. Sen verra mie jo koht oon hankkint sormuksil ja lampujaloil. Viimeinkin Rokka lähti menon kanssa. Mennessään hän hy- räili ja vihelteli iloisena keikutellen päätään. Jonkun matkaa kuljettuaan hän huomasi tienvarressa jäniksenpojan, joka lähti
loikkimaan pakoon hänet havaittuaan. Siinä silmänräpäyksessä ampaisi Rokka perään, ja vesakko rytisi, kun hurja takaa-ajo eteni sen keskellä. Jänis oli keskenkasvuinen ja vielä täyteen vauhtiin kykenemätön, joten Rokka pysyi sen kintereillä. — Älä mäne ... elätiks vien korsul. En mie siul mittää ... Jäniksenpoika ei ymmärtänyt Rokan lupauksia, vaan paransi vauhtiaan, ja puolisen kilometriä juostuaan katsoi Rokka takaa- ajon toivottomaksi. Huohottaen hän oikaisi polulle takaisin, harmitellen mielessään jäniksen pakoonpääsyä. — Oisha siin kyl olt ruohon kerruuta. Ja mie ko viel lähen lomal. Hengitys tasaantuneena hän saapui korsulle. — Hitto ko mie olin saaha jäniksen kii tuol tulles. Ois saatu siint elätti. — Mitä ne sanovat? — Mist? — Vangista ja siitä jupakasta. — Eihä siint mittää. Mie lähen lomal. Miul kuuluu loma. Vain Koskelalle Rokka ilmaisi mitä komentopaikalla oli tapah- tunut. Myöhemmin Lammio pysytteli hyvin pidättyväisenä, eikä tapahtumasta sen jälkeen kuulunut mitään sen paremmin kuin Mannerheim-rististäkään. IV Syksyn kuluessa romahti Italia lopullisesti. Pataljoonan suu- rimmat jermut kerättiin kurinpalautusharjoituksiin. Honkajoki oli yksi näistä, sillä Lammio oli yhä kiinteämmin alkanut seurata miehen pelinpitoa ja havainnut sen mielialalle vaaralliseksi. Muuan kapteeni oli määrätty valvomaan näitä suljetun järjes- tyksen harjoituksia, mutta jo ensimmäisenä päivänä hän huo- masi saaneensa toivottoman urakan. Minkä hän voi esimerkiksi tuolle pitkälle miehenkorstolle, joka seisoi rivissä kaaripyssy olalla ja myönsi kohteliain sanakääntein oikeaksi kaiken mitä hän, kapteeni, sanoi, mutta teki yhtä säännöllisesti kaikki liikkeet 341
väärin. Minkä hän voi tuolle Viirilä-nimiselle rehjakkeelle, jota hänen oli jo vaikea katsoakin. Lisäksi hän tiesi Viirilän kuten yllättävän monen näistä jermuista kuuluvan pataljoonan miehis- tön kermaan. Sääntönä oli, että sitä mukaa pääsee pois harjoituksesta kuin osaa suorittaa liikkeet kunnollisesti. Tai oikeastaan, kun haluaa ne suorittaa, sillä jokainenhan näistä miehistä ne taisi. Mutta sormiensa välistä kapteeni joutui asioita katsomaan, sillä muuten harjoitus olisi kestänyt iankaikkisesti. Kaksi viimeistä olivat Honkajoki ja Viirilä. Rinnakkain he seisoivat yhtä välinpitä- mättöminä. Kaaripyssynsä oli Honkajoki kapteenin vaatimuk- sesta vaihtanut kivääriin, mutta sepä sitten olikin ainoa myönny- tys, minkä kapteeni oli saanut aikaan. Muuan kersantti komensi ja kapteeni valvoi. — Taakse, poistukaa! Miehet kääntyivät ja juoksivat taakse komennon mukaan. Honkajoki paineli päin suurta kuusta, ja rinta sitä vasten painet- tuna hän juoksi paikoillaan, kunnes vasta oli huomaavinaan puun, otti hieman takaisin ja juoksi puun ohi. Viirilä paineli kauheata vauhtia lamaten katajikkoa mennessään. — Osasto, riviin järjesty! komensi kersantti. Honkajoki pysähtyi ja juoksi takaisin asettuen seisomaan kersantin eteen. Mutta Viirilä ei ollut kuulevinaan, vaan paineli edelleen. — Seis! On komennettu riviin järjesty, huusi kersantti. Viirilä pysähtyi, keikutti päätään kuten kuolaimiaan pureske- leva hevonen ja päästi pitkän hirnunnan. Sitten hän ampaisi juoksuun, mutta pysähtyi jälleen ja alkoi kuopia maata pärskyen huulillaan kuin vauhko hevonen. Sitten hän potkaisija kiljahti: Iu. Taas hän otti äkkiarvaamatta vauhtia ja juoksi kersantin eteen asettuen Honkajoen viereen. — Mitä tämä on. Lopettakaa pelleilynne, sanoi kapteeni tekoankaralla äänellä, josta kuitenkin paljastui sen väsynyt toivottomuus. Viirilä ei vastannut, vaan alkoi kuopia maata, niuhottaen Honkajokeen päin. — Lopettakaa. — Iuuuuu ... 342
Hevonen potkaisi ja vingahti. — Jatkakaa harjoitusta, sanoi kapteeni kersantille päästäkseen toivottomasta tilanteesta. Viirilä lakkasi esiintymästä hevosena ja teki jonkin aikaa liikkeet yllättävän hyvin, niin että kapteeni jo lupautui lopettamaan harjoituksen, mutta silloin alkoi Viirilä kääntyillä väärinpäin ja tehdä omia keksimiään kivääriotteita, jotka olivat niin hullunkurisia että kersantti alkoi nauraa ja kap- teeni kääntyi poispäin omaa nauruaan salatakseen. Viikon näille kahdelle toverukselle uhrattuaan kapteeni lopetti vähin äänin enemmät kurinpalautukset tuntien kärsineensä tappion. Harjoitus ei parantanut Honkajoen tapoja. Milloin hän ei tehnyt ikiliikkujaansa eli sovitellut yhteen muutamaa omituiseen muotoon veisteltyä puupalikkaa, kulki hän »valistussotilaana». Toista vuotta hän oli jo jaksanut pitää vireillä ikiliikkujajut- tuaankin, ja aina kun hän arvioi asian olleen niin kauan unohduk- sissa, että se jälleen herättäisi huomiota, otti hän sen esille. Vanhala yhtyi usein näihin Honkajoen hullutteluihin, mutta siitä huolimatta hänet nimitettiin korpraaliksi, sillä hänen soti- laalliset ansionsa lisääntyivät sillä, että hän kerran vartiossa ollessaan torjui vihoUispartion lähestymisyrityksen ennen kuin toiset edes ehtivät asemiin. Natsa oli Vanhalalle pitkän aikaa hiljaisen ilon aihe, sillä sen tiimoilta oli niin mukava laskea leik- kiä. Alkutalvesta haavoittui Hietanen kranaatinsirusta reiteen, mutta niin lievästi, että viipyi sairaalamatkalla vain kuukauden verran. Hän oli sama terhakka Urho-poika kuin ennenkin, mutta vähitellen hänessä ilmeni vakavoitumista ja miehistymistä. Osaksi siihen vaikutti masentava tilanne, osaksi se luonnollinen syy, että he näiden vuosien aikana saivat jokainenkin lisää ikää. Hietanen toimi joukkueenjohtajana milloin Koskela oli lomalla tai komppanianpäälliköitten sijaisena näiden loma vuorojen aikoina. Määtän kanssa he olivat yhä korttiseuran sielut, ja samanlainen mökä kävi korsussa kuin ennenkin Hietasen hävi- tessä päivärahansa. Suden Tassuun koski ehkä eniten sodan näkyvissä oleva onneton loppu. Hänelle kuten Rokallekin se merkitsi konkreet- tista menetystä, ja kun Rokka asian johdosta kiristyi, niin Tas- 343
sussa ilmeni päinvastoin alakuloista lamaantumista. Ei tahto- nut Rokkakaan saada toverinsa mielialaa pysymään korkealla, vaikka hän sitä koko ajan koetti. Vain siinä asiassa ei Tassu kyennyt siihen rajattomaan uskollisuuteen, jolla hän yleensä myötäili Rokan ajatuksia ja mielialoja. Joulun aikaan upotettiin Jäämerellä saksalainen taistelulaiva Scharnhorst. — Yks kerrallaan putoo napit takista, pojat. — On tainnu olla tulitikku renkaan läpi alkuaankin, khihi. .. Honkajoki poikkesi erääseen naapuritukikohdan korsuun kaari- pyssyineen. — Rauha teille. — Mitä jousimies? — Kiitos kysymästä. Hallanvaaraa. — Ei meitä pane idän halla eikä pohjan pakkaset. — Toivotaan, toivotaan. Mutta laajemmin ottaen täytyy kui- tenkin myöntää huopatossujen ja toppatakin olevan valttia nykyään. Korsun laverilla istui sotamies, jonka silmiin syttyi uskovai- sen »pyhä» tuijotus. Toisella laverilla makaavan luutnantin uhallakin hän sanoi: — Kyllä niitä on irvistelty, mutta kun sais vaan niin lämpöset vehkeet. Mies oli oikeastaan yksin kuten Lahtinen aikoinaan, mutta jotakin merkitsi se, että hän oli alkanut uskaltaa lausua tuollaisia vuorosanoja. Honkajoki tarttui kysymykseen: — Asetoveri nähtävästi tarkoittaa asiaa vain konkreettisessa mielessä. Siinä suhteessa minäkin olen samaa mieltä. Mutta mikäli olette laajentanut näiden vaatetuskappaleiden merkityk- sen maailmankatsomukselliselle alueelle, niin tieteen vapauden nimessä minun on kieltäydyttävä seuraamasta teitä pitemmälle. — Kuinkas ikiliikkuja kehittyy? — Ratkaisuvaiheessa. Odotan vain erään hämärän kohdan selviämistä. Kaikki muu asiassa on ratkaistua, mutta eräs pikku seikka on auki. En ole nimittäin voinut eliminoida kitkan ja taivaankappaleiden vetovoiman vaikutusta. Tyhjiössä, jossa 344
eivät vetovoimat vaikuta, saisin liikkeen jatkumaan iankaikki- sesti, mutta näissä oloissa täytyy keksiä jokin muu ratkaisu. Miehet eivät ymmärtäneet Honkajoen puheesta mitään, heitä nauratti vain sen koomillisen arvokas sävy. Luutnantti sen sijaan tunsi vastenmielisyyttä Honkajoen lavertelua kohtaan ja kääntyi vihaisesti poispäin. Hölötettyään puolisen tuntia teki Honkajoki lähtöä, mutta otti vielä lakin päästään ja risti kätensä sanoen: — Koska on jo myöhä, lienee paikallaan lukea rukous tällekin majalle. Varjele meitä vihollisen juonilta ja ennen kaikkea hänen tarkka-ampujiltaan sekä suorasuuntaustykeiltään. Muona- annos saisi myöskin olla jonkin verran suurempi, mikäli sinulla vielä on käyttämättömiä varastoja lastesi tarpeisiin. Anna sie- dettäviä ilmoja, että asiaasi vartioiden olisi hauskempi seisoa vartiossa. Kuutamot öisin olisivat tervetulleita jännityksen lie- ventämiseksi sekä vähien valorakettivarastojen säästämiseksi. Suojele kaikkia partiomiehiä, vartiomiehiä, merenkulkijoita ja hevosmiehiä, mutta tykkimiehistä ei ole niin suurta lukua. Suo- jele ylipäällikköä ja yleisesikunnan päällikköä sekä pienempiäkin kihoja sikäli kuin sinulta aikaa riittää. Suojele armeijakunnan ko- mentajaa, divisioonan komentajaa, rykmentin komentajaa, patal- joonan komentajaa sekä erikoisesti konekiväärikomppanian pääl- likköä. Ja lopuksi yleensä ja erikseen: varjele noita Suomen her- roja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn. Aamen. Jos Honkajoki lähtiessään olisi huomannut luutnantin katseen, olisi hän heti osannut arvata eräitä asiayhteyksiä saadessaan seu- raavana päivänä kutsun Lammion korsulle. Honkajoki ei mitenkään ollut verrattavissa Rokkaan, ja sen vuoksi näkyikin Lammion kasvoilla peittelemätön kiukku ja halveksinta, kun totinen mies seisoi hänen edessään asennossa kaaripyssy olalla ja ilmoitti: — Herra kapteeni. Sotamies Honkajoki paikalla. — Näkyy. Mikäs valistusupseeri te oikein kuvittelette ole- vanne ? — Herra kapteeni, moraalin kaikinpuolinen lujittaminen ei näinä raskaina aikoina ole pahitteeksi. 345
— Te kylvätte tappiomielialaa. Oletteko vihollisen palveluk- sessa? — Herra kapteeni. Sotilaskunniani ei salli minun vastata tä- hän kysymykseen... — Teidän kunnianne! Minä kunnioitan teitä sotaoikeudella, elleivät nuo halventavat puheet armeijasta ja sen päällystöstä lopu. Tiedättekö mikä tämän maan turva on? — Herra kapteeni, se on jalosukuinen vapaaherra, Suomen Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. — Aivan. Hän ja hänen armeijansa. Te olette tämän armeijan syöpäläinen. Täi, joka viihtyy vain liassa. (Kuva ei ollut Lam- mion keksimä, vaan pataljoonan komentajan.) — Herra kapteeni, täitä ei kuitenkaan minun käsittääkseni voi syyttää tästä liasta, sillä sehän ei ole syy, vaan seurausilmiö. Ellen ole johdellut väärin ajatusta. — Älkää viisastelko. Oletteko kommunisti? — Olen keksijä. Varsinainen ammattini on kyllä ollut käpyjen keräily, mutta pidän tiedettä kuitenkin pääasiallisena elämän- tehtävänäni. — Oletteko mielenvikainen? — Herra kapteeni. Tällaista kysymystä ei epäilyksenalainen voi koskaan itse ratkaista. Sen asian määrittelee ympäristö. — Hyvä on. Minä määrittelen teidät lopettamaan tuon ilvei- lynne. Minä varoitan teitä vakavasti. Armeija löytää kyllä kei- not puhdistukseen. Myyräntyö lopetetaan. Meillä ei ole varaa päästää asemiimme vihollista, vaikkapa se käyttäisikin Suomen armeijan harmaata pukua, joka muuten on liian kunniakas tei- dän yllenne. — Herra kapteeni. Hyvin kauan on suurimpiin mielitekoi- hini kuulunut sen riisuminen, mutta pitkäaikainen kokemukseni tämän halun toivottomuudesta lienee tarpeeksi painava syy, joka oikeuttaa minut uskomaan, ettei herra kapteeni puhunut vaka- vassa mielessä. Valitettavasti, valitettavasti. Sivuutan kuitenkin asian ja pyydän saada esittää käsitykseni nykyisestä tilanteesta. — Olisipa sekin kuultava. — Mitä tähän vihollisen etenemiseen tulee, niin pidän sitä väliaikaisena. Kommunismi luhistuu omaan mahdottomuu- 346
teensä. Tässä asiassa vaikuttavat maanalaiset voimat. Lopulliset rauhanehdot tulee määräämään Suomi. Asemamme suurvaltana oikeuttaa meidät siihen. Alun alkuunkaan en ole pitänyt kommu- nismia minään tekijänä. Ensinkin viljanluovutus kolhooseissa on kahdenkymmenen vuoden ajan ollut suoranaista talonpojan ryöstöä. Ei edes siemenviljaa ole jätetty. Toiseksi tärkeämpi seikka. Kohta kun kansa puna-armeijan edetessä palaa asuin- paikoilleen, tapahtuu vallankumous. Hallitus nimittäin menet- tää otteensa, koska saksalaiset evakuoivat kaiken piikkilangan. — Menkää ulos. — Kyllä herra kapteeni. Mutta varoittaisin eräästä toisesta tekijästä. Mielestäni pahin uhka on tuo keltainen vaara. — Ulos! Ulos! — Kuten käskette, herra kapteeni. Mädäntyneiden riepujen peittämät luurangot paljastuivat lumen alta kolmannen kerran. Vesi lirisi ampumahaudoissa ja silmiään siristellen katselivat vartiomiehet periskooppien peilei- hin. Rauha vain syveni, vaikka tarkka-ampujat vielä joskus sai- vatkin osuman, ja vihollisen partiotoiminta lisääntyi. Suurten ratkaisujen tuntua oli kuitenkin keväisessä ilmassa. Vielä kerran yrittivät mielet takertua pelastautumisen toivoon. Rommel lyö takaisin maihinnousun ja silloin: Taas tunkeutuu pojat panssarikiilat itään. — Jos se saisikin sen takaisin mereen kunnollisesti, niin asiat saisivat toisen meiningin. — Ei tul poja mitta siit assiast, sanoi Hietanen. Hän oli ehkä pessimistisin, niin ihmeelliseltä kuin se toisista tuntuikin. Mutta Hietasessa ilmeni muutakin. Tuo kuohahteleva mies oli alkanut katsella toisinaan jonnekin tyhjin silmin. Ne olivat tosin harvi- naisia hetkiä, ja vanha ailahtelu palasi kyllä pian. mutta jotakin hän noina hetkinä näki. Kenties vain yksinkertaisesti sen, että tulevaisuus tietää raskasta taistelua joka tapauksessa, ja jälleen kaatuu miehiä. Luultavasti hänkin. 347
Koskela oli ollut toisia valmiimpi alusta lähtien, joten hänessä ei tapahtunut mitään. Samoin oli laita Rahikaisen. Kaupanteko tosin loppui, sillä kukaan ei enää ostanut lampunjalkoja. — Tehhää ruumisarkkuja, ehdotti Rahikainen hieman katke- rasti Rokalle, mutta tämä huitaisi: — Ei sellasii. Kyl hyö kuoppajaat ilmakii. — Se parhaiten nauraa joka toiselle kuoppaa kaivaa, hihihi. Käydessään tarkastamassa asemia Miljoonalla sai Kariluoto kranaatinsirun hartioihinsa ja joutui sairaalaan. Koskela tuli kolmannen komppanian väliaikaiseksi päälliköksi ja Hietanen jäi joukkueenjohtajaksi. Toukokuun lopulla valmistui pataljoonan hieno kanttiini, jonka avajaisia juhlittiin viihdytyskiertuein ja sakariinimehu- tarjoiluin. Rykmentin alueelle oli suunnitteilla elokuvateatteri, josta piti tulla todellinen näytelaitos. Samoihin aikoihin määrät- tiin uudet halonhakkuu-urakat, ja Hietanen sai käydä vaikean psykologisen sodan ennen kuin miehet lähtivät niitä aloittamaan. Kaikki eivät ehtineetkään, kun tuli käsky niiden lopettamisesta. 348
KOLMASTOISTA LUKU — Meinaakkos jättää Sabinen tänne sotamies Venäläisen rais- kattavaksi? — Jääköön. Kulunuthan tuo jo on. Reppuja pakattiin, vaiteliaina ja synkkäkatseisina. Honkajoki otti palikkansa, katseli niitä hetken ja pisti ne sen jälkeen rep- puunsa: — Tämä voisi johtaa heidät oikeille jäljille. Kenties he ovat jo yhtä lähellä ratkaisua kuin minäkin. — Niin, niin. Tämä sitä on. Lähe kaputteleen. Jo on tässä maattu ja mädännytty. Sihvonen riuhtoi vihaisena reppunsa nauhoja kiinni, niin kuin asioiden surkea käänne niiden syy olisi ollut. Hietanen seisoi keskellä korsun lattiaa katsellen äänettömänä toisten valmistuksia. Hänen omat tavaransa olivat jo kunnossa. Kolme vuotta sitten hän oli valvonut joukon lähtöä paloaukean parakeilta riehakkaana säkättäen. Nyt hiljaisena katsellen, sanaa- kaan lausumatta. Koskela oli yhä kolmosen päällikkönä, joten Hietanen hoiteli koko joukkuetta. Rokka laitteli Tassunkin varusteet kuntoon, sillä tälle oli lan- gennut viimeinen vartiotuuri. Hietanen käski Rokan huolehtia ensimmäisen puolijoukkueen lähdöstä, sillä hän itse lähti katso- maan naapuritukikohtaan toista puolijoukkuetta. Konekivääri- ajoneuvot oli Hietanen jo aikaisemmin tilannut lähelle etulinjaa tien varteen. Puhelin oli viety pois, joten he odottivat lähetin tuomaa irrot- tautumiskäskyä. Kun se tuli, hakivat he konekiväärit asemasta 349
ja lähtivät. Polun mutkasta he näkivät viimeisen kerran Pirun- kukkulan siluetin piirtyvän taivasta vasten. Kiväärikomppa- nioista jäi vielä heikko verho asemiin suojaamaan irrottautu- mista. Tienvarressa odottivat ajoneuvot, ja kun Hietanen oli saapu- nut toisen puolijoukkueen kanssa paikalle, kuormasivat he kone- kiväärit ja marssivat komppanialle määrättyyn kokoontumis- paikkaan. Muiden joukkueiden saavuttua ja tavanomaisen jär- jestelyhälinän selvittyä alkoi vetäytyminen. Hiljaisena alkoi tappioiden tie. Syvärin sillanpää luovutettiin ilman taistelua. He ohittivat hylättyjä korsuja, kaksi- ja puoli- vuotisen nakertelun tuloksia. Tykistöasemat olivat tyhjinä. Äänetön, katkera marssi toi heidät kuuluisaksi tulleen virran taakse. Sillan pielessä Vanhala juoksi joenrantaan, täytti puolik- kaan pullon vedellä ja heilutteli sitä ilmassa hihitellen: — Vähän Äänisen aaltoja. Hän muisti propagandan Pininkukkulalta. — Eiköhän sekin renkutus hiljene. — Ei tullu siitä purosta Suomen rajaa. — Perkele, sen väliä ole. Loppuupa kumminkin tämä helve- tin koohotus. — Ei se ole tällä kuitti. — Kannaksella painaavat häntä koipien välissä. — Mihinkäs käteen nyt lusikka pannaan? — Me maksetaan pojaat vielä joka ainoa puu minkä me täältä halkomotteihimme kaadoimme. — Niin, ja niitä maksavat vielä lapsenlapsetkin. — Yhen asjan mie kuitekii tiijän, puheli Rokka. — Liikunta- sota tuop taas nälän. Asemasovas annos sut sut riitti ko ei liik- kunt, mut nyt alkaa pojat taas muruloihe kerniu. — Heikot sortuu elon tiellä, mutta jätkä sen kun porskuttaa. — Älä uhoo! Yö hämärsi. Askeleet rasahtelivat tiehen. Siinä marssi suo- malainen sotamies, lakki hieman kallellaan, kullakin persoonalli- siin poimuihin mytisteltynä, kesäpuseron ylimmäiset napit auki, saapasvarret käännettyinä ja kasvoilla kireän katkera ilme. Eräs joukosta veti henkeä, otti askeleihinsa rennon jätkämäisen ryt- 350
min ja aloitti laulun. Sen ruokottomien sanojen mukana huusi hänen sielunsa kesäyöhön kolmivuotisen turhan taistelun katke- ruuden, aivan kuin hän olisi sillä huutanut uhmansa kaikille vihollisilleen. Tästähän mun lauluni mukavasti alkaa... II Savuinen, autereinen ilma oli täynnä jyrinää. Alituinen ty- kistötuli ja lentopommitukset pitivät maankuoren jatkuvan täri- nän alaisena. Kaikilta ilmansuunnilta kuului lentolaivueiden yhtämittainen vonkuna. Koko maailma tuntui olevan täynnä uhkaavaa voimaa, joka purkautui ulvontaan ja räjähdyksiin. Sarastien pataljoona kuului vetäytymisen aikana muodostet- tuun taisteluosasto Karjulaan. Aluksi se vetäytyi nopeasti pit- kin huonoja korpiteitä, mutta sitten alkoivat taistelut kiivaam- pina, kun rintama heidän kohdaltaan oli ehtinyt muiden tasalle. Pala palalta he luovuttivat noita itäkarjalaisia maanteitä, joita he kolme vuotta aikaisemmin niin katkerasti ponnistellen olivat vallanneet. Jälleen he olivat väsyneitä ja katkeria, ja taas oli nälkä kuten silloinkin. Rasitus asetti suuremmat vaatimukset muonaan nähden, mutta huollon epäjärjestyksen takia entinen- kin annos tuli epäsäännöllisesti ja usein vajaana. Toisinaan kyllä oli yltäkyllin ruokaa, sillä joskus jouduttiin tuhoamaan suuri määrä armeijan tarvikkeita. Joskus ehtivät nälkäiset sotilaatkin tuollaiselle varastolle ja varasivat ruokaa, minkä jaksoivat muka- naan kantaa. Rahikainen asetti kykynsä jälleen Hietasen jouk- kueen käytettäväksi, ja usein hän pelasti joukkueen nälästä, vie- läpä paransi sen vaatetustilannettakin. Tapahtui niinkin, että hän epäröimättä tunkeutui eräälle parakkialueelle, joka oli ras- kaan tykistön tulen alla, ja toi sieltä kymmenen paria uusia saap- paita henkensä uhalla. Yhtä vaarallista taistelutehtävää suoritta- maan hän ei olisi vapaaehtoisesti lähtenyt. Se ikävä puoli asiassa vain oli, että kukaan ei kantanut mukanaan mitään sellaista, jota vastaan olisi voinut tehdä vaihtokauppaa, joten Rahikai- 351
sen täytyi antaa kaikki ilmaiseksi. Rahat olivat vähissä jokaisella, joten myyminenkään ei käynyt. Joukkue pääsi alkumatkan tappioitta. Vain Honkajoki me- netti kaaripyssynsä, jota hän uskollisesti oli raahannut mukanaan. Se jäi erääseen asemaan, josta tuli liian kiivas lähtö. Honkajoki aikoi napata aseensa lähtiessään, mutta eräs hyökkääjistä oli jo ehtinyt heidän sivulleen pensaaseen ja ampui Honkajoen puse- ronhihaan reiän. Kaaripyssy jäi, ja Honkajoki pahoitteli huoho- tellen, kun juoksu viimein oli loppunut: — Tekisi mieleni kirota vakavasta tilanteesta huolimatta. Ja täytyy minun sentään sanoakin, että perkeleen puskaryssä, kun vei minun henkilökohtaisen aseeni. Honkajoki ei ollut katkera. Hänelle näytti tappio olevan samantekevä asia kuten kaikki muutkin seikat maailmassa. Kerran hän oli kolme päivää kadoksissa. Samaan aikaan katosi ensimmäisestä komppaniasta neljä miestä, ja merkeistä pää- tellen he olivat lähteneet käpykaartiin. Mutta Honkajoki ilmes- tyi takaisin. Hän sanoi vain olleensa majoitustiedustelussa takanapäin. Todellisuudessa hän oli ollut tuon karkurijoukon mukana, mutta eksynyt tovereistaan ja katsonut parhaaksi palata takaisin. Muuten oli joukkueen taistelutahto kenties parempi kuin monen muun osaston. Vaikka Koskela oli poissa, oli hän jät- tänyt joukkueeseen lähtemättömän jäljen, ja Hietanen sekä Rokka olivat miehiä, joiden vierestä ei hevillä kehdannut lähteä. Hietanen ei milloinkaan kehotellut. Hän heitti konepistoolin olalleen ja lähti, jolloin toiset seurasivat. Muuten hän aivan kuin vanheni silmissä. Kenties muutos tuntui vain hänessä niin poikkeukselliselta, koska hän ennen oli ollut niin huomiota he- rättävän riehakas. Tämän synkkenemisen mukana tuntui hä- nen rohkeutensa entisestään kasvavan. Siihen oli ilmestynyt uhmaa, ja syyn saattoi arvata siitä, että hän aina jos joku alkoi esittää poliittista vahingoniloa tappiosta, sanoi lyhyesti mutta uhkaavasti: Suu kiinni! Se ei ollut esimies, joka varjeli joukkueensa moraalia. Ei, se oli mies, joka tappion hetken tultua huomasi, että hänen entinen ailahteleva isänmaallisuutensa olikin lujasti kytketty koko hä- 352
nen elämänasenteeseensa ja että sen tappio kouri koko hänen olemuksensa juuria. Mies hänessä oli antanut pojan nauttia ja olla huoleton menestyksen aikana, mutta tappion tullessa se astui esiin ja otti taakan hartioilleen. Rokka pysyi suurin piirtein entisellään. Hän tappeli kenties paremmin kuin ennen, mutta turhaa sankaruutta hänessä ei esiin- tynyt. Kun hän näki tilanteen toivottomaksi, lakkasi hänkin yrittämästä, sillä hän tiesi aivan hyvin, että jos hänen kohdal- taan pitää, niin naapurissa pettää. Kerran hän sanoikin, että hyödytön kuolema on suurempi maanpetos kuin karkuruus. Häneen koskivat huhut karkurien ampumisesta kaikkein katke- rimmin. Onneksi hän ei tänä aikana joutunut tapaamaan kor- keampia upseereita, sillä noiden huhujen sytyttämä vimma olisi kenties sotkenut hänet pääsemättömään liemeen. Salo ei hellittänyt. Hän uskoi voittoon kaikesta huolimatta, ja kun asialle ei ollut mitään perusteita, niin hän vain intti sitä itsepäisemmin. Muutama päivä juhannuksen jälkeen he olivat vetäytymässä. Stormovikit ahdistelivat rivistöä, ja joku huusi: — Juoskaa pojaat! — Eikö jo ala näkyä omia hävittäjiä? sanoi Salo, ja tuo lause sai katkeroituneen miehen vimmoihinsa, sillä juuri omien hävit- täjien näkymättömyys oli alituisen kiroilun aihe. — Näkyä. Perkeleen tonttu, kyllä siinä silloin lenneltiin kun ei tarvittu, mutta missäs nyt ollaan? Noi pojaat laskettelee vaan. Miehen katkeruus etsi itselleen tietä vihollisen ihailussa, mutta Salo sanoi vain: — Laskettelee niin kauvan kun annetahan. Jos täsä juosta- han jatkuvasti niin mikä sitä on lasketellesa. — Älä, älä ala jätkä soittaan poskee! Kyllä se kelpaa tie sinul- lekin. Oikeastaan Salo kuului sotilasominaisuuksiltaan enemmis- tönä oleviin tavallisiin miehiin. Yleensä hän täytti tehtävänsä, mutta sankariksikaan häntä ei voinut sanoa. Äskeisine sanoi- neen hän tuntuikin muiden mielestä astuneen ulos tavanomai- sista puitteistaan, sillä ympäristön vakiintuneen käsityksen 353
mukaan hänelle ei oikein suotu oikeutta syyttää toisia arkuudesta. Salo vaikenikin, mutta kun maataistelukoneet palasivat takai- sin, ei hän suojautunut, vaan otti kiväärilleen tuen puunkyljestä ja tähtäsi lähestyvää konetta. Hän ei katsonut toisia eikä kuul- lut Hietasen kiukkuista suojautumiskäskyä, vaan tähtäsi niin rauhallisin elein, että siitä selvästi näki, miten tarkoitukselli- sen teennäistä se oli. Hän ampui laukauksen ja veti uutta patruunaa piippuun, kun Stormovik avasi tulen. Salo kaatui, ja ratinan vaiettua kiirehti- vät muut katsomaan. Mies oli kalpea, mutta rauhallinen. Vasen jalka oli saanut osuman ja sen luut olivat siksi pahoin ruhjoutu- neet, ettei tarvinnut epäillä sitä, että Salo kävelisi loppuikänsä proteesilla, mikäli hän selviäisi hengissä. Valittamatta hän kärsi kauheat tuskansa lääkintämiesten ottaessa saappaan jalasta ja sitoessa ruhjoutuneen säären. Hiki- pisarat kihosivat hänen otsalleen, ja vähän väliä jännittyi ruu- mis kivusta, mutta mies kesti kaiken äännähtämättä. Luulta- vasti hän olisi toivonut olevansa rohkeampi kuin oli. Kenties tämä tapahtuma oli hänelle korvausta koko sodan ajan jäytä- neestä huonommuudentunteesta, joka hänen inttävän voiton- uskonsa vuoksi oli vielä kärjistynyt, toisten ivatessa hänen uskoaan sillä ylimielisyydellä, johon hänen keskinkertainen sotu- rinkykynsä oli ollut tavallaan oikeuttajana. Haavoittumisen aiheuttama järkytys nosti hänet mielentilaan, joka teki hänelle mahdolliseksi tämän kerran astua ulos tavanomaisuudestaan. Hänen äänensä oli halveksivan rauhallinen, kun hän sanoi: — Ei meillä ruveta yhtä jalkaa suremahan. Jos on tullu juostua, niin nythän se on pois joka pahentaa. Kun hänet nostettiin sairasautoon, hyvästelivät joukkueen miehet häntä kädestä. Ja kun he jokainen sitä tehdessään lau- suivat jotakin tilanteelle tavanomaista, oli heidän äänessään sävy, joka kertoi, että Salo tällä tarpeettomalla uhrauksellaan oli ostanut heidän kunnioituksensa. Koskaan he eivät häntä enää nähneet, mutta mikäli he häntä muistivat, muistivat he hänet lujana ja rohkeana miehenä. Viimeinen vaikutelma peitti aikai- semmat, ja vieläpä hänen leikinlaskun aiheena ollut voitonuskon- sakin muuttui tyhmyydestä peräänantamattomaksi tahdoksi. 354
Perääntyminen jatkui. Pian he lakkasivat muistamasta, että heidän joukossaan oli ollut Salo-niminenkin mies. Yhä kiih- tyvät taistelut pitivät heidän mielensä kiinni pelossa, nälässä ja turhassa levon odotuksessa. III Mutkaisen korpitien varressa sijaitsi konekiväärikomppanian komentopaikka. Etulinjasta kuului ammuntaa. Raskaita kra- naatteja tipahteli komentopaikan ja etulinjan väliin. Lammio ja Sinkkonen ottivat vastaan täydennysmiehiä, joiden kantakort- teja kirjuri lajitteli laatikkoon. Kirjurikin oli saanut korpraalin- arvon, ja kun täydennysmiesten joukossa oli kahdeksan nuorta alokasta, kyseli kirjuri heidän asioitaan tärkeällä esimiehen- äänellä, siitäkin huolimatta että kuusituumaisten räjähtäessä vavahti maa komentopaikallakin. Kuvaavaa oli, että hän esimies- asenteessaan matki Lammion eleitä ja äänensävyjä. Poikien lisäksi kuului joukkoon kolme yli nelikymmenvuo- tiasta nostomiestä. Täydennysmiehet olivat kaivaneet itselleen sirpalekuopat, ja joka kerran kun kranaatti rysähtäen iski maa- han, kyyristyivät he kuoppiinsa. Lammio seisoi naputellen kepillä saapasvarttaan ja puhuen vääpelille: — Nämä vanhat miehet on parasta panna ajomiehiksi ja ottaa nuorempia ajomiehiä kivääreille. Hietanen saa alokkaista neljä, heillä on suurin vajaus. Muuten, minä sain tiedon, että Kariluoto on pataljoonassa ja ottaa komppaniansa, joten Koskela palaa joukkueeseensa. Tietenkin vain väliaikaisesti, sillä hänet siirre- tään komppanianpäälliköksi johonkin muuhun yksikköön. Luul- tavasti hänet siirretään kolmanteen pataljoonaan, sillä siellä on ollut raskaat upseeritappiot. Sarastie kyllä pelkää pian ilme- nevän tarvetta omassakin pataljoonassa eikä antaisi häntä pois, mutta tässä tilanteessa hänen mielipiteitään tuskin kuunnellaan. No, se asia selviää aikanaan, ja Hietanen kyllä kykenee tehtä- väänsä. Nämä on vain ruokittava ennen linjaan lähettämistä. — Kyllä, herra kapteeni. 355
Sinkkonen kääntyi nostomiesten puoleen: — Kuormastosta otetaan nuorempia miehiä kivääreille, ja teität pannaan ajomiehiksi. Osannette ajaa hevosta? Mikäs olikaan teitän nimenne? Sinkkonen viittasi eräälle suurelle, mustaveriselle miehelle, joka istui synkän näköisenä kuoppansa reunalla, ruohonkortta hermostuneesti pureskellen. Mies liikahti vihaisesti, katsoi vää- pelistä poispäin ja sanoi äyhkien: — Tässä tiedä ... niin ... Nimestä ... saatana. Lammio astui lähemmäksi. — Toivottavasti tiedätte nimenne. Ruohonkorsi kiersi miehen suupielestä toiseen: — On siinä paperit. .. niin. — Vastatkaa kunnollisesti. Mistä kirjuri tietää mikä teidän korttinne on? — Viimenen tietysti. Se mikä jää. — Sanotte nimenne. Mitä peliä tuo on? — Pitäs tietää. Kun on kerran osattu kotoo hakee. Niin... Kyllä asia niin on. Saatana niin. Lammio aikoi jo korottaa ääntään, mutta muisti samassa, että häntä oli ankarasti varoitettu miesten turhasta ärsyttämi- sestä, ja hillitsi itsensä. Hän sanoikin neuvottomalla ja epä- varmalla äänellä, koska hänellä ei ollut muita käytöstapoja kuin tuo kopea ylimielisyytensä, joka ei nyt sopinut: — No, kai teillä sentään nimi on? — No, Korpela se on, äyhkäisi mies, niin kuin olisi vihaisesti ja sivumennen heittänyt nimellään Lammiota kasvoihin. — Sotamies. Niin. Korpela pureskeli ruohoaan hermostuneena, kunnes tempasi sen suustaan ja heitti vihaisesti menemään. Hän ei puhunut kenel- lekään mitään, tuijotteli vain omissa oloissaan, ja kun vää- peli lähti viemään miehiä keittiölle syömään, heitti hän kiukkui- sesti repun hartioilleen ja lähti toisten jäljessä mutisten itsek- seen jotakin, josta toiset eivät saaneet minkäänlaista selvää. Vääpeli jätti lopun järjestelyn Mäkilän huoleksi valittuaan yhdessä tämän kanssa kivääreille määrättävät ajomiehet. Mä- kilä eleli raskaita aikoja. Kaikki järjellinen huolto oli toivotonta. 356
Kirjanpidosta ei tullut mitään. Muonavahvuudesta ei ollut juuri koskaan tietoa, sillä usein piti ruokkia eksyneitä ja hajalle lyötyjä osastoja. Varusteita katosi, sillä ajomiehet kevensivät salaa kuormiaan, ja hevosiakin kuoli usein alituisten ilmahyök- käysten rasittaessa kuormastoa. Mutta sitä saidemmaksi Mäkilä vain kävi. Mitä enemmän hän näki varusteita tuhoutuvan, sitä säästeliäämmäksi hän tuli loppujen suhteen, päinvastoin kuin muut joissa tällainen herätti »antaa mennä»-tunnelmia. Kun hän miehet syötettyään alkoi määrätä nostomiehiä ajo- miehiksi, sanoi Korpela vihaisesti: — Missä niitä saatanan luupäitä sitten on? Meinaan, konia taluttaan niin. Että Suomen herra saa rauhassa tehdä rahaa. Mäkilä ei puuttunut niin asiattomaan asiaan kuin herrojen rahantekoon, vaan näytti Korpelalle tulevan ajokin ja sanoi rykäisten: — Sitten vain hyvää huolta hevoosesta. Koittaa syöttää missä vain sopii. Korpela aivan kuin räjähti: — Saatana, mua ei tartte neuvoo. Minä olen ikäni hevosta ajanu. Älä neuvo minua saatana! Pidä vaan ittestäs huoli niin! Kyllä asia niin on. Mäkilä alkoi rykiä ja punoittaa. Hän ei enää sanonut Korpe- lalle mitään, mutta toisille puhuessaan hänen sanansa tulivat tavallista kireämmin. Korpela katseli valjaita, heitellen ja tuis- kien niitä vihaisesti, pitäen edelleenkin tuota käsittämätöntä mutinaansa. Mäkilä katsoi hänen tuiskimistaan syrjäsilmällä, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Vasta kun Korpela lähti kärryjen luota, meni hän asettelemaan valjaat hyvään järjes- tykseen. Sitten hän kysyi hevosmiehiltä: — Kenen vuoro on soppareisuhun? Kranaatit rysähtelivät yhä tienvarteen, joten vuoro ei ollut kenenkään. — Uusitalo! S'oon sun vuoros. Puhuteltu käännähti vihaisesti ja alkoi kiroilla: — Tietysti. Me kerran ittekkin niin näät mitä se on. Kyllä sitä joka mies toista käskemässä on. 357
Sanaakaan lausumatta Mäkilä haki kuusen juurelta hevosen, valjasti sen ja nosti soppatonkan kärryihin. Hän oli juuri läh- temäisillään, kun Uusitalo tuli ja sanoi: — Me helvettiin siitä ja anna ne ohjat! Mäkilä katseli Uudentalon ohi silmiään räpytellen, nykäisi ohjaksia ja sanoi: — Khm ... Noin ... Minä menen. Tällä kertaa. Uusitalo ymmärsi, ettei kannattanut jatkaa, ja Mäkilä lähti. Hän käveli kärryjen vieressä, koska hänen mielestään tonkassa- kin oli tarpeeksi kuormaa hevoselle. Matkaa oli useita kilomet- rejä, sillä ilmatoiminnan vuoksi pidettiin huolto hajallaan ja mahdollisimman kaukana etulinjasta. Jonkun matkan päässä tuli vastaan polkupyörälähetti, joka laskeutui pyörältään ja varoitteli: — Pidähän varas. Sillä on maantie haarukassa. Tulee molem- min puolin, vähän matkaa kranaatinheittimien asemista. Mäkilä ei vastannut, vaan jatkoi rauhallista kulkuaan suoraan eteensä tuijotellen. Hän ohitti kranaatinheitinasemat ja läheni keskit yskoht aa, joka oli jyrkähkön mäen alla vetisessä notkossa. Mäen päälle päästyään hän pysähtyi odottamaan tulitaukoa. Kranaatit tulivat aina parittain lyhyin väliajoin. Lähtölau- kausten kumahdettua kuului hetkisen rahisevaa ujellusta, joka sekunniksi taukosi aina ennen räjähdystä. Hevonen korskui ja vapisi ja Mäkilä tarttui sitä suupieliin. Kun lähtölaukausten väli venyi tavallista pitemmäksi eikä uusia kuulunut, arveli Mäkilä patterien vaienneen ja nousi kärryille. Mutta hänen päästyään puoliväliin mäkeä kajahti jälleen. Ensi kerran elämäs- sään Mäkilä löi hevosta, joka alkoi laukata vauhkona mäkeä alas. Kranaatit ryöpsäyttivät mutaa ilmaan muutaman kymmenen metrin päässä, mutta pehmeä maa vähensi niiden sirpalevaiku- tusta tuntuvasti. Hevonen nousi kahdelle jalalle ja korskui alkaen työntää kärryjä takaisinpäin. Mäkilä laskeutui alas ja alkoi suupielistä taluttaa. Seuraava pari räjähti hieman kauempana. Hevonen päristeli sieraimiaan, otti muutaman teputtavan askeleen ja yritti taas kahdelle jalalle. Mäkilä taputteli hevosta ja puheli sille rau- hoittavasti: 358
— Älä pelkää! Mennähän rauhas. Ei s'oo ihmises. S'oon suuremmas käres. Mäkilä puheli hevoselle, vaikka sanat oikeastaan oli tarkoi- tettu hänen omalle sielulleen. Muuten hän oli täysin rauhalli- nen. Suoraan eteen tuijottavat silmät vain rävähtivät kranaat- tien räjähtäessä ja kurkusta kuului rykäisy silloin tällöin. Taas kajahtivat lähtölaukaukset, mutta tällä kertaa ujellus oli paha- enteisen lyhyt ja hiljainen. Mäkilä näki, miten vihreä, ruohosta värjäytynyt kuola pärskyi hänen kädelleen, tajusi hiljaisen suhahtavan humahduksen, ennen kuin hänen edessään leimahti punainen lieska ylös maantiestä, johon aukesi kraatteri. Hän katkesi keskeltä poikki. Hevonen kaatui aisoihin. Soppatonkan kyljessä oli reikä, ja kun kärryt alamäen ja hevosen kaatumisen vuoksi painuivat aisoilleen, vuoti reiästä paljon soppaa maahan, koska reikä oli alamäen puolella. Hevonen nosti vielä päätään, yritti nousta etujaloilleen ja päästi villin, tuskaisen hirnunnan. Sitten se vaipui maahan pari kertaa päätään heilauttaen. Seuraava kranaattipari ryöpsäytti mutaa molempien vainajien päälle. IV Konekiväärimiehet istuivat kaivamiensa poteroiden reunalla ruokaa odotellen. Kaikki olivat äreitä ja hiljaisia. Pari päivää sitten he olivat miehittäneet tämän purolinjan, ties kuinka monennen. Tämä oli kuitenkin siinä mielessä poikkeuksellinen, että vihollinen oli näin kauan ollut kokeilematta sen kestävyyttä. Tavallisesti se sysäsi heti kasaan heidän sulkuyrityksensä ja taas alkoi peräytyminen. Parroittuneina, likaisina ja kasvoissaan väsyneet ja katkerat juonteet he tuijottelivat maahan. Joskus napsahti luoti puuhun ja puron takaa kuului hyökkäysvaunun surinaa. Kauempana jytisi lentopommitus, ääni, joka harvoin vaikeni. Heillä oli kova nälkä. Toissapäivänä Rahikainen oli kyllä tuo- 359
nut jumalattoman kantamuksen ruokaa eräästä hajalle pommite- tusta kuorma-autosta, mutta se ihanuus oli loppunut pian. Ei voinut kieltää, kun vieraistakin porukoista tuli miehiä käsi ojossa: Antakaa vähän. Meillä ei ole ollut kahteen päivään mitään. Aseveljeys ja lähimmäisenrakkaus oli näiden loppuun saakka väsyneiden ja katkeroituneiden miesten keskuudessa huonommassa kurssissa kuin lainalaista yhteiskuntaa säilyttä- vien ja sen tuhoa pelkäävien piirien osakkeet, mutta nälän he tunsivat niin hyvin, että viimeisestäkin jaettiin. Mäkilän löysivät panssaritorjuntamiehet, jotka toivat uutta tykkiä linjaan tuhoutuneen tilalle. Tonkan kyljessä olevasta peiteluvusta he saivat selville omistajan ja toivat sen jouk- kueelle. Niin suuri oli nälän johdosta syntynyt pettymys, että Mäkilän kuolema jäi toisarvoiseksi seikaksi sopan vähyyden rin- nalla. Menipä Rahikainen niinkin pitkälle, että sanoi tylysti: — Saitahan tuo oli eläissään, mutta eipä tuo kuollessaankaan tapojaan parantanu. Kauhallisen he saivat mieheen ja murensivat vähäisen leipänsä sen sekaan ja söivät säästellen, aivan kuin se siitä lisääntynyt olisi. Rahikainen se kuitenkin piti myöskin kiittävän muistopuheen Mäkilälle: — Oli tuo siinä mies että painoi herrojen sälyt kuormista meh- tään. Sinne män ensimäisen joukkueen johtajankin ikoninkuvat. Mokoma hyypiö mitä kerräil. Noilla nyt ei oo pennin arvoo ... — On sin mänt parempaakii tavaraa. Tuol kertoit jot vehnä- jauhosäkkilöitä kuorma-autoil ajeliit järvee. Miehä sanoi jot hyö luuloot mein jäävä tän iankaikkisest. Hyö kuskasiit viel siilo tavaraa linjan taa ko ois pitänt viijä pois. Rokka ja Suden Tassu söivät yhteisillä vehkeillä, sillä Tassun pakkaus oli jäänyt eräässä kahakassa viholliselle. — Miehä sanoin siul jot älä puota seläst, puheli Rokka. Yleensä miehet hälytyksen sattuessa ottivatkin heti reput sel- käänsä, mikä seikka selvästi kuvasi miesten käsitystä mahdolli- suuksistaan sekä myös heidän taisteluhenkeään. Pakkaus olikin saanut sen johdosta Vanhalalta uuden nimen. — Pakokauhu- pussi, khihihi. 360
Muut söivät äänettä. Rokka huomasi ensimmäiseksi tietä myöten lähestyvän miesryhmän ja huusi: — Kato hitto! Kariluoto tulloo. No nyt saap hääkii koittaa toen iest... Miehii hää tuop. Mitä hittoo mie haastan? Nuli- koitaha nuo ovat. Kariluoto sieltä tuli tuoden pataljoonan täydennyksen tulles- saan. Hän vei miehet komentopaikalle, jossa tapasi Koskelan. Kariluoto huusi jo kaukaa iloisena jälleennäkemisestä: — No terve mieheen. Vielähän se vanha Ville on tolpillaan. Vaikka mikäs pahan tappaa. Jumala ei huoli ja piru tietää aina saavansa. Minä toin poikia tänne. Konekiväärillekin on neljä miestä... Nimittäin sinun entiseen joukkueeseesi. Kariluoto oli onnellinen mies. Hänet oli vihitty lomalla. Sokeana ja kuurona hän oli tullut ohi pitkien sairasjunien. Ohi korvien häneltä olivat menneet sanomat perääntymisestä ja tap- pioista. Laihtuneena, mustin silmänalusin hän oli elänyt lo- mansa, ja hänen huulensa olivat kirjaimellisesti kipeät suutele- misesta. Ujosti oli Sirkka-rouva huomauttanut, ettei hän pitkälle kestäisi sellaista leikkiä. Sillä täydellisellä itsekkyydellä, joka rakastuneille on omi- naista, hän oli onnistunut pitämään mielensä erossa tapahtu- mista, jotka murskasivat hänen koko maailmansa. Suomi ei voi sortua, koska se tekisi hänet, kapteeni Kariluodon onnettomaksi, ja kuinka joku voisi häiritä häntä sellaisella varsinkaan nyt, kun hän eli elämänsä aallonharjalla. Pitihän kaikkien tietää, että hänet oli juuri vihitty naiseen, jonka ihmeellisyyttä täytyisi koko maailman hämmästellä. Kariluodon tarkkanäköinen äiti oli kyllä vihjaissut, että poika oli saanut vaimon, jolla oli taipu- muksia huolimattomuuteen, mutta sehän se Kariluodon mie- lestä niin viehättävää Sirkassa olikin. Hän unohti asioita niin ihastuttavalla tavalla, ja kun Kariluoto löysi hänen sukastaan markan rahan, joka oli sinne pantu hävinneen napin tilalle, oli hän tukehtua hellyyteensä tuota suloista hupsua kohtaan. — Uudet aseet, oli isäpappa hokenut hädissään, kun näki että maailmanhistorian liike ei sietänyt Euroopan pohjoisnurkassa sitä idylliä, jonka keskellä hän oli niin onnellisena elänyt. Turvattu virkamiehen asema arkipäivisin ja suojeluskunnan 361
harjoitukset sunnuntaisin, minkä jälkeen käänneltiin kaiken- laisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat. Jos tuli hetki, jolloin pojankin täytyi ottaa kantaa asioihin, lohduttautui tämä Rommelilla, tai sitten kaiken varalta länsiliit- toutuneiden Suomi-ystävyydellä. Koskela odotti paikoillaan seisten ja Kariluoto kiirehti hänen luokseen pitkin riehakkain askelin käsi ojossa. Hänessä oli selvä lomalaisen leima, jonka loivat puhtaat vaatteet, hyvin leikattu tukka ja kiilloitetut saappaat, joiden päällä pöly näytti asiaan- kuulumattomalta. Koskela tarttui ojennettuun käteen ja sanoi: — No niin. Terve mieheen, ja onneksi olkoon. Kariluoto meni epävarmaksi. Hänen riehakkuutensa katosi, sillä nyt vasta hän tajusi todellisuuden. Hän näki Koskelan korkealle kohonneet poskiluut, punaiset ja turvonneet silmäluo- met sekä teennäisen, vääntyneen hymyn. — Kiitos, sanoi hän hiljaa, ja kysyi sitten epävarmasti: — Kuinka hurisee? — Tässä ollaan. Matkaa on tehty sillä aikaa. — Niin. Kovat on ajat. Jaetaan nuo miehet ensin ja mennään sitten johonkin. Minulla on repussa yhtä ja toista. Minä otan komppanian vasta sen jälkeen. — Käy kyllä. Toinen joukkue on tien tuolla puolella, ensim- mäinen ja neljäs tällä puolen ja kolmas reservissä. Pataljoona vaati sen omaksi reservikseen, mutta luopui, kun kuuli ettei siinä ole kuin kuusitoista päätä. Jääkärijoukkue suorittaa partiointia sivustoilla ja muuta reserviä ei olekaan. Kaikki tuntuu niin avuttoman heikolta. — Sarastie oli toivorikas purolinjan suhteen. Uskoi sen pitävän. — Kenties. Mutta molemmat siivet ovat auki. Vaikka niin ne ovat olleet ennenkin. Kun ei riitä niin ei riitä, vaikka se kuinka järjenvastaista olisi. Jos olisikin vahva reservi siipiä varten. He järjestivät täydennyksen ja siirtyivät pois lähettien ja puhe- linmiesten kuuluvilta saadakseen rauhassa keskustella. Kari- luoto avasi reppunsa ja teki voileivät. 362
— On minulla ryyppykin jos haluat. — Ei käy. — Tarkoitin vain yhtä. — Eipä tuosta taas pelkän maun takia. No mitä ihmisten ilmoille kuuluu? — Oikeastaan hyvin vähän merkillistä. Mutta miten on asiat? Koskela ähkäisi hiljaa ja oli kauan vaiti, sanoen sitten hiljaista kuohuntaa äänessään: — Kaikki on lopussa. Niin kertakaikkiaan kuin voi. Kariluoto melkein hätkähti. Nuo lujalla ja katkeralla äänellä lausutut sanat olivat niin peruuttamattoman tuntuiset, että hän tunsi kuin loppu olisi käsillä juuri tässä hetkessä. — Niin. Ei olisi uskonut Saksasta. Ja yksin emme kestä. Koskela ei vastannut vähään aikaan. Kariluodosta tuntui kuin hän olisi tahallaan pidätellyt jotakin. Hän näki miten Koskelan silmäkulmassa nyki lihas, ja siitä hän arvasi minkälaisen rasituk- sen alla tuo päältäpäin niin rauhallinen mies oli ollut. Viimein Koskela sanoi omituisen vihaisella äänellä: — Ei tämä mitään sotaa ole. Surkeutta surkeuden päällä. — Niin karkurit, sanoi Kariluoto käyden käsiksi päällimmäi- seen asiaan, joka hänen mielestään tätä surkeutta edusti. — Onko niitä paljon? — Ei niillä mitään asiallista merkitystä ole. Nimittäin varsi- naisilla hiippailijoilla. Niiden luku on melko vähäinen ja ne ovat enimmäkseen hermonsa menettäneitä, joilla ei juuri muuten- kaan mitään tekisi. Mutta kukaan ei halua tapella. Koko touhu on niinkuin vesivelliä tai pitkää piimää. Mikään ei pysy käsissä mihin tarttuu. Koskela vaikeni ja hänen kasvoilleen palasi entinen, liikku- maton ilme. Kariluotokaan ei jatkanut keskustelua, koska hän vaistosi Koskelan puhuneen enemmän kuin oikeastaan halusi. Niin hyvin hän miehen tunsi, että tiesi tämän väsymyksen olevan korkeimmillaan, sillä muuten ei tuollainen purkaus Koskelalta olisi ollut mahdollinen. Pitkän ja vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa he pureskelivat voileipiään. Viimein Kariluoto sanoi: 363
— Kuinka meidän käy? — Niin pataljoonanko? — Meidän kaikkien. Koko Suomen... — Niinkuin hävinneille käy. Luu kurkkuun. Kariluodon leuka vapisi. Silmäluomien alla tuntui kostealta ja vihan ja itkun sekaisella äänellä hän sanoi: — Ei. Ei jumalauta. Sitä minä en kestä... Minä en tahdo sitä nähdä. Muuten miten tahansa. — Toivoa ei ole. Ei niin minkäänlaista. — Tapellaan sitten toivottomasti. Kariluodon ääni soinnahti rajusti. — Sitä se on ollut kaiken aikaa, sanoi Koskela väsyneen yhtä- kaikkisesti. Kariluoto näki, että tämä oli vaivautunut koko kes- kustelun sävystä, eikä enää jatkanut. He siirtyivätkin käytännöl- lisiin seikkoihin Koskelan selitellessä asemaa Kariluodolle. Hän jäisi toistaiseksi entisen joukkueensa johtajaksi, joskin hän tiesi, että hänen siirtonsa olisi vain ajan kysymys. Upseeripula alkoi olla tuntuva, joten hänenlaistaan luutnanttia ei pidettäisi jouk- kueenjohtajana. Oikeastaan pataljoonassa oli parikin komppanian- päällikön vakanssia, joissa toimi nuorempia miehiä kuin hän, mutta ne oli täytetty hänen ollessaan kolmosen päällikkönä, ja lisäksi nämä luutnantit olivat aktiiviupseereita. Koskelaa tämä kysymys ei kiinnostanut mitenkään kunnianhimoisista syistä, mutta hän olisi vain tahtonut pysyä omassa joukkueessaan, mikä ei kuitenkaan kävisi muuten kuin sillä perusteella, että hänestä tehtäisiin komppanianpäällikkö. Syötyään he lähtivät tarkastamaan asemia. Koskela kertoili perääntymisen vaiheista, ja vähitellen Kariluoto alkoi tajuta, miten täydellinen romahdus oli ollut. Hietasen joukkueeseen täydennyksenä tulleet alokkaat kaivoi- vat itselleen sirpalesuojat. Heitä oli neljä, ja Hietanen jätti hei- dät kaikki ensimmäiseen puolijoukkueeseen, koska siinä oli vä- hemmän miehiä kuin toisessa. Oikeastaan ryhmät olivat olleet 364
vajaalukuiset sodan alusta lähtien. Asemasodassa se ei tuottanut haittaa, tekipähän vain vartion raskaammaksi, mutta peräänty- misen alettua oli kalustoa vaikea saada kulkemaan. Hietanen neuvoi poikia kuopankaivuussa. Kolme näistä näytti ottavan tilanteen vakavasti. He olivat vähäpuheisia ja tottelivat Hieta- sen ohjeita hätäisellä nöyryydellä, joka selvästi kieli heidän epä- varmuudestaan. Neljäs pojista, vaaleatukkainen reipasotteinen nuorukainen sen sijaan tuntui heti olevan kuin kotonaan. Kun hän sai kuoppansa kaivetuksi hän istui sen reunalle ja sanoi reh- vakkaasti: — Missä täällä niitä ryssiä on, että saa ruveta tappaan? Rokan pää nousi montusta. — Ai hitto. Nyt työ sit kuulitta. Älä kuule huuva niin kovast, hyö kuuloot ja lähtööt karkuu ko saavat tietää jot sie oot tult. — Kui vanhoi te olet? kysyi Hietanen. — Kaksikymmentäviisi syntyneitä, herra kersantti, vastasi eräs. — Mää hämmästy. Nuari meeki olin kun aljetti mut ei senttä lapsi. — Suomi-äiti se roastaa lapset rinnoiltaan ja lähettää puolus- taminaan ihtiään, sanoi Rahikainen. Hietasen väsyneille kasvoille nousi hymyntapainen: — Mää kuuli ensmäisen kerra sanottava ittiän herra kersantti. Kai te kuulit kaik muukki? Ettäs sit tiärät mikä mää oikkiastas ole. — Koulutuskeskuksessa peloteltuja alokkaita, sanoi Rahi- kainen väheksyvästi. Nyt ne lähettävät tänne ukot ja pojat. — Urhojansa kansanvalta esiin työntää kaikkialta, khihi... Vanhala oli montussaan kädet ristissä niskan takana ja alkoi laulaa hyräillä: Pyrokraatit kuolevat, vankilat ja tuonelat kuolonporttins avajaa yli onnettoman maan. Urhojansa kansanvalta esiin työntää kaikkialta, elämästä kuolemasta kamppaillaan ... 365
-— Kamppaillaan, kamppaillaan, sanoi Sihvonen ärähtäen. — Tässä vaan ei elämästä tiijä. Kuolinkamppailua taitaa... Koskela ja Kariluoto saapuivat. Koskela jäikin niiltä jäljil- tään joukkueeseensa, ja Kariluotokin pysähtyi hetkeksi jutte- lemaan. — No mitäs sitä kuuluu? — Eipä ihmeitä. Alueluovutuksethan tässä on olleet käyn- nissä. Kariluoto näki läheisellä korvikenuotiolla entiseen joukkuee- seensa kuuluneen Ukkolan ja lähti tervehtimään häntä. Ukkola istui lakki väärinpäin päässä, lippa niskassa. Konepistoolinlip- paita roikkui ympäri vyötäröä. Reppua ei ollut, oli vain leipä- laukku, johon oli manillananilla sidottu manttelikäärö. Korvike- pakkia hän piteli konepivStoolinpiipun päässä tulen yläpuolella. — Terveheks . •. Mitäs Ukkolan poika? — Hei. Eipä nää riennot paljon huvita. Mies vilkaisi olkansa yli, ja pakostakin oli Kariluodon hymyil- tävä. Niin tyypillinen oli hänen näkemänsä kuva ja niin tyypilli- nen saamansa vastaus. — Eipä taida. Tähän sitä on jouduttu. — Kortti tuo ja kortti vie, mutta maanviljelys on ihan onnen- kauppaa. Kovaa juoksemista hän vaan on. — Eikö sille mitään mahda? — Kai sille jotain kiusaa vois tehdä, mutta ei sitä pysäytetä. Jos yhdestä paikasta pitää niin toisesta pettää. Ja jätkät lähtee heti. Se poika panee rautaa ilmaan ja tulee kun susi. Noi Tormo- viikit vallan perkeleitä on. Pommia ja kuulaa tulee taivaan täy- deltä. Kai sielä istuu pari kirkiisiä tasoillakin ja ruimii kone- pistoolilla. Ukkolan römpsä kiehui. Hän otti kaasunaamarin voidelaati- kon ja kaatoi varovasti siitä korviketta pakkiinsa. — Viimestä viedään noistakin. Töpinä on ottanut vallan lopputilin. Syömistä ei väliin nää päiväkausiin. Kyllä se niin on ettei sotalaivalle mahda mitään isä Jumalakaan. Ukkola keskeytti puheensa, sillä hänen huomionsa keskittyi korvikkeen kiehumiseen. Puhalleltuaan pakkiinsa jatkoi hän: — Meinaan, jos se sen kaataa niin pystyyn ei saa kummin- 366
kaan. Jaa niin. Onneksi olkoon kanssa. Eikös sitä ollu niitä naimiaisiakin? — Kyllähän niitä oli. Kiitoksia paljon. Tuossa on pari korp- pua. Ei ole enempää kun jaoin jo tuolla ykkösjoukkueen pojille. — Tanks. On siinä korviketta, jos meinaan muuton käy. Ykkösestä lähti muutama jätkä lipettiin Pyhäjärvellä. — Kiitos, minä en ehdi juomaan. Niin, Rajamäkeä minä en ihmettele, mutta Kuusisto ja vallankin Rauhala on yllätys. — Kuusistolta petti luonto ja Rauhala taas on sen verran rohkeempi muita, että uskaltaa juosta kauemmas kun toiset. — Ei kai nyt enää sentään ole karkureita? — Ei semmosia. Mutta jahka se alkaa sylväseen sieltä, niin kyllä karkureita riittää. Kariluoto jatkoi matkaansa. Yhä raskaammalta tuntui. Jokai- nen tapaaminen tiesi vain masennuksen lisääntymistä. Ukko- lakin kuului parhaisiin taistelumoraaliltaankin, ja hänkin oli täysin toivoton. Samanlaisen vastaanoton sai Kariluoto koko komppanialtaan. Ynähdellen vastasivat miehet tervehdykseen. Entiset miehet sentään onnittelivat ja osoittivat jotenkin ilonsa Kariluodon paluusta, mutta synkkä oli se heikko linja, jonka hän tarkasti. 367
NELJÄSTOISTA LUKU Vo ... uu ... uuuuuu ... Maataistelukoneita pyrähti etulinjan yli komentopaikkoja sekä tykistöasemia kohti. Kaikki suojautuivat kuoppiinsa, sillä tuo yhtäkkinen ulvaisu rikkoi tunnelman tavanomaisuuden ja sai miehet vaistomaisesti kiirehtimään monttuihinsa. Poikkeuk- sellinen rauhallisuus oli saanut heidät tuohon toiveen luomaan itsepetoksen tilaan, jolloin kuvitellaan, että taistelut jostakin hämärästä syystä taukoaisivat. Parin päivän hiljaiselo oli tyyn- nyttänyt mielet, mutta niin pinnassa jännitys kuitenkin oli, että he kohta joutuivat tuohon puolittain vauhkoutuneeseen hermos- tuneisuuden tilaan, joka näiden vetäytymistaisteluiden aikana oli joukoille ominaista. Koneiden mentyä alkoivat he nousta ylös, mutta painuivat takaisin kuoppiinsa, kun vihollisen puo- lelta kuului jatkuva lähtölaukausten kumina. Muutama sekunti heillä oli aikaa toivoa, ettei keskitys sattuisi heidän kohdalleen, kunnes ensimmäiset räjähdykset ilmaisivat tämän toivon turhaksi. Maa keinui ja vavahteli. Ilma parkui ja voivotti ja onnettomien ihmisten sydämet takoivat halkeamaisil- laan tämän myllerryksen keskellä. He koettivat likistyä maata vasten niin matalaksi kuin suinkin voivat. Kynnet kuopivat hiekkaa montun pohjalla ja joku pisteli lapiollaan maata altaan, lapsellisesti, ruokalusikallisen kerrallaan. — Paikoillanne! kuului jostakin tukahtunut ääni, mutta se hukkui repiviin räjähdyksiin. Puut katkeilivat kuin korret, ja tuli sekä savupatsaat kohosivat niiden latvojen korkeudelle saakka. Sirpaleet, puunoksat ja maankokkareet satoivat alas 368
yhtenä kuurona, ja jossakin tavoitti kuuma suriseva sirpale hätääntyneen miehen, joka parahtaen alkoi huutaa: — Lääkintämieheet... Lääkintämieheet... Minuun osui. Hietanen makasi suullaan kuopassaan. Hän piti silmiään kiinni ja totesi jännittyneellä tajunnallaan lähistölle sattuneita räjähdyksiä: — Taas ... taas .. taas .. taas. Se oli jonkinlainen suojelukeino, jolla hän ohjasi mielensä pois siitä kauhusta, minkä tämä ryske ja tärinä herätti. Hänen mont- tunsa läheltä alkoi kuulua surkeata valitusta ja avunhuutoa, ja jonkin aikaa pelkonsa kanssa taisteltuaan hän nosti päätään ja katsoi. Muutaman metrin päässä konttasi yksi äsken tulleista alokkaista vaivalloisesti itseään eteenpäin raahaten ja huutaen apua kasvoillaan hurja kauhu ja hätä. Hietanen loikkasi ylös. Hän tarttui mieheen ja alkoi vetää tätä kuoppaansa huutaen vihasta sinisenä: — Mää sanosi sul saatanal et pysy montus! Ja sää lähri! Hän oli juuri ehtinyt vakavasti varoittaa poikia sitä tekemästä, koska omasta kokemuksestaan hyvin tiesi, miten raskasta pai- koillaanolo keskityksessä oli. Kun kauhu saisi yliotteenitseh.il- linnästä, aiheuttaisi se juuri tuollaisen mielettömän törmäilyn räjähdysten sekaan. Kenties hänen painokas varoittelunsakin oli osaltaan ollut provosoimassa miehen tekoa. Hän veti tätä melkeinpä raa'asti perässään, sillä pelko muuttui hänen mielessään sokeaksi raivoksi miestä kohtaan. Sirpaleet surahtelivat korvissa, multaa satoi heidän päälleen ja paineaallot humahtelivat painaen vaatteet vähän väliä ihoon kiinni. Hieta- nen oli polvillaan vetäen miestä kädestä ja vyöstä. Tämä huusi jatkuvasti pikemminkin järkytyksestä kuin kivusta, sillä haava ei ollut vaarallinen. Kuuma ilma-aalto iski Hietasen kasvoihin samalla kun sirpale katkaisi hänen nenärustonsa ja repäisi molemmat silmät auki. Hän lysähti alokkaan päälle, joka jähmettyi äänettömäksi näh- dessään revityt veriset silmät kuopistaan pullistuneina. Mies yritti vierittää Hietasta päältään, mutta pelästys oli lamauttanut hänet niin, etteivät voimat riittäneet. Hän käänsi päänsä poispäin päästäkseen näkemästä noita kamalia verisiä 369
kasvoja, ja kun hän viimein sai ääntä kurkustaan, päästi hän pitkän ja surkean huudon. Se herätti muut. Koskela ja Vanhala olivat lähimpänä ja ryö- mivät avuksi. He ottivat Hietasen pois miehen päältä ja raaha- sivat heidät lähimpään monttuun. Silloin juuri siirtyi keskitys taemmaksi, ja Koskela huusi alokkaille: — Uudet miehet. Sitokaa haavoittuneet, ja jos tulee lähtö, niin ottakaa mukaan. Muut kiirehtivät asemiin, sillä panssarivaunun ääni kuului puron takaa vilkkaan ammunnan säestämänä. Samalla alkoi kuulua rynnäkköhuutokin, mutta ennen pitkää se paljastui hämäykseksi. Vihollinen ei hyökännyt, vaan lopetti huutonsa ja ammuntakin hiljeni vähitellen. Miehet aprikoivat tämän här- näyksen tarkoitusta, saamatta kuitenkaan asiasta irti muuta kuin sen, että vihollisen tarkoituksena oli vain hermostuttaa heitä ennen varsinaista hyökkäystä. Tällaista oli kyllä sattunut ennen- kin, joten he eivät olleet asiasta erikoisen huolestuneita. Koskela käski Rokan pitää silmällä joukkuetta ja lähti taakse katsomaan Hietasta. Äskeisessä kiireessä hän ei ollut ehtinyt saada selville, miten tämän oli käynyt. Hän oli ollut näkevinään, että silmistä oli mennyt vain toinen. Hietasella oli kääre ympäri pään, ja hän alkoi juuri tulla tajui- hinsa, kun Koskela ehti hänen luokseen. Hän liikutti käsiään, kosketti sidettä ja mutisi: — Mikä tilanne? Koskela veti hänen kätensä pois kasvoilta ja sanoi: — Ei hätää. Pysy hiljaa nyt. — Onk Koskela? — On. Älä liiku. Sait vähän nenäsi päälle. Koskela katsoi miehiin, veti kynsillään silmiään, ja miehet nyökkäsivät. Sitten hän nosti kaksi sormea pystyyn ja sai myön- tävän nyökkäyksen. Puseronhihastakin vuoti verta, ja he löysi- vät kyynärpään alapuolelta pienen haavan. He sitoivat sitä, koettaen tehdä sen mahdollisimman tärkeäksi kiinnittääkseen Hietasen huomion siihen. Tämä ähkäisi: — Mul teke kippiät. Mitä mun ottan puutu? — Sait nenääsi. Ki se ole paha . . . 370
— Mää tiärä. Ei mul oi silmi enä. Taju alkoi yhä enemmän palata, ja sitä mukaa lisääntyivät tuskat. Isku oli puuduttanut haavan, mutta kun puutumus alkoi kadota, ymmärsi Hietanen mistä oli kysymys. Hän puristeli välillä käsiään nyrkkiin ja aukaisi taas sormensa suoriksi. Kauan aikaa hän pidätteli valitusta, mutta sitten se tuli yhtämittaisena huutona, niin että alokkaat kääntyivät peloissaan poispäin. Koskela nosti varovasti hänen päätään: — Ottaisitko vettä. Pian tulevat paarit. Minä saatan sinut tien varteen. — En mää ota... Misä poja ova? — Asemissa. — Ollak me siin viäl? Vanhas paikas? — Ollaan. Hietanen vääntäytyi kyljelleen päästäen uuden huudon. Sitten hän retkahti takaisin selälleen. Hengitys huohotti nopeana ja katkonaisena. — Onk täs muit? — Uudet miehet. — Anna mul pistooli! — Älähän hätäile. Pian päästään Jsp:lle. — En mää jaksa. Mun pään pala. Niin kauhia. Niin kauhia. Mää en jaksa kauva ... Anna ... Mää kuale muutonki. — Saat uskoo etten minä anna. Se ei kannata. Ja sinä et kuole. Sinä olet muuton ihan kunnossa. Se leikkas vaan ne auki. Nenäluu on rikki, ei muuta. Hietanen alkoi jälleen vääntelehtiä. Koskela käski alokkaiden juosta lääkintämiehiä vastaan ja kehottaa näitä kiirehtimään. He olivat jo vieneet pari muuta haavoittunutta tienvarteen. Koska vihollinen rauhoittui, salli Koskela miesten käydä hy- västelemässä Hietasta. Kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa, sillä he tajusivat täysin Hietasen onnettomuuden suuruuden ja tunsivat, että tavanomainen teeskennelty kehotus huoletto- muuteen ei sopinut. Äänettöminä he jokainen vuorollaan kos- kettivat paarinaisaa pusertavaa kättä. Valituksensa lomassa Hietanen yritti laskea leikkiä, tajuten hänkin tilanteen pingottu- neen jäykkyyden:
— Silmi ei oi. Ei käy poramine. Kun kukaan ei vastannut, vaistosi Hietanen heidän osan- ottonsa, ja aivan kuin sitä torjuakseen hän alkoi mekottaa enti- seen tapaansa: — En mää välit. Mää en hual jumalaut! Mää olen tavalise surutoinen poika. Mää en välit pal semmottist. Lääkintämiehet nostivat paarit ylös ja alkoivat kantaa. Viimei- nen ääni, jonka he kuulivat oli pitkä tuskainen huuto. He tiesivät aivan hyvin ettei sellainen pääse vähällä Hietaselta, ja arvasivat että revittyjen silmien aiheuttamat tuskat olivat kovat. Koskela lähti saattamaan paareja tienvarteen. Sinne oli jo kerätty muut keskityksessä haavoittuneet, joita oli kaikkiaan kuusi. Kariluoto oli pyytänyt autoa Jsprltä, ja sattumalta siellä oli sellainen ollutkin, koska se oli tullut noutamaan maatais- telukoneiden aikaisemmin haavoittamia huoltomiehiä. Lääkäri päätti ottaa etulinjan haavoittuneet samaan kuormaan ja lähetti auton. Linja-autosta tehty sairasauto vaappui paikalle huonoa tietä myöten. Haavoittuneet katselivat hätääntyneinä, miten kuljet- taja .käänsi sen huolimattoman näköisesti pahassa kivikossa. He pelkäsivät auton särkyvän ja jäävänsä vaille kuljetusta, sillä jokaisella heistä oli kiihkeä halu päästä pois täältä, ennen kuin vihollinen hyökkäisi. Heidän pelkonsa oli turha, sillä kuljettaja osasi toimensa. Yleensä nämä sairasautojen kuljettajat olivat vuosien mittaan joutuneet pitämään kulkukelpoisena sellaista- kin maastoa, johon tavallinen mies ei aina olisi uskaltanut lähteä hevosellakaan. He tiesivät ajavansa kilpaa kuoleman kanssa, sillä hyvin usein riippuu haavoittuneiden pelastus siitä, ehtisi- vätkö nämä ajoissa leikkauspöydälle. Vaikeimmin haavoittuneet asetettiin eteen. Vaikka tärinä takaosassa oli kovempi, jäi Hietanen sinne päästäen erään vat- saan haavoittuneen etupäähän, huolimatta siitä että tärinä aiheutti hänen päässään polttavaa kipua. Se säteili otsasta taka- raivoon saakka, vieläpä poltti selässä ja käsivarsissakin. Lääkintä- mies kuiskailikin Koskelalle, että Hietanen saattaisi kuolla, jos sirpale on raapaissut tarpeeksi syvältä. Koskela kieltäytyi sellaista uskomasta, hänen mielestään Hie- 372
tanen ei voisi olla tajuissaan, jos haava olisi niin vaarallinen. Hän tarttui tämän käsivarteen sanoen: — Ota löysin rantein. Ei se elämä ihan silmienkään varassa ole. Jos eletään, niin varmasti tavataan. Minä käyn joskus. Hietanen oli niin tuskainen, ettei jaksanut kiinnittää paljon huomiota Koskelaan. Ähkimisensä ja valituksensa seasta hän mutisi päätään poispäin kääntäen: — Kuulemihi sit vaa! San pal tervessi pojil viäl! Pir hual ittestäs! Kuljettaja käski Koskelaa poistumaan autosta ja tämä astui maahan. Pitkän aikaa hän seisoi äänettömänä paikoillaan vielä senkin jälkeen, kun auto oli kadonnut tienmutkan taakse. Sitten hän sytytti tupakan ja lähti verkalleen kävelemään joukkueensa asemia kohti. Entistä suurempi autius laskeutui hänen mie- leensä. Vaikka hän oli ollut kauan poissa joukkueestaan, ei hän ollut siitä vieraantunut. Joka miehen mukana poistui siitä jota- kin. Vanha joukkue merkitsi hänelle sitä mielialaa, joka liittyi alkusodan menestykseen ja sen henkeen. Jokainen siitä poistuva mies oli pala tuosta mielialasta, ja sen tilalle jäi vain toivotto- muus ja taistelun järjetön tarkoituksettomuus. Hietanen oli sen lisäksi se mies, joka Koskelalle oli ollut oikeastaan läheisin. Sokeus tuntui kaikkein huonoimmin sopivan juuri hänelle. Mutta Koskela tiesi mitä oli tehtävä. Hän kykeni ajattele- maan mitä tahtoi ja olemaan ajattelematta sitä mitä ei tahtonut. Jälleen hän työnsi pois mielensä ovelta tuon kiusallisen tunnon, joka liittyi tähän järjettömään tappamiseen ja kärsimyksiin, saman jonka vuoksi hän kerran oli raivostunut, kun Lehto oli ampunut vangin ja toiset olivat siitä raapineet suutaan. Ei täällä ollut ihmiselle tilaa, ja Koskela alkoi miettiä konekiväärien uutta sijoitusta. II Majuri Sarastie istui sammalmättäällä ja poltti tupakan toi- sensa jälkeen. Silmänaluset olivat mustat ja tupakkaa pitelevän käden liikkeet nykivät ja hermostuneet. Kesäpusero oli rypis- 373
tynyt ja likainen. Väri saappaista oli kulunut soilla ja korvissa. Niiden terät olivat vihertävän vaaleat: — Toi saatanan huono hevosennahka, ajatteli Sarastie ohi- mennen, kun hänen silmänsä kiinnittyivät asiaan. Komentopaikka ei ollut merkillinen. Puhelin oli ja korvike- nuotio. Sivummalla kyhjöttivät lähetit ja viestimiehet. Adju- tanttia ei ollut, sillä tämä toimi jääkäri joukkueen johtajana enti- sen kaaduttua. Uusi ei vielä ollut tullut, ja Jumala yksin tiesi milloin tulisikaan. Kranaatteja ujelsi yli. Maataistelukoneet rähisivät taempana huollon kimpussa. Oma kranaatinheitin yskäisi kolme kertaa lähistöllä. Sitäkin vaivasi ammuspula. Oli kuljetusvaikeuksia. Siitä pitivät Stormovikit huolta. Sarastie pelkäsi avoimia sivustojaan. Koukkaus kuului venä- läisten ohjelmaan yhtä kiinteästi kuin se oli heillä kuulunut menomatkalla. Mutta mitä oli tehtävissä? Olisi tarvittu kun- nollinen reservi sivustoja varten, mutta mistä sen otti. Jääkäri- joukkue oli, ja se suoritti partiointia, sekä lisäksi oli joukkue ensimmäisestä komppaniasta, mutta se oli lähellä etulinjaa sen pettämisen varalta. Purolinjalta ei voinut irrottaa enempää, sillä se oli ilmankin heikko. Ja mitä siitä tulisi, jos olisi kaik- kialla vähän eikä missään mitään. Nykyään oli uskallettava. Hänelle oli luvattu pioneerikomppania reserviksi sitten kun se vapautuisi tienteosta, mutta siellä se kuului olevan edelleenkin. Taisteluosaston komentaja vaati vain »rlautaisia toimenpiteitä». Sarastien mielestä everstiluutnantti oli typerä. He olivat huo- noissa väleissä, ja kiukuissaan majuri ajatteli, että everstiluut- nantin sorakielisyyskin kuului osana tämän tyhmyyteen. Ei heillä muuta riitaa ollut kuin tuo tavallinen esimiehen ja alaisen kahnaus sen johdosta, että toinen vaati enemmän kuin toinen katsoi mahdolliseksi täyttää. Kun Sarastie ei kyennyt kuluneella pataljoonallaan pysäyttämään vihollista, ei komentaja milloin- kaan ottanut huomioon muita syitä kuin sen, ettei toimittu tar- peeksi tarmokkaasti. Mitäpä hänen, Sarastien, tarmokkuudesta, kun kerran sitä ei miehissä ollut. Ja se asia ei ollut komentajan korvattavissa. Hän oli tehnyt voitavansa. Hän oli koettanut käsitellä miehiä oikein, hän oli painostanut upseereille näiden 374
asenteen merkitystä, ja Lammiolle hän oli pitänyt jyrkkäsanaisen puhuttelun. Nyt oli herra-asenteiden jäätävä ja upseerin oli muututtava konepistoolimieheksi. Sarastie oli paljon lukenut sotahistoriaa ja ajatteli tässä yhteydessä Napoleonin lausetta: »Olen ollut liian kauan keisari. On ruvettava jälleen kenraali Bonaparteksi.» Hän oli ollut jyrkkä tarvittaessa, mutta ampu- misoikeuden käyttöä hän piti järjettömänä, vieläpä epämoraali- senakin. — Niinpä niin. Kunhan vain henki kohoaisi. Sitä mukaa sitkistyisi linjakin. Siitä asiasta kaikki oli kiinni. Alkaisi olla mahdollisuuksia toimittaakin jotain, kun olisi mahdollisuus las- keskella asioita. Nyt oli kaikki sattuman varassa. Linja saattoi yhtä hyvin pitää kuin pettää. Miesten suorituskyky oli entistä hämärämpi tekijä. Yhtenäinen sitkeä tahto puuttui. Oli vain ailahduksia, jotka saattoivat sammua pienimpienkin tekijöiden vaikutuksesta. Äsken oli jääkärijoukkueen partio palannut oikealta sivustalta, joka nojasi laajaan suo-alueeseen. Sarastie ei kuitenkaan luotta- nut tähän suohon, sillä olihan hän itse suorittanut koukkauksia vaikeammankin maaston kautta, ja kokemus oli jo ehtinyt osoit- taa, että venäläiset kykenivät siihen yhtä hyvin. Partio oli ilmoit- tanut kaiken olevan rauhallista, mutta kuinka paljon nykyään voi luottaa noihin ilmoituksiin. Hieman epävarmalla äänen- sävyllä annettu selostus kieli, että aivan siellä asti ei sentään tullut käydyksi. Tappio oli lisännyt Sarastien filosofisia taipumuksia. Hän oli aina pyrkinyt ottamaan kaiken »tieteellisesti», olipa hän vähän keikaillutkin sillä asialla. Majuri yritti kämmenellään lyödä korvansa juuressa inisevän hyttysen kuoliaaksi niskaansa vasten, mutta kepeästi tämä kiep- sahti käden alta purkautuvan ilmavirran mukana pois vaarasta. Maha kurisi ilkeästi ja hetkellisen heikkoudentunteen mukana kohosi hänen otsalleen hikikarpaloita. Ripuli oli yleistä. Vartiomies tuli metsästä nopeasti ja hengästyksissään: — Herra majuri. Vihollinen! — Missä? — Tuolla! Ketjussa. Konepistoolit kainalossa. 375
Sarastie komensi lähetit ja viestimiehet asemiin ja lähti itse vartiomiehen osoittamaan suuntaan. Hän tajusi heti kaiken nähdessään kuusikossa etenevän vihollisketjun ja sen takana konekivääreitä kantavia miehiä. Niistä hän arvasi koukkauksen olevan kysymyksessä, sillä tavallinen partio ei kuljettaisi kone- kivääreitä. Sarastie juoksi takaisin ja komensi epäröiviä miehiä asemaan. Pari laukausta aloitti kahakan. — Ilmoitan etulinjaan ja pyydän apua, huusi hän. Lähetit ja viestimiehet juoksivat pakoon, ja Sarastie näki erään vihollisista ojentavan konepistooliaan kuusen takaa. Hän veti esiin pistoo- linsa ja ampui lippaan tyhjäksi. Käsi tavoitti juuri puhelimen- kampea, kun ensimmäinen venäläinen ampui pitkän sarjan. Sarastie oli kuollut. III Sairasauto keikkui voihkivine lasteineen pitkin kuoppaista tietä. Kuljettaja tarkkaili tietä ja väänteli ohjauspyörää koettaen väistellä pahimpia kuoppia. Lääkintämies koetteli erään haavoit- tuneen valtimoa. Hän nousi ja kuiskasi kuljettajalle: — Ei elä Jspille saakka. Kuljettaja ei vastannut, sillä tie vaati kaiken huomion, eikä hän muutenkaan tiedolla mitään tehnyt, sillä hän ajoi jo korkeinta mahdollista vauhtia. Auton perässä makasi Hietanen. Hän koetti kaikin voimin pidellä kiinni, sillä jokainen täräys vihlaisi kipeästi päässä. Tuska ei antanut hänelle mahdollisuuksia ajatella onnetonta kohtaloaan, sillä niin kauaksi kuin tulevan elämän järjestelyyn hänen mielenkiintonsa ei riittänyt. Hän toivoi vain ajon pian loppuvan tai sitten kuolevansa, kunhan vain pääsisi kärsimästä tätä tuskaa. Toisten valituksen sekaan kuului joskus hänen pitkä- veteinen, epätoivoinen huutonsa, kun kipu ja kärsimys vähän päästä meni yli hänen voimiensa. Lähestyessään komentopaikalle johtavaa ylämaata he olivat kuulevinaan ammuntaa auton surinan läpi, mutta se ei herättänyt 376
sen enempää heidän mielenkiintoaan. Mäen alla oli tienmutka, ja juuri kun auto kääntyi siitä räsähti tuulilasi sisään. Kuljettaja lysähti ohjauspyörää vasten ja kierähti siitä vaihdetangon vie- reen kaatuneen lääkintämiehen päälle. Auto törmäsi ojaan ja pysähtyi. Luodit rapisivat korin läpi ja konepellin alta alkoi lepattaa tulenliekki. Kun Hietanen selvisi töytäisyn aiheuttamasta huumauksesta, hän nousi ylös. Ympäriltä kuului huutoa ja valitusta. Hän ha- puili käsiinsä takaoven ja työnsi sen auki. Teko aiheutti uuden luotiryöpyn auton kylkeen. Joku ryömi hänen jaloissaan ja huusi: — Auto palaa . . . Auto palaa . . . Auttakaa ulos . . . — Misä kuljettaja ja lääkintämiäs? huusi Hietanen. — Kuolleet. Auta . . . Hietanen työnsi miehen ulos ja hapuili takaisin auton etu- osaan huutaen: — See ko ei pääs ulos ottako mnuu kärest! Mää verä. Mut nee ku pääsevä tulkko itte. Auton taka kaik! Joku tarttui hänen ojennettuun käteensä, ja vaikka ponnistus aiheutti viiltävän kivun hänen päässään, veti hän miestä pitkin auton lattiaa. Tämä huusi ja voihki, kun haavoittunut lantio laahasi lattiassa. Haavoittuneita oli ollut kuusi, mutta näistä oli kaksi edessäollutta kuollut samasta suihkusta kuin kuljettaja ja lääkintämieskin. Vetäessään miestä ulos kuuli Hietanen, miten viimeinen henkiinjääneistä huusi apua: — Auttakaa minua ... Auto palaa ... Minulla ei ole jalkoja ... En pääse . .. Huuto tukehtui yskintään, sillä auto alkoi olla täynnä savua. Hietanen pääsi peräovelle haavoittuneen kanssa ja huusi: — Mää tulen koht. En mää jätä . . . Ensimmäiseksi ulospäässyt mies oli sama alokas, jota auttaes- saan Hietanen oli haavoittunut ja joka oli ollut hänen kanssaan auton perässä. Hän oli oikeastaan paremmassa kunnossa kuin Hietanen, mutta niin järkyttynyt, ettei kyennyt ajattelemaan toisia, vaan koetti päästä ryömimällä auton taakse suojaan. Tar- kasti päähän tähdätty laukaus katkaisi kuitenkin pakomatkan. 377
Kun Hietanen sai toisen miehen ovelle, hän laskeutui autosta ja veti miestä ulos. Mies alkoi äkkiä hätäisenä huutaa: — Kumarru, kumarru ... Se näkee ... Tuolla ... Enempää hän ei ehtinyt. Suihku iski oviaukolle ja mies jäi siihen. Hietanen kaatui hiljaa kyljelleen. Pitkän aikaa tutisi ruumis, kun konekiväärisuihku hakkasi sen reikiä täyteen. Ker- santti Urho Hietanen oli tavallisen suruton poika. Auto paloi kohisten ja räiskähdellen. Pitkän aikaa kuului sen seasta tukahtunutta yskintää ja huutoa: — Tulkaa auttaan... Mitä varten te jätitte? Eikö kukaan kuule?... Minä palan. Viltti on tulessa ... Jonkun aikaa kuului yskintää, kunnes se muuttui villiksi kar- junnaksi. Ensin tuli suoraa huutoa pitkän aikaa, mutta sitten se selkiytyi sanoiksi: — Minkä te perkeleet menitte? Minä palan... Tuokaa konepistooli. Minä tapan teidät. Minä tapan kaikki... Tuli sähähteli. Ääni tukahtui yskinnäksi ja muuttui lopulta rukoilevaksi vikinäksi: — Älkää ... älkää ... tää on punainen risti... Hyvät ihmiset... älkää enää ... Minä olen tulessa ... enää ... Tää on punainen risti. •. Sitten ääni hukkui liekkien ratinaan. Kesäisen iltapäivän kirk- kaassa sinessä soivat pommilaivueiden urut. Etelässä, Laato- kalla päin, jytisi rumputuli. IV Kariluoto istui komentopaikallaan ja söi siviilieväidensä vii- meistä tähdettä, lavassakasvatettua tomaattia. Rakkautensa rie- musta hän oli tullut keskelle tätä kurjuutta, ja se oli saattanut hänen mielensä tuskaisen masentuneeksi. Hän oli saanut tar- peekseen perääntymisvaiheen kuvauksista. Niistä paljastui koko romahdus. Maataistelukoneiden ahdistamia kolonnia, tuhottuja varastoja, toivotonta mielialaa, karkuruutta ja huonoa taisteluhenkeä. Kipeästi häneen koskivat nuo kertomukset. Tappioon liittyi 378
kaiken lisäksi häpeä. Hän oli luullut armeijan vetäytyvän kaik- kensa yrittäen, mutta nuo katkeranhumoristisella sotilasslangilla kerrotut jutut olivat totta. Olihan ennenkin paettu. Pelätty ja juostu karkuun, mutta sitä oli sentään hävetty ja yritetty asia korjata. Nyt ei kukaan pitä- nyt sitä minään. Naureskellen miehet itse kertoilivat juoksus- taan ja veistelivät vitsejä siitä. Eipä sillä, ei sellaista asiaa ollut olemassakaan, mistä he eivät olisi irvistelleet, mutta kipeästi se Kariluotoon koski. Ei hän oikeastaan pelkoa tuominnut, sillä aikoja sitten hän oli itsekin tunnustanut pelkäävänsä. Tulikasteensakin hän oli jo kyennyt näkemään ilman itsesuojelun verhoa, sellaisena kuin se oli. Ellei hän olisi komppanianpäällikkö, niin kukaties hän juoksisi samalla tavalla. Asema ruoski hänessä esiin tekijöitä, joiden avulla hän hallitsi itsensä. Hän muisti, miten häntä oli vaivannut aave. Harmaapäinen kapteeni joka astui kylkimyyryä tulessa. Monta kertaa hän oli kuullut korvissaan särkyneen äänen: Koitetaas vänrikki, kyllä se siitä lähtee. Silloin hän oli aina ähkäissyt tuskasta ja häpeästä. Sitten haamu antoi hänelle anteeksi, kun hän oli tullut ymmärtä- mään, että oli itse suorittanut kymmeniä kertoja tuon saman teon. Kaarnan silloinen mielentila oli hänelle tuttu. Hän kadehti kyllä miehiä joilla rohkeus kuului luontoon. Mutta viekkaasti hän oli suojellut itseään siltä. Hän ajatteli, ettei sellaisella rohkeudella ollut siveellistä arvoa, vaan ainoas- taan käytännöllinen. Kerran kun oli ollut puhe Viirilän järjettö- mästä rohkeudesta, oli hän hymähtänyt puoliksi ivallisesti: Niin, hevoset täällä kai pelkäävät vähiten. Ei, hän oli valmis ymmärtämään pelon. Mutta välinpitämät- tömyys. Tuo katkeranhumoristinen leikinlasku tästä onnetto- muudesta. Se nosti harmin kyyneleet Kariluodon silmiin. Aluksi hän ei osannut kiinnittää enempää huomiota takaapäin kuuluvaan ammuntaan. Vasta jonkin ajan kuluttua hänen ta- juunsa iskeytyi ajatus, että siellä tapeltiin. Kenties siellä oli partio. Kariluoto kiersi puhelinkampea, mutta pataljoona ei vastan- nut. Hän huusi taistelulähettialiupseerin luokseen ja käski 379
tämän hakea reservissä olevan kolmannen joukkueen johtajan paikalle. Miehen tultua hän määräsi joukkueen varmistamaan maantien pataljoonaan päin, ja juuri kun tämä lähti täyttämään saamaansa tehtävää alkoi ammunta uudelleen. Tällä kertaa ampujana oli harvakäyntinen venäläinen konekivääri. Se toi Kariluodon mieleen sairasauton. Senhän täytyi nyt juuri olla noilla main. Ja vielä tärkeämpikin seikka paljastui siitä. Kone- kiväärin mukanaolo tiesi sitä, että tielle oli noussut suurempi osasto kuin pelkkä partio. Hän koetti uudelleen puhelinyhteyttä, mutta jälleen tuloksetta. Hän haali lisää miehiä kokoon ja lähetti ne kolmannen jouk- kueen avuksi lähtien itse tykistön tulenjohtopaikalle. — Puhelinyhteys poikki. Kranaatinheittimen samaten. Koe- tamme radiolla. — Pyytäkää välittämään komentajalle. Kun yhteys oli saatu, ilmoitti patteriston tuliaseina, ettei pa- taljoonan komentopaikalle ole yhteyttä. Heidän tietojensa mu- kaan sieltä on tullut miehiä, jotka sanovat Sarastien kaatuneen ja vihollisen katkaisseen tien. Jääkärijoukkue yrittää parhaillaan asettaa jonkinlaista sulkua heidän puolelleen katkaisukohtaa. Sitten he ilmoittivat saaneensa lisää tietoja. Kranaatinheittimen tuliasemat on vihollinen miehittänyt ja kapteeni Lammio on an- tanut huollolle käskyn vetäytyä, samalla kun hän on koonnut kaikki saatavissa olevat miehet lähetettäväksi jääkärijoukkueen avuksi. Kariluodon hengitys tiheni. Nyt oli hänen koettelemuksensa tullut. Hän oli pataljoonan vanhin komppanianpäällikkö lukuun- ottamatta Lammiota, joka oli katkaisukohdan toisella puolella. — Pyytäkää taisteluosaston komentajalle. Kariluoto sytytti tupakan ja veteli savua syvään henkeensä koettaen rauhoittua. Ottaessaan radiopuhelinta vänrikiltä hän koetti peitellä tältä käsiensä vapisemista. Keskustelu oli vaikeata, koska täytyi välttää selviä ilmaisuja kuuntelun pelosta. Komentaja antoi käskynsä lyhyesti: — Irloitatte äärlimmäiseen rlajaan. Ilman viivytystä. Asetan sulun länteen. Sen apu merlkityksetön. Asema ehdottomasti säilytettävä. 380
— Voin kiertää. — Tarlkoitus ei ole kierltää vaan säilyttää asema. Olen varlma, ettei se ole kovin voimakas. Nopea isku selvittää tilanteen. Tarlmokkaasti päälle. Toimintatapa harlkintanne varlassa. Loppu. Ei ollut suuriakaan harkitsemisia. Toinen komppania ja kaikki konekiväärit saivat varmistaa purolinjan. Ensimmäisestä ja kolmannesta hän kokoaisi hyökkäysosaston. Saatuaan komppanianpäälliköt sekä Koskelan paikalle selvitti hän näille tilanteen. Koskelan hän määräsi oman komppaniansa päälliköksi. Tämä katseli karttalehteä. — Jos irtaannumme hiljaa ja kierrämme näiden lampikannas- ten kautta, niin pääsemme kuin koira veräjästä. Tuskin sillä on varmistusta kovinkaan kaukana tiestä. Purolinjan säilyttämi- sestä taas ei tule mitään. Minä en jaksa uskoa, että se antaa mei- dän rauhassa aukaista tietä. Linja kestää tuskin tälläkään miehi- tyksellä saatikka kakkosen ja konekiväärien varassa. Joka ta- pauksessa on valmistauduttava tuhoamaan molemmat pst.tykit. — Käsky on selvä. Koskela läimäytti karttalaukun kiinni. — Aivan. Mutta asia ei vain siitä miksikään muutu. — Komentaja tuntee tilanteen. Selitykset eivät auta. — Niin. En minä sitä sillä sanonut. Komppaniat irrotettiin ja toinen komppania harvensi miehi- tystään näiden tilalle. Koskela otti Rokan ja Määtän kiväärit mukaansa. Hän tiesi kyllä, ettei niillä hyökkäyksessä ollut suur- takaan merkitystä, mutta hän halusi saada miehet, varsinkin Rokan. Tämä jättikin kiväärinsä Vanhalan hoiviin ja lupasi mennä itse kiväärimiesten ketjuun. Miehet toimivat päättävästi ja ripeästi. Ei kyselty eikä kourailtu. Tilanteen vakavuus pa- lautti vanhan terän. Hetkisen he olivat aprikoineet Hietasen kohtaloa, sillä he tiesivät sairasauton olleen vaaravyöhykkeessä, mutta pitkään ei heidän aikansa muistoille riittänyt. Tänä iltana oli elämä pelissä kipeämmin kuin vielä milloinkaan ennen. Monet purolinjan miehitykseen jäävistä pyysivät päästä hyökkäysosas- toon, ja muutaman parhaista Kariluoto ottikin. Ryhmitys oli valmis. Kolmas vasemmalla, ensimmäinen 381
oikealla puolen tietä. Oman entisen joukkueensa Kariluoto pidätti reserviksi. Koskela oli selvittänyt komppanialle tilanteen ja sanonut: — Tästä pälkähästä ei sitten pelasta muu kuin se vanha hyvä konsti. Mutta Kariluodolle hän sanoi vielä ennen lähtöä: — Kun me alamme, aloittaa naapurikin. Pikaiset toimen- piteet eivät merkitse mitään. Se on ollut valmiina koko ajan. Päi- vällä saatu keskitys oli tuon koukkauksen suoja. Se on siellä jo kolme tuntia ollut ja saat nähdä että se on kurkkua myöten maassa. Pari kolme hirsikertaa siellä on jo korsuissa nousemassa. Korpivaellus on ainoa pelastus. — Tiedät käskyn. — Tiedän kyllä. Ja tiedän senkin ettei komentaja käsitä mitä hän vaatii. Hänen tulisi avata tie sieltä päin. Hänellä ei kuiten- kaan ole millä sen tekisi. Mutta vielä vaikeampaa se meille on. Kahden tunnin päästä sinä näet tilanteen. Toinen komppania perääntymässä meidän selkäämme ja ensimmäinen ja toinen rääsyinä komentopaikan kuusikossa. Mies se joka sen tilanteen selvittää. Kariluoto käänsi katseensa pois. Hän tiesi Koskelan olevan oikeassa, mutta vaikka hänen rohkeutensa riittäisi henkilökoh- taiseen uhriin, niin komentajan käskyn rikkomiseen se ei riittäisi. Hänen äänensä särähti, kun hän sanoi töykeästi: — Helpolla sitä selvittämästä pääsee. Kerran se vain kirpai- see. Koskela katsoi salaa Kariluotoa. Ensi kerran hän kuuli tämän puhuvan hänelle noin omin äänenpainoin. Tähän saakka oli Kariluoto aina myötäillyt hänen mielialojaan. Koskela tiesi hyvin, että se johtui noista alkusodan päivistä, ja asia oli joskus häntä kiusannutkin. Koskela ei sanonut mitään. Kun Kariluoto lähti, välähti hänen mieleensä ikään kuin selviönä: Tänään tuo mies kuolee. Sitten hän karkotti ajatuksen. — Mistä sen tietää. Ja kenties se onnistuu. Jos kerran koete- taan, niin joka tapauksessa täytyy tehdä se niinkuin uskoisi menestykseen. Muuten siitä ei tule mitään. 382
Rokka tunki vyönsä käsikranaatteja täyteen. Hän oli polvil- laan laatikon vieressä, kun Koskela tuli hänen luokseen: — Usot sie jot tänä iltan kuoloo miestä? — Ei tiedä. Nyt on kumminkin tehtävä parastaan. — Älä ala yllyttämmaä minnuu. Mie en ole usutettavii. Vissii sie ossaat rukkoilla? — En minä muista. — Muistuttele kuule. Sen ajat rupiaat olemaa. Ylen Sankia Priha hää senkö naureskelloo ko miehil on reput seläs mut min- nuu ei naurata. — Totinen tässä taitaa olla naama itte kullakin. Muuton, saat itte kattoa mihin menet. Oikeastaan olisi syytä koota iskuryhmä, mutta ei ole aikaa, ja kyllä ne hyvät miehet muutenkin tiensä löytävät. — Kyl mie oon kuule sellane iskuryhmä jot siin ei sen enem- pää tarvii. Rokka lähti ja hyräili mennessään: — Käsvartehen kultan solmian sen ... Koskela tiesi että Rokan hyräily oli teeskentelyä. Tämä oli kyllä selvillä, että yritys tuskin tulisi onnistumaan, mutta se että hän siitä huolimatta hyräili, merkitsi sitä, että mies osoitti ole- vansa valmis kaikkeen toivottomuudesta huolimatta. Toisin sanoen, tuo laulu merkitsi sanoina: Tuli mitä tuli, tässä ei ole aikaa tuumailla. — Liikkeelle! Hiljainen ritinä kuului metsässä. Yhtään ainoata sanaa ei lau- suttu. Nämä miehet osasivat jo konstin. Ohitettuaan edessä- olevat varmistajat astuivat he hengitystään pidellen, joka hetki laukausta odottaen. Joskus he vain vilkaisivat vierusmiestä aivan kuin kysyen, ja tämä vastasi katseellaan: Ei vielä. Kello oli yhdeksäntoista. Metsässä vallitsi hiiskumaton rauha ja hiljaisuus. Kauempaa edestä kuului ammuntaa koukkauskoh- dan toiselta puolen. Ilta-aurinko valaisi puitten kaarnaa. Niiden 383
välissä kiemurteli karjapolkuja, joilla kihisi tikkuja ja neulasia pesäänsä raahaavia muurahaisia. Joskus risahti poikki vaalennut, kuorensa menettänyt kuusenoksa, kun naarmuuntunut saapas sattui sen päälle. Kukaan ei kuitenkaan havainnut aurinkoisen metsän kauneutta ja hiljaista hartautta. Totisia ja vaanivia sil- miä kyliä oli paljon, mutta ne etsivät kiihkeästi vain merkkiä vihollisesta saadakseen tilaisuuden ehtiä ensin. Tuolla asteli tunnustelija. Hän kierteli puulta puulle ja pensaalta pensaalle koettaen pysyä näkymättömänä. Yhtäkkiä jäljessätulevat näki- vät miten hän syöksähti maahan, ja samassa vinkaisi: Pi... piu . . . piuu . .. Prr . . . prr . . . prrrrrrrrrr . . . Se oli tunnustelijan konepistooli. — Vihollinen edessä! Vihollinen edessä... Asemat rin- teessä . . . Ilmoittakaa taakse . . . Joukkueet järjestyivät ja tykistön tulenjohtaja pyysi keski- tyksen. Se tuli heti, mutta melko heikkona, sillä tuliasemaa häi- ritsivät lentokoneet. Tuskin oli oma tykistö vaiennut, kun takaa aloitti vihollinen. He olivat kuitenkin niin lähellä, ettei venä- läisten tulenjohtaja uskaltanut omiensa takia ampua kyllin lähelle, ja siten keskitys jäi satakunta metriä heidän taakseen. Sen vielä kestäessä kuului Koskelan ääni: — Antaa hyssyttää, pojat! — Antaa hyssyttää . . . Antaa hyssyttää . . . Antaa hyssyt- tää ... Sanat tarttuivat miehiin ja käsky toistettiin niillä, sillä jotenkin ne iskivät suoraan tunnelmaan. Tänä iltana oli päätetty koettaa tosissaan. Eikä ihme, sillä tilanne oli senlaatuinen, joka parhai- ten kirvoittaa esiin suomalaisen hyökkäyshengen. Valtava huuto kajahti kuusikossa: — Aaaaa ... aa saa . . . tana . . . hoplaa . .. aaaaa . .. hur- raa . . . aaa . . . Viirilän karjunta erottui muista, sillä hänellä oli oma sotahuu- tonsa. Aikoinaan oli Kariluoto jossakin yhteydessä kertonut katolisten sotahuudon kolmikymmenvuotisessa sodassa olleen »Jeesus Maaria», ja Viiriin oli muokannut sen kansalliseen muo- toon, joka paremmin sopi hänen hengenlaadulleen. Toisten 3%
huutoon sekaantui vähän väliä kauhea epäinhimillinen möläys: Jeesus Perkele! Huuto synnytti korviahuumaavan ratinan. Oli kuin kuiva katajarovio olisi palanut. Äänen voimakkuus vain oli monin- kertainen. Rinteen juureen kaatui kolme miestä perätysten, ja muiden oli etsittävä suojaa. Puunkyljet ratisivat ja paukkuivat, kaarnanpalat ja laikkiaiset lentelivät ja mättäisiin iski vihaisia sirahduksia yhtenään. Koskela oli aivan ketjun takana ja tarkkaili tilannetta. Am- munnasta hän kuuli heti, että vihollisen miehitys ulottui ainakin yhtä leveälle kuin heidän, kenties leveämmällekin. Tässä ei ollut mitään mahdollisuuksia muuhun ratkaisuun kuin: Siitä vaan! Mutta loivasti nousevan rinteen päältä ratisi niin kiivas tuli, että yritys tuntui mahdottomalta. — Pehmittäkää pojaat tulella ensin, huusi hän lähimmille ja miehet alkoivat etsiä maaleja. Koskela itse löysi konekiväärin ja ampujan pää katosi, kun hän räväytti konepistoolisarjan sitä kohti. Uusi pää nousi heti ja ase takoi jälleen. Koskela otti tarkasti jyvälle ja mies jäi näkyviin. Ruumis vedettiin kuitenkin pois ja taas nousi kypärä näkyviin. Kun se katosi, ei neljättä enää noussut, mutta Koskela tiesi hyvin, että mäellä ymmärret- tiin myös mitä pako olisi merkinnyt. Metriäkään ei annettaisi ilman vainajia. Se oli selvää alusta lähtien. Pitkään ei tulitaistelu kuitenkaan saisi jatkua. Sillä oli taipu- mus tappaa aloitekyky, ja siten olisi ensimmäisen innostuksen aallon merkitys kadonnut. Jotakin oli tehtävä. Luultavasti hänen oli puututtava asiaan henkilökohtaisesti. Ennen kuin hän ehti suunnitella mitään, kuuli hän oikealta, parinkymmenen met- rin päästä Rokan huudon; — Hei kuule peekoomies! Ammu tuon männy vieree risu- läjjää. Ja ammu perkeleesti — Mitä varten? — Siel ko näät on pikakivär. Mie mänen tuon juurakon taakse ja hyö tappaat miut jos hyö saavat rauhas ampuu. Sen- takkii laseta! Pikakivääri aloitti ja Rokka nousi. Harmaa vilaus näkyi 385
hetken, kun mies oli tarkoittamansa juurakon takana. Vasta sil- loin piiskasi suihku hänen jälkiään. Rokka ei tarvinnut kuin silmäyksen, kun hän »ai selville, mitä tuohon lepänvarpukasaan kätkeytyi, jota hän oli käskenyt am- pua. Siellä oli monttu, jossa oli kolme miestä. Konepistooli- mies sekä pikakivääriampuja apulaisineen. »Emma» nakutti yhä hänen jäljilleen, mutta hän itse oli suojassa juurakon takana. Tulenliekki läpätti liekinsammuttajasta, ja Rokka näki selvästi pikakiväärin perää vasten painuneen leveäluisen leuan. Hän otti käsikranaatin vyöstään ja tunsi nulikkamaista iloa, sillä osuminen oli täysin varmaa. Kun hänen silmiinsä sattui sileä kuusenkäpy, nappasi hän sen käteensä ja heitti. Heti hän kyllä sitä katui, mutta kun ei malttanut olla heittämättä niin minkäs sille. Käpy putosi tupsahtaen risukasan päälle. Yksi miehistä huomasikin sen, mutta silloin lensi jo Rokan käsikranaatti. Montusta kuului hätäinen huuto ja päät katosivat. Risukasa pelmahti ilmaan ja samalla hetkellä Rokka syöksähti monttuun. Yksi kuudesta kä- destä liikkui ja Rokka ampui sivumennen jalkoihinsa. Montun reuna pöllysi ja Rokka painui matalaksi huutaen: — Nyt tulkaa pojat... Mie tulitan... Tiijättäk työ mitä täälpäi on? Kotmaa... Tulkaa pojat! Hän arvioi suunnan mistä suihku tuli, ja heti sen tauottua hän nosti päänsä ja ampui. Viereinen monttu oli vaaraton. Hän kat- soi taakseen ja ehti nähdä, miten joukkueenjohtaja, vänrikki Taskinen nousi ylös huutaen jotakin ja kaatui samassa silmän- räpäyksessä. Sitten hän näki äskeisillä jäijillään pikakiväärimie- hen kuolleena. Taempana oli toinen, joka maatessaan heilutti päätään kummallisesti edestakaisin. Sitten hän puhdisti toisen montun, jonka asukki ei ollut edes huomannut tapausta. Juuri ammuttuaan sarjan kääntyi hän nopeasti ympäri, sillä hänen kuoppaansa jysähti joku. Se oli Viirilä. Tämä teki tilaa itselleen kaatuneiden sekaan ja avasi erään repun. Sieltä löytyi pitkä aloittamaton limppu ja Viirilä pisti sen poveensa, puseron ja paljaan ihon väliin. Paitaa hänellä ei ollut. — Ei tässä kannata paita päällä herrastella, niinkuin olis parempikin, phähähähä ... Viirilän paitaan oli tullut täitä ja hän oli polttanut sen nuo- tiossa. Phähähähäh... 386
Viirilän tulo oli huomattu, ja he vetivät molemmat päänsä alas kun multa pöllysi kuopan reunassa. Viirilä tömisti jalkojaan montun pohjaan ja rääkäisi: — Hää siellä . . . Perkelettäkös präiskit. . . Nhi . . . hiin . . . haatana ny ... Lakkaakkos . . . Taikka ma tulen ja otan sen pys- syn suita pois. — Kuule. Myö tyhjennettää muutama kuoppa, jot tulloo aukko ... Sit vyörytettää. Sie oikeal, mie vasemmal. Onk siul käsranattiloit? — On mulla pari kolme pernavoinuijaa . . . Tieks sinä mikä musta kissa on ranskaks? — En tiijjä. . . Nyt ei oo kuule sen aika... Rokkaa harmitti, sillä tilanne vaati nopeata jatkoa, mutta hän tiesi kyllä vanhastaan, että Viirilälle puhuminen oli samaa kuin puhua hullulle. Mies teki kaiken omalla tyylillään. Viirilä nosti äkkiä konepistoolinsa ja lyhyt sarja kaatoi mie- hen joka juuri nosti kypärän peittämän päänsä montustaan. — Se on tumma nau, phähähähä . .. Heitä kohti lensi käsikranaatti. Heti kun se räjähti nosti Rokka aseensa, sillä hän tiesi heittäjänkin katsovan tulosta, ja taas oli yksi vaarallisimmista pelistä pois. Viirilä kurkki maastoa ja kyyristyi kuopassa syöksyasentoon. Sitten hän komensi itseään: — Sotamies Viirilä. Miehittäkää äsken teloittamanne viholli- sen potero seisten, jonka jälkeen tulitatte neuvostosotilaiden konekivääriasemaa, joka sijaitsee erään männyn juurella. Mänty taas sijaitsee itäisessä Suur-Suomessa. Vihollisen moraalin lamauttamiseksi kajautatte reippaan sotahuudon. Rokka näki myöskin tuon saman konekivääriaseman. Sitä suojeli kivi, joten heidän montustaan tuli oli tehoton. Kiven vuoksi ei konekiväärikään voinut ampua heitä, mutta kylläkin sitä monttua johon Viirilä tavoitti. Rokka päätti Viirilän syök- syessä ampua kiveä pitääkseen miehet matalina, ja kun tämä nousi, aloitti hän tulen. Viirilä pyrähti liikkeelle. Normaalioloissa ei kukaan olisi voi- nut uskoa, että tuohon miehenrehjakkeeseen kätkeytyi sellainen nopeus ja voima. Pari kolme kertaa tömähtivät kahta numeroa 387
liian suuret maihinnousukengät tantereeseen, kun mies syöksyi monttujen väliin. Viimeisellä askeleella kajahti sotahuuto: — Jeesus Perkele! Koko ajan ampui Rokka niin että kivi säkenöi. Konekivääri oli vaiti ja tuomitsi siten itsensä tuhoon. Viirilän iso päänvem- pula nousi kuopasta ja konepistooli säkätti lippaan tyhjäksi. Yksi konekiväärimiehistä koetti haavoittuneena ryömiä suojaan, mutta Viirilällä oli jo uusi lipas aseessaan ja ampuessaan hän möläytti: — Pysy porukassasi Sotamies Viirilän määräys. Sitten lähti Rokka. Hänkin pääsi hyvälle ampumapaikalle, ja niin olivat nämä kaksi miestä tehneet aukon rinteen puolustuk- seen. Se ei ollut kolmeakymmentä metriä leveämpi, mutta se oli kuitenkin tarpeeksi. Koskela näki, että Rokka ja Viirilä olivat luoneet edellytyksen rynnäkölle, ja ottaen itse siihen osaa käski hän miehiä eteenpäin. Hetki oli ennen kaikkea psykologisesti oikea. Lähimmät olivat nähneet noiden kahden toveruksen työn, ja sen innostamina he ponnahtivat liikkeelle. Käsikranaatit paukkuivat puolin ja toisin. Poteroista käytiin kiivasta lähitaistelua. Neljännestunnin kuluttua Koskelan komp- pania oli rinteen harjalla, mutta kuusikymmenkahdeksanmiehi- nen vahvuus oli supistunut seitsemällätoista. He pääsivät majuri Sarastien komentopaikalle ja löysivät tämän ruumiin alusvaatteisilleen riisuttuna. Siinä heidät yllätti ankara vastahyökkäys, jonka torjumisessa heillä oli täysi työ. Määttä ja Vanhala saivat ampua kaikki mukanaolleet vyöt lävitse, ennen kuin hyökkäys pysähtyi. VI Kariluoto oli kyyryssä sairasauton jätteiden vieressä. Ruu- miit haisivat pahalta. Autoon jääneet olivat palaneet karreksi, mutta Hietaselta ja ulos päässeeltä alokkaalta olivat palaneet vain vaatteet. Hietasen nahkavyö kärysi yhä vielä. Ensimmäinen komppaniakin oli päässyt jonkin verran eteen- päin. Vihollisen oli peräännyttävä täälläkin, kun Koskelan 388
hyökkäys oli työntänyt sen pois asemistaan tien eteläpuolella. Sitten se juuttui uudelleen kiinni ja kahakointi muuttui tulitais- teluksi. Tappiot olivat raskaat. Tänä iltana ei voinut syyttää miehiä yrittämisen puutteesta. Ykkösen päällikkö, luutnantti Pokki oli kaatunut heti. Hän oli tehnyt virheen huutamalla ylimieli- sesti tulitaisteluun jääneille miehilleen: — Antaa mennä, pojat! Ei siellä ole kuin pari kolme puna- tautista ryssää. — No me perkele potkaseen ne kuoliaaksi, että päästään omalle puolelle! olivat miehet mutisseet. Luutnantti oli kim- paantuneena astunut kärkeen ja saanut luodin kurkkuunsa. Tilanne vaati ratkaisua. Tuli oli vaimentunut tuntuvasti, ja kokemuksesta Kariluoto tiesi sen merkitsevän sitä, että miehet makasivat suojassa ammuskellen umpimähkään, aloitekykynsä menettäneinä. Äsken oli tullut Koskelan ilmoitus vastahyök- käyksestä, ja peloissaan Kariluoto kuunteli tuota villiä huutoa, joka kuului taukoamattoman ammunnan seasta. Jotakin oli tehtävä. Lähteäkö? Koota pataljoona ja kiertää korpea myöten pois. Mutta oli olemassa everstiluutnantin käsky. Sitä tuki sekin, että toisen komppanian päällikkö äsken oli ilmoittanut vihollisen purolinjalla pysyttelevän rauhallisena, odotusten vastaisesti. Mutta vaikealta tuntui jatkaa. Tuolla makasi kolme ruumista aivan vieretysten. Joku haavoittunut huusi ja voihki lääkintämiesten raahatessa häntä suojaan. Sitten hän näki miehen laahautuvan ketjusta kuvettaan painaen ja kuuli tämän hokevan hätäännyksestä vavahtelevalla äänellä: — Loppui pojat... Virolaisen pojan sota loppui... Viro- laisen poika lähtee. Ensi kerran Kariluoto tunsi, että vastuu noiden miesten kuo- lemasta oli hänen. Sitten hän nieli epävarmuutensa ja huusi: — Neljäs joukkue liittyy ensimmäisen komppanian hyök- käykseen ja valtaa edessäolevan vihollisaseman. Keskeyttäminen olisi tehnyt tähänastiset uhrit aivan turhiksi. Ja sen lisäksi Koskela tarvitsi kevennystä. Nyt oli iskettävä kiinni. Oli kaksi tietä. Onnistua ja selvittää tilanne, tai sitten ... ei kiertää korpea myöten, vaan kuolla. 389
Neljäs joukkue ryhmittyi ketjuun. Kariluoto antoi sen liittyä suoraan harvenneeseen ensimmäisen komppanian ketjuun toi- voen tämän voimanlisän saavan hyökkäyksen uudelleen liikkee- seen. Jotakin Kariluodon mielialasta tarttui joukkueeseen. Se oli nähnyt, miten tuo rinne söi miehiä, mutta mieli ei lamautunut. Päinvastoin he tunsivat, ettei heilläkään ole enää oikeutta sääs- tää itseään. He tiesivät Kariluodon jättäneen heidät reserviksi sen takia, että heillä oli vanhastaan läheisempi suhde keskenään kuin muilla. Viimeinen oljenkorsi. Kaikki oli heidän varassaan. Kariluoto asettui heidän mukaansa ketjuun. Hurja rynnäkkö- huuto kajahti, ja niin alkoi mahtava meteli, johon kaikki yksi- tyiset äänet hävisivät. Napoleon ja vanha kaarti Waterloossa. Vertaus ei onnu aivan niinkään paljon kuin päältäpäin luulisi. Kolme vuotta sitten tämä sama joukkue oli läpäissyt bunkkerilinjan, ja Kariluoto näki vielä ketjussa muutamia senaikaisia miehiä: Ukkola, Reko- maa, Lampioinen, Heikinaro ja muutamia muita. Ensimmäisen komppanian miehet liittyivät hyökkäykseen. Kariluoto ampui kainalostaan ja huusi suoraa huutoa, vaikka hän ei vielä nähnytkään vihollista. Lyijysade vain ruoski maata ja oksistoa. — Hyvä Ukkola! hän huusi, nähdessään tämän loikkaavan eteenpäin huutaen ja ampuen. Mutta heti sen jälkeen Kariluoto huudahti hätääntyneenä. Ukkola pudotti konepistoolinsa ja hor- jui polvillaan mustikkamättään takana. — Ukkola. — Rintaan ... Heikottaa . .. Tähän katkes pojan lento ... Ukkola ei kuitenkaan kuollut, vaikka itse niin luulikin. Lää- kintämiehet vetivät hänet suojaan. Kariluoto jatkoi eteenpäin. Pian hänen oli suojauduttava, sillä vihollinen alkoi nähdä hänet. Sitten kaatuivat Rekomaa ja Heikinaro perätysten. Miehet etsivät suojaa, ja Kariluoto pelkäsi yrityksen juuttuvan uudes- taan. Huutaen hän nousi pystyyn ja syöksyi erään männyn juu- relle tulittaen siitä vihollista huonolla tuloksella, sillä se oli hyvin suojautunut. 390
Jälleen huudettiin lääkintämiehiä. Muuan ensimmäisen komp- panian mies kohosi pystyyn ja heitti käsikranaatin. Kariluoto näki selvästi, miten mieheen sattui, ja kuuli tämän hiljaa älähtä- vän kuollessaan. Oikealta ilmoitettiin ryhmänjohtajan kaatuneen. Kariluoto huuteli kehotuksia, mutta ne saivat aikaan vain pari lyhyttä syöksyä. Mikä miesten oli? Sitten hänelle selvisi, että kuluneen kymmenen minuutin aikana ketju oli harventunut melkein olemattomaksi. Hänen molemmilla puolillaan oli tyh- jää. Ja taas ryömi pari haavoittunutta poispäin. Koko ajan tulitti vihollinen silmittömästi. Se ampui, vaikka ketään ei ollut näkyvissä, ja luodit pöllyttivät sammalta yhtä mittaa. Raskas puutumus valtasi Kariluodon mielen. Hyök- käys oli epäonnistunut. Ja ensimmäisen komppanian oikealla hyökkäävät joukkueet ilmoittivat, etteivät pääse eteenpäin. Tappiot ovat suhteettomat. Pauke ja räikinä soi Kariluodon korvissa sekavana, huumaa- vana meluna. Tajunnassa kierteli hätäännys. Olen tapattanut komppanian. Minä heidät ajoin kuolemaan. .. Minähän tie- sin ettei tämä onnistu. Eihän näillä miehillä enää voi... Nyt ne ampuvat Rekomaan ruumistakin. Alikersantin ruumis oli hyvin näkyvillä ja vihollinen ampui sitä pikakiväärillä niin että suihku sai sen tutisemaan. Kariluoto käänsi katseensa pois, sillä näky oli hänestä liian kauhea. Äsken- hän mies oli vielä huutanut ja ampunut, ja nyt hän makasi tuolla kuin pelkkä lihakasa tutisten velttona ja verisenä luotien iskiessä hänen selkäänsä. Tuli oli vaimeata omalla puolella. Jumalan tähden. Eihän ollut monta ampujaa. Kariluotoa hirvitti. Hän sai tilanteesta oikeastaan liian lohduttoman kuvan, sillä kuolema oli liikkunut enimmäkseen hänen lähiympäristössään, koska miehet siinä olivat hänen innostaminaan yrittäneet rynnäkköä. Hänen enti- nen joukkueensa oli nyt suurin piirtein lopussa. Samaten ensim- mäisen komppanian toinen joukkue, joka oli hyökännyt samassa kohdassa. Tosinhan niissä kummassakaan ei ollut alunperin- kään kuin toistakymmentä miestä. Lisäksi oli muutamia autta- massa haavoittuneita. 391
Eräs lohdutus sentään tuli. Tien eteläpuolelta saapui Koske- lan lähetti, joka ilmoitti, että vastahyökkäys on torjuttu ja että Määtän konekiväärin edessä on vahva luoko. Siitä huolimatta Koskela ilmoitti, ettei hän voi heti jatkaa ja että hän katsoi muutenkin yrityksen menneen myttyyn. Kariluodon olisi odo- tettava, kunnes he voisivat koettaa yhtaikaa. — Odottaa. Mitä? Epätoivo valtasi Kariluodon kokonaan. Eihän hänellä olisi apua Koskelasta. Vihollinen oli tarpeeksi vahva heidän molem- pien edessä. Sen ei tarvitsisi siirtää miehiään. Ellei hän pääse nyt, ei hän pääse myöhemminkään. Hän vetäytyi hieman takaisin ja käveli ketjua oikealle. Olisi koetettava sieltä, kolmannen joukkueen kohdalta. Sen johtaja oli haavoittunut, ja Kariluoto otti joukkueen johtoonsa. — Yritetään pojat vielä kerran. Kukaan ei vastannut. Mutta miehet valmistautuivat hiljaisina rynnäkköön. — Eteenpäin. Kun liike alkoi, herätti se vihollisen tulen täyteen vimmaan, ja Kariluoto sai jälleen nähdä, miten parin miehen kaatuminen pysähdytti toisten syöksyn. — Minä en pysähdy ... En pysähdy ... Kariluoto ei astunut, vaan kompuroi eteenpäin. Kasvot oli- vat vitivalkoiset, ääni tukehtunut ja kankea ja hän huusi: — Vielä kerran pojat... Kun luoti sattui, laukesi hänen mielensä omituiseen vapautu- neisuuteen. Kolme sekuntia hänellä oli aikaa tajuta kuolevansa, mutta niinä kolmena sekuntina hän pelkäsi kuolemaa vähemmän kuin koko sodan aikana milloinkaan. Hän oli melkeinpä tyyty- väinen, kun hän hämärtyneessä tajussaan totesi: — Nyt ei enää ... Nyt se loppui... Jorma Kariluoto oli maksanut veronsa ihmisten yhteiselle tyhmyydelle. Niin olivat tehneet myöskin Virolainen, Rekomaa, Heikin- aro, Pokki, Vähä-Martti, Hellström, Lepänoja, Airila, Saasta- moinen, Häkkilä, Elo, Uimonen, Vartio, Suonpää, Mikkola, 39*
Yli-Hannu, Kuusenoja, Kalliomäki, Vainionpää, Ylönen ja Teerimäki. Heidät siunattiin kaikki kentälle jääneinä. Kariluodon ja Ykkösen päällikön, luutnantti Pokin, nimet tulivat lisäksi hei- dän koulujensa seinään. Venäläiset työjoukot hautasivat heidät yhdessä pataljoonan muiden kaatuneiden kanssa suon laitaan lähelle Sarastien komentopaikkaa. 393
VIIDESTOISTA LUKU Saatuaan tiedon Kariluodon kaatumisesta otti Koskela heti puhelinyhteyden toiseen komppaniaan. Hän tarjosi komentoa sen päällikölle. Tämä epäsi kuitenkin. Kunnia ei totisesti hou- kutellut, ja sen lisäksi luutnantti tiesi Koskelan itseään päteväm- mäksi mieheksi. — Jos hyväksyt vetäytymisen lampikannasten kautta niin minä otan, sanoi Koskela. Luutnantti epäröi. Oli ensin otettava radioyhteys komentajaan. Koskelaa harmitti. Tosin hän ei missään tapauksessa jatkaisi hyökkäystä, mutta Karjula voisi määrätä toisen komppanian päällikön jatkamaan. Hän oli ensin aikonut irrottautua ja ottaa yhteyden sitten vasta, ollakseen varma ettei turha miesten tapat- taminen enää jatkuisi. Hän tunsi Karjulan tarpeeksi hyvin ja pelkäsi tämän väittävän hänen tilanteenarviointiaan liioitelluksi. Eikä hän erehtynytkään. Mutta hän sanoi suoraan, ettei patal- joona ainakaan hänen komennossaan tule jatkamaan hyök- käystä. Komentaja kuumeni. Hänellä oli heikko varmistus lännen puolella, ja kun pataljoona vetäytyisi pois välistä siirtäisi vihollinen nopeasti lisää joukkoja sulkua vastaan ja työntäisi sen pois tieltään. Väittelyn jatkuessa alkoi purolinjalla hurja meteli. Puhelin soi ja kakkonen ilmoitti ankaran hyökkäyksen olevan käynnissä. Lyhyesti Koskela ilmoitti asian komentajalle, ja vihaisesti tämä sanoi: — Kalusto on kuitenkin tuotava mukana. — Ei ainakaan pst.tykit kulje, mutta pataljoonan minä tuon. 394
Koskela pani radiopuhelimen pois ja sanoi tulenjohtaja vänri- kille: — Ja sitä ei vähään aikaan avata. Sitten alkoi puhelin päristä ja lähetit juosta. Käskyt olivat selviä, määrätietoisia ja loppuun asti harkittuja. Ensimmäistä komppaniaa hän veti jonkin verran takaisin. Kolmannen komp- panian hän veti kokonaan pois tien eteläpuolelta ja asetti sen puolustukseen tien pohjoispuolelle, rintamasuunta osaksi tielle, osaksi purolinjalle, vasen siipi pohjoiseen taivutettuna. Siten hän sai aikaan hevosenkengän muotoisen miehityksen, jonka keskelle hän käski koota haavoittuneet. Jo aikaisemmin hän oli kannattanut oman komppaniansa haavoittuneet tien pohjois- puolelle ja määrännyt kornentoryhmän tekemään paareja sei- päistä ja telttakankaista. Yhteen aikaan hän oli jo uskonut tien aukeavan, mutta oli jatkanut toimenpiteitään siitä huolimatta. Joku Kariluodon miehistä kysyi epäröiden: — Kuinkas kaatuneiden kanssa. Me toimme kapteeninkin ruumiin pois. — Elävissä on tarpeeksi. Koskela ei edes vilkaissut Kariluodon ruumista, sen parem- min kuin muitakaan kaatuneita. Ei ollut aikaa hartaushetkiin. Mikään muu ei liikuttanut häntä kuin pataljoonan pelastami- nen, ja sen hän oli päättänyt tehdä, vaikka mitä tapahtuisi. Ilmeettömänä, asiallisen tylynä hän antoi käskyjään, ja kysy- mättä ja miettimättä kaikki tottelivat. Pahimmin häntä huolestutti toisen komppanian asema. Mi- ten se kykenisi irrottautumaan vihollisen paineen alaisena. Koskela tiesi sen olevan vaikeimmin suoritettavia tehtäviä, koska vetäytyminen sellaisessa tilanteessa helposti saattaisi jou- kot sekaisin, vieläpä pakokauhun valtaan. Apua hän ei voinut lähettää, sillä hän tarvitsi valmiin vastaanottoaseman, jonka läpi kakkonen voisi rauhassa vetäytyä. Onneksi tien eteläpuolen miehitys pääsi irrottautumaan ja vetäytymään turvaan, ennen kuin panssarivaunut mursivat puo- lustuksen tien varressa. Ne tuhosivat toisen tykin miehistöineen, ja toinen lensi komeasti, kun sen miehistö lähtiessään räjäytti kaiken käsille saamansa räjähtävän sen alla. Putkiräjähdys olisi 395
tuhonnut tykin vähemmällä, mutta se ei olisi ollut niin ko- meata, ja hengenhädästään huolimatta miehet nauttivat paukun- teosta, kuinkas muuten. Neljä konekivääriä jäi, samaten joitakin haavoittuneita, mutta olosuhteisiin katsoen Koskela oli tyytyväinen. Hän ohjasi toisen komppanian pohjoiseen, kärjeksi tulevaa etenemistä varten. Ensimmäinen ja kolmas saivat toistaiseksi varmistaa hevosenkengän lenkin. Konekivääri-, krh- ja pst- miehet sekä tulenjohtueen hän keräsi keskelle. — Järjestäkää nelimiehiset kantoryhmät. Valmistakaa no- peasti puuttuvat paarit. Miehistöt kantavat haavoittuneita ja konekiväärit upotetaan lampeen. Vain yksi jätetään, muistoksi. Koskela katseli ympärilleen ja näki Määtän nojaavan varsi- naiseen. — Otatko sinä? — Vaan sillähän ei ole väliä. Miten vain. Tuntui kuin Määtän konekivääri olisi kuulunut luontojaan pidettäväksi. Sodan ensimmäisestä päivästä lähtien tämä oli siitä huolehtinut, ensin ampujana, sitten kivääri n johtajana, ja siihen hän nojasi nytkin, mykkänä kuin patsas. Koskaan ei ku- kaan ollut kuullut hänen tarjoavan sitä kenenkään kannettavaksi. Tuo uskollisuus asetta kohtaan, jota muut vihasivat sen painon ja hankaluuden vuoksi, oli alkuaan ollut vain pienikokoisen mie- hen hiljaisen kunnianhimon ilmennystä, mutta vähitellen se oli ylevöitynyt hänelle ideaksi, ainoaksi mitä hänellä tämän sodan suhteen oli. Hän olisi voinut heittää sen lampeen, mutta tuskin olisi ollut ajateltavissa, että se olisi voinut jäädä viholliselle muuten kuin yhdessä hänen ruumiinsa kanssa. Kerran se oli vähän aikaa ollut, silloin kun se Lahtisen kaatuessa oli jäänyt, mutta sitä ei Määttä katsonut syykseen. Seuraavana päivänä vihollisen vetäydyttyä se oli löytynyt vähän matkan päästä Lahtisen ruumiista, ja sen jälkeen "Määttä oli pitänyt sitä kuin perintökelloa. Vaikka hän Koskelan kysymykseen olikin vastannut välin- pitämättömästi, tiesi tämä kuitenkin tehneensä Määtälle jotakin, jota mitkään kunnianosoitukset eivät olisi voineet korvata. Hän 396
oli teollaan todistanut kaikille, että Määttä kykeni kantamaan konekivääriä paremmin kuin muut. Toiset epäröivät aluksi. Tuntui omituiselta panna lampeen aseet, joita oli raahattu koko sodan ajan, monesti viimeiset voi- manrippeet ponnistaen. — Upotetaanko? Koskela sieppasi lähimmältä mieheltä konekiväärin. — Upotetaan. Kas noin se käy ... Ei minulla ole aikaa leikki- puheisiin. Vesi mulahti, ja sinne meni. Koskelan ärtymys oli sekin yhtä outoa kuin konekivääreiden upottaminen, mutta nyt se alkoi kuitenkin, ilman epäröintiä. — Morjens, letkapyssy! — Terve menoo, saatanan vasikka! — Et kalva miun olkapeätä ennää. Ei ollut sotakaan saanut kokonaan nulikkaa heistä tapetuksi. Selvä pahanteon ilo kuvastui heidän kasvoiltaan. Vihollisen panssarit jyristelivät jo tiellä, ja varmistus sai tuli- kosketuksen sen jalkaväkeen. Varmuuden vuoksi Koskela mää- räsi suunnan suoraan pohjoiseen, ensimmäisenä tavoitteena pie- nien nimettömien lampien ryhmä, joiden kautta vetäytymistä hän oli Kariluodollekin ehdottanut. Ensimmäisen komppanian partio oli saanut selville, että koukanneella vihollisosastolla oli varmistus pitkällä tien pohjoispuolella, ja Koskela tahtoi hin- nalla millä hyvänsä väistää sen. Kantokaravaaneineen ja tap- piomielialasta kärsien pataljoona oli kykenemätön suurempaan taistelutehtävään. Hänen oli saatava se ehjänä takaisin tielle, ja se vaati laajaa kierrosta. Hän tiesi myös hyvin, että pataljoonaa tarvittaisiin mahdolli- simman pian, mutta vaikka hän joutuisi sotaoikeuteen, niin uhkapeli sai tältä päivältä riittää. Ei edes kuuluisa »Paskamotti» hyökkäysvaiheen aikana ollut vienyt niin paljon kuin tämä toi- voton yritys. Viimeiset kolme tuntia olivat pataljoonan historian verisimmät. Ja ensi kerran heiltä jäi niin suuri määrä kaatuneita viholliselle. Koskela muisti Hietasen hiiltyneen ruumiin. Silmien päälle kiedottu sidekin oli palanut. Koskela ähkäisi. 397
II Vanhala, Rahikainen, Honkajoki ja Sihvonen kantoivat Ukko- laa. Tällä oli kovat ruskat. Luoti oli mennyt puseron rintataskun kohdalta sisään. Aluksi haava oli näyttänyt vaarattomalta, mutta heti lähdön jälkeen Ukkola oli alkanut yskiä ja hänen huulilleen kihosi verta. — On se perkele repinyt keuhkon. Ilmankos hengitys pistää niinkuin olis rautanaula sisällä, huohotti hän. Toiset koettivat lohdutella, mutta Ukkola tunsi hyvin noiden puheiden arvon. Useamman kuin yhden kerran hän oli ollut polvillaan kuolevan vieressä ja hokenut tälle, kuinka helposti haavasta selviäisi. Eikä hän niinkään paljon pelännyt kuole- maa, mutta jatkuva kipu oli vaikeata kärsiä. Lohdutukseksi kertoi Honkajoki omasta haavoittumisestaan ja kuvaili Ukkolalle sotasairaalan ihanuutta. Vaikka toinen huo- hottaen kieritteli paareilla, puheli Honkajoki entiseen sävyynsä: — Kaikki hienot tytöt ovat apusisarina. He ovat näetsen sankarillisia. Eivät katso itselleen sopimattomaksi pestä sota- miehen rasvanahkaista persettä. Ovathan pojat siellä panneet henkensä alttiiksi. Sinun vaalea kiharainen tukkasi ja tuo voima- kas urheilijanvartalosi tulee tekemään ihmeitä. Älä sure. Koita kestää vähän aikaa. Minä tiedän miltä se tuntuu. Minua vietiin reellä kelirikon aikana. Varovasti pojat. Älkää törmäilkö. — Tauko. Vanhala istui mättäälle ja pyyhki hikeä lakkiinsa. Hiljaista valitusta kuului edestäpäin. Sivummalla olivat varmistajat. Kesäyön hämärä oli pimeimmillään. Kosteissa paikoissa leijaili hienoinen sumu. Mutta Vanhala hymyili. Ei iloisesti, ei myös- kään katkerasti, mutta niinkuin kaiken tämäniltaisen mieles- sään punniten ja siitä huolimatta hymyillen: — Tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättömänä peräytyy armeijamme uusille puolustuslinjoille. Ukkola väänsi kasvonsa hymyyn. Satoja tunteja hän oli ollut Vanhalan kanssa vartiossa. 398
— Ohhoh ... Niin ... khy ... khy ... Niin kauan ... khy ... Ohohhoh. Niin kauan kun ... khy ... me jaksamme ... Niin kauan ne puhuuvat... khy ... ettei... lyöty khy .. . — Anna minä korjaan ... — Ei se auta... khy ... kun yksikin on vielä... khy... ajaa penkkiin ... khy ... niin kauan lyömätön ... khy ... ohhoh ... ohoh ... Mitä tarvitaan ... khy ... kun on lyöty? — Onko kellään nenäliinaa. Tai antakaa sidettä. Honkajoki pyyhki veren Ukkolan huulilta. Vanhala pani lakin päähänsä. Hän tiesi, ettei Ukkola kovissa tuskissaankaan voisi olla muuta kuin entinen Ukkola, ja hän sanoi hiljaa hihittäen: — Tappioissaankin lannistumattomana, ylpeänä kuolemalle nauraen, se katsoo yli likavyöryn, jonka alle isänmaan toiveet hautautuvat. Khihi... Siinä kuulit. Me emme voi hävitä. Nuo sanat, jotka Vanhala äsken lausui, he olivat hiljakkoin kuulleet radiosta, ja Ukkolaa huvitti yksin jo sekin, miten tar- kasti Vanhala kaiken tuollaisen talletti. Kun he lähtivät liikkeelle, sanoikin Ukkola huohottaen. — Otahan Priha aisasta ... Khy ... khy. Jos nää keuhkot kestää ... khy ... kestää ... niin ... kerran ... khy ... ote- taan Priha ... ohhoh ... huh ... huh ... känni... Liikkeellelähdön jälkeen kuoli kolmas haavoittunut edellapäin. Ruumis jätettiin puun juurelle ja kantoryhmä sai jäädä toisille vaihtajaksi. Kuollut oli purolinjalla haavoittunut kranaatista ja jo lähteissä viimeisillään. Ukkolan kantajat koettivat ohittaa paikan niin ettei tämä olisi nähnyt jätettyä ruumista, mutta se ei onnistunut. — Jos ... ei... khy ... jos kestä ... Niin peittäisitte ... jollakin ... khy ... tai mitäs siitä ... Muuan haavoittuneista oli menettänyt itsehallintansa. •— Älkää vaan jättäkö ... Jos se hyökkää ... Lupaatteko? Koittakaa lujempaa ... Pitäkää kiirettä ... Älkää sitten jättäkö jos se törmää ... Kantajat eivät enää vakuutelleet hänelle uskollisuuttaan. He raatoivat äänettöminä, ähkien ja huohottaen, ja aina kun kau- 399
histunut haavoittunut nousi paareille istumaan, painoivat he hänet takaisin. Ukkolan tuskat lisääntyivät. Hänelle nousi kuume, ja Van- hala kietoi manttelinsa hänen peitteekseen. Ukkola piti käsivart- taan silmillään, ja vähän väliä häneltä pääsi valitus, useimmiten ankaran kirouksen säestämänä. Kerran hän vielä niinkuin heräsi tuskansa keskeltä, kun paarit pahasti heilahtivat: — Sama ... kaiku ... Khy ... kaiku .. • askeleisiin ... pojaat. . . — Ei oikein tahdo vaisto tuntee. Mättäitä niin perkeleesti. Ukkola ei enää jaksanut hymyillä. Verta kihosi huuliin yhä enemmän ja enemmän ja hengitys muuttui aina vain vaikeam- maksi. Yskänkohtaukset tulivat pian niin tuskallisiksi, että kan- tajienkin oli vaikea katsella. Kuume puistatti ruumista, ja pian he olivat keränneet kaiken peitteeksi kelpaavan Ukkolan ylle. Nelivuotinen jatkuva aliravitsemustilakaan ei ollut kyennyt nujertamaan tämän maalaispojan elinvoimaa. Ukkola oli ollut tuollainen kesäjuhlaurheilija, ja vaikka tulokset olivatkin jääneet vähäisiksi, oli harrastus antanut hänelle sellaisen voiman ja kestävyyden, että kuolema sai yrittää kaikkensa. Mutta se ei saanut edes miestä tajuttomaksi, vaikka tämä itse sitä toivoi samoin kuin kantajatkin. Ensimmäinen tavoite saavutettiin. Koskela otti yhteyden komentajaan. Tämä vaahtosi. Oli käynyt, niinkuin hän oli pelännyt. Heti kun pataljoona oli vetäytynyt pois tieltä, oli vihollinen tuonut panssarivaunuja sulkua vastaan ja murtanut sen. Vetäytymistä oli jatkettava, ja nyt sai pataljoonakin yhä laajentaa lenkkiään. Tavoite oli asetettava kauemmaksi. Eversti itse määräsi pisteen, jossa Koskelan oli tavoitettava maantie, ja sanoi lopuksi: — Se on käsky. Omavaltainen marljamatkailu loppuu siihen. Onko selvä. Koskela ei ollut millänsäkään. Karjulan moitteet eivät voineet koskettaa häntä, sillä vaikka Koskela ei alentunut milloinkaan itseihailuun, oli hän selvästi tietoinen siitä, että harva mies olisi tuonut pataljoonaa niinkään hyvässä kunnossa kuin hän. Eikä myöskään niin pian. 400
Matka jatkui. Paarinkantajat alkoivat olla lopussa, sillä vaikka taakat eivät neljään mieheen kovin paljon painaneet, lisäsi huono maasto rasituksen moninkertaiseksi. Yhä vaivalloisem- maksi kävi kulku. Ukkolan paarien edellä kulkevista paarinkantajista eräs kaatui, ja haavoittunut kiljahti tuskasta pudotessaan maahan. Kantaja nousi, huohotti ja syljeskeli ja karjaisi vihan ja kiukun pakah- duttamalla äänellä: — Risto Ryti ja Valtioneuvoston orkesteri esittävät jenkan Kusessa ollaan. Sitten hän tarttui uudelleen aisaan ja hänen kiukkunsa voi- masta kiristyi vauhti joksikin aikaa. Ukkolan kantajatkaan eivät enää keskustelleet. Ei jaksanut. Äänettä, ponnistukseen keskittäytyneinä he raatoivat, ja paa- reilla huohotti ja yski Ukkola yhä lisääntyvien tuskien vallassa. Kolmen aikaan aamuyöstä, kun sarastus jo alkoi voimistua, ampui Ukkola itsensä Sihvosen kiväärillä, jonka tämä oli jättä- nyt nojalleen paarinaisaa vasten heidän istuessaan tauolla. Kantajat katselivat sivulla kulkevia varmistajia ja huomasivat tapauksen vasta kun laukaus pamahti. He olisivat mielellään vieneet Ukkolan ruumiin tielle, mutta siitä oli luovuttava, koska tarvittiin nääntyneille ryhmille vaih- tajia ja Koskela hoputti kiirettä. Mutta kun he muistivat Ukko- lan pyynnön peitteestä, tonkivat he nopeasti kenttälapioillaan pienen syvänteen pohjaa ja panivat ruumiin sinne telttakankaa- seen käärittynä. Sitten he lapioivat hieman maata ja sammalta peitoksi. Honkajokikin oli vakava. Kenties pelkästä väsymyksestä, mutta tänä iltana oli kuolemakin tullut alituisesti läsnäolevaksi tekijäksi, ja se lopetti hölöttämisen. Rahikainen sanoi heidän lapioidessaan: — Tuon nyt olis kestäny. Mut jokkainen tekköö tilinpeä- töksen mielesä mukkaan. — Taisi olla Ukkolan poika viimenen niistä neljännen jouk- kueen miehistä, jotka Paloaukeelta lähti, sanoi Vanhala. — Meinaan, muistan vielä hyvin alokasaikana, kun kolmas komp- pania tuli marssilta ja Ukkolan reppuun oli pantu jumalaton 401
kivi. Se oli pinnannu pakkauksessa. Khihi. Kariluoto oli pannu kiven. — Kuspiähän tuo siellä oli, Kariluoto, sanoi Sihvonen. — Mutta mies tuosta tuli. Sinne mättävät lampeen hänetkin. He jättivät Ukkolan haudan ja kiirehtivät eteenpäin. Siu- nausta ei luettu. Vain Sihvonen tohahti katkerasti lähtiessään: — Niin kuolee suomalaista nyt. Loppu tuli tästä maasta. III Kuormasto peräytyi. Oli aamuyö, mutta täysin valoisaa, niin että ajomiehet pelkä- sivät ilmahyökkäyksiä. Ajoneuvot oli naamioitu risuilla, samoin oli hevosten valjaisiin pistetty lepänoksia, ja olipa joku ajomies työntänyt varvun lakkiinsakin. — Pitetäänhän etäisyytet suurempina, huuteli Sinkkonen koettaen ajaa polkupyörällään tien sivussa ohittaessaan ajoneu- voja. Lammio oli myöskin mukana, sillä Karjula oli antanut hänen tehtäväkseen järjestää huollon peräytymisen. Vastatullut nostomies Korpela ajeli hevostaan kävellen ajo- neuvon vieressä. Hän oli tarkastanut kärryt etsien upseerien matkalaukkuja tai muita heidän tavaroitaan, mutta edellinen ajo- mies oli jo heitellyt kaiken sellaisen menemään, joten Korpe- lalle ei jäänyt mitään mihin olisi purkanut kiukkuaan. Sinkkonen puheli hänelle jotakin ilmatähystyksestä. Korpela muljautti vääpeliin kiukkuisen silmäyksen ja ärähti: — Kyllä tässä käskee ilmoja vahdata. Antaa polkee vaan! Pidä pyörästäs huoli, ettäs pääset karkuun niin. Kyllä asia niin on. Tien vieressä seisoi pataljoonan lotta. Raili Kotilainen ei ollut tällä retkellä saanut miestä, mutta osaksi sen korvasi se seikka, että hän oli saanut paljon miehiä. Se adjutanttikin, joka oli sodan alkupäivinä ottanut hänestä valokuvan vallatun kra- naatinheittimen vieressä, oli kaatunut aikoja sitten. Silloin oli Raili ollut vielä hehkeä tyttö, mutta sota oli kuluttanut häntä niinkuin muitakin. Hän oli niin lusaantunut ja laskenut tasos- 402
saan, että oli sortunut jopa erääseen panssarintorjuntamieheen- kin. Sic transit gloria mundi, oli Sarastie sanonut. Lotan polkupyörä oli rikki. Hän oli väsynyt ja hylätty. Mie- het osoittivat peittelemättä halveksintansa ja vihamielisyytensä. Hän sai kuulla hävyttömiä, vihjailevia huutoja. Nähtyään Kor- pelan hän aikoi turvautua tähän. Hän kuvitteli vanhemman miehen olevan jotenkin isällisemmän myötämielinen. — En voi ajaa tällä ja olen niin väsynyt. Kenkänikin hankaa kantapäätä. Päästättekö kuormalle? Herra Jumala! Rintamalotta! Se vaikutti Korpelaan kuin punainen vaate härkään. — Ei tässä o ennenkän pyhänä sontaa ajettu. Saatana. Kyllä jämpti on niin. Lammio kuuli sen. Hän käski ensin lotan seuraavaan ajoneu- voon ja huusi sitten Korpelalle: — Sotamies Korpela! — Mikäs on? — Mitä te sanoitte äsken? — Sanon mitä mä sanon. Niin. Meinaan tässä on vedatta- mistä tarpeeks. Ei yhtään tartte Suomen herran vosua ajella niin. Kyllä asia niin on. — Kuulkaapas Korpela! Te menette liian pitkälle. Nyt suu kiinni! Sanakin vielä niin teidän käy huonosti. — Älä revi päätäs, perkeleen nauhahousu! On nauhaa niin. Korpelan kiukku leimahti täyteen paloon. Hän huusi ajo- miehille tukehtuneella äänellä, johon koetti saada mahdollisim- man paljon härnäävää pilkallisuutta, mutta joka kuitenkin huk- kui vihan ja kiukun sekaan: — Mieheet! Hei, ajomieheet! Mikä toi tommonen kekkuli on joka tossa mun perässäni kulkee. Hevosissa persekärpäset tähän asti on ollu. Rupeeko ihmiseen tuleen niin? — Olette pidätetty! Hei siellä. Pari miestä tänne! Otatte sotamies Korpelalta kiväärin ja vyön. Vapaaehtoisia ei ollut. Eikä niitä tarvittukaan. Taempaa kuului huutoa. — Maatalouskoneet Ilmavaara Tormoviikit... Suo- jautukaa! 4°3
Hevoset käännettiin nopeasti metsän suojaan ja kaikki katosi- vat mikä minnekin. Korpela vain ei päässyt. Kärrynpyörä juuttui ojanteeseen eikä hevonen jaksanut vetää sitä ylös. Se riuhtoi valjaissa kaikkensa koettaen, mutta petollisen pehmeä ojanpohja myötäsi vain syvemmälle. Korpela nosti silmät tuu- man päästä ulkona, mutta kärry pysyi ojassa. Takana räjähtelivät pienet maataistelukoneiden pudottamat pommit. — Vo ... uuuuuu ... trrrrrrrrrrrrrrrr... Kone ulvaisi ohi ja konekiväärisuihku ratisi maantiehen. Kun se oli ohi, seurasi perästä lisää. — Tulkaa saatanan kekkulat nostaan! Korpela karjui, mutta apua ei näkynyt eikä kuulunut. Monet jättivät hevosensa ja karkasivat syvemmälle metsään. — Menkää... menkää! Juoskaa hyvin perkeleesti vaan! Jättäkää hevosraukka tänne tapettavaks niin... Karuselli jatkui. Koneet pyörivät ympäri ja yhtämittaa räjäh- telivät pommit sekä kurnuttivat konekiväärit. Pikatykin vihai- set räjähdykset lähenivät ja yhtäkkiä lentelivät säröt Korpelan ajoneuvon perälaidasta. Mies suojautui, mutta nousi heti ja alkoi uudestaan yrittää. Lammio oli ensin saattanut lotan tur- vaan ja läheni Korpelan ajoneuvoa. Hän käveli pystyssä ko- neista näennäisesti mitään välittämättä, ja kun Korpela sen huo- masi, raivostui hän silmittömästi. Tuohan uhkasi häntä rohkeu- dellaan. — Älä saatana tu tänne! Sinä et mun rattaitani auta. Minä en tommosen apua tarvitte. Kyllä niin kova tosi on niin. Lammio vain läheni ja yhtäkkiä Korpela heitti ohjat maahan ja astui tämän eteen: — Hommaat heti mulle siirron! Minä muutan toiseen poruk- kaan. — Mihin ihmeelliseen porukkaan. Mitä tässä ... Mihin? — Saatana! Minä menen vaikka mailman läpeen, kun minä vaan pääsen susta eroon. Minä menen vaikka helvettiin, kunnei mun vaan tarvitte sua kattella. — Korpela. Minä varoitan teitä viimeisen kerran. Tappio on nostanut teidänkaltaistenne luontoa, mutta älkää erehtykö 404
luulemaan, että tämä armeija antaa syljeksiä silmilleen hävites- säänkään. — Phähäh. Kuka tässä silmille syljeskelee. Sinä saatana olet sylkeny toisten silmille vuosikaudet. Niin. Kyllä niin on. Äläkä kouri sitä pistoolikoteloos taikkama heitän sen mettään ja sun perässä ... Korpela kääntyi sillä maataistelukone läheni jälleen. Mennes- sään kärryjensä luokse hän kihisi: — Nyt... nyt... Nyt vasta minä tunnen Suomen herran niin. Ai jai jai. Että kyllä pitää oleman. En minä ihan tommot- teks uskonu. En minä ennen luullu. Mutta nyt minä tierän. Että ai jai jai sentään. Hän repi hevosen valjaista ja raivosi: — Saatana, tommottet rattaat saa jäärä. Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleitakin niinkun ne olisivat jollekkin pahaa tehneet. Lähre pois! Mitäs täällä teet rääkättävänä. Tu pois! Kyllä jämpti on niin. Takaapäin läheni kone. Tulenliekit läpättivät siitä ja oksat ratisivat. Korpela ohjasi hevosta metsään ja karjui ylöspäin nyrkkiään pudistellen: — Ampua sinäkin saatana! Ampua hyvin vaan! Ampua hyvin perkeleesti vaan kus kerran saat! Ettäs pääset mieliteostas. Saatana niin. Kone veti korkeutta ja perästä välähteli. Hevonen lähti peläs- tyneenä laukkaamaan metsään. Jonkin matkaa raahautui Korpela mukana, sillä hänen toinen kätensä oli kietoutunut ohjaksiin. Kun ohjas irtosi, jäi Korpela maahan selälleen. Lammio ehti paikalle nähdäkseen, miten silmät liikahtivat viimeisen kerran. Vahva verivirta juoksi Korpelan alta. IV Maataistelukoneet olivat poistuneet, kun pataljoonan kärki saavutti maantien. Koskela oli radiolla tilannut autoja haavoit- tuneiden kuljetusta varten, ja koneiden poistuttua ne saapuivat- 405
kin. Lastaus aloitettiin välittömästi. Eräillä paareilla oli ruumis, sillä mies oli kuollut niin lähellä tietä, etteivät kantajat enää jättäneet häntä. Everstiluutnantti Uuno Eemeli Karjula saapui paikalle. Hän oli kyrmyniskainen, jäntterävartaloinen mies, joka aina puhui melkein huutamalla ja nyrkkejä kupeisiinsa painaen. Silmäluo- met vetäytyivät ulkopuolisissa silmänurkissa liian pian yhteen, saaden muutenkin pienet silmät näyttämään pistäviltä. Kasvot olivat uurteiset ja voimakkaat. Suupielistä lähti alaspäin kova ja julma vako. Tukka oli aina ajettu millin koneella, ja milloin hän otti lakin päästään, paljastui hänen päälakensa omituinen terävä- harjainen muoto. Tämä mies oli lähtenyt talvisotaan kapteenina ja kohonnut everstiluutnantiksi henkilökohtaisen pelottomuutensa ja taipu- mattoman tarmokkuutensa ansiosta. Hänen taktillista älyään ei pidetty loistavana, mutta tuon peräänantamattomuuden katsot- tiin korvaavan sen. Ylhäällä Karjula oli lujan miehen maineessa, ja sitä hän kieltämättä olikin, mutta ken hänen lähelleen ja alai- sekseen joutui, alkoi melkein poikkeuksetta pelätä tai vihata tätä miestä. Sarastie oli kerran mennyt niin pitkälle, että oli lausunut adjutantilleen Karjulan kanssa riideltyään: — Niitä miehiä jotka ilman armeijaa tai vanginvartijanvirkaa olisivat rikollisia. Pelkkä sattuma lähdössä ratkaisee, kummalta puolen ristikkoa katsellaan. Tappio oli saanut hänet suunniltaan. Mitään muuta lääkettä hän ei tuntenut kuin »rlautaiset toimenpiteet». Paitsi peräänty- misestä yleensä oli hän raivoissaan siitä, että pataljoonan vetäy- tyminen uhkasi koko hänen taisteluosastonsa asemaa. Ei ollut monta kilometriä enää luovutettavissa kun asema olisi käynyt kestämättömäksi. Kaatunut Sarastie oli saanut kuulla kunniansa, mikäli hän kuolemansa jälkeen mitään kuuli. Karjula haukkui hänet kuitenkin, vaikkei hän suinkaan ollut pastorin kanssa samaa mieltä siitä että majuri vielä olisi kyennyt häntä ymmärtä- mään. — Perlkele. Missä oli miehen rleserlvi. Kökötetään tien- varlressa ilman varlmistusta. Karjula ei kiinnittänyt huomiota siihen, että oli itse hyväksy- 406
nyt Sarastien toimenpiteet ja luvannut pioneerikomppanian tälle reserviksi ja kuitenkin viivytellyt sitä tienteossa. Nyt se oli sulkuna yhdessä muiden kokoonhaalittujen joukkojen kanssa, mutta ne eivät kyenneet kuin heikkoon viivyttämiseen. Koskela teki asioista selkoa Karjulalle, ja tämä tuskin malttoi kuunnella loppuun. Välittämättä siitä että useita miehiä oli kuulemassa hän sanoi: — Teidän hätäisen arlviointinne takia olemme tulleet siihen, että se painaa meidän sivustamme kasaan. Sen lisäksi veitte pataljoonan tarlpeettomasti lampikannasten kautta. Kallis kaksi tuntia. Merlkitsi parlhaan aseman menetystä. Koskela puhui velvollisuudesta. Häntä eivät mitenkään kiin- nostaneet Karjulan sanat, sillä hän tiesi hyvin, etteivät järkisyyt lopettaisi tämän kiukkua, joka näytti yhä vain yltyvän hänen rauhallisesta äänensävystään. — Täytyy ottaa huomioon, etten minä niissä olosuhteissa voinut viedä pataljoonan kylkeä kiinni viholliseen. Haavoittu- neiden varmistuksen takia ryhmitys oli liian arka. Muutenkin miehet olivat tappioiden lamauttamia. — Minä otan huomioon. Minä tunnen tilanteen enkä tarlvitse selityksiä. Mutta teidän tulee tietää, että pataljoona hävisi pelin vasta sitten, kun te sen tunnustitte menetetyksi. Nyt järl- jestätte nopeasti pataljoonan. Miehitys tuosta suoalueen laitaa myöten. Tarlpeeksi vahva rleserlvi sivustojen varlalle, joiden turlvaaminen järljestettävä aktiiviselle perlustalle. Uudet pans- sarlitorljuntatykit tulevat pian. Rlakettitorljunta-aseita koetan hankkia mikäli saan. Hoidatte pataljoonan, kunnes Lammio saa huollon järljestykseen ja voi ottaa sen. Sen jälkeen otatte kolmannen komppanian päällikkyyden. Luutnantti Ovaska saa konekivääri it. Ilmeettömällä äänellä Koskela sanoi: — Käskin upottamaan konekiväärit lampeen saadakseni miehistön kantamaan haavoittuneita. Vain yhden jätin. Karjulan leuka jäkätti vähän aikaa. — Lampeen. Upotettu. Ko ... ne ... ki... väär... lit.. • Upo ... tet... ttu. Karjula ei olisi raivostunut niin perusteellisesti, ellei hänen 407
olisi ollut pakko tunnustaa Koskelan toimenpiteitä oikeiksi. Mutta juuri sitä hän ei halunnut tehdä, koska se olisi merkinnyt tappion tunnustamista. — Jumalauta, luutnantti! Kapinaa... Tahallista vihollisen auttamista. Minä käskin tuoda kaluston. Konekiväärlimiehet ovat konekiväärlimiehiä eivätkä lääkintämiehiä. Te olitte patal- joonan komentaja ettekä mikään apusisarl... Karjula huomasi sentään puhuvansa jotakin mitä ei pitäisi sanoa. Miehetkin olivat nousseet seisomaan. Ne jotka tunsivat Koskelan, toivoivat tämän lyövän Karjulan maahan, mutta liik- kumattomin kasvoin tämä seisoi ja katseli mielipuolen ohi. Karjula sanoi äskeistä peittääkseen: — Voitte pelastaa maineenne sillä että linja pitää. Terlästä selkärlankaan. Hän oli huomannut miesten läsnäolon ja raivostui heille siitä, että oli itse puhunut Koskelalle tyhmyyksiä näiden kuullen. Hän karjui kuin vähäjärkinen. — Ja miehet. Kumpia te olette, lampaita vai suomalaisia soti- laita? Asemiin käydään sitävarlten että ne joko pidetään tai sitten niihin kuollaan. Perlkele, teillä on samanlainen puku yllänne kuin niillä miehillä jotka puolustivat Summaa ja Taipa- letta. Ne miehet osasivat kuolla. Te ette osaa kuin juosta. Hävet- kää, perlkele. Minä en kehtaisi sanoa itseäni suomalaiseksi jos minä juoksisin niin kuin te. Joka vielä jättää asemansa se saa nähdä, että sotalaissa löytyy pykälä häntä varlten. Leikki on lopetettava. Arimoa ei pyydetä eikä anneta. Onko selvä? Ja nyt asemiin. Honkajoki pyöritteli silmiään suu auki teeskennellen hämmäs- tystä. Sitten hän kysyi Vanhalalta virallisen tärkeällä äänellä: — Korpraali Vanhala. Oletteko te lammas vai suomalainen sotamies? — Minä olen mailman paras metsätaistelija, hihi... — Niinpä niin. Honkajoki huokasi muka surkean alistuvasti. — Yksi toivo minulla vielä on. Kunpa sota loppuisi ja pääsisi isoon taloon sonniksi. Viirilä istui omissa oloissaan järsien illalla vihollisen repusta 408
evakuoimaansa limppua. Näennäisen tarkoituksettomasti hän möläytti päätään pyöräyttäen: — Tuli mies Arimatiasta ja veti veen päähänsä. Toiset eivät ymmärtäneet Viirilän tarkoitusta. Kenties se oli- kin vain noita hänen älyttömiä möläyksiään, joita hän päästeli, niillä luultavasti mitään tarkoittamatta. Phähähäh... Kamala ralli päälle vaan. Eläköön anarkia ja veriset vaatteet. Tulis semmonen myrsky että jalkarätit lentelis Pohjantähden sakaraan kuivaan ... Phähähähähä. Mies päästi päälle tuon tutun kohlonnaurunsa. Se oli Viirilä. Valmis tappelemaan ja yhtä valmis lähtemään kotiin. Tai oikeas- taan jonnekin Suomeen, sillä hän ei ollut mistään kotoisin. Koskela alkoi järjestää miehitystä. Miehet pyysivät ruokaa. Sitä ei ollut, mutta luvattiin toimit- taa. Vaiteliaina ja katkerina he alkoivat kaivaa ampumakuoppia. Edestäpäin vetäytyi valmistusosasto läpi heidän linjansa. Pio- neerit miinoittivat tien ja jonkin verran tien reunojakin, mutta läheskään tehokas ei sulku ollut. Vapaata maastoa jäi tarpeeksi suon ja maantien väliin. Lammio otti pataljoonan komentoonsa ja Koskela palasi kol- manteen komppaniaan. Hän oli hyvin vaitelias ja miettiväinen. Ohjeita hän antoi hiljaisella äänellä, aivan kuin olisi ollut jollakin tapaa väsynyt ja lamautunut. Lähellä tietä oli Määtän kone- kivääri suon laidassa asemassa. Muu joukkue toimi Rokan joh- dolla tavallisena kiväärijoukkueena. Koskela pysähtyi Määtän aseman luokse ja istuutui maahan nojaten selkänsä puunrunkoa vastaan. Hän katseli suon yli. Aurinko oli jo kiivennyt yli puiden lat- vojen ja lämmitti hänen kasvojaan. Kauan aikaa hän oli kuin kivettyneenä paikoillaan. Oli kuin viimeinenkin väre olisi kadon- nut hänen kasvoiltaan. Leveät leukaperät ja korkeat poskiluut näkyivät selvästi ahavoituneen ihon alta. Hän oli laihtunut. Tuntui kuin leuassa oleva lovikin olisi syventynyt. Silmäluo- mien reunat punoittivat. Suun ympärillä väreili tuskainen juonne. Hän oli täyttänyt toissapäivänä kolmekymmentäyksi vuotta. Eilen hän sen vasta oli muistanut. Eikähän sillä mitään merkitystä ollut. 409
Maailma oli hetkeksi hiljentynyt. Ei edes kauempaakaan kuu- lunut taistelun ääniä. Se ei ollut niinkään tavallista, sillä näinä päivinä vihollinen oli yhä lisännyt ponnistuksiaan. Koskela painoi päänsä puun runkoa vasten ja antoi silmiensä painua kiinni. Auringon lämpö tuntui kasvoilla, joiden iho val- vomisen ja väsymyksen vuoksi oli arka ja karkea. Suu kirveli paljosta tupakoinnista ja tyhjä vatsa heikotti. Läheltä kuului lapioiden kalinaa ja miesten hiljaista puhetta. Koskelan silmiin nousi Karjulan kuva. Häntä ei mitenkään loukannut saamansa ripitys. Hän tiesi hyvin, ettei Karjula voinut niellä pettymyksiä purkamatta niiden aiheuttamaa harmia johonkuhun. Ellei hän olisi joutunut syntipukiksi, olisi Karjula valinnut jonkun toisen, sillä mikäpä hänen oli tekosyitä löytäessä. Koskelan kunniassa ei ollut arkaa kohtaa. Hän unohti koko jupakan. Sitten hän unohti vallitsevan tilanteen. Hän tajusi vain lämmön sekä rau- kean väsymyksen ruumiissaan. Nykyhetki häipyi ja hän liukui unen ja valveen välimaille. Sen läpi hän kuuli puhetta Määtän kivääriltä. Sieltä kuului Hietasen ääni, ja Koskela tunsi jonkin- laista hätääntyneisyyttä. Jotakin oli sekaisin, mutta hän ei saa- nut selville, mikä oli vinossa. Sitten sanoi Rokka jotakin. Hie- tanen nauroi. Koskela joutui yhä hätääntyneempään mielen- tilaan. Mitä nauramista nyt oli? Nyt ei ole kaikki kunnossa. Hän alkoi huohottaa samalla kun hänen nyrkkinsä kouristelivat hätäisesti tyhjää. Hietasen kasvot lähenivät häntä ja ne nauroi- vat. Ne olivat mustat, ja pään ympärillä oli hiiltynyt side, joka verisen kohdan reunasta oli jäänyt hieman valkoiseksi. — Otatko tupakan? Koskela vavahti ja aukaisi silmänsä. Mitä varten Hietanen oli noin musta seisoessaan siinä tupakkalaatikko kädessä. Määttä katsoi kummastellen, kun Koskelan silmät olivat pari sekuntia levällään, niinkuin hän ei olisi oikein tajunnut hänen tupakan- tarjoustaan. Sitten Koskela otti tupakan ja sanoi: — Jaa ... Jaaha. Kiitos vaan. Minä taisin nukahtaa. — Näinhän minä. Vaan siellä sitä moottori jo hurisee. Ei taida lepoa antaa. — Ei anna. Maattakin istui tupakoimaan ja Koskela painautui uudestaan 410
runkoa vasten. Häntä kiusasi äskeinen unensa. Mistä syystä hän oli nähnyt Määtän Hietasena. Hänelle tuli sekava ja vaikea olo. Jonkinlainen levottomuus kalvoi hänen mieltään, eikä hän kui- tenkaan löytänyt sille syytä. — Kauankos minä tässä keikun? Mistä se sellainen yhtäkkinen ajatus tuli? Yleensä hän ei pääs- tänyt tuollaisia mieleensä. Sitten hän muisti, mitä oli ajatellut nähdessään Kariluodon viimeisen kerran elävänä: Tuo mies kuolee tänään. Oliko hänen mittansa nyt täysi? Mitä varten tuollaisia tulee mieleen? Minähän rupean tässä povaamaan. Ei se ole kuin väsymystä. Siitä koko alakuloinen puutumus. Minähän näin unta. Varmaan se oli kuollut ennen kuin liekit siihen tarttuivat. Sentään täynnä reikää mies. Mutta ne jotka olivat autossa. Kyllä se kamalaa on ollut. Illalla vaan oli semmonen hätä itsellä sen tilanteen takia, ettei ehtinyt ajattelemaan. Mutta paha se oli nähdä. Sillä se äskenkin tuli. Huh huh. On se sentään niinkin tuttua miestä semmoisena nähdä... — Pi piu piuuuuuuuu .. • — Jaaha. Saapunut on. Ja törmää myöskin heti. Pidetäänhän silmät auki. Koskela makasi kuopassa. Se tärähteli ja keinui. Hiekkaa varisi sen reunoilta alas. Kuului miten sirpale surraten läheni. Ääni voimistui voimistumistaan ja kuopan reunassa tupsahti. — Millä perkeleellä se siirtää niin pian putkensa? Koskela nosti varovasti päätään, mutta veti sen äkkiä takaisin, sillä lähistöllä kohosi savupatsas ilmaan. Maata rapisi hänen monttuunsa. Kun räjähtely vaikeni, kuuli Koskela hyökkäyshuudon. Lau- kauksia kajahteli jo. Vasemmalla takoi Määtän konekivääri kuin hengenhädässä. Ohittaessaan kyyryssä juosten heidän asemansa kuuli Koskela Honkajoen sanovan everstiluutnanttia matkien, mutta kuitenkin vakavalla ja pelosta paksulla äänellä: 411
— Perlkele. Nyt tarlvittas rlakettitorljunta-aseita. Epäilemättä. Kolme panssarivaunua läheni tietä myöten ja niiden tykit piiskasivat maantien vartta heidän puolellaan. Koskela ohitti ampuvia miehiä, jotka hermostuneina syytivät tulta vaunuihin, mikä tietenkin oli turhaa. Joku kuoli panssari- vaunun kranaatista, ja lähistöltä kuului hätääntynyt huuto: — Ne jyrää meitin. Pojaat! Ne jyrää meitin ... — Paikoillanne! Ei ne mitään jyrää. Siellä on miinoitus. Koskela huusi niin kovaa kuin jaksoi saadakseen äänensä kuulumaan ratinan yli selvänä. Hän tiesi, että ellei tuollaista kovaa huutoa ymmärretty selvästi aiheuttaisi se helposti hätään- nystä. Tienojassa makasi muutamia lähitorjuntamiehiä. Koskela ryömi heidän luokseen. — Onko kasapanokset? — On. Mutta ei niitä pääse lähelle .. — Minä koetan. Tulkaa pari miestä mukaan! — Parempi on varrota montussa. Oja on liian matala. Tietysti se olisi ollut parempi. Mutta Koskela oli aivan varma siitä, että se silloin olisi myöhäistä. Miehet lähtisivät ennen kuin vaunut olisivat monttujen lähellä. Kasapanos alkoi jo olla melko tehoton keino, sillä vaunut oli hyvin varmistettu, mutta muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Koskela lähti. Kaksi miestä seurasi häntä. Ensimmäinen vaunu pysähtyi ja kääntyi sitten tien viereen. Siellä oltiin jo melko varmoja siitä, että panssarintorjunta puuttui. Muutenhan olisi jo aikoja sitten ammuttu. Vaunu läheni rohkeasti. Luodit ratisivat männynoksissa ja piiska viuhahti tienlaitaan. Edessä oli ojanmutka, sillä oja kiersi siinä kohdassa kiven. Siihen kun pääsisi. Koskela pääsi. Hän painautui tuohon polvekkeeseen ja odotti. Vaunu alkoi kuin epäröidä, mutta läheni kuitenkin ampuen jat- kuvasti. Koskela koetti saada itsensä mahdollisimman rauhalli- seksi. Kokemuksesta hän tiesi, että tällaisissa tilanteissa päti harkinta kaikkein parhaiten. Ei saanut yrittää liian kaukaa ja tehtävään oli keskittäydyttävä ilman sivuajatuksia. Oli koetet- tava unohtaa missä tämä heitto tapahtui. Oli otettava se sellai- senaan ilman ajatusta vaarasta tai sen merkityksestä. Niinkuin 412
koettaisi vain osua heitollaan vaunuun jossakin aivan vaaratto- massa ja rauhallisessa paikassa. Oli myöskin vaarannettava mah- dollisimman paljon, sillä heitto ei saanut epäonnistua. — Ja nyt minä ulotun. Koskela nykäisi sytyttimestä ja nousi kyyryyn. Hän heitti alhaaltapäin heilauttamalla ja kaari oli kuin kaunis pallokoppi. Panos putosi tornin viereen, kierähti siitä telaketjunsuojuksen päälle ja räjähti. Ketju katkesi ja vaunu käännähti kyljittäin pysähtyen paikoilleen. Koskela ei sitä enää nähnyt. Hänet am- muttiin konepistoolilla tien toiselta puolen juuri kun panos oli lentänyt hänen kädestään. Kerran hän yritti nousta kyynär- päittensä varaan, mutta ruumis lysähti velttona ojan pohjaan ja Ville Vaitelias oli kuollut. Toiset kaksi vaunua pysähtyivät hetkeksi, mutta ajoivat sit- ten rohkeasti tuhoutuneen ohi. Ketjussa nähtiin, ettei Koskela enää noussut, ja kun vaunut lähenivät, alkoivat miehet lähteä. Siitä se repesi. Karjula ei ollut poistunut Lammion komentopaikalta. Hänen oli saatava tämä tiensuunta tukkoon, sillä muutoin »periisi pirlu koko taisteluosasto Karljulan». Missä perlkeleessä se panssarli- torljuntatykki viipyi. Nähtävästi siinä oli puna-arlmeijalaisia miehistönä. Ei maataistelukoneet kuulu mitään tykinkuljetuk- seen. Ei maantie mikään kiitorlata ole. Ilmassa koneet on. Kyllä siellä maantie vapaana on. Puhelin soi. Asemat menetetty. Koskela kaatunut. Kolman- nessa komppaniassa osittain pakokauhu vallalla. Karjula lähti. Lammio lähti hänen jälkeensä, mutta Karjula käski hänen jäädä järjestämään reserviosastosta sulkuasemaa. Kun Karjula kohtasi pataljoonan, oli se täyttä päätä peräänty- mässä. — Perlkeleen lammaslauma. Asemiin! Ei askeltakaan enää! Se joka vielä juoksee, on kuoleman oma! Tienviertä myöten juoksi vauhkoutuneita miehiä ja joku huo- hotti puolustellen: — Mitä sille voi... Kunnei kerran ole panssaritorjuntaa. Koskela jo tapatti ittensä. 413
— Hiljaa! Kuka siellä vielä soittaa suutaan? Pysähtykääl Muuten minä ammun. Karjulalla oli pistooli kädessä. Lähimmät miehet pysähtyivät epäröiden ja painautuivat ojaan suojaan. Mutta kauempana mat- kattiin yhä. — Ne tulee pojaat! Panssarit. Huuto lisäsi pakokauhua ja joku Karjulan pysäyttämistä mie- histäkin lähti. Everstiluutnantti kadotti järkensä viimeisenkin rippeen. Tuo selvä tottelemattomuus sai hänet vapisemaan. Sokea, silmitön viha sumensi hänen aivonsa joissa ei ollut muuta kuin hämärä ajatus. — Nyt on se hetki. Nyt on toimittava. Tätä tilannetta varten se on. Tuo hapuileva ajatus oli merkki siitä, että hänkin sentään epä- röi. Sen takia hän puolustautui tuolla ajatuksella sitä mieleen tunkevaa tietoisuutta vastaan^ että hän oli tekemässä rikoksen. Hän näki kauempana miehen joka käveli hänen karjunnastaan välittämättä, konepistooli olkapäällä. — Seis! Minkä mies menee? Pysähtykää. Viimeisen kerlran. Pysähtykää. Mies oli Viirilä. Hän ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi mat- kaansa. Hän ei paennut, vaan käveli rauhallisesti. Siitä johtui myöskin, ettei hän totellut. Hän ei oikeastaan uhmannut, vaan pilkkasi pelkoa. Koska hän ei kerran juossut karkuun niin käsky ei myöskään koskenut häntä. Hän oli jättänyt asemansa niin kuin toisetkin, mutta rauhallisella kävelyllään hän osoitti, ettei pelännyt, ei vihollista mutta ei myöskään Karjulaa. Hänen tottele- mattomuutensa oli irvistelyä siitä, että joku kuvitteli hänen tot- televan pelosta, tunteesta, jollaista hänellä ei ensinkään ollut. — Seis. Mihin mies menee? — Inariin susia naimaan. Viirilä möläytti sen tuolla kaikkea rienaavalla äänellään. Puut- tui vain tavanomainen naurunhohotus sen jälkeen. Karjula jou- tui villin murhanhimon valtaan. Tuo tunne, joka hänen sielus- saan oli alituisesti käymistilassa ja teki hänestä sen ympäristöään terrorisoivan ihmisen, mikä hän oli, puhdistui ja pelkistyi nyt omaksi itsekseen, tuhoamis- ja tappamishaluksi. Juuri se alitui- 414
scsti purkautumisteitä etsivä raivo, joka hänessä asusti, nousi nyt pintaan, eivätkä hillitsevät tekijät kyenneet sitä enää pysäyt- tämään. Tuossa se oli. Tuo isopäinen apina. Tuossa juuri oli kaiken sen inhottavan henkilöitymä, joka oli tehnyt armeijasta karkurilauman. Mieshän nauroi. Viirilä laski konepistoolin käsivarren taipeeseen, sillä viime hetkellä hänet valtasi varmuus siitä, että Karjula ampuu. Tuo Viirilän liike antoi Karjulalle sen viimeisen sysäyksen, joka muutti himon teoksi. Hän ampui keskelle rintaa. Viirilä putosi polvilleen, ja vierähti siitä nurin. Ruumis nytkähteli vähän aikaa, sillä luoti ei tappanut heti. Karjula huohotti ja asteli edestakaisin ilman tarkoitusta. Sitten hän sai ääntä ja huusi käheästi: — Miehet! Sotalain nojalla tuomitsin petturiin kuolemaan. Miehet. On kysymys Suomesta. Täälläkin... Nytkin. Tapaus ... Joka pikkuseikka liittyy siihen. Leikki loppui... Jokaista kapinoitsijaa odottaa sama kohtalo. Tyrmistyneinä katselivat miehet toisiaan. Hiljaisuuden rik- koivat vain Karjulan käheät huudahdukset. Hän käyttäytyi kuin mielipuoli ja menetti siten senkin vaikutuksen vähän, mikä hänen teollaan olisi saattanut olla, jos hän olisi suorittanut sen toisenlaisessa mielentilassa. Miehet eivät osanneet ajatella, mutta sitä herkemmin he vaistosivat sen seikan, ettei Karjula suorittanut tekoaan välttämättömyyden vaatimuksesta, vaan omasta mielipuolisesta vihastaan. Ja kaiken lisäksi mies oli Yiirilä, komppanian ykkönen. Vähitellen miesten tyrmistys muuttui raivoksi. Hammasta puitiin ja nyrkit pusertuivat aseiden periin. Muuan kauempana oleva tähtäilikin Karjulaa, mutta laukaisemaan hän ei kyennyt. Sen sijaan alkoi eräs huutaa, järkytyksen särkemällä äänellä: — Venäläiset.. . Tulkaa ... Tulkaa vaan .. ♦ Pankaa kaikki matalaksi.. . Täällä tapetaan ihmisiä! Tulkaa . . . Mies ulvoi kuin järjetön. Se oli kuin suunniltaan joutuneen lapsen hätähuutoa, täynnä vihaa, pelkoa, ja järkyttyneisyyttä. Huuto palautti Karjulan tajuihinsa. Hänen kurkustaan pääsi eläimellinen karjahdus. Hänellä ei tässä tilanteessa ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa. Niinkuin ihminen, joka huomaa 4*5
tehneensä jotakin pääsemätöntä, tästä kauhistuneena kasvattaa tekonsa yhä hurjemmiksi, niin myöskin Karjula joutui uuden raivokohtauksen valtaan kuultuaan tuon huudon. Tämä oli toi- nen mies, jonka hän oli ampunut. Huutajasta olisi epäilemättä tullut kolmas, elleivät vihollisen tankit olisi häntä pelastaneet. Tienmutkan takaa viuhahti kranaatti tiehen Karjulan jalkoihin; tämä kaatui selälleen keskelle maantietä. Pako alkoi. Karjula virkosi heti. Hän yritti pystyyn, mutta kaatui uudel- leen, sillä jalka oli melkein irti. Hän oli rähmällään käsiensä varassa ja karjui: — Asemiin! Perlkele! Pysähtykää! Auttakaa saatanan pel- kurlit minut asemaan ja antakaa konepistooli... Huudossa ei ollut pienintäkään heikkouden tai pyynnön merk- kiä. Yhtä käskevän raivokas se oli kuin ennenkin. Hän koetti yhä ylös, hurjasti kiroten ja vihasta ja tuskasta karjuen. Tuossa kamppailussa oli jotakin samaa kuin haavoittuneen villipedon viimeisessä puolustustaistelussa. Raivo kaikkea ja kaikkia koh- taan sekä sen ohella pohjaton epätoivo siitä, että on jo itse voi- maton. Myöhemmin konekiväärimiehet tulivat keksineeksi yh- täläisyyksiä Lehdon ja Karjulan välillä. — Ihan samanlainen olisi Lehto ollut jos se olisi ollut everstiluutnantti, sanoivat he. Kenties tuossa epätoivoisen hurjimuksen villissä raivossa joku saattoi nähdä jotakin ihailtavaakin. Mutta ne, jotka näkivät hänen tarmokkaat yrityksensä ponnistautua ylös, eivät ihailleet häntä. He vihasivat synkästi ja leppymättömästi. Joku ohijuok- sevista miehistä huusikin: — Äänesi kuuluu, mutta auttaa ei voi. — Laskekaa sarja saatanaan! kiljaisi joku. — Ei olla apusisaria.. Rokka saapui viimeisten joukossa. Hän ei ollut nähnyt itse tapausta mutta arvasi jäljistä heti kaiken. Karjula menetti juuri silloin tajuntansa toisen kerran. Panssarivaunu ampui kone- kiväärillä ja kaikki katosivat. Rokka sieppasi raskaan miehen syliinsä ja juoksi tien viereen suojaan. Jonkin matkaa hän kan-
toi Karjulaa, mutta päästyään välittömästä vaarasta laski tämän maahan. — Mie en enempää ilkene. Tuo on pant itseese ihmistappoihe ulkopuolel ja miust nähe siel pysyköö. Kaksi toisen komppanian upseeria hänet siitä otti ja toi jonkin matkaa, kunnes he saivat käsiinsä pari lääkintämiestä. Nämä kantoivat virkansa takia, mutta kiroillen, vähääkään upseerien läsnäolosta välittämättä. Pataljoona perääntyi pysähtymättä. Lammion sulku liittyi pienen kahakan jälkeen mukaan. Koko taisteluosaston oli luo- vuttava asemistaan. Mieliala oli siinä pisteessä, että pataljoona olisi kenties hajonnut, ellei vanha raja olisi tullut vastaan. Sen takana alkoi henki kuin itsestään nousta. Heille järjestettiin lepokin. Minkäänlaisia kuulusteluja ei tapahtunut. Tosin varsi- nainen rikollisuus tapauksen yhteydessä rajoittuikin noihin huutoihin sekä siihen, etteivät miehet olleet auttaneet Karjulaa. Se oli taas tulkinnanvarainen juttu, sillä pakokauhun sattuessa oli haavoittuneita jäänyt ennenkin. Luultavasti katsottiin edul- lisimmaksi antaa asian unohtua puolin ja toisin. Ja kun pataljoona levon jälkeen vietiin vastaiskuun, työnsi se reippaasti vihollista takaisin. Entisen velttouden tilalla oli nyt tarmoa ja yrittämisenhalua. Miehet eivät puhuneet mitään siitä, että nyt on alettava tapella tosissaan. Tuskin he itsekään tulivat huomanneeksi koko asiaa. Maanpuolustus lankesi ikään kuin itsestäänselvänä velvollisuutena heti kun oman maan kamara oikeutti sodasta sellaista nimeä käyttämään. Taistelut U-linjasta alkoivat, ja vihollinenkin huomasi taas iskevänsä päätään verille seinään. 417
KUUDESTOISTA LUKU Rokka pelkäsi. Hän käveli edestakaisin joukkueensa asemissa niitten toisesta päästä toiseen. Tai oikeastaan joukkue ei enää ollut hänen, sillä tänään oli kotirintamalta tullut vänrikki, joka oli määrätty kol- mannen joukkueen johtajaksi. Siitä huolimatta painoi vastuu Rokkaa, sillä edessä oli vaikea tilanne. Selän takana oli joki. Sen varteen varustettiin uutta puolustuslinjaa, ja heidän piti säi- lyttää sillanpää sen suojana mahdollisimman kauan, jotta ase- mien varustamiseen jäisi enemmän aikaa. Vasemmalla vei joen yli silta. Jätettyään konekiväärinsä lampeen toimi konekiväärikomppa- niakin nyt tavallisena kiväärikomppaniana. Vain Määtän kivääri oli vielä tallella. Pari päivää sitten joukkue oli saanut jälleen kolme alokasta täydennykseksi. Sen lisäksi töpinästä oli siirretty kaksi, joten uusia miehiä oli kaikkiaan kahdeksan. Rokan mie- lestä se merkitsi sitä, että kokemattomia miehiä oli liian suuri prosentti. Eivät alokkaat sen huonompia olleet kuin vanhatkaan, sillä mies saa luonteensa syntyessään eikä armeijassa, mutta kokemattomuus teki heidät alttiimmiksi pakokauhulle, ja juuri se oli pahinta mitä tässä tilanteessa saattaisi tapahtua. Suden Tassu makasi ampumakuopassaan puhallellen tupa- kastaan savua ympärillään kieppuvia hyttysiä karkottaakseen. Rokka käveli ohi ja sanoi: — Muistat sie Tassu mite myö poikin uitii Vuokses? — Miksen. Ei myö Antti nähhä sitä ennää millokaa. Siel uivat ruumiit nyt. Nii kertoot huhut jot siel ves virtajaa punasen. 418
— Tuos joes myö viel uijaa. Usot sie? — Kuka sin ast pääsöö. Oli jaettu useamman päivän kuiva muona, ja alokkaat kääri- vät sokereitaan leipälaukkuunsa. Rokka vilkutti silmäänsä heille ja sanoi: — Älkää työ pojat säästelkö niit sokerloitainna! Kastuut pa- halaiset ja männöötkii pilal. Myö uijaa koht. — Älä huhuile turhaa. Tuosta purosta loikataan yli jos se niikseen tulee. Eräs alokkaista veteli miehekkäästi savuja lakki kallellaan. Sii- hen oli paineltu poimuja, jotka kuvasivat sangen hyvin lakin omistajaa. Poika oli hyvin remseä ja ylimielisen miehekäs. Lakki oli muka huolettomasti kallellaan, mutta todellisuudessa se oli hyvinkin harkitussa asennossa, sillä sen piti tarkoitukselli- sesti esittää huolettomuutta. Alokas oli sama, joka purolinjalle tullessaan oli kysynyt vihollisia tappaakseen. Nimeltään hän oli Asumaniemi. Rokka oli silloin vastannut ivallisesti pojan kysymykseen, mutta vaikka hän edelleenkin puheli tälle leikilli- sen välinpitämättömästi, oli iva hävinnyt. Jo samana iltana, kun he olivat torjuneet vastaiskua Sarastien komentopaikalla, oli poika kaatanut kolme hyökkääjää. Paljain päin, sillä lakkinsa hän oli innoissaan pudottanut, oli poika ampunut polvelleen nousten ja joka kerta osuessaan huutaen: — Yhtä puuttuu sano Piru kun kusiaisia luki. Taistelun jälkeen toiset saivat kyllä kuulla vähän liikaakin näistä kolmesta kaadetusta vihollisesta, mutta Asumaniemi sai oikeuden rehvastella, sillä hän oli todellakin ollut tulessa kuin kotonaan. Eikä tapaus jäänyt ainoaksi laatuaan. Asumaniemi kuului joukkueen kannattaviin voimiin. Rokka heitti hänelle varoittelevan hyväntahtoisessa sävyssä: — Älä sie hiton nulikka auvo päätäis! Kyl sie uit just niin ko myö muutkii. Syö pois sokerit! Älä jätä kastumaa! Vänrikki Jalovaara saapui komppanian komentopaikalta päin. Rokka lähti häntä vastaan, ja kun he kohtasivat toisensa sanoi vänrikki vihaisesti: — Mitä te puhuitte uimisesta? 419
— Mie käskin poikiin syyvä sokerit pois jot eivät jää kastu- maa ko myö uijaa tuost yl. — Te aiheutatte pakokauhun tuollaisilla puheillanne. — Kuule sie vänskä! Pakokauhun meil tekköö viholline enkä mie. Sie saat nähhä jot myö männää tuost sellasen rapinan kans, just niinko sorsaparvi. — Tehän manaatte kaiken valmiiksi. Mitä tästä tulee jos joukkueen varajohtaja ensimmäisenä puhuu paosta. Vänrikki oli vihainen, sillä häntä loukkasi myöskin Rokan »kuule sie vänskä». Rokka oli jo nähnyt uuden vänrikin ja päätellyt tämän pu- heista, ettei mies ollut oikein selvillä siitä, miksi sota oli muut- tunut. Vänrikki oli hyökkäyksen päätyttyä siirretty tärkeän toi- mensa vuoksi siviiliin, mutta oli jälleen suurten upseeritappioi- den vuoksi komennettu palvelukseen. Rokka pelkäsi tuota sini- silmäisyyttä, ja sen vuoksi vänrikin puheet häntä ärsyttivätkin. — Se ei kuule ole siit kii mitä täs puhutaa. Myö ollaa jo opittu ottamaa naapurkii täy vest tovest. Halut ne on hänelläkkii ja myö ei ain ole kyvetty niitä estämää, ja sitä mie luulen nytkii. Mäne katsomaa ko kuuluu laukaus, ni sie näät mite miehet päl- lyyt ympärillee. Se ei oo hyvän merkki. Mie en tykkää siint jot miehet pällyyt. — Me peräännymme hyvässä järjestyksessä sillan kautta käskyn saatuamme. Ja te teette tehtävänne ja jätätte loput mui- den harkittavaksi. Vänrikki puhui päättävällä äänensävyllä. Saatuaan käskyn puivdukseen oli hän tehnyt päätöksen toimia voimakkaasti ja päättäväisesti rintamalla. Junassa hän oli vahvistellut tätä pää- töstään tehden tiliä suhteestaan tappioon. Hän ei oikein vielä jaksanut uskoakaan, että sota olisi hävitty. Se olisi ollut hänelle liian kova pala nieltäväksi. Mutta mikään ei pidättelisi häntä täyttämästä velvollisuuttaan. Se oli kuitenkin varmaa. Tämä asenne suututti Rokkaa, ja hän alkoi katsella syrjäkarein vänrikkiä hymyillen tuota samaa hymyä, jota Lammiokaan ei koskaan voinut kestää suuttumatta. Se ilkkui pahemmin kuin mitkään sanat. Leppoisalla äänellä, aivan kuin olisi puhunut lapselle, Rokka sanoi: 420
— Kuule. Se on kovi hyvä jos kolmais komppania pääsuo sillast. Se ko näät on maantien kohal. Myö toiset uijaa. Mut jos sie piät mokomaa melluu ni saattaa käyvä niinkii jot myö ei päässä uimalkaa. Hää kuuloo ja ryntääkii justii täst. — Te tottelette käskyä kuten muutkin. Se siitä, ja nyt val- vomaan asemiin! Olen kuullut jo tänään teistä. Minun jouk- kueessani ei tule olemaan muuta herraa kuin kuri ja tilanteen vaatimukset. Omavaltaisuutta en siedä. En ole mikään turhan- palvoja enkä tarvitse pokkuroimisia, mutta joukkue tulee suorit- tamaan saamansa tehtävät mukisematta. — Mukisematta se nyt ei ole tehnt yhtäkää tehtävää. Sie kuule saat viel oppii paljo. Ja hitto, mie en rupija täs kinnailem- maa. Mäne sillast sie jos pääset! Rokka huitaisi vihaisesti kädellään ja lähti. Hän meni asemiin, istuutui ja alkoi valittaa: — Mikä hitto siin on ko mie en sovi noihe upseerloihe kera? Sana par ja jo tapellaa. Koskela oli ainuva minkä kans mie en riijelt. Mikä hito vika heis on? Vanhalaa nauratti Rokan syyttelevä ja vääryyttä kärsineen äänensävyllä lausuttu valitus. — En tiedä. Olekkos koskaan aatellu jos vika oliskin sinussa? — Miussa? Rokka oli tosissaan hämmästynyt. — Mite hiton taval se mius voip olla? Miehäain haastan oikiaa asjaa ja hyö senkö turhist mäkättäät. Mitä mie oon kenelkää sanont sellasta mist vois suuttuu? Hyö ovat just ko kapinallisii. Mie koitan jot sota käis nii hyvin ko suinkii ja sit hyö käyvät miun kimppu- hein. Nytkii mie tahon jot kaik ois hyväst, jot myö voijaa päässä hyvin tarvites perräytymmää. Hää huutaa jot silla kautta! Mite hiton sielt mänet, ko siel onkii viholline enne? Just niin ko hyö tahtosiit jot kaik männöö. Rokka katseli vihaisena saappaidensa kärkiä, mutta kohautti sitten olkapäitään ja sanoi: — Ja hittook mie heijän kanssaa! Karjala on mänt. Sota on hävitty. Mittää mänetettävää miul ei ennää oo. Kannakse hintaa mie täs viel koitan perrii. Toispäivän mie sain majurin. Hittook hääkii tul kyttäilemmää partion mukkaa? Laatat ottiit ens komppanian pojat. Et saant, Rahikaine. 421
— En oo nuita ennää kerräilly. Joutaa miun puolesta. Joutaat laatat, joutaa Karjalat ja joutaat soat. Mänköön! — Älä! Jo on Kannaksella pantu kova kovvaa vastaa. Ei ennää etene, sano Sihvone. — Kyl se on sillee jot se ei auta mittää. Joskus hää kuitekii tulloo. Sota on hävitty. Kaiken perkeleen laisii hommii turha takkei. — Pi piu . . . — Luoti, pojat, sanoi Asumaniemi. Kaikki painuivat syvemmälle kuoppiinsa. Rokka vain ei läh- tenyt minnekään. Istui entisellä paikallaan ja sanoi kuin itsek- seen: — Lentelööhä niitä, luotiloi. Kaik maailman miehet näät onkii lähteneet asseihe kera juoksentelemaa ympär metsii ja peltoloita. Jokahine johokii päi räiskii. Mikä sit jot ei luotii lennä. — Mänehä pois monttuu! sanoi Tassu hieman huolestuneella äänellä. — Ja sellanekkii mies ko oi Koskela, sanoi Rokka entiseen sävyyn, Tassun puheesta välittämättä. — Jos kuka ties jot nyt ennää kuollaa turhan takkei nii hää. Ja niin män just ko itse- murhan ois tehnt. Siit ei ois ennää pois pääst mitenkää ko panok- sen oi heittänt. Mie luule jot hää sen ties. Kuule Priha mitä sie sanoit pastoril eilen ko hää puhel siul? — Khihi... Se kyseli sen ens komppanian pojan kelloo jonka se partio ampu .. . Minä sanon että kai sen joku on ottanu joka on kellon puutteessa ollu .. . On toi jumalisuuskin kum- malliseks muuttunu. Miestä tapetaan ympärillä niinkun sikaa teurastamossa, mutta ei pappia semmonen kiinnosta yhtään. Varkaus näyttää olevan raskaampi synti kun murha, khihi. En minä vaan sitä niin ihmeellisenä pidä jos ny kellon ottaa semmo- selta mieheltä joka ei enää kelloo tunne, khihi. — Ai hitto! Siehä ruppeet järkeilemmää. Mist sie noin vii- saaks oot tult? — Minä olenkin yksilöllinen metsätaistelija enkä mikään laumaolio joka vaan toistelee propakantaa, khihihi... Vanhala hekotti sydämellisesti, maata lötjöttäen kuopassaan 422
selällään. Rokkakin aikoi ottaa osaa hänen iloonsa, mutta sa- massa alkoi vasemmalta maantien suunnasta kova ammunta ja rynnäkköhuuto. Samassa hetkessä tarttuivat miehet aseisiinsa, ja jälleen kerran katosi rupattelu, kasvot vetäytyivät vakaviksi, ja kirpeän jännityksen vallassa he valmistautuivat torjumaan hyökkäystä. II Puolen tunnin kuluttua oli tilanne sellainen, että peräytymi- nen siiviltä olisi pitänyt aloittaa heti. Niitä vastaan ei kuitenkaan ollut painostusta ja käsky viipyi. Mutta maantietä puolustava kolmas komppania oli jo täyttä päätä perääntymässä siltaa kohti ja vihollinen seurasi epäröimättä kintereillä. Kun komppanian- päällikön lähetti sitten toi irtautumiskäskyn, katsoi Rokka par- haaksi uida joen yli. Hän ehdotti sitä Jalovaaralle, mutta vän- rikki ajatteli vain saamaansa ohjetta. Kenties hän ei tahtonut suostua Rokan ehdotukseen siitäkään syystä, että oli riidellyt asiasta tämän kanssa. Jalovaara ei tietenkään tällaista olisi tietoi- sesti tehnyt, mutta hän ei kyennyt selvittelemään vaikutteitaan, joten hänen kieltonsa jyrkkyys saattoi aivan hyvin johtua siitä, että hän ei hallinnut tunnustaa Rokan olleen oikeassa. Lähdettiin siis vetäytymään siltaa kohden, mutta sinne asti ei päästy. He näkivät kyllä sillan ja kaamean näytelmän: siltaa pitkin ryömi kolmannen komppanian haavoittuneita, joita vihol- linen ampui kiivaasti. Siihen lyyhistyi kolmannen komppanian uusi päällikkökin. Sitten he kuulivat pioneerien käheän huudon. — Silta räjähtää! Huuto oli kuin hätäinen parkaisu. Nähtävästi pioneerit tiesi- vät, että sillalla ehkä vielä eli joku. Mutta pelastaa ei voitu ke- tään, sen paremmin kuin odottaa haavoittuneiden kuolemaa- kaan. Valtava jyrähdys vavisutti koko ympäröivää maailmaa ja sillankappaleiden seassa lensivät ruumiit ilmaan. Kolmas joukkue joutui siis kuitenkin uimaan. Puunpirstoja ja ihmisruumiin kappaleita satoi vielä maahan heidän edessään, kun Rokka huusi: 423
— Nuoret pojat! Mänkää työ ensi! Ja Määttä, vie konekivär pois! Rahikaine, Sihvonen ja Honkajoki auttaat. Myö piellää sillaikaa ettei se pääse iha rantaa. Miehet kahlasivat veteen ja alkoivat räpiköidä yli. Vain joen keskikohdalla ulottui vesi pään yli, mutta siitä selvisi parilla loikkauksella. Jalovaara, Rokka, Vanhala, Tassu ja Asumaniemi jäivät. He ampuivat minkä ennättivät estääkseen vihollista pääsemästä ran- taan. Jalovaara komensi Asumaniemeäkin lähtemään heti, mutta tämä ei edes malttanut kuunnella, vaan tyhjensi lippaan toisensa jälkeen. — Mä osasin. Hei, mä osasin. Kattokaa... Se on tuolla pensaan juuressa ... — Mäne yli! Et sie helvetin nulikka uso! huusi Rokka hänelle vihaisesti. Jalovaara ehti vielä tässä hädässä muistaa senkin, mitä oli Rokalle uimisesta sanonut, ja komensi: — Lähtekää kaikki! Minä tulen heti perässä. Rokka ei taas koskaan antanut tämänlaatuisten seikkojen vai- kuttaa itseensä taistelujen aikana. Hän ymmärsi kyllä, että vän- rikki tahtoi korjata äskeiset puheensa, mutta hänen mielestään sellainen oli järjetöntä, ja hän sanoikin: — Sie tulet mukkaa. Hittook se toimittaa yks mies. Ja nyt lähetää. He lähtivät. Vänrikkikin katsoi jo tehneensä velvollisuutensa ja seurasi. Juuri kun Tassu ehti astua veteen, horjahti hän ja kaatui rantakiville. Hiljaisella, alistuneella äänellä hän sanoi: — Mie jäin. Antti. Mie jäin, — Mite käi? — Mäne! Juokse! Mie jäin. En jaksa ... Juokse ... osui. Juoskaa! Sillalt ampuu. Luoti oli tullut kauempaa sillan suunnalta, sillä heidän koh- dallaan oli vielä rantatörmä suojana. Samassa räsähti kokonai- nen suihku veteen. Heidät oli huomattu. Vesi värjäytyi heti punaiseksi Tassun ympärillä. Hän koetti nousta, mutta liukastui pohjakiveen ja kaatui uudestaan. Kerran hän vain älähti tuskasta, kun Rokka heilautti hänet 424
olkapäälleen. Tassu oli keskikokoinen mies, mutta olalle hän nousi, ja Rokka painui virtaan kuin korskuva ori. Ei kannatta- nut kyyristellä. Vain vauhti oli valttia. Vanhala, Jalovaara ja Asumaniemi yrittivät kahlatessaan ampua vihollisiin päin. Siitä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista hyötyä, sillä he eivät edes nähneet ampujia. Keskikohdalla jokea Rokka kiljaisi: — Piä pää yllääl... Piä pää yllääl... Myö männää Tassu nyt. Ja niin he myös menivät. Kerran vain Rokka ponkaisi keskellä jokea pintaan, veti henkeä ja älähti... — Piä yl... Vastarannan miehittäneet miehet koettivat hekin tulella tukea noita viittä onnetonta. Pahin oli nousu asemiin, sillä silloin hekin joutuisivat kohdalla olevien vihollisten tulelle alttiiksi. Joen- uomassa heitä suojelivat rantatörmät. Luodit tulivat kaukaa sillankorvasta, josta joenuoma näkyi. He nousivat jo vastatörmää. Tassu roikkui poikittain Rokan olalla, ja tämä pärski vettä sieraimistaan kysellen: — Veitkö henkeheis? Veitkö henkeheis? — En, kuului hänen olkansa takaa heikosti. He olivat jo ase- mien reunalla, kun vastarannalta rämähti. Miehet syöksyivät hautaan nurinniskoin, ja juuri hypätessään kiljahti Rokka: — Ai perkele! Toiset nostivat Tassun hänen päältään. Tämä hoki yhtämittaa: — Antti... sinnuu sattu ... mie kuulin ... sinnuu käi... — Mie tiijän ... Vasen lapa ... Ai perkele mite koskoo ... He puuskuttivat, pärskivät ja huohottivat. Asemat miehittä- neen rajajääkärikomppanian lääkintämiehet alkoivat sitoa Rok- kaa ja Tassua. Tassun haava vuoti kovin, mutta vaarallinen se ei ollut. Luoti oli lävistänyt kyljen, mutta melko pinnasta. Rokan lapa sen sijaan oli pahempi. Nähtävästi luut olivat murskaan- tuneet sillä lääkintämiesten puseroa riisuessaan liikuttaessa hänen käsivarttaan päästeli Rokka pitkiä kirouslitanioita irvistellen ja kasvojaan tuskasta väännellen. — Ai perkele... Miun lapa hitto! Katsokaa työ pojat mite ver vuotaa ... Vanhala pärski ja yski: 4*5
— Kattokaas pojaat saapasvartta! Läheltä piti. .. — Mitä täs saapasvarrest. Katso miun lappaa . .. — Ei olis paljon tarvinnu. Kyllä se siinä ja siinä oli. Katto- kaas pojaat! — Katso sie tän. Kel täs pahemmast on? Mitä se saapas- vars . . . Katso lappaa ... Ai perkele mite koskoo . . . Jos mie täit kivult voisin ni mie naurasi. Mie näin ko YlenSankia Priha nous nelinkontin joest. Ehin mie aatella jot et sie hitto naureskele täi kertaa ... — Khihihi. . . Kauhee vetäytymistaisto . . . khihihi. Kyllä meinaan hymy hyyty khihihi. Mutta olisit nähny kun mun purskahti kamala räkätappi nenästäni kuma pärskin. Khihihi. . . Mutta minä vedin takasin kun myllymatissa khihihihi. Saiskoos tosta uimamaisterin arvon. Kyllä kannattas meinaan. Siitä Rokka muisti vänrikin. Tämä oli heti ryhtynyt järjestä- mään aikaisemmin joen yli tulleita miehiä asemiin rajajääkärien tueksi, sillä hän pelkäsi vihollisen yrittävän saman tien yli. Se pysyi kuitenkin omalla puolellaan, ja vänrikki rauhoittui: — Kuule vänskä! huusi Rokka hänelle. — Kävikö pahasti? kysyi Jalovaara tullen heidän luokseen. — Lapa hitto. Sie se kuule oot kumma ukko. Rokka katsoi vänrikkiä pitkään odottaen tämän ilmeitä. Vän- rikki hymyili kuitenkin aivan rauhallisesti ja sanoi. — Minä olin. Mutta se opetti jo. — Usot sie jot myö uitii? — Ei käy kieltäminen. Ainakaan ennen kuin ininä saan kui- vat vaatteet. Vänrikki oli niin rauhallinen, että Rokka suli heti. Hän oli vain tahtonut varmistua, että vänrikki nyt uskoi. Hän ei puhu- nut asiasta enempää, ja Jalovaara lähtikin kokoamaan jouk- kuetta, sillä he saivat vetäytyä asemien taakse lepoon. Mennes- sään he kantoivat Rokan ja Tassun tienvarteen odottamaan sai- rasautoa. Paareilla Rokka kiroili ja valitti puhjeten välillä selittä- mään* — Pitko miun viel tämä nähhä jot minnuu kannetaa just niinko vaivasta. Ikännäi mie en oo toisiin appuu tarvint. . . Mut ai perkele mite miun lappaa polttaa. Mite siun Tassu? 426
— Helpottaa ko ei liiku. — Tiijättäk työ pojat mihi Roka Antti männöö? Lyytin luo. Mie mään laskemaa mukuloit jos hyö onkii vaik lissäytynneet.. . Ai perkele! Mie en ookkaa nähnt nuorinta poikaa ko yhel lomal. Appiukko hää hoiti perreen evakkoon. Mie tienkii ukol kiljupanoksen.., Antin sovat on soittu. Saa nähhä mite käyp käen. — Ei käy pahasti, sanoi lääkintämies. — Solisluu siitä vaan poikki on. Ulos tullessaan katkassu. — En tiijä. Kyl hää vaa kipiä on. Kaiken perkeleen laisii tapauksii.. . Mie Taipalees olin kolme kuukautta rautasattees ja mittää ei käynt. Nyt mokoman puron kans. Mut ain sattuu ja tapahtuu ... Ei maha mittää ... Auto saapui. Jalovaara tarttui Rokan käteen ja sanoi vaka- vasti ja avoimesti: — No niin. Näkemiin... toivottavasti. Olisin pitänyt teidät niin mielelläni. Vasta nyt ruvetaan tarvitsemaan miehiä. Minä toivon että te ette muistaisi sitä äskeistä. Olin vähän vihreä. Ei sillä, en minä ala hautoa sellaisia, ainahan sitä kokematto- malle sattuu, mutta minusta tuntuisi ikävältä ajatella, että olisin loukannut teitä. Tullessani sain kuulla enemmän maineenne huonosta puolesta kuin hyvästä. Nyt näin senkin ja täytyy sanoa että komeata se oli. Paranemisia vain..! Teille molemmille. Tuskin tulemme enää toisiamme näkemään. — Älä sie puhele vänskä joutavii! Kuule tuo oi pikku juttu. Et sie olt ainoo upseer jonka kans mie oon riijelt. Mie en kuule sellasii muistele. Mie vaa sanon siul muutamii asjoi.. . Määtä pojas ja Vanhalas siul on hyvät miehet. Asumaniemen nulikka ko oppii tappelemmaa jären kans, ni siint tulloo oikia pääper- kele. Honkajoki on hyvä mies. Hää jutteloo vaa hurja la.il. Siint älä välitä. Rahikaine on kauppamies. Millo teil tulloo nälkä ni pane hänet asial, siint syntyy jotakii. Ja nälkähä teil on ain. Nii se on olt tähäkii ast. Kun kaikki olivat hyvästelleet, nostettiin Rokka ja Tassu autoon. — Hei sit pojat. Piä Tassu huol jot ne eivät erroita meitä kuletuksis. Mie kyllä alan elämän jos huomaan. Älkää perkele 427
viekö minnuu näinpäin! Mie en lähe täält jalat iel. No nyt o hyväst. Auto lähti. Kun se jo oli liikkeellä, kuului sieltä vielä kovaa metakkaa. Siellä opetettiin lääkintämiehiä käsittelemään haa- voittuneita. — Samanlaisen metelin se piti tullessaankin, sanoi Vanhala, eikä hymyillyt. Vaisu oli heidän kaikkienkin tunnelma. Jouk- kueesta oli revitty paljon pois lyhyen ajan kuluessa. Vanhala, Määttä, Honkajoki ja Sihvonen tunsivat itsensä orvoiksi. Ympä- rillä oli outoja miehiä. — Hietanen, Koskela, Rokka ja Tassu. Äkkiä hupeni porukka, sanoi Sihvonen. — Tassua lukuunottamatta kaikki kuuluivat johtoportaaseen, sanoi Vanhala katsoen Määttää. — Jos entinen tapa jatkuu niin se on sun vuoros, khihi. .. Määttä ei vastannut heti. Jonkin ajan kuluttua hän lähti kävje- lemään muun joukkueen luo ja lausahti: — Vaan sattuma-alikessua sitä tuskin ilikiää Jumalakaan vainota... III Aamuaurinko oli juuri noussut. Hermostunut ammunta ratisi kuulakkaassa ilmassa. Joesta nousi hienoinen sumu. Vänrikki Jalovaara konttasi Vanhalan luokse. — Koettakaa tuota syvännettä myöten. Näätkö sinä tuon meikäläisen ruumiin? — Nään. — Sen vieressä on niitten pikakivääri. Tuolla kaatuneiden puiden muodostamassa ryteikössä on ainakin kaksi konekivääriä, mutta ne eivät pääse ampumaan notkon pohjaan. Määttä koettaa pitää ne matalina. Jos sinä pääset hautaan ja saat ne pelistä pois, niin jatko on selvä. Vanhala katseli totisena edessä olevaa mäkeä. 428
— Kyllä minä hautaan pääsen. Jollen torine niin omaani. Pitäkää toi peekoo hiljaa. — Me seuraamme heti ja alamme vyörytyksen ... Vänrikki katsoi Vanhalaa. — Ellet halua, niin minä menen yksin. Tuot sinä pojat perässä. En minä pakota sinua. — Kyllä minä yritän. Asumaniemi ja Honkajoki on parasta ottaa ... Eikä enempää. Paljous ei muuta kun haittaa ... — Ei teidän tarvitse saada kun nuo kookoot. Silloin se aukee. Honkajoki ja Asumaniemi! Miehet ryömivät lähemmäksi. — Asia on niin, että parin kolmen miehen on yritettävä päästä tuota notkoa myöten ampumahautaan. Jos me yritämme muuten, niin se maksaa liikaa. Vanhala lähtee vetämään. Läh- dettekö mukaan? — Mä yks. Asumaniemi nosti reippaasti kätensä kuin koululainen viita- tessaan, mutta Honkajoki sanoi: — Minua täytyy käskee. Minä en uskalla lähteä vapaaehtoi- sesti. — No minä käsken sitten. — Se on toinen asia. — Hyvää tuuria sitten vaan. Asia on nyt pojat niin, että se on heitettävä takaisin. Jos se pääsee laajentamaan murtumaa, niin sitten siinä vaaditaankin jo iso ruljanssi. On koetettava. Näytetään sille, ettei meitä vielä sentään silmille syljeskellä. Jalovaara lähti ryömimään muun joukkueen luokse, ja nuo kolme toverusta jäivät tekemään etenemissuunnitelmaa. — Perkeleen paskahousut kun päästäävät suoraan asemiin! Ja joen yli! Asumaniemi kiroili pontevan miehekkäästi, mutta Vanhala ja Honkajoki katselivat hiljaisina etumaastoa. Honkajoki sentään sanoi aivan kuin hilliten: — Hiljempi vauhti! Hiljempi vauhti! Älä hiilly veliseni. — Niin ja tiedäkkös sinä että siellä makaa yksitoista meikä- läistä ruumiina. Ei ne pojaat sieltä ilman lähteny, sanoi Vanhala. Tultuaan ryhmänjohtajaksi oli Vanhala alkanut suhtautua 429
asioihin vakavammin. Tosin veivät raskaat taistelutkin leikin- laskunhalun, mutta vastuukin oli osaltaan kuorinut häntä. Kyl- lähän hänen silmänsä tirrittivät niinkuin ennenkin, mutta hänen iankaikkinen hihittelynsä kuului harvemmin. Yöllä oli vihollinen päässyt joen yli ja pimeän turvin sen oli onnistunut saada haltuunsa kaksi tukikohtaa. Reservinä ollut konekiväärikomppania sai tehtäväkseen ottaa ne takaisin, ja Jalovaaran joukkue valmistautui nyt valtaamaan toista. Hyök- käyksen piti tapahtua yllättäen, ilman tykistövalmistelua. Sitä olisikin ollut vaikea suorittaa omien asemien läheisyyden vuoksi. Vanhalan piti Honkajoen ja Asumaniemen kanssa päästä ensin asemiin johtavan yhdyshaudan päähän. Se näytti mahdolliselta, sillä asemien välissä oli syvä notkelma, jota myöten se ehkä onnistuisi, jos notkelmaa hallitseva pikakivääri saataisiin pelistä pois. Sitten piti toverusten vaientaa kaksi vaarallista konekivää- riä. Jalovaara voisi sen jälkeen päästä kiinni asemiin muun jouk- kueen kanssa ja aloittaa tukikohdan asemien vyörytyksen. Vanhala katseli hetken notkelmaa ja sanoi sitten: — Ei sitä povata kannata. Siitä vaan. Ei juosta sitten. Se huomaa helpommin. Tota kanervikkoo myöten vaan. — Ensi kertaa iskujoukossa. Honkajoki yritti hymyillä, mutta ei se oikein onnistunut. — Koville on jouduttu. — Ryssä jokeen perkele ... Mennään niin vaan kun kiljuvat jalopeurat. Asumaniemi työnsi joka taskuunsa munakäsikranaatin ja toi- set tekivät samoin. Vanhala asetteli konepistoolinlippaita saata- ville. Asumaniemi tähtäili omalla konepistoolillaan puun runkoa. — Trrrt trrt trrrt.. . trrrt, vyräytteli hän kielellään leikkien kuin pikkupoika. Hänellä olikin hieno valikoima erilaatuisia, pääasiassa piirretyistä elokuvista kotoisin olevia eleitä ja ään- nähdyksiä. Hän otti käsikranaatin, oli tempaavinaan sokkavar- mistimen irti ja suhahti: — Dist... fiu ... uuuu ... uuu ... dong. Näin se lentää ja dong. Se on pojat jännä näky kun naapuri lentää ilmaan. Vanhala hymyili silmät tirrissä ja sanoi: — Jos päästään heittomatkalle. 430
— Niin ja jos osaat, sanoi Honkajoki. — Te ette heput tiedä, kuinka paikalle mä simautan. Toissa vuonna mä ammuin ritsalla purukumin open ottaan koulussa. Se on minun paras tulokseni. — Hihihi... — Mä sain lemput siitä. Tai en mä siitä oikeastaan saanu. Se pumkumi oli Ruotsista tuotu salaa ja pojat trokasivat niitä. Tai oikeastaan mä niitä trokasin. Vaikka ei se syy ihan siinäkään ollut. Mutta me ostettiin viinaa niillä rahoilla ja me käryttiin .. ♦ Vanhala katseli hyväntahtoisen kiinnostuneena Asumaniemeä. Pojassa oli kyllä aineksia vaikka mihin. Häntä vaivasi jokin suunnaton levottomuus. Hetkeäkään hänen kaikki ruumiin- osansa eivät olleet paikoillaan. Silmät etsivät jatkuvasti jotakin uutta nähtävää. Hän tuli toimeen melkein olemattomalla unella eikä kuitenkaan koskaan osoittanut mitään merkkejä väsymyk- sestä. Hän suorastaan himoitsi toimintaa ja osoitti selvästi naut- tivansa vaarasta. — Sinä joudutkin sitten upseerikouluun kun sinä olet käyny oppikoulua, sanoi Vanhala. — Mä en joudu mihinkään kouluun. Mä ylenen suoraan. Enkä mä missään tapauksessa enää käy koulua. Vanhala katsoi kelloaan. — Kahdeksan minuuttia. — Eiks me voida lähtee ennen. Mitä me odotetaan porukkaa. Pannaan kolmeen hepeen se kuntoon. Honkajoki pyöritteli silmiään. — Lähdetään Priha kotiin... Poika pitää lopusta huolen. — Jos sä tahdot niin mä lähden kyllä yksinkin. IV Jalovaara makasi puun takana. Aika kului hitaasti. Joukkue oli valmiina, mutta täytyi odottaa määräaikaa. Vänrikki katseli notkelmaa, jota myöten iskuryhmän piti edetä. Hän olisi tah- tonut johtaa sitä itse, mutta ei ollut ketään, jolle olisi jättänyt 431
joukkueen. Määttä oli kykenemätön johtamaan suurempaa joukkoa, sillä hän oli rohkeudestaan huolimatta vailla niitä omi- naisuuksia, joilla miehet saatiin liikkeelle. Hän menisi kyllä itse edellä, mutta ei aukaisisi suutaan, elleivät muut seuraisi. Kuinka kipeästi nyt tarvittaisiin Rokkaa. Aina vain huononi miehistö- aines. Nostomiestäydennys oli kelvotonta ja kaksikymmentä- viisi syntyneet alokkaat liian nuoria ja kokemattomia. He olivat useinkin rohkeita ja innostuneita, mutta tarvittaisiin viikkoja ennen kuin he kävisivät täydestä. Kahdessa viikossa Jalovaara oli suuresti muuttunut. Ei ainoastaan siten, että hän oli laihtunut ja parroittunut, vaan hänen asenteensakin oli perinpohjin mullistunut. Hän ei enää ollut tiukka, kuten oli ensin aikonut olla. Hän oli hiljaisesti luja. Miehiin hän suhtautui eleettömästi ja toverillisesti. Hän sinut- teli kaikkia joukkueensa miehiä. He olivat jokivarren asemissa näinä kahtena viikkona käyneet kovia torjuntataisteluja ja nii- den aikana Jalovaarasta oli kuoriutunut upseeri, jolle majuriksi kohonnut Lammio uskoi vaikeimmat tehtävät. Pataljoona olikin sitkeästi pitänyt asemansa, mutta viime yönä sumu ja pimeys oli auttanut vihollista, niin että se oli saanut haltuunsa nuo kaksi tukikohtaa. Kohonneesta taisteluhengestä tämä tapaus kuiten- kin antoi esimerkin. Tukikohtia puolustanut toinen komp- pania oli luopunut niistä vasta pimeässä käydyn verisen lähi- taistelun jälkeen. Yksitoista miestä oli jo ennestäänkin vähiin huvennut toisen komppanian kolmas joukkue jättänyt tähän tukikohtaan. — Se on otettava takaisin. Niitä ei enää päästetä. Vaikka tähän kuoltaisiin. Epätoivoinen, katkera uhma nousi Jalovaaran mieleen. Hän tiesi jo, että sota oli menetetty. Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Mutta älä vielä naura. Koskaan ei Jalovaara ollut niin vihannut vihollista kuin nyt, tappio silmien edessä. Se nauttisi voitostaan, se ivaisi kaikkea sitä, mikä hänelle oli arvokasta. Ei. Jos kerran kaikki menee, niin kuollaan sitten kuin petoeläimet. Jalovaara otti vihollisen pikakiväärin jyvälle. Se oli kyllä naamioitu, mutta oli paljastanut itsensä. Hänen ammuntansa olisi avausmerkki. 432
Hän painoi liipaisinta. Siitä hetkestä lähtien alkoivat kymmenet aseet rätistä. Mää- tän konekivääri yhtyi heti, ja muiden hajanaisen ammunnan läpi kuului sen jatkuva tasainen naputus. Vänrikki näki Vanhalan konttaavan eteenpäin. Hänen täytyi kuitenkin jatkuvasti tulittaa, niin että hän vain syrjäsilmällä voi seurata tapahtumaa. Sen hän ehti nähdä, että Asumaniemi juoksi melkein pystyssä Vanhalan ohi ampuen kainalostaan. Poika oli lähtenyt konttaamaan Vanhalan jäljessä, mutta kun suihku alkoi viheltää korvissa, nousi hiin pystyyn ja syöksyi eteenpäin. Siinä putosi lakki päästä. Se oli liian rehvakkaasti kallellaan eikä kestänyt äkkinäistä liikettä. Kun Vanhala näki sen, nousi hänkin. Melkein ajattelematta hän aavisti, että Asumaniemen röyhkeä syöksy oli tehnyt pii- lottelemisen mahdottomaksi ja nyt oli koetettava pelastautua vain kiireen avulla. Pi piu. Piu piu piu piu piu. Hengittämättä Vanhala juoksi tuota neljänkymmenen met- rin matkaa, mikä heidät erotti yhdyshaudan päästä. Koko ajan hän tajusi olevansa jyvällä sillä nuo vihaiset sirahdukset seura- sivat hänen juoksuaan. Honkajokea hän ei ehtinyt katsoa. Yhdyshauta alkoi matalana ojana ja jatkui sellaisena pitkän matkaa. Siinä ei ollut miehitystä, mutta tulen alla se oli. Van- hala lotkahti sen pohjalle ollen vähällä iskeä kasvonsa Asuma- niemen saappaankorkoon. Sitten hän vilkaisi taakseen ja näki, ettei Honkajoki ollutkaan seurannut. Asumaniemi nosti päätään ja katsoi eteenpäin. Se sai aikaan kiukkuisen luotikuuron haudan penkkaan. Poika punoitti innos- tuksesta ja juoksustaan ja huohotti: — Me onnistuttiin kuule! Mä lähden. Seuraa ja pidä munat valmiina. Tuon mutkan takana on slobo. Mä tapan sen ensin. Nyt kuule hepe meidän täytyy stridiä niitä silmään. Ryömitään haudan pohjaa lähemmäs. — Jumalauta poika! Me ollaan kahden. — Älä välitä! Me toimitaan äkkiä . . . Mä menen nyt. Asumaniemi lähti ja Vanhala seurasi. Samassa muksahti käsi- kranaatti heidän eteensä ja räjähti. — Mä heitän. 433
Asumaniemi otti munan ja tempasi sokan irti. — Ja nyt, kundi! Se lähti niinkuin vain koulupojan kädestä voi pallo lähteä ja räjähti myöskin siellä missä piti. Poika säntäsi liikkeelle, niin että vaalea tukka liehui, ja puuskuttava Vanhala seurasi omituista laukkaa edeten nelinkontin takapuoli pystyssä. Piu piu piu piu piu piu piu ... Rätinä vain kiihtyi. Omat miehet ampuivat syytämällä, sillä he olivat nähneet Asumaniemen ja Vanhalan päässeen yhdys- hautaan. Jalovaara tiesi, ettei se suinkaan ollut asian vaikein puoli. Notkelma oli melkein kuolleessa kulmassa, joten vaara ei siinä ollut suurin. Miten he selviäisivät asemissa... Ja tuo pitkä korsto ... Saatana. Jalovaara huomasi, ettei Honkajoki ollut lähtenytkään. Mutta mitä nyt. Siellähän se menee. Vänrikki näki omituisen näyn. Kookas Honkajoki konttasi käsiensä ja polviensa varassa eteenpäin. Mutta hän ei siirtänyt käsiään ja jalkojaan niinkuin tavallisesti vaan vuoroparina, mo- lemmat kädet ja molemmat jalat yhtäaikaa. Sen johdosta hänen menonsa oli kummallista hyppimistä. Mutta kaikkein ihmeelli- sintä kuitenkin oli sen ääretön nopeus. Jalat ja kädet liikkui- vat vilkkaasti, ja mies meni kuin jokin omituinen eläin pitkin notkelman pohjaa. Loppumatkan hän sitten suoritti muuta- malla harppauksella ja katosi yhdyshautaan. Yhdyshaudan mutkan takana oli käsikranaatin silpoma venä- läinen. Toinen ryömi haavoittuneena kauemmaksi. Kaksi oli tulossa hautaa myöten hänen avukseen. Silmänräpäyksen nämä olivat kuin paikoilleen jäykistyneinä. He tiesivät, että yhdys- haudan päähän oli päässyt vihollisia, mutta hämmästyivät kui- tenkin nähdessään edessään paljaspäisen pojan konepistooli ojennettuna. Trrrrrt trrrt trrrrrrrt... Molemmat kuolivat äännähtämättä. Asumaniemi huusi taak- seen: — Hauta haarautuu. Me tarvitaan varmistaja toiseen suun- taan ... — Kun se ei tullu huohotti Vanhala, mutta näki samassa Honkajoen mätkähtävän hautaan heidän takanaan. 434
— Pian. Pian ... Tännel Honkajoki tuli silmät ympyriäisinä ja kykenemättä hengästyk- seltään lausumaan sanaakaan. — Tossa haarautuu hauta .. ♦ Muistakkos ... Se joka lähtee kakkoskorsulle... Sinun täytyy varmistaa se, että me pää- semme konekiväärien kimppuun ... — Pam. — Käsikranaatti. — Mä kans. Asumaniemen muna lensi jälleen. Heti räjähdyksen jälkeen hän lähti ja pääsi haarautumaan asti. Kolme käsikranaattia lensi perätysten heitä kohti ja he hyppäsivät muutaman askeleen takaisin. Siinä maatessaan sanoi Asumaniemi: — Mä tapan ton haavoittuneen. Et se ei teilaa meitä sel- kään ... — Ei kykene, huohotti Vanhala. Kranaatit olivat jo räjähtäneet, ja he yrittivät jälleen. Asuma- niemi sai Vanhalankin kranaatin, sillä tämä ei sitä saanut lentä- mään pitkällekään. Poika otti vauhdin ja heitti rajusti. Se lensi suunnilleen siihen kohtaan, mistä äskeiset kolme olivat lähte- neet. — Tuli mitä tuli... Nyt ding ding . •. Asumaniemi juoksi seuraavaan mutkaan ja ampui kulman takaa. Sieltä kuului keskeytymättömän konepistoolinsurinan seasta huutoja: — Kundit... Tänne... Neljä... Enemmän .. • Vanhala ja Honkajoki juoksivat kyyryssä Asumaniemen jälkiä, ja päästyään mutkan taakse he näkivät pojan tyhjentävän kone- pistoolinlipasta ruumisläjään, joka vielä hieman liikkui. Siinä haarautui hauta. Vanhala heitti perätysten kaksi käsikranaattia kakkoskorsulle johtavaan suuntaan ja käski Honkajoen asettua sen päähän. — Äläkä jumalauta päästä ... Ota munat valmiiksi.. • Jos heittävät niin väistä ... mutta älä lähde ... Priha huohotti jännityksestä ja nopeasta liikkeestä. Honka- 435
joki oli vauhkona hänkin, mutta otti sentään teeskentelevän uhoavan ampuma-asennon ja sanoi hengästyneenä: — Iskumies Honkajoki paikalla... Sitten Priha heitti viimeisen kranaattinsa Asumaniemen yli ja sen räjähdettyä he siirtyivät seuraavaan mutkaan, astuen haudan pohjan tukkineiden ruumiiden päälle, jotka velttoina ja pehmeinä myötäsivät ilkeästi. Asumaniemi hehkui intoa ja hur- miota, ja Vanhalakin kohosi samaan innostukseen. Se johtui siitä, että hän tajusi asian onnistuneen, ja menestys sekä tietoi- suus omasta osuudesta hurmasi Prihankin. Hän hymyili jo. Samalla kun he molemmat avasivat tulen pitkin ampumahau- dan reunoja pitääkseen sen miehityksen matalana, kuulivat he Jalovaaran huutoa taka vasemmalta. Vanhala vilkaisi sinne ja näki vänrikin juoksevan takanaan Sihvonen ja muutamia uusia miehiä. Takana, samaa notkelmaa myöten jota he olivat tulleet, saapui toinen puolijoukkue. Ne kaksi konekivääriä, joita vaientaakseen he olivat tämän iskun suorittaneet, olivat äänettöminä ampumahaudan penkalla. Niiden miehistöt olivat lähteneet jo silloin, kun Vanhala heitti viimeisen kranaattinsa hautaan. Etenevä joukkue sai kyllä tulta kauempaa, mutta se ei kyennyt pysäyttämään hyökkäystä. Ensimmäisenä loikkasi hautaan Jalovaara. Hän käski Vanha- lan palaamaan takaisin ja ohjaamaan toisen puolijoukkueen kak- koskorsulle johtavaan hautaan. Se oli kyllä jo saanut aikaisem- min ohjeensa, mutta vänrikki tahtoi vielä varmistua asiasta. Samaten hän käski Vanhalan sanomaan Honkajoelle, että tämä odottaisi haarautumassa siksi, kunnes Määttä toisi konekiväärin. Se oli asetettava sopivasti asemaan niin, että se voisi estää vihol- lisia nousemasta haudasta ylös niiden paetessa vyöryttäjien edellä. — Ja nyt pojat! Me olemme kiinni emmekä enää irtoa. Reip- paasti päälle. Viimeiset pitäkööt huolen siitä, ettei yksikään nuppi nouse penkan yläpuolelle. Hänniltä pitää aina olla tulossa käsikranaatteja etumaisille. Asumaniemi... Nyt mentiin. Jalovaara oli kiihtyneen taisteluvimman vallassa. Hän aset- tui kärkeen tahtoen suorittaa oman osansa. Katsellessaan Van- halan, Asumaniemen ja Honkajoen käsikranaattitappelua häntä oli alkanut kaivella se, ettei sittenkin ollut lähtenyt itse ja jättä- 436
nyt joukkuetta Määtälle. Hänestä tuntui häpeälliseltä lähettää toiset ensin. Tämä tunne herätti hänessä halun ottaa henkilö- kohtaisesti osaa taisteluun. Vyörytys alkoi. Vänrikki kulki edellä konepistooli kainalossa ja Asumaniemi heitteli käsikranaatteja hänen ylitseen. Niitä tuli vastaankin jokaisen mutkan takaa, mutta Asumaniemi oli aivan ylivoimainen. Hänen heittojensa pituus ja tarkkuus takasi sen, että he pääsivät melkein esteettömästi eteenpäin. Sitten yhtyi hauta varsinaiseen jokirantaa myöten kulkevaan taisteluhautaan. Siinä käytiin hetkisen kiivasta kranaattitais- telua, kunnes Jalovaara ripeästi lopetti sen juoksemalla roh- keasti mutkaan saakka ja lakaisemalla seuraavan suoran puh- taaksi. Siihen kaatui venäläinen kapteeni kolmen miehensä kanssa. Se merkitsi repeämistä. Tällöin tilanne ratkesi muutenkin. Toinen vihollisen hallussa olleista tukikohdista saatiin tästä paikasta tehokkaan tulen alle. Jalovaara käski hakea nopeasti toista puolijoukkuetta tukevan Määtän konekivääreineen tänne, ja hänen saavuttuaan aloitet- tiin konekivääri- ja konepistoolituli naapuritukikohtaan, josta käytiin myös kiivasta lähitaistelua. Suuri osa naapuritukikoh- dan asemista oli tästä katsoen kuin lautasella, ja heti Määtän saavuttua näkyikin sen haudassa vetäytyviä vihollisia. Samasta syystä tukikohta oli menetettykin. Saatuaan tämän hallitsevan mäen haltuunsa oli vihollisen ollut helppo tulittaa asemia, joista oli luovuttava, samoin kuin vihollinen nyt joutui tekemään itse, kun Määttä ampui vyön toisensa jälkeen hautaan ja pesäk- keisiin. Muut jatkoivat välittömästi vyörytystä. Ja sitten tuli se hetki, jota Jalovaara oli odottanut. Vihollisen oli pakko nousta haudasta ja lähteä tukikohdasta. Kakkoskorsulta päin kuului vielä yhtämittaista käsikranaattien muksahtelua, mutta heidän edestään nousi jo ensimmäinen mies penkalle koettaen päästä alas rantatörmää, mutta parin loikkauksen jälkeen hän kaatui. Vanhala oli Asumaniemen takana ja huusi: — Ne lähtee ... Hei... ainakin kymmenen. Kolmisenkymmentä metriä heidän edessään nousi useita vihollisia haudasta. Näitten asema oli kuitenkin toivoton. 437
Jalovaaran miehet kiirehtivät pesäkkeisiin ja aloittivat tulen. Aremmatkin kiihtyivät villiin intoon, sillä vaara ei ollut suuri mutta maalit sitä parempia. Rantatörmällä kuoli vihollisia. Muutamia pääsi jokeen, mutta siinä samassa pärskyi vesi hei- dän ympärillään. — Tarkkaan pojat... Lopputili pojat... Sitä mitä ovat pyytäneet. .. Jalovaara huuteli käheällä äänellä katkonaisesti, huohottavan vihan ja vimman vallassa. Asumaniemi nousi varomattomasti ylös: — Hei kundit... Mä lopetin perhostelun ... Näittekö kaikki? — Noin minäkin ... Noin mekin tulimme ... Siinä ... saapasvarresta... Priha maksoi kalavelkojaan. Mutta kaikkein suurieleisimmin tappoi kuitenkin Honkajoki, joka oli ehtinyt leikkiin heidän perässään. Tai on väärin sanoa, että hän tappoi. Hän ei nimittäin osunut, koska ei tähdännyt, vaan ampui sinnepäin mahtavan näköisenä ja huutaen Vanha- lalle: — Iskuryhmä Vanhala. Loistava suoritus. Synnyinmaa ei unohda teitä. Honkajoki katsoi nipin napin suorittaneensa tehtävänsä asiassa. Vaikka... niin. Oli myöhästynyt lähdössä. Mutta täytyy tar- kata tilannetta ensin. Ymmärrettävästi. Ei ainoatakaan vihollista päässyt joen yli. Sen takaa ammut- tiin heitä kuitenkin kiivaasti. Kakkoskorsulta päin kuului jymähdys, ja he arvasivat heti mitä siellä tapahtui. Se räjäytet- tiin kasapanoksella. — Pojat. Mun loppu lippaat. Onks kellä antaa? Asumaniemi kääntyi hieman sivuttain pesäkkeessä ja nousi samalla, jolloin hänen päänsä ja hartiansa kohosivat näkyviin pesäkkeen aukolla. Samalla hän horjahti ja tarttui rintaansa. Toiset näkivät hänen ottavan muutaman askeleen niinkuin juo- vuksissa. Sitten he kuulivat hänen sanovan pari kertaa nopeasti: — Se on vasemmalla puolella... Sydän on vasemmalla puolella 438
Sitten hän kaatui haudan pohjalle, ja kun Jalovaara ja Van- hala käänsivät hänet selälleen, näkivät he että poika oli kuollut. Luoti oli todellakin mennyt aivan sydämen läheltä. Jalovaara kääntyi äkkiä poispäin. Hän otti pari kiivasta as- kelta, mutta hillitsi sitten itsensä ja sanoi: — Ja aina parhaasta päästä... Ammunta loppui. Kaikki olivat tyrmistyneitä. Äskeinen helppo teurastus ja vastaiskun menestyminen ilman tappioita oli nostanut mielialan melkeinpä riemukkaaksi. Asumaniemen kuolema jysähti tämän tunnelman keskelle kuin moukarinisku. Pojan viimeinen ilme oli aivan kuin hämmästynyt. Luultavasti hänen rohkeuteensa olikin liittynyt täydellinen varmuus siitä, ettei vaaraa itse asiassa ole olemassakaan. Hänelle oli jäänyt pieni hetki aikaa tajuta, että elämällä leikkiminen sittenkin saattaa johtaa sen menettämiseen. Muuten hän oli kauneimpia ruumiita mitä he olivat nähneet. Kasvoilla oli tuo hieman lapsellinen ihmettelevä ilme yhä vielä- kin. Muuten ne olivat aivan rauhalliset, niillä ei ollut tuota taval- lista kiristynyttä irvistystä, joka usein teki kaatuneiden piirteet niin vastenmielisen näköisiksi. Jalovaara jätti muutaman miehen varmistamaan jokirantaa ja lähti Vanhalan, Honkajoen, Sihvosen ja erään alokkaan kanssa kakkoskorsulle johtavaan yhdyshautaan. Kuusi vihollista antau- tui siinä nähdessään pa®n toivottomaksi. He olivat peräytymässä toisen puolijoukkueen tieltä, kun näkivät pakotien tukituksi. Viimeisenä tuleva nosti muiden tavoin kätensä ylös, mutta siep- pasi sitten äkkiä jo pudottamansa konepistoolin, pani sen pii- pun leukansa alle ja ampui itsensä. Olkaimissa oli aliluutnantin arvomerkit. Tukikohta oli vallattu. Toisesta puolijoukkueesta oli haavoit- tunut kaksi miestä. Toinen käsikranaatinsirpaleesta ja toinen hir- ren pätkästä/joka oli lentänyt korsun ovipielestä hänen heitet- tyään kasapanoksen sen käytävään. Korsusta oli saatu kolme vankia, joten niitä kaikkiaan oli kahdeksan. Jalovaara lähetti ne heti pois ja kiirehti asemien miehitystä. Heti kun vihollinen var- mistuisi siitä, ettei tukikohdassa enää olisi heikäläisiä, saisivat he hirvittävän kostokeskityksen. Sitä ei tarvinnut epäillä. 439
Naapuritukikohdassa oli myös jo hiljaista. Samaten olivat siellä virtaan yrittäneet viholliset joutuneet avuttomina kuole- maan, sillä varsinkin Määtän konekivääri oli edullisessa ase- massa. Kun Jalovaara saapui konekiväärin luokse, oli Määtän apulaisena toiminut alokas tohkeissaan. Niin ja niin paljon ammuttiin. Niitä meni kun sammakoita. Määttä itse tupakoi välinpitämättömän näköisenä. Kun Jalo- vaara kiitti häntä, ei hän kiinnittänyt huomiota koko asiaan, vaan sanoi kuin ei olisi vänrikin puhetta kuullutkaan: — Lienee syytä viedä peli sirpalekuoppaan suojaan. Sieltä sitä alkaa tulla rautaa jonkun ajan päästä. Jalovaara havaitsi, ettei Määttä ollut kiinnostunut näiden asioi- den henkisestä puolesta. Hän lähti hautaa myöten toisten luokse. Nämä olivat kerääntyneet Asumaniemen ruumiin ympärille, jonka lääkintämiehet olivat nostaneet paareille. — Se oli hyvä voimisteleen, kuului joku sanovan. — Kou- lutuskeskuksessa se treenas aina kun koululla oli telineet. — Puunoksassahan se kieppu aina täälläkin kun vaan aikaa oli. Jalovaara käski viedä ruumiin pois, ettei se jäisi keskitykseen. Kun lääkintämiehet olivat lähteneet, sanoi hän Vanhalalle: — Se tietää sitten Priha tämä päivä toista natsaa. On ... vain... ikävä. Jalovaaran ääni vavahteli. — Asumaniemi sai niin ikävän kiitoksen. Sitten vänrikki katsoi Honkajokea: — Ja kyllä se riitti sinultakin. Vänrikki hymyili. Hän muisti Honkajoen konttaamisen. Tämä levitti silmänsä totisen kunnioittavaksi, otti lakin pääs- tään ja pokkasi. Sille he nauroivat kaikki. Vähän liikaakin. Iloisuus tuntui hieman hysteeriseltä, sillä jännitys alkoi laueta. Vain Vanha- lan hihitys oli entisellään kun hän sanoi: — Että oikein herra tulee sitten. Kyllä se toi nousu on kovan työn takana ollu. Mutta lopussa kiitos seisoo khihihi. .. Sitten he kaapaisivat ilman käskyä sirpalesuojiin. Hetkessä loppuivat hihittelyt ja kiittelyt. Joen takaa kuului kuminaa, niinkuin olisi perunoita kaadettu lattialle. Hehtaaripyssy. 44°
He makasivat ampumahaudan reunaan kaivettuihin sirpale- suojiin kyyristyneinä. Tuli, maa, rauta ja savu kiehui asemien yllä. Heidän kauhunsa oli samanlainen kuin ennenkin. Se ei ollut muuttunut miksikään. Silmät suljettuina, sydän hakaten ja ruumis vavisten he koettivat imeytyä maan sisään. Tänään oli pelko kenties sentään «vielä suurempi kuin ennen. He tiesivät, että tuli loppuisi pian. — Älä enää vie. He olivat jo eilen lopettaneet sodan, mutta vihollinen ei vielä ollut sitä tehnyt. Oli niinkuin voima vielä viimeisillä hetkillä olisi ilkkuen osoittanut heille jumaluutensa. Valvoneina, nääntyneinä, loppuun kuluneina he odottivat tuon jyrinän loppumista. Mitä oli hyödyttänyt heidän sitkeä taistelunsa tässä jokivarressa. Mitä oli hyödyttänyt muutama päivä sitten tehty vastaisku. Asemat oli jätettävä. Niin. He olivat hävinneet. Saaneet rangaistuksen. Mistä se oli tullut, siihen tulisi varmasti monenlaisia vastauksia. Eräs myönteinen seikka siinä asiassa sentään oli. Kohtalo oli vapautta- nut heidät kaikesta vastuusta antamalla heille selkäsaunan. Mitä olisikaan merkinnyt voitto. Vastuuta. Vastuuta teoista jotka kerran olisivat vaatineet hyvityksen. Sillä niin kauan kuin ihmis- kunnan historiallinen liike jatkuu, niin kauan on edellinen tapah- tuma seuraavan syy. Ja syyssä on vastuu. Ken hallitsee syytä, hän vastatkoon seurauksista. Ja kenties oli vain noiden nään- tyneiden miesten onni, ettei heidän ja heidän jälkeläistensä tar- vitse siitä vastata. He olivat jo sovittaneet syntinsä selkänahal- laan. Vain yksi toive heillä enää oli: he halusivat viedä henki- riepunsa näiden viimeisten minuuttien läpi. Sen jälkeen he seisoisivat vapaina, puhtaina ja syyttöminä. Onnelliset. Jyrinä jatkui. Mahtavana pauhuna se kantautui kauaksi läpi kuulakkaan syysaamun ilman. Se jauhoi vielä viimeisillä het- killäkin aivan kuin julistaen mahtavuudestaan hurmaantuneena: Voi voitetuita! 441
Mutta heidän ei tarvinnut sentään pelätä sen kaiussa kuulu- vaa ääntä: Voi voittajia! Määttä avasi silmänsä. Hän näki miten maata putoili ampuma- haudan pohjalle. Haudan mutkan takaa tuli näkyviin mies. Se oli muuan nostomies, joka jo vähän aikaa oli vaikuttanut omi- tuiselta. Hän oli paljain päin, ja likaisten kasvojen keskellä pyörähtelivät silmänvalkuaiset villeinä ja pelokkaina. — Suojaan! Mies kuuli Määtän huudon, mutta ei totellut sitä, vaan jäi seisomaan hänen sirpalekuoppansa eteen. — Painuhan alas! — Niin jos se siitä selviää. Mies puhui eteensä tuijotellen välittämättä mitään Määtästä. Tämä nousi kuopastaan ja sanoi: — Painu alas. Rauha tulee. Mies katsoi Määttää pyörein silmin ja alkoi sitten muitta mut- kitta kavuta ampumahaudan penkalle. Määttä tarttui häneen kiinni. Mies alkoi reuhtoa itseään irti, mutta Määttä veti hänet ampumahaudan pohjalle, jossa alkoi ankara paini. Samalla het- kellä loppui tykkituli, ja sen vaiennuttua rikkoi hiljaisuuden vain Määtän ähkiminen ja mielipuolen huuto: — Irki! Saatanan laskuvarjomiehet... Hellittäkää . .. Minä määrään... Kaikki saavat maata ja rahaa... Ja valtaamina annan kaikille .. . Mutta hellittäkää saatanat... Vanhala, Sihvonen, Rahikainen ja Honkajoki kiirehtivät apuun. Mies reuhtoi ja ulvoi kieriskellen Määtän alla, joka koetti pidellä häntä paikoillaan. Hänet saatiin hillityksi vasta sitten, kun molemmissa jaloissa sekä käsissä oli mies kussakin ja Määttä lisäksi istumassa rinnan päällä. Mies huusi ja kirosi purren ham- masta suu vaahdossa. Hän mökelsi järjettömiä sanoja ja lau- seita päästäen välillä villin karjunnan. 442
Miehiä kohosi sirpalekuopista. Hiljaisina, väsynein katsein he seurasivat, kun mielipuolta lähdettiin viemään pois. Suomen Sota oli loppunut. Korvikepakit kiehuivat keppien nenissä. Mielonen kulki pit- kin tietä ja huuteli: — Jos ketä haluttaa, tulukoon komentopaikalle kuuntelem- inaan ratiota. Siellä ministeri paasaa. Miehet makasivat tien varressa, toiset nukkuen, toiset korvi- ketta keitellen. — Kuuleehan sen tänne. Ja se on tietty mitä sieltä tulee. Vanha kun aapinen. — Heijän perkeleijen puhheista. Puhheilla ei asiat parane. Kun kerran loppu ruuti niin on parempi pittee kita kiinni. Poa- saa nyt siellä pienten kansojen oikeuksista. Niijen peälle nostaa koira jalan. Se oli Rahikainen. — Tietty. Tämähän tiedetään. Hävinneille pannaan luu kurkkuun. Ja se siitä . . . Se oli Sihvonen. Vihaisena ja väsyneenä, mutta jonkun ver* ran epätietoisena siitä, kenelle oli vihainen. — ... hyvien suhteiden saavuttaminen naapureihimme. Ystä- vällinen kanssakäyminen muiden kansojen kera olkoon pää- määrämme. Se oli ministeri. Honkajoki penkoi repustaan leipää ja löysi sieltä pari kum- malliseen muotoon veisteltyä puupalikkaa. Hän heitti ne Van- halalle ja sanoi: — Pistä, Priha, nuotioon! Minä olen kadottanut johtoajatuk- sen. Priha oli polvillaan korvikenuotion vieressä. Hän puhalsi sinne ja sai keveän tuhkan silmilleen. Hän hieroi niitä nyrkeil- lään. Sitten hän katsoi Honkajokea. Lika ja noki peitti kasvot, jotka olivat menettäneet paljon entisestä pyöreydestään. Mutta 443
punaisten ja turvonneiden silmäluomien raosta tirritti yhä hymy, kun hän naurusta hytkyen sanoi: — Olis ny vielä kaaripyssyskin, khihihi... — Hjaaha. Mutta kun se perkeleen puskaryssä, anteeksi, pensasneuvostoliittolainen, pääsi sinne aseman sivuun... Siinä minä kärsin tämän sodan raskaimman tappion. Priha kääntyi jälleen nuotioon päin ja sanoi sitä puhallellessaan: — Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi. Tuhka pöllähteli. Khihihihihi. Pian nukahtivat viimeisetkin. Tiellä kulki yksinäinen hevos- ajoneuvo ja rattaiden lonkutus kajahteli männikössä. Kuorma oli peitetty telttakankaalla. Sen reunan alta näkyi kangistunut, nyrkkiin puristettu käsi. Viimeiset kaatuneet matkasivat kotiin. Kaukana metsässä istui vänrikki Jalovaara. Hän oli kulkenut sinne hiljaa, aivan kuin käsittämättä minne meni. Nähtyään, ettei ketään ollut lähettyvillä, istahti hän mättäälle ja painoi päänsä käsiinsä. Pitkän aikaa hän tuijotti maahan liikahtamatta. Kaukaa tieltä kuului etenevä rattaiden ääni. Silmäluomet kostuivat. Pitkän aikaa puri Jalovaara hampai- taan yhteen koettaen terästäytyä. Mutta hartiat alkoivat nyt- kähdellä, ja katkera, väkivaltainen miehen itku vavisutti häntä. Nyyhkytyksensä lomassa hän toisteli yhä hampaitaan purren: — Me kuulimme ... Saimme kuulla ... Suomi on kuol- lut... ja sen ... jo hautoja peittävi hanki... hanki... Keskipäivään kiivennyt syysaurinko lämmitti maata ja maassa makaavia miehiä. Puolukanvarvut kiilsivät mättäillään. Hiljaa häipyi rattaiden lonkutus häviten kaiken nielevään männikkö- kankaan hiljaisuuteen. Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntah- toinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia.