Katariina II kruunataan Venäjän
keisarinnaksi vuonna 1762 Moskovassa
loisteliain menoin. 33-vuotias hallitsija
painaa itse hiuksilleen hovijalokivi-
sepällä teettämänsä kruunun.
Huolet hyökyvät vastaan heti
kruunajaisten jälkeen. Juonittelijoita
riittää ja kansa on arvaamaton.
Pähkinälinnaan suljettu Iivana VI on
alituinen uhka, monet pitävät häntä
ainoana oikeana hallitsijana.
Itsevaltias keisarinna muistelee
voitokkaita vallan vuosiaan Venäjän
hallitsijana, mutta paljastaa myös
yksinäiset ajatuksensa. Katariinan
huolet lapsista ja lapsenlapsista ja
naiselliset pelot viehätysvoiman
heikkenemisestä koskettavat
inhimillisyydessään.
LAILA
HIRVISAARI
Me,Keisarinna
LAILA
HIRVISAARI
Me, keisarinna
Suojapäallys ©The Bridgeman Art Library
Katariina Suuri, Fcdor Rokotovin öljymaalaus
vuodelta 1763, Tretjakovin galleria.
Kannen kuva: William Roberts
Esilehdet © Hie Bridgemann Art Library

isllllSN
... —-e»._*»

Luettelo romaanissa esiintyvistä henkilöistä kirjan lopussa
© 2013 Laila Hirvisaari ja Kustannusosakeyhtiö Otava
Painopaikka:
Otavan Kirjapaino Oy
Keuruu 2013
ISBN 978-951-1-26319-7

Me, Keisarinna

LAILA
HIRVISAARI
Me, Keisarinna
ROMAANI
*****
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

LapsenlapsiUeni Tuuli Marialle ja Christopherille
teidän Aijalta

»Emme ole päässeet erityisen pitkälle, eikä ihmissuku ole
kehityksen huipulla; muutamissa valtioissa on hyvä hallitus,
toisissa vallitsee anarkia, jotkut ovat sodassa, sotivat
haluavat rauhaa, toiset eivät halua kuulla puhuttavan siitä,
ilmeisesti saadakseen toisenkin rintamansa revityksi.
Siinä meillä materiaalia sekä vakaviksi että koomisiksi
oopperoiksi, tragedioiksi ja sananlaskuiksi.»
Ote Katariina II:n kiijeestä ruhtinas de Lignelle 28.5.1790

ENSIMMÄINEN OSA
Talvipalatsi Pietarissa
marraskuusta joulukuuhun I. LUKU

En olisi voinut kuvitella, miten raskas keisarinnan kruunu voi olla ja
miten se painaa yhtä paljon päätäni kuin sieluani. Venäjä laskettiin
minun käteeni kesäkuun 28. päivänä armon vuonna 1762, mutta tiesin
että kansa pitäisi minua keisarinnana vasta kun minut olisi kruunattu
Moskovassa. Pietari Suuren ja minun, Katariina II:n, hallituskausien
välillä oli vain 37 vuotta. Mitään niin brutaalia, sivistymätöntä, julmaa,
hullua hallitsijaa kuin Pietari Suuri, joka katkoi omin käsin alaistensa
päitä, ei enää Venäjälle tule, siitä pidän minä huolen. Vaikka minua
syytettiin mieheni murhasta, en sentään ole tappanut omia lapsiani! Pietari
Suuri tapatti oman poikansa. Ihailkoot muut häntä polvillaan, minä en.
Mutta erään asian hän hulluudessaan teki: nosti Venäjän Eurooppaan.
Hänen ansiostaan pieni siivu kansastani on älymystöä ja ylimystöä, kun
kaikki muu on köyhälistöä. Miten minä selvisin? MITEN ME,
KATARIINA II, SELVISIMME?
Minua syytettiin miesvainajani murhasta. MURHA.
MURHA. MURHA! ne huusivat. Minun kuulteni kukaan ei sanonut
suoraan, mutta puhuttiin, että keisarinna Katariina II oli tahrinut
kätensä vereen heti hallituskautensa alussa. Pietari oli laillinen keisari, ja
hänen poikansa Paavali oli hänen laillinen perijänsä, en minä. Oli
myös toinen laillinen perijä, tsaari Iivana VI, joka oli suljettu
Pähkinälinnaan, ja minä jatkoin hänen vankeuttaan.
11

Siksi minulla oli kiire sovittaa uutta kruunua. Kun olin elänyt
vuosikausia suuriruhtinattarena vailla pienintäkään valtaa ja
viimeiset kuukaudet vain mieheni tsaari Pietarin vaimona, aloin suunnitella
palatsivallankumousta. Minun ja lasteni Paavalin ja Aleksein henki
oli vaarassa noina Pietarin hallituskuukausina. Vaikka Pietari oli
tunnustanut Paavalin pojakseen, hän tiesi että pojan oikea isä oli kreivi
Sergei Saltykov. Hänelle selvisi myöhemmin myös poikani Aleksein
isä kreivi Grigori Orlov. Miesvainajani hallitessa elin elämäni kohta-
lokkaimmat ja pelottavimmat kuukaudet. Pelkäsin joka aamu
herätessäni, oliko se viimeiseni. Ilman Orlovin veljeksiä ja takanani olleita
kaarteja en olisi tässä. Ainoa vaihtoehto oli käynnistää palatsivallan-
kumous, ja minä tein sen.
Mieheni tiesi, ettei minulla ollut laillista oikeutta Venäjän
kruunuun, mutta sanon sen tässä ja nyt: mieheni Pietari III
suunnitteli poikamme ja minun raivaamista tieltä tavalla tai toisella. Minä ja
Paavali olisimme joutuneet Pähkinälinnaan.
Myönnän, että kiirehdin liikaa. Eihän minulla ollut vielä edes
mitään kabinettia, ei avustajia, ministereiden vaihdotkin olivat
kesken, vaikka sihteeristö olikin. Tein sittenkin ajattelemattomia
asioita. Sisälläni oli kauhistuttava pelko siitä, että saisin syytteen Pietarin
kuolemasta tai että minut huudetaan sijaishallitsijaksi pojalleni.
KRUUNAJAIS VALMISTELUT ALKOIVAT HETI TSAARI PIETARIN
hautajaisten jälkeen. Annoin hovin sveitsiläisen jalokivisepän
Posierin tehtäväksi uuden kruunun valmistamisen, ja siitäkin minua
12

arvosteltiin. Katselen sitä joskus ollessani Moskovan Kremlissä. Se
on käskystäni toimitettu sinne turvaan. Ihastelen aina sen valtavaa
punaista rubiinia ja timanttien määrää. Muistan, miten kruunu pai-
noi päässäni lähes sietämättömästi. Toisessa kädessäni oli kultainen
valtikka ja toisessa timantein koristeltu punakultainen valtakunnan
omena, jonka keskellä oli suuri sininen intialainen safiiri.
Valtikassa ei ollut silloin vielä Grigori Orlovin lahjoittamaa timanttia, sitä
ei silloin vielä ollut edes Venäjällä. Grigori antoi sen minulle vuonna
1774, ja nimitimme sen Orlovin timantiksi. Sen hinta oli yli 400 000
ruplaa. Siis kerrankin suosikkini antoi jotakin minulle eikä aina
toisinpäin. Se on maailman kaunein timantti, se kiinnitettiin valtikkaan
jalokivin koristellun kotkan alapuolellepa se on hallussani
kuolemaani asti.
Jo elokuun alussa Moskovaan lähti edeltä kolmen rykmentin
vahvuinen ratsukaarti. Seuraavaksi lähti poikani Paavali
opettajansa, kansleri Nikita Paninin kanssa. Saattueeseen kuului lähes
kolmekymmentä vaunua ja parisataa hevosta. Heidän jälkeensä lähti minun
Orlovini. Grigorilla oli muistaakseni yli kuusikymmentä vaunua ja
kaksi kertaa enemmän hevosia kuin pojallani. Minä lähdin samoihin
aikoihin hovinaisteni ja palvelijoitteni kanssa. Kamarineitoni Fanny
Stepanova, kamaripalvelijani S kurin, ystäväni Denikinit ja von Aren-
thalit ja heidän lisäkseen myös ruhtinatar Daskova kuuluivat
hovinaisten kanssa lähimpään seurueeseeni.
Muistan vieläkin, miten uupunut ja peloissani olin koko kruu-
najaisten ajan, mutta se johtui pojastani Paavalista. Pietarista
lähdettyämme saavutin poikani vasta vähän ennen Moskovaa. Olen
kirjannut ylös, että tulimme Moskovaan yhdessä Paavalin kanssa 15. päivänä
syyskuuta. Muistelen, miten huolestuneena katselin väsynyttä
poi13

kaani, joka oli veltto, hiljainen ja kalpea. Pelkäsin hänen
sairastumistaan enkä siinä erehtynytkään. Hän sai korkean kuumeen päivää
ennen kruunajaisia.
SUNNUNTAI, SYYSKUUN 22. PÄIVÄ, OLI AURINKOINEN JA LÄMMIN.
Asuimme Kremlin Fasettipalatsissa. Heti aamulla minut puettiin
kruunajaisvaatteisiin. Painavaan brokadipukuuni oli kirjailtu
kultalangalla suuria liljoja. Puvun yläosa oli tiukka ja huomattavan decol-
lete. Rintojeni yläpuolelle kiinnitettiin valtava timanttinen miehusta-
koriste - devant de corsage - joka putosi miltei vyötärölle saakka.
En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, tuntui että koko miehus-
tani oli timanttien peitossa. Kannoin Pyhän Andreaksen
ritarikunnan kunniamerkkiä ja sinistä nauhaa. Pukuni hihat olivat ikivanhaa
vaaleaa pitsiä ja niiden röyhelöt ulottuivat kyynärvarren alapuolelle.
Kengät olivat hopeaa, aivan liian kapeat minulle. Vapautin jalkani
helmojen alla monta kertaa tuskissani kesken kruunajaisten.
Matkalla kruunajaiskirkkoon harteilleni laskettiin
kullankeltainen viitta, joka kiinnitettiin olkapäiltä timanttihakasilla. Viitan
reunaa kiersi kärpännahka. Käytin sitä vaunuissa, kirkossa se
vaihdettiin purppuraviittaan. Hiukseni oli nostettu ylös, ja ne oli
koristeltu helminauhoilla. Noudatin kampaukseni suhteen samoja sääntöjä
kuin morsiameksi puettuna: hiuksistani tehtiin kaksi kierrepalmik-
koa, jotka putosivat olkapäiltä rinnoille. Uusi kruunu painoi viisi
naulaa. Se muistutti piispan mitraa, punainen samettipäällinen näkyi
kruunun puoliskojen välistä. Sitä koristavat tuhannet timantit ja kaksi
helmiriviä säihkyivät häikäisevän kirkkaina. Kruunun keskeltä kohosi
valtava punainen rubiini, ylimpänä neljä suurta timanttia
muodostivat ristin.
14

Kruunu painoi sietämättömästi otsaani, onneksi pääsin siitä
eroon seremonian jälkeen. Vaihdoin päähäni ihanan kokosnikin, joka
oli tehty timanttirenkaista ja pisarahelmistä. Siitä putosi hiuksille-
ni läpinäkyvä ohut harso. Sormissani ei ollut ainuttakaan sormusta.
Pidin sinisen safiirin koristamaa valtakunnanomenaa ja kultaista
valtikkaa käsissäni.
En ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä Kremlissä kuin
tuona päivänä. Astelin Neitsyt Marian Taivaaseenastumiskirkkoon
Kremlin sydämessä. Kellot moukuivat kaikkialla Moskovassa, tykit
jylisivät, ihmiset hurrasivat, henkivartiokaartit rauhoittivat ratsujaan.
Palatsista kruunajaiskirkkoon kulkeva juhlapukuinen ihmissaattue
eteni kiirehtimättä. Siihen kuului diplomaattikuntaa, hoviväkeä,
kirkon korkeinta johtoa, kaikki jotka olivat Venäjällä jotakin. Edessä ja
takana, myös sivuillamme, ratsastivat vartiokaartit. Minä, jaloarvoi-
sin ja kaikkivoipa ruhtinatar ja valtiatar Katariina II, tuona
mainittuna päivänä kruunattavaksi menevä Venäjänmaan keisarinna
ja itsevaltiatar, kuljin sotilaiden kannattaman baldakiinin alla kruu-
naamaan itse itseni keisarinnaksi.
Kun etenin kirkon leveää käytävää, tuhatpäinen munkkien
kuoro lauloi jossakin näkymättömissä. Kongregaatio polvistui
molemmin puolin kulkiessani ikonostaasin edessä olevaa, punaisella
sametilla verhottua koroketta kohti. Tunsin sielussani syvää järkytystä. Näin
etummaisessa rivissä istuvan pienen pojan, joka oli lysähtänyt
uupuneena tuoliinsa muiden seisoessa. Käännyin katsomaan häntä ennen
kuin istuin minulle määrättyyn valtaistuintuoliin ehtoollisen
nauttimisen jälkeen. Kun Novgorodin arkkipiispa suoritti Pyhän voitelun,
katsoin lapseni puoliummessa olevia silmiä ja kuulin munkkien
kuoron sävelten kaikuvan kupolista. Katsoin poikaani vähän väliä
uskon15

nollisten rituaalien, suitsutusten ja siunaamisten keskeltä. Pelkäsin
että hän menee tiedottomaksi hetkellä, jolloin hänen äitinsä
kruunataan keisarinnaksi. Sain annetuksi Fannylle merkin, että Nikita
Paninin olisi vietävä lapsi heti pois kirkosta. Katseeni seurasi miestä,
joka kantoi velttoa lasta ja hävisi kevyine taakkoineen verhojen taakse.
Minä olin kruunannut itse itseni keisarinnaksi. Mutta kruunajaisteni
keskellä olin myös äiti.
PAAVALI OLI VIETY PALATSIIN JA SIIRRYIN KIRKOSTA PORTAIDEN
eteen tuotuihin kultaisiin vaunuihin. En halunnut lyhyttä
ja kevyttä laahustani kantamaan ketään protokollan mukaista
vanhempaa hovinaista, halusin vain yhden uskollisimmista,
kamarineitoni Fannyn, joka oli seurannut minua Venäjälle lapsuuteni Stetti-
nistä asti. Hänen yllään oli vaaleanvihreä puku ja hartioillaan pieni
valkoinen keeppi. Me katsoimme hetken toisiamme silmiin, Fanny
ja minä. Katsoin hänen suloisia ruusuisia kasvojaan, naisellista
olemustaan, ruskeita kiharaisia hiuksiaan ja vasemman silmän pupillissa
olevaa pientä tummaa pyöreää läiskää. Hän hymyili minulle ja
tarttui käteeni, tuttavallisesti, lämpimästi rohkaisten. Hänen silmissään
oli kyyneleitä. Toinen mukana olleista kamaripalvelijoista, Skurin,
yski tapansa mukaan, se oli selvää tekoyskää, tunteellisuudesta
johtuvaa. Hänen yllään oli punainen univormu. Hän oli suorastaan komea,
kun hän kulki lakeijana edessäni. Olin saanut Skurinilta ylennyksen,
kruunajaispäivän aamuna minusta, Tyttökullasta, oli tullut
Äitikulta. Tunsin suurta turvallisuutta näiden kahden lähellä. Ihmismuu-
ri ympäröi minut, kaikki taputtivat käsiään, naiset vaipuivat syvään
niiaukseen, herrat kumarsivat. Kullatut vaunut veivät minut Neitsyt
Marian Taivaaseenastumisenkirkosta Fasettipalatsiin juhlaillallisille.
16

Sain tiedon, että Paavali voi jo paremmin. Rauhoituin nauttimaan
juhlallisuuksista.
SEURAAVIEN VIIKKOJEN AIKANA HOVI, KRUUNAJAIS VIERAAT JA
MOSKOVALAISET JUHLIVAT, TANSSIVAT, JOIVAT VIINIÄ,
ISTUIVAT ILLALLISILLA, KULKIVAT PUISTOISSA JA OTTIVAT
KRUUNAJAISISTA kaiken irti. Minä en. Sulkeuduin joskus iltaisin Grigori
Orlovin kanssa huoneistooni. Olin niin väsynyt, etten jaksanut puhua
hänen kanssaan, me olimme vain hiljaa, hän ja minä, minun
pitkäaikainen suosikkini. Juuri kun olimme huoahtaneet, tuli tieto että
Paavalin kuume oli taas noussut. Rukoilin tuskissani, kävin
sytyttämässä Kremlin kirkoissa aamuin illoin kynttilöitä ja juoksin
takaisin huoneistoni makuuhuoneeseen. Istuin Marien, Fannyn ja
Aleksandran kanssa pienen pojan vuoteen vierellä. Marie lääkitsi häntä
yrttijuomillaan, hän ei poistunut lapsen vuoteen viereltä. Käteeni oli
etsiytynyt pieni kuuma käsi, kuin linnunpoikanen. Seurasin lapsen
katkonaista hengitystä. »Maman», hän sanoi hiljaa. »Niin suuri
vuori, niin suurta vuorta ei ole, miten se mahtuu tähän huoneeseen...»
En nukkunut, en syönyt, osallistuin pakollisiin kruunajais-
tilaisuuksiin, mutta heti kun pääsin velvollisuuksistani, riensin
poikani luo. Tilanne alkoi olla kriittinen. Pelko vapisutti minua.
Lääkärit eivät osanneet tehdä mitään, eivät yhtään mitään. Paavali oli lähes
kolme päivää tiedottomana. Kielsin aivan ehdottomasti suonenisken-
nän. Lapsi oli niin kalpea, että sanoin hänen pikemminkin
tarvitsevan verta, se parantaisi hänet paremmin kuin veren laskeminen.
Lääkärit eivät uskaltaneet sanoa minulle vastaan, he vain seisoivat kuin
muumiot siinä vuoteen vierellä. Lähetin heidät pois, torkuin lapseni
vierellä kaksi vuorokautta nukkumatta. Kahdeksantena päivänä, kun
17

kaikki olivat jo menettäneet toivonsa, tapahtui käänne. Nukuin lapsen
vieressä, kun hän alkoi nykiä minua.
- 	Maman, Maman, Paavali on herännyt!
Tuskin koskaan olen itkenyt niin sydämeni pohjasta kuin
silloin. Itkin niin että minulta ehtyivät kyyneleet. Istuin sen illan
palatsin pienessä kappelissa uupuneena, mieli tyhjänä. Olen kahdesti
elämäni aikana ollut oikea äiti: tyttäreni Annan kuoleman hetkellä ja
Paavalin sairastaessa ja toipuessa.
voi niitä kruunajais vn kko JA! Moskova tulvi venäläisiä mutta
myös ulkomaalaisia vieraita. Tapasin kaikki mukana olleet ulkomaiset
lähettiläät ja muut diplomaatit loputtomilla illallisilla, samoin
ylimmän aateliston edustajat. Tanssimme ilta toisensa jälkeen, kävelimme
Kremlissä ja osallistuimme Balettiteatterin esityksiin ja
konsertteihin. Olin rauhaton ja halusin jättää Moskovan, josta en ole koskaan
pitänyt. Olin vihdoinkin vapaa mieheni Pietarin vainosta. Minua ja
vapauttani keisarinnana ei uhannut enää kukaan.
Minusta, Katariinasta, oli tullut keisarinna, mutta iloitsin myös
äitinä poikani toipumisesta. Kaipasin toista poikaani, pientä Aleksei-
ta, joka oli turvallisessa hoidossa Denikinien Kuukartanossa.
Aikanaan kaikki luulivat, että Aleksandra ja Leon August Denikin olivat
saaneet pienen pojan, jolle annettiin nimeksi Aleksei. Minun hän oli,
minun ja Grigori Orlovin, mutta Denikineille hänet annoin
hoidettavaksi, kaikkein rakkaimmille ystävilleni, joista lapsi sai rakastavat
vanhemmat. En ole koskaan virallisesti tunnustanut Alekseita
pojakseni. Miksi sen tekisin? Miksi palata aikaan kolmekymmentäkolme
vuotta sitten, jolloin kukaan ei tiennyt, että synnytin lapsen vähän
ennen kuin minusta tuli keisarinna.
18

Halusin Moskovasta Pietariin. Haaveilin asettumisesta uuteen
Talvipalatsiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni saisin kiertää ilman
kenenkään määräyksiä vapaana kuin taivaan lintu Kesäpalatsista
Tsarskoje Selon Suureen palatsiin, sieltä Pietarhovin Marlyyn ja
Pikku Eremitaasiin. Unelmoin, miten vien poikani Paavalin Monplaisi-
riin, meren rannalle, missä aallot laulavat ikuista lauluaan, linnut
sirkuttavat rannan puissa, ja puiston ihanat suihkulähteet houkuttavat
meitä kaikkia kuuntelemaan veden suurenmoista musiikkia.
19

2. LUKU
Ensilumi ryöppyää Pietarin yllä. Myrskyää. Ihmiset kulkevat
Nevan rantatiellä repivän tuulen armoilla. Neva kuohuu, jäinen
vesi hyökkää sen rantatörmiä vastaan. Lotjat ja kaleerit valittavat,
purjeiden kiinnitysköydet natisevat, kun miehet yrittävät ohjata
täydessä lastissa olevia laivoja keskellä väylää. Maa on äkkiä
lumivalkoinen, vasta äsken se oli ruskea ja paljas. Miten lämmin syksy voi näin
yhtäkkiä muuttua talveksi.
Olen rauhaton, kävelen edestakaisin Punaisessa työhuoneessa.
Talvipalatsin kaikki huoneet ovat lämpimiä, palatsissa on kokonainen
armeija uuninlämmittäjiä, joiden joukko pysyy samana vuodesta
toiseen. Mutta on minulla omastakin takaa lämmikettä. Olen lihonut,
sille ei mahda mitään. Eihän se ole ihme, olen istunut päivät pitkät
tässä budoaarissani kirjoituspöydän takana. Siitä on nyt pian puoli
vuotta, kun kaaduin Juhlaportaita laskeutuessani pahasti oikean
jalkani päälle. Huusin kivusta, sillä rojahdin miltei kokoiseni
kristallimaljakon päälle ja olin yltä päältä terävien lasinsirujen peitossa. Mutta se
ei ollut kuolemaksi, minä elän. Jouduin potemaan jalkaani koko kesän
ja se tuntuu kipeältä vieläkin, varsinkin tällaisella myrskyllä.
Molemmat jalat ovat ajettuneet ja minua hävettää näyttää niitä kenellekään.
Kun olen yksin niin kuin nyt, käytän villaisia sukkia ja kävelen niissä
ikkunoiden luo katsomaan Nevan syksyistä raivoa.
20

Vasta elokuun lopussa koko hovini siirtyi Pietarhovin Monplaisirin
palatsista Talvipalatsiin. Ystäväni ja ylikamariherrani Leon August
Denikin, joka oli auttanut minua elämäni kirjaamisessa, pyysi lupaa
lähteä vaimonsa Aleksandran kanssa Venetsiaan. Yhteinen
poikamme Aleksei odotti heitä siellä. Heidän tarkoituksensa oli
paluumatkalla käydä Wiesbadenin kylpylöissä, sillä Aleksandran kolottavat
nivelet tarvitsivat hoitoa. Tämä merkillinen tauti oli edennyt hyvin
nopeasti kesän aikana. Tietenkin annoin heille luvan.
He ovat yhä sillä matkalla. Odotan sydän kylmänä, tuleeko Leon
takaisin, saammeko loppuun minun elämäntarinani. Me aloitimme sen
juhlamakuuhuoneessani, jatkoimme palatsissani Tsarskojessa ja Mon-
plaisirissa ja nyt olen muuttanut työhuoneeni tähän Punaiseen
huoneeseen Nevan rantatien puolelle. Kirjoituspöytämme ovat vastakkain,
minun suurempi, oma ja vanha, hänellä Tulasta tuotu pieni hopeinen
pöytä. Halusin sen Leonin käyttöön. Selvää liehakointia minulta.
Siirrätin tuohon viereiseen pikkuhuoneeseen Leon
Augustin aikoinaan Kuukartanostaan tuomat puulaatikot, jotka ovat
täynnä kirjeitä, kirjoituksia ja muistiinpanoja elämästäni. Siinä huoneessa
on myös salakaappi, johon on vain kolme avainta. Leon August on
pannut kaikki paperini järjestykseenpä järjestyksessä ne on
käsiteltävä. Häntä lukuun ottamatta kukaan ei korjaa virheitäni eikä paljasta
sumuista muistiani.
Olen nyt valmis kuvailemaan Leonille totuudenmukaisesti
valtaistuimelle nousuni ajat. Ukkosmyrskyksi voisi sanoa niitä hal-
litsemiseni alkukuukausia. Salamoita ja jylinää oli niin, että
tavallinen ihminen olisi luovuttanut. Vaan emme Me, Keisarinna. Olen
kuin puu, joka on iskenyt juurensa syvälle maahan, minua eivät
pienet myrskyt riepota!
21

Herään aina varhain, kahvia en juo enää aamuisin, vatsani ei ota sitä
vastaan. Tsaikkaa pari lasillista ja pari suolaista piirakkaa, ei
koskaan makeaa. Sitten sulkeudun Punaiseen työhuoneeseeni ja
syvennyn papereihini. Ylläni on lämmin aamupäivätakki, se on
paksua kuvioitua silkkiä ja siinä on turkiksista tehty kaulus. Jalassani
on paksut villaiset sukat, kukaan ei näe niitä helman alta. Pukeudun
päiväpukuun ennen yhtätoista, kun Larissa tulee hakemaan minua.
Tuuli ulvoo ja saa kaiken irtonaisen liikkeelle, se ravisuttaa
Nevan rannan pieniä kauppakojuja ja lennättää ilmassa oksia ja
puiden viimeisiä lehtiä. Vielä pari viikkoa sitten oli lämmintä ja
aurinkoista ja nyt lämpötila laskee pakkasen puolelle. Nautin
rauhasta huoneistoni ulkopuolella... Kaartilaiset eivät seiso huoneitte-
ni ovilla vaan käytävän toisessa päässä, Suuren gallerian ovien
edessä. Jos kävelen sinne asti, käskyt kajahtelevat, miekat kalisevat.
Taas Skurin hopeatarjottimineen. Nyt syksyn tultua
hätkähdän aina hänen tullessaan huoneeseen. Musta livree on se sama,
ikivanha. Se uusi, jonka Herman von Arenthal hankki kesällä ja
jonka Skurin puki ylleen yhden ainoan kerran syödessämme
ystävien kanssa illallista Pietarhovin Pienessä Eremitaasissa, on jossain
käyttämättömänä. Mutta kengät ovat uudet, ne ovat mustat
tukevat solkikengät. Miten me osaamme nyt elää, kun tuttu kenkien
klonksunta ei kuulu enää ovelta, vaan hän tulee hiljaa kuin musta
korppi.
22

NOINA VALTANI ALKUAIKOINA, JOITA OLEN MUISTELLUT, OLIN JO
JUURTUNUT VENÄJÄN MAAPERÄÄN, VAIKKA MINULTA OLI
RIISTETTY SUURIRUHTINATARVUOSINA KAIKKINAINEN OMA TAHTO.
En voinut määrätä edes Pikku Hovistani, joka minulle oli
nimetty. Valtaistuimelle nousemiseni jälkeen hullaannuin aluksi siitä
suunnattomasta vapauden tunteesta, että määräsin itse itsestäni, ja minun
oletettiin määräävän myös muita. Aloin levittää juuriani salakavalasti
kaikkialle. Ensimmäiseksi täydensin venäjän kielen taitojani.
Myönnän, suuriruhtinataraikanani puhuin mieluummin ranskaa tai
saksaa, mutta myöhemmin olen puhunut venäjää päivittäin. Rakensin
älykkäästi ja ovelasti määräysvaltaani. En ollut koskaan epäkohtelias
kenellekään, en saanut raivokohtauksia niin kuin keisarinna
Elisabet aikoinaan. En myöskään aliarvioinut ketään. Minulla oli suuria
ongelmia ratkaistavana, mutta vastapainoksi terävä pää. Olen
muistellut noita aikoja yrittäen hillitä sietämättömästi kolkuttavaa
omaatuntoani, sillä tein alussa paljon virheitä. Opin niistä kyllä, mutta
joskus olin vähällä suistua tuhoon.
Kun Leon lähti Venetsiaan, yritin ensin itse kirjata ylös ensi
askeleeni hallitsijana. Kun nyt katson mitä kirjoitin, olen sotkenut
vuosia ja tapahtumia pahasti. En voi jatkaa ilman Leonia.
hallitsemiseni alkutaipaleella minun oli pyydettävä
monia MIEHENI PIETARI iii:n aikaisia luotettavia
henkilöitä pysymään valtion johdossa. Pyysin kreivi Mihail Vorontso-
via jatkamaan kanslerina, ja hän suostui. Ruhtinas Aleksandr Golitsyn
23

pysyi hänkin apulaiskanslerina ja ruhtinas Nikita Trubetskoi Sota-
kollegion johdossa. Ulkoasiat annoin kansleri Nikita Paninin käsiin.
Hän oli poikani Paavalin, tulevan tsaarin, opettaja ja holhooja. Tämä
ruhtinatar Daskovan ja Jelizaveta Vorontsovan eno oli aikoinaan ollut
komea mies, mutta jo kuihtumaan päin. Keisarinna Elisabetin aikaan
kansleri Panin oli ollut pitkään lähettiläänä Tukholmassa. Minun
täytyy muuten kertoa, että tullessani saksalaisprinsessana Venäjälle
en osannut nimittää keisarinnaa venäläisittäin Jelizaveta Petrovnaksi
vaan sanoin aina Elisabet Petrovna. No niin - Panin vehkeili Ranskaa
vastaan kuten minäkin. Puhuimme ja väittelimme, älyllisesti tulimme
hyvin toimeen, mutta tiesin, että hän suunnitteli Paavalin nostamista
hallitsijaksi. Jos Panin vielä eläisi, hän järkyttyisi, kun istun edelleen
tukevasti valtaistuimella.
Aleksandr Andrejevits Bezborodkosta tuli myöhemmin
Paninin seuraaja, mutta jo hallituskauteni alussa hän oli oikea käteni.
Hän oli Kiovan Hengellisen Akatemian kasvatti, joka
kunnostautui ensimmäisessä Turkin sodassa ja taitavana neuvottelijana eteni
nopeasti urallaan.
Lisäksi muistin älykkään Aleksandr Vjazemskin, joka ei ollut
ulkoisella komeudella pilattu, mutta joka oli nero. Hän vastasi
Venäjän sisäisistä asioista kenraaliprokuraattorina. Se oli valtakunnan
korkein hallinnollien virka. Hän oli myös senaatin puheenjohtaja ja
hoiti valtion raha-asioita. Vjazemski palveli minua kolmekymmentäyksi
vuotta, vasta pari vuotta sitten hän pyysi eroa.
Kenraalimajuri Ivan Ivanovits Betskoista tuli salainen
neuvonantajani ja kabinettini jäsen. Pidin hänen hulluista ajatuksistaan,
hän halusi kasvattaa »uudenlaisen ihmisen lajin». Miten sen
kasvattaa? Napsauttaa sormiaan ja sanoo: »Tuossa uusi malli ihmiseksi,
toi24

mikaa! Muuttakaa maailma inhimillisemmäksi, muuttakaa ihmiset
inhimillisemmiksi.»
Pienen harkinnan jälkeen haetutin Pietariin pari karkotettua,
kreivi Aleksei Bestuzev-Rjuminin ja kreivi Ivan Suvalovin. He
tukivat minua vaatimuksessani keskeyttää mieheni Pietarin
suunnittelemat sotavalmistelut Tanskaa vastaan, ja niin se ajatus haudattiin.
Kreivi Suvalov on eräs komeimpia, hienoimpia ja sivistyneimpiä miehiä
mitä olen tavannut. Olen aina ollut kovin ihastunut häneen, mutta en
ole koskaan yltänyt hänen tasolleen, en ulkoisesti, enkä ehkä älylli-
sestikään. Bestuzev-Rjumin vastusti aikoinaan avioliittoani
suuriruhtinas Pietarin kanssa, mutta ei voinut keisarinna Elisabetin
suunnitelmille mitään. Nyt aika oli muuttunut, tarvitsin Bestuzevia jälleen.
Luottomiehiini kuului vielä Zahar Tsernysov, elämäni
ensimmäisen ihastuksen Andrei Tsernysovin serkku. Tsernysovit olivat
keisarinna Elisabetin henkivaartiokaartin krenatöörien poikia ja
keisarinna oli ylentänyt heidät luutnanteiksi. Samaan joukkoon kuului
myös tunnettu naistenmies Lev Naryskin, poikani Paavalin isän
Sergei Saltykovin paras ystävä. Hänellä oli ainakin viisi lehtolasta, kaikki
poikia. Poikien äidit olivat kuulemma perustaneet haaremin miehen
iloksi. Määräsin Lev Naryskinin ylimmäiseksi hovitallimestarikseni.
TIETENKIN MINUA HUOLESTUTTI VENÄJÄN TILA. Aloin korjata
sitä mitä mieheni tsaari Pietari III oli yrittänyt lyhyenä hallitusaikanaan
hajottaa. Suurin osa armeijan vahvuudesta oli poissa maasta. Miehet
eivät olleet saaneet palkkaa kuukausiin. Laivasto seilasi ilman kapteenia,
kuria ei ollut. Niin kuin olen jo kertonut, mieheni oli lähtemässä
sotaan Tanskaa vastaan juuri silloin, kun tein vallankaappauksen. Peruutin
sodan, se oli yksi ensimmäisistä käskyistäni. Venäjällä oli velkoja lähes 17
25

miljoonaa ruplaa. Rahakirstun vartijaa ei ollut, minun oli otettava sekin
tehtävä. Noin 200 000 talonpoikaa oli avoimessa kapinassa. He
katsoivat minuun, keisarinnaansa, ja odottivat ihmettä.
Heti alkuun nousi eräs arkkipiispa yksityiseen kapinaan minua
vastaan. Sain silloin syyn keskeyttää miesvainajani Pietari III:n
määräämän papiston omaisuuden takavarikoinnin. Tein sen suurella
riemulla, sillä luulin saavani sillä papiston taakseni. Vaan mitä vielä
- 	sainkin vastaani kiihkeän arkkipiispan, joka lietsoi luostarin
talonpoikia kapinaan, niin että nämä kieltäytyivät palaamasta takaisin her-
rojensa ja omistajiensa luokse. Tiedän, että osa heidän isännistään
oli julmia piiskureita, ja osa heistä sai pian hengellään maksaa siitä
Pugatsovin kapinassa. Mutta Isä Arseni ei taipunut. En minäkään.
Peruutin miesvainajani seuraavankin käskyn ja määräsin kirkollisten
tilojen hallinnon suoraan talouskuluista vastaavan ministerin
alaisuuteen. Tiedän, että loukkasin papistoa, mutta se taipui.
Haetutin Isä Arsenin Moskovaan. Hän seisoi kuin
raivostunut härkä yleisen syyttäjän, poliisipäällikön ja Grigori Orlovin
edessä. Mies kirosi ja huusi epäpapillisesti, sylki roiskui, paperit lentelivät,
hän uhkasi minua Jumalan kirouksella. Bezborodko rukoili minua
armahtamaan miehen, mutta olin niin raivoissani piispan
riehumisesta etten armahtanut! Jääräpäisyydestäni johtuen Pyhä Synodi joutui
määräämään Isä Arsenin maallisen oikeuden eteen. Häneltä
riistettiin arkkipiispan virka, häneltä riisuttiin julkisesti hänen piispalliset
tunnuksensa ja hänet karkotettiin luostariin Vienanmeren
rannalle. Hän joutui tekemään siellä maatöitä ja siivoamaan keljoja.
Neljä vuotta myöhemmin siirrätin hänet Tallinnan vankilaan, jossa hän
kuoli. Tiedän, että hän vihasi minua kuolemaansa saakka.
26

TUNSIN KAIKKIALLA VELLOVAN VIHAN, JOKA YRITTI LANNISTAA
minut. Ihmettelen sitä vieläkin. Se todella velloi kuin maassa
möyrivä valtava lakana, pullisteli, nousi korkeuksiin, lepatti taivaalla minua
ilkkuen, laskeutui maahan ja sai taas vauhtia edestakaiseen
liikkeeseen. Annoinpa noina alkuvuosina mitä tahansa määräyksiä ja
lakeja, ja vaikka kuinka yritin purkaa ja tasoittaa sitä mitä hullu
miesvainajani oli sotkenut vajaan puolen vuoden hallituskautensa aikana,
sain vihat päälleni. Siksi määräsin perustettavaksi komiteoita. Niissä
istuisi aina monta jäsentä päättämässä asioista, kun taas mieheni oli
toiminut yksinvaltiaana kysymättä keneltäkään neuvoja. Joskus hän
käyttäytyi kuin hullu, hänen hohottavaa nauruaan keisarinna
Elisabetin hautajaisissa ei unohtanut kukaan. Hän leikki puisilla
sotamiehillä koko elämänsä. Hän ei kylpenyt hallitsijana senkään vertaa kuin
suuriruhtinaana. Ja yhtäkkiä tästä miehestä tehtiin marttyyri!
Oma syyni. En uskaltanut puuttua Pietarin hallitsemiseen,
koska tiesin, että hän halusi päästä minusta eroon, joko sulkea
vankilaan tai luostariin, ja nostaa tilalleni rakastajatarensa Jelizaveta
Vorontsovan.
Hylkäsin myös maaorjakomitean, jolta ei tullut ainuttakaan
ehdotusta. Annoin erään ensimmäisistä julistuksistani, jossa
kiellettiin tehtaiden ja kaivosten omistajia ostamasta sieluja. Määräsin, että
näiden oli tyydyttävä vapaasti hankittuihin ja passeilla
varustettuihin työntekijöihin. Valmistelin seuraavaa julistusta, joka olisi
poistanut kokonaan pakollisen työn. Minun on tunnustettava: en
toteuttanut tätä julistusta koskaan. Seurasi kansannousu, joka oli minulle suuri
27

järkytys. Maaorjilla ei ollut minkäänlaista johtoa. Heillä ei ollut mitään
yhteistä päämäärää. Vain harva heistä osasi edes lukea. Pelkkää
uppiniskaista joukkoa. Lähetin pari rykmenttiä... Mitä muuta olisin voinut
tehdä kapinan lopettamiseksi! Pyysin ruhtinas Vjazemskin luokseni
ja annoin hänelle tehtävän. Hän lopetti kapinan käyttämällä tykkejä.
Yksityiset ihmiset olivat alkaneet omistaa kaivoksia
Kaukasuksella. Orjia he olivat omistaneet vuosisatoja. Kaivosmiehet
olivat kapinassa, myös maaorjien keskuudessa kuohuva kapina laajeni.
Ihmisiä ruoskittiin, tapettiin suruttomasti pienimmästäkin
rikkomuksesta. Lahjonta rehotti; lähes kaikki leivottiin ruplilla. Me,
Keisarinna, olimme voimaton. Mikä sellainen keisarinna on, joka
hallituskautensa alussa on voimaton! Viralta pitäisi sellainen keisarinna
panna! Minä olin kolmekymmentäkolmevuotias leski, suhteellisen
kaunis, henkisessä tasapainossa, täyttymättömässä avioliitossa
seitsemäntoista vuotta elänyt nainen. Kolme lasta synnyttänyt, vaikka
kolmelle eri miehelle. Ja sittenkin olin sisimmässäni täynnä voimaa ja
uskoa itseeni. Ja uskoa Venäjään.
Katselen taas punaisen samettiverhon suojasta Nevalle ja muistelen
hallitsemiseni alkuvuosia, jolloin olin yhä Grigori Orlovin
lumoissa. Suhteemme oli jatkunut kymmenkunta vuotta. Grigori
haaveili avioliitosta kanssani. Koko Orlovin veljessarja oli tehnyt minuun
vaikutuksen. Heitä oli viisi, joista minun Grigorini oli valovoimaisin.
Sivistynein ja hiljaisin oli Fjodor, häikäilemättömin mieheni Pietarin
murhannut Arpinaama Aleksei.
28

Grigori Orlov neuvoi minua perustamaan Salaisen
kanslian, jonka tarkoitus oli eliminoida vastustajani. En halua kertoa,
keitä kansliaan kuului ja keitä eliminoitiin. Kanslia oli totisesti
salainen, siitä ei ole kirjoitettu koskaan riviäkään. Äänekkäät vastustajani
katosivat vähitellen. Aloin päästä hallitsemisen rutiiniin kuin
huomaamatta, siinä auttoivat miehet, jotka olin nimennyt johtotehtäviin.
Olin tehnyt hyvät valinnat.
Eräs asia painaa minua juuri nyt... Olen tehnyt suuren
virheen ottamalla muutama vuosi sitten suosikikseni sivistymättömän,
vähälahjaisen, vallanhimoisen Platon Zubovin. Kaikki kavahtavat ja
inhoavat häntä, mutta matelevat hänen edessään. En pääse hänestä
eroon. Hän vetää vastaanotolleen tärkeitä henkilöitä. Hänelläkin on
vastaanotto, niin kuin minulla. Siellä häntä kumartelee ja imartelee
Pietarin korkein noblesse, kenraalit ja piispat, köyhät ja rikkaat
aateliset, ja ennen kaikkea sotilasjohto. Hän luulee johtavansa
suosikkinani Venäjää niin kuin Potemkin muinoin. Varsinkin nyt, Orlovin ja
Potemkinin kuoleman jälkeen, hän luulee olevansa minulle
korvaamaton. Hän ei ole, hän on torakka, jonka voisin nitistää peukalollani.
Hänen asemansa on pian mennyttä, sillä hän on alkanut olla
ylimielinen minuakin kohtaan. Hän antaa armonsa paistaa jollekin
onnettomalle, joka pelkää menettävänsä virkansa, ja nostaa hänet taivaisiin.
Toisille hän taas avaa oven maanpäälliseen helvettiin. Miten
saamaton minä olen, kun en saa helmoistani helvettiin tuota kukonpoikaa.
Minun pääni pitäisi tarkistuttaa sisältä.
Odotan Leon August Denikiniä tuohon vastapäätä hopeisen
kirjoituspöydän taakse. Olen riippuvainen hänestä. Hirveän
riippuvainen. Nyt kun hän ei ole täällä, tunnustan sen.
29

3- 	LUKU
Lumimyrsky jatkuu yhä. Kukaan ei muista lunta tulleen
vuosikausiin näin paljon näin aikaisin. Jäiset tuulet tulevat silloin
kun niitä vähiten odottaa. Ensin oli kuuma kesä, ja sitten lämmin
syksy. Nyt lunta on tullut kerralla niin paljon, että kaduilla on
melkein mahdoton kulkea jalan. On siirryttävä keskelle ajorataa,
tuskastuneiden hevosten vetämien vaunujen tielle. Toimeensa tulevilla on
käytössään pieniä kevyitä rekiä, jotka suihkivat nopeasti yhdellä
hevosella kadulta toiselle. Mutta äidit tarpovat Nevan rantatiellä
lumen keskellä lapsukaisiaan kantaen. Paksun huivin sisältä lapsesta
näkyvät vain silmät ja nenä. Miten sietämättömän raskasta on
märkä lumi, kun se tulee liian aikaisin. Kuinka sää voi muuttua näin
äkkiä lämpimästä jääkylmäksi, ikään kuin se ei kunnioittaisi ketään. Ei
edes keisarinnaa.
HALLITUS KAUTENI ALUSSA OLIMME ASETTUNEET ASUMAAN
uuteen talvipalatsiin. Itse asiassa se oli valmistunut jo
keisarinna Elisabetin aikana, mutta minä otin sen virallisesti kokonaan
käyttöön. Se oli sisustettu makuni mukaisesti, sen sisustamisessa
aut30

toivat lukuisat vanhasta palatsista mukaan otetut huonekalut, matot
ja taulut, mutta myös vanhalta vintiltä löytämäni arvokkaat kalusteet,
jotka määräsin kunnostettavaksi. Jokainen huonekalu löysi paikkansa.
Muistan, miten nautin suunnattomasti, kun ensimmäistä kertaa
mieheni kuoleman jälkeen kiersin palatsia ilman kenenkään määräyksiä
vapaana kuin taivaan lintu.
Olen tuntenut tänä syksynä lievää yksinäisyyttä, mutta en
toimettomuutta. Kun keittiöhenkilökuntani siirtyi kesän lopussa Pietar-
hovin Monplaisirista Pietariin, tänne muutti myös yksi tärkeimmistä,
kokki Robert Moltke. Hän toi mukanaan kalaruokien laittajaksi
suomalaisen miehen, Emil Kankaan, läheltä Viipuria. Moltke kertoi, että
Emil on todellinen ihme keittiömestariksi. Moltke itse on pääkokki,
mutta ennen muuta hän tuntee viinit. Ja nimenomaan ranskalaiset...
Taitaa olla ainoa asia, jonka Ranskasta enää hyväksyn.
Olen uusinut hovin henkilökuntaa. Minulla on ollut pitkään
luotettava kamarineito Larissa Petrovna ja hänen lisäkseen nuori
Anastasia Andrejevna Bibikova. Sain keväällä kirjeen vanhalta
ruhtinas Golitsynilta, joka tarjosi hoviini erittäin pidettyä ja
määrätietoista taloudenhoitajatarta Irina Petrovna Isakovaa, jota kaikki
kutsuvat Irotskaksi. Hän on minua pari vuotta nuorempi. Kun ruhtinas
Golitsyn pian kuoli, Irotska järjesti hänen hautajaisensa. Ostin
ruhtinaan pienen maakartanon, Aurinkotalon,joka on Pavlovskin mailla
lähellä Denikinien Kuukartanoa. Minulla on jo suunnitelma, kenelle
sen annan. Pelastin Irina Petrovnan kamarineidokseni, muuten hänen
kohtalonaan olisi ollut hautautua Talvipalatsin Talvikanavan
puoleisessa päädyssä olevaan Vanhojen Havukoiden huoneistoon.
Mitään niin ahkeraa ja valoisaa naista en muista aikoihin
tavanneeni, vain minun poisnukkuneella Fannylläni oli juuri kaikki nämä
31

samat ominaisuudet. Sittemmin nimitin Irotskan ylitaloudenhoita-
jattarekseni. Hänellä on punainen kiharainen tukka, iloiset pisamaiset
kasvot, pieni nenä ja pieni leuka, naisellisen pyöreä vartaloja huikea
huumorintaju. Kun hän aloitti syyskuussa kamarineitonani, tulin heti
hänestä riippuvaiseksi. Hän valaisee koko hovin elämää. Sitä paitsi
olemme haljeta uteliaisuudesta, sillä selvisi, että Skurinin uudet sol-
kikengät ovat Irotskan ansiota. Ja Skurinin hengitys selvästi kiihtyy
Irotskan läheisyydessä. Gospodi Iisuse Hriste Syne Bozii!
Skurin huolehtii kaikesta. Kynttilät saattavat palaa palatsissa
aamusta iltaan, kun on niin ikävää ja niin sateista ja niin harmaata... Skurin
vahtii kynttilänniistäjiä, heitä on aikamoinen joukko,
Talvipalatsissakin kymmeniä. He ovat tärkeitä miehiä. Jo heti hallituskauteni
alussa annoin tiukat säännöt ja vaadin noudattamaan niitä, sillä
meillä on ainainen tulipalojen uhka. Itse en koskaan unohda Moskovan
Annenhofin paloa, en edes niitä viittätuhatta keisarinna Elisabetin
palanutta pukua. Mutta sitä en varsinkaan unohda, millaiseen
kuolemanvaaraan Annenhofin henkilökunta joutui, kun pelastettiin
peilejä mutta ei ihmisiä. Silloin ei ollut olemassa mitään sääntöjä, miten
toimia tulipalon aikana. Vaikka Skurin on omalaatuinen, hän on
luotettavin mitä tulee antamiini sääntöihin. Mutta kun Irotska lähestyy,
Skurin vilkuilee ympärilleen ja etsii ovea päästäkseen karkuun. Minä
kiusaan häntä Irotskalla. Olen aivan hirveä, lähetän heidät
molemmat hakemaan viinivarastosta viinejä, ja käsky on käsky, sitä on
noudatettava. Skurin lähtee happamena. Hyvänen aika miten minä
rakastan tuota rautakankea, joka taas seisoo ovella. Rakastan niin että
kuolen jos hän kuolee...
32

- Mitä nyt?
- Äitikulta, tämä näin aikaisin ryntää, on poissa tolaltaan.
Puhuu Eremitaasin teatterista. Yötä ollut yhden kanaljan kanssa
siellä. Hävetkööt!
- Kuka on ollut Eremitaasin teatterissa tähän aikaan
aamusta ja haluaa tavata minut?
- Ruhtinatar Praskovja Nikolajevna.
Hovinaiseni ruhtinatar Praskovja Nikolajevna Zukova on
päältä kahdenkymmenen, ruhtinatar Irina Ivanovna Rumjantsevan
tytär tämän aikaisemmasta avioliitosta ruhtinas Nikolai Ivanovits
Zukovin kanssa. Ruhtinas kuoli viitisen vuotta sitten, ja äveriäs
ruhtinatar meni leskenä naimisiin kenttämarsalkka Rumjantsevin
serkun, kenraali Nikolai Aleksandrovits Rumjantsevin kanssa.
Ruhtinataren tytär Praskovja oli viidentoista, kun avioliitto solmittiin.
Ruhtinatar Irina Ivanovna on hieno nainen, mikään kaunotar hän
ei ole, mutta pidän häntä älykkäänä ja viisaana. Hän pitää tiistaisin
jonkinlaista kirjallista iltapäivää hovinaisille. Hän on Lomonoso-
vin suuri ihailija ja luennoi arkkitehdeistä, kirjailijoista ja
kuuluisista tiedemiehistä. Olen kiitollinen Irina Ivanovnalle, että hän yrittää
sivistää joitakin hoviin kuuluvia kanoja.
Mutta minua on aina ihmetyttänyt tämän älykkään
naisen ja epämiellyttävän kenraali Nikolai Aleksandrovitsin
avioliitto. Mies painaa Vaskiratsastajan verran, öykkäröi, puhuu
huutamalla, komentelee kaikkia, jopa vieraitaan luullen olevansa kotonakin
kenraalina rintamalla. Lisäksi hän on ruma. Siis ihan oikeasti ruma
33

sillä tavalla kuin miehestä voi sanoa. Minusta miehet ovat rumia,
jos heillä on likaiset vaatteet, leikkaamaton parta, epämiellyttävä
käytös ja vikkelät sormet, Luoja naisia heidän ympärillään
armahtakoon. Irina Ivanovna ei piittaa enää. Perheessä on Irinan suloinen
Praskovja Nikolajvena, josta olen huolissani. Isätön tyttö on asunut
äitinsä kanssa kenraalin palatsissa Nevskillä. Praskovja Nikolajevna
on viisas tyttö, minun kummityttöni.
- Pyydä sisään. Ja ole hyvä, tuo aamuryyppy.
Skurin murahtaa ja menee. Kummilapseni Praskovja
Nikolajevna tulee ovelle ja vaipuu niiaukseen. Hän on naisellisen
viehättävä, arvaan että miesten mielestä suorastaan lumoava. Hän vaikuttaa
hengästyneeltä.
- Lapseni, mistä te tulette posket noin punaisina tähän
aikaan aamusta!
- Eremitaasin teatterista, Teidän Majesteettinne. Minä
olin mennyt sinne aamuyöllä... ja kun maatuska Ljuda oli tulossa
aamuvarhaisella siivoamaan teatteria, hän antoi minun levätä etu-
huoneen sohvalla.
- Miksi ette nukkunut kotona, lapseni?
- Karkasin sieltä aamulla kukonlaulun aikaan, Teidän
Majesteettinne.
- Mitä on tapahtunut, Praskovja?
- Minä rukoilen teitä, Madame, naittakaa minut Aleksei
Sergejevits Vasiltsikoville, mutta älkää puhuko äidilleni!
- Mutta Praskovja...
- Äitini matkusti kamarineitojensa kanssa Oranienbaumiin.
Eilen illalla minun oli istuttava kenraalin seurana ruokasalissa
Nevskin palatsissa. Hän tuijotti minua koko aterian ajan, ja sitten
34

kun nousimme pöydästä, hän painoi minua pöytää vasten ja alkoi
paksuilla sormillaan hapuilla rintojani. Aloin huutaa, ja
hovimestari ilmestyi ruokasaliin. Hovimestari Gibbs riuhtaisi minut irti ukon
käsistä, vei huoneeseeni, ja lukitsimme oven. Kenraali kävi
kiskomassa ovea. Gibbs oli huoneistossani vahdissa, olin
valmistautunut pakenemaan parvekkeen kautta ulos. Jossakin vaiheessa ukko
luovutti. Kirjoitin äidilleni kirjeen ja kerroin kaikki. Aamuyöllä
Gibbs haki vaunut, ja kamarineitoni Galina Ivanovna lähti
mukaani. Tulimme Eremitaasin teatteriin, jossa Aleksei Sergejevits
odotti minua.
- Vanha ukko iskee kiinni ottotyttäreensä!
- Äitini vaihtoi ennen Oranienbaumiin menoaan
huoneistoa. Hän oli sanonut kenraalille, että kuolee unen puutteeseen
tämän kuorsaamisen takia. Minä en enää palaa kenraalin palatsiin,
Teidän Majesteettinne. Galina ja Gibbs tuovat tavarani. Pyydän,
että sallitte minun jäädä Talvipalatsin kolmanteen kerrokseen.
- Annan määräyksen. Otan kenraalin puhutteluun.
Etsimme teille paremman huoneiston. Mutta miten te jouduitte Aleksei
Sergejevits Vasiltsikovin kanssa aamuvarhaisella teatteriin?
- Anteeksi, Madame. Veimme Alekseille kirjeen paetessam-
me Nevskin palatsistapa pyysin häntä tulemaan ratsain Palatsiau-
kiolle. Teidän Majesteettinne, rukoilen hartaasti, naittakaa minut
pian että pääsen turvaan.
- Pyydän Aleksei Sergejevitsin puheilleni.
35

Tämäntapaisiin ihmisten välisiin asioihin joudun yhtenään
sekaantumaan. Gospodiy minä en pysy enää perässä naisten emansipoitu-
misessa. Se on uusi sana ja tarkoittaa kai jonkinlaista vapautumista.
Vasta vähän aikaa sitten vain nuoret naiset valitsivat itselleen
sulhasia, nyt täällä hovissa minun laillani yli kuusikymmenvuotiaat
kypsät naiset ovat yhtäkkiä alkaneet katsella vapaita miehiä - ja myös
vähemmän vapaita. He ovat valmiita kokeilemaan kyvykästä nuorta
miesrakastajaa ja häivyttävät vanhat ukkonsa maakartanoihin
pohtimaan seitsenvuotisen sodan sankaritekoja. Minä Katariina en ole
vanhanaikainen, sillä saarnaan vapautumista. Toivon naisten alkavan
vaatia samaa kuin miehet, tunnistavan itsessään olevat tarpeet ja
sukupuolisen kiinnostuksen, sillä sitä ei ikä lannista!
Tiedän, että jos sanoisin tämän ääneen, minua alettaisiin
taas pilkata ja puhutella ala-arvoisilla nimityksillä, vaikka olen
heidän keisarinnansa. Se on matalamielisyyttä, jota inhoan. Rumjant-
sevin kenraaliukolla oli omasta mielestään oikeus tarrautua Praskovja
Nikolajevnan pyöreisiin rintoihin. Kunpa naiset vapautuisivat nyt
sukupuolisesti ja voisivat itse määrätä ketkä heitä lähestyvät, kenen
he sallivat heitä lähestyvän, ja nauttisivat siitä! Naisten on aika alkaa
vaatia itselleen vapauksia ohi velvollisuuden ja pidättyvyyden. Ja minä
tulen auttamaan heitä säätyyn katsomatta.
Jos Leon olisi tässä, rohkenisin saarnata hänelle tästä asiasta, se
on nyt minun, kuusikymmentäkuusivuotiaan naisen, tärkein ajatus.
Se saattaa vaikuttaa teeskentelyltä, mutta kyllä minä tiedän, että vain
sillä tavalla saavutetaan naisen ja miehen tasavertaisuus. Vain siten
36

miehille ei jää kuvitelmaa, että heille on kaikki sallittua, mutta
nainen tekee vain syntiä. En siis ole sitten jumalaisen Pietarhovin kesän
paljon muuttunut, tullut vain vaativammaksi.
37

4- 	LUKU
Teidän Majesteettinne Katariina II. Rakas Figchen.
En tiedä maailmassa mitään niin kaunista kuin Italia ja
Venetsia. Mutta olenko minä muuta nähnytkään... Tulimme tänne
vaunuilla Roomasta, joka tekijälleen minuun valtavan
vaikutuksen. Kävelimme Forumilla kaikkien raunioiden keskellä.
Asuimme lähellä Piazza di Spagnaa vanhassa keskiaikaisessa
palatsissa, jonka yläparvekkeelta näin auringonnousun ja
-laskun. Näin antiikin kauneuden, aistin sen kaikkialla.
Kunniaksemme jäljestettiin suuret illalliset. Tapasimme joitakin
piispoja ja kaniikkeja. He ovat hyvin erikoisia, eivät lainkaan
jumalisia, he nauttivat viiniä kuin vettä. Yhteinen poikamme
Aleksei oli järjestänyt kaiken. Hän näytti tuntevan Rooman
seurapiirit. Hänetkin tunnetaan siellä, mutta pelkään että hän
on saanut uhkapelurin maineen.
Matka Roomasta Venetsiaan kesti ikuisuuden, mutta
yövyimme Italian Venäjän-lähettilään omistamissa
kartanoissa. Hän oli itse meitä vastassa Duomon läheisyydessä
olevassa pienessä palatsissaan. Hän on hurmaava mies - niin
Figchen - italialaiset ovat hurmaavia. Muutimme sitten
pieneen hotelliin, ettemme olisi häirinneet heitä.
38

Leon on hullaantunut Venetsiaan. Aleksei pysähtyy joka
ikiseen kauppaan Jossa myydään kirjoja. Hän ostaa ja ostaa,
pelkästään kirjoja, ei katso ympärilleen, ei näe kauniita
tummahiuksisia venetsiattaria. Katariina, minulla on kauhea aavistus,
ettei hän ole lainkaan kiinnostunut naisista, ei miehistäkään,
älä pelkää, luulen että hän on kiinnostunut vain kirjoista!
Vaikka jokin Donna oli, joku Donatella, jonka äiti omistaa
kirjakaupan. Puhui hän kerran minulle Annasta... Ei ole
selvinnyt, kuka Anna on. Kun näet poikasi Pietarissa, sinä saat
varmaan hänet puhumaan.
Me hyvästelimme hyväntekijämme perheen, mutta on
kuitenkin ihanaa päästä kotiin Pavlovskiin. Kuinka kestämme pitkän
paluumatkan, sitä mietin. Tulemme hiljalleen Italiasta pohjoista
kohti. Yövymme paremmissa kievareissa ja toivomme saavamme
omat huoneet. Kaipaan sinua Figchen. Tunnetko olevasi
yksinäinen? Toivon niin, että pääsemme täyttämään toinen toisemme
elämää. En tiedä kuinka sanon sen sinulle Katherine, mutta Leon
on väsynyt, vaikka sanoo minun väsyvän. Minusta teidän
molempien pitäisi saada nyt voimia järjestää paperinne kuntoon ja
alkaa puhua muustakin kuin noista vaarallisista vuosista. En tiedä,
jaksaako Leon kirjoittaa ja auttaa sinua. Hän sanoi minulle, että
hänellä on velvollisuuden tunne sinua kohtaan. Hän on
jotenkin ahdistunut aina, kun puhumme kotiinlähdöstä. On kuin hän
pelkäisi kysymystäsi työn saattamisesta loppuun. Me tulemme
Wiesbadenin kautta. Siellä annetaan minun särkeville nivelilleni
hoitoja. Tapaamme pian Pietarissa.
Ikuisesti sinun sisaresi Aleksandra
39

Wiesbaden, se kuuluisa kylpyläkaupunki! He ovat jo paluumatkalla.
Mutta en tiedä, suostuuko Leon jatkamaan. Poikani Paavali käyttää
häikäilemättömästi hyväkseen tilannetta, jossa olen ilman viisaan ja
järkevän Leon August Denikinin suojelua. Vastaan yhä pojanpoikie-
ni Aleksanterin ja Konstantinin kasvatuksesta, mutta olen huolissani
siitä, miten he suuriruhtinaina vetäytyvät vastuusta. Istuivat
kesälläkin ongella niin kuin rahvaan lapset.
Paavali, joka lapsena oli suloinen silmäteräni, on muuttunut
aikuisena yhä ilkeämmäksi minua kohtaan. Hän haluaa riidellä
kanssani joka asiasta. En osaa sanoa yhtään ainutta sanaa pojalleni niin
ettei hän vastaisi siihen ivalla. Me olemme kykenemättömiä
puhumaan enää niin kuin äiti ja poika.
Aamupäivällä Paavali aukaisi työhuoneeni oven koputtamatta ja
säntäsi sisään. Hän rojahti keikarimaisessa univormussaan tuohon tuoliin
minua vastapäätä. Hän oli kiihtynyt. Hengitti raskaasti, katsoi minua
harvinaisen kauniilla silmillään. Mutta katse oli pälyilevä. Jähmetyin
ensin, sitten viha tai katkeruus häipyi hetkeksi. Ihmettelin taas kerran,
miten olin saanut aikaiseksi tuollaisen pojan... Huvittavat kasvot,
harvat haalistuneet hiukset. Hän tietää itsekin, että hänen nenänsä on
pieni nykerö. Katsoin hänen käsiään. Ne olivat ristissä hänen rinnallaan.
Isot kourat, tylpät sormet, leveät peukalot... Yhtäkkiä mieleeni
nousivat toisenlaiset kädet, pienen pojan suloiset kädet. Miten olen kaivannut
, sitä lapsen kättä siitä asti. Se käsi oli liikuttava niin kuin seitsenvuotiaan
lapsen käsi on. Se etsi turvaa minun käsistäni. Silloin olin äiti. Maman.
40

Entä nyt? Mihin katosi lapsen käsi. Se muuttui, sormet kasvoi-
vat, se sai miehen käden muodon, se puristui nyrkkiin, alkoi vihata, se
heitti kaaria ylleni vahvistaen liikkeillään pahoja sanoja. Niillä käsillä
ei ole tehty päivääkään muuta työtä kuin ammuttu lintuja, jäniksiä,
riistaa. Ja tietenkin aamusta iltaan paukuteltu harjoitusleirillä Hat-
sinassa. Siinä on niiden käsien työ. Olenko minä muka tehnyt työtä
käsilläni? En. Minun käteni ovat naisellisen sirot, mutta veltot. Olen
vetäissyt peukalon ja etusormen kolosta nuuskaa nenääni.
Poikani tuijotti minua. Tunsin olevani kalpea.
- Minä tiedän, Teidän Majesteettinne...
- Sano Maman. Minä olen synnyttänyt sinut, sinun ei tarvitse
pokkuroida edessäni, huusin. - Kun olemme kahden, minä olen sinun
äitisi, sinä minun poikani.
- Minäkö pokkuroisin teidän edessänne, Madame! Haluan
tietää nyt vihdoinkin suunnitelmanne. Sanokaa se ääneen.
- Minun ei tarvitse sanoa sinulle ääneen yhtään mitään! En ole
kuollut. Minä en kuole kenenkään toivomuksesta, ellei minua tapeta!
Mikä kruununperimyksessä sinua riivaa, kun siinä ei ole tapahtunut
mitään muutoksia.
Hänen kimeä äänensä sattui korviin.
-Te haluatte poikani Aleksanterin minun ohitseni
valtaistuimelle. Se on toivomuksenne. Te haluatte minut pois silmistänne,
teille ovat aina olleet samantekeviä omat lapsenne, Aleksei ja minä.
Mutta minun poikani te kelpuutatte. Te teitte juuri samoin kuin
edeltäjänne keisarinna Elisabet teille, kun hän otti minut ja Annan
luokseen heti synnyttyämme. Te toimitte samoin, otitte suuriruhti-
nattarelta ja minulta pois kaksi vanhinta lastamme Aleksanterin ja
Konstantinin. Ja vain siksi, että vihassanne minua kohtaan päätitte
41

viedä valtaistuimen minulta, vanhimmalta pojaltanne, suoraan
pojanpojallenne, jolle se ei kuulu!
Hän ponnahti tuolista ja lähti kävelemään budoaarissani
univormun takin pitkät liepeet lepattaen, miekka vyöllä heiluen,
saappaiden kannukset kilisten. Sitten hän pysähtyi eteeni kuin syyttäjä.
- Te olette ilkeä vanha nainen, vielä ilkeämpi kuin aikoinaan
keisarinna Elisabet. Olen puhunut tästä asiasta poikani Aleksanterin
kanssa ja haluan sanoa teille Madame, hän on kauhuissaan. Hän ei
halua nousta valtaistuimelle, hän on uneksija, joka elää omissa
maailmoissaan, häntä ei kiinnosta valta.
- Suuriruhtinas Paavali - hyvä on! Ollaan sitten keisarinna ja
suuriruhtinas. Ei äiti ja poika. Siispä kysyn, millä oikeudella te
arvostelette minua, keisarinnaa! Te sanotte, että olen ilkeä nainen. Entä te
Paavali? Teitä siis kiinnostaa valta? Mitä te sillä vallalla osaatte
tehdä, sillä jos sallin teidän istuvan valtaistuimelle, nuoleskelette
Preussia niin kuin...
- ...isäni. Pietari III!
- Sitä hän teki. Lapsesta alkaen. Halusi muuttaa Venäjän
Preussin alusmaaksi. Hän oli eräällä tavalla hullu.
-Ja te murhasitte isäni.
- Palaa Hatsinaan! Siellä voit pälyillä sala-ampujia vallihauto-
jen välistä. Minä en jaksa tapella kanssasi. Sinä olit lapsena kiltti ja
tottelevainen. Sinä olit hieno poika, opetin sinut lukemaan, kerroin
sinulle iltaisin vanhoja tarinoita. Aamuisin tulit herättyäsi
huoneistooni ja sanoit: »Huomenta Maman, halusin nähdä, että olette
herännyt. Minulla ei ole aikaa jäädä, menen ratsastamaan.» Miksi sinusta
on tullut tuollainen nariseva, valittava, kiukutteleva mies, jolla ei ole
kunnioitusta äitiään kohtaan. Et osaa puhua mistään muusta kuin
42

valtaistuimesta. Minä todella otan sen sinulta pois, jollet usko
äitiäsi. Minä teen sen, uhallani, että oppisit kunnioittamaan keisarinnaa.
- 	Te olette... sietämättömän itserakas akka! Jonakin päivänä te
murhautatte minutkin!
Syytös oli hirveä. Tunsin että alan itkeä. Keinutin itseäni
suuressa tuolissa ja kyyneleet alkoivat valua. Keisarinna itkee... Viha
kaikkosi, tilalle tuli itsesääli. Poikani oli todistamassa keisarinnan
itkua. Nousin vaikeasti, menin ikkunaverhojen viereen ja painoin
pääni pehmeään kankaaseen. Hengitin syvään, hengitin, hengitin... Olin
yksin syyllisyyteni kanssa. Nämä ovat minun tuskiani, omat ovat
itkuni... Paljastuin oman poikani edessä.
Tiesin, että hän istui huoneessa hiljaa, varmaan yhtä
järkyttyneenä kuin minä. Häpesin itkuani ja häpesin käytöstäni. Minä, äiti.
Tiesin, että täytyy puhdistaa pois itsestä viha, suuttuminen, väärin-
arviointi, huono käytös. Voiko keisarinna käyttäytyä huonosti? Voi.
Minä olen käyttäytynyt poikaani kohtaan huonosti. Mutta tiedän,
että Paavalista ei ole keisariksi, niin kuin ei ollut hänen
virallisesta isästäänkään. Paavali tulee viemään tuhoon tämän Venäjän maan,
jonka minä olen kivi kiveltä kääntänyt. Se tulee olemaan suuri tuho,
sillä yritystä Preussin suuntaan on taas jälleen kerran olemassa, niin
kuin silloin, kolmekymmentäkolme vuotta sitten, haihattelijana
laillinen mieheni tsaari Pietari III.
Huoneessa oli hiljaista. Katsoin Nevan rantatielle. Se oli
kinosten peitossa. Eivät tienneet siellä lumipyryn armoilla kulkijat, että
heidän keisarinnansa seurasi heidän kulkuaan. Näin äidin ja lapsen
kävelevän ankarassa tuulessa. Äiti piti lapsen kättä kädessään,
lapsen askel hidastui. Äiti seisahtui hetkeksi, kumartui maahan ja nosti
pojan selkäänsä. Hän yritti nousta pystyyn lapsi selässään, ei
onnistu43

nut. Takaa tuli reippain askelin sotilas, näki ettei äiti jaksanut nousta
pienen taakkansa kanssa, että tuuli repi vaatteita ja äiti oli nääntynyt.
He eivät nähtävästi edes tunteneet toisiaan. Mitä teki sotilas? Nosti
pojan syliinsä, sanoi jotakin äidille ja auttoi nousemaan. Tämä oikaisi
selkänsä. Tuntematon nuori nainen, tuntematon nuori mies,
tuntematon lapsi... Mies kysyi jotakin, nainen pyöritti päätään, näytti lasta.
He lähtivät kulkemaan rinnakkain. Lapsi oli turvassa sotilaan
sylissä ja piti tämän olkapäästä kiinni. Yhtäkkiä sotilas otti hellästi naisen
käden käteensä ja he kulkivat yhdessä, kuin perhe. Sitten he
pysähtyivät ja katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Ajattelin, että niin
katsovat ihmiset, jotka kohtalo panee tapaamaan ensimmäisen kerran.
Minun, vanhan naisen, sydän heltyi, minä hymyilin. Hillitsin itseni
ja käännyin katsomaan poikaani Paavalia. Hän istui suuressa tuolissa
ja tuijotti lattiaan.
- 	En ole tehnyt minkäänlaista paperia kruununperimyksen
suhteen, ei ole olemassa mitään luonnostakaan. Sinun osasi on olla
tuleva tsaari. Sinun syytöksesi, että minä haluaisin muka
murhauttaa sinut, oman poikani, on pöyristyttävä ja äärimmäisen loukkaava.
Sinulla on päähänpinttymä, näet ympärilläsi haamuja, tukeudut
menneisyyteen Iivana Julmineen. Kaikkien valtaistuimelta syöstyjen tai
surmattujen tsaarien historia on sinun pahin päähänpinttymäsi. Sinä
pelkäät ja kuvittelet, että sinutkin murhataan. Se tekee minut
surulliseksi. Se on hirvittävin syytös, mitä minuun olet kohdistanut. En ole
mikään hirviö, olen sinun äitisi. Sinä aloit yhtäkkiä vihata minua, aloit
vihata kaikkia niitä, joista minä pidin. Aloit kysellä Paninilta, olinko
isäsi murhan takana. En voi kertoa sinulle, kuka oli syyllinen. Sinun
täytyy vain uskoa, että minulla ei ollut mitään tekemistä isäsi
kuoleman kanssa. Anna anteeksi Paavali, en ole tästä puhunut... Olen
44

henkisesti uupunut ja väsynyt. En jaksa enää riidellä, en puolustella
itseäni, alan olla vanha...
Hänen kasvonsa valahtivat, suu jäi auki, hän alkoi menettää
itsevarmuuttaan. Katsoimme toisiamme kauan silmiin, äiti ja poika.
Minä aloin sääliä häntä.
-Maman... en ehkä ole tullut ajatelleeksi minkälaisen
paineen alla sinä elät. Ehkä... minunkin pitäisi pyytää anteeksi. Par-
don... minä menen nyt.
Mutta olenhan minä itserakas, kärttyinen ja kärsimätön vanha
nainen. Minulla on vaikeuksia vatsani kanssa, suoraan sanottuna
sinne on asennettu kanuuna, joka ampuu täysillä. Mitä sitä
kaunistelemaan, reikätuoli on verhon takana pienessä pukeutumishuoneessa.
Sinne minä purjehdin helmat lepattaen. Ja polvi, joka vääntyi kaa-
tuessani, muistuttaa itsestään. Sääret näyttävät paksuilta, iho on
pingottunut, ja siinä on kipeitä haavoja. Kun painan sormellani
jalkapöytiä, niihin jää kuoppia. Onneksi kukaan ei näe jalkojani. Paitsi
yksi.
Onko vanhemmalla naisella vartalossaan paikkaa, joka olisi
kunnossa. Niin no... Kauhistuin, kun Zubovini vain muutama viikko
sitten sanoi tietävänsä jokaisen kohouman vartalostani, jokaisen
verisuonen ja rypyn! Uskalsi sanoa sen ääneen! Mitä minä tein? Häpesin,
ja annoin hänelle kullatun kahvikaluston. Vaikka huolehdin siitä, että
valkoinen pitsinen yöpaita peittää paksut jalat, pakkohan hänen on
niitä katsoa, maksan siitäkin hänelle. Kasvojeni iho on alkanut
veltos45

tua, en ole kukoistavan näköinen, leuan alla on heltta, jotakin liikaa,
se hermostuttaa minua. Käsivarsianikaan en näytä enää kenellekään,
lihat roikkuvat. Vyötäröä minulta tuskin enää löytyy, mutta tämä
ihana muoti ja vanteet peittävät sen, minkä luonto julmasti muuttaa
naisen vartalossa. Istun siis yleensä helmat ympärilläni, työpöydän
takana, hanhensulka kädessäni, ohut pitsinen harso hiuksillani. Joskus
jaksan kävellä jopa Eremitaasin teatteriin, osallistua aterioille ja
syödä hyvin. Jaksan myös hallita ja jopa nautiskella elämästä.
Sukupuoliseen halukkuuteeni ikä ei tunnu iskevän, tarvitsen miestä kerran
viikossa. Ja sinä yönä en nuku! Saan voimia myös kirjoittamisesta, aina
silloin kaikki toisarvoinen etääntyy.
Kolmekymmentäkolme vuotta sitten olin kolmenkymme-
nenkolmen, juuri valtaistuimelle noussut keisarinna. Käsissäni olivat
kaikki mahdollisuudet, myös unelmat ja pelot. Nyt olen kuudenkym-
menenkuuden, edessäni yhä kaikki mahdollisuudet, myös unelmat ja
pelot.
Makuuhuoneeni tulipesässä palaa valkea, ulkona on
sietämätön sää, myrskyää. Minulla on yksinäinen olo, kuin kummitukset
vainoaisivat. Tekemättömät työt ajatteluttavat. Joskus haamut tulevat ja
vaativat minua tilille. Voiko kukaan olla keisarinnaa yksinäisempi...
46

5. LUKU
inun on suoritettava ranskalainen kumarrus ja
mentävä suutelemaan keisarinnan kättä. Hän nousee seisomaan,
hänen ympärillään leviää sininen puku. Hänen kasvonsa
hymyilevät, hän on raikkaan näköinen, mutta vaikka kuinka yritän torjua
näkemääni, hän on pieni pyöreä nainen, jolla on anteliaat rinnat
mutta ei vyötäröä. Kasvot ovat kauniit, /mY# kehystää suuri
nuttura, raskas ja taakse vedetty. Silmät hymyilevät, 0/z suloinen,
& hivenen turvoksissa, taas joku hammas... Jäykistyn, mutta hän ei
välitä, liitelee luokseni harvinaisen kevyesti kun minä,,
August Denikin, ylikamariherra, palaan lähes kolmen kuukauden
matkalta hänen budoaariinsa. Hän ei teeskentele iloa,, kasvot
sulavat hymyyn, silmät tuikkivat. Tulemmeko toisiamme vastaan...
tulee hän. Mieleni tekisi halata, kahdella kädellä syliini tämä
Tsarinna, mutta protokolla kieltää sen.
- Leon, sinä tulit!
-Teidän Majesteettinne... suutelen kättänne.
- Anna kun katson. Näytät levänneeltä! Venetsiasta on
ostettu uusia vaatteita, röyhelöpaitoja, ai ai... tuon ikäisenä! Miten
Aleksandra voi?
- Kaikki hyvin, Madame. Wiesbadenissa Aleksandra sai
hoi47

toja niveliinsä, kivut ovat rauhoittuneet. Hän tulee huomenna teitä
tervehtimään.
- Tule istumaan tähän vastapäätä.
- Onko Aleksei käynyt jo teitä tapaamassa?
- Ei vielä, Leon. Toivon että hän tulee pian. Lauantaina meillä
on illalliset. Kertokaa silloin matkastanne samalla kertaa meille
kaikille. Marie ja Hermankin ovat tulleet Moskovasta, joukkomme on
koossa.
-Joukkomme on koossa, Madame. Haluan antaa teille tuliai-
semme. Iskimme Aleksandran ja Aleksein kanssa Venetsiassa yhtä
aikaa kätemme tähän kirjaan. Se oli pieni italialainen kirjakauppa,
Aleksei oli vieraillut siellä usein, äiti ja tytär omistivat sen. Siellä oli
hyllyllinen ranskalaisia kirjoja.
Keisarinna pyörittelee kirjaa kädessään. Ottaa pöydältä
silmälasit, hyvänen aika, miltei naurahdan... hänelle on saatu
silmälasit poissa ollessani! Selailee kirjan sivuja, kasvoille leviää
huvittunut ilme, tyytyväisyys ja riemukin. Hän kaunistuu
hetkessä aina kun nauraa, nyt hän alkaa nauraa ääneen. Nauru on
tarttuvaa ja raikasta. Siis lahjamme on mieluinen.
- Kiitos Leon! Löysitte juuri tämän! Upea lahja. Tableau de
Paris! Louis-Sebastien Mercier on kymmenkunta vuotta minua
nuorempi. Hänen kirjojaan on vaikea saada, olen kuullut että hän
itsekin pihistää kaupoista omia kirjojaan jos näkee niitä. Hän
aavisti vallankumouksen, mutta välttyi itse sen hirveyksiltä ja asuu
edelleen Pariisissa. Hän tuntee suunnatonta vihaa kaikkea ylellisyyttä
kohtaan, syyttää ja arvostelee aatelisia, jotka johtivat typerällä käy-
48

tökseUään maan vallankumoukseen. Mercier kertoo
havainneensa, miten ranskalaiselta ylhäisöltä puuttui täydellisesti myötätunto
kärsiviä ihmisiä kohtaan ja miten naisen synti oli olla ylellisyyden
orja, keimaileva seireeni, kuin lukki, hämähäkki, joka kietoo seittin-
sä miehen ympärille ja ahmii hänet rakastelun jälkeen, syö
suihinsa, purematta... Ranskalainen nainen on moraaliton! Niin tuo mies
kirjoitti. Merci, Leon August!
- Mikä teitä naurattaa? On kuin olisitte litkinyt puoli
ämpärillistä kermaa!
- Päinvastoin Leon, litkimiset on litkitty, minä olen elänyt jopa
selibaatissa. Suorastaan odotan yötä, en suinkaan Zubovia vaan sitä
että saan lukea Mercieriä. Tiedätkö - moraalini on kohentunut.
- Madame, enkö ole aina puhunut teille, miten tärkeää on...
-.. .pysyä totuudessa. Miten tutulta tuntuukaan tuo varoittelu.
- Onko teillä jokin sairaus? Mikä selibaatti? Eikö Pieni Musta
kiertele ympärillänne niin kuin ennenkin? Äskenkin oli Nevan
rantatiellä ratsuineen. Katsoi ylös ikkunoihinne kuin mouruava kolli.
- En ole päästänyt häntä yksityishuoneisiini viikkoihin.
Kutsun budoaariin... Zubov johtaa nyt ulkopolitiikkaa.Tein virheen kun
lähetin Bezborodkon Kaukasukselle, mikä minun päässäni oli. Nimitin
hänen sijalleen Zubovin Ulkoasiain kollegion puheenjohtajaksi. Vaan
mitä... tämä ei tyydy siihen, haluaa Sotakollegion puheenjohtajuutta!
- Madame, eikä teillä ole valtaa olla antamatta hänelle Sota-
kollegion puheenjohtajuutta! Eikö niin tärkeään virkaan pitäisi olla
joku ministeri.
- Mutta Leon, minulla on aina ollut tapana palkita
suosikkejani antamalla heille virkoja. Se on velvollisuuteni.
49

Keisarinna on Zubovin varassa, ei saa enää muita. Miehet eivät
luo lemmenkipeitä silmäyksiä tasapaksuun lihavaan matroonaan
niin kuin ennen. Mutta tämä Pieni Musta kerää potenssillaan
virkoja, maaorjia, palatseja... Laskelmoi varmaan, ettei
makuuhuoneen ovea enää kauan tarvitse aukaista. S7&57 kahmii kaiken
minkä saa, nainen antaa. A/i, o/en ///:eä, mmä Leon August
Denikin, hänen opponenttinsa. Niin ilkeä ajatuksissani nyt, että
hävettää!
- Minä tiedän Leon että kabinettini paheksuu häntä. Panen
miehen työhön, vaadin tekoja. Vapaa-aikoinaan hän tyhjentelee
itseään säännöllisesti Tatjana Dolgorukajaan...
- TSARINNA! Tuo on brutaalia!
- Anteeksi. En muistanut poissaolosi aikana, ettei saa sanoa mitä
ajattelee. No totta se on.Tatjana Dolgorukaja on roikkunut kesästä asti
Platonin kintereillä. Koko sen ajan, kun te olitte Aleksandran kanssa
poissa, hän kiersi rantatietä tuossa palatsin ikkunoiden edessä
ihmeellisissä hetaleissa, oli plyymiä ja haahkanuntuvia ja moninkertaisia
helmiä. Huvittava näky - niin kuin ilollinen nainen takapuoltaan
heiluttamassa. Minulle hän näyttäytyi, ei Platonille, tiesi että katselen kadulle
toisesta kerroksesta. Tänne Talvipalatsiin hän ei pääse, minulla on
ultimaatumini. Tsarskojeen, Pietarhoviin ja Oranienbaumiin ei asiaakaan
kesäisen uintiretken jälkeen. Mutta on muita palatseja joissa he
tapaavat, kuten Zubovin oma palatsi Tsarskojessa. Sinne minun
määräysvaltani ei ulotu. Siinä suhteessa vien Tatjanasta voiton, että en tule enää
raskaaksi. Vanha nainen on turvallinen, vaikka intohimot ovat tallella.
Katso minun niskaani ja kaulaani, pääni pysyy pystyssä.
- Gospodi Tsarinna... yhtä hävytön kuin ennenkin.
50

- Minulla on paljon ongelmia... jalkani ovat pöhöttyneet.
- Mutta kasvonne kukoistavat. Ette ole ryppyinen.
- Kiitos Leon, tuo oli hieno kohteliaisuus. Itse olen eniten
tyytyväinen siihen, että järkeni toimii niin kuin ennenkin. Ja olen yhtä
itserakas kuin ennen, puhun vain itsestäni.
Mihin hänen itserakkautensa häviäisi muutamassa kuukaudessa.
Puhuu vain itsestääny pelkää kysyä minulta siitä mikä painaa
hänen mieltään.
- On turvallista, kun istut nyt siinä. Tuon hopeapöydän
ääressä istuit aina jalka toisen päälle heitettynä, vähän kumarassa.
Minulla on ollut yksinäistä, Leon. Olet varmaan matkasta väsynyt, haluat
palata Pavlovskiin. Erosimme elokuussa hivenen kireissä tunnelmissa.
Surin lähtöäsi, ajattelin, ettet palaa. Tai kun palaat, jätät minut yksin
ja elämäkertani kesken.
Hän puhuu tauotta. Hän on aina puhunut minulle tauotta. Olen
kaivannut häntäy hänen älyääny itsekehuaan, virheitään...
Aleksandra pyysi, että jatkaisin työskentelyä hänen kanssaan.
Puhuimme siitä eräänä yönä Venetsiassa. Tein päätökseni, halusin
unohtaa riitamme ja väittelymme. Sanoin sen vaimolleni, jonka
silmissä kimalsivat kyyneleet. Aleksandra on hänen viimeinen
sukulaisensa, johon hänellä on yhteys. Tämä on sopimus, jonka
tein Tsarinnan ja Isä Jumalan kanssa.
-Teidän Majesteettinne, jos sallitte, minä suostun jatkamaan
loppuun asti.
51

Keisarinna huokaisee syvään ja katsoo minua silmät
sumentuneina. Näinkö paljon hän oli pelännyt, että kieltäytyisin. Kuinka
voisin jättää hänet nyt. Hän ei ole enää nuori, ehkä hänellä ei
ole enää paljon aikaa jäljellä. Teen jotakin sellaista, mitä en
missään tapauksessa protokollan mukaan saisi tehdä. Nousen,
menen hänen eteensä, autan hänet seisomaan, ja ensimmäistä
kertaa sitten lapsuuden puristan hänet lujasti syliini ja suutelen
hänen poskeaan. Sanon, että ystävyys tarkoittaa sitä että elämä
taivalletaan yhdessä. Yhtäkkiä hän alkaa itkeä hiljaa rintaani
vasten. Puristan hänet syliini, Minun Keisarinnani.
52

6. LUKU
Lumimyrsky jatkuu jo viidettä päivää. Tuuli on kiertänyt
Laatokan suunnalle, ensin se puhalsi Suomenlahdelta päin.
Yleensä kylmän puhurit tulevat pohjoisesta. Seison verhojen suojassa ja
katselen, miten Neva kuohuu ja laivat yrittävät ponnistella tuiskussa
eteenpäin.
Katoilla lumi roikkuu vaarallisen lähellä reunaa. Kukaan ei kulje
nyt Talvipalatsin ja Eremitaasin vierustaa siitä pelosta, että lumet
lähtevät liikkeelle. Minä pysyttelen Talvipalatsissa, en mene Tsarskojeen.
Onneksi Leon August palasi ja pääsimme entiseen vauhtiin
elämäni kirjaamisessa. Jotta pysyisimme suunnitelmassamme, olen joutunut
muuttamaan päiväohjelmaani. Tapaamme aamuisin yhdeksältä,
syömme aina lounaan yhdessä ja lopetamme vasta kello kolme, jolloin minis-
terini ja kabinettini tulevat. Se sopii heille hyvin, näin he saavat
työskennellä koko päivän kello kolmeen, jolloin katson minulle kuuluvat
paperit, allekirjoitan ne ja osallistun heidän kokouksiinsa.
Tunnen oloni turvalliseksi katsoessani Leonia tuossa
vastapäätä. Välillä olemme hiljaa, hän kirjoittaa, tutkii papereitaan, käy
viemässä niitä salalokeroon. Tiedän, että vaikka jokin asia hermostuttaisi
minua ja vaikka Leon joutuisi kovistelemaan minua, ilman häntä en
voisi koskaan saattaa päätökseen tätä elämäni kirjaamistyötä, jonka
puolessavälissä olemme.
53

Keskustelimme heidän Venetsian-matkastaan ja syksyn
tapahtumista Pietarissa. Mutta mielessäni on kaiken aikaa se asia, joka on
kerrottava, nyt ja heti, vaikka tiedän että tulen järkyttämään häntä.
- Leon, ennen kuin alamme muistella valtaistuimelle nousuni
aikoja, kerron sinulle, että Arenthalit muuttavat Aurinkotaloon,
teidän lähellenne.
- Siihen ruhtinas Golitsynin entiseen kartanoon? Sittenhän
me voimme tavata Hermanin kanssa vaikka joka ilta ja pelata korttia.
- Leon, minun on kerrottava myös eräästä vierailusta. Siitä
eivät tiedä minun lisäkseni muut läheiset kuin Skurin.
- Mihin se liittyy?
- Eräs henkilö on tullut Pietariin ja viipyy täällä ehkä
muutamia vuosia. Hän asuu Morskajalla. Ruhtinatar Irina Ivanovna Rum-
jantseva antoi hänelle palatsistaan huoneiston. Voin tunnustaa, että
tämän henkilön tulon jälkeen rukoilin hiljaa, ettet hylkää minua vaan
palaat ja saan jakaa kanssasi tämän mielenkuohun. Pyydän sinua
kertomaan tämän salaisuuden myös Aleksandralle.
- Minä en ymmärrä lainkaan. Tsarinna, kenestä on kysymys?
- Ikäiseni ulkomaalainen mies oli esitellyt itsensä Skurinille ja
pyytänyt hänen kauttaan audienssia minulta.
- Ulkomaalaiset miehet käyvät usein pyytämässä teiltä
audienssia, Madame.
- Kun näin hänet, sydämeni pysähtyi. Hän on veljensä
kaksoisolento. Tiesin heti, kuka hän on. En pystynyt ottamaan häntä
vas54

taan seisaaltaan, putosin mykistyneenä nojatuoliin. Katsoimme
hetken toisiamme puhumatta. Hän tuli suutelemaan kättäni ja kumarsi
syvään. Hän katsoi minua lempeästi, ikään kuin rauhoitellen.
Aavistan. Minun täytyy painaa kädelläni rinnan alta. Olisiko se
mahdollista? Kuinka se olisi mahdollista? Voisiko hän olla
Pietarissa? Ja miksi hän ilmoittautuu vasta nyt?
- Sinä kalpenet, Leon. Onko sinulla huono olo?
- Rintaa puristaa...
- Minä reagoin yhtä voimakkaasti, kun näin hänet. Siitä on
kohta kaksikymmentäneljä vuotta. Ja nyt edessäni seisoi Peeter
Rämmin kaksoisveli Ilmar, veljensä kuva.
En pysty puhumaan. Minua huimaa... ei koskaan ennen ole
huimannut. Annan huimauksen mennä ohiyjuon vettä. Katsomme toisiamme,
Tsarinna ja minä. Meidän silmämme kostuvat. Tsarinnan kasvot ovat
kalpeat.
- Hän tuli Pietariin kuukausi sitten. Hän on kuin Peeter,
tyylikkäästi harmaantunut, hiljainen mies, vetäytyvä, vähäpuheinen.
- Puhuiko hän... Peeteristä?
- Peeter on kuollut Tartossa kymmenen vuotta sitten. Hän
toimi siellä lääkärinä Pietarista lähtönsä jälkeen.
- Puhuitteko te...?
- Emme vielä. Itse asiassa odotin, että palaisit. En voinut edes
mainita hänen nimeään. Niin kuin sen ääneen lausumiseen olisi
tullut jokin este.
55

-Tsarinna, ei ole tarpeen repiä itseään paljaaksi. Käymme sen
kaiken läpi kun on oikea hetki. Miksi Ilmar Ramm tuli Pietariin?
- Hän oli saanut mielenkiintoisen tarjouksen Ivan Pavlovitsilta.
Kreivi Bezborodko oli jo aikaisemmin kuullut tästä miehestä ja
pyytänyt kirjeessään häntä tulemaan Pietariin. Bezborodko oli tarjonnut
virkaa Pietarin Taideakatemian kirjastossa. Olen tehnyt vähän
tiedusteluja ja saanut selville, että Ramm on kuuluisa kaikkialla
Euroopassa. Aina kun tarvitaan asiantuntijaa Lontoon tai Pariisin
suurimmissa kirjastoissa, mainitaan virolainen bibliofiili ja historiantutkija
Ilmar Ramm. Diderot ja d’Alembert ovat pyytäneet monesti häneltä
apua Ensyklopediaansa.
- Hän työskentelee nyt siis Taideakatemian kirjastossa,
Madame?
- Ei Leon, se on peruttu, sillä Bezborodko on palkannut hänet
Eremitaasin kirjaston intendentiksi. Se on vielä kurjemmassa
kunnossa kun Taideakatemian, sitä ei ole hoitanut kukaan. Minun
syytäni Leon... Se on täynnä kirjaröykkiöitä ja vanhoja papereita, niitä on
pöydillä ja tuoleilla ja lattioilla. Mutta pidin siitä, että Ramm halusi
minulta audienssin. Hän kertoi opiskelleensa Jenan yliopistossa
historiaa. Hän on myös täysinoppinut kirjansitoja ja osaa sinun laillasi
sitä salaista nopeaa kirjoitusta, joka piirtyy paperille yhtä aikaa kun
toinen puhuu. Hän luennoi vanhasta kirjallisuudesta ja julkaisee
kirjojen historiaan liittyviä artikkeleita. Hän puhuu viron lisäksi saksaa,
ruotsia ja venäjää.
-Ja tämä mies alkaa vastata Eremitaasin kirjastosta...
- Kerroin hänelle kauhistuneeni Eremitaasin kirjojen tilaa. Se
on kirjojen häpäisyä. Olen antanut määräyksen, että Talvipalatsissa
on tyhjennettävä jokin suuri huoneisto, ehkä tuolta puiston puolelta,
56

toisesta kerroksesta. Siellä on tilaa. Minun täytyy jaksaa kävellä
sinne tarkastamaan, että paikka on hyvä. Se on ensin muutettava
Kirjojen Hospitaaliksi. Täytyy pian palkata nuoria miehiä, jotka hoitavat
tätä Hospitaalia. Pyysin Ilmar Rammia käynnistämään kirjojen
luetteloinnin.
- Tsarinna, toivottavasti tapaan hänet pian. Meidän on
saatava tietää, mitä silloin kaksikymmentäneljä vuotta sitten tapahtui. Me
tiedämme jotain, mutta emme lähestulkoonkaan kaikkea. Niinhän te
itsekin sanoitte. Saamme rauhan sieluumme, kun käsittelemme sen
asian loppuun.
- Ilmar Ramm haluaa tavata meidät molemmat. Hän sanoi,
että hänellä on meille jotakin annettavaa. Mutta Leon, nyt jatketaan
työtä.
AJATTELIN JO SUURI RUHTIN ATARAI KANANI, ETTÄ VENÄJÄN
pitäisi saada uusi lakikokoelma. Tsaari Aleksei Mihailovitsin
vuonna 1649 antama lakikokoelma oli vanhentunut ja sitä paitsi
julma. Sitä on yritetty uudistaa, kaikki on jäänyt vain yritykseksi.
Valtaistuimelle noustuani aloin suunnitella valtakunnallista
edustajakokousta, joka käsittelisi ilmi tulleita epäkohtia ja valmistelisi uusia
lakeja. Sitä varten aloin kirjoittaa muistiin ajatuksia, joita minulla oli
lakien uudistamiseksi. Tein työtä joka päivä kahden vuoden ajan ja
tuloksena oli Nakaz eli »Ohjeet uuden lakikokoelman luonnosta
valmistelevalle komissiolle». Sain sen valmiiksi talvella 1767 ja olen yhä
ylpeä siitä, sillä se on tärkeintä mitä hallitsijana yritin tehdä Venäjän
57

hyväksi. Siihen kuului kahteenkymmeneen päälukuun ryhmiteltynä
526 artiklaa, joissa esitin omat näkemykseni Venäjän valtakunnasta ja
siitä, miten sitä pitäisi hallita. Kirjoitin Ohjeeni ranskaksi, sihteeri-
ni käänsivät ne venäjäksi. Sittenhän ne pian julkaistiin myös saksan,
englannin ja latinan kielillä.
Myönnän, lainasin Montesquieulta ja Beccarialta. Minun
väitettiin varastaneen heidän ajatuksensa. Se oli raaasti sanottu. Olin
lukenut tarkkaan Montesquieun »Lakien hengen» ja Beccarian
»Rikoksista ja rangaistuksista». Miksi en olisi käyttänyt niitä
hyväkseni. En usko, että Montesquieu tuolla yläilmoissa paheksuu sitä, että
hänen ajatuksensa auttavat taas kahtakymmentä miljoonaa ihmistä.
Vakavampi asia oli se, että Panin, joka ei itse ollut mikään
tuhansien maaorjien suurmaanomistaja vaan uudistusmielinen sivistynyt
mies, näki maaorjuuteen liittyvissä artikloissa epäilyttäviä kohtia. Olin
kirjoittanut, että yhteiskunta tarvitsee vakaata järjestystä, on oltava
erikseen ne jotka hallitsevat ja toiset jotka tottelevat. Mutta alimmalla-
kin askelmalla olevan on voitava tuntea itsensä ihmiseksi. Se tulkittiin
heti niin kuin sen tarkoitinkin, maaorjakin on ihminen eikä
omaisuutta, ja hänellä on oikeus olla vapaa. Panin huomautti, että koko
taloudellinen ja sotilaallinen järjestelmämme perustui maaorjuuteen. Hän
kysyi, kuinka vapautetut maaorjat saavat toimeentulonsa, kun heillä ei
ole maata. Millä rahalla heidän isännilleen korvataan orjien hinta ja
näille annettavat pellot, ja miten armeija värvää uusia sotilaita?
Samanlaisia mielipiteitä esittivät senaatin jäsenet, kun annoin
Ohjeeni heille luettavaksi. Kehotin heitä vetämään yli sen minkä
halusivat, ja niin he myös tekivät. He poistivat yli puolet siitä mitä
olin kirjoittanut ja minkä eteen olin vuosikausia ponnistellut. Olin
pettynyt, mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja, tarvitsin senaatin
58

tukea. Huvittavinta oli että kuulin, kuinka ruhtinatar Daskova, joka
piti itseään vapaamielisyyden sanansaattajana, oli niin varma
aatelisten oikeudesta orjiinsa, että yritti saada jopa filosofi Diderotin
myöntämään maaorjuuden tarpeellisuuden Venäjällä.
Tässä muutama esimerkki Ohjeistani:
Artikla 6: Venäjä on eurooppalainen valtio.
Artikla 9: Hallitsijalla on ehdoton valta, sillä mikään
muu kuin hänen henkilöönsä keskitetty auktoriteetti ei
pysty toimimaan kunnolla maassa, joka on näin
suunnattoman laaja kuin Venäjä.
Artikla 123: Kidutuksen käyttö ei ole hyväksi terveelle,
luonnolliselle mielelle. Itse inhimillisyys huutaa sitä
vastaan ja vaatii sen täydellistä hylkäämistä.
Artikla j6$: Vain harva asia tuottaa välittömämmin
kunniaa kuin sotilaspalvelus. Isänmaan
puolustaminen ja vihollisten alistaminen on aateliston etuoikeus ja
todellinen tehtävä.
Artikla j6y: Asiallinen oikeudenkäynti on kuitenkin
yhtä tarpeellista rauhan kuin sodan oloissa, sillä ilman
sitä valtakunta tuhoutuu.
Artikla 494: Näin laajassa valtakunnassa kuin Venäjä,
jonka alaisuuteen kuuluu monia erilaisia kansoja, olisi
59

erehdys kieltää erilaiset uskonnot, tai julistaa ne
laittomiksi, koska se saattaisi kansalaisten rauhan ja
turvallisuuden suureen vaaraan.
Tuo artikla sodista aiheuttaa minulle pahoinvointia! Tulen
jatkossa kovin sanoin puuttumaan keisarinnan sodan ihailuun.
Juuri ihailuksi minä sitä kutsun. Millä oikeudella aatelistolle
pitäisi antaa kunnia isänmaan puolustamisesta. Tavalliset
sotilaat ja kasakat sitä sotaa käyvät, he kelpaavat luotien kohteeksi.
Minä en siedä tätä ainaista kenraalien ihannoimista.
Keisarinnan unelma on tehdä Venäjästä Euroopan suurin valtio ja siihen
hän tarvitsee aateliston. Hän tarvitsee myös niitä, jotka kuolevat
isänmaan puolesta. Olen vihainen. Yritän rauhoittua.
KUN OHJEENI SITTEN UUDISTETTUNA ILMESTYIVÄT, SAIN
NIISTÄ tunnustusta ulkomaita myöten. Ranskassa niitä pidettiin
suorastaan vaarallisina, Pietarista Pariisiin matkalla olleet 2000
kappaletta kirjaani pysäytettiin rajalle. Lähetin itse yhden kappaleen Vol-
tairelle Ferneyhin ja hän vastasi ylitsevuotavasti. Hän nimitti
Ohjeitani aikakautemme suurimmaksi monumentiksi, joka tuo minulle
enemmän kunniaa ja kuuluisuutta kuin kymmenen taistelua sotaken-
tillä. Mutta itse ajattelin Ohjeistani, että niistä oli karsimisen jälkeen
jäljellä vain pelkät kuoret.
Panin vireille Lakiasäätävän komission edustajien valinnan.
Heidän piti edustaa kaikkia ammatteja, yhteiskuntaluokkia,
uskontoja. Yksi tärkeä valintaperuste oli asuinpaikka, koolle piti saada
edustajia valtakunnan kaikista osista. Heidän tehtävänsä oli välittää
keisarinnalle tietoa oman seutunsa toiveista ja murheista. Suurin edustus
60

oli kaupunkien talonomistajilla, heitä oli yksi kustakin kaupungista eli
yhteensä 209. Aatelisten 142 edustajan joukossa oli myös kolme Orlo-
vin veljestä. Valtion mailla elävillä vapailla talonpojilla oli 56
edustajaa, hallintovirkamiehillä 29. Donin, Volgan, Uralin ja Siperian
kasakoilla oli oma edustuksensa, samoin eri uskontokunnilla ja heimoilla.
Kaikkiaan Suuressa lakiasäätävässä komissiossa oli 564 jäsentä.
Tällaista ei ollut koskaan ennen nähty.
Keisarinna unohtaa sen mitä juuri vähän aikaa sitten oli itse
sanonut: maaorjakin on ihminen, ei omaisuutta. Maaorjilla ei ollut
yhtään edustajaa Lakiasäätävässä komissiossa, vaikka heitä on
Venäjän kansasta melkein puolet. Heitä pidettiin siis yhä
omaisuutena ja ajateltiin, että omistajat valvoivat heidän etujaan.
Oliko heillä etuja? Minä en hyväksy keisarinnan
ajatusmaailmaa. Toisaalta, tiedän että joudun narun jatkoksi, jos rohkenen
tähän asiaan puuttua.
ENNEN LAKIASÄÄTÄVÄN KOMISSION ENSIMMÄISTÄ KOKOUSTA
MOSKOVASSA tein laivamatkan Volgalla. Halusin nähdä, miten
ihmiset elävät Volgan rannoilla. Kun astuimme jokilaivoihin Volgan
yläjuoksulla Tverissä, meitä oli saattamassa ainakin tuhat ihmistä.
Ensimmäinen pysähdys oli Jaroslavissa, sitten Kostromassa. Tunsin historian
havinaa ympärilläni astuessani Kostroman maaperälle. Juuri siellä oli
vuonna 1613 pyydetty kuusitoistavuotiasta Mihailia, Romanovin
dynastian perustajaa, ottamaan vastaan Venäjän kruunu.
61

Olen aina pitänyt laivamatkoista. Kevät oli kauneimmillaan,
luonto vaaleanvihreää, ja mustat mukaiset pellot höyrysivät
auringonpaisteessa jokirannoilla. Kokit tarjosivat meille herkullista
tuoretta kalaa. Ajattelin että ihmisillä siellä oli kaikkea mitä he
tarvitsivat. Näin myös, että valtakuntani oli niin laaja että kaikkia yhtäläisesti
koskevien lakien laatiminen olisi vaikeaa. Nizni Novgorodin ja
Kazanin jälkeen saavuimme Simbirskiin ja sieltä ajoimme vaunuilla
suoraan Moskovaan.
HALUSIN NÄYTTÄÄ MOSKOVALAISILLE JA KOMISSION JÄSENILLE,
miten historiallisesta tapahtumasta oli kyse.
Sunnuntaina, heinäkuun 30. päivänä 1767 ajoin kullatuilla vaunuilla kaupungin
läpi Kremliin. Uspenskin katedraalin uskonnollisen seremonian
jälkeen kävelin Fasettipalatsiin, jossa istunto pidettiin. Istuin salin
etuosassa korokkeelle asetetulla valtaistuimella vierelläni poikani
suuriruhtinas Paavali. Kaikki edustajat kävivät esittäytymässä minulle
ja lahjoitin jokaiselle punaiseen nahkaan sidotut Ohjeeni ja
ketjussa riippuvan kultaisen medaljongin, jonka sisässä oli kuvani ja sanat
»Yhden ihmisen ja kaikkien hyvinvoinnin puolesta».
Nimitin kokouksen puheenjohtajaksi kenraali Aleksandr Bibi-
kovin, ja ruhtinas Aleksandr Golitsyn aloitti komission työn
lukemalla ääneen Ohjeitani.
- 	Madame, olen kuullut, että ensimmäiseksi siellä
käsiteltiin pitkään arvonimeä, joka annettaisiin Teidän Majesteetillenne
kokouksen kokoon kutsumisen kunniaksi. Olisiko se »Katariina
Suuri» vai »Isänmaan Kaikkitietävä Äiti». Vai oliko muitakin ehdotuksia?
-Jouduin lopettamaan sen jaarittelun lyhyeen. Sanoin kenraali
Bibikoville, että tarkoitus oli tehdä vakavaa työtä eikä pohtia minun
62

arvonimeäni. Kieltäydyin kaikista ehdotuksista ja sanoin, että
vasta jälkipolvet voivat arvioida aikaansaannoksiani. Mutta Leon,
kyllä minua salaa hiveli, että »Katariina Suuri» sai eniten kannatusta.
Olin sentään ollut vallassa vasta viisi vuotta, ja Pietarikin sai
lisänimen »Suuri» vasta monen vuosikymmenen jälkeen.
OLIN USEIN LÄSNÄ ISTUNNOISSA, MUTTA PAIKKANI OLI
KOROKKEELLA esiripun takana. Edustajilla oli tuomisinaan niin paljon
parannusehdotuksia ja pyyntöjä ja anomuskirjeitä, että koko
komissio ei voinut niitä käsitellä, vaan oli jakaannuttava alakomissioihin.
Minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus kuulla, millaista elämä
valtakunnassani oli. Aatelisten ja kaupunkilaisten ongelmat olivat aivan
erilaisia kuin talonpoikien, jotka valittivat sortuneista ladoista, karjan
tallomasta viljasta, suolan korkeasta hinnasta, virkamiesten töykeydestä
ja oikeuskäsittelyn hitaudesta.
Hidasta oli komission työkin. Tottumattomat edustajat eivät
aluksi oikein ymmärtäneet, mikä heidän tehtävänsä oli. Asioita pyöri-
teltiin päivästä toiseen, pienet ja suuret kysymykset menivät sekaisin,
minun oli joskus vaikea hillitä siellä verhon takana itseäni. Kun viisi
kuukautta oli kulunut eikä yhtään uutta lakia ollut saatu aikaiseksi,
päätin lopettaa komission istunnot Moskovassa ja kutsuin sen
jatkamaan työtään Pietariin. Tammikuun keskivaiheilla pitkä rekikaravaa-
ni aloitti matkan kohti seuraavaa kokouspaikkaa.
-Teidän Majesteettinne, Pietarissa minäkin pääsin
seuraamaan komission istuntoja. Ei niitä ainakaan uneliaiksi voi sanoa.
Aikamoista huutoa se oli, ja kuulin jopa tappouhkauksia.
63

PIETARISSA ALETTIIN KÄSITELLÄ AATELISTEN JA
KAUPUNKILAISTEN, KAUPPIAIDEN JA VAPAIDEN TALONPOIKIEN ASEMAA.
Aateliset pyysivät itselleen lisää valtaoikeuksia ja lupaa
kaupankäyntiin, mutta sortuivat lopulta väittelemään keskenään siitä, kenellä
mihinkin oli oikeus. Kun aateliset vaativat itselleen erityisoikeutta
orjatyövoiman käyttöön ja täydellistä vapautta maaorjien ongelmien
ratkaisemisessa, kauppiaat vetosivat Ohjeisiini ja vaativat itselleen
aateliston kanssa yhdenvertaisia oikeuksia.
Suurin ja vakavin riita syntyi maaorjuuden periaatteista.
Kannattajat julistivat, että maaorjuus säilyy ikuisesti, että ilman sitä ei
pystytä hallitsemaan ja hankkimaan työvoimaa valtavassa ja
enimmäkseen maanviljelykseen perustuvassa valtiossa. Vastakkainen
ryhmittymä puhui maaorjuuteen liittyvästä inhimillisestä kurjuudesta.
Minähän olin Ohjeitteni ensimmäisessä versiossa esittänyt maa-
orjuuden asteittaista poistamista, niin että maaorjat voisivat
omistajan luvalla ostaa itsensä vapaaksi, mutta se artikla poistettiin jo ennen
Ohjeitten painamista.
Kokouksessa väiteltiin kiivaasti maaorjien ja omistajien
suhteista ja oikeuksista. Monet valistuneet aateliset kannattivat isäntien
oikeuksien rajoittamista, mutta kun mentiin konkreettisiin
parannusehdotuksiin, puhujat huudettiin hiljaisiksi. Eniten minua yllätti, että
kreivi Aleksandr Stroganov, joka oli sentään opiskellut Genevessä ja
Pariisissa, kannatti kiihkeästi maaorjuuden jatkamista entisessä
muodossaan.
-Ja muistatteko, Madame, miten ruhtinas Mihail Stserbatov
huusi, että maaorjuus on Jumalan säätämä. Että Venäjä on niin
kylmä ja pohjoinen maa, että kukaan täällä ei viljelisi maata, ellei häntä
siihen pakoteta.
64

- 	Siellä salissa ei ollut varmaan kahtakaankymmentä ihmistä,
jotka olisivat käsitelleet tätä kysymystä niin kuin humaani ja
sivistynyt ihminen tekee.
Kahdeksantoista kuukautta sitä kesti. Yhtään uutta lakia ei saatu
kirjatuksi. Viimeinen istunto oli tammikuussa 1769. Olin väsynyt.
Minun oli pakko myöntää, että kokouksessa esitetyt toiveet ja
vaatimukset olivat kaukana siitä, mitä ihanteellisessa nuoruudessani olin
tavoitellut. Alkoi Turkin sota ja mieleni täyttivät uudet huolet.
65

J. LUKU
Tämä siunattu rauha huoneistoni ulkopuolella. Vartiokaarti
pysyy kauempana, näkymättömissä. Tänne Punaiseen
työhuoneeseen ei pääse Skurinin ohi, pitäisi tainnuttaa hänet. Mutta nyt hän
tuleekin ovelle.
- 	Tsarinna, poikanne Aleksei Grigorjevits pyytää päästä
puheillenne.
Äkkiä villaiset sukat pois, kengät tilalle. Gospodi... poikani
takiako. Vilkaisen peiliin, kohentaudun, asettelen vanteet, loihdin
kasvoilleni hymyn, jota ei tarvitse teeskennellä.
Nuorin poikani Aleksei Grigorjevits vietiin minulta heti hänen
synnyttyään, mutta ei samasta syystä kuin lapseni Paavali ja Anna,
jotka vei keisarinna Elisabet. Minun oli pakko toimittaa Aleksei piiloon
puolisoni Pietari III:n vuoksi, koska synnytin äpärälapsen. Lapsen isä
Grigori Orlov vei hänet ensin Denikinien Kuukartanoon, jossa
Aleksandra on ollut äitinä lapselleni. Häntä hoidettiin myös jonkin aikaa
piilossa Tulan oblastissa Bobrikin kartanossa, että puheet
vaimenisivat. Mutta hän oli Denikinien lapsi. Olen synnyttänyt kolme kertaa
saamatta kertaakaan lasta rinnoilleni ja kuulematta heidän itkuaan.
66

Hauskannäköinen, kauniskasvoinen mies ilmestyy ovelle. Hän on
liikkeiltään hivenen naismainen, kulmakarvat ovat kuin siveltimellä
vedetyt. Vaalea puuteroitu peruukki, raidallinen silkkitakki, sen alla lyhyt
liivi. Huomaan, että polvihousut ovat nahkaa. Hän kumartaa minun,
äitinsä, edessä kuin hovimies. Me katsomme toisiamme silmiin.
- Vuosi, Maman! Kokonainen vuosi näkemättä teitä! Olette
entisellänne, sanoisin, suorastaan kaunis!
- Tule halaamaan äitiäsi! Älä viitsi imarrella, Aleksei. Minä en
pidä siitä. Olen vanhentunut, se kaatuminen näännytti minut. Miten
matka meni? Menetitkö paljon rahaa pelatessasi? Tuoksut hyvältä,
olet liian kaunis mieheksi, niin sanoin aina isällesi Grigorille.
- Minun ihana, ikioma, kaunis, pyylevä Maman.
- Istu ole hyvä. Haluan katsella sinua ja nähdä silmäsi kun
puhut.
- Minä puhun suullani, Maman, en silmilläni.
- Puhut mitä puhut, silmäsi kertovat totuuden. Miten paljon
pelasit?
-Balanssissa, Maman... voitin suuren summan. Kaikki on
maksettu pois. Keskityin Venetsiassa ostamaan kirjoja, unohdin
pelata. Se oli maailma, jota tarvitsin. Löysimme Denikinien kanssa
Venetsiasta uskomattoman kirjakaupan. Se oli pieni mutta
täydellinen, erään kanavan varrella. Hyllyt täynnä kaikkea kirjallisuutta mitä
ihminen tarvitsee! Kaupan omistivat kaksi naista, äiti ja tytär. Leski-
äiti Patrizia Giulia, Venetsian sivistyneistöä, ei aatelia. Tytär Dona-
tellalla Euroopan viisain pää.
- Minulla on!
67

- Maman, teidän itserakkautenne on hurmaavaa! Kukaan ei
saa olla teitä kauniimpi tai teitä viisaampi.
- Siis sinulla on rakastajatar. Kulkeeko tämä Donatella
mukanasi?
- Niin no... Maman. Minulla on teille asiaa.
- Näytät vakavalta.
Hän polvistuu eteeni.
-Teidän Majesteettinne, Rouva Äitini. Pyydän lupaa mennä
naimisiin Tallinnan komendantin paroni von Ungern-Sternbergin
tyttären Anna Dorothean kanssa.
Huokaisen syvään. Ilosta.
- Poikani Aleksei Grigorjevits, annan sinulle avioliittoluvan.
Haluan tavata Anna Dorothean mahdollisimman pian. Nouse ylös,
saat siunaukseni.
- Maman, tunnustan että Donatella on kyllä ihanampi kuin
Anna. Mutta en minä voi avioitua kirjakauppiaan tyttären
kanssa. Aion saada monta lasta ja täyttää jälkeläisilläni koko Euroopan!
Minulla on - teidän ansiostanne - Pöltsamaan linna. Annalle se sopii,
hän on saanut linnanrouvan kasvatuksen.
- Kuinka sinä päädyit Annaan?
- Kun hän näki kirjastoni, hänen kasvoilleen syttyi intohimo.
- Entä nähdessään sinut?
- Samoin.
-Ja nyt sinä aiot hummata vielä vapaana miehenä Pietarissa?
- Niin aion, Maman. Donatella on mukanani. Leon ja
Aleksandra hyväksyivät sen. Pidän naisista, yhden on aina oltava
mukana. Donatellassa on uutuudenviehätystä, Maman, mutta Annaa minä
kunnioitan.
68

Hän alkaa kävellä edessäni. Hänen kädessään on valkoinen pitsinen
liina niin kuin Paavalillakin, sitä hän heilauttaa, nostaa välillä
kasvoilleen, huiskuttaa kävellessään, niin kuin olisi kuuma, vaikka
ulkona on sietämättömän kylmä. Sellainen hän on aina ollut, elänyt
omassa maailmassaan mielialojensa mukaan. Hän sai jo poikana
hulluja päähänpistoja. Sotakoulussa hän oli kiinnostuneempi
tanssiaisista ja seurustelusta silloisten Smolnan neitojen kanssa eikä
oppinut koskaan miekkailemaan. Kun hän kiertäessään Euroopassa teki
suunnattomia pelivelkoja, minun oli pakko panna hänet asumaan
Viroon ikään kuin arestiin. Ostin hänelle Pöltsamaan linnan,
jonne hän nyt rakennuttaa observatoriota ja suurta kirjastoa. Kirjoja hän
rakastaa niin kuin äitinsäkin. Nytkin hän hypistelee kirjoja, ottaa
aina yhden hyllystä ja panee sen huolellisesti paikalleen. Hän
hyväilee kirjoja kuin naisen hiuksia, painaa kasvonsa kirjan selkämykseen
kuin painaisi ne naisen valkealle kaulalle.
- Maman, kuulin että Betskoi on kuollut. Mitähän on
tapahtunut kirjastolleni?
-Ystäväni Betskoi ehti täyttää jo yhdeksänkymmentä. Surin
häntä kovasti. Hän jaksoi olla Taideakatemian johtajana loppuun
saakka. Sinun täytyy kysyä kirjoista hänen tyttäreltään Jelena Ivanov-
nalta. Mutta tule tähän viereeni ja kaada minulle viiniä. Maman
haluaa nostaa maljan kadonneelle hulttiopojalleen, joka ei enää
tuhkakaan rahojaan pelipöydissä vaan käyttää ne kirjoihin. Maman on
ylpeä sinusta ja halustasi vakiintua.
-Tapasin äsken salongissa Paavalin. Hän lupasi, että kun
hänestä tulee tsaari, hän antaa minulle kreivin arvon. Mitäs te siihen
sanotte, Maman?
- Mitä minulla on siihen sanottavana, jos veljesi niin haluaa.
69

- Mitä Maman pitää näistä peurannahkasta tehdyistä
housuista? Enkö vaikutakin ranskalaiselta ylläpidetyltä hovimieheltä?
- Kuka sinua pitää yllä? Mies? Vai nainen?
-Minä itse! Niin no... pahimpina velka-aikoina joku muu.
Myönnän Maman, olen ollut kiinnostunut myös miehistä.
- Minä olen suvaitsevainen mitä tulee kaikkinaiseen
ihmisten väliseen rakkauteen. Poikarakkauksissa on se puute ettei tule
lasta. Mies voi siis nautiskella miesrakastajansa kanssa miten
paljon vain, mutta lapsi on tehtävä naisen kanssa. Onko sinulla
muuten äpärälapsia? Pitäisihän minun äitinä tietää, mihin olet
siementäsi kylvänyt.
- Maman, itse asiassa en oikein tiedä. En ole lainkaan
kiinnostunut lapsista, mutta ne ovat välttämättömiä. Ja Anna on oikein
lapsirakas. Mikseivät lapset voisi syntyä valmiimpina, niin että ne
puhuisivat jo synnyttyään. En oikein osaa mennä niiden lähelle, ne ovat
sellaisia silmät ummessa makaavia hiirenpoikasia.
- Gospodi pomilui...!
- Maman, älkää teeskennelkö! En ole enää kiinnostunut
suhteistakaan, naiset ovat kaikki aika ikävystyttäviä. Poikkeuksia on,
tämä Donatella... Mutta näkisittepä miten ihanan kirjaston olen
rakennuttanut Pöltsamaan linnaan. Hyllyt peittävät seiniä kahdessa
kerroksessa, portaita noustaan toiseen kerrokseen, jota kiertää
parveke. Alhaalla salin lattialla on valtava vihreä matto, seinästä seinään.
Arkistokaapit sivuilla, kirjat laitettu aakkosjärjestykseen. Tiedän
jokaisen kirjan nimen ja paikan, Maman. Myös observatorio on
valmis. Siellä ylhäällä miltei taivaissa juon viiniä. Voin olla siellä
kolmekin päivää, käyn vain nukkumassa makuuhuoneessa. Minä rakastan
vihreää väriä, Suuri salonki niin kuin keskikerroksen kirjastokin ovat
70

vihreitä. Vihreällä veralla peitetyllä suurella pöydällä on rivissä
hienoja teoksia. On Molierea, Shakespearea, Rousseauta... Olen tullut
äitiini mitä tulee lukeneisuuteen.
- Minua ovat alkaneet kiinnostaa ne kirjat, joita luin
nuorempana. Olen ottanut taas esille Beccarian teoksen. Tämä Donatella ja
hänen äitinsä varmaan tietävät Beccarian...
- Tietysti, Maman.
- Löysin Eremitaasin kirjaston järjestelyä suunniteltaessa
vanhoja lehtiä. Niihin oli luetteloitu ranskalaista valistuskirjallisuutta.
Luin muuten tänä aamuna Rousseaun kirjoittamaa kirjaa Les Con-
fessions - Tunnustukset - venäjäksi. Hieno kirja.
- Upea mies.
- Kuoli liian varhain. Viidenkymmenenseitsemän vuoden
ikäisenä. Samana vuonna kuoli Voltaire. Siitä on kohta
kaksikymmentä vuotta. Siellä ne kulkevat kahden Taivaallisessa
Ruusutarhassa, vaikka minunhan piti tavata Voltaire siellä joka iltapäivä.
Niin sovittiin. Taivaassa en viitsi vihoitella Ranskan
vallankumouksesta. Suorastaan kadehdin Rousseauta, Voltaire seurana... Tuli
mieleeni eräs hänen teoriansa. Eikö tämä, mitä hän kerran
kirjoitti, ole kaikkea muuta kuin totuudellista! Että viitsiikin päästää
hanhensulkakynästään tällaista. Hän nimittäin sanoi, että ihminen
on luonnostaan hyvä, mutta sivistys on tehnyt hänet pahaksi, että
luonto on luonut vapaan ihmisen, mutta sivistys on saattanut hänet
orjuuteen, että luonto on tehnyt hänet onnelliseksi, mutta sivistys
tuonut onnettomuutta mukanaan.
- Maman, se on ensimmäinen vallankumouksen kolmen
kuuluisan periaatteen määrittelyistä, vapauden, tasa-arvoisuuden ja
veljeyden - Liberte\ Egalite\ Fraternite.
71

- Sinä tiedät.
- Aika paljon kirjallisuudesta, Maman.
- Mitä tarkoittaa vapaus? Jos kaikki olisivat vapaita, ei olisi
järjestystä, poikani! Entä tasa-arvo? Paitsi naisen ja miehen välillä.
Mutta veljeys... minäkö keisarinnana veljellisin palvelijoitteni kanssa? He
lakkaisivat kunnioittamasta minua.
- Maman, on muitakin ihmisiä kuin TE. Siis ihmisiä.
- Ole niin ystävällinen ja hanki minulle muutama kirja.
- Mitä toivoisitte?
- Eliza Haywoodin Un amour excessif. En ole koskaan
lukenut sitä, vaikka muistan nähneeni sen Aleksandran äidin Madame
von Patkullin pöydällä, kun olin lapsi. Sisareni Aleksandran mukaan
hänen äitinsä oli siitä hyvin innostunut.
- Maman, mitä te sanoitte?
- Etkö kuullut... Aleksandran äiti oli hyvin innoissaan Hay-
woodin romaanista.
- Te sanoitte sisareni Aleksandra. Onko Tante Aleksandra
teidän sisarenne?
- Niin... anteeksi... kuinka minä... on. On hän.
- MAMAN! Miksi ette ole koskaan kertonut!
- Kertonut! En ole voinut kertoa. En ole tiennyt sitä itsekään.
- Että äidin puoleinen isoisäni Anhalt-Zerbstin ruhtinas
Christian August oli Tante Aleksandran ISÄ!
- Gospodi... Aleksei... minun pitäisi selittää.
- Kuinka ohut teidän äänenne on, Maman! Tehän olette ihan
kalpea. Tuonko vettä... onko täällä viiniä?
- Ah... Meni voimat. Kuinka minä sen tällä tavoin kerroin...
- Kuinka te olette voinut olla kertomatta omalle
pojallen72

ne, että minun kasvatusäitini Aleksandra Denikin on sisarenne! Siis
minun TÄTINI. En tiedä, mitä ajatella, Maman.
- Aleksei, sanoin sen äsken vahingossa. En ole voinut kertoa,
koska sain sen itsekin tietää vasta viime kesänä. Löysimme isäni
vanhan kirjeen. Ruhtinas Trubetskoi toi nahkaisen haisevan laukun Kuu-
kartanoon Leonille. Olivat siirtämässä Talvipalatsin kirjastosta
joitakin arkkuja vintille ja löysivät sen. Me aukaisimme laukun ja sieltä
löytyi kirje minun isältäni, kirjoitettu nähtävästi uudenvuodenyönä
1747. Sen kirjeen olisi pitänyt tulla minulle 48 vuotta sitten. Se tuli
viitisen kuukautta sitten. En minä voinut tällaista asiaa kertoa sinulle
kirjeessä. Anteeksi Aleksei. Mutta siinä näet, miten uskollinen ja
luotettava Tante Aleksandra on.
- Minä yritän toipua, Maman...
Hän istuutuu vastapäiselle tuolille ja painaa kädet kasvoilleen.
Hän on pitkän aikaa hiljaa. Olen syyllinen poikani edessä.
- Äitini on Venäjän keisarinna, isäni ruhtinas Grigori Orlov.
Olin kahdenkymmenkahden kun isäni kuoli. Kasvatusäitini on siis
oikean äitini sisar. Tai sisarpuoli.
- Hän on minun sisareni, Aleksei. Haluan keskustella tästä
asiasta vielä... Ei se ollut minulle ja Aleksandrallekaan helppoa. Me
järkytyimme... ja kuitenkin iloitsimme, että saimme tämän tiedon.
- Entä ne kirjat, Maman?
- Ainakin Immanuel Kantin kirjaa »Arvostelukyvyn
kritiikki» taidan tarvita. Minun arvostelukykyni alkaa heiketä. Jospa
Kant antaisi siihen pontta.
- Onko vielä muita?
73

Aleksei puhuu minulle niin viileän virallisella äänellä. Ei siis
usko minua, luulee että olen piilotellut kirjettä. Että teeskentelen
pelatakseni aikaa. Että olen ollut tietoinen isäni aviottomasta
lapsesta kaikki nämä vuosikymmenet, mutta nyt vasta pakon
edessä puhuin sisarelleni hänen oikeasta syntyperästään... Eikö
tämä koskaan lopu...
- On Montesquieun eräs teos, jonka tiedän olevan saatavilla
Pariisissa. Jolleivät ne roistot ole vallankumoushuuruissaan polttaneet
kaikkia kirjakauppoja, mikä heiltä kyllä käy.
- Maman, puhumme kirjoista, emme vallankumouksesta.
Älkää kiihtykö.
- Le Temple de Gnide! Kirja erotiikasta. En tiedä siitä
tarpeeksi... Lakkaa tirskumasta epäkunnioittavasti äitisi läsnä ollessa! Kir-
jasitko ylös? Äiti olisi hyvin iloinen, jos poika hankkisi nämä kirjat.
Kauanko aiot viipyä Pietarissa?
- Tallinna vetää minua puoleensa, Maman.
-Joudut asumaan Talvipalatsissa kunnes Galernajan palatsin
korjaus valmistuu. Maalauksia viimeistellään vielä.
- Maman, minä kiitän Galernajan palatsista. Kun meidät on
vihitty Annan kanssa, tulemme vierailemaan usein Pietarissa. Silloin
palatsi ei ole tyhjillään.
- Onko sinulla rahaa?
- Lisä ei tietysti olisi haitaksi...
- Annan määräyksen. Minä luulin, että tulit tänne siksi, että
yhtäkkiä muistit ihan oikean äitisi Aleksandran lisäksi. Poikani, en
tunne muita, joilla olisi kaksi äitiä. Sinulla on. Voit mennä
huoneistoosi, tapaamme illallisella.
74

- Maman, suutelen kättänne... Tuo mitä kerroitte vaivaa ja
vaikuttaa. Se pyörii päässäni. Jos olisin tiennyt... Usein sanon häntäkin
äidiksi. Aleksandra on siis tätini. Tulee päiviä, jolloin ihmisen koko
maailma liikahtaa.
- Anna anteeksi, Aleksei. Odotin tilaisuutta kertoa sinulle
siitä. Mutta tein sen tökerösti. Annan sinun lukea isoisäsi kirjeen, sitten
ymmärrät etten pidätellyt tätä tietoa, se vain löytyi. Se oli kohtalo.
- Sanokaahan Maman, siksikö annoitte minut Tante
Aleksandran kasvatettavaksi?
- Kun sinä synnyit, olin keisari Pietari III:n puoliso. Minä en
tiennyt, että Aleksandra oli sisareni. Isäni ei koskaan antanut
ymmärtää, että Aleksandra oli hänen tyttärensä. Tuskin äitini Johannakaan
- 	sinun isoäitisi - tiesi. Nyt vasta ymmärrän, miksi isäni luotti
Aleksandraan niin, että hän halusi tämän seuraavan minua Venäjälle.
Luotin vaistooni, annoin lapseni sille ainoalle naiselle johon Fannyn
lisäksi itsekin luotin. Ja luotan.
- Minä en muista Fannya.
- Fanny, Fanny... minun sieluni jäätyi hänen kuollessaan. Hän
on taas lähelläni... niin lähellä tietyistä syistä, että valvon öisin. Hän
nukkui pois, jätti meidät kaikki. Siitä on nyt
kaksikymmentäneljä vuotta. Kuinka hänen lähtönsä nyt taas on mielessäni... Kuinka
kauan joudun ajattelemaan sitä, Aleksei?
- Maman, te olette ihan kalpea.
- Toivun kyllä.
- Maman, te olette kertonut niin vähän sisaruksistani Annasta
ja Paavalista? Heidän...
- En kerro nytkään, Aleksei.
75

Hän ei tiedä kuka on Paavalin isä. Eikä hän tiedä kuka oli
Annan isä. Mutta hän aavistaa... Oman isänsä hän tietää, vaikka
menetti hänet liian varhain. Minun Grigorini sai kuitenkin olla
lapsensa kanssa vuosia, toisin kuin Paavalin ja Annan isät.
Minulla on huono omatunto, koska en voi kertoa Alekseille hänen
sisarustensa syntymästä. Milloin minä kerron? Milloin hän saa
sen selville?
76

8. LUKU
Tämän vuoden aikana Pietarin kaupunki on muuttunut. Minä
olen muuttanut sitä. Mutta siitä ei hovissa puhuta, se ei
kiinnosta ihmisiä jotka elävät yltäkylläisyydessä. Vain juorut
kiinnostavat hovilaisia, kuka makaa kenenkin vuoteessa, kuka vuoteen
jalkopäässä. Onko äpärälapsia pyöräytetty muutaman kuukauden
»lomalla» Moskovassa, onko skandaaleja, mitä herkullisempia, sen parempi.
Keskinkertainen skandaali on se, että kreivi Sievers asuu kreivittä-
rensä Olgan kanssa maanantaista perjantaihin omassa palatsissaan
Kamennii-sillan luona, mutta muuttaa perjantaina rakastajattarensa
Oopperateatterin primaballerinan Augusta Golovinan luokse Mors-
kajalle. Kreivi Sievers haluaa nähdä jokaisen balettiesityksen, jossa
Augusta liitelee näyttämöllä, ja viettää yöt tämän kanssa, kunnes
palaa taas maanantaiaamuna kotiin.
Minua eivät mietitytä nyt skandaalit, mieleni täyttyy siitä, mikä
on vastikään pantu alulle. Olen rakennuttanut syksystä alkaen
lämpimiä mökkejä Nevan toiselle rannalle ja antanut käskyn
kabinetilleni, että rakentaminen aloitetaan heti myös Moskovassa ja
muissa suurimmissa kaupungeissa. Tästä Leon August Denikin ei tiedä
vielä mitään, olen käynnistänyt rakentamisen hänen Venetsiaan
lähtönsä jälkeen enkä ole ehtinyt vielä puhua siitä hänelle. Olen
perustanut komitean, joka on käynnistänyt tietojen keräämisen suurista
77

perheistä, nälkää näkevistä, köyhistä opiskelijoista ja muista
vaikeissa olosuhteissa elävistä. Pidän luetteloista. Pietarissa asuu nyt noin
200 ooo asukasta. Aristokraatteja ja aatelisia on heistä ehkä noin
10 	ooo. Mutta nuo muut... Tämä on ensimmäinen kerta Venäjällä,
kun vähäosaisia kirjataan jonnekin virallisesti. Ministeriksi äskettäin
nimittämäni Bezborodko keksi erinomaisen sanan tälle
operaatiolle. Se sana on rekisteriä. Siis rekisteröidään, eli kirjataan ylös vihdoin
nämä kaikkein heikoimmilla olevat perheet.
Pidän erityisesti muutaman vuoden sivussa olleesta kansleri
Valeri Popovista, jonka kutsuin puheilleni, ja annoin hänelle
komitean puheenjohtajan tehtävän. Se oli hyvä ratkaisu, sillä hän on tehnyt
ihmeitä. Hän ei ole ainoastaan johtanut Pelastuskomiteaa Pietarissa
vaan on alkanut etsiä kaikkialta Venäjältä niitä kohteita, joissa
tarvitaan eniten apua talven varalle. Moniin kaupunkeihin hän on
perustanut pääkomitean alaisia uusia komiteoita, joiden kautta hän värvää
vapaaehtoisesti apuun tulevia henkilöitä. Tämä työ on vielä kesken.
Pietarin kaduilla ja niin sanotusti maan alla on lasten
armeija, joka ei ole ihan pieni. Heillä on rääsyiset vaatteet, vuotavat nenät,
likaiset kasvot, vikkelät sormet varastamiseen... He nukkuvat
tyhjillään olevilla ullakoilla, varastorakennuksissa, siltojen alla, porras-
käytävissä, kellareissa. He pysyttelevät yhdessä, sillä he lämmittävät
toisiaan. Ei ole ollut mitään instanssia, joka olisi laskenut, kuinka
paljon heitä on. Ehkä tuhatkunta... ehkä kaksi tuhatta...
Perustimme Lastenetsintäkomitean. Pian tiedämme enemmän. Jotkut
nunnat ovat olleet tietoisia heistä. Kun joku lapsista sairastuu vakavasti,
isommat heistä laittavat sanaa nunnille, jotka vievät sairastuneen
lapsen hoitoon. Mutta - näin nunnat selittivät - sivistynyt valtio kyllä
hoitaa itse omat lapsensa ja kysymyksessä on ohimenevä ilmiö.
Ohi78

menevä ilmiö, joka on niin hävettävä, että se täytyi peittää
hiljaisuudella, ja nunnat peittivät sen hiljaisuudella! Olin järkyttynyt. Mutta
keisarinnapa alkoi toimia salaa, yhtä hiljaisesti kuin pienten armeija.
Selvisi, että useimmat lapset ovat vailla vanhempia. He ovat orpoja
tai vanhemmat ovat hylänneet heidät. Korostan aina, että Venäjä on
sivistynyt valtio, mutta tällä emme totisesti voi kehuskella. On
hoidettava kaikki lapset pois kaduilta, halusivatpa he sitä tai ei. Mutta se,
että kodittomia lapsia on niin paljon, on keisarinnan vika!
Kun kuuntelen Nevalta ulvovaa tuulta ja näen lumen
piiskaavan Talvipalatsin ikkunoita, ajattelen sitä pientä poikaa, josta kuulin ja
joka löydettiin viime viikolla Kesäpuistosta melkein kuoliaaksi
paleltuneena. Hän pelastui. Omatuntoni on huomattavasti rauhoittunut
tietäessäni, että Nikolain torin valtavaan varastorakennukseen on
saatu lämmitys, ja se alkaa olla täynnä kodittomia. Viime talvena
kuoli liikaa ihmisiä kylmyyteen, nyt otamme tilanteen hallintaan. Onko
Venäjän keisarinna nimensä arvoinen valistuskeisarinna, jos hän sallii
köyhien ihmisten kuolla kylmään ja nälkään? Joku mies oli seisonut
pari viikkoa sitten Nevan rantatiellä kädessään valkoinen plakaatti,
johon oli punaisella maalilla kirjoitettu viesti: MIKSI KEISARINNA
SALLII KÖYHIEN KUOLLA KYLMÄÄN JA NÄLKÄÄN? Miksi
aloitan tämän avustustyön vasta nyt, vaikka kolmenkymmenenkol-
men hallitutusvuoteni aikana olisin voinut aloittaa sen joka syksy?
Minulla ei ole enää mahdollisuutta välinpitämättömyyteen. Olen
tyytyväinen edessäni olevaan luetteloon, vaikka se on vielä
keskeneräinen. Se on alku muutokselle.
79

Pelastuskomitean selvitys Hänen
Majesteetilleen Keisarinna Katariina II:lle
kansleri Valeri Popovilta.
Hänen Majesteettinsa keisarinna Katariina II on antanut
perustamalleen komitealle käskyn, jonka Hänen
Majesteettinsa allekirjoitti lokakuun ensimmäisenä päivänä
kuluvaa vuotta 1795. Pelastuskomiteaan kuuluu
viisikymmentä varsinaista jäsentä apunaan eri sairaaloiden
henkilökuntaa, pappeja, nunnia ja munkkeja. Sen tehtävänä on
selvittää erityisen huonossa asemassa olevien Pietarin
kaupungissa elävien perheiden ja yksinäisten ihmisten tilanne.
Hänen Majesteettinsa määräyksestä on Pietariin
rakennettu niin sanottuja »Katariinan mökkejä», joista
ensimmäiset ovat jo valmistuneet niitä kipeimmin tarvitseville.
Komitea on saanut ylöskirjaamisen eli
rekisteröimisen alkuun, ja Seuraavaksi tullaan selvittämään Fontankan
pohjoispuolella olevia alueita. Kaikkia niitä perheitä,
joita ei vielä ole tavoitettu ja joiden asema talvea vasten on
kestämätön, pyydetään ottamaan yhteyttä Nikolain torin
varrella olevaan entiseen Nikolain Puuveistämön
tehdasrakennukseen, jossa heidät rekisteröidään.
Vaikeissa oloissa eläviä perheitä on tähän mennessä
ylöskiijattu noin 13 000.
Pietarin kaduilla näkymättömissä on suuri ja
jatkuvasti lisääntyvä lasten joukko. He kerjäävät ja varastavat
hengenpitimikseen. Lapset ovat pieniä, kuudesta
kymmeneen vuotta, vanhemmat ovat jättäneet heidät kadulle.
80

Lastenetsintäkomitea on jäljestänyt suuretsinnän. Kahden
viikon aikana on löydetty lähes tuhat lasta, joukossa
sisarusparviakin. Komitea vetoaa kaupunkilaisiin, että nämä
ottaisivat huoltaakseen kodittomia lapsia, mikäli siihen
vain on mahdollisuutta.
Lapsettomien perheiden ja yksin elävien
hädänalaisten lukumäärää ei ole vielä selvitetty. Osa asuu
puistoissa, piharakennuksissa, vinteillä ja rappukäytävissä.
Keisarinnan käskystä on joulukuun 15. päivään mennessä
tyhjennettävä ja avattava Moikan Marian torin lähellä
oleva varastorakennus heitä varten. Komitea on
järjestänyt sinne lämmityksen ja tulisijat ruuan tekemistä varten.
Yöpymismahdollisuutta selvitetään.
Ruuan jakaminen aloitetaan Nikolain torilla kolmesti
viikossa, maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina
aamuisin kello seitsemän ja kahdentoista välisenä aikana. Kaikki,
jotka tulevat hakemaan ruokaa, rekisteröidään. Lapsiperheet
ovat etusijalla. Pian ilmoitetaan myös muut auttamispisteet,
jotka tullaan avaamaan.
Marmoripalatsin vinttikerroksesta on tuotu
peittoja, huopia ja tyynyjä majoitustiloihin. Pyydetään kaikkien
palatsien omistajia luovuttamaan patjoja ja vuodevaatteita.
Jokaisen vapaaehtoisen apu on nyt tärkeää, ettei edellisen
talven ankaruudesta kärsineiden kohtalo toistuisi.
Polttopuuttanne on hyvä. Suuri puuvarasto on avattu
Moikan Marian torin varrella, ja sieltä jaetaan polttopuita
tarvitseville nimen kirjaamista vastaan.
Hänen Majesteettinsa Keisarinnan pyynnöstä komi-
81

tea rekisteröi kaikkien apua hakeneiden ja saaneiden nimet.
Tällä ylöskirjaamisella pyritään saamaan käsitys
kaupungin hädänalaisista ja heidän määrästään.
Tämä kirjelmä on toimitettava Pelastuskomitean
jäsenille ja kiijaamispaikoille.
Kansleri Valeri Popov
Komitean puheenjohtaja
- Leon, olen ottanut oppia sinun viimekesäisistä motkotuk-
sistasi ja perustanut kaksi koulua Viipurin kaupunginosaan. Ne on
sijoitettu vanhoihin tehdasrakennuksiin, niissä on lapsia yli
kaksisataa. Ne valmistuivat yli kuukausi sitten. Olenko muistanut
mainita niistä sinulle?
- Ne on tarkoitettu tietenkin aatelisten lapsille, Madame!
- Tällä kertaa ei. Näiden koulujen lapset ovat Nevan rannoilla
olevissa tehtaissa työskentelevien ja kalastajien ja puuseppien lapsia.
Etkö ole tyytyväinen?
- Näytänkö muka tyytymättömältä? Tsarinna, te teette joskus
hiljaisuudessa uskomattomia asioita. Puhutte Popoville, ja äkkiä
koulu on avattu.
- Kuulin, että nyt lumimyrskyn aikana löydettiin vielä paljon
kodittomia lapsia, jotka olivat olleet piilossa Pelastuskomitean
jäseniltä. Nukkuivat erään autiotalon ullakolla, pysyttelivät siellä vieri
vieressä vähäisten riepujen alla. Oli saman perheen neljä lasta, nuorin
poika viiden. Äidistä ja isästä ei tietoa.
82

- Kuinka olette herännyt näihin lapsiin nyt, Tsarinna?
- Olenko minä »herännyt»?
-Te ette ollut sellainen nuoruudessanne. Elitte suuriruhtina-
taraikananne Talvipalatsissa kuin pimennossa, ainaisen pelon alla. Pel-
käsitte keisarinna Elisabetia, ette tehnyt mitään auttaaksenne ihmisiä.
Olitte Princesse. Vaikka teillä ei ollut silloin valtaa, olisitte voinut
vaikuttaa keisarinnaan ja pyytää lupaa perustaa komitea sairaiden lasten
tai yksinäisten äitien auttamiseksi. Teillä on aina ollut lämmin sydän,
mutta te hiivitte Talvipalatsissa kauhuissanne, suritte teiltä ryöstettyjä
lapsianne, pelkäsitte, milloin joudutte pakenemaan kierreportaita
vintille ja sieltä sokkeloiden läpi alas Talvikanavalle. Jos olisitte halunnut,
olisitte voinut ottaa silloin valtaa, mutta ette ottanut. Te vain suritte.
- Mitä minä surin, Leon?
- Isättömyyttä, äidittömyyttä, sisaruksianne, joista rakkain,
pikku Elisabet, kuoli, muut jättivät teidät. Ette luottanut kehenkään
hovissa, vain Aleksandraan, Fannyyn, Arenthaleihin ja minuun. Se oli
meidän viisilehtinen... Ja te olitte se kuudes,jota suojelimme.
- Nukunko nyt yöni rauhallisemmin, Leon? Kun ajattelen niitä
lapsiraukkoja, joita löytyi kaduilta niin suuri määrä, ei nukuta. En ole
koskaan elämäni aikana kärsinyt kylmyyttä. Nykyään minusta on
tullut sääliväinen. Pelkkä ajatus, että joku kuusivuotias käpertyy kylmän
ullakon nurkkaan vain jotain riepuja peittonaan, vie yöunen.
Maailmasta ei lopu kärsimys, Leon, ei sittenkään, vaikka yrittäisin kuinka
auttaa. Kuuntele miten myrsky ulvoo... Lunta on niin paljon, että
tämä kaupunki hukkuu siihen. Älä mene Kuukartanoon, jää Talvi-
palatsiin. Eiväthän hevoset jaksa tuossa pyryssä vetää rekeä. Hyvää
yötä, Leon...
83

9- LUKU
evän rantatie on ollut jo viikkoja lumikinosten saartama ja
Nevskillä pääsi tuskin reelläkään liikkumaan. Mutta sitten tapahtui
ihme. Olen vieläkin suorastaan kiihtynyt. Kaikkien tuntemat Stolovin
kaksoisveljekset Volodja ja Gennadi ryhtyivät toimeen. He ovat
varsinaisia velikultia, keksivät yhtä ja toista, mutta täytyy myöntää, että he
ovat välillä totuuden vierellä kulkijoita. Käyvät kauppaa vaikka
äidistään. Näin itse Talvipalatsin ikkunasta, kun he antoivat näytöksen
Nevan rantatiellä. Hevonen kiskoi aisoilla perässään merkillistä leveistä
laudoista tehtyä häkkyrää, joka ei ollut reki. Se kulki jalaksilla ja siinä
oli terävä kärki, perälaudalla seisoi ohjastaja.Tämä laite levittää
liikkuessaan lumimassat sivuille ja tietä voi kävellä kahlaamatta. Näille
tekeleille on annettu nimeksi lumentappoaura. Nerokas ratkaisu.
Kun Stolovin veljekset huomasivat, että aura oli parempi
keksintö kuin he olivat luulleetkaan, he perustivat heti Viipurin
kaupunginosaan puutavaraliikkeen ja haalivat miehiä töihin. Jo samalla
viikolla alettiin levittää lumentappoauroja kaikille Pietarin pääkaduille.
Kaksi hevosta kulkee aina peräkkäin, ensimmäinen poistaa
suuremmat kinokset, toinen viimeistelee. Suljin silmäni ja siunasin.
Ajattelin, että jos he rikastuvat, kevääseen jo köyhtyvät. Kadut näyttävät
pysyvän edelleen auki ja kansa pääsee nyt liikkumaan niillä. Ai miten
minä pidän näistä uudenaikaisista menetelmistä. Ja annan
anteek84

si Gennadi Stoloville, joka vuosi sitten uudenvuodenyönä oli polttaa
räjähtävillä ilo tuli tussäihkeillään yhden pienen kirkon. Olen nähnyt
nämä miehet, molemmilla on pitkä parta, ja Volodjalla on niin vino
nenä, että sitä ei siedä katsoa. Tavallisesti he kuulemma istuvat illat
kapakoissa ja tappelevat, mutta nyt kun lumentappoauraa tarvitaan,
paiskivat rahanhimossaan töitä.
Olin kutsunut lauantai-illaksi ystäväni Denikinit ja Arenthalit
illalliselle. Seisoimme pitkästä aikaa sylikkäin sisareni Aleksandran
kanssa. Arenthalien muuttokuorma on tulossa Moskovasta. He asuvat jo
talonsa ensimmäistä kerrosta. Meidän kaikkien onneksi Aurinkota-
lo 	on lähellä Denikinien Kuukartanoa Pavlovskissa. Nyt kun löytyisi
vielä jostakin Tähtitalo!
Kutsuttujen joukossa oli myös joitakin hovirouvia
seuralaisineen ja ruhtinatar Irina Ivanovna Rumjantseva tyttärensä Praskoyja
Nikolajevnan kanssa. Ja tietenkin hurmaava kreivi Aleksei Sergejevits
Vasiltsikov sekä Aleksein isä, kreivi Sergei Aleksejevits Vasiltsikov.
Hän on mies, josta itse olen ollut aina hyvin kiinnostunut. Olin
ottanut jo aiemmin vastaan Aleksei Sergejevitsin, joka kumartui eteeni
toisen polvensa varaan etiketin mukaisesti ja pyysi lupaa saada
solmia avioliitto kummityttäreni Praskovjan kanssa. Minä annoin luvan.
Vanha ja ilkeä kenraali Rumjantsev sai käskyn lähteä Moskovaan,
muuten olisin nostanut metelin hänen huonosta käytöksestään, joka
kohdistui otto tyttäreen. Tässäkin asiassa käytin valtaani. Näin Irina
Ivanovnan kasvoilla ilon, joka teki hänet kauniiksi.
Meitä istui pöydässä kaksikymmentäkaksi henkilöä. En ollut
kutsunut Zubovia. Kuulin että hän oli saanut raivokohtauksen. Kuka
hän luulee olevansa! Meillä muilla oli oikein hilpeää.
85

Kun Leon saapui aamulla työhuoneeseeni, hän halusi kiirehtiä Ilmar
Rämmin tapaamista.
- Meidän täytyy saada tietää, mitä tapahtui silloin
kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Niinhän te itse sanoitte, Tsarinna. Vain
käsittelemällä asiat loppuun asti saamme jonkinlaisen rauhan
sieluumme. Miksi Ramm halusi vasta nyt tulla Pietariin? Oletteko
varma, että pystytte keskustelemaan siitä ajasta hänen kanssaan?
- En ole enää mistään varma, Leon. Emme olleet
Pietarissa silloin, kun hän kävi veljensä Peeterin luona. Sekin asia on
selvitettävä. Mutta Leon, tämä tästä aiheesta nyt. Meidän on palattava
hallituskauteni alkuaikoihin. Kuten tiedät, minun suurin pelkoni on,
että tästä muistiin kirjoittamisesta syntyy valheellinen kuva.
Syyllistyin siihen viime kesän aikana muutaman kerran kertoessani
sinulle elämäntarinaani. Siellä on epätarkkuuksia, pari ilmiselvää valhetta,
ainakin salailua... Ja pyydän anteeksi, että jatko saattaa olla
sentimentaalinen. Olenko muka niin tärkeä, että ansaitsen tulla
muistetuksi? Ennustanko, mitä tulevat sukupolvet minusta muuten tietäisivät?
Kahden tsaarin murhaaja, allekirjoitus tuhannen miehen
kujanjuoksusta kuudelle kaartilaiselle... Maaorjuuden hyväksyntä, suosikkien
palatsit ja lahjat... Miehet. Miehet. Miehet. Ohitseni kulkee kuin vir-
taava vesi erilaisia henkilöitä nopeasti, nopeasti, myrskytuulen
nopeudella. He jotka ratkaisevat tietojen kulkemisen, valon ominaisuudet,
nopeamman matkustamisen, ihmisten parantamisen vielä
tuntemattomilla keinoilla - he ovat kaukana tulevaisuudessa eivätkä he minua
muista. Mielestäni Markiisitar du Chäteletin ja Madame de Pompa-
86

dourin kaltaiset viisaat naiset ansaitsevat jäädä koko maapallon
historiaan. Mitä Me, Keisarinna, muka teimme? Hallitsimme Venäjää.
MINUN OLISI PITÄNYT EHDOTTOMASTI HARKITA TARKEMMIN
ilmoitusta tsaari Pietarin kuolinsyystä. Olisi pitänyt
keksiä jokin parempi syy kuin peräpukamakohtaus. Jouduin pilkan
kohteeksi kaikkialla Europpassa. Diplomaatit nauroivat, ettei Venäjälle
uskalla tulla, jos on taipumusta peräpukamiin. Mutta mitä olisin
voinut tehdä sanomatta totuutta. Olisin itse joutunut syylliseksi mieheni
murhaan, vaikka syyllinen oli Aleksei Orlov. Olisiko minun pitänyt
ottaa syy päälleni, Leon, vaikka en ollut syyllistynyt edes hiljaiseen
myöntymykseen. Minä halusin hänet Pähkinälinnaan. Olin syytön
mieheni murhaan, mutta olin syyllinen siihen, etten sallinut
ruhtinatar Vorontsovan ja Pietarin olla pidätyksen jälkeen Ropsassa yhdessä.
Mielestäni he olivat syyllistyneet aviorikokseen...
Mitä teeskentelyä... Eikö keisarinna itse syyllistynyt kolmesti
aviorikokseen miehensä elinaikana! Ainakin hän teki kolme äpärälasta.
Vai syyllistyikö useammin? Miten sokeita ihmiset ovat omille
teoilleen, ja miten helppo on syyttää muita. Käsittämätöntä
hurskastelua. Hän erotti rakastavaiset, Vorontsovan ja tsaarin!
TIEDÄN OLLEENI EPÄINHIMILLINEN EROTTAESSANI HEIDÄT.
Jelizaveta Vorontsova ja Pietari olivat rakastavaisia. Annoin kuitenkin
ruhtinattarelle anteeksi hänen suhteensa minun mieheeni, järjestin
87

hänet jopa naimisiin myöhemmin ja sallin hänen palata
Moskovasta Pietariin. Hänhän oli ruhtinatar Daskovan sisar. Annoin käskyn,
eikä Vorontsovaa viety vankilaan tämän pelehdittyä naimisissa olevan
tsaarin julkisena rakastajatarena.
Mutta Leon, noina aikoina kuulin tarinan, joka koski minuun
syvästi. Tämä tapahtui Venäjällä juuri valtaistuimelle nousuni aikana,
jolloin vielä uskoin, että vaikka oli orjuutta, oli myös inhimillisyyttä.
Muistelen, että olin liian järkyttynyt päästämään sitä tajuntaani,
siirsin sitä tuonnemmaksi ja pilasin jouluni sitä pohtimalla. Tämä tarina
on minulle kerrottu, kerron siis muiden kertomaa. Jokainen sana on
kuitenkin totta. Tarinan päähenkilö on kuollut vuosia sitten, mutta
kerron tämän, että pääsisimme syvälle ihmismieleen ja
ymmärtäisimme, miten hirvittävää on, kun ihmiseltä puuttuu sielu.
MOSKOVAN LÄHELLÄ, EI NIINKÄÄN KAUKANA ANNENHOFIN
PALATSISTA, OMISTI ERÄS AATELISNAINEN NIMELTÄ DARJA
dmitrijevna saltykova suuren kartanon. Darja Dmitrijevna
oli poikani Paavalin isän Sergei Saltykovin sukua. Siksikin tämä
tarina järkyttää minua. Nainen oli sadisti, ilmeisesti mieleltään
vakavasti sairas. Kukaan ei rohjennut mennä vieraisille hänen kartanoonsa,
hänestä liikkui epämääräisiä huhuja noina vuosina ennen keisarinna
Elisabetin kuolemaa. Sergei ei puhunut koskaan Darjasta, en tiedä
mitä hän ajatteli sitten kun asiat tulivat julki.
Kartanossa oli suuri palveluskunta. Paljastui, että Darja
Dmitrijevna oli kiduttanut yli seitsemän vuoden ajan palvelusväkeään,
jos88

ta suuri osa oli nuoria tyttöjä. Heistä 138 oli kuollut kidutuksen
uhrina. Palvelusväkeä hakattiin mitättömistä syistä, pienistäkin rikkeistä.
Ruhtinatar saattoi määrätä nuoren palvelustytön seisomaan sidottuna
alastomana talviyössä, se oli hänen lempiharrastuksensa. Asia tuli
julki vahingossa. Joku Saltykovin sukuun kuuluva nuori kreivi oli kuullut
hirvittäviä huhuja ja pestautunut tallimieheksi. Hän oli nähnyt omin
silmin kauhistuttavat teot. Darja Dmitrijevna pidätettiin, hän
menetti aatelisoikeutensa ja joutui Moskovassa niin sanottuun
kaakinpuuhun. Siinä hän oli huutanut, repinyt hiuksiaan ja kasvojaan, raapinut
itseään ja vannonut kostoa niille, jotka paljastivat hänet. Hän oli
ulvonut kuin susi ja vaatinut vapautusta. Omasta mielestään hänellä oli
ollut oikeus tappaa palvelusväkeään, koska hän omisti heidät.
Hirveintä oli se, että samaisen kartanon kirkon pappi oli
haudannut kuoliaaksi kidutetut tytöt kertomatta näistä kauhun
vuosista esivallalle sanaakaan. Minä rankaisin kovalla kädellä pappia, suljin
hänet tyrmään loppuiäkseen. Darja Dmitrijevna vietiin luostariin ja
hänelle suotiin siellä ruoka ja puhtaus, ei mitään muuta. Sinne hän
kuoli. Sergei Saltykov häpesi sukuaan ja määräsi kartanon
suljettavaksi. Se jäi tyhjilleen ja paloi myöhemmin vieden mukanaan kaikki
barbaariset teot. Eräs rikkaimmista Saltykoveista maksoi kuolleitten
naisten omaisille ruplia. Sellainen oli Venäjä silloin, ihmisellä ei ollut
mitään arvoa, vähemmän kuin eläimellä. Ja sellainen se oli ollut
Iivana Julman ja Pietari Suuren aikana. Mutta Leon... pitäisikö palata
siihen järkyttävään asiaan, joka painaa kuin kirkonkello kaulaani yhä,
elämäni loppuun asti.
- 	Pitäisi, Madame. Siten pääsisitte siitä painajaisesta toiseen.
Huomasitte kesällä, että saatte ikään kuin syntien anteeksiannon, kun
pystytte puhumaan raskaista asioista.
89

OLIN TÄYSIN TIETOINEN, ETTÄ OLI KAKSI HENKILÖÄ, JOTKA
OLIVAT MINUA OIKEUTETUMPIA VALTAISTUIMELLE:
PÄHKINÄLINNASSA VIRUVA LAPSENA KRUUNATTU IIVANA VI SEKÄ POIKANI
PAAVALI. Jo kruunajaisteni aikana paljastui ensimmäinen salaliitto
Moskovassa. Izmailovskin rykmentin kaartilaiset, kolme Gurevin veljestä, Simon,
Ivan ja Pjotr, sekä Pjotr Hrustsov halusivat vapauttaa tsaari Iivanan ja
nostaa hänet valtaistuimelle. Heitä kidutettiin ja heidät piestiin,
kuulustelut olivat salaisia, mutta julki annettiin ymmärtää, että humalassa
mitkä humalassa, ei tolkkua... Minä karkotin kokonaista 70 kaartilaista
pohjoisen kaukaisiin varuskuntiin. Minulla oli tällaisia tapauksia varten
kuulolla ja selvittelijänä ovela ruhtinas Aleksandr Vjazemski. »Aitisem-
me hallitsee», hän sanoi. »Muut yrittäjät nips naps...» Mutta tiesinhän
minä, että heti kun pojastani Paavalista tulisi täysi-ikäinen, hänen
holhoojansa Panin puolustaisi vallansiirtoa Paavalin hyväksi.
Tiedän miltä tuntuu herätä jokainen aamu epävarmuuteen,
olenko vielä keisarinna, vai onko ehkä ympärilläni vahva salaliitto.
Voi Leon, Leon, sinä muistat pelkomme! Kun olin vielä
suuriruhtinatar, meillä oli pakosuunnitelma Vanhan Talvipalatsin vintin kautta
kohti Talvikanavaa. Nyt minun, keisarinnan, ei tarvitse vintin
kautta päästä pakoon, vaan on suoja joka koostuu pelkästään uskollisista
ystävistä, hovilaisista, entisistä ja uusista. Kahdet salaportaat ja
suljettu puistokäytävä johtavat nyt suojaiseen Amiraaliteetin kulmaan.
Muurissa olevasta Salaisesta portista pääsee läpi vaunuillakin. Se
auttaa minua tuntemaan oloni turvalliseksi. Talvipalatsi on turvapaikka-
ni, mutta samalla vankilani.
90

ENSIMMÄISEN HALLITUS VUOTENI ALUSSA TAPAHTUI MYÖN-
teisiäkin asioita. Minä perustin jo silloin Löytölasten kodin.
Siitä ei puhuttu missään sanaakaan. Nyt, vuosikymmeniä
myöhemmin, se on yhä olemassa ja nyt jos koskaan ajankohtainen, kun
olemme löytäneet kaduilta ja ullakoilta niin paljon hylättyjä
lapsia. Lastenkoti sijaitsee entisessä tehdasrakennuksessa Hirvisaarel-
la lähellä vanhaa hautausmaata. Rakennus tyhjennettiin käskystäni,
siivottiin ja jaettiin pienempiin huoneisiin. Lämmitystä
parannettiin, sillä lapset tarvitsevat lämpöä yhtä paljon kuin ruokaa.
Määräsin kiirehtimään rakennustöitä ja paikkasin lisää miehiä. Löytö-
lasten koti valmistui heti kruunajaisteni jälkeen. Sinne palkattiin
suuri henkilökunta, jonka toimintaa tarkkailin henkilökohtaisesti.
Kielsin rangaistuksen uhalla kaikenlaisen ruumiillisen kurituksen.
Kouluikäisille annettiin neljä tuntia päivässä lukemisen opetusta.
Puhtaudesta huolehdittiin erityisesti. Lasten aterioissa ei säästelty.
Tullessaan lapset olivat laihoja ja itkuisia, mutta minun ankaran
silmälläpitoni alla tuloksia alkoi näkyä.
Annoin myös käskyn Yleisen terveydenhoitolaitoksen
perustamisesta, sekä käskyn nuorille aatelisnaisille tarkoitetun
instituutin perustamisesta Smolnaan. Älä vilkaise minua vihaisesti Leon, se
on tarpeellinen koulu, vaikka sinä et ole astunut sinne jalallasikaan.
Niin niin, tiedän miten itserakasta on luetella hyviä töitään, mutta
minulla oli valta antaa näitä määräyksiä! Voit uskoa, että harkitsin ne
tarkkaan. Annoin säädöksen kätilökoulutuksen aloittamisesta ja
yritin myös tutkia välskärien toimintaa synnytyksissä, mutta minulla ei
91

ollut aikaa paneutua tällaisiin asioihin. Onneksi Marie von Arenthal
oli palannut keisarinna Elisabetin vielä eläessä Pietariin. Marie aloitti
oman, hiljaisen tutkimustyönsä.
Tämä kaikki tuntuu luetteloimiselta: mitä tein, mitä määräsin, mitä
valvoin itse, mitä annoin muiden valvottavaksi. En voi loputtomiin
kantaa kuormaa, olivatko jotkut käskyt ja säädökset oikeutettuja.
Halusinko tehdä kaiken itse, oliko minun vaikea jakaa vastuuta? Olinko
muuttumassa yksinvaltiaaksi, joka halusi hallita yksin? Jälkimaailma
voi sitä arvioida, jos heillä on tarpeeksi rehellistä tietoa minusta ja
työstäni kansani hyväksi.
Viihdyinkö keisarinnana noina aikoina? Enkö pahoittanut
mieleni itkun partaalle, kun jouduin pilkan ja häväistyskirjoitusten
kohteeksi. Eikö minua kiehtonut vastapainoksi se suunnaton
loisto, jonka keskellä asuin. Omistin hallitsijana maailman kauneimmat
palatsit taideaarteineen ja kullattuine huonekaluineen. Voin vain
vastata, että tunsin enemmän pakokauhua kuin harmoniaa.
92

IO. 	LUKU
Olin päättänyt mielessäni, mutta myös eräällä tavalla
sanattomasti sopinut keisarinna Elisabetin kanssa matkasta, joka
minun oli tehtävä. Minun oli toteutettava vainajalle antamani lupaus.
On kerrottava eräs totuus, jota tuskin kukaan tietää. Itse asiassa, jos
tästä olisi tiedetty, huhupuheet osallistumisestani mieheni Pietarin
murhaan olisivat loppuneet.
Kuten olen kertonut, Iivana VI oli määrätty Pähkinälinnan
vankilaan Laatokalle jo Elisabetin aikana. Noustuani valtaistuimelle
tarkoitukseni oli siirrättää myös mieheni tsaari Pietari sinne. Mutta
silloin heitä olisi ollut samassa vankilassa kaksi vallasta syöstyä
keisaria. En sietänyt sitä ajatusta. Niinpä annoin määräyksen siirtää
Vanki Numero Yksi eli Iivana pois Pähkinälinnasta Käkisalmen
vankilaan. Eikö tämä siirto todistanut, etten suunnitellut Pietarin murhaa,
halusin hänet ainoastaan Pähkinälinnaan Laatokalle? Kun Pietari oli
kuollut, kävin tapaamassa Iivanaa Käkisalmessa ja myöhemmin
siirrätin hänet takaisin Pähkinälinnaan.
LÄHDIMME SEURUEENI KANSSA PIENELLÄ LAIVALLA NEVAA
PITKIN laatokalle. Oli harvinaisen lämmin alkusyksy, lauantai.
93

Halusin istua kannella, olin pukeutunut lämpimästi ja laivan
kokkaan tuotiin leveä tuoli, jossa istuin suureen villahuiviin
kääriytyneenä. Laivan lipuessa hiljaa katselin rannalla lämpiävien banjojen
savuja. Ne olivat pieniä mustia saunoja, joiden savut levisivät joen ylle
nousten ylöspäin hiljaisessa tuulessa. Äidit levittivät märkiä
pyykkejä vihreälle nurmelle kuivumaan, joku nuori tyttö oli polvillaan
saunan edessä laiturintapaisella huuhtelemassa vaatteita. Joku
tunnisti minut, putosi polvilleen ja laski useaan kertaan päänsä maahan.
Vilkutin, sanoin sanan, nuori äiti vastasi kuuluvalla äänellä Gospodi
pomilui Tsarinna... Olivat tehneet puisia laitureitaan aivan rantaan.
Tämä oli idylli matkatessani joella kohti Laatokkaa. Mietin, miltä
tuntuisi istua laiturilla, huuhtoa miesten paitoja tai lapsen kapaloita.
Unelmoivatko he sinisestä taivaasta ja lämpimästi hohkavasta
syysauringosta. ..
Kylät saunoineen jäivät taakse. Kun saavuimme Laatokalle,
paikkaan josta Neva lähtee virtaamaan kohti merta, näimme
Pähkinälinnan tornit. Pieni laivamme lipui linnoituksen ohi ja
jatkoimme ulapalle, joka aukeni suureksi kuin meri. Sää oli tyyni, mutta olin
kuullut uskomattomia tarinoita Laatokasta, jolla yllättäen saattoi
nousta kova myrsky. Kalastajaveneet olivat kaatuneet ja monet
miehet vaipuneet aaltoihin. Mutta meidän laivamme lipui hiljaa kohti
Käkisalmea. Mikä ihana meri! Vai järvi! En tiedä, mutta kaunis se oli.
Laiva ankkuroitui Käkisalmen satamaan, olimme siellä yötä.
Söimme illallista laivassa ja kaartilaiset vahtivat meitä. Nukuin
aaltojen lauluun pienessä makuusopessa, joka oli koristeltu keisarinnaa
varten. Aamiaisen jälkeen kaartini sotilaat järjestäytyivät rannalle ja
meitä odottivat vaunut hevosineen. Oli pakko mennä maihin. Oli
pakko mennä Käkisalmen linnaan, jossa säilytettiin vaarallisia
vanke94

ja. Oli pakko tavata vaarallisin heistä, tsaari Iivana VI, Venäjän
laillinen hallitsija, jolta Pietari Suuren tytär Elisabet oli riistänyt
valtaistuimen. Minun mieheni Pietari III oli jatkanut hänen vankeuttaan.
Samoin minä.
OLIN JÄRKYTTYNYT LINNOITUKSEN ANKEUDESTA. Minulla ei
ollut käsitystä, millaista oli Pähkinälinnan muurien sisällä, mutta
tämä Käkisalmen linnoitus oli huonossa kunnossa ja synkkä. Vangit
eivät saaneet nauttia edes luonnosta. Ei missään kasvillisuutta, ei
nurmikenttää. Ei ainutkaan lintu laulanut. Ahdistava tunnelma huokui
paksuista muureista. Vanginvartijat ottivat minut vastaan, kumarsivat
syvään, heidän kasvoillaan oli jähmettynyt ilme. He olivat huonoissa
vaatteissa, likaisia, umpimielisen näköisiä.
Vanki Numero Yksi oli sisimmässä linnakkeessa, monien
muurien takana. Sieltä olisi mahdoton kenenkään karata hengissä. Siihen
aikaan minun jalkani olivat kunnossa, kuljimme kivetyn pihan poikki
käytävään, jonka molemmin puolin oli lujan näköisiä rautaovia.
Tunsin käytävässä hirvittävän löyhkän ja painoin liinaa kasvoilleni, mutta
jatkoin urheasti eteenpäin.
Ovi avattiin ja kaksi vanginvartijaa antoi minun mennä
selliin. Huoneessa oli yksi ikkuna, ristikko edessä. Vilkaisin, mitä siitä
näki. Pilvet taivaalla, ei muuta. Sellin nurkassa oli rautavuode, jonka
reunalla vanki istui jalat koukussa. Sängyn pohjalla oleva verkko oli
antanut periksi ja pudonnut keskeltä lattiaa kohti niin, että voi vain
kuvitella miten mahdoton siinä oli nukkua. Käppyräisen matrassin
päälle oli heitetty likainen huopa, ei tyynyjä, ei mitään muuta.
Vuoteen vieressä oli karkeatekoinen pöytä, jolla oli puinen vesituoppi ja
kaksi nuhruista kirjaa. Sellissä oli kaksi puutuolia, seinän vierellä pieni
95

kaappi ja yksi ainoa ikoni rosoisella seinällä kaapin yläpuolella.
Ovenpielessä olevasta korkeasta telineestä roikkui musta kaapu.
Minua oli varoitettu, että vartijat pitivät miestä resuisissa
vaatteissa ja ankeissa olosuhteissa, ettei hänen syntyperänsä tulisi ilmi.
Kukaan muista vangeista ei tiennyt, kuka oli Vanki Numero Yksi.
Minut nähtyään hän alkoi kääntelehtiä ja pääsi sängyn päädystä
tukea ottaen seisomaan. Tsaari Iivana oli 22-vuotias laiha nuori mies.
Hämmästyin hänen pituuttaan. Hänellä oli kapeat kasvot, suuret
tuskaiset silmät, harmaa ihoja vaalea kiharainen tukka. Housut oli
kiinnitetty narulla, mutta en saanut selvää, oliko jaloissa rikkinäiset
saappaat vai saappaiden terät, joihin oli pantu olkia. Tuskin hän oli käynyt
viikkoihin ulkona, sillä hänen kasvonsa olivat kalpeat.
Istuuduimme tuoleille vastakkain. Hän katsoi minua tylsänä
eikä sanonut mitään. Mitä hän mahtoi miettiä... Kuka on tuo
ylhäinen nainen, jolla on villainen suuri huivi. Hän pyöritti käsissään
repaleisen paitansa helmaa, kiersi sitä rullalle, avasi, kiersi taas... Sitten
hänen silmissään välähti ja yhtäkkiä hänen kasvoilleen levisi hymy.
Se järkytti minua.
- Äiti? Oletko äiti? Olet äiti!
- En ole äiti.
- Olet äiti. Olet sukulainen.
- En ole sinulle sukua.
- Missä äiti on? Missä isä? Tulevat, ihan valmasti tulevat.
- Kuka sinut opetti puhumaan? Osaatko lukea?
- Ukko Volodja puhuu. Ukko Volodja lukee haltauskiljaa. On
malttyyleja, poltetaan tulessa, on pahoja ihmisiä, syövät toisia. Minä
syytön, äiti hakee pois.
- Ei äiti voi hakea pois...
96

- Äiti ja siskot ja isä tulee hakemaan pois. Niin sanoo Jumala.
Näyttää pojalle melen ja aaltoja ja aina on lämmin kun aulinko tulee
sisään.
- Äiti on kuollut. Isä myös.
- Äiti ei kuollut, äiti on täällä yöllä! Äiti ottaa pojan syliin ja
yhdessä itkee äiti ja poika.
Minä, Venäjän keisarinna, pakenin raukkamaisesti. Ryntäsin
ovelle, en kääntynyt katsomaan. Ryntäsin käytävään, kaksi
vanginvartijaa perässä. Sisältä kuului huuto: »Äiti - älä mene pois äiti!» Kuulin
kammottavan rautaoven kuminan, kun sitä suljettiin. Kuljin
käytävää, pysähdyin, palasin vartijoiden luokse. Hengitin syvään. Istuuduin
käytävällä olevalle tuolille ja pakotin itseni rauhoittumaan.
- Teidän Majesteettinne, toinen miehistä sanoi, kumarsi ja
tuli seisomaan eteeni. - Olen Mihail Vlasjev. Me olemme toverini
Pjotr Tsenkinin kanssa vankeina täällä, vaikka olemme
vanginvartijoita. Emme ole nähneet puoleentoista vuoteen omaisiamme. Teidän
Majesteettinne, me emme jaksa enää vahtia tuota vähä-älyistä!
Meillä on ikävä kotiin. Miksi meidät tuomittiin yhdessä tuon onnettoman
kanssa! Me emme ole rikollisia!
- Onko teillä perheet?
- Lapset ja vaimo kummallakin, Teidän Majesteettinne.
- Missä teidän perheenne asuvat?
- Pietarissa, Teidän Majesteettinne.
- Katson mitä voin tehdä. Teidän kahden kanssa voin puhua
suoraan, te olette luottovartijoitamme, tiedätte vastuunne. Ehkä
perheenne voivat käydä teitä tapaamassa. Te palvelette minua
erityistehtävässä.
- Majesteetti...
97

Joku juoksi käytävää minua kohti. Sotilaspukuinen mies
heittäytyi eteeni polvilleen.
- Semjon Nikolajevits, komendantti, Teidän Majesteettinne.
Pyydän anteeksi, että en ollut Teidän Majesteettianne
vastaanottamassa, en saanut pohjoistorniin ajoissa tietoa tulostanne. Meillä on
kaikenlaisia huolia nyt...
Katsoin komendanttia tiukasti silmiin.
- Olette suoraan vastuussa minulle seuraavista määräyksistä:
Vanki Numero Yhden sänky on vaihdettava heti kunnolliseksi. Uusi
matrassi. Paksu huopa ja tyyny! Lämmin vuorillinen viitta. Ruokaa
tarpeeksi. Viette ulos kerran päivässä. Nämä uskolliset luottovarti-
jat saavat vuorotellen loman, mutta joutuvat kyllä palaamaan takaisin
tehtäväänsä. Annan henkilökohtaisesti määrärahan heidän
matkaansa ja vangin tarvikkeisiin.
He seisoivat edessäni kuin marttyyrit. Vapautin komendantin
pelostaan, mutta jouduin sanomaan hänelle, että annan suorittaa
vankilassa tarkastuksenpa pyysin Semjon Nikolajevitsia lähettämään
selvityksen ruhtinas Vjazemskille vankilan tilasta.
- Tämä paikka on häpeäksi Venäjälle. Ei se ole teidän vikanne.
Täällä sairastuvat vangit ja vanginvartijat.
- Keisarinnaäitimme, noudatamme käskyjänne, komendantti
sanoi nöyrästi. - Vaikka rahaa ei ole... Vanginvartijat karkailevat,
kärsivät ruokapulasta. Teen kaikkeni, Teidän Majesteettinne, mutta en
tiedä, miten selvitä syksyyn.
Hän oli masentunut mies. Näin hänestä heti, miten voimaton
hän oli. Panin vankilat erikoistarkkailuun.
98

Paluumatkani laivalla oli ankea. En saanut mielestäni vangin kalpeita
kasvoja ja tuskaisia silmiä. Ellei keisarinna Elisabet olisi määrännyt
Iivanaa vangittavaksi, hän olisi pitkä kaunis mies, Venäjän hallitsija.
Muistan ikuisesti yön Elisabetin luona, jolloin me kaksi naista
itkimme yhdessä tämän miehen kohtaloa.
VANKI NUMERO YKSI SIIRRETTIIN TAKAISIN PÄHKINÄLINNAAN,
joka oli käkisalmea paremmin varusteltu. Hänen
vanginvartijansa saivat lomansa, ja ensimmäistä kertaa vuosiin Vanki
Numero Yhden oloja helpotettiin. Otan siitä kunnian itselleni.
Mutta samalla hänen vartiointiaan tiukennettiin. Vierailuni Käkisalmessa
aiheutti sen, että määräsin kaikki vankilat tarkastettaviksi. Vjazems-
kin ja Betskoin kanssa paransimme tuntuvasti vankiloiden tilaa ja
annoimme ohjeet jatkuvasta seurannasta.
En voinut kirjoittaa Iivanasta edes paroni Grimmille, joka on
eräs rakkaimmista kirjeenvaihtoystävistäni. Hän ei ottaisi kantaa minun
vankiini. Usein hänkin vetäytyy kuin harsoon, tai sumuun, sanoihin
jotka eivät enää tarkoita mitään. Täytyykö minun pettyä itseeni, omaan
arvostelukykyyni, tähän vuosikymmeniä jatkuneeseen kirjeenvaihtoon,
jossa olen ollut rehellisimmilläni, kun hän taas ei ole useinkaan
välittänyt huolistani. Minähän olen sanonut, että uskokaa ihmisten
kirjeisiin, sillä kirjeissään ihminen on aidoimmillaan. Kuka haluaa valehdella
kirjeissä? Heitäkin on. Kirjeissä sanomme sanottavamme tiiviisti, sillä
kenenkään käsi ei jaksa pyörittää hanhensulkaa jaaritteluihin. Kirjeistä
löydätte tien toisen ihmisen sieluun, syvemmälle kuin niiden ihmisten
kautta, jotka kirjaavat jonkun kuolleen henkilön elämää kirjan
muotoon! Mietin, mitä he tulevat kirjoittamaan minusta? Luettelevat
virheitäni. Luulevat tietävänsä elämästäni kaiken.
99

KESÄLLÄ 1764 LÄHDIN MATKALLE BALTIAN PROVINSSEIHIN.
Sikäläisille kuvernööreille oli annettu tehtäväksi tiedottaa, että
keisarinna tulee tarkastamaan varuskuntia. Itse ajattelin joitakin
uppiniskaisia virkamiehiä ja epäluuloisia aatelisia, heille tekisi hyvää nähdä
keisarinna Katariina kaikessa loistossaan. Ja muu Eurooppa näkisi,
että Baltia on Venäjän valtakuntaa.
Me kiersimme neljä viikkoa Baltiaa, yövyimme kartanoissa,
otimme vastaan lukemattomia lähetystöjä. Tallinnassa viivyimme
kuusi päivää, järjestimme Kadriorgissa vastaanottoja ja tanssiaisia
joihin kaupungin seurapiirit laittautuivat parhaimpiinsa. Mutta
parhaiten minulle jäivät mieleen ne kukkia ripottelevat nuoret neidot
Raatihuoneen edessä, kun astelimme sinne kunniaportista tykinlaukausten
kajahdellessa. Tunsin olevani kaikkia heitä lähellä. Näin
ympärilläni onnellisia kasvoja, mutta en nähnyt kasvojen taakse. Vältin
katsomasta taaempana seisovia jonkun tilanherran omistamia sieluja,
heidän olemuksestaan heijastui mykkä alistuneisuus. »Venäjällä ihmisiä
myydään kuin eläimiä...» Nämä Voltairen sanat kaikuivat korvissani.
Myönnän, että se sattui minuun.
Ihmiset tien varressa tulivat katsomaan saattuettamme.
Jossakin kylässä laskeuduin vaunuista ja menin tervehtimään heitä.
»Äitikulta», he huusivat kuin Skurin. He riemuitsivat, kun keisarinna oli
yhtäkkiä heidän keskellään. Keisarinna nosti lapsia syliinsä, siuna-
si heitä, painoi ristinmerkin pienokaisten otsalle. Äidit punastuivat
onnesta. Pieni pellavapäinen poika seisoi sivummalla paljain jaloin,
lyhyissä housuissaan ilman paitaa. Kysyin hänen nimeään. »Indrek»,
100

kuului kuiskaus. »Autatko isää pellolla? Mikä sinusta tulee isona?»
Kalastajaksi hän aikoi, auttoi sisko. Annoin kummallekin kolikon.
»Säästä se ja osta kirja, kun kasvat suuremmaksi. Opettele lukemaan,
niin sinusta tulee viisas mies.» Silitin vielä pienen Indrekin hiuksia.
Näinhän toimi kerran keisarinna Elisabet, miksen minäkin. Vaunu-
karavaani jatkoi kulkuaan.
Paldiskin-vierailu epäonnistui taas, samoin kuin silloin kun
kävin siellä keisarinna Elisabetin kanssa. Sitä satamaa ei saada
valmiiksi millään. Muistan miten loukkasin jalkani edellisellä matkalla. Yhtä
vähän sotaharjoituksista nähtiin nyt sumuisella merellä kuin silloinkin.
Jokaiselle postiasemalle oli varattu 400 hevosta meitä varten ja
pienissäkin majataloissa oli tarjolla samppanjaa ja parasta burgundi-
laista. Kuvernöörit virkamiehineen olivat tehneet valmistelut hyvin.
Kun Liivinmaan kuvernööri, vanha ystäväni kenraali George Brow-
ne oli vastassa Riian lähellä, saatoin ylistää hänelle kuvernementin
kukoistusta. Tanssiaiset ja vastaanotot jatkuivat Riiassa,
suihkulähteistä virtasi punaista ja valkoista viiniä, koko kaupunki oli koristeltu.
Kenraali Brownen kanssa puhuimme asiaakin, hän oli valmis
tekemään ritarikunnan maapäiville ehdotuksia maaseudun väestön
olojen parantamiseksi.
Poikkesin Kuurinmaan puolelle Mitauhin, vaikka se itse asiassa
ei kuulunutkaan valtakuntaani vaan Puolaan. Siellä olin kerran
äitini kanssa ollut matkustaessani Venäjälle kohti tuntematonta
tulevaisuutta. Nyt Mitausta palattuani oli lähetti odottamassa.
- 	Teidän Majesteettinne, Pähkinälinnassa on tapahtunut
hirveitä. Nuori Pähkinälinnaan komennettu upseeri Vasili Mirovits on
ryhtynyt yritykseen vapauttaa Vanki Numero Yksi ja tehdä hänestä
keisari.
101

Muistan, koko elämäni muistan sen hirvittävän järkytyksen!
Pelästyin. Ymmärsin heti, että minua voidaan syyttää taas tsaarin
murhasta. Olin allekirjoittanut määräyksen, että jos entinen tsaari Iivana
VI yritetään vapauttaa, hänet täytyy surmata välittömästi.
Samanlaisen määräyksen olivat antaneet keisarinna Elisabet ja miesvainajani
Pietari. Aavistin, että Mirovitsin yritys epäonnistuu... Minua huima-
sija pelko iski niin, että olin voimaton.
PALUUMATKALLA PIETARIIN SAIN TIEDON, ETTÄ MIROVITS OLI
LAATINUT YHDESSÄ VARTIOTOVERINSA KANSSA MANIFESTIN,
JOSSA julistettiin iivana vi oikeaksi tsaariksi. Huolimatta siitä
että hänen rikostoverinsa hukkui tapaturmaisesti juuri ennen
suunnitelman toteuttamista, Mirovits sai taivuteltua muutamia sotilaita
puolelleen ja hyökkäsi yöllä kohti Iivanan selliä. Hän ehti nujertaa paikalle
rynnänneen linnoituksen komentajan, mutta löysi sellistä Iivanan
surmattuna. Uskolliset vartijat olivat toteuttaneet keisarinnan käskyn.
Syyskuussa Vasili Mirovits tuomittiin kuolemaan ja hänet
teloitettiin. Hänen kuusi toveriaan tuomittiin kujanjuoksuun
tuhannen miehen välissä. Heidän tarinansa loppui jo ennen sadatta miestä.
Kuinka minä silloin sallin kujanjuoksun... Voiko mitään niin
epätoivoista tilannetta olla kuin miehellä, jonka edessä on kaksi riviä,
kussakin 500 miestä puiset terävät seipäät käsissään. Kun tämä onneton
liikahtaa jonkun tönäisemänä juoksuun, hänen selkäänsä ja päähänsä
alkaa sataa iskuja niin kauan, että koko mies on yhtä veristä
möykkyä. .. ja siitä alkaa kuolinkorina. Voi minua syntistä, tätä rangaistusta
en pystynyt poistamaan...
MURHA, MURHA, MURHA... KEISARINNA SALLI
TAAS MURHAN! Taas ne sanat takoivat päässäni. Tullessani
vas102

taanotolle hovi pälyili uskaltamatta edes katsoa minuun. Taas he
olivat liioitellun kohteliaita, osa suorastaan makeilevia. Mutta olisinko
sanonut heille, että koska olin keisarinna, minun oli vastattava
Venäjän turvallisuudesta ja säilytettävä maassa järjestys. En tiedä,
ymmärrettiinkö se, annettiinko minulle anteeksi.
- 	Leon, on mahdotonta puhua tästä asiasta muutoin kuin
järjellä. Kaksi vuotta valtaistuimella ja kaksi tsaaria murhattu. Voltaire
- 	minun omatuntoni - yritti käsittää, miksi olin sallinut ne
murhat. Minun vanha Ferneyn Viisaani ei osoittanut ymmärrystä silloin,
enkä minäkään osoittanut ymmärrystä myöhemmin, kun hän
hyväksyi Ranskan vallankumoukselliset ajatukset. Meillä molemmilla on
syntimme.
Iivana VI:n murha ei jättänyt minua rauhaan silloin eikä jätä
vieläkään. Iivana oli puhdas ja vapaa kaikesta maallisesta synnistä.
Hän oli uhri, voimaton uhri. Hänen kohtalonsa oli joutua
syntyessään julmien ihmisten suunnitelmien ja tekojen kohteeksi. Hän oli
muutaman kuukauden ikäinen, kun hänet voideltiin tsaariksi. Hän
oli kaksivuotias, kun keisarinna Elisabet syöksi hänet
valtaistuimelta ja antoi viedä perheineen vankeuteen. Ensimmäinen salaliitto oli
Iivanan ollessa nelivuotias. Ruhtinatar Lopuhinalta leikattiin kieli,
kun tämä puhui salaliitosta Iivanan puolesta. Iivana erotettiin
vanhemmistaan ja vietiin Holmogoriin vankilaan. Pieni lapsi tuskin
osasi puhua... Siellä hän vietti kymmenen vuotta näkemättä taivasta tai
pilviä, aina yksin, vain vartijat seuranaan. Joku papeista opetti hänet
103

lukemaan, mutta häneltä kiellettiin kaikki muut kirjat paitsi
Raamattu. Vuosikausia hän vietti Pähkinälinnassa, jossa hänet lopuksi
murhattiin. Minä olen syyllistynyt moniin synteihin, mutta tämä on
raskain kaikista. Miksi en aikaisemmin helpottanut hänen oloaan...
Siksi, että pelkäsin hänen ottavan vallan minulta, Katariinalta.
Eivät murhat ja murhayritykset Iivanaan loppuneet. Pitäisikö
minun muistuttaa keisarinnaay että jo heti kruunajaisten jälkeen
oli paljastunut salaliitto hänen suosikkiaan Grigori Orlovia
vastaan. Eräs nuori upseeri kokosi joitakin ystäviään surmatakseen
kaikki Orlovin veljekset ja ennen kaikkea hiljentääkseen Grigo-
riny joka oli saanut monien mielestä liikaa valtaa. Se
murhayritys epäonnistui.
OLIN PERIMMÄISTEN KYSYMYSTEN ÄÄRELLÄ NOINA KOVINA
aikoina. Kovistelin itseäni, pelkäsin näiden murhayritysten
aikana, etten kestä, että murrun, että teen vääriä ratkaisuja. Vasta jälkeeni
tulevat voivat arvioida sen. Olen viime aikoina pohtinut, mitä
minusta jää jäljelle. Enemmän myönteistä kuin kielteistä? Vai päinvastoin...
Uskon, että joskus tulee joku, sukulaissieluni, joka kiinnostuu
elämästäni ja etsii kirjeistäni rehellisyyttä. Hänen täytyy etsiä sitä
myös itsestään, muuten hän ei löydä sitä toisestakaan. Hänen
täytyy myös tietää, että olen tehnyt paljon virheitä, että olen
vaillinainen. Ymmärtääkseen minua hänenkin täytyy olla vaillinainen. Hän
joutuu pohtimaan, antaako minulle anteeksi virheeni hallitsijana. Tai
104

annanko minä anteeksi. Minussa on kuitenkin aina ollut taipumusta
totuuden etsintään.
Kerran kohtasin hienon miehen, jota en ollut koskaan ennen
tuntenut enkä tavannut. Kohtaamisemme oli hätkähdyttävä. Me
tuijotimme toisiamme, sekunnit kiitivät ohi, kaikki äänet hävisivät
ympäriltämme - ja yhtäkkiä palasimme taas siihen hetkeen. Näin
seuraavana aamuyönä unen, jossa tiesin meidän olleen lapsina läheisiä
ja minun suojelleen tätä nuorempaani joutumasta johonkin vaaraan.
Kohtaamisemme oli mystinen. Se pysäytti ajan. Pidän aina tällaiset
syvimmät salaisuudet itselläni, koska jos niistä puhuu, sanat
saatetaan käsittää väärin. Olemmeko me eläneet ennen? Onko kohtaami-
sissamme tässä elämässä jotakin entistä? Joudummeko kuolemamme
jälkeen toisenlaiseen aikaan?
En ole yksin näiden ajatusteni kanssa. Nämä etsijät... onko
heillä suhde Jumalaan vai ei... He joko epäilevät Jumalan
olemassaoloa tai ovat uteliaita »toisen maailman asioista». Uskon, että
tällaisilla etsijöillä on hiljaisuus voimanaan. He ovat kriittisiä mystisiä asioita
kohtaan ja vaativat todisteita. Mutta jos heille tapahtuu jotain
epätavallista, he sulkevat sen sisimpäänsä.
Entä jos olen väärässä? Entä jos nämä vanhat kirjeeni, joita
saatan joskus lukea yöt läpeensä, osoittautuvatkin valheellisten ihmisten
kirjoittamiksi? Jos esimerkiksi joku pettää minut antamalla
kirjeitäni väärille ihmisille. Olen antanut kirjeissä ohjeita ja neuvoja, mutta
olenko ollut oikea ihminen antamaan niitä. Jospa vain luulen
tietäväni jotain ja osaavani neuvoa, mutta en osaa elää itsekään ohjeitteni
mukaan.
Olen miettinyt paljon miehen ja naisen välistä rakkautta.
Olen myös lukenut siitä paljon. Nuori de Chateaubriand kirjoitti
105

äskettäin eräässä lehdessä, että nainen havaitsee rakkauden heti ja
tuntee olevansa taikaa täynnä. Eikö ole hyvin sanottu?
- Madame, äskeinen yksinpuhelunne oli sekä
mielenkiintoinen että viisas. Jostakin syystä pidän siitä, kun ette puhu siitä,
mistä tulette, minne menitte, mitä teitte, mitä suunnittelitte... Jos
tässä huoneessa olisi äsken ollut hovirouvia tai kamarineitoja, he
olisivat hiipineet sivummalle, sulkeneet silmänsä ja kuunnelleet
tuota merkillistä puheääntänne, joka joskus helähtää kuin hopeatiuku.
He olisivat saaneet teiltä jotakin arvokasta.
- Sanot harvoin kohteliaisuuksia, Leon. Kiitos. On aika
lopettaa tältä päivältä. Hyvää yötä, rakas ystävä.
106

II. 	LUKU
Ilmar Ramm odotti Leonia ja minua sohvaryhmän edessä. Pitkä
mies, hoikka, vakava kasvoiltaan. Hänen olemuksensa teki meihin
vaikutuksen. Tiesimme, että hän oli saanut jo parissa viikossa aikaan
näkyviä tuloksia Eremitaasin kirjastossa. Seisoimme Leonin kanssa
liikuttuneina. Hän tuli suutelemaan kättäni, tervehdimme, sitten hän
esittäytyi Leonille. Me peitimme kohtaamiseemme liittyvät tunteet.
Kuinka sen kaiken selittäisin... niin kuin jokin verho olisi vedetty
syrjään, niin kuin sen takaa olisi ilmaantunut jotakin, mikä
pakottautui esiin. Niin kuin se olisi täynnä iloa, surua, iloa, surua... kuin
keinussa: ensin ylhäälle, sitten alas, taas ylhäälle...
Sanoin hänelle, että olimme hiljaa mielessämme aina ajatelleet,
että jonain päivänä hän tulee Pietariin. Olimme jostain saaneet
tiedon, että Peeter oli menehtynyt sydänsairauteen. Mutta milloin? Ja
missä? Vaikka emme olleet koskaan tavanneet hänen veljeään
Ilmaria, me tiesimme hänestä. Mutta Peeteriä me odotimme silloin
kaksikymmentäneljä vuotta sitten.
Ilmar vastasi, että Peeter ei koskaan halunnut meidän tietävän
mitä tapahtui. Että syy selviää meille.
Me istuudumme pöytään. Albert, uusi lakeija, tarjoilee. Hän on
näkymätön, hänen kasvonsa ovat ilmeettömät, hän on pääkokin
veljen107

poika ja luotettava kuin muuri. Siinä missä Skurin on hapan ja
mahdoton, Albertin kasvot ovat kuin kiveä, ja sitä paitsi hän teeskentelee
kuuroa. Istumme kolmisin pyöreän pöydän ääressä ja syömme hauki-
kalaa sienikastikkeessa. Minä kyselen, Ilmar Ramm kertoo.
-Tiedän, että Pietarissa vuosikymmeniä vaikuttanut
lääkäri Gustaf von Orraeus asuu nykyään vanhassa kartanossa
kaupungin ulkopuolella. Aion mennä häntä tapaamaan. Kuten tiedätte,
monet pietarilaiset saavat kiittää häntä hengestään. Veljeni
ystävystyi Orraeuksen kanssa jo opiskeluaikanaan, vaikka Orraeus oli paljon
häntä nuorempi. Orraeus oli aloittanut opintonsa Turun
Akatemiassa jo neljätoistavuotiaana ja valmistunut sieltä maisteriksi
luonnontieteiden alalta. Jostain syystä hän vaihtoi alaa ja tuli opiskelemaan
lääketiedettä Pietariin. Veljeni ja hän opiskelivat yhtä aikaa eräässä
sotilassairaalassa, mutta pian Orraeus oli jo muita pitemmällä.
Myöhemmin minäkin tutustuin häneen, kun hän kävi säännöllisesti
Tartossa, Ilmar Ramm kertoo. - En tiedä ketään toista lääkäriä, joka
olisi pelastanut niin paljon ihmishenkiä kuin hän. Ja hän oli aina valmis
jakamaan taitojaan. Veljeni sanoi, että kaiken, mitä hän itse tiesi
pilkkukuumeesta, rutosta ja muista tarttuvista taudeista, hän oli oppinut
Orraeukselta.
- Minä annoin hänelle lääketieteen tohtorin arvon, kun hän
oli vielä nuori mies. Hän on tehnyt Venäjälle suuria palveluksia sekä
sotarintamilla että tautiepidemioiden taltuttamisessa.
- Orraeus on suomalainen, syntynyt Taipalsaarella, suuren
järven Saimaan rannalla. Ei niinkään kaukana täältä. Hän on aina
korostanut suomalaisuuttaan ja ollut siitä ylpeä.
- Missä te itse olette syntynyt? Peeter ei koskaan kertonut
kodistaan meille.
108

- 	Asuimme lapsuutemme Virossa isoisämme omistamassa
Padisen kartanossa. Vanhempamme kuolivat vaunuonnettomuudes-
sa ja jäimme Peeterin kanssa orvoiksi seitsenvuotiaina. Meitä hoitivat
isovanhemmat ja isoäitimme sisaret, jotka korostivat koulunkäynnin
tärkeyttä. Peeter löysikin heti oman alansa ja tuli Pietariin
opiskelemaan lääkäriksi. Minulla kesti vähän kauemmin ennen kuin löysin
tieni kirjojen maailmaan.
- Onko teillä perhettä?
- Tapasin Tartossa Ohtun kartanosta kotoisin olleen Maria
von Kursellin ja menin hänen kanssaan naimisiin. Mutta vaimoni
sairastui heti avioliittomme alussa keuhkotautiin eikä veljenikään voinut
häntä auttaa. Sen jälkeen olen ollut yksin.
- Entä veljenne Peeter? Emme tiedä hänen vaiheistaan sen
jälkeen kun hän lähti Pietarista, sanon ja näen Leonin jännittyneen
ilmeen.
Katson keisarinnan kasvoja, hän on kalpea. Yhtäkkiä menneet
salaisuudet, suru ja ikävä leijuvat pienen valkoiseksi sisustetun
ruokahuoneen sisällä, pöydän ympärillä, eniten kaikkien
ajatuksissa. Sen täytyy alkaa purkaantua...
Ilmar Ramm ei vastaa, mutta hän ottaa laukustaan leveällä
nauhalla sidotun kirjan. Hän laskee sen pöydälle ja sanoo hiljaa, että
Peeterin poika Anton löysi isänsä papereitten joukosta muistikirjan,
josta hänkään ei ollut tiennyt mitään. Anton oli pyytänyt setäänsä
toimittamaan sen Hänen Majesteetilleen keisarinna Katariinalle.
Kirjan välissä on kirjelappu.
109

Olen kiijoittanut loppusanat tähän kiijaan Tartossa kesällä
1785. Tunnen vointini huonoksi ja heikoksi, minulla on
ankaria ja jatkuvia kipuja rinnassa ja uskon että aikani on käymässä
vähiin. Toivon että kertomukseni selvittää läheisilleni asioita,
joista en ole voinut puhua. Toivon, että se myös muistuttaa
meitä siitä, miten pieniä ja avuttomia olemme suurten
koettelemusten keskellä ja miten ihmisen kyky auttaa toista ihmistä
on tuskaisen rajallinen.
Pyydän, että kiijoitelmani toimitettaisiin myös Hänen
Majesteettinsa Katariina II:n käsiin. Keisarinna tunnistaa
monta tapahtumaa, joissa hän on ollut läsnä, mutta siinä on
myös salaisuuksia, joista hän ei ole ollut tietoinen ja jotka
haluan nyt uskoa hänelle.
Peeter Ramm
110

Moskovan rutto
Istun kotini kiijastossa Tartossa, Toomemäellä. Ikkuna on
auki ja ruohon ja lehtien tuoksu tulvii sisään. Tuolla
alhaalla on koko vanha kaupunki, kadut, joki ja sillat. Rakastan
tätä kaupunkia, olen opiskellut täällä, hoitanut potilaita,
kulkenut Toomemäen puiden alla aamuvarhaisella ja illan
hämärissä. Työpöydälläni on papereita, kirjeitä,
lääketieteen oppikiijoja. Olen tutkinut niitä myös itseni takia, sillä
minulla on koko kevään ollut rinnassa kipua enkä tiedä
jäljellä olevien päivieni määrää. Yritän kirjoittaa elämästäni,
kertoa siitä mistä en ole pystynyt puhumaan. Jos saan
jotakin todellista paperille, pyydän veljeäni Ilmaria ja poikaani
Antonia ottamaan nämä kiijoitelmani talteen.
Elämäni hirvittävin kokemus on komennus lääkärinä
Moskovaan pelastamaan ruton uhriksi joutuneita.
Ystäväni, suomalainen lääkäri Gustaf Orraeus koki nuo samat
kauhut ja hän on julkaissut Moskovan rutosta
tutkimuksen, jonka hän lähetti minulle joitakin vuosia sitten.
Tuohon Moskovan aikaan liittyy myös henkilökohtainen
tarinani, mutta palattuani Tarttoon en pystynyt kertomaan
enkä kirjoittamaan niistä asioista kenellekään, ne olivat
liian tuskallisia käsiteltäväksi.
Olen surullinen, että en tule näkemään aikaa, jolloin
lääkärit voivat lievittää ihmisten kipu ja heitä
parantaessaan, mutta se aika on tuleva. Työskentelin vuosia
Pietarissa Marian sairaalassa ja kärsin, kun jouduin suorittamaan
suuria kipuja aiheuttavia toimenpiteitä enkä voinut
lievitin

tää potilaan tuskia muutoin kuin korkeintaan
juottamalla tälle paloviinaa. Suurin opettajani oli Gustaf Orraeus,
johon tutustuin opiskelijana sotilassairaalassa. Hän
valmistui nopeasti ja opetti jo silloin meitä muita. Hänellä oli
paljon kokemusta sotarintamilta, hän oli toiminut siellä
epäinhimillisissä olosuhteissa, mutta saanut hyviä tuloksia
epidemioiden hillitsemisessä.
Luin ja opiskelin öisin, muulloin ei ollut aikaa. Tutkin,
mitä hyötyä kuolemaisillaan olevilla potilailla olisi suo-
neniskennästä, ja kieltäydyin antamasta sitä kenellekään
potilaalleni. Minua kiinnosti, miten heikoille potilaille
voisi antaa jonkun toisen verta ennemmin kuin valuttaa sitä
pois. Tiedän että jo 1600-luvulla esitettiin ajatus veren
siirtämisestä eläimestä ihmiseen. Mutta vieläkään ei ole
keinoa valuttaa toisen ihmisen verta toisen suoneen, vaikka
veri olisi kuinka punaista, vahvaa ja tervehdyttävää. Joskus
puhuin kiihtyneenä siitä Orraeukselle. Hän katsoi minua
huvittuneena ja sanoi, että älä hyvä veli raivoa, se on
turhaa, meillä ei ole keinoja.
Työpäivät Pietarin Marian sairaalassa olivat pitkiä ja
raskaita, mutta tuohon aikaan liittyy myös hyviä muistoja.
Kuljin iltaisin sairaalasta kotiin Talvipalatsin ja
Eremitaasin ohi Nevan rantatietä, jonka varrella asuin erään palatsin
piharakennuksessa. Kuljin aina hitaasti, nautin sydämeni
pohjasta Nevan näkymistä ja puiston kauneudesta. Talvi-
palatsin ja Eremitaasin puisto ulottui Amiraaliteettiin asti.
Joskus siitä avattiin osa tavallisille pietarilaisille, mutta
112

muuten sitä suojeli korkea ja koristeellinen rauta-aita, joka
kulki aivan rantatien vieressä. Kaartilaiset olivat vahdissa
niin puiston sisä- kuin ulkopuolella. Ainoa portti sijaitsi
Amiraaliteetin puoleisen pikkupuiston äärimmäisessä
nurkassa puiden suojassa. Se oli tarpeeksi leveä myös hevos-
vaunuille. Portti kiinnitti huomiotani, koska se oli niin
tarkasti vartioitu. Sen täytyi olla tärkeä portti.
Sinä päivänä oli satanut vettä kaatamalla. Kadut olivat
kurassa ja vesi lainehti myös Nevan rantatiellä.
Kaartilaiset olivat siirtyneet ihan portin pieleen, portti oli avoin ja
sen edessä seisoi laiha pitkä kamaripalvelija.
Kamaripalvelija hän todella oli, se selvisi minulle myöhemmin. Miehellä
oli yllään nuhruinen livree. Hänen ankarat pitkät
kasvonsa jäivät mieleeni; suu oli tiukkana viivana, nenä oli pitkä
ja suora, posket kuopalla. Hänen vieressään seisoi
tummahiuksinen nainen, joka antoi tiukkoja määräyksiä
kaartilaisille sekä kahdelle tavalliselle vartijalle, jotka kaikki
seisoivat asennossa portin sivulla. Nainen puhui venäjää. Hän ei
ollut kovin nuori, arvelin että ikäiseni. Jokin hänessä
kiinnitti huomiotani. Vetäydyin vanhan lehmuksen varjoon.
Kukaan ei ollut kiinnostunut minusta, joten sain rauhassa
seurata keskustelua. Kysymys oli siitä, että päivän aikana
portti oli jäänyt vahingossa auki ja joku epämääräinen mies
oli pidätetty portin sisäpuolelta. Nainen oli asiasta hyvin
tuohtunut, ja laiha livreepukuinen mies moitti myös
vartijoita kiivaasti. Kuulin hänen sanovan - se ei todellakaan
ollut tarkoitettu minun korvilleni - että porttia oli tästä
lähin vahdittava joka ikinen hetki, sekä päivin että öin,
sil113

lä se oli Hänen Majesteettinsa keisarinnan ainoa pakotie
pois Talvipalatsista, jos jotakin uhkaavaa tapahtuisi.
Tummahiuksinen nainen oli hyvin tiukkana. Näin
hänestä vain kiharapilven takaapäin, en kasvoja, mutta
kuulin ankaran äänensävyn. Naisen yllä oli vihreä viitta,
havaitsin että hän oli hivenen pyöreä, naisellisella
tavalla. Hän tuntui olevan koko olemuksellaan mukana tässä
kuohuttavassa tapahtumassa eikä katsellut ympärilleen.
Minua hävetti salakuunteluni.
Juuri silloin näin pillastuneen hevosen kauempana
Nevan rantatiellä. Se lähestyi katua hirmuista vauhtia ja
selvästi kohti avonaista porttia. Ehdin huomata
ohjaksissa olevan miehen yrittävän hillitä pärskivää hevosta,
mutta hän ei saanut sitä rauhoitettua. Silloin toimin
silmänräpäyksessä ja huusin varoituksen. Kaartilaiset ja vartijat
eivät ensin tajunneet vaaraa, sitten he hyppäsivät sivuun.
Laiha mies ja tummatukkainen nainen eivät vieläkään
huomanneet lähestyvää hevosta. Tilanne kehittyi niin
äkkiä, etten ole koskaan toiminut niin nopeasti. Vartijat ja
kaartilaiset pelastautuivat, mutta kukaan ei vetänyt
naista ja laihaa miestä sivuun. Ryntäsin näiden kahden
luokse, tönäisin miehen sivuun katuun, vedin toisella kädelläni
myös naista sivummalle ja jäin itse portin ja naisen väliin.
Pillastunut hevonen veti vaunut avonaisesta portista
puistoon ohjastavan miehen huutaessa kauhusta. Hevonen
meni ohitseni kuin salama, minä tajusin makaavani
maassa nainen allani, pyörä oli kulkenut kämmenen
etäisyydeltä naisen päästäjä minä itse tunsin ankaraa kipua jalassani.
114

Pidin naista tiukasti käsieni välissä ja kuulin hevosen hir-
numisen ja rattaiden äänen puistosta.
Yhtäkkiä tuli hiljaista. Joku oli taltuttanut
hevosen. Kaartilaiset ja vartijat juoksivat luoksemme ja
nostivat minut pystyyn. Näin, ettei jalastani vuotanut verta, ja
sanoin olevani lääkäri. Nainen nostettiin nojaamaan por-
tinpylvästä vasten. Viitta oli repeytynyt, hänen hiuksensa
olivat valloillaan ja kasvot olivat hiekan likaamat. Me kaksi
olimme yhtä kuraisia, mutta lääkäri minussa heräsi
toimintaan. Tarkastin, etteivät hevosen kaviot ja vaunun pyörät
olleet vahingoittaneet naista. Hänen silmänsä tuijottivat
minua suurina ja järkyttyneinä. Vedin hänen yltään viittaa,
tutkin hänen niskaansa, päätään, käsivarsiaan, ja rohkenin
jopa nostaa vanteita nähdäkseni, että pyörät eivät olleet
kulkeneet hänen jalkojensa yli. Kun näin, että nainen oli
kunnossa, tutkin pitkän miehen. Hänessä ei näkynyt
naarmuakaan. Paikalle alkoi juosta puistosta päin uusia
vartijoita ja chevalierkaartin upseereja.
Näin dramaattisella hetkellä tapasin Hänen
Majesteettinsa keisarinnan kamaripalvelija Vasili Skurinin sekä
Hänen Majesteettinsa lähimmän ystävän kamarineito
Fanny Stepanovan. Meidän kolmen henki oli ollut
hiuskarvan varassa. Me jäimme eloon.
Fanny Stepanova, ylimmäinen kamarineito, oli Hänen
Majesteettinsa keisarinna Katariinan lapsuudenystävä.
Tämän kertoi minulle kamaripalveli ja Vasili Skurin.
Fanny oli syntynyt vuonna 1722 Pietarhovin ja Oranienbaumin
115

läheisyydessä ruhtinas, taidemaalari Rudolf Anhalt-Zerb-
stin kartanossa. Hänen isänsä Isak Stepanov oli
venäläinen maaoija, ja äiti Tatjana kuoli pilkkukuumeeseen
tyttären ollessa kahden vuoden ikäinen. Vaikka Stepanov oli
pelastanut humalaisen ruhtinaan tulipalosta, isäntä kohte-
li orjaansa huonosti. Christian August, keisarinna
Katariinan isä, haetutti Isak Stepanovin tyttärineen luokseen
Saksaan, Stettiniin. Hän vapautti Isak Stepanovin orjuudesta,
ja Fanny palkattiin perheen tyttären Elisabetin
hoitajaksi. Fannyn isä ei kestänyt vapauttaan, hän kuoli viinaan
vajaan viiden kuukauden päästä tultuaan Stettiniin,
keisarinna Katariinan kotilinnaan. Hänen Majesteettinsa oli
tuolloin kolmentoista ja yhtä tietämätön kohtalostaan kuin
seitsemän vuotta vanhempi Fanny, mutta pian he joutuivat
molemmat lähtemään Venäjälle. Sophie Auguste Frederi-
ke, Anhalt-Zerbstin prinsessa, kihlattaisiin Venäjän
suuriruhtinas Pjotr Petrovitsin kanssa. Ruhtinas Christian
August pyysi entistä maaorjan tytärtä seuraamaan hänen
rakasta lastaan Venäjän hoviin. Näin Fanny Stepanovasta
tuli suuriruhtinattaren kamarineito.
Kuultuaan Salaisella portilla sattuneesta
välikohtauksesta Hänen Majesteettinsa halusi tavata minut. Sain
kutsun, kun kävelin onnettomuusiltaa seuraavana iltana
jälleen pitkin Nevan rantatietä. Minua odotti Salaisella
portilla viehkeä nainen, nyt toisenlaisessa viitassa, naarmut
poskessaan, kiharat vallattomina. Pysähdyin hänen
eteensä ja suutelin hänen kättään. Huomasin, että hänen
kasvonsa olivat lumoavat, pieni keskellä pupillia oleva
tum116

ma läiskä vain lisäsi hänen viehätysvoimaansa. Rakastuin
Fanny Stepanovaan heti sinä iltana, siinä Salaisella
portilla. Ehkä juuri siksi, että mielenrauhani järkkyi, tein jotain
odottamatonta. Johdatin Fannyn suuren lehmuksen alle,
oksien suojaan, ja suutelin häntä. En ollut suudellut
naista koskaan, en pitänyt naista sylissäni, en ollut vienyt heitä
makuuhuoneeseeni. Minulla ei ollut ollut elämäni aikana
koskaan ainuttakaan romanssia, eikä kukaan nainen ollut
koskaan rakastunut minuun. Olin uhrannut elämäni
lääketieteelle.
Siitä illasta alkoi rakkaustarina, joka ei ole vieläkään
päättynyt, eikä pääty, sillä se jatkuu kuolemani jälkeen.
Venäjä oli ollut sodassa Turkin kanssa jo kolmatta vuotta.
Haavoittuneita oli tuotu rintamalta Marian sairaalaankin.
Olin jättänyt synnytyshuoneet ja siirtynyt leikkaamaan
sotilaita. Tuskiensa piinaamia, jalattomia, kädettömiä...
Minä juotin ennen operaatiota heidät humalaan,
kaadoin paloviinaa kurkkuun niin että heiltä miltei meni taju.
Miten muuten olisin voinut kaivaa sormillani luoteja
rikki repeytyneestä kyljestä tai koijata jalantynkiä,
repaleisia kyynärvarsia, joista käsi oli lentänyt taivaan tuuliin.
Oli pakko iskeä leikkausveitsi lämpimään lihaan. Joskus
oli 	sahattava pois kokonainen jalka. Mitä nopeammin
toimenpide edistyi, sitä nopeammin miehen sietämätön kipu
hellittäisi. Osa jäi eloon leikkauksen jälkeen, jotkut
kuolivat käsiin. Tuska näiden sotilaiden kärsimyksistä poltti
sielussani.
117

Muistan Turkin sodasta yhden hirvittävän taistelun,
josta Fannyn ja minun oli vaikea toipua. Uskoin, että se
oli 	Hänen Majesteetilleen samanlainen järkytys, vaikka
toisaalta hänen oli iloittava Venäjän voitosta. Kagul-joen
taistelussa 17 000 venäläistä löi 150 000 turkkilaista Aleksei
Orlovin johdolla. Se oli teurastusta kauheimmillaan. Sen
jälkeen oli pakko aloittaa rauhanneuvottelut, sillä kohta ei
olisi ollut miehiä tapettavaksi. Kesällä 1771 sotatoimet
olivat jo suurelta osin laantuneet, vaikka varsinaiseen
rauhantekoon kuluikin vielä aikaa.
Seurustelumme Fannyn kanssa oli salaista, vain
lähimmät ystävämme tiesivät siitä. Meillä oli kummallakin oma
asuntoja oli aina aikamoinen seikkailu, miten pääsin
Fannyn asuntoon, tai hän minun. Tein töitä myös öisin, minut
saatettiin herättää kesken unieni apuun, kun potilaat
tarvitsivat hoitoa.
Vuoden 1770 joulun aika oli eräs elämämme onnelli-
simmista. Silloin en vielä tiennyt mitä joutuisimme pian
kokemaan, vaikka ensimmäiset merkit Moskovassa
leviävästä vaarallisesta sairaudesta oli saatu jo loppusyksyn
aikana. Ensin sen uskottiin olevan poikkeuksellisen
ankaraa pilkkukuumetta, mutta muutamat lääkärit
totesivat sen rutoksi ja vaativat varotoimia.
Kenraalikuvernööri kreivi Saltykov kutsui koolle lääkärineuvoston, mutta
epäilyksiä esitettiin edelleen myös lääkärien keskuudessa,
ja kaupunginlääkäri Rinder etunenässä riennettiin
kieltämään ruton olemassaolo. Tästä seurasi, että harhaan
joh118

dettu senaatti antoi julistuksen, että Moskovan epidemia ei
ollut ruttoa eikä ihmisten sen takia tarvinnut elää pelossa.
Seuraavan vuoden alkupuolella kuolemantapauksia
alkoi tulla yhä enemmän, mutta vasta maaliskuussa
uudelleen kokoon kutsuttu lääkärineuvosto antoi lausunnon,
että kyseessä oli »mädättävä, tarttuva, erittäin vaarallinen
ja monissa suhteissa ruttoa muistuttava tauti». Keisarinna
lähetti sotarintamalta palanneen lääkäritoverini Orraeuk-
sen Moskovaan ja tämä vahvisti epidemian rutoksi. Tämän
jälkeen keisarinna antoi käskyn perusteellisista
toimenpiteistä ruton voittamiseksi.
Nämä pelottavat uutiset eivät voineet olla koskettamatta
meidänkin elämäämme, mutta ne jäivät kuitenkin taka-
alalle kun suunnittelimme tulevaisuuttamme. Fanny oli
neljänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, minä kolme
vuotta nuorempi. Uskoimme, ettemme ikämme puolesta
voisi koskaan saada omaa lasta, mutta olimme varmoja että
haluaisimme elää toistemme kanssa loppuelämämme. Heti
alkukeväästä kosin Fannya. Pyysimme yhdessä
audienssia Hänen Majesteetiltaan keisarinnalta. Minä polvistuin
Hänen Majesteettinsa eteen ja pyysin häneltä lupaa saada
solmia avioliitto Fanny Stepanovan kanssa. Hänen
Majesteettinsa ilmoitti suostuvansa. Näimme hänen silmissään
kyyneleitä.
Eräs elämäni kauneimpia muistoja ovat häämme.
Meidät vihittiin Talvipalatsin pienessä kappelissa
kesäkuun 7. päivänä 1771. Keisarinnan jäljestämässä hääjuhlassa
119

olivat paikalla kaikki keisarinnan henkilökohtaiset ystävät,
hovinaiset, hoviherrat, Aleksandra ja Leon August Deni-
kin, ruhtinatar Daskova, Marie ja Herman von Arenthal,
lakeijat ja kamaripalvelijat, joista Skurin seisoi
lähimpänä morsianta. Myös seitsemäntoistavuotias suuriruhtinas
Paavali osallistui häihimme, kuten myös hänen
holhoojansa Nikita Panin.
Vihkiäisissämme keisarinna tuli luokseni ja
pyysi minua istumaan hetkeksi viereensä. Jännitin niin, että
puristin rystyset valkeina käsiäni yhteen. Mutta Hänen
Majesteetillaan on merkillinen taito saada ihmiset
rentoutumaan. Keisarinna alkoi kertoa minulle siitä, miten
Fanny liittyi hänen elämäänsä. Hän kertoi, kuinka Fanny ja
Skurin unohtuivat samoihin vaunuihin hänen kanssaan,
kun hän meni valtaannousun päivänään hakemaan
siunauksen Kazanin katedraalista Novgorodin arkkipiispalta.
Fanny oli keisarinnan lähellä myös, kun tämä kruunattiin
Moskovassa. Fannyn läsnäolo toi turvallisuuden tunteen.
»Pitäkää minun aarteestani hyvää huolta, Peeter»,
keisarinna sanoi minulle. Kumarsin ja suutelin hänen kättään.
Lupasin tehdä kaikkeni.
Yhteiselomme alkoi vaimoni Fannyn huoneistossa
Talvipalatsissa, jonka Hänen Majesteettinsa katsoi olevan
ainoa mahdollinen asuinpaikkamme, sillä Fanny palveli ja
hoiti keisarinnaa niin kuin siihenkin asti. Ne olivat elämäni
kauneimmat kuukaudet, jokainen uusi aamu kuin teräleh-
tensä avaava kukka, jokainen täyttymyksen ilta alku uuteen
ihmeelliseen elämään. Fanny alkoi kiinnostua ammatistani
120

ja lukea lääketieteellisiä khjoja ja muistiinpanojani. Hänen
kiinnostuksensa kasvoi niin että minua alkoi hermostuttaa.
Fanny vaati saada lukea muistiinpanojani
kaikista mahdollisista epidemioista. Hänellä oli mitä lukea,
sillä olimme tehneet ystäväni von Orraeuksen kanssa vuosia
tutkimustyötä ja vaihtaneet tietojamme. Orraeus oli
tutkimuksissaan huomattavasti minua pitemmällä, mutta
joskus pystyin kiijeenvaihdossamme antamaan jonkin idean,
josta hän puolestaan pääsi eteenpäin. Kun pohdin
Pietarissa sairaalassa lääketieteellisiä pulmia ja tuskailin
potilailleni aiheuttamaani tahatonta kipua, Orraeus vastasi
jostakin rintamalta: »Miten kipeästi tarvitsisin sinua tänne,
että voisin edes puhua jonkun kanssa tästä tuskasta. Mutta
sinulla on oikeus pysyä siellä. Se on rakkaus.»
Olin yllättynyt, kun syksyllä 1771 myös minut pyydettiin
Talvipalatsiin hätäkokoontumiseen, jonka Hänen
Majesteettinsa oli kutsunut koolle. Kun tulin keisarinnan
työhuoneeseen, paikalla olivat muun muassa ruhtinas
Aleksandr Vjazemski, ruhtinas Grigori Orlov, ruhtinas Ivan
Ivanovits Suvalov, Marie von Arenthal, hänen puolisonsa
Herman von Arenthal, lääkäri Gustaf von Orraeus,
Nikita Panin ja Ivan Betskoi. Kreivi Grigori Orlov oli
keväällä esitelty minulle. Ensimmäiseksi hän oli kertonut, ettei
Hänen Majesteettinsa ollut kelpuuttanut häntä Turkin
rintamalle, vaan sinne määrättiin hänen veljensä
Aleksei. Minä en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, miksi
tämä Arpinaama Aleksei sai kunnian taistella keisarinnan-
121

sä puolesta. Hänhän tietämäni mukaan otti hengiltä tsaari
Pietari III:n. Oliko hänen nimittämisensä Turkin
sotarintaman johtoon jonkinlainen palkinto?
Meitä oli kymmenkunta henkilöä, seisoimme kaikki
rivissä, kun Hänen Majesteettinsa tuli sisään. Hänen
kasvoillaan oli huoli. Hän katsoi meitä kaikkia vakavana kertoen,
että Moskovasta oli saapunut kuriiri, jonka tuomien
tietojen mukaan kaupungissa vallitsi kaaos. Kuolleiden määrä
oli noussut jo lähes tuhanteen päivässä ja lisäksi oli syttynyt
suuria mellakoita, joiden syistä ei tiedetty tarkemmin. Mos-
lääkkeitä ja henkilökuntaa. Hänen Majesteettinsa pyysi von
Orraeusta lähtemään heti selvittämään tilannetta. Hän
ehdotti myös minun lähettämistäni Moskovaan, koska kaikkea
lääketieteellistä apua - myös kirurgista - tarvittaisiin.
Keisarinnan mukaan viimeaikaisten tutkimusteni tulokset olivat
lisänneet tietoa epidemioiden hoitamisesta. Ehdotus oli
minulle yllätys. Olin vastikään mennyt naimisiin enkä pitänyt
itseäni minään epidemia-asiantuntijana. Vilkaisimme Or-
raeuksen kanssa toisiamme, hänen silmänsä sanoivat, ettei
Hänen Majesteetilleen sanottu ei.
Von Orraeus lähti matkaan samana iltana. Hän
komensi täyttämään vaunut lääkkeillä, sidetarpeilla ja
puhdistusaineilla. Ruhtinas Orlov, jonka keisarinna oli
määrännyt operaation johtoon, lähtisi kanssamme Moskovaan,
kun riittävä määrä lääkkeitä ja muita tarvikkeita olisi saatu
varustetuksi. Myös hoitohenkilökunta koottiin Pietarissa.
Me pakkasimme ja luetteloimme tavaraa aamusta
122

iltaan. Minulle selvisi pian, että myös vaimoni Fanny oli
lähdössä kanssani Moskovaan. Hän oli jo paria viikkoa
aikaisemmin keisarinnan ja minun tietämättä kiirehtinyt
ikään kuin ennakoiden puhumaan ympäri Marian
sairaalan apulaislääkärin, joka oli ottanut Fannyn
koulutettavaksi sairaanhoitajien perustaidoissa. Minulle Fanny sanoi
olleensa päivät keisarinnan luona, keisarinnalle hän sanoi
hoitaneensa aviomiestään, joka tuli usein vasta aamuyöllä
sairaalasta kotiin. Fanny petti meidät molemmat. Nyt
Fannyn ja keisarinnan välille oli syntynyt suoranainen
väittely. Fanny oli ilmoittanut, että oli vuosikymmeniä palvellut
keisarinnaa uskollisesti ja halusi nyt olla miehensä rinnalla
ja lähteä tämän kanssa Moskovaan. Keisarinna oli
kieltänyt jyrkästi Fannya lähtemästä. Hän oli muistuttanut, että
Moskovaan lähetettäisiin vain nunnia, joilla oli ruton
hoitamisesta kokemusta. Fanny oli saanut suuren
raivokohtauksen. Tässä vaiheessa minä sain tiedon vaimoni
suunnitelmista ja riensin pyytämään Hänen Majesteetiltaan
audienssia. Skurin jäljesti sen heti.
Minä kiitin keisarinnaa, ettei hän antanut
vaimolleni lupaa lähteä Moskovaan. Kerroin kauhutarinoita
epidemian saastuttamasta kaupungista, jossa tauti tarttuu
pelkästään hengittämällä. Vain koulutetut nunnat pystyisivät
toimimaan sairaanhoitajina. Keisarinna lupasi saattaa
Fannyn järkiinsä. Olin suunnattoman onnellinen, sillä tiesin
että keisarinnan sana oli laki. Keisarinna teki hiljaa
ristinmerkin ja kumarsi, minulle, luterilaiselle: »Gospodi Iisuse
Hriste.» Siunaan teidät, lapseni...
123

Hänen Majesteettinsa pyynnöstä Marian sairaalasta
lähtisi Moskovaan neljäkymmentäkaksi nunnaa johtajinaan
sisaret Zenja ja Jelena. He vastaisivat hoitajina
sairaalasta, jonka sijainnista meillä ei ollut vielä tietoa mutta jota
Orraeus tulisi johtamaan. Tunsin molemmat nunnat, he
olivat avustaneet minua useissa leikkauksissapa tiesin että
he olivat päteviä.
Koko ajan odotettiin Moskovasta uusia tietoja.
Talvipalatsin sisäpihalla seisoivat sotilaat valmiina
juoksuttamaan kuriirit heti Orlovin eteen. Lähtöämme
valmisteltiin. Orlov antoi määräyksen, että eräästä Viipurin lähellä
olevasta tehtaasta pitäisi lähettää suoraan Moskovaan
vaunulasteittain tuhkapulveria, jonka käyttämisestä
saastuneiden talojen puhdistamisessa oli saatu hyviä
kokemuksia. Myös etikkaa haalittiin ympäri Pietaria ja etikkalastit
lähetettiin saman tien matkaan. Sitten kun kuriireja alkoi
vihdoin tulla, heitä tuli monta peräjälkeen. He
karauttivat sillan yli Nevan rantatielle ja Talvipalatsin pihaan, var-
tiosotilas juoksutti heidät suoraan keisarinna Katariinan
vastaanottohuoneeseen jossa tämä istui Orlovin kanssa.
Sen jälkeen miehet pääsivät saunaan, syömään ja
nukkumaan. Selvisi, että Moskovassa vallitsi todellinen
sekasorto. Aatelisto ja rikkaat olivat jättäneet kaupungin, kaikki
jotka vain suinkin pystyivät lähtivät pois, he joilla ei ollut
tartuntaa ja joilla oli paikka mihin mennä. Kaikki
pyrkivät ruttoa pakoon, rääsyiset ihmisjoukot täyttivät kadut ja
kaupungista pois johtavat tiet. Äidit sylilapsineen uupuivat
nukkumaan tienvarsille syksyisessä viimassa. Yleistä
suut124

tumusta herätti tieto, että Moskovan apulaiskuvernööri oli
raukkamaisesti jättänyt paikkansa ja lähtenyt perheensä
kanssa pakoon kaksilla vaunuilla ensimmäisten joukossa.
Suurin osa kirkoista oli suljettu, mutta ne jotka
olivat auki, täyttyivät rukoilevista. Kaikki kokoontumiset
kirkoissa, kouluissa, kaduilla ja toreilla kiellettiin
tartuntavaaran vuoksi. Kylpylät oli suljettu. Ensimmäinen
kuriiri kertoi metropoliitta Ambrosiuksesta, joka oli määrännyt
sulkemaan kirkon, jonne ihmiset tulivat pyytämään apua
Ihmeitätekevältä Marian ikonilta. Kun seuraava kuriiri
saapui Pietariin, hänen tietonaan oli jo, että kirkkoon
pyrkinyt köyhälistöjoukko oli repinyt metropoliitan palasiksi
ja tappanut hänet ja ryöstänyt hänen talonsa. Anarkia oli
alkanut.
Kuuntelimme lamaantuneina kuriirien kertomuksia.
Sitten oltiin jo niin pitkällä, että odotimme lähtöä
Talvipalatsin sisäpihalla. Me menisimme ratsain, nunnat olivat jo
lähteneet vaunukaravaaneissa, joiden matka kestäisi pari
viikkoa. Odotin pihalla Fannya hyvästelemään. Tiesin, että
hän oli edelleen suutuksissa minulle. Kun ruhtinas Orlov
tuli ratsunsa viereen, myös keisarinna ilmestyi pihalle
siunaamaan meidät matkaan. Hänen Majesteettinsa suu-
teli hyvästiksi meitä kaikkia kolmesti poskelle. Kuiskasin
keisarinnalle, ettei Fanny tullut hyvästelemään.
Keisarinna hymyili ja sanoi, että hän saa kyllä Fannyn tulemaan
järkiinsä, antaa tämän nyt murjottaa, siihen on syynä suuri
rakkaus minuun. Katsoin Talvipalatsin ikkunoita, en
näh125

nyt missään Fannyn kiharaista päätä. Olin loukkaantunut,
mutta ymmärsin että hän pelkäsi mielettömästi
menettävänsä minut.
Meitä etumaisina ratsastavia oli seitsemän miestä.
Yhtäkkiä, juuri ennen kun meidän piti nousta ratsujem-
me selkään, joukkoomme karautti kahdeksas ratsu. Minä
en ollut uskoa näkemääni. Fanny, pukeutuneena
miesten vaatteisiin, istui ratsun selässä ja ratsasti keisarinnan
eteen kumartamaan tälle. En kuullut mitä sanottiin, olin
niin vihainen että vapisin. Fanny oli kääriytynyt paksuihin
lämpimiin vaatteisiin, hänestä näkyi tuskin silmät huivin
alta. Suutuin! Huusin, että Fanny ei tule mukaan. Fanny
suuttui vielä enemmän ja huusi, että oli saanut elämänsä
aikana tarpeekseen matkustaa Moskovaan vaunukaravaa-
neissa. Ja että hän lähtee joka tapauksessa Moskovaanpa
että hän on vapaa ihminen eikä maaoija. EIKÄ
MAAORJA. Tämän kaiken hän huusi keisarinnan kuullen.
Keisarinna veti hartiahuiviaan tiukemmin ympärilleen ja
katsoi Fannya tyynenä. Hän sanoi niin kovaa, että me kaikki
kuulimme: »Aioitko lähteä hyvästelemättä minua?»
Fanny laskeutui ratsun selästä, otti pari askelta ja oli
keisarinnan sylissä. Keisarinnan silmät olivat kyynelissä, hän silitti
Fannyn poskea.
Fanny sanoi keisarinnalle kestävänsä ratsun selässä
istumisen siinä missä hänen aviomiehensäkin. Ja että hän
kieltäytyy naisten satulasta, hänellä on paksun viitan alla
yllään miesten housut. Sitten Fanny pyysi kaartilaista
auttamaan hänet ratsun selkään. Hän kääntyi vielä kerran
kat126

somaan keisarinnaa. Kuulin keisarinnan sanovan: »Minkä
minä sinulle mahdan, Fanny. Siunaan sinut, lapseni.»
Fanny silmäili Talvipalatsin ikkunoita, nosti kätensä ja
hyvästeli kaikki portailla olevat. Minä purin hampaita yhteen.
Fanny istui tyynenä ratsunsa selässä eikä katsonut minuun.
Me kaikki panimme hevosiimme vauhtia ja ratsastimme
ruhtinas Orlovin ratsun perässä Talvipalatsin sisäpihalta
kohti Nevan rantatietä.
Pelkäsin lähtiessämme, että Fanny hidastaisi
matkaamme, se oli otettava huomioon, mutta toisaalta
ihailin Fannya suunnattomasti, niin pystypäisenä hän
ratsunsa selässä istui. Ensimmäisessä hevosten vaihtopaikassa
hän kertoi, ettei häntä palellut lainkaan, eikä palellut
meitä muitakaan, meillä ei ollut aikaa palella. Vaihtaessamme
hevosia ehdimme nukkua vain muutamia tunteja ja syödä
laihaa keittoa. Olimme kahdeksassa päivässä
Moskovassa. Siellä työ alkoi niin nopeasti ettemme enää muistaneet
matkan rasituksia emmekä ehtineet niistä puhua.
Me majoituimme ja perustimme päämajamme ruhtinas
Orlovin palatsin pihasiipeen huoneistoon, johon kuului
salonki, viisi makuuhuonetta ja keittiötilat. Ruhtinas itse
asettui saman siipirakennuksen yläkertaan, jossa hänellä
oli myös työhuone. Hän halusi luovuttaa palatsin
päärakennuksen ruttopotilaiden käyttöön.
Ruhtinas Orlov antoi henkilökunnastaan meille
emännöitsijäksi Sonjan, turvallisen ja määrätietoisen
naisen, joka huolehti puolestamme käytännön asioista. Fanny
127

ja minä saimme oman rauhallisen huoneen, jossa saimme
levätä rauhassa ne muutamat tunnit jotka meillä
tulevina viikkoina oli vapaata. Tiesimme, että meiltä
vaadittaisiin paljon, mutta tiesimme myös, että tärkeintä oli
pelastaa ihmishenkiä. Sen suurenmoisempaa tehtävää ihminen
ei voi saada.
Kun Orraeus tuli illalla tapaamaan meitä, hän
pysytteli tartuttamisen pelossa etäällä meistä. Hän kertoi, että
sairausepidemia oli puhjennut todennäköisesti jo syksyllä
keisarillisessa vaatetehtaassa, laitoksessa jossa työskenteli
noin 3000 ihmistä ja joka sijaitsi kaupungin epäterveelli-
simmällä alueella, Moskovajoen saarella. Kun
kuolemantapauksia oli salailtuja tartunnan saaneet olivat olleet koko
ajan esteettömässä yhteydessä kaupunkiin, sairauden
leviämistä ei ollut voitu estää. Kun tehtaan työntekijöitä ja
heidän perheitään yritettiin siirtää karanteeniin, osa heistä
karkasi vartijoilta. Tietämättömyys ja pelko olivat
suurimmat esteet epidemian hillitsemisessä.
Minut määrättiin lääkäriksi Kremliin sijoitettuun
suurimpaan sairaalaan, sinne tulivat myös nunnat Zenja
ja Jelena. Yritin viimeiseen saakka estää Fannya
ilmoittautumasta sairaalan lastenosastolle, mutta se oli
mahdotonta. Kun tulin Suureen sairaalaan, niin kuin sitä kutsuttiin,
ja näin miten lastenosastolla kaikki lavitsat ja sängyt
olivat täynnä pienokaisia, kauhistuin Fannyn puolesta
entisestään. Juoksin ensimmäisenä päivänä pari kertaa kesken
oman työni katsomaan Fannya, mutta oli
mahdotonta estää häntä ottamasta syliinsä tartunnan saaneita lap-
128

siä, vaikka hän tietysti yrittikin suojautua. Mutta kaiken
sen kauhun keskellä, kun räyhäävä väki riehui kaduilla,
kaikki antoivat nunnien kulkea rauhassa. Pallinkin
roisto ymmärsi, että nunnat hoitaisivat häntäkin, jos hän saisi
tartunnan. Itse sain jonkinlaisen sielunrauhan, kun
nunna Jelena tuli kertomaan minulle, että he olivat pukeneet
Fannyn nunnan mustaan kaapuun. Nunnan puku suojeli
siis häntäkin.
Itse valvoin ne ensimmäiset vuorokaudet yhteen
menoon. Annoin naisille tiukkoja ohjeita: käsiä oli pestävä
alinomaa, mieluummin etikkavedessä, missään
tapauksessa ei saanut koskettaa sairaita paljain käsin, aina oli oltava
käsineet, vaikka villaiset! Kasvojen edessä oli oltava huivi,
niin että se peitti nenän ja suun.
Hoitokeinoja ruton puhjettua oli vähän. Märkärak-
kuloita siveltiin etikan ja lyijyveden sekoituksella. Jos
rakkulat olivat oikein pahoja, niitä voitiin polttaa tai käsitellä
Cantharid-pulverilla. Luulen että etikalla peseminen
auttoi eniten, mutta sairastuneille tehtiin myös viinassa
kasteltuja kääreitä, joita käytettiin potilaan rinnan
ympärille sidottuna. Kuulimme keisarinna Katariinan antaneen
ohjeen hieroa sairastuneita jäillä. Jäähoidosta oli saatu
hyviä tuloksia, koko ruumista siveltiin useita kertoja
päivässä jäillä. Aivan alussa käytettiin tehokasta oksetus-
lääkettä tai oksetussuolaa. Myös voimakas hikoilu auttoi
tartunnan saaneita parantumaan, siitä oli todisteena
sotilasosasto, joka oli joutunut niin ankaralle marssille että oli
kylpenyt hiessä ja välttynyt taudilta.
129

Etikkaa käytettiin sekä sisäisesti että ulkoisesti, jotkut
pesivät sillä hampaansa ja kasvonsakin, etikkaa käytettiin
parfyymin tapaan. Muistan että kaikkialla haisi etikka, eikä
se ollut mitenkään vastenmielinen haju. Lääkäri Orraeus
antoi myös ohjeen savustamisesta rikin, hartsin ja
aromaattisten aineiden yhdistelmällä. Kaikki mikä tartutti,
savustettiin. Kodit, esineet, potilaan vaatteet... savua ja etikkaa!
Tuhkapulveria jaettiin ilmaiseksi köyhille, mutta sitä myös
myytiin, ja sillä käsiteltiin kirkkoja ja muita julkisia
rakennuksia.
Voi mikä kauhu, mikä suru, mikä pelko!
Moskovasta oli tullut kuoleman kaupunki. Mykkä epätoivo
paistoi kaikkien kasvoilta. Pitkät rivit taloja olivat typötyhjiä.
Öisin kauhean hiljaisuuden rikkoi vain ruumisvaunujen
yksitoikkoinen ääni, sillä ruumiita piiloteltiin ja heitettiin
kaduille, joilta niitä kerättiin hevoskärryihin.
Hautausmaita jouduttiin perustamaan lisää, ja kun haudankaivajia ei
ollut riittävästi, rikollisia päästettiin vapaaksi vankiloista.
Heitä käytettiin kaikkein välttämättömimpiin ja vaaral-
lisimpiin tehtäviin. Mikäli haudankaivajaa ei ollut
saatavilla, asukkaat velvoitettiin itse huolehtimaan omaistensa
hautaamisesta. Heti sen jälkeen heidät määrättiin
karanteeniin. Roskaväki riehui tyhjilleen jääneissä palatseissa,
huonekaluja ja tauluja poltettiin kaduilla. Ihmiset käyttivät
ruttoon kuolleiden vaatteita ja tavaroita. Varkaat ryöstivät
niitä kuolleiden taloista. Kenraali Jeropkinin lähettämä
sotilasosasto joutui käyttämään kovia otteita järjestyksen
palauttamiseksi. Ratsukaarti hajotti rosvojoukot ja
mer130

kitsi räyhääjät punaisella maalilla joka ei lähtenyt
pesemällä. Koska samaan aikaan käytiin Turkin sotaa,
riittävää sotilaallista voimaa oli vaikea saada kootuksi, ja rutto
oli harventanut myös paikallisten joukkojen rivejä.
Ruhtinas Orlovin loistava oivallus käyttää maalia auttoi
levottomuuksien hillinnässä.
Jos joku ihminen ansaitsisi maineen palautuksen teoista,
joita ei yleisesti lueta hänen ansiokseen, niin ruhtinas
Grigori Orlov. Hän saapui meidän kanssamme Moskovaan ja
teki voimiaan säästämättä työtä moskovalaisten hyväksi.
Ruhtinas Orlovin ensimmäisiä tehtäviä oli uuden Terveys-
neuvoston nimittäminen. Myös Orraeus ja minä tulimme
sen jäseniksi. Terveysneuvosto laatija painatti
kaupunkilaisille ohjeita tartunnan välttämisestä ja hoitoon
hakeutumisesta. Sillä oli suuri merkitys ihmisten luottamuksen
palauttamisessa. Vähintään yhtä suuri merkitys oli ruhtinas
Orlovin henkilökohtaisella työllä, hän kulki päivät kadulla
valistamassa ja lohduttamassa kansanjoukkoja, hän puhui
ja opetti, teetti julistuksia joita luettiin kirkoissa. Hän
laati karanteenisuunnitelmia, tapasi sairaaloiden
henkilökuntaa, antoi ohjeita virkamiehille. Tuskin hän ehti niinä
viikkoina paljon nukkumaan, muistan kuinka uupunut hän oli
kun näin hänet torkkumassa aamuyöstä
komentopaikkansa työpöydän takana.
Ruhtinas Orlov oli saanut keisarinnalta
valtuutuksen käyttää ruton torjumiseen huomattavia summia rahaa.
Korttelilääkäreiden oli käytävä tapaamassa kaikkia, joiden
131

oli ilmoitettu sairastuneenpa vietävä köyhille ilmaisia
lääkkeitä keisarillisesta apteekista. Myös ruokaa jaettiin
ilmaiseksi. Kaduille perustettiin keittiöitä, joissa porisi
keitto suurissa padoissa, ja syöjiä riitti aamusta iltaan. Orlov
ymmärsi, että kansalle oli annettava mahdollisuus
tavalliseen elämään ruton runtelemassa kaupungissa, ihmisille oli
annettava toivoa paremmasta.
Karanteenin merkitys ruton hillitsemisessä oli
ratkaiseva. Orraeuksen määräämän tiukan karanteenin ansiota
oli, 	että Suuri Keisarillinen Lastentalo, jossa oli yhteensä
yli iooo lasta ja hoitajaa, säästyi kokonaan rutolta.
Minulla oli kunnia ilmoittaa tämä ilosanoma Orraeuksen kanssa
Hänen Majesteetilleen.
Ruhtinas Orlov määräsi kaupungin rajoille
suurimpien teiden varteen tarkastuspisteitä, ja niiden yhteyteen
perustettiin katettuja toreja, joilla myytävät elintarvikkeet
tarkastettiin. Rutto oli kuitenkin ehtinyt jo tätä ennen
levitä Moskovan ympäristöön, ja siellä kuolleiden määrä
nousi yhtä suureksi kuin itse kaupungissa. Erityisesti Pietarin
suuntaan kulkevaa liikennettä tarkkailtiin ja Orraeuksen
ansiosta muutama sikäläinen tartuntatapaus saatiin
hoidetuksi ilman paniikin leviämistä.
Suojalinjoja vedettiin ja liikkumista rajoitettiin myös
kaupungin keskustassa. Karanteeni ei koskenut sairaaloissa
työskenteleviä nunnia, hoitajia ja lääkäreitä. Meillä oli
jokaisella rinnassamme merkki, jonka perusteella
vartiomiehet tunnistivat meidät eivätkä pysäyttäneet. Tavallinen näky
oli nunna, joka saattoi kantaa kahtakin lasta kohti sairaalaa.
132

Joskus olimme niin väsyneitä että emme olisi jaksaneet
ottaa askeltakaan. Mutta kärsimykseen emme turtuneet,
emme kaikkein tuskallisimpinakaan hetkinä. Eräs tapahtuma
kosketti sieluani kauan. Pidin sylissäni kahta pienokaista ja
saatoin heidät rajan yli. He katsoivat minuun
luottavaisesti, minä katsoin heihin, he sulkivat silmänsä ja olivat poissa.
Kaikki ruttosairaiden saastuttamat talot, joiden
polttamisesta ei aiheutunut vaaraa lähiympäristölle, tuhottiin.
Orlov poltatti kaupungissa noin 3000 taloa. Kaikkialla
leijaili savun haju. Yhtä paljon taloja puhdistettiin
tuulettamalla ja savustamalla. Savustamista käytettiin paitsi
talojen sisätilojen myös vaatteiden ja esineiden
puhdistamiseen. Vapaaehtoisten armeija kulki siivoamassa
asuntoja, joissa ruttosairaita oli ollut, ja heidän vaatteitaan
poltettiin pihoilla nuotioissa. Me käynnistimme vapaaehtoisen
vaatteiden ja huopien keräyksen. Niitä tarvittiin varsinkin
isättömille ja äidittömille lapsille, joita varten
perustettiin uusia orpokoteja. Itse organisoin miehiä kuljettamaan
umpivaunuilla puhdasta vettä Moskovan ulkopuoleltapa
se pelasti monien hengen.
Marraskuussa uusien ruttotapausten määrä väheni
huomattavasti. Karanteeneja purettiin, elämä alkoi elpyä.
Ruhtinas Grigori Orlov suunnitteli lähtevänsä Pietariin. Hän
oli väsymyksestä puolikuollut niin kuin me kaikki
muutkin. Lähes kolme kuukautta jatkuvaa valvomista,
taistelemista lasten ja nuorten, äitien ja isien elämästä. Traagisia
menetyksiä, vieläkin, kun luulimme että kaikki olisi ohi.
133

Olin huolissani Fannysta. Hän valitti silloin tällöin
alavatsaansa. Hän säläsi minulta jotakin, olin varma että
hänellä oli silloin tällöin verenvuotoa. Mutta kun
ilmoitin että tutkin hänet, hän suuttui ja sanoi, ettei hänellä
ole mitään hätää, hän on vain syönyt huonosti ja
nukkunut huonosti. Minun olisi pitänyt ottaa vaimoni
tutkittavaksi, mutta meidän kaikkien elämän keskipisteeksi
nousi yllättäen kahdeksanlapsinen perhe. Fanny heidät löysi.
Hän oli ollut nunnien kanssa etsimässä vielä
mahdollisia sairaustapauksia Moskovan ulkopuolelta. Perhe löytyi
hylätyn näköisen talon vinttikerroksesta. Ylhäällä portailla
istui pieni itkevä poika, joka sanoi, että äiti ja isä nukkuvat.
Ja siskot ja veljetkin nukkuvat. Fanny löysi
kaksihuoneisen kylmän asunnon, jossa pöydällä oli muutama leivän-
kannikka. Asunnossa oli äidin ja isän lisäksi seitsemän
lasta, kaikilla oli korkea kuume ja märkäpesäkkeitä, osa heistä
oli jo tajuttomia. Fanny, joka oli hyvin suojautunut,
huomasi tutkiessaan kaikilla jo paisuneet rauhaset. Fanny tutki
jokaisen lapsen erikseen ja huomasi pikkupojan ehkä
välttyneen tartunnalta. Perheen äiti tajusi Fannyn läsnäolon,
Fanny selitti hänelle lähtevänsä hakemaan apua ja kaappa-
si terveen lapsen syliinsä. Tiellä partioi kaartilaisia, joiden
kautta Fanny sai sanaa Suureen sairaalaan ja perhe haettiin
kaksilla sairasvaunuilla turvaan.
Poika, Anton, kertoi Fannylle täyttäneensä juuri
neljä vuotta. Kun tulin Suureen sairaalaan etsimään Fannya,
hän istui käsi kädessä lapsen kanssa eteisen penkillä,
syötti tälle ruokaa ja juotti maitoa. Kun kysyin Fannyn
omas134

ta voinnista, hän sanoi ettei ollut mitään hätää. Minun ei
olisi pitänyt uskoa häntä. Tutkin heti lapsen, totesin saman
kuin Fanny, Anton ei näyttänyt saaneen tartuntaa. Panin
pojan karanteeniin ja määräsin nyt myös Fannyn
karanteeniin. Siirsimme heidät Orlovin palatsin majapaikkaamme.
Samalla kun sain terveelle lapselle Fannysta hoitajan, sain
Fannyn lepäämään. Hän oli hoitanut uupumatta
pienokaisia, hän oli noudattanut käskyjäni turvallisuuden suhteen,
hän pesi käsiään jatkuvasti, hän käytti aina käsineitä ja piti
joka hetki työssä liinaa kasvojensa edessä. Jossakin
vaiheessa, kun epidemia oli saatu hallintaan, olin lakannut
huolehtimasta hänestä ja huomasin hänen olleen sitkeämpi kuin
luulin. Jos minulla olisi ollut aikaa...
Vaikka ruttoon sairastuneiden määrä oli suorastaan
romahtanut, Suuressa sairaalassa oli yhä kiire. Aloin olla
kestämisen rajoilla niin kuin Orraeuskin. Kun tulimme
majapaikkaamme, peseydyimme kuumassa vedessä puu-
saaveissa ja tuskin jaksoimme puhua keskenämme. Siksi en
ehtinyt samalla tavalla vahtia Fannya kuin heti tultuamme.
Siksi on niin vaikea kirjoittaa siitä...
Marraskuun loppupuolella sää muuttui
Moskovassa lämpimäksi. Me odotimme syksyn myrskyjä, ja
tapahtui päinvastoin. Aurinko porotti taivaalta lämpimänä, ja
kalpeat ruton lannistamat moskovalaiset saivat siitä uutta
voimaa, vaikka kaupunki oli aavemaisen hiljainen.
Senhetkinen tieto oli, että rutto oli surmannut yli 53 000
moskovalaista, eli neljänneksen asukkaista.
135

Meidän viimeinen taistelukenttämme oli Vasiljevitsin
perhe. Me hävisimme taistelun. Tartunnan saanut perhe
menehtyi yksi toisensa jälkeen, viimeisenä
kymmenvuotias poika, joka oli jo hetken aikaa näyttänyt parantuvan.
Silmissäni on ikuisesti kuva tästä nääntyneestä,
nälkiintyneestä perheestä, jonka äiti ja isä ja kahdeksasta lapsesta
viisi poikaa ja kaksi tytärtä taistelivat hengestään. Pieni poika
oli mennyt ulos ja yrittänyt sanoa, ettei äiti puhu vaan ajaa
hänet huoneesta pois ja nukkuu vain. Miksi äiti ajoi pois?
Että edes yksi lapsista pelastuisi... Mutta kukaan ei
kuunnellut lasta. Kuinka perheestä vain hän selvisi? Miksei hän
saanut tartuntaa? Siksi, ajattelen nyt, että hänellä on
tehtävä tässä maailmassa, minä uskon niin.
Vasiljevitsin perheeseen kulminoitui meidän
tuskamme, Orraeuksen ja minun, niin Fannyn, nunnien kuin
kaikkien lääkäreiden. Jos perhe olisi saatu aikaisemmin
sairaalaan, joku olisi saattanut pelastua.
Perhe siunattiin sairaalan kirkossa. Menimme Fannyn
ja pikku Antonin kanssa mukaan. Poika katsoi silmät
suurina mustia arkkuja. Hän pelkäsi niitä, ei ymmärtänyt, että
niissä lepäsi hänen perheensä. Otin lapsen syliini ja
puristin pientä miestä itseäni vasten. Minulle tuli merkillinen
tunne, että tapahtui jotakin, minkä oli määrä tapahtua.
Fanny silitti lapsen poskea ja katsoi minua vakavana. Hän
sanoi hiljaa lauseen, jonka merkitys selvisi minulle vasta
myöhemmin:» Peeter, lapsella on hyvä olla sinun sylissäsi.»
Sen viikon aikana Fanny ei poistunut hetkeksikään
lapsen luota. Lapsi turvautui Fannyyn. He lepäsivät
yhdes136

sä, he nukkuivat paljon, he söivät yhdessä, kävivät
kävelyllä ja istuivat puistossa. Fannyn kalpeat kasvot eivät silti
saaneet väriä. Fanny oli laihtunut paljon, nyt vasta
huomasin sen. Huomasin että hän paineli joskus vatsaansa,
mutta otti kätensä heti pois nähdessään minun katsovan.
Tultuani eräänä iltana huoneeseemme löysin sekä Fannyn että
lapsen taas vuoteelta lepäämässä. Silloin päätin tutkia
Fannyn perusteellisesti.
Olin varma, ettei Fanny ollut saanut ruttotartuntaa,
mutta hän oli kenties ollut huonolla syömisellä tai juonut
saastunutta vettä, sillä hän myönsi että hänellä oli
vatsakipuja. Pyysin nunna Jelenaa hoitamaan poikaa. Tein omia
päätelmiäni tutkiessani tuskaista Fannya. Minusta kivut
eivät olleet suolistossa, ne olivat alavatsassa ja säteilivät
nivusiin asti. Kivut yltyivät yöllä koviksi, annoin hänelle
rauhoittavia yrttejä, pidin häntä sylissäni ja hän
rauhoittui aamuyöllä. Pieni Anton halusi nukkua kanssamme.
Tiesin, että lapsen kohtalo oli ratkaistava, sillä meidän piti
pian palata takaisin Pietariin jonne ruhtinas Orlov oli jo
lähtenyt.
Aamulla Fanny puhui minulle epäilyistään. Hän ei
vastustanut kun vein hänet Suureen sairaalaan ja suoraan
Orraeuksen luokse. Pikku Anton tuli mukanamme. Hänellä
ei ollut muita kuin me. Moskova oli täynnä orpoja lapsia.
Valtioneuvos Durnovo antoi oman palatsinsa niiden lasten
käyttöön, jotka isättöminä ja äidittöminä kulkivat kaduilla.
Orlovin toimesta lähes kaikki orpolapset oli saatu hoitoon.
Myös Anton, josta me pidimme huolta. Poika ei puhunut
137

paljon, hän ei enää jättänyt silmistään Fannya eikä
myöskään minua. Hän katsoi minua vakavana. Mitä hän
ajatteli? Ymmärsikö hän, että äiti ja isä ja sisarukset eivät koskaan
enää palaisi? Ja huiliko hän, että mekin jätämme hänet.
Orraeuksen tuomio oli kauhistuttava: Fannylla oli
emän ulkopuolinen raskaus. Fannyn iän huomioon ottaen
se tuntui epätodelliselta. Me katsoimme Orraeuksen
kanssa vakavina toisiamme silmiin, me molemmat tiesimme,
että Fannyn verenvuodot muuttuisivat pian rajummiksi.
Tiesimme, että meillä ei olisi paljonkaan keinoja auttaa
häntä. Fanny itse ei ymmärtänyt tilaansa, hän puhui vain
iästään ja siitä, kuinka on mahdollista tulla niin vanhana
raskaaksi. Pidin häntä sylissäni kauan. Ei hän itkenyt, hän
painui kasaan ja kyyhötti voimattomana penkillä poika
vieressään. Orraeus sanoi hiljaa, että hän on taistellut
ennenkin ja taistelee nytkin, ja että meitä on kaksi tässä
taistelemassa.
Fanny katsoi nukkuvaa lasta, silitti tämän hiuksia ja
kuiskasi minulle, että pitäisin huolta Antonista, ottaisin
hänet lapsekseni. Panisin pojan yliopistoon, kouluttaisin
hänestä lääkärin. Huolehtisin hänelle parhaimman
koulutuksen, että hän voisi valmistuttuaan ryhtyä taistelemaan
ruttoa, tarttuvia tauteja, isorokkoa ja lasten
kuolleisuutta vastaan. Hän pyysi minua opettamaan poikaa
voittamaan ennakkoluulot, jotta ihmisten kärsimyksiä voitaisiin
helpottaa.
Kaksoisveljeni Ilmar tuli Tartosta juuri noina päivinä
Moskovaan. En ollut ehtinyt lähettää hänelle kiijettä
Fan138

nyn tilanteesta, mutta kohtalo oli jäljestänyt niin, että hän
tuli juuri silloin. Meidän olisi pitänyt valmistautua
lähtemään Pietariin, mutta me emme pystyneet. Fannyn tila
huononi, häntä olisi ollut mahdotonta kuljettaa
vaunuilla Pietariin saakka. Verenvuodot olivat runsaita, ja minä,
joka olin hoitanut naisten vaivoista kärsiviä vuosikausia
Pietarin Marian sairaalassa, tein minkä voin. En
poistunut vaimoni luota hetkeksikään. Orreaus kävi päivittäin
katsomassa Fannya ja lupasi tulla heti apuun, jos en yksin
selviäisi.
Ahdistuneena muistelen Moskovan synkkiä päiviä ja
öitä... Sitä voimattomuutta jota tunsin rakastamani naisen
lähellä - sille ei ole sanoja. Pidin häntä sylissäni vuoteella
istuen. Hänen kasvonsa hehkuivat kuumeesta, hän hengitti
syvään, valitti joskus ääneen. Nunna Jelena oli hänen
luonaan, kun minun oli mentävä työhöni sairaalaan. Pieni
Anton kaivautui Fannyn syliin ja silitti tämän poskea. Palasin
juosten sairaalasta heidän luokseen, olimme yhdessä me
kolme, niin kuin perhe. Lapsi nukahti usein syliini, mutta piti
Fannyn kättä tiukasti kädessään. Hän ei luopunut meistä.
Veljeni Ilmar ehdotti, että hän ottaa pienen Antonin
mukaansa Tarttoon, hoitaa häntä ja odottaa minua
tulevaksi joko Fannyn kanssa tai yksin. Sanoin veljelleni, että
joudun tulemaan yksin. Nostin lapsen syliini ja puhuin.
Kerroin, että Ilmar-setä vie hänet vaunuilla kauas uuteen
kaupunkiin jonka nimi on Tartto. Ja minä tulen perässä. Sanoin
lapselle, että otan hänet omaksi lapsekseni, mutta hän ei saa
koskaan unohtaa omaa isäänsä, äitiään ja sisaruksiaan, jotka
139

ovat nyt taivaassa. Ovatko he enkeleitä, lapsi kysyi. Minä
nyökkäsin. Lapsi katsoi minua kauan silmiin, sitten hän
kysyi, että tulenko ihan varmasti perässä. Vastasin, että minä
tulen. Ihan varmasti tulen. Lapsi vaistosi, että hän joutuisi
eroamaan Fannysta. Itkin salaa, kenenkään näkemättä. Niin
uupunut minä silloin olin. Olen vieläkin.
Istuin heikkenevän vaimoni vuoteen vierellä
Moskovan Suuressa sairaalassa useita päiviä. Fannyn verenvuodot
jatkuivat, hän rukoili Jumalaa että hänet otettaisiin pois.
Hän pääsi pois joulukuun 15. päivänä 1771. Oli sunnuntai,
ja hänen kuollessaan kaikkien kirkkojen kellot soivat, kuin
yksinomaan hänelle. Minulla on poika, Anton Semjonovits,
jonka otin omakseni, niin kuin Fanny toivoi. Anton on se
lapsi, jonka Fanny olisi minulle antanut, jos olisimme
kohdanneet nuoruutemme keväässä. Olen hoitanut häntä kaikki
nämä vuodet niin kuin rakastava isä hoitaa. Hän käy koulua
Tartossa, ja toivon, että kun minua ei enää ole, hän
valmistuu lääkäriksi. Ja jos minun aikani on lähteä, minun
pojallani on setä, veljeni Ilmar. Yhtä läheinen pojalle kuin minä.
Otin pojan omakseni, sillä hän oli yhtä paljon minun
kuin Fannyn lapsi. Fanny oli lapsen kuolleen äidin
sijaisena kaksi viikkoa.
Tätä kirjoittaessani poikani Anton on nyt neljäntoista,
vakava, vähän niin kuin minäkin. Minä en saa nähdä
poikaani lääkärinä, mutta hänestä on kasvamassa hieno nuori
mies, jolla on sydän paikallaan. Olen kertonut hänelle
Fannyn toivomuksen, hänen testamenttinsa.
140

Haluan kiittää Hänen Majesteettiaan siitä
luottamuksesta ja suuresta ystävyydestä, jota hän tunsi Fannya kohtaan.
Fanny puhui usein Tsarinnasta. Hänellä ei koskaan ollut
tukenaan omaa äitiä. Fannylle Hänen Majesteettinsa ei
ollut vain keisarinna vaan ihminen, läheinen, inhimillinen,
rakas, kuin perheenjäsen. Fanny tunsi syvää kunnioitusta
naista kohtaan, jonka lähellä hän sai niin pitkään kulkea.
Meidän sallittiin olla yhdessä miltei puolitoista
vuotta. Jokainen päivä oli elämän täyttymys, täynnä rakkautta.
Suren syvästi, etten ole päässyt Fannyn haudalle Tsarsko-
je Seloon. Synkkinä ja yksinäisinä öinä olen usein ajatellut
hänen hautakumpuaan.
Tunnen suurta helpotusta saadessani kertoa tämän
kaiken. En ole voimattomuuttani pystynyt aiemmin
puhumaan. Ellen eräänä toukokuisena iltana Pietarin
Talvipalatsin Salaisella portilla olisi ollut todistamassa hevosen
pillastumista, Fanny olisi kenties vieläkin elossa. Fannyn
kuolema oli minun syyni. Kuolleet panevat meidät
ajattelemaan elämää. Vain unohdetut ovat kuolleet.
Tartto. Kesäkuu 1785.
Peeter Eduard Ramm
Jälkikirjoitus
Isäni, lääkäri Peeter Ramm kuoli sydämen kouristukseen
Tartossa 12. päivänä marraskuuta 1785.
Anton Ramm
141

12. 	LUKU
Jalkani eivät ole kunnossa, sydämestäkin ottaa joskus.
Vartaloani kihelmöi kuin nuorena tyttönä, se ei ota asettuakseen vanhan
naisen muottiin, se panee vastaan ja vaatii miehen huomiota. Veret
kulkevat kohisten, kun näen vilahduksenkin Zubovista, joka sekä on
että ei ole, mutta kuitenkin on. Nytkin hän kulkee vartijoiden
huoneen läpi hitaasti, lantiotaan heilutellen kuin poikani Aleksei. Onko
tuo jokin uusi tapa, että miehet kävelevät kuin naiset...
- Mitä tuo yksi tuolla taas norkoilee vartijoiden huoneessa?
- Leon, älä hermostu. Kohta alat luennoida »vanhan naisen
harhoista» ja muistutat asemani tuomasta arvokkuudesta. Minusta
on hienoa, että olemme niin hyviä ystäviä, että voin puhua sinulle
asioista, joista puhun yleensä vain sisarelleni Aleksandralle. Sinä
suljet silmäsi ja katsot kaukaisuuteen, kun rohkenen raottaa tätä naisen
elämääni. Olet liian säädyllinen noin komeaksi mieheksi, haluaisit
peittää kuin sumuverhoon kaiken sen, mikä liittyy naisen ja miehen
läheiseen kohtaamiseen. Esittäisin kysymyksen, Leon.
- Vastaan... jos osaan.
- Onko täysin moraaliton ajatus, että kuusikymmentäkuusi-
vuotias nainen saa ilakoida vuoteessa nuoren miehen kanssa?
- Mitä minä tiedän moraalista, mutta yleensä nainen ja mies,
ainakin suunnitellessaan liittoa, ovat suurin piirtein
samanikäi142

siä. Zubov on teitä kolmekymmentä vuotta nuorempi. Yleisesti sitä
paheksutaan. Jos nyt kysytte.
- Minuun kohdistunut paheksunta lisääntyy, olkoon mies
minkä ikäinen hyvänsä. Niin kuin en tietäisi näiden
matalamielisten synnittömien ajatuksia. Mutta kukaan ei ole tullut arvostelemaan
minua suoraan. Harkitsen ja päätän itse, otanko Zubovin tänään vai
en. Saatan ottaakin.
- Niin kuin se minulle kuuluisi, Madame! Mutta elämäänne
liittyy miehiä, joilla on ollut suuri vaikutus koko valtakunnan asioihin.
- Yhdellä on ollut, muut ovat luulleet vaikuttaneensa.
GRIGORI ALEKSANDROVITS POTEMKININ LAPSUUDENKODISSA
OLI VAIN NELISENSATAA MIESPUOLISTA MAAORJAA. Grigori Syntyi
syksyllä 1739 Tsizovan kylässä, joka sijaitsee lähellä Pyhän Smolens-
kin linnoituskaupunkia. Aleksandr Vasiljevits Potemkinilla ja Darja
Vasiljevnalla oli viisi tytärtä ja yksi poika. Isän kuoltua Darja Vasiljev-
na otti pesueensa ja muutti Moskovaan. Grigori - Grisa, kuten minä
häntä nimitin - alkoi opiskella Moskovassa yliopiston yhteydessä
olevassa kymnaasissa. Hänellä oli taipumusta syvään
uskonnollisuuteen, se seurasi häntä hänen elämänsä loppuun asti. Hän oli
yhdentoista, kun hän rekisteröityi aseelliseen palvelukseen. Niin oli tapana.
Kuusitoistavuotiaana hän rekisteröityi ratsukaartiin, sekin oli tapana,
ja kirjoittautui Moskovan yliopistoon. Hän rakasti kirjoja, luki kaiken
mitä eteensä sai, harrasti musiikkia ja opiskeli jopa sellaisella
ahkeruudella, että pääsi yliopiston kahdentoista parhaan pojan joukkoon.
143

Siihen aikaan keisarinna Elisabetilla oli rakastajanaan Ivan Ivanovits
Suvalov, Moskovan yliopiston kultivoitunut ja älykäs perustaja. Tämä
Suvalov, joka hallituskauteni alussa liittyi myös minun kabinettiini,
kutsui tuolloin nämä kaksitoista poikaa Moskovasta Pietariin ja vei
heidät esittäytymään suoraan keisarinnalle. Esittely tapahtui Talvi-
palatsissa, eikä Grigori Potemkin olisi silloin voinut edes kuvitella,
että aikanaan hän pasteeraisi palatsin käytävillä, ja varsin salaisessa
tehtävässä! Mutta jo ensimmäisellä käynnillään Pietarissa Potemkin
ylennettiin korpraaliksi vaikkei hän ollut ollut päivääkään sotilaana.
Elisabet Petrovna antoi hänelle arvon tunnustuksena kreikan kielen
ja teologian taidoista.
Pari vuotta myöhemmin tämä loistava oppilas kuitenkin
erotettiin Moskovan yliopistosta opintojen laiminlyömisen takia, ja hän
päätyi Pietariin ratsukaartiin. Tuolloin hän näki päivittäin Smolnan
luostarin kauniit rakennukset, sillä ratsukaartin rykmentin
päämaja sijaitsi niiden vieressä. Ensimmäistä kertaa kuulin nimen
Potemkin palatsivallankumoukseni aikaan. Nimi oli minulle tuntematon
niin kuin muillekin vielä silloin. Olin lähdössä joukkojeni
kanssa Pietarhoviin ottamaan virallisesti vallan mieheltäni. Istuessani
jo hevoseni selässä huomasin, että minulta puuttui dragonne, mie-
kankannatin. Salamannopeasti vierelleni ratsasti mies, jota vilkaisin.
Hän ojensi minulle dragonnensa ja esittäytyi: »Alikersantti
Grigori Aleksandrovits Potemkin, Teidän Majesteettinne.» Olimme
kohdanneet. Sen jälkeen hän ei ollut tuntematon, siitä hän piti itse
huolen. Hän alkoi viihtyä hovissa, aluksi Orlovin veljesten seurassa, yleni
nopeasti armeijassa ja osallistui Turkin sotaan ensin kenraali Rum-
jantsevin adjutanttina, sitten pian ratsuväen komentajana.
144

KUN POTEMKIN PALASI TURKIN SOTARINTAMALTA PIETARIIN,
HÄN ASETTUI ASUMAAN SAMOILOVIN PALATSIN
PIHARAKENNUKSEEN. Kutsuin hänet hoviin, mutta hän käyttäytyi minua kohtaan
välinpitämättömästi, teeskenteli. Mutta heti kun hän näki silloisen
suosikkini Vasiltsikovin, hän suuttui, ja syntyi tappelu. Tekivät
sovinnon, kun oli pakko. Seurasi vaihe, jolloin minulla oli itse asiassa yhtä
aikaa kolme rakastajaa.Tietysti Orlov, sitten Vasiltsikovja Potemkin.
- Kaikkihan sen tiesivät.
- Grigori Orlov ei uskonut, että hänet oli hylätty. Se onneton
Vasiltsikov oli virallisesti kaikissa tilaisuuksissa rinnallani ja samoin
myös Grigori Potemkin. Siitä voisi tehdä komedian! Makuuhuoneeni
ovella Skurin, Suuri Ohjaaja, joka ohjaa Ykkösen makuuhuoneeseeni,
kiidättää paikalla odottavan Kakkosen odottamaan Siniseen budoaa-
riin, ohjaa pois makuuhuoneesta Ykkösen ja kiidättää hänet
käytävään, ottaa Kakkosen ja työntää hänet makuuhuoneeseen, kiidättää
Kolmosen odottamaan Siniseen budoaariin, vetää makuuhuoneesta
Kakkosen käytävään ja ohjaa Kolmosen makuuhuoneeseen. Kolme
miestä liikkuvat kuin marionetit huoneesta toiseen Skurinin
käskystä. Keisarinna ei tee mitään, kurkistaa korkeintaan vuoteestaan silk-
kipeiton alta... Niinkö, Leon? Vai onko tämä mielikuvitusta?
Välillähän minunkin piti tietysti vetää henkeä. Ja sitten he kaatuivat ylleni
kuin kuuma humahdus. Rukoilinkohan minä tässä komediassa välillä
armoa ja välillä lisää.
Pidän hänen huumoristaan. Joskus se kukkii oikein kunnolla, ja
silloin kun hän nauraa itselleen, hän on brillante. Valitettavasti
tällaisia hetkiä on vähän. Vanhuus muuttaa toisaalta
suvaitsevaisemmaksi, mutta on alueita, joilla hän ei kerta kaikkiaan
145

siedä leikkiä. Hän suuttuu silmittömästi, jos jokin puheenaihe
ei tyydytä häntä. Mutta Skurin on kyllä joutunut näkemään yhtä
ja toista. Mitä kaikkea sellaista hänen tiedossaan onkaan, mistä
hän ei tule koskaan puhumaan kenellekään sanaakaan.
ROMANSSINI VASILTSIKOVIN KANSSA OLI LYHYT. Potemkin oli
raivoisan mustasukkainen tälle nuorelle kaartinluutnantille, joka
oli 	hyvännäköinen ja vakava mies, mutta pitkästyttävä. Kun Grisa
näki Vasiltsikovin edelleen olevan rinnallani, hän sulkeutui Pietari
Suuren perustamaan Aleksanteri Nevskin luostariin. Mies eli kuin
munkki, asui keljassa, kulki mustassa kaavussa klobukki päässään,
kasvatti parran, paastosi, rukoili, lauloi kuorossa. Hän otti
vastaan vieraita, mutta ei päästänyt ketään keljaansa. Hätäännyin. En
halunnut hänen vetäytyvän julkisesta elämästä, hän oli liian hyvä
mies siihen. Ystävättäreni kreivitär Praskovja Bruce toimi
viestinviejänä välillämme ja pystyi vihdoin viimein tuomaan hänet hoviin.
Potemkin on aina ollut varsin uskovainen mies, mutta en voi
nauramatta ajatella häntä munkkina.
Potemkinin paluu hoviin tiesi Vasiltsikovin lähtöä. Olin aivan
tahdoton Grisan käsissä. Meidän suhteemme alkoi mielettömästä
intohimosta ja päättyi syvään ystävyyteen. Mutta sillä välillä...
Eräänä päivänä Potemkin muutti Talvipalatsiin huoneistoon,
joka sijaitsi minun huoneistoni alapuolella. Myös Orlov ja Vasiltsikov
olivat asuneet siellä. Kerrotaan tarinaa, että Potemkin ja Orlov
olisivat kohdanneet portaikossa ja Orlov olisi sanonut: »Te nousette, minä
laskeudun.» Hyvä tarina, hyvä lause. Tällaista kerrottiin.
146

KYMMENEN VUOTTA MINUA NUOREMPI MIES SYTYTTI MINUSSA
SELLAISEN PALON, ETTEN OLLUT KOSKAAN TIENNYT SELLAISTA
olevan. Hän saattoi olla samaan aikaan sekä inhottava että
ihastuttava. Hän oli suuri niin kooltaan kuin hengenlahjoiltaan. Hän oli
sekä laiska että ahkera. Hän vaikutti välillä äärimmäisen
tyhmältä, sitten taas säkenöivän älykkäältä. Hän itki ja nauroi vuorotellen.
Mutta hän osasi rakastaa.
Tiedän, että lähettiläät ja asiainhoitajat kirjoittivat
kiihtyneinä kirjeitä omille hallituksilleen »hirvittävästä ja upeasta Potem-
kinista». Postimestarini kaappasi kaksi varsinaista makupalakirjettä.
Sir Robert Gumming kirjoitti päällikölleen lordi Suffolkille
Lontooseen, että keisarinna on löytänyt uuden rakastajan, joka saattaa
muuttaa koko Venäjän, koska Talvipalatsin »näyttämöllä» esitettävä
kappale tulee sisältämään »julkisen yhtymisen». Senaattori Jelagin Durand
toisti samoja ennustuksia de Distrofille. Hävytön kirje on jäljennetty
ja tallessa. Mutta ylitse kaiken loisti lausunnollaan Fredrik II, jonka
sanat oli tarkoitettu minulle. Sanon nyt venäjäksi yhden sanan, jota
en ole tainnut ääneen sanoa. Hän sanoi että nainen on aina nainen, ja
naisen hallitessa v a on enemmän vaikutusvaltaa kuin selvä-
järkisesti ohjatulla miehisen lujalla politiikalla! Voiko sen selvemmin
ilmaista kuin Fredrikin suulla! Semmoinen akka - staruha - minä
Katariina olen!
Grigori Potemkin vaikutti elämässäni kolmekymmentä
vuotta. Hän oli jättiläinen - korostan - sekä henkisesti että
ruumiillisesti. Tuolloin hänet tavattuani en vielä tiennyt, millaiset valtavat
147

hengen voimat hänellä oli, se selvisi vuosien mittaan kun
hänestä tuli Krimin valtias. Hän oli tasan kymmenen vuotta
nuorempi minua. Hänellä oli suuri pää, kastanjanväriset hiukset roikkuivat
kampaamattomina. Hän oli aina vähän kalpea kasvoiltaan, ja
kaiholla muistelen hänen huuliaan, jotka olivat harvinaisen punaiset.
Oikea silmä oli vihreään vivahtava, toinen silmä oli sokea. Grisa ei
itse koskaan kertonut, mitä silmälle oli tapahtunut, mutta huhuttiin
että se oli sokeutunut tappelussa Orlovin veljesten kanssa. Grisa
pukeutui huolimattomasti, itse asiassa hän ei pukeutunut lainkaan.
Hänellä oli lähes aina Talvipalatsissa ollessaan yllään painava,
maahan asti ulottuva vihreä itämainen samettitakki. Sen alla oli pitkä
valkoinen yöpaita, tai sitten ei mitään. Yleensä ei mitään. Kun hän
tuli luokseni, hän pudotti paksun samettitakkinsa lattialle ja
hyökkäsi sänkyyni. Hän oli täynnä käsittämätöntä miehistä vetovoimaa,
hän oli luultavasti valmis rakastelemaan joka hetki, mutta onneksi
hänellä oli järkeä valita paikka. Naiset lakosivat hänen edessään. Ja
hän naisten.
Hän, Grisani, oli minun aurinkoni, minun kuuni ja
maailmani. Ja tämä minun kuuni, aurinkoni ja maailmani sai kuukaudessa
12 	ooo ruplaa. Lisäksi Taurian palatsin, Anitskovin palatsin,
maaorjia, timantteja, kartanoita vain ollakseen lähelläni. Olen
kiitollinen hänelle siitä, että hän antoi minulle maailman kauneimman
Krimin, joka on kuin taivas, ihanin paikka maan päällä. Olen
kokenut sen tähtikirkkaat yöt, arot ja niiden tuoksut. Olen istunut
laivan kannella ja katsonut Dneprin jumalaisia rantoja. Olen levännyt
valkoisten verhojen suojassa kuutamossa ja nähnyt pienten kylien
liukuvan ohi. Ihmiset nukkuivat kodeissaan tietämättä, että heidän
keisarinnansa oli niin lähellä.
148

Pikkuhiljaa, vuosikymmenien aikana, Grisasta tuli minulle
korvaamaton. Hän oli Sotaneuvoston varapuheenjohtaja. Salaisen
neuvoston jäsen ja Pyhän Andreaksen ritarikunnan ritari. Hän sai
kunniamerkkejä: Joosef II:lta tuli Pyhän Rooman Keisarikunnan
ruhtinas, Fredrik II:lta Preussin Musta Kotka, Puolan kuningas
Stanislaus Augustukselta Valkoinen Kotka, Tanskalta Elefanttiri-
tarikunta, Ruotsilta Serafiimiritarikunnan risti. Englanti ei antanut
Sukkanauharitarikunnan kunniamerkkiä eikä Ranska vain
katolilaisille myönnettävää Pyhän Hengen kunniamerkkiä. Voi
kuinka vaikea hänen oli toipua siitä että joku sanoi ei. Turkin sodan
loppuessa niissä kuuluisissa Moskovan rauhanjuhlissa myönsin
hänelle Venäjän keisarikunnan kreivin arvon. Me, Keisarinna,
lahjoitimme hänelle timanttikehyksisen muotokuvamme. Kun pyysin
Orlovilta takaisin samanlaista kuvaa, hän lähetti pelkät timantit.
Potemkin oli myös runoilija, muusikko, taiteen tuntija... Me
rakastimme intohimoisesti, mutta samalla johdimme Venäjän
imperiumia. Minä myönnän: hän opetti minulle myös suvaitsevaisuutta
tavallista kansaa kohtaan. Kun hän suunnitteli uusia valloituksiaan
Dneprin ja Tonavan vaiheilla, en kuunnellut, katsoin vain hänen
profiiliaan, joka oli miehisen kaunis. Kun hän puhui mitä haluaa
syödä päivällisellä, en kuunnellut, katsoin hänen ruskeita
puolipitkiä hiuksiaan ja väljän aamutakin alla olevaa alastonta vartaloaan.
Hyväilin silmilläni hänen kasvojaan ja täyteläisiä huuliaan, valkoisia
hampaitaan ja leuassa olevaa kuoppaa. Hän ei kunnioittanut ketään.
Hän ei kumarrellut ketään. Hän ei uskonut ketään. Joskus hän
polvistui eteeni ja suuteli käsiäni. Hän rakasti naisia olematta
kenellekään uskollinen.
149

- 	Madame, kerroin aikoinaan, että sain erään kirjeen. Luen sen
teille nyt. Vihdoin.
Teidän Ylhäisyys Leon August.
Minä en ole ennen kirjoittanut kirjettä, vaan nyt sen teen.
Kun minun on paha vika tämä, kun sanoja ei tule ja lauseet
lyhyet. Jos hän ottaisi tämän huomioon.
Näin jumalatonta elämää en ole ennen nähnyt kuin nyt
Talvipalatsissa tuon viimeisen oriin jäädessä tähän talliin.
Vasiltsikov, joka on saamaton, oli kuitenkin sivistynyt mies
tähän Potemkiniin verrattuna, mutta epäilen että tämä
entinen on jo saanut lähdön.
Tämä ori Potemkin esiteltiin kolme viikkoa sitten hovissa
ja sitten matkattiin Tsarskojen Suureen palatsiin suoraan
keisarinnan yksityishuoneistoon. Siinä merkki mitä pelkäsin.
Sinne Suuren juhlasalin takana olevaan yksityishuoneistoon ei
kukaan tule kutsumatta, ja siellä nämä kaksi viettivät
ensimmäisen yön. Huoneiston edessä kukkatarha ja kauempana
lampi, nyt kaikki hangen alla, siksi oli hyvä kieriskellä takan
edessä lattialla lämpimässä. Kiire oli, sänkyyn ei ehditty.
Ja kun pari viikkoa myöhemmin - kaksi viikkoa
keisarinna antoi tälle kanaljalle heti alkuunsa ajastaan - palattiin
Pietariin, Talvipalatsin kappelin alla olevassa banjassa nämä
kaksi jatkoivat bakkanaalejaan joka ikinen ilta. Minä näin ne
täydessä touhussa! »Minun Grisani, jumalainen kentaurini»,
keisarinna kujersi. Ja sitten jatkoivat banjan lauteilla. Niillä
ei ole häveliäisyyttä olemassakaan. Äitikulta päästeli himos-
150

saan kirkuvia ääniä ja minä suljin ovia. Että minun, vanhan
miehen, joka en ole edes äitiäni nähnyt ilman vaatteita, täytyi
nähdä nämä kaksi riekkumassa alasti! Keisarinna nousi sieltä
kuumasta saunasta kierreportaita ylös suureen kylpemishuo-
neeseen tukka märkänä, yötakki lepattaen, kasvot punaisina.
Ja se Kyklooppi kiipesi kierreportaat perästä paksu yötakki
levällään ja sen liepeitten välistä letkui paljasta nahkaa. Kaikki
se keikkui näkyvillä kaikessa komeudessaan millä juuri oli
tehty työtä olan takaa. Puusaaviin ne kellahtivat ja nauroivat
hullun lailla.
Minä en kestä enää. Lähden pois tästä porttolasta. Vaan
mihin menet Skurin parka. Aina työssä, ei arvosteta.
Sukulaisia ei ole. Pieni asunto on Talvipalatsissa, muista palatseista
etsin itselleni aina huoneen. Mökkinikin poltin kun
keisarinna synnytti Alekseita maailmaan. Vanhojen Havukoiden
huoneistoon en mene. Haisevat vanhoilta pesemättömiltä
ihmisiltä ja luulevat Pietari Suuren hallitsevan. Tätä naista
olen palvellut siitä lähtien kun hän tuli Venäjälle. Kun
löytyisi jokin huone minulle raukalle. Keisarinna on unohtanut
asemansa sen Yksisilmäisen takia. Minua uskollista järkyttää
niin että sydämestä ottaa.
Keijuulle joutuu Skurin, ei ole paikkaa minne mennä.
Siksi kiijoitan Teille, Herra Denikin, kun Teillä on se
tyhjillään oleva portinvartijanmökki Kuukartanossa. Siinä on
kaksi huonetta ja se on lämmin talvellakin. Palvelisin Teitä
sen edestä ja keisarinna saisi ottaa tilalleni nuoremman ja
virkeämmän joka sietää silmissään tätä jumalatonta menoa.
Kun minua väsyttää. Nyt täytyy taas lähteä kuuntelemaan
151

sitä sirkutusta. Että minun Äitikultani jätti Saltykovin,
Poniatowskin, Orlovin ja Vasiltsikovin ja otti tilalle tuon
sonnin. Säästäisivät minua, Skurinia.
Olkaa niin hyvä Herra Denikin ja ottakaa minut sinne
portinvartijanmökkiin. Ja rouva Aleksandralle terveisiä, hän
saa puhua kyllä hänelle tästä purkauksestani. Näkemiin.
Vasili Skurin
Skurinin lähettämän kirjeen jälkeen olin loukkaantunut
keisarinnalle hänen puolestaan. Silloin minulla ei ollut samanlaista
asemaa kuin nykyään, mutta uskaltauduin puhumaan suoraan.
Sanoin, että tiedän seuraukset, kun puutun hänen
yksityiselämäänsä, mutta että Skurin on Talvipalatsin uskollisin ja
pisimpään palvellut kamaripalvelija, jolla ei ole edes omaa kotia.
Kysyin, kuinka on mahdollista, että jollekin Vasiltsikoville
annetaan palatsi, mutta tämä itse uskollisuus jätetään heitteille.
Skurin sai valita huoneensa.
- 	Leon, huomaan, että haluat loukata ottamalla tuon kirjeen
taas esille. Kyllä minä tiedän, että et pitänyt Potemkinista. Miksei
Skurin tullut itse puhumaan asuntohuolistaan! Raukkamaista
piiloutua sinun selkäsi taakse. Hän tietää hyvin, että hänestä on aina pidetty
huolta. Minun on vaikea sietää tuollaista kiittämättömyyttä.
152

13. 	LUKU
Valvoin viime yönä ja kuuntelin tuulen huminaa. Olen
surullinen vain ollessani yksin. Muistot tulvivat sieluuni. Jokin
kaipaus, jokin sana, jokin muisto läheisyydestä. Aamulla öiset ajatukset
kaikkoavat, niin nytkin. Olin tyynenä työpöytäni ääressä, kun Leon
saapui.
- Kuunnelkaa, Madame, lumimyrsky vaimenee. Se ei jaksa
enää riehua, siltä on mennyt voima. Meidän täytyy palata 1770-luvul-
le. Nekin myrskyt vaimenevat... Turkin sodan vaiheet, Pugatsovin
kapina, Krimin liittäminen Venäjään... Onko teillä mitään
iloisempaa kerrottavaa?
- Leon - on! Todella on. Näen, että haluat aivan
ehdottomasti saada tietoosi, mitä tapahtui viime perjantaina, kun olit lähtenyt
Aleksandran luokse Kuukartanoon. Täällä hovissa on kuulemma
päivitetty, että keisarinna oli koko päivän iltamyöhään kateissa. Kateissa?
Minäkö? Tällainen valaskala ei niin vain katoa. Jos hän katoaa, hän
katoaa omilla jaloillaan.
- En ole utelias teidän yksityiselämästänne, Majesteetti, mutta
153

kun koko naisarmeija täällä palatsissa siunailee ja huokailee ja
ihmettelee, niin olisiko aika kertoa.
- Utelias olet. Sinä pakahdut, Leon! No, miksen kertoisi,
tuleehan se aikanaan julki. Suoraan sanottuna halusin päästä sinusta eroon,
Leon. Pyysin sinua lähtemään heti aamusta Pavlovskiin. Lähdit
kiitämällä. Saisit olla koko päivän vaimosi kanssa kahden. Minä pidin
kerrankin vapaan illan. Olin suunnitellut sitä kauan. Olin
kyllästynyt jokapäiväisiin rutiineihin: »Tsarinna, kabinetti koolla. Ruhtinas
Suvalov kysyy, saako lounastaa kanssanne. Madame, Englannin uusi
lähettiläs on tullut. Oletteko allekirjoittanut kaikki paperit, jotka
ruhtinas Vjazemski lähetti? »Ilmoitin etten ole tavattavissa koko päivänä
kenellekään. En kenellekään.
- Suorastaan pakahdun.
MINUA OLI KIEHTONUT PITKÄÄN UUTINEN, ETTÄ JOKU
MOSKOVASTA TULLUT MAATUSKA OLI AVANNUT SYKSYN AIKANA UUDEN
ravintolan kazanskajakadulle. Kaikki vieraat otetaan
vastaan, ketään ei käännytetä pois. Valtavia uuneja lämmitetään
kuulemma vain koivuhaloilla. Paistavat kokonaisia sianruhoja, ja koska
ravintolan nimi on Kartoska, siellä tarjotaan paljon perunoita.
Ajatus on minusta hyvä, moskovalainen maatuska Vera Zinovjevna on
aikaansa edellä. Enkös ole sanonut siitä lähtien kun peruna tuotiin
Venäjälle, että se pitää nälän poissa.
Tein suunnitelman, johon kuului mies. Siis vanhahko mies,
minun ikäiseni. Ajattelin ensin Skurinia. Ei onnistuisi... Sitten
muistin vanhan ajurini ukko Valentinin. Hän hoitaa nykyään
hevosia Kesäpalatsin sisäpihan talleilla. Menin miestä tapaamaan, muka
katsomaan hevostani, ja tein ukolle ehdotuksen. Tämä pyöreä vilk-
154

kusilmäinen mies ei pokkuroinut, hän seisoi edessäni vino hymy
kasvoillaan ja tuumi, ettäkö kavaljeeriksi keisarinnalle. Sanoi, että siitä
puhuvat sitten kaikki seitsemän lastenlasta elämänsä loppuun. Pyysin
olemaan kertomatta.
Ukko lähti saman tien urkkimaan Kartoskaa, tuli ja sanoi että
sinne. Ehdotin perjantaita. Siis vain me kaksi. Annoin ohjeet, että
pöydässä minua piti sinutella, sanoa Katjaksi, mieluummin Katjusaksi,
eikä missään tapauksessa vahingossakaan Majesteetiksi, sillä aioin
naamioitua niin, ettei kukaan tunnistaisi. Ukko Valentin meni vähän
totiseksi, mutta kun on palvellut minua niin kauan Tsarskojessakin,
suostui.
Niin sitten kävi, että perjantaina seitsemän aikaan ukko
Valentin tuli lumesta puhdistettuja katuja Kesäpalatsista Talvipalatsin
pihaan. Oli ottanut omat hevosensa reen eteen. Sosiska Odin ja
Sosiska Dva ovat minullekin tuttuja. Niillä sitten mentäisiin
kulkuset kilisten. Niin niin Leon, hevosten nimet ovat Makkara ykkönen ja
Makkara kakkonen. Annapa minä kerron. Vaikka luen ajatuksiasi...
Lukee mitä lukee. Mitään noin hullua en ole vuosiin kuullut. Että
on ollut kansan parissa, rahvaan kanssa syömässä... Tunnisti-
vatko... puhuisi nyt kerrankin nopeammin.
Kartoskassa käytyään ukko Valentin oli sanonut, että minun
oli viisainta naamioitua hyvin. Olin ottanut järkyttyneen Skurinin,
kamarineitoni Larissa Petrovnan ja Irotskan uskotuikseni tässä
asiassa. Larissa letitti pitkät hiukseni paksuiksi leteiksi pään
ympärille. Sitten hän solmi punaisen huivin peittämään koko pään ja otsan
aina kulmakarvoihin asti, huivin kulmat hän kiersi kaulan ympäri.
155

Pää ei paljon kääntynyt, letit huivin alla painoivat. Kun katsoin
peiliin, en tuntenut omia kasvojani, niistä näkyi niin vähän. Irotska etsi
vanhan harmaan hihattoman maalaisnaisen mekon, jonka vyötärö
oli rintojen alla. Puvussa oli leveät helmat, vyö ja leveät olkaimet.
Olin pönäkkä kuin tynnyri, ja avokaulainen punavalkoinen pusero
teki minut auttamattomasti huoratalon emännän näköiseksi. Irotska
vaihtoi puseron harmaaksi ja umpinaiseksi niin että se peitti
kaulankin. Nyt näytin lähinnä vanhalta kyökkipiialta. Kengät olivat paksut,
niillä ei kaaduttu. Kietouduin vielä suureen villaiseen huiviin kuin
vanha babuska. Kukaan ei tunnistaisi minua. Kun kuljin ukko
Valentinin kanssa Talvipalatsin pikkuovista sisäpihan suuntaan hevosten ja
reen luokse, vastaan tuli joitakin kaartilaisia eivätkä he vaivautuneet
avaamaan edes ovea.
Ukko Valentin esiintyi omana itsenään: haalistuneet housut,
huopikkaat, maalaismiehen paita, jossa oli sivunapitus, punainen vyö
ja liivit. Päällimmäisenä kauhtunut turkki ja korvat peittävä turkis-
lakki. Hän nauroi vaatetukselleni hilpeästi, tömäytti minua
hellästi takamuksille, uskalsi mokoma, ja peitteli minut rekeen. »Kas niin
Katjusani, lähdetäänpäs kapakkaan!» hän sanoi rohkeasti.
Olin jännittynyt kuin nuori tyttö. En ollut vuosikausiin ollut
niin sanotun rahvaan parissa, olin nähnyt heitä jossakin pellolla
maaseudulla ohi ajaessani. Kouluissa, yliopistoissa, sairaaloissa ja
teattereissa vierailut olivat toisenlaisia, siellä vallitsi jäykkä protokolla. Nyt
tässä kapakkavierailussa olimme aivan aito vanha pariskunta jostakin
Hatsinan läheltä.
156

SELLAISTA RIEMUA JA METELIÄ KUIN KARTO S KA-KAPAKASSA EN
tiennyt olevan olemassa. Tarjoilijoita oli varmaan sata, tai
sinnepäin. Osa heistä siivosi pöytiä heittämällä ruuantähteitä ämpärei-
hin, osa kantoi käytettyjä tinalautasia pestäviksi. Sitä mukaa kuin
pöydät tyhjenivät, uudet tulijat vakasivat paikat. Tarjoilijat
kantoivat ruokia ihmisten eteen, toisilla oli tarjotin täynnä olutkolpakoi-
ta. Ulko-oven vieressä istui avonaisessa kopissa näyttävä nainen, itse
Vera Zinovjevna, siitä ei ollut epäilystäkään. Hänellä oli leimuavan
punainen tukka ja raikuva nauru. Kukaan ei kiinnittänyt
huomiota minuun eikä vierelläni köpöttelevään pieneen ukkoon. Olimme
loistava pari. Olin häikäistynyt itsestäni, että uskalsin, että rohkenin.
Pidin tiukasti ukkoni käsipuolesta kiinni ja ukko taputteli
olkapäätäni: »Katjusa, Katjusani, mitä kiirehdit...»
Minä etenin pöytien välissä kuin kaleeri. Ja vanhoja kun okiin,
meille tehtiin tilaa. Takana oli tyhjänä yksi pienempi pöytä, sieltä näki
koko salin. Siellä minun ei tarvitsisi keskustella tuntemattomien
kanssa. Tiesin, että venäjän kieleni oli sikäli vaillinainen, että saatettaisiin
kysyä, mistä päin suurta Venäjänmaata olin kotoisin. Paikka oli hyvä,
istuttiin vastakkain. Edessämme aukeni koko suuri sali tanssilattioi-
neen ja orkestereineen. Pöytää valaisi kynttilä, ja katsoin vähän
peloissani katosta roikkuvia puisia kynttiläkruunuja miettien, miten otollisia
tulipalolle... Mutta rauhoituin heti, kun poika kulki meidänkin
pöytämme ohi niistämässä kynttilöitä, niistä siis pidettiin huolta. Meille
tuotiin lusikat. Poika sanoi nimekseen Pavel ja haki salamannopeasti
lasilliset kvasia eteemme. Minä join ja nautin. Ukko Valentin laski
taskussaan tuomansa viinipullon pöydälle, ja meille tuotiin oikeat lasit. Oli
tapana, että viinit sai jokainen tuoda itse, kunhan ruoka kelpasi.
Emme paljon puhelleet keskenämme. Mitä sitä nyt vanha pari
157

turhia puhumaan... Ukko Valentin oli kuin oikea musikka, hänen
ei tarvinnut esittää mitään. Sitten pöytäämme lähestyi kaksi miestä,
jotka kantoivat suuria ruokalautasia. Katsoin mykistyneenä lautasen
sisältöä. Kokonainen kananpoika ruskeaksi paistettuna, paksut siivut
ihanaa sianlihaa, sienikastiketta, kurkkuja, paikan kuuluisia
paistettuja perunoita sekä piirakoita, jotka tirisivät vielä kuumaa rasvaa.
Kaivoin nenäliinaa suunpyyhkeeksi pukuni taskusta ja asetin molemmat
kyynärvarret pöydälle niin kuin muillakin näytti olevan.
Me keskityimme syömiseen, mutta ympärillämme naurettiin ja
meteli oli korvia huumaava. Naiset kirjavissa mekoissaan lauloivat ki-
meällä äänellä ikivanhoja lauluja rakkaudesta, kaipuusta ja ikävästä.
Miehet tanssivat ripaskaa kilpaillen keskenään mitä ihmeellisimmil-
lä hypyillä ja tempuilla. Välillä he löivät kämmenellä reisiinsä ja
saappaisiinsa, sitten nappasivat nauravaa naista vyötäröstä ja esittivät
kosintamenoja. Se oli ihana leikki, melkein unohdin syömisen,
mutta sitten otin esimerkkiä ukko Valentinista: puukauha käteen,
kallistamalla suurta tinaista lautasta sai liemen kauhaan, ja sitten
ryystämään. Hyräilin laulun säveliä, nautin tunnelmasta, olin yksi
heistä, tavallinen vanha nainen, johon kukaan ei katsonut kahta kertaa.
»Hääpäiväkö?» huusi nuori mies kulkiessaan ohitsemme. Hymyilin.
»Neljäkymmentä ajastaikaa», vastasin. Poika nauroi.
Me söimme tuntikausia tanssin ja laulun säestyksellä.
Kohteliaasti minun kavaljeerini kysyi, halusiko hänen Katjusansa lähteä
tanssimaan muiden naisten kanssa. Että halusinko... voi mitä olisin
antanut että olisin saanut kerrankin tanssia sillä tavalla! Pyöriä silk-
kinauhoineni ympäri, laulaa kimeällä äänellä rakkaudesta ja
kaipuusta, pyöriä naisten ringissä, katsella kujeellisesti nuoria poikia jotka
158

tarttuivat naista vyötäröstä ja nostivat ilmaan. Me emme tanssineet.
Tunnustelin tolppajaikojani pöydän alla. Kuka mies kietoisi kätensä
olemattomalle vyötärölleni. Olisi tarvittu jättiläinen, joka olisi saanut
minut irti maasta. Kaikki olisivat nauraneet, kun minä ja Valentin
olisimme lähteneet köpöttelemään lattialle.
Mutta me nautimme hurmaantuneina siitä riemusta synkän
talven keskellä. Ihmisiä tulija meni. Sisään astui nuoria sotilaita,jotka
heittivät päällysvaatteet nurkkaan ja antautuivat tanssimaan heti
tultuaan. Meille tuodun »jälkiviinan» vaikutuksesta minä olin hivenen
humalassa, mutta ukko Valentin ei. Hän kulautti kurkkuunsa vain
yhden ryypyn ja sanoi minulle, että joutuu Pähkinälinnaan, ellei saa
vietyä minua turvallisesti reellään Salaisesta portista sisään. Salaisesta
portista muistin Fannyn ja minulta pirahti pieni itku, ikävä Fannya,
jälkiviina oli tehnyt tehtävänsä. Ukko Valentin kuiskasi, että nyt
täytyy Katjan lakata itkemästä, muuten ihmiset luulevat että hän kohte-
lee vanhaa vaimoaan huonosti. Minä pyyhin nenäliinalla silmiäni ja
hillitsin itseni.
Kello kävi kahta jälkeen puolenyön. Kuljimme varovasti salin läpi.
Valentin lönkytti edellä, minä nöyränä vaimona perässä. Kukaan ei
edelleenkään katsonut meitä, kukaan ei kiinnittänyt meihin
huomiota, paitsi Vera Zinovjevna. Hän kurkisti kopperostaan ja minä
kiitin ja sanoin, etten ole eläissäni syönyt niin paljon ja niin hyvää
ruokaa. Vera-rouva kurkisti vähän enemmän ja kysyi, mistä päin
Venäjää maatuska on kotoisin, kun on vähän erilainen puhetapa.
Vastasin, että tuolta lännen puolelta olen tullut, mutta ukkoni on kyllä
Pietarista. Kiirehdimme äkkiä pois ja pääsimme turvallisesti pihaan
hevosten luokse. Ukko Valentin auttoi Katjusan turkkeineen rekeen
159

istumaan. Minä nauraa hihitin itsekseni, humalatilani ei ottanut las-
keakseen. Mitäs tästä sanot, Leon?
- Mitä minä sanon keisarinnalle. Rohkea nainen. Mitä olisitte
tehnyt,Tsarinna, jos teidät olisi paljastettu?
- Olisin pyytänyt jonkun nuoren miehen pyörähtämään
kanssani muutaman tanssiaskelen. Olisin pyytänyt häntä myös
tanssimaan ripaskaa ja itse olisin taputtanut hänelle käsiäni. Olisin
ottanut kuvaannollisesti syliini joukon ihmisiä ja sanonut, että oltakoon
keisarinnoja tai maatuskoja, kaikilla on kaipuu elämisen riemuun. Se
valtaa ihmiset silloin tällöin, ja silloin unohtaa arjen työt ja vastuun
toisista ihmisistä. Niin olisin sanonut ja kiittänyt, että sain istua
rauhassa, olla yksi heistä, nauttia, laulaa, syödä ja juoda. Ja huomenna
- 	olisin sanonut - huomenna olemme taas Me, Keisarinna.
- Millaista oli kansa, jota lähditte katsomaan?
- Näin tavallisen venäläisen sieluun. Näin köyhiä ihmisiä,
mutta onnellisia, näin paremmin toimeentulevia, hekin onnellisia. Näin
köyhiä ihmisiä, mutta surullisia, näin jonkun rikkaan miehen,
yksinäisen. Näin ihmisten samankaltaisuuden, elämänpalon, nälän, ei ruokaan,
kenties rakkauteen. Näin musikoita, nuoria nauravia naisia, aviopareja.
Näin ihmisiä, jotka taistelivat leivästään, mutta jotka osasivat iloita
siitä vähästä, mitä he laulaessaan, syödessään, juodessaan ja tanssiessaan
kokivat: elämän hurmaa.
- Tehän puhkeatte suorastaan kaunopuheiseksi, Madame.
- Sain kerrankin olla tuntematon, vanha, kömpelö,
vähäpuheinen. Olla niin kuin tavalliset ihmiset, joiden elämästä en tiedä mitään.
Häpesinkö? Oliko tämä huono näytelmä ja minä huono näyttelijä?
Ajauduinko sen pöydän ääressä mukaan sellaiseen, mistä selvisin vain
pitämällä suuni kiinni? Jos olisin paljastunut, olisivatko paikalla olijat
160

kauhistuneet? En osaa sanoa, Leon, mutta minun oli koettava se,
jotta ajatusmaailmani kirkastuisi ja oppisin enemmän kunnioittamaan
ihmistä. Ja ukko Valentinin palkitsin ruhtinaallisesti. Annoimme
toisillemme kokemuksen, jota ajattelemme loppuelämämme.
-Ymmärrän, Tsarinna. Mitä te siitä opitte?
- 	Sen, että tunteakseen onnellisuutta ihminen ei tarvitse
loistoa ympärilleen. Sain kokea lämpöä, iloa ja vapautta. Vapautta, Leon.
Eikä kukaan niiaillut. Olin siellä onnellinen nainen!
161

14. 	LUKU
Suuri budoaarini on täynnä kynttilöitä, niitä on kristallisissa
kattokruunuissa, niitä on pöydillä, ikkunalaudoilla ja kandelaabereissa.
Uuneissa palaa tuli. Täällä sisällä on lämmintä. Tiedän, että
vieraani odottavat minun aloittavan keskustelun, vaikka korostan aina, että
yksityishuoneistossani en ole keisarinna. Kuitenkaan ei kukaan - ei
edes Aleksandra - rohkene sanoa mitään ennen minua.
Lumi valaisee nyt koko kaupungin ja sen kadut ja Nevan
rannoilla olevat tönöt. Kerran nuorena me hulluttelimme Fannyn kanssa
niin että pukeuduimme turkkeihin ja hiivimme tuonne Nevan
rantatielle. Neva ei ollut silloinkaan jäätynyt... Teimme lumesta
palloja ja aloimme heitellä niitä toistemme päälle. Kiljuimme kuin lapset,
ja joku vartiokaartista tuli moittimaan, että äkkiä pois neidit täältä
kiljumasta. Kun sitten tulimme samaisen vartiokaartin upseerin ohi
sisäpihalle, hän tunnisti meidät, hätääntyi, teki salamannopeasti
kunniaa ja seisoi jäykistyneenä kauhu silmissään. Minä sanoin ettei hätää,
meillä oli hauskaa.
Kun katson Nevalle, lotjat ja kaleerit lipuvat vielä sulassa
mustassa vedessä, mutta niiden kannet ovat jo lumesta valkoiset.
Lumisade laantuu välillä, taitaa loppua kokonaan. Kuljeskelen ystävieni
joukossa ja kaadan heille viiniä. Luulen, että näin seisoessani en näytä
sellaiselta matroonalta kuin nojatuolissa istuessani. Joskus olen
vie162

läkin ihan tyytyväinen ulkonäkööni, se ei ole hullumpi
keisarinnalle. Voisin olla vielä pönäkämpi, vielä paksumpi, kasvot voisivat olla
kuin keisarinna Annalla, Pietari Suuren vähämielisen velipuolen
tsaari Iivanan tyttärellä, joka raukka oli tumma ja ruma. Mutta kelpasipa
Annakin hirviömäiselle rakastajalleen, tallirengin pojanpojalle Ernst
Bironille, joka puolestaan oli sekä komea että häikäilemätön.
Keisarinna voi aina korjailla ulkonäköään helmillä ja timanteilla, ja jos on
tarvetta, näyttävä puku peittää paljon.
Olen onnellinen, että täällä ovat koolla ne muutamat ystävät, jotka
ovat jääneet sydämeeni. Että taivahan Luoja on antanut minulle sisaren
vanhalla iällä. Että hän on terve, lukuun ottamatta hauraita luitaan ja
niveliään. Aleksandran katseessa asuu lempeys, ja hänessä on samaa
selväjärkisyyttä kuin isässämme Christian August Anhalt-Zerbstissä.
Mutta voi miten äitini Johanna Elisabetin Holstein-Gottorpit
halveksivat isäämme, joka oli heidän mielestään täysin ala-arvoista sukua. Ja
kuitenkin hän oli ruhtinas! Leon on myös seurannut minua Stettinistä
asti. Fanny on ainoana neliapilastamme poissa. Hän oli minua vain
seitsemän vuotta vanhempi mutta kuin äidin ja isän sijainen. Eipä
Fanny ehtinyt kuulla minun ja Aleksandran sisaruudesta. Marie von Aren-
thaliin tutustuin vasta Venäjällä, mutta hänestä on tullut minulle rakas.
Katselen Marien madonnamaisia kasvoja, kun Skurin ottaa
karahvin ja kaataa meille viiniä. Marien mies Herman von Arenthal
on harmaantunut, mutta säilyttänyt ylhäisen olemuksensa ja upseerin
loistavan ryhdin. He kumpikin ovat minua miltei kymmenen vuotta
vanhempia, noin seitsemänkymmenenviiden. Tuskin koskaan pääsen
siihen ikään... Leon on minua neljä vuotta vanhempi. Hän tietää
minusta melkein kaiken ja hänen varassaan on, mitä minusta
jälkeenpäin kerrotaan.
163

Katselen keisarinnan ylvästä päätä, sivukuvaa, suoraa nenää ja
pientä tarmokasta leukaa, joka ei koskaan putoa rinnalle. Jos
ollaan täsmällisiä, hänen leukansa alla näkyy poimuja, sillehän
ei mahda mitään. Kieltämättä hän on pyöreä, mutta voin
kerrankin myöntää, että pyöreähkössä naisessa on jotakin miehille
mieleistä. Vaikka minä olen ollut korviani myöten rakastunut
vieressäni olevaan oikein laihaan naiseen. Tsarinna istuutuu,
hänen ympärillään on voimakas keisarillinen henki. Hänen
korvissaan riippuvat suuret helmet, sormissa ja ranteissa ne
suorastaan hehkuvat. Harmaantuneet hiukset on nostettu ohimoilta
helmikammoilla ylös ja ne laskeutuvat vapaina kiharoina
olkapäille. Hän on harvinaisen kaunis tänä iltana. En ymmärrä
naisten muotia, mutta Tsarinna näyttää nuorelta.
- Rakkaat ystävät, minun köyhäni ovat suojassa, lähes kaikki.
Enkö olekin hyvä hallitsija kun toteutan alamaisteni toivetta olla hyvä
köyhille. Vaikka en ole täydellinen... Eivät kaikki köyhät ole turvassa.
Heille on annettu ultimaatumi tulla pois kuopistaan. Herman, olenpa
onnellinen saadessani teidät luokseni!
- Tsarinna, kiitämme illallisesta. Minä olen huolissani lihomi-
sestani. Muutettuamme Marien kanssa Aurinkotaloon palveluskun-
taamme on liittynyt Teidän Majesteettinne entinen saksalainen
sokerileipuri Albert Tsarskojesta. Mutta ilman teitä, Madame, emme olisi
löytäneet niin täydellistä taloa.
- Katherine - minä ja Leon kiitämme, että lupauduit tulemaan
luoksemme Kuukartanoon vuoden vaihtuessa.
164

Vaimoni Aleksandra ja keisarinna tapaavat päivittäin, kun olen
Talvipalatsissa. He saattavat tavata myös iltaisin, jos ei ole
vastaanottoja. He puhuvat tuntikausia Anhalt-Zerbstin muistoista,
isästään Christian Augustista ja lapsena menehtyneestä pikku
Elisabetista. Keisarinnan äidin Johanna Elisabetin he
sivuuttavat taitavasti. Totta kai minä muistan hänet. Hän oli
ylhäinen, töykeä nainen, jolla ei ollut minkäänlaisia tunteita itseään
alempia kohtaan. No - olihan hän Ruotsin kuninkaan sisar...
Katson vaimoani, joka istuu suoraryhtisenä illallispöydässä
keisarinnaa vastapäätä. Hän on olemukseltaan hento ja kauniisti
vanhentunut. Hänen harmahtavat hiuksensa on kammattu
pehmeäksi nutturaksi niskaan, hennon vaaleanvihreä puku sointuu
hänen väreihinsä. Hänen profiilinsa on hieno, nenä suora, mutta
pienempi kuin keisarinnalla. Minun Aleksandrani sinuttelee
Venäjän keisarinnaa ja käyttää usein nimeä Figchen, jota hän
käytti jo silloin, kun he eivät vielä tienneet olevansa sisaruksia.
Aleksandran kädet etsiytyvät usein yhteen, ja hän laskee ne
syliinsä. Sormet ovat vähän koukistuneet, tiedän että niitä särkee
niin kuin polvia ja nilkkojakin. Mutta hän kuuntelee levollisesti
sisartaan keisarinnaa ja hymyilee.
- Hilpeä uudenvuodenyö! Me kuusi. Skurin, tämä koskee myös
sinua. Saan sinut kavaljeerikseni...
- Kavaljeeri... minä?
- Niin, salli pieni kohteliaisuus, Skurin, olet paras kaikista. Et
puhu minua pyörryksiin. Mitä sinä nyt yrität sanoa? Kukaan ei anna
sinulle suunvuoroa.
- Yksityistä asiaa.
165

- Voit puhua ystävien kuullen, Skurin!
- SE on täällä.
- Olisitko ystävällinen ja kävisit sanomassa SILLE, että menee
pois.
- Olisi asiaa Äitikullalle.
- Mitä asiaa, Skurin-kulta.
- Että joutuu lähtemään Moskovaan.
- Miksi Moskovaan?
- Miksipä ei, sisko hyvä.
- Mitä tarkoitat, Aleksandra?
- Tietysti hän menee Moskovaan tapaamaan entistä
naapuriamme, veljeään kenraaliluutnantti Nikolai Aleksandrovits
Zubovia ja hänen vaimoaan Natalia Aleksandrovnaa. Muistathan,
että Natalia oli ennen naimisissa sinun suuresti ihailemasi kenttä-
marsalkka Aleksandr Vasiljevits Suvorovin kanssa.
- Ihailen häntä edelleenkin, sisareni! Skurin, olisitko
ystävällinen ja kävisit ilmoittamassa, että Äitikulta toivottaa hyvää matkaa
ruhtinas Zuboville. Olisin hyvin kiitollinen, jos hän ostaisi
Moskovasta minulle ranskalaista Marseillesin saippuaa, sitä parasta, jota saa
vain sieltä. Yksi tanko riittäisi. Muuta en häneltä tarvitse. Olen nyt
ystävieni seurassa ja minua ei saa häiritä.
- Sanon niin, Äitikulta. Menen heti.
- Kuinka me totumme siihen, että nuo uudet kengät eivät
klonksu enää. Ennen aina kuulimme milloin hän oli tulossa. Tukkakin
on pestyjä kammattu, ennen törötti pystyssä. Eikö hänessä näy naisen
käden jälki, mitä! Vai miten me tämän ymmärrämme, Aleksandra...
- Se on Irotska, Katherine. Onko Skurin muka yli-ihminen?
Eihän hän mikään eunukki ole!
166

- Gospodi... eunukki! Minun sisareni päästelee suustaan
tuollaisia sanoja.
- Puhukaa edes hiljaa!
- Älä viitsi Leon olla vanhanaikainen. Kaikkihan sen näkevät,
että Irina Isakova on sekoittanut Skurinin pään. Pankaa kätenne
ristiin ja kiittäkää Jumalaa että katsoisi nyt lempeästi tänne alas. Skurin
ei todellakaan ole mikään romanttisen miehisyyden huippu, vaikka
Irotska sattuu olemaan naisellisuuden ruumiillistuma. Mutta kuten
näette, kuuraaminen on alkanut ulkokuorestapa kohta Irotska pääsee
peräkamariin...
- Onko tuo minun vaimoni puhetta?
- Leon, minusta on kiinnostavaa seurata tätä näytelmää.
- Aleksandra, Skurin tulee.
- Äitikulta, SE lähti Moskovaan.
- Luuli pääsevänsä tänne. Me, Keisarinna, emme kutsu. No
niin ystävät, Skurin on hyvä ja istuu. Marie, ole niin hyvä ja tarjoa
Skurinille viiniä. Edessänne on ihanaa valkoista Krimin viiniä.
Harvinaista. Yleensä se on punaista, tämä on valkoista. Minä olen aivan
hullaantunut tähän. Olkaa hyvä - pieniä makeisia, sokeroituja
hedelmiä... Sallikaa, että kerron. Tai anteeksi, sallikaa että sisareni
Aleksandra kertoo.
- Mitä Aleksandra kertoo?
- Tarinan jossa olin mukana, Herman.
- Skurin todistaa.
- Minä aloitan, Figchen.
Katson ihaillen vaimoani. Vien hänen eteensä muutamia
papereita päivämäärien tarkistamiseksi Tiedän, että ne kaikki ovat
167

Skurinin muistissa, Skurinin päässä. Minun muistini on
papereissa. Me odotamme. Vaimoni Aleksandra on valmis kertomaan
erään tarinan, jonka totuudellisuudesta on kiistelty vuosikausia.
Olihan hän itsekin mukana...
- 	Sisareni Katherine, käytän tästä tapahtumasta kertoessani
sinusta nimitystä keisarinna. Niin on helpompaa. Tästä paperista käy
ilmi, ja itsekin sen todistan, että kaksikymmentäyksi vuotta sitten
keisarinna lähetti kesäkuun 6. päivänä 1774 kirjeen Grigori Potemkinil-
le. Kirjeessään keisarinna pyysi Potemkinia järjestämään Seuraavaksi
illaksi kenttämarsalkka Golitsynin omistaman veneen kreivi Sieversin
palatsin laituriin, koska hän halusi nimenomaan tuona kesäyönä
lähteä veneajelulle Suurelle Nevalle. Me olimme palanneet Tsarskojes-
ta Pietariin paria päivää aikaisemmin. Istuimme samoissa vaunuissa,
Skurin, Hänen Majesteettinsa ja minä, ja puhuimme Fannysta.
Olimme saaneet yllättäen Peeter Rammilta Virosta viestin, jossa hän pyysi
hoitamaan vaimonsa Fannyn hautaa. Keisarinna oli tuolla matkalla
Pietariin hiljaa ajatuksissaan, mikä ei ollut ihme, sillä yleensä
Fannyn nimen mainitseminen herätti meissä kaikissa muistoja ja
kiihkeitä tunteita. Mehän emme tuohon aikaan edes aavistaneet
keisarinnan kanssa olevamme sisaruksia, mutta läheisiä me olimme jo silloin.
Minä olin ylimmäinen hovirouva, Skurin ylimmäinen
kamaripalvelija, me matkasimme aina samoissa vaunuissa. Mutta tuona kesäkuun
iltana perillä Pietarin Kesäpalatsissa tapahtui jotakin ihanaa, Skurin
ja minä muutuimme keisarinnan lounasvieraiksi, sillä keisarinna
tarjosi kanavan varrella Pienessä puutarhassa hilpeän lounaan
lähimmälle henkilökunnalleen. Muistan, että ruhtinas Orlov oli paikalla...
ehkä se tapahtui juuri hänen ulkomaanmatkansa alla. Tätä en muista.
168

- Niin oli.
- Kiitos Skurin, te muistatte. Seuraavana aamuna ruhtinas
Orlov kiukutteli, hän sai oikein kohtauksen ja lähti pienen
seurueensa kanssa Riikaan. Oliko lauantai tai sunnuntai...
- Lauantai.
- Kiitos Skurin. Keisarinna ja Grigori Potemkin tarjosivat sinä
päivänä joka tapauksessa myöhäislounaan myös henkivartiokaartinsa
upseereille. Minä kuulin laulua puutarhasta, kanuunatkin lauloivat...
Oli jumalaisen ihana alkuilta. Upseereiden lähdettyä odotin
keisarinnaa kävelylle. Me kuljimme puutarhassa ja katselimme
kukkaistutuksia. Pois tullessamme keisarinna kertoi minulle, ettei halua vaihtaa
vaatteitaan vaan aikoo olla yhä Preobrazenskin univormussa kuten
Potemkin. Osaan kyllä kuvailla sen puvun, sillä sinähän, Katherine,
käytät sitä yhä.
- Vihreästä silkistä tehty, Aleksandra, käytin sitä viimeksi
kuukausi sitten. Vartalonmyötäinen yläosa, pienet kaulukset, edessä
kahteen riviin ommellut kupariset napit, pitkät hihat, joissa kalvosimet.
Rinnan yli kuhunkin tilaisuuteen kuuluvat nauhat ja niihin
kiinnitetyt kunniamerkit. Tuona päivänä kannoin Pyhän Yrjön ritarikunnan
nauhaa. Hameosa leveä, sen alla vanteet. Ohut hihaton päällystakki
kesäisin, talviunivormussa paksumpi. Aika hyvä selostus yhdestä
univormusta, vai mitä?
- Me istuimme Pienessä puutarhassa keisarinnan kanssa
juoden viiniä, ja Skurin palveli meitä. Mitähän kello mahtoi olla?
- Yhdeksän, Madame.
- Kiitos, Skurin. Seuraamme liittyi keisarinnan hovirouva
Maria Savvisna Perekusikhina, lähes viisitoista vuotta hovirouvana
keisarinnaa palvellut. Miksi, Katherine, miksi juuri hän? Keisarinna
169

pyysi meitä kolmea, Skurinia, Maria Savvisnaa ja minua, mukaansa
veneeseen. Siispä me kävelimme Sieversin palatsin lähellä olevalle
laiturille, jossa upea vene oli ankkurissa. Me laskeuduimme
helmojamme pidellen portaat ja tulimme veneessä olevaan ylelliseen kajuut-
taan. Keisarinna sanoi, että Gigori Potemkin liittyy seurueeseemme
myöhemmin.
- Potemkin oli mennyt jo edeltä, Madame Aleksandra.
- Kiitos, Skurin... niin varmaan oli mennyt. Se oli lämmin,
valkoinen yö, sellaisina öinä voi vaikka lukea kirjaa, sillä pimeää ei tule.
Muistelen, että venettä soutamassa oli useita miehiä, mutta emme
nähneet heitä läheltä. Vene lipui Fontankaa, mahtava Kesäpalatsi
ja sen puutarhat jäivät taakse. Fontankan rantatörmät olivat
hiljaisia. Me liruimme Suurelle Nevalle Viipurin kaupunginosaa kohti,
ja sitten olimmekin jo taas laiturissa. Olimme jännittyneitä, Skurin
ja minä. Maria Savvisna tiesi enemmän kuin me, häntä ei varmaan
jännittänyt. Laiturissa odottivat vaunut, joiden ikkunat olivat
verhojen peittämät. Me ahtauduimme vaunuihin kaikki neljä, ja keisarinna
sanoi, että Potemkin odotti meitä Pyhän Sampsonin kirkossa, joka
oli Pietari Suuren rakennuttama puukirkko. Se on ihana kirkko, siinä
on yhä korkea sinivihreä torni. Matkalla emme puhuneet mitään,
sillä keisarinna oli vaiti. Menimme sisälle kirkkoon ja näimme Potem-
kinin seisovan kuorin etuosassa. Pappi kävi lukitsemassa oven
sisäpuolelta. Me katsoimme Skurinin kanssa toisiamme, kun näimme
papin tulevan Grigori Potemkinin viereen ikonostaasin eteen.
Kuiskasin Skurinille, että Gospodi, tämä on vihkiminen... Skurin, joka
tiesi kaiken...
- Tätä en.
- Koko ihana kirkko kylpi kynttilöiden valossa. Potemkin tuli
170

keisarinnaa vastaan, polvistui hänen eteensä ja suuteli keisarinnan
kättä. Nyt saimme varmuuden, että Skurin, Maria Savvisna ja minä
olimme kutsutut todistajiksi, kun Venäjän keisarinna Katariina II ja
Grigori Potemkin vihitään pyhään avioliittoon. Katsoimme
kaikki kolme toisiamme, emme sanoneet sanaakaan, hetki oli yhtä pyhä
kuin suitsukkeentuoksuinen kirkko ympärillämme. Ruhtinas
Potemkin ei hänkään ollut vaihtanut vaatteita vartiokaartin lounaan jälkeen,
hänen asuunsa kuului valkoinen takki kullattuine epoletteineen sekä
vihreät housut. Hän oli komea näky. Vakava ilme kasvoillaan hän piti
kypärää kyynärtaipeessaan ja astui keisarinnan rinnalle. He
seisoivat siis ikonostaasin edessä kasvotusten papin kanssa. Tunnistin kaksi
muuta miestä: Ivan Aleksandrovits...
- Kamariherra Jevgraf Aleksandrovits Tsertsekov, Madame
Aleksandra.
- Aivan niin, Skurin. Mutta toisen miehen muistan, Potem-
kinin sisarenpoika Aleksandr Nikolajevits Samoilov luki
Raamattua. Me odotimme kruunuja, joita pidetään aina vihittävän parin
päiden yläpuolella ortodoksisessa vihkimyksessä. Kruunuja ei ollut.
Me seisoimme Skurinin kanssa liikkumattomina sivummalla. Maria
Savvisna seisoi pariskunnan takana. Mitä pappi teki...
- Isä Herman.
- Kiitos, Skurin, muistatte kaiken... Mitä Isä Herman teki? Tai
mitä jätti tekemättä? Hän ei vihkinyt keisarinna Katariinaa ja Grigori
Potemkinia pyhään aviolittoon... Figchen... auta minua...
- Piispa Herman ei vihkinyt minua ja Grigori Potemkinia
pyhään avioliittoon, vaan ainoastaan siunasi meidät. Hän siunasi
pelkästään meidän yhdessäolomme, joka oli syntinen rakkaussuhde ja
jatkui ilman odotettua avioliittoa.
171

- Meitä oli kirkossa keisarinnan ja ruhtinas Potemkinin lisäksi
kuusi muuta. Leon, onko sinulla merkintää mistään asiapapereista?
- Niitä ei ole, rakkaani.
- Niitä ei ole. Siispä Hänen Majesteettiaan ja ruhtinas Potem-
kinia ei vihitty ortodoksiseen avioliittoon. Mutta me kaikki
lähdimme kirkosta liikuttuneina. Kahdet vaunut odottivat kirkon edessä, ja
koko seurue siirtyi veneeseen, joka toi meidät takaisin Kesäpalatsin
lähelle. Pieni seurueemme söi hilpeän illallisen puutarhassa, ja
taivaalla loisti yksi ainoa tähti. Tässä tarinani, joka on totta ja jonka
todistaa Skurin.
- Skurin todistaa.
- Entä keisarinna itse?
- Keisarinna todistaa. Niin todistaisi myös minun Grisani, jos
olisi vielä elossa.
Me olemme hiljaisia kaikki. Katson Marien ja Hermanin
kasvoja, he ovat järkyttyneitä. He eivät ole koskaan aavistaneet
mitään, sillä he asuivat tuohon aikaan Moskovassa. Tämä asia
tuli heille täydellisenä yllätyksenä kahdenkymmenenyhden
vuoden jälkeen. Me joudumme aina laskemaan vuosikymmeniä siitä
ja siitä, kun kirjaan Hänen Majesteettinsa elämään liittyviä
tapahtumia. Milloin kaksikymmentäyksi vuotta sitten, milloin
kolmekymmentä vuotta sitten. Keisarinna myönsi äsken, ettei Isä
Herman vihkinyt heitä avioliittoon, vaan siunasi heidän
yhdessäolonsa. Voiko niin tehdä? Voiko vihkimisen naamioida
siunaamiseksi vai ovatko ne kaksi eri asiaa? Ilmeisesti ovat. Ei hän ole
minullekaan puhunut tästä koskaan ennen. Jään hetkeksi
keisarinnan luokse, kun muut lähtevät.
172

-Tsarinna, sallikaa pieni yksinpuhelu. Ette mennyt koskaan
toista kertaa naimisiin, ettekä varmaan mene, kun nyt olette jo kuu-
denkymmenenkuuden vuoden ikäinen. Olette elänyt vapaana leske-
nä, kohautatte olkapäitänne kun puhutaan miessuhteistanne,
pidätte niitä itsestäänselvyyksinä. Niin niin, Madame, kyllä minä uskallan
sanoa sen teille! Olen aivan varma, ettei virallisia todisteita teidän
yksityiselämästänne ole, mutta huhuja on, Madame, huhuja.
- Onko synnitöntä ihmistä, Leon August Denikin?
- Ette te missään ole ollut niin tinkimätön kuin
yksityisyydestänne suosikkienne kanssa. Jos joku heistä olisi kertonut suhteesta,
mies olisi karkotettu saman tien.
- Muut kyllä puhuivat, Leon... mitä ihmeellisimpiä
legendoja liikkui. Suurin osa keksittyjä. Totta kai minä niistä tiesin. Joitakin
vihjeitä yksityiselämästäni saatoin antaa, ja näin sieluni silmin miten
juoru kulkija muutti kulkiessaan muotoaan. Joskus katsoin
uskoutumisen ystävilleni tarpeelliseksi.
- Madame, joutuivatko he... ehkä tämä kysymys ei miellytä
teitä, mutta joutuivatko suosikkinne allekirjoittamaan valan, etteivät
he käytä asemaansa hyväkseen ja anna selvityksiä suhteestaan teihin?
Hän miettii, kertooko. Tämäkin on salaisuus, olen löytänyt tästä
merkinnän keisarinnan kirjeestä Monsieur Voltairelle. En voi
vannoa, etteikö joku hovista Skurinin lisäksi olisi yllättänyt
keisarinnan intiimeissä puuhissa. Tämä henkilö ei vain puhu siitä.
Enkä mene sitäkään vannomaan, etteivätkö nämä kaksitoista
suosikkia - tähän asti - olisi joskus puhuneet arveluttavia. Ei
keisarinna kaikkea tiedä. Mutta jos hänet olisi todella vihitty
avioliittoon, siitä olisi dokumentteja. Niitä ei ole, minähän siitä
173

tietäisin jos kuka. Vaimoni Aleksandran kertomus keisarinna
Katariinan ja Potemkinin vierailusta Pyhän Sampsonin kirkossa
on totta.
— 	Kyllä Leon. Stanislausta, Poniatowskia, Orlovia ja Potemki-
nia lukuun ottamatta kaikki muut vannoivat valan.
Vilkaisemme toisiamme ja naurahdamme. Niin kuin olisimme
vanha pari, joka huolestuu toisesta, toimiiko vatsa, kolottaako,
otettaisiinko ryypyt... Olemme harvinaisen sovinnollisia.
Keisarinna sanoo kuulleensa illan aikana Skurinin sanoneen
korkeintaan parikymmentä sanaa. Hymähdän, miksi puhua, jos ei ole
puhuttavaa. Lähtiessään keisarinna hipaisee käsivarttani.
Kumarran hänelle. Hän vaikuttaa yksinäiseltä. Luulen, että hän
miettii jättävänsä ahneen Zubovin.
174

15. 	LUKU
unnia niille, joille kunnia kuuluu. Me elimme kaikki kuriirien
varassa. Sotarintamalta tulevilla kuriireilla oli kuin tuli hännän alla.
Kun he ratsastivat Nevan sillan yli Pietariin, he suuntasivat
Talvipalatsin sisäpihalle, jossa heitä olivat vastaanottamassa kaartilaiset. Olin jär-
jestyttänyt heille kellarikerrokseen erillisen suuren huoneiston makuu-
soppineen ja sen viereen toimiston. Heitä saattoi tulla viikon aikana
satoja, joskus kymmenittäin samana päivänä.
He pudottautuivat yleensä miltei puolikuolleeksi ratsastetun
hevosen selästä ja olivat yhtä puolikuolleita kuin ratsunsa, yltä päältä
likaisia. Vyötärölle sidottu nahkainen lukittu laukku avattiin
toimistossa. Annettiin lyhyt selvitys, tulijan tiedot, mistä lähti, kenen
käskystäpä sitten suoraan sen henkilön luokse, jolle viesti oli osoitettu.
Keisarinnan luokse nämä likaiset miehet pääsivät heti
henkilökohtaisesti. Se oli minun käskyni. Olin tottunut uupuneisiin,
kuraisiin miehiin, joiden tärkein tehtävä oli tuoda joko paperille kirjoitettu
tai suusanallinen tieto mahdollisimman nopeasti. Vasta sitten he
lähtivät banjaan, syömään ja nukkumaan. Kirjoittamaton sääntöni oli,
että makuulle mennyttä miestä ei saanut häiritä, vaan hänen annettiin
nukkua. Hän antoi lisäselvitykset - usein juuri sotarintamalta
tultuaan - kun oli ensin levännyt.
Jonkun ratsu oli toista nopeampi ja levänneempi.
Aikaisem175

min lähteneet saattoivat tulla viimeisinä, ja päinvastoin. Kaikki
riippui aina ratsuista. Kun rintamalla tapahtui jotakin uutta, viestin viejiä
lähetettiin matkaan peräjälkeen. Kuriirit toivat muutakin tietoa,
heitä saapui kaikkialta, Kuurinmaalta, Liivinmaalta, Ranskasta,
Ruotsista, Preussista, Wienistä... He olivat useimmiten sotilaita,
sotarintamalta tuli jopa hyvinkin korkea-arvoisia upseereita. Kaikilla heillä
oli yhteinen ominaisuus: he olivat loistavia ratsastajia. He ratsastivat
läpi valoisien öiden, läpi pimeyden, läpi myrskyjen, talven pakkasten.
Minusta he olivat sankareita, joista me kaikki olimme riippuvaisia,
siksi huolehdin heistä erityisen hyvin.
En ole koskaan luottanut postivaunuihin. Useimmat kirjeet
avataan, luetaan ja jäljennetään, varsinkin jos kirje näyttää jo
ulkoisesti olevan arvokas. Kaikkialla Euroopassa on näitä jäljentäjiä,
luultavasti siitä on apua siinä, etteivät kirjeet päädy hävitettäväksi. Heidän
salaisista huoneistaan käytetään nimeä »Cabinet noir». Minulla on
yhä tallella yksi serkultani kuningas Kustaa IILlta saapunut kirje,
josta ilmoitin hänelle heti, että se saapui käsiini huonosti suljettuna. Se
oli selvästi avattu, luettu ja jäljennetty. Haluttiin tietysti tietää, mistä
kaksi hallitsijaa kirjoittaa toisilleen. Kyselin Kustaalta hienovaraisesti,
oliko syypää minun postimestarini vai hänen. Ilmoitin myös
serkulleni kuninkaalle, että jos syyllinen löytyy minun puoleltani, mies saa
heti lähdön tehtävästään. Pelkkä epäilyskin usein riitti, jäljentäminen
on niin vakava asia. Meistä hallitsijoista tulee tarkkoja, minä valitsen
huolellisesti kirjeitteni viejät.
Mutta edelleen jaksan voivotella tätä tietojen kulun hitautta.
Miksi täytyy loputtomiin sietää sitä, että jos jossakin alkaa sota, tieto
siitä tulee viikon päästä. Lupaan, Leon, en vaikerra tätä samaa asiaa
enää, kun sille ei mahda yhtään mitään! Meidän täytyy taas jatkaa.
176

POJASSANI PAAVALISSA TAPAHTUI 177O-LUVULLA SUURIA MUU-
toksia. Lapsuuden aika jäi taakse, hänestä tuli nuori mies, ja
hänen suhtautumisensa minuun muuttui kireäksi. Minunkin
suhtautumiseni häneen muuttui, myönnän sen. Myös hänen
ulkonäkönsä muuttui, sitä oli mahdotonta olla huomaamatta. Hän
sairasti niin sanottua kaatumistautia, josta hänen tätinsä, Elisabet Pet-
rovna, oli myös kärsinyt. Hän sai kouristuskohtauksia, jotka
johtivat hetkeksi tiedottomuuteen. Paavali oli noin kuudentoista
ikäinen, kun kohtaukset alkoivat lisääntyä. Menin aina hänen
luokseen kohtauksen tullessa, mutta hän ei halunnut enää tavata minua.
Olen varma, että juuri kaatumistauti muutti hänen ulkonäköään.
Hänen leukansa ja otsansa levenivät, mutta nenä tuntui pienenevän
entisestään ja muuttuvan suorastaan huvittavaksi nykeröksi.
Muistelen etsineeni pojastani mieheni Pietarin kasvonpiirteitä. Niitä ei
tietenkään edes voinut olla. Mutta mystistä oli, ettei Paavali
muistuttanut myöskään Sergei Saltykovia, isäänsä.
Myös Pietarin kasvoilla oli ollut merkillisiä kouristuksia,
kasvolihasten nykimistä, kuten Aleksandr Suvalovilla aikoinaan.
Paavalin kasvoilla nykiminen alkoi usein ennen kaatumistautikoh-
tausta. Joku lääkäreistäni käytti nimitystä »Pyhän Vituksen tauti».
Jo Pietarin isoisällä Pietari Suurella kerrotaan olleen
samankaltaisia oireita. Jotakin tekemistä sillä on hermojen kanssa.
Senkin tiedän, että Paavali yhä pohti isänsä Pietarin
kuolemaa. En ole pystynyt kertomaan hänelle hänen oikean isänsä
Sergei Saltykovin nimeä, ja mitäpä hän olisi sillä tiedolla tehnyt. Hän
177

saa sen selville salaisista papereistani kuoltuani, ne ovat
lukitussa salakaapissa viereisessä budoaarissa. Niistä selviää, että itse
Elisabet Petrovna määräsi Sergei Saltykovin minun sänkyyni
siittämään minulle lapsen. Se ei ollut lainkaan epämiellyttävää,
päinvastoin, Sergei opetti minut nauttimaan rakastelusta. Mutta sisälläni
oli - ja on - hirveä salaisuus, sillä Paavali aavistaa, että vaikka en
koskaan antanut käskyä, minullakin on osani hänen virallisen
isänsä kuolemassa.
- 	Minun on palattava kertomaan asioista, jotka tekevät
todella kipeää. Ne satuttavat omaatuntoani. Tein silloin 1770-luvun
alkupuolella erään suuren virheen, myönnän sen. Leon, me
ihmiset teemme virheitä, meillä on omatuntomme - olemmepa kuka
tahansa, kerjäläinen tai keisarinna. Voin puhua siitä nyt. Annoin
olosuhteitten pakosta koventaa asetuksella rangaistusta, joka
uhkasi talonpoikaa, jos hän teki viranomaisille kantelun isäntäänsä
vastaan. Hänet tuli tuomita pakkotyöhön Siperiaan. Tämä
heikensi niiden lakien merkitystä, joilla rajoitettiin tilanomistajien valtaa
maaorjiinsa nähden, ja käytännössä maaorjat olivat yhä enemmän
isäntiensä armoilla. Mutta olin - ja olen - riippuvainen aatelistosta.
Minä vain allekirjoitin lait. Anteeksi.
Mitään noin yhdentekevää sanaa kuin »anteeksi» kuulen
harvoin Hänen Majesteetiltaan. Hän sanoo sen kuin pardon,
astuin vahingossa varpaillenne. Anteeksi, että eräs mielipuolisen
178

julma isäntä, aatelismies, kartanonomistaja, määräsi
maaorjalleen Ivan Siskinille kymmeniä ruoskaniskuja selkään, kun
tämä myöhästyi pellolta viedessään välskärille kuusivuotiasta
poikaansa tukehtumisvaaran vuoksi. Maaorjan palatessa
pellolle vastassa oli julmistunut kartanonomistaja, joka väitti
miehen myöhästyneen tahallaan. Raippoja ei annettu heti, sille
tapahtumalle tarvittiin yleisö, mutta maaorja ehti kannella
syvästi loukkaantuneena asiasta kuvernöörille kertoen perustelut
lapsensa puolesta. Kuvernööri vetäytyi heti isännän puolelle
ja raipat satelivat miesparan selkään. Mies poti viikkokausia
raipaniskuja ja selvisi niistä henkisesti tuskin koskaan. Minä
tein jotakin mitä en ollut ennen tehnyt. Pyysin keisarinnan
ystävänä senaatin puheenjohtajalta, kenraaliprokuraattori
Aleksandr Vjazemskilta audienssia. Kerroin Ivan Siskinin kärimyk-
sistä ja kerroin myös kartanonomistajan nimen. Pelottava Vja-
zemski, joka oli ja on yhä äärimmäisen oikeudenmukainen,
uhkasi aatelismiestä ankaralla rangaistuksella opetukseksi
muille, ellei hän välittömästi korvaa Ivanille tämän kärsimää
vääryyttä. Ivan SiSkin vapautettiin, ja minä riemuitsin. Mutta
se oli poikkeus. Yleensä julmuus vain lisääntyi keisarinnan
allekirjoittaman typerän lain takia, ja keisarinna tiesi sen, tiesi
silloin ja tietää nyt. Itsevaltiaana hän sivuuttaa kaiken omasta
mielestään yhdentekevänä, koska hän on päättänyt olla
puuttumatta maaorjuuskysymykseen. Minä en unohda sitä koskaan
ja syytän Hänen Majesteettiaan »sivistyneen maan»
barbaarisista teoista.
179

PÄÄSSÄNI, JOKA OMASTA MIELESTÄNI ON EUROOPAN PARAS, OLI
juuri tuolloin liian paljon asioita. En pystynyt panemaan
niitä järjestykseen. Ympärilläni oli paljon ihmisiä, mutta olin
yksinäinen. Turkin sota huolestutti minua joka päivä. Olin lähettänyt
myös Potemkinin sotimaan Krimille. Se aiheutti sellaista arvostelua,
että kuului Krimiltä Pietariin saakka. Grisa kehui kirjeissään: »Aiti-
seni, luota minuun... älä kuuntele kadehtijoitani, saat minusta hyvän
ja uskollisen sotapäällikön.» Uskoin häntä, tein siirtoja päällystössä
hänen suosituksestaan. Osa kenraaleista sai lähteä, toisia tuli tilalle.
Monta kertaa myös joku upseereista suositteli minulle samaa kuin
Grisa. Hekin olivat siis hänen lumoissaan tai sitten hän itse oli
harvinaisen tarkkasilmäinen. Annoin Golitsynille sotamarsalkan arvon
ja olin tyytyväinen ylennettyäni jo aikaisemmin ensimmäisen
armeijani johtoon Pjotr Rumjantsevin, ystäväni hovirouva Praskovja
Brucen veljen. En koskaan kertonut Rumjantseville tietäväni, että hän oli
Pietari Suuren äpäräpoika. Enkä sitä, että tiesin hänen äitinsä olleen
Pietari Suuren viimeinen rakastajatar. Oli miten oli, kunnioitin
suuresti Pjotr Rumjantsevia. Hän oli taitava sotapäällikkö, mutta
huumorintajua hänellä ei ollut nimeksikään. Hän oli tylyjä ikävä.
Toinen kenraaleistani, jota erityisesti arvostin jo Turkin sodan
aikaan, oli Aleksandr Vasiljevits Suvorov. Ja nyt tämä venäläinen
general-en-chef komentaa joukkoja Ukrainassa. Hänen
ansiolistallaan ovat Kozludzi, Otsakov, Kinburn, Fo9san, Rymnik, Ismail... Hän
on hienoin, taitavin, älykkäin, kielitaitoisin, uskonnollisin ja uskollisin
minun sotamarsalkoistani.
180

Aleksandr Vasiljevitsin isä, Vasili Ivanovits Suvorov oli
mukana nostamassa minua Venäjän valtaistuimelle. Seitsenvuotisen sodan
aikana vuonna 1760 keisarinna Elisabet ylensi hänet Itä-Preussiin
sijoitettu jen joukkojen komentajaksi ja myönsi hänelle Königsbergin
kenraalikuvernöörin viran. Siitä Vasili Ivanovitsin ura alkoi.
Tietenkin muistan, että juuri Vasili Ivanovits ratsasti joukkoineen minun
palatsivallankumoukseni aattona Pietarhoviin, pääsi ratsuineen
livahtamaan tsaari Pietarin joukkojen ohi Oranienbaumiin ja
pidätytti mieheni palvomat holsteinilaiset upseerit kenraaleineen. Samaan
aikaan miehelleni Pietarille paljastui suurena järkytyksenä Pietarho-
vissa, etten minä ollutkaan Monplaisirin palatsissa. Hän ei aavistanut,
että olin matkalla Pietariin tekemään vallankaappausta. Samoihin
aikoihin tapahtui se pieni episodi, että pyysin minulle tuntemattoman
kersantti Grigori Aleksandrovits Potemkinin ratsastamaan Pietarista
Pietarhoviin ja soluttautumaan röyhkeästi tsaari Pietarin
henkivartiokaartiin. Se onnistui, siitä on kirje todisteena. Vain muutamaa viikkoa
aikaisemmin mieheni oli päättänyt lähteä sotimaan Tanskaa vastaan,
jonka sodan keisarinnana heti estin. Kun minusta tuli keisarinna,
kiitin Vasili Ivanovits Suvorovia ylentämällä hänet Preobrazenskin
rykmentin majuriksi ja samalla Izmailovskin rykmentin
everstiluutnantiksi. Puhuttiin, että Vasili Ivanovits olisi kuollut Moskovassa ruton
aikana, mutta tietääkseni hän kuoli vasta neljä vuotta myöhemmin 87
vuoden ikäisenä.
Olemme syntyneet samana vuonna Aleksandr Vasiljevits Suvo-
rovin kanssa. Siksikin hän on minulle läheinen. Nuoruudessaan
Aleksandr Vasiljevits muistutti kasvoiltaan Voltairea; samanlaiset
luisevat, kapeat, merkilliset kasvot, terävä nenä, tukanhaituva, kapeat huulet
ja kapeat posket. Silmät älykkäät ja välkkyvät. Pieni mies, laiha ja kuiva.
181

HALUSIN EHDOTTOMASTI TURKIN MYÖNTYVÄN KRIMIN
ITSENÄISYYTEEN. Krim oli päähänpinttymäni, sen saaminen estäisi
Turkkia valvomasta Mustanmeren pohjoisrannikkoa. Se oli
minulle kuin helmi. Krimin valtaaminen toisi Venäjän askelen
lähemmäksi Pietari Suuren unelmaa. Siihen liittyisivät valta ja kauppa.
Pohdin myös yllättäen kiehahtanutta Preobrazenskin rykmentin
kapinaa, johon Orlov oli alun perin jyrkkyydellään syypää. Niin
ainakin uskon. Huhuttiin, että Preobrazenskin aliupseerit
halusivat minut pois valtaistuimelta ja tilalle poikani Paavalin. Kapina
tukahdutettiin voimakeinoin.
-Tukahdutettiin kyllä,Tsarinna, mutta ruhtinas Orlov ei
liannut käsiään näihin vihamiehiinne. Unohdatte, että Orlovin veljekset
ja Madame Daskova nostivat teidät valtaistuimelle. Grigori ja Aleksei
Orlov eivät olisi koskaan nousseet teitä vastaan. Olette heitä kohtaan
epäoikeudenmukainen.
- Arvosteletko sinä Leon keisarinnaasi?
-Teidän on turha kuohahtaa minulle, Tsarinna. Ette ole
mikään tyttönen joka loukkaantuu jos häntä neuvotaan. Orlov oli
aina ja kaikessa teidän puolellanne! Orlov neuvotteli Turkin kanssa
Fofsanissa, ja sehän kuului eteläiseen Moldaviaan. Muistatteko, että
siellä oli myös Potemkin? Orlov piti silmällä aloittelevaa
rakastajaanne, sillä hän ei luottanut tähän nuoreen mieheen. Samoihin aikoihin
serkkunne, nuori kuningas Kustaa III, palautti yksinvallan Ruotsiin
vallankaappauksella. Mitä sotkua, Madame! Kaikki tapahtui kahden
vuoden aikana. Ja kaikella oli seurauksensa myös Venäjällä.
- Se idiootti, tämä naismainen serkkuni Kustaa rohkaisi
Turkkia jatkamaan taisteluja. Mitä teki neuvottelijani Orlov? Sinä
puolustat häntä, mutta hän keskeytti neuvottelut ja tuli Pietariin. Minä
182

annoin kenraaleilleni uusia ohjeita, käskin selvittämään, voisiko
armeijan joukkoja vahvistaa.
- Uusia nuoria miehiä tapettujen tilalle, Tsarinna.
- Annoin lisää rahaa sotilaallisiin operaatioihin! Annoin
määräyksen tutkia taloja, joihin toipuvia haavoittuneita voitaisiin siirtää
sairaalasta. Pietariin heitä tuotiin - ilman raajoja... Ketkä hoitivat-
kaan noina vuosina minun haavoittuneitani: virolainen lääkäri Peeter
Ramm ja suomalainen Gustaf von Orraeus. Loistava lääkäriparival-
jakko, joka säästi jo kuolemantuomion saaneita venäläisiä
sotilaita. Minä kumarran syvään näiden kahden miehen edessä. Perustin
säätiön sodassa kuolleitten orvoille lapsille ja leskille. Miksei näistä
uudistuksista puhuta koskaan, Leon?
- Samaan aikaan valmistuivat Eremitaasin ihanat riippuvat
puutarhat sisälle keskelle palatsia, niitä eivät sodassa haavoittuneet
miehet koskaan nähneet.
- Leon Leon, minua vihattiin. Vain vähän aikaisemmin
Venäjälle esitettiin uhkavaatimus, että minun tuli hankkia neljän
protestanttisen valtion, Englannin, Preussin, Tanskan ja Ruotsin takuu siitä,
että olen Venäjän keisarinnana sekaantumatta Puolan asioihin.
Siitä seurasi Istanbulin lähettilääni Aleksei Obreskovin vangitseminen
Seitsemän Tornin vankilaan, Turkin Bastiljiin. Pakkohan minun oli
aloittaa sota Turkkia vastaan.
NYT VUONNA 1795 TIEDÄMME, ETTÄ KAKSI TURKIN SOTAA
TOIVAT PÄÄSYN MUSTALLEMERELLE, JA KRIM LIITETTIIN VENÄJÄÄN.
Tästä kiitos Rumjantseville, Suvoroville ja kaikille kenraaleilleni.
Eteläinen Ukraina tuli mukana, osa Georgiaa protektoraattina, mikä
tarkoittaa että Georgia oli toisesta valtiosta riippuvainen ja myös sen
183

määräysvallassa, alistettu suoja-alue, jolla oli osittainen sisäinen
hallinto. Puola ja sen kolme jakoa vuosina 1772,1793 ja nyt 1795
merkitsivät Venäjälle uutta maata lännestä, suuria alueita. Venäjän
asukasmäärä kasvoi lähes kuudella miljoonalla.
Sodissa kuolee ihmisiä, ja vihollisen kuolemasta riemuitaan
aina. Mitä enemmän kuolleita, sen varmempaa on rauha. Hirveä
lause, Leon - hirveä! Minä vihaan sotaa, ja kuitenkin olen eräs
maailman pahimpia sodanlietsojia. Sodissa eivät kuole ainoastaan miehet,
niissä kuolevat myös naiset ja lapset. Kun kokonainen kaupunki
joutuu taistelukentäksi, siellä kuolevat muutkin kuin sotilaat etsiessään
pakoteitä. Minä vihaan sotaa - ja hyväksyn sen. Haluan lisää maata,
haluan lisää kansalaisia, haluan laajentaa Venäjän maailman
suurimmaksi valtioksi. Ja ilman sotia en voi suurentaa Venäjää.
Kunnianhimoni tähden joudun sulkemaan silmäni kuolleilta ja haavoittuneilta.
Me, Venäjän keisarinna, emme voi armahtaa maailmaa.
- 	Niinä vuosina tapahtui liian paljon yhtä aikaa. Leon, älä
kävele siellä hermostuneesti, tule kirjaamaan tärkeitä lauseitani! Asiat
olivat suuria. Palaan vielä Puolaan. Nyt se on käsiteltävä!
ALKUVUODESTA IJJ2 SOLMIN SALAISEN SOPIMUKSEN PUOLAN
JAOSTA Fredrik ii:n ja joosef HiN kanssa. Niin kuin äsken kerroin,
sain Valko-Venäjän, ja maamme väkiluku lisääntyi kerralla
yhteensä 1 600 000 asukkaalla. Preussi sai Länsi-Preussin, eli uusia asukkaita
900 000. Itävalta nappasi eniten, Galitsian, eli 2 500 000 asukasta.
Mutta en voi sivuuttaa Preussin kuningas Fredrik Suurta. Ei
184

hän ollut suuri vielä silloin, kun hänen isänsä Fredrik Wilhelm I
esti vuonna 1730 poikansa avioliiton englantilaisen prinsessan
kanssa. Fredrik pakeni Englantiin hyvän ystävänsä mukana, mutta heidät
saatiin kiinni. Fredrik vapautettiin, mutta hänet pakotettiin
seuraamaan ystävänsä teloitusta. Ystävän kuolema ei ollut jättämättä
jälkiään häneen. Kolme vuotta myöhemmin Fredrik solmi avioliiton
itävaltalaisen prinsessan Elisabet Christine Braunschweig-Bevernin
kanssa. Minunkin sukuni äidin puolelta oli näitä Braunschweigeja,
mutta ei Bevernejä. Avioliitto oli onneton. Se oli olemassa vain
paperilla. Mitä sitä kieltämään, Fredrik piti enemmän miehistä kuin
naisista. Kun kuningas Fredrik Wilhelm kuoli 1740, poika Fredrik nousi
valtaistuimelle. Minun täytyy myöntää, että hän oli lukenut ja hyvin
sivistynyt mies. Olen tavannut hänet vain kerran, silloin kun olin
äitini kanssa matkalla Stettinistä Venäjälle ja pysähdyimme Berliinissä.
Istuin hovissa illallisella tuntikausia Hänen Majesteettinsa daamina,
minä, neljäntoista ikäinen tyttö. Me nauroimme, puhuimme kirjoista,
hän oli hurmaava kavaljeereja äitini oli vihreä kauteudesta. Sen
jälkeen en ole häntä tavannut, mutta kirjeenvaihtomme jatkui aina
vuoteen 1786, jolloin hän kuoli.
Fredrik Suuren sotaretket tunnetaan. Sota Habsburgien
Itävallan kanssa oli kaikille suuri yllätys, sillä aloittaessaan sodan Fredrik oli
hallinnut vasta seitsemän kuukautta. Niin Preussista tuli sotilasvaltio,
ja armeijaa johti kuningas lempinimeltään Fritz. Hän hallitsi Preussia
46 vuotta. Isoäitini Albertine Frederike von Baden-Durlach kävi
vierailulla kuninkaan Sanssoucin linnassa Potsdamin lähellä. Hän puhui
kuolemaansa saakka palatsin kauneudesta ja eleganssista. Kuningatar
Elisabet Christinellä ei taitanut olla sinne mitään asiaa. Mutta
Voltaire asui siellä useita vuosia. Taas minä palaan häneen... Merkillinen
185

mies tämä Voltaire, Ranskan hovi oli hänelle kotina, Sanssoucin linna
samoin, siellä hän tapasi musikantteja, kirjailijoita ja taitelijoita.
Fredrik oli itsekin taitava huilisti. Pietarin Talvipalatsia Voltaire piti
»henkisenä kotinaan», jonne hän ei koskaan elämänsä matkoilla ehtinyt.
Hän käsitteli kaikkia Euroopan hallitsijoita pyörittäessään maailmaa
käsissään miten tahtoi...
Vuonna 1756 Fredrik Suuri teki liiton Englannin kanssa. Se
maksoi hänelle suunnattoman määrän ihmishenkiä. Ranska, Itävalta
ja Venäjä julistivat sodan, joka kesti seitsemän vuotta. Se oli
keisarinna Elisabetin aikaa. Heti sodan sytyttyä miehitettiin Saksi. Muistan
luku ja vuoden 1757 taisteluista, joissa on täytynyt päivittäin kaatua yhtä
paljon miehiä kuin myöhemmin ankarimmissa taisteluissa Venäjän ja
Turkin sodassa. Ihmishengillä ei ollut mitään arvoa. Venäjän armeija
oli elokuussa 1757 jo aivan lähellä Berliiniä, miestappiot olivat valtavat.
Mutta sitten kuoli keisarinna Elisabet joulukuussa 1761.
Seitsenvuotinen sota oli ohi. Preussissa puhuttiin Brandenburgin ihmeestä, sillä
mieheni Pietari III irrotti Venäjän sodasta. Fredrik Suuri kuoli
elokuussa 1786, puoli vuotta ennen kuin aloitin Krimin-matkani. Surin
hänen kuolemaansa. Suuri mies oli poissa.
TIEDÄN, ETTÄ NÖYRYYTIN PUOLAN JAOISSA KUNINGAS STANIS-
LAUSTA, MINUN PONIATOWSKIANI, MINUN ANNANI ISÄÄ, MIESTÄ
jota rakastan... Liettuan suuriruhtinas ja Puolan kuningas
luopui virallisesti kruunusta vasta kuukausi sitten, mutta valtaa hänellä
ei ole ollut vuosiin. Minun oli pakko tehdä niin, asiat johtivat siihen.
186

Minun on rauhoitettava omaatuntoani kertomalla Stanislauksel-
le, miten tuuliajolle silloin aikoinaan jouduin. Olin nostanut hänet
kuninkaaksi, sitten ottanut häneltä maan, sitten määrännyt hänet
eristykseen, ei vankina, vaan vahdittavana. Toivon ja rukoilen, että
tapaan hänet vielä kerran ennen kuolemaani... En jaksa mennä nyt
järjestyksessä näitä asioita, hypin tuonne ja tänne niin kuin uusi
koirani, jolle olen antanut nimen Kenguru. Se on jonkin loikkaavan
eläimen nimi - jossakin.
Zubov on palannut... Leonkin on huomannut, että mies on
käynyt kahdesti ovella. Täytyy vihdoin kutsua hänet sisään ja
kuunnella hänen valituksiaan. Olen pitänyt häntä pelossa kaksi
viikkoa. Olen ollut niin innostunut heittelehtimään tämän
elämäntarinani kimpussa, että sekoan kohta. Alan unohtaa sopivai-
suussäännöt. Ei kai tuo onneton miesraukka kauan jaksa enää
ovellani käydä, kun hänellä on varalla Tatjana, Maria, Irina ja
Antonina, ja keitä vielä.
187

l6. 	LUKU
Kun yhdestä suuresta tulipalosta selvittiin, jossakin alkoi kyteä
heti uusi. Turkin sota oli käynnissä viidettä vuotta, kun yllättäen
syntyi Venäjällä vielä vaarallisempi tilanne. Se on yksi
hallitusvuosien! vaikeimmista, enkä haluaisi muistaa sitä, mutta minähän olen
päättänyt kertoa kaikesta rehellisesti. Kapinan alkuunpanija oli Je-
meljan Pugatsov -niminen mies, joka on jäänyt Venäjän historiaan
Jemeljan Julmana eli Jemeljan Verisenä. Hän aiheutti tuhansien ja
taas tuhansien ihmisten kuoleman.
TÄMÄ DONIN KASAKKA ILMOITTI KUIN SALAMANA KIRKKAALTA
TAIVAALTA OLEVANSA MURHAYRITYKSESTÄ PELASTUNUT TSAARI
Pietari m, minun miesvainajani. Hän julisti Jaitskissa,
tuhansia virstoja Moskovasta kaakkoon, että Pietari III ei muka ollutkaan
kuollut, vaan tullut nyt johtamaan kansaa pahaa Katariinaa vastaan.
Sain avustajiltani aika pian selville, kuka tämä mies oikeasti oli.
Jemeljan Pugatsov oli taistellut seitsenvuotisessa sodassa Preussissa
kreivi Zahar Tsernysovin alaisuudessa. Ja olipa hän ehtinyt taistella
vielä Turkin sodassakin, vaikka karkasi sieltä.
188

Pugatsov oli laiha ja tumma mies, hänellä oli sysimusta pukin-
parta, ruskea tukka ja ilkeät silmät. Hän ei siis muistuttanut
lainkaan Pietaria. Ikäeroa oikean tsaari Pietarin ja Pugatsovin välillä oli
kaksitoista vuotta. Pugatsov pakeni Turkin rintamalta, pakoili
vanhauskoisten luostareissa ja osallistui Uralin alueen kasakoiden
epäonnistuneeseen kapinaan vuosi Moskovan ruton tapahtumien jälkeen.
Hänet pidätettiin ja määrättiin sotilaskarkuruudesta Siperiaan, mutta
hän pääsi pakenemaan vangitsijoiltaan Volgan tasangoille. Siellä hän
kehitteli mielikuvituksellisen suunnitelman vallata Venäjä.
Pietariin alkoi tulla hälyttäviä viestejä. Kysymys ei enää ollut
huhusta vaan todellisuudesta. Eräänä päivänä kuriiri ratsasti taas
Talvipalatsin pihalle, valui ratsunsa selästä maahan ja pyysi audienssia
keisarinnalta heti. Luin kenraalini kirjeen:
Teidän Majesteettinne Keisarinna Katariina II
Saatamme tietoisuuteenne, että Donin kasakka Jemeljan
Pugatsov, joka on osallistunut sekä Seitsenvuotiseen sotaan
että Turkin sotaan aliluutnanttina, on julistanut olevansa
keisari Pietari III. Hän on määrännyt maaoijuuden
lakkautettavaksi, kerännyt huomattavan joukon kannattajia ja
nostattanut julkisen kapinan. Hänen joukoissaan on
kasakoita, Uralin tehtaiden ja kaivosten työläisiä, talonpoikia ja
papistoa. Pyydän ohjeitanne Pugatsovin suhteen. Hän on
vaaraksi koko Venäjälle.
Suutelen kättänne Teidän Majesteettinne
Teidän Pjotr Rumjantsev, kenraali
189

Minä aliarvioin Pugatsovin. Näitä vale-Pietareita oli ollut jo
neljä. Minun laillani Pugatsovin aliarvioivat myös kenraalini, senaatti
ja kabinettini jäsenet. He olivat kyllästyneet vale-Pietareihin. Alussa
me kaikki suhtauduimme tähän kapinoitsijaan lähinnä yliolkaisesti.
Miehellä oli hullun elkeet, hän pukeutui punaiseen kaftaaniin, hän
käyttäytyi heti alkuun kuin julma itsevaltias. Mieletön raakuus oli
hänen aseensa, hän ei säästänyt naisia eikä lapsiakaan. On
jonkinlaista sankaruutta taistella mies miestä vastaan, mutta lasten tappaminen
on raukkamaisuuden huippu.
Pugatsovin joukkojen kasvaessa määräsin armeijani kohti
pohjoista. Pugatsov lamaantui hetkeksi ja perääntyi, mutta ilmoitti pian
marssinsa lopulliseksi päämääräksi Moskovan. Hänen
suunnitelmansa oli tappaa kaikki tielleen osuvat aateliset ja heidän perheensä, ja sen
hän myös toteutti. Aatelismies saattoi jäädä eloon vain, jos hän
vapaaehtoisesti liittyi tähän rosvoarmeijaan.
Nyt myöhemmin ihmettelen, mikä lamaannus meitä kaikkia
vaivasi. Kun ensimmäiset kuriirit tulivat ja kertoivat väkivallanteoista,
järjestin heti neuvoston hätäkokouksen. Ilmoitin matkustavani
Moskovaan, mutta minua ei päästetty lähtemään. Nikita Panin maalasi
kauhukuvia, että jos keisarinna lähtisi Moskovaan, se vain
innostaisi Pugatsovia entistä julmempiin tekoihin ja siitä kärsisivät
tavalliset ihmiset. Katselin tuossa hätäkokouksessa lähimpiä
neuvonantajiani: Grigori Orlov oli kuin pelästynyt lapsi, hyvä ettei uikuttanut.
Ihailemani Kirill Razumovski, johon olin aina luottanut, ei sanonut
sanaakaan. Kenttämarsalkka Golitsyn veti päätään olkapäittensä
suojaan. Katsoin häntä mykistyneenä. Zahar Tsernysov oli hänkin niin
kuin olisi saanut halvauskohtauksen. Vasta pitkän keskustelun jälkeen
Nikita Panin esitti omaa veljeään kenraali Pjotr Ivanovits Paninia
190

pelastamaan Venäjän Pugatsovilta. Tämä olisi jo valmiiksi
Moskovassa. Kenraali oli tunnetusti töykeä, huonokäytöksinen ja julma. Sitä
paitsi hän inhosi minua koska olin nainen, hän hyväksyi vain miehet
hallitsijoiksi. En piitannut hänestä, olin määrännyt salaisen poliisin
vahtimaan häntä. Mutta sotilaana ja kenraalina... ei hän ollut huono.
Minä suostuin. Annoin Pjotr Ivanovitsille ylipäällikkyyden Volgan
maakunnissa ja käskyn pelastaa Moskova.
Pugatsov ei ollut ainoa Venäjällä, joka keksi herättää
itsensä henkiin tsaari Pietarina. Aiemmin esiintyneet neljä muuta vale-
Pietaria oli saatettu vankiloihin kaikessa hiljaisuudessa. Siksi me
kaikki, niin marsalkat, kenraalit, koko upseeristo kuin minä itsekin,
kuvittelimme Pugatsovin pidätyksen sujuvan helposti. Mutta Volgan
seutu kiehui talonpoikien kapinaa. Tilanomistajien teurastaminen
jatkui. Ymmärsin, että milloin tahansa miljoonat maaorjat voisivat
alkaa surmata isäntiään. Koko valtakunta oli vaarassa.
PUGATSOV RIEHUI JOUKKOINEEN ORENBURGIN LÄHISTÖLLÄ JA
uhosi polttavansa Moskovan. Hän käytti sumeilematta ihmisiä
hyväkseen, lupasi kaikkea mahdollista saavuttaakseen päämääränsä.
Hän lupasi anteeksiannon kaikista rikoksista, ilmaista ruokaa,
aseita, ammuksia, kaksitoista ruplaa palkkaa vuodessa kaikille
kannattajilleen. »Minä annan ikuisen vapauden teille ja teidän lapsillenne ja
lapsenlapsillenne», hänen kerrottiin huutaneen Orenburgiin
kerääntyneelle kansanjoukolle. Hän halusi Venäjän hallitsijaksi, minut hän
uhkasi lähettää luostariin. Tässä vaiheessa hän olisi siis vielä
säästänyt henkeni. Hänen joukoissaan oli paljon kasakoita, he menivät
Pugatsovin puolelle, koska olivat aina halunneet vastustaa valtion
määräyksiä. Kasakat olivat hurjia miehiä, he eivät alistuneet kuriin.
191

Vähän niin kuin streltsit Pietari Suuren aikana. Pugatsovilla oli
valta heihin. Alussa hänen pieneen armeijaansa kuului
sotilaskarkureita, rikollisia, karanneita maaorjia, rosvoja, sitten myös talonpoikia ja
Uralin kaivosten työläisiä. Häneen liittyi venäläisten lisäksi
tataareja, baskiireja, kalmukkeja, kirgiisejä ja muiden
paimentolaisheimojen miehiä Volgan alajuoksulta. Pugatsov joukkoineen oli vaarallinen,
mutta vielä vaarallisempi oli se kansannousu jonka hän oli herättänyt.
Kenraali Pjotr Panin halusi Moskovassa omien valtuuksiensa
vahvistamista lähes rajattomiin. Hillitsimme häntä, annoin
määräyksen, että hän voisi komentaa vain niitä joukkoja, jotka jo taistelivat
Pugatsovia vastaan. Pugatsovin joukoissa oli jo yli 3000 miestä, pian
heitä olisi 6000. Saimme tiedon, että hänellä oli jo parikymmentä
kanuunaa ja valtava määrä muita aseita. Hän eteni kylä kylältä,
rosvot ryöstivät jokaisen eteen, tulleen kartanon, säästivät alempaa pal-
veluskuntaa, mutta jättivät tapetut aatelismiehet roikkumaan hirteen
kartanoiden tai linnojen pihamaille. Hirtetyiltä uhreilta oli katkaistu
varoitukseksi pää. Vaimot ja tyttäret raiskattiin. Raakuudella ei ollut
mittaa eikä määrää. Monet vaunuilla karkuun lähteneet perheet
joutuivat keskelle Pugatsovin joukkoja ja tulivat perhekunnittain
tapetuiksi.
HIRVEINTÄ OLIVAT LASTEN MURHAT, NIISTÄ ON VAIKEA KERTOA.
Niistä eivät armeijani sotilaatkaan pystyneet puhumaan. Pugatsov
halusi näyttää voimaansa, hän nautti levittäessään kauhua
ympärilleen. Se ei vähentänyt köyhyyttä eikä orjuutta, se oli silmitöntä tuhoa.
192

Sellaisetkin miehet, jotka ennen liittymistään Pugatsoviin olivat
tavallisia isiä, muuttuivat kuin villieläimiksi. En voinut olla
ajattelematta niitä lapsiraukkoja, jotka jäivät henkiin, kun kartanot poltettiin
ja tuhottiin. Kuka hoiti heitä? Ottivatko maaorjat ja palvelijat lapset
hoitaakseen? Annoin kapinan päätyttyä määräyksen selvittää lasten
kohtaloita. Löysimme murhaajia, jotka yrittivät siirtää tuhotyönsä
yksinomaan Pugatsovin niskoille. Raukkamaista. Rankaisimme
heitä ankarammin kuin muita. En voi kertoa tapettujen pienokaisten ja
sylilasten määrää, se särkisi ihmisten sydämet. Siinä on Pugatsovilla
selittämistä Jumalan edessä. Eloonjääneitä, metsissä ja pelloilla
harhailleita lapsia löydettiin tuhatkunta, ja heidät sijoitettiin löytölas-
tenkoteihin.
Muistan lukeneeni tuolloin ranskankielistä Raamattua. Luin
Betlehemin lastenmurhasta. Juudean kuningas Herodeksen
käskystä Jeesuksen syntymän jälkeen toimeenpantiin joukkomurha, jossa
murhattiin kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset. Ja vain siksi,
että murhattu jen lasten joukossa oletettiin olevan Jeesus-lapsi, jonka
tiedettiin syntyneen. Kuningas Herodes vahvisti näillä lastenmurhil-
la asemaansa, ettei menettäisi valtaansa vastasyntyneelle, josta
odotettiin juutalaisten kuningasta. Vaikka se kaikki olisikin vain
legendaa, jo pelkästään lukeminen aiheutti minussa valtavan ahdistuksen.
Mikä määrä äitien itkua siihenkin barbaariseen tekoon liittyi. Entä
jos se oli totta? Voiko Raamattu valehdella? Voi. Sen kirjoittajat
olivat ihmisiä... Ihminen oli myös Jemeljan Pugatsov, venäläinen mies,
joka tulee jäämään historiaan lastenmurhaajana.
Käskystäni peitettiin ja salattiin Pugatsovin raaimpia
murhatöitä, sillä ihmiset eivät olisi kestäneet niitä. Sain kaikki todis-
tuspaperit eteeni, tunsin silmitöntä vihaa tätä miestä kohtaan,
tun193

sin samanlaista vihaa häntä palvovia kohtaan, kaikki he olivat
murhaajia. Pidin tietoja salassa vielä Pugatsovin kuoleman jälkeenkin.
En kadu sitä. Mutta nyt minun aikani alkaa olla vähissä, ja on
kerrottava totuus. Aikaa on kulunut yli kaksikymmentä vuotta,
mutta niiden hirmutöiden muisto ei katoa koskaan. Ettet taas
arvostele minua Leon, on sanottava, että monet maaorjatkin vihasivat
aatelisten tavoin tätä roistoa juuri siksi, ettei hänen tarkoituksensa
suinkaan ollut maaorjien vapauttaminen, siinä hän valehteli, vaan
hänen tarkoituksensa oli oman vallan lujittaminen. Siksi puhun
niin paljon vallasta ja vallanhimosta. Kun vallan saa raaka,
sivistymätön barbaari, käy niin kuin Pugatsoville, kuolleitten ihmisten
veri hullaannutti hänet.
PUGATSOVIN JULMUUS TUNTUI LISÄÄNTYVÄN MITÄ LÄHEMMÄKSI
hänen joukkonsa tulivat Moskovaa. Pietarissa pidettiin hätä-
kokouksia. Pugatsovin roska-armeija oli voitolla, sillä meidän
armeijamme myöhästyi yrittäessään pysäyttää sitä. Pugatsovin kannattajat
tuntuivat saavan vain voimaa murhatöistään. Minun kenraalieni olisi
pitänyt katkaista joka suunnasta Pugatsovin joukkojen eteneminen
yhteishyökkäyksellä, mutta kukaan heistä ei ottanut vastuuta.
Viha aatelisia ja minua, keisarinnaa, kohtaan keräsi yhä
enemmän joukkoja Pugatsovin taakse. Hän perusti sotaneuvoston Berda-
nimisessä paikassa. Siellä tämä Itse Perkele oli käyskennellyt nauraa
hohottaen ja antanut nimet lähimiehilleen minun hovini
ministereiden mukaan. Hän jakoi tapetuilta aatelisilta otettuja kunniamerkkejä
»Paninilleen», »Vorontsovilleen», »Vjazemskilleen» ja »
Oloveilleen». Kasakoista ja maaorjista nimitettiin jopa tuomareita ja
armeijan komentajia. Mistä he saivat aseita... Sitä ihmeteltiin, ja selvisi,
194

että ellei jollakin miehellä ollut asetta, hänelle annettiin kättä
pitempää, seiväs, keihäs tai viikate aseen sijasta.
Vanhan tataarikaupunki Kazanin häviön jälkeen jouduin
hallitsijana tiukoille. Oli nimitettävä uudet kenraalit edellisten
tilalle. Lähetin Seuraavaksi kenraali Bibikovin kukistamaan Pugatsovia.
Kapinallisten käsissä olivat nyt Volgan ja Uralin alueen
linnoitukset, myös 5000 ratsumiestä oli liittynyt roska-armeijaan. Koko kapina
oli alun perin alkanut kasakoiden nousuna, sitten alkoivat
talonpojat teurastaa isäntiään. Orjat nousivat kylä kylältä Pugatsovin taakse.
Pietariin tuli myös tieto, että toinenkin »Pietari III» oli nousemassa
Pugatsovin rinnalle, ja tämäkin oli saanut kootuksi joukkoja taakseen.
Mutta hänen kohtalonsa oli jäädä Pugatsovin varjoon.
Kazanin polttamisen järkytyksen keskelle tuli kuin taivaan
lahjana merkittävä uutinen. Jo ennen Kazanin kukistumista
kenraali Rumjantsev oli solminut erittäin edullisen rauhan Turkin kanssa.
Kysymyksessä oli niin sanottu Kutsuk-Kainardzin sopimus.
Keskellä kauheaa kapinaa riemuittiin tästä hyvästä uutisesta. Venäjällä olisi
nyt tie auki Mustallemerelle. Meidän laivamme saattoivat purjehtia
salmien läpi Välimerelle. Eikö tästä uutisesta ollut aihetta riemuita!
Kenraalini ja Pugatsov leikkivät kuin kissa ja hiiri -leikkiä,
vuorotellen toinen oli voitolla. Pugatsov pakeni Volgan yli
yrittäen saada vahvistusta Donin kasakoista. Taas tuli epäonnea,
kenraali Bibikov kuoli ankaraan kuumeeseen. Se oli suuri menetys
armeijalleni. Nimitin hänen tilalleen keskinkertaisuuden, ruhtinas
Stserbatovin, mutta jouduin erottamaan hänet ja ottamaan tilalle
kenraali Golitsynin. Aloin lamaantua, sillä kenraalini
epäonnistuivat toinen toisensa perään yrityksissään lopettaa kapina.
Kuukausia molemmat osapuolet kyräilivät toisaan. Ehdin jo lähettää
par195

haimman kenraalini, Suvorovin, Volgalle, ja Pugatsovin joukot
saatiin viimein kukistetuksi. Jemeljan Pugatsovin 10 ooo miestä saivat
maksaa hengellään naisten ja lasten murhat. Silloin minä
riemuitsin. RIEMUITSIN! Tiesin, että mies alkoi olla matkansa päässä...
Muistat mitä tapahtui, Leon, kapinan loppu oli kuitenkin
yllättävä. Kerrottiin, että kasakat pettivät päällikkönsä ja
pidättivät tämän. Kenraali Suvorov sai tehtäväkseen saattaa vangitun
Pugatsovin Simbirskin kaupunkiin ja luovuttaa hänet tutkinta-
komission johtajalle Pjotr Paninille. Roisto oli nostettu lantakär-
ryihin paaluun sidottuna, ja häntä kuljetettiin kahleissa kohti
Moskovaa kuin villiä eläintä ympäri maakuntia ihmisten
tuijotettavana. Kun hänet tuotiin Moskovaan Bolotnajan torille, koko
Moskova oli liikkeellä nauttimassa tämän ihmishirviön teloituksesta.
Miehen kasvot olivat ilmeettömät, niillä ei näkynyt pelon
merkkiä. Pugatsov nousi tikkaita lavalle, riisuutui pölkyn vieressä, kertoi
katuvasti olevansa huijari ja tunnusti rikoksensa.
Tuomio oli hirvittävä: kapinanjohtaja määrättiin
revittäväksi neljään osaan ja menettämään päänsä. Minä kielsin hänen
tuomitsemisessaan kidutuksen. En halunnut kostaa samalla
alhaisella tavalla kuin hän oli toiminut. Niin tekevät vain brutaalit
ihmiset. Häntä olisi voitu kiduttaa murhistaan viikkoja, ja lopputulos
olisi ollut sama; hän kaipasi kuolemaa, hän oli tottunut
ajatukseen henkensä menettämisestä. Teloitus - ilman kidutusta ja
repimisiä - tapahtui tammikuun kymmenentenä päivänä 1775
Moskovassa valtavan väkijoukon edessä. Hänen lähimmät
miehensä saivat saman kohtalon, enkä ole katunut sitä päivääkään. Mutta
Pugatsovin ilmiantaneiden kasakoiden hengen säästin.
196

JÄLKIKIRJOITUKSENA PUGATSOVIN TEKOIHIN VOIN SANOA,
ETTÄ JOS MINULLA HALLITUSKAUTENI ALUSSA OLI OLLUT
ajatus maaorjien vapautuksesta, se hävisi taivaan tuuliin
tämän miehen julmuuksien jälkeen. En voinut olla
ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos nämä alkukantaiset maaorjat
vapautettaisiin. Mikä hirvittävä teurastus siitä tulisi, täysin hallitsematon.
Haluan tässä yhteydessä ja tällä hetkellä siteerata erästä Ranskan
asiainhoitajaa, jonka kirjeessä luki sanasta sanaan näin: »Jos
venäläiset talonpojat, jotka eivät omista mitään ja jotka yhä ovat orjia,
katkovat jonain päivänä kahleensa hallitsemattomasti, heidän
ensimmäinen toimenpiteensä on teurastaa aatelisto, joka omistaa kaikki
maat. Venäjä on hajoava hirvittävään barbariaan.» Vaikka hänen
lausuntonsa loukkasi minua silloin pahasti, hän oli oikeassa. Maaorjien
vapauttaminen ilman pitkäjännitteistä suunnitelmaa olisi aiheuttanut
kaikkien aikojen suurimman murhenäytelmän. Tässä vastaus niille,
jotka pohtivat, miksi Me, Keisarinna, emme lakkauttaneet maaor-
juutta. Se ei ole pieni sormien napsautus, se tulee vaatimaan
toteutuakseen vuosikymmenien työn. Pugatsovin kapina oli kylläkin
alkusoittoa sille. Halusin kertoa tämän asian niin kuin sen itse silloin
koin.
Miten voinkaan vihata barbaareja! Aina kun vähäiset saavat
valtaa, se nousee päähän kuin paloviina. Leon, kun olen puhunut
mielestäsi liian paljon suuresta vallasta ja pienestä vallasta, Pugatsovin
kohdalla se toteutui. Hän ei kestänyt suurta valtaa, hän häikäistyi
itsestään ja menetti päänsä. Pugatsovin raiskatessa Venäjää ja sen
197

ihmisiä tunsin voimatonta raivoa ja vihaa. Hänen tekonsa ylittivät
Pietari Suuren streltsien kaulankatkaisut.
- 	On aika mennä eteenpäin. On aika jättää taakseen se minkä
on kertonut. Sanat ovat siirtyneet paperille sinun kirjaaminasi, Leon.
Ne ovat vain sanoja, mutta niiden takaa löytyy tuskaa, kipua, kauhua,
pelkoa. Mutta on myös asioita, jotka tuottavat iloa, onnea, toivoa ja
rakkautta. Kumman ihmiset valitsevat. Miten keisarinna voi esittää
näin tyhmän kysymyksen. Suurin osa kansasta haluaa rauhaa. Me,
jotka olemme nähneet sotia ja niiden ihmisille aiheuttamaa tuskaa,
vannomme rauhan nimeen. Otan syytökset hallitsijana vastaan. Olen
ollut ylimpänä päällikkönä vastaamassa lukemattomista sodista
elämäni aikana. Ja samalla ihmishengistä. Olen siis syyllinen. Gospodi
pomilui. Pomilui menja gresnego.
Tässä Pugatsovin asiassa keisarinna on oikeassa. Minäkään en
ole koskaan tuntenut niin suurta vihaa ketään muuta ihmistä
kohtaan kuin tätä miestä, joka kadotti inhimillisyytensä. Ei ole
sankaruutta tapattaa naisia ja lapsia. On ikävää sanoa, mutta
kuolema oli liian helppo ratkaisu hänelle, se armahti hänety
eikä hän joutunut koskaan vastaamaan teoistaan. Näen tuskan
keisarinnan silmissä. Olen tietoinen tapettujen naisten ja lasten
lukumääristä... En voi, en pysty kertomaan siitä. Se tieto särkisi
ihmisten sydämet, niin kuin keisarinna itse sanoi. Jääköön
jälkimaailman arvattavaksi.
198

- Leon, kuuletko, myrsky laantuu. Eikös tuolla nouse kuu
Nevan takaa? Olen unohtanut, että minulla olisi esittää kutsu.
Voisitteko ystävällisesti tulla sisareni Aleksandran kanssa
yhdeksän aikaan illalliselle Pieneen ruokasaliin. Olen kutsunut myös
Arenthalit, emme ole ehtineet heidän muuttonsa takia illastamaan
keskenämme. Tiedän, että Aurinkotalo on nyt kunnossa. Meidän
on aika tavata kaikki kuusi.
- Kuka on kuudes, Madame?
- Skurin tietysti. Leon, meidän täytyy vielä puhua ennen
iltaa joistakin asioista, jotka edelleen ahdistavat. Tänään kabinettini
jäsenet menevät kaikki Balettiteatteriin ja ottavat vaimot
mukaansa. Minun iltani on vapaa hallitushuolista, käytämme vielä vähän
aikaa puhumiseen. Puhuminen ei väsytä minua nyt, kun sain
kerrottua tuon kauhutarinan. Istun tässä divaanilla ja rauhoitun. Moni
asia elämästäni vaatii tulla ulos. Jokainen tätä lukeva voi
määritellä itse, ovatko nämä asiat, joista puhumme, totta. Neuvoisin
uskomaan, että ne ovat. Joskin keisarinnalle monet varsin
epämiellyttäviä.
- Tsarinna, ette te voi ottaa omalletunnollenne asioita, jotka
eivät pidä paikkaansa. Jos jokin asia on arveluttava, teidän vain
täytyy ohittaa se.
- Leon, Leon, olemme nyt istuneet tässä Punaisessa
työhuoneessa kahden jo lähes kuukauden. Olemme puhuneet siitä lähtien,
kun palasitte ulkomailta lumimyrskyn keskellä, joka vieläkään ei
ota laantuakseen. Pietarissa myrsky on estänyt ihmisiä elämästä
tavallista rauhallista elämää, on kuin Jumala olisi kääntänyt
selkänsä ja rankaisisi meitä munaskuita myöten. Me istumme sisällä tuli-
pesän ääressä, me joilla sellainen on. Minun köyhäni, niin kuin
tie199

dät, ovat nyt turvassa. On niitä, jotka eivät halua turvaa, vaan viha-
tessaan keisarinnaa heittäytyvät marttyyreiksi, niin kuin se
mitenkään heitä auttaisi. Nyt on avattuja kunnostettu niin monta vanhaa
tehdasrakennusta ja muita tiloja, ettei ketään käännytetä pois.
Jotkut ukot ovat juoneet viluunsa kvasia tai paloviinaa niin etteivät
pysy pystyssä, heidätkin vedetään myrskyn raivolta turvaan. Olen
hivenen väsynyt puhumaan menneistä, kun nykypäivässäkin on
niin paljon ongelmia!
- Kansleri Valeri Popov kävi aamulla. Hän pyysi audienssia,
mutta teillä oli kabinettinne. Hän puhui minulle lasten tilanteesta ja
sanoi, että suurimmaksi osaksi lapset ovat nyt turvassa.
- Luulevatko kabinettini jäsenet, että olen turtunut ihmisten
kärsimyksiin, että keisarinnan on helppo istua täällä palatsin
lämpimässä omahyväisesti välittämättä alamaisistaan mitään? En ole
turtunut, Leon. En tule koskaan turtumaan ihmisten kärsimyksiin. Anna
ryyppy, ole hyvä... anna toinenkin!
PALAAN VIELÄ TUOHON HIRVITTÄVÄÄN PUGATSOVIN
PYSÄYTTÄMISEN AIKAAN, SILLÄ MYÖNNÄN, ETTÄ TAPAHTUMAT
pelästyttivät minut raakuudellaan. Pugatsovin teloituksen
jälkeen rauha viipyi, mutta laskeutui sitten aikanaan sieluun ja
mieleen. Rauhoituttuani aloin laatia uusia lakeja. Vahvistin
paikallishallintoa. Venäjä jaettiin viiteenkymmeneen kuvernementtiin, joista
jokaisen johtoon tuli kuvernööri, joka oli suoraan vastuussa
minulle. Annoin kuvernööreille valtuudet muodostaa lautakuntia
perus200

tamaan kouluja, sairaaloita ja yleisiä laitoksia. Varakuvernöörit
olivat alueensa talouden johdossa, ja kuvernementin syyttäjät
johtivat paikallisia oikeuselimiä. Määräsin heidät olemaan varuillaan ja
ilmoittamaan heti, jos jossakin näkyisi merkkejä kansannoususta.
Venäjällä ei ollut enää varaa uusien Pugatsovien raakuuksiin, ne oli
tukahdutettava heti alkuunsa. Olin tiukkana, halusin että minua
kuunnellaan. Vaadin kuvernööreiltä kerran kuukaudessa
selvitykset kaikesta. Vjazemskin työhuoneen ovi kävi tiheään.
Lamaantumisen jälkeen tartuin voimakkain ottein hallitsemiseen.
Keisarinna unohtaa kertoa, että paikallishallinnon
uudistuksessa kaikki muut paitsi maaorjat saivat lisää valtaa
vaikuttaa oman seutunsa asioihin. Hän unohtaa kertoa myös, että
hän määräsi lain, jonka perusteella aatelisto vapautui
paikallisesta sotapalveluksesta, veroista ja ruumiillisesta
rangaistuksesta. Aatelistolle myönnettiin monopolioikeus
maaorjien omistukseen, maahan ja maaperään. Lisäksi
tilanomistajien oikeudet maaorjiin laajenivat entisestään. Maaorjia
myytiin kuin mitä tahansa tavaraa, heidän perheensä
hajotettiin, heidät voitiin lähettää sisäiseen karkotukseen tai
Siperiaan. Keisarinna ei katso minuun, hän tuntee minut niin
hyvin että tulkitsee ajatukseni, koska hän vaikenee tästä asiasta.
En minäkään katso häntä, hän tietää miten suurta
halveksuntaa tunnen juuri näiden lakien ja määräyksien tähden. Hänen
vihansa Pugatsovia kohtaan on oikeutettua, mutta hän
rankaisi heitä, kaikkein pienimpiä ja köyhimpiä, JOISTA VAIN
MURTO-OSA OLI MUKANA KAPINASSA! Haluaisin
vetäytyä kotiin, Kuukartanoon, lempeän Aleksandrani luokse
201

puhumaan hänen kanssaan. Haluaisin mennä autiolle vintille
ja huutaa siellä niin paljon kuin ääntä tulisi, pelkästä raivosta.
Pugatsovin kuoleman jälkeen alkoi kosto. Keisarinna alkoi hy-
vitellä aatelistoa.
202

IJ. LUKU
eti kun tieto Pugatsovin kuolemasta oli tullut, päätin järjestää
juhlallisuudet Moskovassa Turkin sodassa saavutetun voiton
kunniaksi. Lähdimme suurella seurueella Pietarista Moskovaan heti
tammikuun lopulla. Koska jollakin tavalla aavistin, että
Moskovassa oleskelusta tulisi pitkä, pyysin poikaani Paavalia mukaan
seurueineen. Kutsuin mukaan myös rintamalla taistelleen Grigori Potem-
kinin, mutta alkumatkasta hän suhtautui minuun niin kuin olisi
halunnut torjua minut.
Matka Moskovaan kesti kolmetoista päivää eli matkanteko oli
aika nopeaa. Elisabet Petrovnan aikana siihen saattoi mennä
kolmekin viikkoa, mutta halusin nopeuttaa matkaa, koska se oli aina
epämiellyttävä. Rekiä oli satakunta, kolme karavaania, välimatkaa takana
tuleviin aina muutamia kilometrejä. Minulla oli oma mökkini, jolla jo
keisarinna Elisabet aikoinaan matkusti. Se oli tilava umpivaunu, joka
lepäsi pitkillä ja painavilla jalaksilla, sitä vei eteenpäin joskus
kahdeksan, joskus kymmenen hevosta. Sisäseinät oli verhoiltu punaisella
sametilla. Päivisin tila oli olohuone, mutta iltaisin siitä tehtiin
makuuhuoneeni, sohva muutettiin vuoteeksi. Peseytymistilat olivat verhon
takana. Vaatteille oli oma rekensä.
Aamuisin Larissa Petrovna tuli auttamaan minua
pukeutumisessa, sitten tuotiin viereisestä reestä aamiainen. Kanssani tuli
203

aamiaiselle vuorotellen lähimpien rekien matkustajia. Joskus
poikani Paavali, Nikita Panin ja Grisa Potemkin. Usein adjutanttini, joku
hovirouvistani tai kamarineidoistani, sinä Leon Aleksandran kanssa
tai von Arenthalit. Seurueeseen kuului joitakin ministereitä, ruhtinas
Vjazemski, kreivi Ivan Suvalov ja neuvonantajani Betskoi sekä
joitakin kabinettini jäseniä ja kenraaleita.
HOVIN LÄHDETTYÄ PIETARISTA TULI HILJAINEN KAUPUNKI. Näin
kerrottiin. Talvipalatsi uinui tammikuun pakkasissa kaartilaisten
vahtiessa sen autioita saleja. Sisällä siivottiin ja tehtiin pieniä korjauksia.
Takat kylmenivät, palatsiin jäänyt palveluskunta siirtyi
pihanpuoleisiin asuntoihin. Pihoilla majaili myös vartiokaarti, jonka
vartiovuoroja muutettiin, joka toinen päivä palvelua aamusta iltaan, joka toinen
illasta aamuun. Täten iltavapailla olevat kaartilaiset menettivät paljon
rahaa, kun he kuulemma viettivät aikaa kaupungin kapakoissa.
Pietari ei pitänyt siitä hiljaiselosta, jonka hovin siirtyminen
Moskovaan aiheutti. Kadut olivat tyhjiä. Kun hovi jätti kaupungin,
se kävi nukkumaan. Talvipalatsi tuli kyllä toimeen. Kuulin Skurinilta,
että keittiötiloja oli vihdoin alettu siivota ja pestä. Kolmannen
kerroksen Vanhojen Havukoiden huoneistoissa tarvittiin paljon takkapui-
ta, kaikki vaativat lämmintä. Sisäpihan kuriirien talleilla, toimistossa
ja majapaikoissa oli hiljaista, sinne tulevat kuriirit lähetettiin heidän
levättyään Moskovaan.
204

MOSKOVASSA ASETUIMME KREMLIN SISÄPUOLELLA OLEVAAN
granovitajapalatsiin eli fasettipalatsiin. Hovi majoittui
kuka minnekin. Osa seurueestani joutui Kremlin muurien
ulkopuolella oleviin eri sukujen palatseihin.
Muistelin ensimmäisenä iltana kruunajaisiani Moskovassa,
sitä kuinka niitä varjosti poikani Paavalin sairastuminen.
Sellaista äidin tuskaa en ollut varmaan koskaan ennen kokenut, enkä sen
jälkeenkään. Miksi sitä suurentelisin, Leon. Olen aina ollut
huono äiti ja silloin luulin saavani rangaistuksen. Mutta sinulle voin
tunnustaa, että minulla oli silloin taustalla pelko ihmisten
pahoista puheista. Olin muka ensin vallanhimossani tapattanut entisen
mieheni, ja jos Paavali olisi menehtynyt, olisin joutunut
syytetyksi virallisen kruununperijän, oman poikani kuolemasta. Sellaisena
hirviönäkö minua pidettiin... Itse pidän hirviönä Pugatsovia.Tämä
on kipeä asia, Leon...
Liian kipeä asia, eikä hän siksi siitä mielellään puhu. Totta kai näin
silloin läheltä hänen tuskansa. En ollut Aleksandra von Patkullin
kanssa silloin edes vielä suunnittelemassa häitä, mutta uskouduin
hänelle nähdessäni, miten vastakruunattu keisarinna pelkäsi
poikansa menehtymistä. Keisarinna oli juuri silloin nainen valtansa
huipulla, kruunajaiset oli pidetty ja hän oli kruununperijän äiti.
Valtaistuin oli siis turvattu. Ja sitten - Jumalan armosta - kuuluu
eräänä iltana monta päivää tiedottomana olleen pienen pojan
piipittävä ääni: »Maman, Maman, Paavali on herännyt!» Me itkimme
205

kaikki. Me totisesti itkimme kaikki helpotuksesta - niin naiset kuin
miehet. Minäkin itkin, raavas mies, Leon August Denikin.
RAUHANJUHLIEN AIKANA MOSKOVASSA POIKANI PAAVALI OLI
VETÄYTYVÄ, HILJAINEN, KOLMETOISTAVUOTIAS POIKA. Hän
tukeutui siellä minuun. Ehkä hän muisti, että äiti oli häntä lähellä
silloin kun hän taisteli kruunajaisten aikana elämästään. Otin
avoimesti vastaan hänen kiintymyksensä. Olin ylpeä hänestä, vedin hänet
aina vierelleni, sillä hän oli varsin ujo. Oma maineeni keisarinnana oli
juhlien aikana itseltäni salattu, sitä nakersi Pugatsovin kapina. Siksi
turvauduin Paavaliin, me olimme äiti ja poika, emme niinkään
keisarinna ja suuriruhtinas. Luulin äidillisyyteni auttavan maineeni
parantamisessa, mutta erehdyin.
Heti tultuamme Moskovaan havaitsin, että ympärilläni oli kuin
jäätyneitten ihmisten muuri. Moskovalaiset suhtautuivat minuun
välinpitämättömästi, suorastaan ilkeästi. Kun ajoin vaunuilla,
hurraahuutoja ei kuulunut lainkaan. Sen sijaan pojalleni hurrattiin ja
huudettiin hänen nimeään, milteipä mielenosoituksellisesti. Ihmiset
seisoivat katujen varsilla ja tuijottivat minua viileän torjuvasti, jotkut
ilkeästi, jotkut uteliaina, mutta mitään pietarilaisilta saamaani lämpöä
ja innostusta ei ollut olemassakaan. Tosin jotkut kumarsivat
vastaanotoilla ja juhlallisuuksissa protokollan mukaan syvään, mutta monet
naiset jättivät niiaamatta, ja heidän silmistään loisti kylmyys. Jotkut
olivat suorastaan epäkohteliaita, istuutuivat juhlaillallisilla tahallaan,
kun minä vielä seisoin. Minun oli myönnettävä, että moskovalaiset
käänsivät keisarinnalleen selkänsä. He saattoivat poistua
seurueesta pyytämättä lupaani, mikä oli hovissa aina todella huonoa
käytöstä. Kukaan ei saanut poistua ennen keisarinnaa. Olin aivan
mykisty206

nyt tästä vastaanotosta, en voinut ymmärtää sitä. He olivat kuitenkin
aatelistoa ja juhlien aikaan heidät oli pakko kohdata.
Mietin mitä oli tapahtunut. Yleensä minulta ei peitetty mitään,
niin olin aina vaatinut. Olin Venäjän hallitsija, minulla oli oikeus saada
tietooni syy heidän käyttäytymiseensä. Kyselin sinulta Leon, kyselin
Vjazemskilta, Ivan Suvalovilta, Bezborodkolta... Kaikki vaikenivat.
Asia selvisi osittain. Olin syytettyjen listalla; en ollut tullut
Moskovaan ruton aikana vaan istunut turvassa Pietarin
Talvipalatsissa. Arvosteltiin myös, että olisin vähät välittänyt Pugatsovin
tuottamasta kauhusta enkä olisi tukenut moskovalaisia. Olin
keisarinna, joka ei välittänyt kansastaan, eristäydyin omaan mukavuuteeni
eikä minulla ollut myötätuntoa alamaisiani kohtaan. »Keisarinna
saa painua Pietariinsa, ei tule ikävä...», joku huusi kadunkulmassa,
kun astuin vaunuihin Kremlin porteilla. Olin järkyttynyt. Nyt vasta
ymmärsin, että minua oli odotettu Moskovaan Pugatsovin
teloituksen ajaksi. Olisinko pystynyt edes vilkaisemaan, kun pää irtoaa
ruumiista... Olisin tullut ruton aikana Moskovaan, mutta kabinettini ja
ministerini vastustivat sitä ankarasti. Nyt Moskova syytti avoimesti
minua kylmyydestä.
Yritin korjata asioita. Menin Kremlin muurien ulkopuolelle ja
tein jotakin ainutlaatuista: kävelin tuntikausia kansanjoukon
keskellä ja tervehdin ihmisiä. Sivusta-adjutanttini olivat kauhuissaan. Olin
keisarinnana kansannainen. Myös henkivartiokaartini upseerit
olivat tulla hulluiksi juostessaan estämään minua tarttumasta jonkun
ihmisen käteen. Kuljin katuja päästä päähän, kävelin kovaa vauhtia,
jätin hovirouvat ja adjutantit, menin ihmisten joukkoon, ja
vihdoinkin - teeskentelyä tai ei - tartuin heidän käsiinsä, otin jonkun
syliini, silitin lasten hiuksia ja tervehdin heidän vanhempiaan kädestä. Se
207

oli suurenmoista, ainutlaatuista ja hirveää. Näin vihaisia silmiä, näin
kyyneleisiä silmiä, näin torjuvia ja lämpimiä. Päätin jäädä Moskovaan
loppuvuodeksi.
ENNEN TOUKOKUISTEN JUHLALLISUUKSIEN ALKAMISTA LÄHDIN
POIKANI PAAVALIN JA PIENEN SEURUEEN KANSSA
PYHIINVAELLUSMATKALLE troitse-sergijevin luostariin. Kevät
heräsi viikossa. Oli ihana sää, lämmintä ja aurinkoista. Kutsuin myös
Grisani mukaan Troitseen. Hän tuli, mutta meni rukoilemaan
niiksi päiviksi muiden munkkien tavoin hänelle varattuun keljaan. Olin
loukkaantunut häneen, en voinut ymmärtää, että hän jätti minut
kylmästi poikani kanssa eikä välittänyt minusta enempää kuin
luostarin erakot, joista kukaan tuskin kumarsi tai tervehti rukouspalveluis-
sakaan hallitsijaansa. Grisa oli merkillisen uskovainen vetäytyessään
silloin tällöin rukoilemaan. Olin peloissani ajatellessani mitä se
enteili? Oliko hän väsynyt minuun? En aina tiennyt hänen tunteistaan.
Jäin siis pitemmäksi aikaa Moskovaan kiinnittääkseni
huomioni sen asukkaisiin.Tsarinna oli lähellä kansaansa... Paavali sai oman
huoneistonsa Granovitajapalatsista, ja Potemkin samoin. Ennen
Troitseen lähtöä me jopa suunnittelimme Grisan kanssa uuden
palatsin rakentamista Moskovan alueelle erään vanhan maakartanon
tilalle. Maisemat kartanon ympärillä olivat lumoavat pienine järvineen
ja koivumetsineen. Toteutimme uuden palatsin rakentamisen sitten
vähän myöhemmin, sillä ostin samaisen vanhan maakartanon eräältä
ruhtinaalta, joka luopui siitä riemuissaan. Palattuamme takaisin
Moskovaan Grisa pyysi anteeksi luostarivierailun aikaista erakoitumis-
taan ja kylmyyttään. Me asuimme tuossa ihanassa kymmenen
huoneen kartanossa kahden kokonaisen kuukauden. Pieni henkilökunta
208

tuli aamuisin ja jätti meidät iltaisin. Grisa palvoi minua. Me
kävelimme joka ilta pienelle lammelle, ja siellä Grisa istutti minut veneeseen
ja soutelimme kevätyöstä nauttien, melkein vapaina, melkein
tavallisina ihmisinä. Suunnittelimme maakartanoamme ja annoimme
sille nimeksi Tsaritsino. Me olimme taas rakastavaisia. Grisa ja minä
elimme vanhassa kartanossa kuin tavallinen maalaisaateliin kuuluva
pariskunta.
HEINÄKUUSSA MOSKOVA TÄYTTYI SOTILAISTA, AATELI S VÄESTÄ,
MYÖS ERI MAIDEN LÄHETTILÄISTÄ JA ASIAINHOITAJISTA.
Silloin alkoivat kymmenen päivää kestävät rauhanjuhlat. Kansa velloi
kaduilla. Oliko minulle annettu anteeksi... en tiedä, mutta tieto
hysteerisestä kävelystäni kaduilla ihmisten parissa oli levinnyt kuin kulo-
valkea. Olinkin yhtäkkiä nainen ja hallitsija, nainen ja äiti. Nainen ja
Äitikulta.
Oli ihanan kuuma heinäkuu. Öisin sää viileni, ja silloin kadut
täyttyivät, sillä monilla ei ollut edes halua nukkua noina päivinä, eikä
sade kiusannut juhlijoita. Potemkin teki juhlallisuuksista
uskomattoman hienon spektaakkelin. Ilta toisensa jälkeen taivaalla sähisivät
valtavat ilotulitukset, ja koskaan ennen ei ollut Moskovan alueella ollut
niin monia riemukaaria kuin tuolloin, rauhanjuhlien aikana.
Kun kenttämarsalkka Rumjantsevin kuultiin lähestyvän
Moskovaa, Potemkin oli häntä vastassa saattaen hänet kaartin kanssa
Kremliin. Koko Moskova juhli rauhaa. Juhlat huipentuivat
heinäkuun 10. päivänä. Silloin esitettiin näytelmä suurella ulkolavalla, joka
oli kuin muinaisen Kreikan amfiteatteri. Itse johdin kulkuetta
esityspaikalle, kuljin pienempi kruunu päässäni kuumuudesta välittämättä
kärpännahkaisessa viitassani. Iltajuhlissa minulla oli ylläni kruunun-
209

jalokivet, päätin näyttäytyä moskovalaisille keisarinnana ja
itsevaltiaana, joka oli nyt heidän parissaan eikä aina Pietarissa. Pääjuhlien
kulkue oli upeampi kuin kruunajaisten aikana, sillä yläpuolellani
olevaa valtavaa baldakiinia kantoi kaksitoista kenraalia.Te Deum ja juh-
lamessu pidettiin Uspenskin katedraalissa. Hodinkan kentällä lähes
60 ooo:lle moskovalaiselle laskettiin viiniä hanoista, ja he nauttivat
nuotiolla paistettua härkää.
Juhlat olivat tähänastisen hallitsijakauteni loisteliaimmat.
Grisani alkoi olla vaativainen, hän halusi hallita, minä halusin
rakastaa häntä. Me riitelimme usein. Palasimme vuoden lopulla Pietariin.
Keinottelua, Tsarinna. Skurin oli aikoinaan oikeassa purkaes-
saan minulle mieltään Potemkinista. Keisarinnan arvostelukyky
on aina pettänyt Potemkinin suhteen. Nyt, kun ruhtinas on ollut
kuolleena jo neljä vuotta, keisarinna haikailee yhä muistojensa
varassa. Ja nyt, kun Zubov on osoittautunut pahimman lajin
kiipijäksi, keisarinnan tunteet ovat siirtyneet taas Stanislaus
Poniatowskiin. Keisarinna on siis nainen, joka ei voi elää
hetkeäkään ilman rakkautta ja palvontaa. Sanonko tämän ääneen ?
Jos sanon, seuraa hirmumyrsky. Siis vaikene ja siirrä totuutta
taas Leon August, niin kuin aina, sillä se hetki tulee.
- 	Leon, Leon... vaivut mietteisiisi! Et ole sanonut Moskovasta
sanaakaan. Olet istunut siinä hopeisen työpöytäsi takana ajatuksissa-
si, kuin poissaolevana, ja katsonut kaiken aikaa ikkunoista ulos. Mitä
sinulla on mielessäsi? Oletko väsynyt? Kyllästynyt? Sinulla on tähän
Moskovaan jotakin lisättävää, minä arvaan... Onko jotakin mitä en
tiedä? Onko jotakin mistä et halua puhua? Onko jotakin mitä
sääs210

tät vain siksi, että on joulun aika? Että on rauha maassa ja meidän
sydämissämme. Minä kerään voimia, sinä ja Aleksandrakin keräätte
voimia. Meidänhän on määrä kokoontua luoksenne Kuukartanoon
juhlimaan uuttavuotta. Loppiaisena ovat Ilmar Rämmin kutsut, ja
sen jälkeen poikani Aleksein häät. Mitä sinulle on nyt tapahtunut?
Tuijotat papereitasi, olet kirjoittanut silloin parikymmentä vuotta
sitten jotakin, mikä sattuu sinuun. Olenko oikeassa? Pitäisikö
selvittää se asia? Täytän tulevana vuonna kuusikymmentäseitsemän vuotta,
ja sinä olet neljä vuotta minua vanhempi. Kuinka monta vuotta me
elämme vielä, Leon?
211

l8. 	LUKU
Poikani Paavali vihittiin syyskuun lopulla 1773 Pietarissa Hes-
sen-Darmstadtin maakreivin keskimmäisen tyttären Wilhelmi-
nen kanssa. Keskellä Turkin sotaa ja heti Pietari IILksi
julistautuneen Pugatsovin ilmestymisen jälkeen järjestimme häät, jotka
kestivät kymmenen päivää. En pitänyt morsiamesta. Meillä venäläisillä
on sanonta, että kellot soivat jonkun ihmisen kohdalla... Tämän
tytön kohdalla minun kelloni soivat heti, mutta en mahtanut mitään
sille, että poikani rakastui häneen suin päin. Tyttö oli iloinen,
suorastaan riehakas, aika kaunis ja merkillisellä tavalla keimaileva. Hän
vaihtoi uskontonsa ortodoksiseksi niin kuin sääntönä oli ja otti
samalla uudeksi nimekseen Natalia Aleksejevna.
Natalian äiti, saksalainen maakreivin puoliso, kyseli minulta
usein venäläisestä sielusta. Tiesin, että hän oli huolissaan tyttärestään,
joka jäi eriuskoiselle Venäjälle. Nämä sanat ovat minun:
»Ortodoksiseen uskontoon syvälle juurtunut kansa käyttäytyy joskus suorastaan
eläimellisesti. Samat ihmiset, jotka seisovat tuntikausia rukouspal-
veluissa ja polvistuvat suutelemaan ikoneita, saattavat tappaa hurjis-
tuessaan jonkun papin tai metropoliitan, tai repiä palasiksi aatelisen
maanomistajan.» Tämähän kävi toteen heti Moskovan ruton
alkuvaiheessa, kun raivostunut joukko murhasi erään arkkipiispan kirkossa.
212

POIKANI PAAVALIN JA SUURIRUHTINATAR NATALIAN HÄIHIN
SAAPUI vieraita ympäri Eurooppaa. Hienon ja sivistyneen paroni
Grimmin tulo antoi aiheen loppuelämäni kestävään
kirjeenvaihtoon. Keskelle häitä tuli myös Ranskasta filosofi Denis Diderot. Hän
halusi keskustella kanssani joka päivä. Asia oli yksinkertainen: hän
kerjäsi minulta lisää rahaa, että voisi täydentää d’ Alembertin
kanssa kokoamaansa aatteiden ja suurten ajatusten Ensyklopediaa, jonka
viimeinen nide oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Se oli
jättiläismäinen tietosanakirja, jonka teon Ranskan Ludvig oli keskeyttänyt
vaarallisena. Diderot puolusti minulle oikeuttaan julkaista vielä tämän
maailmanhistoriallisen teoksen hakemisto ja kimitti omia oppejaan.
Minä yritin käyttäytyä kuin keisarinna, mutta jätin hänet joskus
kesken lounasta ja kiirehdin tuohtuneena omiin huoneisiini. Larissa
Petrovna oli ainut, joka sai tämän yli kuusikymmenvuotiaan ukon
järkiinsä. Minun kanssani raivottuaan ukko kulki pitkin Nevan
rantatietä edestakaisin keppiään heilutellen ja puhui itsekseen ääneen.
Larissa laittoi näille kävelyille aina jonkun kaartilaisen seuraamaan
häntä, ettei hän eksyisi. Larissa on aina niin järkevä.
Syyskuussa oli Diderotin mielestä kylmä ja häntä paleli.
Tavatessamme hän istui kuin muumio pukeutuneena liioitellun
lämpimästi, jopa turkkiin, eikä väsynyt jankuttamaan rahasta. Kun pysyin
aluksi kylmänä, hän alkoi opettaa minua, miten Venäjää hallitaan. Hän
haukkui minun Ohjeeni varsinaiseksi höpötykseksipä kirjoitti minulle
uudet ohjeet: Melangesphilosophiques et historiques. Missä ne ovat...
puuarkuissa tuossa viereisessä huoneessa. Hän lähti pois Venäjältä
vas213

ta talvella, koska minä en ensin antanut periksi Encyclopedien suhteen.
Sitten väsyin ja annoin rahaa. Paluumatkallaan Diderot joutui
onnettomuuteen. Erästä jokea ylitettäessä jää murtui vaunujen alla, ja ne
alkoivat vajota. Palvelijat kiskoivat miesparan vaunuista, mutta hevoset
hukkuivat. Diderot kylmettyi ja sairastui, mutta selvisi siitä ja jäi henkiin.
Kuten tiedetään, tietosanakirja on suurenmoinen teos ja hakemistokin
ilmestyi aikanaan.
Hänen suhteensa Diderotiin on niin ristiriitainen, että
ihmettelen, jos ei hän sano ääneen, että Diderot istui kerran
vankilassakin kolmisen kuukautta. Ranskan Ludvig keskeytti suurteoksen
tekemisen peläten, että se sisältäisi kerettiläisiä oppeja, ja
Diderot joutui apulaisineen työskentelemään salassa. Hänen tulonsa
keskelle Paavalin häitä oli huonosti valittu hetki. Hänhän
suorastaan vainosi keisarinnaa päivittäin ottamatta huomioon, että
tämän täytyi olla samaan aikaan emäntänä häävieraille.
Diderot, aikansa nero, oli itsekeskeinen valittaja, joka ei ottanut
huomioon kenenkään tilannetta. Näkyihän se myös hänen
kirjeistään. Kahden kiihkeän ihmisen tapaamisissa Talvipalatsissa
kumpikin unohti asemansa. Peruukit lensivät ja muutama kris-
tallilasi. Jouduin vastentahtoisesti todistajaksi. Tässä asiassa
olin keisarinnan puolella.
- 	Leon, nyt on luterilaisten jouluaatto ja tässä me kaksi
istumme muistelemassa menneitä. Minun lapsuudessani joulu oli vuoden
tärkein tapahtuma. Täällä Venäjällä tärkeintä on Suuren Paaston ja
pääsiäisen aika. Hovissa ei ymmärretä joulun merkitystä niin kuin
meillä luterilaisilla... Sanon sen vielä kerran ääneen, että Katariinana
214

olen luterilainen, keisarinnana ortodoksi. Täällä ei anneta
joululahjoja, kirkoissa ja kaupungeissa ei ole jouluaaton rauhaa niin kuin
meillä Stettinissä. Ei ihania joululauluja, ei jouluruokia. Eilen oli Kazanin
katedraalissa rukouspalvelu, joka kesti kolme tuntia ja uuvutti meidät
kaikki. Se oli sisällöltään samanlainen palvelu kuin tavallisina
pyhäpäivinä. Miksi vanhojen ihmistenkin täytyy seisoa tuntikausia rukous-
palvelun aikana. Onko venäläisten ortodoksien Jumala niin armoton,
että haluaa puristaa viimeisetkin mehut ihmisistä, jotka tekevät
työtä aamusta iltaan. Vaatiiko Jumala sitä? Ei minun Jumalani. Ihminen
sitä vaatii toiselta.
MUUTAMA KUUKAUSI HÄIDEN JÄLKEEN MINULLE OLI SELVINNYT,
ETTÄ PAAVALIN JA NATALIA ALEKSEJEVNAN AVIOLIITTO OLI
EPÄONNISTUNUT. Suin päin rakastunut poikani oli vain niin tyhmä, ettei
tajunnut sitä. Natalia oli sievä nainen, mutta hänessä ei ollut
viehätysvoimaa, hän ei ollut älykäs, hän ei kuunnellut neuvoja, hän juonitteli,
juoruili eikä halunnut oppia venäjää. Hän ilmaisi minulle vahingossa
tahtonsa hallita Venäjää poikani kanssa. Sain käsiini Paavalin ja
Natalian tekemän listan salaliittolaisista, jotka auttaisivat heitä ottamaan
vallan. Suutuin hirmuisesti. Kutsuin heidät eteeni ja näytin paperia.
Ensimmäistä kertaa näin Natalian kasvot vitivalkoisina. En voinut
ryhtyä sotaan poikaani Paavalia ja hänen tyhmää vaimoaan vastaan,
poltin paperin heidän edessään, muistutin olevani Venäjän hallitsija ja
ilmoitin pitäväni heitä silmällä.
Sitten minulle selvisi, että Natalia petti aviomiestään
poika215

ni parhaan ystävän, kreivi Andrei Razumovskin kanssa. Razumovski
oli hauskannäköinen mies, vilkas liikkeiltään, naistenmies. Eräs
vanhempi hovirouvani ei kestänyt julkeaa pettämistä poikani selän takana
vaan tuli kertomaan siitä minulle. Hänellä oli todisteena neljä kirjettä,
joista kolme oli Natalian rakkauskirjeitä Andreille, ja yhdessä Andrein
ehdotuksia tapaamispaikoiksi. Otin kirjeet visusti talteen, tiesin että
niille olisi käyttöä. Pian selvisi, että koko hovi oli tietoinen asiasta ja
sääli syvästi poikaani, josta oli tehty aisankannattaja. Yritin varovasti
puhua Paavalille, että Andrei Razumovski pitäisi lähettää
sotarintamalle - Luoja paratkoon, mitä rintamia silloin oli, oletettavasti
Turkin suunnalla. Poikani esti Razumovskin lähdön, se idiootti.
Natalia oli raskaana. Hovissa arvailtiin, kumpi oli lapsen isä, Paavali vai
Andrei. Molemmat miehet olivat tämän raskauttaan vaikertavan
naisen lähettyvillä. Toisen kanssa hän luultavasti makasi vielä raskauden
viime vaiheessa, toinen istui hänen vuoteensa vieressä pidellen
vaimoaan kädestä. Ajattelin kirjeitä, enkä voinut kohdata Andrei Razu-
movskia ilman inhoa.
- 	Arvaan kyllä, Leon, mitä ajattelet. Olin itse
samanlaisessa tilanteessa kolme kertaa, enkä tiennyt mitä mieheni Pietari silloin
ajatteli. Paavalin syntymän Pietari hyväksyi, Annasta hän oli lähinnä
huvittunut. Aleksein syntymästä hän ei tiennyt mitään. Skurin poltti
mökkinsä saaden mieheni ja rouva Vorontsovan ihailemaan tulipaloa
ja minä pyöräytin lapsen sillä aikaa. Mutta tämän kolmannenkin
lapseni, Aleksein, olemassaolo paljastui hänelle aikanaan. Peitin
huolellisemmin miessuhteeni kuin Natalia. Hän kulki mahansa kanssa kuin
vierivä tynnyri ja lirkutteli aina kohdatessaan Razumovskin.
216

en USKONUT HETKEÄKÄÄN, ETTÄ POIKANI PAAVALI OLISI
PYSTYNYT siittämään lapsen. Tämä syntyvä lapsi ei olisi minun
ensimmäinen lapsenlapseni vaan kahden minulle tuntemattoman ihmisen
saavutus: Natalia Aleksejevnan ja Andrei Razumovskin.
Päätin seisoa Natalia Aleksejevnan rinnalla synnytyksen
loppuun asti. Niin toimi kylmäsilmäinen keisarinna Elisabet minun
poikani Paavalin ja tyttäreni Annan synnytyksissä. Elisabet katseli
uteliaana mielipuolisia kipujani ja vei vastasyntyneen heti
huoneeseensa. Niin täällä Venäjällä synnytettiin lapsia! Toinen teki, toinen
vei valmiin lapsen pois. En halunnut olla keisarinna Elisabetia
huonompi.
Natalian ollessa viimeisillään raskaana minun ja Potemkinin
suhde oli jo kukoistuksessaan. Vielä häiden aikaan Vasiltsikov oli
ollut rinnallani. Näin omin silmin, miten ulkomaalaiset
asiainhoitajat ja diplomaatit syyllistyivät makeiluun Grisan edessä. Niin tekivät
myös kunnioittamani miehet, sillä he näkivät mahdollisuuksia
vaikuttaa minuun Potemkinin kautta.
Natalia Aleksejevnan synnytyksen aikaan Preussin ruhtinas
Henrik, Fredrik II:n veli, tuli Pietariin tapaamaan minua. Hänen
tulonsa oli eräänlainen kohteliaisuuskäynti, sillä olin aiemmin
allekirjoittanut liittosopimuksen Preussin ja Venäjän välillä. Otin hänet
uteliaana vastaan, annoin hänen käyttöönsä Talvipalatsin Vihreän
vierashuoneiston henkilökuntineen. Olin saanut vihjeen, että hän
oli näitä kuuluisia miesrakastajia, mutta salaisesti. Joku
kuvankaunis poikahan hänellä oli kamaripalvelijanaan, avuton työssään, kuulin
Skurinin tuhahdelleen.
Ruhtinas Henrik oli vaikuttavan näköinen mies, vaikka
hänellä oli hivenen naisellisia piirteitä ja ranskalaisia eleitä. Mutta hän oli
217

sympaattinen, huumorintajuinen, loistava diplomaatti. Hän oli ison-
veljensä kaksoisolentoja kaikesta huomasi, että juuri hän olisi
halunnut olla Preussin hallitsija, Henrik Suuri, hän oli kateellinen veljelleen.
Potemkin oli juuri tullut Kaukasukselta. Ruhtinas Henrik antoi
juhlallisessa tilaisuudessa Suuressa juhlasalissa hänelle Preussin
Mustan Kotkan kunniamerkin. Silloin jouduin ensimmäistä kertaa
pohtimaan, olisiko sittenkin mahdollista antaa Grisalle Kuurinmaa
hallittavaksi niin kuin hän itse pyysi. Olin puhunut ajatuksestani Puolan
lähettilään kreivi Stackelbergin kanssa. Kuurinmaata hallitsi
keisarinna Annan aikana kaikkien pelkäämä, julma rakastaja Ernst Biron.
Nyt Kuurinmaata hallitsi hänen vähemmän pelottava poikansa Peter.
Ehdotin Potemkinin nimitystä Stackelbergille ja luulin että se
toteutuu. Sain Hänen Ylhäisyydeltään itse Fredrik II:lta tiedon, että hän
auttaa Potemkinia ja minua tässä asiassa. Olin onneksi varuillani niin
kuin aina Fredrikin suhteen.
SINÄ PÄIVÄNÄ, KUN POTEMKIN NAUTTI FREDRIK SUUREN
MYÖNTÄMÄSTÄ HUOMIONOSOITUKSESTA, ALKOIVAT AAMUYÖSTÄ
NATALIA aleksejevnan synnytyspoltot. Oli kaunis keväinen päivä,
lumet sulivat. Kävin aina välillä tapaamassa ruhtinas Henrikiä, sitten
kiirehdin taas synnytyshuoneeseen, joka sijaitsi lähellä
huoneistoani. Siellä synnytettiin muka Venäjälle kruununperijää. Synnytys oli
alusta alkaen vaikea, Natalia alkoi huutaa jo ensi hetkestä, ja poltot
kestivät ja kestivät, eikä mitään tapahtunut. Riensin lounaalle
ruhtinas Henrikin kanssa, sitten taas synnytyshuoneeseen, josta huudot
218

eivät onneksi kuuluneet kauemmaksi. Illallisille minun oli
sonnustauduttava juhlapukuun ja kruununjalokiviin ja pidettävä seuraa
vieraallemme. Söin tuskin mitään, yritin keskustella, sitten taas
kiirehdin Natalia-raukan luokse.
En ole koskaan ennen nähnyt enkä kuullut mitään niin
säälittävää kuin tämä nuori nainen, jonka tuskat olivat sanoin
kuvaamattomat. Hän huusi, huusi, huusi... Seuraavana yönä ja seuraavana aamuna
häneltä ei tullut enää ääntä, mutta sittenkin hän huusi. Meidän
lääkärimme eivät tehneet mitään. Pyörittivät vain silmiään ja sormiaan,
näkivät kyllä, ettei lapsi synny, ettei se mahdu syntymään. Ajattelin
ystävätärtäni Marie von Arenthalia. Jos hän olisi ollut paikalla, hän
olisi ainakin pystynyt hillitsemään Natalian kipuja. Mutta Marie oli
Moskovassapa taas se kirottu välimatka... Mitä olisi auttanut
lähettää kuriiria Moskovaan, kun synnytys kestäisi ehkä kaksi vuorokautta
ja kuriirin matka Moskovaan vähintään seitsemän. Minä pyysin erästä
nuorta lääkäriä hakemaan synnytyspihdit, olin kuullut niistä, mutta ei
niitä ollut saatavilla. Tiesin, että jo edellisellä vuosisadalla oli
suoritettu niin sanottuja »keisarileikkauksia», joissa vatsa leikattiin auki, lapsi
yritettiin pelastaa, mutta naiset kuolivat yleensä verenvuotoon.
Paavali kielsi sen.
Kolmantena päivänä lääkärit kertoivat, että vauva äidin sisällä oli
kuollut, sillä se ei mahtunut tulemaan ulos. Samalla lakkasivat Natalian
huudot, tiedottomuus armahti hänet ja hän kuoli. Lapsi otettiin pois
väkivalloin. Se oli normaalikokoinen poika. Nyt ymmärsin paremmin
Gustaf Orraeuksen ja Peeter Rämmin kokemuksia Moskovan rutosta,
kun järkytyin synnytyksestä niin että tunsin suoranaista
pahoinvointia. Säälin synnytykseen menehtynyttä nuorta naista, tiesin että Natalia
Aleksejevna ja poikavauva oli saatettava nopeasti arkkuun ja hautaan.
219

Potemkin seurusteli ruhtinas Henrikin kanssa, heitä ei yksi
synnytykseen kuollut nainen mietityttänyt lainkaan. Mutta poikani
Paavali oli tulla hulluksi vaimonsa ja lapsensa kuolemasta. Hän huojutti
itseään tuolissa ja tuijotti vuoteella makaavaa kuollutta naista, jonka
hiukset levisivät tyynylle. Paavali ei huomannut vainajan aiheuttamaa
hajua, hän katsoi pienokaisen kasvoja, tämä tuntui kuin nukkuvan.
Taas syntyi huhu, että minä aiheutin sekä miniäni ja lapsenlapse-
ni kuoleman. Mutta kun lääkärit tekivät Natalia Aleksejevnalle
ruumiinavauksen, selvisi, että hänen lantionsa oli poikkeuksellinen, niin
että lapsen olisi ollut mahdoton päästä normaalisti ulos. Vein itse
Paavalin rauhoittumaan Tsarskoje Seloon, kun hän kielsi
hautaamasta Nataliaa ja lasta. Hänen surunsa oli saanut hänet järjiltään.
ONNEKSI RUHTINAS HENRIK OLI YHÄ PIETARISSA. Luonnollisesti
käännyin hänen puoleensa ja otin puheeksi Paavalin uudelleen naitta-
misen mahdollisimman pian jo kruununperimyksen takia. Poikani
suru ei näyttänyt laantuvan Tsarskojessa viettämiemme päivien aikana ja
hän palasi Pietariin. Kun hän vain jatkoi itkuaan, tein jotakin, mitä en
kadu: annoin ne neljä kirjettä hänelle. Selvitin, että Andrei Razumovski
oli raukkamaisesti jättänyt Pietarin ja oli matkalla länttä kohti, kenties
Riikaan. On järkyttää nähdä ihmisen silmien aukeneminen, hetki
jolloin paljastuu kaikki se mistä tämä ei ole halunnut tietää. Poikani
Paavalin reaktio kirjeisiin oli vielä dramaattisempi kuin hänen surunsa
Natalian kuolemasta. Tapahtui päinvastainen reaktio - luonnollisesti - ja
hän vapautti itsensä suremasta suuresti loukkaantuneena.
220

Suuriruhtinatar Natalia Aleksejevna ja hänen lapsensa olivat
nähtävinä avoimessa arkussa Aleksanteri Nevskin luostarissa.
Natalian yllä oli valkoinen puku. Kuollut pienokainen ei ollut äidin
vieressä vaan jalkopäässä kapaloissaan, mikä puistatti minua. Joku Natalian
hovirouvista oli toiminut näin. Ajattelin ensin, etten voi siirtää lasta
pois äidin jalkopäästä, vaikka tämäkin oli pantu minun syykseni, kun
hovilaiset olivat käyneet katsomassa arkkua. Juoruttiin, että
keisarinna olisi määrännyt lapsen paikan arkussa. Mitään niin ala-arvoista en
olisi voinut määrätä pienen viattoman lapsen kohtaloksi. Siispä tein
sen mikä oli tehtävä. Menin arkun luokse, kukaan ei uskaltanut estää
minua. Otin pienen nyytin vainajan jalkopäästä ja siirsin hänet äidin
käden suojaan, hänen rinnalleen. Katsoin heitä kahta ja silloin puhke-
sin itkuun. Näin hautajaisvieraista, että he hyväksyivät tekoni. Asiasta
ei puhuttu enää koskaan, ja ilkeämieliset juorut loppuivat. Kun
vainajat oli siunattuja arkku suljettu, olin huojentunut. Lapsi meni
hautaan äitinsä sylissä. Poikani Paavali ei osallistunut hautajaisiin. Se oli
hänen valintansa.
Hautajaisten jälkeen ruhtinas Henrik viipyi vielä pari
kuukautta Pietarissa. Kesäkuun puolessavälissä hyvästelin hänet, ja hän lähti
yhdessä poikani Paavalin kanssa Berliiniin. Fredrik oli kutsunut sinne
Paavalille esiteltäväksi Wurttembergin prinsessan Sophie Dorothea
Augusta Louisen,joka oli kuningas Fredrikin ja Henrikin siskontyt-
tären tytär. Hän oli kylläkin kihloissa Hessen-Darmstadtin
maakreivin Ludwigin kanssa, joka puolestaan oli juuri kuolleen Natalian veli,
mutta Henrik uskoi asian olevan järjestettävissä, niin kuin se sitten
olikin.
Puhuin poikani kanssa hänen lähtöään edeltävänä iltana.
Paavali myönsi, että hän oli ollut Natalian suhteen sokea ja rakastunut.
221

Hänen vihansa Andrei Razumovskia kohtaan oli niin suuri, että hän
uhkasi tappaa tämän, jos he osuisivat silmäkkäin. Uskoin poikaani.
Me lähennyimme sinä iltana, Paavali ja minä. Vihdoinkin sain
selvitettyä hänelle, etten aina ole syyllinen, vaikka minusta juorutaan
mitä uskomattomimpia asioita. Siunasin ruhtinas Henrikin ja
poikani matkaan. Rukoilin hiljaa, että Paavali saisi arvoisensa uuden
vaimon Wurttembergin Sophie Dorotheasta.
OLIN HELPOTTUNUT, KUN PAAVALI JA SOPHIE PALASIVAT
BERLIINISTÄ KESÄN LOPUSSA PIETARIIN AIKOMUKSENAAN SOLMIA
avioliitto. Sophie vaihtoi uskontoa ja sai uuden nimen Maria Fjo-
dorovna. Lahjoitin pojalleni Paavalille ja Maria Fjodorovnalle Pav-
lovskin kartanon, jonka mailla on muun muassa sinun ja Aleksandran
Kuukartano, sekä vastikään ostettu ruhtinas Golitsynin Aurinkota-
lo, jonne von Arenthalit vähän aikaa sitten muuttivat. Paavalilla ja
Maria Fjodorovnalla on Pavlovskissa hieno taidekokoelma,
jonka olen hankkinut. Satakunta upeaa maalausta on ostettu Pariisista,
minulla on siellä hyvät asiantuntijat. Täytyy sanoa Leon, Pavlovskin
palatsi on oikea taidemuseo.
Grigori Orlovin kuoltua lahjoitin myös hänelle kuuluneen
Hatsinan linnan pojalleni Paavalille. Kun poikani kääntyi minua
vastaan vuosia sitten, hän eräällä tavalla kääntyi myös perhettään vastaan
ja eristäytyy vallihautojen suojaamaan Hatsinaan yksin silloin kun
vihaa koko maailmaa. Mutta Preussia ja preussilaisuutta hän
rakastaa virallisen isänsä tavoin. Pelkään, että kun kuolen ja pojastani tulee
222

hallitsija, Venäjä siirtyy Preussin alusmaaksi. Paavali ei pidä vastuusta.
Yritin saada häntä kiinnostumaan hallitsemisesta ja määräsin hänet jo
nuorena miehenä laivaston kenraaliamiraaliksi eli Venäjän laivaston
komentajaksi ja kyrassieerirykmentin päälliköksi. Hänestä
nimitykset olivat yhdentekeviä. Jossakin vaiheessa hän halusi näyttää minulle
miehisyyttään muussakin mielessä kuin lastensiittäjänä, hän
perusti Hatsinaan oman armeijan, joka käsitti laivaston, tykistön ja oman
upseerikunnan.
Maria Fjodorovna on synnyttänyt lapsen lähes joka vuosi.
Heidän kahdeksanpäisestä lapsikatraastaan vain pikku Olga on enkelinä
taivaassa. Ja taas miniäni on raskaana.
Keisarinna kertoi kauhutarinaa Natalia Aleksejevnan
synnytyksestä mutta ei koskaan siihen liittyvistä muista asioista. Syytin
häntä aikoinaan isoäidin kylmyydestä ensimmäistä
lapsenlastaan kohtaan. Vuosikausia ihmettelin hänen tunteettomuuttaan.
Mutta hän ei kertonut minulle Andrei Razumovskin kirjeistä.
Lapsi oli poika, kruununperijä. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisi
ollut samantekevää kuka oli hänen isänsä. Olisiko Razumovski
ollut sen kummempi isänä kuin kreivi Sergei Saltykov, joka pani
alulle keisarinnan oman lapsen Paavalin. Mutta tämä isoäiti,
joka ei näyttänyt tunteitaan, kärsi vain hiljaa ja sai kestää
inhottavat puheet. Minun suhtautumiseni keisarinnaan on usein
kaksijakoinen. Joskus raivostun mielettömästi, sitten taas
yritän ymmärtää. Ajattelen joskus kuunnellessani häntä, että surun
keskellä keisarinnasta tuli usein julma ja ivallinen. Hän jollakin
tavalla torjui surun. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään miehensä
kuoleman aikoihin, ei surrut omaa äitiään Johannaa, mutta suri
223

kyllä virallisesti keisarinna Elisabetia... Suhtautuessaan
näiden kuolemaan kylmästi hän antoi ikään kuin kuoleman
vetäytyä taakse, ja kaikki jatkui pysähtymättä eteenpäin. Ehkä hän
samastui omaan kuolemaansa ja pelkäsi, ettei häntä tule
suremaan kukaan. En tiedä. Uskon hänestä joskus mitä vain...
224

19. 	LUKU
Sain vihdoin ensimmäisen lapsenlapsen, ihanan pullean terveen
pojan, jolle annettiin nimeksi Aleksandr. Hän syntyi Pavlovskis-
sa 12. joulukuuta 1777. Suuriruhtinatar Maria Fjodorovna pyöräytti
pojan parissa tunnissa. Itse en ehtinyt edes Pavlovskiin, kun nuori
äiti jo istui kammattuna vuoteellaan lapsi sylissään. Poikani
Paavali oli haljeta ylpeydestä. Silloin emme ajatelleet sitä edellistä vauvaa,
joka nukkuu ikiuntaan äitinsä sylissä, vaikka aina kun hänet
muistan, sydämeeni koskee yhä. Te Deum esitettiin Aleksanterin
kunniaksi Kazanin katedraalissa. En ottanut Aleksanteria heti luokseni,
en ollut kuin keisarinna Elisabet, joka vei minulta Paavalin. Mutta
kun Maria Fjodorovna tuli pian uudelleen raskaaksi ja oli usein pa-
hoinvoipa, sain syyn ottaa hoiviini ensimmäisen lapsenlapseni ja
ryhtyä hänen kasvattajakseen. Tiedän, tiedän, unohdin ne lohduttomat
itkuni muinoin, kun rintani valuivat maitoa ja tein kuolemaa Kesä-
palatsin jääkylmässä huoneessa. Jäin eloon silloin, vaikka näin
myöhemmin ajateteltuna minun oli tarkoitus vilustua ja kuolla.
Perehdyin tunnollisesti lasten kasvatukseen, aloin tutkia lasten-
hoidollisia menetelmiä. Luin Rousseaun Emilen, sain käsiini Pesta-
lozzi-nimisen miehen mielenkiintoiset ohjeet pienten lasten hoidosta.
Ei kehtoa, rautasänky. Lapsen lähellä pitää vauvasta asti puhua
tavallisella äänellä, ei kuiskailla. Lapsi pidetään kevyesti puettuna, eikä häntä
225

saa missään tapauksessa nukuttaa liian lämpimässä huoneessa.
Ikkunat auki, raitista ilmaa talvellakin. Kylpemisveden pitää olla haaleaa, ei
kuumaa. Lapsi pitää syöttää aina samalla kellonlyömällä. Häntä pitää
leikittää usein lattialla olevan peiton päällä ja hänelle on puhuttava
aikuisten kieltä. Hänelle täytyy lukea joka ilta ääneen. Aleksanteri ei
sairastellut, edes hänen nenänsä ei vuotanut eikä yskää ollut koskaan.
Mitä sitä kieltämään; Aleksanteri siirtyi luokseni jo varhain
niin kuin sittemmin Konstantin, toinen poika, joka syntyi
seitsemäntoista kuukautta hänen jälkeensä. Myönnän, olin aivan
hurmaantunut Aleksanteriin. Kun Konstantin syntyi, luultiin, että hän kuolee,
hän oli todella hauras. Mutta kiinnyin myös Konstantiniin, tunsin
jopa mustasukkaisuutta, kun Maria Fjodorovna ja hovinaiset pyörivät
tämän uuden tulokkaan ympärillä. Lapsi jäi eloon ja aloin huolehtia
myös hänen kasvatuksestaan. Siinä minulla oli silloin kaksi poikaa
kasvamassa hallitsijaksi.
Suuriruhtinas Aleksanteri on nyt kahdeksantoistavuotias. Hän
on pitkä, komea mies. Hiukset ovat vaaleat, kasvot perin viehättävät,
nenä on suora ja silmät hehkuvan siniset. Hänessä ei ole mitään mikä
muistuttaisi hänen isäänsä, poikaani Paavalia. Aleksanteri vihittiin yli
kaksi vuotta sitten Badenin prinsessan Louise Marie Augusten
kanssa, jolle avioliiton solmimisen yhteydessä annettiin nimeksi Jelizave-
ta Aleksejevna. Louise tuli Venäjälle sisarensa Frederika Dorothean
kanssa neljätoistavuotiaana niin kuin minä itse aikoinaan. Nuorempi
sisar oli vasta yhdentoista ja rukoili, ettei suuriruhtinas valitsisi
puolisokseen häntä vaan Louisen. Niin tapahtui. Jelizaveta Aleksejevnasta
on kehittynyt kuvankaunis nainen, hieno käytökseltään. Hän on
mielestäni hyvä ihminen. Mutta lapsia ei ole kuulunut, vaikka häistä on
kohta kolme vuotta.
226

On kohtalonomaista, että prinsessa Louise ja hänen sisarensa
ovat poikani Paavalin ensimmäisen vaimon, kuolleen Natalia-raukan
sisarentyttäriä.
Miten kauan tätä maailmaa kestää... Mitä enemmän ihmiset
saavat kaikista maailman asioista tietoa, sitä enemmän he vihaavat. Me,
Keisarinna, mietimme sitä viime yönä. Mietin, mitä tulevaisuuden
ihmiset tietävät meidän sivistystasostamme 1700-luvulla? Luulevatko
meidän olleen raakalaisia vailla mitään kulttuuria? Että elimme
täällä ymmärtämättä mitään kirjallisuudesta, taiteesta, filosofiasta?
Minulla on aavistus, että muutaman sadan vuoden päästä Shakespeare
ja Voltaire ovat yhä avain sivistykseen ja samalla tulevaisuuteen.
Samoin Diderotin ja d’Alembertin Encyclopedie. Ja uskon että
tulevaisuudessa ihmiset - jos maailmassa on vielä ihmisiä eivätkä kaikki ole
kuolleet - ihailevat Claude Lorrainin, Canaletton, Rafaelin, Tizianin
tai Caravaggion maalauksia. Tai että he kuuntelevat Mozartin »Le
nozze di Figaro» ja juovat samppanjaa. Täältä ulottuu viisautta sinne,
satoja vuosia eteenpäin! Ottakaa se vastaan, te siellä, autioituneessa
Maassa tai ihmispaljouden keskellä. Ottakaa vastaan keisarinna
Katariinan mietteitä.
Mutta entä jos ennustukseni toteutuu? Jos mitään viisautta ei
tarvita? Jos maailma menee kohti loppuaan. Jos tulevaisuudessa ei
jakseta enää taistella. Jos tulee jotakin mikä liittyy taivaaseen ja
maahan. Ajattelemme Jumalan olevan taivaassa, mutta emme tiedä, onko
Hän. Ja millainen Hän on? Mitä taivaassa itse asiassa on? Kuu ja
227

tähtiä siellä on. Avaruutta. Tähdenlentoja. Se merkillinen pyrstötähti,
jonka näimme Kuurinmaalla eräänä yönä, kun nuorena tyttönä
matkustin äitini kanssa kohti Venäjää. Entä jos ihmiset tulevaisuudessa
joutuvat kokemaan taivaalta jotakin sellaista, mitä he eivät kestä?
Mietin sitä yhtä paljon kuin tietojen kulkua ja ainaista ongelmaa valosta.
Mietin, milloin tulee maailmanloppu? Ja miten? Mitä on olemassa
viidensadan vuoden päästä? Jos maailma on silloin vielä olemassa, mikä
on ehkä mahdollista, niin onko enää ihmisiä? Entä jos he ovat
tappaneet toinen toisensa, ei kanuunoilla vaan muilla keinoin. Entä jos
heillä on käytössään jotakin sellaista, mihin minun mielikuvitukseni ei
riitä. Ehkä he tulevat kahta vertaa enemmän haavoitetuiksi kuin mihin
meidän aikamme kanuunoilla pystytään.
Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja
pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja
Jumala sanoi: tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli... Miten kauan valkeus
kestää... ja mitä valkeus tarkoitti Raamatussa? Valoa? Armoa? Elämän
alkua? Adamia ja Eevaa? Ja sitten syntiinlankeemusta... sotia, sotia,
sotia... tappamista. Jeesuksen tuloa maan päälle? Tulevaisuuden
ihmiset muistavat menneisyydestä pelkkiä sotia ja tapettuja ihmisiä. Vaikka
puhumme sivistyksestämme, se on rajallinen. Emme ole oppineet
sodista mitään, sillä lähes kaikki neuvottelut ovat johtaneet sotaan.
Mutta onko tulevaisuuden ihmisillä jotakin uutta tietoa, joka johtaa
heidät kaikki kuolemaan? Jotain sellaista mitä me emme osaa vielä edes
aavistaa. Entä jos ihmiset raaistuvat entisestään, syövät omat lapsensa?
Minun mielikuvitukseni mukaan mielikuvitusta ei enää olisi
olemassa, ja vaara tulisi sinitaivaalta, lempeistä pilvistä, jotka jonain päivänä
tappaisivat kaiken maan päällä. Siksi tietäminen on vaarallista. Pitäisi
unohtaa Leonardo da Vincin päätelmät ja olla onnellinen.
228

MONET HALLITSIJAT, JOTKA OLIVAT VALLASSA HALLITUSKAUTE-
ni alussa, ovat jo poissa. Puolan ja Liettuan kuningas August
III menehtyi jo vuonna 1763 ja Ranskan Ludvig XV vuonna 1774.
Kunnioitin häntä, mutta en pitänyt lainkaan hänen seuraajastaan
Ludvig XVI:sta, joka hänkin on jo vainaja. Yhdeksän vuotta sitten
kuoli nerokas Fredrik II Potsdamissa, niin kuin olen jo kertonut. Hän
kirjoitti minulle valtaan noustessani, että se neljäntoista ikäinen tyttö,
jonka kirkkaat silmät hän muistaa, häikäisi hänet älyllään. Tuo kirje
on eräs kauneimmista kohteliaisuuksista joita olen saanut. Hän
toivotti minulle vahvuutta ja oikeudenmukaisuutta tehtävässäni.
Me hallitsijat olemme taivaan portilla samanarvoisia. Toiset
ovat tappaneet vähemmän kansalaisiaan, toiset enemmän.
Maailmaan tulee vielä hallitsijoita, joille ei riitä yksi valtio, he haluavat
hallita yhtä aikaa monia maita. Monet haluavat tapattaa kansalaisiaan,
että heidän halunsa hallita yksin maanpäällisenä Jumalana toteutuisi.
Aina on ollut niitä jotka halveksivat alamaisiaan, he eivät kestä
tavallisia ihmisiä vaan jopa pilkkaavat heitä. Joillekin on tärkeää vain
ylimystö. Tiedän, mitä ajattelet minun suhteestani Venäjän aatelistoon.
Sanon rehellisesti, etten tiedä, pidänkö heistä, mutta olen
riippuvainen heistä. Mikä sanoin kuvaamaton voima on sanalla VALTA. Se
tuhoaa, musertaa, tappaa tunteet, nostaa itsensä ja alistaa muut.
- Madame, puhuitte vallasta kesällä... paljon! Se on kaikki jo
ylöskirjattu. Ette kai te nyt enää jatka sitä!
- .. .siihen ei liity sääliä, ei kyyneleitä, eikä ainakaan rakkautta.
Se ei pyydä, vaan antaa käskyjä, se tuhoaa ihmisessä olevaa inhimilli-
229

syyttäjä kasvattaa pelkoa. Se mädättää ihmisen sisältäpäin.
Vallanhimoinen ihminen ei tunne sääliä. Toisen ihmisen nöyryyttäminen on
vallan vastenmielisin muoto. Nöyryyttäjä saa siitä tyydytyksen, mutta
uhriksi joutuneet tuntevat vain voimattomuutta.
Nyt keisarinna heittäytyy taas jalomieliseksi. Hän ei näe, että
myös hän osaa nöyryyttää. Useimmiten hän antaa käskyjä,
harvemmin pyytää. Hän sokeutuu henkisesti. Hän ei näe
hajotetuissa perheissä, raipoissa, vankilaan joutumisessa mitään
väärää, kun kohteena ovat maaorjat. Hänellä on kansa, rahvas,
musikat. Mutta sana »maaorjat» aiheuttaa hänessä väristyksiä
Pugatsovin vuoksi. Hänen vihansa sitä miestä kohtaan tulvii yli.
Minun päätäni alkaa särkeä. Olen huonovointinen. Katson
ikkunasta ulos Nevalle ja muistan, että on joulu.
- 	Leon, tässä rauhan ja sodan välimaastossa, josta minun on
tehtävä yhteenvetoa ennen kuin siirrymme puhumaan seuraavasta
vuosikymmenestä, olen kertonut suurimmat ja kipeimmät
tapahtumat. Turkin sota oli voitettu, avattu tie Mustallemerelle, teloitettu
Pugatsov, hoidettu Moskovan hirveä rutto. Rumjantsevin johtama
armeija iski Silistrian linnoitusta vastaan. Minun Potemkinini
puolestaan onnistui joukkoineen menemään Tonavan yli. Oli
synnytetty Paavalin lapsi, kruununperijä Aleksanteri. Jaettu Puola, mikä
nöyryytti sen ylimystöä ja aiheutti vihaa ja raivoa. Kolme rosvovaltiota
Preussi, Itävalta ja Venäjä ryöstivät Puolan, muiden maiden
mielestä aseettoman kansan. Ehkä he olivat oikeassa. Pyysin Aurora Niko-
lajevnaa, joka on ollut vuosikymmeniä ompelijani, ompelemaan ja
muuttamaan kaikkiin yksityishuoneistoni ikkunoihin niin Nevan
230

kuin Palatsiaukion puolelle karmosiininpunaiset, paksut vuorilliset
samettiverhot. Ne ovat minun tukeni ja turvani, niiden syliin pakenen
katsomaan Nevalle aivan kuin pääsisin sen aalloilla eroon vastuustani.
- 	Se verhoista, Madame.
JOS VEDÄN VIIVAN 1770-LUVUN LOPPUUN, OLIN HALLINNUT NOIN
kahdeksantoista vuotta. Seitsenvuotinen sota oli takana.
Viisi vuotta kestänyt Turkin sota oli päättynyt rauhanjulistukseen. Siitä
opin, että nykyaikaisessa sodassa taisteluja ei käydä mies miestä vastaan,
tai laiva laivaa, vaan kokonaisia kaupunkeja vastaan, jolloin sodan uhreja
ovat myös naiset ja lapset. Se koski minuun, oli vaikea iloita. Ja
mieltäni painoi myös tapaus, jossa taas eräs tavallinen ihminen päätti ottaa
itselleen vallan. Pugatsovin teloitus ei riittänyt varoitukseksi, sillä
vallanhimo sokaisee ihmisen ja saa hänet kadottamaan arvostelukykynsä
ja valehtelemaan niin, että hän itsekin uskoo valheisiinsa. Kerrotko sinä
Leon, ja minä kuuntelen, vai kerronko minä, ja sinä kuuntelet?
-Tsarinna, teitä pidettiin tässä Tarakanovan tapauksessa
jotenkin ulkopuolella. Tai oikeammin sanottuna, kun olitte
palannut Moskovasta, te itse sulkeuduitte Tsarskoje Seloon pysytelläksen-
ne mahdollisimman kaukana Tarakanovan jutusta. Olen kirjannut
tämän tarinan jo ylös, ja tästä samaisesta asiasta ovat kirjoittaneet
myös monet muut, enimmäkseen valheellisesti. Mutta vain minä olin
tässä tapauksessa yhteydessä Aleksei Orloviin keväällä 1776. Ja vain
minä tapasin henkilökohtaisesti ruhtinatar Tarakanovan. Se
tarkoittaa ruhtinatar Torakkaa.
231

- Leon, on totta että pysyttelin tapahtumien ulkopuolella.
Mutta tässäkin tapauksessa sain allekirjoittaa ikävät päätökset.
- Se on teidän velvollisuutenne, Madame. Kysymys oli
sievästä sinisilmäisestä ja ruskeatukkaisesta nuoresta naisesta, joka
ennen Venäjälle tuloaan käytti itsestään muun muassa nimeä
Elisabet. Hän esiintyi kaikkialla Euroopassa Romanovien
valtaistuimen perijättärenä, jonka keisarinna Katariina oli syrjäyttänyt.
Näin hänet, hän oli kaunis, naisellinen ja viehkeä nainen. Hän
liikkui paljon Ranskassa, Italiassa ja Saksassa kertoen kaikille, että
keisarinna Elisabet oli hänen äitinsä ja tämän rakastaja Aleksei
Razumovski hänen isänsä. Tämä »isä» oli miniävainajanne Natalia
Aleksejevnan rakastajan Andrei Razumovskin setä. Nainen siirtyi
linnasta linnaan, otti vastaan kutsuja, lumosi aatelismiehiä ja myös
aatelisnaisia. Hän vetosi heihin ja puhui salaperäisesti palatsival-
lankumouksen tehneestä keisarinna Katariinasta, joka istui Venäjän
valtaistuimella väärin perustein. Hän käyttäytyi viehättävästi
esiintyen köyhänä aatelisnaisena ja otti nöyrästi vastaan miehiltä koruja
ja vaatteita. Naisella oli monta nimeä: Ali Emettee, Asovan
ruhtinatar, Vlodomirin ruhtinatar, kreivitär Pimberg, Demoiselle Schell,
ruhtinatar tai prinsessa Sultana Selime, ruhtinatar Tarakanova...
Mehän tiesimme, ettei keisarinna Elisabet koskaan saanut
lasta. Tarakanova oli joko sekopäinen tai sitten taitava seikkailijatar.
Minä muistan, että Aleksei Orlov kirjoitti teille Madame ja pyysi
neuvoa, mitä tehdä tytön suhteen, joka pyrki Venäjälle
tavoittelemaan teiltä kruunua.
- Ei, vaan minä kirjoitin ensin Aleksei Orloville Italiaan
saatuani eräältä ystävältäni Pariisista tietoja tytöstä. Pyysin Alekseita
selvittämään, kenestä naisesta oli kysymys ja oliko hän vaarallinen.
232

- 	Madame, te olitte palannut muutamaa kuukautta
aikaisemmin Moskovan rauhanjuhlista ja asettautunut viettämään
kevättä Tsarskojen palatsiinne. Sitten te saitte Alekseilta kirjeen,
jossa oli pirullinen ehdotus. Tyttö ja Aleksei tapaisivat Italiassa,
Pisan kaupungissa, jossa Aleksei oli käymässä. Aleksei otti
tytöstä selvää, havaitsi tämän seikkailijattareksi ja keksi tavan saada tyttö
välittömästi Venäjälle. Tehän tiedätte, Tsarinna, miten hyvä
näyttelijä Aleksei Orlov voi olla. Hän siis antoi tytön ymmärtää, että
oli loukkaantunut veljensä Grigori Orlovin puolesta, kun tämä oli
sivuutettu suosikkina, ja määrätty jopa lähtemään ulkomaille.
Aleksei kertoi, että haluaisi auttaa tyttöä valtaistuimelle menemällä
naimisiin tämän kanssa ja että he jakaisivat sitten hallitsijan tehtävät.
Tyttöä kohdeltiin kuin prinsessaa, Aleksei järjesti Pisassa
hänelle juhlia, tanssitti häntä, vei öisille kävelyille, osti koruja, vannoi
muka rakkautta ja halusi tytön tulevan Pietariin. He matkustivat
Livornoon, jossa heitä odotti amiraalin laiva. Aluksessa
järjestettiin valevihkimys. Tyttö eli »ruhtinatar» Tarakanova vuodatti vuo-
laasti onnen kyyneleitä luullen olevansa vastavihitty kreivitär Orlo-
va. Hänellä oli nimi, aviomies ja hän oli lähdössä Pietariin
vaatimaan kruunua. Mutta vastavihitty aviomies katosi, poistui
aluksesta ja jätti nuorikkonsa yksin. Tyttö lukittiin hyttiin, jossa hän sai
olla Kronstadtiin saakka. Laiva tuli Pietarin edustalle
toukokuussa. Tyttö vietiin suoraan Pietari-Paavalin linnoitukseen ja heitettiin
pieneen pimeään tyrmään itäiseen muuriin. Ruhtinas Golitsyn
toimi kuulustelijanapa siinä surullisessa tapahtumassa minä olin
läsnä. Tsarinna, te viivyitte Tsarskoje Selossa koko kesän, ette
halunnut kuulla tästä seikkailijattaresta sanaakaan. Mutta minä kuulin,
ja näin... Säälittävä nuori nainen, itkuinen, yskivä, viluisen
näköi233

nen lapsi parka, huonoissa vaatteissa. Hän oli pelästyksestä puoli-
kuollut. Ei ylpeä, vaan jo masennettu, ei vaatinut enää mitään,
toivoi vain saavansa nähdä auringon, sillä tyrmän ikkuna oli muurille
päin. Hän oli niin nuori, tuskin kahdenkymmenen.
- Hän oli kruununtavoittelija, Leon. Tyttö oli vailla
vanhempia ja kotia, hän ei tiennyt syntymäaikaansa eikä -paikkaa. Hän
käytti toisten ihmisten hyväntahtoisuutta hyväkseen keksiessään
tarinansa, hän oli pahimman lajin valehtelija, joka uskoi omiin
valheisiinsa!
- Minä näin vain säälittävän naisparan, Madame. Jos olisitte
nähnyt hänet, teidän julmuutenne olisi lientynyt.
- Sanotko sinä minua julmaksi! Minä sain kirjeitä, Leon, joissa
hän lupasi minulle »armahdusta», jos otan hänet vastaan ja
keskustelemme yhdessä kruununperimyksestä ja sen oikeutuksesta hänen
hyväkseen. En tullut Tsarskojesta Pietariin, en ollut halukas
antamaan kruunua tälle seikkailijattarelle. En säälinyt häntä, Leon,
päinvastoin toivoin, että hänet unohdetaan Pietari-Paavalin linnoituksen
tyrmään.
- Hänet unohdettiin, Tsarinna. Minä haluan muistuttaa, että
hallituskautenne alussa menitte tapaamaan Iivana-raukkaa
Käkisalmen linnaan. Te hellyitte antamaan hänen tyrmäänsä uuden sängyn,
vuodevaatteet ja erilaisia myönnytyksiä. Miksi te rankaisitte sairasta
naisparkaa, jolla oli jokin mielitauti. Ei hän muuten olisi kehittänyt
päässään tällaista tarinaa ja uskonut siihen itsekin. Hänen
tyrmänsä oli kylmä, kävin sielläkin. Hän yski yöt läpeensä. Vaadin vartijoita
antamaan hänelle parempia vuodevaatteita ja lämpimämpiä vaatteita.
Pakotin heidät tuomaan ne. Hän katsoi minua kuin koira... Vaadin
heidät muuttamaan hänet inhimillisempään selliin, jonne
auringon234

säteet saattoivat joskus etsiytyä. En kysynyt lupaa teiltä, en vedonnut
armeliaisuuteenne, Madame, sillä hän oli kuolemansairas. Mutta te
olitte leppymätön.
- Kirjeissään hän ensin uhkaili, sitten yritti lahjoa.
- Hän eli Pietari-Paavalin linnoituksessa toukokuusta jouluun.
Kerrottiin, että hän synnytti kuolleen lapsen... Oliko lapsi Aleksei
Orlovin? Mitä ilmeisimmin! Tarakanova oli raskaana, kun hänet
narrattiin tekonaimisiin, ja Aleksei Orlov jätti tämän raskaana olevan
naisen. Siinä yksi naula arkkuunne, Madame. Hän virui tuolla
vastapäisellä Nevan saarella kaiken kaikkiaan kahdeksan kuukautta. Hän
kuoli sinne, ja te ette armahtanut häntä vähääkään. Hän kuoli veren-
syöksyyn ilman ainuttakaan lohduttajaa.
- Sinä kiristät, Leon, kiristät, pakotat minut ajattelemaan
tapahtumia, jotka olen jo unohtanut. Pakotat minut ottamaan esille
asioita, jotka olen jo käynyt läpi. Se tyttö uhkasi minun
valtaistuintani. Mitä minä olisin voinut tehdä! Sinä haluat minun tunnustavan ja
myöntävän, että kohtelin Tarakanovaa väärin ja olin välinpitämätön.
Tiedän, että minun olisi pitänyt helpottaa sairaan tytön elämää.
Päästään viallisen tytön olisi pitänyt saada armahdus, vaikka hän
suunnitteli vallankaappausta kuin Pugatsov. Ja oliko hänen tautiinsa
lääkkeitä? No - hänet olisi voitu siirtää lämpimämpään tyrmään... Siinä
taas yksi isku sydänalaan jossa on kohta omalletunnolle, johon
sattuu. Haluaisin tietää mitä ajattelet. Kuuntele... jokin lotja huudattaa
torvea, eivät näe enää tavaralasteineen kulkea iltamyöhällä Nevalla.
Minä olen myös pimeydessä, sillä tämä tarina satuttaa minua ja
sokaisee silmäni ja mieleni.
235

En katso keisarinnaa, hän tietää, että tapaus aiheuttaa minussa
hirvittävää raivoa. Sivistyneet ihmiset eivät käyttäydy julmasti,
he armahtavat, koska heitäkin joskus armahdetaan. Kun minun
keisarinnani Katariina II tekee päätöksen ettei armahda, hän ei
armahda kuolemassakaan. Mutta joskus hän yllättää minut
kyseenalaistamalla itsensä. Nyt hän yllättää, vaikka se on
myöhäistä.
- 	Olet ehkä oikeassa Leon, olin silloin vihan sokaisema.
236

20. 	LUKU
On vuoden 1795 viimeistä edellinen päivä. Tapasin Vjazemskin
aamulla. Hän pyysi saada tulla puheilleni. Hän kertoi minulle
muutamin sanoin joistakin papereista, jotka täytyy saattaa heti
tietooni. Menneen kesän aikana ei ollut ollut oikeaa hetkeä ottaa niitä
esille. Katsoin häntä kummastuneena. En tiennyt mitä ne koskivat.
Muutama päivä sitten jotkut kabinetin jäsenet olivat muistuttaneet
näistä papereista, jotka olivat kuulemma löytyneet vanhasta
laukusta lakipapereitten alta, kabinetin hallussa olevasta kaapista. Kas kun
eivät löytyneet chevalierkaartin saapaskomerosta. Minulle tuli heti
mieleeni toinen laukku, josta löytyi isäni, ruhtinas Christian August
Anhalt-Zerbstin kirje tyttärelleen Venäjän keisarinnalle. Sekin kirje
oli vanhassa kuluneessa laukussa.
-Tiedätkö Leon, mistä nyt on kysymys? Kaikki ovat niin
outoja... Täällä on jäätävä ilmapiiri. Minusta tuntuu, että kaikki
välttelevät minua. Sinäkin olet vakava ja mietteissäsi. Sinähän olet
sairaan näköinen...
- 	Minulla on päänsärkyä.
Keisarinna ei tiedä, että kabinetin jäsenet olivat päättäneet, että
paperit täytyy saattaa keisarinnan tietoon vuoden 1795 puolella.
Ne ovat sekä Moskovan rauhanjuhlien aikaisia että Pugatsovin
237

teloituksen jälkeen kirjattuja merkintöjä. Vjazemski sanoi
minulle vakavana: »Leon August, kukaan meistä ei rohkene esittää
näitä papereita Hänen Majesteetilleen, te olette ainoa.» Ainoa.
Minä. Mutta minä olen oikein huonossa kunnossa, minun
päätäni kivistää ja on huono olo.
- Onko Aleksandra jo järjestämässä huomisia illallisia?
Odotan niitä kovasti. Näemme sieltä Pavlovskin ilotulitukset...
- Madame, hänellä on hyvä henkilökunta... Luin tänä
aamuna hovidiaariota menneestä vuodesta, se on täydellinen, tekään ette
pääse sen ulottumattomiin. Se on mielestäni erinomainen, koska
siihen kirjataan kaikki tapahtumat todenmukaisesti. Paitsi ei sitä, mitä
yksityishuoneissanne tapahtuu, sehän ei kuulu kenellekään. Sen
suhteen olette tarkkana. Siitä annan teille tunnustuksen. Mutta te
annatte ihmisten mielikuvitukselle paljon aineksia.
- Luuletko Leon, että he vakoilevat minua?
- Madame, ei ole mitään vakoilua. Skurinin ohi ei mene
mikään, hänellä on silmät takaraivossakin. Larissa Petrovna ja Irotska
tietävät jokaisen askeleenne. Vakoilusta ei ole pelkoa.
- Oletko ajatellut, mistä ihmisten uteliaisuus minua kohtaan
johtuu?
- Suuresta vallasta se johtuu. Te palaatte puheissanne yhä
uudelleen ja uudelleen suureen ja pieneen valtaan. Osaan tämän
saarnan ulkoa: sanotte, että pientä valtaa rakastavat ovat viheliäisimpiä,
koska he haluavat kurkottaa vähäisen vallan saatuaan aina suurta
valtaa kohti. Useimmiten he eivät ulotu sinne, mutta jos ulottuvat,
heitä hivelee ajatus nousta edelleen seuraavalla askelmalle. Siellä voi
sitten kekkaloida ja katsoa alas muita säälien. Eivät kaikki toimi niin,
238

sivistyneet ihmiset kestävät asemansa. Tsarinna, te edustatte suurta
valtaa, te olette kuin henkiolento tavalliselle ihmiselle. Olette kuin
enkeli Gabriel jossakin pilven reunalla, saavuttamattomissa. Kun
teistä puhutaan, Madame, hiljennetään ääntä, nyökytetään päätä. »Hän
istui vaunuissa Tsarskojen tiellä ja vilkutti...» »Että ihan vilkutti.»
»Vilkutti, näimme käden vaunujen ikkunasta.» Hän on siis ihminen!
»Menimme maahan polvillemme ja siunasimme häntä, kun hän ajoi
ohi.» Tsarinna, te olette yli-ihminen, henkiolento, ette todellinen.
Teitä tullaan katsomaan kaukaa, jos tiedetään teidän tulevan Kazanin
katedraaliin tai olevan jollakin vastaanotolla. Aateliset tietävät
protokollan, he erehtyvät harvoin tuttavallisuuteen. Rahvas ei aina tiedä,
miten kohdella teitä. Niiaavat, kumartavat, mutta kenellä on oikeus
suudella kättänne. Miksi he laskeutuvat viljapelloilla teiden varsilla
maahan polvilleen, kun vaununne ajavat ohi? Kunnioituksesta teitä
kohtaan. Jos te haluatte koskettaa tähteä, ette voi, mutta jos
haluaisitte jostain syystä intialaisen timantin, se hankitaan teille. Osoitatte
vain kädellänne, ja se on teidän. Siksi joudutte olemaan varuillanne
sen suhteen mitä haluatte, koska se aiheuttaa aina vaivaa muille.
- 	Olet oikeassa, Leon. Minun olisi pitänyt näiden kolmen-
kymmenenkolmen hallitsijavuoteni aikana olla tarkempi ja ajatella
enemmän alamaisiani. Moskovan juhlat olivat unohtumattomat,
siellä tapasin tavallisia ihmisiä. Mutta siitä on niin kauan aikaa...
Hän puhuu hunajaisella äänellä. Hänen silmänsä loistavat:
miten hyvä ihminen minä, Katariina II, olen! Minä ruokin
viinillä ja ruualla sellaisen määrän ihmisiä... Hänen
omahyväisyytensä nostaa minussa esiin käsittämättömän vihan tunteen.
Hän vain ylpeilee, että Moskovassa ollessaan kulki kerran
rah239

vaan parissa. Nielaisen, rinnassani on hiljainen tärinä, juon
vettä. Sitten käännyn katsomaan Nevalle. On sietämättömän
pimeää. Monella on kädessään pieni soihtu, täältä Talvipalatsin
suurista ikkunoista katsottuna ihmiset kulkevat soihtuineen kuin
kääpiöt toisiinsa törmäämättä.
- Leon, mikä sinua vaivaa? Olet outo... pahantuulinen? Onko
sinulla jotakin kipua!
Kipua... Niin - en tiedä onko se kipua, on huono olo. Ja vihan-
sekainen tunne! Luin ruhtinas Vjazemskin antamat paperit yön
aikana. Minulla on taipumus piilottaa papereita; Kuukartanossa
maakellariin, Talvipalatsissa vuoteeni tyynyn alle. Olin
huoneistossani yksin. Valvoin aamuyöhön... Vein laukun äsken sa-
lakaappiin, jätin osan papereista pöydälleni. Salakaappiin ei ole
kuin kolme avainta. Haluan olla avaamatta enää sitä pakettia,
koska tein muistiinpanoja läpi yön ja ne ovat nyt tässä edessäni.
Niin kuin ne olisivat kirkuvan punaisella musteella kirjoitetut.
Nyt on liian paljon asioita, joista keisarinna ei tiedä. Aavistan
myrskyn tulevan. Aavistaako hänkin mutta ei piittaa? Minulla
on valmiina myös omat »syytekirjelmäni», jotka on pakko ottaa
esille jonain päivänä. Niihin hänen on annettava vastaus, sillä
hänkään ei ole kuolematon. Milloin esitän kysymyksen: onko
todella niin, että jatkuvasti sotien avulla laajenevan maan suuruus
on tärkeämpi kuin sen asukkaiden onnellisuus? Minua ahdistaa.
— Madame, kun palasin varhaiselta aamiaiselta, istuuduin
Galleriassa olevalle divaanille. Minua huimasi. Samaan aikaan rinnassani
240

tuntui merkillistä tärinää ja kipua, ja tuntui kuin sydän sykkisi epätah-
tisesti. Pää tuntui oudolta, oikein oudolta. Minulla on ollut
samanlainen tunne muutaman kerran aikaisemmin. Hengitin syvään ja noja-
sin päätäni seinään. Sydän rauhoittui välillä. Sanoin paikalle osuneelle
ystävälleni kreivi Barjatinskille, että minulla ei ollut hätää. Hän on
palannut Moskovasta Talvipalatsin intendentin työhön, ilahdun aina
hänen näkemisestään. Barjatinski kutsui lääkäri Vasiljevskin, joka
tutki minut ja epäili sydämen kouristusta ja antoi lääkkeeksi digitalis-
tinktuuraa ja reilun ryypyn konjakkia.
- Olen minäkin tuntenut jotakin tärinää, mutta se on vain
merkki vanhuudesta. Olemmeko me vanhoja, Leon? Tärisyttääkö
sinua vielä?
- Ei enää niin paljon.
- Sinä olet yhä kalpea. Pitäisikö meidän siirtää huomiset
kutsunne?
- Madame, niitä ei siirretä. Aleksandra on palkannut
tarjoilijatkin. Meillä on tämä päivä ja huominen aikaa selvittää nämä
paperit. Olen saanut käskyn. Sain mustan laukun papereineen,
samanlaisen kuin silloin kun löysimme isänne kirjeen. Ei mitään
miellyttäviä papereita, tein niistä muistiinpanoja. Alkuperäiset ovat
tuolla turvassa.
- Raukkamaiset miehet eivät tule koskaan itse. Panevat Leon
August Denikinin ristiinnaulitsemaan minut.
Keisarinna puhuu ristiinnaulitsemisesta. Hän aavistaa jotain.
Keisarinna nousee pöytänsä takaa, hän ei tule katsomaan
papereita vaan laskeutuu tyynesti divaanille, joka on tulipesän
edessä lähellä kirjahyllyjä. Hän on istuvassa asennossa, nostaa
241

silkkisen tyynyn niskansa taakse, kerää vanteet tiiviimmin
ympärilleen ja sulkee silmänsä. Helmojen alta näkyvät huvittavat
villaisiin sukkiin verhotut pienet jalat. Ne ovat ristiriidassa upean
tummanpunaisen samettipuvun ja kaulakorujen kanssa.
- Ne siis pitää selvittää näiden kahden päivän aikana? Miksi
niin kiire?
- Loppuvuoden tapahtumat hovidiaarioon.
- Minulla ei ole mitään tykytyksiä. Siis ala kuulustella, mon ami.
Vilkaisen Leonin kasvoja, ne ovat synkät. Aavistan jotakin pahaa,
vaikka en tiedä mitä. Näen tästä divaanilta koko ihanan punaisen
huoneen, jonka lattian itämainen matto peittää seinästä seinään.
Sohvat ovat punaisia, nojatuolit brokadipäällysteisiä. Upeat kan-
delaaberit ja kyntteliköt häikäisevän kirkkaita. Kaarevassa
katossa kullalla, hopealla ja ultramariinilla maalattu ihana taivas.
Katson huvittuneena villaisiin sukkiin verhottuja jalkojani, ne
töpättävät tummanpunaisen samettipukuni helman alta kuin kaksi
pientä ankkaa. Yläruumiini huhuilee: »Mitä siellä alhaalla tapahtuu?»
»Meillä varpailla on lämmintä. Eikä särje kun villa lämmittää.
Entäs siellä ylhäällä?» »Täällä vetää niin että käsivarret ovat
sinisinä. Kun vanhalla naisella silkkipuvunkin pitää olla niin avonainen,
että kylmää sydämeen asti. Mutta pää on ihan kirkas ja aivotkin
toimivat. Paitsi että silmiä vähän väsyttää!» Näin se minun paksu
ruumiini pohtii, onko minulla hyvä vai huono olo. Leon on synkkä.
Hän ei katso minua, tuntuu aavistavan, että hän aiheuttaa minulle
kohta joko surua tai suurta vihaa. Mistä tässä on kysymys?
242

- Näihin käsissäni oleviin papereihin viitaten minun on
puhuttava monista asioista, Madame. Pugatsovin teloituksen jälkeen
teitte lakiehdotuksen, joka hyväksyttiin. Toistan tämän lain nyt
sanasta sanaan niin kuin se oli: »Aatelistolle määrätään monopolioikeus
maaorjien omistukseen, maahan ja maaperään. Lisäksi
tilanomistajien oikeudet maaorjiin laajenevat entisestään. Maaorjia voidaan
myydä ilman maata, heidän perheensä voidaan hajottaa, heidät
voidaan lähettää sisäiseen karkotukseen tai Siperiaan.» HEIDÄN
PERHEENSÄ VOIDAAN HAJOTTAA! Mitä te tästä sanotte, Madame?
- Kabinettini, ministerini ja senaatti vahvistivat lain!
Minulla, keisarinnalla, on velvollisuus allekirjoittaa
lakiesitykset. Ne hyväksyttiin yksimielisesti. Kymmenettuhannet
kääntyivät silloin Pugatsovin taakse. Heidät Pugatsov säästi, jätti
eloon, mutta entä ne aateliset, joita se hullu mies vainosi
kuukausikaupalla ja määräsi tapettaviksi? Nyt ministerini
hurskastelevatf silloin laki meni läpi. Nyt alkavat syytökset! Mitä tämä
oikein on... pidetäänkö minua niin tyhmänä etten tunnista mihin
he tähtäävät. Kääntävät keisarinnalle selkänsä. Nyt puhaltavat
uudet tuulet!
- Palaatte usein riemuissanne Turkin sodan loppumisen
kunniaksi vuonna 1775 järjestämiinne rauhanjuhliin Moskovassa, ikään
kuin ne olisivat olleet jokin suuri voitto elämässänne. Yhä te
korostatte tehneenne sovinnon kansan kanssa. Te yrititte Moskovan
kaduilla antaa sovinnon kättä rahvaalle, jonka suurelta osalta
olitte vähän aikaisemmin ottanut pois ihmisoikeudet sillä lailla, josta
juuri puhuin. Tämä laki merkitsi lukuisille maaorjille äidin luopu-
243

mistä lapsestaan, lapsen vanhemmistaan. Eikö se ollut
äärimmäisen julmaa? Itse sanoitte mykistyneenne vuosiksi Pugatsovin
kapinan takia. Teidän lakinne vuoksi mykistyivät maaorjien perheet.
Ovat murheissaan ja avuttomia vieläkin. Nyt vanhat lait
pulpahtavat jälleen pintaan kuin pieni kaarnalaiva myrskyävällä Nevalla.
Talon kokoiset kaleeritkin voivat kaatua myrskyssä, vaan ei
kämmenen kokoinen kaarnalaiva. Se pysyy pinnalla... Määräämänne
lain mukaan sylivauva saatettiin antaa muille hoitoon, koska nuori
äiti oli riski työtä tekevä maaorja. Lakinne ulottui täysin syyttömiin
ja osattomiin maaorjiin, joilla ei ollut mitään tekemistä Pugatsov-
roiston kanssa. Te piditte huolta, että kaikki joutuivat vihanne
kohteeksi. Nämä karkotetut ja lamaantuneet sielut yrittävät saada yhä
ihmisen arvoaan takaisin. Vanhaa lakia ei ole peruttu. Kuka sen otti
nyt esille? Mistä se löytyi? Sen minäkin haluaisin tietää.
- Se on se... Radistsev! Mies jonka tuomitsin kuolemaan, kun
hän kirjoitti sen hirveän kirjan »Matka Pietarista Moskovaan». Mutta
MINÄ armahdin hänet. Määräsin Siperiaan. Jätin eloon, vaikka
miehen mielikuvituksesta ilmeisesti löytyi sellaisiakin lakeja, joista minä
en ole tietoinen! Ja minä tunnen Venäjän jokaisen lain.
- Mitä te sanotte siitä, Madame, että Venäjällä maaorjien
määrä on vain lisääntynyt. Juuri siksi kapinallisuuteen viittaava äänetön
tuuli hiipii läpi Venäjän, idästä länteen, pohjoisesta etelään. Sen
vaarallisuus on sen hiljaisuudessa. Te ette helpota maaorjien asemaa, te
olette määräämättömän pitkävihainen, Madame. Näiden papereiden
pohjalta minun on pakko varoittaa teitä. Antakaa heille
myönnytyksiä, tai te ette tiedä, mitä kohti olette viemässä Venäjää.
244

Keisarinnan katse vaatii minua vaikenemaan. Nyt liikutaan
alueilla, joita hän vihaa. Häntä ei saa painostaa, ei neuvoa, ei
muistuttaa. Kun hän ei puhuf hänen sielunsa raivoaa. Minä en
voi lopettaa. Minut on määrätty jatkamaan ja muistuttamaan.
Minun on unohdettava että olen huonovointinen, minun on
puhuttava nyt, ei enää huomenna.
- 	Kahdessakymmenessä vuodessa ihmiset ovat unohtaneet
tavanneensa teidät Moskovan kaduilla. Liikuitte siellä ensi kertaa käsi
poikanne Paavalin kädessä. Tapasitte »rahvasta», silititte lasten
hiuksia, nyökyttelitte vanhojen naisten edessä. Kerroitte minulle olleenne
ystävällinen kansalle. Tsarinna, te teitte silloin virheen, joka kalvaa
teitä tänäkin päivänä ja josta alamaisenne eivät toivu. Ette vain koskaan
kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ette edes ajatellut sitä, koska
kukaan ei koskaan uskaltanut muistuttaa teitä siitä. Minut on
määrätty muistuttamaan teitä. Eräät maaorjuutta koskevat lait tulivat
voimaan juuri Moskovan rauhanjuhlien aikaan. Kansa - rahvas, kuten
te sanotte - tiesi niistä. Se mykistyi. Mielikuva kadulla kansan parissa
kulkevasta keisarinnasta oli ristiriidassa hänen lakiensa kanssa.
Teille ei ehkä kerrottu tästä yhteensattumasta, te vain hymyilitte
kaikille. Ja olitte loukkaantunut siitä, että Moskova otti teidät niin tylysti
vastaan.
Miksi keisarinna on hiljaa? Hän ei käännä edes päätään, vain
hänen silmänsä liikkuvat. Hän on kuin saalistava kissa, pehmeä
kissa joka on varuillaan, tietoinen, varma saaliistaan. Mutta
hänellä on aikaa odottaa. Hän odottaa että minä saan sanottavani
loppuun.
245

- Madame, tässä on kirjoitus, joka kokoaa yhteen kaikki teihin
kohdistuneet syytökset, joista teiltä nyt vaaditaan selvitys.
- Selvitys! Kuka vaatii minua tilille ja miksi! Onko minusta
tullut vanki!
Tämä Leonin yksinpuhelu ei ole totta! Tämä ei voi olla totta.
Tämä on jokin uni, josta pian herään. Tai tämä on huono
näytelmä, jota seuraan järkyttyneenä. Minun kabinettini ei voi
syyllistää minua näillä herjauksilla. On raukkamaista panna Leon
August lukemaan tuollaisia syytteitä. Mies ei ole nuori enää,
hän on vahankalpea. Säälittävät pelkurit. Jos minä päätän,
täältä lähtee tänä iltana joukko Pähkinälinnaan!
- Luen Teidän Majesteetillenne sen, mikä minun on määrä
lukea. Allekirjoitusta tässä paperissa ei ole.
Kiittäessään julkisesti Turkin sodan rauhanneuvottelut
esimerkillisesti hoitanutta kenttämarsalkka Rumjantsevia
Hänen Majesteettinsa Katariina II nosti kiitoksen
kohteeksi marsalkat, kenraalit ja muut upseerit. Hänen ei
kuultu antavan yhtä ainutta kiitoksen sanaa sotaväelleen ja sen
alemmalle päällystölle, vaikka juuri he avasivat armeijalle
tien Mustallemerelle. Hänen Majesteettinsa ei myöskään
pahoitellut sodassa henkensä menettäneiden kohtaloa
eikä muistanut millään tavalla leskiä ja orpoja.
Keisarinna unohti heidät kaikki. Sen sijaan Hänen Majesteettinsa
jakoi palkintoja ja kunnianosoituksia kenraaleilleen.
Kenttämarsalkka Rumjantsev sai 5000 sielua, 100 000 ruplaa,
246

pöytähopeita ja päähineen, jossa oli jalokiviä 30 000
ruplan arvosta. Myös ruhtinas Vasili Dolgoruki sai arvonimiä
ja sieluja. Ruhtinas Grigori Potemkinille annettiin Hänen
Majesteettinsa toivomuksesta Venäjän kreivin
arvonimi miekkoineen. Juhlat jatkuivat Hodinkan kentällä
kaksi viikkoa. Potemkin oli laitattanut sinne kaksi
paviljonkia kuin suurelle näyttämölle kuvaamaan juuri valloitettua
Mustaamerta symboleineen.
- 	Te niputitte kaikki sodan todelliset sankarit yhteen kuin
kauralyhteen, ette vaivautunut palkitsemaan heitä, piditte kaikki köyhät
ja alhaisemmat sotilaat maaorjien asemassa. Teille kaarti merkitsee
turvallisuutta, mutta sen upseerit te nostatte aina. Tsarinna, juuri
uskollisten sotilaiden avulla te voititte sodat, vaikka kenraalinne
johtivatkin niitä. Miksi vain heille annettiin palatseja ja sieluja
kiitokseksi. Sodan todellisille taistelijoille te näytitte heidän paikkansa: ei
kunniamerkkejä, ei huomiota. Palatkoot musikat kotiinsa, jos
sellainen oli. Sodan aikana hoitamatta jääneitä koteja korjattiin vain
Moskovan ja Pietarin alueilla, kaikki muut seudut jäivät unohduksiin. Te
perustitte myös sairaaloita kiitettävästi Moskovan ja Pietarin lähelle,
mutta ei etelään.
Voiko ihminen mennä sekaisin kuumeesta, tai päänsärystä, tai
sydämentykytyksistä? Leon on seonnut. Lukee muistiin kirjaami-
aan syytöksiä, jotka muka joku ministerini tai Vjazemski tai
Bezborodko oli löytänyt. Ne ovat vuosikymmeniä sitten haudattuja
ja unohdettuja lakiehdotuksia. Leon on niin oudon näköinen...
äänikin on outo.
247

- 	Venäjän rajat ovat siirtyneet, se on ollut tärkein asia teille,
Tsarinna. Vaikka Turkin ja Krimin jälkeen oli hiljaista, uudet sodat ja
ristiriidat serkkunne kuningas Kustaa III: n kanssa panivat taas
pohtimaan, mitä oli edessä. Kansa on nyt uupunut sotiin, kaikki
kaipaavat rauhaa. Tavalliset ihmiset haluavat viljellä maata, panna lapsensa
kouluun, pitää verstaansa auki, rakentaa koteja ja auttaa toinen
toistaan. Niillä, joilla sotien takia ei ole enää perhettä eikä kotia, ei ole
myöskään ihmisen arvoa! Se ainoa onni, joka maaorjilla oli - teille he
ovat sieluja - oli perhe: isä, äiti ja lapset. Perheet hajottava laki, jonka
aikanaan annoitte, tehtiin nopeasti ja hiljaa, ja se meni heti läpi
senaatissakin. Siitä päättämässä oli pelkkiä aatelisia... Sitä lakia ei ole
koskaan kumottu, se vaikuttaa yhä! Teidän inhimillisyytenne on
vaihtunut vihaksi omaa kansaanne kohtaan.
Keisarinna pitää silmiään suljettuna. Hän ei liiku. Hän on
varuillaan kuin käärme, valmiina iskuun. En jaksa enää
teeskennellä hienotunteista. Olen väsynyt. En jaksa näitä ristiriitoja, en
jaksa yhä toistaa, miten suurenmoinen keisarinna hän on. Olen
väsynyt, ja juuri nyt minun pitäisi olla yhtä kova kuin Orlovin
timantti.
248

21. 	LUKU
Täällä verhojen kätkössä on hyvä olla. Turvallista. Minä etsin
turvaa. Näen tästä ikkunasta Nevan vuoden eri aikoina, ikään
kuin se haluaisi kuvata minulle, hallitsijalle, Venäjää. Kesäisin se on
täynnä kaleereita, lotjia, soutuveneitä. Siinä ne liukuvat silmieni ohi.
Merimiehet kiipeilevät korkeuksiin pelottomina, vastaan tulevat
tervehtivät toisiaan, huutelevat, nauravat, joskus kiroilevat. Minun
virtani Neva. Talvisin kuin kuollut, liikkumaton, sitten taas veret
kiertävät. .. Monella on oma piilopaikkansa, minulla tämä verho. Haluan
nähdä näiden loisteliaiden huoneiden sijasta ihmisiä Nevan
rantatiellä, liikettä. Se kertoo elämästä. Mutta nyt minun on mentävä
pöytäni ääreen.
- Aloitetaan, Leon. Sinä olet kalpea... Se ei tiedä hyvää.
- Madame, tässä jäljennös asiakirjasta, joka on ollut Turkin
sodan Moskovan rauhanjuhlista saakka kabinettinne hallussa. Tässä
paperissa ei anneta käskyä ottaa talven tultua huomioon suuret perheet,
kansankodit, orpojenkodit, ruuanjakamispisteet, yösuojat, suurperheis-
ten rekisteröimiset. Sen te olette käynnistänyt vasta tänä syksynä.
249

-EN OLE YKSIN OLLUT VASTUUSSA IHMISTEN
KODITTOMUUDESTA! SE ON KENRAALIKUVERNÖÖRIEN
TYÖ!!
Etuhuoneissa kauhistutaan huutoa. Tiedän, että Vjazemski ja
Suvalov ovat siellä. Jos minä olen harmaa kasvoiltani, lienevät
hekin. Tuo huuto kuului Suureen galleriaan asti. Keisarinna on
nyt hallitsemattoman vihan vallassa, mutta vain minä joudun
ottamaan tämän raivon vastaan. Ennen kuin pyörryn on vietävä
tämä hirveä päivä loppuun... Siispä jatkan niin kuin tuota
äskeistä huutoa ei olisi ollutkaan.
-Tämä asiakirja herättää monia ajatuksia... ohjeet
pukeutumisesta juhla-illallisille Moskovan Kremlin Fasettipalatsissa, tilaisuuteen,
jossa armeijan päällystölle jaettiin kiitoksia. Ovatko nämä teidän
käskyjänne, Tsarinna? Kuka ne allekirjoitti? Miehillä pitkä takki ja asu ä la
frarifaise, takin napit timanttiset, samoin timantit soijissa, miekanhuot-
rassa, epoleteissa ja kolmikolkkahatun reunoissa. Naisilla pitkähihainen
puku, jossa lyhyt laahus. Aivan ehdottomasti valaanluinen korsetti. Sekä
miehillä että naisilla Venäjän ritarikuntien nauhat ja ristit: Pyhän
Andreaksen, Pyhän Yrjön, Pyhän Aleksanteri Nevskin, Pyhän Annan,
Pyhän Katariinan ja Pyhän Vladimirin kunniamerkit. Sama koskee
ulkomailta saatuja ritarikuntien merkkejä.
-Mitään noin typerää en ole ennen kuullut.
PROTOKOLLA määrää, Leon! Sen sinä tiedät! Niin tapahtuu kaikissa hoveissa
kaikkialla, sitä ei voi sivuuttaa. Tuntuu, että kaivamalla kaivetaan nyt
toisarvoisia asioita, että minun selkäni takana oma kabinettini haluaa
nöyryyttää minua, keisarinnaa! Voiko tämä olla totta!
250

- 	Näin on kirjoitettu: ulkoisella loistolla ja määräyksillä Hänen
Majesteettinsa halusi korostaa aateliston ja sotakenraaliensa valtaa
unohtaen taisteluissa kuolleet ja haavoittuneet sotilaat.
Keisarinna nousee divaanilta. Hän menee hitaasti ikkunan
eteen ja nojautuu tutunomaisesti verhoihin. Hän nostaa
kädet rintojensa alle ristiin ja tuijottaa ulos Nevalle. Tunnen tuon
profiilin, se on kaunis. Nyt se on pelottava, hänen suunsa on
viivasuora, leuka uhmakas. Miten monia satoja sivuja
olenkaan lukenut ääneen tai kirjoittanut hänen nojatessaan
noihin punaisiin verhoihin... Ja miten monia satoja tunteja hän
on puhunut itsestään! Itserakkaus on osa häntä. Milloin näen
hänet paljaana, katuvana, inhimillisenä, hellänä,
rakastavana muita kuin rakastajiaan kohtaan. Hän on harvoin kuul-
teni pyytänyt mitään anteeksi. Anteeksipyyntö ei sovi
keisarinnalle. »Anteeksi» on sana, joka on hänelle vieras. Siirryn hiljaa
sivummalle, haluan nähdä lukiessani hänen kasvonsa. Otan
esille uuden paperin. Tiedän sen sisällön. Hän katsoo
liikkumattomana Nevalle. Mitä muuta siellä on kuin jäätä. Mitä hän
miettii? Minun on rohkaistava itseni jatkamaan, huomenna en
jaksa, huomenna lepään. Yhtäkkiä minua huimaa taas, en jaksa
seistä, otan tuolin. Teen hirvittävän rikoksen, istuudun, vaikka
keisarinna seisoo. Vaikka niinhän tapahtuu usein hänen budo-
aarissaan. .. Juon vettä, juon lisää. Miten minun pääni...
korvissani suhisee... niin kuin puhuisin itseni ulkopuolella. Olen
siis Punaisessa työhuoneessa.
251

- 	Teidän Majesteettinne, koska sotien varsinaisilla uhreilla ei
ole keisarinnan silmissä koskaan ollut arvoa, tämä asia on nostettu
esille, kun maassa taas kuohuu.
Vjazemski ei itse pystynyt lukemaan näitä papereita
keisarinnalle. Minä, Leon August Denikin luen. Kompuroin
vaistomaisesti taas seisomaan, puristan tuolia vasemmalla kädelläni. Hän
ei edelleenkään sano mitään. Hänen kasvoillaan on jäinen
kylmyys. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla omatunto.
Mutta en leiki Jumalaa. Tällainen olen, muiden käskettävissä,
kun raukkamaisesti jättävät kaikki ikävät asiat aina huolekseni,
koska minulla ei ole tarpeeksi omaa tahtoa. Siispä on jatkettava,
vaikka kohta hän huutaa paikalle chevalierkaartilaiset... Yritän
saada ääneeni lisää voimaa, mutta se ei oikein onnistu. Puhun
siis hiljaa.
-Tsarinna, Largan ja Kagulin voitot, joita Moskovassa silloin
juhlittiin, merkitsivät kymmenientuhansien turkkilaisten sotilaiden
kuolemaa ja haavoittumista. Turkin laivaston täydellinen tuho Qe§men
taistelussa herätti paitsi ihailua myös pelkoa Euroopassa. Mutta sitten
tulivat Otsakov ja Ismail. Myös suunnaton joukko naisia ja lapsia on
kuollut sodissa, ei vain sotilaita. Tämän kirjoittaja muistuttaa Tsarinnaa,
että venäläisten mielestä kysymys Turkin sodissa oli Pyhästä sodasta
vääräuskoisia vastaan, ja jopa sylilapset piti tappaa. Te suritte Pugatsovin
lastenmurhia, mutta teidän itsenne ja kenraalienne omallatunnolla on
näiden siviilien murha. Siinä on ristiriita; sodan uhrit pannaan sodan
syyksi ja sodassa saa tappaa vihollisia niin paljon kuin ehtii. Pugatsovin
teurastus oli yksittäisen ihmisen pirullinen suunnitelma. Hän yksin oli
252

vastuussa siitä. Mutta me emme toivu siitä, että Otsakov ja Ismail
olivat veren vallassa, niin kadut, kodit kuin tappajat itse. Turkkilaisten
veri virtasi kuin Volga. Ettekö myönnä ristiriitaa, Teidän Majesteettinne.
Silmä silmästä... Pugatsovin uhrit ja Qejmen ja Kagulin, Otsakovin ja
Ismailin uhrit... Kuka on eniten syyllinen? Kuka vastaa Luojan edessä?
Kuinka monta palatsia jokaisesta tapetusta kenraalit saivat?
Keisarinna kääntyy verhojen suojasta, ottaa askelen. Hän
pysähtyy keskelle huonetta ja katsoo minua. Katson takaisin; kädessäni
olevasta paperista olen lukenut sen mikä häntä järkyttää.
Seisoessaan keisarinna vaikuttaa pitemmältä kuin on. Minusta tuntuu, että
itse kutistun. Hän hengittää kiihkeästi. Hänen silmänsä salamoivat.
Minä olen tehnyt virheen, olen sanonut muutaman oman
mielipiteen, hän kokee sen arvosteluna. Keisarinnaa ei arvostella. Me
seisomme toisiamme vastapäätä. Hänen ympäriltään katoaa nyt
kaikki tuttavallisuus. Hän on vaarallinen. Hän ei ole koskaan ollut näin
vaarallinen. Edessäni on kuin jäävuori, se ei liikahda. Hän seisoo
siinä tuhat vuotta, ja enemmänkin. Odotan, mitä hän sanoo. Minua
huimaa taas. Suljen silmäni. Tunnen miten valtava suru laskeutuu
sieluuni. En voi nojata hopeiseen kirjoituspöytään, jos tarraan
siihen, se kaatuu. Yritän olla rauhallinen. Annan hänelle nipun
papereita. Mutta koska huimaus jatkuu, etsin tuolin ja rojahdan siihen
anteeksi pyytämättä. Painan pääni polviin, päätän jaksaa. On
pystyttävä sanomaan hänelle tämän kohtaamisen aikana vielä paljon
hirveämpiä asioita... Siispä annan huimauksen tulla ja mennä. Se
kestää muutaman minuutin... Sitten kompuroin seisomaan. Hän ei
ole sanonut sanaakaan, hän palaa kolmannen kerran karmosiinin-
punaisten verhojensa turvaan.
253

- Madame, Te mainitsitte äsken Aleksandr Nikolajevits
Radistsevin, jolle luettiin kuolemantuomio hänen kirjoittamastaan
kirjasta »Matka Pietarista Moskovaan». Siitä on viisi vuotta. Mies
hyökkäsi teidän maaorjuuttanne ja suosikkejanne vastaan. Hän
arvosteli yksinvaltiuttanne, hän on yhä elossa Siperiassa ja voimiensa
tunnossa... Pugatsov on teloitettu, hänet unohdettiin välillä, mutta
Radistsevin kirjan yhteydessä hän on taas pulpahtanut esille.
Kansa ei tiedä, haluaako teiltä sympatiaa ja huomiota vai pelkääkö teitä.
- Ranskassa useita Ludvigeja eli sellaisessa yltäkylläisyydessä
ja loistossa, että me muut Euroopan hallitsijat, Fredrikit ja Katariinat
jäimme kaikki toiseksi. Siksikin inhosin Ranskan hovia, koska
ylimystön yltäkylläisyys otettiin kirjaimellisesti rahvaan selkänahasta!
- En vastaa tuohon huutoonne, Madame. Vastaus tuntuu
brutaalilta. ..
Nyt on se paikka. Se hetki. Nyt se olen minä, joka hoipun ikkunan
eteen ja pysähdyn karmosiininpunaisen verhon suojaan häntä
vastapäätä. Ikkuna on suuri, hän on toisessa reunassa, minä tässä.
Väliä meillä on puoli metriä. Edessäni on ikkunalauta. Jos en
pysy seisaallani, istuudun sille. Paperit ovat kädessäni. Huimaus ete-
nee. Jollen kuole tähän, puhun. Katson Nevan rantatielle. On tullut
jouluinen pimeys. Siellä kulkevat elävät sielut, kuka pimeässä, kuka
ei. Kenellä rakkautta, kenellä ei. Kenellä rahaa, kenellä ei mitään.
Kaikki on niin kaksijakoista, joko tai. Kuulen keisarinnan
hengittävän syvään verhojen varjossa. Tunnen hänen hajustamisvetensä
tuoksun, sen täytyy olla kevään kieloja. Minun täytyy puhua hiljaa.
Tunnen suunnattoman väsymyksen hartioillani. Toivon, että saan
ääneni kuuluville. Ja hänen on kuunneltava loppuun tämä epistola.
254

-Tsarinna, minusta alkaa myös tulla kapinallinen teidän
puheittenne takia. Te ylistätte itseänne ja kehutte miten hyvin
Venäjällä on, mutta nykyään täällä on samanlaista kuin Ranskassa ennen
vallankumousta. Nyt ihmiset huutavat vapautta. Jumala - on Häntä
tai ei ole - on luonut kaikki ihmiset vapaiksi. Mistä luulette
suosikeillenne antamienne maaorjien, palatsien ja valtion kassasta otettujen
satojentuhansien ruplien muualta tulleen kuin rahvaan selkänahasta?
Nyt he, kabinettinne... Vjazemski, Bezdborodko, Samoilov, Betskoi,
Suvalov... pyytävät teitä ottamaan uudelleen selvitettäviksi
laatimanne ja vaatimanne lait, jotka haittaavat maan kehittymistä. Tässä on
jonkun alaisenne tekemät laskelmat, kuinka paljon olette
keisarinnaksi tulonne jälkeen käyttänyt rahaa suosikkienne hyväksi. Madame,
tämä paperi näyttää sen.
Nyt ymmärrän, mitä lohtua nämä pehmeät ja paksut verhot
antavat keisarinnalle, kun niiden poimuihin voi piilottaa uupuneet
kasvonsa... Nevan rantatielle on tuotu soihtu, katselen sitä ja
annan keisarinnan aloittaa vihansa purkamisen.
- 	En koskaan ennen ole elämäni aikana kuullut vastaavia
syytöksiä. Onko yhtäkkiä perustettu ministereitteni ja kabinetti -
ni joukoissa salaseura, jonka jäsenet eivät itse rohkene tulla
lukemaan papereitaan. Minä heitän heidän paperinsa HELVETTIIN!
Minulla ei ole orjia hovissani! Ei ole koskaan ollutkaan!
Minulla on oikeus käyttää kruunun maaorjia ja ruplia kysymättä siihen
lupaa edes ministereiltäni. Nämä paperit ovat kaikessa minua
vastaan. He yrittävät nyt vain nöyryyttää minua! Enkö ole puhunut
nöyryyttämisestä. Sitä käyttävät pienen vallan haltijat
tehokeino255

naan. Onko minun uskottava, että ympärilläni on joukko
keskinkertaisuuksia!
- Madame, olen pahoillani, joudutte kuuntelemaan vielä
pahimman syytteen. Te ette ole Jumala tämän Venäjän taivaan alla,
te olette ihminen. Minulla on kädessäni arvio... joka loukkaa teitä,
Madame.
-MIKÄ ARVIO!
- Arvio Teidän Majesteettinne antamista ruplista, maaorjista ja
palatseista yksinomaan suosikeillenne.
- Kuka sen teki?
- Sitä minä en tiedä, Madame. Se vain käskettiin lukea teille.
- Kuka käski?
- Ruhtinas Vjazemski, jolta sain nämä paperit. Tämä laskelma
todistaa, että rahamäärä, jonka olette käyttänyt suosikkeihinne
palatseina, maaorjina, koruina, timantteina ja muina lahjoina, ylittää 92
miljoonaa ruplaa.
Kellon täytynee olla kuusi. Aleksandra huolestuu... Ulkona
on säkkipimeää. Tarvitsen vaunut, niihin lyhtyjä, minun täytyy
päästä Pavlovskiin... Vorontsov; Bezborodko ja Vjazemski ovat
lähellä jossakin käytävällä. He eivät tule työhuoneeseen, he
pelkäävät että keisarinna saa vihassaan jonkin
sairauskohtauksen... Minulla ei ole virkaa hänen läheisyydessään, nuo tuolla
Galleriassa ovat ministereitä. He eivät määrää, mutta antavat
minulle ikävimmät tehtävät. Keisarinnasta, yksinvaltiaasta, ei
tiedä, kenet hän yhdellä sanalla saattaa tyrmään. Lasken
paperit hänen kirjoituspöydälleen ja palaan tuoliini. Liian paljon
yhdelle päivälle. Miten me tästä selviämme. Minun täytyy nyt
256

rauhoittua. Juon vettä, juon paljon vettä. Skurin tulee
huoneeseen, hän on kuullut joka sanan. Keisarinna istuu divaanillaan.
Skurin tulee ensin minun luokseni ja kysyy varovasti, toisiko hän
vähän... Minä sanon, että vahvaa viinaa ja reilusti... Nyt ei
huimaa, tunnen ääneni kulkevan. Puhun rauhallisesti ja hiljaa. En
pysty puhumaan kovempaa.
- 	Teidän Majesteettinne, lopetan tämän työn. Lähden Pavlovs-
kiin. Toistan: minulle annettiin paperit eilen illalla, käskettiin lukea,
luin ne, tein muistiinpanot ja vein paperit turvaan. Minulla ei ole
ollut muuta elämää kuin palvella teitä. Kaikkiaan 38 vuotta. Olen
Venetsian-matkan jälkeen istunut täällä aamusta iltaan. Olen tällä
viikolla istunut joka päivä lähes kymmenen tuntia kirjaamassa
elämäänne. Minulla ei ole enää aikaa vaimolleni, olen nykyään Talvi-
palatsissa kaikki yötkin. Haluan palata kotiin, haluan nähdä jotakin
muuta: sinitaivaan, jääpuikot räystäillä, valkoiset hanget, jumalaiset
liekit tulipesässä. Haluan istua vaimoni kanssa sen lämmössä ja puhua
muusta kuin teistä. Aina vain teistä, Majesteetti. Joka sunnuntai-ilta
minun täytyy ottaa vaunut, olipa millainen lumipyry tahansa, ja ajaa
tänne, jotta olisin aamulla valmiina sulkakynä kädessä. Teidän
Majesteettinne, olen saanut synnyinlahjana osan palvella, antaa, johdattaa
totuudellisuuteen. Olen saanut nousta Stettinin linnan tallipojasta
teidän ylikamariherraksenne ja ylimmäiseksi sihteeriksenne. Olen
saanut synnyinlahjana vanhemmiltani rehellisyyden ja säälintunteen
kärsiviä ihmisiä kohtaan. Olen miettinyt aina sanaa isä.
Keisarinna yllättää minut. Hän ei kommentoi niitä ruplia. Hän
nostaa tuolin itse ja asettaa sen lähelle kirjoituspöytääni. Hän
257

istuutuu sille ja painuu ikään kuin kasaan. On kuin hänen
kasvoilleen olisi kirjoitettu »g2 miljoonaa ruplaa». Se tietäisi
kokonaisen kaupungin rakentamista. Vai kahden kaupungin? Sulaako
hän katumukseen... noin hän käyttäytyy joskus. Valtava viha
taittuu, hän pienenee, kutistuu, äänikin pienenee.
- Leon, minäkin olen miettinyt isääni... niin kuin muuttuisin
lapseksi nyt, vanhana. Hän oli elämässäni neljätoista vuotta. Äitini
jätti minut tänne häitteni jälkeen, enkä koskaan enää tavannut häntä.
Perheeni jätti minut, Leon. Sinä ja Aleksandra olette minun perheeni.
- Isänne ruhtinas Christian August oli hieno mies. Hän testa-
menttasi minut teille. Niin kuin hän testamenttasi Fannyn ja
Aleksandran. Te olette antanut sisarellenne ja minulle Kuukartanon pal-
veluksistamme. Me molemmat olemme syvästi kiitollisia Teidän
Majesteetillenne siitä lahjasta. Sanokaa... meidän pitäisi saattaa tämä
istunto loppuun. Tsarinna, pelkään etten ole ihan kunnossa.
Minulla on huonompi olo... Te kirjoititte Voltairelle kirjeessänne...
näytitte sen minulle... että maa voi hyvin, jos sen kaikkein pienimmät ja
heikoimmat voivat hyvin. Voivatko ne maaorjat hyvin, joilta te veitte
heidän rakkaansa?
Olisiko hänen ollut parempi sanoa: maa voi hyvin, jos sen
kaikkein pienimmät olisi tapettu. Olisiko Venäjä silloin voinut
paremmin, kun jäljelle olisi jäänyt vain aatelisia. Hän - keisarinna
- 	vetäytyy itseensä. Skurin juoksuttaa minulle viinaryypyn.
Kaadan sen kurkkuuni. Skurin ei edes vilkaise keisarinnaa, hän
seisoo vieressäni ja koskettaa kädellä otsaani. Sitten hän sanoo,
että minut on heti vietävä kotiin Kuukartanoon. Ja että lää-
258

kari Vasiljevskin täytyy lähteä mukaani. Olen aivan voimaton...
Skurin antaa toisen ryypyn. Keisarinna tuijottaa minua, ottaa
paperit käsiinsä ja sanoo Skurinille, että haluaa budoaariinsa.
Ennen lähtöään hän sanoo:
- 	Tarpeetonta, Leon. Täysin tarpeeton istunto.
Minä nyökkään. En pysty nousemaan. Jos kuolen tähän, kohtaus oli
tarpeellinen. Sydämeni hakkaa kuin ratsun kaviot... Haluan mennä
kotiin Kuukartanoon, Aleksandran luokse... Pyydän Skurinia
sanomaan Hänen Majesteetilleen, että huomiset juhlat saattavat
tulla peruutetuiksi. Vaunut... vaunut... vaunut... haluan kotiin...
mitä Vasiljevski puhuu... makaan työhuoneen divaanilla... koskee...
rintaa puristaa... käsivarsiin koskee... minua nukuttaa
herään...
mitä kello... Aleksandra, lääkäri... Skurin, Marie seisoo vieressä,
sanovat... vähän yli yhdentoista... yksi tunti jäljellä tätä vuotta...
sanon että huomenna vuosi vaihtuu... sanovat että tänään... juhlat
peruutettu... minä ollut ilman tajua vuorokauden... saanut viime
yönä... sydämen kohtauksen... sanon haluan kotiin... lääkäri istuu
vieressä... sanoo ei voitu siirtää... lääkäri... koettelee kättäni...
sanoo kohtaus ohi nyt... olen ollut muissa maailmoissa...
tuntikausia... sydän rauhoittuu... sanon... vaunut... vaunut... vaunut...
Aleksandra sanoo reki... reki... reki... saan jostakin voimia... en
menetä tajuntaa... pomilui menja gresnego... huimaa edelleen...
kenet hirtetään... kabinetti... ministerit... minä... minun otsallani
hikipisaroita... sata miljoonaa ruplaa... rakastajille... kysyn
lääkäri... mitä sillä... rahalla saa... lääkäri sanoo... ei saa mitään...
259

nyt vuosi vaihtuu... valo ikkunoista... ilotulitus... minä sanon
vaunut... vaunut... vaunut... taas lepään... rantatieltä kuuluu
huutoja... sanon vaunut... vaunut... lähden kotiin... lääkäri sanoo...
reki... reki... keskiyö... kotiin... kotiin... kotiin kuolemaan... sillä
rahalla kokonainen kaupunki rakennuksineen... kaupunkeja... kaikki
kaivot... pitäisi puhdistaa... kaivot... maaseuduille mökkejä...
lääkäreitä lisää... kouluja... kuvemementteihin... tiet kuntoon...
miltei sata miljoonaa ruplaa... olenko minä väärässä... aika kuuluu...
onko minulla jokin kohtaus... kutsuu Skurinin... käskee Skurinia
hakemaan lääkäri Vasiljevskin... olen hiljaa hengittelen... ei koske
vain väsyttää... sanoinko kaiken... sanoiko hän kaiken... jäikö
vihaan vihan jälki menivätkö sanani ohi... Aleksandra sinä tulit... en
minä tarkoittanut loukata häntä... minä rakastan häntä... haluan
nukkua... haluan levätä... ota minua kädestä... minä nukun... vie
kotiin... sitten teen sen loppuun.
Talvipalatsi tammikuun i. pnä 1796
Rakas Figchen
Olen tullut Pavlovskista, enkä halua häiritä Sinua sisko.
Tulin saman tien kun ajuri tuli minua hakemaan. Otin
tilavaan rekeen matkan varrelta myös Marien. Olimme täällä
aamuyöllä. Leon on ollut ilman tajua, välillä hereillä, muissa
maailmoissa, puhuu sekavia. Nyt on jo keskiyö ja vuosi
vaihtunut. Tiedät miten pahoillani olen, että kutsumme täytyi
260

peruuttaa. Oli paljon ongelmia ruuan suhteen, mutta pyysin
kokkiamme kysymään suuriruhtinatar Maria Fjodorovnalta,
ottaisiko hän ruuat Pavlovskiin. Niin tapahtui ja heillä on
juuri tällä hetkellä omia vieraita ja asia on jäijestyksessä.
Figchen, tiedän että Sinä olet hyvin loukkaantunut ja
vihainen. Niin olen minäkin, että minun miestäni kiusataan niin,
että hän saa sydämen kohtauksen. Vjazemski ja pari muuta
oli määrännyt Leonin kertomaan niistä papereista, vaikka
Leonilla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä. Tietenkin
Leonilla on omat mielipiteet, ja Sinä tiedät varsin hyvin,
että hän on monessa asiassa eri mieltä kanssasi. Mutta Leon
haluaa kauttani saattaa sinun tietoosi, että lääkäri Vasiljevs-
kin ja Marien mukaan hän toipuu. Ehkä lepäämme nyt kaikki,
iloitsemme siitä, että mieheni ei menehtynyt. Aloitamme
tanssiaiset ja jatkamme seuraelämäämme hovissa protokollan
mukaisesti.
Leon on onneton ja surullinen. Hän joutui tahtomattaan
loukkaamaan Sinua, keisarinnaa. Minusta on järkyttävää
kuitenkin kiijoittaa tähän Leonin viesti sinulle, joka kuuluu näin:
»Teidän Majesteettinne, siitä huolimatta että kävin eilen
kuoleman rajalla, olen yhtä järkyttynyt esille tulleista asioista kuin
Te. Minun oli se vain tehtävä. Mutta toivon sydämestäni
Teidän uskovan papereiden totuudellisuuteen, sillä niiden
yläpuolella on hovidiaario. Eli totuus.»
Tiedät Katherine, että olen aina
Sinun uskollinen sisaresi Aleksandra
261

Talvipalatsi ensimmäisenä päivänä tammikuuta,
kirjataan 1796
Sisareni Aleksandra. Sinä ainoani maan päällä. Vain Sinä,
Leon, Stanislaus ja muutama muu.
Kiijoitan tätä kirjettä levätessäni vuoteellani. He ovat ylös-
kirjanneet kaikki minun maksuun menneet määräykseni:
Orlovin veljekset 17 miljoonaa ruplaa... Vasiltsikov yksi
mijoona,Jermolov550 000... Mamonov 880 000... Zubov
kolme ja puoli miljoonaa... Kenelle 40 000? Toisessa
paperissa muille suosikeilleni samansuuruisia summia. Potemkin
on saanut Krimin. Voiko hänelle annettuja summia edes
laskea? Luettelossa ei puhuta sanaakaan Poniatowskista. Mikä
hänen osuutensa oli? Annoinko Stanislaukselle rahaa, vaikka
mies oli Puolan kuningas. Tiedän kaikkien laskevan, miten
monta kaupunkia, sairaalaa, koulua, yliopistoa, orpokotia,
tehdasta olisi saatu noilla summilla. Satoja. Tuhansia. Kuka
minua syyttää, Aleksandra? Aikovatko he saattaa nämä
summat kansan tietoon? Rakas sisareni, anna anteeksi, että olen
ollut poissa tolaltani viime päivät. Anna anteeksi, että en
pyytänyt sinua ja Marieta tulemaan luokseni. Minä tunnustan,
itken. On minun syytäni, että Leon sairastui. Minä huusin
hänelle, hän hoiti velvollisuudentuntoisesti hänelle määrättyä
tehtävää. Voisiko hän antaa minulle anteeksi. Voisitko kysyä,
262

antaisiko hän anteeksi keisarinnalleen? Minun onneni olette
te, läheiset. Jos teille sattuu jotakin, kuolen. Minä miltei
kuolin viime yönä, koska se kaikki otti niin lujille.
Sisareni, alkaa uusi vuosi. Mitähän sekin tuo tullessaan.
Minun elämäni kiijaaminen jatkuu, jos Leon August jaksaa.
Ja haluaa. Minä rukoilen että saan elää vielä tämän vuoden.
Ikuisesti Sinun sisaresi Figchen
263

TOINEN OSA
‘Talvipalatsi Pietarissa
tammikuusta maaliskuuhun

Pietarissa elokuun 20. päivänä 1790.
Monsieur Grimm
Rakas ystävä. Kiirehdin ilmoittamaan, että rauhansopimus
Ruotsin ja Venäjän välillä on allekiijoitettu 14. elokuuta 1790.
Venäjän puolelta allekiijoittajana oli paroni Igelström ja
Ruotsin puolelta Gustaf Mauritz Armfelt.Tämä sota on ollut
pelkkää kärsimystä, nyt olen helpottunut. Olen myös
vastaanottanut kiijeen serkultani kuningas Kustaalta, joka haluaa
meidän solmivan taas vanhan ystävyyssuhteen, ja vastannut
hänelle, ettei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen aina
pitänyt rauhaa meidän ihmisten suurimpana onnena. Toiveeni on
aina ollut saada nauttia itse rauhasta ja suoda se alamaisilleni.
Olen saanut vasemmasta jalastani hävitettyä varpaan
sivulta kaksi pykämää, jotka ovat kivuliaisuudellaan kiusanneet
minua niin, että käveleminen on ollut tuskallista. Eräs nunna
hautoi niitä yrttikääreillään. Nyt ne ovat siedettävät ja pystyn
jopa kävelemään villaisissa sukissa Suureen galleriaan saakka.
Luulen että tämä hyvä uutinen yhdessä rauhansopimuksen
kanssa ilahduttaa myös Teitä, Herra Paroni.
Näkemiin rakas kiijeenvaihtoystäväni, jonka kanssa jaan
ilot ja surut. En unohda koskaan, kun tulitte Pietariin samaan
aikaan Diderotin kanssa. Hän puhui taukoamatta viikkoja, Te
kuuntelitte ne viikot. Ja kuuntelette minua yhä.
Teidän Catherine
267

22. 	LUKU
Olin vaipumassa uneen, kun Skurin herätti minut. Hän sanoi
hätääntyneenä: »Teidän Majesteettinne, keittiötiloissa
tulipalo, sammuttamassa suuri joukko... Vartiokaarti tulossa.» Olin
äkkiä täysin hereillä. Tulipalo! Nukkuvatko Irotska ja Anastasia?
Onko Larissa palatsissa... Skurin sanoi monta kertaa: »Hirveää!
Hirveää!» Sitten hän haki pukeutumishuoneestani viitan ja
kengät, pani ne vuoteelle, meni ulos käytävään, viipyi hetken ja toi
mukanaan Irotskan. Vilkaisin näitä kahta, miten he nyt tähän aikaan
yöstä ovat hereillä yhtä aikaa... Irotskalla oli yöpaitansa päällä
sininen yö takki ja pitkät hiukset levällään pörröisinä. Hän kertoi
Madame Aleksandran, joka oli miehensä kanssa palatsissa yötä,
nähneen että pihat olivat täynnä sammuttajia ja sammutusvaunuja.
Niistä oli kannettu ainakin tuhat ämpäriä vettä keittiötiloihin.
Irotska kertoi samaan hengenvetoon, että vartiomiehet kantavat
tauluja turvaan Suuresta ruokasalista.
Muistelin että suuriruhtinattarena ollessani olin kerran
menettää henkikultani Moskovan lähellä Annenhofissa. Olimme
viettämässä iltapäivää Sergei Saltykovin ja Leo Naryskinin kanssa, taisi olla
prinsessa Gagarinakin mukana. Silloin alkoi kova huuto, kun puinen
palatsi oli syttynyt palamaan ja tuli levisi kovaa vauhtia. Kaikkialla
oli huutoa ja meteliä... pihalla sammutusvaunut ja miehet, särkyvän
269

lasin ääniä, ja liekit nuolivat jo keisarinna Elisabetin budoaareja. Kun
olisi pitänyt pelastaa palvelijoita, kannettiin turvaan kullattuja peilejä.
En uskaltanut arvostella keisarinnalle pelastustöiden sekasortoa, sillä
meillä Venäjällä tulipaloja on tiheään. Kun itse nousin
valtaistuimelle, laadin heti lait ja asetukset tulipalojen varalta. Ensin pelastetaan
ihmiset ja sitten vasta kullatut peilit. Sergei Saltykov ja Leo Naryskin
särkivät silloin Annenhofissa ikkunoita ja ovia, säntäsivät sisälle ja
vetivät ulos palvelijoita, jotka olisivat menehtyneet ilman heitä.
Puinen palatsi oli pian maan tasalla, ja sen savuaviin raunioihin katosi
keisarinna Elisabetin 4000 pukua ja arvokkaita koruja.
Kuljin Skurinin perässä yötakissani Suureen galleriaan ja
kiirehdin ikkunoiden ääreen, jotka antoivat sisäpihojen puolelle. Siellä
alhaalla sijaitsivat suurimmat keittiötilat tulipesineen. Näin kokkim-
me Moltken hyppivän kuin kenguru pihamaalla, välillä pitelevän
päätään, välillä puhuvan viipurilaiselle keittiömestarilleen. Naiset
juoksivat viitat yöpaitojensa päällä kuin järjettömät kanat tekemättä mitään,
juoksivat vain. En nähnyt itse tulipaloa, vain savua. Skurin meni
pitkin askelin Suuren gallerian toiseen päähän ja pysähtyi Irotskan
viereen. Katselin ihmeissäni näitä kahta, jotka seisoivat vierekkäin
hämmentynyt ilme kasvoillaan. Irotska katsoa napitti minua pyöreillä
ruskeilla silmillään ja korjaili hapsottavia hiuksiaan. Skurin vilkaisi
kenkiään. Joskus järkyttävä tilanne muuttuu koomiseksi. Nyt he
olivat siinä edessäni keskellä tulipalon alkua Talvipalatsissa, puolipu-
keissaan, ikään kuin tuomiolla. Mistä tulossa, miksi kahden?
Miksi Irotska ehti niin äkkiä paikalle, vaikka hänen ja Larissan asunnot
olivat Talvikanavan puolella? Skurin piti tarjotinta olemattoman
mahansa päällä, Irotskan suu oli hienoisesti auki. Minunkin
silmäni rävähtivät auki, laskin yhteen joitakin asioita, ja ällistyksestä taisi
270

minunkin suuni aueta. Gospodi, mikä syyllisyys paistoi puhtaana kuin
valkea lakana molempien kasvoilta.
Henkivartiokaarti marssi sisään ja sisareni Aleksandra käveli
tyynesti heidän edellään yötakissaan. Aleksandra kertoi, ettei
kenelläkään ollut ollut aikaa selittää hänelle, mikä osa keittiötiloissa paloi,
ja paloiko siellä mikään. Joku vartiokaartin upseereista oli huutanut
Aleksandran perään, että keisarinna täytyy viedä palatsin toiseen
päähän lähelle Salaista porttia. Ja sama upseeri oli huutanut, ettei keittiö-
tiloihin pääse, kun siellä tukehtuu savuun. Tunsimmehan me savun
hajun Galleriassakin.
Kysyin Aleksandralta Leon Augustista. Sisareni kertoi, että
hänen miehensä oli mennyt katsomaan tulipaloa sisäpihalle asti.
Ajattelin huojentuneena, että Leon oli siis paremmassa kunnossa, vaikka
sairauskohtaus oli vienyt hänet tajuttomuuden rajoille. Siitä asti hän
oli levännyt kotonaan Kuukartanossa ja vasta nyt tullut Talvipalatsiin.
Uudenvuoden juhlat oli peruutettu, samoin Ilmar Rämmin kotikut-
sut. Me jouduimme siirtämään myös viikolla poikani Aleksein
häitä. Eivät nämä siirrot johtuneet Leon Augustin sairastumisesta, vaan
siitä että minä järkytyin hänen esittämistään syytöksistä. Minunkin
oli levättävä.
Aleksandralle sanoin, että hänen olisi pitänyt estää miehensä
typerä urotyö, mennä nyt pasteeraamaan keskelle sammuttajia ja vesi-
ämpärin kantajia. Leon oli vielä toipilas ja eikös tämä mene
katsomaan tulipaloa. Miten miehet voivat olla niin lapsellisia...
Irotska toi pyytämäni viitat. Vartiokaarti seisoi yhä Gallerian
keskiosassa. Meitä kohti juoksi kymmenkunta hovirouvaa ja
typertyneitä kamarineitoja. Vartiokaartin saattamana lähdimme
taivaltamaan loputtomia käytäviä kohti Talvipalatsin itäpäätä Amiraliteetin
271

puolelle. Irotska kääntyi äkkiä ja huusi hakevansa keisarinnan koru-
rasiat. Itse hissuttelin villaisissa sukissani hovinaisteni ympäröimänä.
Minusta koko tulipalo tuntui liioittelulta, mutta savun hajua oli.
Niin me vietimme loppuyön aivan tuntemattomassa
huoneistossa. Irotska nukkui ikkunasyvennyksessä puolikuun muotoisessa
sohvassa. Hän oli aamulla itsekin kuin puolikuu eikä tahtonut saada
selkäänsä suoraksi. Minä löysin vuoteen, niin korkean, että sinne piti
nousta tuolin avulla. Sänky oli niin valtava, että Aleksandra
pujahti sen toiselle puolelle nukkumaan. Valvoin pimeässä helmikuisessa
yössä yhden kynttilän valossa ja kuuntelin miesten komento käskyjä
sisäpihan suunnasta.
Aamulla selvisi tulipalon syy. Ei se ollut tulipalo, liekkejä ei
ollut, savua sitä enemmän. Vika löytyi savupiipusta, se oli murtunut
sisältäpäin ja tukkeutunut. Yöllä joku keittiömiehistä oli
lämmittänyt uunia, pannut sinne suuria halkoja, ja kun piippu ei vetänyt, savu
levisi käytäviin, gallerioihin, ruokavarastoihin ja avatuista ikkunoista
pihamaalle. Syy selvisi, kun savu hälveni ja savupiippu jäähtyi. Mutta
keittiö tuli pestyksi, vihdoin, sanoi Aleksandra, joka oli aina
kauhistellut keittiötilojen siivottomuutta. Minä otin asian nyt esille ja pyysin
emännöitsijää palkkaamaan lisää siivoojia.
Leon Augustin ja minun välillä vallitsee nyt rauha. Pyysin
anteeksi. Hän antoi. Pyydän liian harvoin anteeksi, tiedän sen. Tunsin
aiheuttaneeni Leonin sairastumisen omalla jäätävyydelläni. Heillä oli
syynsä moittia minua niistä kaikista asioista, olen syyllinen myös
joi272

hinkin lakeihin joiden seurauksia en ehkä nähnyt, mutta Pugatsovin
jälkeen olin vereslihalla. Leon kävi jo Punaisessa työhuoneessa
selailemassa papereita ja virittelemässä taas työtään. Olin suunnattoman
helpottunut.
Pysähdyinkö koskaan ajattelemaan, miltä heistä tuntui,
jotka minä tuomitsin kuolemaan? Tarkoitan niitä muutamaa, joiden
kuolemantuomioon tarvittiin keisarinnan allekirjoitus. Se, että
allekirjoitin, ei ollut yksinomaan minun päätökseni. Jos joku
ansaitsi kuolemantuomion, siitä päätti oikeus, mutta siihen tarvittiin aina
hallitsijan allekirjoitus. Niin kuin se mies Kaukasuksella, en tarkoita
nyt Pugatsovia, vaan sitä toista, josta ei puhuttu asian
arkaluontoisuuden takia. Miten monta pientä poikaa se perkele oli pilannut, kunnes
hänet saatiin kiinni itse teosta. Lapset jäivät henkiin, mutta mies ei.
Tämän miehen kohdalla kiirehdin allekirjoitusta. Tiesinkö aina edes
hetkeä, jolloin käskystäni joltakin otettiin oikeus elää. Istuinko sillä
hetkellä katsomassa komediaa? Vai tanssinko menuettia? Väittelin-
kö jonkun kanssa kiihkeästi vaikkapa kirjoista ja kirjoittajista? Joinko
viiniä, tai söinkö jotain ihanaa ruokaa? Rakastelinko? Ihmisen
lähtöhetki, jonka minä olin määrännyt, tuli, ja sitten se oli jo ohi. Minä
jatkoin seuraavaan hetkeen, mutta tuomittu sai rikoksensa anteeksi
kuolemassa.
Myönnän, että eräs asia valvotti minua erityisesti. Se oli se
ilmi tullut valtava rahasumma, jonka olen jakanut... Mistä? Siitä
kaikesta voisi käyttää rumia nimityksiä. En ole ajatellut, miten
suureksi se summa on noussut. En ole ajatellut, antanut vain... Häpeän.
HÄPEÄN! Se tulee painamaan minua kuolemaani saakka. En voi
myöntää sitä Leonille, en kenellekään, vain itselleni.
273

Olin päättänyt lähteä Suomen rajaseudulle rauhoittumaan pienen
seurueen ja palveluskuntani kanssa. Ajatuksena oli tehdä
rekiretki entisen suosikkini Potemkinin ihanalle datsalle Viipurin
pohjoispuolelle. Kutsuin sinne viikoksi muutamia ystäviä ja suosikkini
Zubovin. Zubov empi, hän ei mielellään olisi jättänyt Pietaria karnevaa-
liajan alkaessa. Skurin yllätti minut, kun kerroin että hänen pitäisi
lähteä huvilalle etukäteen.
- Äitikulta, Skurin ei mene yksin datsalle.
- Ei tietenkään! Skurin ottaa mukaan kokin. Moltken. Myös
keittiöpoikia siivoamaan ja pesemään astioita. Ja datsa pitää
lämmittää, tulisijat saada kuntoon, samoin pihapiirissä oleva palveluskunnan
talo. Ruokaa täytyy hankkia ja auttaa Moltkea sen valmistuksessa. Ei
saa unohtaa viinejä.
- Skurin ottaa pojat.
- Mitä muuta Skurin haluaa?
- Äitikulta, Skurin ottaa mukaan Irotskan.
- Ottaako Irotska mukaan Skurinin?
- Ottaa.
- Mitä se tarkoittaa?
- Sitä.
- Siis että Skurin ja Irotska? Sitä ne minun silmäni näkivät
tulipaloyönä!
- Mitä Äitikulta näki?
- Aikovatko Skurin ja Irotska pyhään avioliittoon?
- En ole kysynyt.
- Pitäisi kysyä, muuten Irotska ottaa Skurinin ilman lupaa.
Riemuitsin hiljaa mielessäni Leonin kertoessa, että Skurin oli
käynyt hänen luonaan puhumassa Irotskasta. Muuta Leon ei
kerto274

nutkaan, mutta luulen, että hän antoi hyviä neuvoja. En olisi kuunaan
uskonut, että Skurin... Ymmärtääkö hän naisen päälle mitään. Saa
melkein sydämen kohtauksen jo siitä, kun Irotskan silmät nauravat. Ja
eikös Skurin joskus Leonille myöntänyt, ettei ole nähnyt ikinä
naista alastomana. Irotska on siis kesyttänyt tämän kuikelon, joka ei
naura, ei itke, jota ei ole nähty kyynelehtimässä eikä liioin riehakkaana.
Mitä ihana Irotska on saanut Skurinista irti? Se minun
mielikuvitustani kiehtoo...
Skurin ja Irotska lähtivät muutamaa päivää ennen seuruettani
veljesten Volodja ja Gennadi Stolovin kanssa rekikaravaanilla kohti
Viipuria. Heidän kanssaan menivät myös lakeijat ja kokit, keittäjät ja
siivoojat. Skurin oli määrännyt Stolovit auraamaan teitä ja tekemään
lumitöitä datsan ympäristössä. He myös vastasivat datsan ja
palvelijoiden talon lämmityksestä. Me muut tulimme paria päivää
myöhemmin, Zubov ja minä samassa reessä.
Datsa sijaitsi pienen lammen rannalla. Sen pihamaalla ja
ympärillä paloivat roihut. Päärakennus oli kaksikerroksinen maalaiskarta-
no, jonka ikkunan- ja ovenpielet oli koristettu venäläistyyppisin
vuorilaudoin. Alakerrassa oli keittiötilojen lisäksi kahdeksan huonetta,
yläkerrassa jokaiselle vieraalle oma huoneensa. Lammen rannalla
olevaa banjaa oli lämmitetty monta päivää etukäteen. Seurueeseen
kuuluivat rouva Praskovja Bruce, kreivi Suvalov, von Arenthalit ja kent-
tämarsalkka Suvorov. Pyysin mukaan myös ruhtinatar Daskovan, joka
oli yllättäen ilmaantunut Pietariin.
Lepäsimme. Nukuin puolille päivin ja luin. Vietimme iltoja
yhdessä, Moltke hemmotteli meitä ihanilla muilla ja viineillä.
Lauloimme, pelasimme korttia, leikimme arvausleikkejä kuin lapset,
vapaina protokollasta. Zubov murjotti, hän oli sietämätön, hänellä
275

olisi ollut sen viikon aikana Pietarissa muutakin tekemistä kuin
vierailla Hänen Majesteettinsa makuukamarissa. Hän nöyryytti minua,
tahtomattaan. Puhuin Platonille järkeä, sanoin että vaihtaa vaan
minut Tatjana Dolgorukajaan. Hän kierteli vastatessaan, ymmär-
täähän sen, olihan hän saanut minulta huomattavia summia rahaa,
palatseja ja poliittisia virkanimityksiä. Olin valmis panemaan hänet
järjestykseen, ruplia ja palatseja en saisi takaisin, mutta poliittiset
nimitykset kyllä. Ja sitä mies pelkäsi. Hän on pyrkyri. Minä en ollut
sukupuolisesti kiinnostunut enää muista nuorista miehistä, ja Platon
oli hoitanut tehtävänsä. Mutta ymmärsin, että Tatjanan sulojen
jälkeen hän ei enää ollut kiinnostunut vanhoista tanakoista naisista ja
heidän tarpeistaan. Minua oli alkanut hävettää. Olin kuin maahan
kaatunut mänty, jonka runkoa miehen olisi pitänyt liikuttaa. Peitin
itkuni ja pyysin Platonia poistumaan datsalta.
Hän lähti seuraavana aamuna. Samoilin joka päivä lammen
jäällä, ihailin koivujen oksia, jotka olivat kuin timanttien peitossa.
Kävelin puutarhassa yksin ilman ainuttakaan vartiomiestä, polut oli
aurattu lumesta. Olin kuin mökin mummo, huivi peitti kaiken muun
paitsi silmät. Iltayöllä istuin Irotskan kanssa tulipesän edessä,
pelasimme korttia ja puhelimme. Ja Skurin seisoi vahtimassa meitä ovella.
Kyllä siinä miehessä vähän oli eloa, vaikka niukkaa, niin Irotska
kerran sanoi. Gospodi... Skurin oli menettänyt poikuutensa.
Vaadin Vjazemskia selittämään uudenvuoden tapahtumat. Hän
kertoi, että ne paperit jotka hän oli pyytänyt Leonin lukemaan, ovat
276

muiden tekemiä, muiden kokoamia ja muiden säästämiä. Kysyin,
aikooko hän nyt vierittää syyn kokonaan muiden niskoille. Vjazemski
puolustautui sanoen, että kabinetti määräsi hänet selvittäjäksi.
Kysyin, tuleeko näitä syytöksiä lisää. Löytyykö uusia kirjelmiä?
Vjazemski vakuutti, ettei sellaisia ollut ainakaan hänen tiedossaan.
Jos joku haluaa tietää, mitä olen hallitsijana ajatellut,
lukekoon kirjeitäni. Mutta ehkä kukaan ei sadan vuoden päästä ole enää
kiinnostunut minusta ja ajatuksistani. Ehkä vaivun unohduksiin,
eikä minun hallitusajastani puhuta. Maailma menee sellaista vauhtia
eteenpäin, että nekin unohtuvat jotka aikanaan muuttivat historiaa.
Tai... entä jos minä en unohdukaan, vaan minusta puhutaan vielä
kahdensadan vuoden päästä? Mitä minusta silloin sanotaan? Se
miehiin menevä keisarinna Katariinalllaajensi Venäjää, mutta ei
mahtanut maaorjuudelle mitään!
Kirjeissäni olen ollut oma itseni, joskus epäilijä, joskus
tiukka hallitsija, kaikkea siltä väliltä. Nykyään tulkitsen minulle tulleita
kirjeitä varovaisemmin. Leon sanoo minun kirjoittaneen Potemki-
nille yli kahdeksansataa kirjettä! Ja hän, Grisani, lähetti noina
vuosina minulle kirjeitä puolet vähemmän. Olinko rakastuneempi häneen
kuin hän minuun? Kirjeeni olivat rohkeita vuodatuksia kaipuusta olla
hänen sylissään. Silloin olin nainen. Nyt olen vanha keisarinna, jolla
vieläkin on kaipuu mieheen. Tarve rakasteluun ei ole vieläkään
kuollut, vaan vartaloani kihelmöi yhä kuin nuorena tyttönä. Se ei ota
vieläkään asettautuakseen vanhan naisen muottiin. Jos minusta tehdään
historiallinen henkilö, olen varma, että minut mustamaalataan mies-
tennielijäksi, kyltymättömäksi naiseksi, joka ei voinut elää päivääkään
ilman rakastajaansa. Siitä he tulevat puhumaan, hallitsemisestani ja
onnistumisistani tuskin lainkaan. Minä sanon nyt: OLEN NAINEN.
277

Ja minulla on oikeus olla sellainen nainen kuin olen. Vaikka häpeän
itseäni nyt, en häpeä naisellisuuttani, häpeän miehen silmiä.
Kirjeenvaihtoni Stanislaus Poniatowskin kanssa on kiihtynyt.
Kirjoitamme todellisia rakkauskirjeitä, vaikka emme ole enää
nuoria. Minun Poniatowskini kirjoittaa Grodnosta. Hänen kirjeensä ovat
rohkeita, täynnä muistoja viimekesäisistä viidestä päivästä ja
yöstä Marlyn pikkupalatsissa. Hän elää niissä muistoissa ja muistuttaa
minua sydänyön hetkistä, jolloin lepäsin hänen sylissään ja
puhuimme läheisyydestämme. Hän sai minut, vanhan naisen, punastumaan
toisella tavalla kuin nuoret miehet, sillä hänen kosketukseensa liittyi
sekä intohimoa että rakkautta. Vain hänen kanssaan en häpeä
itseäni, en tukevia jalkojani enkä roikkuvia rintojani. Minä rakastan
Stanislaus Poniatowskia kuolemaani saakka, vaikka en ole kenellekään
rakastajalleni aiheuttanut niin paljon surua kuin hänelle. Otin häneltä
kuninkuuden ja hänen hallitsemansa maan. Olin päättämässä hänen
eristämisestään Grodnoon. Hän on antanut sen kaiken minulle
anteeksi. Hän uskoo kohtaloon, jonka välikätenä minä olen.
Rakkauteni häneen on ainutlaatuista ja syvää. Olen aina tiennyt eron
intohimon ja rakkauden välillä.
278

23. 	LUKU
lemme Aleksandran kanssa olleet huolissamme Leonin
väsymyksestä, mutta sitten kuulin, että hän alkoikin väsyä
toimettomuuteen. Hän aloittaa Punaisessa työhuoneessa tänään, sillä
levättyään Denikinit muuttivat Pavlovskin Kuukartanosta Talvipalatsin
asuntoon. Leon August sanoi, että jatkaa kanssani työtämme ja
tulemme saattamaan sen loppuun kevääseen mennessä. Ja sitten hän
lupasi, että kun viimeinen rivi on ylöskirjattu, menemme juhlimaan
sitä Pietarhovin Monplaisiriin yhdessä. Niin hän oli ajatellut. Hän
sanoi myös, ettei enää koskaan tottele käskyjä, joiden toteuttaminen
kuuluu kabinetille ja ministereille. Nyt minun ja ministereitteni
välillä on lievä luottamuspula. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että he
käyttäytyivät raukkamaisesti sälyttäessään joskus kauan sitten
kirjatut asiat Leonin harteille. Vjazemskin olisi pitänyt itse tulla ja lukea
syytteet suoraan minulle.
-Jatketaan, Leon. Salli minun edetä omaa vauhtiani eli aloitan
niistä asioista, jotka ovat päällimmäisinä mielessäni.
279

OLI YLEISESSÄ TIEDOSSA, ETTÄ OLIN NIMITTÄNYT OHJEITTENI
JULKAISEMISEN YHTEYDESSÄ KAKSI UUTTA SIHTEERIÄ. Toinen
oli Pjotr Zavadovski, ukrainalainen upseeri ja virkamies Rumjantse-
vin esikunnasta. Vaikka Ohjeisiini liittyneet unelmat sortuivat, Zava-
dovskista tuli suosikkini. Eli siis rakastajani. Hän oli heistä
lyhytaikaisin. Mutta kerron hänestä myöhemmin, Leon.
Aivan niin Madame, kahdestatoista rakastajasta myöhemmin.
Siitä tulee huikea luku Hänen Majesteettinsa elämäntarinaan,
jos hän suostuu puhumaan totta! En nyt sano enää ääneen
keisarinnalle, että kun esimerkiksi Zavadovski valittiin tähän
suosikkien joukkoon, hänet ylennettiin kenraalimajuriksi, hän sai
alkajaisiksi lahjaksi keisarinnalta 3000 kruunun sielua eli
maaorjaa, rahaa 20 OOO ruplaa, ja lisäksi kuukauden kuluttua 1000
sielua lisää. Kun Zavadovski hylättiin suosikin tehtävästä, hän
sai 50 OOO ruplaa, 5000 ruplan eläkkeen ja 4000 maaorjaa
Ukrainasta. Miksi? Minä Leon August Denikin kysyn yhä uudelleen
ja uudelleen: miksi? Miksi keisarinnan sänkyleikeistä annettiin
palkkioksi miehelle tuhansia maaorjia. Ja vielä ruplia? Ja eläke!
Saivatko he eläkkeellä ollessaan... niin no... muita naisia?
Olivatko tämän miehen palvelukset kahdeksantuhannen sielun
arvoisia? Voi tätä tapojen turmeltumista, kun ihminen kadottaa
todellisuudentajun. Niin voi tapahtua keisarinnallekin. Hän on
ikään kuin sumussa miestensä suhteen. Minä haluan tietää syyn,
miksi näitä miehiä palkittiin. Minun on selvitettävä asia, josta
keisarinna ei salli puhuttavan. Hän on tässä asiassa pahempi
kuin yksikään Ludvig Ranskanmaalla, ja yksikään Fredrik, joka
todella taisi olla Suuri.
280

Toinen sihteerini oli Aleksandr Andrejevits Bezborodko. Hän on
minua kaksitoista vuotta nuorempi, huippuälykäs kabinettini jäsen ja
sittemmin Ulkoasiain kollegion johtaja. Hän teki luonnokset Turkin
rauhansopimusta varten, hän on ollut Keisarillisen Teatterin johtaja.
Hän istuu kabinetissani tänäkin päivänä. Hän on kirjoittanut
kaikki viralliset kirjeeni, manifestit ja lakiesitykset. En ole hyvä
kirjoittamaan venäjää, ja yksityiskirjeeni ovatkin suurimmaksi osaksi
ranskankielisiä.
Aleksandr Andrejevitsin ansiota oli, että Moskovan ruton
keskellä virkapaikaltaan paennut apulaiskuvernööri Gavril Vasiljevits
saatiin tuomituksi. Aleksandr Andrejevits sai vihjeen Pariisin
kautta miehen olinpaikkakunnasta, ja hänet vangittiin Lontoossa, jonne
tämä raukkamainen mies oli paennut. Hänen perheensä asui Riiassa,
jonne mies oli hylännyt hyvämaineisen rouvan ja kuusi lasta. En
viitsi kertoa tämän Gavril Vasiljevitsin sukunimeä, perhe joutuisi
sukunimen paljastumisesta vain kärsimään. Nyt vasta selvisi, että Gavril
Vasiljevits oli varastanut huomattavan summan rahaa kaupungin
kassasta lähtönsä kynnyksellä ja elellyt rahoilla mukavasti miltei kuusi
vuotta. Hän oli luullut olevansa turvassa, mutta Bezborodko sai hänet
pidätetyksi ja hänet tuotiin Pietariin. Hän olisi ansainnut
kidutuksen ja kuoleman, niin pahasti hän oli pettänyt moskovalaiset hädän
hetkellä, mutta Gavril Vasiljevits tuomittiin salaisessa
oikeudenkäynnissä ja karkotettiin kolmeksikymmeneksi vuodeksi Siperiaan. Minä
määräsin hänelle saattojoukon, joka kyllä huolehtii, ettei mies pakene
uudemman kerran.
Keisarinnan ajatukset juoksevat nyt kiihkeästi, huomaan sen.
Hänen kädessään on luettelo, rivi nimiä, kaikkia ruotsalaisia.
281

Olen odottanut viikkoja, kuinka hän tulee kertomaan
kohtaamisestaan Ruotsin kuningas Kustaan kanssa. Hänen Majesteettinsa
Kustaa III, Katariina II:n serkku, sekoitti meidän elämämme
täydellisesti Pietarhovissa vuonna 1777. Myöhemmin hän aivan
varmasti ottaa esille toisen tapaamisen Haminassa eli Fredriks-
hamnissa. Minulla on niistä tapaamisista omat käsitykseni. Olen
valmis kuuntelemaan.
HÄNEN MAJESTEETTINSA RUOTSIN KUSTAA III OLI MINUN
LIHALLINEN serkkuni. Olimme kirjeenvaihdossa hänen
kuolemaansa saakka. Emme kirjoittaneet silloin kun maittemme välillä käytiin
sotaa, mutta rauhan tultua me kaksi vaihdoimme taas kirjeitä niin
kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kustaalla ja minulla on yhteiset isovanhemmat, Lyypekin ruh-
tinaspiispa Christian August ja Baden-Durlachin ruhtinatar Alber-
tine Frederike. Olin kahdenkymmenenkuuden ja Pietarissa suuriruh-
tinattarena, kun äidinäitini Albertine kuoli. Hän oli kylmä nainen,
kovin monta kirjettä en häneltä Pietariin saanut. Hampurissa hoviaan
pitävä isotätini Braunschweigin Elisabet oli paljon läheisempi. Hänet
sekoitettiin joskus Braunschweigin toiseen Elisabetiin, joka oli
Preussin kuningatar ja kuningas Fredrik II:n puoliso. Isotätini Elisabet
kirjoitti minulle usein kirjeitä Pietariin. Vain hänen kauttaan sain
aikoinaan tietoja sukuni asioista. Mieleeni jäi, ettei isoäitini Albertine ollut
ollut sen lempeämpi ainoalle tyttärelleen, äidilleni Johanna
Elisabetille, kuin meille lapsenlapsilleen. Varmaan juuri hänen takiaan äidin-
282

puoleiset sukulaiset jäivät minulle etäisiksi. Äidinisäni kuoli neljä
vuotta ennen syntymääni. Joitakin mielikuvia minulla on äidinäitini
Albertinen vierailuista Stettinin linnassa. Niin majesteettinen hän oli,
että ainakin viikko siivottiin ja kiillotettiin Stettinin synkkää linnaa
ennen hänen tuloaan. Hän teititteli minua, pientä tyttöä, enkä
koskaan istunut hänen sylissään.
Äidilläni Johannalla oli kolme veljeä. Georg Ludvig, joka
kiinnostui minusta ennen Venäjälle tuloani, muutti myöhemmin
Pietariin ja kuoli täällä 1763. Toinen enoni Holstein-Gottorpin herttua
Karl August oli kihloissa keisarinna Elisabetin kanssa, mutta
kuoli isorokkoon vuonna 1727 viikkoa ennen heidän häitään. Elisabet ei
mennyt koskaan naimisiin. Enoni Adolf Fredrik, Lyypekin ruhtinas-
piispa ja Ruotsin kuningas, oli äitiäni Johanna Elisabetia kaksi
vuotta vanhempi. Hän meni naimisiin Preussin prinsessa Lovisa Ulrikan
kanssa. Heidän lapsensa oli Kustaa, josta tuli kuningas isänsä
kuoleman jälkeen vuonna 1771.
Käytin serkustani aina nimeä Gu, toivon että jälkipolvet
tietävät sen olleen hellittelynimi. Kirjeitä kirjoittaessamme kutsuimme
toisiamme sisareksi ja veljeksi. Pidin hänestä! Ihastuin, kun hän tuli
Pietariin. Leon, muistatko, silloin oli alkava kesä, kuljimme niin
paljon ulkona. Paria päivää ennen kuninkaan tuloa ilmestyi Monplaisi-
riin suomalainen Gustaf Mauritz Armfelt. Tuo hovimies halusi
esittäytyä minulle, ja otin hänet vastaan Pikku Eremitaasin parvekkeella
meren rannalla. Hän oli hurmaava, kaunis mies, hyvin miellyttävä
suomalainen. Tiesin, että hänellä oli rakkaussuhde erääseen
hovinaiseen, Magdalena Rudenschöldiin, mutta hän oli naimisissa Hedvig
de la Gardien kanssa.
Armfelt tuli jostakin syystä omassa seurueessaan. Hänen
tiede283

tään sanoneen aika intiimissä tilanteessa eräälle hovirouvalleni, että
kuningas Kustaa III tuli Venäjälle omasta päähänpistostaan, ilman
virallista kutsua, sillä keisarinna hyväksyi hänen tulonsa Pietariin
yksityiskirjeessään. Armfeltin mukaan kuningas halusi luoda tien ja
näköyhteyden Ruotsin ja Venäjän välille.
ME KAIKKI ODOTIMME KUNINGAS KUSTAATA PIETARHOVIIN.
Sinne hän aikanaan tuli käytyään ensin Pietarissa lähettiläänsä
von Nolckenin luona hakemassa siunauksen vierailulleen
Venäjälle. Majoitimme Kustaan seurueineen Pietarhovin Suureen palatsiin.
Hän oli valittanut aamulla, että kaikki reikätuolihuoneet olivat
turhan kaukana, ja kun oli ollut yöllä jano, hän ei saanut ketään hereille,
että olisi löytänyt juomavettä. Mikä skandaali, Leon!
Kustaa oli näitä ranskalaisen vaikutteen saaneita naismaisia
miehiä, joilla oli oma aksentti puhua hienostunutta ranskaa, oma
tapansa sipsuttaa korollisilla rusettikengillään, oma tapansa maalata
kasvonsa, jopa huulensa, oma tapansa suhtautua naisiin, kuin nukkei-
hin, oma tapansa saada aikaiseksi lapsi, mieluummin valmiiksi
kävelevä ja puhuva. On kuin »kustaat» liikkuisivat koko ajan näyttämöllä,
komediassa, niin kuin Beaumarchaisin kirjoittamassa »Sevillan
parturissa». Ja kuitenkin hän oli hurmaava!
Mistä hän puhui täällä ensimmäisenä päivänä?
Vallankumouksestaan. Siitä, miten hän istui Pariisissa katsomassa oopperaa »Pyra-
mus jaThisbe», kun hänet tultiin hakemaan aitiosta ja hänelle
kerrottiin, että hänen isänsä kuningas Adolf Fredrik oli kuollut. Kuolemasta
oli jo aikaa, kuriirin matka Pariisiin oli kestänyt kauan. Kustaa oli
sillä aikaa hummaillut, käynyt teatterissa, istunut illallisilla juopuneena
tietämättä että oli Ruotsin kuningas.
284

Niinpä hän kertomansa mukaan matkusti heti Tukholmaan ja
pani toimeen vallankumouksen. Ranskan Ludvig oli antanut hyviä
neuvoja. Kustaa kuvasi minulle saapumistaan Tukholman
kuninkaanlinnaan. Sen piha oli ollut täynnä ratsuja ja sotilaita. Hän oli pitänyt
ratsunsa selässä tulisen puheen ja pyytänyt kansaa seuraamaan
häntä, kuten ruotsalaiset aikoinaan olivat seuranneet kuningas Kustaa
Vaasaa ja Kustaa II Adolfia. Ja kertoi hän minulle senkin, että joutui
käyttämään vähän tyrmää, valtaneuvokset ja eräät muut johtohenkilöt
joutuivat sinne. Se varmaan lisäsi kunnioitusta kuningasta kohtaan...
Senkin hän vielä kertoi, että käytti kovia sanoja lukiessaan
säädyille uuden hallitusmuodon. Viehätyin hänestä yhä enemmän. Mutta
Leon, hänellä on pieni näppylä Ruotsin oikeassa kyljessä, ja minulla
vasemmassa - jos katsoo Berliinistä päin: Suomi. Se raja on siirtynyt
jo monta kertaa.
Kuningas Kustaa saatettiin huoneistoonsa Suureen palatsiin
illallisen päätteeksi. Kristalliset vesikannut ja reikä tuoli hoidettiin.
Mutta samana iltana Kustaan lähettiläs von Nolcken pyysi audienssia
ja sanoi ensi sanoikseen: »Madame, tämä kruunattu apina jäljittelee
kaikessa sitä mitä Versaillesissa tehdään. Tämän apinan hovi koostuu
kyvyttömistä ja naisellisista aatelispojista, jotka maalaavat huuliaan
kuin portot ja käyttävät vaatteittensa alla valaanluisia kureliivejä.»
Olin tyrmistynyt. Katsoin paroni von Nolckenia loukkaantuneena
silmiin ja ajattelin, näinkö minunkin asiainhoitajani ja lähettilääni
kertovat ilkeyksiä minusta. En pitänyt siitä.
Seuraavana päivänä kuningas Kustaa uuvutti minut heti
aamulla puhumalla hatuista ja myssyistä, niistä heidän puolueistaan. Kyllä
meillä Venäjällä on toisenlaista, ei ole sellaista epäsopua. Kaikki
ajattelevat samalla tavalla maan asioista!
285

Gospodi pomilui! Tuo ironia hänessä viehättää minua eniten.
Eihän meillä Venäjällä ole toisella tavalla ajattelevia, ei toki.
Sopuisa on Venäjän kansa, ei mitään ongelmia, keisarinnakin
kulkee kansansa parissa Nevan rantatiellä ja halaa kaikkia.
Kuningas Kustaan seurueeseen kuului myös pääministeri Scheffer.
Miksi kuningas Kustaa III tuli Pietariin pääministereineen? Minä
vastaan, ei tarvitse kenenkään tutkia: hän tuli nuuskimaan miltä
Venäjä tuntui! Miltä haisi! Miltä maistui. Nuuskimaan, nuuskimaan,
ottamaan selvää, voisiko - pirulainen - julistaa sodan välillemme.
Tiesinhän minä sen heti, ja kyllä minun kabinettini miehillä on älyä
näiden ruotsalaistenkin edestä. Vaikka Kustaa seurueineen asettui
Suureen palatsiin, hän viihtyi Alapuiston suihkulähteillä, hän oli
kyllästynyt palatseihin, hän söi ateriansa kanssani Eremitaasin
paviljongissapa me neuvottelimme kahdestaan Skurinin palvellessa Marlyn
palatsin yläparvekkeella.
järjestin kustaan kunniaksi naamiaiset. Me olimme kaikki
pukeutuneet mitä ihmeellisimmiksi olennoiksi. Hovinaiseni
käyttivät mielikuvitustaan ja olivat kuin aitoja ranskattaria. Mutta minun
kohdallani ei käytetty mielikuvitusta, minusta tehtiin venäläinen
maatuska. Vähän samaan tapaan kuin sinä iltana, kun ukko
Valentinin kanssa kävimme Kazanskajakadulla Kartoska-ravintolassa salaa.
Ylläni oli punainen sarafan, hihaton mekko, jonka alla oli valkoinen
pussihihainen talonpoikaispusero. Päähäni oli laitettu vaatimaton
kokosnik. Vyötäisilläni oli esiliina. Ei koruja, matalat kengät. Kostin.
Olin todella ilkeä kun puetutin kuningas Kustaan narrin asuun. Puku
sinänsä oli upea, väriltään kelta-vihreä. Takissa oli leveät puhvihihat.
286

Housut olivat pussilahkeiset, toinen lahje vihreä, toinen keltainen.
Kenkien kärjet nousivat ylös. Puvusta roikkui pampuloita, tiukuja ja
helistimiä. Kaulus oli leveä ja monisakarainen ja päässä oli narrin
lakki. Kustaa silmäili vaatteitaan hämillään.
Söimme lounasta Pietarhovin Alapuistossa suihkulähteiden
vierellä. Oli kaunis kesäinen sää, ei tuulenvirettäkään. Pitkät
valkoisin pöytäliinoin ja kukkaköynnöksin katetut pöydät notkuivat mitä
ihanimmista ruuista. Käytössä oli kymmeniä kokkeja ja olimme
haalineet kaikista palatseistamme henkilökuntaa tarjoilijoiksi ja
hovimestareiksi. Vieraita oli melkein viisisataa. Yksistään jälkiruokapöytiä
oli kahdeksan. Orkesteri soitti kauempana iloista musiikkia, jossakin
vaiheessa ruhtinas Potemkin hyppäsi johtamaan orkesteria ja lauloi
itsekin mukana. Yleisö oli kuin jostakin toisesta maailmasta, jostakin
kuun ja auringon takaa. Kirkuvia värejä, ihmeellisiä päähineitä,
hattuja, valtavia vanteita. Herroja Pietari Suuren aikaisissa
univormuissaan. Ja kaiken keskellä pääpöydän päässä maatuska ja narri. Kuningas
Kustaa III ja Me, Keisarinna.
Ruokailu kesti neljä tuntia, sitten vieraat nousivat kävelylle,
kaikilla viinilasi kädessään. Johdatin Kustaan kauemmaksi
suihkulähteistä Suomenlahteen johtavan kanaalin vierelle. Haastoin hänet
taisteluun.
- Monsieur Guy olisiko teillä jotakin päässänne? Tarkoitan
muuta kuin tuo narrin hattu?
- Madame, toisin kuin luulette, minun pääni ei ole aivan tyhjä,
vaikkei se vedäkään vertoja eräälle rouvalle, jonka pää on kuulemma
Euroopan terävin. Mitä aiotte, Katherine?
- Entä jos huvittaisimme heitä, me kaksi. Pidätte teatterista,
tiedän että laskettelette ulkoa Molierea. Niin minäkin.
287

Hän vetäytyi, mietti hetken, sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat. Hän katsoi minua ilkikurisesti, silloin melkein rakastin häntä. Me
teimme pienen esityksen, hän ja minä. En tiennyt etukäteen mitä hän
esittäisi, oli vain heittäydyttävä mukaan. Epäonnistumisen vaara oli
olemassa. Silloin hovi olisi riemuinnut. Tiesin, että jos onnistun, he
ovat hiljaa. Hiljaisuus on hovissa aina ylellistä.
Kuningas Kustaa asettui pienelle korokkeelle, hän otti narrin
hatun päästään ja kumarsi syvään minulle. Hän lausui:
KUSTAA
Ei sovi se naiselle, useista syistä, et' ahtaa
hän aivoihinsa niin monen monta seikkaa.
Hyvin lapsensa kasvattaa ja kotinsa hoitaa
ja johtaa taloutta, valvoo palvelijoitaan
ja on tarkkana käytössä talon varain.
On tietoja taito se,joka on hälle parain.
Sen isämme ennen niin sanoivat sattuvasti,
että silloin on naisella älyä tarpeeksi asti,
kun erottaa vain sen hän selvästi taitaa
et erehtymättä ei sano housuksi paitaa.
Vähän luki ne naiset, mutta he elää tiesi,
opinahjo korkein heilToli kodin liesi
ja sormustin, rihma ja neula, ne kirjat,
joita he tutkija kartutti tyttären kapiot.
Nyt nykymuodin naisiin on iso ero,
kukin tahtoo kirjailla, runoilla, olla nero.
Joka tieteessä tepastavat he niin että hei,
ja siinä tää talo kaikista voiton vei!
288

Mietin hetken. Vain pienen hetken, sitten kokosin itseni ja vastasin.
KATARIINA
Yht’ arvokas ajatusjuoksu kuin sanain valinta!
KUSTAA
Ne aivohiukkaset ainet’ on kaikkein alinta,
poroporvarimaisuus moinen mist' ilmoille itää.
KATARIINA
Ja samaa vertako vielä mun olla pitää!
KUSTAA
Tuo nainen - mun vaimoni! Ei, ei vaik’ mikä ois!
En tiedä, mit’ aatella enää; ma pakenen pois.
KATARIINA
Hän juoksee karkuun helmojen taa,
näkee minussa jotain pelottavaa.
Miten miehet sotatanterella
voi rohkeuttaan niin suurennella,
kun tällainen pieni nainen heittää
pari sanaa ja päänsä piiloon peittää
jalo kuningas kuuluisan Ruotsinmaan.
Vaikka montakin miestä nähnyt ois
on kuin kaikilta heiltä järki pois.
Ja silti he sotii ja hallitsee.
Pian maailmassa vallitsee
naisten valta ja vapaus.
Minä olen sellainen tapaus.
Tule Kustaa kanssani pöytään vaan.
289

Saimme raikuvat taputukset. Kyräilimme toisiamme, mutta sitten
teimme nauraen sovinnon. Hänellä on ruotsalaiseksi huumorintajua.
Illallistanssiaisissa Suuressa palatsissa pääsin vapaaksi
maalaisnaisen puvusta ja puin ylleni hopeanharmaan puvun, joka oli
erittäin ohutta kangasta, kuin hämähäkin seittiä. Siihen kuului lyhyt,
vain maahan ulottuva laahus. Silloin minulla oli vielä vyötäröäkin.
Kannoin sinä iltana Pyhän Katariinan nauhaa, joka on punainen,
hopeareunainen ja täynnä timantteja. Otin loisteliaimmat korut,
ihanan rubiinikaulanauhan ja korvakorut; halusin näyttää Kustaalle,
miten Venäjän hovissa juhlitaan. Hänkin oli punaisessa
univormussaan, vaaleissa kiharoissaan ja sinisessä Pyhän Andreaksen
ritarimerkissään harvinaisen majesteettinen.
Me seurasimme Kustaan kanssa tanssiaisia pyöreän pöydän
äärestä, mutta kepeän menuetin me tanssimme yhdessä. Leon,
haluaisin kertoa siitä niin kuin se meni, kumarruksineen ja niiaamisineen.
Menuetissa keisarinnatkin niiaavat kavaljeerilleen.
MEITÄ OLI RIVI NAISIA LEVEÄN GALLERIAN KESKELLÄ, MIEHET
vastapäätä. Orkesteri soitti ylhäällä parvekkeella. Pareina olivat
Gu ja minä, kreivi Armfelt ja ruhtinatar Golitsyna, pääministeri
Scheffer ja ruhtinatar Bruce, kansleri Panin ja ruhtinatar Daskova,
Marie ja Herman von Arenthal, sinä Leon ja Aleksandra.
Ruotsalaisten hoviherrojen ja ministereiden daameina oli meidän hovi-
rouviamme. Menuetin sävelet laskeutuivat parvekkeelta alas kuin
helmet. Muistatko Leon, kaunis Galleria, seinät kultaa,
ikkunaseinällä rivistö orkideoita, pieniä keltaisia sohvaryhmiä ikkunasyven-
nyksissä, elegantteja tauluja seinillä, kandelaaberien kullatut
rivistöt nyt ilman kynttilöitä, sillä kesäyö oli valoisa. Herrat vastapäätä
290

kumartavat, naiset niiaavat. Se oli todella kuin näytelmä. Aina kun
tulimme tanssissa vastakkain Kustaan kanssa, jatkoimme
vuoropuhelua:
KATARIINA
Eikö teille tule koskaan halua ilkeillä?
KUSTAA
Teiltä Madame se sujuu päivittäin!
KATARIINA
Charmant... Gu, miksi te tulitte Pietariin?
KUSTAA
Teitä tapaamaan, Katherine!
KATARIINA
Olenko minä vastustamaton?
KUSTAA
Jos hyökkäisimme Tanskaan niin kuin teidän miesvainajanne
halusi, oletteko puolellamme?
KATARIINA
Monsieur, minä vastustaisin absolument!
KUSTAA
Miksi te vastustaisitte, Madame?
KATARIINA
Minä vastustin kaikkia mieheni hulluja aikeita ennen hänen
kuolemaansa.
291

KUSTAA
Tanskalaiset ovat mielestäni niin saamattomia, minä haluan
näpäyttää heitä!
KATARIINA
Minä haluaisin näpäyttää teitä, Gu!
KUSTAA
Te pudottelette ilkeyksiänne noin vain. Mutta sanokaa,
Katherine, miksi annoitte Pietarin kuolla?
KATARIINA
En pidä kysymyksenne muotoilusta. Te aliarvioitte minua,
Gu. Jos hän eläisi, emme tanssisi tässä menuettia. Minä olisin
Pähkinälinnassa.
KUSTAA
Nauti tteko saadessanne naisena käyttää valtaaja määrätä
miehenne elämästä ja kuolemasta?
KATARIINA
Se kuuluu vain yksinvaltiaille.
KUSTAA
Te teette tallallanne sarkastisuudessanne minusta viholli-
senne.
KATARIINA
Te itse kerjäätte sitä, Gu.
KUSTAA
Mutta Madame, minä olen mitä hyväntahtoisin ja rauhallisin
hallitsija.
292

KATARIINA
Tiesitte tänne tullessanne suhteemme sotaan.
KUSTAA
Minä haluan teiltä takuut.
KATARIINA
Minä olen takuu.
KUSTAA
Miksi ivallisuus?
KATARIINA
En pitänyt teidän vallankumouksestanne. Se ei ollut
vallankumous.
KUSTAA
Miten se poikkesi teidän omastanne?
KATARIINA
Vallan ottamisessa oli yksi ero: teidät valittiin, minä otin
vallan. Teidän ivanne taustalla on halu pakottaa meidät
sotavarusteluun. Mutta keiden kanssa?
KUSTAA
Meidän.
Sitä jatkui yhtä kauan kuin menuetti kesti. Kun en välittänyt riidellä
Tanskasta, Kustaan tavasta ottaa valta ja sotavarustelusta, siirryimme
uusiin aiheisiin.
KATARIINA
Te tallaatte tallallanne kipeän jalkani päälle.
293

KUSTAA
Pardoriy Madame.
Katariina Suomi on meidän.
KUSTAA
Se on osa valtakuntaani!
KATARIINA
Siinä en anna teille periksi.
KUSTAA
Te olette despootti!
KATARIINA
Kohteliaisuus hivelee korviani.
KUSTAA
Siskoseni, te syötte minut elävältä.
KATARIINA
Myös Preussin Fredrik haluaa haukata teidät.
KUSTAA
Minä vihaan sitä sukulaismiestä!
KATARIINA
Hän on minun ystäväni.
KUSTAA
Minun viholliseni.
294

Näin me jatkoimme musiikin tahdissa, lähestyimme, loittonimme...
lähestyimme, loittonimme. Me jatkoimme tätä kinastelua ja
toistemme kiusaamista koko vierailun loppuajan, iltaisin kanavan
rannalla tai Suuren palatsin tanssiaisissa. Näytelmäksi se muuttui
varsinkin aina sen jälkeen, kun seurueeseemme liittyivät Armfelt,
Panin, Scheffer ja hovinaiset. Me ilakoimme, joimme viiniä, keskustelu
oli älykästä. Kuningas Kustaa katseli minua jotenkin
hämmentyneenä. Vaikka hän lähetti myrkyllisiä nuolia, ne eivät satuttaneet minua
lainkaan.
- Madame, minä en tiennyt mitään teidän keskusteluistanne
kuningas Kustaan kanssa! Ette te silloin juossut minulle niistä
kertomaan. Nykyään juoksette...
- Kaikenko muka?
- Aika paljon. Kiitän kuitenkin luottamuksestanne, Tsarinna.
Ette te kertoisi minulle henkilökohtaisista keskusteluistanne jos ette
luottaisi minuun.
- Mietin hänen jokaista sanaansa tanssilattialla. Mietin miten
ivallisen varmasti kuningas Kustaa III ilmoitti minulle, Katariina
II:lle, halunsa laajentaa valtakuntaansa Tanskan suuntaan. Sama
jatkui seuraavana iltana, kohteliaisuudet, suoranainen makeilu,
romanssit vieraiden ja minun hoviväkeni välillä, joista jotkut päättyivät
kyyneliin. Ennen tanssiaisten alkua kuningas Kustaan hoviministeri oli
pyytänyt saada esitellä minulle hyvin viehättävän naisen. Hän oli
minua muutaman vuoden nuorempi kuningatar Lovisa Ulrikan hovi-
rouva, joka oli tullut kreivi Armfeltin seurueessa ensimmäistä
kertaa elämässään Venäjälle. Nainen oli kuitenkin venäläissyntyinen,
hänen nimensä on Margareta Vasiljevna Naryskina. Kun keskustelin
Margareta Vasiljevnan kanssa, huomasin hänessä jotakin samaa kuin
295

Fannyssäni oli ollut, samanlaista tervejärkistä raikkautta. Hän oli
olemukseltaan hento, hänellä oli suuret siniset silmät, vaaleat hiukset ja
soikeat kasvot. Minuun teki vaikutuksen, ettei hän pelännyt minua
vaan katsoi suoraan silmiin puhuessaan ja vastaili kysymyksiini
pehmeällä venäjällä. Muistatko, että esittelin hänet sinulle, Leon?
Hänessä oli jotakin mitä jäin miettimään, ja pyysin häntä palaamaan
Pietariin. Nyt hän on palannut.
- Madame, kuinka voisin unohtaa. Hurmaava nainen.
- Huomasin, että kun sinä tulit lähelle, hänen katseensa syttyi.
Minä vaistoan sellaiset asiat helposti. Hän ihastui sinuun silloin, kun
kuningas Kustaa oli Pietarhovissa.
Nyt hän on pirullinen. Kuin haukka, joka vaanii saalistaan. It-
sehillintäni joutuu koetukselle. En voi sietää vihjailuja. En voi
sietää salailuja. En voi sietää vakoilua. Hän yrittää johdattaa
minua tunnustamaan, että olisin silloin ollut kiinnostunut
Margaretasta. Minä olen maailman uskollisin mies, kyllä keisarinna
sen tietää. Mutta keisarinna ei pääse koskaan eroon siitä, mikä
vainoaa hänen omaa sieluaan. Jos hän katsoo jotakuta miestä
himoiten, hän luulee että se on sopivaa, ja että lähes kaikki
toimivat niin. Minä en vastaa. Katson häntä silmiin, hän painaa
päätään, ottaa ristipistotyönsä ja alkaa kirjailla. Olen
loukkaantunut.
KUNINGAS KUSTAA III LÄHTI SEURUEINEEN. Me hyvästelim-
me toisemme Pietarhovissa kanavan varrella kuin parhaat ystävät.
Suutelimme toisiamme, halasimme, olimme niin rakkaita niin
rakkaita. .. Ja kuitenkin me tiesimme, että ennemmin tai myöhemmin
296

julistamme toisillemme sodan. Hyökkäämme kuin äkäiset koirat
toistemme kimppuun ja puremme niin että veri roiskuu. Mutta
siitä puhumme aikanaan. Huomenna syömme yhteisen lounaan, sinä,
Aleksandra ja minä.
297

24. LUKU
iliset Ilmar Rämmin kutsut virkistivät minua, on
vaihtelua päästä keskustelemaan todellisen kirjojen ystävän
kanssa hovijuorujen sijaan. Mutta pian meillä on kauan odotetut häät,
kun poikani Aleksei Grigorjevits vihitään Anna Dorothea von
Ungern-Sternbergin kanssa. Heidät vihitään hiljaisesti Talvipalatsin
kappelissa, ja vieraita on alle sata, mutta sitä ennen on juhlaillalliset,
joilla olen emäntänä. Onneksi morsiamen suku asuu Galernajakadun
palatsissa, joka on sisustettu nuorelleparille Talvipalatsin vintiltä
tuoduilla huonekaluilla. Sinne on siirretty myös se osa Aleksein
kirjastosta, joka on täällä Pietarissa. Ehkä Leon Augustkin miettii tulevia
häitä, hän on ollut niin kovin hajamielinen.
- Huomenta, Leon, kuinka sinä nyt voit?
- Kiitos, oikein hyvin, Tsarinna.
- Mitä sinä ajattelet eilisestä?
- Hienoa Tsarinna, kunnioititte läsnäolollanne! Eleganteim-
hyvän työn antaessaan Ilmar Rammille asunnon palatsistaan.
Tyylikäs sisustus ja valtavasti kirjoja.
mat yksityiskutsut vuosiin. Madame, ruhtinatar Irina Ivanovna teki
298

- Nautin. Kukaan ei kumarrellut, ei niiaillut, ei aloittanut
jokaista puheenvuoroaan »Teidän Majesteettinne». Kukin puhui
vuorollaan, ja mielipiteet säkenöivät. Ah tämä Margareta Vasiljevna
Naryskina! Jättänyt Ruotsin hovin ja muuttanut Pietariin, asuu
kuulemma Moikan varrella pienessä palatsissa. Ihmeellinen nainen, koko
olemus huokuu hienostuneisuutta, on ilo keskustella hänen
kanssaan. Vertaapa meitä Leon, olemme miltei samanikäisiä, minä kuin
babuska, hän kuin tyttäreni! Olin hämmästynyt, että Ilmar Ramm ja
Margareta tuntevat toisensa.
- Tsarinna!
- AvertissementlTi.stä naisesta ei siis puhuta!
- Siirrymmekö nyt kirjoittamaan Ranskasta, Madame? Vai
Bysantista?
- Ei, Leon. Ensin puhumme Eremitaasin kirjastosta. Mikä
ihana yllätys minulle oli tämänaamuinen käyntini. Kuljin siellä koko
aamupäivän. Se oli ihmeiden aamu... Oli pantava jalkaan tukevat
kengät, vielä tukevammat kuin eräällä lähistöllä äänettömästi
liikkuvalla herrasmiehellä on nykyään. Kirjaston lattiat olivat liukkaat,
minä vain liuuin eteenpäin. Ensin tutkin Kadotettujen Kirjojen
Hospitaalin, sitten kaikki kirjastosalissa olevat uudet kirjahyllyt, lajittelu-
huoneet ja varastot. Jokainen kirja tarkastetaan Hospitaalissa.
Miehet työskentelevät puulaatikoiden keskellä. Suurin laatikko on täynnä
hyllyistä otettuja terveitä ja sairastuneita kirjoja sikin sokin. Miehet
ottavat kirjan ja tarkastavat sen. Jos se on ehjä, kannet kunnossa ja
sivut puhtaat, se pannaan laatikkoon numero i, eli nimeltään
»Terveet». Jos se on rikkinäinen, kannet hajonneet, mutta teksti tallella,
se pannaan laatikkoon numero 2 eli »Parannettaviin». Ne kirjarau-
kat, jotka eivät enää hengitä, heitetään surutta laatikkoon numero 3,
299

»Vainajat», ja viedään poltettaviksi. Näin omin silmin, miten roviokir-
jat olivat vihreässä homeessa, toukat olivat syöneet niitä, ne haisivat
pahalta. Kirjoista tulee vainajia, kun sivut ovat liimautuneet yhteen tai
ne ovat repaleiset ja hajonneet niin, että tekstiä on mahdotonta lukea.
Myönnän, että sydämeeni koski se vainajien laatikko... siinä oli
kirjoja liian paljon!
Olen syyllinen. Eremitaasin kirjasto on ollut huonolla
hoidolla. Syytän itseäni, olisin voinut suuriruhtinattarena niiden
seitsemäntoista vuoden aikana tehdä jotakin sen hyväksi. Mutta minä en
ajattelemattomuuttani tehnyt mitään. Mieheni Pietari pakotti minut
leikkimään nukeilla ja käymään leikkisotaa vuoteessamme. Jos
kädessäni olisi ollut kirja, hän olisi heittänyt sen lattialle. Myös
keisarinna Elisabetia voidaan syyttää välinpitämättömyydestä kirjastoa
kohtaan. On osaksi hänenkin syynsä, että liian suuri osa kirjoista joutuu
nyt roviolle. Epäilen, ettei hän lukenut elämässään ainuttakaan kirjaa.
Menin siis sinne epäjärjestyksen ja kirjavuorien sekaan.
Huoneisto on valtava, tiedänhän minä sen, pääsali on keskeltä avoin pyö-
reään kupoliin asti. Ylhäällä kupolissa on maalauksia antiikin Kreikan
filosofeista. Uudet kirjahyllyt kiertävät nyt kahdessa kerroksessa,
joissa molemmissa liikutaan pyörillä kulkevilla tikkailla. Alhaalla,
keskellä kirjastoa, on suuri vihreällä veralla päällystetty valtava pöytä, jonka
ympärillä on vihreitä nojatuoleja ja pieniä kirjoituspöytiä. Kun
aikoinaan suuriruhtinataraikanani tarvitsin jotakin kirjaa, sitä sai etsiä
tuntikausia, koska kirjoilla ei ollut mitään järjestystä. Nyt Ilmar Ramm
on luetteloinut kaikki kirjat ja luetteloi niitä edelleen sitä mukaa kuin
niitä kannetaan vintiltä alas.
Haluan ennen kuolemaani nähdä Eremitaasin kirjaston
täydellisenä! Talvipalatsissa on nyt alkanut sota kirjojen puolesta.
Onnek300

si päätin säilyttää ostamani Voltairen ja Diderotin kirjastot omina
kokonaisuuksinaan eri paikassa, muuten nekin olisivat saaneet home-
tartunnan.
- Mutta nyt, Tsarinna, Bysantti vai Ranska?
- Molemmat, Leon, aikanaan. Sekä Bysantti että Ranska
aiheuttivat minulle harmaita hiuksia. Bysantin kanssa olen tehnyt
rauhan. Ranska hiertää minua kuolemaani saakka. Päätä sinä.
- Siis ensin Bysantti.
OSMANIEN VALTAKUNTA ULOTTUI BAGDADISTA BELGRADIIN,
KRIMILTÄ KAIROON, MEKASTA DAMASKOKSEEN. Siihen kuuluivat
laajalti Välimeren etelä- ja kaakkoispuolella olevat alueet sekä
Mustanmeren ympäristö. Se oli mahtava valtakunta. En ole voinut
unohtaa sitä hetkeksikään. Mutta miten olisin voinut luopua Puolasta niin
kuin turkkilaiset vaativat. Minun oli katsottava Venäjän etua, ja
sotahan siitä syttyi, kun lähettilääni teljettiin Seitsemän tornin
vankilaan. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Katso minua Leon August,
näytänkö muka sodanjumalattarelta? Tukeva maatuska korokkeella,
helmet kaulassa, viikate kädessä, tykkiin nojaamassa. Kädessä nippu
manifesteja siitä, miten pitäisi elää ja miten kansakunnat edistäisivät
rauhaa. Jo ensimmäinen Turkin ja Venäjän sota oli tehdä minut
hulluksi, ja tekikin.
Samaa vaikeroi minulle aikanaan kreivi Nikita Panin ja
luennoi osmanien historiasta ja valtapyrkimyksistä. Sikäläisillä on vahva
uskonto, suorastaan pelottavan vahva. Minä sallin kaikki uskonnot, se
301

on periaatteeni. En halunnut koskaan käännyttää Krimin
muhamettilaisia, päinvastoin, annoin rakennuttaa heille uusia moskeijoita.
Mutta en pidä vapaamuurareista, se on pelottava salaseura,
okkultismia! Mystisiä menoja, noituutta. Kirjoitin aikoinaan heistä
näytelmän. Olisin halunnut sulkea kaikki loosit. Minusta vapaamuurarit
ovat kuin katolisen kirkon muinaisia inkvisiittoreita, jotka pelotte-
levat julmuudella ja kuolemalla. Naiset on luotu vain sulostuttajik-
si, heitä ei hyväksytä looseihin. Kuitenkin naisia on käytetty kautta
aikojen sovittelemaan ja niittaamaan kansat ja ihmiset yhteen. Ja
sitten Me, Venäjän keisarinna, tulemme ja vaadimme osaa osmaneilta
itsellemme...
Minä hallitsen tänä päivänä Mustaamerta. Venäjän raja on
siirtynyt kauas länteen. Olen siis tehnyt sen mitä lupasin: minun Venäjäni
on suuri. Totta on myös se, mitä valistusfilosofit paljastivat, että
despoottiset kuninkaat ja hallitsijat yrittivät - kuten Ranskassa -
häikäistä kansansa juhlamenoilla, ikään kuin koristella reikätuolin
ruusuilla, mutta kaikki filosofia ja elämään liittyvät suuret rakenteet
puuttuivat heiltä. Ludvigeilta puuttui todellinen suuruus, toisin kuin
Preussin Fredrikiltä. Sanottakoon sitä vaikka sivistykseksi. Mielestäni tämä
ei päde Venäjällä, täällä on valistunut keisarinna, sillä tunnen olevani
valistunut nainen. Sanoisin, että Ranskan kuningas Henrik IV joskus
1600-luvulla oli edistyksellinen kuningas. Hänen jälkeensä kaikki muut
Ranskan kuninkaat ovat olleet keskinkertaisuuksia. Ja Ranska muka
johtaa nyt meitä kaikessa. Siis kaikessa. Jopa tyhmyydessäkin.
Voin kertoa Turkin sodasta vain sen, miten kenraalini sodan
kokivat. Minähän en ole koskaan ollut edes rintaman lähellä. Kaikki
sotani olen sotinut täältä Pietarin Talvipalatsista käsin, niillä tiedoilla
jotka olen saanut kuriirien viesteistä, kirjeistä ja kenraalien
kertomuk302

sista. Pietarissa käymässä oleva kenttämarsalkka Suvorov ihmetteli,
miten tyynesti olen luottanut heihin. Siinä suhteessa olen kyllä
joutunut puolustautumaan, kun te kaikki olette syyttäneet minua kenraa-
lieni palkitsemisesta. Joissakin maissa sodan johtaminen on
kuninkaan tehtävä. Olen nainen, siksi minulla on kenraalini, sillä vaikeaa
on naisena johtaa sotaa. Mutta on helvetillistä olla sotaa johtavien
kenraalien ilmoitusten varassa, saada jälkeenpäin tiedot nopeista
käskyistä ja siitä, kuka milloinkin on ollut vastuussa niiden
antamisesta. Minun on ollut pakko luottaa heihin. Sitä paitsi, olisiko nyt oikea
hetki myöntää, etten osaa johtaa sotaa, etten tiedä sodankäynnistä
mitään. Eikö siis ole parempi että luotan kenraaleihini, Leon! Siitä
huolimatta, vaikka sinä ja Vjazemski kyseenalaistitte heille antamani
arvostuksen! Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta he ovat olleet
luottamukseni arvoisia.
YKSI VÄHÄLLE HUOMIOLLE JÄÄNYT MUTTA TÄRKEÄ MATKA OLI
MATKANI PUOLAN RAJALLE TAPAAMAAN ENSIMMÄISTÄ KERTAA
itävallan keisaria. Olin suostunut lähtemään Valko-Venäjälle
saattajinani kyrassieerien eskadroonat. Matkustin Mogileviin
tapaamaan »kreivi Falkensteinia», joka oli siis Itävallan Joosef II. Hänen
äitinsä Maria Teresia inhosi minua niin, että puhui minusta miesten-
nielijänä ja yritti kaikin tavoin estää poikansa aikomukset solmia
kanssani liitto, mutta eipä matroona mahtanut poikansa
suunnitelmille mitään.
Elimme vuoden 1780 kevättä. Vaunuissani Mogileviin matkusti
303

ruhtinas Potemkin kahden sisarentyttärensä kanssa. Gospodi... pitikö
ne keimailevat nirppanokat raahata sinne asti. He panivat
tarkoituksellisesti miesten päät pyörälle, mutta keisari Joosefista he eivät olleet
kiinnostuneita, vaikka juuri siksi heidät oli otettu mukaan. Joosef
olikin miehenä tylsistä tylsin, ei hiuksia päässä, lyhyt, tanakka, vailla
pienintäkään viehätysvoimaa. Hän oli jäänyt leskeksi vähän
aikaisemmin. Tietämäni mukaan vaimo, Parman Isabella, oli elänyt suhteessa
naisen kanssa, mutta Joosef oli rakastanut Isabellaa. No - minusta
ihmiset saavat elää vaikka lampaan kanssa, jos saavat siltä
rakkautta. .. Sisarentyttäret hihittivät ja liehakoivat vain enoaan Potemkinia.
Aina kun pääni kääntyi, he makasivat vuorotellen Grisani kanssa. Voi
tapojen turmelusta, käsittämättömän sivistymätöntä käytöstä.
Kysymys oli sentään kahden maan välisestä liitosta, ja nämä naiset vain
sotkivat suunnitelmia.
Voi tapojen turmelusta, minun keisarinnani. Muut turmelevat, te
ette! Olette kokonaan vailla turmelusta. Te vain nostatte itsenne
muiden yläpuolelle näyttäen miten täydellisen puhdas te olette.
Minä Leon August Denikin pysähdyn pieniin asioihin. Mutta
nämä hänen huudahduksensa saavat aina sielussani aikaan
todellisen myrskyn. Hän on niin viaton. Niin puhdas. Voi tapojen
turmelusta...
Suosikkini oli tuohon aikaan Lanskoi, ihana Aleksandr Dimitrijevits.
Grisa sai syventyä sisarentyttäriinsä, vaikka halusi kai
mustasukkaisuudesta tappaa Lanskoin. Grisa halusi omistaa kaikki naiset, omat
ja vieraat. Hiljensin hänet parilla sanalla, hän häpesi ja meni
kirkkoon. Mutta jollakin tavalla kiinnyin Habsburgien Joosefiin, eli
304

»kreivi Falkensteiniin», joka oli sotilaallinen nero, filosofi, katolinen.
Ympärillämme pyöri puolalaisia husaareja ja kyrassieereja, myös itse
kenttämarsalkka Rumjantsev oli mukana. Asuin kuvernöörin talossa
ja ohjelmaa riitti. Lopuksi matkustin Joosefin kanssa yhdessä Smo-
lenskiin, jossa tiemme erosivat, kun Potemkin vei Joosefin
Moskovaan. Sieltä hänet tuotiin aikanaan Pietariin. Viikot kuluivat
teatteriesityksissä, konserteissa ja tanssiaisissa, mutta niiden huvitusten
jälkeen kreivi Falkenstein palasi takaisin Wieniin, eikä mitään
sopimusta syntynyt. Mutta sen merkittävän asian hänen matkansa
Venäjälle kyllä sai aikaan, että Englanti, Preussi ja Itävalta tarjosivat liittoa
Venäjälle. Ja Joosefin jälkeen vierailijoita Pietarissa riitti.
Usein pysähdyn ajattelemaan erästä miestä, jonka kanssa
minulla ei koskaan ollut suhdetta, mutta joka nousi merkittäväksi kir-
jeenvaihtokumppanikseni. Hän on ruhtinas Charles Joseph de Lig-
ne, alkujaan itävaltalainen sotilas, sittemmin seurapiirihahmo,
loistava keskustelija, diplomaatti, joka hurmasi kaikki Euroopan hovit.
Hän liittyi Krimin-matkani seurueeseen jo ennen hallitsijaansa Itä-
vallan Joosef II:ta. Krimillä oli mukana toinenkin gentleman,
kreivi de Segur, Ranskan lähettiläs, mies, jonka äly suorastaan leimusi.
Nämä kaksi olivat kilpailijoita keskenään.
Ruhtinas de Ligne oli Euroopan taitavin diplomaatti, jockey
diplomatique. Hän saattoi tulla Wienistä pelaamaan korttia
kanssani Pietariin. Saattoihan siinä sivussa käydä neuvottelujakin... Hän
oli silloin neljänkymmenenviiden, naimisissa Liechtensteinin
ruhtinatar Franfoisen kanssa. Hänen ulkoinen olemuksensa oli henkevä,
kasvot olivat äärimmäisen ylhäiset, kulmakarvat kaartuivat pitkälle
korostaen aatelismiehen hienostunutta suoraa nenää. Hänen
tapansa keskustella oli kuin ilotulitusta. Me pelasimme, puhuimme, väitte-
305

limme, pelasimme taas, ja syvennyimme toisiimme, kirjailijoihin,
kirjoihin. Hän oli tavannut Rousseaun, Voltairen, Emilie du Chäteletin,
Casanovan ja Marie Antoinetten. Muistelen, en ole varma, että hän
olisi tuntenut myös ihailemani Madame de Pompadourin. Ruhtinas
de Ligne on eittämättä hienoin mies, jonka koskaan elämässäni olen
tavannut! Elämäni hienoimmat miehet ovat olleet niitä, joiden
kanssa ei ole tullut edes mieleen aloittaa suhdetta. Miten paljon
enemmän nainen ja mies saavat irti keskusteluistaan, kun heidän ei tarvitse
miettiä sukupuolisia halujaan. Vaikka... onhan sitä naisena kuitenkin
jotenkin turvallisilla vesillä, jos mies osoittaa hienoista kiinnostusta.
Se aiheuttaa kutkuttavaa jännitystä ja kohottaa keskustelun tasoa. Ja
voihan sitä... aina välillä vähän... keimailla.
Ah niitä lämpimiä iltoja, kun istuin ruhtinas de Lignen
kanssa lammen rannalla Tsarskoje Selon ruusutarhassa. Mies,
aristokraatti, kuin helmi tarjolla kultalautasella. Hovinaiseni rakastuivat häneen
vuorotellen. Hän loi silmäyksen heti kun varteenotettava nainen tuli
lähelle, flirttaili yhden kanssa, hetken päästä toisen. Minua
lähestyessään hän nosti pukuni helmaa ja suuteli sitä. Odotin kerran häntä
budoaarissani iltapäiväteelle. Istuin keltaisessa silkkituolissa,
pukuni oli decollete ja käsivarteni olivat paljaina. Minun käsivarteni ovat
kauniit. Hän tuli, kumartui paljaan käsivarteni yli ja suuteli sitä sor-
menpäistä olkapäähän, kymmeniä pieniä suukkoja edestakaisin. Hän
oli juuri etenemässä kohti paljasta kaulaani, kun hän pelästyi,
vetäytyi ja kumarsi edessäni syvään, vaikka hänen silmänsä nauroivat. Ah!
Minä pidän miehistä, joka sanovat naiselle elegantteja
kohteliaisuuksia, hämmentävät naisen, se on hienon miehisen miehen etuoikeus.
Saattavat sanoa sanoja joita eivät tarkoita - kenties - tai sitten
tarkoittavat ja osoittavat sen katseellaan. Aiheuttavat ihanan sielun
myl306

lerryksen. Olen kokenut sen. Ja kadottanut erään tällaisen miehen,
joka sanoi minua kauniiksi.
Ihastuin de Lignen tapaan kirjoittaa kirjeitä. Hänen pienellä
käsialalla kirjoittamansa kirjeet tihkuivat älyä, hienostuneisuutta,
taitavia sanakäänteitä. Ne sisälsivät sopivan annoksen imartelua,
mutta enemmän totuuksia. Hän ihaili naisessa nokkeluutta ja älyä. Hän
ihaili syvällisyyttä, hän ei erotellut naista ja miestä, hän
hurmaantui molemmista, mutta myös hurmasi kaikki, eikä tehnyt sen eteen
mitään erityistä. Minun ihana Prinssini... Kerroin hänelle haluavani
Tsarskojen Katariinan palatsin viereen gallerian. Hän alkoi heti
ideoida. Tarvitsin hänen mielestään Suuren Hengen Taiteen Temppelin.
Siitä tuli totta vain muutama vuosi sitten, hänen kannustamanaan.
Annoimme rakennukselle nimeksi Cameronin galleria arkkitehdin
mukaan. Se on lempipaikkani Monplaisirin jälkeen.
Nyt hän vaipuu unelmiinsa ja muistoihinsa. Niin hän vaipuu aina
kun miehistä puhutaan. Mitä tapahtuisi, jos minä alkaisin puhua
ihaillen naisista? Vaimoni Aleksandra ja keisarinna veisivät minut
tutkittavaksi lääkäri Orraeukselle, olenko mennyt päästäni
sekaisin. Siksi en vahingossakaan puhu ajatuksiani ääneen. Nämä
sisarukset pitävät huolen, ettei elämääni mahdu muita naisia. Rämmin
kutsuilla keskustelin ruhtinatar Margareta Vasiljevna Naryskinan
kanssa. Hän aiheutti minulle sydämentykytyksiä. Hän on
lähempänä kuuttakymmentä, tummahiuksinen lumoava nainen, jäänyt
leskeksi jo nuorena ruhtinas Naryskinin kuoltua. Minusta näytti, tai
kuvittelinko vain, että Margareta Vasiljevnan silmät seurasivat
minua. Se oli ainutlaatuista elämässäni. Tunnen olevani levoton.
Joskus kaksi ihmistä kohtaa, kulkee ohi, kääntyy katsomaan taakseen,
307

hidastaa askeleitaan, jää mietteisiinsä, kätkee toisen sydämeensä
ja jatkaa matkaa. Minun sydämeni nyt tykyttää muutenkin väärään
aikaan. Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi... Olen ollut
uskollinen mies, enkä tämän ikäisenä uskaltaisi nähdä Margaretasta edes
unta, mutta se, että päästän hänet ajatuksiini, todistaa että
minulla on tunteita. Myönnän että Aleksandran kivuliaisuus ajatteluttaa
minua. Vaikka olen sulkeutunut mies, kaipaan intohimoa.
Haluaisin nousta arkipäiväisyydestä johonkin uuteen, hetkeksi vain. Olin
kuolla vuodenvaihteessa. Sain aikaa jatkaa. Minäkin unelmoin...
Jos joku paljastaisi minut, kuolisin häpeästä. Sieluuni ei pääse
kukaan, ei edes ihana Aleksandrani, jota palvon, mutta joka on kuin
posliinista tehty utuinen nainen keisarinnan kiinalaiskaapissa,
jääkylmä kosketettaessa eikä lämpene edes kämmenellä. Minun
pitäisi hävetä.
KUN KUNINGATAR MARIA TERESIA VIHDOIN KUOLI VUONNA 1780,
HÄNEN POIKANSA JOOSEF LÄHESTYI UUDELLEEN VENÄJÄÄ.
Vuonna 1781 allekirjoitin sopimuksen, että Venäjä auttaisi Itävaltaa
Preussia vastaan, ja Joosef lupasi puolustaa Venäjää, jos Turkki hyökkäisi
sitä vastaan. Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta Potemkinin
kirjeessään käyttämää ilmaisua: »Turkki on kuin ikääntyvä kaunotar,
joka ei käsittänyt, että hänen aikansa oli ohi.» Ilkeästi sanottu. Itä-
valta allekirjoitti Venäjän rauhansopimuksen Turkin kanssa. Se oli
meidän voittomme. Tässä Leon sinulle niin sanottua politiikkaa, että
satojen vuosien päästä tietäisivät - jos maailmassa enää on ihmisiä:
308

Venäjän keisarinna Katariinan pyrkimys oli tehdä Venäjästä
Euroopan suurin maa.
Pakotan itseni palaamaan hopeisen kirjoituspöytäni ääreen.
Miksi hitossa tämä ei ole kultaa, pelkkää hopeaa. Nyt hän
kertoo tylsiä asioita. Nyt hän on koonnut itsensä oltuaan vihan
vallassa ja loukkaantuneena vielä kuukausi sitten. Pian Hänen
Majesteettinsa saa yhdeksännen lapsenlapsen, ja toivottavasti
Alekseilta ja Annalta sikiää uusia. Aleksei ei tule olemaan
Annalle uskollinen viikkoakaan, mutta mitä siitä. Tunnen poikani,
aloimme hoitaa ja kasvattaa häntä Aleksandrani kanssa siitä
hetkestä, kun hän syntyi ja Grigori Orlov kantoi hänet
Talvipalatsin vintin kautta Talvikanavan varrella oleviin vaunuihin ja
sieltä kotiimme Pavlovskin Kuukartanoon.
309

25. LUKU
aksi asiaa ovat tähänastisen hallituskauteni aikana raastaneet
minut vereslihalle: Pugatsovin tapaus ja Ranskan vallankumous.
Minun on yhä vaikea unohtaa vallankumoukseen liittyviä
tapahtumia, sillä siitä on aikaa vain muutama vuosi. Jouduin seuraamaan
sivusta tätä koko Eurooppaa vavisuttanutta verinäytelmää. Olen
alkanut vihata Ranskaa, lapsena en käynyt siellä koskaan, vaikka
kotikielinämme Stettinissä puhuimme aina saksaa ja ranskaa. Venäjä joutui
yhden hullun Pugatsovin pauloihin, mutta Ranskassa vallan saivat
miehet, jotka antoivat itselleen oikeuden tapattaa ihmisiä syntyperän
mukaan. Minulla on salaisia tietoja, koska lähettilääni ja
asiainhoitajat pitivät minua kaiken aikaa tapahtumien tasalla.
- 	Leon, Leon... nyt meidän on on otettava esille Ranska.
SIITÄ ON VAIN NELJÄ VUOTTA, KUN RANSKAN KANSA NOUSI
KAPINAAN JA HIRMUHALLITUKSEN ROBESPIERRE PIDÄTYTTI KAIKKI
hovin kokotit ja maalatut miehet. Kulkevat nyt
päättöminä. Venäjä on aina ollut ranskalaisten mielestä epäintresantti
sivistymätön maa, jossa hovinaiset muistuttavat maatuskoja ja hoviherrat
310

karhunnahkaturkit niskassa pivaa ryystäviä musikoita. Ranskalaiset
diplomaatit, jotka tulivat Pietariin, hämmästyivät hovini
tyylikkyyttä. Samoin he hämmästyivät Pietarin arkkitehtuuria ja sitä, että
täällä hovissa lähes kaikki puhuvat ranskaa. Ei kai Voltaire olisi ollut
minun kanssani kirjeenvaihdossa neljätoista vuotta, jollei hän olisi
arvostanut minua. Ja ei kai Diderot suvainnut tulla Pietariin
keskelle poikani Paavalin häitä paroni Grimmin kanssa pelkästään
uteliaisuuttaan. Siis me emme olleetkaan täysin sivistymättömiä. Olen
kuitenkin käynyt läpi pitkää kirjeenvaihtoani Voltairen kanssa ja
tutkinut, oliko hänellä aiemmin mitään viehtymystä vallankumouksiin.
Oli. Hän kirjoitti niistä usein.
Jossakin vaiheessa vaikersin: Voltaire, kenen puolella olitte!
Senkin vanha ukko, varsinainen kelmi, narisevaääninen - kuulemma.
Ilkikurinen, joskus rivo puheissaan, jumalaton, kuulemma. En
koskaan kuullut hänen säkenöivää puhettaan. Kuulin sen vain hänen
kirjeistään. Siteeraan mielelläni hänen käsityksiään kristinuskosta.
»Ateistit voidaan kumota yhdellä sanalla; te olette olemassa, siispä
on myös Jumala.» Mutta mitä kaksinaamaisuutta! Yhtenä hetkenä
hänen puheissaan Jumalaa ei ole, toisena taas on! Hän taisteli aina
itsensä kanssa, hänessä riiteli kaksi mieltä. Jos olisin tavannut
Voltairen, olisin saanut hänestä ehkä irti ihmisyyttä, mutta kohtalokseni
jäi pelkkä kirjeenvaihto.
Keisarinnana olin samaa mieltä Voltairen kanssa kirkon ja
valtion erottamisesta toisistaan. Kannatin mielipiteiden vapautta ja
yhteiskunnallisia uudistuksia. Minäkin pohdin Voltairen lailla
Jumalan olemassaoloa, mutta en ollut niin kriittinen Raamatun suhteen
kuin hän. Voltaire uskoi, että Raamatun evankeliumit olivat
keksittyjä. Siinä yksi syy, miksi hän joutui kerran lähtemään Pariisista.
Viimei311

set pari vuosikymmentä ennen kuolemaansa hän asui ranskalaisessa
Ferneyn kaupungissa ostettuaan sieltä linnan. Hän kirjoitti minulle
satoja kirjeitä. Eräs kirje alkoi sanoilla: »Rakas Sophie Auguste Fre-
derike Anhalt-Zerbst-Holstein-Gottorp». Sen allekirjoituksena oli
»Teidän Fran^ois-Marie Arouet». Kun minä synnyin, hän oli
kolmenkymmenenviiden, kun hän kuoli, olin neljänkymmenyhdeksän.
VUOSIA ENNEN VALLANKUMOUSTA RANSKAN HOVIIN ILMESTYI
KUNINKAAN RAKASTAJATTAREKSI NAINEN, JONKA AIVOT OLIVAT
superbe. Hän oli Madame de Pompadour. Lopulta hän nousi
Ranskassa Ludvigin ajan »korkeimmaksi ministeriksi». Olin kuudentoista,
kun minut vihittiin suuriruhtinas Pietarin puolisoksi. Juuri samoihin
aikoihin Versaillesissa esiteltiin Ranskan kuninkaalle tämä
kaunis nainen, Jeanne Antoinette Poisson, rouva d’Etiolles, josta
myöhemmin alettiin käyttää nimitystä Madame de Pompadour. Hän oli
minua kahdeksan vuotta vanhempi. Emme tavanneet koskaan,
vaikka olimme hyvin tietoisia toisistamme. Kirjoitimme pari eleganttia
kirjettä toisillemme, mutta kirjeenvaihtoon emme ryhtyneet. Meitä
yhdisti juuri Voltaire, sillä häneltä riitti aikaa myös kuningas Ludvig
XV:n rakastajatarelle. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että Madame
on yksi niistä naisista Euroopassa, joita voisin kadehtia sekä
ulkonäön että älyn vuoksi. Vaikka Madame de Pompadour eli jalokivien
ja timanttien loisteessa, hän oli erittäin sivistynyt ja toimi
kulttuurin mesenaattina. Ranskan kuninkaan rakastajatarena hän keräsi yli
neljätuhatta kirjaa kirjastoonsa ja seurusteli tiiviisti Voltairen kans-
312

sä. Siihen aikaan Voltairella oli Versaillesin ullakolla työhuone, jossa
hän työskenteli joka päivä. Ei siis ihme, että kuninkaan rakastajatar
ja Voltaire söivät lounaat ja illalliset usein yhdessä.
Ostaessani Voltairen kirjaston olin saanut sen mukana hänen
patsaansa. Ranskan vallankumouksen sytyttyä siirrätin sen pois
näkyvistäni Eremitaasin vintille. Voltaire ehti kuolla kymmenkunta vuotta
ennen vallankumousta, mutta kirjeissään hän ennusti sen tapahtuvan.
Se järkytti minua. Kun Ranskan vallankumous sitten alkoi, ne
giljotiinit olivat henkisesti tappaa minutkin.
Olen katkera Voltairelle, sillä arvostellessaan Raamattua hän
yritti poistaa ihmisiltä uskon ja sen lait. Eräässä kirjeessään minulle
hän jopa kyseenalaisti Jeesuksen syntymän. Sen kirjeen minä heitin
tulipesään vihoissani. Hän vihjaisi, että Jeesus olisi ollut Joosefin
poika. Eli siis siinnyt ja syntynyt tavallisesta miehestä ja naisesta,
Joosefista ja Mariasta. Hän siis kyseenalaisti koko Jumalan Pojan
olemassaolon ja neitseellisen syntymän! Samalla hän kyseenalaisti katolisen
kirkon perusajatuksen. Olihan hän kieltämättä rohkea uskaltaessaan
nousta kirkkoa vastaan. Siitä hyvästä hän olikin vähällä joutua
vankilaan. Jos hän olisi suvainnut tulla minua tapaamaan Pietariin,
henkivartiokaarti olisi tuonut hänet Pietariin riemusaatossa. Mutta hän oli
olevinaan niin raihnainen.
Minä en merkinnyt hänelle kovinkaan paljon esimerkiksi
Chäteletin markiisittaren rinnalla. Olin sietämättömän
mustasukkainen Emilielle, joka mullisti Voltairen maailman, niin kuin tämä
mullisti Emilien. Minä kadehdin myös Voltairea, hänen aivojaan. Voisipa
omistaa vaikkapa vain pienen osan niistä... Joitakin Emilien ja
Voltairen yhteisiä mietteitä löytyy Voltairen minulle lähettämistä
kirjeistä. Ne ovat ajalta, jolloin hän tapaili sekä Madame de Pompadouria
313

että Emilietä. Näitä lauseita tullaan toistamaan meidän jälkeemme-
kin. »Rakkaus kuolee vuosien mukana, vain itserakkaus säilyy koko
elämän.» »Olen vain kerran rukoillut Jumalaa: hyvä Jumala tee viha-
mieheni naurettaviksi, ja niin Jumala teki.» »Ylhäinen syntyperä ja
sydämen sivistys eivät voi kulkea käsi kädessä.» Sillä hän loukkasi
monia ranskalaisia.
Voltaire kulkee nyt minun Ruusutarhassani taivaassa
muuttamassa sieltä ylhäältä käsin maailmaa täällä alhaalla, jossa minä vielä rä-
pistelen. Kenties hän odottaa minua tulevaksi, että saisi
käynnistettyä kanssani väittelyn. Ja Turkin Mustafaa emme edes tervehdi, niin
olemme suunnitelleet. Luulen pääseväni paratiisiin! Jopa uskon
siihen. Olen nimittäin itse tehnyt myös paljon hyvää tässä maailmassa.
Olen valmis, kun nyt tiedän mikä minua odottaa. Paitsi tiedänkö,
sillä maan päällä uskotaan, ettei taivaaseen oteta pakanoitapa Voltaire
hylkäsi uskonnon. Missä lie nyt minun vanha Ferneyn vanhukseni...
Keskustellessani kerran Ranskan lähettiläs de Segurin
kanssa hän kertoi olleensa paikalla, kun Madame de Pompadour oli
vieraillut ensimmäisiä kertoja kuninkaan rakastajattarena Versaillesis-
sa. Madame oli seurannut esitystä, jossa lausuttiin Voltairen tekstejä,
ja ollut mykistynyt suuren filosofin ajatuksista. Siitä alkoi ystävyys
näiden kahden välillä. En voinut olla ajattelematta, mitä ne
maalatut timanttien peittämät kurtisaanit mahtoivat ymmärtää Voltairesta.
Nyt myönnän, että Madame de Pompadouria ei voinut sanoa
kurtisaaniksi, se tuntuu liian halvalta hänestä puhuttaessa. Hänen
ansiotaan on Voltairen nimittäminen Ranskan Akatemian jäseneksi. Ja
Madamen kunniaksi minun on pakko myöntää, että hän
kannusti Diderotia ja d’ Alembertia jatkamaan uuvuttavaa Ensyklopedian
314

kokoamista. Kaunotar sai jopa itse kuningas Ludvigin
myötämieliseksi hankkeelle. Paitsi että Madame ei olisi onnistunut, ellen minä,
Katariina, olisi antanut rahoja Ensyklopedian tekemiseen.
- Anteeksi, Madame, että keskeytän, mutta minulle on
epäselvää, mitä te oikeastaan ajattelitte Madame de Pompadourista?
- Miesmäiset aivot, Venuksen olemus. Tämä olkoon
kohteliaisuus Madamelle. Hän oli jumalaisen kaunis nainen, jolla oli älynsä
lisäksi täydellinen vartalo. Samoin, jos kaksi asiaa miehessä toimii,
toisella tarkoitan aivoja, mies on täydellinen.
MADAME DE POMPADOUR KUOLI LUONNOLLISEN KUOLEMAN
keuhkotautiin. Sen sijaan toinen Madame, du Barry, kuningas
Ludvig XVI:n oma kurtisaani kuoli barbaarisen kuoleman 29
vuotta myöhemmin giljotiinissa. En kestänyt kuulla, miten hänet
raahattiin pakolla giljotiiniin, ja kuinka hän huusi ääneen kuolemanpelossa.
Olkoon Meidän Herramme ja Valtiaamme heidän sieluilleen
armollinen. Meillä Venäjällä keisarit ja keisarinnat ovat hallinneet maata,
eivät kurtisaanit. Kuitenkin kuullessani ennen vallankumousta kaiken
mahdollisen Ranskan hovin rituaaleista, pukeutumisesta,
ylimaallisesta loistosta, vuorokausia kestäneistä juhlista ja tavallisten ihmisten
halveksunnasta, toistan yhä - tämä on rakkaan ystävätäreni Käthen
lause: Ylhäinen esiintyminen on kätevä tapa peittää alhainen sielu.
Mitähän Leon miettii? Antaisin mitä vain jos voisin lukea hänen
ajatuksiaan. Hänen kasvonsa ovat totiset ja hän nousee
kirjoituspöydän takaa vähän väliä kävelemään. Ettei vain
sydämessä... ei, jotenkin minusta tuntuu, että hänellä on jokin muu
ongelma, joka vaivaa häntä.
315

-Vihaan vallankumouksia, sanokoot minusta mitä
tahansa. Haukkukoot ylimieliseksi, vallanhimoiseksi,
suvaitsemattomaksi, itsekkääksi, miksi vain. Sinä Leon ajattelet, että vallankumous
muokkaa aina maan uuteen tulevaisuuteen. Jos Venäjällä olisi
vallankumous, ne tappaisivat toinen toisensa, ja maa kumisisi tyhjyyttään.
Leon, sinäkään et uskalla väittää vastaan. Minulla, sivistyneellä
ihmisellä, on oikeus mielipiteisiin. Tappakoot ranskalaiset toisiaan
vieläkin, vaikka vallankumous on ohi, jos se auttaa heitä saamaan
Ranskan jaloilleen. Muut maat eivät siihen puutu, me voimme vain katsoa
syrjästä. Ovatko he sen hirmuhallinnon jälkeen nyt onnellisia? Eikö
vallankumous jättänyt muka mitään varjoja?
RANSKA ON MINULLE TULIPUNAINEN VAATE, EI SIIS IHME, ETTÄ
KÄÄNSIN SELKÄNI HEILLE, JOITA ENNEN IHAILIN. Kuningas ja
kuningatar on teloitettu, päät poikki nips naps. Saksan pienissä
kaupungeissa joukko emigrantteja sinnittelee ainaisessa
kuolemanpelossa. Vaikka vallankumouksesta on kulunut monta vuotta,
ranskalaiset pelkäävät yhä henkensä edestä. Ja heitä pidätetään. Ainakin niitä,
joilla on pitsiä vaatteissa ja keinoväriä kasvoissa. Eikä naisissa ja
miehissä ole eroa, kaikki ovat vastavallankumouksellisina
samanarvoisia giljotiinin edessä. Matalamielisiä haihattelijoita kaikki tyynni!
Tämän ajan La Fayette on täydellinen roisto, Pariisi kuin rosvojen
luola. Sivistymätön rahvas kirkuu yhä, se haluaa kaikki
kansallistettavaksi. Siis ei rikkaita, ei köyhiä - kaikki yhtä köyhiä! Raahasivat
aatelisia suoraan kaduilta giljotiiniin. Peruutin Krimin-matkalla solmitun
316

kauppasopimuksen lähettiläs de Segurin kanssa. Kieltäydyin
olemasta missään tekemisissä Ranskan ja ranskalaisten kanssa, paitsi niiden,
jotka ovat tulleet pakolaisina Venäjälle ja allekirjoittaneet
karkotuksen uhalla heille laatimani valan. Kaikki allekirjoittivat sen. Betskoi
ja Vjazemski tutkivat tarkkaan, keitä hyväksyimme pakolaisiksi tänne
Venäjälle, keitä emme. Venäjän pilkkaajia en hyväksynyt, heistä
meillä oli luettelo, mutta oli tapauksia, jotka armahdimme.
Ranskalaiset tuhosivat monarkian ja liukuivat kuin
uimataidottomat perustuslaillisuuteen raatelemalla kaikki, joilla oli edes
jonkinlainen sivistyneisyys takanaan. Oliko Voltaire siis tavalla tai toisella
siunannut ajatuksen, että tällaiset ihmiset saa hävittää aivan vapaasti.
Täältä Venäjän valtaistuimelta käsin se tuntuu kammottavalta ja
barbaariselta. Ja vielä kammottavammalta tuntuu, jos tämä minun Fer-
neyn vanhukseni siunasi ihmisen teloittamisen hänen
ajatusmaailmansa, uskonnon tai vapauden vuoksi. Jos niin on, hän ei ole minun
Voltaireni. Hän kellahtaa jalustalta niin kuin minä viime kesäkuussa
Talvipalatsin Juhlaportaikossa, sirpaleiden keskelle.
Maailman elegantein, uskomattomin, ihanin maa on nyt
täynnä likaa, huutoa, kuolemaa, kidutusta, barbariaa, joka ei mene ohi.
Pian heiltä loppuu ihmisen tappamisessa mielikuvitus. Vaadin, että
minun, Katariina II:n, sukulaiset ja alamaiset eivät raota sen maan
ovia ennen kuin siellä on vallalla taas ihmisen kunnioitus. Voi te
Voltaire, Montesquieu, Rousseau, Diderot, mitä teittekään hyväksymällä
ranskalaisten murhat. Ja minä olen ollut kirjeenvaihdossa kanssanne
vuosikymmeniä! Hävetkää haudoissanne.
Puhuuko totta? Kyllä. Sanoo asiat niin kuin kuvittelee! Mutta olen
täysin eri mieltä Ranskan vallankumouksesta. Kuinka sanoa se
hä317

nelle... heittäisi minut Kuukartanoon katumaan. Itse asiassa hän
on suuren vallan monarkki, joka tietää oman arvonsa ja omat
vaikutusmahdollisuutensa. Hänellä on osansa myös historiassa, kun
joskus Venäjän hallitsijoista kirjoitetaan. Hänen on vaikea
hyväksyä tavallisia ihmisiä tai muistaa, etteivät kaikki ole hänen
alamaisiaan. Hän puhuu aina vain aatelisistaan. Hän ei halua edes
päästää mieleensä että Ranskan vallankumouksen PITI TAPAHTUA!
Olen ehdottomasti sitä mieltä. Keisarinna on niin aatelistensa
lumoissa, ja kaikki muu Ranskassakin on rahvasta. Kuinka hän
luulee näkevänsä vieraan valtion tavallisten ihmisten ahdingon, kun
hän ei näe sitä omassaankaan. Ja kuitenkin pidän siitä, että hän
uskaltaa sanoa tämän minulle, väläyttää virheitään, katua ja
pohtia. Vaikka ei sanaakaan niistä muutamasta laista, jotka hän
raivoissaan sivuutti. Ei sanaakaan hänen rakastajilleen antamistaan
lahjuksista. Kun Platon Zubov palaa Moskovasta Aleksein häihin,
mies on ilmoittanut asettuvansa asumaan Marmoripalatsiin, kun
vähempi ei kelpaa. Mies ei edes kysy, sopiiko hänen asua siellä.
Keisarinna myöntyy. Ruoskittuaan itseään hän on taas
keisarinna. Kävelee poikansa häihin kappeliin timantteineen arvokkaasti,
kumartaa vasemmalle ja oikealle. Ja kaikki jähmettyvät
tuijottaessaan hänen kauniita kasvojaan.
318

26. LUKU
Kaksi päivää on kulunut kuin humussa ja sumussa. Minun toinen
lapseni, skandaalinkäryinen ja kaunis poikani Aleksei on
vihitty ortodoksiseen avioliittoon kaikkien sääntöjen ja rituaalien mukaan
vapaaherratar Anna Dorothea von Ungern-Sternbergin kanssa.
Skurinin hiljaiset kengät yllättävät minut aina. Ei niihin totu.
Nyt hän on jo huoneessa. Yllään mustat suorat housut, puhdas liv-
ree, valkoinen paita, valkoinen röyhelö leuan alla. Tukkakin puhdas ja
leikattu. Vino hymy, niin kuin opettelisi hymyilemään ja olisi jo ensi
askeleilla...
- 	Skurin, olisitko niin ystävällinen ja toisit meille karahvin
viiniä. Voisitko sitten istua seuraamme ja oikaista minua, kun annan Leo-
nin ylöskirjoittaa poikani Aleksein häistä. Sinä Leon tiedät ehkä
enemmän kuin minä hänen elämästään, mutta minullakin on kokemusta.
me kaikki kolme yritimme epätoivoisesti pitää aleksei-
ta kaidalla tiellä. Minä maksoin aikoinaan mielettömiä
summia hänen pelivelkojaan, kunnes kutsuin hänet takaisin Pariisista ja
lähetin asumaan Viroon. Ostin Pöltsamaan linnan ja määräsin pojan
319

sinne arestiin. Kun ei enää ollut rahaa pelata, alkoi ostaa kirjoja. Se
on parasta, mihin hän on rahansa käyttänyt. Sinä Leon ja
Aleksandra hänen vanhempinaan olette kyllä nähneet, mihin kaikkeen hän on
sotkeutunut.
Mietin yhä, kuinka kestimme kahdeksan vuotta Maavoimien
Aateliston joukko-osaston komentajan kirjeitä ja valituksia
Alekseista! Oppiko hän siellä mitään? Pelkkiä tanssiaisia ja naisten
naurattamista. Hulttio mikä hulttio! Älä tuhahtele Skurin, tunnenhan minä
poikani. Liekö Smolnan Instituutissa ainuttakaan tyttöä, joka ei olisi
menettänyt hänelle neitsyyttään.
Kyllä minä tiedän mitä kasvattipoikani teki Maavoimien
Aateliston joukko-osastossa sen epämääräisen koulutuksen ohella.
Siitti lapsen eräälle neidolle. Ei aavistustakaan, missä äiti ja
lapsi ovat. Keisarinna maksoi... Vaan siitä hän ei puhu.
UNGERN-STERNBERGIT OVAT HIENO VANHA AATELISSUKU, ALUN
PERIN VIROON ASETTUNEITA SAKSALAIS RITAREITA. Olen
tavannut Annan isoisän kerran matkallani Tallinnassa. Se tapahtui suu-
riruhtinataraikanani, mutta siitä matkasta muistan vain pelottavan
pahantuulisen keisarinna Elisabetin. Annan isä paroni VVoldemar
Konrad von Ungern-Sternberg oli aikoinaan Tallinnan
komendantti. Hän kuoli kolme vuotta sitten. Suvulla on useita
kartanoita ja kaupunkipalatsi Tallinnassa. Baronessa, morsiamen äiti, hänkin
nimeltään Anna Dorothea, kuuluu mahtavaan von Tiesenhausenei-
320

den aatelissukuun. Baronessa tuli tietenkin tyttärensä häihin ja on
vieläkin Pietarissa. Hän asuu nuorenparin palatsissa Galernajalla.
Baronessan olemuksessa näkyy vanhan suvun tuoma varmuus. Pidän
hänestä jollakin tavalla, hän on hyvin suoraviivainen ja
määrätietoinen nainen. Anna, hänen tyttärensä, ei ole enää mikään tyttönen,
hän on kahdenkymmenenseitsemän. En ole jäänyt arvailemaan syytä,
miksi morsian on jo ikäneidon iässä, yleensä tytöt naitetaan alle
kuudentoista ikäisinä. Minusta Anna ei ole hullumpi, täytyy saada
rauhassa tutustua häneen. Ylhäinen olemus, ylhäiset kasvot, kaikin
puolin ylhäinen. Mutta hyvätapainen ja käytökseltään miellyttävä. Niin
kuin poikani Aleksei.
Aleksei tuntuu olevan kovasti kiintynyt tulevan vaimonsa
veljeen, nuoreen paroniin. Tämä on sisartaan kahdeksan vuotta
nuorempi. Kerrotaan, että komea ja arvonsa tunteva Bernhard
Heinrich Conrad Ungern-Sternberg on hyvin ihastunut Natalie von
Buxhoevdeniin. Ehkä saamme pian toiset häät...
HÄÄJUHLALLISUUDET ALKOIVAT JO PERJANTAINA VIRALLISILLA
illallisilla. Se tarkoittaa aina pyynnöstäni protokollan mukaista
hovitilaisuutta juhlapukuineen ja kunniamerkkeineen.
Kokoonnuimme Suureen ruokasaliin, poikani Aleksei Grigorjevits, morsian Anna,
hänen äitinsä Anna Dorothea, veljensä paroni Ungern-Sternberg ja
heidän puoleltaan kuusi muuta lähisukulaista. Sinä Leon ja
Aleksandra olitte läsnä Aleksein vanhempina. Se oli minun ehdotukseni, koska
esiinnyn hänen äitinään vain läheisteni kesken. Luulen kuitenkin, että
useat häävieraat tiesivät, että minä olen Aleksein oikea äiti. Kiitos että
johditte sukuillalliset ja hääjuhlallisuudet tyylikkäästi. Eikä tietenkään
monikaan tiennyt Aleksandran ja minun sisaruussuhteesta.
321

Kutsuvieraita olivat poikani Paavali, hänen vaimonsa Maria
Fjodorovna, pojanpoikani Aleksanteri ja hänen vaimonsa,
täydellinen kaunotar Jelizaveta Aleksejvena. Kutsuttuina olivat myös toinen
pojanpoikani Konstantin morsiamineen ja pojantyttäreni
Aleksandra ja Jelena. Paavali oli poikkeuksellisen kohtelias raskaana olevalle
vaimolleen ja huolehti hänestä esimerkillisesti. Suhteemme on
edelleen viileä, emme olleet tavanneet kuukauteen. Huhutaan, että
pojallani olisi rakastajatar... No, on näköjään vieraillut kotonakin. Mene
ja ota siitä selvää. Lastenlapsiani ei ole tuotu luokseni kuin jouluna,
käyvät muka niin ahkerasti koulua. Miniääni Maria Fjodorovnaa en
ole nähnyt ilman suurta mahaa vuosikymmeniin. Ei, nyt minä liioit-
telen, luultavasti sentään muutaman kerran aika laihana naisena. Taas
minä eksyin puhumaan muusta, minunhan piti puhua Aleksein häitä
edeltävistä illallisista.
Olin tietenkin kutsunut myös ystävämme von Arenthalit,
Madame Praskovja Brucen, Vjazemskit, kenttämarsalkka Suvorovin
sekä Ilmar Rämmin. Vanha lääkäri Orraeus tuli huonokuntoisena,
mutta omin jaloin. Hänen tapaamisestaan ilahduin todella. Vaikka
hänen jalkansa ovat huonommat kuin minun, hänen säteilevät
aivonsa toimivat ja hänen huumorintajunsa oli jäljellä. Lisäksi olin
kutsunut kabinettini jäseniä ja muutamia ministereitä, hovirouvia ja
hoviherroja. Yhteensä meitä oli kuusikymmentäkolme.
Vaikka ulkona oli pakkanen ja suuret lumivallit reunustivat
yhä katuja, sisällä Talvipalatsin Suuressa ruokasalissa oli lämmintä
ja valoisaa. Minun on huomattavasti helpompi juhlia nyt läheisteni
kanssa, kun tiedän lähes kaikkien Pietarin vähäosaisten olevan
turvassa mökeissään ja tilapäismajoituksissa. Olen säätänyt lain, joka on
yleisesti hyväksytty: kaikille ruokaa, lämpöä, valoa ja vettä. Se
rau322

hoittaa mieltäni, vaikka tiedänhän minä, että se kaikki olisi pitänyt
tehdä jo vuosia sitten.
Suuri ruokasali kylpi satojen kynttilöiden valossa. Punaiset
kukat, joita oli tuotu Tsarskojesta, koristivat pitkiä, valkoisin liinoin
katettuja pöytiä. Pääkokki Robert Moltke ja hänen apulaisensa
Emil Kangas johtivat kuin orkesteria ohjatessaan tarjoilija-armeijaa.
Moltke ja Kangas ylittivät itsensä. He vaalivat näillä illallisilla
vanhoja venäläisen gastronomian perinteitä, jotka juontuvat Pietari Suuren
puolison keisarinna Katariina I:n ajoilta. Pietari Suuri tuskin
ymmärsi eri ruokalajien hienouksista juuri mitään, mutta hänen vaimonsa
Katariina arvosti keittotaitoa ja hyviä pöytätapoja. Pietari II ja
keisarinna Anna käyttivät jo lapsesta suupyyhkeitä, lautasia, haarukoita
ja veitsiä. Nyt kultaiset lautaset ja kristallilasit säihkyivät
illallispöydässä, joka oli katettu poikani Aleksein kunniaksi. Näky veti
vertoja Ranskan hovin juhlille. Sitä paitsi seurueessamme ei ollut
ainuttakaan kurtisaania!
TALVIPALATSIN KAPPELI OLI KAUNIS JA TUNNELMALLINEN
TAMMIKUISESSA hämyssä. Naisten leveät hameet veivät suuren osan
kappelin lattiapinnasta. Vaikka vanteet ovat pienentyneet, yhä tuntui
siltä, että kappelissa oli silkkihameiden meri. Katselin sitä
huvittuneena, kun seisoin sivulla tuolini takana.
Hääväki kulki ohitseni ja naiset niiasivat syvään.
Yleensä tulen viimeisenä juhlaan, nyt tulin ensimmäisenä, sillä tunsin
olevani äiti. Kaikilla naisilla oli kappelissa paljaitten olkapäitten-
323

sä suojana lyhyt turkisviitta. Osa herroista oli pukeutunut joukko-
osastonsa upseerin juhlaunivormuun, kypärä vasemmassa
kainalossa. Useimmilla miehillä oli yllään musta hännystakki vitivalkoisine
paitoineen, solmukkeineen ja röyhelöineen. Kappelissa oli hiljaista.
Morsiusparia odotettiin.
Rehellisyyden nimessä, Anna Dorotheasta oli yritetty tehdä
niin sievä morsian kuin mahdollista. Sievä on oikea sana, kaunis hän
ei ole, ei ainakaan minun silmissäni. Ryhdikäs hän on, käyttäytyy niin
kuin vanhan suvun aatelisnaiselle kuuluu, ja sivukuva on parempi kuin
edestä. Hän saa sentään puolisokseen keisarinnan pojan. Olin sallinut
lahjoittaa hänen ylöskammatuille hiuksilleen upean diadeemin, joka
toi hänen valkealle asulleen tiettyä arvokkuutta. Puku oli miehustasta
tiukka ja onneksi helma peitti alleen paksut nilkat ja leveän
takapuolen. Diadeemista laskeutui olkapäille ja alas selkään valkoinen hun-
tupilvi. Hän oli kalpea, pelosta kai.
Aleksein ilme oli itsevarma, vähän huvittunutkin. »Näin
minua viedään», hän näytti sanovan. Komea hännystakki, suora
ryhti. Anna Dorothea niiasi minulle, poikani kumarsi, sitten he
polvistuivat ikonostaasin eteen. Katselin poikaani ja ajattelin Grigori
Orlovia, pojan isää. Miestä, joka nosti minut valtaistuimelle. Hän
sai salaa olla poikansa kanssa, kun tämä oli pieni. Se oli suuri
lohdutus minulle. Toivoin, että avioliitto tekisi pojasta viimein
miehen, vaikka isä ei enää ollutkaan häntä ohjaamassa. Minun oli
pakko hyväksyä tämä tuleva vaimo, hyväksyä ja olla hänen puolellaan.
Siinä ikonostaasin lähellä olin vain sulhasen äiti ja toivoin, että hän
saisi enemmän lapsia kuin minä. Kaksi kertaa olin ollut kirkossa
samassa tilanteessa, aikaisemmin olin kahdesti todistanut poikani
Paavalin vihkimistä.
324

Yhtäkkiä kappelissa nousi mieleeni kirjoittamani näytelmä
»Taivaallinen Ruusutarha». En ole näyttänyt sitä kenellekään, enkä
siksi ole antanut esittää sitä Eremitaasin Teatterissa. Olen kirjoittanut
sitä mielessäni aamupalveluissa, iltapalveluissa, istuessani tai
seisoessani Talvipalatsin kappelissa, siellä missä milloinkin olen osallistunut
palveluihin. »Taivaallinen Ruusutarha» jää minun jälkeeni. Puhun
siinä odotustilasta Taivaallisen Rauhan satamassa...
Vihkimisen aikana seurasin arkkimandriitan puheita
avioliitosta, mutta siirsin ajatukseni näytelmään. Kehitin uutta:
puolustuspuhe omista synneistä, kuolemanpelko, anominen, vakuuttelu,
yksinäisyys, katumus. Entä odotustilan seitsemän
kuolemansyntiä: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti, himo. Ne
kaikki Danten Jumalaisen näytelmän mukaan. Minusta näytelmäni on
hyvä, suorastaan loistava.
- Madame, annoitte kesällä sen minun luettavakseni. Minusta
se ilmaisee hyvin ajatuksianne.
- Mutta se on kesken, Leon. Onko niin, että pahinta
maailmassa on rakkaudettomuus? Katsoinko poikaani kirkossa
rakkauden ilmapiirissä, annoinko hänelle rakkautta. Mitään kauniimpaa ei
ole. Mitään meitä kohottavampaa ei ole. Pidän tuollaisesta hetkestä
ortodoksikirkossa. Vihkimistilaisuudessa ei muistuteta
jokapäiväisistä synneistä ja ahneudesta, koska synnitöntä ei ole. Miksi siis pyrkiä
synnittömäksi, kun se on mahdotonta toteuttaa!
325

KOIN VIHKIMISHETKEN SYVÄLLÄ ÄIDIN SIELUSSANI. Tunsin kuu-
luvani pojalleni, joka elämänsä aikana oli aiheuttanut minulle suuria
huolia ja suurta iloa, kaikkea sekaisin, yhtä aikaa ja vuorotellen.
Ajattelin myös todellista rakkauttani, Stanislaus Poniatowskia, joka antoi
minulle pienen tytön, pikku Annan, sydämeni lapsen. Jos Anna olisi
saanut elää, hän olisi voinut virallisena lapsenani viettää
morsiamena häitään Euroopan kaikkien kruunupäiden silmien alla. Kyyneleet
tulvahtivat äkkiä silmiini ikävästä. Anna kuoli niin pienoisena, minun
oli annettu vain hänen kuolemansa hetkellä olla hänelle äiti.
Siinä rakkauden ilmapiirissä pohdin, voiko nainen rakastaa
monta miestä yhtä aikaa. Minä rakastin. Tiesin sen siinä,
poikani vihkiäisissä, tiesin että rakkaus ei ollut elämästäni loppunut, se
vain ei ollut ulottuvillani. Se odotti minua, vanhaa naista, sillä se oli
olemassa.
Vihdoin toimitus kappelissa oli ohi. Olin ollut jossakin muualla
koko vihkimisen ajan. Miettinyt omiani niin kuin aina. Nousin
tuolistani kuuntelemaan loppurukousta, jonka arkkimandriitta Isidor
luki kuuluvalla äänellä. Minulla on siis miniä, Anna. Pojallani
Alekseilla vaimo, Anna. Aleksandralla ja sinulla, Leon, miniä Anna. Ja
meillä kaikilla on Jumalan kasvojen edessä Talvipalatsin kappelissa
vihitty aviopari Aleksei ja Anna. Olkoot siunatut.
Olkoot siunatut kaikki uudet sukulaiset, jotka ovat nyt Galer-
najakadun palatsissa nuorenparin luona. Olkoot siunatut minun
läheiseni, sinä Leon ja Aleksandra, von Arenthalit, läheiset
ystäväni ja Stanislaus Poniatowski, jolta sain tänään kirjeen. Olkoot
siuna326

tut hänen sanansa, joilla hän muistutti minua naisena olemisesta ja
rakkauden vastaanottamisesta. Sitä katsonkin nyt sieluni
syvyydestä... Siunattu tämä Venäjän kansa, kaikki köyhät, joiden elämä ei ole
helppoa ja joita ylpeys estää tulemasta heille järjestämiimme
asuntoihin. Olkoot siunatut aateliset, joiden hyvinvoinnista minua
syytetään. Olkaa siunatut ylpeydestänne huolimatta. Täydellinen
onnellisuus tulee siitä, että sieluja ruumis ovat tasapainossa elämän suurissa
ja pienissä tapahtumissa. Että antaa läheisensä, rakkaansa, lapsensa
siunausten myötä Elämän kouluun.
327

27. LUKU
Vietimme kokonaisen viikon Tsarskoje Selossa, jossa olin
viimeksi ollut ennen joulua. Minun talvimatkani aiheuttavat liian
paljon ongelmia palvelusväelle, vaunuille ja hevosille, ja siksi lähden
täältä Talvipalatsista liikkeelle vain harvoin. Kun olin nyt päättänyt
lähteä Tsarskojeen, lähin hoviväkeni riemuitsi. Se tietää aina heille
jotakin poikkeavaa. Jo edellisellä viikolla Tsarskojen Katariinan
palatsi laitettiin kuntoon meitä varten. Emme tietenkään tarvinneet
koko palatsia, vain osan siitä. Minun huoneistoni on Suuren
juhlasalin takana, palatsin toisessa päässä. Suurta palatsia vastapäätä puiston
puolella on puolikaaren muotoinen pitkä ja matala rakennus, jossa
sijaitsivat palvelijoiden tilat.
Kun olimme tulleet puolenpäivän jälkeen Tsarskojeen, Deni-
kinit jatkoivat matkaa Pavlovskiin omaan kartanoonsa. Lounaan
jälkeen lähdimme koko joukko kelkkamäkeen. Hovirouvat, hoviherrat,
lakeijat ja palveluskunta heittäytyivät lapsiksi jälleen. Vaatetuksemme
herätti yleistä hilpeyttä. Kaikki naiset olivat yhtä pönäköitä
turkeissaan ja villaröijyissään, jaloissa paksut ja lämpimät miesten
saappaita muistuttavat huovasta tehdyt jalkineet. Päässä kaikilla naisilla oli
paksu huivi, joka peitti otsan, posket ja suun, vain silmät näkyivät.
Miehet olivat varautuneet kylmää vastaan paksuin turkein tai maata
viistävin takein, päässään uudenmallinen turkislakki, joka peitti myös
328

korvat. Vartiokaartin sotilaita oli vaikea erottaa hoviherroista
paksujen vaatteiden alta.
Hämärän tultua sytytettiin valtavat soihdut, niitä oli puisto
täynnä. Lumiset rinteet näyttivät soihtujen lepattavassa valossa satu-
maailmalta. Kaikilla lapsilla ja lapsenmielisillä on vapaa pääsy
puistoon. Kun Tsarskojen alueella on jo vartiokaartin perheissä paljon
lapsia, ja kauempana olevan Krasnoje Selon harjoitusalueella vielä
enemmän, Katariinan palatsin vakituinen henkilökunta kertoi, että
puistosta kuului välillä riemunkiljaisuja palatsille saakka, kun lapset
laskivat siellä mäkeä.
Puiston perällä on korkea ja leveä mäki, jonka päältä oli aurattu
alas viisi polveilevaa väylää. Yhtä väylää mahtui laskemaan aina vain
yksi reki kerrallaan. Ylhäällä mäellä reet odottivat rivissä laskijoita,
ja ainoa sääntö oli, että reen pysähtyessä alhaalla se täytyi tuoda heti
takaisin mäelle omaan tai muiden käyttöön.
Yhteen rekeen mahtui kolme. Aikuiset istuivat reessä
pienellä penkillä, lapset heidän jaloissaan. Lapset eivät saaneet laskea yksin,
jonkun aikuisen oli aina oltava mukana. Minut istutettiin rekeen
vällyjen päälle, ja heti kaksi pikkupoikaa juoksi samaan kyytiin. Toinen
kiepsahti viereeni ja otti minua kädestä, toinen tömähti jalkoihin.
Mitja ja Petja, pojat sanoivat nimensä. Anatoli peitti meidät isolla
turkisvällyllä ja asettui jalaksille ohjaamaan. Kun hän tönäisi reen
liikkeelle mäennyppylältä, vauhti kiihtyi huimaksipa lumihanget
vilistivät sivuilla kuin olisi lennetty ilmojen halki. Tuskin uskalsin
hengittää. Pikkupojat huusivat riemusta, minäkin taisin huutaa. En koskaan
ole ollut niin kovassa kyydissä. Alhaalla reki hidasti ja pysähtyi erään
sotilaan lähelle. Minä yritin kömpiä pystyyn, mutta sotilas teki
kunniaa ja sanoi että Hänen Majesteettinsa voisi pysyä reessä, sillä
soti329

laat työntävät reen takaisin ylös mäelle. Minä kiitin ja sanoin, että
pikkupojat on vedettävä myös ylös. Kun sotilas vastasi, etteivät pojat
mitään paina, nauroin, että minä kyllä painan. Niin neljä sotilasta veti
meidät mäen päälle, ja ne kaksi pientä poikaa istuivat minun
jalkojeni välissä turkkini helmoilla, hihkuivat ja komensivat sotilaita kuin
hevosia.
Vietimme puistossa useita tunteja. Mäenlasku on intohimoni.
Herrat halusivat tulla naisten viereen rekeen näyttämään
ritarillisuuttaan. Matkahevoset seisoivat alhaalla potkupuomeissa vällyt
niskassaan, rekiä työnnettiin miesvoimin ylös ja niillä kiidettiin taas alas.
Posket olivat kaikilla yhtä punaisetta Larissa toi juotavaksi kuumana
hehkuvaa viiniä.
Kun heräsin varhain aamulla, näin miten puiston kaikki puut
ja lammen ympärillä olevat pensaat olivat valkoisen harson
peitossa. Koko maailma palatsin ympärillä oli vitivalkoinen. Makuuhuone
oli lämmin, vaikka takkatuli oli sammunut. Pukeuduin lämpimään
aamupäivätakkiini, vedin villaiset sukat jalkaan ja kävelin
jalkojani verrytelläkseni edestakaisin huoneessa harjaten pitkiä hiuksiani.
Pysähdyin ikkunoiden eteen ja vedin viimeisetkin raskaat sametti-
verhot auki. Näin Cameronin gallerian profiilin. Se on kuin
antiikin temppeli, jumalaisen kaunis nytkin, vaikka on talvi. Olen
viettänyt siellä enemmän aikaa kuin useimmissa muissa palatseissani. Sen
sisällä on suuri ja arvokas veistoskokoelmani, korukivikokoelmani ja
taulut, joita hankin jatkuvasti lisää. Sen valkoisissa saleissa on siellä
täällä valkoisia istuinryhmiä, sen kaikista ikkunoista näkee Tsarskojen
puistoon, jonka keskellä on kaunis lampi. Kesäisin sieltä näkyvät
ruusutarhat, vihreät nurmikot, Rinaldin pylväs lammen pikkusaaressa.
Lammen rannalla on kiinalainen kylä siltoineen, siellä on myös muita
330

ihania siltoja ja paviljonkeja. Siellä on suosikkini Aleksandr Lanskoin
mausoleumi, hänen hautapaikkansa. Galleria on hyvin vartioitu,
kaartilaisia on sekä sisällä että ulkona, joten hengitän vapaasti.
Toisen päivän iltana saunomisen jälkeen menin
makuuhuoneeseeni. Zubov tuli keskiyöllä. Hän oli laittanut minulle kirjelapun
lakeijansa mukana viereisestä palatsistaan. Hän pyysi nöyrästi
tapaamista. Otin hänet vastaan. Olimme tavanneet viimeksi datsalla
Suomen rajalla ja silloin olin pyytänyt häntä lähtemään. Nyt hän halusi
tavata minut ja keskustella. Emme me keskustelleet. Hän on
taitava, kun haluaa... Nyt hän halusi. Hänen halunsa voimistuu, kun hän
alkaa pelätä, että otan häneltä pois joitakin virkoja, joita hän on
hoitanut huonosti tai ei lainkaan. Mutta hän tietää millä keinoin saa pitää
ne itsellään. Minun Ovela Pieni Mustani. Hän palasi salaista
käytävää pitkin palatsiinsa sisäkautta. Käynnistä tiesi vain hänen lakeijansa.
Lepäsin raukeana budoaarini keltaisella silkillä päällystetyllä
divaanilla. En nukkunut lainkaan sinä yönä, olin torkkunut aamuyön tunnit
Zubovin lähdettyä. Nousin vuoteesta vähän yli viiden. Ympärilläni oli
aivan hiljaista, kaikki muut nukkuivat. Minä en saa koskaan nukuttua
enää viiden jälkeen. Mikä estää minua nukkumasta vaikka kymmeneen,
mutta en varmaan sitten lapsuuden ole herännyt niin myöhään.
Unettomuus vaivaa minua vuosi vuodelta yhä enemmän. Sytytän kynttilät, alan
lukea tai kirjoittaa, minullahan on nyt silmälasit. Nytkin nostin varta
vasten minulle nikkaroidun pienen kirjoitusalustan vatsani päälle. Se on
oma hetkeni; ajattelen kirjoittamisieni välillä hallitusasioita, pidän
kir331

jaa edellisestä päivästä. Leon August kaappaa sitten kädestäni sen mitä
olen kirjoittanut, mutta annan hänelle vain ne paperit, jotka itse päätän
antaa. Niitä hän saa vapaasti lukea ja tulkita.
Niin päivät kuluivat. Laskimme mäkeä, kävelimme lammelle,
teimme pienen retken puistoon. Miehet tekivät nuotion, Moltke
laittoi ruokaa. Istuimme penkeillä ja söimme piirakkaa sormin. Siinä
nuotiolla kukaan ei pitänyt minua keisarinnana, babuskana kyllä.
Henkivartiokaartini kapteeni Oleg Nikolajevits toi mukanaan
kuusivuotiaan Aljosan. Usein lapset tulevat estottomasti syliini, niin
tämäkin pieni poika. Hänet oli puettu lämpimästi turkkiin ja hän
suuntasi suoraan viereeni. Siinä me istuimme rakkaina. Poika söi ja minä
pyyhin hänen suutaan. »Babuska, minusta tulee suurena ratsumies.»
»Onko sinulla oma hevonen?» »On, sen nimi on Tulihäntä.»
»Miksi sen niminen?» »Siksi kun se on punainen hevonen ja sen häntä
on oikein punainen. Niin punainen kuin eilen illalla taivas! Näitkö
sinä babuska eilen illalla sen punaisen auringon?» »Se oli
kirkkaanpunainen.» »Sitten se Tulihäntä ponnahtaa maasta ylös kohti pilviä
ja minä olen sen kyydissä. Ja me mennään kohti sitä punaista
aurinkoa. Uskotko babuska sen?» »Ihan varmasti babuska uskoo, että sinä
Aljosa ratsastat Tulihännällä kohti aurinkoa.»
Kun olin taas kirjoittanut aikani divaanilla, heitin villaiset sukat
jaloistani, panin tyynyt selkäni taakse, nostin helmojani ja aloin
tuijottaa paljaita jalkojani. Että naisella voi olla niin hirveän rumat
ja332

lat! Sinisuoniset tolpat täynnä pieniä kipeitä muhkuroita ja vanhojen
haavojen arpia. Ne ovat kuin lapsuuteni Stettinin linnan Papan
kirjoituspöydän paksut jalat. Polveni ovat paisuksissa, Marien suolat ja
hauteet ovat ehkä vähän auttaneet, eivät paljon. Siniset pahkuraiset
suonet lähtevät nivusista ja risteilevät alas reisiä myöten kuin
Volgan sivujoet. Näin pyöreään vartaloon verrattuna jalkani olisivatkin
aika pienet, samoin varpaat, ellei toisen jalan isonvarpaan sivussa
olisi kipeä patti. Näytänkö näitä miehelle? Jollekin uudelle suosikilleni!
Enkö muka ymmärrä, ettei minun pitäisi enää päästää Zubovia lä-
helleni. Kuinka hän voi katsella jalkojani tuntematta inhoa, kun
itsekin inhoan niitä. Parasta olla pimeässä.
Minun olisi pitänyt käydä poikani Paavalin ja Maria Fjo-
dorovnan luona, mutta vauva Anna on ollut kuumeinen ja nenä
on alkanut vuotaa. Jos yksikin lapsista on sairas, Maria ei poistu
hänen luotaan minuutiksikaan. Minä ymmärrän, että syynä on
pikku Olgan varhainen kuolema. Se koskee minuun yhä. Kuka heistä
on rakkain, kun Olgaa ei enää ole? Jekaterina... Perheen
vanhimman lapsen Aleksanterin ja nuorimman, pikku Annan, välillä on
kahdeksantoista vuotta.
Meillä on edessä taas uudet vihkiäiset. Olen välttänyt
ajattelemasta pojanpoikaani Konstantinia. Siinä missä Aleksanteri on
kaunis kasvoiltaan ja pitkä ja komea vartaloltaan Konstantin on
isänsä näköinen, ei komeudella pilattu, mutta vilkas, nokkela ja iloinen.
Paikkasin paroni Grimmin neuvosta geneveläisen tasavaltalaisen
Frederic-Cesar de Laharpen Aleksanterin ja Konstantinin
kasvattajaksi. Hän saarnasi pojille vapaudesta ja keisarin velvollisuuksista
kansaansa kohtaan. Niin kuin minä en osaisi sitä opettaa... Pojat
erosivat mielipiteissään heti, Aleksanteri palvoi Laharpea, minun
Kons333

tantinini aluksi ei, mutta ajan mittaan tämä hiljainen mies saavutti
kummankin oppilaansa kunnioituksen.
Konstantin on muuttunut tämän talven aikana. Häneen on
tullut omituisia piirteitä. Hänestä on tullut julma, jopa eräällä tavalla
väkivaltainen. Kuiskailtiin, että hän sivaltelee ruoskalla palvelijoitaan.
Se on sietämättömän barbaarista. Otin hänet ennen joulua
puhutteluun, hän katsoi ohitseni eikä pystynyt kertomaan mikä hänet oli
muuttanut. Vetosin häneen sekä isoäitinä että keisarinnana.
Mutta jälleen kuulin, että hän läpsii myös nuorta morsiantaan ja on
tälle ilkeä. En ymmärrä tällaista muutosta älykkäässä pojassa. Nyt hän
odottelee häitään Marmoripalatsissa, jonka olen antanut molempien
poikien käyttöön Grigori Orlovin kuoltua. Sinne nuoripari siirtyy
toistaiseksi asumaan, mutta minua on alkanut pelottaa tämä
avioliitto, jota olen ollut suunnittelemassa.
Kutsuin viime syksynä Pavlovskiin herttuatar Auguste von
Sachsen-Coburg-Saalfeldin tyttärineen. Ajatukseni oli nähdä nämä
neidot sekä yrittää naittaa joku heistä Kostantinille. Herttuatar tulija
pian kävi ilmi, että nuorin kolmesta tyttärestä, Juliane, miellytti
Konstantinia. Juliane täyttää vasta syksyllä viisitoista, Konstantin on
kuusitoistavuotias. Juliane kääntyy ensi viikolla ortodoksiksi ja muutaman
viikon päästä heidät vihitään. Sitä ei voisi uskoa, he ovat kuin kaksi
lasta, juoksevat kuin hourupäät pitkin Pavlovskin palatsia ollessaan
piilosilla. Tarjoilijat pudottivat vatejaan, kun nämä hirviöt
törmäsivät kirkuen Suureen ruokasaliin,Juliane edeltäjä Konstantin
perässä. Palveluskunta oli kauhuissaan, morsiusparilla ei ole mitään tapoja.
Olin aivan uupunut heihin kun kävin Pavlovskissa, mutta naimisiin
nämä lapsukaiset ovat nyt menossa. Morsian on kyllä kaunis,
mutta aina kun muut eivät ole estämässä, sulhanen määrää tyttöraukan
334

tekemään asioita, joihin tällä ei ole pienintäkään halua. Juliane pelkää
hevosia, ja Konstantin pakottaa tytön eteensä ratsun selkään ja kiitää
pitkin Pavlovskin puiston kapeita polkuja Julianen kiljuessa ja
huutaessa pelosta. Juliane ei pysty pitämään sulhastaan kurissa, sillä hän
on ihan pikkuisen tyhmä. Mitä tästä avioliitosta tulee! Minä olen
siihen syypää.
Kolme Pavlovskin tytöistä kävi eilen lounaalla luonani: Jelena,
Maria ja Jekaterina. Jelena, suurisilmäinen ajattelija, on
kahdentoista, Maria, naisellisuutta tulvillaan, kymmenen, Jekaterina-sirkuttaja
on kahdeksan. Hän on äärimmäisen viisas pieni tyttö. Suuriruhtinas
Aleksanteri ja suuriruhtinatar Jelizaveta Aleksejevna eivät ole vielä
ilmoittaneet mitään uutisia, vaikka häistä on kohta jo kolme vuotta.
Mikähän siinä on vikana, Jelizavetahan näytti minusta leveine lantei-
neen niin lupaavalta siinä suhteessa.
Ajatukseni divaanilla keskeytti varovainen koputus. Kun vastasin,
lakeija pisti päänsä ovenraosta ja kysyi, saako uuninlämmittäjä tulla.
Kahta peltiämpäriä kantava naispalvelija tuli huoneeseen ja niiasi
syvään. Hän sanoi nimekseen Jelena Nikolajevna Habalova. Olin
joskus kuullut krenatööri Valentin Habalovista, olivat naimisissa
näköjään. Minusta oli jotenkin outoa, että Jelena Nikolajevna, jonka
aviomies kuului sentään krenatöörien eliittijoukkoihin Tsarskoje Selossa,
tuli siivoamaan tulipesää ja sytyttämään tulta. Nainen oli
pukeutunut yksinkertaiseen pukuun, jonka päällä oli pitkä esiliina. Seurasin
katseellani häntä. Hän niiasi taas ja meni hiljaa, miltei äänettömästi
335

tulipesän eteen ja laskeutui nelinkontin lattialle. Toinen ämpäri oli
tuhkaa varten, toisessa oli tulipesän siivousvälineet. Hän toimi
hiljaa ja ripeästi. Poistettuaan tuhkan ja siivottuaan tulipesän hän latoi
sinne puut ja vahti, että tuli levisi nopeasti ja turvallisesti. Elävä tuli
on ihana, sen lämpö alkoi tulvia huoneeseen. Näin naisen
lämmittelevän käsiään hetken. Hän oli väsyneen oloinen, hartiat kyyryssä. Ei
ihme, hänen on täytynyt herätä aamuyöllä työhön. Palatsissa
nukuttiin vielä.
Minua oudoksutti yhä enemmän. Huivin alta näkyvä
letitetty tukka oli oljenkeltainen, kasvot olivat sievät, mutta rasittuneen
näköiset. Nainen niiasi minulle ja oli poistumassa, mutta pyysin
häntä istumaan divaanin vierelle. Hän laski ämpärit käsistään,
epäröi hetken, istuutui ja asetti tyynesti kädet syliinsä. Hän huokaisi
syvään. Olen huomannut, että ihmiset toimivat usein niin, kun aion
puhutella jotakuta. Hänen täytyi pohtia, mitä asiaa Venäjän
keisarinnalla oli hänelle. Ensin hän laski katseensa alas, sitten hän
yhtäkkiä suoristautui, kohensi itseään ja nosti päänsä katsoen minuun.
Pidin hänen tavastaan käyttäytyä luontevasti. Kysyin, kuinka kauan
hän oli ollut Tsarskojessa hoitamassa lämmitystä. Hän mietti
hetken.
-Teidän Majesteettinne, marraskuusta asti.
- Missä te asutte, Jelena Nikolajevna?
- Vartiokaartirakennuksen takana olevalla krenatöörien
asuinalueella, Teidän Majesteettinne.
- Onko asunto kylmä?
- Se on kylmä, Majesteetti.
- Onko teillä perhettä?
- Neljä lasta, Majesteetti.
336

- Saanko kysyä heidän nimiään ja ikiään?
- Jakov on kymmenen, Jekaterina kahdeksan.
- Jekaterina...
- Niin, Teidän Majesteettinne. Lev täytti kuusi ja nuorin
lapseni Stepan on neljän vuoden ikäinen.
- Käyvätkö Jakov ja Jekaterina koulua?
- Kyllä, Teidän Majesteettinne, krenatöörien lastenkoulua.
Siellä käyvät vartiokaartien lapset.
- Entä miehenne Valentin Habalov? Hänhän on tietääkseni
krenatööri, urhea mies. Teillä on suuri perhe, miten te hänen
vaimonaan... siivoatte tulipesiä?
Jelena Nikolajevna käänsi katseensa ikkunaan. Hän oli
hetken ajatuksissaan kuin olisi kerännyt voimia. Olin entistä enemmän
ymmällä. Sitten hän puhui hiljaa.
-Teidän Majesteettinne, minun mieheni Valentin kuoli
lokakuussa. Se oli onnettomuus... tapahtui syysleirillä... hevonen
pelästyi jotain eläintä. Valentin putosi hevosen selästä ja taittoi
niskansa. Se oli vahinko. Meitä ei ole vielä irtisanottu mökistä. Minä
odotan...
Nyt minä puolestani huokaisin syvään. Katsoin vieressäni
istuvaa naista, hän puhui tuskin kuuluvasti.
-Tarkoitatteko Jelena Nikolajevna, että myös muutamana
aamuna ennen joulua meidän ollessamme täällä Tsarskoje Selossa te
tulitte viiden tai kuuden aikaan aamuyöllä huoneistooni hoitamaan
uuneja.
- Kyllä, Teidän Majesteettinne, kävin täällä budoaarissanne.
- Istuinko minä kirjoittamassa tällä divaanilla? Tervehdin-
kö teitä? Taisin miettiä omia huoliani... Mutta huolet olivatkin
tei337

dän. Olitte paria kuukautta aikaisemmin haudannut miehenne, eikä
kukaan hänen esimiehistään ole ilmoittanut siitä minulle. Olitteko
pakotettu ottamaan tämän työn?
- Lapset... Stepan on vasta neljä...
- Teidän on ollut pakko tulla työhön aamuyöllä, koska lapset
nukkuvat silloin turvallisesti kotona. Te olette joutunut hoitamaan
tulipesät myös näinä talvikuukausina siksi, että palatsin uuneja täytyy
lämmittää vaikkei täällä ole ketään. Te olette kulkenut ämpäreinen-
ne salista saliin, ja sydämenne on ollut pakahtua, sillä teillä on ollut
huoli lapsistanne?
Nainen nyökkäsi. Minun sydäntäni kylmäsi. Tuli yhtäkkiä kuin
humahdus, kuin aalto, raekuuro, tai jäätävä tuuli. Tuijotin häntä, hän
vilkaisi minua arasti, hän ei ymmärtänyt miksi minä kyselin.
- Ovatko he mökissä neljästään? Käykö siellä joku?
- Ei kukaan. Jos en ehdi siivota kaikkia tulipesiä ajoissa ja tulen
kotiin myöhemmin, Jakov tai Jekaterina jää pois koulusta. Lev
hoitaa myös Stepania. Lev ei jätä pienempäänsä. Minä teen tämän työni
aamuyöllä, aloitan joskus kolmelta, joskus neljältä. Kahdeksan aikaan
pääsen kotiin syöttämään heitä. He ovat turvassa. Tulta he eivät saa
käsitellä ja ovi täytyy pitää lukossa.
Yksi ovi. Minulla niitä on tuhansia. Lapset nukkuvat
keskenään ja leskiäiti yrittää elättää heidät, vaikka isä kuoli työtä
tehdessään Tsarskoje Selossa. Kuka jätti tämän onnettomuuden hoitamatta!
Mitä tunteettomuutta minun hovissani! Jos olisin Pietari Suuri,
joltakin putoaisi tänä päivänä pää! Olin taas tilanteessa, jolloin tuntui
kuin maailma pysähtyisi. Niin kuin ihmisten surut ja huolet
kaatuisivat päälleni, koska olen ollut sokea, eikä kukaan ole rohjennut tulla
puhumaan tästä perheestä mitään. Tiesin heti, että Jelena Nikolajev-
338

na lapsineen täytyy siirtää palatsin alueelle ja lasten hoito täytyy
järjestää. Neljä kuukautta perhe on ollut ilman korvausta, tuskin asiaa
on otettu esille. Mies oli minun krenatöörini. Joku Tsarskoje Selon
vartiokaartin upseereista katuu tänä päivänä syntymäänsä.
Otin Jelena Nikolajevnan kädet omiini. Minulla ei sillä
hetkellä ollut muita keinoja auttaa, vain läheisyys. Yhtäkkiä nainen alkoi
itkeä. Hän ei nyyhkyttänyt ääneen, kyyneleet vain valuivat hänen
poskilleen hänen istuessaan minua vastapäätä. Sanoin hänelle hiljaa,
että huolehdin hänestä, en huomenna vaan tänään, eikä hänen
tarvitse enää koskaan jättää neljää lastaan keskenään kotiin, hän on nyt
minun suojeluksessani.
Ovelle mennessään hän kääntyi katsomaan minua. Me
katsoimme toisiamme tuokion. Tunsin olevani parempi ihminen.
Sitten hän niiasi, otti ämpärit ja meni. Mitä teki keisarinna
Katariina? Itki. Ennen kuin nousin divaanilta, kirjoitin palatsin intendentille
kirjeen. Pyysin tietoja Jelena Nikolajevna Habalovan tilanteesta, kuka
siitä oli vastuussa. Samalla pyysin Sergei Mihailovitsia selvittämään,
onko olemassa muita samassa tilanteessa olevia perheitä
krenatöörien asuinalueella tai yleensä Tsarskojessa. Korostin, että asia on
hoidettava heti.
Päivällä pukeuduin lämpimästi turkkiin ja kävelin
huojentuneena huoneistoni lammenpuoleisesta ovesta ulos. Seisoin hetken
Zubovin palatsin kulmalla. Palatsi oli hiljainen, mies oli jo
poistunut lakeijoineen Pietariin. Tunnen itsessäni jonkinlaista sukupuolista
kaipausta. Minulla ei ole enää ketään muuta kuin hän. En enää saisi
ainuttakaan nuorta miestä sänkyyni maaorjia tai palatseja
lahjoittamalla. Minua hävettää, kun näen joskus pelästyneen ilmeen jonkun
nuoren upseerin silmissä, jos jostakin syystä jään katsomaan häntä
339

tarkemmin. He pelkäävät, että tällä babuskalla on joitakin
suunnitelmia heidän suhteensa... Kavahtavat ajatusta. Tietysti he pelkäävät,
sillä minulla on miesten suhteen huono maine. Niinkö
vastenmieliseksi naiseksi olen jo tullut. Ja kuitenkin tunsin pari aamua sitten,
miten veret kiersivät suonissani niin kuin nuorena levätessäni Grigo-
rin sylissä. Olen aina herännyt rakkauden yön kokemuksen jälkeen
eloon. Rakkauden yö... käytän väärää ilmaisua. Se on jo vuosia ollut
Platonin kanssa intohimoa teeskentelevä yö. Rakkautta siinä ei ole
nimeksikään.
Siirryin Zubovin palatsin kulmalta käytävää pitkin Cameronin
galleriaan Katariinan palatsin puolelta. Totesin, että kaikki oli
kunnossa, uuninlämmittäjät olivat pitäneet tulipesät lämpiminä. Taulut
ja veistokset olivat kohdallaan, niille on pidettävä ihan oma
lämpötilansa. Vartijat ovilla, salit puhtaita ja siistejä. Kuljin sali salilta ja
katsoin ikkunoista lumen peittämää Suuren palatsin puutarhaa, jossa oli
paljon lintuja. Punaisia lintuja. Olin antanut käskyn jo vuosia sitten,
että linnuille täytyi syöttää jyviä. Olin jättänyt Gallerian italialaisen
intendenttini Maurizio Albinin huomaan. Juuri sinä aamuna hän oli
järjestämässä siellä kevään kunniaksi uusia näyttelyitä. Kerroin
hänelle ostamistani uusista maalauksista, ja neuvottelimme hetken, mitä
tuodaan Eremitaasista Cameronin galleriaan, mitä ei. Maurizio oli
tavannut kirjalääkärini Ilmar Rämmin ensimmäistä kertaa. Heillä oli
ollut paljon puhuttavaa, ja nuo kaksi viisasta miestä olivat päättäneet
lyödä suunnitelmansa yhteen.
340

Näin kulkivat nuo Tsarskojen onnelliset päivät kelkkamäessä,
kävelyillä ja nuotioilla, jolloin keisarinna oli kuin yksi joukosta. Sitten tuli
viimeinen päivä, kun iltapäivän hämäryys taas laskeutui maan päälle,
ja eteläinen taivas ei leimunnut punaisena, vaan oli paksujen pilvien
verhoama. Denikinit tulivat Pavlovskista Tsarskojeen minua
hakemaan. Ukko Valentin, ajurini, lähti viemään edellämme
henkilökohtaisia tavaroitani omalla reellään takaisin Pietariin. Aina kun
kohtaan hänet, muistan Kazanskajakadun ravintolan, ja odotin nytkin,
että hän nimittää minua Katjusakseen.
Oli satanut uutta lunta ja tie Pietariin oli melkein
ummessa. Tsarskojesta lähdettäessä oli pelkkää alamäkeä aina Moskovaan
erkaantuvalle tielle asti. Rekisaattueita oli vähän, minun liikkuva
mökkini tunnistettiin, ja vastaan tulevat antoivat tietä. Mökkirekeä-
ni veti kuusi hevosta, edellä ratsasti kuuden miehen vartio, takana
samoin. Tällä samalla reellä keisarinna Elisabet oli aikoinaan
matkustanut edestakaisin Pietarista Moskovaan.
Aleksandran yllä oli valkoinen lämmin turkki, hiuksillaan
kasakkahattua muistuttava turkishattu. Hänellä oli lämmin muhvi,
jonka sisään voi piilottaa kipeät kädet. Hän on laihtunut ja
vanhentunut talven aikana. Huomasin hänen kasvoillaan syviä kärsimyksen
juonteita. Hän ikään kuin vetäytyy itseensä. Tiedän, että hänen sor-
minivelensä ovat arat, hän ei enää tervehdi kädestä ihmisiä kipujen
takia. Hän ontuu, myös jaloissa on kipuja. Tulevana syksynä heidän
on taas lähdettävä terveysmatkalle Eurooppaan.
Ensi syksy... en jaksa edes ajatella niin pitkälle. Katselin Alek-
341

Sandran profiilia, siinä on jotakin minun kasvoistani. Isämme ei ollut
erityisen komea, Aleksandra muistuttaa enemmän kaunista äitiään,
jonka minäkin muistan. Madame von Patkull, entinen hovinainen,
asui synkän Stettinin linnan läheisyydessä ihanassa pitsihuvilassaan
tyttärensä kanssa. Vasta nyt ymmärrän, miksi me kävimme niin usein
isäni kanssa häntä tapaamassa. Papa halusi Madame von Patkullin
tyttären Aleksandran tulevan joskus jopa viikoksi linnaan minun
seurakseni. Juuri sen ajan isäni nähtävästi vietti suuren rakkautensa,
Aleksandran äidin luona ilmoittaen olevansa Dornburgin maalais-
linnassamme. En tiedä miten oli mahdollista, ettei häntä nähty pitsi-
huvilassa, vai olivatko he peräti Dornburgissa kahden silloin tällöin.
Iloitsen vieläkin, jos isäni sai olla joskus vapaana äitini jatkuvalta
syyttelyltä. Olen usein ajatellut, ettei isäni ollut ulkoisesti mikään
sankari, mutta hänen sydämessään oli suurinta sankaruutta mitä olla voi.
Leon istui minua vastapäätä ja torkkui reen suihkiessa lumessa.
Leon on ollut hiljainen viime päivinä. Tsarskojessa hän seisoi kauan
ajatuksissaan ikkunan edessä. Hän on erilainen kuin ennen, niin kuin
hän olisi hiljaisessa unessa tai syvällä joissakin pohdiskeluissa. Aloin
jo huolestua. Hän on aina ollut niin väritön. Huumorintajutonkin.
Komea mies. Mutta jos miehessä ei ole intohimoa, nuorikin komea
mies on mitättömyys. Intohimo pitää meidät hereillä. Kun Aleksandra
valitti niveliään, Leon käänsi päänsä pois. Onko heidän välillään
jotakin, mitä en tiedä... Onko Leon väsynyt Aleksandran kipuihin ja
valituksiin? Minä en kestä muutoksia. En pienintäkään muutosta. Siksi
hermostun aina, kun ympärilläni jokin asia ei mene niin kuin ennen.
Voi tätä itserakkautta...
Päässäni pyöri kohtaaminen uuninlämmittäjä Jelena Nikola-
jevnan kanssa. Tunnustan, että asiaan puuttuminen vapautti. Ikään
342

kuin hyvyys minussa olisi nostanut päätään ja kuin olisin pelastanut
Leon ja Aleksandra nuokkuivat vaiti, meitä kaikkia väsytti. Annoin
pienelle unelle vallan ja heräilin vasta Pietarissa, Talvipalatsin pihalla.
Aamulla kalpea, hermostunut ja vakava upseeri Mihail Krukov pyrki
vastaanotolleni. Hänen oli täytynyt ratsastaa Tsarskojesta Talvipalatsiin
jo yöllä. En pitkittänyt miehen kärsimyksiä, otin hänet heti vastaan.
Hän seisoi kalpeana edessäni ja antoi selvityksen. Hän otti kaiken syyn
päälleen. Kolmen krenatöörin perheet eivät olleet vielä saaneet
oikeutta muutama kuukausi sitten tapahtuneiden onnettomuuksien vuoksi.
Kaksi muuta vartiokaartin sotilasta, joista toisella oli yksi lapsi, toisella
vain vaimo, olivat saaneet palovammoja pienen tulipalon aikana, joka
oli marraskuussa. Heidän lisäkseen tulipalossa sai häkää myös talli-
mies, joka hänkin oli toipunut. Kun aikani kyselin, sain puristettua, että
Mihail Krukov oli saanut sairastuneelta kapteeniesimieheltään
tehtävät vasta jouluna. Mies oli kuollut pari päivää ennen joulua. Itse asiassa
olin tietoinen kapteenin kuolemasta. Kapteeni ei ollut ottanut
vastuuta marraskuisista onnettomuuksista tai oli unohtanut ne tarkoituksella.
Vapautin Mihail Krukovin syytöksistä, mutta annoin hänelle
käskyn paneutua krenatööri Habalovin perheen samoin kuin
tulipalossa loukkaantuneiden miesten korvausasioihin. Jelena Nikolajevnan
perheen muutto kylmästä mökistä oli jo käynnissä. Olin vapauttanut
taas itseni, niin kuin olen tehnyt usein. Sain ikään kuin synninpäästön
muiden synneistäpä osaksi omistanikin.
ihmisen hukkumasta. Ajattelin ilman äitiä yksin yöllä olevia lapsia.
343

28. LUKU
On eräs tapahtuma,josta mielelläni kerron. Se on toinen
kohtaamisemme serkkuni, kuningas Kustaa III:n kanssa.
Tapaamisemme toteutui kesällä 1783 Haminassa, josta Kustaa käytti nimeä
Fredrikshamn. Olin kirjeenvaihdossamme ehdottanut
tapaamispaikaksi tätä pientä suomalaista kaupunkia, joka nyt kuuluu Venäjään,
Viipurin kuvernementtiin, ja jonka linnoitus on nyt turvamme
Kustaan valtakuntaa vastaan. Ennen saapumistaan Haminaan Kustaa
matkusteli Euroopassa. Hän halusi tietenkin Ranskaan, mutta häntä
ei otettu siellä vastaan. Ranska ei ottanut vastaan Ruotsin
kuningasta! No, totuuden nimessä minäkin olisin kerran ennen heidän
vallankumoustaan halunnut sinne, mutta minuakaan ne barbaarit eivät
ottaneet vastaan. Gu meni siis Belgiaan ja juhli siellä Pyhän
Aleksanteri Nevskin päivää joidenkin venäläisten hovimiesten kanssa
esiintyen Hagan kreivinä.
Meidän oli määrä tavata Haminassa kesäkuun 27. päivänä,
mutta Kustaalle sattui matkalla pieni onnettomuus ja tapaamisemme
hiukan viivästyi. Ollessaan tarkastamassa armeijansa joukkoja Suomessa
Parolannummella Kustaa putosi hevosensa selästä ja loukkasi
vasemman kätensä. Hän lähetti kamaripalvelijansa heti tuomaan minulle
viestiä Tsarskoje Seloon, ja minä lähetin kamariherrani viemään
vastausta kuninkaalle. Kuriirit kuljettivat tietoa puolin ja toisin ja olin
344

koko ajan tietoinen tapahtumista. Olen varma, että Kustaa ratsasti
aivan yhtä hyvin tai huonosti kuin kuka tahansa. Aikaisempina
vuosina minäkin otin paraatit vastaan hevosen selässä. Voihan sitä sattua,
että kuningas putoaa hevosen selästä, joko ilman viiniä tai viinissä.
Halu tapaamiseen oli molemminpuolinen. Minun
puoleltani se johtui lähinnä pitkästä kirjeenvaihdostamme. Myönnän, että
serkkuni Gu kirjoittaa elävästi, mielenkiintoisesti, raikkaasti, jopa
vitsikkäästi tavallisista elämän asioista, mutta politiikasta ja
valtioiden välisistä asioista ikävystyttävästä Siksi mielestäni oli hyvä
ajatus saada tavata hänet jälleen kasvotusten. Selvisimme mielipide-
eroistamme silloin aikanaan Pietarhovissa hyvin, molemmat
kehuimme toisiamme. Itse asiassa keskustelu Kustaan kanssa oli
nautittavaa. Kuten olen kertonut, me jopa »ottelimme» älyllisesti,
ja sitä kaipasinkin.
Tietenkin tämän toisen tapaamisen yhteydessä ymmärsin,
että hän halusi saada minut tukemaan Ruotsia ja pysymään
hiljaa hänen ja Tanskan välisestä mahdollisesta sodasta. Ja tiesinhän
minä, että hän halusi kiihkeästi liittää Norjan Ruotsiin. Esteenä
oli minun ja Tanskan kuninkaan välinen sopimus. Oli muutakin:
Turkki. Kustaa oli Haminan tapaamisemme aikana tietoinen, että
Turkin tilanne oli edelleen vaikea. Senkin aavistin, että hän
toivoi minun Suvorovini ja Rumjantsevini olevan niin tyhmiä, että he
keskittäisivät kaikki sotavoimat etelään, että tänne Suomen
rajoille ei jäisi ainuttakaan kaartia reserviin! Ovela poika tämä Kustaa!
Mutta minä Katariina olen häntä ovelampi. En luovu liitosta
Tanskan kanssa.
345

matkaseurueeni oli suuri, siihen kuului ruhtinatar
Jekaterina Daskovan ja suosikkini Aleksandr Lanskoin lisäksi ylitallimesta-
ri Lev Naryskin, hänen poikansa Aleksandr Lvovits ja kamariherra
Nikolai Aleksejevits Golitsyn. Kutsuin seurueeseemme myös
ruhtinas Potemkinin serkun, tallimestari Mihail Sergejevits Potemkinin.
En muista, miksi häneen päädyin, ilmeisesti Grisan pyynnöstä, sillä
Grisa itse oli samaan aikaan Krimillä. Olin pyytänyt mukaan myös
mielenkiintoisen miehen, kreivi Aleksandr Sergejevits Stroganovin.
Stroganov asui toisen vaimonsa Jekaterina Trubetskajan kanssa
pitkään Pariisissa, jossa he pitivät salonkia kirjailijoille ja taiteilijoille.
Kun he palasivat Pietariin, Jekaterina hairahtui erääseen
mitättömyyteen, mutta siitä myöhemmin. Tärkeimpiä matkakumppaneitani
oli Aleksandr Andrejevits Bezborodko, jolle olin vähän aikaisemmin
siirtänyt Ulkoasiain kollegion johtamisen Paninin jälkeen. Häneen
minä luotin, hän oli älykäs, hänen kanssaan saatoin keskustella
kaikista suunnitelmistani.
On pakko kuunnella tätä matkakertomusta. En uskalla sanoa
mitään, koska en ollut matkalla mukana. Tuohon aikaan, 1780-lu-
vun alussa, olin pelkkä kamariherra, en mikään sihteeri, mutta
olin jo silloin perillä monista asioista Hänen Majesteettinsa
elämässä. Meidät Skurinin kanssa pudotettiin pois Haminan-mat-
kaltay vaikka me kolme, Aleksandra, Skurin ja minä, olimme
ainoat, joihin hän luotti. Skurin loukkaantui. Minä en.
346

KUNINGAS KUSTAA KULKI OMAN VALTAKUNTANSA PUOLELLA
TIETYSTI KUNINKAANA, MUTTA VENÄJÄN PUOLELLA RAJAA
GOTLANNIN kreivin nimellä. Ainoa hänen seurueestaan, jonka tunsin ja
johon olin suorastaan ihastunut, oli suomalainen Gustaf Mauritz
Armfelt. Hän on sivistynyt hovimies. Keskustelin hänen kanssaan jo
Pietarhovissa Gu-serkun vierailun aikana. Tiedän, että hän on minun
laillani näytelmien kirjoittaja. Hänen lisäkseen Haminan
seurueeseen kuului minulle tuntematon suunnilleen ikäiseni Gustaf Philip
Creutz. Kun meillä Venäjällä maa on täynnä Aleksandreja, Ruotsilla
on aikamoinen määrä näitä Gustafeja. Kreivi Creutz oli
kuninkaallisen kanslian päällikkö, valistunut, ranskalaismielinen
kulttuuripersoona ja kotimaassaan arvostettu runoilija. Oli nautinto keskustella
hänen kanssaan. Olin tietoinen, että hän oli tullut maansa hallintoon
Schefferin paikalle. Tapasin Schefferin Pietarhovissa Kustaan
ensimmäisen vierailun aikana. Verrattuna Gustaf Philip Creutziin Scheffer
oli tylsä mies. Creutzin ja minun ainoa keskustelu Haminassa kesti
peräti kolme tuntia.
Kustaan seurueeseen kuului myös ylitallimestari, kreivi Adolf
Fredrik Lewenhaupt, joka vastasi meidän ylitallimestariamme Lev
Naryskinia. Mukana olivat myös kenraalimajuri, kamariherra Tau-
be, vapaaherra von Essen ja tietämäni mukaan Ruotsin niin
sanottua hienointa eliittiä edustava kuninkaan yliadjutantti Wrede,
josta pidin. Kuulin myöhemmin minuun ja Wredeen viittaavan ilkeän
vihjauksen, Leon. Sinähän tiedät, että suosikkini Lanskoi oli
mukana... Minusta vihjaillaan usein. En ole tottunut siihen, se on
sivistymätöntä.
347

PIETARISTA LÄHDETTYÄMME YÖVYIMME OSINOVAJA ROSTSAN
MAATILALLA, JOSTA JATKOIMME AAMULLA VIIPURIIN. Odotin
Viipurin vierailua, olin ollut siellä vain kerran matkallani Imatralle.
Ehkä olen kertonut siitä jo sinulle, ehkä en. En muista... Miten
helppoa on sanoa: »En muista.» Osinovaja Rostsassa oli vastassa
kunniavartiona kukas muu ensimmäisenä tervehtimässä kuin Viipurin
kuvernööri, hovimarsalkka Wilhelm Henrik von Engelhardt, jolle
olin antanut useita virkoja. Minun Potemkinini sukulainen.
Me pysähdyimme seuraavana päivänä aamiaiselle Lintulan
kartanoon, jossa minulle esiteltiin koko joukko porvareita ja
merkkihenkilöitä. En ollut niin ihastunut von Engelhardtiin, joka koko
alkumatkan pysytteli aina näköetäisyydellä. Potemkin tiesi sen,
mutta niinhän se aina oli, että minä jouduin antamaan
nimityksiä yhden jos toisen sukulaisille ja jopa keksimään syyn näille
nimityksille. Potemkin sisarentyttärineen teki kaikkensa, että
valtavalle Engelhardtien suvulle jaettiin kuin tähtisateena mitä
erilaisimpia kunnianosoituksia, sieluja ja maakartanoita. Yksikään heistä ei
ollut koditon, ja yksi näistä von Engelhardteista ei halunnut
tietenkään kauan mädäntyä pienessä Viipurissa, kun hänen
lahjakkuutensa kuvernöörinä menisi siellä hukkaan. Tämä tieto tuli minulle
Haminan-matkan yhteydessä. Jo se, että kuvernööri tapasi minut,
antoi aiheen ylennykseen.
Seuraava pysähdys oli Muolaan Kyyrölässä, jossa meidät taas
toivotettiin tervetulleiksi suolan ja leivän kanssa. Taas olivat vastassa
uudet kreivit, uudet ylennykset, jotka tulisivat seuraamaan pelkästä
kädelle suutelemisesta. Heidän tarvitsi vain näyttäytyä, minun
ojentaa käteni, kun jo ehdotettiin, ketkä ansaitsivat ylennyksen puolen
tunnin palvelusta. En minä ole hapan, Leon, se on vain
vuosituhanti348

nen perinne. Ylennyksen tarpeessa olevat pantiin liehakoimaan
eturiviin. Ja minä olen vain ihminen.
Kyllä hän on hapan. Ja sallin sen hänelle. Häntä inhottaa miten
häntä käytetään hyväksi. Koskaan ei selvitetä, kenellä olisi
johonkin virkaan parhaat edellytykset. Vain suku ja suhteet keisarinnaan
ratkaisevat. Jos ajattelen sitä valtavaa joukkoa ihmisiä, joille
keisarinnan kohtaaminen oli heidän elämänsä suurin asia, hänen
olisi pitänyt muistaa tuhat nimeä, eikä hän muistanut yhtäkään.
Joku kuiskasi aina, ja siksi tunnistaminen onnistui. Ei ole ihme jos
kaikki nämä nimet ja sukulaisuussuhteet joskus sekoittuvat hänen
päässään. Aamulla hän kysyi, kuka Tsernysoveista omistaakaan
tilan Krasnoje Selossa. Muistin ensimmäiseksi meriministerin,
mutta sitten keisarinna jo keksi. »Zahar! Tietysti Zahar! Miten minä
unohdin! Meriministeri Ivan Tsemysovin veli.» Me olimme taas
tyytyväisiä.
VIHDOIN, KAIKKIEN PYSÄHDYSTEN JÄLKEEN SEURUEEMME TULI
Viipuriin. Oli ilta, hyväilevän kaunis sää. Vaunujeni ympärillä oli
niin paljon vastaanottajia, että tunsin olevani kuin sotajoukon
keskellä. Yhtäkkiä meidän seurueemme ympäröivät kenraalikuvernööri,
kihlakunnan ja kaupungin edustajat, kaikki sotilasosaston
saattelemina. Linnoituksen valleilla seisoivat kaupungin raatimiehet ja muut
porvarit. Kadut olivat niin täynnä ihmisiä, että luulen koko
kaupungin tulleen kodeistaan. Olin pukeutunut juhlallisesti punaiseen avo-
349

kaulaiseen pukuun. Pidin viipurilaisten kunniaksi hiuksissani hel-
midiadeemia. Ihmiset haluavat aina nähdä minut kirkkaissa väreissä
harsoineni ja pikkukenkineni, helmet letitetyissä hiuksissani.
Katariinankadulla, VVeckroothin talossa, jossa olin kerran
aikaisemminkin yöpynyt, seisoi portailla vastassa kauppias Philip Weck-
rooth vaimonsa Anna Elisabetin kanssa. Heidät oli esitelty
Aleksandralle ja minulle Pietarissa erään teatteriesityksen aikana. Anna
Elisabet oli viehättävä nainen, kauppias hyvin jäykkä, kuten Weck-
rootheille kuului. Talo oli ihastuttava sisältä, ranskalaista tyyliä,
Jekaterina Daskova tuhahti. Jekaterina, joka oli eurooppalaisuuden
läpitunkema, katsoi hivenen ylimielisesti näitä niin sanottuja porvareita.
Minusta heistä heijastui jokin tervehenkinen teeskentelemättömyys.
Pidin siitä.
Makuuhuoneeni oven takana käytävässä seisoi kahden vartio-
sotilaan kanssa viehättävä pyöreä nainen. Hän vastasi reippaasti
kysymykseeni nimensä olevan Anni ja jatkoi puhetta kertomalla, ettei aio
liikahtaa paikaltaan niin kauan kuin Hänen Majesteettinsa on
huoneissaan. Kun pyysin häntä tuomaan lasin viiniä, hän luikahti sitä
hakemaan vartiomiehistä välittämättä ja toi huoneeseeni
kokonaisen pullon. Vaihdoimme katseen tämän oljenvaalean
suomalaistytön kanssa. Hän hymyili raikasta hymyään ja katsoa napitti minua
pyöreillä silmillään. Ah - tällaisista ihmisistä minä pidin! Kun Lans-
koini tuli ovelle, tyttö livahti hakemaan uudet lasit ja uuden pullon.
Olimme ennen illallista luoneet välillemme luottamuksen ja
huomasin, että illallisen aikana Anni oli laittanut kaksi kylpemishuonetta
kuntoon. Pikkuhuoneen pöydällä uiskenteli kauniissa maljassa jäiden
seassa kaksi pulloa viiniä lisää. Lanskoi nauroi, että luuleeko tyttö
meitä juomareiksi... Tyttö oli brillantel Minä kiitin häntä tavallani.
350

Ilta oli ihana. Makuuhuoneen ikkunoista näkyi Viipurin linna, joka
oli punertavaa iltataivasta vasten mystinen ja kaunis.
Illallisella minun ei tarvinnut puhua paljon. Istuin Philip
Weckroothin ja pormestarin välissä nyökkäillen vasemmalle ja
oikealle. Voin tavoittaa pöydässä olevien katseet, voin hymyillä, kadottaa
jonkun silmäparin ja löytää sen yhtäkkiä uudelleen. Illan seurue oli
hovikelpoinen. Keskustelu ei ajautunut hetkeksikään arveluttaviin
tapahtumiin. Lähinnä puhuimme kuningas Kustaa III:n matkasta
Haminaan ja hänen ratsastusonnettomuudestaan.
En voi olla kuten tavalliset ihmiset, on pakko huomioida
kaikki. Hallitsijana olen ottanut vastaan mielettömän määrän leipää ja
suolaa. Se on vanha tapa. Kiitän aina, kumarran, on annettava ne heti
seuralaiselle tai adjutantille. On otettava vastaan kukkakimppu, siitä
ei ehdi nauttia, sekin täytyy antaa hovirouvan käsiin. On aina
mentävä eteenpäin, ei saa pysähtyä. Kerran pysähdyin, kun pieni
kolmevuotias poika juoksi eteeni ja kietoi kätensä ympärilleni. Silloin kaappa-
sin hänet syliini ja heijasin häntä. On aina hymyiltävä, hymyiltävä...
Viipurissa en osannut suomea kuin muutamia sanoja, puhuin venäjää.
Koko kaupunki kylpi valoissa läpi yön. Kuulin avonaisista ikkunoista
saksaa ja ranskaa. Kaupunki vaikutti eurooppalaiselta ja sivistyneeltä.
Oli lämmintä, ja siksi ikkunat olivat auki. Kuulin ihmisten puhuvan
kadulla keisarinnan vierailusta. Se tuntui merkitsevän viipurilaisille
yhtä paljon kuin minulle. Voi ihana Viipuri... täydellinen
eurooppalainen kaupunki.
Suuri vastaanotto pidettiin Weckroothien kauppiastalon
salissa. Kaikki kaupungin säätyläiset olivat paikalla, ja kaikkia heitä
tervehdin; sotilashenkilöltä, siviilivirkamiehiä, papistoa. Vastaanotolle
tulivat säädetyssä järjestyksessä kaupungin aateliset, kaikki venäläiset
351

ja saksalaiset. Niiaukset olivat mallikelpoisia, miesten kumarrukset
syvät. Niin käyttäytyi myös porvaristo. Näin, että kaikki olivat
pukeutuneet parhaimpiinsa, ei ehkä keisarinna varten, vaan toinen toistaan
varten. Kiitin heitä hienosta vastaanotosta.
ME JÄTIMME VIIPURIN TYKKIEN JYLINÄÄN JA TORVIEN
SOITTOON. Tunsin haikeutta. Minun oli mahdotonta palata tuohon
kaupunkiin, joka ei ollut kaukana Pietarista. Se tietäisi aina vartiokaartin
ja suuren seurueen ottamista mukaan, velvollisuuksia, illallisia...
Nytkin näin vain kaukaa Viipurinlahden ja sen pienet romanttiset saaret.
Jäin miettimään Saimaan vesistöaluetta, joka pitäisi tavalla tai
toisella yhdistää Viipurin kautta Suomenlahteen. Tiedän, että jo parisataa
vuotta sitten sitä oli suunniteltu, mutta jokin pelko, ehkä pelko
Saimaan vesien katoamisesta Suomenlahteen, lienee ollut esteenä.
Siitäkin olisi pitänyt aiemmin puhua Suvoroville.
Jätettyämme Säkkijärven pappilan runsaan lounaan vaunut
kiitivät kohti Haminaa. Vastaanottomme jo teiden varsilla oli
hämmentävä. Vartiokaartini oli tällä matkalla koottu kasakoista. Matkallamme
Viipurista Haminaan näimme maantien varsilla pieniä kyliä,
mökkejä ja taloja. Lauantai kun oli, lähes kaikkialla lämpenivät saunat.
Olisin antanut mitä tahansa päästäkseni sellaiseen kuumaan, siistiin,
tuoksuvaan suomalaiseen saunaan, mutta minun piti istua vaunuissa
helmoineni, liattuineni ja koruineni niin kuin he olettivat
keisarinnan istuvan, leveällä istuimella, hivenen etukenossa. Ja minä
vilkutin, vilkutin, ihmiset juoksivat pelloilta, rannoilta, talojen pihamailta
tien varteen. He huusivat Katariina Katariina Katariina, ja minä
vilkutin. Muutaman kerran pysähdyimme, tervehdin hansikaskädellä-
ni kaikkia vaunujen ympärillä lapsiaan näyttäviä äitejä ja isiä, kunnes
352

kasakat lähtivät saattamaan meitä eteenpäin. Katsoin tarkkaan
siisteihin vaatteisiin pukeutuneita naisia, näin hatunreuhka kädessä
seisovia suomalaisia miehiä, jotka katsoivat minua tutkivasti, ikään kuin
kertoen sanattomasti, että me suomalaiset haluaisimme olla vapaan
maan vapaita kansalaisia. Niin minä tulkitsin heidän tunteensa.
SAAAVUIMME HAMINAAN ILLAN HÄMYSSÄ TYKISTÖN AMPUESSA
kunnialaukauksia. Pihkovan jalkaväkirykmentti otti meidät
vastaan, ja kuka muu sitä johtikaan kuin minulle tuttu ruhtinas Loba-
nov, Grigori Orlovin ystävä. Niin saavuimme tuohon
asemakaavaltaan ainutlaatuiseen linnoituskaupunkiin, joita Suomessa ei ole
muita. Vaunut vierivät hitaasti. Vilkutin kädet väsyneinä ihmisille
katujen varsilla. Koko kesäinen kaupunki oli juhlavalaistu, vaikka oli
valoisaa. Kuulin kirkonkellojen soiton, se liikutti minua. Näin
ihmisten odotuksen. Näin hämmästyttävän paljon naisia, tulimme
keskelle naisjoukkoa. Ruhtinatar Daskovalle oli kerrottu, että toiselle
puolelle katua olivat järjestäytyneet naidut, toiselle puolelle naimattomat
naiset. Pyöreitä ja soikeita kasvoja, tummia lettejä, vaaleita hiuksia,
huivipäitä... pieniä, laihoja, pitkiä, hoikkia... kirjavissa leningeissään.
Meidät vietiin Raatihuoneen lähelle torin kulmassa olevaan
taloon, johon minut oli majoitettu. Se oli vastapäätä Elisabetin
kirkkoa, jonka ympärillä oli hautausmaa. Käytössäni oli itse asiassa kaksi
taloa, jotka oli yhdistetty käytävällä, toisessa asuisin, toisessa neuvot-
telisin Kustaan kanssa. Kuningas Kustaa majoittui Erik Bruunin
taloon, joka oli aivan lähellä. Ympärilläni oli niin paljon
tuntematto353

mia kasvoja, että toivoin vain pääseväni hetkeksi hiljaisuuteen.
Kirkonkellot soivat, torvet raikuivat, lapset lauloivat... sotilaskomennot
kuuluivat kaikkialta. Mutta minä hymyilin, hymyilin... mitä muuta
olisin voinut tehdä kuin hymyillä!
Siellä seisoin taloni edessä, Haminan kaupungin keskustassa,
vartiokaartini ympäröimänä. Ihmiset hurrasivat kadulla ja aukiolla.
Kävin kurkistelemassa äitien sylissä olevia pienokaisia. Oli tärkeää
koskettaa niin monta kuin ehti ja sanoa, miten kaunis lapsi... Olin
mykistynyt lämmöstä ja riemusta, jolla minut otettiin vastaan.
Kaikki halusivat olla toivottamassa keisarinnan tervetulleeksi kaupunkiin.
He seisoivat jähmettyneinä pormestari Wisingin ympärillä:
varuskunnan komendantti Taube ja hänen alaisuudessan olevien
pataljoonien esikunta- ja yliupseerit, kaupungin virkamiehet, porvarit,
koulujen opettajat ja oppilaat. Tervehdin myös ortodoksista ja luterilaista
papistoa.
Vihdoin pääsimme hiljaisuuteen. Asuintalomme sisustus oli
viehättävä. Matot olivat aidot, huonekalut ja taulut huolellisesti
valitut. Vuoteeni yläpuolella oli pieni katos, kaikki nojatuolit ja
pieni sohva olivat vihreitä. Paksu verho eristi ilmeisesti vastikään
huoneen taakse tehdyn ikkunattoman kylpemishuoneen. Vaikka huoneet
olivat pieniä, niihin mahtui kaikki mitä tarvitsimme. Haminalaiset
olivat todella nähneet vaivaa vuoksemme, ja tyylikkäät huoneet
palvelivat meitä erinomaisesti. Jekaterina Daskova asui viimeisessä
huoneessa. Keskimmäiseen huoneeseen asettui Lanskoi. Kun aukaisin
oman makuuhuoneeni ikkunan, se avautui suoraan kadulle ja niin
matalalle, että jouduin katsomaan paria vartiosotilasta suoraan
silmiin. Sotilaat tekivät asennon ja siirtyivät kauemmaksi. Me
nauroimme kaikki kolme.
354

seuraavana aamuna ajoimme rjasanin jalkaväkirykmentin
kirkkoon ja osallistuimme juhlajumalanpalvelukseen.
Palveluksen toimitti Pietarin Kristuksen kirkastumiskirkosta
saapunut pappi. Tilaisuus oli juhlallinen ja vaikuttava. Jo ennen
jumalanpalvelusta oli järjestetty Haminan venäläisen aateliston edustajien ja
seurueeni hovivirkamiesten tapaaminen. Kun palasimme
majapaikkaamme, vuorossa oli suuri vastaanotto kaupungin virkamiehille ja
porvaristolle, niin naisille kuin miehille. He halusivat tietenkin
kuulla suunnitelmistani kaupungin suhteen. Kuuntelin heidän
toivomuksiaan, mutta totta puhuen en minä yksin niistä päätä, tarvitsen aina
kabinettini viisaat päät yhteen, ja he makoilivat nyt Pietarissa.
Olin saanut viestin, että kuningas Kustaa seurueineen oli
saapunut Loviisaan edellisenä iltana. Kreivi Jakob Andrejevits Bruce
adjutantteineen ja nopeine hevosineen oli heitä vastassa Vähä-
Ahvenkosken rajanylityspaikalla. Oli jo päivällisaika, mutta vierasta
ei kuulunut.
Päivällispöytä oli katettu suureen saliin talossa, jossa Kustaan
kanssa neuvottelisimme. Valkoiset liinat ja sininen serviisi vanhaa
venäläistä posliinia miellyttivät silmää. Kattaus oli hienosti
viimeistelty, korkeat kristallilasit, kauniit kukka-asetelmat, keittolautasten
alla kiehuva vesi. Tarjoilijat oli lainattu suoraan Talvipalatsista,
tuttuja miehiä, kokki oli tuonut joukkonsa jo kolmea päivää aikaisemmin.
Vieressäni istui taas Viipurin kuvernööri von Engelhardt.
Keskustelimme - tietenkin - Potemkinista ja heidän yhteisestä suvustaan.
Toisella puolellani istui Ruotsin Venäjän-lähettiläs, jonka nimeä en
muista. Hän puhui välttävää ranskaa. Kesken päivällistä kreivi Bruce
toi tiedon, että serkkuni Gu, Hänen Majesteettinsa Ruotsin kuningas
Kustaa, oli saapunut Haminaan. Kreiviä pyydettiin noutamaan hänet
355

seuraamme. Minä, Katariina, jännitin, minkälainen Kustaa nyt
olisi, edellisestä tapaamisesta Pietarhovissa oli monenlaisia mielikuvia.
Me olimme siis jo aloittaneet aterian ja syöneet
erinomaisen kuuman sienikeiton, mutta nyt jouduimme odottamaan, kunnes
kuningas olisi asettunut taloonsa. Nousimme pöydästä pariksi
tunniksi aikomuksenamme jatkaa päivällistä sitten, kun kuningas
suvaitsisi saapua. En tiedä miten keittiöhenkilökunta selvisi aterian
keskeyttämisestä, mutta he setvisivät, sillä heillä jos kellä oli kokemusta
vuosien varrelta.
ISTUIMME SALISSA VI INI LAS EI N EMME, HILPEÄ SEURUE, KUN
HÄNEN MAJESTEETTINSA TULI HO VI MI E ST EN SAATTAMANA
kreivi brucen johdolla ruokasaliin. Sällitkö Leon... olin
pyörtymäisilläni. Nielaisin. Tartuin kaksin käsin viinilasiin. Yritin
tunnistaa hänet, mutta vain ääni oli tuttu. Hänen yllään - ja kaikkien
hovimiesten yllä - oli punamusta espanjalainen univormu, hän oli
siis pukeutunut espanjalaisiin vaatteisiin! Myöhemmin selvisi, että
se oli kuninkaan suunnittelema uusi »ruotsalainen puku». Entinen
ruotsalainen univormu oli hylättyjä tilalle otettu tämä Don Gusta-
ven puku, joka oli väritykseltään musta-punainen. Kuninkaan takin
rinnuksen yli kulki toiselta olkapäältä vyötärölle ulottuva Serafiimi-
ritarikunnan kunniamerkeillä koristettu sininen nauha. Hänen
kaulassaan valkoisen pitsiröyhelön keskellä riippui Miekkaritarikunnan
risti. Univormuun kuuluivat polvihousut ja upeasta kankaasta tehty
puoliviitta.
356

Hänen persoonansa oli entisellään. Asento oli entinen,
toinen jalka aina toisen takana, lantion toinen puoli kevytmielisesti
kohollaan. Pitsiin verhottu terve käsi kevyesti selän puolella, toinen,
vahingoittunut käsi kääreessä ja kylkeen sidottu. Kasvoilla tuo tuttu
hämmästynyt ilme, kohollaan olevat mustat kulmakarvat. »Oh,
Katherine. ..» Ja niin kauniit huulet. Hänen kasvojensa iho oli vaalea,
posket punaiset, hyvä Luoja, ajattelin, maalaako hän niitä? Tukka kuin
kerubilla, vaaleat kiharat, niin ranskalaista. Kauniit lumoavat silmät.
Hivenen raukeat. Hän liikkuikin kuin ennen, hypähdellen. Hän
pyörähti ympärilläni, suuteli kättäni, suukko osui valkoiselle pitsille.
Pyörin hänen liikkeidensä mukaan. Katsoin häntä pää kallellaan. Annoin
hänen liikkua kuin menuetissa näyttämöllä. Hänen sisääntulonsa oli
suurenmoinen. Hän alkoi ensin kehua itseään ja asuaan, sitten
arvostella minua vanhanaikaiseksi. Olin tottunut serkkuni Kustaan
omituisuuksiin, hän rakasti ranskalaisuuteen vivahtavaa elämänmuotoa,
mutta hän rakasti myös eksotiikkaa... Hän halusi aina yllättää, ja nyt
hän oli yllättänyt meidät venäläiset ja haminalaiset onnistuen siinä
erinomaisesti.
- Katsokaa, Katherine! Voitteko olla eri mieltä kanssani, uudet
univormumme ovat loistavat!
- Mutta missä ovat vanhat, Gustaf? Mikä vanhoissa
univormuissa oli vikana?
- Uusi aika, Katherine! Hupsista kaunis serkkuseni, uusi
aika, täytyy muuttua. Antaa silmälle iloa, ilahduttaa upseereitani.
Te olette vanhanaikainen, Katherine, ette halua muutosta. Kysykää
Armfeltilta. Siinähän sinä olet Gustaf Mauritz... menkää Hänen
Majesteettinsa viereen ja selostakaa! Saatte ihailla meitä monta
päivää. Mutta hyvänen aika, eikö siinä ole itse Madame Daskova!
357

Suutelen kättänne Jekaterina Romanovna! Niin vähälukuisesti
naisia. Aina pitäisi olla tasaluku. Paitsi venäläisiä, niin niin Katherine,
yksi venäläinen nainen vastaa kahta tyhmää meikäläistä. Kas niin,
onko jo syöty? Meillä on hirvittävä nälkä, ja voisin juoda gallonan
viiniä. Tulkaa viereeni, rakas ihana serkku. Armfelt, ota sinä
Jekaterina... Vihdoinkin täällä.
- Ette anna minulle suunvuoroa, Gustaf!
- Katherine, Katherine... mitä pidätte minusta?
- Olette aina yllätyksellinen, Gustaf. Vastustamaton!
Onneksi hänellä oli yksi käsi käytössä. Sillä hän söi, joi,
elehti, huiskutti nenäliinaa, heitti lentosuukkoja Jekaterinalle.
Polvihousut olivat mustat, vyö ja viitta hehkuvan punaiset, röyhelöt koristivat
hihojen suita. Sukat olivat valkoiset, ja korkokengät, ah mitkä
uskomattomat kullatut soljet, kuin naisilla. Huomasin puutteen:
univormuissa ei ollut taskuja. Eräs ruotsalainen kreivi piti piippuaan ja pik-
kuesineitä hatussaan.
Kuningas oli hurmaava. Illallisen aikana hän suuteli
käsivarsiani, silitteli poskiani, oli loistavalla tuulella. Me söimme illallisen, jota
varten oli varmaan tapettu kaksikymmentä kukkoa ja haudutettu ne
saavillisessa punaista viiniä. Mikä säteilevä keskustelu! Miten
monta kertaa Kustaa kuvasi putoamistaan hevosen selästä ja miten monta
lasillista punaviiniä hän kulautteli kurkkuunsa. Kaikki nämä
punamustat upseerit olivat kuin kaukaisia eteläeurooppalaisia, vähän
väsyneitä ja vähän juopuneita. Haminan-matka alkoi upeasti!
ME NEUVOTTELIMME SEURAAVANA PÄIVÄNÄ KUNINGAS KUSTAAN
kanssa kahden. Istuimme käyttöömme varatun talon
kadunpuoleisessa kamarissa neljättä tuntia. Haluan tässä ja nyt sanoa, etten tule
kos358

kaan kertomaan, mistä puhuimme. En edes sitä, oliko se tärkeää vai ei.
Päätimme yhteistuumin vaieta asiasta.
Olin Kustaan kunniaksi pukeutunut Preobrazenskin
rykmentin univormuun. Se oli vihreä kultaisine nauhoineen. Pidin myös
Kustaan ja haminalaisten kunniaksi rinnallani Serafiimiritarikunnan
nauhaa, jossa oli vain pieni risti koristeena. Vähän väliä
jompikumpi meistä meni ikkunan luoja tuijotti Elisabetin kirkkoa. Kadulla oli
vartiokaartin miehiä ja he toki näkivät aina jommankumman pään
kurkistavan ikkunasta. Huoneessa oli niin kuuma, että huiskuttelim-
me kumpikin tiheään nenäliinojamme. Kustaa istui syvässä
punaisessa tuolissa, pomppasi yhtäkkiä pystyyn, astui ikkunan luo, aukaisi sen
ja sanoi moneen kertaan: »Kirkko on kaunis.»
Kaupunkilaiset kulkivat torilla, he tiesivät että Ruotsin
kuningas ja Venäjän keisarinna ovat siinä tietyssä talossa. Tiesivät talon,
osasivat sen pari huonetta ulkoa; kas kas Ruotsin kuningashan se
siellä kurkistaa ikkunasta, elehtii kädellään, puhuu selkänsä taakse,
kenelle muulle kuin keisarinnalle... Puhuu kuulemma ranskaa, hei-
luttelee tervettä kättään ohikulkijoille. Kustaa rohkaistui
huutelemaan vartiokaartinsa kapteenille: »Kaunis ilma Gyllenbögel... hel-
vete kuumaa! Siinäkö sinun aikasi kuluu asennossa! Mene hyvä mies
ottamaan ryyppy. Huolehdi, että ovat vieneet juotavaa talooni. Ei
hullumpi kaupunki, suorastaan sympaattinen, Monsieur!» Kustaa osasi
tehdä pienestäkin asiasta aina näytelmän! Minä kadehdin häntä tästä
ominaisuudesta.
Kun me olimme neuvotelleet muutaman tunnin, tulimme
talosta kadulle. Valtava huuto kaikui Raatihuoneen suunnalta, tori
oli täynnä ihmisiä. Vilkuttelimme ja kuljimme rinnakkain
taloihimme. Minä jäin oman taloni kulmalle, ja hän jatkoi omaansa. Vihdoin
359

pääsin vilvoittelemaan omaan huoneistooni. Olin kuin siinä
Stettinin lapsuudenlinnan lastenhuoneessa, jossa huonekalutkin olivat yhtä
pieniä kuin lapsukaiset. Minä, matroona, olin hikoillut Kustaan
silmien alla, kaulani valui vettä, silmät vuotivat, pukuni kainalot olivat
märät, vatsani kellui kuin suuri kala lammikossa, kupeet kuin
tammalla, märkinä. Jopa hiuspohja oli märkä ja rintojeni välissä kohisi
lirisevä puro. Näin olen kuvannut alennustilaani paroni Grimmille
kirjeessäni! Näin olen kuvannut sitä kuumaa huonetta, jossa
istuimme yli neljä tuntia ja jossa ilma ei vaihtunut. Huokaisin onnesta, kun
pääsin pienessä kylpemishuoneessa lakanoilla verhottuun puiseen
ammeeseen ja Larissa kauhoi siihen kylmää vettä. Suljin silmäni ja
mietin, mitä keskustelusta jäi jäljelle. Olimme istuneet kiltisti siinä
ahdistavan kuumassa huoneessa, eikä maailma ollut muuttunut. Se
jatkoi pyörimistään... Mutta ei ollut Haminan vika, että oli
sellainen helle.
USKALTAUDUIMME TOISEN PÄIVÄN ILLALLISELTA
PALATESSAMME RUHTINATAR DASKOVAN, LARISSAN JA PARIN
ADJUTANTIN SEURASSA KÄVELYLLE RAATIHUONEEN TIENOILLE - MITÄ
minä olisin Haminassa pelännyt. Ihastuin uinuvaan
kaupunkiin. Minua viehätti sen ainutlaatuinen arkkitehtuuri. Kaupunki oli
sijoitettu tähtimäisen bastionilinnoituksen sisälle, kapealle niemelle
Suomenlahden rannalla. Keskustorilta säteittäisesti lähteviä katuja
leikkasivat ympyrämäiset kadut. Ensimmäinen pieni ympyräkatu
oli torin ympärillä, sitten seuraava jo vähän pitempi ja kaarevampi,
ja sitä seuraava edellistä pitempi, kaikki sisäkkäin. Talojen päädyt
oli rakennettu kadulle päin, käynti niihin oli aidassa olevan katetun
portin kautta pihan puolelta. Viehättäviä puutaloja, näin muutamia
360

kauniita koristeleikkauksia ikkunanpielissä. Siistit kadut, pihoilla
punaisina kukkivia ruusupensaita.
Mutta Hamina ei ollut suinkaan ainutlaatuinen vain pelkän
arkkitehtuurinsa takia, vaan myös ihmisten. He näyttivät olevan
ylpeitä kaupungistaan, he katsoivat meitä avoimesti silmiin, antoivat
tietä, hymyilivät hyväntahtoisesti. Kaikkialla vallitsi puhtaus, se näkyi
kaduilla, se näkyi ihmisissä. Katsoin sen olevan heidän sielunsakin
puhtautta, sillä he olivat valoisia ihmisiä, eivät ahdistuneita. Näillä
suomalaisilla näytti olevan lämmintä huumoria olemuksessaan, tosin
he olivat vähäpuheisia, mutta sitäkin hienolla tavalla.
Kustaan vierailun aikana ruotsalaisia upseereja pyöri
kaduilla ympäri kaupunkia. He havaitsivat kaikki kaunottaret, sillä
totta vieköön, suomalaiset naiset ovat vaaleita ja kauniita. Seisoin
ikkunaverhojen takana majapaikassani. Odotin ja odotin toisena
aamuna kuningas Kustaata, mutta hänellä oli taas jotain pukuon-
gelmia. Niin olen kirjoittanut Grimmille. Menin samana
päivänä tapaamaan Kustaata hänen majapaikkaansa. Hän seisoi peilin
edessä itseään ihaillen, hän nuuskasi, me nuuskasimme, hän
vaihtoi peruukkiaan minun edessäni. Hän kierteli minun helmojeni
ympärillä ja imarteli minua. Hän käyttäytyi taas kuin klovni, joka
oli tullut Haminaan saakka minua viihdyttämään. Meidänhän
olisi pitänyt keskustella Venäjän, Ruotsin ja Suomen asioista. Mutta
me söimme niiden päivien aikana pitkiä lounaita minun
majapaikassani, joimme viiniä, hän humaltui, minä vähän. Sitten minäkin
annoin periksi kun huomasin, ettei hän aina ollut tosissaan. Samoin
kuin ensimmäisellä tapaamisellamme Pietarhovissa hän piti minua
ikään kuin teatterinäytelmäänsä kuuluvanapa me molemmat
olimme aika hyviä näyttelijöitä.
361

Päivät kiitivät ohi... Meidän oli erottava. Mietin usein,
nytkin, että emme koskaan tiedä, tapaammeko jonkun ihmisen enää
uudelleen. Leon, Leon... me emme tavanneet kuningas Kustaa III:n
kanssa koskaan enää. Siitä on nyt yhdeksäntoista vuotta, kun hän tuli
ensimmäisen ja viimeisen kerran Pietariin, ja kolmetoista vuotta siitä
kun tapasimme Haminassa. Välillä sodimme pari vuotta, emme
kirjoittaneet ainuttakaan kirjettä. Kun teimme rauhan, hän jatkoi
kirjeenvaihtoamme niin kuin sotaa ei olisi ollutkaan.
SOTA SIIS ALKOI VARJOSTAA KUSTAAN JA MINUN YSTÄVYYTTÄ
Haminan tapaamisemme jälkeen. Turkin sota ja sota Ruotsia
vastaan olivat pian käynnissä samanaikaisesti. Olin aavistanut sen jo
silloin, kun kuuntelin Kustaan vuodatusta Haminassa. Olin
kirjoittanut paroni Grimmille, että Venäjä pyyhkäisee nenäänsä Don
Gustafilla. Se oli ilkeää, mutta minulla oli täydellisen epäkunnioittava
tunne silloin tällöin koko herraa kohtaan. Sain nimittäin tietää, että
Kustaa oli saanut rahaa paitsi Ranskalta ja Turkilta myös Englannilta,
ja ne kaikki halusivat vahingoittaa minun Venäjääni. Varoitin Grim-
miä myös, että jos Kustaa Euroopan-matkoillaan sanoo rahojen
tulleen minulta, hän valehtelee, hän on valehdellut ennenkin.
Mutta en voinut mitään sille, että sotienkin aikana liikutuin aina
kun Kustaan nimi mainittiin. Mykistyimme, kun hoviin tuli
yhdeksän vuotta tapaamisemme jälkeen tieto, että kapteeni Johan Jakob
Anckarström oli ampunut 16. maaliskuuta 1792 naamiaishuveissa
kuningasta. Parin viikon päästä murhayrityksestä Kustaa III kuoli.
362

Hän oli ainoa Holstein-Gottorpien suvusta, jolla oli edes
jonkinlainen yhteys minuun. Ja ainoa serkku, jonka tapasin sen jälkeen,
kun minut määrättiin nuorena tyttönä muuttamaan Venäjälle.
Rauha hänen muistolleen.
363

29. LUKU
Minun täytyy kertoa Leonille eilisestä Suuren neuvoston
kokouksesta. Se oli eittämättä tämän alkuvuoden juhlallisin
tilaisuus. Mutta Leon on jo muutaman kerran udellut, aionko jättää
Falconetin tapauksen kokonaan kertomatta. Eilisen jälkeen tunnen,
patsas seisoo ja todistaa, että minä, Katariina, olen sen pystyttänyt.
»Katariina Toiselta Pietari Suurelle.»
Keisarinnaa polttelee. Hän haluaisi karistaa harteiltaan taakan,
josta tuskin kukaan tietää totuutta. Kysymyksessä on eräs Tsarin-
nan niin sanotuista »pimeistä puolista». Hän sivuuttaa taitavasti
kysymykset, joihin ei halua antaa vastauksia, mutta nyt hänen
edessään on asia, josta hän itse jo muutama päivä sitten mainitsi.
Kysymys on Falconet-nimisestä kuvanveistäjästä. Odotan nyt suurella
uteliaisuudella, mitä hän oikein kertoo.
HÄNEN NIMENSÄ OLI ETIENNE MAURICE FALCONET, SYNTYNYT
ranskassa. Ranskassa hän myös menehtyi, itse asiassa vain
viisi vuotta sitten. Paikkasin hänet tekemään Pietari Suuren muisto-
että minulla ei ole mitään syytä peitellä sitä. Tuolla se Pietari Suuren
364

merkkiä. Aluksi työn piti kestää kahdeksan vuotta, mutta vuosia meni
lopulta kaksitoista. Ja sitten vielä neljä ennen kuin patsas voitiin
paljastaa. Yritin kyllä antaa taiteilijalle työrauhan ja kiittelin aina kun
hän kyseli mielipidettäni. Miten olisin voinut antaa hänelle
neuvoja, minä en ole mikään kuvanveistäjä! Eihän meillä ensin ollut edes
nimeä tekeillä olevalle veistokselle, vaikka Falconet kuulemma käytti
siitä nimeä Mednyi vsadnik. Mutta kun valmistuminen kesti ja kesti,
en enää jaksanut kuunnella hänen suunnitelmiaan. Hänellä oli idea,
osaksi paperilla, osaksi hänen päässään, mutta sen toteuttaminen oli
niin vaikeaa. Pietarin oli määrä istua hevosen selässä, mutta
Falconet ei tiennyt hevosista mitään. Pyysin erästä tallimiestäni apuun ja
annoin oman hevoseni malliksi. Falconetin piirustukset muistuttivat
enemmän lehmää kuin hevosta.
Falconet oli ollut Sevresin posliinitehtaan patsasosaston
johtajana, mutta siellä tehtiin vain pieniä pystejä, tällaisen
jättiläismäisen monumentin tekeminen oli hänelle uutta. Muuan
Mademoiselle Collot sommitteli Pietarin päätä ja ihastui samalla
Falconetin poikaan niin että nämä menivät naimisiin. Yritin kerran kysellä
Mademoiselle Collotilta, mikä mies Falconet oikeastaan oli, mutta
en tullut sen viisaammaksi, hän ei kertonut mitään.
Muistelen, että patsaan malli oli valmis keväällä 1770. Kun
Taideakatemian johtaja Betskoi tuli sitä katsomaan, hän luuli
Falconetia tavalliseksi sulattamon työntekijäksi ja sanoi tämän
kuullen suorat sanat patsasluonnoksesta. Kyllä monet muutkin
esittivät luonnoksesta erilaisia mielipiteitä. Yritin rauhoitella taiteilijaa.
Sanoin että tulevat sukupolvet ratkaisevat sen arvon, emme me.
Noihin aikoihin minulla oli paljon muutakin ajateltavaa.
Poikani Paavali vihittiin ensimmäisen kerran, ja Diderot ja Grimm
365

tulivat yllättäen Pietariin. He kyllä arvostivat Falconetin patsas-
mallia toisin kuin vanha Betskoi. Pitkään neuvoteltuani sain
hankituksi Eremitaasiin Puolan kuninkaan entisen pääministerin kreivi
von Briihlin yksityisen kokoelman, joka käsitti 650 taulua.
Kauppaa pidettiin kuulemma maailmalla jonkinlaisena sensaationa,
kuuluihan kokoelmaan neljä Rembrandtin, yksi Caravaggion ja viisi
Rubensin työtä. Se oli vasta toinen suuri taidehankintani
Preussin Fredrikin kokoelman jälkeen, mutta sittenhän niitä on tullut
niin paljon, että onkohan kellään muulla Euroopassa yhtä
arvokasta kokoelmaa. Minä vaadin, että taulujani hoidetaan hyvin ja käyn
usein Pikku Eremitaasissa niitä katsomassa.
Kun Falconet viimein edistyi työssään, piti Suomesta hankkia se
valtava jääkauden lohkoma kivenmurikka jalustaksi patsaalle. En ollut
niin kiinnostunut, mitä se painoi ja miten se saatiin tuotua, mutta tuhat
miestä sitä kuulemma oli siirtämässä ja monimutkainen
kuljetusjärjestelmä piti rakentaa maalle ja merelle ennen kuin se saatiin Nevan
laituriin. En ole koskaan palvonut Pietari Suurta niin kuin nämä venäläiset
palvovat, mutta kyllä hän patsaan ansaitsee, perustihan hän tämän
kaupungin. Ei kaupunki kanavineen Pietarinkaan jäljiltä hullumpi ollut,
mutta vasta minun hallitusaikanani se on puhjennut kukkaan. En ole
tässä asiassa turhan vaatimaton.
Ennen kuin patsas saatiin jalustalle, alettiin etsiä valajaa. Sitä
etsittiin neljä vuotta. Vihdoin Falconet päätti valaa patsaansa itse.
Silloin elettiin jo vuotta 1776 ja leskipoikani Paavali oli toistamiseen
vihitty. Valamisessa sattui virheitä ja kaikki täytyi aloittaa alusta.
Vasta kolmas valu onnistui. Minun kärsivällisyyteni Falconetin suhteen
alkoi mennä, enkä halunnut enää tavata häntä. On sanottu, että en
maksanut hänelle, mutta kyllä minä maksoin, en vain kestänyt sitä
366

selittelyä ja valitusta. Minähän annoin hänelle mahdollisuuden
työskennellä Pietarissa, asunnon ja ruuan. Falconet lähti ja katosi
Pariisiin. Sain kyllä kuulla, että hänestä tehtiin Taideakatemian johtaja.
En ole käynyt katsomassa hänen töitään Louvressa, en sitä UAmour
menafant -enkeliveistostakaan, joka on niin kuuluisa.
En tiedä ketään Hänen Majesteettinsa lähipiirissä, jota hän olisi
kohdellut yhtä huonosti. Mies teki lähes ilmaista työtä. Hän
epäonnistui kaksi kertaa valamisessa ja Tsarinna tuhahteli. Kun
Tsarinna alkaa vainota jotakin, hän ei muuta mielipidettään,
vaan kiihdyttää itsensä vihaan, ja niin hän kiihdytti itsensä Fal-
conetia vastaan. Keisarinnan suhtautuminen Pietari Suureen on
kaksijakoinen. Toisaalta hän on aina tuntenut vastenmielisyyttä
Pietaria kohtaan ja jaksanut muistuttaa, että Pietari tappoi
oman poikansa. Ja streltsien kaulojen katkomiset hän muistaa
mainita yhä. Toisaalta hän pitää itseään Pietari Suuren
veroisena hallitsijana, ellei mahtavampanakin.
- Madame, kun nyt puhumme tästä asiasta, sanon teille
suoraan, että kohtelitte Falconetia niin väärin, ettei sitä
hyväksynyt kukaan hovissa. Mies oli sairas, hänellä ei ollut rahaa. Te
piditte häntä itsestäänselvyytenä, olitte kiittämätön ja välinpitämätön
häntä kohtaan. Te päästitte hänet lähtemään Pariisiin, vaikka hän
oli murtumaisillaan. Miksi?
- Minulla ei ollut aikaa hänen hyvittelemiseensä.
- Ettekä kutsunut häntä edes patsaan paljastustilaisuuteen,
jonka järjestitte vasta neljä vuotta myöhemmin.
- Leon August Denikin...
367

- Aiotteko saada samanlaisen kohtauksen kuin
uutenavuotena, Madame?
Keisarinna tuijottaa minua. Minä häntä. Hän tietää, ettei
hänellä enää ole varaa riehua, tai minä lähden kohti ovea enkä
ikinä enää aukaise sitä. Hän hillitsee itsensä, mutta ei kerro,
miksi hän muutti suhtautumistaan Falconetiiny joka teki sen
mitä häneltä pyydettiin. Falconet palasi Pariisiin nöyryytettynä
miehenä. Tätä julmuutta en keisarinnassa ymmärrä. Se näkyy
nykyään harvemmin, mutta sitten kun se tulee esiin, se
järkyttää kaikkia. Koskaan Falconetista ei sanottu sanaakaan. Hänet
unohdettiin. Mutta patsas jäi. Aina kun kuulen jonkun puhuvan
siitä, muistutan jopa keisarinnan kuullen: Patsas on
ranskalaisen Etienne Maurice Falconetin luomus.
- Luultavasti hän sai kutsun, mutta oli kuulemma sairas.
- Hän ei saanut kutsua.
-En nyt ole ihan varma, siitä on niin kauan... Kaartin
rykmentit Senaatin aukiolla patsasta vastapäätä olivat sykähdyttävä näky.
Minä ja vieraani seisoimme kunniakorokkeella, ympärilläni eri maiden
lähettiläät, asiainhoitajat, ministerini, hovilaiset ja kutsuvieraat.
Muistelen, että päivä oli kuuma, naiset leyhyttelivät viuhkoilla kasvojaan,
minun puvussani oli lyhyet hihat. Kunnialaukausten pamahtaessa
verho alkoi pudota ja paljasti vaskisen tsaarin hillitsevän takajaloillaan
seisovaa hevosta, jonka etujalat ovat korkealla huimaan loikkaan valmiina.
Hevonen tallaa jalkoihinsa käärmettä, joka kuvaa Pietari Suuren
vihollisia. Siellä se seisoo yhä Senaatin torilla, Pietari viittoo ja johtaa muka
tätä maata, jota johdan minä, Katariina II.
368

Ei mitään katumusta. Ei mitään anteeksipyyntöä. Anteeksi,
ettei teitä pyydetty patsaanpaljastustilaisuuteen. Anteeksi, että
saitte odottaa rahojanne. Anteeksi, että jäitte nimettömäksi,
anteeksi etteivät ihmiset edes tiedä, patsaan teki. Anteeksi
anteeksi...
- Leon, minulle tulee mieleeni nyt aivan toinen asia.
- Mikähän se mahtaa olla, Tsarinna?
- Sinähän tutustuit Tsarskojen uuninlämmittäjän
Jelena Vasiljevna Habalovan perheen papereihin. Ajattelin rauhoittaa
sinua kertomalla, että perhe on siirretty kylmästä mökistä
Tsarskojen vanhan kirkon sivurakennukseen. Määräsin ne mökit
korjattaviksi, lähes kaikkien savupiiput ovat rikki. Lapset pääsevät entiseen
kouluun, matka on lyhyt, mutta nyt äiti on lapsiaan hoitamassa
kotona ensi toukokuuhun, jolloin hän saa itse päättää, ottaako työn
hovissa. Siisti ja tehokas nainen, saatan pyytää hänet omaan palve-
luskuntaani. En voi sietää tällaisia epäkohtia hovissani. Nukun aina
paremmin, kun lasten asiat hoidetaan.
- Madame, tiedän, että lasten kohtalo liikuttaa teitä aina.
- Mutta nyt siihen Suuren neuvoston istuntoon! Tunsin
siellä olevani todella keisarinna.
HE ODOTTIVAT SUURESSA KABINETISSA, KAIKKI
KOLMEKYMMENTÄ miestä. Se huikean korkea sali on eräs kauneimmista huoneista
Talvipalatsissa. Suuret ikkunat ja upeat seinäornamentit. Juuri tämän
369

salin seinillä on kauneimmat maisemamaalaukset mitä
Eremitaasista löytyy. Kaikki huonekalut samaa purppuranpunaista, ikkunoissa
purppuranväriset verhot. Jokaisessa ikkunasyvennyksessä on kullattu
pöytä ja punaiset tuolit, joissa kullatut lyyrat selkänojissa. Tämä
elegantti sadan tuolin kokonaisuus oli Elisabet Petrovnan hankkima.
Näyttävät kandelaaberit ja kristallikruunut. Kynttilöiden sytyttäjillä
on pitkät seipäät, joiden avulla he hoitavat satoja kynttilöitä ja juhlien
loputtua sammuttavat ne. Miehet ovat taitavia, harvoin läikkyy
steariinia pöytäliinoille tai lattioille.
Toisessa päässä salia on pitkä ruokapöytä. Sen ympärille
mahtuu normaalisti 54 tuolia, nyt osa tuoleista oli viereisessä salongissa.
Minun silmiäni kiehtoo tämä purppuranpunainen väri, se on
suunnilleen sama kuin Punaisessa työhuoneessani. Se luo uskomattoman
ylellisen tunteen. Moltke kiinnittää aina erityistä huomiota pöydän
kattaukseen. Eilen pöydällä oli maahan asti ulottuva valkoinen
pöytäliina, astiasto valkoinen, kullalla koristettu. Kukat olivat nekin
valkoisia. Sali kylpi kynttilöiden loisteessa, avoimissa tulipesissä liekit toivat
sekä lämpöä että kauneutta.
Kun tulen saliin, edessä on aina tervehdysrituaali: ensin
kumarrus eteen, sitten oikealle ja sitten vasemmalle. Herrat seisoivat
rivistössä. Olin kiinnittänyt erityisen paljon huomiota pukeutumiseeni.
Syvänvihreän hameen yläosa oli kullanväristä silkkiä ja puolihihat
olivat hameen vihreää. Olin ottanut korviini smaragdit ja hiuksilleni
timanttitiaaran. Herrat tervehtivät syvään kumartaen. Kättelin
heidät kaikki.
Herrat olivat kuin oopperan lavalta; heillä oli kultanauhoil-
la koristetut eriväriset takit ja liivit, jalassa samettiset polvihousut,
röyhelöt kaulassa, rusetit kengissä, sivurullille kammatut
peruu370

kit. Vaikka ollaan Venäjällä, he olivat kuin suoraan Ludvig XVI:n
hovista. Upseereilla oli joukko-osastojensa univormut, värikkäät
asetakit, joissa napeilla nostetut liepeet ja eriväriset epoletit.
Kolmikolkkahatut ja kypärät pysyivät tiukasti vasemmassa kainalossa
heidän seistessään. Pään piti olla paljas keisarinnan edessä. Minua
huvitti, että kaikilla upseereilla oli samanlainen kankipalmikkoi-
nen peruukki. Maan toivo ja aivot, Kirill Razumovski. Kenttä-
marsalkat Golitsyn ja Vasili Dolgoruki. Ihailemani kenttämarsalk-
ka Aleksandr Suvorov oli tullut Etelä-Venäjältä illallisille.
Pysähdyin hänen kohdalleen jo tervehtiessä, liian pitkäksi aikaa. Läsnä
oli myös kabinettini sielu, Zahar Tsernysov...
Kun katselin illallispöydän päästä miesten rivistöä, mietin
yksinäisyyttäni. Puheensorina oli vaimeaa, maljat ja kiitospuheet
seurasivat protokollaa. En voinut olla ahdistumatta liiallisesta
naisen kunnioituksesta niin miehisessä seurassa. He tietävät kyllä, että
saavat seurassani määrätynlaisia vapauksia, joita monikaan
hallitsija ei suvaitsisi pelosta, että hänen auktoriteettinsa kärsii. Minulla ei
ole koskaan sellaisia ajatuksia. Jos hallitsijalla ei ole luontaista
auktoriteettia, hän ei saavuta sitä käskemällä, komentamalla tai
pakottamalla. Kaikkiin ihmissuhteisiin pätee ystävällisyys ja hyvä
käytös. Hallitsija, joka katsoo alamaisiaan ylhäältä alaspäin, ei ansaitse
Suurta Valtaa.
Noudatin protokollaa, niin kuin tein jo silloin, kun olin
suuriruhtinatar. Kun illallinen oli ohi, minä nousin. Kaikki herrat
nousivat. Suuret valkoiset ovet avattiin salonkiin, jossa vieraille
tarjottiin juomia ja jossa he saivat nuuskata. Tämä suuri salonki lienee
Talvipalatsissa ainoa, jonne en koskaan mene. Ja on ehdoton
sääntö, etteivät naiset koskaan mene sinne. Niinpä luovuin emännyy-
371

des tä ja luovutin herrat hovimestareitteni ja intendenttieni
palveltaviksi. Kuljin tämän upean herraseurueen läpi ja tein sen, mitä
aina vastaavassa tilanteessa teen: niiasin ovella.
372

30. LUKU
Lumi tuoksuu, ilmassa on toivoa. Hanget hupenevat. Nevan
rantatiellä kulkevien nenät näkyvät jo kaulaliinojen ja turkiskau-
lusten alta. Joku uskalias on ilman hattua. Ihmiset nuuhkivat ilmaa,
katsovat taivaalle, aurinko viipyy siellä jo kauemmin. Stolovin
veljesten lumentappoaurat joutavat Viipurin kaupunginosan verstaan
varastoon, mutta Gennadilla ja Volodjalla on taskussa sievoinen
summa Pietarin lumikinoksien ansiosta. Nuo punanenäiset viinan
suurkuluttajat kulkevat kuulemma humalassa ylpeinä Nevskillä, kun
rikastuivat pelkällä lumella ja älyllä. Kuka näitä kahta nyt kadehtisi,
sillä koskaan Pietarin kadut eivät ole olleet niin lumesta vapaat kuin
kaikkien aikojen lumisimpana talvena! Kerrottiin, että vain viitenä
päivänä talven aikana Pietarissa ei satanut lunta! Stolovin veljekset
alkoivat juhlia kevään tuloa suurieleisesti samana päivänä, kun
lumentappoaurat vietiin pois kaduilta.
Ja mikä on nyt ollessa Pietarissa, vaikkei omistaisi palatsia.
Pelastuskomitean puheenjohtaja Valeri Popov kävi eilen antamassa
minulle selvityksen ylöskirjatuista yöpymisistä. Pietarin kaupungin
hädänalaisista vain tuhatkunta - näin on rekisteröinnissä
selvitetty - on kieltäytynyt lähtemästä pakkasten ja lumimyrskyjen aikana
komitean järjestämiin tilapäiskodeiksi muutettuihin
tehdasrakennuksiin ja varastotiloihin. Nämä tuhat jääräpäätä saavat jäädäkin jäärä-
373

päiksi, sanoi Popov tiukasti lisäten, että oma syynsä, jos siirtyvät
hautausmaille ikiuneen. Jos ei apu kelpaa, kun sitä nyt on kaikille tarjolla,
siihen ei pakoteta. Näillä näkymin, niin Popovin selvityksessä luki, ei
Pietarissa pitäisi olla nyt lapsia kaduilla. Heitä on pyydystetty kuin
kaloja vedestä, narrattu piirakoilla ja leivällä, otettu kiinni ja suljettu
lempeästi lukkojen taakse. Heitä on pesty, vaatetettu ja syötetty
lämpimissä tiloissa. On perustettu alkeiskouluja näille laihoille likanaa-
moille, on selvitetty vanhemmat, jos heistä on tietoa, on alettu pitää
hylätyistä lapsista huolta. Luostareiden nunnista on tullut sijaisäitejä.
Nevan rannalle nousseet mökit on kaikki asutettu
vakituisiksi kodeiksi. Popovin komitea on vienyt köyhien rekisteröinnin
päätökseen, olen hyvin tyytyväinen. Kaikilla pitäisi olla nyt oikeus edes
jonkinlaiseen paikkaan, jossa voi yöpyä ja jossa on leipää ja
lämmintä. Kaduilta pelastaminen - se tarkoittaa aikuisiakin - toimii. Minun
täytyy palkita Valeri Popov hyvästä työstä, ja hänen lisäkseen kaikki
vapaaehtoiset. Olen luvannut järjestää Pietari Suuren patsaan
ympärillä olevaan puistoon kevätjuhlat ja mennä sinne henkilökohtaisesti
pietarilaisia tapaamaan.
- 	Mutta nyt Leon, toisiin asioihin.
KUN SIIRRYTÄÄN HALLITUSVUOSISSANI 80-LUVULLE, MIELEENI
TULEE SALAINEN KIRJE, JONKA LÄHETIN ITÄVALLAN
HALLITSIJALLE joosef ii:lle jo ennen haminan-matkaamme. Se koski
sopimusta Ottomaanien valtakunnan jakamisesta, eikä siihen tullut koskaan
vastausta. Olin pettynyt ja vihainen. Lähetin uuden kirjeen, edelleen
sa374

laisen, ja tein ehdotuksen: Venäjä auttaa Itävaltaa Preussia vastaan.
Jopa tuli vastaus, että he lupaavat puolustaa Venäjää, jos Turkki hyökkää
sitä vastaan. Niinpä Joosef allekirjoitti Venäjän rauhansopimukset
Turkin kanssa. Olin huojentunut. Olin laskenut aivan oikein, että meidän
oli hyvä suhtautua Joosefiin kuin ystävään ja minun kannattaa ottaa
hänet aina huomioon. Oli muitakin ongelmia. Osmanit olivat suostuneet
Krimin itsenäisyyteen, mutta eivät kuitenkaan hyväksyneet sitä vaan
valvoivat Otsakovin linnoituksestaan kaikkea mitä Krimin ympärillä
tapahtui. Kaani Sagin Giray kuvitteli olevansa Krimin Pietari Suuri,
mutta joutui pakenemaan monta kertaa ja anelemaan meiltä apua.
Potemkin oli etelässä, lähetin kuriirin kutsumaan hänet Pietariin, ja hän
neuvotteli Britannian lähettilään kanssa.
- 	Siis Sir James Harrisin kanssa?
-Juuri hänen. Hän oli silloin ensimmäistä kertaa
lähettiläänä Pietarissa. Välillä hän joutui palaamaan Lontooseen Britannian
ja Yhdysvaltojen välisten rauhanneuvottelujen takia, mutta hän
palasi takaisin Pietariin noin viisi vuotta sitten ja on asettunut nyt tänne
täysin palvelleena.
TURKKILAISET TUKIVAT JÄLLEEN KRIMILLÄ KAPINAA KAANI SAGIN
girayta vastaan. Hänet oli ajettu maastaan. Potemkin ja Sir James
neuvottelivat koko yön. Välillä Potemkin nukkui tunnin, heräsi, ryysti
kahvia, heräsi ja jatkoi lausettaan siitä, mihin oli nukahtanut.
Lopputuloksena kuriirit lähtivät aamulla ratsuineen taas Talvipalatsin sisäpihalta
kuka mihinkin. Potemkin määräsi sisarenpoikansa kenraalimajuri Sa-
moilovin palauttamaan järjestystä Krimille. Grisa tuli luokseni.
Istuimme budoaarissamme itämaisessa pehmustetussa sohvassa kuin vanha
pariskunta, käsi kädessä. Se kaikki oli niin romanttista ja suloista, paitsi
375

puheet... »Kaappaa se Otsakov, että saadaan tie Mustallemerelle»,
sanoin. Hän suuteli silmiäni: »Aitiseni, kaappaan kohta Turkin, kaappaan
mitä vain että saan kaapatuksi sinut syliini.»
- Madame, nimititte silloin samaan aikaan minut ylikamari-
herraksenne. Viikon alussa ruhtinas Potemkin oli kuin kuumeessa,
sekava, silmät punareunaiset, vaatteet yllä miten sattuu. Hän puhui
vain Krimistä, Krimistä, Krimistä...
- Sen viikon lopulla hän muutti kokonaan makuuhuoneeseeni,
me söimme yhdessä, nukuimme yhdessä ja joimme viiniä. Syyskuun
ensimmäisenä hän hyppäsi taas ratsunsa selkään ja matkasi etelään.
Hän ratsasti kolmentuhannen virstan matkan kuudessatoista
päivässä, mikä oli aikamoinen saavutus. Mene, minä sanoin, hoida se Krim
minulle lopullisesti.
Juuri tuollaisena pidän hänestä eniten. Hän nousee hitaasti
tuolistaan ja ottaa tukea käsinojasta. Hän on pyöreä, mutta
mielestäni ei niin lihava kuin hän itse itseään moittii. Hänellä on aina
hyvä ryhti, hän nostaa kauniin päänsä ja samalla rintansa
pystyyn, se tekee hänestä ulkonaisesti naisen, jolla on valtaa. Hänen
yllään on voimakkaan sinipunainen puku, jossa on puolipitkät
hihat. Koruja on. Niitä täytyy olla. Hänen pukunsa ovat avo-
kaulaisia niin aamulla, päivällä kuin iltaisinkin. Näin miehen
silmin hänen kaulassaan on pieniä ryppyjä, mutta ei
häiritseviä. Hän sivuuttaa divaanin, joka on kirjahyllyjen edessä, ja
oikaisee muutaman kirjan, niiden on oltava viivasuorissa riveissä.
Keisarinna ei siedä minkäänlaista epäjärjestystä. Hän kävelee
hitaasti, koskettelee esineitä, ottaa käteensä pienen nuuskara-
sian ja koskettaa sillä nenäänsä. Hän pysähtyy ja luo katseensa
376

loisteliaaseen huoneeseen. Hän oikaisee paksujen pöytäliinojen
hapsuja, niidenkin täytyy valua suorina.
- Leon, kun sitten aikanaan näin Krimin, ajatukseni muuttuivat,
muuttivat muotoaan. Imin kaiken sen ihanuuden syvälle sieluuni ja
ymmärsin, miksi olin kaivannut jotakin mikä oli ollut vain unessa.
Enhän ollut sitä koskaan nähnyt. On siis kaksi Krimiä, se jossa
sodittiin ja jonka maantieteellistä sijaintia hallitsi Mustameri. Siellä on
asunut ihmisiä antiikin ajoista lähtien. Ja toinen Krim, joka tulee esiin
vanhoissa temppeleissä, kirkoissa, rehevissä metsissä, aroilla, puissa,
kukkasissa, tuoksuissa, Dneprin kauneudessa, Mustanmeren
laineissa, värikkäissä vaatteissa, lauluissa, taruissa, keskiyön kuutamossa,
kirkkaissa tähdissä...
- Madame, tehän tapasitte aikoinaan henkilökohtaisesti
Krimin tataarien dauphinin Sagin Girayn, joka tuli seurueineen
Pietariin hallitsemisenne yhdeksäntenä vuotena. Minä muistan, palvelin
häntä. Hän oli hieno mies, näytti pehmeältä runoilijalta.
-Annahan, istuudun ja vaivun muistoihin... Hän antoi
minulle häivähdyksen maasta, jota hän rakasti, josta eli. Hän oli
Venäjän ehdokas kaaniksi, kun Krim itsenäistyi Istanbulista
vuotta myöhemmin. Minä myönsin hänelle 20 000 ruplaa ja
kultaisen miekan. Minä »leivoin» häntä, niin kuin sihteerini Bezborodko
sanoi. »Keisarinna leipoi Girayn ruplilla...» Miksen olisi leiponut.
Raha pehmittää kovasti miehen mieltä. Ja minkä minä sille
mahdoin, että myöhemmin Sagin Giray osoittautui pahimman luokan
sadistiksi. Vuonna 1779 kenraalini Aleksandr Suvorov järjesti
kaanin valtakunnasta yli 30 000 kristityn evakuoinnin ortodoksien
huostaan, mutta suuri joukko heistä kuoli tässä siirto-operaatios-
377

sä. Siitä syytettiin taas Potemkinia ja Rumjantsevia. Rumjantsev-
Zadunaiski... Tonavantakainen. Hyviä miehiä molemmat, Grisa
sekä Pjotr, he halusivat auttaa näitä kristittyjä, mutta joutuivat
miltei tuomiolle.
- Tsarinna, olen kulkenut rinnallenne nuo vuodet. Olin
tietoinen asioista. Luotitte minuun, käskitte koota papereitanne.
Tietenkin seurasin Potemkinin mielenvaihteluita. Tietenkin satoja kertoja
ilmoitin hänet sisään... Toin tietoja muista pyrkijöistä, kysyin,
voitteko ottaa vastaan... Kunnes aloitte pitää minua sihteerinänne...
- Minun Potemkinini alkoi olla koko Krimin ja
Mustanmeren ja niin sanotun eteläisen näyttämön johtaja. Hän vaati
esitettäväksi näytelmän, jonka oli itse kirjoittanut ja ohjannut. Potemkin oli
myös kapellimestari, jonka käden heilautusta kaikki tottelivat. Hän
alkoi vaikuttaa itseoikeutetulta itsevaltiaalta. Ja minun on
myönnettävä, että hän toimi selväjärkisesti ja suunnitelmallisesti. Oli
rakennettu uusi kaupunki, Herson. Potemkin saapui sinne ja antoi käskyn
tunkeutua Krimille. Omallatunnollani on, että venäläiset murhasivat
suruttomasti kapinallisia ja vakasivat ihanan kaupungin Bahtsisarain.
Olen siellä käynyt, kaanien upeassa palatsissa. Kerron siitä Krimin-
matkani yhteydessä. Kaani Sagin Giray otti sen uudelleen haltuunsa,
ja Potemkin palasi omaan kaupunkiinsa Hersoniin. Siitä tuli
kuuluisa ja menestyvä. Satama kukoisti, laivoja rakennettiin, linnoitus
nousi. Vastapäätä oli pieni nyppylä Potemkinin silmien alla, osmanien
tukikohta Otsakov, joka hallitsi Dneprin suistoa. Preussi ja ja Itävalta
tulivat apuun ja Korkea Portti ei vielä aloittanut sotaa minua vastaan.
Nämä liittolaiseni säikäyttivät Turkin.
- Tsarinna, luulen ymmärtäväni, miksi rakastatte Krimiä.
- Krim on ihana, mutta siihen liittyy niin paljon
verenvuoda378

tusta, että sen muistaminen on viedä minulta hengen. Krimiä
koskevia papereita on niin paljon että ne yltäisivät kattoon. Minun Grisani
puhui ja saarnasi... Venäjän oli pakko vallata Krim ja saada pääsy
Mustallemerelle.
- 	Niin saarnaatte tekin!
Keisarinna seisoo erään taulun edessä ja puhuu. Skurin tulee
huoneeseen ja panee hopeatarjottimen kirjoituspöydälle.
Keisarinna oikaisee taulua, joka näyttää olevan hivenen vinossa.
Yhdessä he oikovat sitä ja Skurinin suupielet nousevat. Niin kuin
teetättäisi hymyä... Skurin kävelee tarjottimen luo ja ojentaa
kahvikupin keisarinnalle. Kaikkihan sen tietävät, että kahvi on
paksua kuin musta terva, lusikka ei siinä paljon liiku. Skurin
ottaa tyhjän tarjottimen, kumartaa aavistuksenomaisesti ja menee
ovelle. Pitäisikö muka jotain sanoa. Kurlauttaa kurkkuaan ja
menee. Kun aukaisee oven etuhuoneeseen, Irotska seisoo siellä
odottamassa. Keisarinna katsoo hänen jälkeensä, silmiin asti
leviää hymy.
JUURI NOINA AIKOINA POTEMKIN UNOHTI VÄLILLÄ KRIMIN JA
uudisti venäläisen sotilaan asun. Se oli kauan
muistuttanut preussilaisen sotilaan pukua. Näitä jalkaväen puuteroituja ja
palmikoituja sotilaita oli ihmetelty Venäjällä vuosikausia samoin kuin
peurannahkahousuja ja pitkävartisia saappaita. Kauniita olivat
sotilaani rintamalla, vaan vähemmän kauniita maahan kaatuneina. En
minä olisi voinut naisena tähän vaateuudistukseen ryhtyä, olisin
saanut kenraaleitteni vihat päälleni. Potemkin määräsi sotilaille korvia
suojaavat lämpimät lakit, sukat pois, jalkarätit tilalle, lyhyet hiukset,
379

väljät saappaat jotka oli helppo vetää jalkaan, miekkojen tilalle
pistimet. Potemkin teki senkin! En siis ota kunniaa itselleni.
Huhtikuussa 1783 kenraalini odottivat Grigori Potemkinia
Kubanilla. Minä annoin Grisalleni lähtiäislahjaksi tiedon, että olin
miiksi saattamiseen. Se oli nousemassa Talvipalatsin lähelle. Lupasin,
että sitten kun Krim olisi meidän, palatsi siirtyisi Potemkinin
omistukseen.
Tässä se taas tulee. Hän ilmoitti, nimenomaan ilmoitti,
ministereilleen juuri saman: kun Krim on meidän, Venäjän tulee kiittää
Krimin valloittamisesta ja Hersonin perustamisesta Grigori
Potemkinia. Siksi Venäjän täytyy lahjoittaa Taurian palatsi hänelle,
miehelle, jonka ansiota ovat Venäjän uudet rajat.
VUONNA 1783 KRIMILLE ISKI KONSTANTINOPOLIN
RUTTOEPIDEMIA. Se muistutti Moskovan ruttoa, mutta oli lievempi. Sen sanottiin
päässeen leviämään Potemkinin piittaamattomuuden takia. Totuus
on, että juuri hän määräsi karanteenin ja onnistui pysäyttämään
epidemian. Sain salaisen tiedon, jota en pitänyt salassa, nimittäin että
tämän juorun Potemkinin piittaamattomuudesta oli pannut liikkeelle
laivastoministerini Ivan Tsernysov, joka vihasi, inhosi ja halveksi
julkisesti Potemkinia siksi, että tämä oli rakennuttamassa omaa
Mustanmeren laivastoaan. Miehet olivat ilmiriidassa. Miten Me,
Keisarinna, selvitimme asian? En moittinut sanallakaan laivastoministeriä.
myöntänyt 100 000 ruplaa rakenteilla olleen Taurian palatsin val-
380

Ylensin Potemkinin kenttämarsalkaksi. Ylensin hänet myös Sotakol-
legion presidentiksi. Liitin Taurian eli Krimin provinssin Potemkinin
valtavaan Uuden Venäjän varakuningaskuntaan. Hänestä tuli koko
etelän varakuningas. Vihamiehet kalpenivat, Tsernysov
ensimmäisten joukossa. Sellaisia matelijoita minun hallinnossani!
Mutta Potemkin antoi kuin kultalautasella minulle,
rakastamalleen keisarinna Katariina II:lle, sen jumalaisen maan. Krimillä
alettiin vannoa valoja. Kautta vanhan Krimin kaanikunnan murzat ja
mullahit vannoivat Koraanin nimissä valansa ortodoksiselle
Katariinalle. Potemkin otti valat vastaan. Sagin Girayn erohakemus luettiin
Suvorovin edessä. Myöhemmin Potemkin kirjoitti minulle:
»Madame, olette valaissut aikakautta...» Hän lisäsi, että olen liittänyt
Venäjän alaisuuteen alueita, joista Aleksanteri Suuri olisi vain
unelmoinut. »Krim ja Herson on Katariinan käsissä.» Ja hän lisäsi, että uusi
raja lupaa rauhaa Venäjälle, kateutta Euroopalle ja pelkoa osmanien
Portille. Luin nämä kiitokset, mutta minun on rehellisesti sanottava,
että se kaikki oli kenraalieni ja uskottujen miesteni työtä. Minä vain
allekirjoitin.
Sitten alkoi kuuden kuukauden hiljaisuus, jolloin en saanut
Potemkinilta ainuttakaan viestiä. Sellaista ei ollut koskaan ennen
tapahtunut. Mietin, pohdin, kirjoitin useita kirjeitä, kyselin. Ei
vastausta. Miksi tämä hiljaisuus. En tiedä. Loukkaannuin syvästi. Arvaan,
että sisarentyttäret Varvara Golitsyna,Tatjana Jusupova, Aleksandra
Branicka ja Jekaterina Skavronskaja veivät hänen aikansa. Tai sitten
Jekaterina yksin... Sitten kirjoitin vielä yhden kirjeen, jota en koskaan
anna kenellekään luettavaksi. Pelästyin, sillä olin kuullut hänen
alkaneen myydä palatsejaan ja muita asuntojaan, hevostallejaan
hevosineen ja huonekalujaan aikomuksenaan muuttaa Italiaan. Olin varma,
381

että hän oli tullut hulluksi niin kuin Grigori Orlov. Että minulla oli
niin suuri vaikutus rakastajiini, että he menettävät järkensä!
Vihdoin tuli vastaus. Hän oli kokenut menettäneensä valtansa
ja minun rakkauteni. Mutta olin kirjoittanut, miten me kaksi vahvaa
ihmistä liityimme yhteen, emme ainoastaan rakkauden sitein, vaan
tasolla, joka on vain ani harvoille tässä maailmassa sallittu. Siinä
kirjeessä minä en ollut Grisaani kohtaan vain hallitsija - vaan nainen.
En vain vallasta päättävä nainen, vaan miestä kunnioittava, valtaa
jakava nainen. Mutta nainen kaikilla soluillani. Hän palasi.
Kokosin aamulla erilaisia nimiä paperille. Tunsin tarvetta koota
heidät, katsoa heidän nimiään omalla käsialallani. He olivat ihmisiä,
joita ilman en olisi pystynyt hallitsemaan. Velvollisuuteni oli käyttää
heihin valtion salaisia voimakeinoja. Käytin niitä taitavasti, mutta en
koskaan loukkaavasti. Minulla oli vain oltava kaikki langat käsissäni.
Jos huomasin heissä vilppiä, teetätin poliisiraportteja ja joskus
jähmetin uhrini lamaannuttamalla. Mieheni Pietari III lakkautti
Salaisen kanslian, mutta harva tiesi, että jotakin sen kaltaista minulla oli
yhä alaisuudessani. He olivat siis kaikki suurentavan lasin alla.
Osa heistä kuului kabinettiini. Joskus paikalla oli kuusi, joskus
kuusitoista. Kaikilta heiltä kysyin neuvoa, kaikki he kysyivät minulta
neuvoa. Ainoa vaatimukseni oli, että he olisivat minua kohtaan
rehellisiä. Siedin pilkkaa, arvostelua, myös ruhtinas Stserbatovin pisteliäitä
puheita, jotka levisivät kulovalkeana hovissa. Olin hänen mielestään
pöyhkeä, itsekäs, en osannut luoda aitoja ystävyyssuhteita. Imartelen
382

muka miehiä, mutta käytettyäni nakkaan heidät saman tien
nurkkaan. Valta on elämässäni ensimmäisellä sijalla. Olen kuulemma
ruhtinas Stserbatovin mukaan sanonut, että rakkaus ja valta kulkevat käsi
kädessä elämässäni, sillä hän joka rakastaa enemmän, häviää.
Positiivista hänen puheissaan on se, että olen hänen mielestään
huomattava kaunotar, älykäs ja miellyttävä. Rakastan kuulemma kunniaa, ja
tavoittelen sitä väsymättä. Minäkö kaunotar?
Mitäpä tuohon lisäämään. Stserbatov oli äänekäs ilkeä mies.
Viiltävän rehellinen sanoissaan. Hän ei kunnioittanut edes
keisarinnaa. Hän vaikutti minun mielestäni naisten hylkäämättä.
Ehkä keisarinnankin? Mutta näenhän minä, miten keisarinnaa
hivelee kaikki mitä hänestä puhutaan. Olkoon sitten vaikkapa
ilkeää. Olen varma, että keisarinna kosti Stserbatovin sanat.
Hänellä oli omat naiselliset keinonsa. Hän saattoi suipistaa
suutaan, räväyttää silmänsä suuriksi, naurahtaa käheästi,
kohentaa ryhtiään ja viedä kätensä rintojensa suojaksi niin kuin ne
yrittäisivät karata. Sitten hän pyyhkäisi olkapäältään
peukalolla ja keskisormella näkymättömän roskan ja käänsi ylhäisen
harkitusti miehelle selkänsä. Pienellä eleellä keisarinna unohti
miehen, joka oli yrittänyt keimailla hänen edessään. Tässä
tapauksessa olen täysin keisarinnan puolella.
383

31. LUKU
Vuoden 1781 lokakuun alussa poikani Paavali ja miniäni Maria
Fjodorovna lähtivät matkalle Eurooppaan. Matka on
minulle edelleen suuri mysteerio. En tiedä puoliakaan mitä sillä matkalla
tapahtui, en ehkä saa koskaan tietääkään. Mutta kerron sen, minkä
tiedän. Suostuttelin entisen ulkoministerini ja Paavalin kasvattajan
Nikita Paninin ja hänen sisarenpoikansa ruhtinas Repninin
ehdottamaan, että poikani ja hänen vaimonsa matkustaisivat Eurooppaan
katsomaan maailmaa ja kokemaan jotakin uudenlaista ja avaraa.
Toivoin heille eräänlaista lomamatkaa, vapaana Venäjän protokollasta ja
sisäänlämpiävyydestä. He innostuivat ajatuksesta.
Matkan valmistelut olivat jo pitkällä, mutta sitten tapahtui
jotain merkillistä, he kieltäytyivätkin lähtemästä. Syynä sanottiin
olevan pelko, että isorokkorokotus tappaa heidän molemmat
poikansa. Tohtori Dimsdale oli tullut Pietariin varta vasten rokottamaan
Aleksanteria ja Konstantinia, minut ja Paavalinhan hän oli rokottanut
jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Ajattelin, että ehkä Panin oli
jotenkin lietsonut tätä hysteriaa, hän olisi halunnut lähteä matkalle
mukaan, mutta minä estin sen. Joka tapauksessa matkajärjestelyt
keskeytettiin, ja suuriruhtinas Paavali oli kuin vapiseva haavanlehti.
Selitin, ettei Itävallan Joosefin kutsua niin vain jätetä huomiotta.
Vähitellen alkoi valjeta, että Nikita Paninin vaikutusvalta
poi384

kani asioissa alkoi olla liian suuri. Panin oli pelotellut Paavalia Pietari
Suuren pojan kohtalolla. Pietarin ainoa poika Aleksei oli ollut
suuren pelon vallassa, sillä hänen isänsä halveksi poikaansa, uhkasi
tehdä tämän perinnöttömäksi ja sulkea luostariin. Aleksei oli paennut
rakastajatarensa Afrosinjan kanssa Wieniin ja sieltä Napoliin.
Pietarin lähettiläät sieppasivat Aleksein ja toimittivat hänet Venäjälle, jossa
hän joutui julkisesti luopumaan kruununperimyksestä. Pietari syytti
poikaansa salaliitosta. Sitä ei ollut. Se oli vain Pietari Suuren
vainoharhaisuutta. Kahden kidutuskerran jälkeen Aleksei sai
kuolemantuomion. Hän kuoli sydämen kouristukseen vuoden 1718
kesäkuussa. Ei ole todisteita, murhasiko Pietari Suuri ainoan poikansa, mutta
minulla on syvä aavistus, että niin oli. Pietarin kuoleman jälkeen
valtaistuimelle nousi hänen vaimonsa Katariina I. Sitten, järjestyksessä:
Pietari II, Anna, Iivana VI, Elisabet ja mieheni Pietari III. Olen siis
seitsemäs hallitsija Pietari Suuren jälkeen.
Tämän kauhutarinanko Aleksein kohtalosta Nikita Panin
syötti pojalleni Paavalille luullen, että minä, hänen äitinsä, olen
samanlainen barbaari kuin Pietari Suuri! Oliko Paavali niin hermoherkkä,
että alkoi kuvitella sitä todellisuudeksi. Oli miten oli, vihdoin
kuitenkin tuli ilmoitus Talvipalatsiin, että suuriruhtinaspari aikoo sittenkin
lähteä.
HERRASVÄKI LÄHTI PAVLOVSKISTA HOVEINEEN JA SAATTUEINEEN
SUURIRUHTINAAN JA SUURIRUHTINATTAREN ARVON MUKAISESTI.
He matkustivat incognito kreivi ja kreivitär Severnyin nimellä, Comte
385

et Comtesse du Nord. Miniäni Maria Fjodorovna pyörtyi dramaattisesti
vaunuissa hyvästeltyään pojat. Aleksanteri ja Konstantin tuotiin
luokseni Talvipalatsiin. Paavalin ja Marian matkaseurueeseen kuului ruhtinas
Aleksandr Kurakin poikani adjutanttina, ja toisena adjutanttina,
lähinnä Marian turvallisuudesta vastaavana, eräs Bibikov-suvun jättiläinen.
Matka alkoi Suomenlahden rantatietä Pietarhovin ja Oranien-
baumin ohi kohti Puolan rajaa. Minun elämäni mies, entinen
rakastajani kuningas Stanislaus Poniatowski otti heidät vastaan linnassaan
Varsovassa. Tiesin tämän hienon miehen käytöstavat enkä ihmetellyt,
miten elegantisti ja hienostuneesti hän huolehti pojastani ja miniästäni.
Hän oli tarjonnut linnastaan huoneiston heidän käyttöönsä ja
järjestänyt sikäläiselle noblessille vastaanoton heidän kunniakseen. Tiedän,
että hänen on täytynyt tuntea itsensä nöyryytetyksi Puolan
tapahtumien johdosta jo silloin.
Stanislauksen ja minun välillä oli vuosikausien hiljaisuus.
Loukkasin häntä Dneprillä Krimin-matkallani. Anoin anteeksiantoa
ja sain. Venäjä ja minä olimme syyllisiä Stanislauksen syrjäyttämiseen,
mutta suurin syy siihen oli yleispoliittinen tilanne. Viime kesänä
kutsuin Puolan entisen kuninkaan Pietarhoviin, ja siitä tapaamisesta asti
olen ajatellut vain häntä. Hän asui Pietarhovissa Marlyn pikkupalat-
sissa Monplaisirin vieressä viisi päivää.
En ollut suuriruhtinasparin matkalla mukana ja kaikki tietoni
perustuvat muiden kertomaan, kirjeisiin ja kuriireihin, joita onneksi
oli liikkeellä paljon. Ensimmäiset viestit olivat yhtä ylistystä. Joosef
II oli matkustanut suuriruhtinasparia vastaan Itävallan rajalle ja
Wienin hovissa heitä juhlittiin suunnattoman loiston keskellä. Severnyin
kreivipari otettiin vastaan suurellisesti, ja kuulin, että Maria
Fjodorovna oli hurmannut itävaltalaiset hienostuneella pukeutumisellaan ja
386

hymyllään. Maria Fjodorovnallakin oli matkan suhteen oma
surunsa. Vaikka hän pääsi perheensä luokse Wurttembergiin, hän joutui
menemään sinne ilman lapsiaan, vaikka olisi halunnut heidät mukaan.
Suuriruhtinaspari viihtyi Wienissä lähes kuukauden ennen
kuin jatkoi matkaa Habsburgien vieraiksi Italiaan. Toscanassa he
vierailivat Leopoldin veljen luona ja laskeutuivat sitten Italian
halki Napoliin. Illallisia, tanssiaisia ja vierailuja riitti. Maria Fjodorovna
valloitti ihmiset, mutta Paavali oli usein nyreä ja pahantuulinen niin
kuin hän on kotonakin. Vaunukaravaanin liikkuminen oli niin
hidasta kuin kuvitella saattaa, vaikka hevosia vaihdettiin tiheään. Kerran
Maria Fjodorovna oli jopa ratsastanut pitkän tovin vaunujen vierellä,
mikä oli närkästyttänyt Paavalia.
Heidän seuraava päätepisteensä oli Pariisi, mutta jo sitä ennen
sain viestejä, että poikani oli lähestynyt Fredrik Suurta ja pyytänyt
saada vierailla Berliinissä ennen paluuta Pietariin. Sieltä tuli kohtelias
kieltäytyminen. Paavali joutui nöyrtymään, Fredrikin hoviin ei niin
vain menty ilman kutsua. Tämä asia on salaperäinen. Oliko
tapaaminen Fredrikin kanssa ollut Paavalille tärkein syy lähteä matkalle?
Toisaalta en millään ymmärtänyt Fredrik Suuren käytöstä ottaen
huomioon, miten Paavali samoin kuin miesvainajani Pietari olivat aina
ihailleet häntä. Miksi hän ei ottanut Paavalia vastaan? Aavistin
jotakin, ja sainkin epäilyksilleni vahvistusta myöhemmin.
Pariisissa suuriruhtinaspari sai kutsun Conden prinssiltä Chan-
tillyn linnaan. Prinssi ja hänen puolisonsa paronitar d^berkirch
järjestivät heidän kunniakseen upeat juhlat. Paronitar on Maria Fjo-
dorovnan lapsuudenystävä. Sataaviittäkymmentä vierasta varten oli
kolmesataa palvelijaa. Illallinen syötiin Rakkauden saarella ja juhlat
päättyivät juhlatanssiaisiin.
387

Paavali ja Maria Fjodorovna asuivat Versaillesissa Ludvig
XVLn ja Marie Antoinetten loisteliaassa hovissa. Sain yllättäen Itä-
vallan Joosef II:lta kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa Pariisiin
hoitamaan eräitä asioita ja vierailleensa sisarensa Marie Antoinetten luona.
Sieltä hän jatkaisi matkaansa tapaamaan Fredrik Suurta. Joosef halusi
vain tervehtiä minua ja kertoa ilonsa, että oli tavannut jälleen
poikani. Sekin kirje mietitytti minua... Sitten ajattelin, että mitäpä
minulle Venäjän maatuskalle kuuluu, jos Itävallan keisari seikkailee
vaunuillaan pitkin Eurooppaa! Se minua kuitenkin ihmetytti, että hän
oli tullut niin yllättäen eikä ollut kertonut Paavalille Wienissä, että
he tapaavat pian Pariisissa. Poikani ei ainakaan ollut maininnut siitä
minulle kirjeissään.
Paavali oli herättänyt Pariisissa huomiota puhumalla pahaa
Potemkinista. Luultavasti kaikki tiesivät kuka Potemkin oli, mutta
kiinnostiko puheenaihe Pariisia. Muistan sen, että poikani
Paavalin ja Potemkinin välit olivat menneet poikki ennen Paavalin lähtöä
Pietaristapa kuriirien mukaan Paavali oli käyttänyt kaiken
voimansa jo Wienissä haukkuessaan Potemkinia keisarille. Keisari oli ollut
mietteissään. Minä olen tavannut Joosefin usein, luulen hänen olevan
hyvä hallitsija. Mutta onko poikani hyvä poika? Sain Pariisista
eräältä lähettiläältäni kirjeen, jonka mukaan Paavali olisi kuiskinut
vaihtaneensa preussinmielisyysfredrikin itävaltalaisjoosefiin. Olin
huolissani enkä ymmärtänyt, mistä oikein oli kysymys. Tunsin hyvin poikani
ja tiesin, ettei Preussin ja Fredrikin ihailua noin vain vaihdeta
Itävaltaan ja Joosefiin.
He viipyivät Ranskassa kuukausia kiertäen myös maaseutua.
Heidät kutsuttiin useihin linnoihin, olihan Paavali sentään
Venäjän tuleva kruununperijä. He käyttivät Versaillesin asuntoa kuin
388

kotiaan. Heidän emäntänään oli Ranskan kuningatar Marie
Antoinette. Minun sieluni kutistuu ja ohimoitani särkee ajatellessani miten
kaunis, viehättävä ja toisaalta lapsellisen tyhmä Marie Antoinette oli.
Hän oli vieraantunut tavallisesta elämästä eikä ymmärtänyt
köyhälistöön kuuluvien kansalaistensa hätää. Ranska kääntyi häntä ja
kuningasta vastaan. Tämän verran annan vihalleni ja säälillekin periksi, että
osasyynä Ranskan vallankumoukseen oli ehkä kaikkein eniten
kuningasparin ja hovin piittaamattomuus siitä, mitä maassa tapahtui.
Poikani vieraillessa Pariisissa Marie Antoinette ja hänen
kuninkaansa Ludvig eivät aavistaneet, että he molemmat tulisivat päättämään
päivänsä giljotiinissa. Taas törmään tuohon hirveään vallankumous-
sanaan, ja päänsärkyni voimistuu.
Paavali ja Maria olivat olleet matkalla neljätoista kuukautta.
Oli aika muistuttaa, että Paavali oli Venäjän suuriruhtinas ja hänen
vaimonsa Venäjän suuriruhtinatar. Ihmettelin itsekseni, miten
pienten poikien äiti ja isä viipyivät niin kauan maailmalla ja jättivät
lapsensa suruttomasti babuskan hoiviin. Sain taas kirjeen Itävallan
Joosefilta ja siitä selvisi, että Paavali viivytti kotiintuloaan, koska hänellä
oli yhä päähänpinttymä saada tavata Fredrik Suuri. Yhtä jääräpäisesti
Fredrik kieltäytyi tapaamasta poikaani. Minä annoin käskyn: kreivi ja
kreivitär Severnyin oli palattava kotiin.
Toivoin, että he olisivat matkaansa tyytyväisiä, mutta väsyneitä
he ainakin olivat kotiin tullessaan. Huomasin heti, että Maria Fjodo-
rovna oli raskaana. Pojat, Aleksanteri ja Konstantin, olivat miltei
unohtaneet vanhempansa. He katsoivat peloissaan äitiään, jonka hiukset oli
kammattu korkeaksi torniksi. Kamarineitojen mukaan Maria Fjodo-
rovna tuskin mahtui kumartumatta kulkemaan Pavlovskin ovista, sillä
hiustötterö hipoi ovien yläkarmeja. Lapset eivät rynnänneet vanhem-
389

piensä syliin, he vierastivat varsinkin äitiään ja piilottivat pienet
nenänsä minun pukuni poimuihin. Me tuijotimme toisiamme
hämmentyneinä, poikani ja minä. Hänen kasvoillaan oli luoksepääsemättömän
sulkeutunut ilme niin kuin aina. Vieraillessani Pavlovskissa näin
valtavan kasan Pariisista tuotuja laatikoita täynnä hattuja, Ranskan ja Marie
Antoinetten uutta muotia. Ne olivat kuin mehiläispesiä, niissä oli röy-
helöitä, rusetteja ja yhdessä kokonainen puutarha omenoineen. Minä
nauroin, Leon. Lähetytin Marian hepenet takaisin Pariisiin.
PAAVALIN KASVATTAJA NIKITA PANIN KUOLI PIAN
MATKALAISTEN paluun jälkeen. Hän oli ollut Ulkoasiain kollegiossa hallitus-
kauteni alusta vuodesta 1762 ja pyynnöstäni eronnut tehtävästä
vuonna 1781. Siis pitkä päivätyö, yhdeksäntoista vuotta. Paninista sanottiin
hovissa, että »hän istui Venäjän ulkopolitiikan päällä kuin turpea,
unelias rupikonna». Tämä tihrusilmäinen suursyömäri ja
kurtisaanien kanssa irstailija oli minulle aina ystävällinen. Solmimme
aikoinaan suuriruhtinattarena ollessani kirjeskandaalieni aikaan erittäin
tärkeän ystävyyden siitäkin huolimatta, että tiesin hänen halunneen
valtaistuimelle poikani Paavalin ja minut sijaishallitsijaksi. Vaikka en
surrut Nikita Paninin kuolemaa, mieleeni hiipi haikeus. Jokin
aikakausi päättyi, toinen alkoi.
Jos olin olettanut, että tällainen toista vuotta kestänyt matka
olisi antanut pojalleni Paavalille jotakin uutta mihin tarttua, olin ollut
väärässä. Hän muuttui entistä vaikeammin lähestyttäväksi. Hän
sulkeutui Hatsinaan ja koulutti siellä preussilaista rykmenttiään kuin
390

virallinen isänsä Pietari muinoin. Sydämeeni koski. Minulla oli kaksi
poikaa, Aleksei oli eurooppalainen, innokas peluri, mutta sivistynyt ja
lukenut mies.Toinen poikani... Luulin, että matka olisi saanut hänet
kiinnostumaan hallitsijan tehtävistä, kun hänet otettiin niin
kunnioittavasti vastaan Euroopan kaupungeissa. Mutta en saanut häntä
istumaan ministereiden kokouksissa enkä komiteoissa. Yritin kannustaa
häntä edes lukemaan hallintoon liittyviä asiapapereita, mutta hän ei
ollut kiinnostunut. Niin hän toimii tänäkin päivänä. Ajattele Leon,
jos minä tästä kuukahdan, tilalleni tulee oma poikani, jolla ei ole
pienintäkään käsitystä, miten valtavaa Venäjänmaata hallitaan.
Euroopan-matkan jälkeen hänestä tuli vain entistä ilkeämpi
minua kohtaan. Mitä Napolissa, Wienissä ja Pariisissa silloin
tapahtui? Muistan, että he puhuivat matkastaan vain vähän, luettelivat
tapaamiaan ihmisiä, ei muuta. Mutta sen jälkeen Paavali ei
puhunut enää Fredrik Suuresta. Tai enhän minä nykyään tiedä pojastani
enää mitään, hän suostuu tulemaan vain pakollisiin hovin
tilaisuuksiin. Sanovat, että hänellä olisi rakastajatar...
Miesvainajani Pietari ei ole Paavalin isä, vaikka he ovat kuin
samasta puusta veistetyt. He ihailivat Preussia, he puhuivat
Preussista, he halusivat olla preussilaisia. Minua pelkkä sana puistatti. Mitä
sellaista Preussilla oli, mitä ei Venäjällä ollut? Sekä virallinen isä että
poika ihailivat Preussin sotaväkeä, mutta kummallaan ei ollut
aavistustakaan itse maasta ja sen kansasta. Se oli suuri. Ja Fredrik Suuri oli
suuri. Ja sotaväki oli suuri. Poikani Paavalin ihailu oli sokeata.
Ajattelin aikoinaan, että olisi pitänyt lähettää Paavali Fredrik II:n oppiin.
Hän olisi oppinut hallitsemista. Itse olin hallituskauteni alussa
yrittänyt korjailla ja uudistaa Venäjän lakeja Nakazilla, Ohjeillani, mutta
ne haudattiin kylmästi. Paavalilla olisi ollut mahdollisuus koko ikänsä
391

tutkia ja muokata Venäjän vanhaa lainsäädäntöä, mutta Nikita Panin
ja Ivan Betskoi varjelivat häntä kaikelta, mikä liittyisi hänen
mahdollisiin tuleviin tehtäviinsä hallitsijana. Se kostautuu sitten, kun minua
ei enää ole.
- Madame, suuriruhtinaan Euroopan-matkasta on jo
neljätoista vuotta, mahtaako kukaan siellä enää muistaa häntä tulevana
hallitsijana.
- Uskotko sinä, että hänestä tulee hallitsija?
- En ole varma, Teidän Majesteettinne. En ole alkuunkaan
varma. Uskon vain, mitä te sanotte. Ettehän te voi ääneen valehdella,
sillä olette sanonut minulle monta kertaa, että haluatte Aleksanterin
seuraajaksenne.
Jäätävä hiljaisuus. Minusta tuntuu kuin kellot lakkaisivat
tikittämästä. Ikään kuin ikkunoiden takaa Nevan rantatieltä ei kuuluisi
ääntäkään, ei edes hevosen hirnumista ja vaunujen natinaa. Ja
vaikka Talvipalatsissa on paksut seinät, on kuin ihmiset
hidastaisivat askeleitaan Nevan rantatiellä ja tietäisivät, että
keisarinna on tulipunainen kasvoiltaan ja kehittelee suurta kohtausta.
Että hän huutaa kohta niin, että vartiokaarti Suuren gallerian
toisessa päässä juoksee asemiin. Mitä minä äsken sanoin?
Totuuden. Hän on sanonut minulle useita kertoja ääneen, että
hallitsijaksi hänen jälkeensä nousee Paavali, mutta että
Paavalin täytyy luovuttaa välittömästi kruunu Aleksanterille, jota on
jo nyt alettu kasvattaa hallitsijaksi. Siis keisarinna aikoo
antaa julistuksen, että hänen jälkeensä kruunu lopullisesti siirtyy
keisarinnan pojanpojalle Aleksanterille. Onko se jo laadittu
valmiiksi? Miksi hän raivostui pelkästä äänensävystäni? Mutta kun
392

hän on nyt taas valmiina iskemään kuin käärme, minun täytyy
käyttää hänen mielentilaansa hyväkseni ja tyhjentää itseni
kaikesta kertyneestä. Ehkä se auttaisi häntäkin vapautumaan siitä,
mikä painaa hänen hartioitaan aina vain enemmän ja enemmän.
Siitä, mikä on vuosikausia vainonnut myös minua.
- Tsarinna, pyydän anteeksi kysymystäni, mutta miksi te ette
kerro pojallenne Sergei Saltykovista, hänen oikeasta isästään? Teillä
olisi syy kertoa miesvainajanne kyvyttömyydestä, eikä poikanne
voisi kääntyä vastaan, jos tietäisi, miksi juuri Sergei Saltykov valikoitui
hänen isäkseen. Tosiasiassa se oli keisarinna Elisabetin valinta.
- Kuinka sinä Leon August Denikin otat oikeudeksesi neuvoa
Hänen Majesteettiaan!
- Ystävyyden nimessä, Madame. Jokaisella rehellisellä
ystävällänne on oikeus muistuttaa tosiasioista. Me olemme puhuneet usein
rehellisyydestä. Te olette itsekin myöntänyt, että ylös kirjaamanne
muistelot eivät pysy totuudessa, että olette kaunistellut niitä.
Tsarinna, mitä minun työlläni on virkaa, jos joka asiassa myötäilen teitä?
Muistattehan, ettei Paavali tiedä mitään miehestä nimeltä Sergei
Saltykov. Ja mitä tulee suuriruhtinasparin matkaan, se synnytti heissä
kauhua jo alkumetreillä, kun he muistivat Paninin kertomukset
Pietari Suuren kostosta omalle pojalleen. Suuriruhtinaspari pelkäsi, että
te jatkatte traditiota!
- KUINKA SINÄ USKALLAT VERRATA
SIVISTYMÄTÖNTÄ JA BARBAARISTA PIETARI SUURTA JA MINUA
KESKENÄÄN! HÄN OLI MURHAAJA. MURHAISINKO MINÄ
OMAN POIKANI!
393

Kuulen Skurinin hätääntyneen äänen. Heti perään Irotska
kurkistaa ovesta. Keisarinna ponnahtaa ihmeen kevyesti
nojatuolistaan ja jää nojaamaan uhmakkaana ja raivoa täynnä
kirjoituspöytään. Kieltämättä vaikuttava näky, silmät iskevät
salamoita, kädet ovat nyrkissä. Tanakka vartalo on kuin iskuun
kallistunut. Hän ei hallitse itseään. Sanoin taas totuuden.
Pietari Ill. n murha on yhä hänen tunnollaan. Hän ei kestä sitä nyt.
Keisarinna raivostuu silmittömästi, jos siitä edes puhutaan.
Istun rauhallisesti ja epäkunnioittavasti hopeapöytäni takana ja
katson papereita. En ryntää seisomaan kun hän ryntää. Mitä
rauhallisempi olen, sen nopeammin viha laantuu. Parempi
vaipua ajatuksiin. Minun täytyy muistuttaa mieleeni, mitä silloin
suuriruhtinasparin matkalle lähdön kynnyksellä tapahtui.
Paavali pelkäsi äitiään, ja välit äitiin olivat huonot. Matka
saattoikin olla keisarinnan kosto Paninille. Tai keisarinnan kosto
Paavalille. Olin silloin ja olen nyt kuolemanväsynyt näihin
vehkeily ihin. Olen väsynyt ainaisiin Pähkinälinna-uhkauksiin. Siitä
muistutetaan, sillä pelotellaan. Keisarinnalla on yhä sen
avaimet. Hän napsauttaa sormiaan ja taas joku onneton joutuu
Pähkinälinnan tyrmään. Siinä kohtaa hän käyttää puolustamaansa
suurta valtaa! On pysyttävä rauhallisena. En anna nytkään
periksi hänen vihalleen, joka voi aiheuttaa minussa sydämen
kohtauksen. Kun hän edelleen seisoo kuin tuomion jumalatar,
nousen minäkin. Seisomme vastatusten, minä en paina päätäni,
en laske katsettani. Seison ja tuijotan. Tässä on nyt tahtojen
taistelu, keisarinnan ja minun. Hänen suunsa on viivasuorana,
silmät ovat pistävät. Hänen omaatuntoaan kolkuttaa niin paljon,
että hänen ainoa keinonsa vaientaa se on vetäytyä taas
ikku394

nan ääreen. Hän kääntyy; kävelee verhojen luokse, pysähtyy ja
katsoo kauas horisonttiin, yossa laskeva iltapäivän aurinko luo
oranssin hehkun Nevan toiselle puolelle. Seison tässä vaikka
tuomiopäivään saakka. Yhtäkkiä hän nähtävästi muistaa, että
minä voin myös koota paperini ja lähteä rauhallisesti pois. Voin
lähteä saman tien Pavlovskiin ja jättää hänet. Hänen raivonsa
laukeaa, hän palaa kirjoituspöytänsä luokse, istuutuu ja alkaa
tuijottaa papereitaan. Kuinka monta tällaista raivokohtausta
hän on saanut sitten kesän, kun olemme piehtaroineet Hänessä
Hänestä Häneen!
- Anteeksi, Leon.
- Pyydän anteeksi, Madame.
- En minä opi mitään, olen aivan liian vanha. Olen väsynyt,
mutta on vielä liian paljon kerrottavaa. Jospa sinä jaksaisit taistella
minun kanssani, minäkin yritän...
- Tsarinna, minun ei olisi pitänyt muistuttaa Nikita Paninin
sanoista. Minähän tiedän totuuden. Pyydän anteeksi, en ajatellut
kuinka se koski teihin.
- Unohdetaan se, Leon. Minulla on tässä edessäni ylös
kirjaamani paperit. Nämä ovat salaperäisimmät koko hallituskauteni ajalta.
Näissä on totuus, mutta se on minulta salattu. Kirjoitin nämä samana
iltana, kun kaikki tapahtui.
- Kertokaa, Madame.
395

TÄMÄ ON LUULTAVASTI ELÄMÄNI JÄRKYTTÄVIN TAPAHTUMA. Se
koskee minuun niin sanomattomasti. Ei, Leon, tässä eivät kyyneleet
auta, tässä särkyy sydän. Palaan Paavalin ja Marian matkaan, jolla
he olivat olleet jo yli vuoden. Aleksanteri ja Konstantin olivat
luonani Talvipalatsissa. Lastenhoitajat hoitivat heitä, yönsä he
nukkuivat huoneessaan minun huoneistoni lähellä. Eräänä iltapäivänä istuin
yksin budoaarissani, kun Skurin tuli ovelle kysymään, voisiko Hänen
Majesteettinsa ottaa vastaan erään kuriirin, joka on tullut
Moskovasta. Hänen asiansa oli erittäin salainen.
Mies astui sisään ja sulki oven perässään. Hän kumarsi syvään
lakki kädessä. Hän oli pitkä mies, kasvot olivat vakavat,
pukeutuminen ja käytös paljastivat hänet upseeriksi. Hän oli likainen ja uupunut,
hyvin rasittuneen näköinen. Kun pyysin häntä istumaan, hän totteli
heti, nosti lakin syliinsä ja laski kädet käsinojille ikään kuin
pitääkseen itsensä sillä tavoin suorassa. Minä katson kuriireja aina tarkkaan,
ja sydäntäni kouraisee miesten väsymys. Joskus he tulevat yöllä, ja
silloin Skurin tai joku lakeija herättää minut. Nyt oli iltapäivä. Odotin,
että hän esittäytyy, mutta mies sanoikin ettei voi paljastaa kuka on.
- Olen pahoillani Teidän Majesteettinne, mutta sain
määräyksen että en saa kertoa nimeäni enkä sitä ketkä minut lähettivät.
- Mutta te olette kuriiri? Ja Moskovasta?
- Teidän Majesteettinne, tässä on paperi joka todistaa, että olen
kuriiri. Asioiden arkaluonteisuuden vuoksi minulla on määräys olla
näyttämättä paperia, jossa on nimeni. Minua käytetään usein
nimettömänä viestintuojana. Voitte sanoa minua vaikka Nikitaksi.
396

- Olkaa hyvä, Nikita, ja puhukaa.
- Se tieto, joka käskettiin Teidän Majesteetillenne toimittaa,
ei tule paperille kirjattuna, se tulee luotettavan kuriirin kautta suusa-
nallisesti. Näin minun käskettiin teille kertoa. Teidän Majesteettinne,
teidän täytyy vain luottaa minuun.
- Minä uskon teitä, Nikita.
-Viesti koskee poikaanne, Hänen Ylhäisyyttään
suuriruhtinasta. Hän on yrittänyt epätoivoisesti saada kutsua mennäkseen
salaisesti tapaamaan Hänen Majesteettiaan Preussin kuningas Fredrikiä.
Hänen Majesteettinsa on Sanssoucin linnassa eikä ota poikaanne
vastaan.
Minähän tiesin tästä. Ei tämä ollut mitään uutta! Ajattelin
hetken, miksi minulle tuodaan uutisia jotka jo tiesin. Mutta en tiennyt,
mitä niin tärkeää asiaa pojallani oli Fredrik Suurelle, että hän jopa
viivytti tapaamisen takia kotiintuloaan. Katsoin kysyvänä väsynyttä
miestä. Otin Skurinin tarjottimelta lasin viiniä hänelle ja panin hänen
hartioilleen villaisen saalin. Vedin tuolini hänen lähelleen.
- Voisitteko kertoa minulle enemmän. Esimerkiksi siitä, miksi
Itävallan Joosef tuli Pariisiin.
- Teidän Majesteettinne...
- Entä miksi Joosef lähti poikani vierailun jälkeen heti
tapaamaan Fredrik II:ta, mutta Fredrik, jonka kanssa olen jatkuvasti
kirjeenvaihdossa, ei mainitse sanallakaan hänen käyntiään. Joosef itse
lähetti minulle Pariisista kirjeen kertoen tavanneensa uudelleen myös
poikani.
Mies oli hiljaa. Mietin, mitä muuta hänellä oli kerrottavaa?
Kannattiko ratsastaa seitsemän päivää Moskovasta Pietariin tuomaan
suusanallista viestiä, että poikani Paavali halusi tavata Fredrikin?
397

Ketkä kuriirin lähettivät? Jotkut Moskovasta? Pariisista? Jotkut Itä-
vallasta eli siis jotkut habsburgilaiset? Niin juuri!
- 	Siis asialla ovat habsburgilaiset... Onko tehtävänne varoittaa
minua jostakin? Koskeeko asia kenties jotakin Euroopan
hallitsijoiden välistä ongelmaa, josta en ole tietoinen? Kätkeytyykö viestiinne
jotain muuta kuin poikani vierailun estäminen Berliiniin? Eivätkö
tällaiset asiat hoideta lähettiläiden kesken?
-Tätä ei,Teidän Majesteettinne.
Kysyin häneltä, viekö hän vastaukseni sinne, mistä hän tuli.
Hän sanoi, että vie kaikki viestit suusanallisesti. Katsoin häntä
vakavana enkä vieläkään ymmärtänyt. Hänkin katsoi minua vakavana
ja sanoi, ettei lähtisi ratsastamaan seitsemää päivää turhien
asioiden takia. Että hän vetää nyt henkeään ja kiittää viinilasillisesta, joka
elvytti hänet. Kaadoin hänelle lisää. Leon, Leon... se mitä nyt kuulet,
muuttaa maailmamme.
mies alkoi kertoa. Hän puhui selviä lauseita ja ymmärsin
hänen puheestaan heti, että hän oli rehellinen ja perillä
asioista. Mutta keiden lähettämä? Hän kertoi, että poikani
suuriruhtinas Paavali oli saavuttuaan Wieniin ja tavattuaan Itävallan
Joosefin heti rohkaistunut pyytämään tältä tukea. Paavali syytti äitiään
suunnitelmasta siirtää valta pojanpoikansa Aleksanterin
hyväksi, vaikka hänellä oli laillinen oikeus valtaistuimeen. Paavali aikoi
Euroopan-kiertueellaan solmia yhteyksiä saadakseen taakseen
tukijoita, kun syrjäyttää äitinsä vallasta. Asia oli pysynyt
toistaiseksi salaisena. Paavali aikoi mennä tapaamaan Fredrikiä ja Preussin
ihailunsa varjolla pyytää tukemaan itseään. Häntä estettiin
menemästä Berliiniin. Hänellä oli kova vastus, Euroopan kovin:
Itäval398

lan Joosef ja Preussin Fredrik yhdessä. Minä ymmärsin sen. Herrat
eivät halunneet luopua minusta, Katherinesta. Me kolme olimme
jakaneet Puolan, hoitaneet sodat ja liittoutumat. Minulla oli siis
ystäviä Euroopassa.
Kun poikani Paavali kiukutteli Pariisissa, hän ei tiennyt, että
joidenkin tuntemattomien lähettämä kuriiri oli jo Pietarissa. Sillä
ne, joiden puoleen Paavali oli kääntynyt, olivatkin häntä vastaan. He
eivät halunneet sotkeutua vieraan valtion vallankaappausasioihin. Itä-
vallan Joosef lähti pienen vartiokaartinsa kanssa Berliiniin puhumaan
asiasta Fredrikin kanssa. Heidän tietoonsa tuli, että kuriiri oli jo
lähetetty Pietariin varoittamaan minua, keisarinnaa. Herrat olivat
tyytyväisiä, jotkut ehtivät ennen heitä.
Mykistyin. Kiitin Nikitaa. Hän vastasi rauhallisesti, että on
Salaisuuksien vartija. Sanoin miehelle, että minäkin olen mitä
suurimmassa määrin, niin kuin monet meistä, jotka joskus totuuden
vuoksi joutuvat vaihtamaan salaisuuksia. Pidin tästä miehestä
kovasti, luotin häneen vaistomaisesti. Jossakin oli tuntemattomia
henkilöitä, jotka halusivat varoittaa minua. Tuskin tulen koskaan tietämään-
kään, keitä he olivat.
Sanoin kuriirille, että halusin palkita hänet siitä, että hän
uhrautui ratsastamaan myrskysäässä tuomaan tämän tärkeän viestin.
Pyysin häntä kiittämään niitä, jotka olivat hänet lähettäneet, ja
kertomaan heille, että otin tiedot vastaan maltillisesti ja suljin ne
sydämeeni. Hän kumarsi syvään. Otin hänen kätensä käteeni. Katsoimme
toisiamme silmiin, kaksi Salaisuuksien vartijaa. Pyysin Skurinia
viemään hänet banjaany syömään ja nukkumaan. Kutsuin miehen
seuraavana aamuna luokseni, mutta hän lähetti pahoittelunsa, että oli jo
matkalla Moskovaan.
399

Se, mitä Nikita oli kertonut, koski sieluuni ja sydämeeni.
Paavali ja minä olimme äiti ja poika. Voinko antaa anteeksi pojalleni, joka
juonitteli omaa äitiään vastaan. Myönnän: olen itsekin juonittelujen
kuningatar. Minun täytyi hillitä itseni ja olla paljastamatta mitään
poikani palatessa matkalta. Pohdin, miten osaan toimia oikein ja olla
puhumatta asiasta ennen kuin olisi aika. Ja kenelle sitten puhuisin?
Sinulle, Leon.
Silmäni kyyneltyvät. En mahda sille mitään... Käännyn, menen
ikkunan luokse, katson Nevalle. Aurinko näyttäytyy Hirvisaaren takana.
Tuijotan sitä. En ole tiennyt, missä tuskassa Hänen Majesteettinsa on
elänyt vuosia!
TAPASIN HEIDÄT HETI TULOPÄIVÄNÄ TALVIPALATSIN
GALLERIASSA, JONNE menin poikien kanssa heitä vastaan. Huomasin
välittömästi poikani Paavalin voimakkaan vihamielisyyden. Hän torjui
minut, vetäytyi, kumarsi kylmästi. Tiesin hänen käyttäytymisensä johtuvan
siitä, että hänen pirullinen suunnitelmansa ei ollut toteutunut. Hän oli
ollut valmis pettämään oman äitinsä. Silloin minulle selvisi, että
minulla oli oikeus syyttää poikaani vallananastamissuunnitelmasta ja sulkea
hänet Pähkinälinnaan. Mutta Leon, minä olisin joutunut sinne itse,
sillä niin kuin sinäkin sanoit, minua syytettiin yhä mieheni Pietarin
murhasta. Siksi vaikenin. Hyvä Jumala, minä vaikenin, suljin väkivaltaisesti
sydämeni ja suuni. Mitä olisi tapahtunut, elleivät jotkut minulle
tuntemattomat olisi varoittaneet minua. Jos Paavali olisikin saanut tukijoita?
400

Menin sinä iltana yksin Talvipalatsin kappeliin ja sytytin
kynttilät. Istuin siellä kuin marttyyri.Tuijotin kynttilöiden liekkejä
puhumattomana, ajatukset tyhjinä, maailman yksinäisimpänä äitinä, jonka
sydän oli pakahtua.
- Madame, onko suuriruhtinas Paavalin suunnitelmasta
merkintää salaisessa kaapissa?
- Merkintä on, Leon. Olen lisännyt salaiseen kaappiin
poikani nimelle sinetöidyn kirjeen, jonka hän saa aukaista kuolemani
jälkeen. Siitä selviää, että olin tietoinen hänen suunnitelmastaan, jolle
hän Euroopan-matkallaan haki tukijoita. Sinä ja minä tiedämme, että
poikani vaikutusvalta murenee hänen tyhmyyteensä. Kenet hän luuli
saavansa Euroopassa taakseen? Leon... me kaksi tiedämme...
Pyydän sinulta vaitiololupausta.
Katsomme toisiamme silmiin. Sanoja ei tarvita. Hän on lähellä
minua, minä häntä, keisarinnaani En ole koskaan elämäni
aikana ollut niin lähellä häntä. En niin lähellä hänen sydäntään
ja ajatuksiaan. Näen hänen silmissään suuren tuskan. Se ei liity
hallitsemiseen, se liittyy äitiyteen. Nyt hän on äiti. Haavoitettu
äiti. Juuri nyt. Edessäni. Myös minun sydäntäni kouraisee hänen
tuskansa. Me tulemme sitoutumaan sanoitta toisiimme
jommankumman lähdön hetkellä. Sen sinetöi kunnioituksemme ja
kiintymyksemme toinen toistamme kohtaan.
401

32. LUKU
ntinen ystävätäreni Jekaterina Daskova on kuulemma
palannut Pietariin Moskovasta. Suhteemme on ollut hyvin heiluvai-
nen, mutta kyllä hän ansaitsee pienet muistiin kirjoittamiset. Ilman
Jekaterina Daskovan voimakastahtoisuutta minusta ei aikoinaan
olisi niin nopeasti tullut keisarinnaa. Olivathan minua
valtaistuimelle nostamassa Orlovin veljekset, Nikita Panin, Sergei Saltykov, Leo
Naryskin ja lukemattomat muut, jotka asettuivat tukemaan minua,
mutta Jekaterina Daskova oli kiihkein. Luulen että hän oli vähän
rakastunut minuun ja ylitti palvomisessaan naisena tietyn rajan.
SISARUKSET JEKATERINA JA JELIZAVETA VORONTSOVA OLIVAT
SILLOISEN SENAATIN JÄSENEN ROMAN VORONTSOVIN
TYTTÄRIÄ. Vorontsovin sisaruksilla oli myös veli Semjon, joka juuri hal-
lituskauteni alussa oli Venäjän lähettiläänä Englannissa. Sisarusten
setä oli suurkansleri Mihail Vorontsov. Jekaterina on siis
miesvainajani Pietarin rakastajataren Jelizaveta Vorontsovan nuorempi sisar.
Olen ihmetellyt, mikä teki tällaisen suvun jäsenestä Jelizavetasta niin
hirvittävän rahvaanomaisen niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Mutta
402

mieheni suorastaan nautti Jelizavetan hirnuvasta naurusta ja tapojen
puutteesta heidän asuessaan Pietarhovissa Pietarin noustessa
valtaistuimelle. Erotin heidät palatsivallankumoukseni yhteydessä
toisistaan, kun määräsin mieheni suljettavaksi Ropsan kartanoon.
Jekaterina on minua neljätoista vuotta nuorempi, mutta hän
oli jo valtaannousuni aikaan naimisissa ruhtinas Mihail Ivanovits
Daskovin kanssa. Heillä oli silloin kaksi lasta, pian syntyi kolmas.
Daskovit asuivat silloin vielä Moskovassa. Jekaterina opiskeli
Moskovan yliopistossa kirjallisuutta ja matematiikkaa, mutta
suurimman osan ajastaan hän oli Pietarissa. Hän jäi hyvin varhain leskeksi
ja muutti asumaan palatsiinsa Pietarhoviin johtavan rantatien
varrelle. Kun minua vietiin Pietarhovista vaunuilla Pietariin ottamaan
valta vastaan, minulta unohtuivat lähtökiireessä kengät.
Pysähdyimme Daskovan palatsissa ja saimme palatsissa palvelleelta Galina Iva-
novnalta lainaksi hänen kenkänsä, jotka olivat liian suuret. Hän vähät
välitti siitä, veti vain jalkoihini mustat paksut villaiset sukat. Niissä
kengissä minä vannoin keisarinnan valan.
Koska vastahuudettuna keisarinnana en ehtinyt seurustella
yksittäisten ihmisten ja minua ystävätärenään pitävän yhden
aktiivisen naisen kanssa, Jekaterina loukkaantui. Hänen kohdallaan tunnen
huonoa omaatuntoa. Minulla ei vain ollut aikaa kaikkien niiden
tapahtumien keskipisteessä jakaa huomiotani yksittäisille ihmisille, kun
heitä olisi ollut vähintään tuhat, sen lisäksi kaartit ja muut joukko-osastot,
joissa oli varmaan kymmeniätuhansia sotilaita. Kiitokseksi Daskovan
kiukuttelusta annoin hänelle hienovaraisen vihjeen lähteä Eurooppaan
rauhoittumaan. En tarkoittanut mitään pahaa näin jälkikäteen
ajatellen, olin vain kauhuissani oleva nuori nainen, jolle aukeni tie
keisarinnaksi. Mieheni oli aiheuttanut jo heti Elisabet Petrovnan kuoltua
403

niin paljon ongelmia, että monet joukko-osastot olivat yleisesti
vaatineet minun astuvan hänen tilalleen. Ja sen voin vieläkin helpottuneena
sanoa, että palatsivallankumous sujui ilman verenvuodatusta, kukaan ei
kuollut. Paitsi keisari Pietari III. Vahingossa.
Mikään kaunotar Jekaterina Daskova ei ollut. Puhun hänestä
ikään kuin menneessä aikamuodossa, emme ole tavanneet kahteen
vuoteen. Jekaterina oli pienikokoinen, korkeaotsainen, paksut posket,
silmät haileat ja lähellä toisiaan. Hiukset olivat tummat, nenä litteä,
suu suuri... Näin häntä kuvattiin, olen jo kerran sen kertonut. Mutta
mikä äly! Mikä uskomaton äly! Nykyään hän on päältä
viidenkymmenen, nainen parhaassa iässä. Hänen päänsä on todellinen timantti,
vielä terävämpi kuin ennen.
Jekaterina Daskova luki paljon filosofiaa, historiaa,
kaunokirjallisuutta. Jäätyään leskeksi hän kiersi Eurooppaa. Meillä oli
paljon yhteistä, mutta myös eroavaisuuksia. Jekaterina kannusti minua
pohtimaan perustuslaillista monarkiaa, minä valitsin
yksinvaltiuden. Mielestäni Venäjä ei ollut valmis, ei lähelläkään perustuslaillista
monarkiaa. Venäjä oli Eurooppaan nähden hallinnollisesti
jälkeenjäänyt ja tottunut Pietari Suuren ja muiden yksinvaltiaiden
komentoon. Jekaterina ihaili Montesquieuta ja tämän ajatuksia ja toivoi, että
kansan vapaa tahto ja minun, keisarinnan, yleissivistys luovat yhdessä
ihanteellisen Venäjän. No, en ole pystynyt tähän mennessä luomaan
ihanteellista Venäjää, enkä ehdi sitä edes ajatella.
Tiedän, että Daskova tapasi Pariisissa Voltairen ja Diderotin,
joita hän minun laillani ihaili. Muistelen, että joskus 1780-luvulla
Jekaterina tutustui Pariisissa amerikkalaiseen kirjailijaan ja
tiedemieheen Benjamin Frankliniin, joka oli tuolloin maansa
lähettiläänä Pariisissa. Loukkaannuin syvästi, ettei minua kutsuttu Franklinin
404

perustaman Amerikan Filosofisen Seuranjäseneksi, mutta Jekaterina
kutsuttiin! Olisin halunnut olla itseoikeutetusti tämän seuran
ensimmäinen naisjäsen, mutta sen ilon vei minulta Jekaterina Daskova.
On pakko myöntää, että myös keisarinna Elisabet oli aikanaan
taiteiden suosija, vaikka joskus olen kyseenalaistanut hänet. Hän tuki
omien ministereittensä ja kabinettinsa kanssa kansan sivistystason
kohottamista. Elisabet Petrovna »löysi» lahjakkaan tiedemiestutki-
jan, tähtitieteilijä, kemisti Mihail Vasiljevits Lomonosovin, joka
organisoi Tiedeakatemian uudelleen ja perusti seitsemän vuotta ennen
minun valtaistuimelle nousuani Moskovan yliopiston yhdessä Ivan
Suvalovin kanssa. Kreivi Suvalov oli Elisabet Petrovnan rakastaja ja
suosikki, hyvin älykäs ja komea mies. Elisabetin kuoltua ja
mieheni noustua valtaistuimelle Suvalov karkotettiin maasta, mutta minä
kutsuin hänet takaisin Pietariin korkeaan virkaan. Samoin kutsuin
maanpakolaisena Euroopassa olleen Bestuzev-Rjuminin. Suvalov oli
myös perustamassa Taideakatemiaa viisi vuotta ennen minun palatsi-
vallankumoustani. Vielä eräs asia keisarinna Elisabetin kunniaksi:
hän rakasti teatteria, balettia ja oopperaa. Joten kyllä Pietari Suuren
tytär Elisabet Petrovnakin yritti jättää merkkinsä tieteen ja taiteen
suosijana Venäjän historiaan.
HUOLENANI OLI TUOLLOIN 1780-LUVULLA MILTEI KUOLONUNEEN
vaipunut Pietarin tiedeakatemia. Pohdin silloisen johtaja
Domasnevin kanssa, mitä akatemialle pitäisi tehdä, jotta se alkaisi taas
kukoistaa. Muistan ihmetelleeni, että tämä Domasnev vähät välitti ka-
binettini moitteista, hän otti ne vastaan tyynesti ja ryhtymättä
mihinkään toimiin. Hän oli tuhlaavainen, mutta myös helposti ärsyyntyvä. Oli
selvää, että Domasnevin tilalle oli nimitettävä uusi johtaja.
405

Valitsin tehtävään juuri Pietariin palanneen Jekaterina
Daskovan. Hänhän selitti kaikille jotka halusivat kuunnella, miten
kiittämätön olin ollut, vaikka juuri hän oli ollut tukemassa minua
valtaistuimelle. En välittänyt hänen puheistaan. Kohtasimme
hovissa ja kerroin Jekaterinalle, että hänet oli valittu tiedeakatemian
johtajaksi. Olin yllättynyt, kun sekä Domasnev että Daskova suuttuivat
todella. Miesparka oli paistatellut mielestään menestyksen loisteessa
johtaessaan akatemiaa - tekemättä mitään sen puolesta. Hän sai
käskyn jättää työnsä. Daskova kieltäytyi raivoisasti tehtävästä, mutta
keisarinnan käskylle hänkään ei mahtanut mitään. Hän luovutti, ja
nimitin hänet Pietarin tiedeakatemian johtajan virkaan.
Naiselle se oli merkittävä kunnia. Jekaterinan tasoisia naisia oli
valitettavasti Venäjällä vähän, ja kaikki virat oli aina annettu
perinteisesti miehille. Nyt minun käskystäni päätettiin toisin. Kun
hänellä ei ollut kieltäytymisen mahdollisuutta, hänen oli selvittävä. Enpä
voi olla häntä ihailematta, itse asiassa teimme jonkinlaisen sovinnon.
Hänen tuloksensa tiedeakatemiassa olivat heti niin hyviä, että annoin
hänelle toisenkin tehtävän, nimitin hänet uuden Venäjän akatemian
johtoon. Hänen aloitteestaan julkaistiin sitten ensimmäinen venäjän
kielen sanakirja, jota ilmestyi kuusi osaa. Siinä määriteltiin myös
kieliopin säännöt ja oikeinkirjoituksen perusteet. Hän kaappasi
haltuunsa tieteen, taiteen, kirjallisuuden, teatterin, baletin, arkkitehtuurin...
Daskova oli kuin pyörremyrsky, hän järjestytä kaiken, siivoutti
kirjaston, lattiat ja luennoimissalit. Hän perusti sanomalehden, johon
minäkin kirjoitin artikkeleita Venäjän historiasta. Kirjoitin siihen
myös kevyempiä hauskoja juttuja. Minähän olen kirjailija,
nimettömien ja niinelläni julkaistujen näytelmien tekijä. En vain ole ehtinyt
tähän hetkeen mennessä vielä koota näytelmiäni ja pilailuja
ystävis406

täni. Niitäkin on. Luulen olevani humoristina aika hyvä. Jekaterina
suvaitsi sanoa niin minulle kerran... Ironiaa käytän lahjakkaasti ja
siksi pidän huvinäytelmien kirjoittamisesta.
- Madame! Asiaan! Tiedämme, että olette hyvä kirjoittaja,
olette aina ollut, mutta nyt emme puhu teistä Tsarinna, vaan
ruhtinatar Jekaterina Daskovasta, jolle te annoitte vastoin hänen haluaan
tehtäväksi Pietarin tiedeakatemian kuolleista herättämisen!
- Oletpa sinä ankara, Leon! Et siedä sitä, että joku kehuu
itseään. Että myöntää olevansa hyvä. Minä en ole mikään
keskinkertaisuus. Et ole sitä itsekään, teeskentelet vain kuivaaja hapanta.
Ihmisen täytyy osata sanoa: minä olen hyvä! Jokainen onnistuu jossakin. Ja
minä, Katherine, olen hyvä kirjoittamaan! Saan paperille hyvän
lauseen sulkakynälläni. Olen saanut aikaiseksi tuhansia kirjeitä. Jekate-
rinan ansiosta aloin tuntea itseni kirjoittajana suorastaan nerokkaaksi.
- Korjaako hän lauseitanne, Madame? Katsooko hän, että
kielellinen ilmaisunne toimii kun kirjoitatte lehtiin? Hänhän mainitsee
aina lehdessään, että itse keisarinna kirjoitti...
- Ah, olet ilkeä!
- Mutta ette suutu. Olette oppinut sitten viime viikon.
- Mitä se hyödyttää, vaikka suuttuisin sinuun?
- On parasta, ettette yritä kiristää minua. Jos saatte
raivokohtauksen, minä menen.
- Osaisin kirjoittaa »Figaron häät» paremmin kuin Beaumar-
chais. Pidän miehestä, mutta en Figarosta. Yksinkertaista. En pidä.
- Miksi ette pidä?
- Luonnotonta, merkillisiä kuvioita, teeskentelyä... Mikä
sellainen näytelmä on. Ei todellista elämää. Minun Ruusutarhani on
loistava. Olet lukenut sen, mitä mieltä olet?
407

- Ei hullumpi, Madame. Kuulin, että annatte sen esitettäväksi
Eremitaasin teatterissa kevään aikana. Onko ruhtinatar Daskova
korjaillut... sitäkin kirjoitelmaa?
- Vähän. Ihan vähän. Sinä puhut minun kohdallani
kirjoitelmista, et kirjoittamisesta tai ylöskirjaamisesta.
- Siispä tulen sitten näkemään, Madame, miten vähän Daskova
on auttanut. Tietenkin olette lukenut nyt Aleksein lähettämiä
kirjoja. Näin ne yöpöydällänne - Goethea ja Schilleriä. Olette edistynyt,
Madame.
- Sanotko sinä minulle, Leon August Denikin, että kirjallinen
makuni on kehittynyt!
- Sanoin,Teidän Majesteettinne...
- Kiitos Leon. Mutta Pietarin tiedeakatemiaan ja Daskovaan.
Vaikka hän oli nerokas, hän kyllästytti ja uuvutti kaikki työntekijänsä.
Hän itse tuli aamuvarhaisella työhön ja pakotti työntekijänsä samaan
tahtiin, mikä tarkoitti sitä, että akatemiassa työpäivät kestivät aamu-
kahdeksasta iltaan. Käsitykseni Daskovasta vahvistui, hän oli vaikea
ihminen. Kun kuusi vuotta sitten käytiin kovaa keskustelua
kirjailijasta nimeltä Radistsev ja hänen kirjastaan »Matka Pietarista
Moskovaan», jouduin ilmiriitaan Daskovan kanssa. Sanoin että Radistsev oli
Pugatsovia vaarallisempi. Daskova rohkeni jopa puolustaa tätä
kuolemaantuomittua kirjailijaa, joka sittemmin armahdettiin, mutta
määrättiin kymmeneksi vuodeksi Siperiaan. Jekaterina puolusti ihmisen
oikeutta mielipiteisiinsä. Minä en. Jos jollakin on tyhmiä mielipiteitä,
täytyykö ne sanoa ääneen? Hän puolusti toistakin kirjaa, Kniazninin
»Tuhkat tuuleen» vai mikä sen nimi oikein oli. Minä en niistä
tuhkista tiedä mitään, mutta vielä pahempaa oli, kun Daskova painatti
kirjapainossaan näytelmän, jossa oli vallankumouksellisia ajatuksia,
408

kopioitu suoraan Ranskasta. Silloin minä suutuin, ja riitamme johti
siihen, että Daskova lähti joksikin aikaa Moskovaan. En ole sen
jälkeen ottanut häntä vastaan.
- Madame, sanoitte itse joskus olevanne egoisti.
- Kuulostanko egoistilta purkautuessani sinulle erilaisista
asioista? Olenko täynnä itseäni, puhunko aina itsestäni? Puhunko
kenties ihaillen itsestäni? Tiedätkö mikä valtava maailma on minun
päässäni ja käsissäni! Miten monta tuhatta ihmistä pyörii kaiken
aikaa ympärilläni! Olenko säilyttänyt järkeni keisarinnana vai alanko
olla arrogantti ja vaikeasti lähestyttävä? Onko minussa jäljellä
inhimillisyyttä ja empatiaa? Olen täynnä kysymyksiä. Älä vastaa. Nämä
kysymykset minun on selvitettävä itseni kanssa.
Voitin tämän ottelun. Leon on hiljaa. Minun on joskus yritettävä
olla häntä viisaampi, vaikka olen nainen.
409

33- LUKU
Iltapäivällä, Leonin lähdettyä, katselin Nevalle ja näin miten tuuli
leikki jäisellä joella ja kiidätti lunta rannoille. Neva on hiljainen.
Odottava. Kulkijat rantatiellä lisääntyvät kevään myötä. Nevan
hiljaisuus tuntuu oudolta, mutta jääpeite on vielä paksu. Senkin hetken
tulemme kokemaan, kun Neva aaltoilee vapaana jäistä, ja ensimmäiset
kaleerit liukuvat sen aalloilla kohti Laatokkaa. Lumi hupenee kaduilla
silmissä, vaikka on vasta maaliskuun loppu. Niin kylmä ja raskas kuin
pakkastalvi on ollut, nyt pietarilaisia hemmotellaan. Katselin
iltapäivällä verhojen kätköistä ihmisten kulkua. Talviset vaatteet heillä on yhä
yllään, mutta jotkut naiset vetäisevät huivin päästään ja tuulettavat
hiljaisessa tuulenvireessä tukkaansa. Miehet availevat mantteleitaan ja
hidastavat askeleitaan vihellellen. Perheet ovat kävelyllä lastensa kanssa,
joku äiti vetää vielä kadun reunan olemattomassa lumessa kelkkaa, jossa
on kaksi pienokaista. Kaikki tuntuvat haistelevan ilmaa... Ihmiset
nostavat kasvonsa aurinkoon. Siellä se on, päivä päivältä kauemmin esillä.
Heräsin koputukseen. Luulin, että Skurin, mutta se olikin
Aleksandra, minun sisareni. Otin hänet vastaan syleillen ja istutin
vastapäätä divaaniani. Hän kertoi olleensa taas hoidoissa. Säryt ovat
olleet kovat. Hoito ei aina tunnu auttavan.
Hän kertoi suunnitelmastaan. Aleksandra on ollut yhteydessä
lääkäriinsä Klaus Ignatjeviin Wiesbadenissa.Tämä on suositellut, että
410

Aleksandra tulisi sinne heti. Wiesbadenin kylpyläkaupunki on ollut
tunnettu jo kymmeniä vuosia, nyt siitä on tullut entistä kuuluisampi,
ja yhä useammat Venäjältä ja Euroopasta menevät sinne hoitamaan
terveyttään. Kysyin, miten Leon suhtautuu ajatukseen.
Aleksandra katsoi minua vakavana ja sanoi, ettei hän halua Leonin lähtevän
mukaan, koska tämä oli viimeksikin turhan kärsimätön. Hän ei saisi
silloin ottaa hoitoja omaan tahtiinsa. Aleksandra kysyi, sallisinko että
Marie von Arenthal lähtisi mukaan. Marie oli itse sanonut, että he
kaksi lähes samanikäistä ystävystä pärjäisivät hyvin matkalla.
Lisäksi Marie on lääkäri, tai ei virallisesti - nainen kun on - mutta yhtä
taitava. Hänestä olisi turvaa, seuraa ja apua. Hyväksyin Aleksandran
suunnitelman enemmän kuin mielelläni. Lisäksi mietin, että heille
täytyy antaa mukaan kamarineitoja ajattelin heti Anastasia Andre-
jevna Bibikovaa. Tiedän, että Aleksandra ja Marie olisivat turvassa,
sillä Anastasia on topakka ja vastuuntuntoinen tyttö. Mutta
tarvittaisiin kahdet vaunut, umpivaunut matkustajille, sää voi oikutella, eihän
nyt vielä ole varsinaisesti kevät. Toiset vaunut tarvitaan
matkatavaroille. Ne ikkunalliset umpivaunut joita ajattelin eivät ole ihan uudet,
mutta käyttökelpoiset. Matkatavaravaunuja kuljettaa aina Ivan, hän
veisi tavarat ja palaisi heti takaisin Pietariin.
Jätin Aleksandran istumaan työhuoneeseeni ja hiivin villaisissa
sukissani Galleriaan. Joku pelästynyt kamaripalvelija juoksi vastaani
ja rauhoitin häntä. Pyysin poikaa etsimään ukko Valentinin
tapaamaan minua. Poika, jolla oli kiharainen tukka, kumarsi miltei maahan
asti ja kiiti kuin pyörremyrsky Galleriasta sisäpihoille. Kun palasin,
Suuren gallerian toisessa päässä kaksi vartijaa seisoi asennossa
liikkumattomina. Harvoin he näkevät pienen tanakan babuskan liikkuvan
yksin Galleriassa. Ei mennyt kauan, kun ovelle koputettiin, ja tih-
411

rusilmäinen ukko Valentin kurkisti ovesta ja kumarsi. Kutsuin hänet
peremmälle ja pyysin istumaan. Ukko katseli minua vilkkuvin silmin.
Tiesi, mokoma, että ehdotan taas jotakin...
- Onko Valentin yhä leski vai onko jo löytänyt uuden?
- Valentin ei ikinä enää akotu, Tsarinna!
- Voivatko kaikki seitsemän lastenlasta hyvin?
-Mikä ettei. Viisi niistä poikia, kahdestatoista
kahteenkymmeneen. Kaksi tyttöä, kymmenen ja kahdeksan.
- Onko Valentinilla vielä ne kaksi huonetta tuolla palveluskun-
nan kerroksessa?
- No mihinkäs minä niitä luovutan... Tarkoitan, että sielläpä
siellä.
- Niin että Valentin on sitten vastuussa vain itsestään itselleen?
- Itse minä itseni hoidan, Tsarinna.
- Voisiko Valentin lähteä eräälle matkalle ajuriksi?
- Saattaahan tuota lähteä vaikka Moskovaan. Kyllähän minä
hevoseen saan kyytiä, vaan riippuu milloin.
- Tämä matka ei olisi Moskovaan, Valentin. Tämä matka olisi
Saksaan. Wiesbadeniin. Siis kylpyläkaupunkiin, jonne on pitkä matka.
-Jaa. Saksaan. Kolmisen viikkoa matkaa ainakin, luulen.
Mitenkäs kauan siellä oltaisiin?
- Parisen kuukautta. Valentinille annetaan kaikki apu mitä
tarvitaan. Asunto, ruoka ja maksu. Jos hän päättää lähteä.
- Mikä etten päätä. Joutaahan tässä. Sitä oltaisiin takaisin
Pietarissa joskus toukokuun alussa? Vaan tuleeko Tsarinna yksin?
-Tsarinna ei tule, vaan Aleksandra Denikin ja Madame von
Arenthal. Ja nuori nainen kamarineidoksi. Ajattelin kysyä Anastasia
Andrejevna Bibikovaa.
412

- Kenraalivainaan tyttärentytär. Tunnen. Kolme vahdittavaa.
- Vahdittavaa?
- Niin, etteivät roistot syö! Se pitää ottaa kontolleen.
- Ottaako Valentin?
- On otettu ennenkin.
- Niin on. Sopiiko, että Valentin lähtee?
- Ivan Vasiljevits pitää ottaa tavaroita kuskaamaan. Ivanille
kaksi hevosta, minulle neljä. Peräjälkeen mennään ja samoissa
kievareissa yövytään. Tarvitaan vain kaksi majoitushuonetta. Ivan saa
palata takaisin ja tulee sitten taas meitä hakemaan. Viestit hevosvaih-
doista on hoidettava kuriireilla heti. Ja saman tien kievarit. Minä jään
sinne perille katsomaan, ettei naisia ryöstetä. Selitän pojalleni, että
lähden kun keisarinna pyysi.
Ukko Valentin seisoi ovella hetken turvallisena kuin honka-
puu. Kumarsi sitten ja iski minulle silmää, mokoma. En ole koskaan
ennen nähnyt kenenkään tehneen niin nopeaa päätöstä. Nauroimme
Aleksandran kanssa helpottuneina. Kutsuin Anastasia Andrejevnan
auttamaan pukeutuessani illalliselle ja kerroin ehdotuksestani. Hän
myöntyi heti. Hän vaikutti suorastaan onnelliselta. Sihteerini Kirill
Konstantinovits, aikaansaapa nuori mies, pyysi audienssia ennen
illallista. Hänellä oli jo paperilla kaikki suunnitelmat: matkareitti,
yöpymispaikat Wiesbadeniin saakka. Hän ehdotti, että Aleksandra
majoittuisi kylpylään niin kuin edelliselläkin kerralla, ja muut
matkalaiset majoittuisivat kylpylän yhteydessä olevaan hotelliin.
Matkoihin menisi ainakin kolme viikkoa. Aleksandran
pitäisi aloittaa hoidot heti saavuttuaan, ja niihin menisi lääkärin
mukaan vähintään kaksi kuukautta. Wiesbadenin lääkäri Klaus
Ignatjev oli hoitanut monia venäläisiä. Matkareitiksi sihteerini
413

Kirill Konstantinovits ehdotti ensin rantatietä suoraan Narvaan,
mistä Tarttoon, sitten Riikaan ja Grodnoon. Sen kuullessani
halusin heti kirjoittaa kirjeen Stanislaus Poniatowskille, entiselle
kuninkaalle, ja lähettää sen kuriirin mukana jo ennen matkalaisten
lähtöä. Halusin kysyä, ottaisiko hän vastaan sisareni seurueineen. He
saisivat nukkua edes pari yötä kunnollisissa makuuhuoneissa. Sieltä
he voisivat jatkaa Varsovaan ja Berliiniin, ja sitten vihdoin Wiesba-
deniin. Huokasin kuullessani, miten kauan matka kestäisi. Miten
Aleksandra kestäisi sen? Olihan hän kyllä kestänyt edellisenä
syksynä vielä pitemmän matkan, kun he tulivat Leonin kanssa
Venetsiasta Pietariin.
Mutta entä Leon... miten hän suhtautuisi? Se pelotti minua.
Hänestä oli viime viikkoina tullut kovin hiljainen. Joko hän kärsi
syvästi Aleksandran tilasta, tai hän oli vetäytynyt itseensä. Joitakin
ongelmia hänellä oli, minun oli saatava niistä selvää. Moitin itseäni,
että pidin lähelläni olevia ihmisiä niin itsestään selvinä etten
tullut ajatelleeksi, että he olivat samanlaisia kuin minä, täynnä suruja,
vastoinkäymisiä, kysymyksiä, epätoivoa, iloa... Minä pyydän
palvelusta tai annan käskyjä ajattelematta, etteivät he voi kieltäytyä.
Kabinetille ja senaatille voin antaa käskyjä, mutta lähelläni
oleville vain pyyntöjä. He toimivat useimmiten parhaakseni. Entä jos
Leon päättääkin jättää minut ja lähteä Aleksandran kanssa Wies-
badeniin? Kuinka silloin selviän?
414

Teidän Majesteettinne
Lähetän Teille tämän kiijeeni Kuukartanosta. Tulin tänne
itse asiassa sillä aikaa kun Aleksandra oli vielä kylpemässä
Talvipalatsissa. Tulin tutkimaan maakellarin puulaatikosta
joitakin papereita, jotka muistin panneeni sinne viimeisen
keskustelumme jälkeen. Täällähän on vielä teidän kiijoituksi-
anne Krimin-matkasta ja siitä inhottavasta lähettiläästä, jonka
tarinat Potemkinin kulisseista ovat vihamielisen ihmisen
purkaus. Olin tallettanut ne hyvin ja sieltähän ne löytyivät.
Ajurini Foma on lähdössä nyt noutamaan Aleksandraa
kotiin Talvipalatsista. Olen huojentunut, että olette auttanut
häntä ja siunaatte ajatuksen tulevasta matkasta. Aleksandra
kertoi minulle kaiken. Pyydän anteeksi, Madame, ettemme
tänä iltana voi osallistua illalliselle kanssanne. Meidän täytyy
keskustella ja suunnitella vaimoni matkaaja miettiä sitäkin
mahdollisuutta, että menisin itse hakemaan häntä hoitojen
loputtua kotiin, olettaen, että olen saanut työmme
päätökseen Teidän Majesteettinne kanssa. Olen äärimmäisen
kiitollinen Teille, että matkasta tuli niin nopeasti totta.
Aleksandran tila on huonontunut viikko viikolta, näen
kuinka tuskainen ja uupunut hän on. Teen kaikkeni häntä
auttaakseni.
Madame, en myöskään ehtinyt saattaa tietoonne erään
kuriirin pikavierailua. Hän kertoi, että Platon Zubov on
415

tulossa tänä iltana Moskovasta Talvipalatsiin. Pyysin kuriiria
ottamaan heti yhteyttä hovirouva Praskovja Bruceen.
Olen erityisen iloinen, että Aleksandra lähtee Wiesbade-
niin luotettavassa seurassa. Marien mukanaolo, samoin kuin
Anastasia Andrejevnan, rauhoittaa meidät todella. Anastasia
on nuoreksi naiseksi erittäin luotettava. Tiedän, että hänellä
on Teidän luottamuksenne. Pyytäisin vain yhtä asiaa: toivon
että nuorempi ajuri Ivan Vasiljevits saisi viipyä niin kauan
Wiesbadenissa, että saisimme hänen mukanaan tänne
lääkärin arvion Aleksandran voinnista.
Kiitän Teitä Tsarinna, että annatte kaiken tukenne
sisarellenne. Ilman Teitä matka ei onnistuisi. Tietenkin
minäkin voisin lähteä mukaan, mutta viimeksi tunsin olevani siellä
suuressa sanatoriumissa tiellä. Olin liian kärsimätön, kun
tulosta ei tahtonut tulla, ja sitten kun kivut alkoivat kaikota,
olisin halunnut heti lopettaa hoidot ja matkustaa kotiin. Sitä
paitsi Madame, meidän on saatava nyt kevään aikana työmme
loppuun, sillä Teidän on aika heti kesäkuun alussa lähteä
Monplaisiriin niin kuin aina, kun kesä alkaa.
Tulemme Aleksandran kanssa maanantaina Talvipalatsiin.
Olen iloinen, että jäljestätte keskiviikkoiltana sen tilaisuuden,
jota me kaikki odotamme.
Kuukartano lauantaina maaliskuun 12. päivänä 1796
Suutelen kättänne. Teidän Leon August.
416

Talvipalatsi sunnuntaiyönä maaliskuun 13. päivänä 1796.
Sinulle jota en voi nimittää kuninkaaksi, en ruhtinaaksi, en
paimenpojakseni, en veljekseni, mutta rakastetuksi - kyllä.
Kerron ensin asiani. Aleksandran vointi huononee. Hän on
saanut kutsun tulla hoidattamaan itseään Wiesbadeniin, jossa
hän oli myös menneenä syksynä. Marie lähtee mukaan, lisäksi
kenraali Bibikov-vainajan lapsenlapsi Anastasia Andrejevna
kamarineidoksi. Olisiko mahdollista...? Voisivatko he
pysähtyä matkallaan Grodnossa?
Teit minulle kerran aikaisemminkin palveluksen ja otit
silloin Varsovassa vastaan poikani Paavalin ja Maria Fjodorovnan.
Poikani ei ole varmaan sanallakaan kiittänyt sinua, joka annoit
heille huoneiston käyttöön. Hänellä ei valitettavasti ole
kohteliaita käytöstapoja. En viitsi valehdella sinulle - hän viihtyy
Hatsinassa, Maria Pavlovskissa, minä Talvipalatsissa. Me kolme
olemme irrallamme, kohtaamme harvoin. Olen koettanut
toipua eräästä järkyttävästä asiasta, joka liittyy heidän Euroopan-
matkaansa toistakymmentä vuotta sitten. Minä en vain toivu
siitä. Huuleni ovat sinetöidyt. En edes sinulle, parhaalle
ystävälleni, voi koskaan kertoa, mistä hirvittävästä uhasta
tuntemattomat henkilöt varoittivat minua silloin. Unohdus, ajatusten
siirtäminen jonnekin muualle, sekään ei auta. Tuska hälvenee,
417

pahat ajatukset haihtuvat pyörteen lailla, muisto jää. Kuinka
minä jaksan antaa anteeksi sen aiheuttajalle.
Eksyin kirjoittamaan sinulle muusta, kun minun piti
kertoa sisareni matkasta. He lähtevät Pietarista ensi viikon
peijantaina. En osaa sanoa, milloin he saapuvat Grodnoon,
mutta tiedän, rakas ystävä, että avaat portit heille.
Sain maalauksen palatsistasi. Sehän on kauniilla
kukkulalla joen rannalla. Varmaan katselet ikkunoista virtaavaa vettä
niin kuin minä katselen usein Nevaa.
Aleksandra, Marie ja Anastasia ovat vaatimattomia
ihmisiä, anna heille pari huonetta, pyydän, ja katso että heillä
on eväitä matkalle. Katso myös tietyllä silmällä ajuria, ukko
Valentinia. Voitko kuvitella, että hän vei minut
pyynnöstäni ennen joulunaikaa Kazanskajakadun uuteen Kartoska-
ravintolaan syömään. Olin pukeutunut maatuskaksi, hän oli
miltei oma itsensä. Kukaan ei tunnistanut meitä.
Sinä luulet, että kirjoitan Sinulle vain silloin, kun
tarvitsen Sinua. Tarvitsen Sinua aina. Minä en pääse eroon
viimekesäisestä Marlyn tunnelmasta, en meren hiljaisesta
kohinasta, enkä sinun käsivarsistasi, joiden syleilyssä olen
ollut kuin turvassa. Me olimme sylikkäin kauan, liikkumatta,
ja luimme toistemme silmiä. Minä anoin anteeksi sitä minkä
sinulta vein. Sinä annoit anteeksi, sinä vain rakastat. Mitä
minä olen tehnyt sinulle, Stanislaus... Kadottanut sen ainoan,
joka minun olisi pitänyt säilyttää niin kauan kuin elämme.
Meillä on taivaassa lapsi, pikku Anna, jonka äitinä elin sen
järkyttävimmän hetken mikä äitiä voi kohdata, oman pieno-
kaisensa kuoleman. Minä itken sitä vielä. Iltaisin, kun olen
418

yksin, itken. Stanislaus, olen nykyään iltaisin paljon yksin.
Haluan sinun tietävän sen. Miksi me emme voisi kulkea
Monplaisirin puutarhassa, mennä meren rantaan ja katsella
Kronstadtin kaukaisia torneja. Olla puhumatta mitään. Sta-
sit. Lähelle. Minulle riittäisi, että saisin katsoa Sinua silmiin
niin kuin silloin.
Sinun Katherine
Katherine
Tiedän että sisaresi seurueineen on jo matkalle tänne. Tai
ehkä he eivät ole vielä lähteneet Tsarskoje Selosta. Laitan
ajurini heitä vastaan, hän saa kyllä selville missä he ovat tulossa.
Heidän tulonsa vapauttaa minut tästä yksinäisyydestä ja
kaipauksesta. Päivät ovat pitkiä. Kuljen joen rantaan. Kalastan.
Unelmoin. En saa mennä kauas palatsista, vartiomiehet ovat
tietoisia liikkeistäni. En ole »vankeuteni» aikana aiheuttanut
heille koskaan ongelmia. He puhuttelevat minua Monsieur.
Huomasin tänään, että lumi on sulanut pois. Että on
aavistus vihreää. Minä luen paljon. Voit nauraa Katherine, mutta
maalaan tuota jokea. En saa siitä tarpeekseni. Virta
kulkee silmieni edessä aina eteenpäin, se ei jätä jäähyväisiä, se
ei pysähdy kohdalleni. Se kulkee sinne päin missä sinä olet,
nislaus, kuinka minä sen sanon... Älä jätä minua. Olisit. Jäi-
419

kohti itää. Ajautuuko joku niistä pisaroista jotain kautta Pie-
tarhovin rannalle, Marlyn palatsin kanaviin. Miten
lapsellinen minä olen. Miten kaipaava. Kirjeesi on tuossa budoaarini
pöydällä, liinan alla. Kun tulen tähän huoneeseeni, otan sen
pöydälle, silitän paperia kuin silittäisin poskeasi. Muistan
sanasi ulkoa: »En pääse eroon käsivarsistasi joiden syleilyssä
olen kuin turvassa.»
Katherine, kutsu minut Monplaisiriin. Sinun sanasi on
laki. Kukaan ei kyseenalaista sinun kutsuasi, vaikka olen
vanki. Kutsu, kun toukokuun yöt ovat valoisia. Anna minun
tulla Marlyyn ja anna meidän olla rauhassa kahden, niin että
voimme saattaa yhteisen tarinamme päätökseen. Minä
vaivun suruun ja kaipaukseen kun ajattelen sinua. Ei kukaan ole
koskaan rakastanut sinua niin kuin minä. Minä annan sinulle
rakkauteni, koska se on suurempi elämää.
Stanislaus
420

34- luku
n muista, milloin Talvipalatsin kappeli olisi ollut niin
sietämätöntä odotusta täynnä kuin keskiviikkoiltana. Enkä millään
jaksa ymmärtää, että ulkona ulvoi kevätmyrsky. Kaiken sen jälkeen kun
vesi räystäiltä oli tippunut keväisesti ja lumi sulanut silmissä, kylmä
tuuli alkoi pöllyttää koko kaupunkia; ihmiset, kadut, puistot, vaunut,
hevoset... Ja tyyntyi sitten. Ylhäisesti huvittunut aurinko meni
mailleen, mutta lähetti lännen suunnasta lempeää valoaan kuin lepytel-
läkseen. Vähitellen taivaankaaren punerrus himmeni niin kuin
olisi pyytänyt anteeksi, että ryöpsytti koko päivän kaikkea liikkuvaa ja
liikkumatonta.
Sinä iltanaTalvipalatsin kappeli kynttilöineen, suitsukkeineen,
kuoroineen, naisineen ja miehineen oli täynnä pyhää valoa.
Kynttilät hehkuivat kattokruunuissa ja loivat lepattavia varjoja kappelin
jokaiseen nurkkaan. Sivuseinillä lukemattomien pyhäinkuvien
koristeelliset kehykset hohtivat puhdasta kultaa. Ikonostaasiin oli
maalattu kaikki apostolit, suuri Kristus-ikoni oli sanomattoman kaunis.
En tiedä miksi tämä niin perivenäläinen tapa kunnioittaa kullalla ja
mirhamilla Jumalansynnyttäjää ja Jeesus-lasta kutisti ihmiset
mitättömyyksiksi. Vähempikin olisi minusta riittänyt. Mutta minähän olen
luterilaisena tottunut vaatimattomampiin jumalanpalveluksiin ja
seison siksi aina sielu pelästyneenä näissä ortodoksimenoissa.
421

Kappelin halkaisi kahteen osaan paksu leveä punainen matto, joka
ulottui ikonostaasin portaille asti. Ihmiset seisoivat molemmin
puolin mattoa, mutta punaisen käytävämaton vasemmalle puolelle aivan
ikonostaasin eteen oli laitettu muutama rivi tuoleja. Oli
kirjoittamaton laki, että kaikki Talvipalatsissa asuvat kodittomat ruhtinaat, ruh-
tinattaret ja palveluskunta, eli kynnelle kykenevät ja vähänkin
täysijärkiset, saivat osallistua kaikkiin vihkiäisiin ja hautajaisiin, joita
Talvipalatsin kappelissa järjestettiin. Nyt tuoleille ohjattiin
parikymmentä vierasta, jotka asuivat Talvipalatsin kolmannessa
kerroksessa niin sanotussa Vanhojen Havukoiden huoneistossa. Pieni
joukko oli aristokraatteja, suurempi joukko Talvipalatsin entisiä
palvelijoita, hovimestareita, lakeijoita ja keittiöhenkilökuntaa. He olivat
lähes kaikki rutiköyhiä, mutta heillä kaikilla oli koti Talvipalatsissa
kuolemaansa saakka. Jokainen sai oman kodin lisäksi myös
hoitajat. Nälkään ja kodittomuuteen ei kuollut kukaan, vaikka useat
vanhat ruhtinaat olivat pelanneet omaisuutensa ja myyneet palvelijansa.
Ruhtinaat ja ruhtinattaret, kreivit ja palvelijat olivat kaikki sekaisin
samassa kerroksessa. Osa ei kuullut mitään, osa ei puhunut mitään,
osalla oli pelottavan timantinkirkas muisti, osa ei tiennyt, olivatko
he maassa vai taivaassa. Osa höpötti itsekseen, joku etsi aina jotakin,
eräs ruhtinatar kysyi aina kaikilta, missä ovat hänen kenkänsä. Ne
olivat aina hänen jalassaan.
Ne, jotka tulivat tähän vihkimistilaisuuteen, tunsivat ja
muistivat sulhasen. Hänestä puhuttiin ääneen, häntä arvosteltiin, joku
syytti melkein mykäksi, kun hän ei ollut koskaan suostunut puhumaan
paljon. Mutta myönnettiin, että hyvä työntekijä hän oli ollut
kaikki vuosikymmenet. Tuoliin saatettiin istumaan iäkäs ruhtinas Mihail
Antonovits ja hänen vielä vanhempi puolisonsa Darja Dmitrijevna.
422

Ruhtinatar Darja kyseli kaiken aikaa, missä hän oli. Heidän
vanavedessään tulivat vanha kreivitär Hendrikova ja ruhtinatar Natalia
Mensikova. Näiden kahden naisen järjessä ei ollut mitään vikaa,
mutta ruhtinatar Natalia, joka oli minun Zubovini isoisotäti, näytti
satavuotiaalta. Hän ei osoittanut luopumisen merkkejä vaan käyttäytyi
kuin kuningatar komentaen kaikkia ympärillään. Hänen päässään oli
edelliseltä vuosisadalta peritty fontange-päähine, jossa otsalta
kohosi viuhkan muotoiseksi tärkätty kangas pitseineen ja nauhoineen.
Hänen musta vannehameensa vei tilaa niin, että kaartilaiset siirsivät
hänen helmojaan tuolin alle. Ruhtinatar Natalialla oli suuri kotkan-
nenä ja pelottavan terävä luiseva leuka. Häntä lähimpänä istui Pyhän
Synodin yliprokuraattori Koropotkin, jonka isä oli myös ollut ylipro-
kuraattori. Koropotkin oli armoton juoppo, vielä ei ollut selvinnyt,
kuka tai ketkä pitivät häntä viinassa. Nytkin hän tarrautui
etummaisen tuolin selkänojaan, sillä häntä huimasi, tai sitten hän oli
humalassa.
Kaartilaiset ohjasivat vanhoja ladyja istumaan. Naisten
vaatteet haisivat ummehtuneilta, hatut olivat melkein Katariina I:n
aikaisia, kasvot ryppyisiä ja silmät pälyilivät. Ruhtinas Kurakinin toisella
puolella istui hänen vaimonsa ja toisella puolella ruhtinaan hoviherra
Albert. Ruhtinatar Kurakina luuli Albertia miehekseen ja sätti tätä
avionrikkojaksi. Albert yritti selvästi olla välittämättä
ruhtinataren puheista, mutta pyysi kuitenkin viimein päästä taakse istumaan.
Kurakinien lähellä istui vanha hovinainen Julia Baranova ja edelleen
huikean kaunis vaikka ikivanha tanssijatar Lilly Lear. Heidän
keskellään istui ruhtinas Dmitri Mamonov.Tämä yritti lähennellä
kumpaakin naista, mutta nämä pyysivät kuuluvalla äänellä kaartilaisia
siirtämään heidän tuolejaan kauemmaksi ruhtinaasta.
423

Seisoin huvittuneena Aleksandran, Leonin ja von Arenthalien
kanssa katselemassa tätä näytelmää. Vanhat Havukat eivät olleet
hetkeäkään paikallaan, vaan tuolien saaminen tarpeeksi kauaksi
toisistaan kesti oman aikansa. Muutama vanha ruhtinatar, joiden sukunimi
oli avioliittojen kautta muuttunut niin usein ettei niitä enää kukaan
muistanut, tuli ylhäisesti yksin, perässään nimetön viiden naisen
kanaparvi. Arvot muistettiin: ruhtinattaret Vera ja Maria, kreivitär
Nadezda, hovirouvat Mabel ja Tatjana. Vanhojen herrojen joukkoon
kuului itseoikeutettuna Vasili Vasiljevits Naryskin, jonka sanottiin
olevan Mihail Romanovin äpäräläpsi suoraan alenevassa polvessa.
Kuka tietää, minä en, mutta jotakin peräti mystistä oli tässä miehessä,
joka ei koskaan puhunut mitään, mutta sai kulmakarvojen kohautuk-
sella ja viittoilemalla kaikki pyörimään ympärillään. Kaksi sukunime-
töntä kreiviä Naryskinin palvelijan vieressä olivat Mihail Andrejevits
ja Sergei Ivanovits.
Kutsuvieraat menivät seisomaan maton oikealle puolelle. He
kumarsivat pyhäinkuville, sytyttivät kynttilöitä ja muistelivat
vainajiaan. Vihittävällä parilla ei kummallakaan ollut sukulaisia, siksi olin
kutsunut omia ystäviäni. Olin kutsunut myös Ilmar Rämmin. Hän
oli pyytänyt daamikseen ruhtinatar Margareta Vasiljevna Naryskinan.
Heidän yhdessäolonsa aiheutti kuiskauksia. Lisäksi olimme kutsuneet
kummityttöni Praskovja Nikolajevna Zukovan, joka kuiskasi
minulle odottavansa lasta. Hän tuli miehensä ruhtinas Aleksei Sergejevits
Vasiltsikovin ja Praskovjan äidin ruhtinatar Irina Ivanovnan kanssa.
Hovilaiset siirtyivät niin sanotun semenoniamestarin eli hovirouva
Praskovja Brucen ohjaamina paikoilleen.
Näihin häihin tuli enemmän osallistujia kuin osasimme
odottaa. Praskovja Bruce oli kenraali Rumjantsev-Zadunaiskin sisarpuoli,
424

ja viehkeä hovirouva Antonina Mihailovna Kulikovskaja tuli hänen
mukanaan. Heidän kavaljeerinaan oli hovilaisten suureksi
hämmästykseksi Englannin entinen lähettiläs, hurmaava Sir James Harris,
joka näytti huolehtivan Antonina Mihailovnasta.
Praskovja Bruce liiteli kappelissa ranskalaistyylisessä harsoha-
tussaan, joka erehdyttävästi muistutti linnunpesää. Hän tuntui
ottavan syleilyynsä meidät kaikki. Hän on ikäiseni, mutta hyvin
säilynyt. Luultavasti kaikki ikäiseni ovat paremmin säilyneitä kuin minä,
Katariina. Seisoin Leonin, Aleksandran, Marien ja Hermanin
vieressä ikonostaasin sivulla, erään pylvään suojassa, kuoron ja
pyhäinkuvien välissä. Minulla oli edessäni leveä nojatuoli, jonka selkänojasta
pitelin kiinni. Saatoin istahtaa siinä seremonioiden kestäessä. Kun
aikoinaan vihittiin poikaani Paavalia, istuin peräti kahdesti. Vihki -
misseremoniat olivat aina samat, samoin seremonioin vihittiin myös
molemmat pojanpoikani Aleksanteri ja hulivili Konstantin. Ja istuin
siinä tuolissa silloinkin, kun toista poikaani Alekseita vihittiin.
Yhtäkkiä joku seisoi vieressäni, hän oli tullut hiljaa.
»Madame», hän kuiskasi. »Olen saapunut Moskovasta, meidän täytyy
tavata.» »Miksi minun täytyy tavata sinut, Platon?» kuiskasin. »Olet ollut
siellä koko alkutalven antamatta itsestäsi mitään tietoa. Mikä sinut
sai tulemaan Pietariin?» »Te, Madame. Tiedätte itsekin, mikä minut
saa tulemaan luoksenne», hän vastasi. Mitä tein? Käänsin selkäni. En
ollut enää kiinnostunut Platon Zubovista. Lisäksi halveksin hänen
käytöstään. Morsiusparia odotetaan kappeliinpa mies hiipii luokseni
vierasjoukon keskellä!
Ympärillämme oli hovin väkeä, kabinettini ihmisiä, mutta vain
kolme miestä kutsuttuna senaatista. Nämä olivat häät, joihin
kutsuttiin, joissa ei suvaittu uteliaita,vain »oman perheenjäseniä». Kirkon-
425

palvelijat seisoivat rivissä. Kappelissa oli hiljaista. Morsiusparia
odotettiin. Sitten ovet aukaistiin. Kun pariskunta tuli eteisestä kappelin
ovelle, kuoro aloitti ihanan hymnin. Emme mahtaneet mitään sille,
että silmät kostuivat, me, jotka olimme todistamassa kamaripalvelija
Vasili Skurinin ja taloudenhoitajatar Irina Petrovna Isakovan
vihkimistä pyhään avioliittoon.
Skurin ei muistuttanut omassa vihkimistilaisuudessaan vanhaa
ukkoa, ei heinäseivästä, ei laihaa lehmusta, ei edes linnunpelätintä.
Hänen kasvoillaan oli hämillinen ilme, melkein hymy. Hiukset oli
lyhennetty, ne vaikuttivat puhtailta. Musta livree oli uusi, istuva, sen
alla keltaiseen vivahtavat brokadiliivit. Kaulassa oli kahteen kertaan
solmittu liina. Olkapäältä toiselle laihalle lanteelle kulki Pyhän
Annan ritarikunnan, Totuudenmukaisuuden, Hyveellisyyden ja
Uskollisuuden punainen nauha, jossa oli keltaiset reunukset. Tämän nauhan
sulhanen oli saanut edellisenä iltana minulta, keisarinnalta,
rituaalissa, johon osallistuivat Talvipalatsin kamaripalvelijat, hovimestarit,
kokit ja koko keittiöhenkilökunta. Heidän lisäkseen mukana olivat
varsinaiset hovinaiset, kamarineidot ja keisarinnan lähipiiri.
Morsian Irina Petrovna Isakova - Irotska - oli ennen
siirtymistään keisarinnan palvelukseen ollut ruhtinas Nikolai Nikolajevits
Golitsynin ylitaloudenhoitajatar. Ruhtinas Nikolai Nikolajevits oli
viimeisillä hetkillään, tietenkin keisarinnan suostumuksella,
palkinnut Irina Petrovna Isakovan hyvästä ja uskollisesta palveluksesta
Pyhän Stanislauksen ritarikunnan punaisella nauhalla. Se oli vanhan
ruhtinaan kiitos häntä uskollisesti palvelleelle Irotskalle.
Irina Isakovalla oli yllään sisarentyttärensä Polinan loihtima
ohut vaalea silkkinen hame, joka leijaili hänen ympärillään.
Punai426

nen ritarikunnan nauha sointui yhteen hänen sulhasensa ritarinauhan
kanssa, se meni vasemmalta olkapäältä rinnan yli oikealle lanteelle,
jossa nauhan päät erkanivat. Irotskan punaiset kiharaiset hiukset oli
koottu paksuksi nutturaksi niskaan ja kasvoja kehysti hiuksilla oleva
myrteistä tehty seppele. Kymmenen vuoden ikäero ei näkynyt tämän
pariskunnan välillä. Kun he mahtavan kuoron laulaessa kulkivat käsi
kädessä ikonostaasin eteen, liikutuimme. Miten paljon elämäni
aikana olenkaan rakastanut tuota hassua langanlaihaa eleetöntä miestä!
Miten hän on auttanut ja palvellut minua siitä hetkestä kun tulin
Venäjälle. Miten hirveissä kostyymeissä hän aina ennen kulki. Miten
ihmisellä voi olla niin vähän ilmeitä, aivan kuin hänen kasvoihinsa ei
kuuluisi nauru, ei hymy, ei viha, ei rakkaus - ei mitään. Vain
hiljainen kurnutus kurkusta, joka ilmaisi hänen vastauksiaan ja tunteitaan.
Olin antanut häälahjaksi Skurinille ja Irotskalle asunnon
Millionnajakadun Talvipalatsin puoleisesta päästä. Se oli muinoin
Potemkinin omistuksessa ollut vanha Sepiljovin talo, joka oli
erillinen pieni talo Millionnajakadun puolella. Sen yhdisti Talvipalatsin
porttiholviin katettu käytävä, josta pääsi miltei suoraan huoneistooni.
Talo ei ollut suuri, Potemkinin lukemattomien palatsien rinnalla juuri
tämä talo oli pieni, kodikas ja viihtyisä. Kenelle muulle olisin voinut
sen antaa! Siitäkin huolimatta, että Skurin ei ollut koskaan pitänyt
Potemkinista. He kaksi eivät sopineet yhteen... Skurin oli
palvellut minua uskollisesti vuosikymmeniä, Irotska vähemmän. Sepiljovin
talosta he pääsivät luokseni nopeasti katettua käytävää pitkin. Olin
huolehtinut lahjoituskirjasta niin, että jäljelle jäänyt perii toisen
kuoltua talon. Se on heidän molempien omistuksessa, ja jäljelle jäänyt saa
päättää talon siirtymisestä lahjoituksena eteenpäin. Annoin talon
valmiiksi sisustettuna. Ei ollut syytä olla antamatta, sillä kuka muu
oli427

si antanut arvoa Potemkinin huonekaluille ja hienoille maalauksille,
maurilaisia mattoja unohtamatta. Lahjoituskirjan tarkoituksena oli
estää, etteivät perijöinä olisi Potemkinin sisarentyttäret, jotka kaikki
oli saatettu upporikkaisiin naimisiin.
Päätin edellisenä iltana antaa itselleni jotakin erikoista:
kävelin omilla jaloillani poikkeuksellisesti sisäpihan kautta kohti Talvi-
kanavaa, vaikka olisin päässyt sisäkautta Sepiljovin taloon. Tarvitsin
ulkoilmaa, se teki minulle hyvää. Olin pyytänyt käsipuoleeni erään
kaartilaisen. Oli ilta ennen häitä, hetki sen seremonian jälkeen,
jolloin palkitsin Pyhän Annan ritarikunnan nauhalla Skurinin. Hän itse
jäi vielä Talvipalatsiin.
Irotska istui Sepiljovin talon pienessä budoaarissa
nyyhkimässä. Ehdin jo huolestua, istahdin nojatuoliin kauhistuneena, mutta hän
pyrski, että »ilosta, ilosta nyyhkin Teidän Majesteettinne...» Mitään
niin kaunista taloa hän ei ollut muka ansainnut ja missään niin
kauniisti kalustetussa huoneistossa hän ei ollut eläissään asunut. Ja niin
onnellinen hän ei ollut koskaan elämässään ollut. Eikä hän koskaan
lakkaisi palvomasta ja palvelemasta keisarinnaa. Ja kun he eivät siis enää saa
lapsia, hän auttaisi lempeää sisarentytärtään Polinaa, joka saisi
talosta huoneen asuttavakseen. Polina on valmis ompelemaan
keisarinnalle kaikkea, mitä nyt entinen ompelija, perheensä kanssa Moskovaan
muuttanut Aurora Nikolajevna oli hänelle opettanut. Irotska vakuutti,
että hänen sielunsa täyttää niin syvä kiitollisuus keisarinnaa kohtaan
omasta ja Skurinin puolesta, että he tulevat olemaan keisarinnan
uskollisia palvelijoita kuolemaansa asti. Ja sitten hän sanoi vielä, ettei Skurin
ehkä ensin vastannut hänenlaisensa naisen vaatimuksia mitä romantil-
lisuuteen tulee, mutta Skurin on nyt viimeisen kuukauden aikana
kasvattanut jopa romantillista mieltä ja puhunut pitkiä lauseita vannoes-
428

saan uskollisuutta ja rakkautta kuolemaansa saakka. Ja olipa hän jopa
änkyttänyt, ettei ole eläissään tavannut niin kaunista naista kuin Irotska
on, ja että yrittää opetella nyt vanhana miehenä uudenlaisia asioita
joilla johdattaisi Irotskaa intohimon syövereihin.
Minä palasin huojentuneena aukion läpi turkissani ja
pehmeissä jalkineissani. Vartiomiesten seuratessa kauempana kävelin
ylimääräistä, ohi teatterin, jopa katetut portaat yli Talvikanavan, ohi
Eremitaasin Talvipalatsin sisäpihalle saakka. Siellä palvelevat tallimiehet,
valveilla olevat kuriirit ja häitä laittavat keittiömiehet menivät ihan
sekaisin tulostani. Mutta ajuri Valentin rohkeni tulla luokseni
kertomaan, että kaikki valmistelut Wiesbadeniin lähtöä varten oli tehtyjä
että perjantaina he suuntaavat kohti Pietarhovin rantatietä.
Käsipuolessani oleva kaartilainen luotsasi minut Suuren gallerian alapuolella
olevalle ulko-ovelle. Siinä hän teki kunniaa ja minä kiitin. Mitä
ylellisyyttä, että tavallinen kaartilainen puhui kysyttäessä tavallisista
asioista ja kertoi menneensä naimisiin. Muistelin sitä edellistä iltaa ja...
Gospodi, havahduin ja tajusin, että olen kappelissa!
Olin ollut mielikuvissani jossakin harhailemassa. Myönnän, että
näitä arkisia asioita mietin pitkän vihkimisrituaalin aikana. En
istunut kertaakaan tuolissani, nojasin siihen ja katsoin vähän väliä piispan
ja pappien edessä olevaa Skurinia, joka seisoi silmin nähden
liikuttuneena pienen, pyöreän naisen vierellä. Skurin oli pian naimisissa oleva
mies. Varjelkoon - yli seitsemänkymmenen, olemukseltaan muuttunut,
elleivät jähmeät kasvot paljastaisi miehen ikää. Mitä rakkaus aiheuttaa!
429

Kappelin tunnelma tiivistyi. Suuressa ekteniassa anotaan
morsiusparille kunniallista avioliittoa ja lapsionnea. Sitten
kruunataan eli seppelöidään morsiuspari, jolloin tuodaan vihkimäkruunut
ja alkaa vihkiminen erilaisine rituaaleineen. Yhteisen maljan
jälkeen pappi yhdistää vihittyjen kädet liinalla ja he kiertävät luku-
pöydän ympäri. Käynti merkitsee avioliiton purkautumattomuutta
ja aviopuolisoitten uskollisuutta. Kruunut poistetaan ja pyydetään
taas siunausta.
Skurin ei ymmärtänyt näitä rituaaleja, hänen ilmeestään näkyi,
että hän painoi pakosta päänsä ja oli rukoilevinaan. Kun hänellä ei
nähtävästi ole ollut äitiä eikä isää, ei ketään joka olisi opettanut,
pakanaksi Skurin on jäänyt. Sanoi olleensa tässä maailmassa yksin. Vaan
nyt ei ole yksin, me olemme läsnä. Kuuntelen ihanaa kuoroa, katson
ihmisiä kappelin kynttilämeressä, koen kiitollisuutta siitä että
kerrankin sain antaa tälle miehelle kaiken, mitä hän ansaitsee. Ja niinpä
taas kyynelehdin... Skurin yritti papin puheen perässä lausua sanoja
ja lauseita, mutta eiväthän ne lauseet tule käskettynä, hänhän halusi
vain katsoa Irotskaa ja viivähtää rakastuneen naisen silmissä. Sitten
taas ja moneen kertaan rukoiltiin hiljaisessa kappelissa, sanat
tipahtivat kuin talikyyneleet kynttilästä lattialle. Lapsionni huvitti läsnä
olevia. Ehkä pappi olisi voinut näitä vanhoja vihkiessään jättää
sanomatta »lisääntykää ja täyttäkää maa», vaikka osa avioliiton sakramenteista
on miehen ja naisen yhdistymistä ja lisääntymistä. Pappien oli vain
siunattava nämä kaksi hivenen yli-ikäistä oikeauskoisen
ortodoksisuuden nimissä avioliittoon, sillä he molemmat halusivat sitä, he
olivat kumpikin naimattomia, eikä estettä avioliitolle ollut.
Lähes parin tunnin seremonioiden jälkeen he olivat
aviopari. Jumala oli armollisesti kääntynyt Irina Petrovna Isakovan ja Vasili
430

Skurinin puoleen ja antanut armonsa laskeutua heidän ylleen
salliessaan heidän virallisesti yhtyä aviopuolisoiksi. Kuoro lauloi
lopuksi, hartaat sävelet nousivat ylös kupoliin ja täyttivät kappelin. Leon
August Denikin pitkänä miehenä piti kruunua Skurinin pään
yläpuolellapa minun poikani Aleksei Bobrinski piti kruunua Irotskan
pään päällä. Kruunu ei vapissut, se pysyi kummankin kantajan
vakaassa kädessä. Vihkiminen päättyi Jumalan siunaukseen, pitkän iän
toivotukseen, menestyksen toivottamiseen tässä elämässä ja pelastuksen
toivottamiseen tulevassa elämässä.
Seremonia oli ohi. Morsiuspari lähti pois kappelista. Irotska
hymyili ujosti, Skurin oli vakava kasvoiltaan. Mutta me
huomasimme, miten Skurinin toinen suupieli nyki ja hän piti tiukasti Irotskan
kättä kädessään. He kulkivat kohti Pientä ruokasalia, joka ei ollut
pieni. Siellä söivät usein vain kabinettini ja senaatin jäsenet.
Halusin näyttää koko hovilleni, että keisarinna arvostaa palveluskuntaansa
kuuluvaa, joka on vuosikausia tehnyt tunnollisesti työnsä. Viereisessä
salissa esitettiin onnittelut ja maljat. Olin tukahduttanut
vihkimistilaisuudessa tulevien lapsien kohdalla mielessäni pulpunneen naurun
niin kuin moni muukin lähelläni. Nyt tunnelma vapautui. Gospodi
pomilui Irotska ja Skurin.
Vasemmalla puolella istunut Havukoiden joukko ohjattiin pois
kappelin sivuovista. Heidät vietiin kaartin nuorten miesten
saattelemina kolmannen kerroksen huoneisiin. Osa oli torkkunut tuoleissaan
menojen ajan, pari miestä ei ollut lähteä pois. Kaartilaiset ohjasivat
heidät napakasti ovesta. Ruhtinatar Darja Dmitrijevna kyseli
kaikilta, oliko morsian raskaana? Hän ihmetteli myös, keitä morsiuspari
oli ja miten ihmeessä heidät vihittiin kappelissa, jos morsian kerran
oli raskaana. Se on pöyristyttävää, hän sanoi hyvin loukkaantuneena
431

ja lisäsi vauhtiaan. Tuskin kaikki muutkaan tiesivät, missä he olivat
olleet. Havukoille oli katettu heidän huoneistonsa ruokasaliin herk-
kupöytä viineineen, ja niiden kimppuun he kuulemma olivat iskeneet
niin kuin eivät olisi ruokaa ja juomia ikinä nähneet. Minulle tultiin
kertomaan, että ovet Havukoiden huoneistoon oli suljettu, niin kuin
aina. Eihän siitä ole kuin kaksi vuotta, kun eräs heistä pääsi
karkaamaan ja löydettiin Kazanin kirkon alttarilta. En koe huonoa
omaatuntoa, vaikka en voinutkaan pyytää heitä häävastaanotolle. Saattaa
kuulostaa omahyväiseltä, mutta olen ensimmäinen hallitsija, joka on
huolehtinut heille heidän loppuelämäkseen asunnon ja lisäksi kaiken
tarpeellisen.
Pienessä ruokasalissa odottivat kaikki virallisesti häihin
kutsutut. Pitkät pöydät notkuivat ruuasta ja juomista. Orkesteri soitti
aluksi juhlavan fanfaarin. Häävieraat asettuivat istumaan pöytiin
vapaasti, aina kuitenkin tuttaviensa seuraan. Huomasin, että Zubov tuli
adjutanttinsa kanssa ruokasaliin. En muista, olinko kutsunut heidät...
Hän katsoi avoimesti minua silmiin ja käänsin katseeni pois.
Ensimmäistä kertaa torjuin hänet. Me onnittelimme jokainen vuorollamme
morsiusparia, he olivat hiljaisen oloisia ja vaivautuneita huomiosta.
Heidät istutettiin juhlapöytään, ja kaikki nostivat heille maljoja
nauttien viinistä ja illallisesta. Seurustelua kesti myöhään, ja sitten
tanssittiin. Skurin ei tanssinut, mutta myöntyi kohteliaasti antamaan ihanan
Irotskansa menuettiin ja poloneesiin, joihin herrat kilvan jonottivat.
Seurasin silmä tarkkana, miten iloista Irotskaa vietiin, ja niinpä
heidän keisarinnanakin käväisi tanssahtamassa.
Nämä häät olivat iloisimmat vuosikymmeniin. Näissä häissä
kurkisti pylväiden takaa Suuri Rakkaus.
432

Olen ylpeä keisarinnasta! On myönnettävä, että hän on loistava
emäntä. Hän ei ollut emäntänä vain joillekin kabinetin ja
senaatin ministereille, hän oli kuin äiti hovilaisille ja koko pal-
veluskunnalle, joka osallistui pienintä uuninlämmittäjää myöten
Skurinin häihin. Siinä asemassa keisarinna on inhimillinen,
valoisa, huumorintajuinen ja läheinen. Hän käveli vieraittensa
keskuudessa, tanssi poloneesia ja menuettia, mitä kaikki
ihastelivat, ja puhutteli palveluskuntaansa useammin kuin
ruhtinaallisia vieraitaan. Hän istahti erään pöydän ääreen, kyseli
keittiötilassa sattuneesta tulipalosta, kyseli hevosmiehiltä
kuriireista ja istui hetken ajuri Valentinin vieressä. Eikä hän jättänyt
huomioimatta pientä lettipäistä Natasaa, joka pyllähti istualleen
niiatessaan liian syvään. Keisarinna kumartui nostamaan tytön
pystyyn, silitti hänen hiuksiaan ja otti hetkeksi syliinsä. Nämä
asiat tuntuvat kerrottuina niin typeriltä, ikään kuin arvostaisin
vain sitä, miten hän kohtelee tavallisia ihmisiä. Toisaalta - juuri
näitä asioita hänessä todella arvostan. Oikeassa seurassa hän
on oikeanlainen, ja siksi en löytänyt hänen käytöksestään
mitään ylhäistä Skurinin ja Irotskan häissä. Ainoa moitteen sija
oli se, mihin me kaikki syyllistyimme: häiden epistolatekstissä
siunattiin lapsentekoon, mikä aiheutti monelle meistä
hysteerisen naurunpuuskan joka oli hillittävä. Nyt kun Aleksandrani
lähtee Wiesbadeniin, joudun kuuntelemaan keisarinnaa aamusta
iltaan. Kaikki kirjoitustyö on saatava päätökseen ennen
Aleksandran ja Marien paluuta, edessämme on jälleen raskaita ja
järkyttäviä tapahtumia. Hän siirtää, siirtää... hän siirtäisi niitä
loputtomiin, mutta minun on otettava tiukka ote ja saatava hänet
käymään ne läpi. Entä minun omat ajatukseni? Onko minussa
433

valheellisuutta? Tällä hetkellä on. Olen ymmällä. Mutta
nämähän ovat ajatuksiani, joista kukaan ei tiedä. Koen huonoa
omaatuntoa vaimoni lähtemisestä. Hänen on pakko lähteä. Toisaalta
tunnen hengittäväni nyt vuosiin vapaasti, ja se koskee eniten.
Olen ollut uskollinen ja hyvä aviomies, rakastanut vaimoani.
Mutta olen mies. Vaimoni torjuu minut vedoten sairauteensa. En
ole ollut viime aikoina tasapainossa itseni kanssa. Minua
vainoavat siniset silmät.
434

35* LUKU
Maaliskuu vaihtuu huhtikuuksi hiljaisesti, kuin nautiskellen.
Kevään odotus näkyy ihmisten kasvoilla, kun he kävelevät
Nevan rantatietä. Joki on yhä jäinen, jäälauttoja kolahtelee rantaval-
leihin, eivät ne niin vain sula. Vaikka kevätaurinko jo lämmittää, jäät
kulkevat omaa tahtiaan, sulavat kun sulavat. Mutta ihmiset kulkevat
Nevan rannoilla tähyilemässä, milloin ensimmäinen lotja liukuu
leveää virtaa ja jatkaa matkaansa Laatokalle. Silloin laivamiehet
seisovat kokassa ja heiluttavat lakkejaan kevään riemusta. Vapaana virtaa-
va vesi palkitsee jonakin päivänä odotuksen.
Aleksandran seurue lähti kohti Wiesbadenia. Ensimmäinen
viesti tuli Riiasta, jonne he olivat tulleet Narvasta Tarton kautta, ja
toinen viesti Grodnosta, josta sain Stanislaus Poniatowskilta rauhoittavan
kirjeen. Kun ajattelen Stanislauksen tilannetta Grodnon vankina,
sydämeeni koskee. Asetin kirjeen yöpöydälleni kristallikulhoon
muistuttamaan minua suuresta vallasta, jonka puristuksessa olen ollut ja yhä olen.
Sisareni seurue oli yöpynyt entisen kuningas Poniatowskin
pienessä palatsissa, jonka »hovi» on nimellinen. Poniatowski saa
käydä kalastamassa, hän saa metsästää, taivaltaa metsissä, kutsua
vieraita - mutta hänellä on aina vartiomiehet seuranaan. Palatsissaan
hän on suuri, komea, kuninkaallisesti käyttäytyvä sivistynyt mies.
Sen ulkopuolella kuin henkipatto. Marie von Arenthal kirjoitti, ettei
435

Poniatowski ole luopunut aristokraattisesta käytöksestään. Hän on
hyvin huomaavainen kaikille, kohtelee palveluskuntaa
arvostavasti, esiintyy loistavana isäntänä ja sulkee kaikki häneen kohdistuneet
nöyryytykset sisäänsä. Grodnon isäntä oli saattanut vieraansa
entiselle rajalle, mistä nämä jatkoivat matkaansa kohti Varsovaa ja Berliiniä.
Nyt odotamme kuriirien kautta heiltä uutta postia.
- Gospodiy Leon... mikä sinulla on kädessäsi?
- Sikari, Madame.
- Niin kuin nuuskaa!
- Madame, tämä on sikari. Näitä säilytetään puusta tehdyssä
pienessä rasiassa ja poltetaan yksi kerrallaan. Nämä on tuotu suoraan
Kuubasta Englantiin. Sir James antoi minulle ensimmäisen rasian,
nyt minä tuotan niitä itselleni. Näitä alettiin tuoda Kuubasta pari
vuotta sitten Englantiin, ja nyt lähes kaikki englantilaiset lähettiläät
ympäri Eurooppaa hankkivat sikareja itselleen.
- Mutta sehän haisee... Siitä tupruaa savua.
- Madame, se ei haise. Se tuoksuu. Mieheltä.
- Mutta onko se niin kuin nuuskaa? Minäkin nuuskasin kauan.
Pitää siis opetella tuolla tavalla pitämään mustaa pötköä sormien
välissä ja tuprutella kuin palavaa halkoa.
- Savu vetäistään henkeen, Madame. Niin kuin nuuskatessa
vedätte nenäänne. Tämä on toisenlaista. Haluaisitteko...
- Minä en kokeile mitään noin hengenvaarallista. Jaahah, siis
herrojen illallinen? Saisinko ehdottaa Kazanskajakadun Kartoska-
436

ravintolaa, Leon? Vahinko että ukko Valentin on Wiesbadenissa, hän
on sen ravintolan tuntija.
- Ilmar Ramm ja minä saattaisimme lähteäkin sinne, Herman
ja Sir James eivät. Olen kutsunut heidät huoneistooni, Madame.
Teidän luvallanne Robert Moltke laittaa illallista meille miehille.
- Minä ymmärtäisin sinun pukeutumisesi, jos kysymyksessä
olisi naisvieraita. Noin vanhaksi mieheksi... Mistä tuollainen
raidallinen hännystakki on? Ranskan idiootit, jotka jäivät giljotiinista eloon,
alkavat kehittää uutta muotia. Miehille. Ne naiset, jotka muodista
jotakin ymmärtäisivätkin, ovat ilman päätä. No niin. Tässä paperit,
ole hyvä. Kertomisessani on kaaos. Suuri kaaos. Kuinka tulen selviä-
mään tästä sekasotkusta, Leon. Suuret ja kipeät asiat Kiovassa...
Ihanat Krimin muistot.
- Tsarinna, te ja minä lähdemme nyt kipuamaan viimeistä
ylämäkeä tässä elämänne kirjaamisessa. Matka huipulle on tuskainen,
mutta sitten olette vapaa, ja alkaa kesä. Teidän sisällänne ei
toivottavasti ole umpisolmuja. On teidän vallassanne, mitä jää puhumatta.
Toivottavasti päädytte synninpäästöön, Madame.
- Olenko minä joku vanhus! Maalaatko minulle
paratiisia vai helvettiä! Entä jos en olisi koskaan ollut kiinnostunut
kirjoittamisesta? Koko elämäni olisi jäänyt muiden arvailemaksi.
Mistä kukaan tietää, mitä keisarinna Katariina II todella ajattelee, mitä
hän arvostaa, mikä hän on. Mistä kukaan muuten tietäisi, mikä on
valhetta, mikä totta minun elämässäni. Sinä Leon olet
omatuntoni! Minun alter egoni. Viime yönä päätin - nukun nykyään kaikki
yöt yksin - että voisin ehkä välttyä joutumasta helvettiin, jos kerron
kipeimmätkin asiat mitään niihin lisäämättä. Leon, kärsinkö minä vai
nautinko hallitsijana olemisesta?
437

- Mitä vihaisempi olette ja mitä ärtyneempi, sen rehellisem-
pää jälkeä tulee. Kuka puolustaa teitä, Madame, ellette itse itseänne.
- Muuttuvatko nämä kohtaamisemme oikeudenkäynneiksi?
- Haluatte tallallanne tulkita väärin. Täytyyhän teidän
vapautua.
- Mistä minä muka vapaudun?
- Virheistänne, Tsarinna...
- Oletko sinä virheetön, Leon? Oikaiset minua, et koskaan
puhu omista virheistäsi. Olet ikään kuin yläpuolellani ja otat
tutkittavaksi vain minun virheeni. Puhut aina, etten ole rehellinen oman
elämäni suhteen, että liioittelen tai jätän kertomatta, ohitan, puhun
asioiden vierestä. Miksi olet katsonut oikeudekseksesi olla minulle
niin ankara?
- Ankaruus on välittämistä, Madame. Haluaisitteko tähän
minun sijalleni makeilevan, käsiään hierovan, hunajaisella äänellä
puhuvan miekkosen, joka palvoo teitä ja ihailee jokaista sanaa jonka
sanotte niin kuin se olisi Jumalan sana. Kyllä, Teidän Majesteettinne!
Olette aivan oikeassa,Tsarinna! Niinkö? Emmekö ole
lapsuudestamme kulkeneet yhdessä, minä teidän elämänne vierellä, te minun. Me
tunnemme toisemme, olemme kasvaneet yhdessä. Siksi minä tiedän
totuuden elämästänne. Enkä sano tätä itserakkaasta
- Eikö illallisellenne todellakaan tule naisseuraa?
Hän on raivoissaan. Hän tietää, että minä tiedän hänestä eniten,
eikä hän voi valehdella minulle. Me emme halunneet kutsua
häntä illallisille. Me haluamme puhua niin kuin miehet puhuvat
keskenään. Vaikka enhän minä voi puhua kaikesta edes Hermanille,
Rammille ja Sir Jamesille, vaikka he ovat luotettavia miehiä.
Mi438

nulle oli yllätys, että Sir Jamesin tapainen täydellinen herrasmies
seurustelee julkisesti kenraali Rumjantsevin entisen
rakastajataren hovirouva Antonina Andrejevnan kanssa. He näyttävät
rakastuneilta. Minun ei ole ollut helppo rakastua. Joudun peittämään
sisimpäni. En ole uskoutuvaa tyyppiä, en halua paljastaa
itseäni ja tunteitani. Olen ollut pitkään muumioitunut. En erota päiviä
toisistaan, ne ovat niin samanlaisia. Olen kuin tuo Montesquieun
patsas tämän Punaisen työhuoneen nurkassa. Katson patsaan
huvittuneen älykkäitä silmiä, on kuin hän marmorin läpi arvostelisi
minun rohkeuden puutettani. Tunnen joskus, että minutkin on
valettu pronssiin, puhun aina samoja sanoja, samoja lauseita. Teen
kaiken aina samalla tavalla. Minä, Leon August Denikin, Stettinis-
sä syntynyt, olen huomaamaton mies. Liian lähellä keisarinnaa.
Liian varuillaan. Olen ollut uskollisuuden perikuva. On sentään
pari uutta asiaa elämässäni. Ensinnäkin, olen alkanut polttaa
sikareja, ainoana Talvipalatsissa. Muut eivät ymmärrä sikarien
hienoutta. Sanoin Sir Jamesille, että tämä on herrasmiehen nautinto.
Hän naurahti kuivasti. Mutta sitten tämä toinen asia... Näen
kaikkialla ruhtinatar Margareta Vasiljevna Naryskinan kiehtovan
olemuksen. Suuressa galleriassa, keisarinnan budoaareissa, Pienessä
ruokasalissa, hovinaisten joukossa erilaisilla vastaanotoilla. Hän
on naisellisin nainen mitä tiedän. Hänellä on suuret unelmoivat
siniset silmät. Hänen hiuksensa ovat tummat, yksinkertaisesti
kammatut, hänellä on aina jokin koru hiuksissaan. Hänessä on
sellaista, mitä lähelläni olevissa muissa naisissa ei ole ollut. Luulin
ensin, että Ilmar Ramm... mutta hänen kiinnostuksensa kohde onkin
toisaalla. Ajattelen Aleksandraani. Siksi en voi. En saa. Mutta
minä olen mies.
439

Lepään budoaarissani ja juon viiniä. Juon monta lasillista. Haluaisin
humaltua. Kirjoitan, sillä herrat ovat illallisilla ja olen yksin.
Aleksandra ja Marie - Wiesbadenissa! Me kolme muuttaisimme
puheillamme maailmaa, mutta he ovat poissa. Tilanne on muutenkin
ainutlaatuinen. Minä kyllästyin Zuboviin, heitin hänet kuin kuolleen
kalan rannalle. Hän on käväissyt näyttäytymässä hovissa toivoen, että
joku kutsuisi hänet vastaanotolle tai illallisille. Kukaan ei ole
kutsunut. Ehkä on jo liikkeellä huhu, että keisarinna on lopettanut, tai
lopettamaisillaan suhteen. Sitä Zubov ei kestä. Täytyy tuntua
järkyttävältä, kun huomaa olevansa passe. Hän on syvästi
loukkaantunut minuun, minä häneen. Mutta syy on hänen. Hän on kuin
marakatti, aina puremassa ja varastamassa, jollei muuta niin jonkun
neitsyyden. Hän on rikastunut avullani, mutta mikään ei riitä hänelle.
Hän on pettänyt minua vuosikausia ruhtinatar Tatjana Dolgoruka-
jan kanssa. Nainen on leveäperäinen, tukevat jalat niin kuin
minulla. Nyt jo elähtäneet kasvot, toisin kuin minulla, sitä paitsi hänellä on
syylä nenänpielessä. Ristinään vielä Dolgorukien jatkuva
köyhtyminen. Tummaverikkö, tai sitten jollakin tahnalla on saatu harmaa
tukka tummumaan. Zubov tuli aina Tatjanan luota tämän luvalla minun
luokseni, imarteli, liehakoi - inhottavinta mitä tiedän - halusi
»suorituksen». Tiesin usein jopa syyn: he halusivat omistukseensa jonkin
tietyn kaulaketjun tai taulun. Tatjana myy miestä ja hänen ulokettaan
kuin epämääräisen huoratalon emäntä.
Miksi valehtelisin itselleni? Zubov on ollut kauan ainoa
auttamaan janoista naista. Tunnen siitä häpeää, mutta en siitä että olen
nainen. Olen säteilevä ja kaunis kasvoiltani, vaikka vartaloltani
tuke440

va. Halukkuuteni mieheen on minun asiani, haluan näyttää
naisille esimerkkiä, että me naiset määräämme itse, miten kauan meidän
sukupuolinen halukkuutemme jatkuu. Meidän ei tarvitse anoa siihen
lupaa miehiltä. Miehet anokoot meiltä. KUUSIKYMMENTÄKUU-
SIVUOTIAALLA NAISELLA ON OIKEUS RAKASTELLA!
Ajattelin yöllä, että nyt neljä miestä istuu Talvipalatsissa
illallisilla; Sir James, Ilmar Ramm, Herman von Arenthal ja Leon. Mistä
he puhuvat? Naisistako? Ranskan vallankumouksen jälkiaalloista...
Taiteilijoista, näyttelijättäristä? Vai sodista? Totta on, naiset olisivat
pilanneet heidän miehisen kohtaamisensa!
Olen määrännyt Pietarhovissa tehtäväksi muutamia muutoksia,
sillä kevään tullessa keisarillisia palatseja aina uudistetaan. Nyt on jo
aloitettu Kesäpalatsin rapistuneiden huoneiden korjaaminen. Joitakin
saleja myös Pietarhovin Suuressa palatsissa on muutettu
asuinhuoneiksi. Poikani Paavalin pojat Aleksanteri ja Konstantin vaimoineen saavat
ottaa kunnostetun Oranienbaumin haltuunsa ensi kesäksi. Pietarhovin
kaikki suihkulähteet on tarkastettu ja korjattu, ne aukaistaan
perinteiden mukaisesti heti, kun viimeiset lumet ovat sulaneet. Olen myös
antanut korjata lumen ja pakkasen jäljiltä Monplaisirin palatsin
puutarhaa ja kasvihuoneita. Muutan sinne toukokuun lopussa, kun maa
on kuivaa, kun linnut laulavat ja suihkulähteet toimivat. Monplaisir on
elämäni rakkain paikka, sen ensimmäisen kerroksen ikkunat ja suuri
katettu terassi ovat parin metrin päässä rantaviivasta. Samoin toisen
kerroksen parvekkeet avautuvat meren huikeaan sinisyyteen.
Katselen merelle usein, joskus koko iltapäivän. Nyt olen väsynyt. Minun
jalkojani särkee, näihin visvaisiin haavoihin eivät auta mitkään lääkkeet.
Voi Katariina parka... Menen aamulla työhöni kuin leijonan kitaan.
Minulta vaaditaan tämän kevään aikana niin paljon.
441

KOLMAS OSA
Talvipalatsi Pietarissa
huhtikuusta heinäkuuhun 1796

36. LUKU
On ollut ilo katsoa muutosta, joka minun Skurinissani ja
Irotskassa on tapahtunut häiden jälkeen. Eilen seurasin
heidän kulkuaan budoaarini ikkunasta, kun he kävelivät Nevan
rantatietä. Skurin puhui koko ajan ja piti käsien viittilöinnistä päätellen
jotain esitelmää Pietari-Paavalin linnoituksesta. Irotska käveli
vierellä hameenhelmat liehuen, paksu huivi hartioillaan, ja päässä keikkui
kevytmielinen hattu. Koko hänen olemuksensa hehkui
onnellisuutta, se näkyi ikkunaani asti. Hän on nostanut Skurinin, pitkän,
laihan ja kumaraisen miehen pystyyn, suoraksi. Samaan aikaan Leon
on ikään kuin kutistunut, käynyt oudon hiljaiseksi. Minun täytyy
selvittää, mistä se johtuu.
- Leon, miten sujui eilen neljän yksin jätetyn herran ilta?
- Kiitos hyvin. Minua lukuun ottamatta ketään ei ollut
jätetty.
-Pitäisikö uskoa... Katsohan, kirjeitä, kirjeitä... Vaarallisia
kirjeitä. Koko maailma on aina täynnä sotavarustelua, Leon! Milloin
tapellaan missäkin, milloin mikäkin maa liittoutuu toisen kanssa, tai
445

jos ei liittoudu, ilmaisee vähintään myötätuntonsa julistaakseen sitten
taas sodan, jos se auttaa uusissa liittoutumisissa.
-Tsarinna, unohtakaa nyt iänikuiset sodat ja alkakaa vihdoin
kertoa Krimin-matkastanne. En voinut olla sillä pitkällä matkalla
aina teitä lähellä. On asioita, joita en tiedä. Asuin Dneprin risteilyllä
toisessa laivassa, joten en voi korjata kaikkia muistojanne. Siitä
matkastahan on kirjoitettu niin paljon valheita, että olisi hyvä nyt saada
tietää totuus. Joillakin on totisesti mielikuvitusta.
- Ketä tarkoitat, Leon?
- Erästä lähettilästä, joka ei itse ollut mukana koko matkalla.
Mutta lukuisia muita kyllä riitti. Teidän matkaanne seurasivat lähes
kaikki poliittiset tahot, hallitsijat, lähettiläät, filosofit, lehtiin
kirjoittavat. ..
- Olet siis taas omatuntoni?
- Siitä asti kun olitte neljäntoista ja jätitte Stettinin linnan
lähtiessänne Venäjälle. Siihen tehtävään te itse ja isänne valitsitte
minut.
- No oikaise sitten kertomaani, jos teen virheitä.
- Enkö ole aina oikaissut teitä, kun muistatte väärin?
- Täytyykö olla sarkastinen, Leon?
- Ruhtinas Potemkin oli suunnitellut matkaanne pitkään,
hän halusi näyttää teille maan, jonka oli kaapannut yhdessä kenraa-
lienne kanssa. Me emme tienneet vielä matkan alussa, mutta
aavistimme kyllä, että tulossa oli taas sota Turkkia vastaan. Oli vuoden
1787 tammikuu, kun lähditte raskaalle matkalle pelkäämättä.
Siitä tuli suuri elämys teille ja meille mukana olleille. Siihen matkaan
eivät kaikki hallitsijat olisi pystyneet.
- Olisin halunnut mukaani myös pojanpoikani Aleksanterin
446

ja Konstantinin, olisin voinut näyttää heille Krimin aarteet, mutta
heidän äitinsä Maria Fjodorovna tuli suorastaan hysteeriseksi, hän
pelkäsi ruttoa ja malariaa.
- Sen sijaan suuriruhtinas Paavali olisi kyllä tullut mukaan,
mutta te kieltäydyitte.
- Paavalin pahantuulisuus olisi pilannut koko matkan. Ilman
suurempia maanitteluja Madame Praskovja Bruce ja silloinen hovi-
neitoni Anna Protasova halusivat mukaan. Sinun ja Aleksandran
lisäksi tulivat myös Marie ja Herman. Emme me Aleksandran
kanssa silloin vielä tienneet olevamme sisaruksia. Herman vastasi
vartiokaartista, Marie minun terveydestäni. Ja tietysti mukaan lähti
Skurin. Hän oli minun henkilökohtainen kamaripalvelijani. Vartio-
kaartin lisäksi oli hovirouvia, kamarineitoja, kokkeja ja muuta
keittiöhenkilökuntaa, josta osa vaihtui Kiovassa.
- Mukana oli myös Aleksandr Dmitrijev-Mamonov. Sallit-
teko, että sanon mielipiteeni hänestä, Tsarinna?
-Tietysti. Se huvittaa minua.
- Kahdenkymmenenkuuden, kuvankaunis. Sivistynyt, hieno
käytökseltään, kohtelias ja hurmaava. Miellyttävä mies.
- Olin vähän rakastunut häneen, Leon. Nimitin häntä Puna-
takiksi. Grisa Potemkin oli esitellyt hänet minulle edellisenä
kesänä, Herra Punatakki oli hänen adjutanttinsa ja kaukainen
sukulaisensa.
- Madame, voisitteko olla kävelemättä ympäri huonetta. Jos
sallitte. Se hermostuttaa minua. Minun täytyy keskittyä
kirjoittamiseen, tähän matkaan liittyviä papereita on kovin vähän.
447

TAMMIKUUN SEITSEMÄNNEN PÄIVÄN KYLMÄNÄ AAMUNA
LÄHDIMME tsarskojesta kohti kiovaa. Aurinko pistäytyi
taivaalla ja meni sitten nukkumaan. Lumiset pakkaspäivät ja yöt seurasivat
toisiaan. Saattueemme oli näyttävä: toistakymmentä jalaksilla
kulkevaa pikku mökkiä ja lähes satakolmekymmentä rekeä. Muistan, että
mökkini oli lämmitetty niin kuumaksi että sen sisällä tunsi olevan-
sa banjassa. Vain kiuas puuttui. Näitä jalaksille nostettuja vaunuja
nimitettiin aina mökeiksi. Nehän ovat aivan pienen punaisen mökin
näköisiä, kummallakin sivulla on kolme ikkunaa. Sisustus oli
punaista samettia. Lisäksi oli pienempiä kuomuvaunuja, kibitkoja,]6\%X2L oli
poistettu pyörät ja asetettu vaunut jalaksien päälle. Kibitkassa
matkattiin maaten kuin ruumiskirstussa lämpimiin karhuntaljoihin
kääriytyneenä pitkällään, kädet sivuilla, taivasta kuomun aukosta
tuijottaen. Minun mökkiini mahtui päiväsaikaan istumaan kuusi ihmistä,
yöksi istuimista tehtiin vuoteet. Pelasimme usein korttia. Aleksandr
Mamonov oli hyvä kortinpelaaja, hän päihitti minut säännöllisesti.
Pimeys tuli jo varhain iltapäivällä, mutta soihdut ja puista
rakennetut kokot valaisivat tien varrella matkaamme. Hevosia
vaihdettiin tiheään väliasemilla odottaneisiin, levänneisiin. Vaihtohevosia
tarvittiin varmaan tuhansia, mutta aina ne olivat valmiina.
Matkaseurueeseen kuuluivat myös Itävallan, Ranskan ja Englannin lähettiläät.
Ranskan lähettiläästä tuli hyvä ystäväni, hän oli hurmaava ja
sivistynyt kreivi Louis-Philippe de Segur. Hän on Ranskan marsalkan
ja sotaministerin poika, silloin päältä kolmenkymmenen. Tiesin, että
hän tuli hyvin toimeen Englannin lähettilään Alleyne Fizherbertin
448

kanssa, ja panin heidät matkustamaan samoissa vaunuissa.
Yöksi majoituimme aina johonkin kartanoon. Suuri
seurueemme viivähti yhden illan eräässä tyylikkäästi sisustetussa kartanossa,
joka on erityisesti jäänyt mieleeni. Söimme illallisen ja sen jälkeen
meillä oli tanssiaiset. Kartanon nimi oli Kritsevin. Muistan, miten
ihanaa oli nukkua kauniissa makuuhuoneessa lämpimien täkkien alla.
Tulipesässä paloivat puut läpi yön, ja aamiaiseksi tarjottiin maatilan
tuoreita munia ja vastaleivottua leipää. Vasta pois lähtiessäni sain
tietää, että illallisen ja tanssiaiset oli järjestänyt ruhtinas Potemkin, joka
omisti kartanon.
Noina vuosina Potemkin tuli ja meni. Hän tuli Krimiltä
Pietariin silloin kun hän halusi tulla. Hän palasi takaisin etelään silloin
kun halusi. Emme tavanneet kuukausiin, ja sitten hän taas saattoi
viipyä kaksikin viikkoa Pietarissa. Hän asui siihen aikaan
mieluiten Sepiljovin talossa, joka nyt on Skurinin ja Irotskan. Sieltä
johti katettu käytävä Talvipalatsin huoneistooni. Potemkinilla oli myös
Anitskovin palatsi, jossa yhteen aikaan ennen hänen naimisiinmeno-
aan asuivat myös kaikki hänen sisarentyttärensä eli julkiset
rakastajatarensa. Dneprin varrella Hersonissa hän omisti valtavan linnan,
Jekaterinoslavissa palatsin ja Nikolajevissa turkkilaistyylisen
Ruhtinaan linnan. Rakennutin hänelle Pietariin Taurian palatsin, jossa hän
ehti asua vain vähän aikaa. Mutta minun on sanottava se nyt: en minä
häntä niinkään rikastuttanut, hän rikastui itse. Hän oli varsinainen
nero mitä tuli omaisuuden kartuttamiseen. Mutta Anitskovin ja
Taurian palatsit hänelle annoin.
Ennen Kiovaan saapumistamme tuli tietooni, että Potemkinin
perustamassa Hersonin kaupungissa koko hänen hovinsa odotti
häntä, sillä hän itse oli jossakin eteläisellä Krimillä. Hän ei ollut suvainnut
449

ilmoittaa hovilleen milloin tulisi. Hänessä oli se ärsyttävä puoli, että
hän laati itse itselleen aikataulut ja lukemattomia kertoja hän petti
lupauksensa. Joskus hän ei vaivautunut lähettämään edes
keisarinnalle viestiä, ettei tulisikaan. Kaikki tiesivät minun Kiovaan
saapumiseni päivän, mutta tämän Potemkin-jumalan tiet olivat
tutkimattomat. Hän tulisi aikanaan ja valaisisi tulollaan kuin aurinko meidän
kaikkien elämää. Minulle ei koskaan selvinnyt, mikä oli hänen
suuruutensa salaisuus. Se saattoi olla hänen sormenpäissään, joilla hän
liikutteli massoja. Hän nosti oikean käsivartensa ja koukisti
kämmenensä, levitti sormet ja sohaisi jotakuta kohti. Käsi oli ruma,
ahavoitunut, kynnet pitkät ja kynnenaluset likaiset. Hänhän söi yleensä
sormillaan, ilman ruokailuvälineitä, ei siis ihme, että ruokaa oli joskus
ranteita myöten. Joskus hän osoitti etusormellaan jotakuta ihmistä,
jonka hän pani asialleen. Hän komensi käsillään.
Krimin-matkani alussa minulle ei kirkastunut, miksi hän näki
niin suuren vaivan matkan järjestämisessä. Oliko se halua näyttää
valtaa: »Teidän Majesteettinne, minusta on tullut Teitä suurempi...»
Oliko se kiitos jostakin, mitä olin hänelle antanut, ja hänen piti
näyttää minulle, kuinka hän hoiti leiviskäänsä? Oliko se vain pohjatonta
egoismia ja oman itsensä nostamista. Krimin-matkan aikana
Potemkinin käytöksessä ei ollut pisaraakaan nöyryyttä. Päinvastoin hän
pöyhisteli ja pullisteli kuin kukko kanatarhassa, sillä sisarentyttärien
rouva Branickan ja rouva Skavronskajan lisäksi hänen ympärillään
liehui hetairaparvi, eli maksettuja naisia, joita käytettiin yleisesti.
Potemkin tiesi ohjelmani, hän oli itse sen suunnitellut. Hän
tuli jos häntä huvitti. Siksi annoin hänelle pienen näpäytyksen, joka
ei ollut ihan pieni. Halusin näyttää, ettei Krim ollut hänen
omaisuuttaan, että hän oli minun alaiseni ja vastuussa kaikesta minulle,
Kata450

riina II:lle. Hänellä oli yksi käskijä ja se oli keisarinna. Hän ei
menisi missään asiassa ylitseni. Olin antanut käskyn, että hänen on oltava
minua vastassa Kiovassa. Hän ei ollut.
ME TULIMME KIOVAAN TAMMIKUUN LOPULLA. Kun vaunusaattu-
eemme oli sivuuttanut lumiset puistot ja teiden varsilla seisovat
kiovalaiset, saavuimme Marinskin palatsin pienelle aukiolle
kirkonkellojen säestämänä. Palatsin edusta täyttyi suurista väkijoukoista. Kävelin
niitä kohti, tervehdin hansikaskädelläni lähimpiä ihmisiä. Näin
huivien alta lasten iloisia kasvoja. »Aitisemme», äidit huusivat
minulle nyt, kun olin keisarinna. Olin ollut Kiovassa kerran aikaisemmin,
keisarinna Elisabetin seurueessa pian kihlautumiseni jälkeen.
Silloin olin pelkkä suuriruhtinatar enkä siis mitään. Kumarsin nyt joka
puolelle ja kohtasin vanhan miehen silmät, hän siunasi minut hiljaa
kädellään.
Kuljin lumesta puhdistettua käytävää palatsin pääovelle, jonne
vartiokaarti oli järjestäytynyt. Olin väsynyt, olimme olleet matkalla
melkein kolmekymmentä päivää. Ja tämä oli vasta Krimin-matkani
alkua.
Uusi Marinskin palatsi oli korjattu siitä vanhasta palatsista, jossa
keisarinna Elisabetin kanssa aikoinaan asuimme. Se oli tyylikäs pitkä
vaaleansininen rakennus, jonka kattoa kiersivät valkoiset matalat puu-
kaiteet koko palatsin pituudelta. Sisällä oli kauniita valoisia budoaareja
toinen toisensa jälkeen. Mennessäni huikean valkoiseksi sisustettuun
makuuhuoneeseeni pyysin Mamonovia jättämään minut. Halusin olla
451

yksin, pakotin itseni rauhoittumaan ja nauttimaan Kiovan kirkkojen,
luostareiden ja lavrojen kelloista, jotka moikuivat pitkälle yöhön.
Olin antanut käskyn, että Potemkin oli tuotava luokseni heti
kun hän tulee, olkoon ilta tai yö. Hän ei tullut. Minulle kerrottiin
hänen olevan ystäviensä vallankumousmies ja elostelija Francisco de
Mirandan ja ruhtinas Charles de Nassau-Siegenin kanssa
tarkastamassa ennakkoon reittiä, jota kulkisimme Krimillä. En uskonut
näihin selityksiin. Miksi he tarkastaisivat reittiä vasta silloin, kun
keisarinna odotti heitä hovinsa kanssa Kiovassa! Mielialani laski, mutta
ärtymykseni Potemkinin käytöstä kohtaan nousi.
Kävelin päivisin palatsin takana olevassa puistossa, jonka
käytävät oli puhdistettu lumesta ja jossa kummitusmaiset mustat puut
levittivät oksiaan taivasta kohti. Kiova oli edelleen se ihana kirkkojen,
lavrojen ja luostareiden kaupunki, jollaisena sen muistin. Se oli ehkä
kaunein kaupunki, jossa olen ollut, Ukrainan helmi, joka oli liitetty
Venäjään jo toistasataa vuotta sitten. Kirkkojen loisto häikäisi minut.
Pyhän Sofian katedraali, Mikaelin ja Pyhän Andreaksen katedraalit,
Pyhän Vladimirin kirkko... Kaupunki on koko Venäjän kirkollinen
keskus. Dneprin itärannalla oli Pyhän Mikaelin luostari, jossa
vierailin usein. Kävimme myös Petserskin lavrassa, mutta niin kuin
silloin nuorena tyttönä, Pyhän Sofian katedraali tuntui minusta
edelleen rakkaimmalta. Aamuisin ajoin sinne vaunuillani.
Lähellä palatsia kadut olivat täynnä kuraa ja roinaa, mutta
minun vaunuilleni raivattiin aina tilaa. Kirkkojen ja palatsien kauneus
oli kaukana tavallisen kansan elämästä.Talojen ovet retkottivat,
katujen varsille oli heitetty hylättyjä tavaroita. Jos itse olisin ollut
vastaamassa kaduista ja teistä ja keisarinna tulisi kaupunkiin, olisin siivout-
tanut kadut. Ihmiset olivat rähjäisen näköisiä ja likaisissa vaatteissa,
452

naisilla yllään suuri paksu huivi, joka peitti pään ja ylävartalon. Sen
sisällä oli usein sylilapsi, sillä huivi oli köyhillä takin sijasta. Monet
miehet olivat humalassa keskellä päivää. Kaduilla kulki parvi pieniä
poikia, olisin voinut vannoa, että he olivat kadulla eläviä hylättyjä
lapsia. Annoin Kiovan johdolle käskyn ottaa selvää lasten tilanteesta ja
hoitaa se niin kuin Pietarissa hoidettiin.
Kansa vaelsi kaupungin kaduilla yrittäen nähdä edes
vilahduksen keisarinnasta. Kun levisi tieto, että menen aamuisin messuun
Pyhän Sofian katedraaliin, lähikadut olivat ihmismerenä.
helmikuun puolella potemkin vihdoin tuli. Otin hänet
vastaan virallisesti vastaanottohuoneistossani palatsissa. Mies oli
pukeutunut univormuun, joka oli peitetty timantein. Kohtaamisemme oli
jäätävä, minulla on harvoin ollut niin voimakkaita vihan tunteita.
Seisotin Potemkinia keskellä huonetta. Hän pysyi liikkumatta edessäni,
kasvot kivikovina, kädet sivuilla, katse tiukasti vastapäisellä seinällä
olevassa Maria Fjodorovnan muotokuvassa. Potemkin odotti. Minä
odotin. Sitten annoin tulla. Huusin suoraa huutoa, mitä harvoin teen.
Syytin häntä valehtelusta, huonosta ja alentuvasta käytöksestä,
viivyttelystä ja välinpitämättömyydestä. Miksi minut raahattiin Kiovaan
kolmeksi kuukaudeksi odottamaan Dneprin jäiden lähtöä! Miksi
keisarinnan on keksittävä itselleen viihdykettä, kun Potemkin muka
»tarkastaa» Krimiä. Hänellä on ollut aikaa tehdä tarkastuksia jo
kuukausia! Mitä hän siellä tarkasti! Tämä itseään varakuninkaaksi
nimittävä seilaa parin liehittelijän kanssa hevoskyydeillä ympäri Krimiä
keisarinnan odotellessa samaan aikaan palatsissa. Mikä yli-ihminen
hänestä on tullut! Huusin, että naiset, jotka ovat tulleet hänen
mukanaan ja tehneet palatsista haaremin, lähtevät heti. Ja hän itse saa
pai453

nua helvettiin. »ÄLKÄÄ TULKO SILMIEMME ETEEN ENNEN
KUIN ESITÄTTE VIRALLISEN ANTEEKSIPYYNNÖN
KEISARINNALLENNE! »
En muista, olisinko koskaan elämäni aikana huutanut niin
sanotulle suosikilleni niin raivokkaasti, että tämä on valkoinen kasvoiltaan.
Yhtäkkiä kaikki oli kohdallaan, minä hänen yläpuolellaan, hän minun
alamaiseni. En ollut koskaan ennen kohdellut häntä niin ankarasti.
Olin täysin tietoinen, miksi järjestin tämän kohtauksen. Halusin
näyttää Potemkinille, KUKA MÄÄRÄÄ KETÄ,JA KUKA ON VENÄJÄN
HALLITSIJA! Me, Keisarinna! Annoin hänelle luvan poistua.
Potemkin kumarsi ja lähti lyötynä. Aivan varmasti jonkun hetairan syliin...
KAIKKIALLA KIOVASSA OLI NOINA TALVIKUUKAUSINA KÄYNNISSÄ
melkoiset bakkanaalit. Kaupungissa ei ollut ainoastaan
venäläisiä ja hoviväkeä, vaan yllättäen kohtasin vastaanotoilla saksalaisia,
ranskalaisia sekä puolalaisia. Donin mustasilmäiset kasakat ja
kirgiisit tekivät temperamentillaan minuun suuren vaikutuksen. Itse
kieltäydyin monista iltajuhlista, olin Pyhässä kaupungissa, ja minun oli
hallitsijana osallistuttava pari kertaa päivässä kirkon palveluksiin.
En piitannut nyt Potemkinista, olin uskollisesti vain ja ainoastaan
»Punatakkini» Mamonovin seurassa. Hän oli mielestäni hieno mies,
puhuimme Kiovassa paljon kirjoista, ja hän oli vilpittömästi
kiinnostunut kirjoittamistani näytelmistä. Minulta yritettiin peittää nämä
juhlimiset, joissa kaikki sekaantuivat vähän kaikkiin. Jokainen
askeleeni ja tekoni oli kaikkien tiedossa, urkkijoita oli varmaan kylpemis-
454

huoneessakin. Eri maiden lähettiläät lähettivät tästä maailmanlopun
menosta viestejä hoveilleen. Jopa Skurinia epäiltiin, kun hän tuli
iltaisin aina viimeisenä pois huoneistostani. Hän oli niin loukkaantunut,
että katsoi kaikkia halveksiva ilme kasvoillaan tervehtimättä.
Potemkinin sisarentyttäret Skavronskaja ja Branicka tulivat
tervehdyskäynnille. Kauniita naisia. Eivät ihan tyhmiäkään.
Laitoin heidätkin järjestykseen jääkylmällä esiintymiselläni. Siinä olen
taitava. Potemkin oli erikoisuutta tavoitellessaan halunnut viedä
hovinsa ikivanhaan luolaluostariin, jossa oli yhtä paljon kirkkoja
kuin vainajia. Grisa, joka yritti nyt kaikkensa lepyttääkseen minut,
esitti meille kutsun tulla tutustumaan luolaluostariin, johon hän oli
majoittunut haaremeineen. Olin siellä tasan tunnin. Se oli
uskomaton maanalainen rakennelma saleja, kirkkoja, keskiaikaisia
huoneita, munkkien keljoja ja vainajien hautakammioita. Pienet kiha-
rapäiset pojat juosta vilistivät toteuttamassa käskyjä ja määräyksiä.
Minusta luolaluostarissa oli jotakin outoa ja kammottavaa, nämä
pienet kerubipojat puistattivat minua. Odotin tapaavani
Potemkinin, hän ei tullut taaskaan, vaikka tiesi vierailustani. Sanottiin, että
hän oli jossakin »syvemmällä mietiskelemässä». Tiesin hänen
mietiskelynsä, hänellä ei ollut mukanaan vain kaksi tai kolme
rakastajatarta, hänellä oli kokonainen haaremi. Hän oli kyltymätön, mitä
tuli naisiin. Jostakin syystä hän halusi antaa minulle opetuksen.
Hän joko raivosi mustasukkaisuudesta tai halusi alistaa minut. Hän
pyrki joko rinnalleni tai yksinvaltiaaksi minusta ohi. Hän käyttäytyi
minua kohtaan ylimielisesti. Kielsin häntä saapumasta Marinskin
palatsiin, jolloin hän yllättäen ilmoitti aloittavansa viikon paaston
ja pyysi anteeksi huonoa käytöstään. En pehmennyt.
455

Eräänä päivänä Kiovaan tuotiin tieto, että silloinen Puolan
kuningas Stanislaus II Poniatowski pyysi saada tulla tervehtimään Venäjän
keisarinnaa. Kuultuani hänen toiveestaan minua kouraisi syvältä. En
olisi halunnut tavata häntä niissä olosuhteissa ja tapaaminen
siirtyikin matkan myöhempään vaiheeseen. Eräänä päivänä audienssille oli
ilmoittautunut yllättäen toinen tuttu mies, jonka kutsuin puheilleni
heti. Hän oli ruhtinas Charles Joseph de Ligne. Olin ilahtunut, kun
hän ilmestyi Kiovaan. Toivoin hänen hienostuneen tyylinsä
kohentavan Potemkinin lähipiirin brutaaleja käytöstapoja.
Kerrottiin, että kevät oli jo tullut Krimille. Niityt ja nurmikot
olivat alkaneet viheriöidä. Mutta me odotimme Kiovassa jäiden
lähtöä Dnepriltä miltei kolme kuukautta.
456

37- luku
Vihdoin Dneprin jäät lähtivät, ihana joki velloi vapaana ja
kutsuvana. Sinä viikonloppuna kiersin hyvästelemässä kaikki
luostarikirkot. Ajaessani vaunuilla ympäri kaupunkia kirkonkellojen
soidessa tiesin, etten koskaan enää palaisi sinne. Me jätimme Kiovan
ja lähdimme matkaan. Seitsemän jättiläismäistä punakultaista
kaleeria liukui joelle, lähtöä juhlistivat tykinlaukaukset. Kaleerien takana
seurasi säännöllisin välein yli seitsemänkymmentä vähän
vaatimattomampaa alusta, mutta nekin tavallisen kansan silmissä kuin palatseja.
Koko miehistöön kuului lähes 3000 jäsentä. Tiesin, että osa jokaisen
aluksen soutajista oli kaleeriorjia. Annoin määräykset heidän
kohtelustaan, työajoistaan, ravinnostaan ja vapaa-ajastaan. Enhän minä
mikään hirviö ole! Mutta tästä asiasta ei kirjoitettu. Se muistuttaa
minua eräästä taistelusta... Siitä on vielä kerrottava, mutta ei tämän
matkan yhteydessä.
Kiova huokasi helpotuksesta, keisarinna jätti palatsinsa, osan
henkilökuntaansa, juhlat, illallistanssiaiset, suuret ja pienet
skandaalit. Hän jätti myös taakseen riidan ruhtinas Potemkinin kanssa, joka
matkusti toisessa punakultaisessa kaleerissa ruhtinas de Lignen ja
muutamien muiden lähettiläiden kanssa. Olin solminut väliaikaisen
rauhan Potemkinin kanssa ja päätin opetella taas hymyilemään
matkatessamme Dnepriä eteenpäin.
457

KALEERINI SISUSTUSTA KUVAILTIIN YMPÄRI EUROOPPAA.
Lähettiläät ja asiainhoitajat levittivät tietoa, että nukuin yöni kultaisessa
vuoteessa. Kullasta sitä ei ollut tehty, mutta siinä oli kullanvärisiä
koristeita. Ja minulla oli kuulemma kaksoisvuode, niin kirjoitettiin
Ranskassa. Sitä en kiellä, vieressäni oli kaiket yöt jumalaisen
kaunis Mamonov. Kaikissa aluksissa oli musiikkisali, tanssisali,
kirjastosali, ruokasali, orkesterille kannella oma koroke. Kaleerista toiseen
siirtyi orkesteria johtamaan Potemkinin ystävä maestro Sarti.
Viimeisen kaleerin suureen ruokasaliin mahtui syömään lähes sata
henkeä. Minun kaleerissani oli pieni ruokasali, illallisvieraiksi mahtui
aina vain parikymmentä vierasta Potemkinin ja Mamonovin
lisäksi. Jokailtaisia illallisvieraita olivat ystäväni Praskovja Bruce, Anna
Protasova, von Arenthalit, Aleksandra ja sinä Leon. Skurin palveli
aina. Muut hovirouvat, hovineidit, kamarineidot ja kamariherrat
olivat kaleerissa numero neljä.
Jo Krimin-matkaa suunniteltaessa olin kutsunut matkalle
mukaan myös keisari Joosef II:n. Hän vastasi myöntävästi kutsuun,
ilmoitti esiintyvänsä kreivi de Falkensteinin nimellä ja liittyvänsä
seurueeseemme Hersonissa. Itävallan lähettiläs kreivi von Cobenzl liittyi
mukaan heti Kiovassa niin kuin Ranskan ja Englannin lähettiläätkin.
Euroopassa puhuttiin sellaistakin, että kun minä ikävystyin, kutsuin
omaan huoneistooni säkenöivään keskusteluhetkeen ruhtinas de Lig-
nen ja kreivi de Segurin, tallimestarini Leo Naryskinin, Nassaun
ruhtinaan ja lukuisia muita - muka viihdyttämään itseäni! Voin vannoa,
ettei minua tarvinnut viihdyttää Dneprillä. Iltaisin istuin usein yksin
kaleerin nokassa olevassa seurusteluhuoneessa katsomassa
auringonlaskua. Se oli komea, tulenpalava, mutta lyhyt. Kun pimeys tuli, ei
useinkaan jatkettu matkaa, vaan mastoihin hinattiin lyhdyt, purjeet
458

laskettiin, komentokäskyt kajahtivat ja ankkurit putosivat läiskähdel-
len aaltoihin. Sitten alkoivat nuotiot syttyä rannalla, ne loimottivat
silmänkantamattomiin pitkin Dneprin rantaviivaa. Nautin sydämeni
pohjasta ihanista öistä joella. Niissä oli jotakin mystistä, erilaista kuin
Nevan rannalla.
Nautin myös seurasta, mutta joskus halusin olla yksin.
»Keisarinna mietiskelee», sanottiin. Ja keisarinna mietiskeli, vaikka
paremminkin seurasin silmät auki lähettiläiden kahdenkeskisiä tapaamisia
salongeissa, hiljaista supinaa, toiveita erilaisista sopimuksista.
Myöhemmin kerrottiin - minäkin sain sen kaiken tietooni
- 	että mukana oli eräs lähettiläs, joka ei voinut sietää Potemkinia.
Eikä siinä ohessa siis minuakaan. Matkan jälkeen hän syötti koko
Euroopalle uskomattomia valheita, miten Dneprin rannat olivat
täynnä vasta rakennettuja romanttisia taloja. Niiden porttien
puolikaaret oli koristeltu kukilla ja köynnöksillä, mutta talot olivatkin
muka paperista tehtyjä ja kukat tekokukkia. Linnut oli saatu
laulamaan, kun pari ukkoa soitti suutaan matkien mustarastaiden huilu-
maista ääntä. Kylän tytöt oli pakotettu tanssimaan kirkkaissa
kansannaisen puvuissa nauraen ja ilakoiden, ja Seuraavassa kylässä he
tanssivat taas, ja sitä Seuraavassa, sillä he riensivät kaleerien
matkassa kuin satakielet paikasta toiseen. Viini virtasi, paikalliset kyläläiset
oli pantu laulamaan kuokkiessaan maata tai kylväessään siementä.
Nuoret miehet metsästivät kauriita hyppien kuin tanssijat purojen yli
ja kalastivat vetäen verkoillaan tonneittain kalaa Dnepristä. Oli niin
auvoista, vaurasta, ihanaa! Aurinkokin oli tilattu paistamaan aina
silloin kun joku ilmestyi kannelle viinilasi kädessään. Sade ei pilannut
matkantekoa, se kasteli kaleerien kannet joskus öisin, kun kaikki
nukkuivat, sillä Potemkin oli käynyt käännyttämässä sadepilvet sopivasti.
459

Yhden myrskyn Potemkin järjesti, niinhän sekin asia
tulkittiin. Sitä ihmeteltiin kaikkien kaleerien ikkunalasien takaa.
Näimme, miten repaleiset pilvet alkoivat kiitää taivaalla. Oli hämärä hetki.
Sitten laskeutui yhtäkkiä pimeys. Tuuli alkoi ulvoa ja kieppua
laivojen ympärillä ja Dneprin rannoilla. Mastot natisivat, tuuli riepot-
teli pysähtynyttä laivastoa. Köysistössä roikkuvat matruusit yrittivät
selvitä putoamatta, joka puolella alkoi kova jyminä, joka lähestyi ja
lähestyi... Ja äkkiä valtava kaatosade laskeutui Dneprille, taivas
repesi kuin muinoinen esirippu, laivojen kyljissä alkoi taukoamaton
jyskepä maailma tuntui halkeavan salamaniskuista. Kaleerit olivat kuin
lapset kehdossa, myrsky heijasi niitä puolelta toiselle, puolelta
toiselle... Sisällä kajuutassa oli pakko pitää kiinni jostakin. Minä istuin
kokassa olevassa seurusteluhuoneessa ja tuijotin tätä
luonnonmullistusta. Aikanaan, aamuyöllä, myrsky laantui. Ankkuriköysiä oli
katkennut, vara-ankkurit oli jouduttu laittamaan tilalle. Laivueestamme
ei vahingoittunut yhtään kaleeria, mutta lähellä oli tuhoutunut
kalastusalus miehineen.
Samaisen lähettilään mukaan matkamme aikana rannoilla ei
näkynyt köyhiä, likaisia, sairaita, kyttyräselkäisiä eikä juoppoja
ihmisiä. Lehmätkin oli pesty, niitä oli miellyttävämpi katsella, ja lehmiä
lypsävien tyttöjen yllä oli valkoiset pitkät esiliinat. Porsaatkin olivat
puhtaita, ja lapsukaiset nostelivat niitä nähtäväksi pienillä käsillään.
Näin tämä lähettiläs oli maalaillut matkaamme Dneprillä. Ihailen
häntä suunnattomasti, näinhän se oli, lehmätkin Potemkin pesetti.
Entä ohi kiitävät puhtoiset arot, joille oli istutettu sinisiä, punaisia
ja valkoisia kukkakenttiä! Jumalainen kauneus oli tullut maan päälle,
juuri näille rannoille, juuri keisarinna Katariina II:n Krimin-matkan
ajaksi. Ruhtinas Potemkin vain napsautti sormiaan ja kaikki toteutui.
460

en TAVANNUT TÄLLÄ DNEPRIN PURJEHDUKSELLA USEINKAAN
potemkin ia. Hän pysytteli poissa näkyvistäni, vaikka osallistui
pakon edessä illallisille. Hän tuntui pelkäävän minua. Kun
laivastomme saapui Kanevin kaupunkiin, jonka itäpuolinen ranta kuului
Venäjälle ja länsipuoli Puolalle, Puolan kuningas Stanislaus Poniatowski
soudettiin alukseeni. En ollut hänen kanssaan hetkeäkään
kahden kesken, Mamonov oli aina läsnä. Kerroin siitä sinulle Leon jo
kesällä...
Nyt kadun sydämeni pohjasta sitä kylmyyttä, jolla suhtauduin
häneen. Edellisestä tapaamisestamme oli silloin 28 vuotta.
Tuijotimme toisiamme, me, jotka olimme rakastaneet toisiamme
intohimoisesti ja odottaneet yhteisen lapsemme syntymistä ja joutuneet
kokemaan hänen kuolemansa. Olimme muuttuneet. Tunnistin itsessäni
ulkoiset muutokset, jotka alkoivat pikkuhiljaa näkyä juuri tuolloin
yhdeksän vuotta sitten. Stanislaus on komea mies, hänellä on
miellyttävät miehekkäät kasvot, mutta Krimillä hän oli surumielinen ja
alakuloinen. Hän kertoi hiljaisella äänellä Puolan uudesta
tyrannista, Venäjän lähettiläs Repninistä. Pysyin kylmänä niin Puolalle kuin
Poniatowskillekin. Sulkeuduin tunteiltani ja jätin hänet epätoivoon.
Hän olisi halunnut, että olisimme viipyneet Kanevissa pitempään,
mutta sanoin että Joosef II odottaa minua jo Hersonissa. Kun
Stanislaus seisoi lähtiessään ovella ja katsoi minua, häpesin. Olen aina
tiennyt, että kohtelin häntä huonosti, mutta hän antoi minulle kaiken
anteeksi viime kesäkuussa kohdatessamme Marlyn palatsissa Pietar-
hovissa.
Kreivi Falkenstein eli Itävallan keisari Joosef II oli jo lähtenyt
Hersonista minua vastaan ja kohtasimme Kaidakissa.
Matkustimme yhdessä Jekaterinoslaviin laskemaan suuren katedraalin
peruski461

ven. Potemkin aikoi perustaa sinne uuden kaupungin, mutta mitään
rakentamista ei ollut vielä aloitettu. Kreivi Falkenstein epäili, että
katedraalin peruskivi jäisikin ainoaksi mitä hankkeesta toteutuisi.
Dneprin lempeät vedet olivat muuttuneet ärtyisiksi. Joen
pohjassa oli myllertänyt kuin jättiläiskala, nostattanut rajuja pyörteitä
ja kaivanut syvänteistä maata korkeiksi harjanteiksi. Jotkut kaleerit
olivat juuttuneet hiekkasärkkiin ja koko laivue piti pysäyttää
joksikin aikaa. Meidän oli jatkettava maata pitkin Hersoniin. Osa
laivaston henkilökuntaa, merimiehiä ja kaleeriorjia jäi vahtimaan aluksia.
Annoin tiukan käskyn ruokkia kaikki Kaidakiin jääneet säännöllisesti
ja vaadin siitä myös selvityksen.
Tästäkin matkan vaiheesta olen kuullut sepitetyn tarinoita, että
minut ja lähettiläät laitettiin muka suurilla loisteliailla vaunuilla
ylittämään aro. Hän, joka maalasi minkä ehti ihannekuvia
alkumatkastamme, valehteli, että keisarinna »jätti» kaleerit ja lähti loisteliailla
vaunuilla aron poikki seuranaan keisari Joosef II, ruhtinas de Ligne ja Mamo-
nov... Todellisuudessa vaunut olivat aika vaatimattomat, ja liikuimme
välillä myös ratsain. Aro tuntui jatkuvan ikuisuuksiin. Tuulen ja
auringon kulottama heinä ulottui jalkamiehen kainaloihin. Korppikotkat
olivat inhottavia, niitä leijui isoina joukkoina aina jonkin eläimen
raadon ympärillä. Luulen, että näin kerran kangastuksen, jotain
valkoista heilui kuin jättiläismäinen valkoinen lakana kaukana horisontissa.
Tästä todellisesta aron ylityksestä tuskin kirjoitettiin mitään.
Olinhan siellä minäkin, enkä koskaan unohda sitä matkaa. Arolla
ulvoi tuuli, maa pöllysi, aurinko porotti kuumana pilvettömältä
taivaalta, vettä ei näkynyt missään muualla kuin niissä hevosten
vetämissä sammioissa, joista juotettiin sekä matkalaiset että ratsut. Aroa
ylitettäessä keisarinna oli yksi joukosta, nukkui teltassa, ei peseytynyt,
462

söi samaa ruokaa muiden kanssa, joi samasta sammiosta vettä,
ratsasti niin kuin kasakat. Juotti jopa hevosia ja harjasi niitä joka ilta. Marie
piti vastaanottoa, hän hautoi venähtäneitä jäseniä, lääkitsi
hiertyneitä jalkoja ja auringon polttamia kasvoja. Hän komensi kaikki
juomaan vettä, jota onneksi riitti, eikä estänyt juomasta myöskään
mukana ollutta viiniä.
Tärkeintä oli, että hevoset saivat levätä. Vietimme yöt
teltoissa, jotka miehet tottuneesti pystyttivät. Minun kanssani nukkuivat
Marie, Aleksandra, rouva Bruce ja Anna Protasova. Olimme kaikki
likaisia, vettä ei tuhlattu kasvojen pesuun, sitä juotiin. Öisin tuuli hen-
käili joskus kylmää, päivällä se saattoi tuntua tulikuumalta. Ilmassa
leijui heinänpölyä ja hiekkaa. Koko aron ylitys oli täydellinen
vastakohta Dneprin laivojen ylellisyydelle. Se oli minulle
henkilökohtaisesti yksi elämäni suurista kokemuksista. Siellä sain unohtaa olevani
keisarinna. Se matka opetti paljon.
VÄHÄN ENNEN HERSONIA YHYTIMME POTEMKININ
LAIVASTON ja siirryimme taas kaleereihin. Nauroimme, kun
katsoimme toisiamme noustessamme laivaan. Olimme nääntynyt ja
likainen joukko. Ketään ei tarvinnut kahdesti käskeä kylpemään.
Potemkinin hovinaiset olivat olleet viisaita hankkiessaan
meille naisille puhtaita ja värikkäitä musliminaisten vaatteita. Huntuja
emme käyttäneet.
Herson oli Potemkinin luomus. Siellä oli 40 000
asukasta, joista vain 10 000 siviilejä, loput sotilaita. Kaupungissa oli noin
20 000 ortodoksia ja parituhatta juutalaista. Se oli upea valkoinen
kaupunki! Kuin palkinto siitä, että jaksoimme matkata yli aron.
Se oli kaupunkina maailman ihme, täynnä leveitä siistejä katuja,
463

upouusia valkoisia asuintaloja, joitakin palatseja, suuria puistoja ja
pieniä puistikkoja, lehtipuita, sypressejä, kukkaistutuksia
kaikkialla. Talojen pihoilla kasvoi hedelmäpuita. Lintujen liverrys
sekoittui kirkonkellojen ääneen. Kirkonkellot soivat kuin Kiovassa, usein
yölläkin. Kirkot olivat yksinkertaisia, mutta pyhäinkuvia
Potemkin oli haalinut niihin pitkin Venäjää. Herson oli kuin Pietari, läpi-
venäläinen kaupunki. Aro siinä lähellä tuntui nyt kesyltä. En
unohda Hersonin tähtikirkasta yötä. En voinut nukkua, istuin
makuuhuoneeni ikkunan ääressä Mamonov vieressäni, me istuimme ja
katselimme tähdenlentoja. Sanoin hänelle, että siinä kaupungissa
haluan olla vain tavallinen pieni ihminen jumalaisen kauneuden
keskellä.
Seuraavana aamuna istutin pari miestä saman pöydän ääreen.
Toinen oli Englannin lähettiläs Fitzherbert ja toinen
ranskalainen de Segur. Annoin ukaasin, etteivät he saa tulla ulos huoneesta
ennen kuin ovat sopineet Englannin ja Ranskan välisistä
erimielisyyksistä Turkin sodan suhteen. Sanoin, että juokoot pullokaupalla
Krimin viiniä, mutta sopimus on tehtävä. Se tehtiin.
Tuli aika jättää Herson ja matkata eteenpäin. Olin pitänyt
seuraa koko Hersonissa olomme ajan Joosefille. Viimeisenä
iltana ennen lähtöämme me puhuimme kahden minun budoaarissani
siitä, mitä varten hänet oli kutsuttu Krimille. Tarvitsin välttämättä
hänen tukeaan, jos Turkin kanssa syttyisi sota. Herson oli selvästi
tehnyt keisariin vaikutuksen, mutta silti hän esitti myös epäilyksiä
valtamme kestävyydestä Mustanmeren rannoilla. Kuitenkin hän oli
valmis jatkamaan kanssani matkaa Krimille.
464

olimme siis lähdössä bahtsisaraihin. Halusin nähdä
entisen Kaanien palatsin. Olin päättänyt sen jo silloin, kun
Potemkin ehdotti matkaa Krimille. Olin huolehtinut siitä, että arkkitehti
Charles Cameron, joka suunnitteli minulle Tsarskoje Seloon
ihanan Cameronin gallerian, oli käynyt Krimillä korjauttamassa
tyhjillään olleen palatsin. En tiennyt määräystä antaessani, että
viipyisimme siellä vain kolme päivää. Se on myös omallatunnollani.
Sellainen työ vain kolmen päivän takia... Mutta siellä palatsi on yhä
paikallaan, kaanien entisessä pääkaupungissa, keskellä kaupunkia,
joka on niin islamilainen kuin olla voi, korkeita minareetteja
myöten. Viimeinen kaani Sagin Giray oli joutunut jättämään
palatsinsa neljä vuotta ennen meidän matkaamme. Se tapahtui silloin,
kun Krim liitettiin Venäjään, ja sikäläiset vannoivat uskollisuutta
minulle.
Olisin halunnut matkustaa Dnepriä pitkin Mustallemerel-
le asti, mutta turkkilaiset pitivät jokisuulla neljää sotalaivaa ja
kymmentä fregattia, halusivat näyttää että heilläkin oli yhä Mustallame-
rellä valtaa. Me lähdimme toukokuun puolessavälissä Hersonista ja
jätimme laivasaattueen Dneprille. Matkustimme vaunuilla, ja nyt se
valehteleva lähettiläs olisi saanut totisesti paisutella sekä vaunujen
loisteliaisuutta että Potemkinin taikatemppuja. Sää oli hurmaava. Ei
ollut liian kuuma, ei yöllisiä kylmiä tuulia. Seurueellamme oli
käytössä kahdeksat upeat vaunut, kun ajoimme pitkin kapeaa kannasta, joka
yhdistää Krimin niemimaan mantereeseen. Leiriydyimme telttoihin,
jokainen omaansa. Keskellä aroa erään teltassa syödyn lounaan
jäl465

keen näimme uskomattoman näyn: valtava ratsuarmeija lähestyi
meitä taivaanrannasta huutaen ja sapeleitaan kalisuttaen. Arolta
ilmaantui kuin tyhjästä tuhansia Donin kasakoita, joiden joukossa oli hurjan
näköisiä kalmukkeja. Nämä ilmiömäiset ratsastajat järjestivät meille
taistelunäytöksen.
Potemkinin järjestämissä leireissä teltat oli koristeltu hopeapu-
noksilla ja jalokivillä, kaikki oli kuin Tuhannen ja yhden yön
saduissa. Krimin niemimaalle tultuamme meidät ympäröi taas
ratsujoukko, Potemkin oli kutsunut 1200 tataaria saattamaan meitä. Heillä
oli upeat kultanauhoin kirjotut vihreät univormut ja näyttävät aseet.
Vieraani keisari Joosef ja ulkovaltojen lähettiläät hämmästelivät tätä
näkyä ja kertoivat siitä jälkeenpäin ympäri Eurooppaa.
Välillä nukuin vaunuissa Punatakkini kanssa; kerran heräsin
siihen, että hevoset olivat villiintyneet. Vaunut tuntuivat kulkevan
ilmassa ja näin, että vaunuja vetävien lähimpien hevosten kyljet
olivat läpimärät. Olin pelosta puolikuollut. Pidimme kiinni istuimista
ja pudottauduimme lattialle. Aioin aukaista oven ja hypätä vaunuista
pois keskelle mäkeä, jonka alapuolella oli oliivilehto, mutta Mamonov
piti minua tiukasti aloillani. Kuka pelasti minun henkeni? Joku
tataareista oli hypännyt lennossa etummaisen hevosen selkään ja saanut
sen pysähtymään. Hän ei ensin ilmoittautunut, oli ehkä kauhuissaan,
pelkäsi minun rankaisevan häntä, vaikka aikomukseni olivat
päinvastaiset. Sitten hän tuli, nuorehko mies, ratsumiehen univormussaan,
erikoisella tavalla leikattuine sysimustine hiuksineen. Hän laskeutui
maahan toisen jalkansa varaan ja laski nöyrästi päänsä. Pyysin häntä
nousemaan. Näin miehen rehelliset silmät ja sanoin, että kiitän
häntä hengestäni ja olen ylpeä hänestä. Palkitsin hänet ruhtinaallisesti.
Muut iloitsivat, kun näkivät että keisarinna oli kunnossa ja hevoset
466

rauhoittuneet. Ilman rohkeaa tataariratsumiestä olisimme pudonneet
vaunuinemme tieltä, minä ja Mamonov, ja pyörineet alas laaksoon.
Nyt olen tässä.
Mykistyin aina uudelleen ja uudelleen nähdessäni Krimin
kauneuden. Paljon puita, vehreitä pensaita, kukkasia, pieniä valkoisia
taloja... lintujen konsertteja. Mutta ihmiset... he eivät olleet
miellyttäviä meitä kohtaan. He eivät olleet näkevinään meitä, tuskin
tervehtivät, menivät pihamailta sisälle mökkeihinsä. Tunsimme olevamme
valloittajia.
BAHTSISARAIN KAUPUNKIA HALLITSIVAT YHDEKSÄNTOISTA
MOSKEIJAA ja niiden terävähuippuiset minareetit. Pysähdyin
jo palatsialueen portaille laskeutuessani katsomaan kauas
horisonttiin. Siellä kaukana, taivaanrannassa, näkyivät karut ruskeat auringon
polttamat vuoret merkillisine kivipaasineen. Kivimöhkäleet
näyttivät olevan liian lähellä reunamaa, miltei putoamaisillaan. Kun astuin
ensimmäiselle sisäpihalle, oli kuin olisin astunut johonkin
epätodelliseen maailmaan. Se oli kuin satua.
Tarvittiin avuksi mielikuvitusta luomaan kuvaa sokkeloisesta
linnasta tai palatsista, joka aukeni eteemme merkillisine pihoineen ja
lukemattomine itämaisine rakennuksineen. Minun on vaikea
kuvata sitä, myönnän. En tiennyt esineille oikeita nimityksiä, en tiennyt
eri huoneiden tarkoitusta, koko palatsialue huokui käsittämätöntä
salaperäisyyttä. Joosef II asettui palatsin kaukaisimmassa päässä
olevaan ylelliseen huoneistoon, joka oli kuulunut kaani Girayn veljelle.
467

Potemkin pyysi saada majoittua de Lignen kanssa naisten haaremiin.
He halusivat kuulemma eksotiikkaa... Näin nämä kaverukset saivat
nuuhkia aamuisin tuoksuja sisäpuutarhasta, joka oli täynnä
appelsiinipuita, ruusuja ja jasmiineja. Potemkin nukkui kuulemma hyvin, de
Ligne samoin, hän kertoi, ettei ehtinyt väsymykseltään edes
unelmoida ihanista naisista.
Rakennuksia muurien sisällä oli paljon, kaikki huoneet olivat
täydellisesti sisustettuja ja siistejä aivan kuin sieltä olisi juuri lähdetty.
Osa rakennuksista oli symmetrisiä ja osa taas kaikkea muuta.
Salaperäiset käytävät ja portaikot yhdistivät ylimmissä kerroksissa
olevan naisten puolen yleiseen puoleen. Saleissa huokui rauha ja
hiljaisuus. Huonekalut, valtavat tuolit, pöydät ja sakkipöydät olivat hyvin
tummaa setripuuta, ennen näkemätöntä. Lähes jokaisessa huoneessa
oli värillisestä lasista tehdyt ikkunat, myös sisäpihoille päin.
Ikkunoita oli myös huoneiden välillä. Seinien vierustoilla kiersivät eriväriset
matalat sohvat, joiden selkänojina oli ihania silkkityynyjä. Lattioilla
oli kalliita paksuja itämaisia mattoja, jotka ulottuivat suuren huoneen
päästä päähän. Huoneissa oli pulppuavia suihkulähteitä, valtavia sei-
näkaappeja, jotka olivat mestaripuuseppien työtä, ja lukematon
määrä maljakoita, vateja ja koriste-esineitä. Yläkerran naisten asuntojen
ikkunat olivat pieniruutuisia, sieltä näki alas sisäpihoille, mutta sisään
ei nähnyt.
Istuin ensimmäisenä iltana valtaistuinsalissa seurueeni
kanssa ennen illallista. Huoneen läpinäkymättömät ikkunat olivat
kirkkaanpunaista lasia. Joka puolella kiersivät matalat sohvat, jokaisella
sohvalla oli kymmenittäin tyynyjä, timanteilla ja kristalleilla
kirjailtuja käsityötaidon mestarinäytteitä. Itse kaanin valtaistuin oli
suuren huoneen perällä, se oli kokonaan oikeata kultaa, ei kullanvärinen,
468

niin kuin minun vastaanottosalissani Talvipalatsissa. Ruokasalissa ei
ollut pitkää illallispöytää, vaan jokaisella oli oma matala pöytä, ja
ruoka syötiin siltä.
Minä kiersin naisten asumukset. Mielikuvitukseni ei riitä
kuvailemaan niitä huoneita, ei sitä tunnelmaa, jonka ylelliset
vuodevaatteet ja eroottiset seinämaalaukset loivat. Huoneita oli paljon,
kaikki pylväsvuoteet, huonekalut ja tyynyt oli valittu naisille miehiä
varten... Päävaimon ja tärkeimpien vaimojen huoneet oli rakennettu
siten, että jokaiseen huoneeseen tultiin alakerran huoneistoista omaa
salakäytävää, jolloin kukaan ei tiennyt, kuka meni kenenkin luo.
Naisten makuuhuoneistojen seinät olivat paksua punaista samettia ja
ylellinen vuode oli korokkeella keskellä huonetta. Yleiset oleskelutilat,
kylpylä ja ruokailutilat olivat yhteisiä. Minulle tuli hyvin omituinen
tunne siellä ylhäällä. Niin kuin nainen siinä palatsissa olisi vain ja
ainoastaan kaania varten. Niin kuin naisella ei saisi olla omaa tahtoa,
omia ajatuksia, ei minkäänlaista vapautta, vaan hänellä oli vain yksi
ainoa tehtävä: antautua miehelle.
Minun ja Mamonovin makuuhuone oli toisessa kerroksessa. Sen
ikkunat antoivat suurelle sisäpihalle. Ne jopa aukenivat, saimme raitista
ilmaa huoneistoon joka käsitti kolme suurta huonetta. Seinät, lattiat ja
suuressa huoneessa oleva mahtava silkkipeitoilla sijattu vuode
tuoksuivat kuin liljat kesäyössä. Etuhuone oli eräänlainen pukeutumishuone
sermeineen ja verhoineen. Keskimmäinen huone oli aamiaista ja
kylpyjä varten. Takimmainen, suurin, se jonka ikkunoista näkyivät ympärillä
olevat minareetit, oli makuuhuoneeni. Sellaista loistoa en ole koskaan
elämässäni nähnyt kenenkään makuuhuoneessa, enkä näe. Voin vain
kuvitella, miltä kaani Sagin Giraysta tuntui jättää tämä kauneus, tämä
salaperäisyys, tämä itämainen loisto - ja haaremi.
469

Kuulin ikkunoistani kutsun rukoushetkeen viisi kertaa
päivässä. Palatsiin jäänyt henkilökunta todella noudatti kutsua ja
levitti rukousmattonsa. Se oli oppitunti meille. Palatsin keskellä olevissa
suurissa yleisissä saleissa oli jokaisessa toimiva suihkulähde,
kuulimme kaikkialla veden solinaa. Salaperäiset sisäpihat tuntuivat kertovan
suurista tunteista. Luulimme näkevämme hunnutettuja naisia,
olimme tunnistavinamme minareettien huudoista salaperäisen ankaran
uskonnon. Kerran kuulimme ihan oikeasti yksinäisen naisen
mystisen surumielisen laulun, jonka kuvittelin kertovan ikävästä ja
ahdistuksesta. Hänenkin täytyi kuulua palatsin vanhaan henkilökuntaan.
Hän istui hunnutettuna vihreässä asussaan granaattiomenapuun alla
sisäpihalla, heijasi sylissään pienokaistaan ja lauloi ajattelematta, että
laulu kiiri ylös huoneisiin. Muhamettilaisuus oli läsnä palatsin
ensimmäisestä portaasta viimeiseen, se oli seinissä, saleissa, naisten
huoneistojen pikkiriikkisissä ristikkoikkunoissa ja suihkulähteissä, jotka
valittivat aution palatsin ikävää.
Lähdön hetkellä sydämeni kohdalla oli kuin paino, kun
käännyin katsomaan suurelta portilta tätä Kaanien palatsia, joka jäi
hiljaiseen yksinäisyyteen. Vaikka tapasin paikalliset muftit, murzat ja
mullahit ja olin heille ystävällinen, he vierastivat minua, olivat ankaria
kasvoiltaan. He vihasivat Venäjää.
OLIMME JO OHITTANEET TOUKOKUUN PUOLENVÄLIN JA
LÄHTENEET KOKEMUKSIA RIKKAAMPINA BAHTSISARAISTA.
Jatkoimme matkaa kohti Krimin rannikkoa. Ensi kohtaamisemme
470

Mustanmeren kanssa tapahtui meren päälle työntyvällä
kallionkielekkeellä, jolta avautuva näky huimasi meitä kaikkia. Vanha Inkerma-
nin palatsi, jonka loiston päivät olivat jo takana, oli rakennettu aivan
kielekkeen reunalle. Palatsin merenpuoleisella sivulla oli suuri
parveke, jolle lähes satahenkinen seurueemme mahtui katettujen
pöytien ääreen. Heti sen alla laskeutui jyrkkä kiviseinä ylhäältä
katsottuna suoraan mereen. Palatsin yhteydessä oli vaikuttava pieni kirkko,
sekin niin lähellä reunaa, että kieleke loppui vain parin metrin päässä
alttariseinästä.
Söimme, joimme viiniä ja ihailimme maisemaa. Edessämme
aukeni taivaanrantaan ulottuva meri ja sen yllä Potemkinin jälleen
taikoma auringonlasku. Koko Krimin-matkan meitä seurannut
kapellimestari Sarti oli paikalla orkestereineen, ja kun he soittivat
menuettia, tuntui kuin olisimme kaikki liidelleet auringonlaskun punaamissa
pilvissä.
Alhaalla lahdella oli ankkurissa Potemkinin Krimin laivasto,
parikymmentä linjalaivaa ja fregatteja, yhteensä noin 150 laivaa.
Potemkin määräsi omilla lippumerkeillään laivaston ampumaan
yhteislaukauksen. Korvat menivät lukkoon ja valkoinen savu levisi lahden ylle.
Palatsin parvekkeelta näkyi kauempana myös Potemkinin perustama
Sevastopolin laivastotukikohta, jonka hän halusi näyttää minulle.
Aterian jälkeen auringonlaskun leimutessa yhä punaisena me
astelimme soihtujen valaisemia portaita alas. Myönnän, jo silloin
portaissa kulkeminen oli vaikeaa. Urheasti minä selvisin. Portaat
kiersivät loivasti kielekkeen sivusta ja Joosef auttoi minua välillä
tarttumalla käteeni. Jyrkimmissä kohdissa Potemkin talutti meitä kumpaakin.
Muu seurue, joka luvalla sanottuna oli viinistä ja maisemasta
hullaantunut, tuli perässä, ja nauru kuului alas asti.
471

Rannassa odotti kolme hienoa sluuppia, kukkaköynnöksil-
lä koristeltua, valmiina kuljettamaan meidät kauempana
odottavalle alukselle. Kun katsoin laiturilta ylös taakseni, näin kaukana
kielekkeen reunalla taivasta vasten palatsin, jonka parvekkeella olimme
juuri syöneet. Se tuntui leijailevan pilvien seassa. Pääsimme laivaan,
joka vei meidät Sevastopolin kaupunkiin. Paikassa, jossa ei ollut
kolmea vuotta aikaisemmin ollut mitään, oli nyt asuintalojen lisäksi
kirkkoja, kouluja, sairaaloita, kasarmeja sekä laivatehdas jossa jatkuvasti
rakennettiin Mustanmeren laivastoon uusia aluksia. Nousimme
leveitä kiviportaita Amiraliteettiin, jonne majoituimme. Jokainen askel
noustessa otti voimille. Mutta sellaista näkymää kuin Sevastopolin
kaupungista lahdelle ja sen takana olevalle korkealle kielekkeelle en
muista nähneeni. Sevastopolin satama oli maailman kaunein.
ME PALASIMME TAKAISIN DNEPRILLE, JOSSA EROSIMME ITÄ-
VALLAN KEISARIN KANSSA KESÄKUUN TOISENA PÄIVÄNÄ. Hän
suuntasi matkansa kohti Wieniä, minä pohjoiseen, kohti
Moskovaa. Me keskustelimme Joosefin kanssa viimeisenä iltana,
puhuimme kahdenkeskisiä asioita ja vielä kerran Turkin tilanteesta. Olin
sitä mieltä, että jos sota alkaisi, me löisimme turkkilaiset heti. Joosef
kehotti minua varovaisuuteen, vaikka hän oli Sevastopolin jälkeen
selvästi vakuuttunut Venäjän laivaston mahdista. En tiennyt silloin,
mitkä kauhistuttavat asiat olisivat edessä. Olin matkasta väsynyt ja
uupunut, halusin kotiin, rauhaan, hiljaisuuteen miettimään, miten
kaunis minun Krimini oli, miten kaunis koko maailma...
472

Ajoimme vaunuilla Bysantin teitä, Krimin lounaisrantaa, joka
oli täynnä Potemkinin viinitarhoja. Grisa tuli joskus istumaan lähel-
leni illallisen ajaksi, me emme puhuneet, mutta tiesin että hän anoi
anteeksiantoa. En jaksanut enää pohtia ristiriitojamme, vaikka en
edelleenkään ymmärtänyt hänen käytöstään Kiovassa. Hän oli
halunnut lapsellisilla tempuillaan näyttää valtaansa minulle, keisarinnalle!
Pysähdyimme Pultavassa, jonne Potemkin oli järjestänyt
näytöksen Kaarle XILsta vuonna 1709 saavutetun voiton kunniaksi.
Paikalle oli komennettu 50 000 miestä, jotka jäljittelivät taistelun kulkua.
Osa miehistä oli ruotsalaisissa, osa venäläisissä univormuissa. Pietari
Suurta esitti pitkä ja komea venäläinen upseeri.
Harkovaan tultuamme Potemkin pyysi saada puhua
kanssani. Mikä me olemme määräämään vihastamme, onko meillä oikeus
loukkaantua johonkuhun ihmiseen kuolemaamme saakka?
Emmekö tunne armoa? Eikö meissä ole anteeksiantavaa sielua? Entä tuo
toinen? Jos hän loukkaa meitä niin, että sieluun asti koskee,
täytyykö kääntää toinenkin poski lyötäväksi? Eikö meidän pidä kavahtaa
valheellisia ihmisiä, jotka tarkoittavat meille pahaa! Pitääkö meidän
hyväksyä kaikki, nekin, jotka vihaavat meitä ja tulevat vihaamaan
kuolemaan saakka? Olisiko olemassa keskitie? Antaa anteeksi, mutta
välttää äärimmäisyyksiä.
Sitä keskitietä yritin löytää suhteessani Potemkiniin, joka oli
kohdellut minua huonosti.
Hän oli Harkovassa hyvin väsynyt. Huolestuin. Väsymys oli
todellista eikä teeskenneltyä. Minä myönnyin tapaamaan hänet.
Pyysin kutsumaan illallisille hänet, Mamonovin ja ystävämme.
Potemkin tuli. Ystävien lähdettyä me jäimme kahden, istuimme
makuuhuoneessani jossain tuntemattomassa palatsissa. Grisa oli siviilipuvussa.
473

Hänen silmänsä olivat punaiset, hän roikotti päätään surullisena ja
istui kädet ristissä.
- Katherine, olen väsynyt. Sydämeeni koskee, siellä on kipu
sinun takiasi. Minä tein kaikkeni tämän matkan onnistumiseksi...
kaikkeni, armaani. Ihan kaikki. Ja vain sinun takiasi. Anna anteeksi,
että loukkasin sinua. Rakastan sinua kuolemaani asti. En siedä... en
ole koskaan sietänyt heitä, en Orlovia, en Vasiltsikovia, Mamonovia,
en Jermolovia, Lanskoita, en Rimski-Korsakovia, en ketään heistä!
Olen tehnyt liikaa työtä, Katherine, on ollut liikaa suunnitelmia,
liikaa rahaa, liikaa naisia...
Hän putosi eteeni polvilleen.
- Minä... kaipaan... saada... olla... vain... sinun... kanssasi...
kahden.
Minä näin vain Grisani väsymyksestä punaiset silmät. Olimme kahden.
Ei ollut auringonlaskua, ei tähtikirkasta yötä, oli hiljainen sade joka
värisi ikkunaruuduissa. Oli kuin olisimme olleet jossakin kaikkien
ulottumattomissa, jollakin tähdellä, hiljaisuuden keskellä. Grisa painoi päänsä
syliini ja sanoi, ettei ollut koskaan elämänsä aikana rakastanut ketään
naista niin kuin minua. Ja hän sanoi, ettei ole elämänsä aikana
loukannut ketään naista niin paljon kuin minua. Ja että ei tule koskaan
elämänsä aikana saamaan anteeksi niin paljon kuin hän anoo, ja ettei tule
koskaan elämänsä aikana unohtamaan sitä kaikkea mitä minä olen hänelle
antanut. Hän itki sylissäni, ja hänen silmänsä olivat vielä punaisemmat,
ja hänen sydämeensä sattui varmasti vielä enemmän. Mutta vihdoin
hänen kasvoilleen levisi rauha, kun sanoin hänelle, että rakastan häntä.
Se hetki oli kuin hetki maanjäristyksen tai valtavan taistelun jälkeen.
474

38. LUKU
Ahdistaa. Haluaisin hypätä tämän yli. Ne naiset ja lapset tulevat
minun uniini. Mutta Leon ei hellitä, hän on valmiina
kirjaamaan kaikki ne kauheudet.
- Tsarinna, siirtämällä ei päästä minkään tapahtuman ohi!
Teidän mielestänne niistä tapahtumista joko pitäisi vaieta tai ne pitäisi
unohtaa. Kokonaisten kansakuntien kannalta nämä tapahtumat ovat
maailmanhistoriaa. Kuinka te voitte sivuuttaa ne? Kehotan teitä
kertomaan ne totuudenmukaisesti. Jos te hyppäätte niiden yli, Teidän
Majesteettinne, nousette kaikkien kärsivien ihmisten yläpuolelle.
- Mitä sinä vaadit minulta!
- Olette pitänyt sisällänne vuosikymmenen ajan
poikanne Paavalin petossuunnitelmaa, joka epäonnistui. Mutta Ismailin ja
Otsakovin tapahtumista te ette selviä kertomalla niistä kuin
jokapäiväisistä asioista.
Keisarinnan hiljaisuus on pahaenteistä. Aina sama tilanne: hän
hillitsee räjähdystään. Hän ei haluaisi palata Ismailin
muistoihin. .. Olimme aamulla Taideakatemiassa. Istuin matkalla sinne
Madame Brucen kanssa vaunuissa keisarinnaa vastapäätä.
Kasvot katujen varsilla ovat hänelle vain kasvoja, hän vilkuttaa
kädellään ja hymyilee teennäistä hymyä. Miten hän onnistuukaan
475

pitämään kasvoillaan hymyn naamion. Nyt olen muutamalla
sanalla johtanut hänet tilanteeseen, jossa hän joutuu taistelemaan
itsehillintänsä kanssa. Rohkaisen häntä purkamaan kaikki
raskaimmat asiat itsestään, muuten ne jäävät vainoamaan häntä
kuolemaan saakka. Minun on parasta olla niin kuin en
olisikaan. Kävelen verhojen luo - minäkin teen nykyään niin usein,
katselen Nevalle ikään kuin sieltä löytyisi vastaus. Äkkiä kuulen
takaani hänen äänensä: »Hyvä on. Aloitetaan. Mutta minä
sairastun, jos sitä täytyy pohtia vuorokausikaupalla.»
KRIMIN-MAT KANI HERÄTTI KONSTANTINOPOLISSA SUURTA
kiihtymystä. Abd-ul-Hamid raivostui. Hänen mielestään olin
järjestänyt matkan vain ärsyttääkseni häntä tulemalla hänen
porteilleen. Turkkilaiset halusivat aloittaa sodan saadakseen takaisin
Krimin, josta he eivät henkisesti olleet koskaan luopuneetkaan,
vaikka olivat muodollisesti hyväksyneet sen kuuluvan
valtapiiriimme. Lisäksi he halusivat tuhota Mustanmeren laivastomme.
Englannin ja Preussin lähettiläät, jopa Ranskan de Segur, kääntyivät
minua vastaan ja lietsoivat vihaa. Vasta vähän aikaisemmin he
olivat nuoleskelleet minua, sana on inhottava, mutta totta. He
olivat ottaneet vastaan vieraanvaraisuuteni Krimillä, mutta
kääntyneet heti matkan jälkeen minua vastaan. Kirjoitin paroni Grim-
mille, etten voi ymmärtää, miksi eurooppalaiset hallitsijat asettuvat
muhamettilaisten mullahien rinnalle sen sijaan, että puolustaisivat
Euroopan kristittyjä kansoja.
476

Potemkin oli Krimillä kuin kruununjalokivi, kuin taivaallinen
ruhtinas ja kirkkain tähti. Hän asui Hersonissa loisteliaassa
palatsissaan. Hän oli itseoikeutettu sotajoukkojemme komentaja
etelässä. Apunaan hänellä oli kokeneet kenraalit Suvorov ja Rumjantsev-
Zadunaiski. Kun turkkilaiset aloittivat sodan hyökkäämällä Dneprin
itärannalla olevaa Kinburnin linnoitusta vastaan, Suvorovin joukot
löivät heidät ennen kuin he tuskin olivat ehtineet astua kuivalle
maalle. Suvorov itse haavoittui tässä taistelussa. Palkitsin hänet
korkeimmalla mahdollisella kunniamerkillä, Pyhän Andreaksen ritarikunnan
ristillä. Mutta pahaksi onneksi nousi myrsky, joka vahingoitti Sevas-
topolista tulossa olevaa laivastoamme. Kun tiedonkulku rintamalta
oli hidasta, luulimme aluksi että koko laivastomme oli tuhoutunut.
Onneksi vain yksi laiva upposi. Potemkinille sekin oli raskas isku.
Hän joutui laivastonsa vastoinkäymisistä suorastaan epätoivon
valtaan ja kirjoitti minulle, että luopuu ylipäällikön tehtävistä ja että
koko Krim pitäisi evakuoida. Lapsellisia ajatuksia. Sain hänet
rauhoittumaan, kun vastasin, että eikö hän ole tullut ajatelleeksi että
sama myrsky on vahingoittanut turkkilaistenkin aluksia.
KURIIRIT TOIVAT MINULLE TIETOJA SOTATAPAHTUMISTA,
MUTTA tietysti aina myöhässä. Minun oli luotettava Potemkiniin ja
kenraaleihini, ja minä luotin. Silti elin ainaisessa jännityksessä,
halusin kuulla kuriirien uutiset vaikka keskellä yötä. Otin kuriireita
vastaan kesken aamiaista, kesken lounasta, jopa kesken juhlaillallisia.
Sotien aikana olimme yrittäneet vahvistaa kuriiriverkostoa ja
helpottaa näiden mitään pelkäämättömien miesten työtä. Erityisen paljon
olimme kiinnittäneet huomiota ratsuihin, niitä oli oltava levänneinä
tarpeeksi jokaisella vaihtopaikalla etelästä Moskovaan ja sieltä
Pieta477

riin. Luotin entistä enemmän kenraaleihini, mutta halusin aina tietää,
minä päivänä, mihin aikaan, mistä ja miksi joku kuriiri oli lähtenyt.
Tieto tuli joskus yllättävän nopeasti, joskus odotimme viikkoja. Olin
tyytyväinen miehiin ja nimenomaan niihin, jotka toivat
suusanallista tietoa suoraan taistelupaikoilta. Yleensä he olivat upseereita, mutta
oli eräs viisitoistavuotias Aljosa, joka kunnianhimossaan ja
luotettavuudessaan meni monen vanhemman miehen ohi. Hän oli
hevoselle kevyt kannettava, hän osasi jopa nukkua ratsun selässä. Paikkasin
hänet henkilökohtaiseksi kuriirikseni.
KINBURNIN VOITON JÄLKEEN SOTATOIMET LAANTUIVAT TALVEN
ajaksi, dnepr vetäytyi jäähän. Joen suisto on pitkä ja kapea, ja
siinä on helppo iskeä vihollislaivojen kimppuun. Jokisuussa oli Kin-
burnia vastapäätä Otsakovin linnoitus, turkkilaisten tärkeä tukikohta.
Sitä piirittämään Potemkin siirsi toukokuussa 50 000 miestä.
Hänellä ei ollut kuitenkaan mitään kiirettä hyökkäykseen, hän pelkäsi
suuria miehistö tappioita ja uskoi, että linnoitus antautuisi ennemmin
tai myöhemmin. Suvorov oli taktiikasta tyystin toista mieltä ja minä
suorastaan rukoilin Potemkinia valtaamaan Otsakovin. Olin kahden
sodan välissä, Kustaa III oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
hyökännyt Venäjää vastaan. Tarvitsin rauhaa Turkin kanssa saadakseni
keskittyä Ruotsin sotaan.
Potemkin jatkoi Otsakovin piirittämistä koko kesän ja vielä
syksylläkin. Otsakov oli valtavan vahva, itse asiassa kaksinkertainen
linnoitus. Jos luuli päässeensä ensimmäisestä muurista läpi, putosikin
välissä olevaan vallihautaan. Turkkilaiset tekivät ankaraa vastarintaa ja
leikkasivat vangiksi ottamiltaan venäläisiltä sotilailta päät ja nostivat
ne seipäiden päähän muurin harjalle varoitukseksi. Heidän armeijan-
478

sä sotilaat olivat pelottavan näköisiä jo ulkoisestikin. Käyrät sapelit,
tikarit ja kirveet aseina tekivät heistä murhamiehen näköisiä.
Talvi alkoi jo taas tulla Dneprin rannoille ja lopulta Potemkin
antoi periksi Suvoroville ja muille kenraaleille. Hän antoi joulukuun 6.
päivän aamulla hyökkäyskäskyn ja lupasi, että linnoituksen
valloittamisen jälkeen miehet voivat vapaasti ryöstää kaupungin. Vain
neljän tunnin taistelun jälkeen Otsakov oli kuoleman kaupunki, jonka
kaduilla virtasi 20 000 venäläisen sotilaan, 30 000 turkkilaisen
sotilaan, naisten, lasten ja vanhusten veri. Ruumiita oli röykkiöittäin,
niitä heitettiin jäälle ja toivottiin, että kevättulvat veisivät ne
Mustanmeren syliin. Siellä täällä kuului pitkälle iltaan vaikerointia, jotkut
raukat elivät yhä ruumiskasojen alla, kunnes heidät kaivettiin esiin ja
lopetettiin kuin eläimet. Kaupungin talot ryöstettiin, naiset
raiskattiin, kaikki asukkaat tapettiin sylivauvoja myöten.
Kun tieto Otsakovin valloituksesta tuli, olin riemuissani, me
kaikki olimme. Palkitsin viestin tuojan, kirjoitin heti ylistys kirjeet
Potemkinille ja Suvoroville. Minun piti riemuita voitosta, antaa
kunniamerkkejä, miekkoja, jakaa timantteja ja sieluja. Tarjosin
Pietarissa oleville lähettiläille ja muille merkkihenkilöille
suurenmoiset juhlaillalliset. Kuljin ihmisten keskellä pukeutuneena vihreään
samettiin ja olin ottanut esille kalleimmat helmikoruni, helmitiaa-
ran ja kaulanauhan, joiden arvoa ei voi laskea rahassa. Tervehdin
vieraita, hymyilin.
Minun piti riemuita siitä, että tappamalla kymmeniätuhansia
turkkilaisia saimme jälleen pääsyn Mustallemerelle. Minähän siitä
olin vastuussa. En antanut koskaan käskyä naisten ja lasten murhista,
ne käskyt olivat Potemkinin tai kenraalieni. Otsakovin tapauksessa
479

Potemkinin, myöhemmän Ismailin kohdalla Suvorovin. Mutta Me,
Keisarinna, olimme niistä vastuussa. En vapaudu niistä koskaan, en
keisarinnana, en naisena. Pienten ymmärtämättömien lasten mykät
silmät seuraavat minua kuolemaani saakka. Kenelle voin tunnustaa
tämän tuskani? Vain itselleni.
Yhtä asiaa muistan silloin pohtineeni: maailma on raaistunut
entisestään. Ihmisen hengellä ei ole enää mitään arvoa. Mitä
kohti tämä maailma menee... Voisin vannoa, että ajatukseni toteutuu.
Ihmisen aika maailmassa on rajattu. Edes Voltaire, Montesquieu,
Diderot, maailman kuuluisimmat valistusfilosofit eivät pystyneet sitä
estämään. Maailma hajoaa... se hajoaa ihmisen raakuuteen ja sotiin.
Me tulemme tappamaan toisemme muutaman sadan vuoden aikana
viimeistä ihmistä myöten. Siitä syntyy maailmanloppu, kun ihminen
tuhoaa itse itsensä.
Sydämeni hakkaa, juon vettä, otan Marien antamaa lääkettä
sydämentykytyksiin pienestä pullosta. Leon vain tuijottaa. Hän
on kalpea. Näen, että hän ei tahdo kestää kertomaani Hän on
vaiti, en tiedä hänen syvempiä ajatuksiaan, kun omanikin ovat
aivan sekaisin. Totuus on se, että vaikka minun käsissäni oli
valta, tätä käskyä en antanut! Minun sanottiin riemuinneen,
mutta miten keisarinna näytti riemuaan? Tanssinko
voitontanssia kenraalieni kanssa? Tuhansia ja taas tuhansia viattomia
naisia ja lapsia, kokonaisia perheitä, äitejä, vanhuksia... Ensin
koko Pietari juhli voittoa, sitten tuli uusia kuriireja tietoineen,
kokeneet upseerit kertoivat ääni vapisten etteivät olleet ennen
nähneet mitään sellaista. Otsakov oli tyhjennetty asukkaista,
ruumiita heitetty röykkiöiksi Dneprin jäälle. Valloittaja-venä-
480

Iäiset olivat asuttaneet tyhjän kaupungin, kun veri oli pesty
kaduilta. Voin pahoin, en voinut katsoa ketään silmiin...
Hätäännyn nytkin. Häpeän. Minä häpeän.
KUSTAA III PAKOTTI MINUT JULISTAMAAN SODAN RUOTSILLE
heinäkuussa 1788. Kustaa sen sodan aloitti, vaikka halusi syyttää
Venäjää. Tiesin odottaa sitä, se oli jo ilmassa Haminan
tapaamisessamme. Kustaa luuli kaikkien joukkojemme olevan etelässä, mutta
vasto, jonka komentajaksi Potemkin nimitti kreivi Musin-Puskinin.
Ruotsin kuningas uhosi marssivansa suoraa päätä Pietariin. Hän
halusi valloittaa takaisin Suomen kaakkoisosan ja Vironmaan ja Lii-
vinmaan, jotka Pietari Suuri oli Ruotsilta vienyt. Eikä sekään
riittänyt hänelle, suuruudenhulluudessaan hän vaati meitä luopumaan
myös Krimistä ja kaikista alueista, jotka olimme vuoden 1768 jälkeen
osmaneilta valloittaneet. Hän kirjoitti minulle, että oli »auttanut»
minua ensimmäisen Turkin sodan aikaan, kun oli silloin
pidättäytynyt hyökkäämästä meidän kimppuumme.
Kustaa toivoi tietysti sotilaallisella menestyksellään
hillitsevänsä Ruotsin aatelistoa, joka oli yrittänyt kiistää hänen
valtansa. Hänen upseerinsa eivät hyväksyneet tätä sotaa ja olivat jo heti
sodan alettua lähes avoimessa kapinassa hallitsijaansa vastaan. Se
kai pelästytti Kustaan ja hän keskeytti hyökkäyksen Haminaan ja
määräsi joukot vetäytymään kohti vanhaa rajaa. Samaan aikaan
Kustaan armeijan komentaja Carl Gustaf Armfelt ja eräät muut
me olimme ovelia, meillä olikin reservinä valmiudessa Itämeren lai-
481

upseerit kirjoittivat minulle kirjeen, jonka majuri Jägerhorn tuli
tuomaan Pietariin. Siinä he toivoivat rauhaa Ruotsin ja Venäjän
välille ja halusivat rauhan vakuudeksi rajan palauttamista vuoden
1743 rauhan rajalle.
Kustaa sai kuulla kirjeestä heti, aina on joukossa joku
petturi. Hän vaati Armfeltia laatimaan uskollisuudenvalan, jonka
satakolmetoista Anjalan kartanoon kokoontunutta upseeria allekirjoit-
tikin. Mutta he eivät edelleenkään halunneet jatkaa sotaa, tilanne
oli heidän mielestään toivoton, he halusivat rauhaa ja
valtiopäivien kokoon kutsumista laittoman sodan lopettamiseksi. Lisäksi he
kertoivat kirjoittaneensa minulle, mutta lupasivat puolustaa
valtakunnan rajaa viimeiseen veripisaraan, ellen suostuisi rauhaan.
Selvä kapinahan se oli, ja joillakin upseereilla oli mielessä
myös itsenäistymispyrkimykset. Kustaa pääsi kunniallisesti
takaisin Tukholmaan, kun Tanska uhkasi sodalla. Hän jätti Suomeen
sotimaan veljensä, herttua Kaarlen, mutta Ruotsin laivastossa levi-
si tarttuva tauti joka lamaannutti lähes koko merivoimat.
Potemkin siirsi meidän Itämeren laivastomme komentajaksi de Nassaun,
ja kesällä 1789 ruotsalaiset lyötiinkin komeasti Ruotsinsalmessa
Kotkan edustalla. Mutta vuotta myöhemmin samassa paikassa oli
meidän vuoromme joutua tappiolle suuresta ylivoimastamme
huolimatta. Kustaa sai kaipaamaansa mainetta itselleen ja minun oli
hyväksyttävä rauha, mutta mitään rajoja en suostunut siirtelemään.
Eikä serkkuni Kustaa päässyt viettämään niitä voitonjuhlia
Pietarissa joista hän oli jo haaveillut. Olin huojentunut, kun valtakunnan
toisella reunalla ei tarvinnut enää sotia, turkkilaisten kanssa riitti
huolta kyllin.
482

TURKIN RINTAMALTA OLI TULLUT HUONOJA UUTISIA. Potemkin
oli sairastunut johonkin mystiseen kuumetautiin, hän oli
nääntymäisillään. Tautiin liittyi vilunväristyksiä ja kovaa päänsärkyä. Ruttoakin
jo pelättiin. Minä luulin, että kysymyksessä saattoi olla myös joltakin
naiselta saatu paha tauti, tai sitten vain »Potemkinin tauti», joka
tarkoitti huonotuulisuutta, vatsavaivoja, vuoroin ummetusta ja ripulia,
ylikehittynyttä potenssia, ylipäänsä luulotautia. Tauti paljastui
lopulta malariaksi ja hänelle annettiin korkeaan kuumeeseen eteläisestä
Amerikasta tuodun kiinanpuun kuoresta tehtyä lääkettä. Se auttoi,
mutta Potemkin joutui luovuttamaan päällikkyyden joksikin aikaa
Rumjantseville.
Niin sairas ei Potemkin ollut, ettei hän olisi keskellä sotaa kur-
tiseerannut sisarentyttäriensä lisäksi ruhtinatar Jekaterina Dolgoru-
kajan kanssa pienessä varuskuntakaupungissa Jelizavetgradissa. Sinne
ruhtinatar Dolgorukaja oli saapunut, kun hänen miehensä oli
rintamalla. Dolgorukajan kauneutta ylistettiin ja kerrottiin, että
ruhtinas de Lignekin olisi muka rakastunut häneen... Kaikenlaisia huhuja,
niin kuin en de Ligneä tuntisi.
Sota teki ystävyyssuhteissakin pahaa jälkeä. Jopa parhaimmat
ystävät muuttivat mielipiteitä toisistaan oman etunsa vuoksi. Huhuille,
sanoille joita ei kuultu omin korvin, annettiin liian suuri arvo.
Levottomuutta syntyi pienistäkin asioista. Suuresti ihailemani ruhtinas de
Ligne oli kääntänyt selkänsä minulle, hänestä oli tullut Itävallan
Joosefin vakooja. Mutta Joosef pysyi uskollisena minulle Krimin-matkan
jälkeen. Hän keräsi joukkoihinsa kaksisataaviisikymmentätuhatta miestä,
483

jotka taistelivat uskollisesti rinnallamme. Sääli, että hänen piti kuolla
keuhkotautiin kesken sodan, se oli minulle todella suuri suru. Ystävän
menetys. Hänen veljensä Leopold, josta tuli hänen seuraajansa, vähät
välitti minun pyrkimyksistäni Mustallamerellä ja teki rauhan
turkkilaisten kanssa heti kun siihen tuli tilaisuus.
NE KASVOT VAINOAVAT ÖISIN, NE KULKEVAT UNISSA VIERELLÄ,
niillä on silmien kohdalla tyhjät aukot. On kahden,
kolmen linnoituksen kauhut. Kenraali Suvorov löi heinäkuussa 1789
yhdessä itävaltalaisten kanssa Focjanin taisteluissa 30 000 miehen
osmanijoukot. Syyskuussa Suvorov löi suuren turkkilaisarmeijan
Rymnik-joen rannalla. Sen taistelun jälkeen myönsin hänelle
arvonimen Rymnik liitettäväksi hänen sukunimeensä Suvorov. Joosef II
antoi Aleksandr Suvorov-Rymnikille kreivin arvon.
- 	Kuvitellaan Leon, että olemme kuin näytelmän
harjoituksissa. Minä näyttelijänä luen tekstiä ilman tunteita niin, etten saa vielä
näytellä rooliani, sinä teatteriohjaajana kuuntelet vain repliikkejäni.
Minun äänestäni ei saa kuulua iloa, surua, tuskaa tai kauhua, vasta
sitten kun olen oppinut tämän tekstin ja alan näytellä sitä. Minun
täytyy vain tunteettomalla äänellä kertoa, mitä kuriirit ovat minulle
kertoneet.
kauhein kaikista oli ismail. Se oli kauheampi kuin Pugatsovin
kapina ja Otsakovin taistelu. Joulukuun toinen vuonna 1790...
Muistamme sen päivän loppuelämämme. Kenraali Suvorov lähestyi
Tona484

van varrella olevaa ottomaanien linnoitusta, jota pidettiin
valloittamattomana, ja käännytti perääntyvät joukot takaisin. Turkkilaiset
tunsivat Suvorovin ja tiesivät hänet vaaralliseksi vastustajaksi.
Minäkin tunsin hänet hyvin. Oletin, että hänessä suurena ja loistavana
kenraalina olisi inhimillisyyttä. Potemkin oli sanonut
käskykirjeessään Ismailin valloittamisesta: »Ei saa vuodattaa naisten ja lasten
verta.» Suvorov ei totellut Potemkinin käskyä vaan määräsi, ettei ketään
säästetä.
Vastakkain oli 35 000 turkkilaista ja 30 000 venäläistä.
Turkkilaisilla oli kolmattasataa tykkiä ja meillä yli kuusisataa. Ismailiin
hyökättiin joka suunnalta, kuusi kolonnaa maan puolelta, neljä
Tonavan yli. Ensimmäiset rohkeat lyötiin takaisin, samoin toinen
hyökkäys. Kolmannella kerralla meidän joukkomme vyöryivät eteenpäin,
ja lähitaistelut kymmenientuhansien miesten kesken olivat
verisimpiä mitä tähän mennessä on nähty. Neljätuhatta turkkilaista sotilasta
tapettiin pelkästään pistimillä ammusten säästämiseksi. Ja kaikki
hirveydet toistuivat niin kuin Otsakovissa, vain vielä verisempinä, vielä
julmempina. Kun turkkilaiset vetäytyivät, meidän sotilaamme
tarttuivat vihollisilta ryöstämiinsä käyriin sapeleihin ja kirveisiin ja
tappoivat kaiken eteen tulevan: naiset, lapset, sylivauvat, vanhukset,
eläimet, kaikki jotka kävelivät ja hengittivät. Niin kuin heistä olisi tullut
hetkessä petoeläimiä. Kurkut viillettiin auki, keneltäkään ei kysytty,
oliko hän kristitty vai muhamettilainen, hänet teurastettiin vain siksi,
että hän oli ihminen ja väärällä puolella. Sitten alkoi ryöstely,
venäläiset hallitsevat sen. Kuolevien huudot jatkuivat läpi päivän, läpi yön,
jotkut vahingossa eloon jääneet vaikersivat vielä seuraavana
aamuna. Suurin osa näiden raukkojen tappajista oli kasakoitamme, jotka
riemuitsivat voitostaan. Ruumiita oli kaupunki täynnä ja veri virtasi
485

kaduilla. Lähes 40 000 kuoli tässä kaikkien aikojen hirvittävimmäs-
sä taistelussa.
MONISTA SODAN JULMUUKSISTA SAIN KUULLA VASTA JÄLKEENPÄIN.
Komentaja de Nassaun määräyksestä venäläiset valitsivat kerran yhden
turkkilaisen linjalaivan päättäen tuhota sen hetkessä. Laivan airoihin
oli kahlehdittu satoja kaleeriorjia. Meidän joukkomme ampuivat laivan
sirpaleiksi. Sitä seurasi kauhistuttava jatkuva huuto, joka ylitti
ammusten paukkeen. Yksikään kaleeriorjista ei jäänyt eloon. He eivät päässeet
vapaiksi kahleistaan jos olisivat yrittäneet pelastautua hyppäämällä
veteen. Kuulin, että vielä pari viikkoa myöhemmin kellui kuolleita
ruumiita puunkappaleisiin kiinnitettyinä merivedessä Kinburnin edessä.
Turkkilaiset menettivät pelkästään siinä taistelussa kymmenen sotalaivaa ja
viisi kaleeria. Puolitoistatuhatta miestä vangittiin ja yli kolmetuhatta
kuoli. Minä näen sieluni silmillä voimattomat kahlehditut miehet,
jotka olivat sodassa liian helppo uhri. Kysymys ei ollut enää sodasta, vaan
järjettömästä tuhosta.
Minä vanha nainen istun tässä tuolissa täysin voimattomana.
Silmäni ovat vieläkin sumeina, kädet ristissä rinnalla. Otsakovista
Ismailiin ei ole sen pitempää matkaa kuin Simferopolista Sevas-
topoliin. Ei riittänyt Otsakovin teurastus, tarvittiin lisää verta.
Potemkin antoi senkin tapahtua. Turkkilaiset täytyi hävittää
maan päältä, ja he häviävät vain, jos heidät tapetaan. Me
venäläiset kävimme Pyhää sotaa ja halusimme maan päältä pois
vääräuskoiset. Meidän ortodoksinen uskomme on ainoa oikea.
Siitä pitäisi tulla valtauskonto, se on armelias uskonto. Sen
armeliaisuuden nimissä vain oikeauskoiset jäävät maan päälle
486

elämään. Minä sanon taas sadannen kerran, että olen
lapsuudesta asti ollut luterilainen, mutta keisarinnana minun on oltava
ortodoksi. Ja minä luulin, että ortodoksit ovat suvaitsevaisia.
Venäjän kasakatko julmimmat? Kubanin, vai Jekaterinoslavin,
vai Donin kasakat? Mitä ehti äiti ajatella kolme pientä lasta
helmoissaan, kun Donin kasakka särki janitsaarilta ryöstämäl-
lään käyrällä sapelilla ikkunat ja ovet ja tappoi riemusta kiljuen
äidin lapsineen. Siinä taas yhdellä huitaisulla kuoliaaksi monta
vääräuskoista. Suvorov menetti kunnioitukseni, kun ei
puolustanut ihmisyyttä.
- 	Leon, menettääkö ihminen tappaessaan ihmisyytensä?
Eivätkö pienten lasten silmät ja äitien huudot vainoa tappajia
kuolemankin jälkeen. Onko tämä minun Venäjäni? Pitikö minun
iloita, että saimme Ismailin? Niin... minun oli iloittava. Me solmimme
lopulta rauhan Turkin kanssa. Mutta jo sitä ennen keisarinnan oli
näytettävä iloaan maalleen ja kansalleen. Ne Ismailin ja Otsakovin
kauhut vaivaavat uniani tänäkin päivänä. Kuinka siitä selviän. En
vastannut enää kenraali Suvorovin enkä Potemkinin riemuun
heidän kirjeissään. En kirjoittanut Suvoroville, hän tiesi miksi. En
ottanut häntä vastaan, kun hän tuli vihdoin Pietariin. Se on pahin
nöyryytys, jonka keisarinna voi aiheuttaa kenraalilleen. Hän
loukkaantui syvästi. Leon, minä vain en kerta kaikkiaan voinut, sillä
minulla ei ollut voimia. Miksi hän sivuutti Potemkinin käskyn, että
naiset ja lapset on säästettävä? Miksi hän päätti teurastuttaa kaikki?
Miten raaka sotilas venäläinen mies on! Entä preussilainen?
Turkkilainen? Ruotsalainen? Ranskalainen... Entä suomalainen? Mihin
sodat vievät? Ne vievät maailmaa tuhoa kohti. Leon, toistan vielä,
487

että muutaman sadan vuoden päästä tällä maapallolla ei ole enää
asukkaita. He ovat tappaneet sodissa toinen toisensa. Anna
anteeksi hyvä Jumala. Jos sinä olet. Anna anteeksi niiden pienten puolesta.
Minä, keisarinna Katariina, olen heille vastuussa. En pysty
kertomaan sotatapahtumista värittömällä kertojanäänellä kuin
näytelmän harjoituksissa. Minua häiritsee pelko, joudunko helvettiin.
488

39- LUKU
Potemkin halusi palata Turkin sodan taistelujen loputtua
Pietariin. Halusin tavata hänet, meidän oli selvitettävä välimme. Olin
jo tietoinen, että hän oli lähtenyt omasta hovistaan ja päämajastaan
Moldavian pääkaupungista, jonka nimi oli laji, ja hän oli matkalla
kohti Dnepriä ja Kiovaa. En tiedä, miksi hänen tuloaan odotettiin
pelonsekaisin tuntein. Miksi hovi ja lähimmät virkamieheni
pelkäsivät Potemkinia? Oliko hän liian suuri? Oliko hän liian pelottava?
Liian raaka? Oliko hänellä liikaa valtaa? Ainakin Potemkin oli
itsekäs ja vaarallinen. Emmekä tienneet, toisiko hän mukanaan rauhan
Turkin kanssa. Ei tuonut. Rauha Turkin ja Venäjän kesken solmittiin
vasta vuonna 1792.
Mutta Potemkin oli muuttunut mies. Katsoin häntä uusin
silmin. Hän oli väsynyt, sairaus oli jättänyt häneen jälkensä. Silloin
minulla oli jo suosikkina Zubov, tuo kuvankaunis tyhmä mies. Platon
oli kärpänen Potemkinin rinnalla, vaikka haali alusta alkaen itselleen
sieluja, timantteja ja erilaisia virkoja. Platon oli ahne. Hän
ahnehti kaikkea ja kaikkia, hän ahnehtii vieläkin. Tein alun perin
tyhmästi nimittäessäni hänet kenraaliadjutantikseni. Heillä oli aina suora
tie keisarinnan vuoteeseen. Mitä sitä teeskentelemään, niinhän se oli.
Potemkin oli poikkeus. Hän vähät välitti Zubovista palatessaan
Pietariin tuolloin talvella viisi vuotta sitten. Sodat oli sodittu, vaikka rau-
489

hansopimus Turkin kanssa oli tekemättä. Uskoin sen tulevan pian.
Tarvitsin sitä, olin uupunut sotiin.
Olin nimittänyt sodan aikana uusia hoviherroja. Potemkin
tapasi osan heistä ensimmäistä kertaa ja kutsui heitä »Zuboveiksi».
Turhaan, en ollut heistä naisena kiinnostunut. Tärkeimpiä avustajiani
olivat ulkoministerini Bezborodko, kenraaliprokuraattori Aleksandr
Zavadovski, ruhtinas Stroganov ja ruhtinas Bruce, Praskovjan veli.
Grisa toi mukanaan Pietariin naisia kiusakseni, mutta ei se minua
haitannut. Eräs heistä oli Pavel Potemkinin vaimo, joka kuitenkin
pian palasi kiltisti miehensä luo.
OLIHAN MINUN ANNETTAVA POTEMKINILLENI TAURIAN PALATSI,
SILLÄ HÄN OLI PALVELLUT MAATAAN JA PALVELLUT MINUA. Hän
oli loistava sotapäällikkö. Hän oli kuningas vailla kruunua. Rakastuin
Grigori Potemkiniin kaksikymmentäkolme vuotta sitten. Suhteemme
kesti kahdeksantoista vuotta ja loppui hänen kuolemaansa. Tuo hullu,
jääräpäinen mies kuului maailmaani kaikki nuo vuosikymmenet. Hänen
kanssaan taistelin henkisesti elämäni suurimmat taistelut. Aina kun olin
jättämässä hänet, hän kietoutui taas minuun ja rakasti minut uuvuksiin.
Arkkitehti Starov suunnitteli Taurian palatsia kuusi
vuotta. Samaan aikaan hän rakennutti myös Aleksanteri Nevskin
luostaria. Ulkoapäin Taurian palatsi ei ollut muita senaikaisia palatseja
ihmeellisempi. Matalat sivurakennukset, kaksikerroksinen
päärakennus, keskellä kuusi doorilaista pylvästä. Mutta sisältä... Annoin
parhaiden arkkitehtieni sisustaa palatsin. Kahdeksankulmainen kupoli-
sali on luultavasti suurin mitä Euroopassa on nähty. Sen korkeus on
yli kaksikymmentä metriä. Sinne mahtuu tanssimaan viitisentuhatta
ihmistä. Mitä suuruudenhulluutta!
490

Olimme tehneet Grisan kanssa sovinnon. Hän jäi vähäksi aikaa
asumaan palatsiinsa ja kulki siellä päivät pitkät maata viistävässä
paksussa vihreässä samettitakissaan, jonka alla oli valkoinen pitkä yöpaita
kuin naisella, pitsiröyhelökin kaulassa. Hän kulki aina paljain jaloin,
söi kun muisti, nukkui kun halusi, ryysti viiniä aamusta iltaan. Eräänä
aamuna hän lähetti minulle kaksitoista palvelijaansa, kuin postipaket-
tina, ja pyysi minua pelastamaan heidät. He olivat kuulemma hänellä
tiellä. Jäljelle jäi lopulta neljätoista yksi oli kokki, ja hyvä kokki olikin.
Potemkin tuli Taurian palatsista Talvipalatsiin milloin häntä
huvitti, mihin aikaan päivästä tahansa. Zubovia se suututti, he
vihasivat ja inhosivat toisiaan. Grisa joutui tietysti pukeutumaan
lähtiessään liikkeelle palatsistaan. Kerran hän tuli ratsain sisäpihalle, kulki
keittiötilojen läpi paljain jaloin ja etsi huoneistoani pidellen ratsastus-
saappaitaan käsissään. Kun Skurin riensi häntä vastaan, Grisa pyysi
lämmittämään banjan. Skurin oli sanonut, ettei ymmärrä saunan-
lämmityksestä mitään, mutta hankkii miehen joka ymmärtää. Ja
sitten Skurin oli ylhäisesti kysynyt, aikooko ruhtinas Potemkin kutsua
saunaan myös keisarinnan. Taurian ruhtinas oli vastannut, ettei osaa
saunoa ilman keisarinnaa. Joten kutsu tuli perille Skurinin kautta, ja
minä menin lauteille valkoisessa lakanassani.
koko Eurooppa oli sotien takia sekaisin. Englanti,
Hollanti ja Preussi olivat solmineet kolmiliiton Venäjää vastaan.
Ranskan lamaannutti vallankumous. Bastiljin valloituksesta se alkoi, tosin
meni aikaa ennen kuin tieto siitä tuli meille. Mihin se päättyi,
sen491

kin jo tiedämme. Olen kertonut jo aikaisemmin Ranskan
vallankumouksen kauhuista. Kun hyvästelin Ranskan lähettilään, sanoin että
tutustuin häneen kreivi de Segurina ja jätän jäähyväiset kansalainen
Segurille, mutta hän halusi lähteä. Lopetin hetkeksi kirjeenvaihtoni
paroni Grimmin kanssa. Koin hänet petturiksi - sekä hän että
Voltaire kääntyivät jo ennen vallankumouksen puhkeamista sen puolelle.
Kannatan valistunutta yksinvaltiutta, en edes perustuslaillista
monarkiaa. Mihin se vei Ranskan? Täydelliseen anarkiaan!
Keisarinnan sanat liukuvat pois... Hän puhuu Ranskan
vallankumouksesta, en jaksa kuunnella. Hän tuntee loputonta vihaa
Ranskaa kohtaan, ja ajattelen kaikkea muuta. Nousen, menen
verhojen luokse. Neva on jäistä vapaa, leveä joki, jossa
Laatokan vedet riemuitsevat kiitäessään kohti merta. Katson Nevan
rantatielle. Vain muutama kulkija auringonpaisteessa. Takaani
kuuluu kuin ampiaisen surinaa, keisarinnan taukoamatonta
puhetta divaanilta, jolla hän lepää. Nyt minussa on toisenlaista
vahvuutta kuin ennen. Minussa, Leon August Denikinissä, on
samalla myös ennen kokematonta nöyryyttä. Olemme olleet
pitkässä kirjeenvaihdossa vaimoni Aleksandran kanssa. Hän,
Marie ja Anastasia Andrejevna palaavat toukokuun lopulla
Pietariin. Herman von Arenthal kävi kysymässä keisarinnalta,
sopisiko, että hän lähtisi vaunuilla naisia vastaan Wiesbadeniin.
Aleksandran tila ei ole kovinkaan paljon kohentunut, mutta on
kohenemaan päin. Keisarinna pyysi Hermania toimittamaan
matkan varrella perille erään kirjeen. Tiedän yleensä lähes
kaiken, mitä hän suunnittelee. Mutta mikä tämä kirje on?
492

- 	... ja marraskuussa selvisi, että kuninkaan rakastajatar du Barry
oli lähettänyt ulkomaille suuren määrän korujaan muka talteen.
Muistathan sinä Leon, että aikanaan armollisesti suostuin siihen, että
Madame du Barry sai ostamastani Crozatin kuuluisasta kokoelmasta itselleen
van Dyckin muotokuvan Englannin kuningas Kaarle I:stä, Madame
kun itse oli mielestään Stuartien sukua. Nyt tällä naisparalla oli siis
olettamus, että hän pääsee tyrmästä pois ja jättää Ranskan ja elää
ruhtinaallisesti loppuelämänsä. Ludvig XVI oli tuolloin jo vangittuja Bastilji
vallattu. Du Barry oli pantu kotiarestiin. Heinäkuussa kolme vuotta sitten
hänet teloitettiin. Sanonpa sinulle Leon, ja kirjoitin siitä paroni Grim-
millekin, että nuo naiset, kuninkaan rakastajatar Madame du Barry ja
vaimo kuningatar Marie Antoinette, eivät oppineet elämästään mitään.
Eivät toisistaan eivätkä toistensa elämästä. He tunsivat ylenmääräisen
loiston, mutta ihmisten kunnioittamisesta he eivät tienneet mitään. Päät
täynnä tanssiaisia palatseissa, timantteja, juhlimista ja valtaa heidät
raahattiin giljotiiniin. Marie Antoinette alistui, Madame du Barryn kuo-
lemanpelkohuudot kaikuivat Pariisin kaukaisimpaan kortteliin saakka.
Voi miten sääli heitä, jotka eivät edes tienneet, että on sellainen tunne
kuin inhimillinen myötätunto.
Keisarinnan ääni surisee korvissani. Järkyttävin Aleksandran
kirjeistä tuli kaksi viikkoa sitten. Ensin en ollut toipua siitä,
mutta mietin sen sanomaa ja hyväksyn sen nyt. Hän pyytää
minulta anteeksi, ettei palatessaan kotiin enää pysty olemaan
minulle oikea vaimo. Se on hänen, kivuliaan naisen päätös. Minä
en voi ottaa häntä syliini... se aika on ohi. Hän pyysi saada
nukkua toisessa makuuhuoneessa. Ja hän pyysi minua »elämään
miehen elämää kertomatta hänelle...» En puhunut kenellekään,
493

kunnes Sir James arvasi alakuloisuuteni syyn. Hän antoi
neuvoja. Minä uskon häntä...
- Mitä sinä mietit? Miksi seisot siellä verhoissa?
- Miksen saisi miettiä, Madame?
- Pitäisikö minunkin tulla sinne?
- Levätkää vain siinä divaanilla. Skurin ei ole käynyt kahteen
päivään. Tiedättekö miksi?
- Skurin? No - luonnollista, sanoisin. Mieheltä menee voimat,
kun aloittaa liian myöhään. Irotska ainakin kukoistaa. Asuvat kuin
kyyhkyset Sepiljovin talossa. Käväisen siellä silloin tällöin, menen
ulkokautta. Voi Leon, mikä onni, että sinä ja Skurin ja Marie olette
onnellisesti naimisissa.
- Niin... Olemme. Te Madame ette mennyt koskaan
uudelleen naimisiin, vaikka olette leski.
- Sanon sinulle Leon täältä divaanilta, että naimisissa
oleminen ei ole maailman tavoiteltavimpia asioita. Minä tiedän siitä kaiken
kestettyäni avioliittoni. Ihaninta on olla vapaa. Taistella nyt yhden
ihmisen kanssa koko elämänsä. Lähes seitsemäntoista vuotta joka
ikinen yö minun mieheni Pietari tuli samaan sänkyyn juovuksissa lialta
haisten, maahan ulottuvaan likaiseen yöpaitaan pukeutuneena. Hän
oli minun ikäiseni. Pidän itseäni nuoremmista miehistä, sillä vanhat
miehet ovat yhtä epäesteettisiä kuin minä, vanha nainen. Miesten
vatsat pullottavat, kaikki roikkuu, jaloissa kulkevat paksut verisuonet
reisistä jalkateriin. Kuorsaavat. Ilman kamaripalvelijaa eivät saa
housuja jalasta tai puettua niitä. Miksi sietää sellaista, kun voi olla yksin,
kaunis ja haluttava haluttavalle miehelle.
- Voi Gospodi teidän arvostelujanne! Taas te olette Hävytön
494

Vanha Nainen. Ja te olette niin naisellinen, Madame! Ette te ole
paljon muuttunut...
- Katso minua, kalkkunaa. Nyt minun jalkani ovat erityisen
pöhöttyneet! Ja niissä on haavoja... Olemme me merkillinen pari.
Sinä seisot nykyään minua enemmän verhojen kätkössäpä minä
oleskelen enemmän täällä divaanilla. Viime kesäkuusta tähän
huhtikuuhun, lähes vuoden, olen puhunut, puhunut, puhunut. En läheskään
joka päivä, joka toinen tai joka kolmas. Aina välillä minun on täytynyt
hallita. Ja sinun olla alamainen. Olemme levitelleet paperit
eteemme, selailleet niitä, valikoineet, korjanneet, panneet syrjään,
piilottaneet yhteistuumin niitä salalokeroon tuohon seinän taakse. Sinä olet
alkanut haudata niitä uuteen puulaatikkoon Kuukartanon
ruusutarhan pienen valkean huvimajan vieressä olevaan maakellariin. Sieltä
sinä olet niitä hakenut, ja sinne olet palauttanut niitä papereita, joista
emme ole pystyneet päättämään, annetaanko jonkun lukea ne vai ei.
Mitä on puhumatta vielä? Leon, tule pois sieltä verhojen takaaja istu
kirjoituspöytäsi taakse. Meillä on vielä käsittelemättä asioita, joista en
ole tietoisesti puhunut.
- Miehet, Madame.
- Niin. Suosikit. Entä muuta?
- Vielä vähän Potemkinista. Saatamme pian hänet finaaliin.
- Eikö siitä miehestä ole puhuttu enemmän kuin kenestäkään
muusta miehestä maailmassa! Minä en jaksa puhua hänestä enää, Leon.
- Kyllä te jaksatte, Madame. Annoitte hänelle suurenmoisen
Taurian palatsin Pietarissa. Hän palasi sotimiset sodittuaan tänne
ja asettui palatsiinsa naisten keskelle. Sanokaahan minulle Tsarinna,
miten te naisena olette sietänyt miestä, jolla on ollut sellainen nais-
armeija.
495

- Hän on yksi uskollisimpia, Leon.
- Sallitteko... kuulla totuuden?
- Ole hyvä.
- Aina tullessaan luoksenne hän tuli jonkun luota. Ollessaan
kanssanne hänellä oli jo toinen odottamassa. Onko se uskollisuutta?
Se ei voi olla rakkautta. Se ei voi olla enää intohimoa. Onko se siis
ystävyyttä?
MUUTETTUAAN TAURIAN PALATSIIN POTEMKIN ALKOI HETI
SUUNNITELLA kaikkien aikojen juhlia. Ajankohdaksi hän päätti
huhtikuun 1791. Minulle kerrottiin, että toista niin suurellista tilaisuutta ei
tulisi hallituskauteni aikana koskaan olemaan. Koska juhlista puhuttiin
niin paljon etukäteen, luulen Potemkinin halunneen vahingoittaa
jollakin tavalla Englannin ja Preussin liittoa. Potemkin käytti epämääräisiä
keinoja hyvin usein, samoin kuin sekoitti politiikan ja naiset yhteen niin
kuin hänelle sopi. Minulle hän sanoi juhlivansa Ismailin voittoa. Minä
sain raivokohtauksen ja vannoin, etten tule tanssiaisiin, sillä Ismailin ja
Otsakovin naisten ja lasten teurastusta ei juhlita sivistyneessä
maailmassa menuetilla. Jätin hänet ja kieltäydyin viikkoon ottamasta häntä
vastaan.
Viikon päästä hän pyysi uutta audienssia. En ensin
kohottanut päätäni hänen seisoessaan edessäni tässä Punaisessa
työhuoneessa. Hänen välinpitämätön käyttäytymisensä Kiovassa repi taas
mieltäni. Annoin hänen seisoa. Otin hänet vastaan jääkylmänä ja
torjuvana, nöyryytin häntä ja pidin siitä. Sitten katsoin häntä tiukasti
496

sanoen, ettei Ismailissa ole mitään juhlittavaa. Meidät leimattaisiin
Euroopassa barbaareiksi, jos julistaisin tanssiaiset avatuksi siksi, että
Otsakov ja Ismail hävitettiin maan päältä. Siellä ei käyty perinteistä
sotaa ja siksi minun oli niin vaikea selvitä niistä. Sanoin hänelle, että
häpeän sieluni pohjasta, että häneltä puuttuu täydellinen
hienotunteisuus ja että hänen on turha olettaa minun tulevan näihin
riemujuhliin. Ja että hän tietää miten poissaoloni tullaan tulkitsemaan.
Tuijotimme toisiamme ja hän kysyi minulta vaarallisen hiljaisella äänellä,
millainen on hallitsija, joka ei iloitse maansa ja kansansa puolesta
sodan voitosta. Minä sanoin kuuluvasti, että sellainen hallitsija olen
MINÄ, KATARIINA. Sanoin, että sivistynyt hallitsija iloitsee
maansa voitosta, mutta ei iloitse siviilien primitiivisestä tappamisesta. Tässä
asiassa oikeudentuntoni voitti.
-Teidän Majesteettinne, olin todistamassa kun otitte
käteenne Potemkinin laatiman juhlien kutsukortin. Siinä luki, että kenraa-
li/kenttämarsalkka/ruhtinas Potemkin-Tavritseski kutsuu... ja niin
edelleen... maanantaina 28. huhtikuuta kello 18.oo...Taurian
palatsiinsa. Alla oli: »Juhlaa kunnioittavat läsnäolollaan HÄNEN
KEISARILLINEN MAJESTEETTINSA JA HEIDÄN KEISARILLISET
KORKEUTENSA.» Nähtyänne sen te huusitte niin, että sisäpihoille
asti kaikui.
- Niin, Leon! Minä huusin, millä oikeudella Potemkin
ilmoittaa minun tulevan hänen naamiaisiinsa, vaikka olen kieltäytynyt
osallistumasta niihin! Ja lisäksi huusin, että YKSIKÄÄN
KEISARILLINEN KORKEUS MINUN HOVISTANI EI OSALLISTU NÄIHIN
JUHLIIN!
- Tapahtui katastrofi, Madame.
- Mitä sinä tarkoitat?
497

- Potemkin yksinkertaisesti sai sellaisen raivokohtauksen, että
tekin, Madame, pelästyitte. Hän ilmoitti hakevansa miekan ja
alkavansa riehua pitkin Talvipalatsin käytäviä ja tappavansa kaikki jotka
eteen tulisivat. Minä juoksin Suureen galleriaan ja hälytin ratsukaar-
tin. Onneksi se tuli salamana paikalle. Istuin kanssanne Keltaisen
gallerian sohvassa ikkunasyvennyksessä ja te sanoitte minulle, että kohta
nähdään ettei kruununperimystä tarvita, kun Potemkin tappaa ensin
teidät ja nostaa sitten itsensä valtaistuimelle.
- Minä olin varma, että mies oli tullut hulluksi.
- Ihme tapahtui. Skurin sai hänet rauhoittumaan ja
luovuttamaan miekkansa. Sitten hän tuli Skurinin taluttamana salonkiin.
Skurin ärähti ja Potemkin vaipui eteenne maahan polvilleen ja
pyysi syvästi anteeksi. Hän oli kuin hätääntynyt lapsi. Minäkin olin
varma, että seonnut mikä seonnut koko mies! Me katsoimme
toisiamme ja kuulimme Skurinin suusta sellaisen ripityksen, jollaista emme
olleet koskaan ennen kuulleet. Ja se oli pitkä! »Että te
Kunnioitettu Lordi» - hän sanoi todellakin Lordi - »viitsitte riehua Äitikullan
edessä purkamassa pettymys tänne! Ja Talvipalatsissa! Että lähetätte
palvelijoittenne välityksellä kutsuja ympäri Pietaria näyttämättä
niitä ensin Hänen Majesteetilleen, joka on lahjoittanut teille Taurian
palatsin. Te nöyryytitte Majesteettia. Te käyttäydyitte hallitsijaa
kohtaan niin kuin hänellä ei olisi sananvaltaa. Te vain huusitte, että
olette niin korkea henkilö että ette tarvitse kenenkään lupaa. Hävetkää
Grigori Aleksandrovits! Saatte jäädä siihen polvillenne, kunnes
saatan Hänen Majesteettinsa pois tästä helvetistä!»
- Mitä minä sitten tein, Leon? Muistatko?
- Annoitte sille komeljanttarille anteeksi. Ja osallistuitte
juhliin.
498

- 	Olin niin järkyttynyt siitä miekasta... Mutta sain sanottua,
että tulen niihin juhliin, jos hän rauhoittuu. Ja vaadin, ettei
tanssiaisissa puhuta sanaakaan Turkin ja Ruotsin sodista. Ei Ismailista, ei
Otsakovista. Jos joku syyllistyy mainitsemaankin ne nimet, hänet
viedään tyrmään, olipa kysymyksessä kreivi, ruhtinas, kenraali tai viinin-
kaataja.
TAURIAN PALATSIA YMPÄRÖIVÄT SOIHDUT NÄKYIVÄT KAUPUNGISSA
kauas. Oli vielä valoisaa, mutta soihtujen tulimeri erottui silti. Kansaa
tulvi tuhatmäärin, vaunujono palatsin edessä liikkui hitaasti, kun
daamit laskeutuivat vaunuista hienoimmissa puvuissaan. Kaikenlaista
sattui tungoksessa, minun kummityttöni Praskovja Nikolajevna Zukova
ja hänen miehensä Aleksei Sergejevits Vasiltsikov, jotka tulivat juhliin
Moskovasta, kadottivat toisensa heti tultuaan ja löysivät
kolmentuhannen vieraan joukosta toisensa vasta illallisen jälkeen. Praskovja luuli, että
joku nainen oli kaapannut hänen miehensä, ja Aleksei Sergejevits luuli,
että Praskovja oli löytänyt uuden miehen. Olin todistamassa tätä
onnellista jälleentapaamista.
Luulenpa, että Pariisi ei olisi pystynyt kilpailemaan
loistokkuudessa, niin ylellisissä vaatteissa ja jalokivissä naiset juhlivat. Useimmat
herrat olivat univormuissaan, jotkut mustissa hännystakeissa. Itse olin
pukenut ylleni vaaleanvihreän pitkähihaisen venäläisen naisen puvun,
mutta hiuksillani oli upea timanttitiaara. Grigori Potemkin oli kuin
ylläpidetty kavaljeeri punaisessa hännystakissaan ja mustissa
suorissa housuissaan, toisella olkapäällään kultakoristeinen mustapitsi-
499

nen viitta, joka oli täynnä säihkyviä timantteja. Selvästikin hän halusi
näyttää itseään mahdollisimman monelle. Hän oli halunnut kutsua
koolle porvaristoa, kauppiaita, sotakoulujen upseereja, palatsien ja
kartanoitten omistajia, senaatin jäseniä. Osa vieraista tuli
Moskovasta. Yllättäen näin valtavien ruokapöytien vieressä tutun naisen. Ensin
vähän mietin, sitten minuun pisti pieni piru. Kun tämä nainen vaipui
edessäni syvään niiaukseen, en voinut huumorintajulleni mitään, vaan
pyysin Anastasia Andrejevnaa kutsumaan naisen luokseni. Nainen
tuli, Kazanskajakadun Kartoska-kapakan maatuska Vera Zinovjevna
jäykistyi eteeni. Ja enkös minä kiitä häntä vieraanvaraisuudesta hänen
ravintolassaan kevään kynnyksellä, ihanasta tunnelmasta ja hyvästä
ruuasta. Ja kysäisinpä vielä iloisella äänellä, että menestyykö
ravintola edelleen? Maatuska raukka... ei tainnut ymmärtää mitään, ja minä
hirviö kiusasin häntä. Naisen ilme oli mietteliäs, ikään kuin hän
olisi etsinyt jotakin mielikuvaa... Nyökkäsin hänelle ja sanoin, että ilta
hänen ravintolassaan oli ollut unohtumaton. Pelkäsin että hän
pyörtyy. Hänen punaisissa hiuksissaan keikkui hellyttävä kukkatarha. Kun
kaikki vaipuivat siinä ympärillä niiaukseen ja miehet kumarsivat
kaksin kerroin, minulle tuli huono omatunto. Vera joutuisi miettimään
koko illan ja vielä huomisenkin, milloin keisarinna oli käynyt hänen
ravintolassaan.
mahdoton kuvailla taurian juhlia! Mahdoton kuvailla lähes
kolmeatuhatta ihmistä, jotka liikkuivat palatsissa, tanssivat,
tapasivat ystäviään. He puhuivat orkesterien soiton läpi, kävelivät
viinilasit kädessä, nauroivat, tervehtivät, suutelivat ja niiailivat. Ruokaa
oli satoja pöydällisiä, kaikki oli pantu tarjolle loisteliaasti.
Kaikkialle palatsiin oli pääsy talvipuutarhaa myöten, mutta vartijat estivät
500

menemästä Potemkinin portaikkoon hänen yksistyishuoneistoonsa.
Vaikka oli jo valkeat yöt, sytytettiin valtava määrä lyhtyjä, ja kristal-
likruunuihin sytytettiin tuhansia kynttilöitä. Teatterissa esitettiin
ranskalaista komediaa. Salonkien seinillä ja katoissa olevissa
peileissä vieraat moninkertaistuivat. Kaikkien pienten salonkien sohvat ja
nojatuolit olivat täynnä seurustelevia ihmisiä. He viihtyivät. Kaikki
nauttivat näistä juhlista.
Miksi Potemkinin piti näyttää Pietarille viimeistä uuninläm-
mittäjää myöten, miten hän eli. Miksi hän järjesti niin
rahvaanomaiset ja suurelliset kutsut, joista puuttui eleganssi, tyylikkyys,
rauhallinen tunnelma. Miksi kutsua kolmetuhatta ihmistä, kun tuhat olisi
ollut tarpeeksi. Kaikesta huolimatta nämä juhlat olivat todella
vaikuttavimmat, mitä viidenkymmenenneljän vuoden aikana Venäjällä olin
kokenut. Nyt kun Potemkinia ei enää ole, käyn usein Taurian
palatsissa, viihdyn siellä, saan kävellä yksin kenenkään häiritsemättä, saan
nauttia talvipuutarhasta, joka on täynnä eksoottisia puita.
Silloin juhlailtana nousin G risan yksityishuoneistoon, jonne ei
kuulunut ääntäkään alakerran saleista, ei edes musiikkia.
Talvipuutarha oli jo suljettu vierailtapa lasikaton yllä tuuli lauloi omaa
lauluaan ja linnut heräsivät varhain. Hän tuli, tämä mies, jonka rakkaus
minuun oli ollut tulenpalavaa, mutta joka ei kunnioittanut ketään
eikä mitään. Me sovimme ikuiset ristiriitamme. Me pyysimme
toisiltamme anteeksi ja päätimme elää loppuelämämme sovussa. Hän toi
minulle suuren valkoisen ruusun, polvistui vuoteen vierelle ja suuteli
käsiäni. Hän sanoi ettei ole koskaan rakastanut minua niin kuin sillä
hetkellä. Että hän on sairas mies, hänellä ei ehkä ole enää paljon aikaa,
mutta sen ajan mitä hänellä on hän haluaa olla kanssani. Hänen
täytyy käydä vielä hoitamassa asioitaan Hersonissa, mutta sieltä
palat501

tuaan hän haluaa asua kanssani Taurian palatsissa, ja elämme niin
kuin aviopari.
Se oli eräs yö... vain muutama vuosi sitten... Se yö oli täynnä
anteeksiantoa ja hellyyttä.
SOTA TURKIN KANSSA EI OLLUT VIELÄ LOPULLISESTI OHI EIKÄ
POTEMKIN PUHUNUT MUUSTA KUIN ETTÄ SITÄ ON JATKETTAVA
niin kauan kunnes turkki on murskattu. Jouduin
määräämään ruhtinas Repninin vastaamaan rintaman sotilaallisesta johdosta
Potemkinin ollessa vielä Pietarissa. Potemkin raivosi kateudesta, kun
Repnin ylitti Tonavan joukkoineen ja saartoi noin neljälläkymmenel-
lätuhannella venäläissotilaallaan suurvisiirin 180 ooo turkkilaista. Siis
moninkertaisesti Ismailin ja Otsakovin joukot. Me voitimme, mutta
en jaksanut enää riemuita turkkilaisten teurastuksista. Repnin
allekirjoitti rauhansopimuksen. Potemkin lähti Pietarista viimeistä kertaa,
mutta sitä en tiennyt silloin.
- 	Salli minun, Leon... kävelen tuonne ikkunan ääreen. Nevan
veden pinnalla ilakoivat auringonsäteet kuin sataisi timantteja
keskellä päivää. Tässä huoneessa me hyvästelimme. Grisa ja minä. Tämä ei
ollut viisi vuotta sitten minun Punainen työhuoneeni, tämä oli budo-
aarini. Olin ollut edellisen yön hänen luonaan Taurian palatsissa. Me
olimme kuin vanha aviopari, yritin saada häntä rauhoittumaan. Hän
oli ankarassa kuumeessa, pelkäsin että se todella oli sitä
kauhistuttavaa malariaa. Kuume oli polttava, lääkkeet eivät auttaneet, hän nukkui
levottomasti. Aamuyön tunteina, tietämättöminä meille annetun ajan
502

lyhyydestä, me puhuimme vakavasti. Grisa halusi minun tunnistavan
Zubovin mädännäisyyden ja eroavan hänestä välittömästi. Hän
halusi sen yön aikana järjestää meidän elämämme kohtaamiset uudelleen.
Me puhuimme intohimosta joka oli ollut välillämme siitä alkaen, kun
hän luovutti minulle miekankannattimen, dragonnen, ja minä näin
hänet ensimmäistä kertaa. Silloin otin hänet elämääni ja hän pysyi
siellä loppuun saakka. Hän ei ollut elämäni ainoa suuri rakkaus.
Mutta hän oli Grisa. Minun Grisani.
hän kuoli arolla viisi vuotta sitten. Hän kirjoitti minulle
edellisenä iltana kirjeen ollessaan lähdössä lajista Nikolajeviin.
Muutto veden äärellä olevan palatsin viileyteen oli hänen viimeinen toivonsa.
Itse osallistuin samaisena iltana Talvipalatsissa päivällisille, olin
emäntänä ulkomaalaisille diplomaateille. Mietin, olinko sinä iltana jollakin
tavalla erilainen? Aavistinko Potemkinin kuoleman? Oliko minulla
jokin etäinen olo, olinko kärsimätön tai odottava? Ei mitään niistä. Olin
aivan normaali. Hyvä emäntä, niin kuin aina. Vieraani eivät tienneet,
että päivällisille osallistunut Aleksei Bobrinski oli poikani.
Keskustelimme kirjoista, joita hän oli tuonut minulle Virosta.
Sairas Potemkin oli matkalla suuren seurueen kanssa, hänen
vaunuissaan oli mukana myös kolme lääkäriä. Kun potilaan olo kävi
sietämättömäksi, pysähdyttiin keskelle autiota aroa ja hänet nostettiin
maahan levitetylle matolle. Lääkärit eivät kyenneet tekemään
muuta kuin rukoilemaan ihmeparantumista. Ainoa mukana ollut nainen,
sisarentytär, kreivitär Aleksandra Branicka oli lähimpänä
todista503

massa Grigorin viimeisiä henkäyksiä. Suosikkini ja rakastajani,
Taurian ruhtinas, Venäjän armeijan ylipäällikkö, kenttämarsalkka,
Mustanmeren ja Kaspianmeren laivastojen suuramiraali, Mustanmeren
ja Jekaterinoslavin kasakoiden suurhetmanni, etelän varakuningas ja
Sotakollegion puheenjohtaja Grigori Aleksandrovits kuoli kaukana
Pietarista, Bessarabian arolla. Vaikka kuriiri lähetettiin matkaan heti,
sain tämän lohduttoman tiedon vasta sitten kun vainaja oli jo
siunattu lajissa.
Olin yksin. Surin yksin. Järjestin Grisalleni omat
hautajaiset, joissa olin läsnä vain minä, Katherine, niin kuin hän aina minua
nimitti. »Maatuskani, lintuseni...» En halua puhua surustani sinul-
lekaan Leon, en kenellekään. Miten kuvailisin kaipaustani mieheen,
joka ei ollut vain rakastaja vaan ystävä.
Olen kävellyt usein Taurian palatsin valtavassa salissa
kuvitellen orkesterin soittavan menuettia. Olen kulkenut yksin hiljaisessa
palatsissa ja kaivannut häntä. Olen kulkenut Taurian puutarhoissa
kuvitellen olevani Taivaallisessa Ruusutarhassa. Usein olen kulkenut
siellä pojanpoikieni Aleksanterin ja Konstantinin kanssa. He ovat
olleet lähelläni, mutta pysyneet vaiti, he ovat kunnioittaneet suruani.
Siunattu olkoon Grisan muisto.
504

40. LUKU
Olen kirjoittanut vuosikymmenien mittaan paperille joitakin
totuuksia, jotka osuivat nyt käsiini. Olenko kirjoittanut ne vain
itselleni? Vai niille, jotka saattavat löytää nämä paperit sitten, kun
minua ei enää ole. Leon, kuuntele, luen sinulle muutaman. Sinähän
tiedät, että nämä ajatukset syntyvät aamuyöllä. Minulla on
yöpöydälläni kynttilä, paperia ja hanhensulkakynä. Kun herään, nousen
istumaan, panen jonkin kesken olevan kirjan polvilleni ja kirjoitan sen
päällä paperille jotakin, minkä hetki sitten unessani näin tai mikä
halusi tulla ilmi heräämisen hetkellä.
Filosofit eivät ole kuningasta vastaan vaan
hirmuhallitsijoita vastaan.
Ei mikään tässä maailmassa ole niin tärkeää kuin
rakkaus. Jos ottaisimme sen elämänohjeeksemme, johto-
tähdeksemme, se voittaisi sodat, raakuudet, antaisi
ihmisille oikeuden elää. Se antaisi valon ja uskon tulevaan.
Sylistä syliin... sylissä syntyy uusi ihminen.
Meidän on suojeltava ihmisyyttä.
505

Lapseni, anna valoa aina kun voit. Vain sillä tavalla
täytyt itsekin.
Millä oikeudella me määräämme, kuka saa rakastaa ketä!
Älykkäästä ihmisestä, joka syyllistyy ilkeämielisyyteen ja
kateuteen, tulee pelkkä keskinkertaisuus.
- Muista Leon - rakkaus ei ole synti. Joskus se koetaan
synniksi, silloin kun rakkaudeton ihminen kadehtii toista. Kun
elämässä on hetki, jolloin ihminen on paljaimmillaan, silloin hänen pitäisi
antaa luonnon kietoutua ympärilleen. Sellaisella hetkellä näkisi
lammen väreilyn, koivujen lehdet, pesäänsä tekevät linnut, sinisen taivaan
äärettömyyden. Sinä elät nyt suuren ahdistuksen keskellä, Leon, et
näe tätä kauneutta. Toivon, että saisit sieluusi rauhan.
- Madame, kuinka te voitte tietää minun sieluni liikkeet?
- Tunnen sinut paremmin kuin tiedätkään. Myös minun
sielussani on kaaos, Leon. Pelkään kertoa miehistäni. Riittääkö minulla
rehellisyyttä. Täytyykö minun kertoa kaikki salaisuuteni Sergei Sal-
tykovista Zuboviin? Ketä se kiinnostaa kuolemani jälkeen? Entä jos
kiinnostaa... Silloin on parempi, että itse kerron heistä totuuden.
Voin kertoa heistä ihmisinä, mutta rakastajina - en suostu! En ole
koskaan paljastanut yksityiskohtia suhteestani suosikkeihini, ne asiat
ovat minulle ehdottoman yksityisiä. Kenellekään ei kuulu, mitä
keisarinnan makuuhuoneessa tapahtuu, eikä tule kuulumaan! Pitäisikö
minun muka naisena ja hallitsijana alistua uteliaitten ihmisten
arvostelulle ja pilkalle ja tyydyttää heidän pohjatonta uteliaisuudennäl-
käänsä. Suosikit... rakastajat, miehet... Minä kieltäydyn kertomasta.
506

Ja kuitenkin muut tulevat kertomaan itse sepittämiään tarinoita. Eräs
hirveimpiä, joka on tullut minunkin tietooni, on että olen käyttänyt
kuulemma hevosta tyydyttääkseni itseni. Kuinka jonkun mielikuvitus
voi alentua tuollaiseen! Mitä tämä mies, jonka olen torjunut, voitti
tällä jutulla? Hän alensi minut eläimen tasolle ja nautti siitä. Pakotin
erään itseään ystävänäni pitävän kertomaan miehen nimen. Koska
minulla oli oikeus kostaa, tein sen tavalla, joka nöyryyttää tätä lähet-
tiläsparkaa hänen loppuelämänsä. Hän muistaa minun kostoni aina.
Enkä kadu sitä hetkeäkään, hän on ansainnut rangaistuksensa. En ole
ainoa hallitsija, joka on joutunut hänen mustamaalauksensa
kohteeksi, hän yritti tahrata myös Fredrik Suurta. Hän oli lähettiläänä vähän
aikaa Fredrikin hovissa, kunnes siirtyi Venäjälle. En anna
suosikeistani ilmi mitään mitä nämä korppikotkat odottavat, sillä samalla
heittäisin heidät raadeltaviksi.
- 	Tsarinna, kunnioitan päätöstänne. Minullekin on
vastenmielinen ajatus, että lähtisitte yksityiskohtaisesti kuvaamaan suosikki-
enne mieskelpoisuutta. En halua riitaa, mutta sitä enemmän minua
ajatteluttaa se asia, josta teidän ja minun välille tuli erimielisyyttä
viime uutenavuotena. Minähän sairastuin silloin, itse asiassa taisimme
sairastua molemmat. En saanut silloin teiltä vastausta, miksi olette
jakanut heille rahaa niin valtavan summan kuin Vjazemskin
laskelmassa oli.
Hiljaisuus. Hän ottaa silmälasit nenältään, nousee kömpelösti
divaanilta. En mene auttamaan. Hänen kasvonsa ovat
ilmeettömät. Hän kulkee ympäri työhuonetta. Pidätän hengitystäni. Hän
etenee huoneen perälle, oikaisee takaseinällä pari taulua.
Muistan vaikka silmät ummessa kaikki tämän huoneen
yksityiskoh507

dat; punasävyisen itämaisen maton, joka peittää koko lattian,
punaiset sohvat ja syvät brokadipäällysteiset nojatuolit. Eräs
maailman vanhimmista seinäkelloista, upeat kullatut kande-
laaberit ja kyntteliköt. Kaareva katto, jossa kullalla, hopealla
ja ultramariinilla maalattu ihana taivas. Kun katson
keisarinnaa täältä hopeapöytäni takaa, näen miten hänen ohuen sini-
kuviollisen pukunsa helma liukuu kevyesti hänen liikkuessaan.
Hihat ovat valkoista pitsiä, hän pukeutuu aina hyvin. Nuo
valkoiset pitsihihat... suljen silmäni hetkeksi, on kuin uni, joka
toistuu. Valkoiset käsivarret...
- 	Tsarinna, Grigori Potemkinin omaisuudesta te ette ole
vastuussa, hän on lisännyt sitä itse ostamalla lukemattomia palatseja ja
hankkinut sieluja omiin tarpeisiinsa. Lukuun ottamatta Anitskovin
ja Taurian palatseja, jotka te annoitte hänelle, hän on hankkinut
rikkautensa itse. Satun tietämään, että hän oli antanut määräyksen, että
jos hän kuolee ennen teitä, Madame, lähes koko hänen omaisuutensa
siirtyy teille ja jotain jää myös sisarentyttärille. Niin todellakin
tapahtui hänen kuolemansa jälkeen.
Keisarinna ei liikahda. Hän piiloutuu verhoihinsa. Hän tekee
aina samalla tavalla... irrottaa ensin paksun punaisen samet-
tiverhon sitä kokoavasta nauhasta ja kietoutuu sitten samettiin.
Näkeekö joku Nevan rantatieltä? Ei häntä näy, hän vetäytyy
verhojen suojaan. On hiljaa. Niin kuin ei kuulisi mitä puhun. Hyvä
on. Olen väsynyt muistuttamaan häntä ikävistä asioista. Miten
kauan tätä kestää? Haluan käydä lauantaina Kuukartanossa
yksin. Haluan soudella lammella, istua auringossa, lukea, miettiä.
508

Haluan panna itseni järjestykseen. Haluan sisustaa sydämeeni
lokeron ennen vaimoni tuloa. Minun on suojattava itseni. On
näyteltävä entistä Leon August Denikiniä, vaikka sisimpäni on
muuttunut. Tästä eteenpäin sinne on pääsy vain yhdellä
ihmisellä, joka ei ole Aleksandra. Vaimoni kieltäytyi avioelämästä.
Mutta voiko vanha aviopari kieltäytyä rakkaudesta, vaikka
heidän intiimi elämänsä loppuukin. Eikö rakkaus säily... Haluan
kasvoilleni naamion, haluan sulkea itseni, niin ettei yksikään
ihminen pääse tulkitsemaan minua. Haluan pitää sanani itselläni.
Ja kuitenkin HÄN - tuo nainen, keisarinna, joka seisoo nyt
verhojen luona, tulkitsi tunteeni avoimesti. Mikä noita hän on, vai
onko hän niin taitava omien kokemustensa kautta, että paljastaa
muutkin... Aleksandra haluaa muuttaa kokonaan Kuukartanoon
palattuaan Wiesbadenista. Hän jätti minut. Miehensä. Hän
käpertyy vain itseensä, kipuihinsa ja keisarinnaan. Hän ei halua
jakaa kipuja kanssani. Haluan säilyttää huoneistoni
Talvipalatsissa. Voin käyttää puiston pientä porttia, voin tulla ja mennä
kenenkään tietämättä. Minun on aika alkaa myös pian elää omaa
elämääni ilman keisarinnaa.
- On parempi, Madame, ettemme enää palaa Sergei Saltyko-
viin, Grigori Orloviin emmekä Stanislaus Poniatowskiin. Olemme
käsitelleet heidät perusteellisesti. Te olette puhunut minulle usein,
ettette poikkea muista hallitsijoista, mitä tulee rakkauselämään.
Olette ottanut esimerkeiksi Ranskan Ludvigit, Fredrik II:n, Kustaa
III:n... mutta Teidän Majesteettinne...
— ...ikäeroja suosikkieni nuoruus närkästyttivät puoli
maailmaa. Tiedän sen. Luuletko Leon, että vanha nainen kokee suuren
509

tyydytyksen nuoren miehen sylissä? Enkö ole puhunut siitä
sinulle lukemattomia kertoja! Onko totuus se, etten löytänyt ikäistäni
miestä? Että sain rakkautta vain rahalla? En ole välttynyt
suurilta mitättömyyksiltä, Leon. Olin usein vailla arvostelukykyä.
Tiedätkö, että olen lukemattomia kertoja itkenyt hiljaisuudessa
kaivaten tulenpalavaa rakkautta mieheltä, jonka itse lähetin
allekirjoituksellani pois. Tai kaivannut toista, joka haareminsa kanssa
petti minua, mutta vannoi valheellisesti uskollisuutta ja
rakkautta kuolemaan saakka. Mikä piru minua riivasi. Suurimmaksi
osaksi tunsin intohimoa heitä kohtaan. Tunsin myös tottumuksen
voiman, en voinut elää ilman miestä. Kun etsin uuden suosikin, tai
minulle etsittiin sellainen, totuin häneen pian. En hävennyt
itseäni ja naiseuttani, jonka hänelle luovutin.Tai... olihan se
ongelmani... Olisi ollut niin paljon helpompi olla ikäisensä miehen
kanssa. Molemmat vanhenisivat yhtä aikaa. Naisellinen häpeä omasta
vartalostaan, kaikenlaiset sairaudet, esteettisyys... Minä vihaan
jalkojani, vihaan niin, etten voi katsoa niitä. Minä vihaan
vartaloani, vihaan, vihaan... mikään silkkinen tai samettinen puku ei sitä
peitä, eivät Euroopan upeimmat timantit. Eräänä päivänä aloin
inhota myös miestä. Senkin olen kokenut. Zubov inhottaa minua.
Niin kuin sanoit kerran, he tulevat jonkun luota luokseni ja
lähtevät minun luotani toisen luokse... Minulla on jäljellä vain yksi
rakkaus, kaukana. Saavuttamattomissa. Ja mitä saavuttamattomampi
rakkauden kohde on, sitä suuremmaksi ja tavoitellummaksi tunne
kasvaa, sitä kiduttavammaksi, sillä rakkautta ei voi elvyttää
keinotekoisesti. Sitä joko on tai... ei ole.
510

EHKÄ ALOITAN ALEKSANDR VASI LT SI KOVISTA, JONKA
KOHTALONA oli tulla orlovin ja potemkinin väliin. Hän oli
kuitenkin ensimmäinen hieno mies, minua viisitoista vuotta nuorempi, rat-
sukaartin upseeri, jonka kanssa puhuin ranskaa. Hän oli aatelismies
ja ylensin hänet kenraaliadjutantikseni. Tietenkin maksoin
hänelle. Hän sai minulta kerralla suunnattoman määrän ruplia ja
tuntuvat vuositulot. Annoin maakartanonkin, miksen olisi antanut, hän
ansaitsi sen. Hän oli miellyttävä, mutta pian kävi ilmi, että hän oli
huono keskustelija. Olisin halunnut puhua filosofiasta, Voltairesta,
Diderotista. Hän ei edes tiennyt keitä he olivat. Minä katsoin
häntä hämmästyneenä. Hän ärsyyntyi, syytti minua eristämisestään, ei
muka saanut tavata muita kuin minua. En tiennyt, miten olisin
saanut hänet hillitsemään pahantuulisuuttaan. Kyllästyin. Hän kiusasi
minua tyhmyydellään melkein pari vuotta, ja sitten olin vapaa. Tiesin
kyllä, että toimin häntä kohtaan väärin, minähän hänet olin valinnut.
Siinä mielessä kadun. Hän matkusti Moskovaan maatilalleen.
Kerrotaan, että hän kulkee metsästämässä joidenkin moskovalaisten aate-
lismiesten kanssa pukeutuneena englantilaisen herrasmiehen metsäs-
tysasuun. Hän haluaa elää siellä kartanonsa hiljaisuudessa yksin.
Kun yksi lähti, toinen tuli. Seuraava tuli ja jäi, loppuelämäk-
seen. Hän oli Grigori Potemkin, minua kymmenen vuotta
nuorempi. Hän sulkeutui hetkeksi Aleksanteri Nevskin luostariin muka
rakkaudesta minuun ja tuli elämääni suoraan sieltä. Mutta
hänestä sinä tiedät kaiken, olen kertonut sinulle hänestä enemmän kuin
kenestäkään muusta ihmisestä elämäni taipaleella.
511

Grigori Orlovissa oli samaa hulluutta kuin Grigori Potem-
kinissa, en aina tiennyt, kumpi heistä oli vaikeampi ja kumpi
aiheutti minulle enemmän huolta. Orlov olisi halunnut mennä kanssani
naimisiin, mutta en voinut suostua siihen. Lopulta hän nai
viisitoistavuotiaan sukulaistyttönsä, joka kuitenkin sairastui pian
häiden jälkeen. He asuivat ulkomailla ja Grigori yritti kaikkensa
vaimon parantamiseksi, mutta mikään ei auttanut. Vaimon kuoleman
jälkeen hän palasi Venäjälle, mutta menetti järkensä ja kuoli
Moskovassa keväällä 1783. Hänellä ja minulla on yhteinen lapsi, Aleksei.
Ja hän oli isä pojalleen niin kauan kuin eli, lukuun ottamatta
viimeistä vuotta Moskovassa, jolloin hän oli niin sairas, ettei tuntenut
enää ketään.
Grigori Orlovia en voi koskaan unohtaa, häneen liittyy
elämässäni paljon kaunista ja kipeää. On myös toinen mies, kokonaan
toisenlainen, joka merkitsee minulle paljon. Hänkin on lapseni isä:
Stanislaus Poniatowski. En ole koskaan elämäni aikana
loukannut ketään ihmistä niin paljon kuin häntä. Olen sekä loukannut
että alistanut, ottanut maan ja kansan, kuninkuuden ja ihmisarvon.
Säästä minua Leon, en jaksa, en voi, en pysty kertomaan...
Kuulen tuskan keisarinnan äänessä. Hänen kasvonsa kalpene-
vat ja hän painaa päänsä. Sivuutamme Poniatowskin. Häneen
liittyy jotain erityistä mistä en tiedä. Mutta kuka on seuraava?
512

kun kenraali rumjantsev-zadunaiski palasi turkin
SODASTA PIETARIIN, HÄN TOI MUKANAAN KAKSI NUORTA
MIESTÄ. Toinen heistä oli Aleksandr Bezborodko, joka on edelleen eräs
tärkeimmistä neuvonantajistani. Toinen nuori mies oli ukrainalainen
Pjotr Zavadovski. Paikkasin molemmat aluksi sihteereikseni. Zava-
dovski oli saanut sotilaallisista ansioistaan everstiluutnantin arvon.
Hän oli kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen, komea,
tumma, hiljainen mies.
Aluksi Potemkin suhtautui Zavadovskiin kuin nuorempaan
veljeensä ja liikuimme paljon kolmisin. Mutta sitten
Zavadovski rakastui minuun, ja sehän ei sopinut Grisalle. Syntyi
uskomattomia mustasukkaisuuskohtauksia, ensimmäistä kertaa Potemkin
halusi näyttää omistavansa minut. Zavadovski taas valitti, että olin liian
riippuvainen Potemkinista ja vertasin häntä tähän. Kävin useita
riitoja siitä, etten ole kenenkään omaisuutta, suosikkini ovat vain
suosikkeja, eivät aviomiehiä. Mustasukkaisuus lisääntyi, en ollut ennen
sellaista kokenut. Zavadovski ripustautui minuun, hän miltei vainosi
minua. Jos olin omissa tehtävissäni, hän vahti saapumistani yksityis-
puolelle mustasukkaisesti ja kuulusteli, missä olin viipynyt.
Itsepintainen Potemkin vaati minua jättämään Pjotr Zavadovskin ja
onnistuikin lopulta ajamaan miehen pois hovista. Zavadovski sai ruplansa ja
vuosieläkkeensä ja matkusti Ukrainaan. Sinne hän hautautui
kolmeksi vuodeksi, kunnes palasi jälleen Pietariin vaatien entistä asemaansa.
Hän sai viran salaisen neuvoston jäsenenä ja yleni valtionpankin
johtoon, mutta minä olin silloin jo vanhempi ja viisaampi...
513

näin nämä pikkupojat vaihtuivat. Häpeän sitä. Häpeän, Leon,
ettei minulla enää ollut arvostelukykyä. Olin kadottanut sen.
Hullaannuin nuoriin kasvoihin, miehen nuoreen vartaloon, sanoihin
jotka eivät tarkoittaneet mitään, intohimoon joka usein oli älykästä
teeskentelyä. Zavadovski sai seuraajan varsin pian, hän oli kuusi vuotta
Zavadovskia nuorempi Semjon Zorits. Samanlainen ulkonäöltään
kuin Pjotr, pitkä, upea mies. Hän oli serbialaissyntyinen Venäjän
armeijan upseeri, ollut sotavankeudessa useita vuosia. Hän oli myös
Potemkinin adjutantti. Joskus vuonna 1777 hänestä tuli uusi
suosikkini. Tämä mies oli tehtävässään - tuntuu inhottavalta sanoa näin
- 	vajaan vuoden. Merkillistä, miten äkkiä heistä tuli esiin jotakin
ikävää. Niin kävi tämänkin miehen kanssa.
Olin tehnyt hänestä kreivin, nyt hän vaati jo ruhtinaan
arvonimeä. Zorits oli kunnianhimoinen suuruudenhullu, hän halusi samoja
etuisuuksia kuin molemmat Grigorini. Minä lopetin suhteen
tiukasti mutta määrätietoisesti vuoden päästä, hän sai eläkkeen
palveluksistaan. En suonut enää ajatustakaan tälle luonnevikaiselle miehelle,
joka onneksi katosi jonnekin ulkomaille. Näin yksinkertainen nainen
minä olin. Katsoin miehen ulkonäköä, miellyttikö se minua vai ei, en
tutkaillut heidän luonnettaan, en heidän sivistystään, en
kotikasvatustaan. Poikia, poikia, poikia... poikia riitti, seuraava oli jo tulossa.
Ja aina vain nuorempia, Leon. Vuonna 1778 olin itse
vuotta vaille viidenkymmenen, ja tuleva suosikkini Rimski-Korsakov oli
minua kaksikymmentäviisi vuotta nuorempi. Kuinka selitän tämän?
En löytänyt ikäistäni miestä. En löytänyt vaikka etsin. Suosikkini
olivat omien poikieni ikäisiä, ja se inhotti Paavalia. Aleksei vähät välitti
minun miehistäni. Palvoin nuoria miehiä, koin uskomattomia
hetkiä heidän sylissään. En tuntenut olevani vanha, olin täynnä
intohi514

moa. En ymmärtänyt vielä edes hävetä itsessäni alkavia ikääntymisen
merkkejä. Tiesin, että aloin turmeltua ja moraalini laski.
Ivan Rimski-Korsakov oli kaartinupseeri hänkin. Hän oli
liittänyt nimensä Korsakov etuliitteeksi Rimski, koska se kuulosti
hienommalta. Hän oli olemukseltaan kuin kreikkalainen jumala. Ja tietenkin
annoin hänelle palatsin Pietarista ennen kuin hän edes ehti näyttää
kykynsä. Niin minä toimin. Enää en toimisi niin, en enää Zubovin
kanssa. Rimski-Korsakoviltakin edellytin, ettei hän poistuisi
Talvipalatsista, eikä hän poistunutkaan, vain pari käytävää vasemmalle. Hän
petti minua ystävättäreni Praskovja Brucen kanssa. Tätä suhdetta oli
kestänyt vuoden, kunnes paljastin heidät itse teossa. Praskovja itki kuin
Pietarhovin suihkulähteet. Minua alkoi jo säälittää, että hän oli
sillä tavalla ajautunut nuoren miehen lumoihin. Ikävää, että Praskovja
oli vain kynnys toiseen naiseen, lähemmät tutkimukset osoittivat, että
Ivan oli rakastunut kreivitär Jekaterina Stroganovaan. Kreivi Stroga-
nov oli hyvin arvostettu herra eikä halunnut nostaa julkista
skandaalia vaimonsa suhteesta. Tässä rakkausjutussa kävi hyvin, Ivan muutti
Jekaterinan kanssa Moskovaan ja teki tälle kolme lasta. Praskovja
luikki tylsän miehensä Jakov Brucen luokse takaisin ja jatkoi nyyhkimistä
epäonnisesta rakkaudesta. Mutta minä en ollut millään toipua.
Ensimmäistä kertaa sitten Potemkinin joku suosikeistani oli minulle uskoton.
Luettelo jatkuu. Nimet ovat kaikilla tiedossa. Ne tulivat
julki heti, minähän liikuin hovissa avoimesti heidän kanssaan. Rimski-
Korsakovin jälkeen olin kuukausia ilman miestä.Totuttelinyksinoloon.
Rehellisesti sanottuna, jos tarvitsin miestä, Grisani, joka ratsasti
Krimin ja Pietarin väliä, oli aina valmis. Tosin en hyväksynyt hänen haa-
remiaan, en halunnut kuulua siihen, halusin olla aina miehelle ainut, en
osa haaremia. Halusin aina yhden hyvän ja uskollisen.
515

MAALISKUUSSA 1780 ELÄMÄÄNI ASTUI UUSI MIES, ERILAINEN,
erinäköinen ja suurenmoinen. Potemkin oli nimittänyt
varattomasta maalaisaatelista lähtöisin olleen nuoren kaartinupseerin
adjutantikseen ja esitteli hänet minulle. Aleksandr Lanskoi oli
rinnallani lähes neljä vuotta. Jollei kohtalo olisi puuttunut niin julmasti
elämäämme, uskon että olisimme yhdessä vieläkin. Hänen kanssaan
olisin saattanut mennä naimisiin, sillä olinhan tuolloin viisikym-
mentäyksivuotias leski, nainen parhaimmillaan. Aleksandr oli jopa
liian kaunis mies minun mielestäni. Hän oli univormussaan
häikäisevän tyylikäs. Kun hän oli muuttanut Talvipalatsiin, lahjoitin
hänelle tavan mukaan tukun ruplia ja maakartanon. Aleksandr ei halunnut
sekaantua politiikkaan, hän oli kiinnostunut taiteista, teatterista ja
kirjallisuudesta. Hän halusi oppia ja kehittää itseään. Kävimme
laajoja keskusteluja ja autoin häntä kirjoittamaan kirjeitä paroni Grim-
mille ranskan kielellä. Aleksandr Lanskoi oli hyvä ja valoisa ihminen,
hän ei teeskennellyt, ei katsonut maailmaa halveksien, hän oli kaikille
ystävällinen. Kenelläkään ei ollut hänestä pahaa sanottavaa.
Korviini kantautui kyllä pohdintoja siitä, miksi valikoin
suosikeikseni yhä nuorempia ja nuorempia miehiä. Lanskoin ja minun
yli kolmenkymmen vuoden ikäero puhutti monia lähettiläitä, ja he
välittivät siitä arveluita hallituksilleen. Minua pilkattiin. Niin kuin ei
olisi ollut muuta pohdittavaa. On totta, että Potemkin halusi
rajoittaa tuolloin suosikeilleni antamieni maakartanoiden, sielujen ja
jalokivien määrää. Kukaan ei vain ymmärtänyt, että annoin heille siksi
rahaa ja kartanoita, koska - tämä tunnustus koskee kipeästi - halusin
516

tasoittaa ikäeroa, joka oli aina suurempi ja suurempi suhteessa näiden
nuorten miesten ikään. He kasvoivat äkkiä miehiksi saadessaan
omaisuutta. Ymmärtääkö tätä kukaan... No - riittää, että minä ymmärrän.
Häpesin heidän nuoruuttaan, yritin miehistää heitä. Olisin voinut
olla Aleksandr Lanskoin lapsen isoäiti. Mutta olisinko voinut
kieltäytyä rakastumasta? Voimmeko ylipäätään kieltäytyä rakastumasta?
Onko se edes mahdollista?
Koin syvän surun, josta en oikeastaan voi vieläkään puhua. Se
tuli kuin salamanisku. Vain neljä päivää... Aleksandr sairastui keskellä
kesää kurkkukipuun, jota luultiin ensi vaarattomaksi, vaikka kuume
olikin ankara ja nieleminen vaikeaa. Marie von Arenthal tuli apuun
niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Hän huuhteli Lanskoin
kurkkua piparminttuöljyllä ja rauhoitti potilasta valmistamillaan yrt-
tikääreillä. Mies toipui hetkeksi. Hän jopa puhui järkeviä lauseita,
mutta vaipui taas horrokseen. Neljän päivän kuluttua hän oli kuollut.
Sen, minkä olen tästä surustani puhunut, olen puhunut Leo-
nille. Minun on tämä suruni, en halua käydä sitä Leonin kanssa
uudelleen läpi. Paroni Grimmille kirjoitin: »Rakas ystävä, hän
on kuollut. Hänet on poistettu rinnaltani ikuisuudeksi. Häny
minun valoni, minun onneni, minun aurinkoni.» Tein hirvittävän
virheen, en antanut saattaa Aleksandria haudan lepoon. Hän oli
maan päällä kuolemansa jälkeen yli kuukauden. En edes muista,
missä hänen ruumistaan säilytettiin. Jonkun olisi pitänyt
pakottaa minut hyväksymään hänen siunaamisensa. Heidän ei olisi
pitänyt antaa minun surra hulluuteen asti niin että kadotin
suhteellisuudentajuni. Kun ihminen kuolee, hän mädäntyy. Ei hän
tule takaisin arkusta. Minä odotin ihmettä... Kunnes Leon sai
517

minut antamaan luvan haudata hänet Tsarskojeen. En avannut
viikkoihin Talvipalatsin ovia, eristäydyin yksinäisyyteeni. En
voinut mennä Tsarskojeen. Suruaikaani kesti yli neljä kuukautta.
— 	Madame, Aleksandr Lanskoi testamenttasi kaiken omai-
suutensa teille. Ja te annoitte sen hänen äidilleen ja sisaruksilleen. Te
suljitte meidät kaikki pois elämästänne syksyyn asti. Ette puhunut
kanssamme. Vihasitte huoneita, joissa olitte elänyt hänen kanssaan.
Kiersitte rauhattomana palatsista toiseen. Hovi kulki perässänne niin
kuin joskus keisarinna Elisabetin aikana. Muutitte Tsarskoje Selosta
Pietarhoviin, asuitte jopa Oranienbaumissa. Viivyitte myöhään
syksyllä vielä Monplaisirissa Suomenlahden rannalla. Istuitte terassilla
huopiin kääriytyneenä ja tuijotitte merelle. Sydämeeni koski. Istuin
vieressänne ja pidin teitä kädestä. Ette te enää surrut Lanskoita, te
suritte suruanne. Olin huolissani teistä, silloin olin todella huolissani
teistä... Mutta te virkositte...
ALEKSANDR PETROVITS JERMOLOV TULI VASTA SEURAAVANA
kesänä. Ehdolla oli kaksi muuta hänen lisäkseen. Madame
Jekaterina Daskova olisi uhrannut poikansa ruhtinas Pavel Daskovin millä
hinnalla hyvänsä suosikikseni. En huolinut poikaa, ja se tuotti
suuren pettymyksen Jekaterinalle. Toisena ehdokkaana oli Aleksandr
Matvejevits Dmitrijev-Mamonov. Tämän kreikkalaistyylisen kisan
voitti Aleksandr Petrovits Jermolov. Potemkin oli hänetkin löytänyt.
Nimitin hänet saman tien kenraaliadjutantikseni. Kaikki jatkui
enti518

seen tapaan. Samat kuviot, samat ruplat, samat palatsien etsimiset ja
maakartanot. Samat kiellot, samat käskyt, sama rutiini... Jermolov ei
ollut yhtä hienotunteinen kuin Lanskoi eikä yhtä älykäs kuin
Zavadovski, mutta hän oli kaunis vaalea nuori mies. Potemkin kutsui
häntä Valkonaamaneekeriksi, mutta minä en niin typerää nimeä koskaan
käyttänyt.
- Kutsuitte minutkin seurueeseenne, kun teitte Jermolovin
kanssa risteilyn Volgan yläjuoksulle. Se oli hieno matka. Mukana oli
teidän lausuntonne mukaan »Suuri Älykkyyden Mestari», Ranskan
lähettiläs Louis-Philippe de Segur, jonka läsnäolosta ja persoonasta
nautitte myös Krimin-matkallanne. Myönnän, hän oli älykäs mies,
Jermolovin ikäinen. Eli sallitteko, Madame, totuuden: kun kaipasitte
matkan aikana älyllistä keskustelua, illallisseuraksenne tuli de Segur,
ei Jermolov. Jermolovin arvioitte kuitenkin Valkoisen Kotkan
kunniamerkin arvoiseksi.
- Leon, suhde Jermoloviin loppui pian. Hän teki jotakin
tyhmää jota minä häpesin. Hän asettui Potemkinia vastaan. Syttyi riita,
esiin otettiin jopa miekat. Potemkin voitti ja ajoi tämän pojan ulos
hovista, suoraan ulkomaille. Maksoin hänestä paljon. Liian paljon
erehdyksestä. Eikä Jermolov kuitenkaan ollut viimeinen. On
ahdistavaa jatkaa tätä luetteloa, Leon. Zubovista en halua sanoa sanaakaan;
olen puhunut hänestä sinulle jo tarpeeksi. Heidän ikänsä on
samantekevä, miksi minun pitäisi puolustella itseäni. Heidän ajatuksensa
olivat erilaisia kuin vanhoilla ukoilla, nuoret näkivät eteenpäin, heidän
kanssaan syntyi hyviä keskusteluja. He opettivat minuakin katsomaan
tulevaisuuteen. Mutta niin kuin muistat, Leon, lakkasin jossain
vaiheessa ottamasta heitä mukaani teatteriin. En sietänyt ajatusta, että
joku nuori mies istuu takanani teatterin aitiossa omahyväinen ilme
519

kasvoillaan, kun alhaalla salissa kaikki kääntyvät tuijottamaan minua
ja seuralaistani. Pyysin mukaani usein Aleksandraa - voi miten
kaipaan häntä nyt - Marieta tai Maria Fjodorovnaa. En sietänyt
teatterin aitiossa vierelleni ainuttakaan miestä, heti olisivat juorut lähteneet
liikkeelle ja lianneet kaiken. Ehkä se oli ensimmäinen merkki siitä,
että aloin väsyä vaihtuvuuteen.
- Tsarinna, monille Potemkinin ylivertaisuus on ollut vaikea
kestää, olenhan minä sen nähnyt. Jermolovin yritys sotkeutua Potemkinin
raha-asioihin ja kaikkinainen kieroilu johtivat nopeasti karkotukseen.
- En voi sietää sivistymättömyyttä, en tekopyhyyttä, en
juonittelua selkäni takana. Kaikkiin näihin he ylsivät, ja minä vanha nainen
annoin sen tapahtua. Yksi minua eniten loukanneista oli Mamonov,
johon voisin päättää tämän tarinan miehistäni. Niistä miehistä,
jotka tunnettiin ja liitettiin nimeeni. Aleksandr Dmitrijev-Mamonov
oli Potemkinin etäinen sukulainen. Kohtelias, sivistynyt, hurmaava ja
komea. Komea. Käytän sitä sanaa liian usein.
- Teidän miestenne piti olla komeita, pitkiä, hoikkia, hyvävar-
taloisia, kauniita kasvoiltaan... Miksi heidän olisi pitänyt olla rumia
ja epämiellyttäviä. Vanhoja ukkoja, kuten minä...
- Sinä! Elegantti, hyvin pukeutunut, komea kasvoiltasi,
sivistynyt, vaitelias. Oikea Salaisuuksien vartija. No siinäpähän sait, älä
viitsi anoa minulta kohteliaisuuksia... Mamonov puhui ranskaa kuten
sinäkin. Haluaisitko, että nimittäisin sinut kreiviksi, Leon? Miksi en
ole tullut ajatelleeksi sitä. Sisarestani Aleksandrasta tulisi kreivitär.
- Pyydän, älkää pilkatko, Madame.
- Pilkkaanko? Minä annan Vjazemskille määräyksen. Sinä et
tarvitse palatseja. Et henkilökuntaa. Teillä on maaomaisuutta, sinä
olet saanut sievoisen summan epävirallisena sihteerinäni ja ylöskirjaa-
520

janani. Kreivi Leon August Denikin. Kreivitär Aleksandra... Onko
sinulla maaorjia?
- Ei ainuttakaan, Madame.
- Haluaisitko sinä maaorjia?
- En halua, Madame. Mutta kreivi Mamonovilla oli
kymmeniätuhansia maaorjia.
-Aika paljon, Leon, myönnän... Kuinka hänellä oli niin
paljon?
-Tehän annoitte heti alkajaisiksi hänelle 27 000 sielua.
Niinhän siinä Vjazemskin paperissa luki. Kenelläkään muulla Potemkinia
lukuun ottamatta ei ollut sellaista määrää orjia.
- Hän hoiti maaorjansa hyvin!
- Mitä se tarkoittaa, Madame?
- Ryhdytkö taas arvostelemaan minua? Alatko kiristää? Mikä
sinun tarkoituksesi on?
- Puhua kreivi Mamonovista, Madame. Siitä, että vaikka
lahjoitte häntä ruhtinaallisesti, niin tämä Herra Punatakki petti teidät.
Hän rakastui ruhtinatar Darja Stserbatovaan eikä ollut teille
uskollinen. Ruhtinatar odotti hänelle lasta, eikä teillä ollut muuta
mahdollisuutta kuin antaa heille avioliittolupa. Laupeutta osoittaaksenne
lahjoititte heille vielä kartanonkin. Mutta sulkeuduitte sitten
loukkaantuneena palatseihinne, itkemään ja suremaan. Miksi te annoitte
loukata sillä tavalla itseänne?
- Millä oikeudella sinä puutut hallitsijasi yksityiselämään?
- Sillä oikeudella, Kunnioitettava Hallitsijani, jonka te olette
minulle antanut yli vuosi sitten. Haluatteko, että muistutan siitä? Se
on oikeuteni, ja nämä paperiniput tässä edessäni pöydällä todistavat
sen. Minä en koskaan ottaisi vastaan teiltä kreivin arvonimeä, sen te
521

tiedätte. Sitä paitsi, jos olisitte halunnut sen minulle antaa, olisitte
antanut jo kymmenen vuotta sitten. Madame, meitä on monta alais-
tanne, joille te ette ole antanut maaorjia. Kieltäytyisimme niistä, sillä
olemme olemassa vain teitä varten. Mutta Madame, ennemmin tai
myöhemmin joudumme puhumaan asiasta, jota te olette pelännyt.
Minä olen siirtänyt sitä... Mutta varmaan ymmärrätte, että teidän
jälkeenne tästä asiasta joko vaietaan täydellisesti tai se tulee
herättämään valtavasti huomiota. Jaksatteko ottaa sen esille tänään
iltapäivällä?
- Onko minulla muuta vaihtoehtoa, Leon? Sinä ristiinnaulitset
minut säännöllisin väliajoin.
- Madame, kun pääsemme taas sanaan maaorjat, esitän teille
kysymyksen. Palaan lounaanne jälkeen.
Siihen unohdettuun allekirjoitukseenko Leon pyrkii... En ole
muistanut sitä. Tai olen siirtänyt sitä. Se vaivaa häntä. Olen
odottanut että hän kaivaa sen esille. Hän pistää kuin käärme
silloin kun olen heikoimmillani. Minun täytyy nousta, mennä budo-
aariini, vahvistaa itseäni. Täytyy puolustautua. Kaikkia hänen
mielestään suuria epäoikeudenmukaisuuksia vastaan olen
pystynyt puolustautumaan, tähän en pysty. Olen pelännyt koko ajan,
että hän puuttuu siihen. Pitäisikö minun nyt pyytää puheilleni
Vjazemski? Hän seisoisi liikkumattomana hopeisen kirjoitus-
pöydän vieressä, katsoisi kattoon ja odottaisi mitä sanon. Ei, on
parempi olla puhumatta Vjazemskille. Suuri seinäkello näyttää
lounasaikaa. Syön yksin. Lepään hetken, palaan sitten. Mutta
miten minä puolustaudun. Olenko minä heikentymässä?
522

41. LUKU
Me taistelemme kuin kaksi voimaa keskenämme, Leon ja minä.
Kenellekään muulle en koskaan olisi pystynyt kertomaan
näin rehellisesti elämästäni. Hän on isäni lähettämä, isäni
kasvattama, isäni siunaama. Me emme anna toisillemme periksi, me vain us-
kottelemme niin.
- Leon, alammeko kohta päästä loppuun?
- On varmaan jotakin, mistä haluatte vielä kertoa? Panen nyt
tyynyt selkänne taakse ja ohuen huivin jaloillenne.
- Skurin, toisitko villaiset sukat?
- Mutta nyt on kevät, Äitikulta!
- Maaorjat, Madame. Me palaamme siihen sanaan aina
uudelleen. Tsarinna, te ette pidä siitä että muistutan teitä taas, mutta olen
luvannut olla omatuntonne. Minusta teidän pitäisi vaikuttaa
seuraajiinne, poikaanne ja pojanpoikiinne, niin että maaorjuus
Venäjällä lakkautettaisiin mahdollisimman pian. Se on Euroopassa yleisen
halveksunnan kohde! Minä muistutan teitä 1780-luvun loppuvuosista,
joista ette ole kertonut sanaakaan, ikään kuin olisitte unohtanut ne.
523

Silloin hyväksyitte uuden kouluasetuksen, joka heikensi jälleen
maaorjien asemaa. Sen mukaan jokaisen kuvernementin pääkaupungissa
piti olla kymnaasi ja jokaisessa piirikuntakaupungissa alkeiskoulu, eli
ilmainen koulunkäynti taattiin laajalti tytöille ja pojille. Kun
vuosikymmen loppui, Venäjällä oli yli kolmesataa koulua. Oppilaita oli viisi
vuotta sitten noin 20 000. Siis tämä määrä koko Venäjällä.
Kuinkahan monta maaorjan lasta siinä luvussa on mukana? Verratkaa,
Tsarinna. Kreivi Mamonovilla on noin 37 000 maaoijaa. Joka tapauksessa
oppilaita koko Venäjällä oli seitsemäntoistatuhatta vähemmän kuin
yhdellä kreivillä maaorjia.
- Mihin sinä pyrit tuolla, Leon?
- Siihen, että lähes koko Venäjän kansa on edelleen niin
luku- kuin kirjoitustaidotonta, KOSKA MAAORJIEN LAPSET
EIVÄT PÄÄSSEET OSALLISIKSI ILMAISESTA
KOULUNKÄYNNISTÄ.
Skurin tuo viinipullon hopeisessa astiassa. Hän tuo minullekin
lasin, otan mielelläni. Vaati suunnatonta rohkeutta sanoa tuo
lause. En tiedä miten etenen. Keisarinna on kalpea.
Huolestuttaa. Miksi juuri minun täytyy lyödä häntä? Onko hän jokin
kallio, jonka täytyy ikuisesti ottaa meren aallot vastaan? Jatkan
hänen arvosteluaan. Mutta tänä iltana tarvitsen ihmisen
ahdistukseeni. Tänä iltana menen kutsumatta erään ihanan naisen
luokse. En odota kutsua, tarvitsen sanattoman ymmärryksen,
joka vapauttaa minut siitä, miten julmalla tavalla joudun
kohtelemaan hallitsijaani. Ei kukaan ministereistä uskalla sanoa
näistä asioista sanaakaan valistuneelle yksinvaltiaalle. Hänen
sanansa on laki. Tässä maaorjuus-koulu-kysymyksessä häneltä
524

on turha anoa inhimillisyyttä. Hänen vihansa maaorjia kohtaan
juontuu Pugatsovista, tuosta aikaa sitten teloitetusta miehestä,
joka keräsi ympärilleen maaorjia vapauttaakseen heidät, ja he
tappoivat kaikki eteensä osuneet aatelisperheet. Tunsiko
keisarinna oikeasti tuskaa Ismailin ja Otsakovin lasten teloituksista?
Erottaako hän vääräuskoisten ja maaorjien lapset aatelislap-
sista? Näinkö kovin sanoin joudun häntä arvostelemaan?
Keisarinna on sulkenut maaorjat ajatuksistaan, ja hän ei koskaan, ei
koskaan anna anteeksi, jos se otetaan esille. Taas, jälleen, minä!
Minä Leon August Omatunto.
- 	Kahdeksan vuotta sitten allekirjoittamanne lakiehdotus on
tässä. Se on edelleen voimassa. Te, joka olette sivistynyt valistus-
keisarinna, hylkäsitte Venäjän maan pienimmät ja avuttomimmat.
Minä yritän ymmärtää teitä monissa asioissa. Tiedän, että joudutte
tekemään kansanne hyväksi monia kipeitä ratkaisuja. Ette te
tarkoittanut pahaa jakaessanne suosikeillenne mielettömiä summia
ruplia, eläkkeitä, maaorjia ja kartanoita. Ja ette ehkä ajatellut, mitä
allekirjoititte vuosia sitten, kun sallitte maaorjien perheiden
hajoavan. Te vain toimitte ministerienne ehdotusten mukaan.
Mutta Madame, se mistä teitä nyt muistutan, on mielestäni vaarallisin
laki, joka Venäjällä on hyväksytty! Se pelottaa minua. Olen varma,
että te kadutte sitä. Mutta te allekirjoititte, mitä tyhmät alaisenne
silloin päättivät.
Keisarinnan silmät ovat nyt ilkeät. Hänen tuijotuksensa on
pistävä. Hän torjuu, torjuu. Katseensa avulla hän puhuu enemmän
kuin sanoilla, silloin kun haluaa. Häntä ei saa arvostella. Mutta
525

minä arvostelen. Hän ei puolustaudu, koska ei voi. Koska hän
häpeää. Minäkin häpeän hänen puolestaan, mutta mitä minulla
on menetettävää? Voin sulkea tuon oven, palaan Kuukartanooni
jonka omistan. Hän jää tuskaisena omantuntonsa kanssa, eikä
ole ketään jolle hän voisi huutaa, riehua, puolustautua. Vain
minä. Koska hän on hiljaa, hänellä ei ole sanoja
puolustautumiseen. Nyt hän tuntee suurta avuttomuutta.
- 	Muistutan, että toistatte usein erästä lausettanne: Maa voi
hyvin, jos sen kaikkein pienimmät ja heikoimmat voivat hyvin.
Venäjä voi huonosti, koska kaikkein pienimmät ja avuttomim-
mat voivat huonosti. Te syöksitte heidät tietämättömyyden
pimeyteen. He eivät koskaan opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan.
Heille ei sallittu koulua, jossa he olisivat oppineet mikä maailma on.
Onko Jumala sen luonut, vai onko se syntynyt tavalla, johon
ihmisen järki ei riitä. Heidän vanhemmillaan ei ole mitään
mahdollisuutta panna lapsiaan maksullisiin kouluihin. Maaorjat ovat tämän
maan pohjasakkaa. Jos nämä lapset olisivat saaneet oikeuden
päästä kouluun, he olisivat nyt jo vaikuttamassa tehtaissa,
sairaaloissa, kaupoissa, siivoamassa, hoitamassa yhtä avuttomia kuin he itse
aikoinaan ovat olleet. Millä oikeudella te puhutte sivistysvaltiosta,
kun sellaista ei ole. Mihin Venäjä menee, Madame? Tästä
maasta ei tule koskaan sivistysvaltiota, sillä pieni etuoikeutettujen
aatelisten joukko pakottaa kokonaisen kansan polvilleen. Mitä kohti
te olette Venäjää viemässä? Yksinvaltius on varmaan
vuosituhantinen tapa hallita Venäjää, sillä Pietari Suuren ajoista mikään ei ole
muuttunut. Te hylkäsitte sumeilematta ajatuksen
perustuslaillisesta monarkiasta. Se olisi inhimillistänyt tätä maata niin ettette yksin
526

olisi ollut vastuussa noista idioottimaisista laeista. Te haluatte tehdä
tästä maasta Euroopan suurimman. Mutta mitä enemmän
alamaisia teillä on, sitä vähemmän heillä on ihmisarvoa. Yhdellä sametti-
puvullanne tai kengillänne te saisitte ainakin sata lasta oppimaan
lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta he ovat orjina, pienet viattomat
lapset, heitä saa ruoskia, tappaa, kohdella niin kuin Turkin sodassa
venäläiset barbaarit kohtelivat sikäläisiä lapsia. Minä lopetan
kohta, Madame. Nämä lapset, jotka te syöksitte sinne pimeään,
kasvavat aikuisiksi. Heiltä riistettiin mahdollisuus nousta. Minä
rukoilen, että he aikuisina tulevat vaatimaan teidät tilille heille tehdyistä
vääryyksistä.
- Minun on mahdoton ymmärtää, mistä sinä puhut, Leon!
- Tsarinna, nyt huomaan, te olette voimaton.
- Skurin... onko sinulla asiaa? Oletko kuunnellut meidän
keskusteluamme?
- Äitikulta, ei ollut keskustelua. Leon August puhuu asiaa.
- Otatko sinä kantaa poliittisiin asioihin, Skurin!
- Ei Skurin ymmärrä politiikkaa, mutta pieniä viattomia
lapsia ymmärtää.
- Minä olen keisarinna, Skurin.
- Ne pienet raukat jätettiin pimeään yöhön.
Ovat liittoutuneet minua vastaan. Kuinka voin sanoa, että
kadun... sillä minähän kadun. En ajatellut sitä silloin... Voisiko
sen korjata? Olenko ollut väärässä? Pienet resuiset koulussa...
Ymmärtävätkö he edes mitä koulu on! Miten kasvattaa
maaorjia kasvattamaan lasta ? Ahdistaa. Näitä syytöksiä tulee
liikaa. Itse asiassa Leon on siirtynyt kirjaamaan ylös vain
syy527

töksiä. Menen hautaan päälläni kivikuorma sitä, miten
epäonnistunut keisarinna olen ollut. Olen täydellisen epäonnistunut
hallitsijana. Minut, pieni mitätön Anhalt-Zerbstin maalaislin-
nassa kasvanut tyttö, huudettiin koko Venäjänmaan
keisarinnaksi näillä tiedoilla, tällä syntyperällä! Minusta tuntuu kuin
istuisin kallioluodolla ja katsoisin horisonttiin, ikuisuuksiin
katsoisin vain meren aaltoja, silmänkantamattomiin ääretöntä
merta. Unohdettuna, jätettynä, rangaistuksena siitä, mitä en
osannut, mitä virheitä tein, syytettynä. Kun minua ei enää ole,
unohdunko tänne hiljaisuuteen niin kauaksi aikaa kuin
ihmisiä on olemassa? Tulevatko kaikki virheeni maailman
tietoisuuteen, ihmisten reposteltavaksi, sillä täytyyhän heidän tietää
että olen ollut Venäjän keisarinna? Pilkataanko minua?
Tiedetäänkö joka ikisen miehen nimi jonka kanssa makasin?
Lasketaanko, kuinka paljon tein vahinkoa omien virheitteni vuoksi?
Ihminen on erehtyväinen. Hallitsijakin on. Tiedän, että olen
itse aiheuttanut itselleni sen maineen, jota saan kantaa
kuolemani jälkeen. Anna anteeksi Jumalani. Minä lähetin kaikkein
heikoimmat pimeyteen. Se on suurin syntini.
- 	Tsarinna, entäpä jos tämä aika jota nyt elämme ei unohdu-
kaan. Jos ihmiset nousevat jonain päivänä hallitsijoitaan vastaan? Jos
he kostavat sen, ettei orjille annettu samoja oikeuksia kuin vapaille?
Jospa tästä kouluun liittyvästä laista syntyykin myöhemmin
vuosisatojen päästä suuri ongelma? Mistä teidät tullaan muistamaan
keisarinnana? Suosikeistanne? Sivistyneisyydestännekö? Valistusfiloso-
fiystävistänne? Sodistanne? Armeliaisuudestanne? Te Madame olette
vastuussa vain omasta hallitsija-ajastanne, ette muiden. Sen täytyy
528

aikanaan päättyä seesteisyyteen... Minä menen nyt. En jaksa puhua.
Olen loukannut teitä taas, pyydän anteeksi, mutta en halua kadottaa
inhimillisyyttäni. Minuun koskee, kun ajattelen niitä lapsia.
Jätin keisarinnan istumaan Punaiseen työhuoneeseen. Hän
vaikutti voimattomalta. Nyt on aamuyö, olen palannut takaisin
Talvipalatsin huoneistooni. Unelmoin salongissani. Olen miehinen
mies. Toimin vastoin etikettiä, menin kutsumatta sen ihanan
naisen luokse eilen illalla. Minulla on käsittämätön tunne, että
pakahdun, että olen kokenut jotakin sellaista, mikä olisi ennen ollut
minulle mahdotonta. Seisoin kauan Moikan varrella olevan
palatsin kulmalla ja tuijotin veteen. Edessäni oli ovi, johon en heti
pystynyt kolkuttamaan. Sitten rohkaistuin. Palveluskunta oli kai
lähtenyt, hän aukaisi itse oven. Seisoimme silmätysten
kynnyksellä ja minä sopersin anteeksipyyntöni. Sanoin, että minun oli
tultava... Hän nyökkäsi. Hän elää yksin suuressa asunnossaan
kirjojensa ja taulujensa keskellä. Hänen yllään oli vaalea puku.
Valkoisella kaulalla oli valkea helminauha. Hän oli
hengästyttävän kaunis. Hän ohjasi minut salonkiin, joka oli sisustukseltaan
valkoinen. En tajunnut missä olin. Huoneisto kylpi
ilta-auringossa. Me emme ensin puhuneet, tunsin että hän etsi katsettani,
mutta minä en rohjennut katsoa häntä silmiin, olisin
paljastanut itseni heti. Jokin merkillinen hiljaisuus ympäröi meidät.
Istuimme toisiamme vastapäätä, jalkojeni edessä oli hänen
pukunsa helma. Olisin voinut nostaa sen huulilleni. Hänen
ympä529

rillään oli jokin kesän tuoksu. Halusin sanoa hänelle niin monta
asiaa, mutta en saanut sanottua sanaakaan. Pelkäsin, että hän
toivoo minun poistuvan, ja pelkäsin katsoa hänen silmiään,
jotka ehkä torjuisivat minut. Sitten hän puhui. Hän sanoi hiljaa:
Katsokaa minua silmiin, Leon. Katsokaa minua silmiin.
Yhtäkkiä olin polvillani hänen edessään ja painoin kasvoni hänen
syliinsä. Se oli osa näytelmästä, jolle ei ollut muita katsojia kuin
kaksi. Nainen ja mies mielettömässä ikävässä. Margareta Vasil-
jevna Naryskina liukui syliini. Nyt näin läheltä hänen silmänsä.
530

42. LUKU
esä on alkanut! Tunnen virkistyväni, kun aurinko paistaa sisään
aamuvarhaisella. Talvipalatsin ja Eremitaasin sisäpihat ovat
lintuja täynnä, viereisessä puistossa soi taukoamaton viserrys.
Eremitaasin puistikko on vihreä keidas.
Leonin ja minun välit viilentyivät hetkeksi, kun hän piti
minulle sen kauhean syytöspuheensa. En saanut koskaan sanotuksi
hänelle, että hän oli oikeassa. Hiljaa itsekseni voin myöntää olleeni
väärässä. On totta, että hoen aina lausetta: Maa voi hyvin, jos sen kaikkein
pienimmät ja heikoimmat voivat hyvin. Eivät he voi,
lähestulkoonkaan. Täytyy puhua Vjazemskin kanssa. Potemkinin kuoltua minulla
ei ole ollut ketään, jonka kanssa voisin keskustella, joka aukaisisi taas
tien jota kulkea. Entä Leon? Hän on tiukka, arvosteleva ja kärkevä,
kun istumme työhuoneessa. Sain kuitenkin sanottua oman
mielipiteeni lakiehdotuksista, vaikka hän pystyi kääntämään senkin minua
vastaan. Sanoin hänelle, etten voi kutsua senaattia koolle ja ilmoittaa
noin vain jo allekirjoitettujen lakien muutoksista. Ensin he istuvat,
pohtivat ja tutkivat ja sitten ilmoittavat mielipiteensä ja
suostumuksensa. Ja vasta sitten minä allekirjoitan. Mutta Leon muistutti, ettei
mikään laki mene läpi ilman minua, keisarinnaa, sillä olen
yksinvaltiaspa että jos minä kieltäydyn, senaatin jäsenet eivät voi lakia
purkaa. Hän kysyi minulta myös julmasti, eikö juuri oppimattomuus ja
531

koulutuksen puute tee maasta sivistymättömän. Voiko keisarinna olla
tekemättä mitään kouluttamattoman kansan hyväksi? Gospodi! Minä
tulen hulluksi näiden lakien kanssa.
Heti kun jätämme Punaisen työhuoneen, Leon muuttuu
hiljaiseksi, lempeäksi ja ymmärtäväiseksi. En päästä näitä riitoja enää
sydämen kohtaukseen asti, katkaisen ne. Minun on opittava myöntämään
virheeni. Minun täytyy nyt ottaa itseni puhutteluun. Ne kirotut lait.
Liian nopeasti allekirjoitetut...
- Hyvää kesäistä aamua, Teidän Majesteettinne! Linnut ovat
tulleet hulluiksi puistossa, tekevät pesiään ja kohta poikasiaan.
Meidän muuttolintummekin palasivat eilen illalla Wiesbadenista.
- Leon August Denikin, mikä iloinen Monsieur!
- Sain takaisin vaimoni. Hän on vanhentunut ja laihtunut,
mutta mielialaltaan huomattavasti toiveikkaampi. Tosin kädet ovat
jäykät, sormet käppyrässä. Jalkoja särkee, mutta kylvyt ja
lämpöhoito ovat tehneet hyvää. Hän syö vain tiettyjä ruokalajeja lääkärin
määräyksestä.
-Tapaamme tänään illallisilla. Herman kävi äsken luonani,
hän kehui kovasti Valentinia ja Anastasia Bibikovaa. Olen
huojentunut, Leon.
- Madame, alkaako muutto Pietarhoviin vai Tsarskojeen?
Kumpaan olette päätynyt?
- Pietarhovi, Monplaisir, ukkoseni! Ehkä yrittäisimme lähteä
parin viikon kuluttua.
532

- Talvi on kaukainen muisto, Madame.
- Pietarilaiset setvisivät pakkastalvesta. Ihmiset alkavat taas
hymyillä. Lapset kirmailevat puistoissa kiljuen. Leon, kuulit
varmaan, että Anastasia Bibikova oli saanut hyvää oppia kylpylässä
hoitaessaan Aleksandraa. Hän on yhtä valmis auttamaan
sairastuneita kuin meidän Fannymme aikoinaan. Se on suuri onni. Kysyn
Anastasialta, haluaisiko hän Aleksandran hoitajaksi ja
kamarineidoksi. Tehän muutatte kanssamme tietysti Pietarhovin
Hovinaisten palatsiin siihen samaan huoneistoon kuin viime kesänä.
Aleksandra voi kävellä Alapuiston läpi Monplaisiriin tai ottaa ne pienet
vaunut, joilla minuakin joskus kuljeteltiin.
- Kiitos, Madame. Te ajattelette aina kaikkien parasta.
-Tapasin Aleksein, hän on lähdössä Viroon.
- Minäkin tapasin, Madame. Tapasin myös Anna Doro-
thean, he kutsuivat minut Pöltsamaan linnaan. Kun tämä
kirjoitustyömme on vihdoin saatu päätökseen, matka voisi toteutua.
Haluaisin matkustaa myös Riikaan. Ehkä me kesäkuun lopulla olemme jo
valmiita?
- Älä katso minua kysyvästi. Me tulemme olemaan kesäkuun
lopulla valmiit. Me vain päätämme niin. Ansaitsemme kumpikin
lepoa. Et sinä ole velvollinen kertomaan minulle mitään itsestäsi ja
suunnitelmistasi. Minä siunaan ne, tiedät sen, Leon. Mutta... entä
hän?
- Minun ei pitäisi vierailla hänen luonaan enää.
- Kerrotko Aleksandralle?
- Hän ei halua tietää mitään. Hän torjuu minut, hänelle on
tehty oma makuuhuone puiston puolelle ensimmäiseen kerrokseen.
Mitä voin tehdä, Madame? Olen kunnian mies.
533

- Suhde Margaretaan ei vie sinun kunniallisuuttasi. Tämä
asia on vain sinun ja Margaretan välinen. Olet ollut koko elämäsi
uskollinen aviomies. Sisareni on torjunut sinut, Leon, elä elämääsi,
vain itse olet sille vastuussa. Tiedätkö, mitä tarkoittaa kun ihminen
ikävöi toista?
- Ajatuksesta ei pääse eroon.
- Haluatko neuvon? Elämässä on asioita, jotka ovat
ainutkertaisia. Joskus kohtaa ihmisen, joka jää sieluun. Se voi
hämmentää, mutta silloin kun sellainen tunne tulee, se täytyy ottaa vastaan.
Sinä tiedät sen nyt. Toimi niin, että teet surullisen onnelliseksi. Se
on kauneinta mitä tiedän.
- Olen harkinnut. Enää on vaikea... vetäytyä.
- Mene Riikaan, kukaan ei tunne sinua. Aleksein pieni
kartano Jurmalassa Riianlahden rannalla on paratiisi. Kun palaat,
voimme vertailla Monplaisirin parvekkeella, olemmeko .löytäneet
sielunrauhan.
- Kiitos, Madame. Saanko kysyä, onko teidänkin elämäänne
tulossa jotain ainutkertaista?
- Luulen, että on. Toivon, että vielä saan kokea sen. Voi olla,
että se on elämäni viimeinen mahdollisuus. Kunpa saisin nähdä
vielä muutaman onnellisen kevään tulon. Saisin istua tässä
Punaisen työhuoneeni auringonpaisteessa. Täytyy pyytää vaihtamaan
tänne ohuet valkoiset verhot. Nuo tummanpunaiset muistuttavat
talvesta. Tuo ikkuna on minulle kuin katse avaruuteen, niin kuin
nousisin sen kautta itseni ulkopuolelle. Tänään olen ollut
kahdesti tuolla ratkomassa vaikeita kysymyksiä. Hupsu nainen, haen
verhoista turvaa... No ukkoseni, olemmeko me suurin piirtein
sovussa?
534

- Olemme täydellisessä sovussa heti, kun pyydätte senaattia
ottamaan uudelleen esille maaorjien lasten ilmaisen
koulunkäynnin. Ja sen toisen lain, joka koskee maaorjien perheiden
hajottamista. Barbaarinen laki, Madame. Sekin on yhä purkamatta.
-Rauhoitu, Leon... Näistä lakiesityksistä on tullut sinulle
päähänpinttymä. Minä teen mitä voin.
- Mutta yksikään laki ei mene läpi ilman TEIDÄN
allekirjoitustanne. Te olette yksinvaltias. Te voitte muuttaa lain jos te vain
haluatte.
Vaikeaa, vaikeaa... Olen epätoivoinen, vaikken näytä sitä
keisarinnalle. Hänen ilmeensä on tulkitsematon. Ne lait on
otettava uudelleen käsittelyyn, niistä on tullut minulle
päähänpinttymä. Potemkinin kuoleman jälkeen keisarinna
masentui ja jollakin tavalla hidastui. Hän torjuu tai sivuuttaa ikävät
asiat, katsoo minua syrjäsilmällä, vaikenee. Häpeää? Senaatti
on ollut hiljaa, kun hän on epäröiden kysellyt minun
pyynnöstäni näistä lakiesityksistä. Tiedän, ettei tästä maasta tule
koskaan sivistysvaltiota, jos se järjestää koulut vain syntyperän
ja varallisuuden mukaan. Minäkin, pieni poika Stettinistä...
ellei ruhtinas Christian August olisi kouluttanut minua, istui-
sinko nyt tässä, Hänen Majesteettinsa keisarinna Katariina
II:n edessä? Minä olisin lakeija. Aateliset näkevät vain omat
lapsensa. Miten sanon ajatukseni keisarinnalle? Hän
kuohahtaa taas. Näistä asioista ei saa muistuttaa. Olen väsynyt hänen
kuohahduksiinsa. Entä jos sanon hänelle, että nämä
maaorjien lapset, joiden koulutus riippuu heidän isäntiensä ja
omistajiensa tahdosta, saattavat nousta kerran kapinaan ja tekevät
535

todellisen vallankumouksen? Silloin alkaa verilöyly. Minulla
ei ole enää keinoja vaikuttaa keisarinnaan. Vai tuulenko vain
niin? Jos hermostun, sydämeni alkaa tykyttää liikaa. Taidan
usein kiihdyttää itseäni siihen.
536

43- LUKU
ihdoinkin Monplaisirissa! Lähdimme aamupäivällä Pietarista,
olimme kuuden aikaan illalla Pietarhovissa. Vaunukaravaani
ajoi pitkin Suomenlahden rantaa, pysähdyimme muutaman kerran.
Pietarhovin vartiokaarti oli vastassa Suuren palatsin edessä
olevalla kentällä, se on tänä kesänä Preobrazenskin rykmentti. Nousin
seisomaan vaunuissa. »Päivää pojat», sanoin. He huusivat yhdestä
suusta: »Hyvää Päivää Teidän Majesteettinne!» Vaununi kaarsivat
Alapuistoon ja pyysin pysäyttämään ne kanavan lähelle. Vedin
itseni täyteen meren tuoksua ja jäin katselemaan puistoa. Suurten
suihkulähteiden yläpuolella kohoaa massiivinen Suuri palatsi
kirkkoineen. Sen ympärillä on paljon muita rakennuksia ja vieressä
niin sanottu Hovinaisten palatsi. Edessäni aukeava valtava kaskadi
suihkulähteineen tuntuu kertovan veden ikuisesta juoksusta. Suuret
puut reunustavat puistokäytäviä. Ensimmäiset ruusut ovat jo
puhkeamassa ja moniväriset kukkatarhat hehkuvat nurmikoiden
keskellä. Aatamin ja Eevan suihkulähde riemuitsee. Ylhäällä suuren
kaskadin keskellä oleva kullattu Simsonin patsas vääntää niin kuin
ennenkin leijonan kitaa auki.
Olen kävellyt lähes joka päivä Hiljaisuuden lammen viereen
penkille, usein yksin, miettimään tätä elämää, mennyttä aikaa ja
tulevaa. Miten monta solmua olen aukaissut siellä valkoisella penkillä.
537

Miten monet itkut olen itkenyt, salassa muilta. Miten useasti
sydämeni on täyttynyt onnesta. Olen seurannut pilviä, sinitaivasta tai
Suomenlahdelta nousevaa myrskyä. Tämä on todellista onnea.
Oma pieni palatsini täällä Pietarhovissa on Suomenlahden rannalla.
Pietari Suuren matalan palatsin lännenpuoleinen siipi ulottuu
miltei mereen. Palatsin merenpuoleisella sivulla on matala valkoinen
aita. Edessä olevan pitkän laiturin päähän on rakennettu valkoinen
huvimaja, jonne kävelen usein nauttimaan merestä. Aamuvarhaisella
on siunattu hiljaisuus. Puiston puolella palatsin edessä avautuvat
suuret ruusutarhat. Täällä Monplaisirissa minut ja Fanny herätettiin
eräänä yönä vuonna 1762. Grigori Orlovin veli Aleksei ja
luutnantti Andrei Kirillovits Bibikov tulivat aseineen budoaariini. Pelästyin
kuollakseni, mutta Aleksei Orlov polvistui eteeni ja sanoi:
»Madame, teidän on nyt lähdettävä Pietariin. Me teemme teistä Venäjän
keisarinnan.»
Suomenlahti on äänetön tänä iltapäivänä, hiljaiset aallot lyövät
rantakiviin, sitten vetäytyvät pois tullakseen taas. Se on ikuista
liikettä... Olen katsonut vuosia Monplaisirin patiolta kahta koivua,
jotka rakastavat toisiaan. Näen niistä vain latvukset. Koivunainen pitää
lempeästi käsivarsiaan auki, pitkä koivumies on taipunut sen puoleen.
Ne puhuvat hiljaa keskenään, huojuvat tuulessa. Nainen tulee
lähemmäksi, mies ei torju. Viime kesänä erään kovan myrskyn aikana niistä
tuli yhtä. Ne kiertyivät toistensa ympärille rajusti. Myrskyn mentyä
ne huojuivat taas uupuneina toisiaan vasten. Minun rakastavaiseni...
Jonakin päivänä en näe teitä enää.
Tämä Katariinan siiveksi sanottu kaksikerroksinen
pieni palatsi rakennettiin Elisabet Petrovnalle, mutta se on saanut
538

hallituskauteni aikana minun nimeni. Rakennutin meren
puolelle terassin, jonka seinät ovat lasia, niin että täällä voi istua
myrskylläkin. Ikkunalasit tuotiin etanoiden vauhdilla Euroopasta. Tällä
uudella terassilla me istumme tänä kesänä Leonin kanssa kahden.
Minua viehättävät sinivalkoiset sohvat ja nojatuolit. Täällä
voimme syödä lounaan, tänne mahtuu illalliselle pieni seurue. Tämä on
minun paratiisini. Nyt lasiseinä on puoliksi auki. Minkä tahansa
ikkunan ääreen pysähdynkin, näen joko Alapuiston suihkulähtei-
neen tai meren. Tuolla sivummalla, rannan läheisyydessä, pilkahtaa
puiston puiden takaa kahden pienen lammen välissä Marlyn ihana
pieni palatsi. Vähän kauempana, kanavan lähellä, on Pikku
Eremitaasi eli Eremitaasin paviljonki. Siellä järjestetään suljettuja
tilaisuuksia, lähinnä illallisia. Se on nimensä mukaisesti Erakkomaja,
piilopaikka.
Aleksandra jaksoi tulla Anastasia Andrejevnan
hoivaamana Hovinaisten palatsista illalliselle luokseni. Arenthalit ovat kesää
viettämässä lähempänä Oranienbaumia. Hekin kävivät tervehdys-
käynnillä. Saimme täydellisen selostuksen Wiesbadenista.
Muutama päivä aikaisemmin tulivat Skurin ja Irotska. Hekin saivat
huoneistonsa. Muut hovirouvat, kamariherrat ja kamarineidot ovat
kaikki sijoittuneet asuntoihinsa. Kaiken aikaa tänne palatsialueel-
le tulee uusia kesänviettäjiä. Me olemme yhtä suurta perhettä.
Joskus myös kabinettini jäsenet tulevat tänne neuvottelemaan
kanssani, vaikka yritän pysytellä täällä niin suuressa yksityisyydessä kun
mahdollista. Senaatti kokoontuu Pietarissa, mutta aina joka viikko
joku ministeri käy papereineen luonani Pietarhovissa.
539

Ennen lähtöämme Pietarista Monplaisiriin olin kutsunut illalliselle
Talvipalatsiin poikani Paavalin ja pojanpoikani vaimoineen. Halusin
tavata heidät kaikki, koska Paavali ja Maria Fjodorovna olivat
sanoneet pysyttelevänsä tämän kesän Pavlovskissa. Heidän välillään
näkyi olevan harmonia, mikä rauhoitti minua. Lisäksi kutsuin poikani
Aleksein ja hänen puolisonsa Anna Dorothean, koska he sattuivat
olemaan juuri Pietarissa. Paavalin tyttäret, minun Pienet Harakka-
ni, vierailevat luonani usein ilman vanhempiaan. Aleksandra, Jelena,
Maria ja Jekaterina saavat aina budoaarini sekaisin, he metelöivät,
kikattavat, kertovat kilpaa asioitaan. Meillä on oma pieni isoäidin
tyttöjoukko, jossa puhutaan kovasti nuorista miehistä, vain
Jekaterina tuhahtelee silloin itsekseen.
Aina tyttöjen lähdettyä tulee haikea olo. Muistelen heidän
sisartaan, pikku Olgaa. On ikävä pienokaista, en totu hänen
kuolemaansa. Hän oli viisas ja ihana lapsi.
Sinä juhlavana iltana poikani Paavali oli pukeutunut rykmenttinsä
siniseen univormuun. Hänen päässään oli erikoinen lierillinen hattu,
jonka hän onneksi otti pois johtaessaan joukkoaan. Hän käveli
Suuren gallerian poikki pää pystyssä, pysähtyi eteeni kuin täysin vieras,
kumarsi, suuteli kättäni ja kääntyi pois. Maria Fjodorovna on vii-
meisillään raskaana. Hän on merkillisen hedelmällinen nainen,
mutta hyvin säilynyt, ei uskoisi että tulossa on jo yhdeksäs lapsi. Maria
on kaunis kasvoiltaan, iloinen ja ystävällinen, mutta hänen pukunsa
oli suoraan sanottuna hirveä. Vaaleanpunaisesta silkistä oli ommeltu
540

pukuun erilaisia ruusukkeita ja volankeja, helmaa riitti, eikä naisesta
näkynyt kuin paljaat pyöreät käsivarret, kasvot ja kaula. Tietenkään
en olisi pahoittanut mieltäni, jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta.
Paavalin ja Marian jälkeen tulivat kaksi tsarevitsia
puolisoineen. Viimeisinä, protokollan mukaan, vaikka olimme perhepiirissä,
tulivat suoraan Galernajakadun palatsistaan vastikään Pietariin
saapuneet poikani Aleksei ja hänen vaimonsa Anna Dorothea.
Nuoret tsarevitsit puolisoineen ovat muuttaneet asumaan kreivi
Orlovin ennen omistamaan Marmoripalatsiin, ja he siirtyvät kesän ajaksi
Oranienbaumiin, joten minulla on onni olla heitä lähellä koko kesän
ajan. Molemmilla pariskunnilla on palatseissa omat kerroksensa ja
oma henkilökuntansa, mutta he tuntuvat liikkuvan paljon yhdessä.
Vanhin pojanpoikani Aleksanteri on aina ollut minun lempi-
lapseni. Hän on kaunis mieheksi, hänellä on herkät piirteet ja oljen-
keltaiset hiukset. Viime aikoina minulla on ollut huolta hänestä. Hän
haluaisi elää maalaiselämää ja torjuu ajatuksen hallitsemisesta.
Aleksanterin vaimo, Badenin prinsessa Louise, venäläiseltä nimeltään Jeli-
zaveta Aleksejevna, hämmästyttää minua aina kiehtovalla
olemuksellaan. Hänen kauniit kasvonsa ovat soikeat, siniset silmät suuret ja
unelmoivat. Olen pannut merkille hänen hienostuneen käytöksensä, joka
sekin on epätavallista niin nuorelle naiselle. En tiedä, ovatko he
onnellisia, lapsia ei ole kuulunut. Aleksanteri käyttäytyy aina hyvin
kohteliaasti äitiään kohtaan, mutta huomasin, että hän katsoi muutaman
kerran vaimoaan Jelizavetaa arvioivasti ja viileästi. Ajattelin, miten kauniin
lapsen he voisivat saada, jos tämä perisi sekä isän että äidin piirteet ja
hehkuvan siniset suuret silmät. En tiedä, ehdinkö minä nähdä...
Toinen pojanpoikani Konstantin on veljensä tavoin hänkin
näyttävä mies. Tosin hänessä on enemmän isänsä Paavalin ulkonäköä.
541

Konstantin on julma, oikukas ja ristiriitainen, ikään kuin
kaksijakoinen, milloin hyvä, milloin paha, milloin laiska, milloin ahkera. Liekö
opettajansa Laharpen tasavaltalaisen kasvatuksen tulosta.
Konstantinin puoliso Anna Fjodorovna on sievä, hänhän on vasta neljäntoista,
lapsi. Nyt hän käyttäytyi hyvin, seurusteli kunnioittavasti anoppinsa
kanssa, istui illallisen jälkeen tämän vieressä ja laittoi tyynyjä selän
taakse. Mutta välillä hän kikatti kuin pikkutyttö. Sitä paitsi hän
katsoi avoimen ihastuneena poikaani Alekseita.
Kolmissakymmenissä ollut sveitsiläinen Laharpe tuli
aikoinaan suuriruhtinaiden opettajaksi, kun nämä olivat pieniä. Paroni
Grimm oli ehdottanut häntä, mutta asiaan liittyy myös Aleksandr
Lanskoi. Tällä hurmaavalla miehellä oli kaksi vähemmän hurmaavaa,
suorastaan sietämätöntä veljeä, joiden opettajaksi Laharpe oli
ryhtynyt. Kirjoitin Laharpelle Roomaan, jossa hän opetti Lanskoin veljiä,
ja sain hänet tulemaan Pietariin. Pidin hänestä heti.
Olin tehnyt pojanpoikieni kasvatukseen liittyen eräänlaisen
oppikirjan, jossa selvitin, mitä toivoin, mitä odotin, mitä vaadin
näiden kahden nuoren miehen opettajalta. Laharpe ihastui neuvoihini
ja noudatti ohjeitani. Korostin terveyden merkitystä ja siitä
huolehtimista. Taipumusta hyvään oli edistettävä kaikin tavoin, vaadittava
kohteliaisuutta ja seurustelutaitoa.Tämä kaikki tietopuolisen
opetuksen rinnalla. Ranskan ja saksan kielen taito oli itsestäänselvyys.
Laharpe ystävystyi poikien kanssa heti varhaisessa vaiheessa.
Kaikki ei mennyt aina aivan oikein, Laharpe sotki tasavaltalaisia
mielipiteitään opetukseen, joskus yli poikien ymmärryksen, vaikka hän
muuten oli vaatimaton ja hiljainen mies. Aleksanteri oli riippuvainen
opettajastaan, sen panin merkille. Hän suorastaan imi tietoa
sisäänsä. Konstantin ei, hän alkoi ensin vihata Laharpea uhoten, että jos
542

hänestä tulisi hallitsija - mikä mietitytti minua - hän aikoi tunkeutua
Sveitsiin armeijoineen panemaan pirstaleiksi koko maan.
Pelkäsin silloin ja pelkään yhä, mitä tapahtuu minun jälkeeni.
Mietin tätä asiaa nykyisin kun en saa unta. Mutta Laharpe joutui
lähtemään. Tiedän että Aleksanteri ja hän ovat vieläkin
kirjeenvaihdossa. Laharpen ajatukset ja opit ovat Aleksanterin elämänkatsomuksen
perusta, eikä hän ole voinut koskaan unohtaa opettajaansa.
Kuitenkin tuona alkukesän iltana Talvipalatsissa toisen poikani
Aleksein iloisuus, viehättävyys, älykkyys ja huumorintaju veivät
voiton kaikista muista. Olen ylpeä hänestä nyt. Vaikka hän on ollut
hirveä peluri koko elämänsä ajan, hän on synnynnäinen seuramies. Hän
hurmaa sekä miehet että naiset. Paavali, hänen veljensä, on
Alekseille hämmästyttävän ystävällinen. He keskustelivat kävellessään kahden
Suuressa galleriassa. Olin tyytyväinen. Siinä minun molemmat äpärä-
poikani, joista toinen ei tiedä isäänsä, toinen on aina tiennyt ja
hyväksynyt. Mutta sen sijaan mietin, mikä miehiä yleensä vaivaa, kun he ottavat
vaimoikseen aikamoisia hiilihankoja. Aleksein puoliso Anna Dorot-
hea tuskin hymyili illan aikana, mutta tulkitsin sen peloksi
keisarillista perhettä kohtaan. Vaikka hän itse on kunnianarvoisesta Ungern-
Sternbergin suvusta, en ihmettele hänen pelkoaan, sillä jo miltei
ikäneitona avioitunut Anna sai tietää häittensä jälkeen, ettette sinä Leon
ja Aleksandra olekaan hänen miehensä vanhempia. Minuun, oikeaan
anoppiinsa, hän suhtautuu pelokkaasti. Ymmärrän sen.
Minulla on ollut hallitsemisen suhteen unelmani, ja katson
siksi pojanpoikiani arvioiden. Kunpa voisi nähdä eteenpäin.
Kenestä tulee seuraava hallitsija? Epäilen, että Paavali voittaa. Oma
luottamukseni häneen on saanut kovan kolauksen, mutta hänestä
tulisi joka tapauksessa huono hallitsija. Olen kirjoittanut toivomukseni
543

Aleksanterin kruununperimyksestä ja aion syksyllä esittää sen
miniälleni Maria Fjodorovnallle. Pyydän hänen allekirjoitustaan, että
Paavali luopuisi vapaaehtoisesti kruununperimysoikeudestaan poikansa
Aleksanterin hyväksi. Mutta minähän yhä hallitsen, eikä minulla ole
aikomustakaan vielä kuolla... Ehkä Maria allekirjoittaa, ehkä ei. Jos
Paavalista tulee tsaari, kumpi pojanpojistani nousee kruununperijäksi,
sillä Aleksanteri ei ole kiinnostunut hallitsemisesta. Huomasin
eräästä sivulauseesta, että myöskään Konstantin ei ole kiinnostunut
astumaan veljensä paikalle, vaikka hän olisi perimysjärjestyksessä
seuraavana. Mutta onko se minun murheeni?
Me söimme Pienessä ruokasalissa. Skurin seisoi ovella kuin orkeste-
rinjohtaja laskien sisään ja ohjaten ulos tarjoilijoita. Kokki Moltke tuli
pyynnöstäni esittelemään ruuat. Moltke on nyt täällä Monplaisiris-
sa ja hän suunnittelee innoissaan ranskalaisia illallisia. Minä olen niin
maatuska, että pidän oikeastaan vain venäläisestä ruuasta. Mutta miten
sanoa se Moltkelle. Kun kaikenlaisia valtameristä pyydettyjä rapuja ja
simpukoita kannettiin pöytään, kysyin hiljaa vieressäni istuvalta Maria
Fjodorovnalta, onko meidän turvallista syödä näitä, kun on kesäkuun
alkuja lämmintä. Maria Fjodorovna kuiskasi: »Tsarinna, jos en olisi niin
hyvin kasvatettu, menisin voimaan pahoin.» Ymmärsin häntä.
Päivällinen kesti pari tuntia. Sen jälkeen osa meistä pelasi vis-
tiä, jotkut kävelivät ja seurustelivat. Konstantin otti Aleksein vaimoa
Anna Dorotheaa käsipuolesta ja he olivat pian innokkaassa
keskustelussa. Näin myös poikani Aleksein kävelevän suuriruhtinatar Anna
Fjodorovnan kanssa. Paavali ei sanonut minulle koko illan aikana
montakaan sanaa. Hän istui vistipöydässä happamena eikä katsonut
minuun. Minkä minä sille mahdan, että olen yhä elossa.
544

Kaikki olivat perheeni jäseniä, muita ei ollut kutsuttu. En tiedä
keihin heistä halusin tehdä vaikutuksen, mutta pukeuduin juuri sinä
iltana erityisen huolellisesti. Minulla on ollut uusi ompelija siitä alkaen,
kun annoin Sepiljovin talon Skurinille ja Irotskalle. Irotskan
sisarentytär Polina Petrovna on ommellut pukujani, ja hän on ommellut myös
Jelizavetalle, joka on todella ihastunut hiljaiseen Polinaan. Ylläni oli
vaaleanvihreä puku, jonka yläosassa oli suuria silkistä tehtyjä
ruusukkeita ja kaula-aukon pitsejä koristivat helmet. Hameen vanteet olivat
muodin mukaan pienemmät kuin ennen. Puvun hihat ulottuivat
kyynärvarteen, ne olivat samaa ihanaa silkkiä kuin ruusukkeet
rinnoillani. Koko puku itsessään oli jo kuin koru. Hiukseni oli nostettu ylös ja
niitä piti ylhäällä leveä pitsinen kovitettu viuhkan mallinen päähine,
johon oli ommeltu pisaran muotoisia helmiä. Tiedän, että minussa on
vielä jäljellä naisellisuutta, jota en halua kadottaa vanhanakaan. Näin
Paavalin silmissä hiljaista hyväksymistä hänen vilkaistessaan minua ja
pukuani. Ah tämä ihana turhuus - siinä me olemme samanlaisia, minä
Katariina, Marie Antoinette ja päänsä giljotiinissa menettänyt
Madame du Barry!
Illallisten jälkeen kaikki oli ennallaan. Nuoret matkustivat jo ennen
minua kesänviettoon Oranienbaumiin. Aleksei ja Anna Dorothea
tulevat viikoksi Pietarhoviin. Olin päättänyt ilahduttaa heitä ja
antaa heille siksi aikaa huoneiston Suuresta palatsista. Paavali ja Maria
Fjodorovna odottavat synnytystä Pavlovskissa. Mutta minä en jäänyt
yksin. Minulla on Aleksandra, Arenthalit, hovirouvani,
kamarineitoni, hoviherrani, Skurin ja Irotska. Ja tietysti, Leon.
Tuona samaisena iltana illallisen jälkeen kuljin Talvipalatsissa
kesän yöllisessä valossa kohti Suurta galleriaa. Pylväskäytävässä olin
545

näkevinäni pylväiden välissä vilahtavan Fannyn, pikku Annan, pikku
Elisabetin, pikku Olgan, isäni, äitini, veljeni, Lanskoin, Peeter
Rämmin, Paninin... Vainajien luettelo on pitkä! Skurin odotti minua
Suuren gallerian ovilla. Sanoin hänelle, että hän voi mennä Sepiljovin
taloon Irotskansa luokse, selviän huoneistooni yksin. Skurin kumarsi
ja lähti. Menin Suureen galleriaan, jossa ei ollut ainuttakaan
henkivartiokaartiin kuuluvaa. Suljin suuret ovet huolellisesti. Olin yksin.
Me, Keisarinna, olimme yksin. Muistan, miten vuosikymmeniä
sitten eräänä iltana suuriruhtinataraikanani luettiin minun saamiani ja
kirjoittamiani vaarallisia kirjeitä keisarinna Elisabetin budoaarissa.
Muistan tulleeni järkyttyneenä Suureen galleriaan rauhoittumaan.
Niin kuin silloinkin, pysähdyn katsomaan pitkää ja valtavan korkeaa
Galleriaa, joka on minulle tuttu, mutta jonka kauneutta on harvoin
aikaa ihailla. Toisella sivulla olevista suurista ikkunoista on näkymä
Palatsiaukiolle. Kymmenen ikkunan keltaiset silkkiverhot
ryöppyävät katosta lattiaan. Katonrajassa on ornamenttikoristeita, kupolikat-
to täynnä kukkaköynnöstä kantavia pieniä cubidoja. Kuljen aina
hiljaa, ettei kukaan kuule keisarinnan olevan yksin liikkeellä. Olen satoja
kertoja ollut Suuressa galleriassa illallisten emäntänä. Olen
katsellut Raamatun aiheista kertovia maalauksia ikkunaseinällä.
Ikkunoiden välissä, niitä vastapäätä, keimailivat naisfiguurit. Naiset, nunnat
ja huorat, vastakkain.
Otan pari tanssiaskelta. Minä pieni pyöreä nainen leijailen
Gallerian läpi. Miten jalkani ovatkaan niin kevyet, erilaiset kuin
ennen, vapautuneet, ilman kipuja. Ne vievät minut kevyesti
eteenpäin istumaan leveään ja korkeaan punaiseen tuoliin. Oikaisen
jalkani, asettelen pukuni helmat ympärilleni, levitän käteni, katson kattoa,
cubidoja...
546

Mikä vapauden tunne. Se on harvinaista. Istuin siinä kauan,
ajattelin hellyydellä perhettäni, lapsenlapsiani. Ei tarvittu kynttilöitä,
oli Pietarin valkeat yöt...
Olin yksin ajatusteni kanssa, ja yhtäkkiä minut täytti
toisenlainen onni kuin ennen. Odotin jotakin. En vain tiennyt mitä. Ehkä
odotin lämmön ja valon täyttävän minut. Ehkä odotin yksinäisyyden
hyväksymistä. Yksinäisyys on lahja silloin kun sitä tarvitsee. Ystävyys
on lahja, oikean ystävän voi jakaa parhaiten hiljaisuudessa. Tuona
iltana en tarvinnut ketään, mutta myönnän, unelmoin jonkun
läheisyydestä, olemassaolosta. Tiesin, että elämäni kirjaamiset olisivat pian
lopussa. Niihin on liittynyt suuria ristiriitoja. Toisaalta ne ovat
antaneet vapautuksen. Olemme selvinneet. Jäljellä on vielä vähän...
Mutta mitä - en edes aavista. Tunnen olevani uupunut, mutta vien tämän
velvollisuudentuntoisesti loppuun. Sitten huoahdan. Ja olen vapaa.
547

44- luku
äivät kiitävät kuin uni, kesäkuu on ohi, huomenna alkaa
heinäkuu. Olen herännyt joka aamu täällä meren rannalla
vapautuneena. Kuljen laiturille kevyessä kesäpuvussani, istun ja juon
kupin mustaa kahvia huvimajassa. Katson Suomenlahdelle, kuuntelen
aaltojen kohinaa, kuuntelen omaa sydäntäni, joka on nyt
saavuttanut rauhallisen harmonian. Tämä on uutta minulle. Olen kuin
uudistunut vanha nainen, jonka elämää eivät sodat tuhoa, eivät ihmisten
kuolemat, eivät väärät lait ja asetukset, eivät tulistumiset, viha ja
kiihtyminen. Jalkani ovat pitkästä aikaa paremmat. Sydämentykytykset
ovat tasoittuneet ja pääni on kirkas. Olen ollut näinä viikkoina
harvinaisen tyyni. Olen kävellyt joka päivä Hiljaisuuden lammelle.
Mieleni on niin täyttynyt erilaisista asioista, että ainoa mahdollisuus on
vain tyytyminen ja hyväksyminen. Mitä tahansa minulle tapahtuu
tämän vuoden aikana, olen rauhallinen.
Me saimme Leonin kanssa työmme päätökseen. Se vain
päättyi. Niin kuin ovi suljettaisiin ja joku menisi pois. Ei mitään
dramatiikkaa, ei vaikerrusta, ei epätoivoisia eleitä. Minä vain sanoin Leo-
nille, että elämäni tarina on nyt loppuun kirjoitettu. Hän sanoi, ettei
loppua ole, Tsarinna, elämä jatkuu ilman kirjoitusta. Sitten tuli
tyhjyys. Tuli uupumus. Merkillinen olotila, jossa puhuttelin itseäni. Olen
elänyt kauan. Olen kirjoittanut koko elämäni. Mietin hetken, voinko
548

olla kirjoittamatta. Minulla on pahoja silmäongelmia. Silmäni ovat
usein sumeat, varsinkaan oikealla silmällä en näe kunnolla. Siinä
heilahtaa joskus kirkkaansinisiä ohuita viivoja, ja pelkään, että silmästä
menee näkö. Mitään lääkettä ei ole. Vain silmälasit.
Kukaan ei tiedä, miten paljon meillä on aikaa jäljellä; vuosia,
kuukausia, viikkoja. Vaiko vain yksi päivä, jolloin sieluni liitää
Taivaalliseen Ruusutarhaan. Toivon sen liitävän sinne, Voltairen
luokse, jossa minun ärhäkkyyteni yhdistyy hänen entiseen suuruuteensa.
Olemme niin samanlaisia. On hyvä ajatella, että joku odottaa siellä.
Vaikka - se on vain ajatus. Siitä ei ole varmuutta. Miksi ajattelisin
kuolemaani. Kaikki me kuolemme. Elämme juuri niin kauan kuin on
kohtalomme. Miksi surra etukäteen sellaista, mistä ei mitään tiedä.
Tie on tehty matkaa varten, se taivalletaan loppuun. Luulen, että vain
heille annetaan suuri tehtävä, joiden elämään liittyy suuri ristiriita. Se
tie on siunattu. Jos elämämme polulla on ollut surua, menetyksiä, jopa
taistelua eloonjäämisestä, hän joka on ne kokenut selviää eteenpäin
kohti hänelle annettua uutta tehtävää. Hetki juuri tässä, elämän
tiellä, ennen tienhaaraa, on tärkein. Selviydymme siitä sisäisen
vaistomme avulla, sillä emme tiedä mitään edessä olevista näköaloista. Kaikki
meille tärkeät asiat kulkevat rinnallamme, kun jatkamme eteenpäin
ennakkoluulottomasti, oikeudenmukaisuuteemme turvautuen. Vasta
kulkumme lopussa tiedämme, mikä tehtävämme oli. Luottakaa
kaikessa itseenne ja olkaa itsellenne rehellisiä. Yltäkylläisyys karsii
meistä ihmisyyttä. Tämä olkoon minun testamenttini.
Mutta minä näen lukea, näen! Alan lukea kirjoja, jotka ovat
jääneet lukematta menneitten vuosien aikana. Istun kuin
Vanha Armo viinilasillinen edessäni ja luen poikani Aleksein
minulle lähettämiä uusia kirjoja. Ah eikö se ole onnea! Saan lukea mitä
549

minua viisaammat ovat kirjoittaneet. En jaksa enää arvostella heitä,
olen niin riemuissani aloittaessani uuden kirjan, kun silmäni
sallivat sen lukemisen.
Panimme Leonin kanssa menneisyydelle pisteen perjantai-iltana. Ei
se ollut mitään dramaattista. Istuimme terassilla. Katsoimme
toisiamme. Sanoin Leonille, että tarvitsemme loppulauseen. Hän
sanoi, että se tulee itsestään. Yhtäkkiä hän, Leon August Denikin,
astui askelen luokseni, nosti minut tuolista seisomaan ja sulki syliinsä.
Hän piti minua sylissään vahvan miehen ottein, niin kuin äitiä, tai
sisarta, tai erittäin hyvää ystävää. Ja silloin meidän silmämme
kostuivat. Olimme eläneet yhdessä niin kauan ja kokeneet niin paljon... Ei
hän minnekään katoa, hän ottaa paperinsa, tyhjentää ne huvittavat
puulaatikot tai täyttää ne. Hän erottaa tietyt paperit ja vie ne
Salaiseen lokeroon Talvipalatsiin tai Kuukartanon ruusutarhan
maakellariin. Tuskin hän sinne niitä vie. Jos hän yhtäkkiä heikkenisi tai
kuolisi, kuka niitä papereita sieltä osaisi etsiä. Talvipalatsiin ne on vietävä,
Salaiseen lokeroon, ja hän tekee sen matkallaan Pietarhovista
Pietariin. Sieltä minun poikani Paavali löytää ne. Tai sitten joku muu.
Käytimme aikaa selvittääksemme, mitkä paperit salataan, ja
teimme niihin merkinnän SALAINEN. Minun salaisiin papereihini
pääsee käsiksi vain jälkeeni tuleva hallitsija. Hänestä riippuu, pitääkö
hän ne edelleen salaisina vai haluaako hän ne kaikkien tietoon. Yksi
asia on varma: jos niiden sisältö on uuden hallitsijan kannalta
epäilyttävä, hän sinetöi ne, ja ne vaipuvat unohduksiin.
550

Vietimme Leonin kanssa sen viimeisen illan kahden.
Söimme illallisen, joimme viiniä, puhuimme, nauroimme, emme
kinastelleet. Seuraavana aamuna Leon lähtisi papereineen Pietariin.
Sieltä taas poikani Aleksei ja Anna Dorothea lähtisivät Leonin
kanssa Viroon, Pöltsamaan linnaan. Sieltä Leonin matka jatkuisi
Riikaan. Leonin loma on ansaittu.
Myöhemmin illalla hän istuutui viereeni. Me pyysimme
toisiltamme anteeksi sen mitä olimme puolentoista vuoden aikana
toisiamme vastaan rikkoneet. Olimme huutaneet, kiroilleet,
riidelleet, väitelleet... Me päätimme unohtaa riitamme. Puhuimme
siitä, miten kummankin sydän oli ollut vähällä pettää suurissa
taisteluissa, aivan kuin olisimme olleet vastapuolilla sodassa. Nauru
vapautti meidät menneestä. Me joimme Skurinin tuomaa
samppanjaa. Saimme Skurininkin ottamaan lasillisen ja istutimme hänet
viereemme. Puhuimme siitä, miten kuukauden päästä Leon
palaisi takaisin Pietarhoviin. Sillä aikaa me hoitaisimme Aleksandraa.
Skurin myötäili. Minä muistutin Leonia yhdestä sanasta:
ainutkertaisuudesta. Vaihdoimme katseen, ja minä tiesin, että tavalla tai
toisella sana koskettaisi meitä molempia. Yksinäisyys on minun
ainutkertaisuuttani. Olla kaiken keskellä yksin, itsensä kanssa. Toisaalta
- 	on minulla toisenlaisiakin ajatuksia.
Olen miettinyt uupumukseen asti tätä aikaa, jolloin olemme
istuneet kahden. Useimmiten minä olen puhunut, Leon kuunnellut
ja kirjoittanut. Nyt ajattelen, etten muista puhumastani mitään, en
jaksa myöskään muistaa, mitä Leon on kirjoittanut. En toivu
surusta ja menetyksistä, en sodista ja siitä, miten olen hallitsijana allekir-
joituksillani aiheuttanut ahdistusta kokonaiselle kansalle. Oikean
ja väärän välillä on ollut usein vain hiuksenhieno ero, ja
kuiten551

kin valitseminen on mahdollista. Mutta on asioita, joista emme voi
kertoa. Olen sanonut sen monta kertaa: olen Salaisuuksien Vartija.
Kun Leon lähti papereita kantaen ovelle, hän pysähtyi ja katsoi
minua.
-Madame, haluaisin sanoa teille kauneimman
kohteliaisuuden minkä osaan. Haluan sanoa teille, Katherine: te olette Elämän
Mesenaatti.
Mietin niitä sanoja. Maistelin... elämän mesenaatti. Minä,
Katariina. Me, Keisarinna. Se oli kauneinta mitä hän on koskaan sanonut
minulle. Hän seisoi avonaisella ovella ja kerroin hänelle, että kirjoitan
vielä yhden luvun elämäni kirjaan. Toimitan sen hänelle. Ehkä sekin on
talletettava Salaiseen lokeroon. Hän nyökkäsi. Jäin yksin huoneeseen.
Ensin tunsin pohjatonta epävarmuutta ja yksinäisyyttä, sitten
muistin hänen halauksensa, hänen lempeytensä, hänen viisautensa ja
ystävyytensä. Ajattelin häntä koko päivän, tiesin että Monplaisirista hän
kävelisi suoraan Hovinaisten palatsiin hyvästelemään Aleksandraa. He
istuisivat hiljaa vierekkäin, ja Aleksandra kannustaisi häntä matkaan.
Leonin olisi vaikea lähteä, hän taistelisi, koska he olivat olleet kauan
erossa Wiesbadenin takia, mutta nyt olisi Leonin hiljaisuuden aika.
Hän hyvästelisi Aleksandran, ottaisi vaunut ja ajaisi suoraan Pietariin,
Talvipalatsin sisäpihalle. Hän menisi Punaiseen työhuoneeseeni. Siellä
hän aukaisisi Salaisen lokeron ja sulkisi paperit ulkopuolisten
ulottumattomiin. Hän seisoisi ehkä kauan huoneen ovella, silmäilisi
ikkunaverhoja, näkisi minun pyöreän hahmoni niihin painautuneena.
Mutta ennen kaikkea hän vetäisi sisäänsä huoneen hiljaisuuden ja rauhan.
Työ oli tehty. Hän sulkisi oven ja ottaisi taas vaunut sisäpihalta jatkaen
Kuukartanoonsa. Hän pakkaisi tavaransa ja olisi poikani Aleksein ja
Anna Dorothean kanssa valmiina matkaan.
552

Sain Leonilta eilen kirjeen, että matka Viroon oli sujunut hyvin.
Leon oli kiertänyt Aleksein ja Anna Dorothean kanssa Viron saaria
ja nauttinut ansaitusta lomasta koko sydämestään.
On ollut ihania kesäpäiviä, on satanut vain öisin. Aleksandra ja
Anastasia tulevat tavallisesti viinille viiden aikaan iltapäivällä.
Istumme puutarhassapa usein syömme myös illallisen yhdessä.
Aleksandralla on kipuja, mutta hänen henkensä lentää. Hän on vapautunut,
hän tietää, että kun hänen miehensä Leon palaa, he saavat olla
yhdessä Hovirouvien palatsissa. Aleksandra itse on asettanut heidän
yhteiselle elämälleen tietyt ehdot. Jos hän aavistaisikin jotakin, hän pitäisi
senkin tiedon itsellään. Olen vapautunut siitäkin asiasta...
Poikani Aleksei kertoi omassa kirjeessään Leonin olleen
uupunut, mutta virkistyneen kalastusretkillä ja päivällisillä, joille he
olivat kutsuneet ystäviään Leonin kunniaksi. Aleksei kirjoitti: »Rakas
Maman, Leon lähti täältä eilen Riikaan. Sieltä hän jatkaa matkaansa.
Hän kertoi lähtiessään, ettei mene yksin Jurmalaan. Me iloitsimme
siitä hiljaisesti Annan kanssa. Halusin sinun tietävän, Maman... Ja
Leon halusi minun kirjoittavan siitä sinulle.»
On harvinaisen lämmin ilta. Päivällä olleen sadekuuron takia ilma
on raikas ja kuultava. Olin kävellyt lammelle, istunut hetken
penkillä ja kulkenut hitaasti suihkulähteiden ohi menemättä sillalle.
Jaksoin kävellä kanavalle ja ihmettelin, miksi Marlysta juoksi
palvelijoita Suureen palatsiin. Etsin katseellani vartiokaartia, se esti aina
ulkopuolisten pääsyn Alapuistoon. Menin kävelyltäni suoraan kylpyyn,
553

kamarineidot auttoivat minua pukeutumisessa illallista varten ja
kampasivat hiukseni. Valitsin vaalean pitsisen kesäpuvun ja katselin
peilistä omaa vartaloani arvostelevin silmin. Olen vanha nainen.
Hymähdin, miten tärkeänä pidän omaa naisellisuuttani vielä tässäkin
iässä. Kiinnitän aina huomiota pukuihini ja niiden väreihin. Menin
istumaan mitään tekemättä, mitään ajattelematta, terassille. Vilkutin
lakeijoille, jotka kulkivat edestakaisin Monplaisirin ohi.
Nähtävästi he kattoivat illallispöytää Pikku Eremitaasiin tai Marlyyn.
Lakeijat vilkuttivat aina takaisin. Oliko sellainen vilkuttelu hallitsijan
arvon mukaista? Kyllä. »Äitikulta», he ajattelivat rakkaudella.
»Lapseni», minä ajattelin.
Olin siirtynyt lukemaan laiturin huvimajaan, kun näin
Skurinin tulevan palatsin kulmalle Irotskan kanssa. He lähestyivät
laituria puhuen kiihtyneesti keskenään ikään kuin heillä olisi ollut
riita. Aukaisin huvimajan oven ja katselin heitä kysyvänä.
- Äitikulta... asiaa.
- Tulkaa sisään!
He tulivat. Skurin istuutui pyytämättä ja veti henkeä.
- Voisitteko kertoa, miksi olette niin tuohtuneita.
- Tullut. Kahdet vaunut, ensimmäisessä hän ja adjutantti.
Toisessa vartiomiehiä, lakeija ja matkatavarat.
- Kenestä mahtaa olla kysymys?
- Eversti Bibikov otti vartiokaartista vastuun toimittamalla
hänet ja adjutantin Alapuiston kautta Suureen palatsiin intendentin
luokse. Olisiko pitänyt kieltää?
- Irotska, jos Skurin ei kykene kertomaan, kerro sinä.
- Entinen kuningas Stanislaus Poniatowski. Odottaa
Suuressa palatsissa. Intendentti Suvalov otti hänet vastaan, Madame. Olen
554

juossut sieltä ylhäältä tänne. Mieheni näyttää olevan järkyttynyt.
Tässä on kirje, Madame.
- Mitä tehdään, Äitikulta? Otetaanko vastaan?
- Odottakaa. Luen ensin kirjeen.
Hänen Majesteettinsa Katariina II
Katherine, älä lähetä minua pois. Minulla on tärkeää asiaa.
Olen matkustanut Grodnosta vajaat kaksi viikkoa ja anoin
lupaa saada tulla tapaamaan sinua Pietarhoviin. Se lupa
annettiin sillä ehdolla, että kuljen kaikkialla incognito.
Uskalsin lähteä, kun minulla on kiijoittamasi kirje, jossa ilmoitit,
että jos pyydän lupaa saada tulla kesällä Pietarhoviin, se
sallittaisiin.
Olen siis tullut Suureen palatsiin. Bibikov ja Suvalov ovat
täällä. Palaan Grodnoon kun sinulle sopii, kunhan olen
saanut puhua kanssasi.
Stanislaus
Laskin kirjeen kädestäni. Istuin hetken tuijottaen merelle.
Omantunnontuskani tuntuivat sietämättömiltä. Samoihin aikoihin,
kun Taurian palatsissa Pietarissa ruhtinas Potemkin järjesti
vuosisadan juhlat, Puolassa, Radziwillin palatsissa oli myös juhla. Olen
kuullut, että siellä käsiteltiin valtakunnan hädänalaista tilaa ja koottiin
isänmaanystävien allekirjoituksia uudelle perustuslaille. Seuraavana
aamuna valtiopäivämarsalkka avasi istunnon, jossa kuningas luki
laatimansa uuden perustuslakiehdotuksen. Sitten kuningas pyysi Kra-
555

kovan piispaa sanelemaan hänelle valan, jonka hän toisti. Hän päätti
sen perinteisillä sanoilla Juravi Domino, non mepoenitebit ja kehotti
läsnäolijoita seuraamaan häntä kirkkoon ja vannomaan
uskollisuudenvalan. Voi minun Stanislaukseni, hän yritti pelastaa isänmaansa.
Sydämeeni koskee.
Annoin ohjeet Skurinille ja Irotskalle.
- Olkaa hyvä, viekää hänet Marlyyn. Vartijat, adjutantti ja
lakeijat Pikku Eremitaasin palveluskunnan huoneisiin. Häntä
kohdellaan niin kuin viime kesänä, kuninkaana. Irotska, ole hyvä ja pyydä
järjestämään illallinen meille kahdelle. Skurin...
- Äitikulta?
- Hoida.
- Hoidan.
Niin kuin aika olisi pysähtynyt, kellot lopettaneet soimisensa, ihmiset
puhumisen. Luontokin hiljeni. Stanislaus Poniatowski seisoi samassa
huoneessa, täsmälleen samassa paikassa minua odottaen kuin lähes
vuosi sitten. Hän seisoi Marlyn salongissa. Nyt niin kuin silloinkin ikkunat
merelle päin olivat auki. Nyt niin kuin silloinkin valkoiset verhot
heiluivat avonaisten ikkunoiden edessä hiljaisessa tuulessa. Hän seisoi
keskellä kaunista huonetta, jonka seiniä koristivat lattiasta kattoon
maalatut maisemat, sen saman kullatun pöydän ääressä. Minä katsoin häntä
ja hämmästyin hänen tyylikkyyttään. Hän oli nähnyt kovasti vaivaa pu-
keutumisessaan miellyttääkseen minua.
Seisoin ja katselin häntä. Hänen kasvonsa olivat jäyhän mie-
556

hekkäät, mutta vanhentuneet, silmät olivat väsyneet. Ryhti oli
parempi kuin viimeksi. Hän otti muutaman askelen minua kohti ja
painauduin häneen. Hänen sylinsä oli entinen, tuttu, täynnä voimaa. Hän
tuoksui sikarille. Me katsoimme toisiamme, vanhentunut mies,
vanhentunut nainen. Hän suuteli minua suulle. Olimme vihdoin
samanarvoisia, samanvertaisia, rakkauden ilmapiirissä, niin kuin silloin
ennen. Hänen itsetuntonsa oli ollut vuosikausia kateissa, kun häneltä
oli riistetty kuninkuus ja maa, jota hän hallitsi. Minulla olivat olleet
omat tuskani ja syyllisyyteni.
Skurin ja Irotska, jotka palvelisivat meitä illallisen aikana,
tulivat sisään juomatarjottimineen. Se oli se sama vanha hopeatarjotin,
joka kainalossaan Skurin oli kulkenut vuosikymmenet Talvipalatsissa.
Hän sanoi kerran keväällä minulle, että kun hän kuolee, hopeatarjotin
on pantava hänen arkkuunsa hautaan...
Illallisella ensin vaikenimme, niin kuin puhuminen olisi
rikkonut onnellisen hiljaisuuden. Hänen katseensa kulki kasvoillani,
hän ikään kuin sulki ne muistiinsa. Joimme maljat, sitten
puhuimme hiljaa, hän kertoi muutaman sanan matkastaan Grodnosta,
postiasemista, kievareista, joissa hän yöpyi. Hän kertoi, miten hän oli
tuntenut hengästyvänsä lähestyessään Pietarhovia. Hän ei ollut
tiennyt, miten suhtautuisin hänen tuloonsa. Hän sanoi jopa pelänneensä,
etten ottaisi häntä vastaan.
Meri rauhoitti meitä. Katariinan pikkupalatsista oli merelle
sama näkymä kuin Marlyn terassin lasiseinien läpi. Aamuyön valossa
hän kertoi hellässä syleilyssä, kuinka paljon hän minua rakasti. Koh-
tasin Stanislauksen nuoruudessamme Oranienbaumissa, sitä yötä
emme unohda. Tiedän nyt, että hän on ollut uskollisin rakkauteni.
Välillä torjuin hänet. Kohtasin hänet uudelleen, kun olin kypsä
nai557

nen. Olimme jollakin tähdellä, jäimme sinne. Olisin voinut
aiemmin mennä naimisiin hänen kanssaan, olin leski, mutta esteenä oli
se, etteivät kuningas ja toisen maan hallitsija voineet solmia
avioliittoa. Puolaa ei enää ole. Mutta Venäjä on, ja minä en voi luopua
vallasta, joka minulle on määrätty. Nyt me olemme vanhoja. Kaikki
on liian myöhäistä. Tälle rakkaudelle on asetettu suurin mahdollinen
este, valta ja sen tuoma vastuu. Sanoin hänelle: »Sinä tulit vielä
luokseni ennen kuin kuolen. Sanoit että rakkaus on yllämme. Jonain
päivänä meillä molemmilla on rauha ja suuri hiljaisuus.» Tämä rakkaus
tasoittaa monia asioita, se on enemmän kuin hallitseminen, elämän
yltäkylläisyys, määräysvalta, intohimo, julmuus, kateus, ylimielisyys ja
matalamielisyys.
558

45- LUKU
alusin pidentää Stanislauksen oleskelua Pietarhovissa, sillä
meillä oli paljon puhuttavaa. Hän myöntyi. Heinäkuun alku
oli merkillinen, öisin satoi, päivät olivat raikkaan lämpimiä. Tunsin
onnea jota en muista tunteneeni. Vietimme yöt yhdessä. Kaikki oli
niin luonnollista, minun ei tarvinnut hävetä jalkojani tai
lihavuuttani. Ehkä tähän rakkauteen oli tullut se kypsyys, joka oli
anteeksiantamista, suvaitsevaisuutta ja hiljaista uppoutumista toiseen sieluineen.
Kunnes... eräänä iltana... Paljon särkyi, mutta meitä se vahvisti vain.
Nyt vasta muistin, mitä olin sanonut Leonille hänen lähtiessään. Sen
lisäksi että puhuin elämän ainutkertaisuudesta sanoin kirjoittavani
elämäni viimeisintä lukua. En tiennyt vielä, joutuisiko se Salaiseen
lokeroon. Nyt tiedän, että niin todella tapahtuu. Tämä Stanislauksen
kertoma ei tule koskaan ilmi, sillä hän joka tämän löytää pitää sen
visusti salassa.
Olin kutsunut hänet omaan pikkupalatsiini syömään illallista.
Jäimme sen jälkeen lasiterassille kahden. Hän istui viereeni ja veti minut
lähelleen. Me emme puhuneet hetkeen mitään.
559

Alkoi sataa. Katsoimme vesipisaroiden tanssia pation
kiveyksellä. Istuimme kynttilän hämyssä lähellä meren rantaa. Aaltojen
kohina kuului sisälle asti. Aidan pylväät palatsin ja meren välissä
hohtivat valkoisina. Ruusutarhat janosivat vettä ja saivat kasteensa.
Joimme viiniä. En aavistanut, mistä hän puhuisi. Istuimme siinä niin kuin
vanhat toisiaan rakastavat ihmiset istuvat, käsi toisen kädessä, minun
pääni hänen olkapäähänsä nojaten.
Hän puhui rauhallisella ja hiljaisella äänellä, hän ei
kiihtynyt koskaan puhuessaan. Nyt valmistauduin kuuntelemaan muistoja
hänen lapsuudestaan, hänen unelmiaan, jotakin jota en hänestä
vielä tiennyt. Näin hänen kasvonsa sivusta, hän oli ahdistuneen
näköinen niin kuin hän aikoisi puhua jostakin joka satuttaisi häntä. Sitten
hän sanoi, että hänen kertomansa tulee aiheuttamaan minulle tuskaa,
mutta hän tulee tässäkin asiassa olemaan rinnallani. Että hän tulee
olemaan rinnallani aina.
Yksinäinen kynttilä tuikki hänen vieressään pöydällä. Sateen
kohina ympärillämme rauhoitti. En tiennyt mitä oli tulossa.
-Katherine, olen kerännyt rohkeutta... vuosia. Eilen illalla
päätin, että meidän on puhuttava eräästä sinun elämääsi
koskettavasta järkyttävästä tapahtumasta.
Hänen äänensä oli tuskainen.
- 	Minun piti kertoa siitä viime kesänä, kun olin täällä Monplai-
sirissa, mutta pelkäsin loukkaavani sinua. Sellaisia asioita on vaikea
sanoa ääneen. Sama oli vähällä toistua nyt, aioin taas vaieta.
Olemme saaneet olla yhdessä ihania päiviä, ihanampia kuin koskaan...
Silloin kun lapsemme pikku Anna syntyi ja kuoli, elin rakkauteni ja
tuskani äärirajoilla. En nähnyt lastani koskaan. Hän ei ollut koskaan
sylissäni. Mutta sinun sylissäsi hän meni taivaaseen. Vuosikymmenet
560

ovat olleet armollisia, ne eivät ole vieneet muistoja. On hyvä, että olet
lähelläni, sillä meillä on vielä enemmän yhteistä kuin vain muistot. En
voi lähteä kotimatkalle heti sen jälkeen kun olen puhunut. Meidän
täytyy keskustella siitä. Olen vahvistanut itseäni. Eilen päätin, että
vien tarinani mukanani hautaan. Tänään en voinutkaan.
Sitten hän aloitti.
- 	On palattava neljätoista vuotta taaksepäin, syksyyn 1781. Olin
silloin vielä Puolan kuningas ja hallitsija, vaikka minulta oltiin
viemässä valta. Sain sinulta Varsovaan kirjeen, jossa ilmoitit hyvissä ajoin,
että poikasi Paavali ja miniäsi Maria Fjodorovna olivat lähdössä
pitkälle matkalle. Heidän tarkoituksensa oli kiertää Eurooppaa
Napolia myöten ja päättää matka Pariisiin. Sinä kysyit, voisivatko he tulla
Puolaan minua tapaamaan. Lähetin sinulle viestin, että se on
minulle suuri kunnia ja että otan heidät vastaan mielelläni. Järjestin heidän
kunniakseen suuren vastaanoton. Vieraiden lähdettyä poikasi pyysi
saada puhua kanssani. Hän kertoi minulle kiihtyneenä, että hänen
on ehdottomasti saatava tavata kuningas Fredrik II Berliinissä, ja hän
pyysi minua auttamaan tapaamisen järjestämisessä. Sanoin suoraan,
etten voi auttaa, sillä minulla ei ollut niin läheistä suhdetta Fredrikiin.
Sen jälkeen poikasi kertoi minulle avoimesti, että aikoo pyytää Fred-
rikiä auttamaan häntä, Paavalia, nousemaan Venäjän valtaistuimelle.
Hän aikoi syrjäyttää äitinsä. Hän kertoi, että hänen äitinsä, sinä
Katherine, olit sotkeutunut hänen isänsä Pietari III:n murhaan, ja
murhaaja oli sinun rakastajasi Grigori Orlov. Ja että hän päätti lähteä tälle
matkalle voidakseen pyytää Fredrik II:ta ja Itävallan Joosef II:ta
auttamaan häntä vallankaappauksessa. Hän aikoi mennä puhumaan
suoraan näille hallitsijoille suunnitelmistaan. Hän mainitsi myös jotakin
haaveistaan kuningas Ludvig XVI:n suhteen. Paavali ei sanonut
suo561

raan, aikooko kääntyä myös tämän puoleen, mutta antoi ymmärtää,
että Ranskan kuninkaankin olisi hyvä tietää, mitä ajatuksia Venäjän
virallisella kruununperijällä on. Minä järkytyin. Kieltäydyin
tiukasti asettumasta sinua, keisarinna Katariinaa, vastaan ja varoitin
poikaasi vaarallisista aikeista. Tein hänelle tiettäväksi, miten molemmat,
sekä Fredrik II että Joosef II, kunnioittavat Venäjän keisarinnaa. Ja
aivan erityisesti varoitin häntä puhumasta sanaakaan
suunnitelmistaan kuningas Ludvig XVLlle.
Miksi hän kertoo itsestäänselvyyksiä, minähän tiedän kaiken
tämän! Olen tiennyt yli neljätoista vuotta... Miksi juuri Stanislaus
puhuu tästä, hänhän on täysin ulkopuolinen. Ei ollut ihme, jos
poikani Paavali uskoutui hänelle Varsovassa, Paavalihan
puhui kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella häntä. Olen
väsynyt siihen. Luulin, että Stanislaus kertoo minulle lapsuudestaan
ja nuoruudestaan, vanhemmistaan ja rakkauksistaan. Mutta ei
- 	hän kertoo tarinaa, jonka tunnen liiankin hyvin. Uutta on vain
se, että myös Stanislaus oli tietoinen Paavalin aikeista. Miten
minä voin keskeyttää hänet?
- 	Katherine, mitä mahdat miettiä... näytät arvoitukselliselta.
Poikasi kertasi samoja asioita vielä lähtöpäivänään Varsovasta.
Hyvästele heidät tyylikkäästi antamatta ymmärtää, miten järkyttynyt olin
suuriruhtinas Paavalin puheista. Hänen vihansa sinua, omaa äitiään
kohtaan oli ala-arvoista. Tein päätelmäni kysymättä keneltäkään.
Lähetin välittömästi erään luotettavan miehen viemään suusanallista
tietoa Varsovasta Wieniin ja pyytämään audienssia keisarilta.
Kuriirini ehti Wieniin ennen poikaasi, joten Joosef II oli jo tietoinen pojan
562

suunnitelmista ennen tämän tuloa. En laittanut viestiä paperille,
toivoin lähettini saavan puhua suoraan keisarin kanssa. Niin tapahtui,
Joosef II oli ottanut miehen heti vastaan. Kuulin, että Paavalin ja
Maria Fjodorovnan vastaanotto Wienissä oli ollut loistelias. Kuulin
myös, että poikasi oli uskoutunut suunnitelmistaan keisari Joosefille
jo tuloiltanaan.
Miksi hän kertoo tästä? Minä tiedän tämän kaiken, mutta
tietääkö häny että minä tiedän ?
-Jouduin suunnattomiin omantunnontuskiin, Katherine.
Valvoin öitä. Ei ollut ketään, kenelle olisin kertonut. En edes tiennyt,
olinko aiheuttanut Joosefille ongelmia lähettämällä kuriirin hänen
luokseen. Helpotuin, kun keisarin luottokuriiri tuli puolestaan
tapaamaan minua. Taaskaan ei mitään paperilla, vain suusanallinen tieto,
että Joosef II oli saattanut tiedon Preussin hallitsijalle Fredrik II:lle,
joka oli tehnyt omat johtopäätöksensä asiasta. Fredrik aikoi kieltäytyä
ottamasta Paavalia vastaan. Myönnän, että sain sielulleni rauhan, kun
sekä Fredrik että Joosef halusivat kiittää minua ja halusivat minun
tietävän, että olin toiminut oikein. Ja senkin tiedon sain, että Fredrik
II oli kutsunut Itävallan keisarin luokseen, että he saisivat
keskustella kahden asiasta.
Hänen on täytynyt olla helpottunut. Tuollainen paino hartioilla.
Mutta miksi hän kertoo tämän minulle? Luuleeko häny etten
tiennyt Paavalin aikeista?
563

- Kertomus ei ole vielä lopussa. Poikasi ollessa yhä Euroopan-
matkallaan Talvipalatsiin tuli kuriiri tapaamaan sinua. Otit hänet heti
vastaan. Mies sanoi nimekseen Nikita ja kertoi tulleensa Moskovasta.
Hän hämmästytti sinut kertomalla, ettei voinut paljastaa, ketkä hänet
lähettivät. Hän oli tuomassa tietoa suusanallisesti, mitään ei ollut
paperilla. Sinun täytyi vain luottaa häneen. Sinä luotit. Katherine,
rakkaani, Nikita Sergejevits ei tullut Moskovasta, eivätkä häntä
lähettäneet Fredrik II eikä Joosef II eivätkä habsburgilaiset. Minä lähetin
hänet. Hän oli minun kamaripalvelijani, puolalainen Januz. Tiesin,
että hänen tuomansa viesti tuottaa sinulle tuskaa, mutta minun oli
pakko varoittaa sinua. Anna anteeksi, Katherine.
Hän, Stanislaus! Hän! Rakkaudesta minuun! Minä en tiennyt...
luulin, että habsburgilaiset... Tai Fredrikin ja Joosefin salaiset
luottomiehet. En pysty puhumaan.
- Katherine, rauhoitu... Minun on vaikea jatkaa. Nikita eli
palvelijani Januz tuli pyynnöstäni varoittamaan sinua siitä vaarasta, johon
sinun poikasi oli päättänyt saattaa äitinsä. Mutta en olisi voinut
lähettää tällaisessa asiassa luottoihmistäni luoksesi ilman Hänen
Majesteettinsa Joosef II:n lupaa. Januz ratsasti hirvittävän pitkät matkat
edestakaisin, ensin kysymään Wieniin keisari Joosef II:n siunausta
sille, että lähettäisin hänet luoksesi Pietariin. Joosef oli sanonut, että
keisarinna Katariinaa on ehdottomasti varoitettava siitä mitä hänen
selkänsä takana tapahtuu. Wienistä Januz ratsasti takaisin Varsovaan,
sieltä Pietariin ja taas luokseni Puolaan. Sinua rauhoittaa varmasti
myös tieto, ettei kukaan ole kertonut yhdestäkään vaikutusvaltaisesta
henkilöstä, jonka Paavali olisi onnistunut käännyttämään taakseen.
564

Ihmiset ovat vaienneet sivistyneesti. Itsekin yllätyin kuullessani, että
suuriruhtinasparin lähdettyä Wienin hovista Italian kautta Pariisiin
keisari Joosef II oli matkustanut Berliiniin tapaamaan Fredrikiä.
Katherine, sinun takiasi nämä kaksi hallitsijaa tapasivat. Sen tapaamisen
jälkeen Fredrik ei enää vastannut poikasi Paavalin kirjeisiin ja
kieltäytyi lopullisesti ottamasta vastaan häntä ja hänen puolisoaan.
Annan hänen puhua. Olen tässä, lähellä. Tuoolla kauempana
rannalla uivat valkoiset joutsenet. Vesisadekin hiljenee. Tämä
hiljaisuus ympärillämme on ihme. Miten minä voin kiittää tätä
miestä, joka suuresta rakkaudesta minuun otti vastuun siitä, että
avaisin silmäni. Hän antaa minun itkeä. Olen itkenyt neljätoista
vuotta. Voisinko puhua tästä koskaan kenellekään muulle kuin
tälle miehelle tässä, joka suutelee kasvojani. Anteeksi. Anna
anteeksi Paavali, en jaksa enää rakastaa sinua niin kuin
lapsuudessasi rakastin. Mitä minä tein että aloit vihata äitiäsi. Olen
niin paljas, tämä sydän sykkii kuin kämmenellä, se etsii
suojaa. .. Minun on rauhoituttava. Tuulenpuuska nostaa aaltoja
laituria vasten. Hän haluaa puhua vielä.
- 	Katherine, on tehtävä sovinto elämän kanssa. Minä tiedän
sinun tuskasi määrän Venäjän keisarinnana. Me olemme usein
tahtomattamme välittäjiä. Minäkin olin vain välittäjä, mutta
kauttani nämä kaksi hallitsijaa saivat ajoissa tiedon poikasi aikeista. He
tulivat puolustamaan sinua. Olen lähelläsi niin kauan kuin tarvitset
minua.
565

- Stanislaus, tämä keskiyön hiljainen hetki on ihana. Kuuntele
- 	vain meren kohinaa. Ei paljon sanoja, ajatuksia kyllä. Ja silmäsi niin
lähellä. Kerro mitä ajattelet.
- Kuka säätää rakkauden lain? Kuka tunteet? Kuka rakkauden
määrän? Se on joskus hämmentävää. Vuosikymmenet erottivat
meidät, sinut ja minut. Kansojemme tahto erotti meidät. Mutta me
olemme yhdessä yhä.
- Kuinka voin koskaan kiittää sinua? Sano, mitä olen
elämälläni tehnyt?
- Velvollisuutesi, Katherine.
- Liian paljon virheitä sekä hallitsijana että naisena. En minä
ehdi saada niitä anteeksi. Sinä Stanislaus Poniatowski olet suuri
ihminen. Minä olen pieni ihminen. Jokin esti minua olemasta äiti
kenellekään heistä kolmesta. Olen ollut enemmän hallitsija kuin äiti. Minun
syyni, että poikani Paavali nousi minua vastaan. Joudun käymään
siitä oikeutta itseni kanssa. Minä Katariina joudun selvittämään
syntini tuolla Taivaallisessa Ruusutarhassa ehkä Voltairen kuullen. Hän
riemuitsisi... Tunnustan erehtyväisyyteni. Jaoin liikaa rahaa
ohikiitävistä hetkistä. Suljin pimeyteen kaikkein pienimmät ja heikoimmat.
Kadun.
Mikä heinäkuun yö. Sade on lakannut. Ruoho tuoksuu.
Linnut ovat hiljaa. Meri ei ole milloinkaan hiljaa, se pidättelee
joskus voimaansa. Palatsini meren äärellä on kuin uneen
vaipunut. Hän, Stanislaus, tässä lähellä. Hiljaisuus kertoo, että
566

olemme puhuneet kaiken. Vain hän on ollut uskollinen. Mietin
miten paljon on takana. Miten paljon olen joutunut myös
pettämään. Olenko itse pyytänyt anteeksi tai antanut muille anteeksi.
Miten paljon on edessä... Kaipaan nyt jo kuutamoöitä, jolloin
näen tähdet ja avaruuden. Kaipaan sieluja jotka ovat menneet
pois. Kaipaan pienokaisia joista oli luovuttava. Ajattelen
elämän rikkautta, sen menetyksiä, sitäkin miten joskus vihasin.
Joskus, usein, rakastin. En tiedä, paljonko on aikaa. Ja kuitenkin
olen saanut osakseni rakkauden ja uskollisuuden. Kunpa saisin
hänet mukaani. Mihin ? En tiedä milloin ja mihin. Mikä
onnellisuus yhtäkkiä minussa.
567

HYVÄT LUKIJAT
Syksyllä 1994 esitettiin Suomen Kansallisteatterissa kirjoittamani
näytelmä Katariina Suuri. Turusta pyydettiin ohjaajaksi Katariina
Lahti, nimiosassa tekivät unohtumattoman roolityön Kyllikki Forssell
ja Sari Puumalainen. Silmäpuoli-Potemkinin roolissa oli Heikki
Nousiainen. Lavasteista ja puvuista vastasi Ralf Forsström. Esityksessä oli
mukana lähes koko Kansallisteatterin silloinen henkilökunta. Jo
näytelmän kirjoitusvaiheessa sain suurenmoista apua teatterin pääjohtajalta
Maria-Liisa Nevalalta, joka kannusti minua jatkamaan Katariinan
tutkimista. Uskoin häntä. Aloin tutkia Katariinan elämää. En silloin vielä
tiennyt miksi. Nyt tiedän.
Kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana olen lukenut
Katariinasta kaikkea mitä olen käsiini saanut, muistiinpanoja on kertynyt
aikamoinen määrä. Oli suuri onni saada perehtyä myös Katariinan
kirjeenvaihtoon Voltairen, paroni F. M. Grimmin, Sir Charles Han-
bury-Williamsin ja ruhtinas de Lignen kanssa. Näistä kaikista lähteistä
olen saanut taustatietoja ja virikkeitä, mutta en ole ollut kirjoittamassa
tutkimusta enkä elämäkertaa. Ensimmäiset romaanin liuskat syntyivät
keväällä 2009 muiden kirjoitustöiden ohessa. Minä, Katariina valmistui
syksyllä 2011, ja tämä jatko-osa, Me, Keisarinna, elokuussa 2013.
Jouduin usein unohtamaan historian, etsin tietä Katariinan sieluun
pyrkimällä syvälle hänen arvomaailmaansa. Hyvin usein me riitelimme,
teimme sovinnon, ja jatkoimme. Arvostelen yhä joitakin hänen
allekirjoittamiaan lakeja, myös hänen vallanhimoaan ja tiettyä
ylimielisyyttään. En tule koskaan hyväksymään hänen välinpitämättömyyttään
maaorjien lapsia kohtaan. Hänestä löytyi kuitenkin myös harvinaisen
569

sivistynyt, lukenut nainen, loistava Elämän Mesenaatti. Ansiot tieteen,
taiteen, arkkitehtuurin ja kirjallisuuden alalla nostavat hänet erääksi
maailman merkittävimmistä hallitsijoista. Hän oli ristiriitainen
persoona ja varsin tietoinen vallasta, jota käytti sumeilematta. Hän tunnisti
virheensä, mutta vaikeni niistä.
Yli neljänkymmenen vuoden kirjailijanurani aikana tämä neljän
vuoden yhtäjaksoinen paneutuminen Katariinan sielunmaisemaan on ollut
elämäni raskain ja ihanin työ. Uuvuin, nousin taas, joskus vihasinkin,
mutta puolustin häntä loppuun saakka. Matkat Katariinan jalanjäljille
Kiovaan, Simferopoliin, Jaltalle, Bahtsisaraihin ja Sevastopoliin jäivät
unohtumattomiksi. Siellä, Kaanien palatsissa, karujen vuorten varjossa
löysin minun Katariinani.
Miksi valitsin Katariinan? Siksikin, että hän hallitsi 1700-luvulla
muun muassa syntymäkaupunkiani Viipuria ja kotikaupunkiani
Lappeenrantaa. Keisarinna Katariina II oli myös tytär, vaimo, äiti ja isoäiti.
Mutta ennen kaikkea minulla on hiljainen tunne: hän valitsi minut.
Suuri kiitos kustantajalleni Otavalle, siellä oleville ystävilleni, jotka
ovat kannustaneet ja luottaneet. Suuri kiitos
kustannustoimittajalleni ja ystävälleni Anja Salokantelelle, joka on ollut vuosikausia tukenani
Katariinan maailmassa. Yhdessä me valloitimme Krimin. Suuri kiitos
perheelleni ja ystävilleni, jotka ovat kulkeneet vierelläni hiljaisesti
mukana eläen.
Suurin kiitos teille, suomalaiset lukijat, jotka olette löytäneet tien
kaikkien meidän kirjailijoiden ja kirjan luo!
Tuusulassa, elokuussa 2013
Laila Hirvisaari
570

Kiitos asiantuntija-avusta
professori Vesa Manninen
johtajaylilääkäri Markku Mäkijärvi
erikoissairaanhoitaja Katja Äijälä
filosofian tohtori Maria-Liisa Nevala
kustantaja Leena Majander
professori Pekka Pesonen
suomentaja Martti Anhava
kirjailija Kaari Utrio
tietokirjailija Kai Linnilä
museonhoitaja Taina Vihra
filosofian maisteri Juhani Kohonen
päägraafikko Anna Lehtonen
kustannustoimittaja Siika Raatikainen
oikolukija Lasse Tahvanainen
Kiitos näistä kirjoista
Ulla Aartomaa (toim.), Naisten salonki: ijoo-luvun venäläisiä naistaiteilijoita (2007);
Simon Dixon, Catherine the Great (2009); Immanuel Ilmoni, Bidrag tili historien om
Nordens sjukdomar III (1853); Gina Kaus, Katariina Suuri (1944); Keisarinna ja kuningas
Katariina Ilja Kustaa III Haminassa 1783 (Haminan kaupunginmuseo 2003); Miriam
Kochan, Life in Russia JJnder Catherine the Great (1969); Isabel de Madariaga, Russia
in the Age of Catherine the Great (1981); Robert K. Massie, Catherine the Great (2011);
Simon Sebag Montefiori, Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri (2006); Gunnar von
Proschwitz (ed.), Katarina II och Gustaf III, En äterfunnen brevväxling (1998);
Aleksandr Radistsev, Matka Pietarista Moskovaan (2007); Edvard Radzinskin tuotanto;
Virginia Rounding, Catherine the Great (2006); Henry Troyat, Katariina Suuri (1989)
Katariinan ja Kustaa III:n runomuotoisessa vuoropuhelussa Molieren hengessä
sivuilla 288—289 ovat avustaneet Juhani Kohonen ja Anja Salokannel.
571

Katariina II:n suku
veljekset
Fredrik IV <
Holstein-Gottorpin herttua
1671-1702
Karl Fredrik
Holsteinin
herttua
1700-1739
Anna Petrovna
(Romanov)
Pietari Suuren
tytär
1708-1728
Christian August
Anhalt-Zerbstin ruhtinas
1690-1747
Karl Peter Ulrich
Holsteinin herttua, Venäjän
suuriruhtinas (Pjotr Fjodorovits),
Venäjän keisari (Pietari III)
1728-1762
Sophie Auguste Frederike
Anhalt-Zerbstin prinsessa, Venäjän
suuriruhtinatar, Venäjän keisarinna
(Katariina II)
1729-1796
1
Johanna
Elisabeth
von Holstein-
Gottorp
1712-1760
Wilhelm
Christian
Friedrich
1730-1742
1. Natalia Aleksejevna
1755-1776
2. Maria Fjodorovna
1759-1828
Pavel Petrovits
Venäjän suuriruhtinas,
Venäjän keisari (Paavali I)
1754-1801
Anna Petrovna
I757-759
Aleksandr
Venäjän
suuriruhtinas,
Venäjän keisari
(Aleksanteri I)
I777"I^25
Konstantin
1779-1831
Aleksandra
1783-1801
Jelena
1784-1803
Maria
1786-1859
572

Christian August = Albertille Frederike von
Lyypekin ruhtinaspiispa Baden-Durlach
1673-1726 1682-1755
Karl August
Holstein-
Gottorpin
herttua
1706-1727
Adolf Fredrik =
Lyypekin
ruhtinaspiispa,
Ruotsin kuningas
1710-1771
Lovisa Ulrika
Preussin
prinsessa
1720-1782
Georg Ludvig
1719-1763
Fredrik August
Anhalt-Zerbstin
prinssi
1734-1793
Auguste
Christine
Charlotte
12.11.-24.11.1736
Elisabeth Ulrike
1742-1745
Kustaa 111
Ruotsin kuningas
1746-1792
Aleksei Grigoijevits Bobrinski
1762-1813
Jekaterina Olga Anna Nikolai Mihail
1788-1819 1792-1795 1795-1865 Venäjän 1798-1849
suuriruhtinas,
Venäjän keisari
(Nikolai I)
1796-1855
573

romaanissa <^Me, Keisarinna
ESIINTYVIÄ HENKILÖITÄ
Keisarillinen perhe
Katariina il (Sophie Auguste Frederike von Anhalt-Zerbst,
suuriruhtinattarena Jekaterina Aleksejevna, s. 21.4.1729 - k. 6.11.1796)
Venäjän keisarinna
Paavali (Pavel Petrovits, myöhemmin keisari Paavali I),
hänen poikansa, suuriruhtinas
Natalia aleksejevna (VVilhelmine Louise von Hessen-Darmstadt),
Paavalin ensimmäinen puoliso
maria fjodorovna (Sophie Dorothea Auguste Louise von VVurttemberg),
Paavalin toinen puoliso
Aleksanteri (Aleksandr Pavlovits, myöhemmin keisari Aleksanteri I),
Paavalin vanhin poika, suuriruhtinas
jelizaveta aleksejevna (Louise Marie Auguste von Baden), Aleksanterin
puoliso
Konstantin (Konstantin Pavlovits), Paavalin poika, suuriruhtinas
anna fjodorovna (Juliane Henriette Ulrike von Sachsen-Coburg-
Saalfeld), Konstantinin puoliso
ALEKSANDRA, JELENA, MARIA, JEKATERINA, ANNA, Paavalin tyttäriä
aleksei grigorjevits bobrinski, keisarinna Katariina II:n ja Grigori
Orlovin poika
anna dorothea von ungern-sternberg, Aleksei Bobrinskin puoliso
574

Hovin henkilökuntaa ja Katariinan lähimpiä ystäviä
LEON AUGUST denikin, ylikamariherra
aleksandra denikin, edellisen puoliso, Katariinan sisarpuoli, hovinainen
marie von arenthal, hovinainen, perehtynyt lääketieteeseen
herman von arenthal, kenraalimajuri, edellisen puoliso
vasili skurin, ylimmäinen kamaripalvelija
irina petrovna isakova (Irotska), ylitaloudenhoitajar
fanny stepanova, kamarineito
Larissa petrovna, kamarineito
anastasia andrejevna bibikova, kamarineito
UKKO VALENTIN, ajuri
praskovja bruce, ruhtinatar, hovinainen
jekaterina daskova, ruhtinatar, Tiedeakatemian johtaja
MARGARETA VASILJEVNA NARYSKINA, hovinainen
peeter ramm, lääkäri
ilmar ramm, bibliofiili, Peeterin kaksoisveli
gustaf von orraeus, suomalaissyntyinen lääkäri
Katariinan rakastettuja ja suosikkeja
stanislaus poniatowski, Puolan kuningas Stanislaus II August
grigori potemkin, kenttämarsalkka, ruhtinas
grigori orlov, ruhtinas
ALEKSANDR LANSKOI, kreivi
aleksandr dmitrijev-mamonov, kreivi
platon zubov, ruhtinas
Katariinan tärkeimmät virkamiehet
nikita panin, ruhtinas, Ulkoasiain kollegion johtaja, Paavalin kasvattaja
aleksandr bezborodko, ruhtinas, Katariinan sihteeri ja neuvonantaja,
myöhemmin Ulkoasiain kollegion johtaja
ivan betskoi, kamariherra, Taideakatemian johtaja
aleksandr vjazemski, ruhtinas, kenraaliprokuraattori
575

Sotapäälliköitä
aleksandr suvorov, kenttämarsalkka
pjotr rumjantsev-zadunaiski, kenttämarsalkka
jemeljan pugatsov, kapinajohtaja
Aikalaishallitsijoita
kustaa iii, Ruotsin kuningas 1771-1792, keisarinna Katariinan serkku
Fredrik 11 suuri, Preussin kuningas 1740-1786
joosef 11, Itävallan keisari 1765-1790
sagin giray, Krimin kaanikunnan kaani 1777-1782 ja 1782-1783
Katariinan kirjeenvaihto-ja keskustelukumppaneita
Voltaire, ranskalainen kirjailija, filosofi
diderot, ranskalainen kirjailija, filosofi
f.m. grimm, paroni, kirjallisuuslehden päätoimittaja
louis philippe de segur, kreivi, Ranskan lähettiläs Venäjällä
Charles joseph de ligne, ruhtinas, Joosef II:n neuvonantaja
Muistoissa elävät
anna (1757-1759), Katariinan ja Stanislaus Poniatowskin tytär
olga (1792-1795), suuriruhtinas Paavalin ja Maria Fjodorovnan tytär
elisabeth (1742-1745), Katariinan pikkusisko
Christian August, Anhalt-Zerbstin ruhtinas (1690- 1747), Katariinan isä
elisabet (Jelizaveta Petrovna, 1709 - 1762), Venäjän keisarinna
Pietari iii (Peter Ulrich, Pjotr Fjodorovits, 1728 - 1762), Venäjän keisari,
Katariinan puoliso
576

LAILA hirvisaari on kirjoittanut
laajoja historiallisia romaanisarjoja
ja näytelmiä, ja hänen teoksiaan on
myyty Suomessa jo yli neljä miljoonaa.
Uusi historiallinen romaanisarja on
komean uran häikäisevä voimannäyte.
Katariinall Suuri (1729-1796) on
kiehtonut Hirvisaarta pitkään
- hänen näytelmänsä Katariina
Sauri eli viisauden naura tyhmyydelle
sai kantaesityksensä Suomen
Kansallisteatterissa vuonna 1996.
"Historiallisten romaanisarjojen
kirjoittajana valtavan tietomäärän
ja paikallistuntemuksen hankkinut
Laila I lirvisaari on kirjoittanut uransa
kunnianhimoisimman ja ehkä mvös
henkilökohtaisimman teoksen. Minä,
Katariina on suomalaisen historiallisen
romaanin huippuja.’'
— Ote Finlandia-raadhi perusteluista
"En olisi voinut kuvitella, miten raskas
keisarinnan kruunu voi olla ja miten se painaa
yhtä paljon päätäni ja sieluani. ”
Voitokkaat sodat ovat tuoneet Katariinalle
kunniaa, mutta viattomien uhrien muisto
piinaa häntä unessa ja valveilla. Hallitsijan
omatunto joutuu lujille, kun hänen uskollinen
kamariherransa muistuttaa nuoruuden
ihanteiden ja hovin ylellisen elämän ristiriidasta.
Laila Hirvisaari tempaa lukijan 1700-luvun hovi-
elämiin juonitteluihin ja taisteluihin. Me, Keisarinna
piirtää kiehtovan kuvan aikansa tunnetuimmasta
naisesta, valistuneesta, huumorintajuisesta, terävii-
sanaisesta ja nautinnonhaluisesta keisarinnasta,
rakastetusta ja äidistä.
Sarjan ensimmäinen osa Minä, Katariina oli
Finlandia-ehdokas ja Suonien myydyin romaani
vuonna 2011.
9 "78951 1 "263197"
Ol AVA.n | 84.2 | ISBN 978-951-1-26319-7